Nimi:Kevään unelma
Paritus: Harry/Luna
Kirjoittaja: Codename
Ikäraja: S
Genre:Fluffy, het
Summary: Lunan mielestä Harry näytti kovin sievältä istuessaan siinä.
Disclaimer: Hahmot ja maailma kuuluvat J.K Rowlingille, minä vain hyväksikäytän niitä.
A/N: Pitkään aikaan ensimmäinen ficcini ja ihan hyvältä tuntuu, olen aika tyytyväinen tästä, vaikka aikamoista romanssihömppää tämä onkin. Osallistuu FF100 – haasteeseen sanalla 062 – Kevät.
Kevään unelma
Sankka sumu lepäili järven päällä luoden ympärilleen salaperäisen näkymän. Kuin näkisi unta, ajatteli Luna Lovekiva kävellessään järven reunaa. Hänen olisi mieli tehnyt mennä veden ääreen, tuntea sen virkistävä tunne kasvoillaan ja käsissään ja ehkä käydä pienellä uinnilla. Mutta oli vasta varhainen kevät ja muu luonto oli vasta heräämässä. Järven vesi oli hädin tuskin paria astetta lämpimämpää. Kevät oli asia, jota Luna rakasti kovasti. Valo alkoi lisääntyä, kukat herätä ja maailma puhjeta pimeyden ja kylmyyden jälkeen uuteen eloon. Vaikka jokainen vuodenaika oli hänelle rakas, kevät oli lähimpänä hänen sydäntään.
Oli hänen viides kouluvuotensa, joka on yksi rankimmista koko koulutaipaleen aikana. Yleensä hänen päivänsä olivat täynnä oppitunteja, mutta hänellä sattui onneksi olemaan vapaatunti. Monet muut istuivat nenä kiinni oppikirjoissa harjoittelemassa tulevaan koitokseen joka tunnettiin nimellä VIP, mutta Luna ei ollut heidän joukossaan. Hänestä oli järkevämpää käydä nauttimassa kauniista kevätsäästä ja lataamassa akkuja. Moni muu ei näköjään ollut samaa mieltä, koska hän oli ainut ihminen ulkona. Ehkä heitä haittasi pieni tihkusade, joka ripotteli ohuesta sadepilvestä alas.
Luna käänsi katseensa ylväästä Tylypahkan linnasta alas järveen, joka näytti niin houkuttelevalta, että Lunan oli pakko kävellä sen rantaan. Tie oli hieman ankea, koska hänen esteinään oli pieniä kiviä, jotka haittasivat hiukan paljasjalkaista Lunaa, mutta hän oli onneksi tottunut kivien pistelyyn vuosien aikana ja ei enää niitä aina tuntenut. Oli kovin lämmin siihen vuodenaikaan nähden, hän ajatteli kulkiessaan kaislikon läpi ja saapuessaan järven rantaan. Sen oli pakko olla kevään taikaa. Luna näki oman peilikuvansa haaleana järven pinnasta, joka rikkoontui vähän väliä ripottelevan sateen vuoksi. Hän näytti mielestään hyvinvoivalta, joka mahtoi olla sään ansiota. Luna kosketti varovasti vettä ja se tuntui kovin kylmältä, mutta hyvällä tavalla. Hän heitti sitä hiukan kasvoilleen ja tunsi sen ihana viileyden. Hän oli hetkessä paljon virkeämpi.
”Onko vesi kovin kylmää?”
Luna kääntyi säikähtäen katsomaan äänen lähdettä. Kaikeksi onneksi se oli vain Harry, eikä mikään Draco Malfoy. Harry seisoi hieman ylempänä, ovela hymy kasvoillaan.
”Ei se kauhean kylmää ole”, Luna vastasi hymyillen. ”Vaikka ei se kauhean lämmintäkään ole. Mutta miten se voisi olla, onhan vasta maaliskuu.”
Harry naurahti ja alkoi kävellä alas sitä samaa pientä rinnettä, jota pitkin Luna oli äsken kävellyt. Hänellä oli päällään ohut neule ja farkut, kun Lunalla oli vain pitkä, valkoinen mekko.
”Tiedäthän Luna, ettei täällä vielä kesä ole?” kysyi Harry ja Luna nyökkäsi iloisena, kun Harry hapuili kaislikon läpi.
”Tiedän”, Luna vastasi yksinkertaisesti, ”mutta ei täällä talvikaan ole.”
”Taidat olla oikeassa”, Harry huokaisi ja saapui veden rajalla istuvan Lunan luokse. ”Varo kuitenkin, ettet saa mitään flunssaa päällesi. Se ei olisi mukavaa, näin pahimman kiireen keskellä.”
Luna katsoi Harryyn pieni hymynpoikanen kasvoillaan. Lunasta oli mukavaa, että Harry tuntui huolehtivan hänestä, vaikka hieman väärässä hän olikin.
”Se on yleinen harhaluulo, että kylmyys aiheuttaa flunssaa. Todellisuudessa, ilmassa leijailee koko ajan sellaisia pieniä näkymättömiä olentoja, lenssuaisia. Ne altistavat meidät bakteerien hyökkäyksille, eikä mikään kylmyys. On siis ihan sattumankauppaa, sattuuko flunssan saamaan”, Luna valisti hämmästyneen näköistä Harrya, joka oli aikeissa sanoa jotain, mutta päätti pitää sanansa omana tietonaan.
Lunan mielestä Harry näytti kovin sievältä istuessaan siinä. Viime aikoina, Luna oli alkanut tuntea outoja asioita nähdessään Harryn. Pistoksia sydämessä, outoa vapinaa ruumiissaan ja hän tuntui ajattelevan Harrya kovin usein nykyään. Mahtoi olla jokin sivuvaikutus, koska hän oli viettänyt viime aikoina niin usein kuin pystyi aikaansa Harryn kanssa, kun hän oli ainoita ihmisiä, joka tuntui ymmärtävän häntä. Ehkä tämä oli niiden, miksi niitä sanottiin, pistohippiäisten ansiota! Niin varmaan, pakko asian oli olla niin.
”Unohdin kysyä, että miten voit Harry?” Luna kysyi mieli muualla harhaillen. ”Sinullehan sattui se paha huispausonnettomuus äskettäin.”
”Siitä ei kannata murehtia, se oli vain pieni onnettomuus, Olen jo aivan terve nyt”, Harry sanoi hymyillen, todistaen asian Lunalle. Luna vaikutti huojentuneelta ja heilutteli hiukan jalkojaan vedessä. Vesi ei tuntunut enää kovin kylmältä, kun Lunan ruumis oli alkanut tottua siihen.
”Ehkä minunkin pitäisi koittaa veden kylmyyttä”, sanoi Harry, kun Luna tuijotti jalkojaan vedessä. Harry ei ollut edes koskettanut vettä, vaikka aivan sen ääressä hän oli istunut.
”Se voisi olla hyvä idea”, Luna rohkaisi ja laittoi kätensä Harryn eteen. ”Anna minun ottaa kenkäsi pois”, hän jatkoi ja Harry näytti hieman yllättyneeltä, mutta ojensi hetken ajateltuaan toisen jalkansa. Jalka tuntui yllättävän kevyeltä Lunasta, muttei Harry ikinä ollut ollutkaan mikään jättiläinen ja ylilihaksikas. Onneksi, Luna huokaisi mielessään, koska häntä ei hirveästi innostaneet sellaiset miehet.
Samassa Luna säpsähti hiukan ja hänen kasvoilleen nousi outo hymy. Hän alkoi hitaasti tajuta, että Harry näytti toteuttavan monet niistä kriteereistä, joita Luna kaipasi mieheltä. Hän oli kohtelias, mukava ja ei aliarvioinut Lunaa niin kuin monet tuntuivan tekevän. Eikä hänen ulkonäössään pahempaa vikaa oli, vaikka hänen hiuksensa olivat vähän mitä olivat eikä hän nyt suinkaan täydellinen ollut. Oli hän aika söpö itse asiassa mukavine hymyineen ja vahvoine käsineen sekä...
”Äh...Luna? Eikö sinun pitänyt ottaa se kenkä pois?” Harry ihmetteli ja Luna hätääntyi:
”Tietenkin, tietenkin, olin vain täysin ajatuksieni lumoissa. Sellaista sattuu, varsinkin kun on näin kaunis kevätpäivä sekä poi...”
Hitto, Luna kirosi mielessään tyhmyyttään. Hänen ajatuksensa meinasivat taas luikahtaa ulos hänen suustaan ja korjatakseen sen, Luna otti äkkiä kengän pois Harryn jalasta.
”Toinen jalka”, Luna pyysi varovaisesti, kun Harry katsoi häneen omahyväisesti. Mitä senkin takana oli piilossa?
Harry ojensi oikean jalkansa Lunan syliin. Oi, kuinka hyvälle se tuntuikaan Lunan mielestä, mutta hän yritti torjua ne ajatukset. Hän oli vasta ehtinyt tottua ajatukseen, että kaiken takana saattoi piileskellä jotain tunteita Harrya kohtaan ja nyt hän oli jo miettimässä Harryn jalan ihanuutta ja kuinka miellyttävältä tuntuisikaan painaa huulet vasten Harryn huulia...
”Tyhmä minä. En minä mikään tavallinen yltiörakastunut vitosluokkalainen ole”, Luna kuiskasi niin hiljaa, ettei Harry kunnolla kuullut sitä.
”Mitä oikein sanoit?” Harry ihmetteli, kun Luna otti toisenkin kengän pois. ”En oikein kuullut, kun ajatukseni olivat hieman muualla”, Harry naurahti hieman epävarmasti. Niin, Luna huokaisi mielessään, Harrylla oli kuitenkin ajatukset jossain kauniissa ja täydellisessä tytössä, joka ei ollut tällainen hömpähtävä ja oudonnäköinen kuten Luna. Mutta toisaalta, eikö Harryn katse ollut tiukasti lukittuna Lunaan juuri äskettäin. Joten, saattoiko olla mahdollista että...ei, se oli varmaan vain Lunan toivekuvitelma.
”Voit muuten päästää irti myös jalastani”, Harry ohjeisti nauraen ja Lunan kasvoille nousi tahtomattakin ruusunpunainen väri. Luna käänsi äkkiä katseensa ja jalkansa veteen sekä hengitti syvään ja rauhallisesti. Harry seurasi perässä ja varoen asetti jalkansa utuisen järven kylmään veteen.
”Ei tämä nyt kovin kylmää ole”, Harry kertoi, yrittäen esittää, ettei oikeasti vesi tuntunut kylmältä. Luna pakosti nauroi hiukan. ”Sainpa sinut nauramaan”, Harry jatkoi. ”Olet ollut jotenkin vaisu tänään.”
”Olen ollut vain väsynyt ja ajatuksissani. Tiedäthän, VIP:it ovat tulossa ja ne stressaavat sekä olen hyvin huolestunut Tylypahkan kärsämato-kannasta, ne ovat jotenkin vain katoamassa!”
”Kärsämadot?” Harry kysyi hieman epäuskoisena.
”Niin, kärsämadot. Ne ovat sellaisia hauskoja pieniä olentoja, jotka syövät kaikenlaista jätettä kärsiensä avulla”, Luna selitti innoissaan ja Harry päätti olla sanomatta mitään koko asiaan.
Pieni, kaunis perhonen liiteli järven yllä ja aivan Harryn ja Lunan ohitse. Kevät oli todella raivannut tiensä Tylypahkaan, huomasi Luna ja tajusi Harryn seuraavan myös perhosen liitoa. Se oli kauniin keltainen ja kiilteli heikosti auringonvalossa. Se oli varmaan juuri herännyt kevään lämpöön, kun sadepilvi oli hiljalleen alkanut hellittää ja antoi nyt auringonvalon päästä läpi.
”Minusta tuo perhonen muistuttaa sinua”, Harry kertoi yllättäen.
”Muistuttaako?” Luna ihmetteli. ”En minä ole niin kaunis kuin tuo perhonen enkä todellakaan osaa lentää”, Luna naurahti ja Harry kääntyi katsomaan häntä.
”En minä lentotaidoista puhunut. Olet mielestäni yhtä kaunis kuin se perhonen.”
Luna ei meinannut uskoa, mitä Harry oli juuri sanonut. Hän oli kehunut Lunaa kauniiksi! Luna hymyili hermostunut pilke silmäkulmassaan. Hän yritti peittää hiljaa kuiskivan äänen päässään, sen epäilyksen häivähdyksen, että hän ei olisi yksin tunteidensa kanssa.
”Älä nyt. Ei sinun tarvitse olla niin kiltti”, Luna nauroi ja hermostuneesti heilutteli jalkojaan järvivedessä, ihan huomaamattaan. Harry ei nauranut, vaan näytti aika vakavalta, oudollakin tavalla.
”En minä kohteliaisuudesta sitä sanonut. Kyllä sydän oli sanoissani mukana”, Harry kertoi ja siirtyi hieman lähemmäksi Lunaa. Lunan kasvoille alkoi nousta jälleen hento puna ja hänen sydämensä hakkasi tuhatta ja sataa. Hänen aiemmin kahlitseva ääni oli päässyt valloilleen Lunan ruumiissa ja hänen ruumiinsa täytti outo ja riemuitseva tunne.
Lunan katse oli Harryn vihreissä silmissä, jotka tuntuivat näkevän suoraan Lunan läpi. Koko muu maailma, kevään lämpö ja sen herättelemät eläimet, olivat poissa Lunan mielestä. Hän oli kuin lukkiintunut Harryyn, jonka kasvot lähenivät Lunaa hetki hetkeltä. Molemmat tiesivät, että aika oli vihdoin tullut.
”Oho”, Luna huokaisi eikä mitään muuta onnistunut hän sanomaan. Mielessään, Lunan teki mieli lausua kaikki mahdolliset kirosanat, mutta unohti ne, kun Harryn nauravat kasvot olivat aivan hänen kasvojensa vieressä. Nyt koitti se hetki, jota Luna oli mielessään jo kauan odottanut.
He molemmat nojautuivat lähemmäs toisiaan ja toistensa huulia. Luna haparoi etsiesssään hyvää paikkaa käsilleen ja hermostus valtasi hänen ruumiinsa.
”Unohda ne kädet”, Harry neuvoi. ”Keskitytään tärkeämpään asiaan.”
Harryn huulet tavoittivat ennemmin Lunan. Luna tunsi niiden maun, mutta hänen ensimmäinen reaktionsa oli pieni hämmenys. Hän meinasi jo vetäytyä suudelmasta, mutta jokin sai hänet jatkamaan pieneen sekä hieman hapuilevaan suudelmaan. Sillä hetkellä, kun hänen koko ruumiinsa ja mielensä tunsi Harryn, hänen kosketuksen ja huulensa, Luna tiesi, että hän oli aina ensikohtaamisesta lähtien tuntenut jotain Harrya kohtaan. Pienen hetken päästä, Lunan huulet erkanivat pois suudelmasta ja hänen ruumiinsa tanssi kuin riemukasta tanssia.
”Oho”, Harry naurahti tyytyväisen näköisenä ja veti Lunan luoksensa syleilyyn, samalla kun se pieni ja kaunis keltainen perhonen liisi onnellisen näköisenä aivan heidän päältään.
***
Sumu makasi edelleen järven päällä tyytyväisenä, mutta hento auringonvalo läpäisi sen joistain paikoista. Järven rannalla, kaislikon suojassa, makasivat Harry ja Luna vierekkäin onnellisen näköisinä katsoen järvelle.
”Täällä on niin kaunista”, Luna huokaisi uneliaasti ja katsoi kaikkia pieniä olentoja, jotka lentelivät aivan järven pinnalla, hekin riemuiten saapuneesta keväästä ja rakkauden huumasta. ”Voisin maata tässä ikuisesti, jos vain pystyisin. Kaikki on niin hyvin kuin voi olla.”
Harry vain nyökkäili ja tuijotti onnellisen näköisenä Lunaa, ottaen hänen kädestä kiinni.
”Kunpa asiat vain voisivat olla niin”, Harry huokaisi raskaasti.
”Tiedätkö Harry, en ikinä olisi uskonut, että näin olisi voinut käydä. Olin jo jotenkin ehtinyt tottua siihen, ettei kukaan minusta tällä tavalla välitä. Ajattelin aina, etten ole tarpeeksi kaunis tai etten vain ole kenellekään sopiva”, Luna kertoi ja Harry kuunteli häntä tarkasti.
”Toivottavasti et enää ajattele niin. Olet omalla tavallasi oikein kaunis.”, Harry todisti ja otti Lunan viereensä syleilyyn. Hiljaisuus valtasi ympäristön ja Luna sekä Harry vain nojautuivat toisiinsa, käpertyen toistensa lämpöön ja luottamukseen, kunnes koittaisi hetki palata arkeen. He molemmat tiesivät, että heillä kahdella ei saattaisi olla tulevaisuutta, mutta sen kevään unelman aikana he eivät tohtineet ajatella asiaa. Mielessään, he elivät sitä kevään unelmaa ikuisesti.
