Kirjoittaja Aihe: Count of Monte-Cristo: Vendetta, K-11 (12. luku 27.9!)  (Luettu 8443 kertaa)

Lokitar

  • ***
  • Viestejä: 1 727
Vs: Vendetta, K-13
« Vastaus #20 : 26.08.2011 20:30:21 »
Voi Zug, oot kultanen ku vaivauduit kommentoimaan  :D ja lukemaan vielä fandomia jota et tunne  ;D Ihanaa jos tykkäsit, oon just jotenkin haksahtanut tähän aikakauteen niin tekee mieli kirjoittaa tälläisiä hienohelmojen juhlia ja hienostunutta flirttailua ja ihihhihi... joo lopetan ihkutuksen  :D

Sirina Black

  • Queen of the Beasts
  • ***
  • Viestejä: 4 172
  • Love is a killer that never dies.
Vs: Vendetta, K-13
« Vastaus #21 : 19.09.2011 14:26:41 »
Öhm. Ensimmäisenä pahoittelut siitä, etten ole kommentoinut pitkään, liian pitkään, aikaan.  :-\ Aina on pitänyt, mutta sitten en ole ehtinyt tai jaksanut tai muistanutkaan asiaa ollenkaan.

Mitähän sitä sanoisi. Olen lukenut tosiaan luvut aina kun ne ovat ilmestyneet, mutta... Niin. Kommentoiminen on hieman jäänyt ja silleensä. Jos sanoisin vaan jotain yleisluontoista tai jotain. Tykkään aivan älyttömästi tästä ficistä ja ficin juonesta. Mielestäni olet onnistunut aivan saamarin hyvin hahmojen kanssa, niin kirjan oikeiden hahmojen kuin omiesikin kanssa. I like.

Öhm. Niin siis.  :D Joo. Mitä tässä nyt sanoisi. Tykkäsin kaikista luvuista suuresti ja kaikkea. Valerien ja kreivin suhde on mielenkiintoinen ja jännittävä. Ja kovasti olisi kiva tietää mitä olet suunnitellut seuraaviin lukuihin.


Kiitos tästä, yritän ensi kerralla kommentoida paremmin ja pidemmin.  :-*
Sodan ensimmäinen uhri on totuus.

Index librorum prohibitorum.
Tempora mutantur, nos et mutamur in illis.

Kahvin tulisi olla mustaa kuin helvetti, väkevää kuin kuolema ja makeaa kuin rakkaus.

Lokitar

  • ***
  • Viestejä: 1 727
Vs: Vendetta, K-13
« Vastaus #22 : 25.09.2011 15:28:48 »
A/N: No niin, jos sitä muistaisi päivittää taas tätäkin  :D Sirina Black, kiitos kun vaivauduit taas kommentoimaan ^^




8. Luku

Kesätanssiaiset

Kun hän saapuu kartanoon ystävänsä kanssa
auttaakseen tätä voittamaan rakastettunsa,
nuori nainen todistaa sopimatonta käytöstä
kahden aikuisen välillä.
Ystäväni sanoo minulle:
”Hänen täytyy tietää, jotta hänen
viaton sielunsa likaantuu.”


Seuraavana päivänä Valerie tunsi saavan selvyyttä tunteisiinsa, sekä ajatuksiinsa Franzin kanssa naimisiinmenosta. Siksi hän päätti lähteä jo hyvin aikaisin päivällä tapaamaan Franzia, puhuakseen asiasta hänen kanssaan.

Hän yllätti Franzin hyvin kiireiseen aikaan, mutta tämä otti silti hänet vastaan työhuoneessaan. Hän istui juuri pienen paperipinon luona ja kävi niitä läpi, merkaten välillä jotakin kynällään niihin.
”Voin sanoa, että olin melko yllättynyt kun kuulin palvelijalta, että olet täällä. Onko jotain sattunut, vai miksi olet näin aikaisin liikkeellä?” Franz ihmetteli ja jätti hetkeksi paperinsa rauhaan ja katsoi Valerieen.

”Ei mitään ole sattunut, minulla vain olisi asiaa koskien… no, meidän mahdollista kihlausta.”
Franz kurtisti kulmiaan ja alkoi kuunnella tarkemmin.
”Olen miettinyt jo jonkin aikaa sitä, mitä siitä ehkä seuraisi jos me kaksi menisimme naimisiin ja siksi minun pitää kysyä sinulta, että… oletko sinä ollut koskaan rakastunut?”
”En voi todella sanoa olleeni”, Franz vastasi.
”En minäkään, mutta olen varma, että jos ja kun meistä jompikumpi rakastuu… hän tuntee olonsa kauheaksi kun on jo naimisissa ihmisen kanssa, jota ei rakasta. Meidän liittomme olisi täysin poliittinen, vai mitä?”
”Totta kai.”
”Siksi minä haluaisin odottaa, että löydän jonkun, jota rakastan. Jonka kanssa haluaisin naimisiin. Koska jos me menemme naimisiin, olemme molemmat kahlittuja siihen päätökseen. Tiedät kai mitä tarkoitan?”

”Ymmärrän”, Franz sanoi hiukan hämmentyneenä. ”Täytyy sanoa, että yllätit minut hiukan, Valerie, en ole kuullut sinun koskaan puhuvan noin vakavissasi.”
”Ehkä minunkin on joskus aika aikuistua”, Valerie totesi, hymyillen hiukan. ”Kysymys on vain nyt, että mitä teemme asialle?”
Franz mietti hetken, ja sanoi sitten: ”Minun täytyy ilmeisesti vain kertoa isällesi, että en suostu hänen tarjoukseensa ottaa sinua vaimokseni.”
”Uskallatko todella tehdä sen?”
”Jos tulee ongelmia, meillä on yhteinen ystävä joka varmasti auttaa.”
”Tarkoitatko kreiviä?”
”Niin. Hän osaa varmasti auttaa, mikäli tästä tulee suurempia vaikeuksia.”
”Olet oikeassa. Hän on itse asiassa tarjoutunutkin auttamaan, mikäli emme halua naimisiin.”
”Oletko puhunut kreiville meistä?”
”Totta kai. Hänhän on ystäväni”, Valerie vastasi kuin se olisi itsestäänselvyys. Franz nousi ylös pöytänsä äärestä ja asteli Valerien kanssa työhuoneensa ovelle.
”Tietysti… No, minä otan asian puheeksi isäsi kanssa, mutta en vielä. En halua pilata kesätanssiaisten tunnelmaa.”
”Hyvä on. Kiitos Franz”, Valerie kiitti hymyillen ja poistui sitten. Franzin teennäinen hymy hiipui hitaasti pois, kun hän palasi työpöytänsä ääreen ja katsoi sopimusta, jonka kreivi de Morcerf oli lähettänyt hänelle eilen. Paperissa oli jo Franzin allekirjoitus. Paroni katsoi tätä sopimusta hetken aikaa, repi sen sitten pieniksi palasiksi ja heitti roskakoriinsa, syvää huokaisten.


Kun suurin taakka oli poistettu Valerien harteilta koskien hänen ja Franzin kihlausta, hän saattoi jälleen keskittyä mitättömämpiin murheisiin, kuten siihen, mitä hän laittaisi ylleen kesätanssiaisiin. Hänellä oli vielä usea kreiviltä saatu leninki, joita hän ei ollut ehtinyt vielä käyttää, ja valinnanvaikeus oli suuri. Hän olisi tarvinnut sillä hetkellä naispuolisen ystävän makutuomariksi, mutta sellaista ei ollut. Hänen olisi tehnyt mieli pyytää Lucienia avukseen, mutta hän oli edelleen järkyttynyt tämän ja rouva Danglarsin suhteesta, ettei tiennyt mitä hän sanoisi Lucienille kun näkisi tämän seuraavan kerran. Hän sai siis pärjätä leninkipäätöksensä kanssa yksin, ja päätti pukeutua kaikista muista poiketen mustaan kesätanssiaisissa. Hän ei oikeastaan tiennyt, mistä tämä halu erottua muista kumpusi juuri nyt, mutta hän epäili sen liittyvän tulevaan tanssipariinsa, joka oli myös joukosta erottuva. Valerie tunsi vatsanpohjassaan kouristavan kun hän ajatteli pääsevänsä tanssimaan kreivin kanssa ensimmäistä kertaa. Hän ei tiennyt miksi häntä jännitti niin kovasti, mutta hän silti nautti siitä tunteesta niin paljon, että se nosti kujeilevan hymyn hänen huulilleen.

”Valerie! Alatko olla valmis? Vieraita alkaa saapua puolen tunnin kuluttua”, Mercedes huusi oven läpi hänelle.
”Melkein valmis”, Valerie vastasi ja katseli kuvajaistaan peilistä. Hänen hiuksensa oli nostettu nutturalle taakse ja muutama hiussuortuva oli jätetty kiharana roikkumaan kasvojen kehyksiksi. Mekko näytti kauniilta hänen yllään ja sai hänet näyttämään hänen omasta mielestään jopa hyvin aikuiselta. Valerie hymyili kuvajaiselleen ja siirsi yhden hiussuortuvan korvansa taakse, kun samassa hän kuuli vaunujen saapuvan heidän talonsa eteen. Hän ihmetteli, että kuka vieraista saapui puoli tuntia aikaisessa, mutta kyseessä olikin Albert joka oli käynyt vierailulla Franzin luona.

Tovin kuluttua Albert saapui Valerien huoneeseen jo viimeisen päälle laittautuneena.
”Onko Franz vielä saapunut?” hän kysyi heti huoneeseen saavuttuaan.
”Luulen, että olisin kuullut hänen vaununsa, jos olisi… Miksi hän ei tullut sinun kanssasi?”
”Hän sanoi, että hänellä oli vielä jokin asia hoidettavana… Hän lupasi tulla pian perässä, joten oletin, että hän olisi jo tullut. Juhlat alkavat näillä minuuteilla.”
”Kyllä sinä tunnet Franzin, hän on aina myöhässä.”
”Totta tuokin”, Albert nauroi. ”Miten erikoista sinulta pukeutua mustaan kesätanssiaisissa… Onko sinulla jokin erityinen syy pukeutua huomiota herättävästi?”
”Ei erityisesti”, Valerie mutisi, ja samassa he kuulivat ensimmäisten vieraiden saapuvan. Albert vilkaisi ikkunasta ulos.
”Danglarsit... En millään haluaisi mennä heitä vastaan, mutta luulenpa että minun on pakko”, hän totesi happamana, viitaten tietysti Eugénieen.

Kun Albert oli vasta ehtinyt ulos Valerien huoneesta, kuului toiset vaunujen äänet ja Valerie kiiruhti katsomaan ikkunasta saapujia. Kyseessä oli majuri Cavalcanti ja hänen poikansa, jotka kreivi Morcerf oli kutsunut kohteliaisuuttaan mukaan. Heidän jälkeensä pihaan saapui Villefortien vaunut, ja lopulta vaunuja oli jonona porteille asti. Kello oli jo kymmentä yli, mutta Valerie ei ollut vielä liittynyt vieraiden joukkoon. Häntä ihmetytti miten täsmällisyyden perikuvana tunnettu kreivi ei ollut vielä saapunut, kunnes hänet valtasi ajatus, että tämä oli tullut kyllä ajoissa, mutta hänen huomaamattaan. Ajatuksen vallattua hänen mielensä, hän poistui huoneestaan kohti alakerran juhlasalia.

Astellessaan alas portaita, hän huomasi juhlasalin olevan jo tulvillaan väkeä. Paljon tuttuja, aatelisia sekä muuten korkea-arvoisia herroja vaimoineen, mutta kreiviä hän ei ensisilmäyksellä erottanut. Hän huomasi jopa Lucienin olevan paikalla, tietysti rouva Danglarsin vieressä, mutta Valerie ei kiinnittänyt tähän mitään huomiota. Hän huomasi monien ihmettelevät katseet kun hän ilmaantui saliin mustassa sametissa, mutta suurin osa katseista oli pikemminkin ihailevia, kuin tuomitsevia – oliko ihmekään, olihan se erityisen upea kreivin valitsema leninki.

Valerie tervehti vieraita hymyillen ja huomasi sitten vieraiden joukossa kreivi Monte-Criston, joka jutteli paraikaa Albertin kanssa. Kreivi oli Valerien tavoin pukeutunut sysimustaan pukuun. Kuosi oli täysin moitteeton, ja sitä koristivat valkoiset liivit ja kauniisti laskeutuvat housut. Albertin katse eksyi kreivistä sisareensa, ja kreivinkin oli käännyttävä katsomaan mistä oli kyse. Valerie katsoi tarkkaan kreivin ilmettä, kun tämä katsoi häneen. Kreivissä näkyi ensin selvä hämmästyneisyys, ennen kuin hän hymyili Valerielle ja ojensi kättään hänelle.
”Neiti Valerie, saanen sanoa, että näytätte tänä iltana kauniimmalta kuin koskaan.”
”Kiitos kreivi”, Valerie vastasi, tarttui tämän käteen ja antoi kreivin laskea huulensa hänen kämmenselälleen. Hän huomasi sivusilmällä Lucienin katsovan heitä happamana, mutta ei kiinnittänyt taaskaan huomiota häneen.

Samassa sali täyttyi kauniilla valssin sävelmällä, kun soittajat aloittivat pitkän iltansa vieraiden viihdyttäjinä. Kreivi ja Valerie katsoivat hetken toisiaan sanattomina, kunnes kreivi rikkoi hiljaisuuden: ”Lupasin teille tanssin.”
”Niin teitte”, Valerie vastasi.
”Älkää siis kadotko minnekään, etsin teidät kun kuulen sopivan kauniin sävelen”, kreivi totesi hymyillen. Valerie hymyili takaisin ja huomasi samassa, kuinka hänen äitinsä viittoi häntä luokseen.
”Suokaa anteeksi, äidilläni on asiaa”, hän sanoi ja poistui.

~*~

Näin sen nyt hänen silmissään. Tapa jolla hän katsoi minua saavuttuaan saliin, olen nähnyt tuon katseen ennenkin. Hän on rakastunut kreiviin. Suunnitelmasi on toiminut, hyvä Edmond.

~*~

”Mitä nyt, äiti?”
”Paroni d’Epinay on saapunut, mene ottamaan hänet vastaan”, Mercedes pyysi. Valerie katsoi ovelle ja näki Franzin, joka tuntui eksyneen näköisenä etsivän tuttuja vieraiden joukosta. Valerie asteli hänen luokseen ja näytti aiheuttavan tässä saman ilmiön kuin kreivissä.
”Valerie, erotutpa sinä joukosta”, hän totesi.
”Onko se hyvä vai huono asia?”
”Hyvä, näytit vain aluksi niin synkältä muiden joukossa. Hymylläsi kyllä säteilet. Mikä on saanut sinut noin hyvälle tuulelle?”
”En tiedä, ehkä nämä tanssiaiset olivat vain juuri sitä mitä kaipasin”, Valerie sanoi ja katsoi, kuinka Lucien poistui rouva Danglarsin seurasta ja käveli heitä kohti.
”Vie minut tanssimaan, Franz”, Valerie sanoi ja ohjasi tätä tanssilattialle kanssaan. Hän halusi vältellä Lucienin seuraa.
”Nyt hetikö?” Franz ihmetteli ja ennen kuin ehti saada kunnon vastausta, Valerie oli laskenut toisen kätensä hänen olkapäälleen ja tarttunut toisella hänen käteensä. Franz katseli ympärilleen ja huomasi nyt myös Lucienin, sekä tämän pettyneen ilmeen.
”Kuvittelenko vain vai yritätkö sinä vältellä Lucienia?”
”Oliko se niin läpinäkyvää?”
”Ainakin tuo pettynyt ilme hänen kasvoillaan kertoo paljon. Onko jotain sattunut?”
”Sanon vain, että en arvosta Lucienin seuraa tällä hetkellä. Sain hänestä sellaisia puolia esille, joita en osannut odottaa, enkä tiedä mitä niistä sanoisin.”
”Et ole ilmeisesti aikeissa kertoa asiasta tarkemmin?”
”En, se jää minun salaisuudekseni.”
”Hyvä on.”

”Koska olet aikeissa puhua isäni kanssa?” Valerie kysyi uteliaisuuttaan.
”En tänään. En halua pilata hänen juhlailtaansa.”
”Ehkä aivan viisasta… Hän tosin katselee meitä tällä hetkellä hyvin mielissään”, Valerie totesi huomattuaan isänsä ylpeän katseen, joka oli kohdistettu heihin.
”Morcerf-parka… Me taidamme johdattaa häntä hieman harhaan tällä tanssillamme.”
”Ehkä sinun täytyy pyytää Valentinea seuraavaksi tanssiin”, Valerie hymähti, ja samassa sävel päättyi ja Lucien suuntasi heitä kohti.
”Ja harhaan johdattamisesta puheen ollen… Voisitko viivytellä Lucienia, että pääsen hetkeksi puutarhaan? En ole vielä valmis puhumaan hänelle.”
”Hyvä on. En olekaan puhunut hänelle vielä paluuni jälkeen”, Franz myöntyi ja Valerie poistui kohti ulko-ovia. Lucien yritti seurata perässä, mutta samassa Franz astui hänen tielleen.
”Lucien! Aiotko paeta ennen kuin olet tervehtinyt minua? Siitä on jo puoli vuotta kun tapasimme viimeksi. Haluatko nähdä arven jonka sain kaksintaistelussa Château-Renaudin kanssa?”

Valerie syleili kesäillan viileyttä heti ovesta ulos päästyään, ja huomasi että ruokapöytiä oli alettu kattaa puutarhaan hyvän sään vuoksi. Hänen äitinsä oli ollut aina nopea käänteissään, kun juhlista oli kyse, ja samassa Valerie huomasikin että juhlasalin ikkunoista avattiin kaihtimet, että viileää ilmaa pääsi juhlasaliin ihmisten helpotukseksi. Sisätilojen valo paistoi tunnelmallisesti puutarhaan, ja samassa Valerie huomasikin kasvihuoneen luona äitinsä ja kreivi Monte-Criston. Valerie hymyili itsekseen. Hänestä olisi ihanaa jos hänen äitinsäkin oppisi pitämään kreivistä, niin tätä ei haittaisi hänen ja Valerien ystävyys.

Hän nautiskeli pitkään raittiista ilmasta, kunnes huomasi kreivin ja hänen äitinsä keskustelun päättyneen ja kreivin astelevan portaita pitkin häntä kohti.
”Tulitteko tekin nauttimaan viileästä ilmasta?” kreivi kysyi hymyillen.
”Kyllä, sisällä alkoi olla lämmin.”
”Onneksi äitinne keksi avata kaihtimet, siellä on varmasti nyt paljon siedettävämpää olla ja odottaa puutarhaan katettua illallista”, kreivi totesi, ja samassa sisältä kaikuva musiikki päättyi, ja uusi valssi sai alkunsa. Se oli kaunis sävel, joka alkoi hennolla huilun ja viulun soitolla.
”Minä uskon, että tämä on sävel jota olen odottanut”, kreivi sanoi ja ojensi Valerielle kätensä. ”Saisinko tämän tanssin?”
Valerie hymyili ja tarttui kreivin käteen. He astelivat yhdessä takaisin sisälle saliin, ja saivat paljon katseita osakseen, sillä moni vieras piti tarkkaan silmällä ulko-ovea myöhässä saapuneiden vieraiden varalta.

He astelivat salin keskelle ja kreivi laski kätensä hellästi Valerien vyötärölle ja Valerie nosti omansa kreivin hartialle. Kun he aloittivat tanssin, kuulosti siltä että koko sali vaikeni hetkeksi. Kreivi oli torjunut jo monta tanssitarjousta sen illan aikana, joten oli yllättävää nähdä miten tämä kylmästi käyttäytynyt mies tanssi nyt Valerien kanssa hymy huulillaan. Kun tuo hätkähdyttävä pari todisti olevansa myös hyvin näyttävä ja tanssitaitoinen pari, syntyi kuiskausten ryöppy, ja eräs paronitar meni vaatimaan selitystä kreivi Morcerfilta miksi tämän tytär oli etuoikeutettu tanssimaan kreivin kanssa.

”Kertokaahan minulle, onko Ranskassakin tapana tanssin aikana myös keskustella?” kreivi kysyi uteliaisuuttaan kesken tanssin.
”On kyllä”, Valerie vastasi. ”Mistä haluaisitte keskustella?”
”Koska kauneuttanne koskeva kohteliaisuus on jo lausuttu, haluaisin mainita, että sen seikan näyttää huomanneen myös herra Debray, sillä hän katselee meitä jälleen.”
Valerie vilkaisi salavihkaa Lucienia ja hymyili sitten kreiville.
”Ehkä sillä on jotakin tekemistä asian kanssa, että olen vältellyt häntä koko illan. En ole kovin halukas puhumaan hänen kanssaan.”
”Jos haluatte, voin kyllä tarjota suojelua”, kreivi sanoi ja Valerie naurahti.
”Jos tarkoitatte, että saan nauttia seurastanne enemmänkin tämän illan aikana, niin pitäisin siitä kovasti.”

”Seurasta puheen ollen, huomasin aiemmin teidän tanssivan paroni d’Epinayn kanssa. Saanko udella mitä teidän kahden keskeisiin sopimuksiin kuuluu?”
”Minä juttelin Franzin kanssa eilen vakavasti.”
”Mistä?”
”Rakkaudesta”, Valerie vastasi ja tunsi hieman punastuvansa. ”Ja hän oli kanssani samaa mieltä, että meidän kahden ei ole järkeä avioitua. Franz aikoo kertoa tämän uutisen isälleni luultavasti pian näiden kesätanssiaisten jälkeen.”
”Sepä iloinen uutinen. Oletteko varma, että isänne sallii sen?”
”Hänen on sallittava. Tai muuten minä ja Franz joudumme kääntymään teidän puoleenne.”
”Autan kyllä ilomielin, jos näin käy”, kreivi sanoi, ja samassa heidän valssinsa läheni loppuaan. Ihmiset alkoivat taputtaa kreiville ja Valerielle, ja nämä kaksi olivat hiukan hämmentyneitä saamastaan huomiosta. Samassa kreivitär Morcerf asteli sisälle ja ilmoitti, että illallinen on katettu puutarhaan.

Kreivi Monte-Cristo tarjosi käsivartensa Valerielle ja he lähtivät yhdessä muiden vieraiden kanssa ulos. Soittajatkin pakkasivat soittimensa ja suuntasivat pihamaalle.
Ulkona Valerie pisti merkille, että kreivi ei syönyt mitään.
”Pelkäättekö saavanne myrkytyksen, hyvä kreivi, vai miksi ette syö mitään? Teistä on vaikea uskoa, että pelkäisitte riskejä”, Valerie kysyi, yrittäen kuulostaa enemmän huolettomalta kuin uteliaalta.
”Olenko antanut itsestäni riskejä ottavan kuvan?” kreivi ihmetteli.
”Te olette vanginneet sentään omin käsin Luigi Vampan ja hänen kätyrinsä, ja uskallatte hiipiä heidän piilopaikkaansa pelkäämättä tulevanne ammutuksi, joten mieleeni ei tulisi koskaan sanoa, ettette ole koskaan käyttäytynyt uhkarohkeasti.” Kreivi naurahti.

”Se on kyllä totta. Ja mitä kysymykseenne tulee, niin en minä pelkää myrkytetyksi tulemista. En vain syö kovinkaan paljoa, varsinkaan iltaisin.”
”Ja olette silti ihailtavassa kunnossa”, Valerie totesi hymyillen.
”Minäkö?”
”Miten te muuten olisitte vanginneet roomalaiset rosvot?” Valerie ihmetteli. ”Tuskin te sentään vain hurmasitte heitä käytöksellänne.” Kreivi nauroi taas.
”Minäkö hurmaisin käytökselläni? Olette varmasti huomanneet kuinka hukassa olen täällä Ranskassa. Tämän maan etiketit ovat minulle täysin vieraita.”
”Mutta olette sentään erinomainen tanssija. Se kävi varmasti eduksenne tänä iltana”, Valerie totesi hymyillen.
”Toivotaan, että olette oikeassa. Mutta vaihtakaamme toiseen aiheeseen. Olen nimittäin aikeissa pitää lounaskutsut tällä kertaa asunnossani Champs-Elyséesin varrella, ja haluaisin kovasti saada myös kreivitär Morcerfin, vicomten ja paroni d’Epinayn mukaan juhliin. Mitä luulette, onko aika otollinen sellaiselle?”
”Luulisin niin. Franz saisi hyvän tilaisuuden puhua isällenikin asiansa.”

”Ja minä haluaisin esitellä teidät eräälle henkilölle”, kreivi sanoi.
”Niinkö? Kenelle?”
”Kreikkalaiselle, jonka olette jo monesti nähneet. Hänen nimensä on Haydeé ja hän olisi kovin kiinnostunut tapaamaan teidät, mutta vain teidät. Kai osaatte pitää tapaamisenne salaisuutena?”
”Tietysti! Suostun mielelläni”, Valerie vastasi.
”Hyvä. Pidän lounaskutsuni aivan lähipäivinä.”
”Keitä muita aiotte kutsua?”
”Luultavasti samat henkilöt kuin Auteiliinkin. Cavalcantit ovat jo ilmoittaneet tulevansa mielellään käymään.”
”Siitä muistuikin mieleeni, että vicomte Cavalcanti näytti olevan kiinnostunut neiti Danglarsista viime kutsuillanne”, Valerie totesi.

”Neiti Eugéniesta? En huomannut moista.”
”Ehkä vicomte pelastaa veljeni pinteestä ja kosiikin Eugénie-neitiä ennen kuin isämme ehtii naittaa Albertin hänen kanssaan”, Valerie totesi hiukan huvittuneena.
”Ja siinä menisi jo toinen tiedossa oleva liitto hänen lapsiltaan. Kreivi-parkahan alkaisi jo huolestua saako teitä koskaan naimisiin”, kreivi vastasi.
”Toivokaamme, ettei hän ala murehtia liikaa.”

Ilta oli ohi nopeammin kuin Valerie olisi halunnut, ja moni vieras alkoi jo tehdä lähtöään. Hänen onnekseen kreivi ei ollut ensimmäisten joukossa. Hän jäi niin kauaksi aikaa, kunnes Lucienkin poistuisi rouva ja herra Danglarsin kanssa. Kun sen aika viimein tuli, ja Lucien lähti vastentahtoisesti Danglarsien kanssa, kutsui kreivi vaununsa pihamaalle ja Valerie saattoi tämän vaunuilleen.
”Näemme siis lounaan yhteydessä lähipäivinä. Olen toki käytettävissänne aiemminkin, jos teillä tulee minulle asiaa”, kreivi sanoi, Alin avatessa hänelle juuri vaunujen ovea.
”Ehkä minä jätän teidät jälleen rauhaan hetkeksi, jouduitte sentään pitämään minulle seuraa melkein koko illan.”
”Tein sen oikein mielelläni”, kreivi totesi hymyillen. ”Hyvää illanjatkoa, neiti Valerie.”
”Samoin teille, kreivi”, Valerie toivotti hymyillen ja ennen kuin hän huomasikaan, kreivi oli painanut suudelman hänen otsalleen ja noussut vaunuihinsa enää mitään sanomatta.

Valerie tuijotti hämmentyneenä tyhjyyttä edessään, ja huomasi hymyilevänsä itsekseen. He olivat tanssineet yhdessä, viettäneet lähes koko illan toistensa seurassa ja nyt kreivi oli suudellut häntä otsalle. Kaikki oli mennyt niin kuin hän oli toivonut.

Ja kaikki oli mennyt niin kuin kreivi oli toivonut. Tämä istui juuri vaunuissaan ja katsoi Bertucciota, joka istui häntä vastapäätä. Kreivi sytytti hiljaa sikarinsa ja katsoi sitten palvelijaansa.
”Joko kirje on saapunut?”
”Ei vieläkään, hyvä kreivi… Oliko ilta teille mieluinen?”
”Oli. Kaikki menee juuri niin kuin olen suunnitellut”, kreivi vastasi, mutta ei voinut jättää huomioimatta sitä seikkaa, että hänen rintaansa painoi epämiellyttävä tunne. Kuin jotain pahaa tulisi tapahtumaan.

 
« Viimeksi muokattu: 27.09.2017 02:28:14 kirjoittanut Lokitar »

Lokitar

  • ***
  • Viestejä: 1 727
Vs: Vendetta, K-13, Count of Monte-Cristo (uusi luku 25.9!!!)
« Vastaus #23 : 16.10.2011 23:29:11 »
A/N: Sinnikkäästi eteenpäin, vaikka en tiedä lukeeko tätä enää kukaan  :D
A/N2: Kiitokset betauksesta kirjottajapiirin väelle, etenkin sen vetäjälle



9. Luku

Näin synkkää unta

Kun hän vierailee tulevan sulhasensa luona,
hän näkee miehen joka yrittää paeta kohtaloaan.
Kuitenkaan, kukaan ei ole vielä tietoinen
julmasta kohtalosta joka odottaa
hiljaa heidän kaikkien sortamista.


Lounaskutsut eivät olisi voineet mennä paremmin, ainakaan kreivin mielestä. Kaikki olivat paikalla: Morcerfit, Villefortit ja Danglarsit. Kreivi katsoi heitä kaikkia, yhtä kerrallaan, kuin eläin vartioi saalistaan ennen hyökkäystä. Hän halusi tuhota heistä jokaisen. Viedä noilta menestyneiltä miehiltä kaiken, mitä heillä vain oli menetettävää. Heidän kunniansa, arvokkuutensa, omaisuutensa, vaimonsa… ja jopa lapsensa.
Tuon ajatuksen vallattua hänet, kreivin katse kääntyi Valerieen. Hänessä oli Mercedeksen kaltaista puhtautta ja luonteenvahvuutta, mutta päätös oli tehty. Tuokin neito oli vain keino vahingoittaa Morcerfia entistä enemmän. Silti kreivin täytyi myöntää, että Valerie oli hänen vaarallisin vastuksensa. Hän ei saisi luoda minkäänlaista tunnesidettä tähän, ei missään tapauksessa.

Samassa kreivi näki kuinka hänet verhosi pimeys, ja juhlijat olivat kuin häntä ei olisi ollut olemassakaan. Kaikki jatkoivat keskustelua kuin aiemminkin, mutta Valerien valtasi levottomuus.
”Missä kreivi on?”
”Kreivi kuka?” kysyi Albert ihmetellen.
”Kreivi Monte-Cristo tietysti.”
”En ole koskaan kuullutkaan moista nimeä. Voitko sinä varmasti hyvin, Valerie? Kuvittelet aivan omiasi.”
”Olen tosissani! Missä hän on?”

Kreivin olisi tehnyt mieli huutaa, että hän on tässä, aivan heidän vieressään, mutta pienikään ääni ei päässyt hänen huuliltaan. Hänestä tuntui kuin hän katoaisi, ja kun hän katsoi jalkojaan, hän tosiaan oli muuttumassa näkymättömäksi.
”Ei sellaista kreiviä ole olemassakaan, paitsi ehkä unissasi”, kreivi Morcerf nauroi ja kaikki yhtyivät nauruun mukaan. Vain Valerie jatkoi järkyttyneenä ympärilleen katsomista ja yritti hapuilla kreiviä tyhjyydestä.
Kun kreivi sai ojennettua kätensä kohti Valerieta, ja nainen sai tämän kädestä otteen, hän tunsi särkyvänsä ja katoavansa kokonaan. Vain Valerien huuto erottui enää tyhjyydestä.
”Edmond!”

Kreivi heräsi kirkkaasti valaistuun huoneeseensa. Bertuccio oli avannut hänen huoneensa verhot ja tuijotti nyt huolestuneena kreiviä, joka oli herännyt painajaisestaan huutaen, kylmän hien valuessa pitkin ihoaan.
”Oletteko kunnossa, kreivi?” tämä kysyi ja asteli lähemmäksi tämän vuodetta.
”Olen”, kreivi sanoi ja pyyhki hikeä kasvoiltaan, ja huomasi että hänen poskillaan valuivat myös kyyneleet. Hän katsoi käteensä tarttuneita kyynelpisaroita ja huomasi vapisevansa.
”Vastauksenne saapui yön aikana. Ajattelin, että haluaisitte lukea sen heti herättyänne”, Bertuccio totesi ja ojensi kreiville valkoisen kirjekuoren, jossa oli Janinan vaakunalla painettu sinetti.

Kreivi nousi istumaan ja tarttui kirjeeseen kuin hänen henkensä olisi ollut siitä kiinni. Hän repi kirjeen auki ja luki hätäisesti pitkän kertomuksen keskeltä sen olennaisimman. Vastauksen löydettyään hän jäi istumaan niille sijoilleen, ja käski Bertucciota poistumaan.
Kun ovi oli kolahtanut kiinni, kreivi painoi päänsä käsiinsä ja antoi kirjeen pudota syliinsä. Hän vuodatti kyyneleet, jotka olivat päässeet jo unen aikana alkuunsa, mutta sitten hän pysähtyi ja tuijotti sanoja edessään. Pieni hymy kaareutui hänen huulilleen ja hän purskahti sitten voitonriemuiseen nauruun.
”Valmistaudu, Fernand Mondego”, hän kuiskasi itsekseen ja jatkoi julmaa nauruaan.

Myöhemmin sinä päivänä, juuri tuo Fernand Mondego, nykyiseltä nimeltään kreivi de Morcerf, istui työpöytänsä ääressä ja avasi postejaan. Hän toivoi löytävänsä vastauskirjeen Franz d’Epinaylta hänen ehdotukseensa että tämä naisi Valerien, mutta hänen epäonnekseen mitään sellaista kirjettä ei löytynyt. Sen sijaan hän huomasi kirjekuorien seasta kuoren, joka oli hautajaiskutsu. Kuoren päällä luki vastaanottajan nimenä F. Mondego. Kreivi Morcerf, joka ei ollut käyttänyt tuota nimeä enää vuosikausiin, huolestui heti kirjeen nähdessään. Hän avasi sen, ja kirjeen sisältö sai hänet vielä huolestuneemmaksi.

Tervetuloa Louis Dantesin hautajaisiin Père Lachaiseen kahdeksalta illalla.

Edmond Dantés



”Edmond... Dantés”, Morcerf sanoi itsekseen, järkyttyneenä. Hän nousi ylös tuolistaan ja oli aikeissa mennä puhumaan vaimolleen, mutta jokin esti häntä tekemästä niin. Hän ei halunnut sittenkään vaimonsa tietävän asiasta. Kyseessä täytyi olla vain jokin pila, joka järkyttäisi hänen vaimonsa mieltä turhaan. Edmond Dantés oli kuollut vuosia sitten, Morcerf tiesi sen. Tämä oli vain sairas vitsi joltakin taholta. Mutta keneltä, ja miten tämä henkilö tiesi lähettää kirjeen juuri Morcerfille? Hän ei jäänyt tätä kauaa miettimään, vaan suuntasi kohti Père Lachaisen hautausmaata, monta tuntia etuajassa kutsussa mainitusta ajasta.


Kreivi Morcerf saapui vaunuillaan kirkon pihalle, ja huomasi, että ulkona oli jonkun muunkin vaunut, sekä kaksi hevosta. Oliko muitakin kutsuttu?
Morcerf asteli kirkon ovelle ja avasi sen. Hän näki alttarin luona kaksi muuta miestä, ja hän tunsi nämä oikein hyvin.
Prokuraattori Villefort ja paroni Danglars kääntyivät kuullessaan oven käyvän, ja näyttivät nyt hiukan pelästyneiltä kreivi Morcerfin nähdessään.
”Kirottua. Sinäkin olet siis saanut tällaisen kirjeen?” Danglars kysyi ja näytti kädessään olevaa kirjettä jonka allekirjoituksessa luki myös Edmond Dantés.
”Kyllä”, Morcerf vastasi ja näytti omaa kirjettään heille astellessaan lähemmäs. Saavuttuaan alttarille hän huomasi että sen edessä oli mitättömän näköinen, puinen hauta-arkku, joka oli kyllä peitetty kannella, muttei naulattu kiinni.

”Mistä tässä on oikein kyse? Miten joku voi tietää?”
”Ei kukaan voi tietää, tämä on jokin sairas pila”, Villefort sanoi.
”Mutta miten hän sitten tiesi lähettää kirjeen juuri meille kolmelle?” Morcerf kysyi hiukan pelokkaana. ”Kukaan ei tiedä siitä mitä teimme, meidän itsemme lisäksi. Ei edes Edmond itse.”
”Edmond tietää”, kuului yhtäkkiä käheä miesääni heidän kaikkien takaa. Varjoista astui esiin lyhyenläntä ja - huojumisestaan päätellen - humaltunut mies.
”Kuka sinä olet?” Danglars kysyi.

”En ole yllättynyt siitä, ettette muista minua… Olenhan minä teihin nähden niin mitätön miesparka, kun te kolme taas olette Pariisin suurimmat herrat”, humaltunut totesi ja istahti kirkon penkille, hauta-arkusta mahdollisimman kauas.
”Sinä olet… Voiko olla –” Morcerf järkyttyi. ”Gaspard Caderousse?”
”Fernand siis vielä muistaa vanhan Caderousse-raukan”, mies sammalsi itsekseen. ”Mutta sen ei ole väliä, me kaikki saamme pian ansiomme mukaan. Edmond-parka ei koskaan unohda mitä me teimme hänelle.”
”Edmond kuoli Château d’Ifissä vuosia sitten. Ei se voi olla hän”, Villefort puolusti.
”Sitten kuollut mies on palannut keskuuteemme ja hänen kostonsa on oleva hirveä!” Caderousse sanoi, ja kolme miestä katsoivat toisiaan huolestuneina. Sitten Morcerfin katse osui arkkuun.
”Kuka arkussa on?”
”Emme tiedä, mutta ei varmasti Louis Dantes. Hänhän kuoli pian Edmondin jouduttua vankilaan”, Danglars sanoi, ja Villefort katsoi Caderoussea.
”Avaa se.”

”En tahdo”, Caderousse sanoi, mutta nostaessaan humalasta väsynyttä päätään hän näki kolmen hermostuneen miehen katseet ja nousi ylös hiukan pelästyneenä.
”Ette te kai oikeasti tarkoita, että minä –”
”Avaa se, niin saat palkkion ja voit lähteä”, Morcerf käski.
”Minä en usko, että Edmond pitäisi siitä, että lähden ennen kello kahdeksaa”, Caderousse sanoi.
”Edmond on kuollut! Avaa arkku, Caderousse!”
Ja hetken aikaa tuo joukko toivoi löytävänsä Edmond Dantésin tuosta arkusta, mutta kun Caderousse vapisevin käsin tarttui arkun kanteen ja siirsi sen, he huomasivat hämmästyksekseen, että arkku oli tyhjä.
”Arvasin, että tämä oli pelkkää pilaa. Meitä yritetään pelotella”, Morcerf totesi.
”Mutta kenen toimesta?” Villefort kysyi.
”Se ehkä selviää kello kahdeksalta”, Danglars totesi.

Neljä miestä palasi hautausmaalle kello kahdeksan, mutta mitään uutta ei näkynyt. Miehet katselivat ympärilleen ja odottivat neljännestunnin verran, että joku saapuisi. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Kun he olivat juuri lähdössä, Villefort kertoi, että hän oli lähettänyt parhaan miehensä etsimään tietoa Louis Dantesista ja hänen pojastaan Edmondista, sekä siitä voisiko kukaan heidän lisäkseen tietää näiden neljän miehen yhteyden. Kun kolme suurmiestä oli jo poistumassa kirkon ovesta, Caderousse huudahti.

”Mitä nyt?” Morcerf kysyi.
 ”Tuo arkku – se on taas kiinni!” Caderousse huudahti. Ja miehet totesivat hänen olevan oikeassa. Hehän olivat jättäneet kannen auki lähtiessään. Caderousse perääntyi huutaen arkun luota.
”Minä en avaa sitä enää!”
Morcerf asteli lähemmäs arkkua, mutta epäröi silti hetken. Hän kuitenkin lopulta potkaisi arkun kannen pois. Kirkon kattoparruilla piileskelleet linnut lehahtivat kaikki lentoon ja pakenivat rikkinäisestä ruusuikkunasta.
Morcerf katsoi järkyttyneenä arkkua. Villefort ja Danglars riensivät lähemmäs ja järkyttyivät hekin. Caderousse piileskeli kirkon penkin takana.
”B-Boville!” Villefort huudahti toivuttuaan näkymästä. Arkussa makasi tummahiuksinen mies, jonka takki ja housut olivat veren peitossa, ja kauluksesta roikkuva monokkeli haljennut. Miehen kasvoilla oli kauhistunut ilme, kuin hän olisi nähnyt itse Kuoleman.

”Boville?” Danglars ihmetteli.
”Hän on se josta puhuin. Hänet minä palkkasin –” Villefort änkytti kauhuissaan. Heidän katsoessaan kohti kirkonpenkkiä jonka taakse Caderousse oli aiemmin piiloutunut, he huomasivat miehen olevan poissa.
”Pelkuri” Morcerf tuhahti ja paukautti arkun kannen takaisin paikalleen.
”Mitä me teemme?” Danglars kysyi. ”Jos joku näkee meidät poistumasta täältä ja löytää ruumiin –”
”Haudataan hänet. Palkataan jotkut luotettavat tekemään se yöllä muilta näkymättömissä. Mutta naulataan tämä arkku kiinni nyt, ettei kukaan löydä häntä sitä ennen.”


Seuraavana päivänä kreivi Morcerf, paroni Danglars ja prokuraattori Villefort olivat uupuneita, valmistautuessaan kreivin lounaskutsuja varten. Valerie sen sijaan oli jo täysin virkeänä ja malttoi tuskin odottaa kreivin tapaamista jälleen. Eikä pelkästään kreivin, sillä Valeriehan pääsisi tapaamaan myös Haydeén, tuon kreikkalaisen jonka hän oli jo useasti nähnyt kreivin seurassa.

”Valerie, oletko valmis lähtöön?” Albertin ääni kuului oven takaa.
”Valmis”, Valerie vahvisti ja katsoi vielä nopeasti itseään peilistä. Tällä kertaa hän ei ollut laittanut ylleen kreivin antamaa leninkiä, vaan erään ranskalaisen ompelijattaren luomuksen, jonka Valerien äiti oli ostanut hänelle.

Kreivin asunnolle saavuttuaan, kreivi itse otti heidät vastaan etuovella. Morcerfit olivat ensimmäisenä paikalla, mutta juuri etuovelle päästyään, saapui pihaan myös Villefortien vaunut.
”Tervetuloa kreivi, kreivitär, vicomte”, Monte-Criston kreivi tervehti kaikkia vuorotellen, kunnes oli aika tarttua Valerien käteen.
”Neiti Valerie”, hän sanoi ja painoi huulensa pikaisesti tämän kämmenselälle. ”Astelkaa toki peremmälle, otan prokuraattorin perheineen vastaan sillä välin.”
Valerie hymyili kreiville ja lähti sitten perheensä perässä sisälle.

Kun Villefortit olivat saaneet arvoisensa vastaanoton, kreivi Monte-Cristo asteli Valerien luo.
”Sopisiko teille tavata nyt Haydeé, sillä välin kun odotamme loppuja vieraita saapuvaksi?”
”Totta kai”, Valerie vastasi ja he suuntasivat yhdessä salista ulos. He saapuivat käytävälle, jonka seinissä kaikui hentoa musiikkia, joka kuulosti hiukan kitaralta.
”Mitä on tuo… kaunis ääni?” Valerie ihmetteli ja pysähtyi hetkeksi kuulostelemaan.
”Haydeén gusli vain. Hän nauttii soittamisesta”, kreivi vastasi ja saattoi hänet peremmälle käytävään. Joku oli ilmeisesti kuullut heidän tulonsa, sillä ovi aukeni samalla hetkellä kun he olivat saapuneet sen eteen. Hämärästä huoneesta erottui nyt Bertuccion kasvot, kun hän otti Valerien kumartaen vastaan.

”Pyytäisin teiltä vielä kahta asiaa, ennen kuin astelemme peremmälle”, kreivi kuiskasi hiljaa Valerien korvaan.
”Mitä ne mahtavat olla?”
”Että ette kerro kenellekään siitä, että olette tavanneet Haydeén ja puhuneet hänelle”, kreivi sanoi ja Valerie lupasi pysyä asiasta vaiti.
”Ja sitten toinen asia. Teidän isänne on sota-aikoina ollut Haydeén isän kanssa tekemisissä. Pyytäisin, ettette mainitse isästänne mitään Haydeélle.”
”Minä lupaan”, Valerie vastasi, ja niin hän sai luvan astua sisälle. He olivat saapuneet valtavaan saliin, jonka päähän oli tehty kirjavista itämaisista kankaista kuin pesä, jonka keskellä istui guslinsa kanssa tuo kaunis kreikatar, Haydeé.

”Haydeé, tässä on vieras jonka haluaisin sinun tapaavan”, kreivi Monte-Cristo sanoi sujuvalla kreikan kielellä. ”Muistathan mistä olemme puhuneet, ja pidät ne mielessäsi puhuessasi hänen kanssaan.”
Haydeé nyökkäsi kuuliaasti ja nousi seisomaan. Hän kumarsi Valerielle, ja sanoi sitten puhtaalla ranskankielellä: ”On ilo ja kunnia tavata viimein. Neiti de Morcerf.”
”Minä jätänkin teidät nyt Bertuccion hoiviin. Vieraani odottavat jo varmasti”, kreivi sanoi ja Haydeé painoi suudelman miehen kädelle ennen kuin tämä lähti. Bertuccio asettui oven eteen kuin vartijaksi, ja Haydeé näytti Valerielle mihin istua.

”Haluatteko kenties kahvia? Baptistin on tuomassa meille juuri mehuvettä ja jäätelöä. Nautitteko piipun polttamisesta?”
”Ei kiitos piippua”, Valerie sanoi ja haistoi nyt itämaisen tupakan salin ilmassa ja huomasi pöydällä lepäävän piipun. ”Kahvi kelpaa hyvin.”
”Saatatte tarvita tähän arabialaiseen kahviin sokeria, sen puhdas maku ei miellytä kaikkia”, Haydeé sanoi ja kaksi itämaista kamarineitoa asteli saliin tuoden kahvia mukanaan. Heidän perässään saapui Baptistin, kantaen jäätelöä ja mehuvettä.

”Tuntuu kuin olisin saapunut aitoon itämaiseen huoneeseen”, Valerie totesi ihaillen ja kiitti kamarineitoa ja Baptistinia.
”Kreivi on halunnut luoda oloni kotoisaksi. Olenhan hyvin kaukana kotimaastani”, nainen totesi kiitollisena ja tarttui sirolla kädellään japanilaiseen kahvikuppiinsa.

~*~

”Kreivi de Morcerf, ilo tavata jälleen”, totesi Franz juuri toisessa huoneessa kreivi Morcerfille, syvään kumartaen. ”Minulla onkin teille asiaa, jota en vielä kesätanssiaisissa joutanut kertomaan.”
”Olenkin odottanut tätä keskustelua”, kreivi Morcerf vastasi hymyillen, yhä siinä uskossa että puhe oli Franzin ja Valerien kihlauksesta.
”Saanko jossakin vaiheessa varastaa aikaanne?”
”Totta kai. Tapaisimmeko puutarhassa ruokailun jälkeen?”
”Kiitos, kreivi”, Franz sanoi ja tunsi kurkkuaan polttelevan. Sydän tuntui kahliutuvan kahden seinän väliin, eikä hän osannut pukea sanoiksi syytä siihen.

~*~

”Täytyy sanoa, että en olisi koskaan arvannut teitä suuren Ali-Tebelinin tyttäreksi! Tämä uutinen tuli minulle täysin uutena. Mutta miten te oikein päädyitte kreivin orjattareksi, jos saan kysyä?”
”Totta kai saatte kysellä… Ja mitä kreiviin tulee, hän osti minut Konstantinopolin orjamarkkinoilta, ollessani ainoa eloonjäänyt perheestäni.”
”Mitä perheellesi oikein tapahtui?” Valerie henkäisi. Haydeé oli hetken vaiti.
”Se oli kauhea yö. Olin nelivuotias, kun äiti herätti minut unesta ja tiesin että jokin oli hätänä. Janinan varusväki oli väsynyt liian pitkään palvelukseen, ja seraskieri Kuršid oli lähetetty vangitsemaan isäni… Hän oli pelätty mies, mutta minulle hän oli aina vain lempeä isä”, Haydeé sanoi ja suru selvästi kalvoi hänen sydäntään. Valerien kävi häntä sääliksi, eikä hän kehdannut pyytää Haydeéta kertomaan enempää, mutta nainen jatkoi itse tarinaa: ”Me soudimme erään järven keskellä olevaan palatsirakennukseen, jota isä kutsui turvapaikaksi. Hän lähetti sulttaanin luo erään ranskalaisen upseerin, johon hän luotti sokeasti. Liiankin sokeasti… En tiedä kuinka monen päivän kuluttua vastaus sulttaanilta saapui, mutta sitä saapuivat tuomaan neljä veneellistä ranskalaisia miehiä… He antoivat meidän ymmärtää, että olisimme turvassa. Että sulttaani oli armahtanut isäni ja saisimme palata kotiimme, mutta kun isän miehet olivat laskeneet aseensa, he saivat saman tien surmansa.” Valerie henkäisi järkytyksestä. ”Ranskalainen upseeri oli pettänyt meidät, ja saapui turvapaikkaamme… vaatien isäni kaulaa katkaistavaksi. Kun kuulimme isän kuolonhuudot naapurihuoneesta, äitini pyörtyi.” Valerie tunsi olonsa todella kurjaksi tuon neidon puolesta. Hänen oli vaikea kuvitella, että ranskalainen sotilas olisi hylännyt arvokkuutensa ja tuhonnut tuon naisen elämän, mutta totuus sen täytyi olla, oli se kuinka hirvittävä tahansa.

”Seuraava mitä muistan, oli se kuinka tuo upseeri otti meidät valtaansa ja myi meidät orjakauppiaille. Jouduimme matkaamaan sulttaanin porteille asti halki Kreikan, ja porteilla –” Haydeé kalpeni nyt niin pelottavasti, että Valerie luuli että hän pyörtyisi. ”- porttien ylle oli ripustettu pää, jonka yläpuolelle oli kirjoitettu: Tämä on Ali-Tebelinin, Janinan paššan pää. Äitini kuoli sinä päivänä, ja minut vietiin orjamarkkinoille. Minut osti armenialainen rikas mies, joka kasvatti minut kolmetoistavuotiaaksi asti. Sitten hän myi minut sulttaani Mahmudille. Ja sulttaani Mahmudilta minut osti kreivi, suurimmalla smaragdilla jota olen eläissäni nähnyt. Olen hänelle ikuisesti kiitollinen”, nainen sanoi ja painoi oikean kätensä rinnalleen, kuin sitä olisi lämmittänyt ajatus kreivin pelastamaksi tulemisesta. Valerie tunsi pistoksen sisällään.

”Neiti de Morcerf, on aika palata juhliin. Pöytä on pian katettu”, kuului Bertuccion ääni ovelta. Valerie nousi ylös, samoin kuin Haydeé. Kreikatar kumarsi jälleen Valerielle kohteliaasti.
”Kiitos kun vietitte aikaa kanssani, neiti de Morcerf. Toivottavasti en järkyttänyt teitä kertomuksellani.”
”Ette suinkaan. Tehän te tässä olette varmasti järkyttynyt, kun pakotin teidät muistelemaan niin hirveitä asioita”, Valerie sanoi ja niiasi Haydeélle. Samassa kreivi Monte-Cristo saapui ovelle.
”Joko olette saaneet nauttia tarpeeksi toistenne seurasta? Tulisin pyytämään neiti Valerien liittymään vieraiden joukkoon.”
”Olin juuri lähdössä”, Valerie sanoi ja hymyili hiukan väkinäisesti. Niin hirvittävän kertomuksen jälkeen ei hänen tehnyt mieli hymyillä.

Kun kreivin tapaan mainio ja täyttävä lounas oli nautittu, oli Valerie yhä vaitonainen. Hänen onnistui torjua Lucienin lähestymisyrityksetkin pelkästään sillä että hän oli niin omissa maailmoissaan, ettei hän kuullut. Lounaalle olivat saapuneet Franzin, Lucienin, Danglarsien, Villefortien ja Morcerfien lisäksi Cavalcantit sekä Maximilien Morrel, joka katseli aina välillä sivusilmällä Valentine Villefortia.

Kun lounas oli päättynyt ja ihmiset jakautuivat kukin omalle taholleen juoruilemaan, lähtivät Franz ja kreivi Morcerf pihamaalle juttelemaan. Valerie jäi muista jälkeen ruokasaliin toviksi, ja ollessaan juuri liittymässä muiden seuraan olohuoneeseen, hän tunsi vielä olevansa janoinen. Hän kääntyi takaisin pöydän luo ja kaatoi itse vesikannusta nopeasti juotavaa, kun kukaan ei ollut häntä katsomassa. Hän joi kaiken yhdellä kulauksella ja riensi sitten muiden seuraan.

Vaikka hän oli arvellut vesilasillisen helpottavan ikävää oloa, tuntui sen vaikutukset kuitenkin päinvastaisilta. Hän tunsi olonsa entistäkin huonovointisemmaksi, ja huomasi jopa hikoilevansa. Samassa Lucien saapui hänen luokseen.
”Valerie? Onko kaikki hyvin?”
Vaikka Valerie olisi halunnut kenen tahansa muun saapuvan häneltä sitä kysymään, oli hän sen verran huonovointinen, että päätti turvautua jopa Lucienin apuun.
”Voin hiukan huonosti… Voisitteko kenties saattaa minut puutarhaan?”
”Totta kai”, Lucien sanoi ja tarjosi kätensä. He saapuivat puutarhaan juuri sinä hetkenä, kun Franz oli kertonut kreivi Morcerfille, ettei hän aio ottaa Valerieta vaimokseen. Kreivi Morcerf oli raivoissaan.

”En tiedä miten tyttäreni on saanut mielenne muuttumaan, mutta minä vakuutan että minä muutan hänen mielensä! Minun tyttäreni menee naimisiin, halusi hän sitä tai ei!” kreivi Morcerf huusi vihaisesti.
”Mutta minä en tahdo ottaa vaimokseni naista joka ei sitä tahdo. Te ette voi pakottaa minua naimaan Valerieta –”
”Te olitte jo luvannut valita tyttäreni neiti Villefortin sijaan! Te annoitte sananne, ja sen te myös saatte pitää! Teidän häänne pidetään ennen tämän vuoden loppua, uskokaa pois!”
”Isä!” Valerie huusi järkyttyneenä, ja Franz ja kreivi Morcerf huomasivat vasta nyt hänen läsnäolonsa.

Valerie tunsi nyt kuumuuden sijaan kylmää, ja hän vapisi ja hikoili entistä pahemmin. Häntä huimasi, mutta hän ei saanut sanaa sanotuksi asiasta Lucienille, kun hän jo tunsi putoavansa. Putoaminen tuntui hänelle iäisyydeltä, mutta kesti vain siihen asti kun kylmä puutarhakivetys otti hänet hyiseen ja kovaan syleilyynsä, ja hän menetti tajuntansa.

”Valerie! Mikä sinun tuli, Valerie?!” kreivi Morcerf huusi ja ravisteli tytärtään joka oli pyörtynyt heidän edessään maahan. Lucien ja Franz katsoivat avuttomina vierestä, kunnes Franz keksi juosta pyytämään kreiviltä apua.
”Kreivi! On tapahtunut kauheita! Valerie menetti tajuntansa puutarhassa!” hän huusi ja rouva Villefortin kanssa jutellut kreivi näytti järkyttyneeltä. Hän kääntyi saman tien Baptistinin puoleen: ”Baptistin, hanki tohtori paikalle, nyt heti!”
Kreivi kiiruhti takapihalle Valerien luokse ja kumartui hänen viereensä. Hän kokeili naisen otsaa ja tunsi, kuinka kylmä ja kostea se oli hiestä.
”Nostetaan hänet sisälle, ei ole hänelle hyväksi maata täällä kylmässä”, kreivi totesi ja ennen kuin kukaan ehti tehdä muuta, hän nosti itse Valerien käsivarsilleen. Nainen tuntui hyvin kevyeltä ja hauraalta hänen sylissään. Naisen kaula meni kauniille kaarelle, kun hänen päänsä vajosi taaksepäin, mutta Franz käänsi hänen päätään niin, että se nojasi kreivin olkapäähän.

Kreivi kantoi Valerien sisälle ja huomasi Alin, joka katsoi hämmentyneenä tapahtumia.
”Älä vain seiso siinä, Ali, avaa ovi vierashuoneeseen!” kreivi huusi hänelle ja Ali kiirehti avaamaan oven makuusaliin. Kreivi kantoi Valerien sängylle ja Ali sytytti huoneeseen valot. Vieraat kokoontuivat makuusalin ovelle huolestuneina, ja kreivi sekä kreivitär Morcerf, Franz, Lucien ja Albert kiiruhtivat saliin Valerien ympärille.
”Ali, hälytä Bertuccio paikalle”, kreivi käski ja koetti Valerien pulssia.
”Mikä hänellä on, kreivi?” Albert kysyi.
”En osaa sanoa vielä”, kreivi totesi. ”Oireet tuntuvat tutuilta, mutta minun on vaikea uskoa, että…”
”Että mitä?” kreivi Morcerf sanoi vaativasti. Kreivi Monte-Cristo piti hetken hiljaisuuden, ennen kuin sanoi: ”Että neiti Valerie olisi myrkytetty.”
”Myrkytetty?!” kreivitär Morcerf henkäisi.

~*~

Tätä en ollut osannut odottaa. Ensimmäinen harha-askel pitkällä matkallani, mutta miten? Miksi? Tiedän, kenen myrkyn kuului tänään satuttaa ihmistä, mutta se ihminen on väärä.  Eri neidon olisi kuulunut vajota tänään pimeyteen, mutta ei hänen. Ei Valerien…

~*~

Bertucciolla oli kokemusta myös tohtorin virasta, joten hän saapui hoitamaan Valerieta, sillä välin kun Baptistin etsisi kunnon tohtorin. Bertuccio asetti Valerien makaamaan parempaan asentoon ja peitteli tämän peiton alle, kreivi Monte-Criston vahtiessa tarkasti vieressä. Samassa hän huomasi, että Baptistin palasi pihamaalle, mukanaan naapurirakennuksessa asuva tohtori.
”Tohtori on saapunut. Pyytäisin kaikkia poistumaan ja antamaan hänen hoitaa työnsä”, kreivi sanoi ja muut poistuivat vastahakoisesti huoneesta Bertucciota lukuun ottamatta.
”Tätä tietä”, kuului kun Baptistin toi tohtorin makuusaliin.
”Jätän teidät potilaan ja Bertuccion kanssa. Bertuccio, kerro hänelle tarkalleen, mitä neiti Valerien oireisiin kuuluu”, kreivi Monte-Cristo käski ja poistui huoneesta Baptisinin kanssa. Baptistin sulki huoneen oven perässään.

Kreivitär Morcerf oli syvästi järkyttynyt tapahtuneesta ja rouva Villefort kiiruhti saman tien lohduttamaan häntä. Kreivi Morcerf vetäytyi puolestaan puhumaan prokuraattori Villefortin kanssa, ja Albert, Franz ja Lucien jäivät keskustelemaan keskenään ja Maximilien Morrel liittyi heidän seuraansa.
”Hirveää… Miten näin on päässyt käymään?” Maximilien kysyi.
”En todellakaan  tiedä… Ei tämä voi johtua kreivin tarjoiluistakaan, koska me muut olemme kunnossa”, Franz kummasteli.
”Ja kreivin ruoissa ei varmasti ole mitään pilaantunutta”, Albert totesi.
”Tämä on käsittämätöntä…” Lucien sanoi, ja samassa rouva Danglars asteli hänen vierelleen.
”Lucien, haluaisitko saattaa minut kotiin? En voi oikein hyvin ja uskon, ettemme voi auttaa neiti Valerien tilannetta istumalla täällä”, hän sanoi.
”Miehenne ja tyttärenne ovat varmasti myös halukkaita lähtemään kotiin. Miksi ette menisi heidän kanssaan, ja minä jään tänne? Voin tuoda teille sitten ensikäden tietoa neiti Valerien tilasta”, Lucien vastasi hyvin kylmästi, ja rouva Danglars näytti hetken aikaa loukkaantuneelta.

Danglarsien vaunut lähtivät pihasta, ja pian niiden perässä myös Villefortien ja Cavalcantien. Maximilien Morrel halusi jäädä Morcerfien, sekä Franzin ja Lucienin lohduksi. Kreivi Monte-Cristo poistui makuusaliin puhumaan tohtorin kanssa, ja tuskallinen odotus sai alkunsa. Kukaan ei osannut sanoa tarkkaa aikaa, kuinka pitkän tovin kuluttua kreivi Monte-Cristo saapui heidän eteensä kertomaan uutiset, mutta uutisten laatu korvasi kaiken sen tuskallisen odotuksen.
”Neiti Valerie selviytyy. Hengenvaara on nyt ohi.”
« Viimeksi muokattu: 25.07.2012 23:06:29 kirjoittanut Fubuki »

Sirina Black

  • Queen of the Beasts
  • ***
  • Viestejä: 4 172
  • Love is a killer that never dies.
Vs: Vendetta, K-13, Count of Monte-Cristo (uusi luku 16.10!!!)
« Vastaus #24 : 27.10.2011 20:13:59 »
Oh, kommentti tulee jälleen hieman myöhässä, mutta eikös se sanonta mene, että parempi myöhään kuin ei milloinkaan?...  :D

Mutta, mutta... Oh my gosh ja niin edelleen, tämähän on harpannut aivan jättimäisen askeleen kohti suoranaista jännittävyyttä ja muuttunut samalla entistä mielenkiintoisemmaksi. Hrrrr. Lukijana tässä saakin sitten miettiä oikein kunnolla, että minkälainen julma suunnitelma kreivillä onkaan loppupeleissä Valerien varalle. Ja kenelle tuo myrkky oikeasti olikaan tarkoitettu?

Lainaus käyttäjältä: Fubuki
Tätä en ollut osannut odottaa. Ensimmäinen harha-askel pitkällä matkallani, mutta miten? Miksi? Tiedän, kenen myrkyn kuului tänään satuttaa ihmistä, mutta se ihminen on väärä.  Eri neidon olisi kuulunut vajota tänään pimeyteen, mutta ei hänen. Ei Valerien…
Niin. Aina ne suunnitelmat eivät mene aivan niin kuin pitäisi, vaikka kuinka hyvin suunnittelisi.


Huuh...  :D Eipä tästäkään kommentista tullut sitä maailman parasta, mutta yritys ainakin oli kova. Jään jälleen odottamaan jatkoa innolla. ♥
Sodan ensimmäinen uhri on totuus.

Index librorum prohibitorum.
Tempora mutantur, nos et mutamur in illis.

Kahvin tulisi olla mustaa kuin helvetti, väkevää kuin kuolema ja makeaa kuin rakkaus.

Lokitar

  • ***
  • Viestejä: 1 727
Vs: Vendetta, K-13, Count of Monte-Cristo (uusi luku 16.10!!!)
« Vastaus #25 : 18.11.2011 22:53:17 »
A/N: No niin, tässä on yli kuukausi mennyt koska unohdin totaalisesti laittaa jatkoa  :D pahoitteluni... öö.. no, Sirinalle joka tätä ainakin vissiin jaksaa lukea :D Mutta olepa hyvä <3


10. Luku

Kirje Edmondilta

Nuori nainen jota oli satutettu myrkyllä,
pelastui niukasti ystäväni ponnistusten ansiota.
Silti ystäväni sanoi jotakin minulle.
En anna hänen sielunsa kadota vielä.
En ennen sitä päivää kun hän itse päättää
sammuttaa oman elämän liekkinsä.



Kaikki nousivat ylös tuoleistaan ja astelivat lähemmäksi kuulemaan kreivin uutisia Valerien myrkytystä koskien. Kukaan ei sanonut mitään, sillä he pelkäsivät puhuvansa kreivin puheiden päälle, jos niin tekisivät.
”Hän on saanut oksennuslääkettä, ja voi nyt paremmin. Hän kuitenkin nukkuu, joten pyytäisin, ettette menisi hänen luokseen ihan vielä. Tohtori jää hänen luokseen, olen antanut hänelle oivan summan siitä hyvästä. Ei ole enää syytä pelkoon”, kreivi Monte-Cristo sanoi ja kreivitär Morcerf itki helpottuneena ja kreivi Morcerf hengitti syvään. Kreivi Monte-Cristo ei tehnyt elettäkään lohduttaakseen heitä, ja se oli Lucienin mielestä kovin kummallista.

”Menen takaisin puhumaan tohtorille. Neiti Valerie voidaan siirtää kotiinsa vasta aikaisintaan huomenaamulla. Olette tervetulleita joko yöpymään täällä, tai Ali voi kuljettaa teidät koteihinne”, hän sanoi ja palasi makuusaliin enempää sanomatta. Valerie makasi vuoteella, tyynenä ja kauniina, tohtorin istuessa hänen vierellään salkkunsa sisältöä tutkaillen. Kreivi istuutui huoneen kauimmaiseen tuoliin ja tarkasteli Valerieta turvalliselta etäisyydeltä. Nainen nukkui kuin Ruusunen ikään, ja vaikka tämä ei ollut kuulunut millään tapaa kreivin suunnitelmiin, hän oli saanut ylimääräisen nautinnon nähdessään kreivi ja kreivitär Morcerfin kärsivät ilmeet. Mies hymyili itsekseen, mutta sitten hänen mielensä valtasi Valerien näkeminen heikossa tilassa hetki sitten. Kreivi ei ollut poistunut hänen viereltään hetkeksikään. Ei edes silloin kun tämä oli saanut oksennuslääkettä, vaan päinvastoin kreivi oli auttanut Baptistinin kanssa pitämään naista aloillaan, kun hän oksensi astiaan vatsansa sisällön.

Seuraavana aamuna, Valerie kuljetettiin omaan kotiinsa. Hän oli herännyt vain hetkeksi aamulla, kun häntä oltiin kantamassa vaunuihin. Hänen ainoat sanansa olivat kreivi Monte-Cristolle osoitetut: ”Olen pahoillani, että juhlanne menivät pilalle vuokseni…”
Kreivi Monte-Cristo teki poikkeuksen päivärutiineihinsa, ja vetäytyi huoneeseensa päiväunille kaikkien lähdettyä. Valerien myrkytys seurasi häntä uniin asti, sillä hän näki toistuvasti sen, kuinka hän piteli naista otteessaan ja pyyhki hiuksia hänen kasvoiltaan.

Valerie avasi silmänsä seuraavan kerran kotonaan, omassa vuoteessaan. Hän ei tiennyt mitä kello oli, mutta hämäryys ilmaisi joko illasta tai yöstä. Hänen olonsa tuntui utuiselta, mutta keho vaati päästä hetkeksi liikkumaan. Hän raahautui ylös vuoteestaan ja tunsi olonsa sekavaksi. Hän nojasi heikosti vuoteensa kaiteeseen, odotti että huone lakkaisi pyörimästä ja suuntasi sitten ulos huoneestaan. Ketään ei näkynyt missään, ikään kuin talo olisi jätetty tyhjilleen. Kellon täytyi olla siis paljon. Valerie suuntasi siitä huolimatta isänsä työhuonetta kohti, toivoen että hänen isänsä olisi tapansa mukaan viimeinen hereillä oleva talossa. Saatuaan työhuoneen oven auki, hän totesi kuitenkin sen olevan tyhjillään ja pimeänä. Kellon täytyi olla siis jo paljon yli puolenyön.

Hänen ollessaan juuri sulkemassa työhuoneen ovea, hänen silmiinsä erottui työpöydältä jotakin. Suurikokoinen paperi. Hänen isänsä harvoin jätti mitään papereita pöydille, joten tämä yksi ainokainen paperi kummastutti tietysti hänen tokkuraista mieltään, niin paljon että hän päätti astella katsomaan sitä. Kuu antoi hiukan valoa huoneeseen, että hän näki eteensä ja onnistui saamaan tuon paperin käsiinsä, ja lukemaan sen. Kyseessä oli sopimus, joka odotti Franzin ja Valerien allekirjoituksia. Valerie istuutui isänsä tuolille hetkeksi tarkastelemaan sopimusta. Hän oli juuri kuolla myrkytykseen, ja hänen isänsä aikoi silti jatkaa sinnikkäästi tämän naittamista Franzille? Valerie nousi ylös ja oli aikeissa astella isänsä luo vaatimaan selitystä, kun hän oli kompastua roska-astiaan ja potkaisi sen vahingossa kumoon. Hän kumartui nostamaan sitä, kun hän huomasi, että astiassa oli vain yksi kirje, joka oli laitettu takaisin kuoreensa ja sitten rypistetty pieneksi tolloksi. Valerie otti kirjeen ja avasi sen.

Tervetuloa Louis Dantesin hautajaisiin Père Lachaiseen kahdeksalta illalla.

Edmond Dantés


Edmond Dantés? Kukahan se mahtoi olla? Ei kukaan isän tuttu ainakaan. Ja miksi kirjeessä ei lukenut päivämäärää? Oliko kutsu ilmestynyt samana päivänä kuin hautajaiset olivat? Omituista.
Valerie nosti roskakorin ja lähti sitten kirjeen kanssa takaisin huoneeseensa. Sopimus unohtui pöydälle.

Seuraavana aamuna Valerie tunsi olevansa jo nälkäinen, ja hänen olonsa koheni huomattavasti saatuaan hiukan syötyä. Hän vastaanotti sinä päivänä kirjeen, jonka kreivi Morcerf toi tyttärensä huoneeseen.
”Sinulle on saapunut kirje”, hänen isänsä ilmoitti ja laski sen Valerien yöpöydälle.
”Keneltä se on?” Valerie ihmetteli.
”Kreivi Monte-Cristolta. Toivottaa luultavasti pikaista paranemista.”
”Selvisikö myrkytykseni syy?”
”Ei. Sinua hoitanut tohtori tulee kysymään mitä kaikkea söit ja joit sinä iltana, varmistaakseen vielä, ettei jotain ole jäänyt huomaamatta”, kreivi Morcerf vastasi ja vilkaisi vielä kerran tuomaansa kirjeeseen. ”Satuitko muuten käymään työhuoneessani viimeyönä?”
Valerien sydäntä puristi, mutta hän ei antanut sen näkyä päällepäin. ¨
”En… Miten niin?”
”Eräs kutsu vain oli kadonnut roskakorista… ja sinun ja Franzin avioliittosopimus oli muuttanut paikkaansa.”
”Niinkö? En tiedä siitä mitään… Mikä kutsu se oli?” Valerie uteli.
”Erään tuttavani isän hautajaiskutsu vain… Ei mikään tärkeä”, hänen isänsä vastasi ja lähti ovea kohti.
”Isä… Aiotko sinä tosiaan vielä naittaa minut Franzille?”
”Totta kai. Lähetän uuden sopimuksen paroni d’Epinaylle vielä tämän päivän aikana.”
”Mutta isä –”
”Tämä asia on loppuun käsitelty. En kuule enää yhtään sanaa tästä”, kreivi Morcerf totesi jyrkästi ja poistui. Valerie irvisti hänen jälkeensä ja käänsi sitten katseensa kreivi Monte-Criston kirjeeseen. Hän avasi sen varovaisesti ja luki.

Hyvä neiti Valentine,

toivon syvästi, että olette jo paranemaan päin ja pian taas mahdollinen tapaamiseen kanssani. Niin suuresti kuin toivonkin, että voisitte jättää tämän ikävän tapahtuman taaksenne, on minulla teille ikäviä uutisia, jotka minun täytyy kertoa kasvotusten. Toivon, että vastaatte kutsuuni mahdollisen pian ja kerrotte saapumisaikanne. Olen käytettävissänne mihin aikaan tahansa.

Ystävänne, kreivi Monte-Cristo


Valerie ei valitettavasti päässyt heti kreivin luokse. Hänen täytyi odottaa kaksi päivää äitinsä suostumusta, ennen kuin tämä viimein päästi hänet ulos talosta. Hän oli saanut kirjeen muun muassa Lucienilta toipuessaan, kutsun tulla hänen luokseen heti kun Valerie on parantunut, mutta ensitöikseen nainen kuitenkin kiiruhti kreivi Monte-Criston luo, joka tiesi jo odottaa häntä luokseen aamulla saamansa kirjeen ansiota.

”Neiti Valerie, olen enemmän kuin iloinen nähdessäni teidät kunnossa”, kreivi Monte-Cristo totesi hymyillen ja painoi huulensa tämän kämmenselälle.
”Kiitos teidän, kaiketi. Ellette olisi hankkineet apua ajoissa, olisin varmasti jo kuollut.”
”Älkää liioitelko. Tein vain velvollisuuteni”, kreivi sanoi ja hymyillen saattoi tämän olohuoneeseen.
”Sanoitte aamuisessa kirjeessänne, että teilläkin on minulle asiaa. Haluatteko kertoa ensin asianne, ennen kuin pakotan teidät muistamaan vielä ikäviä päivälliskutsujani?”
”Jos teille sopii, kerron asiani ensin. Kaksi päivää sitten isäni ilmoitti lähettävänsä Franzille uudelleen sopimuksen, joka vaatii minun ja hänen allekirjoituksiaan. Tuo paperi on ollut nyt kaksi päivää Franzin hallussa, eikä mitään ole hänestä kuulunut. Pelkään että huomenna isäni aikoo lähteä painostamaan Franzia allekirjoittamaan paperin.”
”Kyseessä on siis sopimus joka sitoisi teidät ja paroni d’Epinayn yhteen? Ettekä ole edelleenkään halukas naimisiin?”

”Juuri niin. Auttakaa minua, kreivi, olkaa niin kiltti”, Valerie pyysi ja kreivi hymyili lohdullisesti.
”Älkää huolehtiko. Tartun asiaan heti tänä iltana. Jättäkää se vain minun huolekseni.”
”Kiitos kreivi, olette todellinen ystävä”, Valerie sanoi hymyillen. ”Nyt kertokaa asianne kun sydämeni tuntuu hiukan kevyemmältä. Mistä halusitte puhua?”
”Sain teitä hoitaneelta tohtorilta listan asioista joita olitte kertoneet syöneenne ja juoneenne iltana jona saitte myrkytyksen. Ensinnäkin, kiitän ettette maininnut Haydeén kanssa nauttimaanne mehuvettä ja jäätelöä, sillä se olisi ollut teille vaikeaa selittää, kun pyysin, ettette kertoisi Haydeéstä.”
”Tein vain niin kuin arvelin olevan oikein”, Valerie vastasi. ”Oli vaikeaa uskoa, että olisin saanut myrkkyä mistään Haydeén kanssa nauttimastani, sillä silloinhan hänkin olisi saanut oireita, eikö niin?”

”Se on totta. Mutta saatuani listan asioista joita olitte syöneet, en siltikään löytänyt syytä äkilliselle sairastumisellenne. Pyytäisin teitä nyt muistelemaan, oliko vielä jotain, jota söitte tai joitte sinä iltana? Edes lasillinen jotain päivällisen jälkeen, tai sen aikana?”
Valerie yritti kaikkensa muistaakseen jokaisen asian siltä illalta, ja viimein hänen mieleensä muistui vesilasillinen, jonka hän oli kaatanut itselleen päivällisen jälkeen. Hän ei ollut muistanut mainita sitä tohtori Avrignylle.
”En tiedä merkitseekö tämä mitään, mutta muistin erään asian… Kun päivällinen oli ohi ja muut olivat olohuoneessa, kaadoin itselleni lasin vettä rauhoittuakseni Haydeén ikäviltä kertomuksilta. Pian sen jälkeen tulin pahoinvoivaksi.”
”Mistä otitte vettä?” kreivi Monte-Cristo kysyi vakavana.
”Täydestä kannusta, joka oli olohuoneen puoleisessa päädyssä pöytää.”
”Täydestä kannusta, niinkö sanoitte? Sittenhän ei ole ihmekään, että vain te saitte myrkytyksen, mutta uskon vakaasti, että tuo myrkky ei ole tarkoitettu teille.”
”Mitä tarkoitatte? Että joku myrkytti tahallaan juomaveden?” Valerie kysyi järkyttyneenä.
”Juuri sitä tarkoitan. Muistatteko kenen perhe istui kyseisessä päädyssä pöytää?”
Valerie pinnisteli muistiaan, ja pian ymmärrys valtasi hänen mielensä, sekä järkytys kasvonsa.
”Prokuraattori Villefort”, hän henkäisi. ”Oliko se myrkky tarkoitettu hänelle? Mutta miksi ihmeessä, prokuraattori ei koskaan juo vettä ruoan kanssa, vain viiniä.”
”Siksi en usko, että myrkky oli prokuraattorille, vaan hänen perheensä jäsenelle”, kreivi Monte-Cristo totesi, ja ollessaan juuri kysymässä jotain, olohuoneen oveen koputettiin.
”Sisään!”

”Kreivi Monte-Cristo, tuon uutisia prokuraattori Villefortin kodista”, Baptistin sanoi saavuttuaan huoneeseen ja kumarrettuaan nopeasti.
”Mitä nyt, Baptistin?”
”Perheessä pitkään ollut palvelija, Barrois, sai kohtauksen. Tohtori Avrigny saapui paikalle liian myöhään. Palvelija menehtyi…”
”Menehtyi mihin?” kreivi Monte-Cristo kysyi.
”Myrkkyyn, herrani”, Baptistin vastasi. Valerie henkäisi.
”Eikä siinä kaikki, hyvä kreivi… Neiti Valentine Villefort –”
”Mitä? Mitä Valentinesta?” Valerie kysyi järkyttyneenä.
”Hän tekee kuolemaa. Hän on saanut samasta myrkystä kuin herra Barrois, mutta pienemmän annoksen. Hän makaa luultavasti kuolinvuoteellaan.”
Valerie istuutui takaisin alas, tietämättä milloin hän edes oli noussut tuolista. Kreivi käski Baptistinin pois ja istuutui sitten Valerien vierelle.

”Myrkky ei siis todella ollut minua varten, vaan jollekin Villeforteista”, Valerie sanoi. ”Voi Valentine! Ei hän saa kuolla, miten herra Morrelin sitten käy?”
”Maximilien Morrel? Mitä hänestä?” kreivi ihmetteli. Valerie oli yllättynyt.
”Tehän itse kerroitte, että herra Morrel on rakastunut naiseen joka näyttää olevan luvattu toiselle. Tuo nainen on Valentine, ja mies jota Morrel on pelännyt, on Franz”, Valerie kertoi. Kreivi Monte-Cristo kalpeni kasvoiltaan.
”Tämä tieto on jäänyt minulta pimentoon! En tiennyt, että kyseessä on neiti Villefort!” kreivi henkäisi ja Valerie oli hämmentynyt siitä, kuinka järkyttyneeltä kreivi näytti.

Kreivi nousi saman tien jaloilleen ja tarjosi Valerielle kätensä.
”Neiti Valerie, olen pahoillani, mutta minun on jo hyvästeltävä teidät tältä päivältä. Läsnäoloani kaivataan nyt herra Morrelin luona. Lähetän teille huomenaamulla kirjeen koskien teidän ja paroni d’Epinayn kihlausta. Lupaan hoitaa asian”, hän sanoi ja lähti saattamaan Valerieta vaunuihinsa.
”Kiitos, kreivi, mutta mihin teillä on näin kiire yhtäkkiä?”
”Teen kaikkeni ollakseni herra Morrelille tukena, kun tieto kiirii hänen korviinsa. Hänellä ei ole varaa virheisiin nyt.”
”Hyvä on. Ilmoittakaa minulle miten hän voi heti kun vain voitte. Näkemisiin, kreivi”, Valerie sanoi ja kiipesi vaunuihin.
”Lupaan tehdä niin. Menkää nyt, ja levätkää kunnolla”, kreivi Monte-Cristo pyysi ja lähetti vaunut matkoihinsa.

~*~

Olenko tuomittu tekemään jo toisen harha-askeleen? Nyt neiti Valentine jonka oli määrä kuolla, ei saakaan menehtyä herra Morrelin vuoksi! Mitä voin tehdä, että saan korjattua jo toisen virheeni? Se jää nähtäväksi, mutta nyt minun täytyy tavata Maximilien Morrel, ja estää suurempaa vahinkoa tapahtumasta. Sen jälkeen tuhoan kreivi Morcerfin haaveet tyttärensä avioliitosta paroni d’Epinayn kanssa…

Sirina Black

  • Queen of the Beasts
  • ***
  • Viestejä: 4 172
  • Love is a killer that never dies.
Vs: Vendetta, K-13, Count of Monte-Cristo (10. luku 18.11!!!)
« Vastaus #26 : 18.11.2011 23:27:43 »
Ah. Uusi luku ja nyt kommentoin saman tien, ettei pääse unohtumaan muka tärkeämpien asioiden tieltä.  :D Olenkin jo odottanut uutta luettavaa itselleni (ja muillekin, koska pakkohan täältä on löytyä joku joka lukee lisäkseni tätä).

Olen tyytyväinen, ettei Valerie kuollut (vielä), koska hän on kuitenkin hyvin kiintoisa hahmo loppupeleissä. Ja sopisi mielestäni kreivin kanssa hyvin yhteen, vaikka kreivillä onkin omat suunnitelmansa tyttöparkaa kohtaan.  :D

Mitäs muuta. Lopun yllättävä käänne oli mielenkiintoinen. Selviääkö neiti Villefort vaiko ei, se jää nähtäväksi. Ja onnistuuko kreivin kosto vihamiehelleen, sillä jokuhan on joskus tainnut sanoa, että kosto on aina suloinen.

Lainaus
Olenko tuomittu tekemään jo toisen harha-askeleen? Nyt neiti Valentine jonka oli määrä kuolla, ei saakaan menehtyä herra Morrelin vuoksi! Mitä voin tehdä, että saan korjattua jo toisen virheeni? Se jää nähtäväksi, mutta nyt minun täytyy tavata Maximilien Morrel, ja estää suurempaa vahinkoa tapahtumasta. Sen jälkeen tuhoan kreivi Morcerfin haaveet tyttärensä avioliitosta paroni d’Epinayn kanssa…
Ah, kuinka kutkuttavaa. En malttaisi odottaa seuraavaa lukua, josko siinä selviäisi hieman lisää kaikkea.  :D


Kiitos jälleen tästä kovasti, jään odottamaan jatkoa innolla.  :-*
Sodan ensimmäinen uhri on totuus.

Index librorum prohibitorum.
Tempora mutantur, nos et mutamur in illis.

Kahvin tulisi olla mustaa kuin helvetti, väkevää kuin kuolema ja makeaa kuin rakkaus.

Lokitar

  • ***
  • Viestejä: 1 727
11. Luku
« Vastaus #27 : 24.07.2012 18:22:45 »
A/N: No niin, nyt on Irlannista ja Skotlannista palailtu ja asiat järjestyksessä että kirjoittamiseen pystyy taas keskittymään.. Kiitokset Sirinalle joka jaksaa sinnikkäästi tätä kommentoida  ;)

11. Luku

Purettu kihlaus

Myrkky on vallannut kauniin tytön
ja muuttanut hänet prinsessa Ruususeksi.
Kuolleen miehen kirje johti kolme miestä
takaisin likaisiin muistoihin.
Saatan jo kuulla sen, kauniin sävelen
nimeltään ”Painajainen”, jota ystäväni soittaa…


Seuraavana päivänä koko Pariisin aatelisto tiesi jo Valentine Villefortia kohdanneesta epäonnesta, ja Valerie oli itse saanut olla surullisten uutistentuojana omalle perheelleen. Valentine oli onnistuttu kuitenkin pelastamaan kuolemalta tuona turmiollisena päivänä, ja hän oli nyt vaipuneena syvään uneen, sairaampana kuin kukaan Valerien tuntema ihminen oli koskaan ollut. Kun Valerie asteli sinä päivänä alakertaan Valentinen kohtaloa murehtien, hänen yllätyksekseen Lucien Debray oli saapunut heidän kotiinsa.

”Tapahtumat sen kuin ovat hirveämpiä… Valentine-parka! Rouva Danglars ja neiti Eugénie olivat talossa kun se tapahtui. Koko Danglarsien talo tuntui olevan kuin liekkimeri joten pakenin paikalta tänne Albertin seuraksi. Miten voitte, neiti Valerie?”
”Eikö teidän olisi pitänyt jäädä rouva Danglarsin tueksi? Tehän olette niin kovin läheisiä”, Valerie vastasi niin myrkylliseen sävyyn, että Lucien tiesi saman tien mistä oli kyse. Hänen onnekseen huoneessa oleva Albert ei ollut ymmärtänyt Valerien kommenttia, mutta naisen poistuttua huoneesta ja Lucienin juostessa hänen peräänsä, Albert tiesi että jotakin oli tekeillä.

”Valerie, odota!” huusi Lucien juostessaan tämän perässä pitkin puutarhaa. Valerie päätti askeleensa ja antoi sitten Lucienille katseen joka pakotti tämän pysymään hänestä turvallisen matkan päässä.
”Lucien Debray, te kuvotatte minua! Miten olettekaan saattanut tehdä sellaista herra Danglarsin selän takana?!”
”Te ette ymmärrä. En tunne mitään rouva Danglarsia kohtaan –”
”Sekö tekee siitä siis hyväksyttävää? Oletteko käyttänyt häntä vain saadaksenne rahaa ja paremman aseman?”
”Saatte sen kuulostamaan hirveämmältä kuin se onkaan, mutta minulla on ollut syyni halutessani parantaa asemaani. Jos vain kuuntelisitte –”
”Minä en aio kuunnella tyhjiä selityksiänne enää yhtään pidempään, Lucien. Tämä ystävyys on ohi!”
”Valerie –”
”Ei! En kuuntele enää –”
”Valerie, minä rakastan teitä!”

Ennen kuin Valerie oli ehtinyt ymmärtää mitä oli kuullut, he kuulivat kun joku avasi oven puutarhaan ja asteli lähemmäs heitä. Se oli kreivi de Morcerf, myrskyisä ilme kasvoillaan.
”Valerie, minulla on asiaa sinulle. Herra Debray, saanko pyytää teitä tulemaan joskus toiste, tämä asia on minun ja tyttäreni välinen asia, joka voi viedä paljon aikaa”, kreivi totesi, ja jollei tämä olisi ollut niin raivoisan näköinen, olisi Lucien luultavasti kieltäytynyt lähtemästä juuri tärkeän tunnustuksensa jälkeen. Kreivin katse kuitenkin ajoi hänet tiehensä, ja Valerie seurasi isäänsä tämän työhuoneeseen, yhä järkytyksestä kalpeana. Lucien, hänen paras ystävänsä, tunnusti juuri rakastavansa häntä. Mutta mistä lähtien hän oli tuntenut niin? Miksi hän päätti kertoa asiasta juuri nyt?

Heti kun ovi oli lukittu heidän jälkeensä, tunsi Valerie kasvoillaan isänsä kämmenselän kun tämä lämäisi häntä.
”Kerro minulle nyt heti, mitä sinä teit? Miksi paroni d’Epinay on perunut kihlauksen kanssasi mitään syytä kertomatta?”
Valerie katsoi hämmentyneenä isäänsä. Franz oli perunut kihlauksen? Oliko se kreivi Monte-Criston aikaansaannosta?
”Minä en tiedä mistä puhut, isä. En tiennyt –” hän tunsi jälleen läimäyksen kasvoillaan.
”Älä valehtele! Sinä sanoit paronille jotain, joka sai hänen mielensä muuttumaan, etkö sanonutkin? Sen vuoksi hän on nyt ilmoittanut paroni Danglarsille ottavansa Valentinen vaimokseen, mikäli tämä toipuu. Oletko nyt tyytyväinen?”

Valerien olisi tehnyt mieli vastata, ettei hän ollut, mutta näki paremmaksi olla vaiti. Hän oli toivonut Maximilien Morrelin saavan Valentinen omakseen, joten uutinen Franzin yllättävästä mielenmuutoksesta oli Valerielle sekä hyvä että huono uutinen.
”Häivy silmistäni, minun täytyy tavata paroni d’Epinay mahdollisimman pian”, kreivi Morcerf sanoi ja avasi työhuoneensa oven. Valerie pakeni ripein askelin huoneeseensa, järkyttyneenä tästä kaikesta. Hetken kuluttua hän kuuli isänsä vaunujen lähtevän pihamaalta, ja hän katsoi ikkunasta kuinka ne kaartuivat oikealle. Valerie huomasi äitinsä vaunujen olevan pihalla, ja hän sai ajatuksen. Hän kiiruhti alakertaan ja etsi äitinsä olohuoneesta lukemasta.
”Äiti, sopiiko jos lainaan vaunuja hetkeksi?” Kreivitär nosti katseen tyttäreensä ja näytti pettyneeltä tähän.
”Minne olisit menossa?” hän kysyi.
”Kreivi Monte-Criston luo.”
”Sinä et saisi käydä hänen luonaan niin usein. Se ei ole sopivaa.”
”Mutta minulla on hänelle tärkeää asiaa. Äiti kiltti, en halua olla kotonakaan kun isä palaa Franzin luota.”

”Siitä minun pitikin puhua kanssasi. Mitä sinä sanoit paroni d’Epinaylle, että hän kieltäytyi avioliitosta?”
”En mitään. En yhtään mitään”, Valerie sanoi, ja se oli osittain totta. Puhumisen oli tehnyt mitä luultavimmin kreivi Monte-Cristo. Valerie kuitenkin näki epäilyksen äitinsä kasvoilla.
”Isäsi pelkää, että Lucien Debray aikoo ottaa asiakseen kosia sinua nyt kun paroni on perunut kosintansa. Mitä sinä siitä ajattelet?”
”Naisin ennemmin vaikka herra Château-Renaudin kuin Lucienin”, Valerie totesi.

Valerien onnistui saada kreivittären vaunut käyttöönsä ja hän teki, kuten oli sanonutkin, eli suuntasi kreivi Monte-Criston luokse.
Kreivi Monte-Cristo ei kuitenkaan ollut hänen ikäväkseen kotona, vaan hänen palvelijansa Bertuccio tuli häntä vastaan pihamaalle.
”Kreivi on juuri prokuraattori Villefortin luona, mutta hänen pitäisi tulla takaisin minä hetkenä hyvänsä. Tahtoisitteko jäädä odottamaan häntä?”
”Kiitos, mielelläni. Onko Haydeé kotona?”
”On hän, mutta prinsessa Haydeé on sanonut voivansa huonosti, eikä hän halua tavata tänään ketään”, Bertuccio vastasi.
”Sitten odotan kreiviä olohuoneessa, mikäli se sopii.”

Valerie ei ehtinyt istua kovin kauaa toimettomana olohuoneessa, mutta silti monet ajatukset liikkuivat hänen mielessään jo niin pienessä ajassa. Franz oli perunut kosintansa ja aikoi naida Valentinen. Lucien oli paljastanut Valerielle rakastavansa häntä ja silti hänellä oli suhde rouva Danglarsin kanssa. Valerien isä halusi naittaa Valerien kenelle tahansa korkea-arvoiselle paitsi Lucienille. Valerie huokaisi epätoivonsa merkiksi ja samassa kuuli kavioiden kopsetta etupihalta. Kreivi oli saapunut.

Nähdessään hetken kuluttua Valerien olohuoneessaan, kreivin ilme kirkastui ja tämä asteli suutelemaan tämän kättä.
”Neiti Valerie, ettekö malttaneet odottaa kirjettäni, vai miksi olette saapunut näin aikaisin luokseni?”
”Tulin, koska en halua olla kotonanikaan. Olette mitä ilmeisimmin onnistunut perumaan minun ja Franzin kihlauksen, ja isäni on sen vuoksi kuin myrkyn niellyt – josta tulikin mieleeni, miten neiti Valentine voi?”
”Hän on edelleen kuin syvässä unessa, herää vain harvoin syömään, ja kuume ei laske… Pelkään pahinta, mutta en ole menettänyt vielä toivoani ihmeestä”, kreivi sanoi ja hymyili. ”Ja mitä kihlaukseenne tulee, se on siis viimein purettu?”
”Niin on, mutta nyt Franz on luvannut ottaa Valentinen käden, mikäli tämä koskaan paranee.” Kreivi ei näyttänyt turhan iloiselta uutisesta.
”Paroni d’Epinaylla ei tunnu olevan onnea avioliittoasioissa. Olen luvannut Maximillien Morrelille, että autan häntä saamaan Valentinen vaimokseen, niin kauan kun se on molempien tahto.”
”Tehän olette kuin Amor, autatte rakastavaisia yhteen ja heitä jotka eivät toisiaan rakasta, erilleen.”
”Yritän vain parhaani, auttaakseni ystäviäni”, kreivi naurahti ja he istuutuivat viimein alas.

Nautittuaan hetken aikaa teetä yhdessä, heidän keskustelunsa kääntyi jälleen Valentineen ja tämän myrkytykseen.
”Sitä en ymmärrä, miten palvelija Barrois menehtyi samaan myrkkyyn? Eiväthän palvelijat nauti samoja juomia tai ruokia kuin emäntänsä ja isäntänsä.”
”Neiti Valentinen hyväsydämisyys kävi Barroisin kuolemaksi. Neiti oli huomannut herra Barroisin kärsivän kuumuudesta ja kaatoi tällekin mehua. Vaikka palvelija ensin kieltäytyi kohteliaasti, hän lopulta joi lasillisen ja kun tämän oireet alkoivat, neiti Valentine jätti oman lasillisensa juomisen ja yritti pelastaa Barroisia. Palvelijan kuolema siis luultavasti pelasti neiti Valentinen…”
”Kauheaa… Ja herra Noirtierkin olisi saattanut juoda mehua, mikäli Valentine olisi ehtinyt kaataa sitä hänelle? Kuka voisi tehdä jotain sellaista… Mitä Valentinella muka on, jota murhaaja havittelisi?” Kreivi kääntyi katsomaan Valerieta.
”Mitä tarkoitatte?”
”Eikö se ole yleisin syy murhaan? Kateus siitä mitä toisella on?”

”Yleisin syy…” kreivi toisti, kuin olisi aikeissa korjata jotakin Valerien sanomaa, mutta vaikeni sittenkin. Hän näytti hetken aikaa mietteliäältä ja sanoi sitten: ”Neiti Valerie, olette täysin oikeassa. Miten olen saattanut olla näin sokea?”
”Mitä tarkoitatte? Keksittekö kuka on syyllinen?”
”Keksin. Ja suureksi kauhukseni minun täytyy myöntää olevani osasyyllinen tähän kaikkeen.”
”Tekö? Mitä te olette tehneet?”
”Neiti Valerie, teidän täytyy kiirehtiä heti Villefortien luo, sillä välin kun minä menen viranomaisten luo”, kreivi sanoi ja nousi ylös.
”Miksi? Onko Valentine yhä vaarassa?”
”On. Kysyitte, mitä Valentinella on, jonka murhaaja haluaisi. Vastaus on perintö. Rouva Villefort on yrittänyt murhata Valentinen, saadakseen pojalleen Edouardille koko herra Villefortin ja herra Noirtierin perinnön. Rouva Villefortilla on kokonainen puutarha myrkyllisiä kasveja, joista kävimme kerran keskustelua. Tulin itse maininneeksi hänelle myrkystä, joka on oireista päätellen sama, kuin mitä te ja neiti Valentine olette saaneet… Hän on myrkyttänyt Valentinea tämän sairastumisesta lähtien jatkuvasti, ettei tämän kuume hellittäisi. Minun täytyy nyt kiirehtiä. Teidän täytyy mennä Villeforteille ja pitää huoli, että neiti Valentine ei saa enää mitään, joka on saattanut olla hänen äitipuolensa käsissä.”
He poistuivat yhdessä ulos omille vaunuilleen, ja kreivin ollessa juuri aikeissa auttaa neiti Valerien vaunuihin, hän sanoi: ”Mainitsin aiemmin, etten ole menettänyt toivoani ihmeestä. En osannut aavistaa, että se ihme olisitte te, neiti Valerie”, ja painoi suudelman naisen otsalle. Valerie pidätteli haluaan hymyillä niin vakavassa tilanteessa, ja noustuaan vaunuihin hänen ajatuksensa kääntyivät takaisin Valentineen. Odota minua, Valentine…

Saavuttuaan Villefortien luokse, rouva ja herra Villefort eivät olleet kotona, mutta kerrottuaan tulleensa katsomaan Valentinea, palvelusväki päästi hänet sisään.
”Herra Villefort on käskenyt sanomaan Valentinea katsomaan tuleville vieraille, että viihtyvät kuin kotonaan. Herra ja rouva Villefort palaavat tänään luultavasti aikaisin kotiin”, sanoi eräs palvelija ja johdatti Valerieta kohti Valentinen huonetta. He ohittivat herra Noirtierin huoneen ja Valerie muisti, että tämäkin saattaisi olla vaarassa.
”Anteeksi, mutta jos teille sopii, haluaisin viettää hetken herra Noirtierin kanssa.” Palvelija näytti kummastuneelta.
”Menen kysymään herralta ottaako hän vieraita vastaan”, hän kuitenkin vastasi ja asteli herra Noirtierin huoneeseen.
”Neiti Valerie de Morcerf haluaisi jutella kanssanne. Päästänkö hänet sisään?”
Valerie ei voinut tietää, mitä herra Noirtier silmillään vastaisi, mutta palvelijan päästettyä hänet sisälle, hän oli helpottunut. Herra Noirtier istui samalla tuolillaan kuten aina, ja katsoi nyt uteliain silmin Valerieta.
”Herra Noirtier”, Valerie sanoi ja niiasi. Herra Noirtier katsoi palvelijaan, ja tämä poistui mitään sanomatta.

Valerie istuutui tuolille herra Noirtierin oikealle puolelle ja yritti muistella miten herra Noirtier vastasi asioihin silmillään. Kaksi räpäytystä oli ’ei’, yksi ’kyllä’.
”Olen tullut tänne koska minä ja kreivi Monte-Cristo, ymmärsimme viimein kuka myrkytti neiti Valentinen, ja haluamme varmistaa että te ja neiti Valentine olette turvassa ennen kuin viranomaiset saapuvat. Kreivi on juuri matkalla kertomaan heille kaiken… Oletteko te ihan kunnossa? Ei minkäänlaisia oireita myrkytyksestä?” Herra Noirtier sulki silmänsä kahdesti. Ei.
”Osaatteko arvata ketä epäilemme syylliseksi neiti Valentinen tilaan?”
Kyllä.
”Rouva Villefort, eikö niin?”
Kyllä.
”Miksi ette ole kertonut kenellekään?” Herra Noirtier katsoi kohti kirjahyllyä. Kirjojen välissä oli eräässä kohtaa rako, kuin jokin kirja olisi viety sieltä. Valerie muisteli, että kun herra Noirtier halusi sanoa pidempiä lauseita, Valentine käytti apuna sanakirjaa.
”Rouva Villefort vei sanakirjanne?”
Kyllä.
”Eikä kukaan ole tullut puhumaan teille, kun Valentine on ollut vuoteenomana?”
Ei.
Valerie ei keksinyt sanottavaa. Hän sääli Noirtieria, joka oli tiennyt koko ajan mistä oli kyse, mutta oli täysin kykenemätön tekemään mitään. Yhtäkkiä hän huomasi herra Noirtierin tuijottavan hänen vasenta kättään.
”Mitä nyt? Käteni?” Valerie nosti kätensä tämän paremmin nähtäväksi. Noirtier tuntui katsovan yhtä tiettyä sormea, ja sulki silmänsä kahdesti.
”Ei mitä? Ei sormusta?”
Kyllä.
”Niin, minä en ole naimisissa? Minut oli kihlattu paroni Franz d’Epinaylle, mutta hän on perunut pyyntönsä ja on nyt aikeissa kihlautua neiti Valentinen kanssa.”
Ei.
”Ei? Isäni sanoi, että asia olisi näin.”
Ei. Ei.
”Tarkoitatteko, ettette aio sallia sitä?”
Kyllä.

Samassa käytävältä kuului ääniä, kuin joku olisi saapunut etuovista sisälle.
”Minun täytyy nyt mennä Valentinen vierelle. Älkää huoliko mitään syötävää tai juotavaa ennen kuin viranomaiset ovat saapuneet.”
Kyllä.
Valerie poistui niiaten huoneesta ja kiiruhti käytävää pitkin Valentinen huoneeseen. Valentine nukkui, kuten Valerie oli olettanutkin. Nainen oli kalmankalpea ja hänen hiuksensa hien kosteuttamat. Valerie mietti, näyttikö hän itse niin kurjalta ollessaan sairaana myrkystä. Naisen yöpöydällä lepäsi lasillinen vettä, ja Valerie nosti sen nenänsä alle. Hän ei haistanut mitään, mutta aikoi pitää huolen, ettei Valentine joisi sitä, mikäli hän heräisi ennen viranomaisten saapumista. Samassa hän kuuli vaunujen saapuvan pihalle, ja näki Villefortien vaunut. Aiempi ääni käytävällä oli siis mahdollisesti vain palvelija.

Kun Villefortit nousivat vaunuistaan, pihamaalle ajoi mustat viranomaisten vaunut. Herra Villefort käski vaimoaan ilmeisesti menemään sisälle, luullen että viranomaisilla olisi tuomarille jotakin asiaa. Rouva Villefort jäi kuitenkin pihalle, ja näytti huomaavan, että jotakin oli pielessä. Valerie toivoi, ettei rouva Villefort ymmärtäisi paeta, ja hänen onnekseen nainen astelikin sisälle kotiinsa. Askeleet kantautuivat käytävältä koko ajan lähemmäksi, ja pian Valentinen huoneen ovi aukeni. Rouva Villefort näytti pelästyneeltä.
”Neiti Valerie! Mitä te täällä teette?”
”Tulin katsomaan Valentinea… Olen ollut huolissani hänestä.” Rouva Villefort katsoi Valentinea, sitten tämän vesilasia, ja sitten jälleen Valerieta. Hän nosti pienen, teennäisen hymyn huulilleen.
”Sepä mukavaa… Anteeksi että häiritsin teitä, jätänkin teidät sitten kahden.”

Rouva Villefortin poistuttua Valerie meni ovelle varmistamaan, ettei tämä menisi herra Noirtierin huoneeseen. Valerien voitoksi rouva Villefort suuntasikin yläkertaan, kohti poikansa Edouardin huonetta. Samassa viranomaiset astelivatkin sisälle ja herra Villefortin ääni kantautui pitkin tämän kotia: ”Voin vakuuttaa, että tässä on jokin väärinkäsitys. Vaimoni ei koskaan…”
Äänet jatkoivat kohti yläkertaa, ilmeisesti kohti rouva ja herra Villefortin huoneita. Valerie sulki oven ja istuutui Valentinen vierelle, tarttuen tätä kädestä.
”Ei enää pelättävää, ystäväni… Se on nyt ohi.”
Pian saapui kolmannet vaunut Villefortien pihaan, ja Valerie meni ikkunaan katsomaan, kuinka kreivi Monte-Cristo astui ulos vaunuistaan. Samaan aikaan yläkerrasta kantautui miehen vihaista huutoa, kenties prokuraattori Villefortin… Huutoa kesti tovin, ja sitten rysähdys, kuin jokin puinen asia olisi hajotettu säpäleiksi. Valerie istuutui jälleen Valentinen vierelle ja samassa miehen tuskaisa huuto kaikui koko kartanossa. Valerie ei aavistanutkaan mitä tapahtui, mutta oli liian pelokas mennäkseen katsomaan. Kului jälleen tovi, eikä mitään ihmeellistä kuulunut. Lopulta askeleet kantautuivat käytävästä, ja ovi Valentinen huoneeseen aukesi. Ovella seisoi kreivi Monte-Cristo.
Valerie huokaisi helpotuksesta.

”Kreivi, olin niin huolissani. Mitä oikein tapahtui?”
”Se on ohi nyt. Neiti Valentine on turvassa”, kreivi vakuutti ja hymyili hyvin ankeasti. Valerie arvasi, että jokin on vialla.
”Mitä tapahtui?”
”Rouva Villefort, ymmärrettyään jääneensä kiinni, surmasi itsensä ja poikansa Edouardin.”
Valerie henkäisi järkytyksestä.
”Mursimme Edouardin huoneen oven, mutta oli liian myöhäistä… Myrkkyannos oli liian suuri.”
Valerie nousi ylös, mutta kreivi asteli häntä lähemmäs ja sanoi: ”Teidän pitäisi istuutua, neiti –”
Valerie ei kuunnellut vaan nojautui kreivin rintaa vasten ja ennen kuin kreivi ehti edes sanoa mitään, nainen itki. Kreivin käsivarret vapisivat hetken, kunnes tämä päätti kiertää ne naisen ympärille lohduttavasti. Kreivi hengitti Valerien tuoksua sisäänsä ja hänen kätensä lakkasivat tärisemästä.
”Sallitteko minun viedä teidät kotiinne?”
”Minun vaununi –” Valerie nyyhkytti.
”Menemme teidän vaunuilla. Omani voivat tulla myöhemmin perässä”, kreivi sanoi, ja lähti saattamaan tätä vaunuille, toinen käsi yhä kierrettynä naisen ympärille.

Kun he saapuivat kartanolle, kreivi Morcerf oli odottanut tytärtään kotiin, toruakseen tätä Franzin mielen muuttamisesta, mutta kuultuaan uutiset Villeforteista, hän järkyttyi ja lukitsi itsensä omaan työhuoneensa. Kreivitär Morcerf purskahti kyyneliin uutiset kuultuaan ja Albert joutui lohduttamaan sekä äitiään että siskoaan, isän laiminlyödessä muut työhuoneessaan. Kreivi Monte-Cristo jäi heidän seuraansa, ja kun Valerie viimein alkoi toipua järkytykseltään, saapui palvelija saliin ja ilmoitti että Albertille oli saapunut kirje. Kreivi Monte-Cristo hymyili.

Lokitar

  • ***
  • Viestejä: 1 727
12. Luku
« Vastaus #28 : 27.09.2017 14:34:23 »
A/N: Okei hömm, on tästä jo VIISI vuotta kun viimeksi päivitin tätä ficciä, muistaakseni silloin päättäen että jos ei tähän tule enää kommenttia niin en vaivaudu enää jatkamaan, mutta löysin koneeni uumenista tälle jatkoa ja totesin että noh, miksikäs ei... Katsotaan löytyykö enää kiinnostuneita  :-X


12. Luku

Encore

Tyttö joka nukkui myrkyttäjänsä talossa
pelastui nuoren neidon puhtaan sielun avulla.
Silti, seuraava epäonni hiipii jo heidän eteensä.
Hiljaa, kuin yksi ainokainen kirje joka
toimitettiin toiselle viattomalle sielulle.


Palvelijan ojennettua juuri saapuneen kirjeen Albertille, Valerien uteliaisuus heräsi. Kreivi Monte-Cristo seurasi tapahtumia etäältä ja hymyili itsekseen.
”Keneltä kirje on?” Valerie kysyi.
”Se on… Danglarseilta”, Albert vastasi ja joutui poistumaan äitinsä viereltä, tutkiakseen kirjettä.
”Ehkä Danglarsit ovat kuulleet rouva Villefortista ja lähettävät kirjeen kertoakseen siitä?” Valerie ehdotti.
”Miksi he siinä tapauksessa kirjoittaisivat minulle?” Albert kysyi ja avasi uteliaana hänelle osoitetun kirjeen. Luettuaan sen mies tuijotti sitä tietämättä lainkaan mitä ajatella.
”Mitä se on, Albert?”
”Se on paroni Danglars. Hän sanoo, että kihlaukseni Eugénie Danglarsiin on täten purettu, eikä hän halua, että tapaan hänen tytärtään enää”, Albert sanoi enemmän kummastuneena kuin harmistuneena. Kreivitär Morcerf oli niin hämmästynyt, että hänen kyyneleensä Villeforteille unohtuivat.

”Mitä sinä juuri sanoit, Albert?” kantautui kreivi Morcerfin ääni yllättäen työhuoneen ovelta. Kaikki tuijottivat kreiviä hetken aikaa yllättyneenä siitä että tämä oli palannut heidän seuraansa.
”En ole enää kihloissa – paroni on perunut kaiken”, Albert vastasi ja kreivi Morcerf näytti hetken aikaa niin vihaiselta, että Valerie pelkäsi että tämä löisi Albertia, samalla tavalla kuin tämä oli lyönyt häntä kuultuaan Franzin kihlojen perumisesta.
”Minun täytyy mennä heti Danglarsien luokse. Tämä ei jää tähän”, kreivi Morcerf kuitenkin sanoi.
”Saanen tarjota kyydin minun vaunuissani? Olin juuri poistumassa”, kreivi Monte-Cristo sanoi, ja he poistuivat yhdessä, kreivi Monte-Criston suudeltua Valerien kättä ja kumarrettua kreivitär Morcerfille.

Kun kreivi Morcerf oli päässyt Danglarsien luo, kreivi Monte-Cristo jäi odottamaan häntä vaunujensa luo. Odotus ei kestänyt kauaa, sillä mies palasi Danglarsien luota harvinaisen lyhyen vierailun jälkeen. Kreivi Monte-Cristo asteli häntä vastaan.
”Vierailunne ei tainnut sujua, kuten toivoitte?”
”Ei niin. Paroni Danglars on suuri typerys, jonka tahtoa ei saa taipumaan… Hän ei ollut päästää minua luokseen, mutta kun sanoin, että rouva Villefort on surmannut itsensä ja sen poikaparkansa, hän päästi minut peremmälle.”
Kreivi Morcerf istuutui turhautuneena vaunuihin ja he lähtivät matkaan.
”Vaikutatte kovin pettyneeltä, hyvä kreivi… Saanen tarjota teille juotavaa kotonani, ennen kuin palaatte omaanne?”
”Kiitos. Olen todella turhan tuohtunut palatakseni kotiin vielä. Albert-parka ei ole ansainnut vihojani.”

Kun he kaksi viimein istuutuivat alas kreivi Monte-Criston kartanolla, kreivi Morcerf oli jo vihan sijaan murheissaan. Hän oli huolestunut lastensa tulevaisuudesta.
”Te olette todella onnekas, kreivi… Ette ole naimisissa ja teillä ei ole lapsia, joiden hyvinvoinnista jatkuvasti murehtia.”
”Ja te olette onnekas, kreivi, kun teillä on niin monta jotka teitä rakastavat”, kreivi Monte-Cristo hymyili.
”Perhe… Ajavat hulluksi, mutta mitä olisit ilman niitä?” kreivi Morcerf sanoi ja nosti maljan perheille. ”Te olette toki poikkeus, te olette varsin menestynyt mies ilman perhettäkin.”
”Minulla on ollut suuri onni, mutta myönnän että ajatus vaimosta on käynyt useasti mielessäni”, kreivi Monte-Cristo sanoi. ”Olen pahoillani, että lastenne aviosuunnitelmat ovat nyt menneet… Jos saan olla utelias, kysyisin millaisia liittoja heille toivoitte?”
”Albertille toivoin vaimoa, jolla olisi hyvä titteli ja perhetaustat kunnossa, Eugénie Danglars olisi ollut moitteeton valinta, varsinkin koska minä ja paroni olemme hyviä ystäviä. Valerie taas… toivoin hänelle rikasta liittoa, miehen kanssa joka ei saisi olla vähempää kuin kreivi. Sen vuoksi Lucien Debray on ollut perheessäni kuin myrkky jonka haluaisin poistaa. Hän on jahdannut Valerieta vuosia, tämän ymmärtämättä lainkaan mistä on kyse… Nyt kun paroni d’Epinay on perunut kihlauksensa, pelkään että se Debrayn niljakas yrittää lähemmäksi tytärtäni.”
”Toivokaamme, että näin ei käy”, kreivi Monte-Cristo totesi.

Hetken hiljaisuuden jälkeen kreivi Monte-Cristo hymyili aivan hetken itsekseen, ja sanoi: ”Kreivi de Morcerf, minulla on teille tunnustettavaa. Toivon vain ettette pidä asiaani kovin suurena julkeutena tai loukkauksena.”
”Hyvä kreivi, mitä tahansa aiotte sanoa, se ei voi olla loukkaavampaa kuin mitä paroni Danglars minulle tänään teki.”
”Siitä lähtien kun tapasin tyttärenne Roomassa, myönnän olleeni hetkittäin hyvinkin… haltioitunut. Tyttärenne on järkevä, omatunnollinen ja saanen sanoa, varmasti Pariisin kaunein nainen. Älkää nyt loukkaantuko, kun sanon salaa toivoneeni paroni d’Epinayn peruvan kihlauksensa, saadakseni itse tilaisuuden.”
”Mitä aiotte sanoa, kreivi?” kreivi Morcerf kysyi ja pidätteli sisällään kuplivaa riemua.
”Haluaisin sanoa, että tahtoisin pyytää tyttärenne kättä avioliittoon, mikäli se teille sopii.”
Kreivi Morcerf taputti käsiään kerran yhteen ja huudahti riemusta.
”Kreivi Monte-Cristo, te olette pelastava enkeli! Mikään ei tekisi minua onnellisemmaksi kuin luovuttaa tyttäreni teille!” Kreivi Monte-Cristo hymyili.

”Älkäähän liioitelko. Mutta pyytäisin teiltä, ettette kerro tästä järjestelystä vielä tyttärellenne. Haluaisin, että hän suostuu naimisiin muustakin kuin velvollisuudentunnosta –”
”Joten haluatte hetken aikaa lähestyä häntä? Tottahan toki, tottahan toki… Tyttäreni on ylpeä luonteeltaan, ehkä hän suostuisikin paremmin teidän vaimoksenne, jos hän ei tiedä että olen jo antanut teille siunaukseni.”
”Teemme siis niin, ettemme kerro vielä kellekään asiasta?”
”Kyllä, kuten vain tahdotte, kreivi… Kuolen silti halusta nähdä paroni d’Epinayn ilmeen”, kreivi Morcerf naurahti. ”Tyttäreni, naimisissa Ranskan - jollei jopa Euroopan - rikkaimman miehen kanssa! Kyllä sen miehen kasvoilla sitten veri hyytyy.”
Sinä iltana kreivi Morcerf saapui perheensä yllätykseksi melkeinpä hyväntuulisena kotiinsa, ja nukkui paremmin kuin pitkiin aikoihin.

Seuraavana aamuna Valerie nautti aamiaista Albertin paviljongissa tämän kanssa. Ilmapiiri oli melko alakuloinen, kahden ajatellessa vieläkin rouva Villefortia ja viatonta Edouard-parkaa. Albert jätti aamiaisensa kesken ja sanoi Valerielle: ”Tiesitkö, että Franz muutti eilen illalla Villefortien vierashuoneeseen? Tapahtumat huomioon ottaen se oli kai viisasta. Hän voi pitää huolta Valentinesta ja auttaa herra Villefortia hautajaisjärjestelyissä.” Valerie yllättyi.
”Ei, en tiennyt… Aikooko hän olla siellä häihin asti?”
”Kenties… En tullut kysyneeksi. Sääliksi vain käy.”
”Ai Franzia?”
”Ei, kun Valentinea. Kun hän herää, hänellä on yhtäkkiä kihlattu, ja haaveet Maximilien Morrelista voivat olla kaukainen muisto…”
”Ai. Niin… Maximillien”, Valerie mutisi. Hän ei nähnyt mitään syytä miksi hän ei voisi kertoa Albertille kreivi Monte-Criston suunnitelmista auttaa Maximilienia, mutta jätti silti uutisen kertomatta.
”Isä taitaa olla hukassa meidän suhteen, vai mitä? Nyt kun Eugénie ei tule vaimokseni ja Franz ei huoli sinua”, Albert totesi hiukan huvittuneena. Valerie nosti katseensa aamiaisestaan.
”Niin… niin kai.”
”Etkö ole onnellinen, että pääsit Franzista eroon?”
”Totta kai – miksi kysyt?”
”Kun sanoin, että Franz ei huoli sinua, näytit siltä kuin olisin loukannut sinua jotenkin”, Albert totesi kummastuneena.
”Näytinkö?” Valerie kysyi.
”Näytit, ja näytät yhä.”
Valerie nousi pöydästä ja pyysi anteeksi poistumistaan. Hänellä oli kummallinen olo, joka oli kalvanut häntä siitä lähtien kun hän oli kuullut isältään, että Franz ei ottaisi häntä sittenkään vaimokseen. Hän ei tiennyt mistä se johtui, mutta uskoi sen selviävän jos hän menisi tapaamaan Franzia.

”Äiti, saanko lainata vaunujasi?”
”Minne olet menossa?”
”Tapaamaan Franzia. Minulla on hänelle asiaa.”
Paroni d’Epinayta siis. Puhu hiukan kunnioittavammin, hän ei ole enää kihlattusi”, kreivitär korjasi. Valerie tunsi pistoksen sisällään.
”Niin. Paronin… Saanko lainata vaunuja vai en?”
”Tietysti. Jos sinä todella haluat tavata hänet.”
”Haluan.” Valerie totesi ja riensi vaihtamaan vaatteensa.
Ollessaan matkalla Franzin luokse, hän tunsi olonsa hermostuneeksi. Omituinen tunne ei jättänyt häntä millään rauhaan, ja hän pelkäsi, ettei Franz ehkä haluaisi tavata häntä.
Hänen koputtaessaan oveen palvelija saapui avaamaan.

”Niin?”
”Haluaisin tavata paroni d’Epinayn, jos sopii.” Palvelija katsoi Valerieta päästä varpaisiin ja sanoi: ”Odottakaa hetki.”
”Kuka siellä on?” kuului yhtäkkiä prokuraattorin ääni, ja tämä asteli ovelle. Mies näytti siltä kuin hän olisi valmis laskeutumaan omaan hautaansa. Tummat silmät näyttivät pikimustilta aukoilta kalpeiden, lohduttomien kasvojen pohjalla.
”Neiti de Morcerf. Mitä te täällä teette?”
”T-tulin ilmaisemaan osanottoni teidän vaimonne ja poikanne poismenosta… Ja haluaisin puhua Franzin kanssa.”
”Tarkoitatte paroni d’Epinayn”, prokuraattori totesi kylmästi. ”Kiitän teitä osanotoista, mutta en voi suostua pyyntöönne tavata paronia. Hän on nyt tyttäreni kihlattu, enkä salli teidän enää saada hänen päätään kääntymään.”
”Mutta – herra Villefort, tyttärenne ei rakasta Franzia.”
”Ettekä viimeisimpien tietojen mukaan tekään. Mikäli olette yhtäkkiä muuttanut mielenne, se ei ole minun asiani. Valentine nai Franzin ennen ensi kuun loppua, ja sillä hyvä.”
”Onko Valentine jo kunnossa siihen mennessä?”
”Se ei ole teidän murheenne. Hyvästi”, prokuraattori sanoi ja sulki oven. Valerien sydäntä puristi. Nyt kun hänen ei annettu tavata Franzia, hän ymmärsi sen kaipuun jota hän miestä kohtaan tunsi. Nainen nieleskeli kyyneliään prokuraattorin portailla, yhtäkkisen sateen alkaessa piiskata hänen kasvojaan ja kuuli yhtäkkiä äänen pihamaalta: ”Neiti Valerie? Mitä te täällä teette?”
Valerie kääntyi nähdäkseen kreivi Monte-Criston huolestuneet kasvot, mutta ei kyennyt sanomaan mitään. Kreivi asteli portaita ylemmäs tämän luokse.

”Te kastutte. Tulkaa, niin saatan teidät kotiin”, hän sanoi ja ojensi kättään. Valerien oli enää vaikea niellä kyyneliään, ja kreivi yhtäkkiä huomasi sen.
”Neiti Valerie, mikä on hätänä?” Mies ei enää ojentanut kättään vaan asteli viimeiset kaksi porrasta heidän väliltään ja seisoi aivan naisen edessä, että nainen joutui nostamaan päätään nähdäkseen miehen kasvot. Valerie ei ollut enää varma valuiko hänen kasvoillaan sadepisarat vai kyyneleet, hänen antautuessaan nojaamaan kreivin rintakehää vasten ja purskahtaessaan itkuun. Kreivi, jo toista kertaa kahden päivän aikana, kiersi kätensä tämän ympärille, mutta tällä kertaa paljon tiukemmin, epäröimättä.