-
Title: Vendetta
Author: Fubuki
Beta: Ei
Fandom: Count of Monte-Cristo
Genre: Drama
Pairing: -?
Raiting: K-11
Disclaimer: Alexandre Dumasille kaikki krediitti :D Ja lievä krediitti myös ks kirjasta tehdylle animelle, Gankutsuoulle.
A/N: Surprise, everyone, Fubuki on palannut pölyttyneen kirjoituspöydän ääreen ja on nyt ihan liekeissä :D Tarina pohjautuu siis Monte-Criston kreiviin, omien pikku muokkauksieni kera, ja ei ala siitä mistä kirja, vaan vasta ajasta jolloin Albert ja Franz d'Epinay ovat karnevaaleissa. Kommentit sallittuja ;)
1. luku
Ja matkan päätteeksi, me kohtaamme
”Hei, Franz! Hidasta vähän, Valerie jää meistä kohta jälkeen!” Albert huudahti kun Franz pyrki kiireellä ulos hotellista.
”Se oli tarkoituskin, Albert-hyvä”, Franz sanoi naurahtaen. Albert ei voinut pidätellä hymyään. Valerie seurasi heitä hitaasti omassa tahdissaan ja huokaisi ärtyneesti.
”Saanen muistuttaa että tämä ei ollut minun ideani, tulla teidän mukananne karnevaaleihin nimittäin. Mutta kun äiti käski minun huolehtia, ettette joudu hankaluuksiin niin –”
”Sinua huolehtimaan? Sinä olet Albertin pikkusisko, meidän pitäisi huolehtia sinusta, rakas Valerie”, Franz totesi ja lopetti Valerien kiusaamisen ja hidasti juoksunsa kävelyksi. Vaikka Valerie kävelikin korkeakorkoisissa kengissä, hän sai melko ripeästi veljensä ja tämän parhaan ystävän kiinni.
”Ehei, hyvä paroni, se olen kyllä minä jonka pitää huolehtia teistä. Hetkeksi kun käänsin sinullekin selkäni, niin sinä olit hävinnyt ties minne ja palattuasi aloit sepustaa tapaamisestasi Sinbad merenkulkijan kanssa”, Valerie töksäytti. Franz lehahti kasvoiltaan puolukan punaiseksi. Hän oli kuunnellut tätä Valerien piikittelyä jo kaksi päivää, eikä hän voinut tehdä asialle mitään, sillä hän ei voinut todistaa tapaamistaan Sinbadin kanssa millään lailla.
”Mutta kun se on totta! Minä tapasin Sinbadin!”
”Niin niin, ja joitte kallista viiniä ja söitte harvinaisia hedelmiä ja – mikäs se kolmas asia oli?”
”Hašiš”, Franz vastasi ja tiesi taas saavansa piston.
”Niin joo, sinä ja sinun hašiš… Minä lyön vaikka vetoa että sinä vain joit itsesi niin pahaan humalaan, että teit jotain todella typerää ja yrität nyt keksiä jonkun hätävalheen, ettei sinun tarvitsisi myöntää totuutta”, Valerie totesi.
”Hei, älä nyt viitsi, Carissa –”
”Älä kutsu minua Carissaksi!” Valerie suutahti. Albert pidätteli nauruaan suurella tuskalla ja vaivalla. Ei väliä kuinka monesti hän Valerien ja Franzin riitoja kuunteli, niin aina ne olivat yhtä hauskoja. He riitelivät kuin vanha aviopari.
”Miksi minä valehtelisin moisesta asiasta? Eihän siinä ole mitään järkeä –”
”Selvä, selvä, menepäs nyt etsimään meille taikamatto, jotta pääsemme sinne oopperaan erittäin näyttävästi”, Valerie sanoi.
”Ei tarvitse, vaunumme ovat jo ovella”, Franz vastasi ja niin hän auttoi ensin Valerien vaunuun ja astui sitten itse perässä. Albert istuutui Valerien viereen ja loppumatkalla ei sanottu sanaakaan Sinbadista tai taikamatoista.
Autettuaan Valerien alas vaunuista Franz katsoi häntä päästä varpaisiin.
”Ikävää sanoa tämä, niin upealta kuin näytätkin, mutta eikö tuota voisi sanoa jo hiukan ylipukeutumiseksi?”
”Ei oopperassa voi olla ylipukeutunut”, Valerie sanoi ja jatkoi portaille ilman kahta toveriaan. Franz ja Albert vaihtoivat katseen ja kiiruhtivat Valerien perään peläten, että tämä keräisi vielä enemmän katseita astellessaan saliin yksin, aivan kuin tämän upeassa iltapuvussa ja sen korostamissa muodoissa ei olisi jo tarpeeksi tuijottamista.
Ooppera oli keskinkertainen, mutta sen hyviin puoliin kuului viihdyttävyys ja upeat esiintyjät, huonoihin puoliin taas mielenkiintoisuus - jota ei siis ollut. Franz ja Albert juttelivat keskenään naapuriparvella istuvasta kreivittärestä ja päättivät väliajalla mennä tapaamaan tätä. Valerie ei tuntenut minkäänlaista kiinnostusta kreivitärtä kohtaan, joten väliajan alettua Albert joutui tuhlaamaan melkeinpä kolme minuuttia Valerien suostutteluun. Ja niin hän lopulta lähti heidän mukaan. He katsoivat baletin kreivittären seurassa, kun Franzin katse eksyi heitä vastapäisellä aitiolla olevaan kreikkalaiseen naiseen.
”Kreivitär, satutteko tietämään kuka tuo nainen on?” Franz kysyi hiljaa kuiskaten. Kreivitär nosti viuhkansa suunsa eteen ja kuiskutti takaisin.
”En varsinaisesti tunne häntä, mutta tiedän kyllä. Hän on tullut tähän oopperaan joka ikinen kerta, tai näin olen kuullut. Hän on yleensä tummaihoisen palvelijan seurassa, mutta joinakin kertoina hänen seuralaisenaan on juurikin tuo mies, joka istuu nyt niin varjossa että häntä ei erota.”
Varjoissa istuva mies herätti Valerien huomiota jopa niin paljon, että hän kääntyi katsomaan kyseiselle parvelle, mutta ainoa jonka hän kunnolla erotti, oli tuo kreikan neito. Hän tosiaankin oli kaunis, kuten Franz oli jo uteliaisuudellaan antanut ymmärtää. Mutta mies naisen takana ei toden totta erottunut. Ei ennen kuin mies nousi ja hänen takanaan olevan käytävän valo paljasti hänen kasvonsa, mutta tuolloin oli Valerie kohdistanut huomionsa takaisin balettiin. Franz sen sijaan ehti nähdä miehestä vilauksen, ja hänen suunsa jäi ammolleen ja kädet levälleen hänen syliinsä juuri kun oli aplodien aika.
”Mikä teidän tuli, paroni d’Epinay?” kreivitär kysyi.
”Ei… ei mitään, luulen vain tavanneeni tuon miehen jossain”, Franz vastasi.
”No kertokaahan sitten, kuka hän on”
”Ette uskoisi jos kertoisin”, Franz naurahti ja kohdisti huomionsa takaisin balettiin.
Kun esitys oli ohi, kreivitär vaati Franzia saattamaan hänet kotiin. Albert itse sanoi keksineensä hienon idean jonka hän halusi vielä toteuttaa sinä iltana, joten hän halusi suoraan takaisin hotelliin. Valeriekin tunsi olonsa väsyneeksi, joten hän lähti veljensä mukaan.
”Oho”, Albert tokaisi juuri kun he olivat ulko-ovilla.
”Mitä nyt?” Valerie kysyi.
”Unohdin hattuni kreivittären parvelle”, Albert vastasi.
”No mene hakemaan, minä odotan vaunuissa.”
”Pääsetkö sinä itse vaunuihin tuon raskaan leninkisi kanssa?” Albert epäili hiukan pilkalliseen sävyyn.
”Jos minä jaksan kävellä tämä ylläni, niin kyllä minä sillä kaksi porrastakin nousen”, Valerie tuhahti. ”Ja jos en, niin eiköhän joku tule minua heti auttamaan.”
”Niinpä kai. Odota vaunuilla siis, palaan pian”, Albert sanoi ja poistui. Valerie jatkoi pihalle ja kiipesi nopeasti itse vaunuihin. Olihan se hiukan epähienoa, aatelisen naisen kiivetä itse vaunuihinsa, mutta minkäs teet. Sitä paitsi nyt oltiin Roomassa, suojassa Ranskan hovin katseilta.
Ei kulunut kauaa kun Albert palasi hattu päässään ja istuutui itsekseen hymyillen vaunuihin.
”Mikä nyt noin huvittaa?” Valerie kysyi.
”Satuinpahan törmäämään siihen kreikkalaiseen neitoon josta Franz puhui, sekä tämän seuralaiseen”, Albert vastasi.
”Vieläkö te puhutte hänestä pelkkänä kreikkalaisen ’seuralaisena’? Ettekö te vieläkään saaneet hänen nimeään selville?”
”Saimmehan toki, etkö muka kuunnellut kun kreivitär sen sanoi?” Albert kysyi ja Valerie pudisti päätään turhautuneena. Miksi hän muuten olisi tämän nimeä kysynyt jos olisi sen jo kuullut?
”Hän oli kreivi Monte-Cristo”, Albert sanoi. Valerie käänsi katseensa ulos vaunuista mietteliäänä. Kreivi Monte-Cristo… Outo nimi.
Franz palasi hotellille melko pian heidän jälkeensä, ja juuri kun Albert oli kertomassa heille keinoa, jonka ansiota heillä olisi jo pitkään kaivatut vaunut huomenna koittavassa karnevaalissa, koputti heidän hotellinsa johtaja Pastrini huoneen oveen.
”Permesso?” hän sanoi.
”Sisään vain”, Franz totesi ja Valerie nosti katseensa kirjastaan.
”Teidän ylhäisyytenne, saanen ennen asiani kertomista kysyä oletteko tietoisia siitä, että kreivi Monte-Cristo asuu samassa kerroksessa kuin tekin?”
Albert ja Valerie vaihtoivat katseita hiukan hämmentyneinä, mutta Franz totesi: ”Itse asiassa olen, sain kuulla tästä kreivittäreltä. Kreivi Monte-Criston takiahan meille ei jäänyt muita hotellihuoneita kuin nämä kaksi.”
”Niin. Hän tietää millaisessa pulassa olette, joten hän tarjoaa teille kolme paikkaa vaunuissaan ja kolme paikkaa ikkunassaan palatsi Rospolissa”, Pastrini kertoi ja kolmikko vaihtoi yllättyneitä katseita keskenään.
”Emmehän me edes tunne häntä”, Albert totesi. ”Voimmeko me muka hyväksyä moisen tarjouksen vieraalta?”
”Mikä hän edes on miehiään?” Franz kysyi.
”Hieno ylimys hän on. Sisilialainen tai maltalainen ehkä, mutta jalosukuinen ja rikas”, Pastrini kuvaili lyhyesti.
”Jos hän kerta on niin hieno ylimys, hän olisi ilmoittanut kutsunsa jotakin muuta –” Franz oli sanomassa kun oveen kolkutettiin taas.
”Sisään!” Albert huusi, kun Franz oli vielä hämmentyneessä tilassa. Sisään asteli hienostuneesti pukeutunut palvelija, mukanaan kolme käyntikorttia.
”Kreivi Monte-Cristo lähettää nämä neidille Carissa de Morcerf, ja herroille vicomte Albert de Morcerf ja paroni Franz d’Epinay”, mies sanoi syvään kumartaen. ”Kreivi pyytää lupaa saada huomisaamuna käydä naapurina teidän luonanne, ja hän pyytää siinä tapauksessa saada tietää, mihin aikaan ottaisitte hänet vastaan.”
”Kertokaa herra kreiville, että meillä on kunnia tulla hänen luokseen”, Franz vastasi ja palvelija poistui.
”Kutsu taisi tulla juuri kreivin aikaan”, Valerie tokaisi, ei lainkaan vitsinä, sillä se ei ollut edes hauskaa.
”No mutta, se on nyt päätetty. Tapaamme kreivin huomenna ja otamme hänen kutsunsa vastaan, eli meillä on huomiselle vaunut, ja jopa ikkuna palatsi Rospolissa”, Franz totesi, hiukan tavallista innokkaammin.
”Mikä sinut nyt sai hyvälle tuulelle?” Albert kysyi.
”Ei mikään, olen vain iloinen että kaikki järjestyi”, Franz sanoi ja toivotti Valerielle hyvät yöt, kuin käskynä poistua. Valerie paiskasi kirjansa protestoivasti kiinni, nousi kirja kainalossaan ylös, ja lähti sitten käytävään. Hän avasi kirjansa jälleen oven suljettuaan ja harrasti jälleen sitä vaarallisinta tapaansa; lukemista kävellessä.
Hän vältti hyvin kompastelemasta hotellin punakirjavaan mattoon tai törmäämästä mihinkään käytävää koristelevaan esineeseen, mutta saavuttuaan kulmalle jonka takana hänen huoneensa ovi sijaitsi, tuli kuin tyhjästä mies johon Valerie oli vähällä törmätä. Säikähtäessään hän pudotti kirjansa, mutta vältti kuitenkin täpärästi yhteentörmäyksen miehen kanssa. Mies nosti Valerien kirjan lattialta ja noustessaan paljasti viimein kasvonsa. Hän oli kalpea, koreasti mutta hyvällä maulla pukeutunut mies. Hänellä oli lähes pikimustat hiukset, samanlaiset kuin Valeriella, mutta hänen silmänsä olivat synkemmät, todella tumman ruskeat, kuin kaksi ikkunaa yöhön muuten niin valkoisilla ja komeilla kasvoilla.
”Olen todella pahoillani, ette kai satuttaneet itseänne?” hän kysyi.
”En toki, säikähdin vain. Ja minunhan tässä pitäisi anteeksi pyytää, en katsonut lainkaan eteeni”, Valerie vastasi.
”Sitten olemme molemmat syyllisiä, itsekin juuri katselin tuossa vieressä olevaa taulua, kiinnittämättä lainkaan huomiota muuhun”, herra vastasi ja ojensi kirjan Valerielle.
”Kiitos”, Valerie sai sanottua, kun miehen katse nauliutui hetkeksi kirjaan.
”No, pahoittelen tätä yhteentörmäystä, ja päästän teidät nyt määränpäähänne”, Valerie sanoi ja väisti miestä.
”Minäkin pahoittelen vielä kerran, ja toivotan teille myös hyvää yötä”, mies vastasi hiukan kumartaen.
”Hyvää yötä”, Valerie vastasi ja mies asteli poispäin. Valerie jatkoi kirja tällä kertaa visusti kiinni kohti määränpäätään ja viimein huoneeseensa päästyään ja iltarutiininsa tehtyään, hän meni suoraa päätä nukkumaan, välttääkseen ylimääräisiä yhteentörmäyksiä.
-
Alexandre Dumas on ollut vuosikausia yksi lempikirjailijoistani ja Kolme muskettisoturia pitkäaikainen kirjasuosikkini. Dumas peren teoksissa on vaan kaikki kohdallaan: roppakaupalla huumoria, jännitystä, kiperiä tilanteita, kiinnostavat hahmot, nasevaa kielen käyttöä ja mielenkiintoiset juonet. Monte-Christon kreivinkin olen lukenut (joskus ala-asteella), nähnyt kaksi elokuvaa ja pottunenä Debardieun tähdittämän kuusiosaisen sarjan. En muista kirjasta läheskään kaikkea, enkä osaa sanoa kuinka paljon se tulee haittamaan ficcisi seuraaamista, mutten murehdi etukäteen. :D
Finiin onkin kaivattu harvinaisempien fandomien ficcejä näiden yleisempien vastapainoiksi. Onneksi muutkin kuin minä kynäilevät historiallisia ficcejä ja originaaleja, joille löytyy oma lukijakuntansa, vaikkei sitä heti uskoisikaan.
Tekstisi on oikein käypää, ja sinulla näyttäisi olevan hyvä ote henkilöihin ja aikakauteen. Pystyy helposti kuvittelemaan karnevaali- ja oopperamiljöön, miehet saketeissaan ja hännystakeissaan ja naiset biedermeierleningeissään sipsuttamassa. Olen todella kiinnostunut historiasta ja huomaan milloin aikakauteen on perehdytty ja milloin ei, ja sinä olet selvästi perillä siitä, mistä olet kirjoittamassa. Hatunnosto ja hoviniiaus.
Tapahtumat käynnistyivät vaivattomasti ja etenivät sopivaan tahtiin. Toistaiseksi ei tapahtunut mitään suurempia, hahmot astuivat vain estraadille ja luku päättyi kutkuttavaan vaiheeseen. Salaperäisen ja kohtalokkaan näköisen comte de Monte-Christon kohtaamiseen. Kalvakka hipiä, mustat hiukset, mustanruskeat silmät, komeapiirteiset kasvot ja koreat vaatteet = mikä herrasmies, joka saa naisen pulssin kiihtymään. Lisää tätä. :)
-
Jei, en olettanut saavani vielä kommenttia luvusta jossa ei vielä varsinaisesti tapahdu mitään ;D mutta oih kyllä, Monte-Criston kreivi kalpeine ihoineen ja tummine hiuksineen <3 Ja meikä on tosiaan vähä sortunu näihin erikoisempiin fandomeihin PotC:n ja Sherlock Holmesin sunmuun lisäksi. Niissä tuppaa vaan oleen se huono puoli et finissä ne ei saa kauheasti kommenttia, pitäisi etsiytyä ks fandomin fanfictionfoorumeille kirjotteleen mutku eiiii jaksa ::)
-
A/N: No eiköhä jatketa sitten että päästään eteenpäi :)
2. Luku
Ennen kuin aurinko nousee kuun ylle
Olen tavannut kypsymättömän sielun Rooman karnevaaleissa.
Ystäväni kertoo minulle, että tämä on kostoni alkusoitto.
Mutta, tuo sielu on liian nuori ja kaunis.
Ainoa pelkoni on, että…
Aamu sarasti jälleen Roomassa ja heti ikkunasta ulos katsottuaan Valerie tiesi, että he saisivat upean sään.
Laittauduttuaan päivälle sopivaan asuun ja ollessaan juuri valmis, hänen oveensa koputettiin.
”Sisään vain”, Valerie sanoi ja sipaisi vielä yhden hiuskiehkuran korvansa taakse. Ovesta astelivat Franz ja Albert.
”Oletko jo valmis? Menemme tapaamaan kreiviä”, Franz kysyi.
”Näin aikaisin?” Valerie kysyi takaisin.
”Niin, Pastrini sanoi, että kreivi herää erittäin aikaisin. Hän on luultavasti jo hoitanut aamurutiininsa”, Franz vastasi.
”Vai niin… No, minä olen valmis”, Valerie sanoi ja nousi ylös. He lähtivät saman tien kohti kreivin huoneistoa.
Heidän ei tarvinnut edes koputtaa hotellihuoneen oveen, sillä oven edessä seisoi palvelija joka ei kuulunut hotellin väkeen. Hän kumarsi heille syvään, avasi heille oven ja asteli sitten heidän perässään sisälle. He kulkivat ensin yhden upeasti ja hyvin kalliilla maulla sisustetun huoneen läpi, ja sitten heidän yllätyksekseen vielä toisen. Kolmanteen huoneeseen he jäivät, ja palvelija ohjasi heidät istumaan tarkasti veistetyille puisille tuoleille joiden pehmusteet oli peitetty merensinisellä silkillä. Valerie istuutui ja koetti sormellaan täydellisen sileää tuolin pintaa, kun palvelija sanoi: ”Menen ilmoittamaan saapumisestanne herra kreiville.”
Palvelija poistui eri ovesta kuin mistä he olivat tulleet, ja kolmikko vilkuili ympärilleen. Valerien huomion herätti ikkunan vieressä seinällä lepäävä taulu. Se oli samainen taulu jota Valerieen eilen törmännyt mies oli jäänyt tuijottamaan, vai pettivätkö Valerien silmät? Oliko kreivi ostanut taulun eilisillan ja tämän aamun välisenä aikana?
”Ystäväiseni, tämän kreivin täytyy olla joko välittäjä, espanjalaisten arvopapereista rikastunut tai prinssi, sillä edes minä en voisi kuvitella omistavani näin paljon kalleuksia”, Albert totesi Franzille. Valerie sihahti hänelle, sillä hän kuuli oven aukeavan. Ovi jota palvelija oli käyttänyt lähtiessään, aukeni nyt ja paljasti kaikille kreivin: hän oli se samainen mies johon Valerie oli törmännyt edellisiltana. Nyt vasta Valerie huomasi tuon miehen vaikuttavan ulkonäön ja pukeutumisen: mies oli eilen pukeutunut mitä parhaimmin, ja oli jälleen tänäänkin. Hänen ryhtinsä ja jokainen liikkeensä oli elegantti ja kuin tarkoin harkittu, ilme oli tyyni ja sisälsi oman mystisyytensä, sillä miehestä ei nähnyt lainkaan mitä hän ajatteli.
”Hyvät herrat”, kreivi sanoi kätellessään Albertia ja Franzia jotka olivat nousseet oven kalahdettua ylös kuin sähköiskusta. ”Ja neiti”, kreivi lisäsi astellessaan Valerien luokse. Valeriekin nousi ylös ja ojensi kätensä kreiville. Kreivi painoi kasvonsa lähelle hänen kättään ja nousi sitten kumarruksesta. Hänen liikkeensä olivat sulavia, ja kuin tietyssä tahdissa tehdyt, hän ei liikkunut kiirehtien, eikä juhlallisen hitaastikaan.
”Me taisimmekin törmätä viime yönä, muistatteko?” hän kysyi ja päästi irti Valerien kädestä.
”Muistan kyllä”, Valerie sanoi. ”Te näköjään ostitte sen taulun jota ihailitte eilen.”
”Kyllä. Ajattelin että sen olisi turvallisempi olla huoneessani jossa saan katsoa sitä kyllikseni. Ei satu enää vahingollisia törmäyksiä ihmisiin sitä ohimennen ihaillessa”, kreivi vastasi ja Valerie vilkaisi veljeään ja Franzia, jotka näyttivät hämmentyneiltä.
”Me olemme tainneet jättää heidät nyt hiukan varjoon, hyvä kreivi”, Valerie totesi ja kreivi nyökkäsi hiukan hymyillen.
”Pahoitteluni, herrat, mutta seuralaisenne varasti täydellisesti huomioni. Muodollisuuksien vuoksi vielä esittelen itseni. Olen kreivi Monte-Cristo.”
”Ei se mitään, kreivi. Minä olen Franz d’Epinay, tässä ystäväni vicomte Albert de Morcerf, sekä hänen sisarensa Carissa de Morcerf, jonka näköjään jo tunnettekin.”
”Tunnen? En suinkaan, me vain törmäsimme eilen käytävässä toisiimme.”
”Kirjaimellisesti”, Valerie totesi ja kreivi hymähti huvittuneena ja selitti Albertille: ”Sisarenne oli niin uppoutunut kirjaansa, ja minä taas käytävällä sijainneeseen tauluun, että emme lainkaan katsoneet eteemme. Ei sen suurempaa tuntemista siis.”
”Vai niin! Sisareni ei lainkaan maininnut asiasta”, Albert vastasi.
”En ehtinyt”, Valerie sanoi. ”Sitä paitsi en tuolloin vielä tiennyt törmänneeni juuri kreiviin.”
Kreivi vain hymyili ja vaihtoi aihetta: ”Soisitteko te kolme minulle kunnian liittymällä aamiaisseuraksi?”
”Miten ystävällistä, mutta emmehän me voi vielä kaikkien näiden palvelusten jälkeen joita olette luvanneet –”
”Ei, ei, se olisi minulle ilo. Yksin ruokailu on niin mauton. Eikä tästä ole minkäänlaista vaivaa, vakuutan”, kreivi väitti Albertille vastaan.
”No siinä tapauksessa me kai suostumme, vai mitä, Franz?” Albert kysyi.
”Kyllä se minulle sopii”, Franz sanoi heräten hiukan ajatuksistaan. Hän näytti melko hajamieliseltä - oli näyttänyt siltä siitä lähtien kun kreivi oli astellut huoneeseen.
Kreivi kääntyi nyt vielä Valerien puoleen.
”Entä te, liityttekö seuraamme?”
”Totta kai, muutenhan se olen minä joka saa syödä yksin”, Valerie totesi ja kreivi kiskaisi kolmesti soittokellon nauhaa. Sisälle asteli tumma mies, jonka Valerie päätteli olevan sama, josta kreivitär oli eilen oopperassa puhunut.
”Bertuccio, kattakaa aamiainen neljälle. Ai niin, ja onko meillä nyt torille päin avautuva ikkuna teloituksen aikaan?”
”On toki, kreivi”, Bertuccioksi kutsuttu palvelija vastasi.
”Hyvä, kysykää herra Pastrinilta onko tänne tuotu tavoletti –”
”Ei tarvitse, herra kreivi, minulla on teloituksen ohjelma kirjoitettuna ylös”, Franz keskeytti.
”Ah, vai niin, en tarvitse sinua sitten enempää, Bertuccio. Oletan että aamiainen on katettu viiden minuutin sisällä?”
”Kuten aina, herra kreivi”, Bertuccio vastasi kumartaen ja poistui.
Aamiainen katettu viidessä minuutissa, mahdotonta, Valerie tuumi itsekseen, kun kreivi lainasi Franzin muistikirjaa ja luki teloituksen ohjelman.
Samassa Valerien uteliaisuus kohdistui palvelijan kutsumista tarkoitettuun soittokelloon. Miksi kreivi kiskaisi sitä kolmesti?
”Onko jokin vialla, neiti de Morcerf?” kreivi kysyi huomattuaan Valerien mietteliään ilmeen.
”Ei mikään, herra kreivi, mietin vain tapaanne kutsua palvelijanne paikalle…”
”Tarkoitatteko soittokelloa? Olen yksinkertaistanut palvelijoiden kutsumista siten, että kun soitan kerran, kamaripalvelijani saapuu. Kun soitan kahdesti, hovimestarini tulee paikalle. Ja kolmannella soitolla, saapuu taloudenhoitajani. Näin minun ei tarvitse kutsua aina ensin hovimestaria ja pyytää häntä hakemaan kaipaamaani henkilöä.”
”Tehän olette kekseliäs. Säästätte aikaa ja vaivaa hyvin nerokkaasti”, Valerie totesi.
”Kiitän kohteliaisuudestanne”, kreivi sanoi ja kumarsi hiukan. Valerie oli vaikuttunut kreivin kekseliäisyyden lisäksi tämän käytöstavoista. Hän noudatti etikettiä esimerkillisesti, toisin kuin vielä lasten tavoin käyttäytyvät Franz ja Albert.
Kreivi ojensi Franzin muistikirjan takaisin omistajalleen ja sanoi: ”Valitettavasti tietonne ovat muuttuneet eilisestä, sillä kuulin kardinaalilta että Rocca Priorin mestausta aiotaan lykätä. Sitten mestaus jää teiltä näkemättä, mutta jäähän vielä mazzolata, jota katsoo mielellään toisen ja kolmannenkin kerran.”
”Mazzolata?” Albert toisti.
”Niin. Erehtymättömän giljotiinin sijaan näette yhden sijasta useita, epätasaisia iskuja, toivottavasti sellaisia kuin silloin, kun sotilas löi kolmellatoista iskulla kreivi Chalais’n pään poikki. Siihen verrattuna mestaus on liian tavallinen, suorastaan tylsä”, kreivi vastasi.
”Kuulostatte siltä kuin olisitte tehneet vertailuja eri kansojen kidutustavoista”, Franz sanoi ja näytti menneen kananlihalle.
”Olen nähnyt melkein kaikki eri tavat”, kreivi totesi yksitoikkoisesti. Valerie tunsi nyt itsekin menevänsä kananlihalle. Kreivi saattoi näyttää sivistyneemmältä kuin he muut yhteensä, mutta hänen hupinsa olivat kieltämättä täysin erilaiset kuin hovin ihmisillä yleensä.
”Luulenpa että kauhistuitte moista harrastusta, joten kerron että ensimmäistä kertaa moista katsoessani tunsin suurta kuvotusta, mutta sen jälkeen aloin olla jo välinpitämätön, ja lopulta utelias.”
”Nyt te vasta kauhistutattekin minua”, Franz sanoi ja hieraisi käsivarttaan hihan läpi, kuin pyyhkiäkseen kananlihaansa pois.
”Miksi? Kuolema on maailman ainoa vakava asia, joten eikö ole aivan tervettä olla siitä utelias? Kun on katsonut niin monen kuolevan, kuolema ei tunnu enää pelottavalta. Kuolema voi toimia rangaistuksena kuten se tänäänkin toimii, mutta ei missään nimessä sovituksena.”
”En ymmärrä mitä yritätte sanoa”, Albert sanoi uteliaana.
”Käytetäänpä esimerkkiä, nuori vicomte”, kreivi totesi ja käänsi päätään kohti Valerieta.
”Jos joku kylmäverinen murhaaja tappaisi hitaasti ja tuskallisia keinoja käyttäen vanhempanne, ja häpäisisi sisarenne ja lopulta tappaisi hänetkin, toisin sanoen veisi teiltä kaiken rakkaan ja aiheuttaisi teille vuosien henkiset tuskat… Olisiko teistä oikein että murhaaja kokee vain sekunnin kipua giljotiinin lävistäessä hänen niskanikamansa, ja sitten kuolisi?”
Valerie tunsi selkäpiitään karmivan, kun kreivi puhui sellaisia katse hänessä.
”Ymmärrän kyllä, että oikeuden rangaistus on puutteellinen, mutta siltä ei pidäkään vaatia muuta kuin mitä se voi antaa”, Albert totesi ja häntäkin selvästi kylmäsi tapa jolla kreivi puhui.
”Eli kuolema kuolemasta, ja se riittää, niinkö? Jos minulta kysytään, maailmassa on runsaasti rikoksia joihin ei edes riitä korvaajiksi turkkilaisten seivästystapa, tai persialaisten keino puristaa uhri kaukaloon. Se ei tarjoa tarpeeksi kostoa, vai mitä?”
”Ei niin, mutta sitä varten on kaksintaistelut sallittu”, Franz vastasi.
”Kaksintaistelut”, tuhahti kreivi. ”Naurettava keino kostaa. Kun joku on tappanut vanhempanne, häväissyt sisarenne ja riistänyt rakastettunne, eli tehnyt elämästänne vain yhden suuren häpeän ja kurjuuden taipaleen, te tyydytte ampumaan luodin miehen otsaan tai lävistämään hänen sydämensä miekalla? Jos kyseessä olisin minä, toimisin kuten itämaalaiset; silmä silmästä, hammas hampaasta.”
”Ettekö siis kaksintaistelisi, jos tarve vaatisi?” Albert kysyi.
”Totta kai taistelisin, jos henkilö olisi minua loukannut, nolannut tai vastustanut, mutta en koston vuoksi”, kreivi sanoi ja vilkaisi Valerieen. ”Mutta riittänee tästä aiheesta, kyllästytämme neidin uneen tai säikäytämme hengiltä moisilla puheilla.”
”Älkää minun takiani rajoittako puheenaiheitanne, herra kreivi. Koin äskeisen keskustelunne jollain tapaa mielenkiintoiseksi”, Valerie sanoi ja soi hienoisen hymyn kreiville. Kreivi näytti kummastuneelta.
”Kuinka teidän kaltaisenne hieno neiti voi olla kiinnostunut moisesta raakuudesta, kuin mistä me äsken puhuimme?”
”En nähnyt sitä raakuutena, vaan pikemminkin imarteluna. Herra kreivi, teidän elämässänne taitaa olla joku hyvin erityinen henkilö, kun puhutte kostosta tuohon sävyyn? Jos olisin tuo nainen, olisin luultavasti hyvin imarreltu kun olisitte valmis kostamaan puolestani noin, kuten äsken kuvailitte”, Valerie vastasi ja kreivi näytti yhä hämmentyneemmältä.
~*~
Puhuin hyvin raa’asti ja kylmästi tarkoituksella, toivoen että saisin tuon neidin voimaan pahoin, ehkä jopa niin pahoin että hän jättäytyisi pois teloituksesta ja jäisi yksin hotellille. Mutta päinvastoin hänen mielestään puheeni olivat mielenkiintoisia ja koki kostosta puhumiseni imartelevaksi! En kyennyt edes peittelemään hämmennystäni, kun tuo nainen näytti niin vahvalta ja uteliaalta edessäni. Tästä hetkestä lähtien pidän varani hänen kanssaan, sillä hän ei ole yhtään sellainen kuin olin kuvitellut. Olin melkeinpä laskenut sen varaan, että hän olisi säälittävä pelkuri kuten Mondego. Ensimmäinen harha-askeleesi jääköön viimeiseksi, rakas Edmond, ajattelin itsekseni.
~*~
”Aamiainen on katettu”, ilmoitti palvelija joka oli saapunut ovesta herättäen tuon kreivin ajatuksistaan.
”Kiitos, voitte mennä”, kreivi sanoi palvelijalle. ”Johdatan vieraani itse saliin.”
Kreivi nousi ylös ja tarjosi käsivartensa Valerielle. Kreivi ja Valerie edellä ja Franz ja Albert perässä, he astelivat upeasti koristeltuun saliin ja maukkaalta näyttävän aamiaisen ääreen.
Kun aamiainen oli nautittu, Albert vilkaisi kelloaan ja ehdotti, että he lähtisivät ennen mestausta asioille.
”Mitä asioita teillä on hoidettavana?” kreivi kysyi.
”Tarvitsemme puvut karnevaaleihin”, Albert vastasi ja kreivi nauroi.
”Olisitte heti sanonut, sallikaa minun hoitaa teille runsaasti pukuvaihtoehtoja torin läheiseen huoneeseen, joka on meille varattuna.”
”Pukisimme ne siis teloituksen päätyttyä?” Franz kysyi.
”Tai sitä ennen, tai sen aikana, miten ikinä haluatte”, kreivi sanoi. Franz tuntui miettivän hetken ja sanoi: ”Olen pahoillani, herra kreivi, mutta minusta tuntuu etten voi tulla vaunuihinne ja varaamanne ikkunan luo katsomaan teloitusta.”
”Mikä vahinko. Oletteko nyt aivan varma päätöksestänne?” kreivi kysyi.
”Päätökseeni vaikuttaa vielä Albertin mielipide… Mitä sanot, Albert? Lähdetkö sinä katsomaan teloitusta?”
Albert näytti mietteliäältä.
”Olisi ikävää pakottaa sinut mukaan vain siksi että minä haluan lähteä… Sitä paitsi olen jo kerran nähnyt mestauksen, joten en tiedä onko se niin välttämätöntä nähdä nyt.”
”Tarkoitat siis, että sinäkään et mene?” Franz varmisti ja Albert nyökkäsi.
”Asia siis päätetty. Minulla on asioita hoidettavina Corsossa –”
”Aikoiko kukaan kysyä minun mielipidettäni?” Valerie kysyi. ”Minä tahtoisin nimittäin lähteä kreivin kanssa.” Franz ja Albert näyttivät yllättyneiltä, sillä Valerie harvoin pisti heille vastaan.
”Olisiko töykeää lyöttäytyä yksin teidän seuraanne, herra kreivi?” Valerie kysyi ja kreivi pudisti päätään.
”Eihän toki, olette yksinkin tervetullut.”
”Mutta Valerie – sinähän et ole koskaan osoittanut moista kiinnostusta teloitusta kohtaan”, Albert huomautti.
”Kreivin puheet saivat minut hiukan avartamaan katsettani. Haluaisin kerrankin nähdä teloituksen omin silmin”, Valerie sanoi. Kreivi vilkaisi Valerieta katseella, jonka Franz huomasi, mutta ei osannut tulkita.
”Minun velvollisuuteni taitaa siis olla sisareni luokse jääminen”, Albert vastasi, mutta ei näyttänyt olevan kovin pahoillaan. ”Jos Valerie järkyttyy pahasti, olenpahan hänen tukenaan.”
”En usko, että moiselle on tarvetta. Neiti de Morcerf on onnistunut hämmästyttämään minua vahvuudellaan jo viimeisen kahden tunnin aikana”, kreivi sanoi. ”Mutta jos tahdotte tulla mukaan, kutsuni on edelleen voimassa.”
Franz näytti tällä kertaa mietteliäältä. Hän harkitsi hetken ja sanoi sitten: ”Olisiko mahdollista poiketa Corson kautta matkallamme teloitukseen?”
”Jalan kyllä, mutta vaunuilla ei”, kreivi vastasi.
”Poiketkaamme siis jalan Corsossa. Minäkin tulen mukaan teloitukseen”, Franz vastasi.
”Mikäs sinun tuli, Franz? Et yleensä alistu Valerien päätöksiin”, Albert ihmetteli. Franz naurahti.
”Hyvää harjoitusta jos meidät kihlataan”, Franz totesi ja Albert huokaisi.
”Onko asia niin?” Kreivi kysyi. ”Teidät ja neiti de Morcerf on luvattu toisillenne?”
”Asiasta ei ole minkäänlaista varmuutta vielä”, Franz vastasi. ”Tilanne on hiukan monimutkainen.”
Kreivi ei udellut enempää, vaan antoi asian olla, kunnes hän oli kahden Corson kadulla Valerien kanssa, Albertin ja Franzin käydessä paikassa jossa Franz välttämättä halusi vielä vierailla.
”Inhoan olla utelias, mutta saanko kysyä vielä paroni d’Epinaysta ja teistä?” kreivi kysyi ja tarjosi Valerielle taas käsivartensa, heidän astuessaan ulos vaunuista.
”Tietysti, ei minulla ole mitään sitä vastaan”, Valerie vastasi ja tarttui kiitollisena kreivin käsivarteen.
”Mitä paroni tarkoitti sanoessaan asian olevan monimutkainen?” kreivi kysyi kun he lähtivät astelemaan kohti huonetta joka heille oli varattu.
”Sitä, että avioliitto olisi täysin poliittinen”, Valerie vastasi.
”Pariisissa on kolme suurta aatelisperhettä, jotka kaikki toivovat suvun suuruuden vain kasvavan sukupolvien myötä. Nuo perheet ovat pankkiiri Danglarsin, prokuraattori de Villefortin, sekä isämme kreivi de Morcerfin. Näitä kolmea voisi jo kutsua Pariisin kolmeksi hallitsijaksi. Joten on itsestään selvää, että heidän lastensa on mentävä järkeviin naimisiin. Pankkiiri Danglarsilla on vain tytär, Eugenie, joka on luvattu veljelleni Albertille. Prokuraattorilla taas on naimaiässä olevia lapsia vain yksi, Valentine, jonka toivotaan jossain vaiheessa naivan Franzin, mutta isäni on sitä vastaan ja toivoo sen sijaan minun olevan tuleva rouva d’Epinay. Toisin sanoen Franz on puun ja kuoren välissä, kunnes jokin keino asian ratkaisemiseksi selvitetään.”
”Eikö paroni d’Epinayn vanhemmilla ole asiaan sanottavaa?”
”Kuolleita kummatkin”, Valerie vastasi. ”Se tästä tekeekin niin vaikeaa. Ainoa keino siis Franzin morsiamen selvittämiseksi on, että Valentine tai minä löydämme toisen vielä varteenotettavamman sulhasvaihtoehdon. Mikä suoraan sanottuna on mielestäni epätodennäköistä. Valentine ei ole kovin innokas piireissä liikkuja, ja minulla taas ei ole mitään kiinnostusta mennä naimisiin.”
”Todella monimutkaista siis”, kreivi sanoi. ”Teille ei siis anneta mahdollisuutta itse päättää puolisoanne laisinkaan.”
”Niin, mutta ei se jaksa minua enää surettaa. Siitä lähtien kun tutustuin Franziin, olen saanut kuulla isältä Valentinesta ja meidän välisestämme ’kamppailusta’. Kävi niin tai näin, se ei vaikuta mielialaani lainkaan.”
”Olette pelottavan suorasanainen. Mutta kertokaahan, eikö teitä todellakaan haittaisi mennä tuosta vain paroni d’Epinayn kanssa naimisiin ja perustaa perhe hänen kanssaan?”
”Myönnän että ajatus on mielestäni hiukan vastenmielinen, sillä minä ja Franz olemme vain läheisiä ystäviä… Mutta ehkä minun on helpompaa pysyä tyynenä tässä asiassa, kun en ole kokenut vielä rakkautta”, Valerie vastasi ja huomasi nyt puhuneensa ohi suunsa. Hänen ei ollut tarkoitus olla niin suorasanainen.
”Ettekö koskaan?” kreivi kysyi hämmentyneenä. Valerie pudisti päätään, ja asia jätettiin siihen. He olivat saapuneet teloituspaikalle. Väkeä oli saapunut torille jo sadoittain, ja lava oli pystytetty sen kaiken ihmistulvan keskelle. Valerie ei erottanut ihmisten päiden yli paljoakaan, paitsi metallisen kiiltävän terän, jota kreivin mukaan tänään ei edes käytettäisi.
”Kas, sieltä saapuvatkin paroni ja vicomte”, kreivi totesi katsahtaessaan taakseen, ja Valerie huomasi tämän olevan oikeassa: Albert ja Franz olivat seuranneet heitä.
”Menisimmekö jo meille varattuun huoneeseen, vai onko teillä vielä asioita hoidettavana?” kreivi kysyi.
”Mennään vain, minä sain jo mitä hainkin”, Franz sanoi, eikä kertonut sen enempää.
Ja niin he kiipesivät portaat ylös kreivin varaamaan huoneeseen, joka yllätti heidät jälleen rikkaalla sisustuksella ja koristelulla. Nyt Valerie oli jo täysin varma, että kreivillä oli rahaa kuin roskaa, jos hän oli vaivautunut koristelemaan huoneen jota he käyttäisivät vain kaksi tai kolme tuntia.
Tuoleilla heitä odottivat pinot erilaisia pukuja, joita he alkoivat yhteistuumin nyt katsella. Kreiviä odotti vain yksi puku, jonka hän oli jo teetättänyt varmasti ajat sitten sitä iltaa varten. Kreivi poistui ensimmäisenä pukeutumaan, kun Franz ja Albert vielä miettivät mitä pukua käyttäisivät.
Valerien hengitys oli hetkeksi katketa kun hän katsoi ihaillen pukujaan; kaikki mitä upeinta ja kalleinta silkkiä tai satiinia, kaikki hehkuvan värisiä ja hienolla maulla nyörein ja napein koristeltuja.
Hetken päästä kreivi palasi mustaan vanhan ajan pukuun pukeutuneena. Valkoista hänellä oli vain hansikkaissaan, takin alla olevassa paidassaan, sekä naamiossa jota hän piteli kädessään. Valerie tuijotti häntä hetken, kunnes pystyi taas palaamaan leninkiensä ihailuun.
”Löydättekö mitään makuunne sopivaa, neiti Morcerf?” kreivi kysyi astellessaan lähemmäksi.
”Enemmän kuin tarpeeksi, hyvä kreivi. En millään osaa päättää minkä näistä pukisin ylleni”, Valerie vastasi.
”Sallitteko minun ilmaista mielipiteeni?” kreivi kysyi.
”Tottahan toki, se auttaisi minua paljon”, Valerie vastasi.
”Tulkaahan lähemmäksi ikkunaa ensin”, kreivi pyysi ja Valerie asteli tämän perässä ikkunalle, josta aukesi näkymä torille. Kreivi katsoi Valerien silmiä tarkasti ja näytti hetken hämmentyneeltä. Hän vilkaisi Albertia, joka asteli juuri pukuhuoneesta valitsemansa puku yllään, ja sitten taas Valerieta.
”Kuten arvelin, teidän kannattaisi pukeutua tuohon meren siniseen”, kreivi sanoi. ”Se sopii silmienne väriin, eikä ole samanvärinen kuin veljenne takki ja viitta.”
”Kiitoksia kreivi, menen kokeilemaan tätä”, Valerie sanoi kun kreivi ojensi hänelle merensinisen leningin, jossa oli kellon mallinen helma ja upeat pitsiset hihansuut. Franz, joka oli menossa juuri pukuhuoneeseen, antoi Valerien mennä ensin ja jättäytyi itse ikkunan ääreen odottamaan. Hän huomasi, kuinka kreivin katse seurasi tarkasti Albertia.
”Sallitteko, että poistun hetkeksi? Käyn keskustelemassa ajurimme kanssa”, kreivi kysyi, ja miehillä ei ollut mitään sitä vastaan. Kun kreivi oli poistunut huoneesta, Franz kysyi Albertilta: ”Mitä mieltä olet? Siis kreivistä.”
”Mainio herrasmies! Hän on lukenut, kokenut ja oppinut. Pidän hänestä”, Albert sanoi.
”Eikö sinusta hänessä ole jotain outoa?” Franz kysyi. ”Tapa, jolla hän katselee Valerieta häiritsee minua.”
”Onko se nyt niin ihme? Huomasin kreivin tuijottavan minuakin aamiaisen aikana. Ehkä hän vain arvioi meitä mielessään. Sitä paitsi, en ihmettele yhtään jos kreivin katse hakeutuu Valerieen. Onhan hän kaunis.”
”Totta tuokin, mutta silti se häiritsee minua”, Franz totesi.
”Voi Franz, jos alat viimein tuntea mustasukkaisuutta siskostani, älä avaudu siitä minulle. Pelkkä ajatuskin pelottaa minua”, Albert sanoi.
”En minä mustasukkainen ole!” Franz tuhahti ja samassa Valerie saapui upeassa mekossaan huoneeseen. Franzin suu loksahti väkisinkin auki ja Albert huokaisi ja pyöräytti silmiään.
-
Monte-Christon kreivistä ei tarvitse nähdä kuin eleganssin vilaus, kun juorukellot ovat jo ihmettelemässä aatelismiehen kansallisuutta ja suunnattoman rikkauden alkuperää. Välittäjö, espanjalailaisten arvopapereista rikastunutko vaiko prinssi? Arvaillan, arvaillaan ja arvaillaan mutta salaperäisyys roikkuu kreivin leveillä harteilla kuin viitta. Sulavasti ja rytmitajuisesti liikkuvassa herrasmiehessä ei ole häivääkään parrakkaasta ja takkutukkaisesta, tyrmään teljetystä syyttömästä. Istuessaan vuosikausia (syyttömänä) Ifin sellissä muiden juonittelun uhrina ehtii suunnitella täydellisen koston sen päivän varalle, jolloin tuuri antaa avaimen kostontäyteiseen vapauteen. :P
Hyvä jatko, jossa kreivi teki lähtemättömän vaikutuksen Albertiin ja nuorukaisen sisareen. (Onko Valerie/Carissa oma hahmosi, kun en muista häntä kirjasta, elokuvista enkä sarjasta?) Keskusteltiin vertahyytävästä mazzolatasta kuin harmittomasta markkinahuvista, Franzin ja Valerien kihlauksesta ja valmistauduttiin karnevaaleihin sonnustautumalla naamiaisasuihin. Kreivin ei täytynyt ponnistella edes kovasti tehdäkseen vaikutus Albertiin; tämä kehui avoimesti pohattaa lukeneeksi, kokeneeksi ja oppineeksi. Franz oli toista mieltä todetessaan vanhemmassa aatelismiehessä olevan jotain outoa. Tavassa, jolla tämä katseli mademoiselle de Morcerfia. Järkeenkäyvä toteamus ei taivutellut Franzia muuttamaan mieltään. Niin, onhan Valeria kaunis... mutta silti.
Ja samassa kyseinen kaunokainen liihotteli huoneeseen merensinisessa naamiaiasussaan, jolloin (mustasukkaisen) Franzin leuka loksahti rintalastaa vasten painumaan. Valerien mielestä hän ja paroni d'Epiney ovat pelkkiä hyviä ystäviä, mutta nuori paroni voinee olla toista mieltä. ;) Jatkoa kaivataan, jotta aletaan päästä kärryille Franz-herran todellisista tunteista. Karnevaalien tapahtumat hirvittävät jo etukäteen, mikäli ne menevät kirja/leffa -canonin mukaan...
-
Ihanasti olet tiivistänyt tilanteen, kuulostaa vähän mainospuheelta :D :D :D
Mutta joo, Carissa/Valerie de Morcerf ei ole alkuperäisen tarinan hahmo vaan oma luomukseni. Hyvä kun huomasit ;)
-
Öhm, olen huono kommentoimaan mitään kunnolla, mutta yritetään. :)
Ihailen taitoasi keksiä uusia hahmoja tunnettuihin fandomeihin (kuten vaikkapa juuri tähän), sillä mielestäni se on vaikeaa, vaikkakaan ei mahdotonta. Jotenkin vaan tuo hahmosi tuntuu niin aidolta, niin Dumas'maiselta.. Monte Criston kreivi on yksi suosikkikirjoistani (ja sarjoistani) ja aina toisinaan tulee mietittyä, josko jälleen lukisi tuon kirjan.
Tuoleilla heitä odottivat pinot erilaisia pukuja, joita he alkoivat yhteistuumin nyt katsella. Kreiviä odotti vain yksi puku, jonka hän oli jo teetättänyt varmasti ajat sitten sitä iltaa varten. Kreivi poistui ensimmäisenä pukeutumaan, kun Franz ja Albert vielä miettivät mitä pukua käyttäisivät.
Valerien hengitys oli hetkeksi katketa kun hän katsoi ihaillen pukujaan; kaikki mitä upeinta ja kalleinta silkkiä tai satiinia, kaikki hehkuvan värisiä ja hienolla maulla nyörein ja napein koristeltuja.
Melkein jokaisen naisen unelma. Hienoja vaatteita enemmän kuin tarpeeksi. :) Toisinaan olisi kiva saada itselleenkin kasa upeita muotiluomuksia, mutta sitten sitä tajuaa, etteivät ne tee onnelliseksi. Näin totaalisen off the topic.
”Totta tuokin, mutta silti se häiritsee minua”, Franz totesi.
”Voi Franz, jos alat viimein tuntea mustasukkaisuutta siskostani, älä avaudu siitä minulle. Pelkkä ajatuskin pelottaa minua”, Albert sanoi.
”En minä mustasukkainen ole!” Franz tuhahti ja samassa Valerie saapui upeassa mekossaan huoneeseen. Franzin suu loksahti väkisinkin auki ja Albert huokaisi ja pyöräytti silmiään.
Niin, eipä tietenkään Franz ole mustasukkainen, ei koskaan. :D
Kiitos tästä. Toivottavasti jatkoa tulee pian.
-Sirina-
-
Kiitus Sirina, kiva kun löyty lisää kommentoijia :-*
-
A/N: Ja tarina jatkuu ja maisemat vaihtuu... ainaki vähän :) Kiitokset tämän luvun betauksesta kirjoittajapiirilleni ja etenkin sen vetäjälle, joka aina palauttaa korjaillun version kätöseeni lukemisen jälkeen <3
3. Luku
Ukonilma aluillaan
Ystävyys on jotain hyvin mielenkiintoista ja kaunista.
Juurikin ystävyyden voimalla karkasi yksi nuorukainen rosvojen kynsistä.
Silti, ystäväni sanoo, ettei ole mitään oikukkaampaa kuin ihmissydän…
Valerie istuutui ikkunan ääreen Franzin katseen seuratessa häntä. Samassa asteli myös kreivi takaisin huoneeseen ja ilmoitti, että teloituksen jälkeen heitä odottaisi vaunut ovella.
Franz istuutui kiireesti Valerien viereen, kuin peläten että kreivi veisi kyseisen paikan hänen nenänsä edestä.
”Teloitus alkaa kohta”, kreivi sanoi kuullessaan rumpujen äänet ja istuuduttuaan alas Franzin viereen. Kreivi katsahti Valerieen ja huomasi vasta nyt tämän pukeutuneen.
”Tuntuuko leninki sopivalta?”
”Se on kuin minulle räätälöity! Kiitos, herra kreivi”, Valerie vastasi iloisesti. Kreivi nyökkäsi ja samassa ihmiset alkoivat pitää entistä kovempaa ääntä. Valerie katsoi avoimesta ikkunasta ulos kohti mestauslavaa; lavan lähellä olevasta kirkosta tuotiin kaksi vankia. Ensimmäinen oli Rocca Priori, toinen Andrea. Heidän edellään asteli pyöveli suuren rautanuijan kanssa, ja vankien vierellä asteli neljä munkkia.
”Sanoitte, että vain yksi kuolee tänään, herra kreivi”, Franz sanoi.
”Niin sanoin”, kreivi totesi ja katsoi yhtäkkiä hyvin lempeästi kohti noita kahta vankia.
”Koska toinen vapautuu?” Franz kysyi.
”Näettekö tuon miehen tuolla? Hänellä on kardinaalin viesti ja – nyt hän kävelee kohti munkkeja”, kreivi selitti ja oli oikeassa: kirkon seinään nojannut mies asteli suuren paperikäärön kanssa kohti vankeja saattavia munkkeja, ja ojensi nyt yhdelle heistä käärön. Munkki avasi sen, ja asteli sitten mestauslavan päälle puhumaan: ”Herra olkoon kiitetty ja hänen pyhyytensä ylistetty! Toinen tuomittu on saanut armon!”
Koska munkki puhui Rooman murteella, eivät Valerie, Albert tai Franz ymmärtäneet mitä sanottiin, mutta yhden sanan he silti tunnistivat, sillä sitä kansa toisti useasti munkin ilmoituksen jälkeen: armo.
Toinen teloitettavista, Andrea, nosti toiveikkaana päätään ja kysyi kuka armon saisi.
”Armon on saanut Peppino, tunnettu myös nimellä Rocca Priori!” huusi munkki ja Andrean silmät laajenivat järkytyksestä.
”Miksi Rocca saa armon enkä minä?! Meidän piti kuolla yhdessä! Minulle luvattiin että hän kuolisi ensin!” Andrea alkoi huutaa.
”Mitä tapahtuu?” Valerie kysyi. Kreivi hymyili.
”Tuo mies ei hyväksy sitä, että hän kuolee yksin. Ensin hänessä selvästikin heräsi toivo armosta, tilaisuudesta poistua täältä elossa, mutta kun armon sai Rocca Priori, hän valittaa. Hölmö ihminen. Turvautuu tuomion hetkellä siihen, ettei kuole yksin, mutta kun tuo toinen saa armon niin sen sijaan että Andrea olisi onnellinen miehen puolesta, hän vaatii tätäkin teloitettavaksi omaa itsekkyyttään… Todellakin, typerä ihminen”, kreivi sanoi. Valerie katsoi nyt Andreasta ja tämän raivokasta rimpuilua ja huutamista. Hän tunsi jonkinlaista sympatiaa miestä kohtaan, varsinkin kun tätä alettiin taas raahata kohti mestauslavaa.
Albert seisoi ikkunan lähellä ja lopulta istuutui alas. Valerie puolestaan nousi ylös ja asteli ikkunan ääreen, puristaen verhoja kädellään. Kreivi nousi myös ylös ja asteli Valerien taakse.
”Älkää sulkeko silmiänne edes hetkeksi”, hän kuiskasi ja Valerie tunsi koko kehonsa jähmettyvän kauhusta. Tapa jolla kreivi puhui, oli hirvittävä; julma ja kylmä.
Ja niin pyöveli nosti nuijansa, ja löi sillä tuomittua ohimoon niin, että tämä kaatui selälleen. Valerie etsi katseellaan Rocca Prioria välttääkseen katsomasta Andreaan. Valerie näki tämän, mutta tämä oli jo paljon kauempana mestauslavasta kuin olisi luullut; Rocca Priori juoksi, pakeni paikalta.
”Priori pakenee!” Valerie henkäisi, mutta Franz tai Albert eivät häntä kuulleet. Kreivi painoi kätensä Valerien olkapäälle ja sanoi: ”Katsokaa nyt, katsokaa.”
Samassa kun Valerie käänsi katseensa Andreaan, oli pyöveli noussut tämän päälle ja viilsi nyt tältä kaulan auki puukolla. Valerie ei värähtänytkään, kreivi kurtisti kulmiaan.
Kun Andrean kaula oli viilletty auki, potkaisi pyöveli tätä kerran, kahdesti, kolmesti rintakehään ja jokaisella potkulla veri ruiskahti miehen kurkusta. Jokaisen potkun tahdissa, puristi kreivi hetken kovempaa naisen olkapäätä, mutta sitä Valerie itse ei huomannut. Sen sijaan hän piti katseensa miehessä joka rimpuili nyt tuskissaan ja vuoti kuiviin. Sitä katsoessaan Valerie huomasi Franzin lyyhistyvän takaisin tuolilleen, hän oli noussut jossain vaiheessa mestausta ylös, mutta Valerie ei ollut huomannut koska.
Lopulta Andrea ei liikahtanutkaan, ja Valerie katsoi tätä edelleen tyynesti. Kreivi päästi vihdoin irti Valerien olkapäästä ja heti sen jälkeen nainen tunsi kuvotuksen aallon kulkevan lävitseen. Hän asteli enemmän ikkunan ääreen ja antoi tuulen puhaltaa kasvoilleen. Kreivi katsoi häntä sivusilmällä ja katsoi sitten kelloa. Tasan kello kolmelta soivat kirkon kellot, ja karnevaalit oli julistettu alkaneeksi. Valerie katsoi vielä kuinka ihmiset kantoivat Andrean ruumiin pois ja lähti sitten pois ikkunan äärestä. Nyt vasta hän huomasi kuinka pökerryksissä Franz oli tuosta äskeisestä näystä. Albertkin viimein istahti ja alkoi juoda kreivin ojentamasta lasista vettä verkkaiseen tahtiin.
”Franz? Franz, herätys”, Valerie sanoi ja silotteli Franzin hiestä märkiä hiuksia pois miehen otsalta. Hän kaivoi nenäliinansa esille, kastoi sitä veteen ja pyyhki sitten sillä Franzin otsaa, kunnes tämä alkoi virkoilla.
”Mitä tapahtui?” Franz kysyi.
”Sinä lyyhistyit”, Valerie sanoi.
”Ei kun mestauksessa”, Franz korjasi.
”No Andrea tietysti kuoli, kuten oli tarkoitus. Ja Rocca Priori karkasi ihmisvilskeeseen”, Valerie sanoi. ”Pue nyt päällesi, niin pääsemme lähtemään. Karnevaalit alkoivat jo.”
Franz nousi hiukan huojuen ylös ja lähti sitten pukuhuoneeseen. Hetken päästä hän tuli sieltä ulos, tajuttuaan että hän oli unohtanut karnevaalivaatteensa. Valerie seisoi jo oven takana vaatteet kädessään, kun Franz pääsi pukuhuoneesta ulos.
”Oh, kiitos, Valerie.”
”Eipä kestä”, Valerie vastasi ja Franz palasi pukuhuoneeseen. Kreivi oli ottanut taskustaan sikarin ja alkanut polttaa sitä, sillä välin kun Albert vielä toipui tuolissaan ja Valerie katseli huoneessa muuten vain ympärilleen.
”Saanen kysyä yhtä asiaa?” kreivi kysyi tarkasteltuaan Valerieta katseellaan.
”Niin?”
”Mitä mieltä olette näistä leningeistä?” kreivi kysyi ja osoitti niitä jotka olivat jääneet Valerien yllä olevasta toiselle sijalle.
”Mitä tarkoitatte tuolla kysymyksellä?”
”Tarkoitan, että pukisitteko näitä yllenne tilaisuuksien tullen, jos saisitte ne omaksenne?”
”Totta kai pukisin, nehän ovat upeita”, Valerie sanoi, eikä ymmärtänyt mihin kreivi oli pyrkimässä.
”Sallisitteko minun sitten lahjoittaa ne teille, sillä en löydä niille mitään käyttöä”, kreivi ehdotti ja Valerien suu aukesi hämmästyksestä raolleen.
”Että minä – antaisitte nuo kaikki minulle?” Valerie kysyi.
”Niin, mutta yhdellä ehdolla”, kreivi sanoi. ”Että kerrotte minulle, miksi teitä kutsutaan Valerieksi.” Valerie naurahti.
”Siinäkö kaikki? Vaatikaa nyt hieman enemmän, herra kreivi, onhan kyseessä kuitenkin arvokkaat puvut.”
”Ehei, en tohdi pyytää enempää.”
”No… Hyvä on, mutta te tunnette olonne huijatuksi tämän jälkeen, sillä asiaan ei liity mitään kovinkaan suurta mysteeriä. Toinen nimeni on nimittäin Valerie, ja ensimmäinen Carissa. En koskaan ole ollut kovinkaan iloinen etunimestäni, joten sen vuoksi pyydän aina läheisiäni kutsumaan minua Valerieksi”, Valerie vastasi. Kreivi naurahti nyt.
”Niin yksinkertaistako se olikin?”
”Kuten sanoin”, Valerie totesi. ”Aiotteko silti lahjoittaa nuo leningit minulle, vai koetteko itsenne nyt petetyksi?”
”Lupaus on lupaus. Ilmoitan palvelijalleni, että hän pakkaa leningit laukkuun ja toimittaa ne hotelliimme”, kreivi sanoi.
”Hetkinen nyt kreivi, minullakin olisi yksi ehto, ennen kuin hyväksyn tämän lahjanne”, Valerie sanoi ja virnisti.
”Ja tuo ehto on?” kreivi kysyi uteliaana.
”Että tekin kutsutte minua tästä lähin Valerieksi. Olemme tainneet kaiken tämän myötä ylittää sen kynnyksen, että voin kutsua teitä ystäväkseni”, Valerie sanoi ja hymyili pirteästi. Kreivi näytti ensin yllättyneeltä, mutta hymyili sitten.
”Minulla ei kai ole muita vaihtoehtoja kuin hyväksyä pyyntönne, neiti Valerie.”
~*~
Hän on hämmästyttävä, täytyy myöntää. Katsottuaan tuota hirveää mestausta, hänen veljensä ja ystävänsä ovat pökerryksissä, mutta nainen vain vitsailee ja hymyilee. Mutta kaikesta huolimatta hän on vain kostonvälineeni. Jos toimin oikein, hän on muutakin kuin pelinappulani; hän on täysin vallassani.
~*~
Ja viimein Franz selvisi ulos pukuhuoneesta ja he lähtivät vaunuilla ihmisvilinään. He heittelivät konfettia riemulla toisten päälle ja saivat sitä itsekin osakseen. Jossakin vaiheessa tätä seikkailua, kreivi jättäytyi pois vaunuista ja lähti omille teilleen, kun Albert ja Franz jatkoivat viehättävien naisten etsimistä ja heittelemistä konfeteilla ja munilla jotka oli täytetty jauhoilla ja kukkasilla. Viimein kun he olivat lähellä London-hotellia, Valerie jättäytyi myös pois, antaakseen miehille rauhan naisten jahtailussa. Yllätyksekseen Valerie näki hotellin aulassa kreivi Monte-Criston, joka oli matkalla huoneeseensa.
”Herra kreivi, tekin palasitte jo hotellille”, Valerie totesi kiriessään kreivin kiinni.
”Vain hetkeksi, peseytymään. Sen jälkeen ajattelin palata teidän seuraanne ja tarjota teille liput teatteriin. Miksi te palasitte niin aikaisin?” kreivi kysyi.
”Annoin poikien leikkiä rauhassa, joten palasin myös peseytymään kaikista jauhoista ja konfeteista”, Valerie sanoi ja kreivi naurahti ja kaivoi taskujansa.
”Siltä varalta, etten tapaa teitä enää tänä iltana, tässä on lippu teatteriin ja avain omistamaani aitioon. Saatuani paronin ja vicomten kiinni, annan heillekin liput ja pyydän ajuriani hakemaan teidät ajoissa ennen esitystä.”
”Olette kauhean ystävällinen, herra kreivi, en tiedä miten voimme kiittää teitä”, Valerie sanoi ja otti vastaan teatterilipun.
”Nyt kun mainitsitte, minulla saattaisi olla pieni pyyntö”, kreivi sanoi heidän astellessaan portaita ylös.
”Olen pelkkänä korvana”, Valerie sanoi ja he pysähtyivät portaiden yläpäähän.
”Olen aikeissa asettua väliaikaisesti Pariisiin lähitulevaisuudessa, ja haluaisin tutustua hiukan piireihin ja ympäristöön. Joten jos se ei olisi liikaa vaadittu, pyytäisin hiukan teiltä ja veljeltänne apua.”
”Aikeissa asettua Pariisiin? Sehän on hienoa! Albert ja minä autamme teitä mielellämme”, Valerie sanoi.
”Se olisi hienoa, arvostaisin sitä todella”, kreivi vastasi ja he astelivat taas kohti huoneitaan.
”Ei se olisi suurikaan vaiva, olen varma että isä ja äitikin olisivat kiinnostuneita tapaamaan teidät”, Valerie sanoi.
”Niinkö? Olisin imarreltu jos meidät esiteltäisiin.”
”Jättäkää se minun huolekseni”, Valerie vakuutti hymyillen, kun he saapuivat tämän huoneen ovelle.
”No niin, me näemme viimeistään huomenna karnevaalien jatkuessa. Hyvää yötä, neiti Morcerf – anteeksi, Valerie.”
”Te muistitte”, Valerie totesi hymyillen. ”Hyvää yötä, kreivi.”
Tunnin päästä ystävykset palasivat hotelliin hakemaan Valerieta ja vaihtamaan vaatteitaan teatteriin sopiviksi. Ja niin he lähtivät kreivin vaunuilla kohti teatteria.
”Tämä oli muistaakseni kreivin aitio”, Franz totesi ja Valerie yritti avainta kyseiseen oveen ja oven lukko naksahti.
”Oikein muistettu”, Albert totesi ja he istuutuivat tuoleille. He huomasivat heti näytelmän alettua, että kreivitär jonka he olivat tavanneet edellisessä oopperassa, tuijotti heitä ihmetellen omalta aitioltaan.
”Pitäisikö meidän mennä valaisemaan kreivitärtä tuttavastamme?” Franz kysyi.
”Mennään vain, tämähän on Italia. Ihmiset vaihtelevat kuulumisiaan jo ennen väliaikaa”, Albert sanoi ja nousi Franzin kanssa ylös.
”Minä katson tämän kohtauksen loppuun ja tulen perässä”, Valerie sanoi. Miehet katsoivat toisiaan hämmästyneinä ja lähtivät.
”Sisaresi on hyvällä tuulella. Hän harvoin tulee vapaaehtoisesti tapaamaan puolituttuja”, Franz totesi.
”Hmm, ehkä kreivi on saanut hänet hyvälle tuulelle. Hän on juuri sellaista seuraa joka herättää hetkessä Valerien huomion”, Albert sanoi.
”Voisiko olla että heillä on jotain meneillään…?” Franz kysyi. Albert nauroi.
”Tuskinpa! Kreivin täytyisi olla todella uhkarohkea jos hän haluaisi niin läheisiin väleihin Valerien kanssa. Ja Valerie ei ole koskaan kiinnostunut kenestäkään tarpeeksi jatkaakseen ystävyyttä pidemmälle. Älä huoli, Valerie on luultavasti nyt herkemmässä tilassa ihastumiselle, koska olemme uudessa maassa ja kaikki viehättää aivan eri tavalla. Jos hän tapaa kreivin Ranskassa, hän luultavasti unohtaa kreivin viehätyksen hetkessä”, Albert vastasi. Ja niihin sanoihin he päättivät keskustelun ja astuivat kreivittären aitioon.
Tunnin päästä kolmikko palasi hotelliin ja meni suoraan nukkumaan.
Karnevaaleja jatkui koko viikon. Ensimmäiset viisi päivää riensi Albert huomiotaan herättänyttä talonpoikaistytöksi pukeutunutta naista etsien, mutta turhaan. Viidentenä päivänä oli hän kuitenkin saanut kirjeen, jossa epäilemättäkin tämä samainen neito kutsui hänet karnevaalin rientoihin samana päivänä kun pidettiin herttua Braccianon tanssiaiset. Kreiviä ei näiden päivien aikana kovasti näkynyt, muuta kuin toisen päivän aamuna, kuten tämä oli luvannut. Hän oli ollut neljännestunnin kestävällä vierailulla Albertin ja Franzin huoneessa Valerien läsnä ollessa, ja lähtenyt sitten omille teilleen.
Ja viimein tuli lauantai, karnevaalin viimeinen päivä. Kello kahdesta viiteen Franz ja Albert menivät jälleen heittelemään konfetteja kreivin vaunuista ja Valerie teki miehille palveluksen jäämällä hotelliin valmistautumaan herttuan tanssiaisiin.
Kun Franz viimein palasi hotelliin, hän kävi vaihtamassa vaatteet tanssiaisia varten ja tuli sitten Valerien ovelle häntä hakemaan.
”Missä Albert on?” Valerie kysyi kun he olivat jo pihalla ja Albert ei ollut odottamassa heitä vaunuissa.
”Tapaamassa sitä neitoa tietysti”, Franz vastasi.
”Eikö hän ole vielä palannut?” Valerie kysyi. ”Kuinka myöhään hän oikein lähti?”
”Seitsemältä hän kohtasi neidon ja lähti tämän kanssa jonnekin”, Franz sanoi.
”Kello on jo yli yksitoista…”
”Käskin Pastrinia ilmoittamaan hänen saapumisestaan meille heti”, Franz sanoi. ”Ole huoleti, Albertilla on luultavasti vain liian hauskaa.”
”Se minua ehkä eniten huolestuttaakin…”
Ja niin he saapuivat Rooman kauneimpaan rakennukseen herttuan tanssiaisiin. He olivat ehtineet tanssia tuskin puolta tuntia, kun heidän hotellistaan saapui palvelijapoika mukanaan tieto:
”Hotellillemme saapui nuori mies mukanaan kirje vicomtelta neidille.”
”Albertilta! Miksei hän tuonut kirjettä tänne?”
”Ei suostunut kertomaan, hän odottaa teitä hotellilla”, palvelija sanoi.
”Jotain on varmasti sattunut. Ei Albert muuten lähettäisi kirjettä…” Franz sanoi huolestuneena ja he lähtivät lievästi pettyneinä sekä varuillaan Valerien kanssa takaisin London-hotelliin.
Viimein he tapasivat hotellin edessä viestintuojan. Mies oli rääsyihin pukeutunut, melkeinpä maantierosvon näköinen maltalaismies. Hänen yksi etuhampaansa oli kultaa, ja se kiilsi hänen virnistyksessä olevien huultensa välistä.
”Oletteko te Albert de Morcerfin matkatoverit?” mies kysyi.
”Olemme”, Franz vastasi.
”Mikä on neidin nimi?”
”Carissa de Morcerf, kirjeessä saattaa lukea myös Valerie”, Valerie vastasi.
”Eli tämä kirje on teille. Lukekaa se rauhassa ja antakaa minulle vastaus. Odotan tässä.”
”Hyvä on”, Valerie vastasi ja otti kirjeen. He vetäytyivät Franzin ja Albertin huoneeseen lukemaan kirjettä, jota Valerie ei ollut uskoa todeksi.
Rakas Valerie, heti kun olet tämän saanut, ota matkadirektiivini, joka on salkussa kirjoituspöydän keskimmäisessä laatikossa. Ellei se riitä, niin liitä siihen omasi. Sitten juokse Torlonian luo, osta häneltä neljätuhatta piasteria ja anna ne tämän kirjeen tuojalle. Minun täytyy saada tämä rahamäärä heti paikalla.
Tiedän voivani luottaa teihin.
P.S. Uskon nyt että Italiassa todella on rosvoja
Veljesi
Albert de Morcerf
Kirjeen perässä luki vielä toisella käsialalla:
Elleivät vähintään nuo neljätuhatta piasteria ole hallussani huomisaamuna kello kuusi, on vicomte Albert poistunut keskuudestamme kello seitsemän.
Luigi Vampa
”Albert on siepattu”, Valerie sanoi kalpeana kuin lakana ja Franz riensi ottamaan kirjeen häneltä. Valeriella ei ollut aikaa olla järkyttynyt, vaan hän riensi saman tien kirjoituspöydän luo. Hän avasi Albertin matkadirektiivit, mutta niitä oli jäljellä vain kolmetuhatta piasteria kuudestatuhannesta.
”Franz, paljonko sinulla on?”
”Ei minulla ole matkadirektiiviä. Taskussani on viisikymmentä piasteria”, Franz sanoi selvittyään kirjeen aiheuttamasta järkytyksestä.
”Kolmetuhattaviisikymmentä… Minulla on vain kolmesataa piasteria”, Valerie sanoi kauhuissaan. ”Meiltä puuttuu vielä kuusisataaviisikymmentä.”
”Mitä teemme? Menemmekö pankkiiri Torlonianille?” Franz kysyi.
”Emme voi ottaa riskiä, se voi viedä liikaa aikaa”, Valerie sanoi ja tunsi itseään heikottavan. Franz painoi käsivartensa Valerien hartioille tueksi.
”Ei nyt saa luovuttaa! Keksimme kyllä jotain.”
”En pysy pystyssä… Voisitko taluttaa minut?” Valerie kysyi.
”Minne?”
”Kreivi Monte-Criston luo.”
”Oletko varma että haluat tavata hänet yksin?” Franz kysyi ovella, kun palvelija oli mennyt varmistamaan, ettei kreivi nukkunut vielä.
”Olen, mutta jos tilanne vaatii, pyydän palvelijaa hakemaan sinutkin… Pidä nyt vain silmällä viestintuojaa ja sano että tuon vastaukseni pian”, Valerie käski ja samassa palvelija palasi ovelle.
”Kreivi Monte-Cristo ottaa teidät vastaan.”
Ja niin Valerie jätti Franzin ja jatkoi palvelijan perässä kohti kreivin olohuonetta. Kreivi näytti iloisesti yllättyneeltä, vaikka tiesi jo palvelijan kautta kuka häntä oli tullut katsomaan.
”Tulitteko kenties kutsumaan minut illalliselle? Mikäli tulitte, saavuitte juuri oikeaan aikaan.”
”Ei, kreivi. Minulla on teille erittäin vakavaa asiaa”, Valerie sanoi ja tunsi itseään taas heikottavan. ”Saanen istua alas, en oikein voi hyvin.”
Kreivi nousi ripeästi tuoliltaan ja auttoi Valerien istumaan. Hän laski kätensä Valerien olkapäälle ja nainen veti syvään henkeä keuhkoihinsa.
”Lukekaa tämä”, hän pyysi ja ojensi kirjeen kreiville.
Kreivi luki sen ja loppuun päästyään hän henkäisi.
”Nyt ymmärrän levottomuutenne”, hän sanoi. ”Tuliko kirjeen mukana joku?”
”Kyllä, nuori mies joka odottaa ulkona vastausta”, Valerie sanoi. Kreivin huulille nousi pieni hymy ja hän kiskaisi kutsukellon nauhaa kerran. Palvelija saapui ja kreivi sanoi tälle: ”Kutsukaa ulkona odottava nuori mies sisälle. Sanokaa että kreivi Monte-Cristo odottaa häntä.”
Palvelija kumarsi ja poistui.
”Mitä te aiotte?” Valerie kysyi.
”Autan teidät pulasta, oletan”, kreivi vastasi ja vilkaisi ovelle joka sulkeutui juuri palvelijan perässä.
”Jos teille sopii, en haluaisi paroni d’Epinayn tai muidenkaan tietävän, mutta… minulla on kunnia tuntea Luigi Vampa henkilökohtaisesti.”
”Mitä! Luigi Vampa -?”
”Niin. Ei ehkä niitä kunniakkaimpia tuttavia, mutta vakuutan että nyt tästä tuttavuudesta on teille hyötyä. Luigi Vampa on minulle hengen velkaa, ja nyt on aika veloittaa se takaisin.”
”Kreivi, jos te sen teette, niin minä jään teille myös hengen velkaa”, Valerie sanoi kiitollisena.
Kului hetki ja palvelija saapui takaisin viestintuojan kera. Nyt paremmassa valossa viestintuojan nähtyään, Valerie hämmästyi: ”Rocca Priori!”
Kreivi hymyili entistä leveämmin ja puhui Rocca Priorille italiaksi: ”Sinäkö se olitkin, Peppino.”
Rocca säntäsi polvilleen ja suutelemaan kreivin kättä. Valerie päätteli, että juuri kyseinen henkilö jonka hengen Luigi Vampa oli kreiville velkaa, oli tuo Rocca Priori, sillä tämähän juuri täpärästi väisti kuoleman mestauslavalla.
”Kerrohan, Peppino, kuinka Albert joutui Luigin käsiin”, kreivi käski. Peppino vilkaisi Valerieta varuillaan, mutta kreivi sanoi tälle jotakin käskevästi ja tämä alkoi saman tien puhua nopeasti italiaksi. Kreivi ei keskeyttänyt, nyökkäili vain. Ja lopulta kun kertomus oli ohi, kreivi nauroi lämpimästi.
”Voi vicomte-parkaa, hän on tainnut säikähtää pahanpäiväisesti”, kreivi sanoi.
”No?” Valerie kysyi huolissaan.
”Oh, anteeksi, tehän ette osaa italiaa niin hyvin, että olisitte ymmärtäneet Peppinon nopean selostuksen… Mutta älkää huolehtiko, asia on helposti selvitettävissä. Ali!”
Palvelija saapui esiin varjoista ja kumarsi.
”Ajakaa vaununi oven eteen. Ajuria ei tarvitse herättää, te voitte ajaa”, kreivi käski. ”Ja pyytäkää paroni d’Epinay seuraamme.”
Palvelija, jota Aliksi kutsuttiin, kumarsi taas ja poistui Peppinon kanssa huoneesta. Valerie mietti puhuiko Ali ikinä.
”Mitä on mielessänne, neiti Valerie?” kreivi kysyi.
”Mietinpähän vain puhuuko tuo palvelijanne koskaan.” Kreivi alkoi nauraa.
”Aliko puhuisi? Ei koskaan. Alilta leikattiin kieli aikanaan erään rikoksen johdosta. Hänet olisi teloitettu, ellen minä olisi tarjoutunut ostamaan häntä vapaaksi.”
”Vapaaksi?”
”Ali on vapaa, mutta hän itse kiitollisuudessaan valitsi palvella minua”, kreivi sanoi ja hymyili. Vasta tuon hymyn myötä Valerie ymmärsi kuinka komea, tai melkeinpä kaunis kreivi oli. Hän ei ymmärtänyt miksi hänen oopperassa tapaamansa kreivitär niin kovasti pelkäsi kreiviä ja tämän kalpeutta. Valerien mielestä tuo kalpeus oli juuri se kauneuden kruunu.
Samassa asteli Franz huoneeseen Alin perässä. Ali nyökkäsi kreiville ja kreivi ymmärsi siitä, että vaunut odottivat.
”No niin, paroni d’Epinay, mitä sanotte pienestä yöajelusta?” Franzin mielestä kysymys ei ollut lainkaan hauska, mutta Valerie käski tätä pysymään vaiti ja lähtemään heidän mukaansa. Vaunussa kreivi sanoi Franzille vain, että asia selvitettäisiin Luigi Vampan kanssa henkilökohtaisesti. Valerie pysyi vaiti kreivin salaisuudesta ja tyytyi katselemaan kaikkea mitä vain pimeällä tiellä näki.
He saapuivat kaupungin rajan portille, jolla kreivi näytti vartijalle kuvernöörin lupakirjaa jonka mukaan kreivi sai poistua kaupungista mihin aikaan tahansa, ja matka jatkui kaupungin ulkopuolella. Lopulta vaunut pysähtyivät ja Peppino, joka oli koko matkan istunut Alin vieressä, riensi avaamaan vaunun ovea kreiville, Franzille ja Valerielle. Kreivi auttoi Valerien ulos vaunuista ja sanoi: ”Voitteko jo paremmin?”
”Voin toki, hetkenä jona tiesin saavani teiltä apua, mieleni tyyntyi.”
”Hyvä. Tämä painajainen on pian ohi, uskokaa pois”, kreivi vakuutti.
”Katakombin sisäänkäynti on parin askeleen päässä”, Peppino sanoi italiaksi.
”Astele edeltä ja sytytä soihtu”, kreivi käski kuin Peppino olisi hänen palvelijansa, eikä Luigi Vampan.
Peppino kuitenkin totteli kuuliaisesti ja asteli erään tiheikön läpi ja sytytti sitten pimeydessä soihdun, paljastaen kolmikolle luolan.
”Ali, pysy vaunuilla”, kreivi käski ja katsoi Valerieen: ”Tahtoisitteko tekin jäädä? Luola on likainen, eikä varmasti paras paikka naiselle.”
Valerie tuhahti ja asteli tiheikön läpi Peppinon perään.
”Sanoinko jotain väärin?” kreivi kuiskasi Franzille. Franz hymähti huvittuneena, muttei vastannut mitään. Kreivi seurasi Valerieta luolaan ja asteli tämän ohi Peppinon taakse. Luola oli melko kapea, joten he joutuivat kävelemään yksitellen. Franz huusi heidän peräänsä että hän jää odottamaan, siltä varalta jos heille sattuu jotain. Kreivi vastasi hyväksyvästi, vaikkakin huvittuneeseen sävyyn.
Noin kahdensadan askeleen jälkeen, kreivi pysähtyi: ”Tahtoisitteko nähdä nukkuvan rosvoleirin?”
”Onko meillä aikaa siihen?” Valerie kysyi.
”Totta kai, Luigi on epäilemättä heidän luonaan, joten emme me tee mitään välipysähdystä. Tarkoitin vain haluatteko tekin mukaan”, kreivi vastasi. Valerie nyökkäsi.
”Peppino, sammuta soihtusi”, kreivi käski ja niin he jatkoivat viimeiset parikymmentä askelta pilkkopimeässä. Kreivi talutti Valerieta kädestä pitäen, kuin hän olisi nähnyt pimeässä paljon paremmin kuin he muut.
He saapuivat kolmen holvikaaren luo ja astelivat keskimmäisen läpi. Pian he saapuivat isoon huoneeseen jota oli epäilemättä käytetty alttarina. Huoneen keskellä lepäsi suuri risti ja sen ympärillä neljä alttaripöytää. Luolan suuaukolla, selkä heihin päin istui mies joka luki kirjaa nojaten pylvääseen. Mies oli epäilemättä Luigi Vampa.
Kreivi nosti etusormensa huulilleen ja Valerie tiesi olla hiljaa, vaikka hädin tuskin näki kreivin eleen. Kreivi asteli hitaasti kohti kirjaa lukevaa miestä, mutta pieni kynttilän valo huoneessa paljasti hänet ja huoneen perällä kävelevä vartija kysyi: ”Kuka siellä?”
Siinä sekunnissa Luigi Vampa oli noussut jaloilleen ja ottanut pistoolin esiin. Samassa huoneen lattialla nukkuneet parikymmentä rosvoakin olivat jaloillaan.
”No no, Luigi! Ei teidän kaikkien tarvitse vaivautua nousemaan takiani ylös!” kreivi totesi italiaksi ja Valerie ymmärsi tämän hitaan puheen hyvin.
”Aseet alas!” huusi nyt epäilemättä Luigi Vampa ja miehet laskivat aseensa. ”Anteeksi, herra kreivi, mutta en odottanut teidän saapuvan, joten en teitä heti tunnistanut.”
”Unohdatte ulkomuodot yhtä hyvin kuin sopimuksemme”, kreivi totesi tylysti edelleen italiaksi.
”Minkä sopimuksen olen unohtanut?” Luigi kysyi melkeinpä säikähtäneenä.
”Emmekö me sopineet, että sekä minä, että kaikki minulle läheiset ovat teidän teoiltanne turvassa?” kreivi kysyi kylmään äänensävyyn.
”Niin olemme sopineet, mutta koska olen tätä sopimusta rikkonut?” Luigi kysyi.
”Olette tänä iltana ryöstäneet vicomte Albert de Morcerfin”, kreivi sanoi ja jatkoi todella kylmällä, jyrkällä äänellä: ”Ja hän on minun ystäväni. Hän on koko Italiassa olonsa aikana ajanut minun vaunuillani pitkin Corsoa ja kuitenkin te kehtasitte hänet ryöstää ja vaatia vielä toiselta ystävältäni lunnaat tämän kirjeen kautta.”
”Mitä!? Miksi ette ole ilmoittaneet minulle mitään, te muut?” Luigi huusi ja Valeriella oli hetken vaikeuksia ymmärtää tämän nopeaa puhetta. ”Jos joku teistä tiesi vicomten olevan kreivin ystäviä, niin minä vannon että pistän luodin sen henkilön päähän!”
”Arvasin että tässä oli väärinkäsitys”, kreivi kuiskasi Valerielle.
”Ettekö ole yksin?” Luigi kysyi.
”En, seurassani on neiti jolle tämän kirjeenne lähetitte”, kreivi sanoi ja saattoi Valerien peremmälle luolaan. ”Neiti de Morcerf, tässä on Luigi Vampa, ja kuten kuulitte, hän on pahoillaan tämänpäiväisistä tapahtumista”, kreivi sanoi. Luigi ja muutkin ottivat hattunsa pois päästään. Luigi asteli lähemmäs Valerieta ja kumarsi.
”Tervetuloa vähäpätöiseen seuraamme, teidän ylhäisyytenne. Ja kuten kuulitte, en ollut tietoinen tästä erehdyksestä ja olen kuitenkin pahoillani siitä kuin virhe olisi omani.”
”Missä Albert on?” Valerie kysyi vähäisillä italian taidoillaan.
”Tuolla sellissään, menen itse kertomaan hänelle että hän on vapaa”, Luigi sanoi ja Valerie ja kreivi seurasivat häntä. Huoneen perällä oli pieni luola joka johti pienille portaille ja salvalla lukitulle ovelle. Luigi avasi oven vain nähdäkseen Albertin nukkumassa sellinsä perällä.
”Hän nukkuu”, Luigi totesi, kuin se ei olisi muille ollut jo päivän selvää.
”Voi sinua, Albert!” Valerie nauroi ja riensi herättämään veljeään.
”Albert, Albert!” Viimein Albert heräsi ja hieroi väsyneesti silmiään.
”Miksi herätit minut? Näin juuri hyvää unta”, hän totesi ja Luigiakin alkoi huvittaa Albertin pelottomuus.
”Albert senkin narri, se olen minä”, Valerie sanoi.
”Olette vapaa lähtemään”, Luigi sanoi.
”Sinä siis maksoit lunnaat?” Albert kysyi Valerielta.
”En”, Valerie totesi.
”No miten sitten -?”
”Sain hiukan apua, mieheltä jota voin tämän tapauksen takia kutsua jo ystäväkseni”, Valerie sanoi ja kreivi asteli esille varjoista.
”Kreivi! Ette osaa arvatakaan kuinka iloinen olen nähdessäni teidät. Ja teitä saan kiittää tästä kaikesta? Te olette oikea aarre”, Albert sanoi ja oikoi ensin kaulustaan ja kalvosimiaan, ja sitten ojensi kätensä kreiville. Kreivi vavahti ensin, mutta ojensi sitten omansa kättelyyn.
”Jos pidät kiirettä, saatat ehtiä tanssimaan herttuan tanssiaisiin”, Valerie sanoi. ”Kello ei ole vielä kahtakaan.”
”Niinkö? No lähdetään sitten!” Albert sanoi riemuissaan ja Luigi lähti saattamaan heitä ulos luolasta.
”Eikö Franz lähtenyt kanssanne?” Albert kysyi puolivälissä matkaa.
”Jostain syystä hän jäi ulos odottamaan”, kreivi vastasi.
”Toivottavasti hän ei yrittänyt saada Alista juttuseuraa”, Valerie totesi ja hän ja kreivi nauroivat. Albert ei ymmärtänyt.
-
Mulla kesti huomata uusi luku, hyvä mä. :D
Parannettavaa ei juurikaan ole ja pidin luvusta paljon. Synonyymivarastoon voisi varastoida lisää synonyymeja henkilöhahmoista käytettäväksi - muitakin kuin näitä yleisemmin käytettyjä.
Herrasväki kerääntyi katsomaan teloitusta, jossa toinen tuomituista oli saava pitää henkensä. Valinta osui Peppinoon alias Rocca Prioriin kuten kirjassa, ja Andrea joutui kärsimään kidutusta ennen kuolemaansa. Kreivin kylmäverisellä äänellä esittämä, verhottu käsky piti Valerien auki olevan ikkunan ääressä katsomassa teloitusta. Neito katsoi hievahtamatta tuskissaan vääntelehtivää, kuiviin vuotavaa miespoloa kreivin puristaessa välillä hänen olkapäätään, mutta Albert veli istui. Näky teki sekä Albertin että Franzin pahoinvoivaksi, joskaan teloitus ei järkyttänyt ensiksimainittua herrasmiestä yhtä pahasti. Franzin pyörtyminen oli oikein realistista, sillä olisin itsekin vähintään antanut ylen - ja luultavimmin kadottanut rauhalliset yöunet. Hyi olkoon. Teloituksen kuvaus ei mennyt (ratingin raamien takia) suolenpätkien levittelyksi, mutta aiheutti raakuudellaan vatsanväänteitä. Hyrrrrr.
Franz oli sentään samassa tilassa kauniin ystävättärensä kanssa. Valerie silittämässä hiostuneita kiharoita aatelisnuorukaisen otsalta ja palauttelemassa tätä tahuihin kostutetulla nenäliinalla oli niin syötävän aaws kohta. <3 Tosi arkista ja anti-intiimiä, mutta aatelistytön noinkin tavanomainen teko voisi olla alitajuisista tunteista vihjaava. Mademoiselle de Morcerf voisi olla täysin tietämätön eleen viestityksestä...
Canon ja Luigi Vampa (käskyttäjineen) eivät tunteneet armoa teljetessään Albertin vähäksi aikaa kosteaan selliin. Carissalle lähetettiin vielä uhkauskirje suurine rahavaatimuksineen; maksettakoon, mikäli haluttiin nähdä Albert de Morcerf hengissä. Mutta nuorukainen sai pitää henkensä ilman lunnaiden maksua. Oli muka tapahtunut väärinkäsityst, koska Vampa ei ollut tiennyt vicomten lukeutuvan monsieur le comten rajattuun ystäväpiiriin. Niin rosvopäällikkö väitti kreivin seurueelle.
Kreiviä saattoi Albertin vapautumisen jälkeen sanoa jo ystäväksi. Varsinkaan neidon joka on kreivin toimiessa oikein muutakin kuin pelinappula - siltikin dramaattisen herrasmiehen vallassa. Siinäpä tuntuvaa kidutusta Valerien Mercedes-äidille, jos madame la comtesse tulee mukaan koukerokuvioihin. ;)
-
A/N: Ja eikun jatkoa kehiin ennen juhlapyhiä ;D Tämän luvun betauksesta kiitos kirjoittajapiirilleni ja etenkin kirjailijalle joka sitä vaivautuu kaikkien iloksi vetämään <3
4. luku
Äidin salaisuus
Päivänä jona myrsky ilmoitti kevään loppuneen,
minä ja ystäväni saavuimme Pariisiin, jossa hän odotti minua.
Minä tärisin hiljaa ylitsevuotavissa tunteissani,
kun jälleenkohtaamisen aika lähestyi.
Seuraavana aamuna Albert saapui Valerien huoneeseen, ehdottaen että he menevät vielä kerran kiittämään kreiviä Albertin pelastamisesta. Ja niin hän, Valerie ja Franz lähtivät palvelijan johdattamana kreivin huoneistoon, jonne kreivi itse saapui tuokion kuluttua.
”Herra kreivi, saavuin tänne lausumaan vielä kerran kiitokseni, sillä tapa jolla minua autoitte ansaitsee kyllä enemmän kuin yhden kiitoksen”, Albert sanoi astellen kreivin luo.
”Älkäähän nyt, vicomte, pelastin vain matkakassastanne parikymmentätuhatta frangia –” kreivi lausui tuon kuin kaksikymmentätuhatta ei olisi suurikaan raha. ”- enkä sen enempää. Sallikaa minun ihailla sen sijaan eilistä urheuttanne. Olitte täysin huoleton rosvojen käsissä.”
”Ranskalaisten rohkeutta, kaiketi”, Albert sanoi. ”Mutta olin silti hieman huolissani henkikultani vuoksi, joten jos koskaan tarvitsette vastapalvelusta, ottakaa minuun yhteyttä ja minä teen kaiken voitavani.”
Kreivi vilkaisi Valerieta ja sanoi sitten: ”Itse asiassa minulla olisi suuri pyyntö, jonka olen jo ottanut puheeksi sisarenne kanssa. Olen nimittäin aikeissa tulla Ranskaan lähitulevaisuudessa, mutta en tunne sen maan piireistä ketään. Joten toivoisin että te voisitte hiukan opastaa minua.”
”Eikä muuta? Kreivi, ei tuo ole pyyntö eikä mikään! Milloin olette tulossa Ranskaan?” Albert kysyi.
”Milloin itse olette siellä?”
”Kolmen viikon kuluttua viimeistään”, Albert sanoi.
”Minä saavun sitten kolmen kuukauden kuluttua”, kreivi sanoi.
”Ja tulette porteillemme koputtamaan?” Albert kysyi toiveikkaana.
”Kyllä jos niin tahdotte. Määräänkö päivän ja tunnin? Varoitan että olen hyvin täsmällinen.”
”Määrätkää toki, kirjoitan sen heti ylös”, Albert sanoi.
”Nyt on helmikuun 21. päivä, puoli yksitoista aamulla… Saavun siis porteillenne toukokuun 21. päivä, puoli yhdeltätoista aamulla”, kreivi sanoi vilkaistuaan kelloaan.
”Hienoa! Aamiainen odottaa teitä silloin”, Albert sanoi.
”Saisinko osoitteenne?” kreivi kysyi ja otti muistikirjansa esiin.
”Helder-katu 27”, Valerie vastasi, sillä Albert kirjoitti juuri omaansa heidän tapaamisaikaansa.
”Näemmekö teidät vielä ennen lähtöämme, kreivi?” Albert kysyi.
”Se riippuu siitä koska lähdette”, kreivi vastasi.
”Huomenna kello viideltä”, Albert vastasi.
”Siinä tapauksessa minun on sanottava teille hyvästit. Minä olen lähdössä Napoliin, enkä palaa ennen viikonloppua. Palaatteko tekin Ranskaan, paroni d’Epinay?”
”En, minä lähden Venetsiaan. Aion oleskella Italiassa vielä vuoden pari”, Franz vastasi.
”Emme siis tapaa kun saavun Pariisiin?”
”Emme valitettavasti”, Franz vastasi.
”Minun pitänee siis toivottaa teille hyvää matkaa”, kreivi totesi ja ojensi kätensä Franzille. Nämä kättelivät ja Franz vavahti hiukan.
”Hyvästit myös teille, Morcerfit”, kreivi totesi ja kätteli Albertia ja kumarsi Valerielle. ”Tapaamme jälleen kolmen kuukauden kuluttua.”
”Hyvästi, kreivi”, Albert ja Valerie vastasivat ja poistuivat tämän huoneistosta Franzin kanssa. Valerie saapui Franzin kanssa huoneeseensa ja istuutui ikkunansa ääreen. Hän ei ollut antanut itselleen paljoakaan aikaa ajatella kreiviä kaikkien kiireiden takia, mutta nyt kun hän oli jättänyt tälle hyvästit, Valerie mietti.
Kreivi oli rikas, sivistynyt, oppinut ja syvällinen henkilö, mutta jokin tuntui painavan hänen mieltään alitajunnassa jatkuvasti, kuin pieni varjo seuraisi häntä koko ajan. Hän ei puhunut paljoa itsestään, vaan ilmaisi avointa kiinnostusta uusia ystäviään kohtaan, ehkä kuitenkin vähemmän Franzia kuin Albertia ja Valerieta kohtaan. Kaiken kaikkiaan kreivi oli suuri salaperäisyyksien kirja, tai melkeinpä Pandoran lipas. Ja vaikka Valerie tiesi, ettei se ollut hyvästä, hän silti halusi avata sen, paljastaa kreivin mielen kätköistä kaiken.
Kaikkia näitä asioita pohdittuaan Valerie huomasi Franzin ilmeen kun hän tuijotti omaa oikeaa kättään mietteliäänä.
”Mitä nyt, Franz?”
”Ei mitään erityistä… Kreivin käsi vain oli niin kylmä, että olen yhä kananlihalla.”
Kolme kuukautta myöhemmin
Helder-kadun varrella olevassa talossa oli jo elämää. Palvelijat valmistelivat aamiaista nuoren vicomten vierasta varten ja Valerie istui huoneessaan laittautumassa. Albert ei asunut itse talossa, vaan hänellä oli oma paviljonki puutarhassa, lähellä palvelusväen rakennusta. Kuten kaikki rikkaat pojat, Albertkin halusi jonkinlaista vapautta vanhemmistaan, mutta kreivitär Morcerf ei ollut vielä valmis päästämään häntä lähtemään, joten paviljonki toimi hyvänä sopuratkaisuna.
Kun Valerie oli valmis ja asteli juuri portaita alas, hän näki ystävänsä, Lucien Debrayn salissa.
”Lucien, mitä te täällä teette? Vieläpä näin aikaisin! Tehän olette yleensä myöhään liikkeellä”, Valerie totesi ja kiiruhti tervehtimään Lucienia kaksin käsin.
”Halusin tulla teitä ensin tervehtimään, ennen kuin menen Albertin paviljonkiin”, Lucien vastasi lämpimästi.
”No mutta minähän olen tulossa sinne”, Valerie sanoi, eikä vielä halunnut kertoa saapuvasta vieraasta, kreivi Monte-Cristosta.
”Olisihan minun se pitänyt arvata”, Lucien sanoi. ”Saatuaan oman paviljongin Albertin on varmaan vieläkin turha haaveilla olevansa rauhassa ja erossa siskostaan.”
”Mitä vihjailette?” Valerie kysyi huvittuneena, ja kuuli kirjaston ja salin välisen oven kolahtavan auki. Lucien ja Valerie irrottivat kätensä toisistaan ja astuivat kumpikin askeleen taaksepäin.
Kreivi de Morcerf, Valerien isä, asteli kirjastosta ja katsahti salissa seisovaan vieraaseen.
”Kas, nuoriherra Debray, mikä tuo teidät luoksemme näin aikaisin aamulla?” hän kysyi, melkeinpä epäilevään sävyyn.
”Monikin asia. Ensinnäkin se, että olin kyllästynyt ja nälkäinen ja olin tietoinen vicomten pidoista, joten ajattelin tulla tänne kaikkia tapaamaan. Toisekseen –” Lucien sanoi ja kosketti napinreikäänsä, josta roikkui sinipunainen nauha. ”- tulin kertomaan että minulle lähetettiin Carlos III:n ritarikunnan merkki.”
”Sepä miellyttävä uutinen”, Morcerf vastasi kuulostamatta lainkaan mieltyneeltä. Jostain syystä Lucien ei koskaan ollut saavuttanut tämän suosiota. Vaikka tämä oli miellyttävän näköinen, vihreäsilmäinen ja punahiuksinen, ryhdikäs ja komea nuori mies, oli jokin hänen asenteessaan sellaista jota Morcerf ei voinut sietää. Mutta juurikin tuo asenne vetosi Valerieen, ja sai hänet siksi kutsumaan Lucienia melkeinpä sydänystäväkseen. Huolestuttava läheisyys jota Morcerf ei millään olisi hyväksynyt, ellei Lucien kuuluisi suuriin piireihin kuten kuningaskuntien rahoittajiin ja ministeriöön.
”Minäpä tästä poistunkin tapaamaan Albertia. Tapaamme siis paviljongissa, Valerie?” Lucien kysyi ja Morcerf palasi kirjastoonsa Lucienin sinuteltua hänen tytärtään.
”Tapaamme toki, käyn vain katsomassa onko äiti herännyt ja varmistan että palvelijat ovat jo työn touhussa tekemässä aamiaista”, Valerie vastasi.
”Mainiota, näemme siis kohta”, Lucien sanoi, suuteli hänen poskeaan ja lähti sitten ovesta ulos puutarhaan. Valerie vilkaisi varuillaan kirjaston ovea, joka oli hänen onnekseen jälleen kiinni, ja lähti sitten kohti vanhempiensa makuusalia.
Kului puoli tuntia ja kello alkoi viimein lähestyä puoli yhtätoista. Valerie asteli Albertin paviljonkiin palvelijan saattamana ja hänen saavuttuaan huoneeseen, nousivat kaikki paitsi Albert ylös. Valerie laski läsnäolijat.
”Lucienin hetki sitten tapasinkin, Beuchampin vaunut luulin kuulevani, mutta Château, milloin te saavuitte, ja kenen kanssa?” Valerie kysyi ja katsoi Albertin ystävän, Château-Renaudin vieressä istuvaa kookasta, leveäharteikasta miestä, jolla oli sotilaiden univormu yllään.
”Niin, tämä tässä on ystäväni Maximilien Morrel”, Château-Renaud sanoi ja Morreliksi kutsuttu kumarsi. Valerie nyökkäsi.
”Vai niin, riittäneekö sinulla tuolit kun kreivi saapuu, Albert?” Valerie kysyi.
”Eivät taida riittää… Pyydä Jeania viemään yksi lisää”, Albert sanoi.
”Mutta kuten olin sanomassa, en tosiaankaan muista mistä syystä paroni d’Epinayn kanssa kaksintaistelimme. Muistan vain että en viitsinyt kieltäytyäkään”, Château-Renaud jatkoi tarinaansa, jonka Valerie oli tulollaan keskeyttänyt.
”Te kaksintaistelitte Franzin kanssa?” Valerie kysyi.
”Niin, ja joudun ikäväkseni sanomaan että lävistin hänen käsivartensa. Hän luultavasti Ranskaan palattuaan säntää tänne arpea näyttämään.”
”Kuulostaa aivan Franzilta”, Valerie totesi ja samassa palvelija saapui kuuntelemaan Valerien toivetta: ”Noutakaa vielä yksi tuoli ruokasaliin vieraallemme”.
”Jos se on minusta kiinni, minä voin toki poistua kävelylle ja luovuttaa herra Debraylle paikkani”, Morrel sanoi.
”Älkäähän nyt, ei se ole vaiva eikä mikään hakea tuoli toisesta huoneesta”, Valerie sanoi.
”Ja silti pistitte palvelijan asialle, vaikka huoneessa on viisi raavasta miestä”, Beauchamp huomautti.
”Te näytätte kaikki jotenkin väsyneiltä, joten en viitsinyt teitä vaivata. Ainoa joka näyttää olevan täysissä voimissaan on yleensä niin laiska veljeni Albert.”
”Täytyy sanoa että olen aivan intoa täynnä. Vaikka eihän siitä ole kuin kolme kuukautta kun kreivin tapasimme”, Albert sanoi.
”Olin sinulle huomauttamassakin, Albert, että aiemmin kertomasi tarina kuulostaa minun korviini täysin uskomattomalta”, Lucien huomautti.
”Mikä osa siitä?” Albert kysyi.
”No ensinnäkin roomalaisia rosvoja ei ole olemassa”, Lucien sanoi.
”Eikä vampyyreja”, lisäsi Beauchamp. Valerie purskahti nauramaan.
”Kerroitko sinä että kreivi on vampyyri?”
”En toki, kerroin vain oopperassa tapaamamme kreivittären mielipiteen. Vaikka täytyy sanoa, että kreivihän ei silloin syönyt paljoa kun hänen kanssaan aamiaista nautimme”, Albert sanoi.
”Hän varmaankin odotti että poistutte ja söi itse jotakin erikoisempaa herkkua”, Lucien vastasi ja Valerie loi häneen hiukan moittivan katseen.
”Mikäli kreivillä olisi erikoisia ruokalajeja ollut, hänellä olisi ollut niitä niin runsaasti, että olisi tarjonnut meillekin”, Albert totesi.
”En siltikään voi uskoa tuota tarinaa. Tuntuu kuin huijaisitte meitä ja kellon lyödessä puoli yksitoista, huutaisitte aprillia”, Beauchamp totesi.
”Miksi me huijaisimme moisella? Kysykää Franzilta niin hän todistaa tavanneensa kreivin”, Valerie sanoi ja Lucien nousi divaanilta ja auttoi Valerien istumaan, istuutuen itse tämän vasemmalle puolelle.
”Uskokaa pois, en ymmärrä tätä leikinlaskuanne itsekään, mutta roomalaisia rosvoja eikä vampyyreja ole olemassa, ja ei taatusti ole tämä kreivikään –”
Samassa kello löi puoli yksitoista, ja heti kellon kumahdettua palvelija huusi huoneen ovelta: ”Hänen ylhäisyytensä kreivi Monte-Cristo!”
Kaikki vaikenivat ja jäivät tuijottamaan ovea, jonka kynnykselle kreivi Monte-Cristo nyt saapui. Hän oli pukeutunut yhtä aistikkaasti hatusta kenkiin kuten aina. Kaikki nousivat ylös kun kreivi asteli hymyillen Albertin luokse tätä kättelemään.
”Kreivi, te olette todellakin täsmällisyyden perikuva”, Valerie totesi ihaillen ja vasta nyt kreivi huomasi hänen läsnäolonsa.
”Täsmällisyys on kuninkaitten kohteliaisuus”, kreivi vastasi ja asteli suutelemaan Valerien kättä ja katsomaan sitten muita läsnäolijoita. Albert aloitti esittelyn.
”Tässä ovat tuttavani jotka päätin teidän kunniaksenne tänne kutsua. Teitä lähimpänä on Valerien sydänystävä Lucien Debray, sisäasiainministerin yksityissihteeri. Hänen vasemmalla puolellaan herra Beauchamp, pelottava toimittajamme, Ranskan hallituksen kauhistus. Hänen vasemmalla puolellaan taas kreivi Château-Renaud ja hänen ystävänsä johon tutustuin vasta äskettäin; Maximilien Morrel.”
Kreivin kylmä ja tyyni ilme petti Morrelin nimen kuullessaan. Hänen kasvonsa täyttyivät lämpimällä hymyllä, hänen ojentaessaan kätensä Morrelin kanssa kättelyyn.
”Te näytätte olevan Ranskan sankareita, univormustanne päätellen”, kreivi totesi.
”Sankari todellakin!” Albert sanoi. ”Château-Renaud kertoi juuri uskomattoman tarinan kuinka Morrel pelasti hänen henkensä Afrikassa.”
”Niinkö? Jalo sankari toden totta”, kreivi sanoi ja Morrel punastui. Samassa palvelija ilmoitti että pöytä on katettu. Ennen kuin Lucien ehti reagoida, kreivi oli tarjonnut käsivartensa Valerielle ja lähtenyt Albertin perässä kohti ruokasalia. Muut tulivat pienen matkan päässä perässä ja kuiskailivat toisilleen.
”Albert ei todellakaan valehdellut”, Beauchamp totesi.
”Hän on miellyttävä herra”, Morrel lisäsi.
Ruokasalissa kreivin istuuduttua alas, hän sanoi: ”Hyvät herrat. Pyydän jo etukäteen anteeksi ja tunnustan teille, etten ole koskaan ennen ollut Ranskassa, joten teikäläisten tavat ovat minulle täysin outoja ja oppimani itämaiset tavat teidän mielestä ehkä vastenmielisiä. Pahoittelen siis jos minussa on liikaa turkkilaista, napolilaista tai arabialaista.”
”Hän on varmasti ylhäinen herra”, Debray kuiskasi hiukan happamasti.
”Ylhäinen herra, kyllä”, Beauchamp vahvisti.
”Ylhäinen herra, olkoon mistä tahansa kotoisin”, sanoi Château-Renaud.
Mainittakoon tässä vaiheessa, että kreivi istuutui kunniavieraana pöydän päähän, ja Albert toiseen. Valerie ja Maximilien istuivat kreivin oikealle ja vasemmalle puolelle, Lucien Valerien viereen ja Château Maximilienin ja Albertin väliin.
”Pahoittelen lehtimiehen suorasanaisuuttani, mutta haluan jo heti kysyä tästä tapahtumasta josta Albert meille aiemmin kertoi: kuinka te pelastitte hänet Luigi Vampalta?”, Beauchamp sanoi kreiville. Kreivi naurahti.
”En kutsuisi sitä pelastamiseksi, säästin heidät vain rahallisesti.”
”Mutta silti, kuulostaa uskomattomalta että saitte suuren rosvojoukon vapauttamaan vicomten vain muutamaa sanaa käyttäen”, Beauchamp sanoi. Kreivi vilkaisi Valerieta ja sanoi sitten: ”Myönnän että olen pitänyt tätä tähän mennessä salaisuutena, mutta koska tapanani ei ole valehdella, voisin kai kertoakin, että olen tuntenut Luigi Vampan jo kaksikymmentä vuotta. Ensin tapasin hänet kun pyysin häntä oppaakseni ja annoin hänelle kiitokseksi kultakolikon. Ja vuosia myöhemmin tiemme kohtasivat taas kun hän yritti ryöstää minut, mutta sen sijaan minä vangitsinkin hänet ja kymmenen hänen miestään.”
Kaikki henkäilivät yllättyneisyydestä ja jatkoivat sitten täydellisessä hiljaisuudessa tarinan kuuntelemista.
”Sen sijaan että olisin antanut heidät Rooman oikeuden käsiin, päästin heidät tietyillä ehdoilla vapaaksi.”
”Sillä ehdolla, etteivät he enää tekisi syntiä?” Beauchamp kysyi.
”Ei, vaan sillä että he kunnioittaisivat minua ja läheisiäni. En näe mitään syytä miksi olisin pyytänyt heitä olemaan reiluja koko yhteiskuntaa kohtaan. Yhteiskuntaa joka ei ole koskaan tehnyt hyväkseni mitään”, kreivi sanoi.
”Avointa itsekkyyttä, hyvä kreivi! Teistä minä pidän”, Château-Renaud sanoi.
”Mutta ettekö rikkonut tuota periaatetta pelastaessanne vicomten, joka oli teille melkein tuntematon?” Morrel huomautti.
”En, sillä olinhan tutustunut vicomteen karnevaalien aikana. Sitä paitsi en kokenut vain auttavani vicomtea”, kreivi vastasi.
”Mitä tarkoitatte?” Lucien kysyi.
”Tarkoitan, että suurempi syy vicomten auttamiseen oli se, koska eräs erittäin viehättävä nuori nainen pyysi sitä”, kreivi sanoi ja Valerie nosti katseensa hyvin nopeasti aamiaisestaan. Kaikki miehet kreiviä lukuun ottamatta katsoivat nyt Valerieta joka oli huomaamattaan punastunut.
”Vai niin siinä tapahtui, neiti de Morcerf pyysi teiltä apua ja te ette voinut kieltäytyä?” Château-Renaud sanoi ja hymyili viekkaasti.
”En koe sitä mitenkään hävettävänä. Olette varmasti kaikki tietoisia neiti de Morcerfin kauneudesta ja vilpittömyydestä”, kreivi sanoi ja Valerieta hävetti vielä enemmän. Hän piilotti kasvonsa lautasliinaan ja pysyi vaiti.
”Älkäähän nyt kreivi, Valerie nolostuu jo liiaksi”, Albert sanoi. ”Hän on tuskin koskaan kuullut niin paljon kohteliaisuuksia elämänsä aikana kuin nyt viimeisen minuutin sisällä.”
”Eikö koskaan?” kreivi kysyi hämmästyneenä.
”Ei koskaan, herra kreivi”, Albert totesi ja katsoi nyt sisartaan joka palasi heidän keskuuteensa lautasliinan takaa.
”Pyydän anteeksi jos jotenkin nolostutin teitä, oletin että te olisitte jo tottunut kohteliaisuuksiin”, kreivi pahoitteli Valerielle, joka vain nyökkäsi.
”Kyllä minä häntä olen kehunut”, Lucien totesi hiukan loukkaantuneena.
”Mutta sinä oletkin hänen sydänystävänsä, Lucien, hän on tottunut siihen”, Albert naurahti.
”Etkä sinä minun mielestäni ole kovasti neiti de Morcerfia kehunut”, Beauchamp totesi.
”Vaihtaisimmeko vihdoin aihetta?” Valerie kysyi ja joi pikaisesti lasistaan.
”Ehkä tosiaan jätämme tämän aiheen taaksemme, ennen kuin nolostutamme neitiä liikaa”, kreivi totesi.
”Ehkä niin olisi parasta”, Château-Renaud myötäili. ”Mutta täytyy sanoa kreivi, että ylistävä tapa jolla puhutte neidistä, herätti huomioni.”
”Herättikö tosiaan?” kreivi kysyi ilmaisematta mitään ilmeellään.
”Niin, herra kreivi, tulisiko meidän olettaa jotakin?” Beauchamp kysyi. Kreivi naurahti.
”Nyt te oletatte liikaa, hyvä Beauchamp. Myönnän, että neiti de Morcerf on herättänyt suuresti huomiotani, mutta mitään ei ole tapahtunut.”
”Haluaisitteko sanoa tuon lauseen alkuosan isämme kuullen? Saisimme taas eloa tähänkin taloon”, Albert sanoi nauraen.
”Ei mitään syytä moiseen, Albert, minä toin eloa taas mukanani tänä aamuna käydessäni talossa”, Lucien sanoi.
”Kreivi Morcerf siis näki teidät?” Beauchamp kysyi.
”Eikä vain minua, vaan neiti Valerien pitelemässä minua käsistä”, Lucien sanoi ja Albert nauroi.
”Olisinpa nähnyt hänen ilmeensä! Hyvä kreivi, sallikaa minun valaista teitä tässä asiassa; isämme ei ole koskaan pitänyt herra Debraysta, eikä ajatuksesta että Valeriella olisi elämässään muita kuin paroni d’Epinay – paitsi tietenkin jos mies olisi paljon korkeammassa asemassa kuin hän. Mutta pääasia on kuitenkin se, että herra Debrayn ja Valerien läheinen ystävyys ei miellytä isää lainkaan.”
”Hän käyttäytyi kuin myrkyn niellyt tänä aamuna”, Valerie sanoi. ”Eikä asiaa helpottanut lainkaan Lucienin kutsu Carlosin III:n ritarikuntaan.”
”Villefortien ja Morcerfien taisto paroni d’Epinaysta ei siis oletettavasti ole vielä laantunut?” kreivi kysyi.
”Ei ole”, Albert vastasi.
”Entä teidän kihlauksenne Danglarsin tyttären kanssa?” kreivi kysyi.
”Miten te tiesitte siitä?” Albert kysyi.
”Sisarenne kertoi asiasta Roomassa”, kreivi vastasi.
”Ai niinkö..? No, minun ja Eugénien avioliitto on aivan suunnittelun tasolla. Ei siitä vielä tiedä, mihin suuntaan se kehkeytyy”, Albert sanoi.
”Ette kuulosta kovin innokkaalta”, kreivi totesi.
”Kaksi miljoonaa myötäjäisiä, Albertinhan pitäisi loikkia riemusta”, Beauchamp sanoi.
”Mutta herra Danglars appiukkona”, Lucien totesi ja esitti tärisevänsä kylmästä. Kaikki nauroivat ja jättivät aiheen siihen, vaihtaen moniin valoisampiin asioihin.
Kellon lyödessä kolme, nousi Lucien viimein pöydästä.
”Niin hauskaa kuin tämä onkin ollut, on minun nyt palattava ikävystyttävään ministeriöön. Toivon mitä mukavinta aikaa teille, kreivi, ja haaveilen että tapaamme vielä.”
”Siitä voitte olla varma, herra Debray”, kreivi vakuutti ja kätteli tätä hyvästiksi. Lucien otti seinään nojaavan kultakärkisen keppinsä ja heilutteli sitä kevyesti kädessään muutaman kerran ennen kuin laski sen terävän kärjen jalkansa juureen.
”Valerie, sallitteko minulle ilon ja saattaisitte minut ovelle?” hän kysyi ja Valerie nousi ilomielin pöydästä.
”Menenkin samalla vaihtamaan asuani päivälliselle, äitini on taas ostanut minulle jotain jota haluaa minun väkisin käyttävän. Jätän siis hyvästit teille, herrat Beauchamp, Château ja Morrel. Toivon hartaasti että tapaamme taas pian, sillä minulla oli todella hauskaa - sanoi Albert tähän väliin mitä tahansa.”
Miehet nousivat kaikki ylös naisen lähtiessä pöydästä, mutta Valerie jäikin vielä ovelle.
”Herra kreivi, me tapaamme varmasti vielä talossa, emmekö niin?”
”Ehdottomasti”, kreivi lupasi kumartaen, ja Valerie poistui Lucienin rinnalla kohti ulko-ovia.
”No, mitä mieltä olette kreivistä?” Valerie kysyi heidän poistuessaan kuuloetäisyydeltä.
”Hän on mielenkiintoinen, sen kyllä myönnän”, Lucien vastasi. ”Mutta puhutaan jostain muusta.”
”Kuten mistä?” Valerie kysyi.
”Voisin yrittää saada teidät vaikka punastumaan sanomalla kuinka upealta näytätte tänään. Mistä löysittekään itsellenne noin sopivan asun?”
”Kreivi lahjoitti tämän minulle Roomassa”, Valerie vastasi. Lucien huokaisi.
”En siis onnistunut vaihtamaan aihetta… Mutta entä, jos kysyisin onko teillä suunnitelmia ylihuomiselle?” Lucien kysyi.
”Ei tietääkseni ole, ellei kreivi aio kutsua meitä uuteen asuntoonsa”, Valerie sanoi ja Lucien painoi sormensa tämän huulille.
”Ei enää kreiviä, eihän?” Lucien pyysi ja Valerie nyökkäsi. ”Sitä paitsi, hän tuskin on saanut vielä asuntoaan vierailukuntoon, hänhän sanoi lähettäneensä palvelijansa viikko sitten ostamaan asuntoa.”
”Voi, sinä et tiedäkään mihin krei-… hän pystyy halutessaan. Mutta ei, minulla ei ole suunnitelmia ylihuomiselle. Kuinka niin?” Valerie kysyi.
”Ajattelin jos saisin teistä seuraa uuteen oopperaan”, Lucien sanoi ja kaivoi takin taskustaan lipun.
”Kiitos, lähden mielelläni”, Valerie sanoi, ja näki parhaaksi olla lisäämättä ’ehkä tapaamme kreivinkin siellä.’
”Hienoa! Haen teidät kuudelta”, Lucien sanoi ja painoi suudelman Valerien poskelle.
”Näkemiin, rakas ystävä.”
”Näkemiin, rakas Lucien”, Valerie sanoi ja Lucien poistui pienestä portista jota käyttivät yleensä palvelijat, ja muut jotka olivat saapuneet jalkaisin. Valerie hymyili tämän loittonevalle selälle ja asteli sitten etuovesta kotitaloonsa.
”Siinähän sinä oletkin!” kuului ensimmäisenä Valerien äidin, Mercedeksen ääni portaista.
”Ei kai kreivi saavu vielä?”
”Ehei, äiti, palasin vain vaihtamaan vaatteitani päivällistä varten. Kreivi seuraa luultavasti tuokion päästä perässä”, Valerie vastasi.
”Sepä helpotus, en ole vielä aivan valmis vieraiden vastaanottamiseen”, Mercedes huokaisi ja katsoi ulos ikkunasta. ”Voih, joko herra Beauchamp ja Château-Renaud lähtevät…? Toivottavasti Albert antaa minulle armonaikaa näyttämällä kreiville paviljonkiaan.”
”Albertin tuntien, juuri niin hän tekee”, Valerie vastasi ja katsoi ikkunasta kun Morrel poistui paviljongista viimeisenä ja riensi Châteaun perään.
”No mutta, kukas tämä viimeinen herrasmies oli? Ei kai kreivi itse?”
”Ehei, tuo oli Château-Renaudin ystävä jonka hän toi mukanaan. Maximilien Morrel”, Valerie vastasi. Hän sattui Mercedeksen onneksi katsomaan edelleen ulos ikkunasta, sillä Mercedeksen kasvot valahtivat kalpeiksi.
”Morrel?”
”Niin, tunnetko hänet?”
”En”, Mercedes vastasi ja kiiruhti takaisin yläkertaan enempää sanomatta. Valerie kurtisti kulmiaan, mutta antoi asian olla ja poistui huoneeseensa vaihtamaan toista leninkiä ylleen.
Tovia myöhemmin Kreivi Monte-Cristo ja Albert saapuivat taloon ja Valerie kuuli heidät. Hän tarkisteli vielä itseään peilistä ja asteli sitten portaiden yläpäähän. Kreivi nosti katseensa häneen juuri kun hän asteli portaat alas uudessa mekossaan. Valerie huomasi, että hänen isänsä ja äitinsäkin olivat heidän seurassaan, mutta se ei ilmeisesti häirinnyt kreiviä, joka saapui portaiden alapäähän tarjoamaan kättään neidille.
”Niin mukavalta kuin kuulostaisikin viettää päivällinen seurassanne, arvon rouva”, kreivi sanoi osoittaen sanansa ilmeisesti Mercedekselle, vaikkakin katse Valeriessa. ”Täytyy minun valitettavasti kieltäytyä, sillä en ole vielä edes nähnyt asuntoani Pariisissa, joten haluaisin pian mennä sitä katsomaan. Lupaan kuitenkin kutsua teidät sinne lähitulevaisuudessa ja vastineeksi toivon saavani kutsun jälleen upeaan taloonne.”
”Ymmärrän kiireenne, herra kreivi”, Mercedes vastasi, seuraten hiukan varautuneena Valerien ja kreivin välillä käyviä katseita.
”Joten suonette anteeksi, kun lähden nyt”, kreivi sanoi kumartaen ja painoi huulensa Valerien kämmenselälle.
”Odotamme malttamattomina kutsuanne, herra kreivi”, Valerie sanoi ja kreivi päästi hänen kädestään irti.
~*~
Jokainen katse jonka häneen loin, jokainen käden ojennus ja kosketus, kaikki oli tarkoin harkittua. Hän ei selvästikään ole unohtanut minua näiden kolmen kuukauden aikana, ja näyttäisi siltä että vaikutukseni häneen vain syvenee. Ainoa joka tavoitteitani huolettaa, on tuo Lucien Debray, joka selvästi on silmänsä naiseen iskenyt, ja silti verhoaa kiinnostuksensa sellaisen sanan, kuin ”sydänystävä”, taakse. Minun on toimittava nopeasti saavuttaakseni neiti de Morcerfin suosio, mutta silti tarpeeksi hitaasti, ettei hän tulkitse käyttäytymistäni hyökkääväksi. Ja kaiken lisäksi, joudun tekemään kaiken tarpeeksi herra Debraylta salassa. Haaste siis kasvaa entisestään, hyvä Edmónd.
~*~
Illalla juuri ennen nukkumaanmenoaikaa, Valerie istui peilin edessä ja harjasi pitkiä sysimustia hiuksiaan. Hän jostain syystä ajatteli Franzia, ja missä tämä mahtoi olla sillä hetkellä. Oliko hän kenties Venetsiassa, Firenzessä, vai jälleen Roomassa, jossa heidän matkansa oli alkanut? Valerie ajatteli heidän Rooman matkaansa, ja sitä kuinka hän oli ensikertaa tavannut kreivin, mutta samassa hänen ajatuksensa keskeytyivät, kun hän kuuli huoneensa oven käyvän. Hän kääntyi katsomaan ja näki äitinsä astelleen sisään.
”Tulitko toivottamaan hyvää yötä?”
”Sitäkin”, Mercedes vastasi ja katseli Valerieta tutkivasti. ”Haluatko että letitän hiuksesi?”
”Letitä vain. Siitä onkin kauan kun viimeksi niin teit”, Valerie sanoi, ja Mercedes asteli hänen taakseen ja silotteli hänen hiuksiaan käsillään. Valerie kääntyi eteenpäin ja tarkasteli äitiään peilinsä kautta.
”Niinhän siitä on. Olit muistaakseni kahdentoista, kun sanoit että olet jo tarpeeksi vanha letittämään itse hiuksesi”, Mercedes sanoi.
”Ja sinä itkit isälle että minä olen kohta aikuinen ja muutan pian pois”, Valerie sanoi ja he nauroivat. Mercedes alkoi letittää Valerien hiuksia hitaasti ja tarkasti, ettei yksikään hius jäisi letistä pois.
”Miten aamiainen kreivin kanssa sujui?” hän kysyi.
”Hyvin. Meillä oli oikein hauskaa”, Valerie sanoi. ”Hän on oikea herrasmies, eikö olekin?”
”Hän oli erittäin mielenkiintoisen oloinen”, Mercedes vastasi, ja oli hetken hiljaista.
”Mutta… minusta sinun ei pitäisi liikkua liikaa hänen seurassaan.”
”Miksi ei?” Valerie kysyi. Mercedes tuntui harkitsevan hetken sanojaan.
”Miten tämän nyt sanoisin… En haluaisi että kiinnyt liikaa kreiviin, kun kihlautumisesi paroni d’Epinayhin voi tapahtua koska vain.”
”Luuletko että olen rakastumassa kreiviin?” Valerie hämmästyi.
”En, mutta huomasin miten hän katseli sinua, ja miten sinä katsoit häntä takaisin. Sinun täytyy olla varovaisempi tunteidesi kanssa ja olla rehellinen itsellesi siitä, että sinä luultavasti nait paronin, oli se sitten tahtosi tai ei.”
”Rehellisyydestä puheen ollen, haluaisin tietää miksi kavahdit Maximilien Morrelin nimen kuultuasi. Näytit siltä kuin olisit nähnyt aaveen menneisyydestä”, Valerie totesi ja tunsi kuinka ote hänen hiuksistaan heltyi hetkeksi, kuin Mercedes olisi vavahtanut.
”En tiedä mistä puhut”, Mercedes totesi ja viimeisteli letin loppuun.
”Etpä kai. Morrelhan on Marseillesista, etkä sinä ole koskaan käynyt sitä kaupunkia sen lähempänä, kuin siinä muotokuvassasi joka on maalattu kaupungin ulkopuolella”, Valerie totesi.
”Juuri niin”, Mercedes vahvisti ja sitoi letin nauhalla. ”Hyvää yötä.”
Valerie katsoi äitinsä perään kun tämä lähti, ja ihmetteli tämän käytöstä. Tuntui kuin hänen äitinsä katoaisi aina hänen ulottumattomistaan, kun Valerie puhui Marseillesista tai maalauksesta, joka oli Mercedeksen yksityisessä huoneessa, poissa isän silmistä. Kreivi Morcerf ei edes halunnut nähdä sitä, aivan kuin maalauksessa jossa äiti oli vielä nuori ja kauneimmillaan, olisi ollut muka jotakin vikaa.
Valerie painoi päänsä tyynyyn ja tuijotti ikkunan lasin takana loistavaa hopeista kuuta. Hänellä oli sellainen tunne, kuin kaikki ei olisi kohdallaan…
-
Neljäs luku oli tervetullut ja kaivattu joululahja. <3 Miljöö vaihtui luvun myötä saapasvaltiosta Ranskaan, tuoksi Manner-Euroopan hienostuneimmaksi valtioksi. Sitä ennen jo mukana olevat hahmot lähtivät tahoilleen: Franz jäi Italiaan, kreivi lähti Napoliin ja Morcerfin sisarukset palasivat Pariisiin. Monsieur le comte on tähän asti pysynyt miltei Pandoran lippaana, joka ei puhunut juurikaan itsestään. Sen takia Valerie haluaisi avata kohtalokkaan Pandoran lippaan, vaikka kreivin kylmä käsi oli saanut hänen ihonsa kananlihalle.
Pariisiin matkaamista oli odotettu jo senkin takia että Ranskan pääkaupunki on draaman kaipaama näyttämö, jossa voi tapahtua vaikka mitä. Morcerfin taloon pujahti yhtä innokkaasti uuden tuttavuuden eli Lucienin vanavedessä – kenenkään huomaamatta. ;D Lucien Debraykin taitaa olla oma hahmosi? Kerrassaan charmikas nuoriherra punaisine hiuksineen ja vihreine silmineen, ja Lucienin käytöstavatkin ovat kohdallaan. Mutta Valerien isä ei ilahtunut tyttärensä pitäessä nuorukaista kädestä; Lucienilla ei varmaan ole rahanahneen kreivin määritteleviä hyvän vävyn edellytyksiä. Siinäpä toinen Carissaan silmänsä iskenyt herrasmies, jonka verhotuista tunteista neito ei ole toistaiseksi perillä.
Tapasimme ensimmäistä kertaa Mercedesin tämän ilmaantuessa portaikosta kreivin vierailun aikana. Rouva kreivitär huijasi ehkä miestään, tytärtä ja läsnäolijoita – muttei minua esiintyen ikään kuin nuoruuden rakastettu olisi ollut tuntematon ylimys... Kuitenkin hänen käytöksensä pisti tyttären ihmettelemään, vaikka aatelisrouva kiisti kaiken ollen olevinaan hämmästyneen välinpitämätön.
Sinulla on mahtava kyky jättää jatkoficci jännän koukuttavaan kohtaan. Kreivin ja Valerien pahennusta herättänyt silmäpeli ja Mercedeksen huoneessa piiloteltu muotokuva. Aaws. :P
-
Kiits kommentista, jälleen kerran :) Ja täytyy kyllä sanoa, että ei, Lucien Debray ei ole luomani hahmo, tämä on ihan oikeastikin Monte-Criston kreivissä, juurikin samassa asemassa kuin tässäkin (Albert Morcerfin ystävä). Ja mistäs sinä tiedät, tunnistiko Mercedes kreivin vai ei ;)
-
A/N: tulipas tätä lukua pantattua pitkään, vaikka on ollut valmiina jo tovin ;D Betauksesta kiitokset kirjoittajapiirini jäsenille ja etenkin taitavalle piirin vetäjälle <3
5. luku
Rakastatteko tulevaa kihlattuanne?
Puhuttuaan äitinsä kanssa tämän menneisyydestä,
hänen epäilyksensä alkoivat.
Silti, hän ei tiedä mikä on voinut värisyttää
hänen äitinsä tyyntä merta.
Kaksi vuorokautta myöhemmin saapuivat Debrayn vaatimattomat vaunut Morcerfien kodin eteen ja kutsuivat pelkillä kavioiden kopseella ja hevosten hirnunnalla Valerien ikkunan ääreen. Tämä vain katsahti nopeasti ulos varmistuakseen vaunujen omistajasta, ja kiiruhti sitten alakertaan ottamaan ystäväänsä vastaan. Lucien saapui pienemmästä portista pihamaalle ja koputti oveen. Kreivi de Morcerf saapui kirjastostaan mutta ei ehtinyt kuin katsoa ovelle kun Valerie oli jo avaamassa.
”Lucien! Olettepa te laittautunut”, Valerie totesi katsoen Lucienia päästä varpaisiin. Tämä oli mustassa tyylikkäässä puvussa, jonka alla oli tummansininen satiinipaita.
”Onko se hyvä asia?” Lucien kysyi.
”On, näytätte upealta”, Valerie sanoi ja hovimestari saapui ojentamaan Valerielle takkia.
”Hyvä, te myös”, Lucien sanoi ja otti takin hovimestarilta ja auttoi sen Valerien päälle.
”Kiitos”, Valerie sanoi hyvin pirteästi ja vilkaisi isäänsä joka tuijotti heitä kirjaston ovelta.
”Lähden nyt, älkää odottako minua suotta”, Valerie sanoi, kreivi de Morcerf nyökkäsi ja sulki oven.
”Kreivi näyttää olevan entistä huonommalla tuulella”, Lucien totesi.
”Et voi aavistaakaan”, Valerie huokaisi. ”Mennäänkö?”
He istuutuivat vaunuihin, ja koska Lucien näki paremmaksi puhua juoruja vaunuissa kuin oopperassa, hän otti tupakan taskussaan olevasta kultaisesta rasiasta, sytytti sen ja sanoi: ”Se kreivi on herättänyt jo kahdessa päivässä paljon huomiota piireissä.”
”Monte-Cristo?” Valerie sanoi niin kiinnostuneella äänellä että se ärsytti Lucienia.
”Niin… Hän osti rouva Danglarsin hevoset herra Danglarsilta – herra Danglars ei kertonut rouvalle mitään ja tämä oli kuin hirmumyrsky, onneksi osasin paeta ajoissa paikalta… Ymmärrettyään suututtaneensa rouva Danglarsin kreivi palautti hevoset, ja antoi vielä hevosten mukana jalokivin koristellut valjaat.”
”Kuulostaa aivan kreiviltä”, Valerie naurahti. ”Mutta näin pienellä teollako hän herätti ihmisten huomion?”
”Ehei siinä vielä kaikki. Rouva Danglars lainasi noita hevosia rouva Villefortin käyttöön ja ne pillastuivat. Kreivi Monte-Criston palvelija, se mykkä, lassosi hevoset ja sai ne rauhoittumaan. Joten teoriassa herra Villefort on kreiville velkaa vaimonsa sekä poikansa Edouardin hengen.”
”No tuon luulisi jo herättäneen ihmisten huomion”, Valerie sanoi. Lucien nyökkäsi.
”Eikä siinä kaikki. Tietysti herra Villefortin oli kiitettävä kreiviä vaimonsa ja poikansa pelastamisesta, joten hän tapasi tämän henkilökohtaisesti kreivin kotona.”
”Kreivin kotona? Se on siis jo sisustettu valmiiksi?”
”Tietysti, mutta kuuntelepa kun kerron mitä kuulin ollessani Danglarseilla”, Lucien jatkoi ja kumartui eteenpäin.
”Kreivi saapui sinne juuri kun pankkiirien kokous oli loppumassa, ja kreivi – tätä et kyllä usko… hän pyysi saada rajattoman luoton Danglarsin pankissa!”
”Rajattoman? Mutta sehän on mahdotonta!”
”Sitä Danglarskin yritti sanoa, mutta oli turhan nolostunut. He tekivät alustavan sopimuksen, että kreivi voi nostaa koska tahansa ainakin kuusi miljoonaa.”
”Kuusi miljoonaa”, Valerie hämmästyi. ”Sehän on kolme kertaa enemmän kuin Eugénien myötäjäiset. Olisinpa nähnyt herra Danglarsin ilmeen.”
”Samaa toivon minäkin, mutta valitettavasti vain kuulin heidät”, Lucien huokaisi.
”Asiasta puheen ollen, mitä te teette niin usein Danglarseilla?” Valerie kysyi. Lucienin korvat punehtuivat ja hän yskäisi.
”En voi sille mitään, että joudun olemaan usein tekemisissä Danglarsien kanssa. Herra Danglarshan on tärkeä rahoittajamme”, Lucien perusteli.
”Kuulostatte siltä kuin selittelisitte jotakin tekemäänne syntiä”, Valerie sanoi ja Lucienin korvat vain punehtuivat lisää.
”Pyh, en tiedä mistä puhutte.”
Saavuttuaan oopperatalolle, he istuutuivat parvelle, jonka Lucien oli lainannut rouva Danglarsilta.
”Kuulin että joku osti edesmenneen prinssin parven”, Lucien sanoi ja katsoi verhojen peittämälle parvelle. Sitä ei ollut kukaan käyttänyt prinssin traagisen kuoleman jälkeen, eli yli kymmeneen vuoteen.
”Ostajan on täytynyt olla rikas! Prinssin kunniaksi tyhjänä pidettyä parvea ei taatusti halvalla myyty”, Valerie sanoi. ”Voisin melkeinpä arvata kuka ostaja oli…”
”Ei kai taas kreivi Monte-Cristo? Kohta Pariisissa ei saa hetkenkään rauhaa hänen nimeltään.”
”Hän on nyt kuuluisa puheenaihe. Jos ette pidä siitä, keksikää joku parempi”, Valerie sanoi huvittuneena Lucienin erikoisesta happamuudesta.
”Miten minusta tuntuu että te sisäisesti nauratte minulle?”
”Siksi koska minä naurankin”, Valerie sanoi ja virnisti. ”Te näytätte olevan hieman kateellinen kreiville.”
”Enkä ole! Minua vain –” Lucien sanoi, mutta loput hänen puheestaan sekoittui ihmisten aplodeihin kun esitys alkoi ja verhot aukesivat.
”Anteeksi en kuullut kaikkea mitä sanoitte, toistaisitteko?” Valerie kysyi.
”Ei mitään”, Lucien huokaisi ja näytti sitten keskittyvän täysin oopperaan. Yllättäen kesken esityksen syntyi kuitenkin kuiskausten aalto; prinssin parven verhot olivat auenneet ja nyt parvella istui mies ja nainen, ja oven luona seisoi kaksi palvelijaa. Istujat olivat kreivi Monte-Cristo, ja hänen kreikkalainen seuralaisensa, jonka Valerie oli nähnyt Roomassa. Ovella seisoivat Bertuccio ja Ali.
Ihmiset kiikaroivat kaikki parvea ja moni huomasi heti kreikattaren hätkähdyttävän upean asun. Valerie taas ei niinkään katsonut häntä, vaan huomasi että hänen isänsä ja äitinsä olivat saapuneet viereiselle parvelle. Se oli kummallista, sillä he eivät olleet maininneet tulevansa oopperaan.
Kreivi Monte-Cristo katseli kaikille parville, kunnes hänen katseensa osui Valerieen. Kreivi vilkutti hänelle ja kuiskinnan ryöppy alkoi taas. Valerie vilkutti takaisin, ja kreivi heilautti kättään kutsuvasti, että tämä tulisi hänen parvelleen.
”Lucien”, Valerie sanoi ja Lucienin nostaessa katseensa oopperasta hän huomasi kreivin. Hänen ilmeensä muuttui jäykäksi ja pakottautui väkisin pieneen hymyyn kun kreivi nyökkäsi hänelle.
”Kreivi kutsui minut parvelleen, voinko mennä?”
”Miksi minun lupaani kysyt, emme me ole naimisissa”, Lucien tuhahti. Valerie vilkaisi Lucienia hiukan toruvasti ja nousi ylös.
”Palaan pian.”
Kun hän hetken kuluttua saapui kreivin parvelle, Ali oli jo avannut hänelle oven, ja Bertuccio sekä kreikatar olivat kadonneet.
”Iltaa neiti Valerie”, kreivi toivotti ja nousi ylös.
”Iltaa, kreivi”, Valerie vastasi ja istuutui kreivin viereen sitten kun kreivi oli kumartanut ja suudellut hänen kättään. Kuiskausten ryöppy alkoi taas, mutta kreivi ei tuntunut välittävän siitä.
”Oletteko tänään vain herra Debrayn seuralaisena?” kreivi kysyi.
”Kyllä, hän kutsui minut tänne kaksi päivää sitten. Hän lainasi parven rouva Danglarsilta, heillä kun on niitä kaksi”, Valerie vastasi.
”Herra Debray ei näytä kovin tyytyväiseltä”, kreivi totesi katsottuaan parvelle jossa Lucien istui nyt yksin.
”Olette oikeassa, hän on käyttäytynyt hyvin omituisesti viime aikoina”, Valerie vastasi.
”Siitä lähtien kun saavuin Pariisiin?” kreivi kysyi huvittuneena. Valerie mietti asiaa hetken.
”Nyt kun mainitsitte, niin kyllä. Mutta mistä te sen arvasitte?”
”Jonkinlainen vaisto vain kertoi”, kreivi vastasi ja hymyili hiukan. ”Oletteko tullut ajatelleeksi, että hän ei pidä minusta?”
”En ymmärrä miksi ei pitäisi!” Valerie sanoi niin vilpittömästi että kreivi nauroi.
”Kiitos kohteliaisuudesta, mutta ehkä minä itse en ole se joka saa herra Debrayn suuttumaan, vaan hyvät välini teidän kanssanne.”
”En usko. Herra Debray ei ole taipuvainen mustasukkaisuuteen ystävien suhteen.”
”Ja silti, hän tuijottaa meitä tälläkin hetkellä”, kreivi sanoi ja Valerie vilkaisi vaivihkaa Lucienia, joka toden totta seurasi heidän jokaista liikettään.
”Olen hämmentynyt, herra Debray ei koskaan ole käyttäytynyt noin”, Valerie sanoi ja kreivi hymyili taas.
”Voisiko olla, että herra Debray pitää teitä nykyään muunakin kuin ystävänä?” hän kysyi. Valerie nauroi.
”Mahdotonta! Minä ja herra Debray olemme vain läheiset ystävät.”
”Kuulin huhuja, että olisitte muutakin”, kreivi sanoi. Valerie kurtisti kulmiaan.
”Keneltä?”
”Se ei ole tärkeää. Mutta ilmeisestikin tuo henkilö oli väärässä?”
”Kyllä, erittäin väärässä. Mutta en suoraan sanottuna ole yllättynyt, juorut kiirivät nopeasti Pariisissa, totuudenmukaisuudella ei ole niin väliä”, Valerie vastasi. ”Olen monesti joutunut itsekin niiden uhriksi.”
”Niinkö?” kreivi kysyi ja alkoi taputtaa kun väliaika alkoi.
”Niin, olen epäilemättä tämänkin viikon juorunaihe, samoin kuin te”, Valerie sanoi.
”Mitä mahdatte tarkoittaa?” kreivi kysyi.
”No, sanotaan niin, että edesmenneen prinssin parven ostaminen ja sillä näyttäytyminen kreikkalaisen kaunottaren kanssa ei pidä kovasti yllä matalaa profiilia”, Valerie vastasi ja kreivi nauroi.
”Taidatte olla oikeassa.”
”Kreikkalaisesta puheen ollen, missä hän on?” Valerie kysyi.
”Hän ei voinut kovin hyvin joten Bertuccio vei hänet kotiin. Epäilinkin, ettei hän kestäisi täällä kuumassa oopperasalissa.” Valerie mietti hetken, ja uskaltautui sitten kysymään kreiviltä, kuka tuo kreikkalainen nainen oikeastaan oli.
”Hän on vain orjani, jonka ostin vuosia sitten”, kreivi vastasi välinpitämättömästi ja nousi ylös. ”Sopiiko, että saatan teidät Danglarsien parvelle? Herra Debray näyttää jo odottavan.”
”Ei teidän tarvitse vaivautua”, Valerie vastasi ja nousi ylös. ”Emme kai halua suututtaa herra Debrayta enempää.”
”Emme kai sitten”, kreivi vastasi huvittuneena. ”Lähetän mahdollisimman pian kutsun saapua uuteen asuinpaikkaani, joten tapaamme seuraavan kerran illallisilla.”
”Kuulostaa hienolta, tapaamme siis silloin”, Valerie vastasi ja ojensi kätensä kreiville. Kreivi tarttui siihen ja kumarsi, mutta ei suudellut hänen kättään. Sen sijaan hän katsoi Valerieta hetken ja kysyi: ”Pyydän jo etukäteen anteeksi jos loukkaan teitä, tai käyttäydyn mielestänne töykeästi, mutta kysyisin teiltä… sopisiko jos tänään käden sijaan suutelisin teitä poskelle?” Valerie tunsi kasvojaan kuumottavan, mutta vastasi sitten: ”En näe mitään syytä kieltäytyä.”
Kreivi hymyili ja painoi huulensa kevyesti Valerien poskelle. Valerie tunsi kreivin hengityksen hellivän hänen ihoaan, joka nousi sitten hengityksen vaikutuksesta kananlihalle. Hän kuuroutui kaikelle muulle paitsi kreivin hengitykselle, joten hän ei voinut kuulla suurta kuiskausten merta ympärillään.
”Hyvää yötä, neiti Valerie”, kreivi toivotti.
”Hyvää yötä, kreivi”, Valerie vastasi ja poistuessaan parvelta vilkaisi vielä varuillaan kohti Morcerfien parvea. Hänen onnekseen, sekä ihmetyksekseen, hänen isänsä ja äitinsä eivät olleet enää paikalla.
”Anteeksi, että viivyin”, Valerie sanoi astuessaan takaisin Danglarsien parvelle. Lucien vain hymähti vastaukseksi.
”Oliko prinssin parvella kovinkin tunkkaista? Avattu kaikkien näiden vuosien jälkeen…”
”Ei, kreivi oli järjestänyt sen siistittäväksi.”
”Niinpä tietysti, kreivillä ei jää mitään huomaamatta”, Lucien totesi ja käänsi katseensa taas oopperaan.
”Näin Danglarsit hetki sitten. Rouva Danglars tahtoisi puhua kanssanne”, Valerie sanoi.
”Kreivistä, epäilemättä…” Lucien mutisi, mutta nousi silti ylös. Valerie katsahti Danglarsien parvelle, ja siitä sitten oman perheensä parvelle. Mercedes oli palannut istumaan, mutta isäänsä Valerie ei nähnyt. Samassa hän huomasi, että kreivi Monte-Cristo ei ollut enää parvellaan.
”Huomasitteko mitä sille kreikattarelle tapahtui?” Lucien kysyi ovelle astellessaan.
”Mitä tarkoitatte?”
”Sillä välin kun olitte matkalla parvelle, hän katseli vasemmalle puolelleen, tuntui säikähtävän jotakin ja pyörtyi. Hän melkein putosi alas parvelta, mutta kreivi ehti juuri ajoissa tarttua häneen”, Lucien vastasi ja poistui.
Valerie kummasteli tietoa jonka Lucien oli hänelle antanut, ja katsoi kreivin parvelle, jolla nainen oli pyörtynyt. Sen vasemmalla puolella oli hänen perheensä parvi. Mitä tämä oli oikein säikähtänyt? Valerie ei ehtinyt kauaa asiaa miettiä, kun hän huomasi että Lucien oli mennyt Danglarsien parvelle, jossa heidän seuranaan oli Albert. Kukaan ei tuntunut viihtyvän omalla parvellaan, nyt kun edesmenneen prinssin parvi oli otettu jälleen käyttöön. Johtuiko kaikki tämä vain kreivin läsnäolosta? Kohta koko Pariisi olisi yksi suuri sirkus, jos tämä jatkuisi… ja kuinka oikeassa Valerie silloin olikaan, sillä tämä niin kutsuttu sirkus eteni juuri oopperatalon käytävällä, jossa kreivi Monte-Cristo ja kreivi Morcerf kohtasivat.
”Olen pahoillani, ettemme ehtineet puhua käynnilläni kauempaa, kreivi de Morcerf.”
”Älkää suotta pyydelkö anteeksi. Ymmärrän täysin miksi halusitte mahdollisimman pian uuteen asuntoonne. Minun täytyy myöntää, että oli melko rohkeaa ostaa talo näkemättä sitä ensin.”
”Luotan palvelijoihini”, Monte-Cristo myönsi.
”Missä se kyseinen talo sijaitsee?”
”Auteilissa, mutta ostin vastikään myös asunnon Champs-Elyséesin varrelta.”
”Ah. Taidan tietääkin Auteilin talon. Herra Villefortin ensimmäinen vaimo asui siellä ennen kuolemaansa”, Morcerf vastasi.
”Niinkö? Sitä en tiennytkään”, Monte-Cristo sanoi pitäen kasvonsa tyyninä. ”Aion pitää juhlat uusien ystävieni kunniaksi kyseisessä kartanossa, luuletteko että juhlien pitopaikka ei haittaa Villefortia?”
”Tuskinpa. Hän saattaa kokea vain hetken mielenliikutuksen, muttei sen suurempaa”, Morcerf vastasi.
”Hyvä niin. Olen aikeissa kutsua teidätkin, joten älkää murehtiko, että olette jäämässä syrjään.”
Morcerf naurahti kevyesti.
”En minä moisesta murehtisikaan, mutta kiitos kuitenkin kutsusta. Koskeeko kutsu perheiden nuoriakin, vai pelkkiä vanhempia?”
”Kutsu koskee tietysti kaikkia. Ovathan vicomte ja Valerie-neiti läheisiä ystäviäni.”
”Hyvä. Odotamme siis kutsuanne innolla, kreivi”, Morcerf sanoi ja kumarsi. Kreivi kumarsi vain aavistuksen verran takaisin ja palasi sitten omalle parvelleen. Hän istuutui sulavasti tuoliinsa ja katsoi mitään sanomattomalla ilmeellä oopperan yleisöä. Vaikka katse oli tyyni, hänen sisällään kiehui suuri halveksunta. Hän katsoi vastapäiselle parvelle suoraan kohti Valerie de Morcerfia ja sytytti sikarinsa. Jos joku olisi juuri silloin katsonut hänen silmiään, olisi hän ehkä tunnistanut suuren liekin niissä. Liekin, joka hautoi kostoa.
”Petturuuden hedelmät täytyy repiä irti puusta”, kreivi mutisi, niin että edes ovella seisova Bertuccio ei tätä kuullut, ja puhalsi sitten ilmaan savurenkaan ja katsoi sen lävitse naista joka katsoi haltioituneena oopperaesitystä.
Seuraavana päivänä toimitettiin Morcerfien kartanoon kirje kreivi Monte-Cristolta, jossa hän kutsui Albertin ja Valerien päivälliselle uuteen asuntoonsa Champs-Elyséesin varrelle. Heidän eräs ystävänsä oli kuulemma myös kutsuttu mukaan.
”Kenetköhän hän on kutsunut?” Albert kysyi.
”Sitä ei tiedä, kun on kreivistä kyse…” Valerie vastasi.
Tovia myöhemmin Albert ja Valerie saapuivat tapaamaan kreivi Monte-Cristoa Champs-Elysées’n varrelle. He näkivät vaunuistaan kreivin pihamaalla juttelemassa Lucien Debrayn kanssa. Heidän vaunujensa saavuttua, riensi Lucien nopeasti ottamaan Valerien vastaan. Nainen ei ymmärtänyt edes kiittää tätä avusta, sillä hän tarkasteli taloa mielenkiinnolla. Kreivi ja Lucien kertoivat jutelleensa juuri Danglarsien perheestä, ja se sai kreivin kysymään erästä asiaa Albertilta: ”Vieläkö sopimuksenne Danglarsien kanssa on vireillä?”
”Valitettavasti”, Albert totesi.
”Se on melkeinpä päätetty asia”, totesi Lucien, joka tietysti tiesi asiasta yhtä hyvin kuin Albert, sillä hänhän työskenteli paroni Danglarsin kodissa päivittäin.
”Neiti Eugénie on hyvin kaunis nainen. Sain kunnian tavata hänet kun kävin avaamassa pankkitilini paroni Danglarsin luona”, kreivi totesi. Valerie ja Lucien vilkaisivat toisiaan mutta eivät kehdanneet kysyä kreivin rajattomasta tilistä.
”Kaunis kyllä, mutta liian rikas”, Albert totesi.
”Eihän se ole mikään pätevä syy, olettehan itsekin rikas. Tunnutte olevan aivan kauhuissanne tästä liitosta”, kreivi vastasi.
”Tätä kauhua ei ole yksinomaan minun tahollani”, Albert puolusti, kun he lähtivät astelemaan kohti sisätiloja.
”Millä taholla sitten?”
”Äidilläni. Hän tuntuu pitävän Danglarseja hyvin vastenmielisinä.”
”Oh. Vai sillä tavalla”, kreivi sanoi ja tuntui hetken miettivän jotakin.
”Niin. Eli jos menen Eugénien kanssa naimisiin, teen äidin onnettomaksi.”
”Älkää siis menkö naimisiin.”
”Mutta sitten petän isäni luottamuksen.”
”Menkää siis naimisiin”, kreivi totesi kohauttaen olkapäitään.
”Kaipaisin todella ystävän neuvoa tässä tapauksessa, hyvä kreivi”, Albert huokaisi ja he astelivat suuren koreasti sisustetun salin läpi teehuoneeseen. He huomasivat että Lucien oli jäänyt heistä pahasti jälkeen, sillä hän käveli ja kirjoitti jotakin muistivihkoonsa yhtä aikaa.
”Mitä nyt, Lucien? Piirrättekö talosta pohjapiirrosta?” Albert kysyi.
”En toki, vaan lasken paljonko paroni Danglars teki voittoa Haitin arvopaperien nousussa.”
”Jättäkää jo työasiat, olemmehan sentään kreivin luona vierailulla.”
”Toden totta, olen pahoillani”, Lucien totesi ja pisti muistivihon taskuunsa.
”Vicomte Morcerfin ongelmaan palatakseni -”, kreivi totesi ja veti kolmesti soittokellon narua. Samassa Bertuccio saapui ovesta, mukanaan teetarjotin, jota hän alkoi purkaa huoneen keskellä olevalle pöydälle. ”- haluaisin kertoa huoleni sen suhteen, kun aion kutsua Villefortit, Danglarsit, sekä teidät luokseni Auteiliin – eikö tämä asetelma tunnu jo melkeinpä myötäjäiskokoukselta? Saatatte joutua melko tukalaan tilanteeseen.”
”Toden totta”, Albert totesi. ”Ettekö voisi jättää meitä kutsumatta?”
”Minä ainakin haluaisin päästä juhliin”, Valerie totesi hiukan loukkaantuneena.
”Entäpä jos minä ja äiti sitten lähtisimme hetkeksi pois Pariisista?”
”Tuo onkin hyvä idea, äitihän sanoi haluavansa pian taas merenrannalle”, Valerie totesi.
”Asia on siis sillä selvä. Te lähetätte minulle matkaan lähdettyänne kirjeen todisteeksi, ettette ole Pariisissa, niin Danglarsit eivät loukkaannu”, kreivi totesi. ”Ja näin neiti Valeriekin pääsee rientoihin mukaan.”
”Sanokaahan, miksi ette tulisi tänään meidän luoksemme lounaalle? Isä on valitettavasti kokouksessa, mutta olisihan meitä Albert, äiti ja minä”, Valerie ehdotti. Lucien otti muistivihkonsa jälleen esille ja syventyi siihen, kun keskustelu ei koskenut häntä lainkaan.
”Tulisin mielelläni, mutta en ole vapaa tänä iltapäivänä. Olen aikeissa tavata erään henkilön”, kreivi vastasi.
”Naisenko?” Albert kysyi uteliaana ja Lucienkin kohotti hieman toiveikkaana päätään.
”En suinkaan, vaan majuri Bartolomeo Cavalcantin, erään italialaisen aatelismiehen. Hän tuo ensikertaa poikansakin nähtäväkseni, joten olen suunnitellut heille hienon päivällisen”, kreivi vastasi ja Lucien palasi jälleen numeroiden pariin pettyneenä.
”Sepä harmi”, Albert ehti todeta kun samassa ovi kävi. Bertuccio oli palannut, ja kumarsi nyt syvään kreiville.
”Maximilien Morrel on saapunut”, hän ilmoitti.
”Hienoa, pyydä hänet sisään”, kreivi vastasi ja pian tuo suurikokoinen sotilas astelikin heidän eteensä.
”Hyvää päivää”, Morrel toivotti ja kumarsi hieman.
”Päivää, istukaa alas, rakas Morrel. Ehditte juuri ajoissa teelle”, kreivi toivotti.
”Tosiaan, olen pahoillani että olen myöhässä, minulle ilmaantui hieman esteitä matkan varrella”, Morrel vastasi ja istuutui alas.
”Ei mitään vakavaa, toivottavasti?”
”Ei toki, ei toki”, Morrel sanoi huolettomasti, eikä sanonut asiasta sen enempää, eikä kukaan kehdannut kysyä. Kreivi ei edes halunnut kysyä, sillä hän arvioi tietävänsä mistä oli kyse.
”Minun on valitettavasti puolestani poistuttava, mutta en hennoisi pakottaa Valerietakin jo lähtemään. Mikähän nyt eteen?” Albert totesi noustessaan ylös.
”Jospa tulisitte minun kanssani vaunuillani. Jätetään teidän vaununne neidin käyttöön”, Lucien totesi melkeinpä riemuissaan saadessaan tekosyyn lähteä.
”Erinomainen ehdotus! Kreivi, minä toivotan teille nyt onnea matkaan juhlienne suhteen, ja toivon että teillä muilla on siellä oikein hauskaa”, Albert sanoi ja ojensi kätensä kreiville. Kreivi tarttui siihen, mutta ei puristanut sitä.
”Samaa toivon minäkin, ja toivotan teille oikein hyvää matkaa”, kreivi sanoi, ja Albert poistui Lucien mukanaan. Kreivi käänsi katseensa nyt Valerieen, joka oli jo pitkään odottanut tilaisuutta puhua kreivin kanssa.
”Kertokaahan, onko veljenne aina tuollainen tuuliviiri?”
”Aina”, Valerie vahvisti ja joi teensä loppuun. Bertuccio, joka oli jäänyt kaatamaan Morrelille teetä, katsoi nyt Valerien kuppia, sitten kreiviä joka katsoi häntä hyväksyvästi, ja sitten Valerieta: ”Ottaisitteko lisää teetä?”
”Kyllä kiitos”, Valerie totesi ja Bertuccio kaatoi hänellekin täyden kupillisen, ja poistui sitten.
”Te koulutatte palvelijanne ihailtavasti”, Morrel totesi tämän lähdettyä.
”Kuinka niin?” kreivi kysyi.
”En voinut olla huomaamatta kuinka hän pyysi sanaakaan sanomatta lupaa teiltä puhutella neiti de Morcerfia”, Morrel vastasi.
”Sittenhän hän ei ole vielä tarpeeksi hyvä palvelija. Kunnon palvelija osaa pyytää lupaa kenenkään huomaamatta. Ali on mestari siinä, sillä hän ei muuta teekään kuin kommunikoi katseellaan. Hänen kielensä on nimittäin katkaistu”, kreivi totesi ja Morrel värähti. Kreivi hymyili hiukan huvittuneesti.
”Mutta mennäänpä iloisempiin aiheisiin. Olemme puhuneet jo pitkään ennen tuloanne Albert de Morcerfin avioliitosta neiti Danglarsin kanssa, joten voisin nyt kysyä teiltä, neiti Valerie, oletteko saaneet uutta tietoa koskien teidän ja paroni d’Epinayn kihlausta?”
”En sanaakaan, sillä Franz on yhä Italiassa”, Valerie totesi. ”Enkä henkilökohtaisesti sanottuna välitä vaikkei uusia uutisia kuuluisikaan.”
”Franz d’Epinay…” Morrel mutisi. ”Onko hän edesmenneen kenraali Epinayn poika?”
”On. Tunnetteko hänet?”
”En. Olen vain kuullut huhuja hänestä ja tuomari Villefortin tyttärestä”, Morrel sanoi ja lievästi punehtui kasvoiltaan.
”Valentine. Niin, herra Villefort haluaisi kovasti naittaa tyttärensä Franzille, mutta yhtä suurta tarmoa löytyy isältäni minun suhteen”, Valerie vastasi.
”Te ette kuulosta kovin innostuneelta”, kreivi totesi.
”Kuten sanoin jo Roomassa, kihlautuisimme puhtaasti poliittisista syistä”, Valerie totesi ja Morrel kavahti.
”Kuinka julmaa”, hän totesi.
”Mitä tarkoitatte?” Valerie kysyi.
”En voi millään uskoa, isäni ja äitini onnellista liittoa seurattuani, että kahden ventovieraan liitto voisi millään tavalla toimia, ilman minkäänlaista tunnesidettä.”
”Emme me ole ventovieraita. Olemme lapsuudenystäviä; Franz, Albert ja minä. Olemme tunteneet jo vuosikaudet, ja olemme hyviä ystäviä.”
”Mutta kertokaa minulle. Rakastatteko te tulevaa kihlattuanne?” Morrel kysyi hiukan kiihdyksissä. Oli Valerien vuoro kavahtaa.
”Minä… en tiedä.”
”Sitten teidän ei tulisi naida häntä”, Morrel totesi kylmästi. ”Minusta on ihmisten omia oikeuksia loukkaavaa naida ihminen jota ei rakasta. Se vangitsee kaksi ihmistä yhdellä iskulla.”
”Rauhoittukaahan, rakas Morrel”, kreivi sanoi, puuttuen vihdoin keskusteluun. ”Tämä liitto ei ole neiti Valeriesta itsestään kiinni.”
”Mutta sen pitäisi olla!” Morrel sanoi yhä vain kiihtyneenä. Kreivi nousi ylös ja painoi kätensä Morrelin olkapäälle.
”Ymmärrän tuohtumuksenne, mutta pyytäisin teitä silti hillitsemään itsenne hienon neidin läsnäollessa”, kreivi sanoi ja Morrel joi teensä ripeästi loppuun, nousi ylös, ja poistui hiljaa anteeksipyyntöjä mumisten. Kreivi ja Valerie katsoivat hänen peräänsä sanattomina.
”Mikä häneen oikein iski? Hän puhui kuin olisi syvästi minun ja Franzin liittoa vastaan”, Valerie totesi.
”Älkää murehtiko, kyse ei ole teistä vaan eräästä jota hän rakastaa. Tämä nainen on luvattu jo toiselle vasten tämän tahtoa ja Morrel-parka on moisen vuoksi hyvin epätoivoisessa tilassa.”
”Niinkö? Nyt minun käy häntä sääliksi”, Valerie totesi.
”Älkää häntä surko, kyllä kaikki selviää aikanaan”, kreivi totesi ja istuutui takaisin alas. ”Ymmärrän jos haluatte lähteä, nyt kun kaikki vieraani ovat meidät tänne hylänneet.”
”En toki. Jään mielelläni vielä hetkeksi”, Valerie sanoi ja joi teetään hiukan mietteissään.
”Järkyttivätkö hänen puheensa pahasti teitä?” kreivi kysyi.
”Ei… Mietin vain, onko minun ja Franzin avioliitto reilu, sillä kummallakaan ei ole halua mennä naimisiin. Herra Morrel taisi olla oikeassa – se vangitsee kaksi ihmistä yhdellä iskulla.”
Kreivi oli hetken mietteissään ja sanoi sitten: ”Jos koskaan koette tarvitsevanne apua tässä asiassa – jos ette halua tosissanne naimisiin. Minulla on teille yksi pyyntö.”
”Mikä se on?”
”Että otatte suoraa yhteyttä minuun. Luulen että voisin auttaa teitä jotenkin asiassa.”
”Todellako?” Valerie ihmetteli.
”Todella. Joten jos haluatte välttää avioliiton paroni d’Epinayn kanssa, ilmoittakaa siitä minulle.”
”Ilmoitan. Kiitos kreivi, olette oikea aarre.”
”En läheskään”, kreivi totesi hymyillen.
Kreivi ja Valerie viihtyivät vielä pitkän tovin toistensa seurassa, kunnes yllättäen Bertuccio ilmoitti majuri Bartolomeo Cavalcantin saapuneeksi. Kreivi nousi nopeasti ylös: ”Miten aika pääsikin lentämään näin nopeasti? Nyt saapuvat jo uudet vieraani kun viihdyn vielä vanhojenkin seurassa.”
”Minun lienee siis aika poistua. En tahdo häiritä jälleennäkemistänne”, Valerie sanoi ja nousi ylös.
”Sallikaa minun saattaa teidät vaunuille. Bertuccio, missä majuri on tällä hetkellä?”
”Vasta poistumassa vaunuista, ilmoitin hänen tulostaan heti kun näin hänen kääntyvän tänne porteista.”
”Erinomaista”, kreivi totesi ja tarjosi Valerielle kätensä ja lähti saattamaan tätä vaunuilleen.
”Näemme siis seuraavan kerran Auteilissa, oletan?” kreivi kysyi kun he olivat päässeet pihamaalle ja Valerien vaunut olivat saapuneet heidän eteensä.
”Näin ainakin toivon. Kiitos kun sain vierailla luonanne näin pitkään”, Valerie kiitti ja kreivi auttoi hänet vaunuihin, katsoi ruusupensasta takanaan, ja poimi sieltä koreimman näköisen ruusun Valerielle.
”Ilo oli minun puolellani. Sanokaa lämpimät terveiset kreiville ja kreivittärelle puolestani.”
”Sanon”, Valerie vastasi ja nuuhkaisi saamaansa ruusua. ”Näkemisiin, kreivi.”
”Näkemiin, neiti Valerie”, kreivi toivotti, hymyili, ja lähetti Valerien vaunut matkaan juuri sopivasti, sillä juuri kun vaunut olivat kadonneet näkyvistä, saapui majuri Cavalcanti hänen luokseen.
”Kreivi Monte-Cristo, otaksun?”
Hetkeä myöhemmin Valerien vaunut saapuivat Morcerfien kartanon pihaan. Valerie oli koko kotimatkan miettinyt mitä Morrel oli sanonut.
Mutta kertokaa minulle. Rakastatteko te tulevaa kihlattuanne?
Sanat kummittelivat hänen mielessään, sillä hän ei tiennyt vastausta. Hän ei ollut koskaan ajatellut sitä. Rakastiko hän todella Franzia?
Päästyään ulos vaunuista Valerie ehti kävellä tuskin viittä askelta, kun hän huomasi jonkun seisovan heidän etuovellaan. Tämä henkilö kääntyi naisen askeleet kuultuaan ja näytti hieman yllättyneeltä tämän nähdessään. Valerien silmätkin laajenivat hämmästyksestä, ja hän pudotti huomaamattaan kreiviltä saamansa ruusun maahan.
”Franz..?”
-
Kommentoin nyt kun niin lupasin. Tosiaankin, olin jo kertaalleen lukenut tämän luvun, mutta silloin oli olevinaan niin kamala kiire, etten ehtinyt kommentomaan ollenkaan. Ja hävettää tajuta, etten aikanaan kommentoinut edes tuota neljättä lukuakaan. No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan, eh.
Olen edelleenkin sitä mieltä, että kuvailusi on lähestulkoon täydellistä (koska täydellinen on mahdotonta). Tykkään Monte Criston kreivistä ja jostain syystä miellän kreivin aina ja kaikkialla Gérard Depardieun näköiseksi. Syystä tai toisesta... :D Vaikka hän ei ehkä olekaan aivan sen näköinen mitä ficissä on ajateltu...
Mitähän sitä muuta sanoisi... Neloslukuun en sen pahemmin nyt kiinnitä huomiotani, vaikka luinkin sen nyt uudelleen pitkästä aikaa. Sanon vain, että tykkäsin etenkin siitä kuinka Valerien äiti pelästyi kuullessaan Morrellin nimen. Mielikuvitus alkoi laukkaamaan ja nyt mietinkin, että onko Mercedes ja herra Morrell sittenkin vanhoja tuttuja vai mitä. Mielenkiintoista.
Viides luku. Hmmm. Valerie todellakin on kreivin koukussa, jos voi käyttää kalastustermejä. Hän ei edes aavista, ettei arvon kreivillä, jota hän pitää ystävänään, ole puhtaan jauhot pussissa, näin kansanomaisesti ilmaistuna. Kreivi kun etsii vain kostoa eikä mitään muuta. Kenties jossain syvällä sisimmässään hän ehkä tuntee jotain pientä positiivistakin tunnetta. Kenties. Mutta kosto on tärkeintä juuri nyt.
Vasta muuten tajusin, että Valerien äiti taitaa olla juuri se sama Mercedes jonka kanssa kreivi oli edellisessä elämässään, silloin kun hän oli vielä Edmond Dantès tavallinen varakapteeni, juuri saamassa kapteenin viran itselleen Pharaon -laivalla, kihloissa. Näin kauan kesti ennen kuin tajusin. Selvensipähän hieman minulle nyt minkä takia juuri Valerie tuli valituksi koston välikappaleeksi.
Kreivi kumarsi vain aavistuksen verran takaisin ja palasi sitten omalle parvelleen. Hän istuutui sulavasti tuoliinsa ja katsoi mitään sanomattomalla ilmeellä oopperan yleisöä. Vaikka katse oli tyyni, hänen sisällään kiehui suuri halveksunta. Hän katsoi vastapäiselle parvelle suoraan kohti Valerie de Morcerfia ja sytytti sikarinsa. Jos joku olisi juuri silloin katsonut hänen silmiään, olisi hän ehkä tunnistanut suuren liekin niissä. Liekin, joka hautoi kostoa.
”Petturuuden hedelmät täytyy repiä irti puusta”, kreivi mutisi, niin että edes ovella seisova Bertuccio ei tätä kuullut, ja puhalsi sitten savusta renkaan ilmaan ja katsoi sen lävitse naista joka katsoi haltioituneena oopperaesitystä.
Ei ole Valerien isäkään vielä tajunnut yhteyttä Edmontin ja kreivin välillä, mutta jonain päivänä hän vielä käsittää ja oppii ymmärtämään. Kosto on tavallaan suloisinta silloin kun se jolle kostetaan ei ole tietoinen kostosta tai siitä, että joku jonka on joskus pettänyt on perässäsi.
Ihana luku kaiken kaikkiaan. Jään odottamaan seuraavaa. :)
-
Minun on pakko heittää nuhderyöppy niskaasi, Fubuki. ;D Edellisen luvun ilmestymisestä on aivan liian kauan.
Eiköhän Debray panostanut ulkomuotoonsa muunkin kuin sen takia että mies oli lähdössä oopperaan. ;) Nuorukainen oli sentään mademoiselle de Morcerfin seurassa, jonka suosioon sulkeutumisesta näytetään suorastaan kilpailevan. Miehen smokista ja tummansinisestä, satiinikauluspaidasta koostuva vaatetus oli tosin väärältä aikakaudelta. Tulevaisuudesta. Herrasmiehet käyttivät Monte-Christon kreivin aikaan kuviollista liiviä, valkoista pellavapaitaa, hännystakkia tai sakettia (http://pukuvuokraus.fi/images/liivi1.jpg).
Käytät melko paljon dialogia ainakin tässä ficissä. Sitä lukee mielellään sen aitouden, eläväisyyden ja sen takia että se kuljettaa sukkelasti tapahtumia eteenpäin. Esimerkiksi jostain kreivin kohahduttavasti teoista kerrottaessa dialogi on ”hiljaista” kerrontaa oivempi vaihtoehto, sillä vuoropuhelut suorastaan puhaltavat elämää juoruihin. Sinun kannattaisi silti miettiä voisiko joistain asioista kertoa ilman vuoropuheluja.
Löysin muutamia tökkiviä lauseita kuten tämän lainaamani, ja kankeus johtui lähinnä sanajärjestyksestä. Kun on tarkempi sanajärjestyksen kanssa, yksikään särö ei pirsto kokonaisuuden sulavuutta ja selkeyttä. =)
--kreivi mutisi, niin että edes ovella seisova Bertuccio ei tätä kuullut, ja puhalsi sitten savusta renkaan ilmaan ja katsoi sen lävitse naista joka katsoi haltioituneena oopperaesitystä.
ja puhalsi sitten savurenkaan--
Vaikka edellisestä luvusta onkin vierähtänyt reippaasti aikaa, en kiistä etteikö tämä luku olisi ollut odottamisen väärti. Oopperatalo toimi muunkin kuin oopperaesityksen näyttämönä; itseasiassa parhaat ja yllätyksellisimmät näytökset käytiin koreissa aitioissa. Kreikattaren yllättävä pyörtyminen, monsieur Debrayn mustasukkaisuuteen viittaava ilme, monsieur le comte kysymässä saisiko suudella mademoiselle de Morcerfia poskelle kämmenselän sijasta... Perhosen koreat siivet osuivat jo seitin tahmeuteen, ja kokeneiden huulten siirtyessä poskelta huulille tämä on pysyvästi Monte-Christon kasvot omaavan hämähäkin seittiansassa. ;)
Jatkon merkeissä.
-
Kommenttikampanjasta hyvää iltapäivää.
Olipa hienoa, että osuin löytämään tämän ficin. Minä rakastan Monte-Criston kreiviä, mutta yhtään ficciä en ole tästä fandomista lukenut. Hienosti olit osannut sijoittaa tarinasi Dumas'n maailmaan ja hahmot tuntuivat aidoilta. Eniten pidin ehkä lipevästä Lucien Debraysta sekä varsinkin Morrelista. Hän on kyllä kirjassakin ehdottomasti yksi suosikkihahmoni. Kreivi itse oli ehkä hieman synkempi kuin kirjassa, mutta jollakin tavoin hänestä sai todella voimakkaan ja pahaenteisen tunnun. Pidin siis todella paljon.
Teksti oli elävää ja virheetöntä ja ajankuva oli koko ajan selvästi läsnä. Kaiken kaikkiaan, todella laadukasta tekstiä, mutta silti tekee mieli nillittää muutamasta asiasta.
Ensiksikin, minun silmääni pistää tuo Albert De Morcherfin nimittäminen vicomteksi eikä varakreiviksi. Se häiritsee erityisesti siksi, että kaikki muut arvonimet, kreivit ja paronit, ovat suomeksi. Ja toinen asia on Valerie. Hahmo on sinänsä erittäin hyvin kirjoitettu, mutta historiafriikkiä häiritsee arvon neidin ennenkuulumaton vapaus. Tuohon aikaan naimattomat neidot pidettiin visusti holhoojien ja esiliinojen silmien alla, eikä olisi tullut kuuloonkaan matkustella veljen kanssa tai seurustella naimattomien nuorten herrojen kanssa tuohon tyyliin mainettaan täysin menettämättä. Ja sitten sellainen asia, että voisiko noita Kreivin Pov-kohtia merkitä jotenkin paremmin? Itse harrastan sitä, että kursivoin tuollaiset kertovan tekstin väliin sijoitetut ajatukset. Nyt ne hyppäävät lukijan eteen ihan yllättäen ja sekoittavat juonen sujuvuutta.
Mutta niin tai näin, nämä ovat vain huomioita, ja mikään noista mainitsemistani asioista ei muuta sitä tosiasiaa, että tämä on todella hyvä ficci. Ja sitäpaitsi, teksti on sinun ja ilman muuta on oikeutesi käyttää taiteilijan vapautta. Siinä juuri piilee fanfictionin kauneus.
Jatka ihmeessä hienoa työtä. Tulen jatkossakin seuraamaan tätä, nyt kun kerran tulin tämän löytäneeksi. Lopuksi on vielä pakko antaa kiitokset erittäin osuvasta nimivalinnasta tälle ficille. Monte-Criston kreivin punainen lankahan on juuri vendetta, eli verikosto.
zilah
-
Sirina Black, kiitos kovasti kommentista :-* laitan pitkästä aikaa jatkoa kohtapuoliin
Lavinia, anteeeeeeeeeeeksi kun kesti näin kauan, mun piti laittaa jatkoa ennen kuin lähden Skotlantiin mutta se vähän pääsi unohtumaan ^^'
zilah, kiva kun kommenttikampanjoit täällä :) ja mitä tulee Albertin nimittämiseksi vicomtena niin näin se mun kirjapainoksessanikin Monte-Criston kreivissä menee ??? mene ja tiedä miksi sitten, mutta vissiin siitä sitten tarttunut se että kirjoitan Albertin vicomtena :s
-
6. Luku
Hänen melankolia, minun melankolia
Koin jälleenkohtaamisen nuoren
naisen kanssa uudessa asunnossani.
Hänen sielunsa, joka ei tiedä millaista
on rakastaa toista, koki järkytyksen
sellaisen toimesta joka tietää
tuon kauniin tunteen.
Tämä kysyi häneltä:
”Rakastatteko tulevaa kihlattuanne?”
Hetken aikaa hämmentyneinä tästä jälleennäkemisestä, Franz ja Valerie vain tuijottivat toisiaan kuin eivät olisi nähneet vuosiin. Franz oli kasvattanut kolmessa kuukaudessa itselleen tyylikkäästi muotoillun parran, ja hän piti vasenta käsivarttaan hiukan jäykkänä kylkeään vasten, johtuen luultavasti vammasta jonka hän sai kaksintaisteltuaan Château-Renaudin kanssa.
”Valerie, mukava nähdä sinua jälleen”, Franz viimein totesi ja asteli tätä lähemmäs.
”Niin sinuakin Franz, mutta eikö sinun pitänyt viettää Italiassa ainakin vuosi?”
”Piti, mutta uteliaisuuteni vei voiton ja halusin tulla katsomaan miten kreivi on asettunut Pariisin piireihin. Olen jo kuullut Ranskan puolelle päästyäni muutamankin huhun.”
”Kreivi on asettunut tänne varsin huomiota herättävästi, hän on ehtinyt jo pelastamaan rouva Villefortin ja Edouardin hengen, avaamaan rajattoman tilin Danglarsilla, ostamaan prinssin hylätyn aition oopperatalosta sekä Auteilin kartanon.”
”Huhut siis pitivät paikkansa. Kuulin myös että hän osti rouva Danglarsin hevoset.”
”Ja palautti ne kullan ja jalokivien koristelemina takaisin, kun kuuli loukanneensa rouva Danglarsia.”
Franz nauroi makeasti.
”Kuulostaa toden totta siltä samalta kreiviltä, jonka tapasimme Italiassa… Kunpa pääsisin tapaamaan hänet jälleen.”
”Hän pitää juhlat Auteilissa. Jos hän vain saa kuulla sinun palanneen Pariisiin, saat varmasti myös kutsun.”
”Keitä muita on tulossa?”
”Danglarsit, Villefortit, meidän perheemme, sekä luultavasti joitakin Albertin ystäviä jotka esittelimme kreiville kun hän kävi luonamme aamiaisella. Albertin täytyy tosin kieltäytyä kutsusta ja hän käyttää äitiämme tekosyynä tälle tempulle. Albert ei halua joutua minkäänlaiseen myötäjäiskokoukseen Danglarsien kanssa.”
”Siinä tapauksessa minunkin on parasta kieltäytyä kutsusta, mikäli sellaisen kreivi ehtii antaa. Jos Villefortit ja Morcerfit saapuvat, olen melkoisessa pulassa”, Franz totesi hiukan pettyneenä.
”Tosiaan, saatat joutua epämukavaan asemaan Valentinen ja minun takiani”, Valerie totesi myös hiukan harmistuneena. ”Mutta olen varma, että saat kyllä kutsun kreivin luo joskus toistekin. Kävin juuri hänen uudessa asunnossaan Champs-Elyséesin varrella.”
”Kreivin tuntien, kutsu voi tulla koska tahansa”, Franz totesi ja käänsi katseensa hetkeksi maahan.
”Sinulta on pudonnut jotain”, hän totesi ja nosti ruusun maasta.
”Ai niin”, Valerie sanoi ja otti kukan takaisin. ”Olin niin yllättynyt tulostasi, että unohdin sen… Oletko täällä tapaamassa Albertia?”
”Itse asiassa kyllä, onko hän kotona?”
”En osaa sanoa, mutta jos on, hän on varmasti paviljongissaan.”
”Suuntaan siis sinne. Näkemiin.”
”Näkemiin”, Valerie vastasi ja pudisteli päätään itsekseen katsoessaan kuinka Franz asteli puutarhan läpi kohti paviljonkia. Niin pitkän ystävyyden jälkeen, mitä hän on Franzin kanssa elänyt, hänen oli vaikea kuvitella tuntevansa koskaan mitään romanttista tätä kohtaan. Ja hän tunsi pienen piston sydämessään muistaessaan jälleen Morrelin sanat siitä, kuinka avioliitto ilman rakkautta vangitsee kaksi yhdellä iskulla…
~*~
Kun Auteilia katsoo ensikertaa, se ei näytä kovinkaan loisteliaalta kartanolta, jonne yksi luultavasti maailman rikkaimmista miehistä asettuisi asumaan. Kreivi oli nimittäin vaatinut, että rakennuksen ulkomuotoon ei saanut kajota. Kuitenkin heti porteista sisään astuttuaan, saattoi huomata että ei kukaan muu kuin tuo varakas kreivi voinut olla paikan omistaja. Pihamaa oli istutettu täyteen komeita puita ja tuuheita pensaita. Vain kolmessa päivässä oli hylätyn kartanon pihalle pystytetty Eden. Kreivi Monte-Cristo oli antanut tarkat käskyt mihin mikäkin puu ja pensas tuli istuttaa, ja millaisena nurmikko täytyi pitää, ja hänellä oli siihen syynsä.
Kartano oli koristettu tuorein värikkäin kukkasin jokaista portaikkoa ja takan reunusta myöten ja huoneet oli siivottu lattiasta kattoon asti. Palvelusväen keskuudessa kävi jo kohina, kun vieraiden saapumiseen oli enää neljännestunti jäljellä.
Ja niin kello kuusi kuului pelkästään kavioiden kopse, ilman pyörien kahinaa pihapolun hiekkaa vasten. Paikalle saapui Maximilien Morrel mustan tammansa selässä, ja kreivi Monte-Cristo odotti häntä portailla iloisesti hymyillen.
”Olen toivottavasti ensimmäinen?” Morrel kysyi toiveikkaana. ”Ratsastimme kilvan herra Debrayn ja Château-Renaudin kanssa, paronitar Danglarsin vaunut kintereillämme.”
”Olette toden totta ensimmäinen, onnitteluni”, kreivi totesi ja seinistä kaikui lisää kavioiden kopsetta, kun Morrelin mainitsemat henkilöt saapuivat.
Lucien Debray laskeutui sulavasti hevosensa selästä ja kiiruhti avaamaan paronitar Danglarsille vaunujen oven. Kun Lucien oli ojentanut kätensä paronittarelle, huomasi kreivi jotain, minkä vain hyvin tarkkaavainen silmä saattoi erottaa. Paronittaren kädessä ollut pieni kirjelippu vaihtoi omistajaa samalla kun Lucien auttoi tämän alas vaunuista, ja se lippu sujahtikin hyvin nopeasti miehen takin taskuun. Paronittaren perässä saapui hänen kalpea puolisonsa sekä heidän tyttärensä Eugénie.
Kreivi pisti merkille, kuinka paronitar Danglars tarkasteli kartanon pihaa, ja muuttui hiljalleen yhtä kalpeaksi kuin miehensä. Hyvin pienoinen ero paronittaren oikeaan ihon sävyyn nähden, mutta kreivi tiesi etsiä tätä eroa.
Kreivi johdatti vieraansa sisätiloihin, ja tuskin oli ehditty vaihtaa muutamaakaan sanaa, kun Baptistin ilmoitti saapuneeksi majuri sekä vicomte Cavalcantit.
”Cavalcanti?” Lucien toisti hiukan ihmeissään. ”Se sama majuri Cavalcanti joka vieraili luonanne? Kuka hän oikeastaan on?”
”Kuulittehan te. Cavalcanti”, kreivi Monte-Cristo sanoi.
”Nimi ei sano minulle mitään”, Lucien totesi.
”Aivan, tehän ette tunne italialaista aatelistoa. Jos Italiassa sanoisin tuon nimen, kaikki tietäisivät että Cavalcanti on sama kuin ruhtinas.”
”Ja he ovat rikkaita?” uteli saman tien pankkiiri Danglars.
”Mahdottoman”, kreivi totesi huvittuneena. ”Ja tavoitteenaan vain tuhlata omaisuuttaan. Tulette huomaamaan, että mikäli vicomte Cavalcanti onnistuu aikeissaan löytää ranskalainen rouva itselleen täältä Pariisista, tämä saa elää kuningattaren elämää.”
Danglarsin katse eksyi hetkeksi hänen tyttäreensä, ja sitten ovelle, josta saapuivat siististi pukeutuneet majuri Cavalcanti ja hänen poikansa Andrea.
Samassa Baptistin ilmoitti seuraavat vieraat, Villefortit.
Ovesta astelivat majurin perässä prokuraattori Villefort, sekä hänen vaimonsa ja vanhin lapsensa, Valentine. Kun nuo kolme astelivat huoneeseen, muuttui Morrelin käytös silmiinnähtävästi. Kreivi katsoi kuinka Morrel vältti katsetta Villefortien kanssa ja vetäytyi syrjemmälle muista vieraista, samalla kun ujon Valentinen katse etsiytyi mieheen tämän paksun otsatukan alta. Kreivin huulilla vilahti pieni hymy, joka kuitenkin katosi kun hän huomasi palvelijansa Bertuccion käytöksen. Tämä tuijotti kalpeana paronitar Danglarsia ja näytti siltä kuin alkaisi juuri huutaa kauhusta. Kreivi teki huomaamattoman, mutta nopean liikkeen joka pakotti Bertuccion sivummalle, naapurihuoneeseen oven taakse.
”Bertuccio, herää painajaisestasi ja tee kuten on käsketty”, kreivi totesi kylmästi.
”Mutta se nainen… se nainen!” Bertuccio kuiski ja pidätteli hysteeristä huutoaan. ”Hän on se sama jonka näin silloin, vuosia sitten –”
”Minä tiedän, Bertuccio.”
”Mutta se mies! Hänkin on täällä!” Bertuccio sanoi käheästi.
”Kenestä puhut?”
”Prokuraattori… Minä –” Bertuccio ei ehtinyt sanoa enempää, kun hän näki kreivin huulilla julman, suorastaan hirvittävän hymyn. Kreivi hykersi naurusta ja painoi kätensä otsalleen. Juuri tuolla hetkellä Bertuccio tunsi, että hän oli paljastanut jotain elämää tärkeämpää kreiville, eikä hän itse kuitenkaan tiennyt mikä se salaisuus oli.
Sillä välin kun kreivi oli käynyt pikaisen keskustelun Bertuccion kanssa, olivat Valerie ja hänen isänsä saapuneet. Lucien oli ottanut isännän puolesta Valerien vastaan, ja kreivi katsoi tätä nyt kasvot täysin tyyninä. Hän nosti jälleen hymyn huulilleen ja asteli sitten lähemmäs saapuneita vieraita: ”Kreivi de Morcerf, olen pahoillani, etten ollut ottamassa teitä vastaan. Mukava nähdä teitä jälleen.”
”Ilo on minun puolellani, kreivi”, Morcerf vastasi ja ojensi kätensä kreiville. Kreivi kätteli tätä pikaisesti ja asteli sitten Valerien luo. ”Neiti Valerie, olette näköjään löytänyt tätä iltaa varten jälleen asun antamieni lahjojen joukosta.”
”Kyllä, kiitokseni jälleen kerran siitä”, Valerie sanoi ja näytti monenkin mielestä ihastuttavalta kreivin hänelle lahjoittamassa shampanjanvärisessä leningissään.
”Ilo oli kokonaan minun”, kreivi Monte-Cristo totesi ja suuteli Valerien kättä Lucienin tarkkaillessa vierestä.
”Pöytä on katettu!” kajahti yhä kalpean näköisen Bertuccion kuulutus, ja kreivi tarjosi Valerielle käsivartensa, ja herra Villefort (kreivin ehdotuksesta) tarjosi rouva Danglarsille käsivarttaan, hyvin vastentahtoisesti ja jäykästi. Kreivi hymyili itsekseen ja huomasi myös, kuinka Andrea Cavalcanti tarjoutui saattamaan Eugénie Danglarsin ruokasaliin.
Kaikki kolmetoista vierasta suuntasivat siis ruokasaliin kreivin kanssa, ja henkäilivät ihailusta ja yllättyneisyydestä nähdessään sellaisia hedelmiä ja kaloja olevan tarjoiltavana, joita harvoin pystytään toimittamaan Ranskaan asti. Monien joutavien kohteliaisuuksien ja merkityksettömien sanojen vaihtelujen jälkeen, onnistui Château-Renaud lausumaan kuitenkin sellaisen kohteliaisuuden, jota kreivi oli jo hetken odottanut: ”Täytyy sanoa, herra kreivi, että olette saanut reilussa kolmessa päivässä suuria ihmeitä aikaan tälle kartanolle. Sydäntäni melkein raastoi nähdä tämä paikka vielä viikko sitten, kun puutarha rehotti ja ikkunaluukut oli suljettu. Jos tämä ei olisi kuulunut kuninkaallisen prokuraattorin edesmenneelle apelle, olisin voinut vaikka vannoa että tämä on toiminut rikospaikkana ja suljettu menneisyyden haamujen pitämiseksi lukkojen takana.”
Prokuraattori Villefort joi kulauksella viinilasinsa tyhjäksi ja katsoi ohimennen rouva Danglarsia, joka näytti jälleen kalpealta.
”Kuinka luittekaan ajatukseni, herra Château-Renaud. Minä myös olen ajatellut täällä kartanossa kulkiessani, että täällä on saattanut tapahtua jotakin ikävää”, kreivi totesi.
”Miksi niin luulette?” Valerie kysyi.
”Miksi ihmiset menevät kananlihalle linnoissa, jotka ovat ensin toimineet vankiloina ja sitten asuintiloina, vaikkeivät he tietäisi edes asiasta? Kuka tietää… Minä sain tämän kaltaiset väristykset eräästä tietystä huoneesta, joka sijaitsee toisessa kerroksessa. Sen seinät on verhoiltu punaiseen ja sisustus on melko tavanomainen, mutta silti minut valtaa tunne että juuri tuossa huoneessa on jotain erityistä. Siksi olen jättänyt sen koskemattomaksi.”
Rouva Danglars oli jo sairaan, melkeinpä vihertävän näköinen ja Villefort puristi rystyset valkoisina pöytäliinaa muiden katseilta ulottumattomissa.
”Minua kiinnostaisi kovasti nähdä tuo huone”, Valerie sanoi ja kreivi hymyili.
”Syökäämme loppuun, niin teemme sitten kierroksen kartanon läpi.”
Ja niin tuon ruokailun jälkeen näytti kreivi vierailleen miten kalliilla ja upeilla esineillä hän oli sisustanut uuden kotinsa jokaisen sopukan. Ja viimein tuli aika tuolle ainoalle huoneelle johon hän ei ollut kajonnut. Huone oli pieni, todellakin punaisella verhottu ja hämärästi valaistu. Vuode oli vaatimaton ja oudolla paikalla huoneen esineisiin nähden ja seinillä roikkui pari haalistunutta taulua.
”Vaikuttava näky, eikö olekin?” kreivi Monte-Cristo sanoi, ja Valerie tunsi kylmän väreet katsoessaan huonetta. Ennen kuin hän ehti kommentoida muuta, oli rouva Danglars pyörtynyt.
”Rouva Danglars taitaa olla sairas”, herra Villefort totesi, itsekin kalpeana ja sen näköisenä kuin hänkin pyörtyisi kohta. Huonosta olostaan huolimatta hän tarjoutui kantamaan rouva Danglarsin viereiseen huoneeseen lepotuolille Eugénien ja herra Danglarsin kanssa. Pian hän palasi sieltä takaisin vaimonsa vierelle.
”Ehkä on parempi, että me muut emme kiinnitä sen suurempaa huomiota äskeiselle, ettei rouva Danglarsin tarvitse hävetä meidän kaikkien nähden. Jättäkäämme hänet läheistensä hoiviin ja jatkakaamme puutarhaan odottamaan hänen virkistymistään. Pyydän palvelijoitani tuomaan hänelle hajusuolaa”, kreivi totesi, poistui hetkeksi ja palasi sitten johdattamaan vieraansa ulos puutarhaan.
”Unohdin mainita, että tarina on vielä kesken. Nimittäin löysimme puutarhastakin jotain, istuttaessamme näitä puita ja pensaita”, kreivi jatkoi, astellessaan pitkin puutarhapolkua Valerie jälleen vierellään.
”Mitä se mahtoi olla, hyvä kreivi?” Valerie kysyi uteliaana.
”Työmieheni kaivoivat juuri tälle puulle paikkaa, jonka vieressä nyt seisomme, ja he löysivät arkun, tai pikemminkin mitä siitä oli jäljellä”, kreivi vastasi ja osoitti puuta jonka luona he olivat.
”Ja mitä arkussa oli? Aarre?” Lucien totesi hiukan pilkallisesti.
”Ei, vaan vastasyntyneen lapsen luuranko”, kreivi vastasi kylmästi ja Lucienin huvittunut hymy katosi välittömästi. Prokuraattori Villefortin kasvot kalpenivat ja loput vieraista henkäilivät yllättyneinä.
”Niin. Täällä on toden totta tapahtunut rikos, nimittäin lapsen hautaaminen elävältä”, kreivi totesi.
”Kuka sanoo, että lapsi olisi ollut elossa?” prokuraattori kysyi hermostuneena.
”Miksi kuolleenakaan? Eivät talojen puutarhat ole hautuumaita”, kreivi totesi ja Valerie tunsi jälleen kylmät väreet ihollaan. Prokuraattori ei keksinyt enää mitään sanottavaa.
”Toden totta, rikos täällä on täytynyt sattua, ja vieläpä järkyttävä! Lapsen murhastahan saa kuolemanrangaistuksen”, Morrel totesi ja Villefort vetäytyi omiin oloihinsa samalla sekunnilla kun ihmiset alkoivat hakeutua pienempiin joukkoihin ja jutella keskenään. Andrea Cavalcanti, joka ei ollut puhunut paljoakaan koko juhlien aikana, aloitti keskustelun Eugénie Danglarsin kanssa, joka oli nyt palannut äitiään hoivaamasta. Rouva Villefort lähti vuorostaan rouva Danglarsista huolestuneena tämän luokse, ja pian hänen lähdettyään tuli herra Danglarskin vaimonsa luota ja alkoi jutella majuri Cavalcantin kanssa.
Lucien, joka oli koko illan odottanut tilaisuuttaan pyytää Valerieta seuraansa, joutui pettymään kun kreivi Monte-Cristo pyysi naisen kävelylle puutarhaan kanssaan.
”Olen pahoillani jos tämäniltaiset puheeni ovat järkyttäneet teitä, neiti Valerie”, kreivi totesi.
”Ei toki, olen ilmeisesti hiukan vahvempi kuin rouva Danglars-parka. Hän tuntui järkyttyvän kovasti.”
”Ikävä käänne näille juhlille.”
”Kyllä rouva Danglars toipuu. Ja ilta on vielä nuori, kyllä jokin uusi iloinen aihe piristää juhlijoiden mielen”, Valerie lupasi.
”Te osaatte selvästikin nämä asiat”, kreivi totesi hymyillen. ”Joko asiat ovat alkaneet kehittyä teidän ja paroni d’Epinayn kanssa?”
”Itse asiassa Franz palasi juuri Italiasta, joten pelkään pahoin, että isäni saattaa aloittaa jonkinlaiset toimenpiteet häitämme koskien.”
”Te siis ette haluaisi naimisiin?”
”En tiedä… Morrelin sanat vaikuttivat minuun, ja olen tullut siihen tulokseen, että minun on vaikea löytää mitään romanttisia tunteita Franzia kohtaan.”
”Kuten lupasin, neiti Valerie, yksi sana minulle ja lupaan hoitaa asian.”
”En ole unohtanut”, Valerie vakuutti, ja huomasi kuinka hänen isänsä katseli häntä ja kreiviä erään sypressin takaa.
”Tämä tulee olemaan vaikeaa, jos Albert ja minä molemmat uhmaamme isän tahtoa”, nainen lisäsi ja kreivi hymyili jälleen.
”Minä vakuutan, neiti Valerie, että jos niin käy, siitä ei koidu teille suuriakaan murheita.”
Ilta lähestyi viimein loppuaan, ja rouva Villefort ilmoitti ensimmäisenä haluavansa palata kotiinsa. Villefortit ottivat vaunuihinsa Eugénien sekä rouva Danglarsin, joka oli voinut pyörtymisestään lähtien huonosti. Herra Danglars sen sijaan oli niin kiinnostunut juttelemaan majuri Cavalcantin kanssa, ettei kiinnittänyt huomiota vaimonsa ja tyttärensä lähtöön. Morrel, Lucien ja Château-Renaud ratsastivat myös omille teilleen, ja hetken kuluttua herra Danglars tarjosi majuri Cavalcantille kyydin omissa vaunuissaan. Andrea Cavalcanti joutui siis yksin isänsä vaunuihin, ja poistui melko vähin äänin. Valerie ja hänen isänsä nousivat myös omiin vaunuihinsa ja hyvästelivät näin viimeisenä kreivin.
”Toivon että ilta oli teille mieluisa”, kreivi totesi kun he olivat juuri nousemassa vaunuihin.
”Oli, vaikka olisi ollut mukava jos paroni d’Epinay olisi liittynyt myös seuraamme. Ja olen pahoillani vaimoni ja Albertin puuttumisesta, he saivat yhtäkkiä niin suuren mielihalun lähteä meren rannalle.”
”Olen pahoillani, että tieto paroni d’Epinayn paluusta Pariisiin ei ollut vielä kiirinyt korviini, mutta olen varma että saamme nauttia paronin seurasta vielä jonain päivänä.”
”Toden totta, vaimoni aikoo järjestää kesätanssiaiset luonamme ja uskon paroni d’Epinaynkin saapuvan mielellään. Te olette myös lämpimästi tervetullut, kreivi”, Morcerf sanoi. Kreivi Monte-Cristo kumarsi.
”Olisi suuri kunnia osallistua.”
”Hienoa! Näemme siis viimeistään silloin”, Morcerf totesi ja he kättelivät. Morcerfin noustua vaunuihin kreivi suuteli vielä Valerien kättä.
”Hyvää yötä, neiti Valerie”, kreivi totesi.
”Hyvää yötä, kreivi”, vastasi Valerie, ja niin he erkanivat.
Kun Morcerfien vaunu oli kadonnut kreivin näkyvistä, tämä hymyili itsekseen, ja kutsui sitten Bertuccion luokseen. Hänellä oli tämän palvelijan kanssa paljon puhuttavaa.
A/N: Kirjoitusvirheet korjailtu 28.5.2013
-
A/N: Syvää pettymystä ilmaisten totean että edellinen luku ei saanut yhtään kommenttia, ja silti sorruin laittamaan nyt uuden luvun tulemaan :(
7. Luku
Salainen puutarha
Ystäväni kutsui kolme perhettä kartanoonsa,
jossa kielletty menneisyys makaa.
Kun sielu joka siellä aikanaan kiellettiin,
palasi eloon, tunsin selvästi kuinka uusi kosto
oli puhkeamaisillaan kukkaan.
Oli kulunut jo viisi päivää kreivi Monte-Criston juhlista, ja hänen vieraidensa välillä vallitsi hiljaisuus. Tai kyseinen hiljaisuus kohdistui oikeastaan Danglarseihin. Rouva Danglarsin järkyttynyt käytös juhlissa tuli kaikille yllätyksenä, eikä kukaan halunnut ottaa sitä hänen kanssaan puheeksi, joten he näkivät parhaaksi pitää hienotunteisen tauon paronittaren seurasta. Albert oli palannut äitinsä kanssa pakomatkaltaan ja vietti nyt paljon aikaa Franzin kanssa pysyäkseen poissa kotoa kesätanssiaisia suunnittelevan äidin tieltä.
Tuona päivänä Albert ei kuitenkaan ollut paviljonkiaan kauempana, ja siellä hänen seurassaan viihtyi Valerie, sekä Maximilien Morrel. He olivat puhuneet jo pitkän tovin kreivin juhlista, kun viimein hiukan ajatuksissaan ollut Morrel päätti kertoa mikä hänen mieltään oli painanut koko aamun: ”Neiti Morcerf, haluaisin pyytää teiltä anteeksi käytöstäni silloin kun olimme kreivin asunnossa teellä. Asia ei kuulunut minulle millään lailla, ja oli väärin tuoda mielipiteeni sillä tavalla ilmi.”
”Ei ole mitään anteeksipyydettävää, herra Morrel. Sanannehan olivat aivan totta, ja ansiostanne olen ajatellut mahdollista kihlaustani Franzin kanssa vakavasti.”
Albert, joka ei tiennyt mistä he puhuivat, sai Morrelilta lyhennetyn version siitä, mitä kreivin luona oli tapahtunut.
”Aihe oli vain minulle ajankohtainen, joten menetin hetkellisesti malttini. Olen nähkääs rakastunut, naiseen joka saattaa joutua vasten tahtoaan toisen kanssa naimisiin”, Morrel kertoi murheellisena.
”Ja minä pelkään pahoin, että tiedän kenestä on kyse”, Valerie totesi. ”En voinut olla huomaamatta kreivin juhlissa, että te olitte halukas puhuttelemaan kaikkia muita, paitsi Villeforteja. Tuntui suorastaan kuin olisitte vältellyt heitä, ja silti saitte paljon katseita neiti Valentinelta.”
Morrelin ryhti valahti silmin nähtävästi.
”Onko se ollut noin itsestään selvää?”
”Älkää olko noin surullinen, rakas Morrel. Minusta näytti siltä, että neiti Valentine vastaa tunteisiinne.”
”Sehän tässä kurjuuttani lisääkin. Jos neiti Valentine olisi onnellinen paroni d’Epinayn kanssa, olisin vain tyytyväinen hänen puolestaan ja antaisin heidän elää yhdessä, mutta me molemmat olemme nyt onnettomia. Pelkäämme koko ajan sitä päivää, kun herra Villefort ottaa askeleen kohti d’Epinayta antaakseen Valentinen käden hänelle.”
”Älkää vielä vajotko epätoivoon. Ehkä tämä kaikki saadaan vielä selvitettyä”, Albert lohdutti toiveikkaana.
”Arvostan sitä, että yritätte auttaa, mutta prokuraattori Villefort ei arvosta kaltaistani tavallista sotilasta. Hänelle kelpaa vain paroni, tai vielä ylempiarvoinen. Voi, kun pääsisin puhumaan jälleen Valentinen kanssa. Emme pystyneet puhumaan kreivin juhlissa laisinkaan”, Morrel huokaisi epätoivoisena. Albert ja Valerie loivat katseen toisiinsa ja hymyilivät.
”Me voisimme ehkä auttaa teitä, olemmehan Villefortien kanssa hyvissä väleissä.”
”Mitä tarkoitatte?”
”Voisimme mennä vierailulle Villefortien luo ja ottaa teidät mukaamme. Keksimme siihen taatusti hyvän tekosyyn, ja voisitte keskustella neiti Valentinen kanssa muilta salassa.”
”Voisitteko todella tehdä minulle noin suuren palveluksen?”
”Tietysti! Lähtisimmekö saman tien?”
Ja niin Albert ja Valerie pyysivät perheensä vaunuja käyttöönsä ja lähtivät Morrelin kanssa kohti Villefortien kartanoa. Heidän onnekseen herra Vilelfort ei ollut kotona, mutta suureksi yllätykseksi rouva Danglars oli paikalla Lucien Debrayn kanssa. Kolmikko kohtasi Lucienin eteishalliin päästyään.
”Lucien! Mitä te täällä teette?” Valerie kysyi.
”Rouva Danglarsilla oli asiaa herra Villefortille, mutta tämä ei ollutkaan kotona. Jäämme tänne luultavasti häntä odottamaan. Mikä teidät tuo tänne?”
”Halusimme jutella neiti Valentinen kanssa.”
”Hän on isoisänsä huoneessa, herra Noirtieria tuskin haittaa saada välillä muitakin vieraita kuin lapsenlapsensa”, Lucien vastasi, ja hovimestari ohjasi Valerien, Albertin ja Morrelin herra Noirtierin huoneeseen.
Herra Noirtier oli herra Villefortin isä, ja elänyt halvaantuneena jo yli kaksikymmentä vuotta. Hän ei kyennyt edes puhumaan, ja hänen ainoa tapansa kommunikoida oli räpäyttelemällä silmiään, tai katsomalla johonkin tiettyyn suuntaan. Siitä huolimatta, että hän oli kykenemätön liikkumaan, hän oli omalla tavallaan pelottava mies. Hän oli viisas, ja ovela. Joskus hänen pelkkä pistävä katseensa pystyi ajamaan hänen poikansa ulos huoneesta, mutta pojantyttärensä Valentinen nähdessään miehen silmissä syttyi suunnaton lempeys. Ja juuri tuollaista lempeyttä saivat todistaa nyt Valerie ja muut, kun he astelivat hovimestarin perässä huoneeseen.
Valentine näytti hyvin yllättyneeltä Morrelin nähdessään, ja Noirtier loi heihin kaikkiin viisaita katseitaan.
”Herra Morrel, vicomte Morcerf, neiti Morcerf, mitä te täällä teette?” hän kysyi yhä ihmeissään.
Valentine oli luonteeltaan hyvin kuuliainen ja ujo nainen. Hän ei ajatellut itsestään liikoja, kuten useilla hänen asemassaan olevilla naisilla oli tapana, mutta syy tähän oli luultavasti tapa jolla rouva Villefort häntä kohteli. Heloise Villefort oli Valentinen äitipuoli, ja kohteli tätä erityisen ikävästi, koska hän ei pitänyt siitä, että joku muukin pääsisi herra Villefortin perinnöstä osalliseksi, kuin hänen poikansa Edouard. Rouva Villefort suorastaan vihasi Valentinea, mutta vain harva tiesi sen. Yksi näistä harvoista oli kuitenkin Valerie, joka oli käynyt usein pitkiä keskusteluja asiasta Valentinen kanssa, kun tämä ei halunnut pahoittaa isoisänsä mieltä ikävillä asioillaan. Valerie suorastaan sääli nyt Valentinea. Nainen oli vaarassa menettää ainoan keinonsa päästä eroon Villeforteista ja elää onnellisena haluamansa miehen kanssa, koska Villefortit vain sattuivat pitämään Franzia hyvänä aviomiesehdokkaana.
”Tulimme tänne tapaamaan teitä, neiti Valentine”, Albert sanoi ja kumarsi sitten kunnioittavasti Noirtierille, jonka silmistä pilkisti nyt ilo. ”Olisiko mahdollista mennä jonnekin parempaan paikkaan juttelemaan? Meillä olisi tärkeää asiaa.”
”Toki, voisimme mennä ulos puutarhaan, siellä meitä ei häiritä. Haittaako jos lähden, isoisä?” Valentine kysyi ja Noirtier räpäytti silmiään kahdesti.
Valentine suuteli isoisänsä otsaa ja lähti sitten kolmikon kanssa kohti eteishallia.
”Neiti Valentine, olemme kuulleet teidän ja herra Morrelin ongelmasta ja haluaisimme auttaa teitä”, Albert sanoi. Valentine näytti hiukan vaivaantuneelta.
”Mutta puhukaamme asiasta vasta puutarhassa, teillä on täällä vieraita joiden on paras olla kuulematta asiaamme. Valerie, voisitko odottaa sisällä ja pitää huolen, ettei kukaan saavu häiritsemään meitä?”
”Toki, eiväthän he minua tarvitse”, Valerie totesi ja katsoi kuinka Morrel ja Valentine loivat avoimesti katseita toisiinsa. ”Olisi melkein parempi jos sinäkään et häiritsisi heitä.”
”Valitettavasti minun täytyy, ainakin hetken aikaa, että voimme neuvotella miten pystyisimme ehkä vaikuttamaan Franziin tässä kihlaussotkussa”, Albert sanoi. ”Jospa naitamme Franzin sinulle.”
”Älä pilaile, Albert.”
Kun Valentine johdatti Albertin ja Morrelin puutarhaan, Valerie huomasi jääneensä yksin eteishalliin. Rouva Villefort ei näyttänyt olevan kotona, eikä hiljaisuudesta päätellen hänen riehakas poikansakaan.
Valerie muisteli rouva Danglarsin ja Lucianin poistuneen olohuoneeseen, joten hän ajatteli liittyä hetkeksi heidän seuraansa. Kun hän saapui olohuoneen ovelle, hän huomasi sen olevan hiukan raollaan. Ennen kuin hän oli ehtinyt edes tarttua oven kahvaan, hän näki siitä pienestä raosta mitä olohuoneessa tapahtui. Lucien ja rouva Danglars, jotka selvästikin uskoivat olevansa piilossa muiden katseilta, suutelivat intohimoisesti divaanilla. Valerie ei voinut itselleen mitään, vaan tuijotti tuota järkyttävää näkyä paljon pidempään kuin olisi tarvinnut. Lopuksi hän henkäisi hiljaa järkytyksestä ja perääntyi ovelta. Häntä kuvotti. Hän muisti jälleen elävästi, miten Lucien oli punastunut Valerien kysyessä häneltä miksi tämä viihtyy niin paljon Danglarsien luona, ja oli väittänyt, ettei kyseessä ollut muuta kuin työ.
Valerie suuntasi askeleensa pihamaalle nähdäkseen juuri ajoissa helpottuneen näköiset nuoret rakastavaiset sekä Albertin tulossa puutarhasta pikaisen keskustelun jälkeen.
”Hyviä uutisia. Herra Noirtier on ilmaissut halunsa auttaa neiti Valentinea, ettei hänen tarvitse naida Franzia. Ehkä ystävillämme on vielä toivoa jäljellä”, Albert ilmoitti helpottuneena. ”Mutta meidän on paras lähteä, ennen kuin herra Villefort saapuu ja myrsky alkaa kun herra Noirtier ottaa asian puheeksi tämän kanssa… Onko kaikki hyvin? Näytät hiukan punehtuneelta.”
”On, kaikki hyvin… Ehkä meidän tosiaan pitäisi lähteä. Tuleeko herra Morrel mukaamme?”
”Minä taidan kävellä, tämä päivä muuttui heti kauniimmaksi, kun kuulin herra Noirtierin olevan puolellamme”, Morrel totesi iloisesti ja loi vielä yhden katseen Valentineen.
Valerie ja Albert nousivat vaunuihinsa ja katsoivat kuinka Villefortin kartano katosi näkyvistä.
”Olen helpottunut Morrelin ja Valentinen puolesta. Toivottavasti tämä kaikki päättyy hyvin”, Albert totesi iloisesti. Valerie oli yhä järkyttynyt, eikä kiinnittänyt tähän huomiota. Hän inhosi pitää salaisuuksia, varsinkin sellaisia jotka saattavat vahingoittaa muita. Hän halusi kysyä neuvoa.
”Albert…”
”Niin?” Valerie mietti hetken sanojaan.
”Ei… ei mitään. Tai – voisimmeko pysähtyä matkalla kreivi Monte-Criston luo? Äiti pyysi välittämään hänelle kutsun kesätanssiaisiin.”
”Totta kai, haluaisinkin nähdä ystävämme jälleen.”
”Itse asiassa haluaisin puhua kreivin kanssa kahden kesken. En viipyisi kauaa.”
Albert näytti hiukan yllättyneeltä, mutta myöntyi kuitenkin Valerien pyyntöön ja huusi ajurille uuden osoitteen.
Kun vaunut saapuivat Champs-Elysées 30:n pihaan, kreivi Monte-Cristo oli juuri lukusalissa. Hän katsoi hiukan yllättyneenä ulos ikkunasta, ja näki kuinka Bertuccio auttoi Valerien alas vaunuista. Hymy kiiri kreivin huulille, kun hän asteli eteishalliin ottamaan vieraansa vastaan.
”Neiti Valerie, tämäpä miellyttävä yllätys”, hän sanoi ja näki heti järkytyksen nuoren naisen kasvoilla. Kreivi ei aavistanut mistä oli kyse, mutta johdatti naisen kuitenkin olohuoneeseensa ja pyysi palvelijoilta teetä.
”Mikä teidät tuo luokseni näin yllättäen? Ja vieläpä yksin.”
”Äitini pyysi minua toimittamaan teille tämän”, Valerie sanoi ja antoi kreiville pienen kirjekuoren, joka sisälsi kutsun kesätanssiaisiin.
”Kutsuko vain? Luulin kasvonne nähdessäni, että kyseessä olisi jotakin vakavampaa.”
”Itse asiassa, herra kreivi… Mieltäni painaa eräs asia, ja haluaisin saada tämän taakan pois harteiltani.”
”Olen käytössänne”, kreivi lupasi ja he istuutuivat alas. ”Mitä asia koskee?”
”En voi kertoa tarkasti mistä on kyse, mutta kysyn teiltä asiaa näin… Jos te – jos te näkisitte naimisissa olevan henkilön käyttäytyvän sopimattomasti jonkun toisen kuin puolisonsa kanssa, ettekä uskoisi, että tämä puoliso on tietoinen asiasta… mitä te tekisitte?”
Kreivi oli hetken vaiti.
”Teillä on hyvin ikävä taakka harteillanne, sen myönnän… Mutta minun näkemykseni asiaan on, että jos asia ei henkilökohtaisesti koske teitä, teidän olisi parempi antaa sen olla.”
”Mutta en kestä kantaa tätä salaisuutta yksin”, Valerie sanoi.
”Mutta nythän meitä on kaksi, eikö olekin? Vaikka en tiedäkään kenestä on kyse. Minusta teidän tulisi vain kysyä itseltänne, haluatteko te tuhota mahdollisesti tuon kyseisen henkilön koko avioliiton kertomalla totuuden, vaikka tämä kieltämättä ehkä ansaitsisikin sen.”
”En minä halua hänelle mitään pahaa”, Valerie sanoi.
”Sitten on parempi olla paljastamatta tätä salaisuutta. Ja kuka tietää, ehkä tästä salaisuudesta on vielä hyötyä jonain päivänä.”
”Tarkoitatteko, että alkaisin kiristää heitä kahta?” Valerie kysyi hiukan järkyttyneenä.
”En, mutta kenties, jonakin päivänä saatatte tarvita heidän apuaan, ja silloin voitte vedota siihen että olette silkkaa hyvyyttänne pitäneet heidän suhdettaan salassa.”
”En usko, että joutuisin koskaan sellaiseen tilanteeseen, jossa he olisivat ainoa toivoni… Mutta kiitos kuitenkin sanoistanne, kreivi. Tiesin, että voisin luottaa neuvoonne.”
”Olen iloinen, että olin teille avuksi”, kreivi totesi, ja Bertuccio saapui huoneeseen tuoden mukanaan teetarjotinta.
”Haluaisitteko kenties jäädä teelle?” kreivi kysyi.
”Ei kiitos, Albert odottaa minua vaunuissa”, Valerie vastasi.
”Sitten minun täytyy ikäväkseni päästää teidät lähtemään. Tapaamme jälleen –” kreivi sanoi ja avasi samalla saamansa kutsukirjeen ja luki sen. ”- kolmaskymmenes päivä tätä kuuta. Kreivittären täytyy olla lahjakas juhlien järjestäjä, jos hän loihtii meille tanssiaiset näin lyhyessä ajassa.”
”Yhtä lahjakas kuin luultavasti tekin. Saitte Auteilinkin kukoistamaan vain kolmessa päivässä”, Valerie totesi.
”Siitä saan kiittää pelkästään palvelijoitani”, kreivi vastasi hymyillen ja lähti saattamaan Valerieta ovelle.
”Kiitos vielä kerran neuvostanne kreivi, en tiedä miten kauan olisin kestänyt olla kertomatta tätä salaisuutta Albertille, jollen olisi kääntynyt puoleenne.”
”Eipä kestä, neiti Valerie. Tapaamme siis tanssiaisissa?”
”Totta kai, äiti ei katsoisi poissaoloani hyvällä”, Valerie huokaisi.
”Ette taida nauttia tanssiaisista?”
”En nauti turhanpäiväisistä keskusteluista puolituttujen kanssa. Tanssimisesta kyllä pidän, mutta harva uskaltaa pyytää minua tanssiin isäni nenän alla. Ainoa tarpeeksi rohkea on luultavasti Lucien.”
”Minä lupaan teille, neiti Valerie, että tulen hakemaan teitä illan aikana tanssimaan. Tuskin isännekään pahoittaa siitä mieltään.”
”En usko. Ja kiitos lupauksestanne, olette varmasti mainio tanssija.”
”En nyt sanoisi niinkään”, kreivi nauroi, ja auttoi Valerien vaunuihin. ”Kolmaskymmenes päivä siis. Näkemiin ystäväni.”
”Näkemiin”, Valerie vastasi ja heidän vaununsa lähti liikkeelle. Nainen hymyili itsekseen ja Albert katseli tätä huvittuneena.
”Sinä se olet nopea mielialoiltasi, tuntui kuin koko maailman murheet olisivat olleet harteillasi kun menit kreivin luo ja nyt säteilet kuin aurinko. Tapahtuiko kreivillä jotain noin leveän hymyn arvoista?”
”Se on minun salaisuuteni”, Valerie totesi ja tunsi hiukan punastuvansa ajatellessaan miltä hän ja kreivi näyttäisivät yhdessä tanssiessaan.
Kirjoitusvirheet korjattu 28.5.2013
-
Voi Zug, oot kultanen ku vaivauduit kommentoimaan :D ja lukemaan vielä fandomia jota et tunne ;D Ihanaa jos tykkäsit, oon just jotenkin haksahtanut tähän aikakauteen niin tekee mieli kirjoittaa tälläisiä hienohelmojen juhlia ja hienostunutta flirttailua ja ihihhihi... joo lopetan ihkutuksen :D
-
Öhm. Ensimmäisenä pahoittelut siitä, etten ole kommentoinut pitkään, liian pitkään, aikaan. :-\ Aina on pitänyt, mutta sitten en ole ehtinyt tai jaksanut tai muistanutkaan asiaa ollenkaan.
Mitähän sitä sanoisi. Olen lukenut tosiaan luvut aina kun ne ovat ilmestyneet, mutta... Niin. Kommentoiminen on hieman jäänyt ja silleensä. Jos sanoisin vaan jotain yleisluontoista tai jotain. Tykkään aivan älyttömästi tästä ficistä ja ficin juonesta. Mielestäni olet onnistunut aivan saamarin hyvin hahmojen kanssa, niin kirjan oikeiden hahmojen kuin omiesikin kanssa. I like.
Öhm. Niin siis. :D Joo. Mitä tässä nyt sanoisi. Tykkäsin kaikista luvuista suuresti ja kaikkea. Valerien ja kreivin suhde on mielenkiintoinen ja jännittävä. Ja kovasti olisi kiva tietää mitä olet suunnitellut seuraaviin lukuihin.
Kiitos tästä, yritän ensi kerralla kommentoida paremmin ja pidemmin. :-*
-
A/N: No niin, jos sitä muistaisi päivittää taas tätäkin :D Sirina Black, kiitos kun vaivauduit taas kommentoimaan ^^
8. Luku
Kesätanssiaiset
Kun hän saapuu kartanoon ystävänsä kanssa
auttaakseen tätä voittamaan rakastettunsa,
nuori nainen todistaa sopimatonta käytöstä
kahden aikuisen välillä.
Ystäväni sanoo minulle:
”Hänen täytyy tietää, jotta hänen
viaton sielunsa likaantuu.”
Seuraavana päivänä Valerie tunsi saavan selvyyttä tunteisiinsa, sekä ajatuksiinsa Franzin kanssa naimisiinmenosta. Siksi hän päätti lähteä jo hyvin aikaisin päivällä tapaamaan Franzia, puhuakseen asiasta hänen kanssaan.
Hän yllätti Franzin hyvin kiireiseen aikaan, mutta tämä otti silti hänet vastaan työhuoneessaan. Hän istui juuri pienen paperipinon luona ja kävi niitä läpi, merkaten välillä jotakin kynällään niihin.
”Voin sanoa, että olin melko yllättynyt kun kuulin palvelijalta, että olet täällä. Onko jotain sattunut, vai miksi olet näin aikaisin liikkeellä?” Franz ihmetteli ja jätti hetkeksi paperinsa rauhaan ja katsoi Valerieen.
”Ei mitään ole sattunut, minulla vain olisi asiaa koskien… no, meidän mahdollista kihlausta.”
Franz kurtisti kulmiaan ja alkoi kuunnella tarkemmin.
”Olen miettinyt jo jonkin aikaa sitä, mitä siitä ehkä seuraisi jos me kaksi menisimme naimisiin ja siksi minun pitää kysyä sinulta, että… oletko sinä ollut koskaan rakastunut?”
”En voi todella sanoa olleeni”, Franz vastasi.
”En minäkään, mutta olen varma, että jos ja kun meistä jompikumpi rakastuu… hän tuntee olonsa kauheaksi kun on jo naimisissa ihmisen kanssa, jota ei rakasta. Meidän liittomme olisi täysin poliittinen, vai mitä?”
”Totta kai.”
”Siksi minä haluaisin odottaa, että löydän jonkun, jota rakastan. Jonka kanssa haluaisin naimisiin. Koska jos me menemme naimisiin, olemme molemmat kahlittuja siihen päätökseen. Tiedät kai mitä tarkoitan?”
”Ymmärrän”, Franz sanoi hiukan hämmentyneenä. ”Täytyy sanoa, että yllätit minut hiukan, Valerie, en ole kuullut sinun koskaan puhuvan noin vakavissasi.”
”Ehkä minunkin on joskus aika aikuistua”, Valerie totesi, hymyillen hiukan. ”Kysymys on vain nyt, että mitä teemme asialle?”
Franz mietti hetken, ja sanoi sitten: ”Minun täytyy ilmeisesti vain kertoa isällesi, että en suostu hänen tarjoukseensa ottaa sinua vaimokseni.”
”Uskallatko todella tehdä sen?”
”Jos tulee ongelmia, meillä on yhteinen ystävä joka varmasti auttaa.”
”Tarkoitatko kreiviä?”
”Niin. Hän osaa varmasti auttaa, mikäli tästä tulee suurempia vaikeuksia.”
”Olet oikeassa. Hän on itse asiassa tarjoutunutkin auttamaan, mikäli emme halua naimisiin.”
”Oletko puhunut kreiville meistä?”
”Totta kai. Hänhän on ystäväni”, Valerie vastasi kuin se olisi itsestäänselvyys. Franz nousi ylös pöytänsä äärestä ja asteli Valerien kanssa työhuoneensa ovelle.
”Tietysti… No, minä otan asian puheeksi isäsi kanssa, mutta en vielä. En halua pilata kesätanssiaisten tunnelmaa.”
”Hyvä on. Kiitos Franz”, Valerie kiitti hymyillen ja poistui sitten. Franzin teennäinen hymy hiipui hitaasti pois, kun hän palasi työpöytänsä ääreen ja katsoi sopimusta, jonka kreivi de Morcerf oli lähettänyt hänelle eilen. Paperissa oli jo Franzin allekirjoitus. Paroni katsoi tätä sopimusta hetken aikaa, repi sen sitten pieniksi palasiksi ja heitti roskakoriinsa, syvää huokaisten.
Kun suurin taakka oli poistettu Valerien harteilta koskien hänen ja Franzin kihlausta, hän saattoi jälleen keskittyä mitättömämpiin murheisiin, kuten siihen, mitä hän laittaisi ylleen kesätanssiaisiin. Hänellä oli vielä usea kreiviltä saatu leninki, joita hän ei ollut ehtinyt vielä käyttää, ja valinnanvaikeus oli suuri. Hän olisi tarvinnut sillä hetkellä naispuolisen ystävän makutuomariksi, mutta sellaista ei ollut. Hänen olisi tehnyt mieli pyytää Lucienia avukseen, mutta hän oli edelleen järkyttynyt tämän ja rouva Danglarsin suhteesta, ettei tiennyt mitä hän sanoisi Lucienille kun näkisi tämän seuraavan kerran. Hän sai siis pärjätä leninkipäätöksensä kanssa yksin, ja päätti pukeutua kaikista muista poiketen mustaan kesätanssiaisissa. Hän ei oikeastaan tiennyt, mistä tämä halu erottua muista kumpusi juuri nyt, mutta hän epäili sen liittyvän tulevaan tanssipariinsa, joka oli myös joukosta erottuva. Valerie tunsi vatsanpohjassaan kouristavan kun hän ajatteli pääsevänsä tanssimaan kreivin kanssa ensimmäistä kertaa. Hän ei tiennyt miksi häntä jännitti niin kovasti, mutta hän silti nautti siitä tunteesta niin paljon, että se nosti kujeilevan hymyn hänen huulilleen.
”Valerie! Alatko olla valmis? Vieraita alkaa saapua puolen tunnin kuluttua”, Mercedes huusi oven läpi hänelle.
”Melkein valmis”, Valerie vastasi ja katseli kuvajaistaan peilistä. Hänen hiuksensa oli nostettu nutturalle taakse ja muutama hiussuortuva oli jätetty kiharana roikkumaan kasvojen kehyksiksi. Mekko näytti kauniilta hänen yllään ja sai hänet näyttämään hänen omasta mielestään jopa hyvin aikuiselta. Valerie hymyili kuvajaiselleen ja siirsi yhden hiussuortuvan korvansa taakse, kun samassa hän kuuli vaunujen saapuvan heidän talonsa eteen. Hän ihmetteli, että kuka vieraista saapui puoli tuntia aikaisessa, mutta kyseessä olikin Albert joka oli käynyt vierailulla Franzin luona.
Tovin kuluttua Albert saapui Valerien huoneeseen jo viimeisen päälle laittautuneena.
”Onko Franz vielä saapunut?” hän kysyi heti huoneeseen saavuttuaan.
”Luulen, että olisin kuullut hänen vaununsa, jos olisi… Miksi hän ei tullut sinun kanssasi?”
”Hän sanoi, että hänellä oli vielä jokin asia hoidettavana… Hän lupasi tulla pian perässä, joten oletin, että hän olisi jo tullut. Juhlat alkavat näillä minuuteilla.”
”Kyllä sinä tunnet Franzin, hän on aina myöhässä.”
”Totta tuokin”, Albert nauroi. ”Miten erikoista sinulta pukeutua mustaan kesätanssiaisissa… Onko sinulla jokin erityinen syy pukeutua huomiota herättävästi?”
”Ei erityisesti”, Valerie mutisi, ja samassa he kuulivat ensimmäisten vieraiden saapuvan. Albert vilkaisi ikkunasta ulos.
”Danglarsit... En millään haluaisi mennä heitä vastaan, mutta luulenpa että minun on pakko”, hän totesi happamana, viitaten tietysti Eugénieen.
Kun Albert oli vasta ehtinyt ulos Valerien huoneesta, kuului toiset vaunujen äänet ja Valerie kiiruhti katsomaan ikkunasta saapujia. Kyseessä oli majuri Cavalcanti ja hänen poikansa, jotka kreivi Morcerf oli kutsunut kohteliaisuuttaan mukaan. Heidän jälkeensä pihaan saapui Villefortien vaunut, ja lopulta vaunuja oli jonona porteille asti. Kello oli jo kymmentä yli, mutta Valerie ei ollut vielä liittynyt vieraiden joukkoon. Häntä ihmetytti miten täsmällisyyden perikuvana tunnettu kreivi ei ollut vielä saapunut, kunnes hänet valtasi ajatus, että tämä oli tullut kyllä ajoissa, mutta hänen huomaamattaan. Ajatuksen vallattua hänen mielensä, hän poistui huoneestaan kohti alakerran juhlasalia.
Astellessaan alas portaita, hän huomasi juhlasalin olevan jo tulvillaan väkeä. Paljon tuttuja, aatelisia sekä muuten korkea-arvoisia herroja vaimoineen, mutta kreiviä hän ei ensisilmäyksellä erottanut. Hän huomasi jopa Lucienin olevan paikalla, tietysti rouva Danglarsin vieressä, mutta Valerie ei kiinnittänyt tähän mitään huomiota. Hän huomasi monien ihmettelevät katseet kun hän ilmaantui saliin mustassa sametissa, mutta suurin osa katseista oli pikemminkin ihailevia, kuin tuomitsevia – oliko ihmekään, olihan se erityisen upea kreivin valitsema leninki.
Valerie tervehti vieraita hymyillen ja huomasi sitten vieraiden joukossa kreivi Monte-Criston, joka jutteli paraikaa Albertin kanssa. Kreivi oli Valerien tavoin pukeutunut sysimustaan pukuun. Kuosi oli täysin moitteeton, ja sitä koristivat valkoiset liivit ja kauniisti laskeutuvat housut. Albertin katse eksyi kreivistä sisareensa, ja kreivinkin oli käännyttävä katsomaan mistä oli kyse. Valerie katsoi tarkkaan kreivin ilmettä, kun tämä katsoi häneen. Kreivissä näkyi ensin selvä hämmästyneisyys, ennen kuin hän hymyili Valerielle ja ojensi kättään hänelle.
”Neiti Valerie, saanen sanoa, että näytätte tänä iltana kauniimmalta kuin koskaan.”
”Kiitos kreivi”, Valerie vastasi, tarttui tämän käteen ja antoi kreivin laskea huulensa hänen kämmenselälleen. Hän huomasi sivusilmällä Lucienin katsovan heitä happamana, mutta ei kiinnittänyt taaskaan huomiota häneen.
Samassa sali täyttyi kauniilla valssin sävelmällä, kun soittajat aloittivat pitkän iltansa vieraiden viihdyttäjinä. Kreivi ja Valerie katsoivat hetken toisiaan sanattomina, kunnes kreivi rikkoi hiljaisuuden: ”Lupasin teille tanssin.”
”Niin teitte”, Valerie vastasi.
”Älkää siis kadotko minnekään, etsin teidät kun kuulen sopivan kauniin sävelen”, kreivi totesi hymyillen. Valerie hymyili takaisin ja huomasi samassa, kuinka hänen äitinsä viittoi häntä luokseen.
”Suokaa anteeksi, äidilläni on asiaa”, hän sanoi ja poistui.
~*~
Näin sen nyt hänen silmissään. Tapa jolla hän katsoi minua saavuttuaan saliin, olen nähnyt tuon katseen ennenkin. Hän on rakastunut kreiviin. Suunnitelmasi on toiminut, hyvä Edmond.
~*~
”Mitä nyt, äiti?”
”Paroni d’Epinay on saapunut, mene ottamaan hänet vastaan”, Mercedes pyysi. Valerie katsoi ovelle ja näki Franzin, joka tuntui eksyneen näköisenä etsivän tuttuja vieraiden joukosta. Valerie asteli hänen luokseen ja näytti aiheuttavan tässä saman ilmiön kuin kreivissä.
”Valerie, erotutpa sinä joukosta”, hän totesi.
”Onko se hyvä vai huono asia?”
”Hyvä, näytit vain aluksi niin synkältä muiden joukossa. Hymylläsi kyllä säteilet. Mikä on saanut sinut noin hyvälle tuulelle?”
”En tiedä, ehkä nämä tanssiaiset olivat vain juuri sitä mitä kaipasin”, Valerie sanoi ja katsoi, kuinka Lucien poistui rouva Danglarsin seurasta ja käveli heitä kohti.
”Vie minut tanssimaan, Franz”, Valerie sanoi ja ohjasi tätä tanssilattialle kanssaan. Hän halusi vältellä Lucienin seuraa.
”Nyt hetikö?” Franz ihmetteli ja ennen kuin ehti saada kunnon vastausta, Valerie oli laskenut toisen kätensä hänen olkapäälleen ja tarttunut toisella hänen käteensä. Franz katseli ympärilleen ja huomasi nyt myös Lucienin, sekä tämän pettyneen ilmeen.
”Kuvittelenko vain vai yritätkö sinä vältellä Lucienia?”
”Oliko se niin läpinäkyvää?”
”Ainakin tuo pettynyt ilme hänen kasvoillaan kertoo paljon. Onko jotain sattunut?”
”Sanon vain, että en arvosta Lucienin seuraa tällä hetkellä. Sain hänestä sellaisia puolia esille, joita en osannut odottaa, enkä tiedä mitä niistä sanoisin.”
”Et ole ilmeisesti aikeissa kertoa asiasta tarkemmin?”
”En, se jää minun salaisuudekseni.”
”Hyvä on.”
”Koska olet aikeissa puhua isäni kanssa?” Valerie kysyi uteliaisuuttaan.
”En tänään. En halua pilata hänen juhlailtaansa.”
”Ehkä aivan viisasta… Hän tosin katselee meitä tällä hetkellä hyvin mielissään”, Valerie totesi huomattuaan isänsä ylpeän katseen, joka oli kohdistettu heihin.
”Morcerf-parka… Me taidamme johdattaa häntä hieman harhaan tällä tanssillamme.”
”Ehkä sinun täytyy pyytää Valentinea seuraavaksi tanssiin”, Valerie hymähti, ja samassa sävel päättyi ja Lucien suuntasi heitä kohti.
”Ja harhaan johdattamisesta puheen ollen… Voisitko viivytellä Lucienia, että pääsen hetkeksi puutarhaan? En ole vielä valmis puhumaan hänelle.”
”Hyvä on. En olekaan puhunut hänelle vielä paluuni jälkeen”, Franz myöntyi ja Valerie poistui kohti ulko-ovia. Lucien yritti seurata perässä, mutta samassa Franz astui hänen tielleen.
”Lucien! Aiotko paeta ennen kuin olet tervehtinyt minua? Siitä on jo puoli vuotta kun tapasimme viimeksi. Haluatko nähdä arven jonka sain kaksintaistelussa Château-Renaudin kanssa?”
Valerie syleili kesäillan viileyttä heti ovesta ulos päästyään, ja huomasi että ruokapöytiä oli alettu kattaa puutarhaan hyvän sään vuoksi. Hänen äitinsä oli ollut aina nopea käänteissään, kun juhlista oli kyse, ja samassa Valerie huomasikin että juhlasalin ikkunoista avattiin kaihtimet, että viileää ilmaa pääsi juhlasaliin ihmisten helpotukseksi. Sisätilojen valo paistoi tunnelmallisesti puutarhaan, ja samassa Valerie huomasikin kasvihuoneen luona äitinsä ja kreivi Monte-Criston. Valerie hymyili itsekseen. Hänestä olisi ihanaa jos hänen äitinsäkin oppisi pitämään kreivistä, niin tätä ei haittaisi hänen ja Valerien ystävyys.
Hän nautiskeli pitkään raittiista ilmasta, kunnes huomasi kreivin ja hänen äitinsä keskustelun päättyneen ja kreivin astelevan portaita pitkin häntä kohti.
”Tulitteko tekin nauttimaan viileästä ilmasta?” kreivi kysyi hymyillen.
”Kyllä, sisällä alkoi olla lämmin.”
”Onneksi äitinne keksi avata kaihtimet, siellä on varmasti nyt paljon siedettävämpää olla ja odottaa puutarhaan katettua illallista”, kreivi totesi, ja samassa sisältä kaikuva musiikki päättyi, ja uusi valssi sai alkunsa. Se oli kaunis sävel, joka alkoi hennolla huilun ja viulun soitolla.
”Minä uskon, että tämä on sävel jota olen odottanut”, kreivi sanoi ja ojensi Valerielle kätensä. ”Saisinko tämän tanssin?”
Valerie hymyili ja tarttui kreivin käteen. He astelivat yhdessä takaisin sisälle saliin, ja saivat paljon katseita osakseen, sillä moni vieras piti tarkkaan silmällä ulko-ovea myöhässä saapuneiden vieraiden varalta.
He astelivat salin keskelle ja kreivi laski kätensä hellästi Valerien vyötärölle ja Valerie nosti omansa kreivin hartialle. Kun he aloittivat tanssin, kuulosti siltä että koko sali vaikeni hetkeksi. Kreivi oli torjunut jo monta tanssitarjousta sen illan aikana, joten oli yllättävää nähdä miten tämä kylmästi käyttäytynyt mies tanssi nyt Valerien kanssa hymy huulillaan. Kun tuo hätkähdyttävä pari todisti olevansa myös hyvin näyttävä ja tanssitaitoinen pari, syntyi kuiskausten ryöppy, ja eräs paronitar meni vaatimaan selitystä kreivi Morcerfilta miksi tämän tytär oli etuoikeutettu tanssimaan kreivin kanssa.
”Kertokaahan minulle, onko Ranskassakin tapana tanssin aikana myös keskustella?” kreivi kysyi uteliaisuuttaan kesken tanssin.
”On kyllä”, Valerie vastasi. ”Mistä haluaisitte keskustella?”
”Koska kauneuttanne koskeva kohteliaisuus on jo lausuttu, haluaisin mainita, että sen seikan näyttää huomanneen myös herra Debray, sillä hän katselee meitä jälleen.”
Valerie vilkaisi salavihkaa Lucienia ja hymyili sitten kreiville.
”Ehkä sillä on jotakin tekemistä asian kanssa, että olen vältellyt häntä koko illan. En ole kovin halukas puhumaan hänen kanssaan.”
”Jos haluatte, voin kyllä tarjota suojelua”, kreivi sanoi ja Valerie naurahti.
”Jos tarkoitatte, että saan nauttia seurastanne enemmänkin tämän illan aikana, niin pitäisin siitä kovasti.”
”Seurasta puheen ollen, huomasin aiemmin teidän tanssivan paroni d’Epinayn kanssa. Saanko udella mitä teidän kahden keskeisiin sopimuksiin kuuluu?”
”Minä juttelin Franzin kanssa eilen vakavasti.”
”Mistä?”
”Rakkaudesta”, Valerie vastasi ja tunsi hieman punastuvansa. ”Ja hän oli kanssani samaa mieltä, että meidän kahden ei ole järkeä avioitua. Franz aikoo kertoa tämän uutisen isälleni luultavasti pian näiden kesätanssiaisten jälkeen.”
”Sepä iloinen uutinen. Oletteko varma, että isänne sallii sen?”
”Hänen on sallittava. Tai muuten minä ja Franz joudumme kääntymään teidän puoleenne.”
”Autan kyllä ilomielin, jos näin käy”, kreivi sanoi, ja samassa heidän valssinsa läheni loppuaan. Ihmiset alkoivat taputtaa kreiville ja Valerielle, ja nämä kaksi olivat hiukan hämmentyneitä saamastaan huomiosta. Samassa kreivitär Morcerf asteli sisälle ja ilmoitti, että illallinen on katettu puutarhaan.
Kreivi Monte-Cristo tarjosi käsivartensa Valerielle ja he lähtivät yhdessä muiden vieraiden kanssa ulos. Soittajatkin pakkasivat soittimensa ja suuntasivat pihamaalle.
Ulkona Valerie pisti merkille, että kreivi ei syönyt mitään.
”Pelkäättekö saavanne myrkytyksen, hyvä kreivi, vai miksi ette syö mitään? Teistä on vaikea uskoa, että pelkäisitte riskejä”, Valerie kysyi, yrittäen kuulostaa enemmän huolettomalta kuin uteliaalta.
”Olenko antanut itsestäni riskejä ottavan kuvan?” kreivi ihmetteli.
”Te olette vanginneet sentään omin käsin Luigi Vampan ja hänen kätyrinsä, ja uskallatte hiipiä heidän piilopaikkaansa pelkäämättä tulevanne ammutuksi, joten mieleeni ei tulisi koskaan sanoa, ettette ole koskaan käyttäytynyt uhkarohkeasti.” Kreivi naurahti.
”Se on kyllä totta. Ja mitä kysymykseenne tulee, niin en minä pelkää myrkytetyksi tulemista. En vain syö kovinkaan paljoa, varsinkaan iltaisin.”
”Ja olette silti ihailtavassa kunnossa”, Valerie totesi hymyillen.
”Minäkö?”
”Miten te muuten olisitte vanginneet roomalaiset rosvot?” Valerie ihmetteli. ”Tuskin te sentään vain hurmasitte heitä käytöksellänne.” Kreivi nauroi taas.
”Minäkö hurmaisin käytökselläni? Olette varmasti huomanneet kuinka hukassa olen täällä Ranskassa. Tämän maan etiketit ovat minulle täysin vieraita.”
”Mutta olette sentään erinomainen tanssija. Se kävi varmasti eduksenne tänä iltana”, Valerie totesi hymyillen.
”Toivotaan, että olette oikeassa. Mutta vaihtakaamme toiseen aiheeseen. Olen nimittäin aikeissa pitää lounaskutsut tällä kertaa asunnossani Champs-Elyséesin varrella, ja haluaisin kovasti saada myös kreivitär Morcerfin, vicomten ja paroni d’Epinayn mukaan juhliin. Mitä luulette, onko aika otollinen sellaiselle?”
”Luulisin niin. Franz saisi hyvän tilaisuuden puhua isällenikin asiansa.”
”Ja minä haluaisin esitellä teidät eräälle henkilölle”, kreivi sanoi.
”Niinkö? Kenelle?”
”Kreikkalaiselle, jonka olette jo monesti nähneet. Hänen nimensä on Haydeé ja hän olisi kovin kiinnostunut tapaamaan teidät, mutta vain teidät. Kai osaatte pitää tapaamisenne salaisuutena?”
”Tietysti! Suostun mielelläni”, Valerie vastasi.
”Hyvä. Pidän lounaskutsuni aivan lähipäivinä.”
”Keitä muita aiotte kutsua?”
”Luultavasti samat henkilöt kuin Auteiliinkin. Cavalcantit ovat jo ilmoittaneet tulevansa mielellään käymään.”
”Siitä muistuikin mieleeni, että vicomte Cavalcanti näytti olevan kiinnostunut neiti Danglarsista viime kutsuillanne”, Valerie totesi.
”Neiti Eugéniesta? En huomannut moista.”
”Ehkä vicomte pelastaa veljeni pinteestä ja kosiikin Eugénie-neitiä ennen kuin isämme ehtii naittaa Albertin hänen kanssaan”, Valerie totesi hiukan huvittuneena.
”Ja siinä menisi jo toinen tiedossa oleva liitto hänen lapsiltaan. Kreivi-parkahan alkaisi jo huolestua saako teitä koskaan naimisiin”, kreivi vastasi.
”Toivokaamme, ettei hän ala murehtia liikaa.”
Ilta oli ohi nopeammin kuin Valerie olisi halunnut, ja moni vieras alkoi jo tehdä lähtöään. Hänen onnekseen kreivi ei ollut ensimmäisten joukossa. Hän jäi niin kauaksi aikaa, kunnes Lucienkin poistuisi rouva ja herra Danglarsin kanssa. Kun sen aika viimein tuli, ja Lucien lähti vastentahtoisesti Danglarsien kanssa, kutsui kreivi vaununsa pihamaalle ja Valerie saattoi tämän vaunuilleen.
”Näemme siis lounaan yhteydessä lähipäivinä. Olen toki käytettävissänne aiemminkin, jos teillä tulee minulle asiaa”, kreivi sanoi, Alin avatessa hänelle juuri vaunujen ovea.
”Ehkä minä jätän teidät jälleen rauhaan hetkeksi, jouduitte sentään pitämään minulle seuraa melkein koko illan.”
”Tein sen oikein mielelläni”, kreivi totesi hymyillen. ”Hyvää illanjatkoa, neiti Valerie.”
”Samoin teille, kreivi”, Valerie toivotti hymyillen ja ennen kuin hän huomasikaan, kreivi oli painanut suudelman hänen otsalleen ja noussut vaunuihinsa enää mitään sanomatta.
Valerie tuijotti hämmentyneenä tyhjyyttä edessään, ja huomasi hymyilevänsä itsekseen. He olivat tanssineet yhdessä, viettäneet lähes koko illan toistensa seurassa ja nyt kreivi oli suudellut häntä otsalle. Kaikki oli mennyt niin kuin hän oli toivonut.
Ja kaikki oli mennyt niin kuin kreivi oli toivonut. Tämä istui juuri vaunuissaan ja katsoi Bertucciota, joka istui häntä vastapäätä. Kreivi sytytti hiljaa sikarinsa ja katsoi sitten palvelijaansa.
”Joko kirje on saapunut?”
”Ei vieläkään, hyvä kreivi… Oliko ilta teille mieluinen?”
”Oli. Kaikki menee juuri niin kuin olen suunnitellut”, kreivi vastasi, mutta ei voinut jättää huomioimatta sitä seikkaa, että hänen rintaansa painoi epämiellyttävä tunne. Kuin jotain pahaa tulisi tapahtumaan.
-
A/N: Sinnikkäästi eteenpäin, vaikka en tiedä lukeeko tätä enää kukaan :D
A/N2: Kiitokset betauksesta kirjottajapiirin väelle, etenkin sen vetäjälle
9. Luku
Näin synkkää unta
Kun hän vierailee tulevan sulhasensa luona,
hän näkee miehen joka yrittää paeta kohtaloaan.
Kuitenkaan, kukaan ei ole vielä tietoinen
julmasta kohtalosta joka odottaa
hiljaa heidän kaikkien sortamista.
Lounaskutsut eivät olisi voineet mennä paremmin, ainakaan kreivin mielestä. Kaikki olivat paikalla: Morcerfit, Villefortit ja Danglarsit. Kreivi katsoi heitä kaikkia, yhtä kerrallaan, kuin eläin vartioi saalistaan ennen hyökkäystä. Hän halusi tuhota heistä jokaisen. Viedä noilta menestyneiltä miehiltä kaiken, mitä heillä vain oli menetettävää. Heidän kunniansa, arvokkuutensa, omaisuutensa, vaimonsa… ja jopa lapsensa.
Tuon ajatuksen vallattua hänet, kreivin katse kääntyi Valerieen. Hänessä oli Mercedeksen kaltaista puhtautta ja luonteenvahvuutta, mutta päätös oli tehty. Tuokin neito oli vain keino vahingoittaa Morcerfia entistä enemmän. Silti kreivin täytyi myöntää, että Valerie oli hänen vaarallisin vastuksensa. Hän ei saisi luoda minkäänlaista tunnesidettä tähän, ei missään tapauksessa.
Samassa kreivi näki kuinka hänet verhosi pimeys, ja juhlijat olivat kuin häntä ei olisi ollut olemassakaan. Kaikki jatkoivat keskustelua kuin aiemminkin, mutta Valerien valtasi levottomuus.
”Missä kreivi on?”
”Kreivi kuka?” kysyi Albert ihmetellen.
”Kreivi Monte-Cristo tietysti.”
”En ole koskaan kuullutkaan moista nimeä. Voitko sinä varmasti hyvin, Valerie? Kuvittelet aivan omiasi.”
”Olen tosissani! Missä hän on?”
Kreivin olisi tehnyt mieli huutaa, että hän on tässä, aivan heidän vieressään, mutta pienikään ääni ei päässyt hänen huuliltaan. Hänestä tuntui kuin hän katoaisi, ja kun hän katsoi jalkojaan, hän tosiaan oli muuttumassa näkymättömäksi.
”Ei sellaista kreiviä ole olemassakaan, paitsi ehkä unissasi”, kreivi Morcerf nauroi ja kaikki yhtyivät nauruun mukaan. Vain Valerie jatkoi järkyttyneenä ympärilleen katsomista ja yritti hapuilla kreiviä tyhjyydestä.
Kun kreivi sai ojennettua kätensä kohti Valerieta, ja nainen sai tämän kädestä otteen, hän tunsi särkyvänsä ja katoavansa kokonaan. Vain Valerien huuto erottui enää tyhjyydestä.
”Edmond!”
Kreivi heräsi kirkkaasti valaistuun huoneeseensa. Bertuccio oli avannut hänen huoneensa verhot ja tuijotti nyt huolestuneena kreiviä, joka oli herännyt painajaisestaan huutaen, kylmän hien valuessa pitkin ihoaan.
”Oletteko kunnossa, kreivi?” tämä kysyi ja asteli lähemmäksi tämän vuodetta.
”Olen”, kreivi sanoi ja pyyhki hikeä kasvoiltaan, ja huomasi että hänen poskillaan valuivat myös kyyneleet. Hän katsoi käteensä tarttuneita kyynelpisaroita ja huomasi vapisevansa.
”Vastauksenne saapui yön aikana. Ajattelin, että haluaisitte lukea sen heti herättyänne”, Bertuccio totesi ja ojensi kreiville valkoisen kirjekuoren, jossa oli Janinan vaakunalla painettu sinetti.
Kreivi nousi istumaan ja tarttui kirjeeseen kuin hänen henkensä olisi ollut siitä kiinni. Hän repi kirjeen auki ja luki hätäisesti pitkän kertomuksen keskeltä sen olennaisimman. Vastauksen löydettyään hän jäi istumaan niille sijoilleen, ja käski Bertucciota poistumaan.
Kun ovi oli kolahtanut kiinni, kreivi painoi päänsä käsiinsä ja antoi kirjeen pudota syliinsä. Hän vuodatti kyyneleet, jotka olivat päässeet jo unen aikana alkuunsa, mutta sitten hän pysähtyi ja tuijotti sanoja edessään. Pieni hymy kaareutui hänen huulilleen ja hän purskahti sitten voitonriemuiseen nauruun.
”Valmistaudu, Fernand Mondego”, hän kuiskasi itsekseen ja jatkoi julmaa nauruaan.
Myöhemmin sinä päivänä, juuri tuo Fernand Mondego, nykyiseltä nimeltään kreivi de Morcerf, istui työpöytänsä ääressä ja avasi postejaan. Hän toivoi löytävänsä vastauskirjeen Franz d’Epinaylta hänen ehdotukseensa että tämä naisi Valerien, mutta hänen epäonnekseen mitään sellaista kirjettä ei löytynyt. Sen sijaan hän huomasi kirjekuorien seasta kuoren, joka oli hautajaiskutsu. Kuoren päällä luki vastaanottajan nimenä F. Mondego. Kreivi Morcerf, joka ei ollut käyttänyt tuota nimeä enää vuosikausiin, huolestui heti kirjeen nähdessään. Hän avasi sen, ja kirjeen sisältö sai hänet vielä huolestuneemmaksi.
Tervetuloa Louis Dantesin hautajaisiin Père Lachaiseen kahdeksalta illalla.
Edmond Dantés
”Edmond... Dantés”, Morcerf sanoi itsekseen, järkyttyneenä. Hän nousi ylös tuolistaan ja oli aikeissa mennä puhumaan vaimolleen, mutta jokin esti häntä tekemästä niin. Hän ei halunnut sittenkään vaimonsa tietävän asiasta. Kyseessä täytyi olla vain jokin pila, joka järkyttäisi hänen vaimonsa mieltä turhaan. Edmond Dantés oli kuollut vuosia sitten, Morcerf tiesi sen. Tämä oli vain sairas vitsi joltakin taholta. Mutta keneltä, ja miten tämä henkilö tiesi lähettää kirjeen juuri Morcerfille? Hän ei jäänyt tätä kauaa miettimään, vaan suuntasi kohti Père Lachaisen hautausmaata, monta tuntia etuajassa kutsussa mainitusta ajasta.
Kreivi Morcerf saapui vaunuillaan kirkon pihalle, ja huomasi, että ulkona oli jonkun muunkin vaunut, sekä kaksi hevosta. Oliko muitakin kutsuttu?
Morcerf asteli kirkon ovelle ja avasi sen. Hän näki alttarin luona kaksi muuta miestä, ja hän tunsi nämä oikein hyvin.
Prokuraattori Villefort ja paroni Danglars kääntyivät kuullessaan oven käyvän, ja näyttivät nyt hiukan pelästyneiltä kreivi Morcerfin nähdessään.
”Kirottua. Sinäkin olet siis saanut tällaisen kirjeen?” Danglars kysyi ja näytti kädessään olevaa kirjettä jonka allekirjoituksessa luki myös Edmond Dantés.
”Kyllä”, Morcerf vastasi ja näytti omaa kirjettään heille astellessaan lähemmäs. Saavuttuaan alttarille hän huomasi että sen edessä oli mitättömän näköinen, puinen hauta-arkku, joka oli kyllä peitetty kannella, muttei naulattu kiinni.
”Mistä tässä on oikein kyse? Miten joku voi tietää?”
”Ei kukaan voi tietää, tämä on jokin sairas pila”, Villefort sanoi.
”Mutta miten hän sitten tiesi lähettää kirjeen juuri meille kolmelle?” Morcerf kysyi hiukan pelokkaana. ”Kukaan ei tiedä siitä mitä teimme, meidän itsemme lisäksi. Ei edes Edmond itse.”
”Edmond tietää”, kuului yhtäkkiä käheä miesääni heidän kaikkien takaa. Varjoista astui esiin lyhyenläntä ja - huojumisestaan päätellen - humaltunut mies.
”Kuka sinä olet?” Danglars kysyi.
”En ole yllättynyt siitä, ettette muista minua… Olenhan minä teihin nähden niin mitätön miesparka, kun te kolme taas olette Pariisin suurimmat herrat”, humaltunut totesi ja istahti kirkon penkille, hauta-arkusta mahdollisimman kauas.
”Sinä olet… Voiko olla –” Morcerf järkyttyi. ”Gaspard Caderousse?”
”Fernand siis vielä muistaa vanhan Caderousse-raukan”, mies sammalsi itsekseen. ”Mutta sen ei ole väliä, me kaikki saamme pian ansiomme mukaan. Edmond-parka ei koskaan unohda mitä me teimme hänelle.”
”Edmond kuoli Château d’Ifissä vuosia sitten. Ei se voi olla hän”, Villefort puolusti.
”Sitten kuollut mies on palannut keskuuteemme ja hänen kostonsa on oleva hirveä!” Caderousse sanoi, ja kolme miestä katsoivat toisiaan huolestuneina. Sitten Morcerfin katse osui arkkuun.
”Kuka arkussa on?”
”Emme tiedä, mutta ei varmasti Louis Dantes. Hänhän kuoli pian Edmondin jouduttua vankilaan”, Danglars sanoi, ja Villefort katsoi Caderoussea.
”Avaa se.”
”En tahdo”, Caderousse sanoi, mutta nostaessaan humalasta väsynyttä päätään hän näki kolmen hermostuneen miehen katseet ja nousi ylös hiukan pelästyneenä.
”Ette te kai oikeasti tarkoita, että minä –”
”Avaa se, niin saat palkkion ja voit lähteä”, Morcerf käski.
”Minä en usko, että Edmond pitäisi siitä, että lähden ennen kello kahdeksaa”, Caderousse sanoi.
”Edmond on kuollut! Avaa arkku, Caderousse!”
Ja hetken aikaa tuo joukko toivoi löytävänsä Edmond Dantésin tuosta arkusta, mutta kun Caderousse vapisevin käsin tarttui arkun kanteen ja siirsi sen, he huomasivat hämmästyksekseen, että arkku oli tyhjä.
”Arvasin, että tämä oli pelkkää pilaa. Meitä yritetään pelotella”, Morcerf totesi.
”Mutta kenen toimesta?” Villefort kysyi.
”Se ehkä selviää kello kahdeksalta”, Danglars totesi.
Neljä miestä palasi hautausmaalle kello kahdeksan, mutta mitään uutta ei näkynyt. Miehet katselivat ympärilleen ja odottivat neljännestunnin verran, että joku saapuisi. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Kun he olivat juuri lähdössä, Villefort kertoi, että hän oli lähettänyt parhaan miehensä etsimään tietoa Louis Dantesista ja hänen pojastaan Edmondista, sekä siitä voisiko kukaan heidän lisäkseen tietää näiden neljän miehen yhteyden. Kun kolme suurmiestä oli jo poistumassa kirkon ovesta, Caderousse huudahti.
”Mitä nyt?” Morcerf kysyi.
”Tuo arkku – se on taas kiinni!” Caderousse huudahti. Ja miehet totesivat hänen olevan oikeassa. Hehän olivat jättäneet kannen auki lähtiessään. Caderousse perääntyi huutaen arkun luota.
”Minä en avaa sitä enää!”
Morcerf asteli lähemmäs arkkua, mutta epäröi silti hetken. Hän kuitenkin lopulta potkaisi arkun kannen pois. Kirkon kattoparruilla piileskelleet linnut lehahtivat kaikki lentoon ja pakenivat rikkinäisestä ruusuikkunasta.
Morcerf katsoi järkyttyneenä arkkua. Villefort ja Danglars riensivät lähemmäs ja järkyttyivät hekin. Caderousse piileskeli kirkon penkin takana.
”B-Boville!” Villefort huudahti toivuttuaan näkymästä. Arkussa makasi tummahiuksinen mies, jonka takki ja housut olivat veren peitossa, ja kauluksesta roikkuva monokkeli haljennut. Miehen kasvoilla oli kauhistunut ilme, kuin hän olisi nähnyt itse Kuoleman.
”Boville?” Danglars ihmetteli.
”Hän on se josta puhuin. Hänet minä palkkasin –” Villefort änkytti kauhuissaan. Heidän katsoessaan kohti kirkonpenkkiä jonka taakse Caderousse oli aiemmin piiloutunut, he huomasivat miehen olevan poissa.
”Pelkuri” Morcerf tuhahti ja paukautti arkun kannen takaisin paikalleen.
”Mitä me teemme?” Danglars kysyi. ”Jos joku näkee meidät poistumasta täältä ja löytää ruumiin –”
”Haudataan hänet. Palkataan jotkut luotettavat tekemään se yöllä muilta näkymättömissä. Mutta naulataan tämä arkku kiinni nyt, ettei kukaan löydä häntä sitä ennen.”
Seuraavana päivänä kreivi Morcerf, paroni Danglars ja prokuraattori Villefort olivat uupuneita, valmistautuessaan kreivin lounaskutsuja varten. Valerie sen sijaan oli jo täysin virkeänä ja malttoi tuskin odottaa kreivin tapaamista jälleen. Eikä pelkästään kreivin, sillä Valeriehan pääsisi tapaamaan myös Haydeén, tuon kreikkalaisen jonka hän oli jo useasti nähnyt kreivin seurassa.
”Valerie, oletko valmis lähtöön?” Albertin ääni kuului oven takaa.
”Valmis”, Valerie vahvisti ja katsoi vielä nopeasti itseään peilistä. Tällä kertaa hän ei ollut laittanut ylleen kreivin antamaa leninkiä, vaan erään ranskalaisen ompelijattaren luomuksen, jonka Valerien äiti oli ostanut hänelle.
Kreivin asunnolle saavuttuaan, kreivi itse otti heidät vastaan etuovella. Morcerfit olivat ensimmäisenä paikalla, mutta juuri etuovelle päästyään, saapui pihaan myös Villefortien vaunut.
”Tervetuloa kreivi, kreivitär, vicomte”, Monte-Criston kreivi tervehti kaikkia vuorotellen, kunnes oli aika tarttua Valerien käteen.
”Neiti Valerie”, hän sanoi ja painoi huulensa pikaisesti tämän kämmenselälle. ”Astelkaa toki peremmälle, otan prokuraattorin perheineen vastaan sillä välin.”
Valerie hymyili kreiville ja lähti sitten perheensä perässä sisälle.
Kun Villefortit olivat saaneet arvoisensa vastaanoton, kreivi Monte-Cristo asteli Valerien luo.
”Sopisiko teille tavata nyt Haydeé, sillä välin kun odotamme loppuja vieraita saapuvaksi?”
”Totta kai”, Valerie vastasi ja he suuntasivat yhdessä salista ulos. He saapuivat käytävälle, jonka seinissä kaikui hentoa musiikkia, joka kuulosti hiukan kitaralta.
”Mitä on tuo… kaunis ääni?” Valerie ihmetteli ja pysähtyi hetkeksi kuulostelemaan.
”Haydeén gusli vain. Hän nauttii soittamisesta”, kreivi vastasi ja saattoi hänet peremmälle käytävään. Joku oli ilmeisesti kuullut heidän tulonsa, sillä ovi aukeni samalla hetkellä kun he olivat saapuneet sen eteen. Hämärästä huoneesta erottui nyt Bertuccion kasvot, kun hän otti Valerien kumartaen vastaan.
”Pyytäisin teiltä vielä kahta asiaa, ennen kuin astelemme peremmälle”, kreivi kuiskasi hiljaa Valerien korvaan.
”Mitä ne mahtavat olla?”
”Että ette kerro kenellekään siitä, että olette tavanneet Haydeén ja puhuneet hänelle”, kreivi sanoi ja Valerie lupasi pysyä asiasta vaiti.
”Ja sitten toinen asia. Teidän isänne on sota-aikoina ollut Haydeén isän kanssa tekemisissä. Pyytäisin, ettette mainitse isästänne mitään Haydeélle.”
”Minä lupaan”, Valerie vastasi, ja niin hän sai luvan astua sisälle. He olivat saapuneet valtavaan saliin, jonka päähän oli tehty kirjavista itämaisista kankaista kuin pesä, jonka keskellä istui guslinsa kanssa tuo kaunis kreikatar, Haydeé.
”Haydeé, tässä on vieras jonka haluaisin sinun tapaavan”, kreivi Monte-Cristo sanoi sujuvalla kreikan kielellä. ”Muistathan mistä olemme puhuneet, ja pidät ne mielessäsi puhuessasi hänen kanssaan.”
Haydeé nyökkäsi kuuliaasti ja nousi seisomaan. Hän kumarsi Valerielle, ja sanoi sitten puhtaalla ranskankielellä: ”On ilo ja kunnia tavata viimein. Neiti de Morcerf.”
”Minä jätänkin teidät nyt Bertuccion hoiviin. Vieraani odottavat jo varmasti”, kreivi sanoi ja Haydeé painoi suudelman miehen kädelle ennen kuin tämä lähti. Bertuccio asettui oven eteen kuin vartijaksi, ja Haydeé näytti Valerielle mihin istua.
”Haluatteko kenties kahvia? Baptistin on tuomassa meille juuri mehuvettä ja jäätelöä. Nautitteko piipun polttamisesta?”
”Ei kiitos piippua”, Valerie sanoi ja haistoi nyt itämaisen tupakan salin ilmassa ja huomasi pöydällä lepäävän piipun. ”Kahvi kelpaa hyvin.”
”Saatatte tarvita tähän arabialaiseen kahviin sokeria, sen puhdas maku ei miellytä kaikkia”, Haydeé sanoi ja kaksi itämaista kamarineitoa asteli saliin tuoden kahvia mukanaan. Heidän perässään saapui Baptistin, kantaen jäätelöä ja mehuvettä.
”Tuntuu kuin olisin saapunut aitoon itämaiseen huoneeseen”, Valerie totesi ihaillen ja kiitti kamarineitoa ja Baptistinia.
”Kreivi on halunnut luoda oloni kotoisaksi. Olenhan hyvin kaukana kotimaastani”, nainen totesi kiitollisena ja tarttui sirolla kädellään japanilaiseen kahvikuppiinsa.
~*~
”Kreivi de Morcerf, ilo tavata jälleen”, totesi Franz juuri toisessa huoneessa kreivi Morcerfille, syvään kumartaen. ”Minulla onkin teille asiaa, jota en vielä kesätanssiaisissa joutanut kertomaan.”
”Olenkin odottanut tätä keskustelua”, kreivi Morcerf vastasi hymyillen, yhä siinä uskossa että puhe oli Franzin ja Valerien kihlauksesta.
”Saanko jossakin vaiheessa varastaa aikaanne?”
”Totta kai. Tapaisimmeko puutarhassa ruokailun jälkeen?”
”Kiitos, kreivi”, Franz sanoi ja tunsi kurkkuaan polttelevan. Sydän tuntui kahliutuvan kahden seinän väliin, eikä hän osannut pukea sanoiksi syytä siihen.
~*~
”Täytyy sanoa, että en olisi koskaan arvannut teitä suuren Ali-Tebelinin tyttäreksi! Tämä uutinen tuli minulle täysin uutena. Mutta miten te oikein päädyitte kreivin orjattareksi, jos saan kysyä?”
”Totta kai saatte kysellä… Ja mitä kreiviin tulee, hän osti minut Konstantinopolin orjamarkkinoilta, ollessani ainoa eloonjäänyt perheestäni.”
”Mitä perheellesi oikein tapahtui?” Valerie henkäisi. Haydeé oli hetken vaiti.
”Se oli kauhea yö. Olin nelivuotias, kun äiti herätti minut unesta ja tiesin että jokin oli hätänä. Janinan varusväki oli väsynyt liian pitkään palvelukseen, ja seraskieri Kuršid oli lähetetty vangitsemaan isäni… Hän oli pelätty mies, mutta minulle hän oli aina vain lempeä isä”, Haydeé sanoi ja suru selvästi kalvoi hänen sydäntään. Valerien kävi häntä sääliksi, eikä hän kehdannut pyytää Haydeéta kertomaan enempää, mutta nainen jatkoi itse tarinaa: ”Me soudimme erään järven keskellä olevaan palatsirakennukseen, jota isä kutsui turvapaikaksi. Hän lähetti sulttaanin luo erään ranskalaisen upseerin, johon hän luotti sokeasti. Liiankin sokeasti… En tiedä kuinka monen päivän kuluttua vastaus sulttaanilta saapui, mutta sitä saapuivat tuomaan neljä veneellistä ranskalaisia miehiä… He antoivat meidän ymmärtää, että olisimme turvassa. Että sulttaani oli armahtanut isäni ja saisimme palata kotiimme, mutta kun isän miehet olivat laskeneet aseensa, he saivat saman tien surmansa.” Valerie henkäisi järkytyksestä. ”Ranskalainen upseeri oli pettänyt meidät, ja saapui turvapaikkaamme… vaatien isäni kaulaa katkaistavaksi. Kun kuulimme isän kuolonhuudot naapurihuoneesta, äitini pyörtyi.” Valerie tunsi olonsa todella kurjaksi tuon neidon puolesta. Hänen oli vaikea kuvitella, että ranskalainen sotilas olisi hylännyt arvokkuutensa ja tuhonnut tuon naisen elämän, mutta totuus sen täytyi olla, oli se kuinka hirvittävä tahansa.
”Seuraava mitä muistan, oli se kuinka tuo upseeri otti meidät valtaansa ja myi meidät orjakauppiaille. Jouduimme matkaamaan sulttaanin porteille asti halki Kreikan, ja porteilla –” Haydeé kalpeni nyt niin pelottavasti, että Valerie luuli että hän pyörtyisi. ”- porttien ylle oli ripustettu pää, jonka yläpuolelle oli kirjoitettu: Tämä on Ali-Tebelinin, Janinan paššan pää. Äitini kuoli sinä päivänä, ja minut vietiin orjamarkkinoille. Minut osti armenialainen rikas mies, joka kasvatti minut kolmetoistavuotiaaksi asti. Sitten hän myi minut sulttaani Mahmudille. Ja sulttaani Mahmudilta minut osti kreivi, suurimmalla smaragdilla jota olen eläissäni nähnyt. Olen hänelle ikuisesti kiitollinen”, nainen sanoi ja painoi oikean kätensä rinnalleen, kuin sitä olisi lämmittänyt ajatus kreivin pelastamaksi tulemisesta. Valerie tunsi pistoksen sisällään.
”Neiti de Morcerf, on aika palata juhliin. Pöytä on pian katettu”, kuului Bertuccion ääni ovelta. Valerie nousi ylös, samoin kuin Haydeé. Kreikatar kumarsi jälleen Valerielle kohteliaasti.
”Kiitos kun vietitte aikaa kanssani, neiti de Morcerf. Toivottavasti en järkyttänyt teitä kertomuksellani.”
”Ette suinkaan. Tehän te tässä olette varmasti järkyttynyt, kun pakotin teidät muistelemaan niin hirveitä asioita”, Valerie sanoi ja niiasi Haydeélle. Samassa kreivi Monte-Cristo saapui ovelle.
”Joko olette saaneet nauttia tarpeeksi toistenne seurasta? Tulisin pyytämään neiti Valerien liittymään vieraiden joukkoon.”
”Olin juuri lähdössä”, Valerie sanoi ja hymyili hiukan väkinäisesti. Niin hirvittävän kertomuksen jälkeen ei hänen tehnyt mieli hymyillä.
Kun kreivin tapaan mainio ja täyttävä lounas oli nautittu, oli Valerie yhä vaitonainen. Hänen onnistui torjua Lucienin lähestymisyrityksetkin pelkästään sillä että hän oli niin omissa maailmoissaan, ettei hän kuullut. Lounaalle olivat saapuneet Franzin, Lucienin, Danglarsien, Villefortien ja Morcerfien lisäksi Cavalcantit sekä Maximilien Morrel, joka katseli aina välillä sivusilmällä Valentine Villefortia.
Kun lounas oli päättynyt ja ihmiset jakautuivat kukin omalle taholleen juoruilemaan, lähtivät Franz ja kreivi Morcerf pihamaalle juttelemaan. Valerie jäi muista jälkeen ruokasaliin toviksi, ja ollessaan juuri liittymässä muiden seuraan olohuoneeseen, hän tunsi vielä olevansa janoinen. Hän kääntyi takaisin pöydän luo ja kaatoi itse vesikannusta nopeasti juotavaa, kun kukaan ei ollut häntä katsomassa. Hän joi kaiken yhdellä kulauksella ja riensi sitten muiden seuraan.
Vaikka hän oli arvellut vesilasillisen helpottavan ikävää oloa, tuntui sen vaikutukset kuitenkin päinvastaisilta. Hän tunsi olonsa entistäkin huonovointisemmaksi, ja huomasi jopa hikoilevansa. Samassa Lucien saapui hänen luokseen.
”Valerie? Onko kaikki hyvin?”
Vaikka Valerie olisi halunnut kenen tahansa muun saapuvan häneltä sitä kysymään, oli hän sen verran huonovointinen, että päätti turvautua jopa Lucienin apuun.
”Voin hiukan huonosti… Voisitteko kenties saattaa minut puutarhaan?”
”Totta kai”, Lucien sanoi ja tarjosi kätensä. He saapuivat puutarhaan juuri sinä hetkenä, kun Franz oli kertonut kreivi Morcerfille, ettei hän aio ottaa Valerieta vaimokseen. Kreivi Morcerf oli raivoissaan.
”En tiedä miten tyttäreni on saanut mielenne muuttumaan, mutta minä vakuutan että minä muutan hänen mielensä! Minun tyttäreni menee naimisiin, halusi hän sitä tai ei!” kreivi Morcerf huusi vihaisesti.
”Mutta minä en tahdo ottaa vaimokseni naista joka ei sitä tahdo. Te ette voi pakottaa minua naimaan Valerieta –”
”Te olitte jo luvannut valita tyttäreni neiti Villefortin sijaan! Te annoitte sananne, ja sen te myös saatte pitää! Teidän häänne pidetään ennen tämän vuoden loppua, uskokaa pois!”
”Isä!” Valerie huusi järkyttyneenä, ja Franz ja kreivi Morcerf huomasivat vasta nyt hänen läsnäolonsa.
Valerie tunsi nyt kuumuuden sijaan kylmää, ja hän vapisi ja hikoili entistä pahemmin. Häntä huimasi, mutta hän ei saanut sanaa sanotuksi asiasta Lucienille, kun hän jo tunsi putoavansa. Putoaminen tuntui hänelle iäisyydeltä, mutta kesti vain siihen asti kun kylmä puutarhakivetys otti hänet hyiseen ja kovaan syleilyynsä, ja hän menetti tajuntansa.
”Valerie! Mikä sinun tuli, Valerie?!” kreivi Morcerf huusi ja ravisteli tytärtään joka oli pyörtynyt heidän edessään maahan. Lucien ja Franz katsoivat avuttomina vierestä, kunnes Franz keksi juosta pyytämään kreiviltä apua.
”Kreivi! On tapahtunut kauheita! Valerie menetti tajuntansa puutarhassa!” hän huusi ja rouva Villefortin kanssa jutellut kreivi näytti järkyttyneeltä. Hän kääntyi saman tien Baptistinin puoleen: ”Baptistin, hanki tohtori paikalle, nyt heti!”
Kreivi kiiruhti takapihalle Valerien luokse ja kumartui hänen viereensä. Hän kokeili naisen otsaa ja tunsi, kuinka kylmä ja kostea se oli hiestä.
”Nostetaan hänet sisälle, ei ole hänelle hyväksi maata täällä kylmässä”, kreivi totesi ja ennen kuin kukaan ehti tehdä muuta, hän nosti itse Valerien käsivarsilleen. Nainen tuntui hyvin kevyeltä ja hauraalta hänen sylissään. Naisen kaula meni kauniille kaarelle, kun hänen päänsä vajosi taaksepäin, mutta Franz käänsi hänen päätään niin, että se nojasi kreivin olkapäähän.
Kreivi kantoi Valerien sisälle ja huomasi Alin, joka katsoi hämmentyneenä tapahtumia.
”Älä vain seiso siinä, Ali, avaa ovi vierashuoneeseen!” kreivi huusi hänelle ja Ali kiirehti avaamaan oven makuusaliin. Kreivi kantoi Valerien sängylle ja Ali sytytti huoneeseen valot. Vieraat kokoontuivat makuusalin ovelle huolestuneina, ja kreivi sekä kreivitär Morcerf, Franz, Lucien ja Albert kiiruhtivat saliin Valerien ympärille.
”Ali, hälytä Bertuccio paikalle”, kreivi käski ja koetti Valerien pulssia.
”Mikä hänellä on, kreivi?” Albert kysyi.
”En osaa sanoa vielä”, kreivi totesi. ”Oireet tuntuvat tutuilta, mutta minun on vaikea uskoa, että…”
”Että mitä?” kreivi Morcerf sanoi vaativasti. Kreivi Monte-Cristo piti hetken hiljaisuuden, ennen kuin sanoi: ”Että neiti Valerie olisi myrkytetty.”
”Myrkytetty?!” kreivitär Morcerf henkäisi.
~*~
Tätä en ollut osannut odottaa. Ensimmäinen harha-askel pitkällä matkallani, mutta miten? Miksi? Tiedän, kenen myrkyn kuului tänään satuttaa ihmistä, mutta se ihminen on väärä. Eri neidon olisi kuulunut vajota tänään pimeyteen, mutta ei hänen. Ei Valerien…
~*~
Bertucciolla oli kokemusta myös tohtorin virasta, joten hän saapui hoitamaan Valerieta, sillä välin kun Baptistin etsisi kunnon tohtorin. Bertuccio asetti Valerien makaamaan parempaan asentoon ja peitteli tämän peiton alle, kreivi Monte-Criston vahtiessa tarkasti vieressä. Samassa hän huomasi, että Baptistin palasi pihamaalle, mukanaan naapurirakennuksessa asuva tohtori.
”Tohtori on saapunut. Pyytäisin kaikkia poistumaan ja antamaan hänen hoitaa työnsä”, kreivi sanoi ja muut poistuivat vastahakoisesti huoneesta Bertucciota lukuun ottamatta.
”Tätä tietä”, kuului kun Baptistin toi tohtorin makuusaliin.
”Jätän teidät potilaan ja Bertuccion kanssa. Bertuccio, kerro hänelle tarkalleen, mitä neiti Valerien oireisiin kuuluu”, kreivi Monte-Cristo käski ja poistui huoneesta Baptisinin kanssa. Baptistin sulki huoneen oven perässään.
Kreivitär Morcerf oli syvästi järkyttynyt tapahtuneesta ja rouva Villefort kiiruhti saman tien lohduttamaan häntä. Kreivi Morcerf vetäytyi puolestaan puhumaan prokuraattori Villefortin kanssa, ja Albert, Franz ja Lucien jäivät keskustelemaan keskenään ja Maximilien Morrel liittyi heidän seuraansa.
”Hirveää… Miten näin on päässyt käymään?” Maximilien kysyi.
”En todellakaan tiedä… Ei tämä voi johtua kreivin tarjoiluistakaan, koska me muut olemme kunnossa”, Franz kummasteli.
”Ja kreivin ruoissa ei varmasti ole mitään pilaantunutta”, Albert totesi.
”Tämä on käsittämätöntä…” Lucien sanoi, ja samassa rouva Danglars asteli hänen vierelleen.
”Lucien, haluaisitko saattaa minut kotiin? En voi oikein hyvin ja uskon, ettemme voi auttaa neiti Valerien tilannetta istumalla täällä”, hän sanoi.
”Miehenne ja tyttärenne ovat varmasti myös halukkaita lähtemään kotiin. Miksi ette menisi heidän kanssaan, ja minä jään tänne? Voin tuoda teille sitten ensikäden tietoa neiti Valerien tilasta”, Lucien vastasi hyvin kylmästi, ja rouva Danglars näytti hetken aikaa loukkaantuneelta.
Danglarsien vaunut lähtivät pihasta, ja pian niiden perässä myös Villefortien ja Cavalcantien. Maximilien Morrel halusi jäädä Morcerfien, sekä Franzin ja Lucienin lohduksi. Kreivi Monte-Cristo poistui makuusaliin puhumaan tohtorin kanssa, ja tuskallinen odotus sai alkunsa. Kukaan ei osannut sanoa tarkkaa aikaa, kuinka pitkän tovin kuluttua kreivi Monte-Cristo saapui heidän eteensä kertomaan uutiset, mutta uutisten laatu korvasi kaiken sen tuskallisen odotuksen.
”Neiti Valerie selviytyy. Hengenvaara on nyt ohi.”
-
Oh, kommentti tulee jälleen hieman myöhässä, mutta eikös se sanonta mene, että parempi myöhään kuin ei milloinkaan?... :D
Mutta, mutta... Oh my gosh ja niin edelleen, tämähän on harpannut aivan jättimäisen askeleen kohti suoranaista jännittävyyttä ja muuttunut samalla entistä mielenkiintoisemmaksi. Hrrrr. Lukijana tässä saakin sitten miettiä oikein kunnolla, että minkälainen julma suunnitelma kreivillä onkaan loppupeleissä Valerien varalle. Ja kenelle tuo myrkky oikeasti olikaan tarkoitettu?
Tätä en ollut osannut odottaa. Ensimmäinen harha-askel pitkällä matkallani, mutta miten? Miksi? Tiedän, kenen myrkyn kuului tänään satuttaa ihmistä, mutta se ihminen on väärä. Eri neidon olisi kuulunut vajota tänään pimeyteen, mutta ei hänen. Ei Valerien…
Niin. Aina ne suunnitelmat eivät mene aivan niin kuin pitäisi, vaikka kuinka hyvin suunnittelisi.
Huuh... :D Eipä tästäkään kommentista tullut sitä maailman parasta, mutta yritys ainakin oli kova. Jään jälleen odottamaan jatkoa innolla. ♥
-
A/N: No niin, tässä on yli kuukausi mennyt koska unohdin totaalisesti laittaa jatkoa :D pahoitteluni... öö.. no, Sirinalle joka tätä ainakin vissiin jaksaa lukea :D Mutta olepa hyvä <3
10. Luku
Kirje Edmondilta
Nuori nainen jota oli satutettu myrkyllä,
pelastui niukasti ystäväni ponnistusten ansiota.
Silti ystäväni sanoi jotakin minulle.
En anna hänen sielunsa kadota vielä.
En ennen sitä päivää kun hän itse päättää
sammuttaa oman elämän liekkinsä.
Kaikki nousivat ylös tuoleistaan ja astelivat lähemmäksi kuulemaan kreivin uutisia Valerien myrkytystä koskien. Kukaan ei sanonut mitään, sillä he pelkäsivät puhuvansa kreivin puheiden päälle, jos niin tekisivät.
”Hän on saanut oksennuslääkettä, ja voi nyt paremmin. Hän kuitenkin nukkuu, joten pyytäisin, ettette menisi hänen luokseen ihan vielä. Tohtori jää hänen luokseen, olen antanut hänelle oivan summan siitä hyvästä. Ei ole enää syytä pelkoon”, kreivi Monte-Cristo sanoi ja kreivitär Morcerf itki helpottuneena ja kreivi Morcerf hengitti syvään. Kreivi Monte-Cristo ei tehnyt elettäkään lohduttaakseen heitä, ja se oli Lucienin mielestä kovin kummallista.
”Menen takaisin puhumaan tohtorille. Neiti Valerie voidaan siirtää kotiinsa vasta aikaisintaan huomenaamulla. Olette tervetulleita joko yöpymään täällä, tai Ali voi kuljettaa teidät koteihinne”, hän sanoi ja palasi makuusaliin enempää sanomatta. Valerie makasi vuoteella, tyynenä ja kauniina, tohtorin istuessa hänen vierellään salkkunsa sisältöä tutkaillen. Kreivi istuutui huoneen kauimmaiseen tuoliin ja tarkasteli Valerieta turvalliselta etäisyydeltä. Nainen nukkui kuin Ruusunen ikään, ja vaikka tämä ei ollut kuulunut millään tapaa kreivin suunnitelmiin, hän oli saanut ylimääräisen nautinnon nähdessään kreivi ja kreivitär Morcerfin kärsivät ilmeet. Mies hymyili itsekseen, mutta sitten hänen mielensä valtasi Valerien näkeminen heikossa tilassa hetki sitten. Kreivi ei ollut poistunut hänen viereltään hetkeksikään. Ei edes silloin kun tämä oli saanut oksennuslääkettä, vaan päinvastoin kreivi oli auttanut Baptistinin kanssa pitämään naista aloillaan, kun hän oksensi astiaan vatsansa sisällön.
Seuraavana aamuna, Valerie kuljetettiin omaan kotiinsa. Hän oli herännyt vain hetkeksi aamulla, kun häntä oltiin kantamassa vaunuihin. Hänen ainoat sanansa olivat kreivi Monte-Cristolle osoitetut: ”Olen pahoillani, että juhlanne menivät pilalle vuokseni…”
Kreivi Monte-Cristo teki poikkeuksen päivärutiineihinsa, ja vetäytyi huoneeseensa päiväunille kaikkien lähdettyä. Valerien myrkytys seurasi häntä uniin asti, sillä hän näki toistuvasti sen, kuinka hän piteli naista otteessaan ja pyyhki hiuksia hänen kasvoiltaan.
Valerie avasi silmänsä seuraavan kerran kotonaan, omassa vuoteessaan. Hän ei tiennyt mitä kello oli, mutta hämäryys ilmaisi joko illasta tai yöstä. Hänen olonsa tuntui utuiselta, mutta keho vaati päästä hetkeksi liikkumaan. Hän raahautui ylös vuoteestaan ja tunsi olonsa sekavaksi. Hän nojasi heikosti vuoteensa kaiteeseen, odotti että huone lakkaisi pyörimästä ja suuntasi sitten ulos huoneestaan. Ketään ei näkynyt missään, ikään kuin talo olisi jätetty tyhjilleen. Kellon täytyi olla siis paljon. Valerie suuntasi siitä huolimatta isänsä työhuonetta kohti, toivoen että hänen isänsä olisi tapansa mukaan viimeinen hereillä oleva talossa. Saatuaan työhuoneen oven auki, hän totesi kuitenkin sen olevan tyhjillään ja pimeänä. Kellon täytyi olla siis jo paljon yli puolenyön.
Hänen ollessaan juuri sulkemassa työhuoneen ovea, hänen silmiinsä erottui työpöydältä jotakin. Suurikokoinen paperi. Hänen isänsä harvoin jätti mitään papereita pöydille, joten tämä yksi ainokainen paperi kummastutti tietysti hänen tokkuraista mieltään, niin paljon että hän päätti astella katsomaan sitä. Kuu antoi hiukan valoa huoneeseen, että hän näki eteensä ja onnistui saamaan tuon paperin käsiinsä, ja lukemaan sen. Kyseessä oli sopimus, joka odotti Franzin ja Valerien allekirjoituksia. Valerie istuutui isänsä tuolille hetkeksi tarkastelemaan sopimusta. Hän oli juuri kuolla myrkytykseen, ja hänen isänsä aikoi silti jatkaa sinnikkäästi tämän naittamista Franzille? Valerie nousi ylös ja oli aikeissa astella isänsä luo vaatimaan selitystä, kun hän oli kompastua roska-astiaan ja potkaisi sen vahingossa kumoon. Hän kumartui nostamaan sitä, kun hän huomasi, että astiassa oli vain yksi kirje, joka oli laitettu takaisin kuoreensa ja sitten rypistetty pieneksi tolloksi. Valerie otti kirjeen ja avasi sen.
Tervetuloa Louis Dantesin hautajaisiin Père Lachaiseen kahdeksalta illalla.
Edmond Dantés
Edmond Dantés? Kukahan se mahtoi olla? Ei kukaan isän tuttu ainakaan. Ja miksi kirjeessä ei lukenut päivämäärää? Oliko kutsu ilmestynyt samana päivänä kuin hautajaiset olivat? Omituista.
Valerie nosti roskakorin ja lähti sitten kirjeen kanssa takaisin huoneeseensa. Sopimus unohtui pöydälle.
Seuraavana aamuna Valerie tunsi olevansa jo nälkäinen, ja hänen olonsa koheni huomattavasti saatuaan hiukan syötyä. Hän vastaanotti sinä päivänä kirjeen, jonka kreivi Morcerf toi tyttärensä huoneeseen.
”Sinulle on saapunut kirje”, hänen isänsä ilmoitti ja laski sen Valerien yöpöydälle.
”Keneltä se on?” Valerie ihmetteli.
”Kreivi Monte-Cristolta. Toivottaa luultavasti pikaista paranemista.”
”Selvisikö myrkytykseni syy?”
”Ei. Sinua hoitanut tohtori tulee kysymään mitä kaikkea söit ja joit sinä iltana, varmistaakseen vielä, ettei jotain ole jäänyt huomaamatta”, kreivi Morcerf vastasi ja vilkaisi vielä kerran tuomaansa kirjeeseen. ”Satuitko muuten käymään työhuoneessani viimeyönä?”
Valerien sydäntä puristi, mutta hän ei antanut sen näkyä päällepäin. ¨
”En… Miten niin?”
”Eräs kutsu vain oli kadonnut roskakorista… ja sinun ja Franzin avioliittosopimus oli muuttanut paikkaansa.”
”Niinkö? En tiedä siitä mitään… Mikä kutsu se oli?” Valerie uteli.
”Erään tuttavani isän hautajaiskutsu vain… Ei mikään tärkeä”, hänen isänsä vastasi ja lähti ovea kohti.
”Isä… Aiotko sinä tosiaan vielä naittaa minut Franzille?”
”Totta kai. Lähetän uuden sopimuksen paroni d’Epinaylle vielä tämän päivän aikana.”
”Mutta isä –”
”Tämä asia on loppuun käsitelty. En kuule enää yhtään sanaa tästä”, kreivi Morcerf totesi jyrkästi ja poistui. Valerie irvisti hänen jälkeensä ja käänsi sitten katseensa kreivi Monte-Criston kirjeeseen. Hän avasi sen varovaisesti ja luki.
Hyvä neiti Valentine,
toivon syvästi, että olette jo paranemaan päin ja pian taas mahdollinen tapaamiseen kanssani. Niin suuresti kuin toivonkin, että voisitte jättää tämän ikävän tapahtuman taaksenne, on minulla teille ikäviä uutisia, jotka minun täytyy kertoa kasvotusten. Toivon, että vastaatte kutsuuni mahdollisen pian ja kerrotte saapumisaikanne. Olen käytettävissänne mihin aikaan tahansa.
Ystävänne, kreivi Monte-Cristo
Valerie ei valitettavasti päässyt heti kreivin luokse. Hänen täytyi odottaa kaksi päivää äitinsä suostumusta, ennen kuin tämä viimein päästi hänet ulos talosta. Hän oli saanut kirjeen muun muassa Lucienilta toipuessaan, kutsun tulla hänen luokseen heti kun Valerie on parantunut, mutta ensitöikseen nainen kuitenkin kiiruhti kreivi Monte-Criston luo, joka tiesi jo odottaa häntä luokseen aamulla saamansa kirjeen ansiota.
”Neiti Valerie, olen enemmän kuin iloinen nähdessäni teidät kunnossa”, kreivi Monte-Cristo totesi hymyillen ja painoi huulensa tämän kämmenselälle.
”Kiitos teidän, kaiketi. Ellette olisi hankkineet apua ajoissa, olisin varmasti jo kuollut.”
”Älkää liioitelko. Tein vain velvollisuuteni”, kreivi sanoi ja hymyillen saattoi tämän olohuoneeseen.
”Sanoitte aamuisessa kirjeessänne, että teilläkin on minulle asiaa. Haluatteko kertoa ensin asianne, ennen kuin pakotan teidät muistamaan vielä ikäviä päivälliskutsujani?”
”Jos teille sopii, kerron asiani ensin. Kaksi päivää sitten isäni ilmoitti lähettävänsä Franzille uudelleen sopimuksen, joka vaatii minun ja hänen allekirjoituksiaan. Tuo paperi on ollut nyt kaksi päivää Franzin hallussa, eikä mitään ole hänestä kuulunut. Pelkään että huomenna isäni aikoo lähteä painostamaan Franzia allekirjoittamaan paperin.”
”Kyseessä on siis sopimus joka sitoisi teidät ja paroni d’Epinayn yhteen? Ettekä ole edelleenkään halukas naimisiin?”
”Juuri niin. Auttakaa minua, kreivi, olkaa niin kiltti”, Valerie pyysi ja kreivi hymyili lohdullisesti.
”Älkää huolehtiko. Tartun asiaan heti tänä iltana. Jättäkää se vain minun huolekseni.”
”Kiitos kreivi, olette todellinen ystävä”, Valerie sanoi hymyillen. ”Nyt kertokaa asianne kun sydämeni tuntuu hiukan kevyemmältä. Mistä halusitte puhua?”
”Sain teitä hoitaneelta tohtorilta listan asioista joita olitte kertoneet syöneenne ja juoneenne iltana jona saitte myrkytyksen. Ensinnäkin, kiitän ettette maininnut Haydeén kanssa nauttimaanne mehuvettä ja jäätelöä, sillä se olisi ollut teille vaikeaa selittää, kun pyysin, ettette kertoisi Haydeéstä.”
”Tein vain niin kuin arvelin olevan oikein”, Valerie vastasi. ”Oli vaikeaa uskoa, että olisin saanut myrkkyä mistään Haydeén kanssa nauttimastani, sillä silloinhan hänkin olisi saanut oireita, eikö niin?”
”Se on totta. Mutta saatuani listan asioista joita olitte syöneet, en siltikään löytänyt syytä äkilliselle sairastumisellenne. Pyytäisin teitä nyt muistelemaan, oliko vielä jotain, jota söitte tai joitte sinä iltana? Edes lasillinen jotain päivällisen jälkeen, tai sen aikana?”
Valerie yritti kaikkensa muistaakseen jokaisen asian siltä illalta, ja viimein hänen mieleensä muistui vesilasillinen, jonka hän oli kaatanut itselleen päivällisen jälkeen. Hän ei ollut muistanut mainita sitä tohtori Avrignylle.
”En tiedä merkitseekö tämä mitään, mutta muistin erään asian… Kun päivällinen oli ohi ja muut olivat olohuoneessa, kaadoin itselleni lasin vettä rauhoittuakseni Haydeén ikäviltä kertomuksilta. Pian sen jälkeen tulin pahoinvoivaksi.”
”Mistä otitte vettä?” kreivi Monte-Cristo kysyi vakavana.
”Täydestä kannusta, joka oli olohuoneen puoleisessa päädyssä pöytää.”
”Täydestä kannusta, niinkö sanoitte? Sittenhän ei ole ihmekään, että vain te saitte myrkytyksen, mutta uskon vakaasti, että tuo myrkky ei ole tarkoitettu teille.”
”Mitä tarkoitatte? Että joku myrkytti tahallaan juomaveden?” Valerie kysyi järkyttyneenä.
”Juuri sitä tarkoitan. Muistatteko kenen perhe istui kyseisessä päädyssä pöytää?”
Valerie pinnisteli muistiaan, ja pian ymmärrys valtasi hänen mielensä, sekä järkytys kasvonsa.
”Prokuraattori Villefort”, hän henkäisi. ”Oliko se myrkky tarkoitettu hänelle? Mutta miksi ihmeessä, prokuraattori ei koskaan juo vettä ruoan kanssa, vain viiniä.”
”Siksi en usko, että myrkky oli prokuraattorille, vaan hänen perheensä jäsenelle”, kreivi Monte-Cristo totesi, ja ollessaan juuri kysymässä jotain, olohuoneen oveen koputettiin.
”Sisään!”
”Kreivi Monte-Cristo, tuon uutisia prokuraattori Villefortin kodista”, Baptistin sanoi saavuttuaan huoneeseen ja kumarrettuaan nopeasti.
”Mitä nyt, Baptistin?”
”Perheessä pitkään ollut palvelija, Barrois, sai kohtauksen. Tohtori Avrigny saapui paikalle liian myöhään. Palvelija menehtyi…”
”Menehtyi mihin?” kreivi Monte-Cristo kysyi.
”Myrkkyyn, herrani”, Baptistin vastasi. Valerie henkäisi.
”Eikä siinä kaikki, hyvä kreivi… Neiti Valentine Villefort –”
”Mitä? Mitä Valentinesta?” Valerie kysyi järkyttyneenä.
”Hän tekee kuolemaa. Hän on saanut samasta myrkystä kuin herra Barrois, mutta pienemmän annoksen. Hän makaa luultavasti kuolinvuoteellaan.”
Valerie istuutui takaisin alas, tietämättä milloin hän edes oli noussut tuolista. Kreivi käski Baptistinin pois ja istuutui sitten Valerien vierelle.
”Myrkky ei siis todella ollut minua varten, vaan jollekin Villeforteista”, Valerie sanoi. ”Voi Valentine! Ei hän saa kuolla, miten herra Morrelin sitten käy?”
”Maximilien Morrel? Mitä hänestä?” kreivi ihmetteli. Valerie oli yllättynyt.
”Tehän itse kerroitte, että herra Morrel on rakastunut naiseen joka näyttää olevan luvattu toiselle. Tuo nainen on Valentine, ja mies jota Morrel on pelännyt, on Franz”, Valerie kertoi. Kreivi Monte-Cristo kalpeni kasvoiltaan.
”Tämä tieto on jäänyt minulta pimentoon! En tiennyt, että kyseessä on neiti Villefort!” kreivi henkäisi ja Valerie oli hämmentynyt siitä, kuinka järkyttyneeltä kreivi näytti.
Kreivi nousi saman tien jaloilleen ja tarjosi Valerielle kätensä.
”Neiti Valerie, olen pahoillani, mutta minun on jo hyvästeltävä teidät tältä päivältä. Läsnäoloani kaivataan nyt herra Morrelin luona. Lähetän teille huomenaamulla kirjeen koskien teidän ja paroni d’Epinayn kihlausta. Lupaan hoitaa asian”, hän sanoi ja lähti saattamaan Valerieta vaunuihinsa.
”Kiitos, kreivi, mutta mihin teillä on näin kiire yhtäkkiä?”
”Teen kaikkeni ollakseni herra Morrelille tukena, kun tieto kiirii hänen korviinsa. Hänellä ei ole varaa virheisiin nyt.”
”Hyvä on. Ilmoittakaa minulle miten hän voi heti kun vain voitte. Näkemisiin, kreivi”, Valerie sanoi ja kiipesi vaunuihin.
”Lupaan tehdä niin. Menkää nyt, ja levätkää kunnolla”, kreivi Monte-Cristo pyysi ja lähetti vaunut matkoihinsa.
~*~
Olenko tuomittu tekemään jo toisen harha-askeleen? Nyt neiti Valentine jonka oli määrä kuolla, ei saakaan menehtyä herra Morrelin vuoksi! Mitä voin tehdä, että saan korjattua jo toisen virheeni? Se jää nähtäväksi, mutta nyt minun täytyy tavata Maximilien Morrel, ja estää suurempaa vahinkoa tapahtumasta. Sen jälkeen tuhoan kreivi Morcerfin haaveet tyttärensä avioliitosta paroni d’Epinayn kanssa…
-
Ah. Uusi luku ja nyt kommentoin saman tien, ettei pääse unohtumaan muka tärkeämpien asioiden tieltä. :D Olenkin jo odottanut uutta luettavaa itselleni (ja muillekin, koska pakkohan täältä on löytyä joku joka lukee lisäkseni tätä).
Olen tyytyväinen, ettei Valerie kuollut (vielä), koska hän on kuitenkin hyvin kiintoisa hahmo loppupeleissä. Ja sopisi mielestäni kreivin kanssa hyvin yhteen, vaikka kreivillä onkin omat suunnitelmansa tyttöparkaa kohtaan. :D
Mitäs muuta. Lopun yllättävä käänne oli mielenkiintoinen. Selviääkö neiti Villefort vaiko ei, se jää nähtäväksi. Ja onnistuuko kreivin kosto vihamiehelleen, sillä jokuhan on joskus tainnut sanoa, että kosto on aina suloinen.
Olenko tuomittu tekemään jo toisen harha-askeleen? Nyt neiti Valentine jonka oli määrä kuolla, ei saakaan menehtyä herra Morrelin vuoksi! Mitä voin tehdä, että saan korjattua jo toisen virheeni? Se jää nähtäväksi, mutta nyt minun täytyy tavata Maximilien Morrel, ja estää suurempaa vahinkoa tapahtumasta. Sen jälkeen tuhoan kreivi Morcerfin haaveet tyttärensä avioliitosta paroni d’Epinayn kanssa…
Ah, kuinka kutkuttavaa. En malttaisi odottaa seuraavaa lukua, josko siinä selviäisi hieman lisää kaikkea. :D
Kiitos jälleen tästä kovasti, jään odottamaan jatkoa innolla. :-*
-
A/N: No niin, nyt on Irlannista ja Skotlannista palailtu ja asiat järjestyksessä että kirjoittamiseen pystyy taas keskittymään.. Kiitokset Sirinalle joka jaksaa sinnikkäästi tätä kommentoida ;)
11. Luku
Purettu kihlaus
Myrkky on vallannut kauniin tytön
ja muuttanut hänet prinsessa Ruususeksi.
Kuolleen miehen kirje johti kolme miestä
takaisin likaisiin muistoihin.
Saatan jo kuulla sen, kauniin sävelen
nimeltään ”Painajainen”, jota ystäväni soittaa…
Seuraavana päivänä koko Pariisin aatelisto tiesi jo Valentine Villefortia kohdanneesta epäonnesta, ja Valerie oli itse saanut olla surullisten uutistentuojana omalle perheelleen. Valentine oli onnistuttu kuitenkin pelastamaan kuolemalta tuona turmiollisena päivänä, ja hän oli nyt vaipuneena syvään uneen, sairaampana kuin kukaan Valerien tuntema ihminen oli koskaan ollut. Kun Valerie asteli sinä päivänä alakertaan Valentinen kohtaloa murehtien, hänen yllätyksekseen Lucien Debray oli saapunut heidän kotiinsa.
”Tapahtumat sen kuin ovat hirveämpiä… Valentine-parka! Rouva Danglars ja neiti Eugénie olivat talossa kun se tapahtui. Koko Danglarsien talo tuntui olevan kuin liekkimeri joten pakenin paikalta tänne Albertin seuraksi. Miten voitte, neiti Valerie?”
”Eikö teidän olisi pitänyt jäädä rouva Danglarsin tueksi? Tehän olette niin kovin läheisiä”, Valerie vastasi niin myrkylliseen sävyyn, että Lucien tiesi saman tien mistä oli kyse. Hänen onnekseen huoneessa oleva Albert ei ollut ymmärtänyt Valerien kommenttia, mutta naisen poistuttua huoneesta ja Lucienin juostessa hänen peräänsä, Albert tiesi että jotakin oli tekeillä.
”Valerie, odota!” huusi Lucien juostessaan tämän perässä pitkin puutarhaa. Valerie päätti askeleensa ja antoi sitten Lucienille katseen joka pakotti tämän pysymään hänestä turvallisen matkan päässä.
”Lucien Debray, te kuvotatte minua! Miten olettekaan saattanut tehdä sellaista herra Danglarsin selän takana?!”
”Te ette ymmärrä. En tunne mitään rouva Danglarsia kohtaan –”
”Sekö tekee siitä siis hyväksyttävää? Oletteko käyttänyt häntä vain saadaksenne rahaa ja paremman aseman?”
”Saatte sen kuulostamaan hirveämmältä kuin se onkaan, mutta minulla on ollut syyni halutessani parantaa asemaani. Jos vain kuuntelisitte –”
”Minä en aio kuunnella tyhjiä selityksiänne enää yhtään pidempään, Lucien. Tämä ystävyys on ohi!”
”Valerie –”
”Ei! En kuuntele enää –”
”Valerie, minä rakastan teitä!”
Ennen kuin Valerie oli ehtinyt ymmärtää mitä oli kuullut, he kuulivat kun joku avasi oven puutarhaan ja asteli lähemmäs heitä. Se oli kreivi de Morcerf, myrskyisä ilme kasvoillaan.
”Valerie, minulla on asiaa sinulle. Herra Debray, saanko pyytää teitä tulemaan joskus toiste, tämä asia on minun ja tyttäreni välinen asia, joka voi viedä paljon aikaa”, kreivi totesi, ja jollei tämä olisi ollut niin raivoisan näköinen, olisi Lucien luultavasti kieltäytynyt lähtemästä juuri tärkeän tunnustuksensa jälkeen. Kreivin katse kuitenkin ajoi hänet tiehensä, ja Valerie seurasi isäänsä tämän työhuoneeseen, yhä järkytyksestä kalpeana. Lucien, hänen paras ystävänsä, tunnusti juuri rakastavansa häntä. Mutta mistä lähtien hän oli tuntenut niin? Miksi hän päätti kertoa asiasta juuri nyt?
Heti kun ovi oli lukittu heidän jälkeensä, tunsi Valerie kasvoillaan isänsä kämmenselän kun tämä lämäisi häntä.
”Kerro minulle nyt heti, mitä sinä teit? Miksi paroni d’Epinay on perunut kihlauksen kanssasi mitään syytä kertomatta?”
Valerie katsoi hämmentyneenä isäänsä. Franz oli perunut kihlauksen? Oliko se kreivi Monte-Criston aikaansaannosta?
”Minä en tiedä mistä puhut, isä. En tiennyt –” hän tunsi jälleen läimäyksen kasvoillaan.
”Älä valehtele! Sinä sanoit paronille jotain, joka sai hänen mielensä muuttumaan, etkö sanonutkin? Sen vuoksi hän on nyt ilmoittanut paroni Danglarsille ottavansa Valentinen vaimokseen, mikäli tämä toipuu. Oletko nyt tyytyväinen?”
Valerien olisi tehnyt mieli vastata, ettei hän ollut, mutta näki paremmaksi olla vaiti. Hän oli toivonut Maximilien Morrelin saavan Valentinen omakseen, joten uutinen Franzin yllättävästä mielenmuutoksesta oli Valerielle sekä hyvä että huono uutinen.
”Häivy silmistäni, minun täytyy tavata paroni d’Epinay mahdollisimman pian”, kreivi Morcerf sanoi ja avasi työhuoneensa oven. Valerie pakeni ripein askelin huoneeseensa, järkyttyneenä tästä kaikesta. Hetken kuluttua hän kuuli isänsä vaunujen lähtevän pihamaalta, ja hän katsoi ikkunasta kuinka ne kaartuivat oikealle. Valerie huomasi äitinsä vaunujen olevan pihalla, ja hän sai ajatuksen. Hän kiiruhti alakertaan ja etsi äitinsä olohuoneesta lukemasta.
”Äiti, sopiiko jos lainaan vaunuja hetkeksi?” Kreivitär nosti katseen tyttäreensä ja näytti pettyneeltä tähän.
”Minne olisit menossa?” hän kysyi.
”Kreivi Monte-Criston luo.”
”Sinä et saisi käydä hänen luonaan niin usein. Se ei ole sopivaa.”
”Mutta minulla on hänelle tärkeää asiaa. Äiti kiltti, en halua olla kotonakaan kun isä palaa Franzin luota.”
”Siitä minun pitikin puhua kanssasi. Mitä sinä sanoit paroni d’Epinaylle, että hän kieltäytyi avioliitosta?”
”En mitään. En yhtään mitään”, Valerie sanoi, ja se oli osittain totta. Puhumisen oli tehnyt mitä luultavimmin kreivi Monte-Cristo. Valerie kuitenkin näki epäilyksen äitinsä kasvoilla.
”Isäsi pelkää, että Lucien Debray aikoo ottaa asiakseen kosia sinua nyt kun paroni on perunut kosintansa. Mitä sinä siitä ajattelet?”
”Naisin ennemmin vaikka herra Château-Renaudin kuin Lucienin”, Valerie totesi.
Valerien onnistui saada kreivittären vaunut käyttöönsä ja hän teki, kuten oli sanonutkin, eli suuntasi kreivi Monte-Criston luokse.
Kreivi Monte-Cristo ei kuitenkaan ollut hänen ikäväkseen kotona, vaan hänen palvelijansa Bertuccio tuli häntä vastaan pihamaalle.
”Kreivi on juuri prokuraattori Villefortin luona, mutta hänen pitäisi tulla takaisin minä hetkenä hyvänsä. Tahtoisitteko jäädä odottamaan häntä?”
”Kiitos, mielelläni. Onko Haydeé kotona?”
”On hän, mutta prinsessa Haydeé on sanonut voivansa huonosti, eikä hän halua tavata tänään ketään”, Bertuccio vastasi.
”Sitten odotan kreiviä olohuoneessa, mikäli se sopii.”
Valerie ei ehtinyt istua kovin kauaa toimettomana olohuoneessa, mutta silti monet ajatukset liikkuivat hänen mielessään jo niin pienessä ajassa. Franz oli perunut kosintansa ja aikoi naida Valentinen. Lucien oli paljastanut Valerielle rakastavansa häntä ja silti hänellä oli suhde rouva Danglarsin kanssa. Valerien isä halusi naittaa Valerien kenelle tahansa korkea-arvoiselle paitsi Lucienille. Valerie huokaisi epätoivonsa merkiksi ja samassa kuuli kavioiden kopsetta etupihalta. Kreivi oli saapunut.
Nähdessään hetken kuluttua Valerien olohuoneessaan, kreivin ilme kirkastui ja tämä asteli suutelemaan tämän kättä.
”Neiti Valerie, ettekö malttaneet odottaa kirjettäni, vai miksi olette saapunut näin aikaisin luokseni?”
”Tulin, koska en halua olla kotonanikaan. Olette mitä ilmeisimmin onnistunut perumaan minun ja Franzin kihlauksen, ja isäni on sen vuoksi kuin myrkyn niellyt – josta tulikin mieleeni, miten neiti Valentine voi?”
”Hän on edelleen kuin syvässä unessa, herää vain harvoin syömään, ja kuume ei laske… Pelkään pahinta, mutta en ole menettänyt vielä toivoani ihmeestä”, kreivi sanoi ja hymyili. ”Ja mitä kihlaukseenne tulee, se on siis viimein purettu?”
”Niin on, mutta nyt Franz on luvannut ottaa Valentinen käden, mikäli tämä koskaan paranee.” Kreivi ei näyttänyt turhan iloiselta uutisesta.
”Paroni d’Epinaylla ei tunnu olevan onnea avioliittoasioissa. Olen luvannut Maximillien Morrelille, että autan häntä saamaan Valentinen vaimokseen, niin kauan kun se on molempien tahto.”
”Tehän olette kuin Amor, autatte rakastavaisia yhteen ja heitä jotka eivät toisiaan rakasta, erilleen.”
”Yritän vain parhaani, auttaakseni ystäviäni”, kreivi naurahti ja he istuutuivat viimein alas.
Nautittuaan hetken aikaa teetä yhdessä, heidän keskustelunsa kääntyi jälleen Valentineen ja tämän myrkytykseen.
”Sitä en ymmärrä, miten palvelija Barrois menehtyi samaan myrkkyyn? Eiväthän palvelijat nauti samoja juomia tai ruokia kuin emäntänsä ja isäntänsä.”
”Neiti Valentinen hyväsydämisyys kävi Barroisin kuolemaksi. Neiti oli huomannut herra Barroisin kärsivän kuumuudesta ja kaatoi tällekin mehua. Vaikka palvelija ensin kieltäytyi kohteliaasti, hän lopulta joi lasillisen ja kun tämän oireet alkoivat, neiti Valentine jätti oman lasillisensa juomisen ja yritti pelastaa Barroisia. Palvelijan kuolema siis luultavasti pelasti neiti Valentinen…”
”Kauheaa… Ja herra Noirtierkin olisi saattanut juoda mehua, mikäli Valentine olisi ehtinyt kaataa sitä hänelle? Kuka voisi tehdä jotain sellaista… Mitä Valentinella muka on, jota murhaaja havittelisi?” Kreivi kääntyi katsomaan Valerieta.
”Mitä tarkoitatte?”
”Eikö se ole yleisin syy murhaan? Kateus siitä mitä toisella on?”
”Yleisin syy…” kreivi toisti, kuin olisi aikeissa korjata jotakin Valerien sanomaa, mutta vaikeni sittenkin. Hän näytti hetken aikaa mietteliäältä ja sanoi sitten: ”Neiti Valerie, olette täysin oikeassa. Miten olen saattanut olla näin sokea?”
”Mitä tarkoitatte? Keksittekö kuka on syyllinen?”
”Keksin. Ja suureksi kauhukseni minun täytyy myöntää olevani osasyyllinen tähän kaikkeen.”
”Tekö? Mitä te olette tehneet?”
”Neiti Valerie, teidän täytyy kiirehtiä heti Villefortien luo, sillä välin kun minä menen viranomaisten luo”, kreivi sanoi ja nousi ylös.
”Miksi? Onko Valentine yhä vaarassa?”
”On. Kysyitte, mitä Valentinella on, jonka murhaaja haluaisi. Vastaus on perintö. Rouva Villefort on yrittänyt murhata Valentinen, saadakseen pojalleen Edouardille koko herra Villefortin ja herra Noirtierin perinnön. Rouva Villefortilla on kokonainen puutarha myrkyllisiä kasveja, joista kävimme kerran keskustelua. Tulin itse maininneeksi hänelle myrkystä, joka on oireista päätellen sama, kuin mitä te ja neiti Valentine olette saaneet… Hän on myrkyttänyt Valentinea tämän sairastumisesta lähtien jatkuvasti, ettei tämän kuume hellittäisi. Minun täytyy nyt kiirehtiä. Teidän täytyy mennä Villeforteille ja pitää huoli, että neiti Valentine ei saa enää mitään, joka on saattanut olla hänen äitipuolensa käsissä.”
He poistuivat yhdessä ulos omille vaunuilleen, ja kreivin ollessa juuri aikeissa auttaa neiti Valerien vaunuihin, hän sanoi: ”Mainitsin aiemmin, etten ole menettänyt toivoani ihmeestä. En osannut aavistaa, että se ihme olisitte te, neiti Valerie”, ja painoi suudelman naisen otsalle. Valerie pidätteli haluaan hymyillä niin vakavassa tilanteessa, ja noustuaan vaunuihin hänen ajatuksensa kääntyivät takaisin Valentineen. Odota minua, Valentine…
Saavuttuaan Villefortien luokse, rouva ja herra Villefort eivät olleet kotona, mutta kerrottuaan tulleensa katsomaan Valentinea, palvelusväki päästi hänet sisään.
”Herra Villefort on käskenyt sanomaan Valentinea katsomaan tuleville vieraille, että viihtyvät kuin kotonaan. Herra ja rouva Villefort palaavat tänään luultavasti aikaisin kotiin”, sanoi eräs palvelija ja johdatti Valerieta kohti Valentinen huonetta. He ohittivat herra Noirtierin huoneen ja Valerie muisti, että tämäkin saattaisi olla vaarassa.
”Anteeksi, mutta jos teille sopii, haluaisin viettää hetken herra Noirtierin kanssa.” Palvelija näytti kummastuneelta.
”Menen kysymään herralta ottaako hän vieraita vastaan”, hän kuitenkin vastasi ja asteli herra Noirtierin huoneeseen.
”Neiti Valerie de Morcerf haluaisi jutella kanssanne. Päästänkö hänet sisään?”
Valerie ei voinut tietää, mitä herra Noirtier silmillään vastaisi, mutta palvelijan päästettyä hänet sisälle, hän oli helpottunut. Herra Noirtier istui samalla tuolillaan kuten aina, ja katsoi nyt uteliain silmin Valerieta.
”Herra Noirtier”, Valerie sanoi ja niiasi. Herra Noirtier katsoi palvelijaan, ja tämä poistui mitään sanomatta.
Valerie istuutui tuolille herra Noirtierin oikealle puolelle ja yritti muistella miten herra Noirtier vastasi asioihin silmillään. Kaksi räpäytystä oli ’ei’, yksi ’kyllä’.
”Olen tullut tänne koska minä ja kreivi Monte-Cristo, ymmärsimme viimein kuka myrkytti neiti Valentinen, ja haluamme varmistaa että te ja neiti Valentine olette turvassa ennen kuin viranomaiset saapuvat. Kreivi on juuri matkalla kertomaan heille kaiken… Oletteko te ihan kunnossa? Ei minkäänlaisia oireita myrkytyksestä?” Herra Noirtier sulki silmänsä kahdesti. Ei.
”Osaatteko arvata ketä epäilemme syylliseksi neiti Valentinen tilaan?”
Kyllä.
”Rouva Villefort, eikö niin?”
Kyllä.
”Miksi ette ole kertonut kenellekään?” Herra Noirtier katsoi kohti kirjahyllyä. Kirjojen välissä oli eräässä kohtaa rako, kuin jokin kirja olisi viety sieltä. Valerie muisteli, että kun herra Noirtier halusi sanoa pidempiä lauseita, Valentine käytti apuna sanakirjaa.
”Rouva Villefort vei sanakirjanne?”
Kyllä.
”Eikä kukaan ole tullut puhumaan teille, kun Valentine on ollut vuoteenomana?”
Ei.
Valerie ei keksinyt sanottavaa. Hän sääli Noirtieria, joka oli tiennyt koko ajan mistä oli kyse, mutta oli täysin kykenemätön tekemään mitään. Yhtäkkiä hän huomasi herra Noirtierin tuijottavan hänen vasenta kättään.
”Mitä nyt? Käteni?” Valerie nosti kätensä tämän paremmin nähtäväksi. Noirtier tuntui katsovan yhtä tiettyä sormea, ja sulki silmänsä kahdesti.
”Ei mitä? Ei sormusta?”
Kyllä.
”Niin, minä en ole naimisissa? Minut oli kihlattu paroni Franz d’Epinaylle, mutta hän on perunut pyyntönsä ja on nyt aikeissa kihlautua neiti Valentinen kanssa.”
Ei.
”Ei? Isäni sanoi, että asia olisi näin.”
Ei. Ei.
”Tarkoitatteko, ettette aio sallia sitä?”
Kyllä.
Samassa käytävältä kuului ääniä, kuin joku olisi saapunut etuovista sisälle.
”Minun täytyy nyt mennä Valentinen vierelle. Älkää huoliko mitään syötävää tai juotavaa ennen kuin viranomaiset ovat saapuneet.”
Kyllä.
Valerie poistui niiaten huoneesta ja kiiruhti käytävää pitkin Valentinen huoneeseen. Valentine nukkui, kuten Valerie oli olettanutkin. Nainen oli kalmankalpea ja hänen hiuksensa hien kosteuttamat. Valerie mietti, näyttikö hän itse niin kurjalta ollessaan sairaana myrkystä. Naisen yöpöydällä lepäsi lasillinen vettä, ja Valerie nosti sen nenänsä alle. Hän ei haistanut mitään, mutta aikoi pitää huolen, ettei Valentine joisi sitä, mikäli hän heräisi ennen viranomaisten saapumista. Samassa hän kuuli vaunujen saapuvan pihalle, ja näki Villefortien vaunut. Aiempi ääni käytävällä oli siis mahdollisesti vain palvelija.
Kun Villefortit nousivat vaunuistaan, pihamaalle ajoi mustat viranomaisten vaunut. Herra Villefort käski vaimoaan ilmeisesti menemään sisälle, luullen että viranomaisilla olisi tuomarille jotakin asiaa. Rouva Villefort jäi kuitenkin pihalle, ja näytti huomaavan, että jotakin oli pielessä. Valerie toivoi, ettei rouva Villefort ymmärtäisi paeta, ja hänen onnekseen nainen astelikin sisälle kotiinsa. Askeleet kantautuivat käytävältä koko ajan lähemmäksi, ja pian Valentinen huoneen ovi aukeni. Rouva Villefort näytti pelästyneeltä.
”Neiti Valerie! Mitä te täällä teette?”
”Tulin katsomaan Valentinea… Olen ollut huolissani hänestä.” Rouva Villefort katsoi Valentinea, sitten tämän vesilasia, ja sitten jälleen Valerieta. Hän nosti pienen, teennäisen hymyn huulilleen.
”Sepä mukavaa… Anteeksi että häiritsin teitä, jätänkin teidät sitten kahden.”
Rouva Villefortin poistuttua Valerie meni ovelle varmistamaan, ettei tämä menisi herra Noirtierin huoneeseen. Valerien voitoksi rouva Villefort suuntasikin yläkertaan, kohti poikansa Edouardin huonetta. Samassa viranomaiset astelivatkin sisälle ja herra Villefortin ääni kantautui pitkin tämän kotia: ”Voin vakuuttaa, että tässä on jokin väärinkäsitys. Vaimoni ei koskaan…”
Äänet jatkoivat kohti yläkertaa, ilmeisesti kohti rouva ja herra Villefortin huoneita. Valerie sulki oven ja istuutui Valentinen vierelle, tarttuen tätä kädestä.
”Ei enää pelättävää, ystäväni… Se on nyt ohi.”
Pian saapui kolmannet vaunut Villefortien pihaan, ja Valerie meni ikkunaan katsomaan, kuinka kreivi Monte-Cristo astui ulos vaunuistaan. Samaan aikaan yläkerrasta kantautui miehen vihaista huutoa, kenties prokuraattori Villefortin… Huutoa kesti tovin, ja sitten rysähdys, kuin jokin puinen asia olisi hajotettu säpäleiksi. Valerie istuutui jälleen Valentinen vierelle ja samassa miehen tuskaisa huuto kaikui koko kartanossa. Valerie ei aavistanutkaan mitä tapahtui, mutta oli liian pelokas mennäkseen katsomaan. Kului jälleen tovi, eikä mitään ihmeellistä kuulunut. Lopulta askeleet kantautuivat käytävästä, ja ovi Valentinen huoneeseen aukesi. Ovella seisoi kreivi Monte-Cristo.
Valerie huokaisi helpotuksesta.
”Kreivi, olin niin huolissani. Mitä oikein tapahtui?”
”Se on ohi nyt. Neiti Valentine on turvassa”, kreivi vakuutti ja hymyili hyvin ankeasti. Valerie arvasi, että jokin on vialla.
”Mitä tapahtui?”
”Rouva Villefort, ymmärrettyään jääneensä kiinni, surmasi itsensä ja poikansa Edouardin.”
Valerie henkäisi järkytyksestä.
”Mursimme Edouardin huoneen oven, mutta oli liian myöhäistä… Myrkkyannos oli liian suuri.”
Valerie nousi ylös, mutta kreivi asteli häntä lähemmäs ja sanoi: ”Teidän pitäisi istuutua, neiti –”
Valerie ei kuunnellut vaan nojautui kreivin rintaa vasten ja ennen kuin kreivi ehti edes sanoa mitään, nainen itki. Kreivin käsivarret vapisivat hetken, kunnes tämä päätti kiertää ne naisen ympärille lohduttavasti. Kreivi hengitti Valerien tuoksua sisäänsä ja hänen kätensä lakkasivat tärisemästä.
”Sallitteko minun viedä teidät kotiinne?”
”Minun vaununi –” Valerie nyyhkytti.
”Menemme teidän vaunuilla. Omani voivat tulla myöhemmin perässä”, kreivi sanoi, ja lähti saattamaan tätä vaunuille, toinen käsi yhä kierrettynä naisen ympärille.
Kun he saapuivat kartanolle, kreivi Morcerf oli odottanut tytärtään kotiin, toruakseen tätä Franzin mielen muuttamisesta, mutta kuultuaan uutiset Villeforteista, hän järkyttyi ja lukitsi itsensä omaan työhuoneensa. Kreivitär Morcerf purskahti kyyneliin uutiset kuultuaan ja Albert joutui lohduttamaan sekä äitiään että siskoaan, isän laiminlyödessä muut työhuoneessaan. Kreivi Monte-Cristo jäi heidän seuraansa, ja kun Valerie viimein alkoi toipua järkytykseltään, saapui palvelija saliin ja ilmoitti että Albertille oli saapunut kirje. Kreivi Monte-Cristo hymyili.
-
A/N: Okei hömm, on tästä jo VIISI vuotta kun viimeksi päivitin tätä ficciä, muistaakseni silloin päättäen että jos ei tähän tule enää kommenttia niin en vaivaudu enää jatkamaan, mutta löysin koneeni uumenista tälle jatkoa ja totesin että noh, miksikäs ei... Katsotaan löytyykö enää kiinnostuneita :-X
12. Luku
Encore
Tyttö joka nukkui myrkyttäjänsä talossa
pelastui nuoren neidon puhtaan sielun avulla.
Silti, seuraava epäonni hiipii jo heidän eteensä.
Hiljaa, kuin yksi ainokainen kirje joka
toimitettiin toiselle viattomalle sielulle.
Palvelijan ojennettua juuri saapuneen kirjeen Albertille, Valerien uteliaisuus heräsi. Kreivi Monte-Cristo seurasi tapahtumia etäältä ja hymyili itsekseen.
”Keneltä kirje on?” Valerie kysyi.
”Se on… Danglarseilta”, Albert vastasi ja joutui poistumaan äitinsä viereltä, tutkiakseen kirjettä.
”Ehkä Danglarsit ovat kuulleet rouva Villefortista ja lähettävät kirjeen kertoakseen siitä?” Valerie ehdotti.
”Miksi he siinä tapauksessa kirjoittaisivat minulle?” Albert kysyi ja avasi uteliaana hänelle osoitetun kirjeen. Luettuaan sen mies tuijotti sitä tietämättä lainkaan mitä ajatella.
”Mitä se on, Albert?”
”Se on paroni Danglars. Hän sanoo, että kihlaukseni Eugénie Danglarsiin on täten purettu, eikä hän halua, että tapaan hänen tytärtään enää”, Albert sanoi enemmän kummastuneena kuin harmistuneena. Kreivitär Morcerf oli niin hämmästynyt, että hänen kyyneleensä Villeforteille unohtuivat.
”Mitä sinä juuri sanoit, Albert?” kantautui kreivi Morcerfin ääni yllättäen työhuoneen ovelta. Kaikki tuijottivat kreiviä hetken aikaa yllättyneenä siitä että tämä oli palannut heidän seuraansa.
”En ole enää kihloissa – paroni on perunut kaiken”, Albert vastasi ja kreivi Morcerf näytti hetken aikaa niin vihaiselta, että Valerie pelkäsi että tämä löisi Albertia, samalla tavalla kuin tämä oli lyönyt häntä kuultuaan Franzin kihlojen perumisesta.
”Minun täytyy mennä heti Danglarsien luokse. Tämä ei jää tähän”, kreivi Morcerf kuitenkin sanoi.
”Saanen tarjota kyydin minun vaunuissani? Olin juuri poistumassa”, kreivi Monte-Cristo sanoi, ja he poistuivat yhdessä, kreivi Monte-Criston suudeltua Valerien kättä ja kumarrettua kreivitär Morcerfille.
Kun kreivi Morcerf oli päässyt Danglarsien luo, kreivi Monte-Cristo jäi odottamaan häntä vaunujensa luo. Odotus ei kestänyt kauaa, sillä mies palasi Danglarsien luota harvinaisen lyhyen vierailun jälkeen. Kreivi Monte-Cristo asteli häntä vastaan.
”Vierailunne ei tainnut sujua, kuten toivoitte?”
”Ei niin. Paroni Danglars on suuri typerys, jonka tahtoa ei saa taipumaan… Hän ei ollut päästää minua luokseen, mutta kun sanoin, että rouva Villefort on surmannut itsensä ja sen poikaparkansa, hän päästi minut peremmälle.”
Kreivi Morcerf istuutui turhautuneena vaunuihin ja he lähtivät matkaan.
”Vaikutatte kovin pettyneeltä, hyvä kreivi… Saanen tarjota teille juotavaa kotonani, ennen kuin palaatte omaanne?”
”Kiitos. Olen todella turhan tuohtunut palatakseni kotiin vielä. Albert-parka ei ole ansainnut vihojani.”
Kun he kaksi viimein istuutuivat alas kreivi Monte-Criston kartanolla, kreivi Morcerf oli jo vihan sijaan murheissaan. Hän oli huolestunut lastensa tulevaisuudesta.
”Te olette todella onnekas, kreivi… Ette ole naimisissa ja teillä ei ole lapsia, joiden hyvinvoinnista jatkuvasti murehtia.”
”Ja te olette onnekas, kreivi, kun teillä on niin monta jotka teitä rakastavat”, kreivi Monte-Cristo hymyili.
”Perhe… Ajavat hulluksi, mutta mitä olisit ilman niitä?” kreivi Morcerf sanoi ja nosti maljan perheille. ”Te olette toki poikkeus, te olette varsin menestynyt mies ilman perhettäkin.”
”Minulla on ollut suuri onni, mutta myönnän että ajatus vaimosta on käynyt useasti mielessäni”, kreivi Monte-Cristo sanoi. ”Olen pahoillani, että lastenne aviosuunnitelmat ovat nyt menneet… Jos saan olla utelias, kysyisin millaisia liittoja heille toivoitte?”
”Albertille toivoin vaimoa, jolla olisi hyvä titteli ja perhetaustat kunnossa, Eugénie Danglars olisi ollut moitteeton valinta, varsinkin koska minä ja paroni olemme hyviä ystäviä. Valerie taas… toivoin hänelle rikasta liittoa, miehen kanssa joka ei saisi olla vähempää kuin kreivi. Sen vuoksi Lucien Debray on ollut perheessäni kuin myrkky jonka haluaisin poistaa. Hän on jahdannut Valerieta vuosia, tämän ymmärtämättä lainkaan mistä on kyse… Nyt kun paroni d’Epinay on perunut kihlauksensa, pelkään että se Debrayn niljakas yrittää lähemmäksi tytärtäni.”
”Toivokaamme, että näin ei käy”, kreivi Monte-Cristo totesi.
Hetken hiljaisuuden jälkeen kreivi Monte-Cristo hymyili aivan hetken itsekseen, ja sanoi: ”Kreivi de Morcerf, minulla on teille tunnustettavaa. Toivon vain ettette pidä asiaani kovin suurena julkeutena tai loukkauksena.”
”Hyvä kreivi, mitä tahansa aiotte sanoa, se ei voi olla loukkaavampaa kuin mitä paroni Danglars minulle tänään teki.”
”Siitä lähtien kun tapasin tyttärenne Roomassa, myönnän olleeni hetkittäin hyvinkin… haltioitunut. Tyttärenne on järkevä, omatunnollinen ja saanen sanoa, varmasti Pariisin kaunein nainen. Älkää nyt loukkaantuko, kun sanon salaa toivoneeni paroni d’Epinayn peruvan kihlauksensa, saadakseni itse tilaisuuden.”
”Mitä aiotte sanoa, kreivi?” kreivi Morcerf kysyi ja pidätteli sisällään kuplivaa riemua.
”Haluaisin sanoa, että tahtoisin pyytää tyttärenne kättä avioliittoon, mikäli se teille sopii.”
Kreivi Morcerf taputti käsiään kerran yhteen ja huudahti riemusta.
”Kreivi Monte-Cristo, te olette pelastava enkeli! Mikään ei tekisi minua onnellisemmaksi kuin luovuttaa tyttäreni teille!” Kreivi Monte-Cristo hymyili.
”Älkäähän liioitelko. Mutta pyytäisin teiltä, ettette kerro tästä järjestelystä vielä tyttärellenne. Haluaisin, että hän suostuu naimisiin muustakin kuin velvollisuudentunnosta –”
”Joten haluatte hetken aikaa lähestyä häntä? Tottahan toki, tottahan toki… Tyttäreni on ylpeä luonteeltaan, ehkä hän suostuisikin paremmin teidän vaimoksenne, jos hän ei tiedä että olen jo antanut teille siunaukseni.”
”Teemme siis niin, ettemme kerro vielä kellekään asiasta?”
”Kyllä, kuten vain tahdotte, kreivi… Kuolen silti halusta nähdä paroni d’Epinayn ilmeen”, kreivi Morcerf naurahti. ”Tyttäreni, naimisissa Ranskan - jollei jopa Euroopan - rikkaimman miehen kanssa! Kyllä sen miehen kasvoilla sitten veri hyytyy.”
Sinä iltana kreivi Morcerf saapui perheensä yllätykseksi melkeinpä hyväntuulisena kotiinsa, ja nukkui paremmin kuin pitkiin aikoihin.
Seuraavana aamuna Valerie nautti aamiaista Albertin paviljongissa tämän kanssa. Ilmapiiri oli melko alakuloinen, kahden ajatellessa vieläkin rouva Villefortia ja viatonta Edouard-parkaa. Albert jätti aamiaisensa kesken ja sanoi Valerielle: ”Tiesitkö, että Franz muutti eilen illalla Villefortien vierashuoneeseen? Tapahtumat huomioon ottaen se oli kai viisasta. Hän voi pitää huolta Valentinesta ja auttaa herra Villefortia hautajaisjärjestelyissä.” Valerie yllättyi.
”Ei, en tiennyt… Aikooko hän olla siellä häihin asti?”
”Kenties… En tullut kysyneeksi. Sääliksi vain käy.”
”Ai Franzia?”
”Ei, kun Valentinea. Kun hän herää, hänellä on yhtäkkiä kihlattu, ja haaveet Maximilien Morrelista voivat olla kaukainen muisto…”
”Ai. Niin… Maximillien”, Valerie mutisi. Hän ei nähnyt mitään syytä miksi hän ei voisi kertoa Albertille kreivi Monte-Criston suunnitelmista auttaa Maximilienia, mutta jätti silti uutisen kertomatta.
”Isä taitaa olla hukassa meidän suhteen, vai mitä? Nyt kun Eugénie ei tule vaimokseni ja Franz ei huoli sinua”, Albert totesi hiukan huvittuneena. Valerie nosti katseensa aamiaisestaan.
”Niin… niin kai.”
”Etkö ole onnellinen, että pääsit Franzista eroon?”
”Totta kai – miksi kysyt?”
”Kun sanoin, että Franz ei huoli sinua, näytit siltä kuin olisin loukannut sinua jotenkin”, Albert totesi kummastuneena.
”Näytinkö?” Valerie kysyi.
”Näytit, ja näytät yhä.”
Valerie nousi pöydästä ja pyysi anteeksi poistumistaan. Hänellä oli kummallinen olo, joka oli kalvanut häntä siitä lähtien kun hän oli kuullut isältään, että Franz ei ottaisi häntä sittenkään vaimokseen. Hän ei tiennyt mistä se johtui, mutta uskoi sen selviävän jos hän menisi tapaamaan Franzia.
”Äiti, saanko lainata vaunujasi?”
”Minne olet menossa?”
”Tapaamaan Franzia. Minulla on hänelle asiaa.”
”Paroni d’Epinayta siis. Puhu hiukan kunnioittavammin, hän ei ole enää kihlattusi”, kreivitär korjasi. Valerie tunsi pistoksen sisällään.
”Niin. Paronin… Saanko lainata vaunuja vai en?”
”Tietysti. Jos sinä todella haluat tavata hänet.”
”Haluan.” Valerie totesi ja riensi vaihtamaan vaatteensa.
Ollessaan matkalla Franzin luokse, hän tunsi olonsa hermostuneeksi. Omituinen tunne ei jättänyt häntä millään rauhaan, ja hän pelkäsi, ettei Franz ehkä haluaisi tavata häntä.
Hänen koputtaessaan oveen palvelija saapui avaamaan.
”Niin?”
”Haluaisin tavata paroni d’Epinayn, jos sopii.” Palvelija katsoi Valerieta päästä varpaisiin ja sanoi: ”Odottakaa hetki.”
”Kuka siellä on?” kuului yhtäkkiä prokuraattorin ääni, ja tämä asteli ovelle. Mies näytti siltä kuin hän olisi valmis laskeutumaan omaan hautaansa. Tummat silmät näyttivät pikimustilta aukoilta kalpeiden, lohduttomien kasvojen pohjalla.
”Neiti de Morcerf. Mitä te täällä teette?”
”T-tulin ilmaisemaan osanottoni teidän vaimonne ja poikanne poismenosta… Ja haluaisin puhua Franzin kanssa.”
”Tarkoitatte paroni d’Epinayn”, prokuraattori totesi kylmästi. ”Kiitän teitä osanotoista, mutta en voi suostua pyyntöönne tavata paronia. Hän on nyt tyttäreni kihlattu, enkä salli teidän enää saada hänen päätään kääntymään.”
”Mutta – herra Villefort, tyttärenne ei rakasta Franzia.”
”Ettekä viimeisimpien tietojen mukaan tekään. Mikäli olette yhtäkkiä muuttanut mielenne, se ei ole minun asiani. Valentine nai Franzin ennen ensi kuun loppua, ja sillä hyvä.”
”Onko Valentine jo kunnossa siihen mennessä?”
”Se ei ole teidän murheenne. Hyvästi”, prokuraattori sanoi ja sulki oven. Valerien sydäntä puristi. Nyt kun hänen ei annettu tavata Franzia, hän ymmärsi sen kaipuun jota hän miestä kohtaan tunsi. Nainen nieleskeli kyyneliään prokuraattorin portailla, yhtäkkisen sateen alkaessa piiskata hänen kasvojaan ja kuuli yhtäkkiä äänen pihamaalta: ”Neiti Valerie? Mitä te täällä teette?”
Valerie kääntyi nähdäkseen kreivi Monte-Criston huolestuneet kasvot, mutta ei kyennyt sanomaan mitään. Kreivi asteli portaita ylemmäs tämän luokse.
”Te kastutte. Tulkaa, niin saatan teidät kotiin”, hän sanoi ja ojensi kättään. Valerien oli enää vaikea niellä kyyneliään, ja kreivi yhtäkkiä huomasi sen.
”Neiti Valerie, mikä on hätänä?” Mies ei enää ojentanut kättään vaan asteli viimeiset kaksi porrasta heidän väliltään ja seisoi aivan naisen edessä, että nainen joutui nostamaan päätään nähdäkseen miehen kasvot. Valerie ei ollut enää varma valuiko hänen kasvoillaan sadepisarat vai kyyneleet, hänen antautuessaan nojaamaan kreivin rintakehää vasten ja purskahtaessaan itkuun. Kreivi, jo toista kertaa kahden päivän aikana, kiersi kätensä tämän ympärille, mutta tällä kertaa paljon tiukemmin, epäröimättä.