Count of Monte-Cristo: Vendetta, K-11 (12. luku 27.9!)

[Lokitar]

Title: Vendetta
Author: Fubuki
Beta: Ei
Fandom: Count of Monte-Cristo
Genre: Drama
Pairing: -?
Raiting: K-11
Disclaimer: Alexandre Dumasille kaikki krediitti Ja lievä krediitti myös ks kirjasta tehdylle animelle, Gankutsuoulle.
A/N: Surprise, everyone, Fubuki on palannut pölyttyneen kirjoituspöydän ääreen ja on nyt ihan liekeissä  Tarina pohjautuu siis Monte-Criston kreiviin, omien pikku muokkauksieni kera, ja ei ala siitä mistä kirja, vaan vasta ajasta jolloin Albert ja Franz d'Epinay ovat karnevaaleissa. Kommentit sallittuja

1. luku


Ja matkan päätteeksi, me kohtaamme

”Hei, Franz! Hidasta vähän, Valerie jää meistä kohta jälkeen!” Albert huudahti kun Franz pyrki kiireellä ulos hotellista.
”Se oli tarkoituskin, Albert-hyvä”, Franz sanoi naurahtaen. Albert ei voinut pidätellä hymyään. Valerie seurasi heitä hitaasti omassa tahdissaan ja huokaisi ärtyneesti.
”Saanen muistuttaa että tämä ei ollut minun ideani, tulla teidän mukananne karnevaaleihin nimittäin. Mutta kun äiti käski minun huolehtia, ettette joudu hankaluuksiin niin –”
”Sinua huolehtimaan? Sinä olet Albertin pikkusisko, meidän pitäisi huolehtia sinusta, rakas Valerie”, Franz totesi ja lopetti Valerien kiusaamisen ja hidasti juoksunsa kävelyksi. Vaikka Valerie kävelikin korkeakorkoisissa kengissä, hän sai melko ripeästi veljensä ja tämän parhaan ystävän kiinni.

”Ehei, hyvä paroni, se olen kyllä minä jonka pitää huolehtia teistä. Hetkeksi kun käänsin sinullekin selkäni, niin sinä olit hävinnyt ties minne ja palattuasi aloit sepustaa tapaamisestasi Sinbad merenkulkijan kanssa”, Valerie töksäytti. Franz lehahti kasvoiltaan puolukan punaiseksi. Hän oli kuunnellut tätä Valerien piikittelyä jo kaksi päivää, eikä hän voinut tehdä asialle mitään, sillä hän ei voinut todistaa tapaamistaan Sinbadin kanssa millään lailla.
”Mutta kun se on totta! Minä tapasin Sinbadin!”
”Niin niin, ja joitte kallista viiniä ja söitte harvinaisia hedelmiä ja – mikäs se kolmas asia oli?”
”Hašiš”, Franz vastasi ja tiesi taas saavansa piston.
”Niin joo, sinä ja sinun hašiš… Minä lyön vaikka vetoa että sinä vain joit itsesi niin pahaan humalaan, että teit jotain todella typerää ja yrität nyt keksiä jonkun hätävalheen, ettei sinun tarvitsisi myöntää totuutta”, Valerie totesi.
”Hei, älä nyt viitsi, Carissa –”
”Älä kutsu minua Carissaksi!” Valerie suutahti. Albert pidätteli nauruaan suurella tuskalla ja vaivalla. Ei väliä kuinka monesti hän Valerien ja Franzin riitoja kuunteli, niin aina ne olivat yhtä hauskoja. He riitelivät kuin vanha aviopari.

”Miksi minä valehtelisin moisesta asiasta? Eihän siinä ole mitään järkeä –”
”Selvä, selvä, menepäs nyt etsimään meille taikamatto, jotta pääsemme sinne oopperaan erittäin näyttävästi”, Valerie sanoi.
”Ei tarvitse, vaunumme ovat jo ovella”, Franz vastasi ja niin hän auttoi ensin Valerien vaunuun ja astui sitten itse perässä. Albert istuutui Valerien viereen ja loppumatkalla ei sanottu sanaakaan Sinbadista tai taikamatoista.

Autettuaan Valerien alas vaunuista Franz katsoi häntä päästä varpaisiin.
”Ikävää sanoa tämä, niin upealta kuin näytätkin, mutta eikö tuota voisi sanoa jo hiukan ylipukeutumiseksi?”
”Ei oopperassa voi olla ylipukeutunut”, Valerie sanoi ja jatkoi portaille ilman kahta toveriaan. Franz ja Albert vaihtoivat katseen ja kiiruhtivat Valerien perään peläten, että tämä keräisi vielä enemmän katseita astellessaan saliin yksin, aivan kuin tämän upeassa iltapuvussa ja sen korostamissa muodoissa ei olisi jo tarpeeksi tuijottamista.

Ooppera oli keskinkertainen, mutta sen hyviin puoliin kuului viihdyttävyys ja upeat esiintyjät, huonoihin puoliin taas mielenkiintoisuus - jota ei siis ollut. Franz ja Albert juttelivat keskenään naapuriparvella istuvasta kreivittärestä ja päättivät väliajalla mennä tapaamaan tätä. Valerie ei tuntenut minkäänlaista kiinnostusta kreivitärtä kohtaan, joten väliajan alettua Albert joutui tuhlaamaan melkeinpä kolme minuuttia Valerien suostutteluun. Ja niin hän lopulta lähti heidän mukaan. He katsoivat baletin kreivittären seurassa, kun Franzin katse eksyi heitä vastapäisellä aitiolla olevaan kreikkalaiseen naiseen.

”Kreivitär, satutteko tietämään kuka tuo nainen on?” Franz kysyi hiljaa kuiskaten. Kreivitär nosti viuhkansa suunsa eteen ja kuiskutti takaisin.
”En varsinaisesti tunne häntä, mutta tiedän kyllä. Hän on tullut tähän oopperaan joka ikinen kerta, tai näin olen kuullut. Hän on yleensä tummaihoisen palvelijan seurassa, mutta joinakin kertoina hänen seuralaisenaan on juurikin tuo mies, joka istuu nyt niin varjossa että häntä ei erota.”
Varjoissa istuva mies herätti Valerien huomiota jopa niin paljon, että hän kääntyi katsomaan kyseiselle parvelle, mutta ainoa jonka hän kunnolla erotti, oli tuo kreikan neito. Hän tosiaankin oli kaunis, kuten Franz oli jo uteliaisuudellaan antanut ymmärtää. Mutta mies naisen takana ei toden totta erottunut. Ei ennen kuin mies nousi ja hänen takanaan olevan käytävän valo paljasti hänen kasvonsa, mutta tuolloin oli Valerie kohdistanut huomionsa takaisin balettiin. Franz sen sijaan ehti nähdä miehestä vilauksen, ja hänen suunsa jäi ammolleen ja kädet levälleen hänen syliinsä juuri kun oli aplodien aika.
”Mikä teidän tuli, paroni d’Epinay?” kreivitär kysyi.
”Ei… ei mitään, luulen vain tavanneeni tuon miehen jossain”, Franz vastasi.
”No kertokaahan sitten, kuka hän on”
”Ette uskoisi jos kertoisin”, Franz naurahti ja kohdisti huomionsa takaisin balettiin.

Kun esitys oli ohi, kreivitär vaati Franzia saattamaan hänet kotiin. Albert itse sanoi keksineensä hienon idean jonka hän halusi vielä toteuttaa sinä iltana, joten hän halusi suoraan takaisin hotelliin. Valeriekin tunsi olonsa väsyneeksi, joten hän lähti veljensä mukaan.
”Oho”, Albert tokaisi juuri kun he olivat ulko-ovilla.
”Mitä nyt?” Valerie kysyi.
”Unohdin hattuni kreivittären parvelle”, Albert vastasi.
”No mene hakemaan, minä odotan vaunuissa.”
”Pääsetkö sinä itse vaunuihin tuon raskaan leninkisi kanssa?” Albert epäili hiukan pilkalliseen sävyyn.
”Jos minä jaksan kävellä tämä ylläni, niin kyllä minä sillä kaksi porrastakin nousen”, Valerie tuhahti. ”Ja jos en, niin eiköhän joku tule minua heti auttamaan.”
”Niinpä kai. Odota vaunuilla siis, palaan pian”, Albert sanoi ja poistui. Valerie jatkoi pihalle ja kiipesi nopeasti itse vaunuihin. Olihan se hiukan epähienoa, aatelisen naisen kiivetä itse vaunuihinsa, mutta minkäs teet. Sitä paitsi nyt oltiin Roomassa, suojassa Ranskan hovin katseilta.

Ei kulunut kauaa kun Albert palasi hattu päässään ja istuutui itsekseen hymyillen vaunuihin.
”Mikä nyt noin huvittaa?” Valerie kysyi.
”Satuinpahan törmäämään siihen kreikkalaiseen neitoon josta Franz puhui, sekä tämän seuralaiseen”, Albert vastasi.
”Vieläkö te puhutte hänestä pelkkänä kreikkalaisen ’seuralaisena’? Ettekö te vieläkään saaneet hänen nimeään selville?”
”Saimmehan toki, etkö muka kuunnellut kun kreivitär sen sanoi?” Albert kysyi ja Valerie pudisti päätään turhautuneena. Miksi hän muuten olisi tämän nimeä kysynyt jos olisi sen jo kuullut?
”Hän oli kreivi Monte-Cristo”, Albert sanoi. Valerie käänsi katseensa ulos vaunuista mietteliäänä. Kreivi Monte-Cristo… Outo nimi.

Franz palasi hotellille melko pian heidän jälkeensä, ja juuri kun Albert oli kertomassa heille keinoa, jonka ansiota heillä olisi jo pitkään kaivatut vaunut huomenna koittavassa karnevaalissa, koputti heidän hotellinsa johtaja Pastrini huoneen oveen.
”Permesso?” hän sanoi.
”Sisään vain”, Franz totesi ja Valerie nosti katseensa kirjastaan.
”Teidän ylhäisyytenne, saanen ennen asiani kertomista kysyä oletteko tietoisia siitä, että kreivi Monte-Cristo asuu samassa kerroksessa kuin tekin?”
Albert ja Valerie vaihtoivat katseita hiukan hämmentyneinä, mutta Franz totesi: ”Itse asiassa olen, sain kuulla tästä kreivittäreltä. Kreivi Monte-Criston takiahan meille ei jäänyt muita hotellihuoneita kuin nämä kaksi.”
”Niin. Hän tietää millaisessa pulassa olette, joten hän tarjoaa teille kolme paikkaa vaunuissaan ja kolme paikkaa ikkunassaan palatsi Rospolissa”, Pastrini kertoi ja kolmikko vaihtoi yllättyneitä katseita keskenään.

”Emmehän me edes tunne häntä”, Albert totesi. ”Voimmeko me muka hyväksyä moisen tarjouksen vieraalta?”
”Mikä hän edes on miehiään?” Franz kysyi.
”Hieno ylimys hän on. Sisilialainen tai maltalainen ehkä, mutta jalosukuinen ja rikas”, Pastrini kuvaili lyhyesti.
”Jos hän kerta on niin hieno ylimys, hän olisi ilmoittanut kutsunsa jotakin muuta –” Franz oli sanomassa kun oveen kolkutettiin taas.
”Sisään!” Albert huusi, kun Franz oli vielä hämmentyneessä tilassa. Sisään asteli hienostuneesti pukeutunut palvelija, mukanaan kolme käyntikorttia.
”Kreivi Monte-Cristo lähettää nämä neidille Carissa de Morcerf, ja herroille vicomte Albert de Morcerf ja paroni Franz d’Epinay”, mies sanoi syvään kumartaen. ”Kreivi pyytää lupaa saada huomisaamuna käydä naapurina teidän luonanne, ja hän pyytää siinä tapauksessa saada tietää, mihin aikaan ottaisitte hänet vastaan.”

”Kertokaa herra kreiville, että meillä on kunnia tulla hänen luokseen”, Franz vastasi ja palvelija poistui.
”Kutsu taisi tulla juuri kreivin aikaan”, Valerie tokaisi, ei lainkaan vitsinä, sillä se ei ollut edes hauskaa.
”No mutta, se on nyt päätetty. Tapaamme kreivin huomenna ja otamme hänen kutsunsa vastaan, eli meillä on huomiselle vaunut, ja jopa ikkuna palatsi Rospolissa”, Franz totesi, hiukan tavallista innokkaammin.
”Mikä sinut nyt sai hyvälle tuulelle?” Albert kysyi.
”Ei mikään, olen vain iloinen että kaikki järjestyi”, Franz sanoi ja toivotti Valerielle hyvät yöt, kuin käskynä poistua. Valerie paiskasi kirjansa protestoivasti kiinni, nousi kirja kainalossaan ylös, ja lähti sitten käytävään. Hän avasi kirjansa jälleen oven suljettuaan ja harrasti jälleen sitä vaarallisinta tapaansa; lukemista kävellessä.

Hän vältti hyvin kompastelemasta hotellin punakirjavaan mattoon tai törmäämästä mihinkään käytävää koristelevaan esineeseen, mutta saavuttuaan kulmalle jonka takana hänen huoneensa ovi sijaitsi, tuli kuin tyhjästä mies johon Valerie oli vähällä törmätä. Säikähtäessään hän pudotti kirjansa, mutta vältti kuitenkin täpärästi yhteentörmäyksen miehen kanssa. Mies nosti Valerien kirjan lattialta ja noustessaan paljasti viimein kasvonsa. Hän oli kalpea, koreasti mutta hyvällä maulla pukeutunut mies. Hänellä oli lähes pikimustat hiukset, samanlaiset kuin Valeriella, mutta hänen silmänsä olivat synkemmät, todella tumman ruskeat, kuin kaksi ikkunaa yöhön muuten niin valkoisilla ja komeilla kasvoilla.
”Olen todella pahoillani, ette kai satuttaneet itseänne?” hän kysyi.
”En toki, säikähdin vain. Ja minunhan tässä pitäisi anteeksi pyytää, en katsonut lainkaan eteeni”, Valerie vastasi.
”Sitten olemme molemmat syyllisiä, itsekin juuri katselin tuossa vieressä olevaa taulua, kiinnittämättä lainkaan huomiota muuhun”, herra vastasi ja ojensi kirjan Valerielle.
”Kiitos”, Valerie sai sanottua, kun miehen katse nauliutui hetkeksi kirjaan.
”No, pahoittelen tätä yhteentörmäystä, ja päästän teidät nyt määränpäähänne”, Valerie sanoi ja väisti miestä.
”Minäkin pahoittelen vielä kerran, ja toivotan teille myös hyvää yötä”, mies vastasi hiukan kumartaen.
”Hyvää yötä”, Valerie vastasi ja mies asteli poispäin. Valerie jatkoi kirja tällä kertaa visusti kiinni kohti määränpäätään ja viimein huoneeseensa päästyään ja iltarutiininsa tehtyään, hän meni suoraa päätä nukkumaan, välttääkseen ylimääräisiä yhteentörmäyksiä.

[Glorisablet]

Alexandre Dumas on ollut vuosikausia yksi lempikirjailijoistani ja Kolme muskettisoturia pitkäaikainen kirjasuosikkini. Dumas peren teoksissa on vaan kaikki kohdallaan: roppakaupalla huumoria, jännitystä, kiperiä tilanteita, kiinnostavat hahmot, nasevaa kielen käyttöä ja mielenkiintoiset juonet. Monte-Christon kreivinkin olen lukenut (joskus ala-asteella), nähnyt kaksi elokuvaa ja pottunenä Debardieun tähdittämän kuusiosaisen sarjan. En muista kirjasta läheskään kaikkea, enkä osaa sanoa kuinka paljon se tulee haittamaan ficcisi seuraaamista, mutten murehdi etukäteen.

Finiin onkin kaivattu harvinaisempien fandomien ficcejä näiden yleisempien vastapainoiksi. Onneksi muutkin kuin minä kynäilevät historiallisia ficcejä ja originaaleja, joille löytyy oma lukijakuntansa, vaikkei sitä heti uskoisikaan.

Tekstisi on oikein käypää, ja sinulla näyttäisi olevan hyvä ote henkilöihin ja aikakauteen. Pystyy helposti kuvittelemaan karnevaali- ja oopperamiljöön, miehet saketeissaan ja hännystakeissaan ja naiset biedermeierleningeissään sipsuttamassa. Olen todella kiinnostunut historiasta ja huomaan milloin aikakauteen on perehdytty ja milloin ei, ja sinä olet selvästi perillä siitä, mistä olet kirjoittamassa. Hatunnosto ja hoviniiaus.

Tapahtumat käynnistyivät vaivattomasti ja etenivät sopivaan tahtiin. Toistaiseksi ei tapahtunut mitään suurempia, hahmot astuivat vain estraadille ja luku päättyi kutkuttavaan vaiheeseen. Salaperäisen ja kohtalokkaan näköisen comte de Monte-Christon kohtaamiseen. Kalvakka hipiä, mustat hiukset, mustanruskeat silmät, komeapiirteiset kasvot ja koreat vaatteet = mikä herrasmies, joka saa naisen pulssin kiihtymään. Lisää tätä.

[Lokitar]

Jei, en olettanut saavani vielä kommenttia luvusta jossa ei vielä varsinaisesti tapahdu mitään  mutta oih kyllä, Monte-Criston kreivi kalpeine ihoineen ja tummine hiuksineen <3 Ja meikä on tosiaan vähä sortunu näihin erikoisempiin fandomeihin PotC:n ja Sherlock Holmesin sunmuun lisäksi. Niissä tuppaa vaan oleen se huono puoli et finissä ne ei saa kauheasti kommenttia, pitäisi etsiytyä ks fandomin fanfictionfoorumeille kirjotteleen mutku eiiii jaksa 

[Lokitar]

A/N: No eiköhä jatketa sitten että päästään eteenpäi

2. Luku


Ennen kuin aurinko nousee kuun ylle


Olen tavannut kypsymättömän sielun Rooman karnevaaleissa.
Ystäväni kertoo minulle, että tämä on kostoni alkusoitto.
Mutta, tuo sielu on liian nuori ja kaunis.
Ainoa pelkoni on, että…

Aamu sarasti jälleen Roomassa ja heti ikkunasta ulos katsottuaan Valerie tiesi, että he saisivat upean sään.
Laittauduttuaan päivälle sopivaan asuun ja ollessaan juuri valmis, hänen oveensa koputettiin.
”Sisään vain”, Valerie sanoi ja sipaisi vielä yhden hiuskiehkuran korvansa taakse. Ovesta astelivat Franz ja Albert.
”Oletko jo valmis? Menemme tapaamaan kreiviä”, Franz kysyi.
”Näin aikaisin?” Valerie kysyi takaisin.
”Niin, Pastrini sanoi, että kreivi herää erittäin aikaisin. Hän on luultavasti jo hoitanut aamurutiininsa”, Franz vastasi.
”Vai niin… No, minä olen valmis”, Valerie sanoi ja nousi ylös. He lähtivät saman tien kohti kreivin huoneistoa.

Heidän ei tarvinnut edes koputtaa hotellihuoneen oveen, sillä oven edessä seisoi palvelija joka ei kuulunut hotellin väkeen. Hän kumarsi heille syvään, avasi heille oven ja asteli sitten heidän perässään sisälle. He kulkivat ensin yhden upeasti ja hyvin kalliilla maulla sisustetun huoneen läpi, ja sitten heidän yllätyksekseen vielä toisen. Kolmanteen huoneeseen he jäivät, ja palvelija ohjasi heidät istumaan tarkasti veistetyille puisille tuoleille joiden pehmusteet oli peitetty merensinisellä silkillä. Valerie istuutui ja koetti sormellaan täydellisen sileää tuolin pintaa, kun palvelija sanoi: ”Menen ilmoittamaan saapumisestanne herra kreiville.”

Palvelija poistui eri ovesta kuin mistä he olivat tulleet, ja kolmikko vilkuili ympärilleen. Valerien huomion herätti ikkunan vieressä seinällä lepäävä taulu. Se oli samainen taulu jota Valerieen eilen törmännyt mies oli jäänyt tuijottamaan, vai pettivätkö Valerien silmät? Oliko kreivi ostanut taulun eilisillan ja tämän aamun välisenä aikana?

”Ystäväiseni, tämän kreivin täytyy olla joko välittäjä, espanjalaisten arvopapereista rikastunut tai prinssi, sillä edes minä en voisi kuvitella omistavani näin paljon kalleuksia”, Albert totesi Franzille. Valerie sihahti hänelle, sillä hän kuuli oven aukeavan. Ovi jota palvelija oli käyttänyt lähtiessään, aukeni nyt ja paljasti kaikille kreivin: hän oli se samainen mies johon Valerie oli törmännyt edellisiltana. Nyt vasta Valerie huomasi tuon miehen vaikuttavan ulkonäön ja pukeutumisen: mies oli eilen pukeutunut mitä parhaimmin, ja oli jälleen tänäänkin. Hänen ryhtinsä ja jokainen liikkeensä oli elegantti ja kuin tarkoin harkittu, ilme oli tyyni ja sisälsi oman mystisyytensä, sillä miehestä ei nähnyt lainkaan mitä hän ajatteli.

”Hyvät herrat”, kreivi sanoi kätellessään Albertia ja Franzia jotka olivat nousseet oven kalahdettua ylös kuin sähköiskusta. ”Ja neiti”, kreivi lisäsi astellessaan Valerien luokse. Valeriekin nousi ylös ja ojensi kätensä kreiville. Kreivi painoi kasvonsa lähelle hänen kättään ja nousi sitten kumarruksesta. Hänen liikkeensä olivat sulavia, ja kuin tietyssä tahdissa tehdyt, hän ei liikkunut kiirehtien, eikä juhlallisen hitaastikaan.
”Me taisimmekin törmätä viime yönä, muistatteko?” hän kysyi ja päästi irti Valerien kädestä.
”Muistan kyllä”, Valerie sanoi. ”Te näköjään ostitte sen taulun jota ihailitte eilen.”
”Kyllä. Ajattelin että sen olisi turvallisempi olla huoneessani jossa saan katsoa sitä kyllikseni. Ei satu enää vahingollisia törmäyksiä ihmisiin sitä ohimennen ihaillessa”, kreivi vastasi ja Valerie vilkaisi veljeään ja Franzia, jotka näyttivät hämmentyneiltä.
”Me olemme tainneet jättää heidät nyt hiukan varjoon, hyvä kreivi”, Valerie totesi ja kreivi nyökkäsi hiukan hymyillen.
”Pahoitteluni, herrat, mutta seuralaisenne varasti täydellisesti huomioni. Muodollisuuksien vuoksi vielä esittelen itseni. Olen kreivi Monte-Cristo.”

”Ei se mitään, kreivi. Minä olen Franz d’Epinay, tässä ystäväni vicomte Albert de Morcerf, sekä hänen sisarensa Carissa de Morcerf, jonka näköjään jo tunnettekin.”
”Tunnen? En suinkaan, me vain törmäsimme eilen käytävässä toisiimme.”
”Kirjaimellisesti”, Valerie totesi ja kreivi hymähti huvittuneena ja selitti Albertille: ”Sisarenne oli niin uppoutunut kirjaansa, ja minä taas käytävällä sijainneeseen tauluun, että emme lainkaan katsoneet eteemme. Ei sen suurempaa tuntemista siis.”
”Vai niin! Sisareni ei lainkaan maininnut asiasta”, Albert vastasi.
”En ehtinyt”, Valerie sanoi. ”Sitä paitsi en tuolloin vielä tiennyt törmänneeni juuri kreiviin.”

Kreivi vain hymyili ja vaihtoi aihetta: ”Soisitteko te kolme minulle kunnian liittymällä aamiaisseuraksi?”
”Miten ystävällistä, mutta emmehän me voi vielä kaikkien näiden palvelusten jälkeen joita olette luvanneet –”
”Ei, ei, se olisi minulle ilo. Yksin ruokailu on niin mauton. Eikä tästä ole minkäänlaista vaivaa, vakuutan”, kreivi väitti Albertille vastaan.
”No siinä tapauksessa me kai suostumme, vai mitä, Franz?” Albert kysyi.
”Kyllä se minulle sopii”, Franz sanoi heräten hiukan ajatuksistaan. Hän näytti melko hajamieliseltä - oli näyttänyt siltä siitä lähtien kun kreivi oli astellut huoneeseen.

Kreivi kääntyi nyt vielä Valerien puoleen.
”Entä te, liityttekö seuraamme?”
”Totta kai, muutenhan se olen minä joka saa syödä yksin”, Valerie totesi ja kreivi kiskaisi kolmesti soittokellon nauhaa. Sisälle asteli tumma mies, jonka Valerie päätteli olevan sama, josta kreivitär oli eilen oopperassa puhunut.
”Bertuccio, kattakaa aamiainen neljälle. Ai niin, ja onko meillä nyt torille päin avautuva ikkuna teloituksen aikaan?”
”On toki, kreivi”, Bertuccioksi kutsuttu palvelija vastasi.
”Hyvä, kysykää herra Pastrinilta onko tänne tuotu tavoletti –”
”Ei tarvitse, herra kreivi, minulla on teloituksen ohjelma kirjoitettuna ylös”, Franz keskeytti.
”Ah, vai niin, en tarvitse sinua sitten enempää, Bertuccio. Oletan että aamiainen on katettu viiden minuutin sisällä?”
”Kuten aina, herra kreivi”, Bertuccio vastasi kumartaen ja poistui.
Aamiainen katettu viidessä minuutissa, mahdotonta, Valerie tuumi itsekseen, kun kreivi lainasi Franzin muistikirjaa ja luki teloituksen ohjelman.

Samassa Valerien uteliaisuus kohdistui palvelijan kutsumista tarkoitettuun soittokelloon. Miksi kreivi kiskaisi sitä kolmesti?
”Onko jokin vialla, neiti de Morcerf?” kreivi kysyi huomattuaan Valerien mietteliään ilmeen.
”Ei mikään, herra kreivi, mietin vain tapaanne kutsua palvelijanne paikalle…”
”Tarkoitatteko soittokelloa? Olen yksinkertaistanut palvelijoiden kutsumista siten, että kun soitan kerran, kamaripalvelijani saapuu. Kun soitan kahdesti, hovimestarini tulee paikalle. Ja kolmannella soitolla, saapuu taloudenhoitajani. Näin minun ei tarvitse kutsua aina ensin hovimestaria ja pyytää häntä hakemaan kaipaamaani henkilöä.”
”Tehän olette kekseliäs. Säästätte aikaa ja vaivaa hyvin nerokkaasti”, Valerie totesi.
”Kiitän kohteliaisuudestanne”, kreivi sanoi ja kumarsi hiukan. Valerie oli vaikuttunut kreivin kekseliäisyyden lisäksi tämän käytöstavoista. Hän noudatti etikettiä esimerkillisesti, toisin kuin vielä lasten tavoin käyttäytyvät Franz ja Albert.

Kreivi ojensi Franzin muistikirjan takaisin omistajalleen ja sanoi: ”Valitettavasti tietonne ovat muuttuneet eilisestä, sillä kuulin kardinaalilta että Rocca Priorin mestausta aiotaan lykätä. Sitten mestaus jää teiltä näkemättä, mutta jäähän vielä mazzolata, jota katsoo mielellään toisen ja kolmannenkin kerran.”
”Mazzolata?” Albert toisti.
”Niin. Erehtymättömän giljotiinin sijaan näette yhden sijasta useita, epätasaisia iskuja, toivottavasti sellaisia kuin silloin, kun sotilas löi kolmellatoista iskulla kreivi Chalais’n pään poikki. Siihen verrattuna mestaus on liian tavallinen, suorastaan tylsä”, kreivi vastasi.
”Kuulostatte siltä kuin olisitte tehneet vertailuja eri kansojen kidutustavoista”, Franz sanoi ja näytti menneen kananlihalle.
”Olen nähnyt melkein kaikki eri tavat”, kreivi totesi yksitoikkoisesti. Valerie tunsi nyt itsekin menevänsä kananlihalle. Kreivi saattoi näyttää sivistyneemmältä kuin he muut yhteensä, mutta hänen hupinsa olivat kieltämättä täysin erilaiset kuin hovin ihmisillä yleensä.

”Luulenpa että kauhistuitte moista harrastusta, joten kerron että ensimmäistä kertaa moista katsoessani tunsin suurta kuvotusta, mutta sen jälkeen aloin olla jo välinpitämätön, ja lopulta utelias.”
”Nyt te vasta kauhistutattekin minua”, Franz sanoi ja hieraisi käsivarttaan hihan läpi, kuin pyyhkiäkseen kananlihaansa pois.
”Miksi? Kuolema on maailman ainoa vakava asia, joten eikö ole aivan tervettä olla siitä utelias? Kun on katsonut niin monen kuolevan, kuolema ei tunnu enää pelottavalta. Kuolema voi toimia rangaistuksena kuten se tänäänkin toimii, mutta ei missään nimessä sovituksena.”

”En ymmärrä mitä yritätte sanoa”, Albert sanoi uteliaana.
”Käytetäänpä esimerkkiä, nuori vicomte”, kreivi totesi ja käänsi päätään kohti Valerieta.
”Jos joku kylmäverinen murhaaja tappaisi hitaasti ja tuskallisia keinoja käyttäen vanhempanne, ja häpäisisi sisarenne ja lopulta tappaisi hänetkin, toisin sanoen veisi teiltä kaiken rakkaan ja aiheuttaisi teille vuosien henkiset tuskat… Olisiko teistä oikein että murhaaja kokee vain sekunnin kipua giljotiinin lävistäessä hänen niskanikamansa, ja sitten kuolisi?”
Valerie tunsi selkäpiitään karmivan, kun kreivi puhui sellaisia katse hänessä.

”Ymmärrän kyllä, että oikeuden rangaistus on puutteellinen, mutta siltä ei pidäkään vaatia muuta kuin mitä se voi antaa”, Albert totesi ja häntäkin selvästi kylmäsi tapa jolla kreivi puhui.
”Eli kuolema kuolemasta, ja se riittää, niinkö? Jos minulta kysytään, maailmassa on runsaasti rikoksia joihin ei edes riitä korvaajiksi turkkilaisten seivästystapa, tai persialaisten keino puristaa uhri kaukaloon. Se ei tarjoa tarpeeksi kostoa, vai mitä?”
”Ei niin, mutta sitä varten on kaksintaistelut sallittu”, Franz vastasi.
”Kaksintaistelut”, tuhahti kreivi. ”Naurettava keino kostaa. Kun joku on tappanut vanhempanne, häväissyt sisarenne ja riistänyt rakastettunne, eli tehnyt elämästänne vain yhden suuren häpeän ja kurjuuden taipaleen, te tyydytte ampumaan luodin miehen otsaan tai lävistämään hänen sydämensä miekalla? Jos kyseessä olisin minä, toimisin kuten itämaalaiset; silmä silmästä, hammas hampaasta.”
”Ettekö siis kaksintaistelisi, jos tarve vaatisi?” Albert kysyi.
”Totta kai taistelisin, jos henkilö olisi minua loukannut, nolannut tai vastustanut, mutta en koston vuoksi”, kreivi sanoi ja vilkaisi Valerieen. ”Mutta riittänee tästä aiheesta, kyllästytämme neidin uneen tai säikäytämme hengiltä moisilla puheilla.”

”Älkää minun takiani rajoittako puheenaiheitanne, herra kreivi. Koin äskeisen keskustelunne jollain tapaa mielenkiintoiseksi”, Valerie sanoi ja soi hienoisen hymyn kreiville. Kreivi näytti kummastuneelta.
”Kuinka teidän kaltaisenne hieno neiti voi olla kiinnostunut moisesta raakuudesta, kuin mistä me äsken puhuimme?”
”En nähnyt sitä raakuutena, vaan pikemminkin imarteluna. Herra kreivi, teidän elämässänne taitaa olla joku hyvin erityinen henkilö, kun puhutte kostosta tuohon sävyyn? Jos olisin tuo nainen, olisin luultavasti hyvin imarreltu kun olisitte valmis kostamaan puolestani noin, kuten äsken kuvailitte”, Valerie vastasi ja kreivi näytti yhä hämmentyneemmältä.

~*~

Puhuin hyvin raa’asti ja kylmästi tarkoituksella, toivoen että saisin tuon neidin voimaan pahoin, ehkä jopa niin pahoin että hän jättäytyisi pois teloituksesta ja jäisi yksin hotellille. Mutta päinvastoin hänen mielestään puheeni olivat mielenkiintoisia ja koki kostosta puhumiseni imartelevaksi! En kyennyt edes peittelemään hämmennystäni, kun tuo nainen näytti niin vahvalta ja uteliaalta edessäni. Tästä hetkestä lähtien pidän varani hänen kanssaan, sillä hän ei ole yhtään sellainen kuin olin kuvitellut. Olin melkeinpä laskenut sen varaan, että hän olisi säälittävä pelkuri kuten Mondego. Ensimmäinen harha-askeleesi jääköön viimeiseksi, rakas Edmond, ajattelin itsekseni.

~*~

”Aamiainen on katettu”, ilmoitti palvelija joka oli saapunut ovesta herättäen tuon kreivin ajatuksistaan.
”Kiitos, voitte mennä”, kreivi sanoi palvelijalle. ”Johdatan vieraani itse saliin.”
Kreivi nousi ylös ja tarjosi käsivartensa Valerielle. Kreivi ja Valerie edellä ja Franz ja Albert perässä, he astelivat upeasti koristeltuun saliin ja maukkaalta näyttävän aamiaisen ääreen.

Kun aamiainen oli nautittu, Albert vilkaisi kelloaan ja ehdotti, että he lähtisivät ennen mestausta asioille.
”Mitä asioita teillä on hoidettavana?” kreivi kysyi.
”Tarvitsemme puvut karnevaaleihin”, Albert vastasi ja kreivi nauroi.
”Olisitte heti sanonut, sallikaa minun hoitaa teille runsaasti pukuvaihtoehtoja torin läheiseen huoneeseen, joka on meille varattuna.”
”Pukisimme ne siis teloituksen päätyttyä?” Franz kysyi.
”Tai sitä ennen, tai sen aikana, miten ikinä haluatte”, kreivi sanoi. Franz tuntui miettivän hetken ja sanoi: ”Olen pahoillani, herra kreivi, mutta minusta tuntuu etten voi tulla vaunuihinne ja varaamanne ikkunan luo katsomaan teloitusta.”
”Mikä vahinko. Oletteko nyt aivan varma päätöksestänne?” kreivi kysyi.
”Päätökseeni vaikuttaa vielä Albertin mielipide… Mitä sanot, Albert? Lähdetkö sinä katsomaan teloitusta?”

Albert näytti mietteliäältä.
”Olisi ikävää pakottaa sinut mukaan vain siksi että minä haluan lähteä… Sitä paitsi olen jo kerran nähnyt mestauksen, joten en tiedä onko se niin välttämätöntä nähdä nyt.”
”Tarkoitat siis, että sinäkään et mene?” Franz varmisti ja Albert nyökkäsi.
”Asia siis päätetty. Minulla on asioita hoidettavina Corsossa –”
”Aikoiko kukaan kysyä minun mielipidettäni?” Valerie kysyi. ”Minä tahtoisin nimittäin lähteä kreivin kanssa.” Franz ja Albert näyttivät yllättyneiltä, sillä Valerie harvoin pisti heille vastaan.
”Olisiko töykeää lyöttäytyä yksin teidän seuraanne, herra kreivi?” Valerie kysyi ja kreivi pudisti päätään.
”Eihän toki, olette yksinkin tervetullut.”

”Mutta Valerie – sinähän et ole koskaan osoittanut moista kiinnostusta teloitusta kohtaan”, Albert huomautti.
”Kreivin puheet saivat minut hiukan avartamaan katsettani. Haluaisin kerrankin nähdä teloituksen omin silmin”, Valerie sanoi. Kreivi vilkaisi Valerieta katseella, jonka Franz huomasi, mutta ei osannut tulkita.
”Minun velvollisuuteni taitaa siis olla sisareni luokse jääminen”, Albert vastasi, mutta ei näyttänyt olevan kovin pahoillaan. ”Jos Valerie järkyttyy pahasti, olenpahan hänen tukenaan.”
”En usko, että moiselle on tarvetta. Neiti de Morcerf on onnistunut hämmästyttämään minua vahvuudellaan jo viimeisen kahden tunnin aikana”, kreivi sanoi. ”Mutta jos tahdotte tulla mukaan, kutsuni on edelleen voimassa.”

Franz näytti tällä kertaa mietteliäältä. Hän harkitsi hetken ja sanoi sitten: ”Olisiko mahdollista poiketa Corson kautta matkallamme teloitukseen?”
”Jalan kyllä, mutta vaunuilla ei”, kreivi vastasi.
”Poiketkaamme siis jalan Corsossa. Minäkin tulen mukaan teloitukseen”, Franz vastasi.
”Mikäs sinun tuli, Franz? Et yleensä alistu Valerien päätöksiin”, Albert ihmetteli. Franz naurahti.
”Hyvää harjoitusta jos meidät kihlataan”, Franz totesi ja Albert huokaisi.
”Onko asia niin?” Kreivi kysyi. ”Teidät ja neiti de Morcerf on luvattu toisillenne?”
”Asiasta ei ole minkäänlaista varmuutta vielä”, Franz vastasi. ”Tilanne on hiukan monimutkainen.”
Kreivi ei udellut enempää, vaan antoi asian olla, kunnes hän oli kahden Corson kadulla Valerien kanssa, Albertin ja Franzin käydessä paikassa jossa Franz välttämättä halusi vielä vierailla.

”Inhoan olla utelias, mutta saanko kysyä vielä paroni d’Epinaysta ja teistä?” kreivi kysyi ja tarjosi Valerielle taas käsivartensa, heidän astuessaan ulos vaunuista.
”Tietysti, ei minulla ole mitään sitä vastaan”, Valerie vastasi ja tarttui kiitollisena kreivin käsivarteen.
”Mitä paroni tarkoitti sanoessaan asian olevan monimutkainen?” kreivi kysyi kun he lähtivät astelemaan kohti huonetta joka heille oli varattu.
”Sitä, että avioliitto olisi täysin poliittinen”, Valerie vastasi.

”Pariisissa on kolme suurta aatelisperhettä, jotka kaikki toivovat suvun suuruuden vain kasvavan sukupolvien myötä. Nuo perheet ovat pankkiiri Danglarsin, prokuraattori de Villefortin, sekä isämme kreivi de Morcerfin. Näitä kolmea voisi jo kutsua Pariisin kolmeksi hallitsijaksi. Joten on itsestään selvää, että heidän lastensa on mentävä järkeviin naimisiin. Pankkiiri Danglarsilla on vain tytär, Eugenie, joka on luvattu veljelleni Albertille. Prokuraattorilla taas on naimaiässä olevia lapsia vain yksi, Valentine, jonka toivotaan jossain vaiheessa naivan Franzin, mutta isäni on sitä vastaan ja toivoo sen sijaan minun olevan tuleva rouva d’Epinay. Toisin sanoen Franz on puun ja kuoren välissä, kunnes jokin keino asian ratkaisemiseksi selvitetään.”

”Eikö paroni d’Epinayn vanhemmilla ole asiaan sanottavaa?”
”Kuolleita kummatkin”, Valerie vastasi. ”Se tästä tekeekin niin vaikeaa. Ainoa keino siis Franzin morsiamen selvittämiseksi on, että Valentine tai minä löydämme toisen vielä varteenotettavamman sulhasvaihtoehdon. Mikä suoraan sanottuna on mielestäni epätodennäköistä. Valentine ei ole kovin innokas piireissä liikkuja, ja minulla taas ei ole mitään kiinnostusta mennä naimisiin.”
”Todella monimutkaista siis”, kreivi sanoi. ”Teille ei siis anneta mahdollisuutta itse päättää puolisoanne laisinkaan.”
”Niin, mutta ei se jaksa minua enää surettaa. Siitä lähtien kun tutustuin Franziin, olen saanut kuulla isältä Valentinesta ja meidän välisestämme ’kamppailusta’. Kävi niin tai näin, se ei vaikuta mielialaani lainkaan.”

”Olette pelottavan suorasanainen. Mutta kertokaahan, eikö teitä todellakaan haittaisi mennä tuosta vain paroni d’Epinayn kanssa naimisiin ja perustaa perhe hänen kanssaan?”
”Myönnän että ajatus on mielestäni hiukan vastenmielinen, sillä minä ja Franz olemme vain läheisiä ystäviä… Mutta ehkä minun on helpompaa pysyä tyynenä tässä asiassa, kun en ole kokenut vielä rakkautta”, Valerie vastasi ja huomasi nyt puhuneensa ohi suunsa. Hänen ei ollut tarkoitus olla niin suorasanainen.

”Ettekö koskaan?” kreivi kysyi hämmentyneenä. Valerie pudisti päätään, ja asia jätettiin siihen. He olivat saapuneet teloituspaikalle. Väkeä oli saapunut torille jo sadoittain, ja lava oli pystytetty sen kaiken ihmistulvan keskelle. Valerie ei erottanut ihmisten päiden yli paljoakaan, paitsi metallisen kiiltävän terän, jota kreivin mukaan tänään ei edes käytettäisi.
”Kas, sieltä saapuvatkin paroni ja vicomte”, kreivi totesi katsahtaessaan taakseen, ja Valerie huomasi tämän olevan oikeassa: Albert ja Franz olivat seuranneet heitä.
”Menisimmekö jo meille varattuun huoneeseen, vai onko teillä vielä asioita hoidettavana?” kreivi kysyi.
”Mennään vain, minä sain jo mitä hainkin”, Franz sanoi, eikä kertonut sen enempää.

Ja niin he kiipesivät portaat ylös kreivin varaamaan huoneeseen, joka yllätti heidät jälleen rikkaalla sisustuksella ja koristelulla. Nyt Valerie oli jo täysin varma, että kreivillä oli rahaa kuin roskaa, jos hän oli vaivautunut koristelemaan huoneen jota he käyttäisivät vain kaksi tai kolme tuntia.
Tuoleilla heitä odottivat pinot erilaisia pukuja, joita he alkoivat yhteistuumin nyt katsella. Kreiviä odotti vain yksi puku, jonka hän oli jo teetättänyt varmasti ajat sitten sitä iltaa varten. Kreivi poistui ensimmäisenä pukeutumaan, kun Franz ja Albert vielä miettivät mitä pukua käyttäisivät.
Valerien hengitys oli hetkeksi katketa kun hän katsoi ihaillen pukujaan; kaikki mitä upeinta ja kalleinta silkkiä tai satiinia, kaikki hehkuvan värisiä ja hienolla maulla nyörein ja napein koristeltuja.

Hetken päästä kreivi palasi mustaan vanhan ajan pukuun pukeutuneena. Valkoista hänellä oli vain hansikkaissaan, takin alla olevassa paidassaan, sekä naamiossa jota hän piteli kädessään. Valerie tuijotti häntä hetken, kunnes pystyi taas palaamaan leninkiensä ihailuun.
”Löydättekö mitään makuunne sopivaa, neiti Morcerf?” kreivi kysyi astellessaan lähemmäksi.
”Enemmän kuin tarpeeksi, hyvä kreivi. En millään osaa päättää minkä näistä pukisin ylleni”, Valerie vastasi.
”Sallitteko minun ilmaista mielipiteeni?” kreivi kysyi.
”Tottahan toki, se auttaisi minua paljon”, Valerie vastasi.
”Tulkaahan lähemmäksi ikkunaa ensin”, kreivi pyysi ja Valerie asteli tämän perässä ikkunalle, josta aukesi näkymä torille. Kreivi katsoi Valerien silmiä tarkasti ja näytti hetken hämmentyneeltä. Hän vilkaisi Albertia, joka asteli juuri pukuhuoneesta valitsemansa puku yllään, ja sitten taas Valerieta.

”Kuten arvelin, teidän kannattaisi pukeutua tuohon meren siniseen”, kreivi sanoi. ”Se sopii silmienne väriin, eikä ole samanvärinen kuin veljenne takki ja viitta.”
”Kiitoksia kreivi, menen kokeilemaan tätä”, Valerie sanoi kun kreivi ojensi hänelle merensinisen leningin, jossa oli kellon mallinen helma ja upeat pitsiset hihansuut. Franz, joka oli menossa juuri pukuhuoneeseen, antoi Valerien mennä ensin ja jättäytyi itse ikkunan ääreen odottamaan. Hän huomasi, kuinka kreivin katse seurasi tarkasti Albertia.

”Sallitteko, että poistun hetkeksi? Käyn keskustelemassa ajurimme kanssa”, kreivi kysyi, ja miehillä ei ollut mitään sitä vastaan. Kun kreivi oli poistunut huoneesta, Franz kysyi Albertilta: ”Mitä mieltä olet? Siis kreivistä.”
”Mainio herrasmies! Hän on lukenut, kokenut ja oppinut. Pidän hänestä”, Albert sanoi.
”Eikö sinusta hänessä ole jotain outoa?” Franz kysyi. ”Tapa, jolla hän katselee Valerieta häiritsee minua.”
”Onko se nyt niin ihme? Huomasin kreivin tuijottavan minuakin aamiaisen aikana. Ehkä hän vain arvioi meitä mielessään. Sitä paitsi, en ihmettele yhtään jos kreivin katse hakeutuu Valerieen. Onhan hän kaunis.”

”Totta tuokin, mutta silti se häiritsee minua”, Franz totesi.
”Voi Franz, jos alat viimein tuntea mustasukkaisuutta siskostani, älä avaudu siitä minulle. Pelkkä ajatuskin pelottaa minua”, Albert sanoi.
”En minä mustasukkainen ole!” Franz tuhahti ja samassa Valerie saapui upeassa mekossaan huoneeseen. Franzin suu loksahti väkisinkin auki ja Albert huokaisi ja pyöräytti silmiään.

[Glorisablet]

Monte-Christon kreivistä ei tarvitse nähdä kuin eleganssin vilaus, kun juorukellot ovat jo ihmettelemässä aatelismiehen kansallisuutta ja suunnattoman rikkauden alkuperää. Välittäjö, espanjalailaisten arvopapereista rikastunutko vaiko prinssi? Arvaillan, arvaillaan ja arvaillaan mutta salaperäisyys roikkuu kreivin leveillä harteilla kuin viitta. Sulavasti ja rytmitajuisesti liikkuvassa herrasmiehessä ei ole häivääkään parrakkaasta ja takkutukkaisesta, tyrmään teljetystä syyttömästä. Istuessaan vuosikausia (syyttömänä) Ifin sellissä muiden juonittelun uhrina ehtii suunnitella täydellisen koston sen päivän varalle, jolloin tuuri antaa avaimen kostontäyteiseen vapauteen.

Hyvä jatko, jossa kreivi teki lähtemättömän vaikutuksen Albertiin ja nuorukaisen sisareen. (Onko Valerie/Carissa oma hahmosi, kun en muista häntä kirjasta, elokuvista enkä sarjasta?) Keskusteltiin vertahyytävästä mazzolatasta kuin harmittomasta markkinahuvista, Franzin ja Valerien kihlauksesta ja valmistauduttiin karnevaaleihin sonnustautumalla naamiaisasuihin. Kreivin ei täytynyt ponnistella edes kovasti tehdäkseen vaikutus Albertiin; tämä kehui avoimesti pohattaa lukeneeksi, kokeneeksi ja oppineeksi. Franz oli toista mieltä todetessaan vanhemmassa aatelismiehessä olevan jotain outoa. Tavassa, jolla tämä katseli mademoiselle de Morcerfia. Järkeenkäyvä toteamus ei taivutellut Franzia muuttamaan mieltään. Niin, onhan Valeria kaunis... mutta silti.

Ja samassa kyseinen kaunokainen liihotteli huoneeseen merensinisessa naamiaiasussaan, jolloin (mustasukkaisen) Franzin leuka loksahti rintalastaa vasten painumaan. Valerien mielestä hän ja paroni d'Epiney ovat pelkkiä hyviä ystäviä, mutta nuori paroni voinee olla toista mieltä. Jatkoa kaivataan, jotta aletaan päästä kärryille Franz-herran todellisista tunteista. Karnevaalien tapahtumat hirvittävät jo etukäteen, mikäli ne menevät kirja/leffa -canonin mukaan...

[Lokitar]

Ihanasti olet tiivistänyt tilanteen, kuulostaa vähän mainospuheelta     
Mutta joo, Carissa/Valerie de Morcerf ei ole alkuperäisen tarinan hahmo vaan oma luomukseni. Hyvä kun huomasit 

[Sirina Black]

Öhm, olen huono kommentoimaan mitään kunnolla, mutta yritetään. 

Ihailen taitoasi keksiä uusia hahmoja tunnettuihin fandomeihin (kuten vaikkapa juuri tähän), sillä mielestäni se on vaikeaa, vaikkakaan ei mahdotonta. Jotenkin vaan tuo hahmosi tuntuu niin aidolta, niin Dumas'maiselta.. Monte Criston kreivi on yksi suosikkikirjoistani (ja sarjoistani) ja aina toisinaan tulee mietittyä, josko jälleen lukisi tuon kirjan.

Tuoleilla heitä odottivat pinot erilaisia pukuja, joita he alkoivat yhteistuumin nyt katsella. Kreiviä odotti vain yksi puku, jonka hän oli jo teetättänyt varmasti ajat sitten sitä iltaa varten. Kreivi poistui ensimmäisenä pukeutumaan, kun Franz ja Albert vielä miettivät mitä pukua käyttäisivät.
Valerien hengitys oli hetkeksi katketa kun hän katsoi ihaillen pukujaan; kaikki mitä upeinta ja kalleinta silkkiä tai satiinia, kaikki hehkuvan värisiä ja hienolla maulla nyörein ja napein koristeltuja.

Melkein jokaisen naisen unelma. Hienoja vaatteita enemmän kuin tarpeeksi.  Toisinaan olisi kiva saada itselleenkin kasa upeita muotiluomuksia, mutta sitten sitä tajuaa, etteivät ne tee onnelliseksi. Näin totaalisen off the topic.

”Totta tuokin, mutta silti se häiritsee minua”, Franz totesi.
”Voi Franz, jos alat viimein tuntea mustasukkaisuutta siskostani, älä avaudu siitä minulle. Pelkkä ajatuskin pelottaa minua”, Albert sanoi.
”En minä mustasukkainen ole!” Franz tuhahti ja samassa Valerie saapui upeassa mekossaan huoneeseen. Franzin suu loksahti väkisinkin auki ja Albert huokaisi ja pyöräytti silmiään.

Niin, eipä tietenkään Franz ole mustasukkainen, ei koskaan. 


Kiitos tästä. Toivottavasti jatkoa tulee pian.


-Sirina-

[Lokitar]

Kiitus Sirina, kiva kun löyty lisää kommentoijia 

[Lokitar]

A/N: Ja tarina jatkuu ja maisemat vaihtuu... ainaki vähän  Kiitokset tämän luvun betauksesta kirjoittajapiirilleni ja etenkin sen vetäjälle, joka aina palauttaa korjaillun version kätöseeni lukemisen jälkeen <3

3. Luku


Ukonilma aluillaan

Ystävyys on jotain hyvin mielenkiintoista ja kaunista.
Juurikin ystävyyden voimalla karkasi yksi nuorukainen rosvojen kynsistä.
Silti, ystäväni sanoo, ettei ole mitään oikukkaampaa kuin ihmissydän…

Valerie istuutui ikkunan ääreen Franzin katseen seuratessa häntä. Samassa asteli myös kreivi takaisin huoneeseen ja ilmoitti, että teloituksen jälkeen heitä odottaisi vaunut ovella.
Franz istuutui kiireesti Valerien viereen, kuin peläten että kreivi veisi kyseisen paikan hänen nenänsä edestä.

”Teloitus alkaa kohta”, kreivi sanoi kuullessaan rumpujen äänet ja istuuduttuaan alas Franzin viereen. Kreivi katsahti Valerieen ja huomasi vasta nyt tämän pukeutuneen.
”Tuntuuko leninki sopivalta?”
”Se on kuin minulle räätälöity! Kiitos, herra kreivi”, Valerie vastasi iloisesti. Kreivi nyökkäsi ja samassa ihmiset alkoivat pitää entistä kovempaa ääntä. Valerie katsoi avoimesta ikkunasta ulos kohti mestauslavaa; lavan lähellä olevasta kirkosta tuotiin kaksi vankia. Ensimmäinen oli Rocca Priori, toinen Andrea. Heidän edellään asteli pyöveli suuren rautanuijan kanssa, ja vankien vierellä asteli neljä munkkia.

”Sanoitte, että vain yksi kuolee tänään, herra kreivi”, Franz sanoi.
”Niin sanoin”, kreivi totesi ja katsoi yhtäkkiä hyvin lempeästi kohti noita kahta vankia.
”Koska toinen vapautuu?” Franz kysyi.
”Näettekö tuon miehen tuolla? Hänellä on kardinaalin viesti ja – nyt hän kävelee kohti munkkeja”, kreivi selitti ja oli oikeassa: kirkon seinään nojannut mies asteli suuren paperikäärön kanssa kohti vankeja saattavia munkkeja, ja ojensi nyt yhdelle heistä käärön. Munkki avasi sen, ja asteli sitten mestauslavan päälle puhumaan: ”Herra olkoon kiitetty ja hänen pyhyytensä ylistetty! Toinen tuomittu on saanut armon!”
Koska munkki puhui Rooman murteella, eivät Valerie, Albert tai Franz ymmärtäneet mitä sanottiin, mutta yhden sanan he silti tunnistivat, sillä sitä kansa toisti useasti munkin ilmoituksen jälkeen: armo.

Toinen teloitettavista, Andrea, nosti toiveikkaana päätään ja kysyi kuka armon saisi.
”Armon on saanut Peppino, tunnettu myös nimellä Rocca Priori!” huusi munkki ja Andrean silmät laajenivat järkytyksestä.
”Miksi Rocca saa armon enkä minä?! Meidän piti kuolla yhdessä! Minulle luvattiin että hän kuolisi ensin!” Andrea alkoi huutaa.
”Mitä tapahtuu?” Valerie kysyi. Kreivi hymyili.

”Tuo mies ei hyväksy sitä, että hän kuolee yksin. Ensin hänessä selvästikin heräsi toivo armosta, tilaisuudesta poistua täältä elossa, mutta kun armon sai Rocca Priori, hän valittaa. Hölmö ihminen. Turvautuu tuomion hetkellä siihen, ettei kuole yksin, mutta kun tuo toinen saa armon niin sen sijaan että Andrea olisi onnellinen miehen puolesta, hän vaatii tätäkin teloitettavaksi omaa itsekkyyttään… Todellakin, typerä ihminen”, kreivi sanoi. Valerie katsoi nyt Andreasta ja tämän raivokasta rimpuilua ja huutamista. Hän tunsi jonkinlaista sympatiaa miestä kohtaan, varsinkin kun tätä alettiin taas raahata kohti mestauslavaa.

Albert seisoi ikkunan lähellä ja lopulta istuutui alas. Valerie puolestaan nousi ylös ja asteli ikkunan ääreen, puristaen verhoja kädellään. Kreivi nousi myös ylös ja asteli Valerien taakse.
”Älkää sulkeko silmiänne edes hetkeksi”, hän kuiskasi ja Valerie tunsi koko kehonsa jähmettyvän kauhusta. Tapa jolla kreivi puhui, oli hirvittävä; julma ja kylmä.

Ja niin pyöveli nosti nuijansa, ja löi sillä tuomittua ohimoon niin, että tämä kaatui selälleen. Valerie etsi katseellaan Rocca Prioria välttääkseen katsomasta Andreaan. Valerie näki tämän, mutta tämä oli jo paljon kauempana mestauslavasta kuin olisi luullut; Rocca Priori juoksi, pakeni paikalta.
”Priori pakenee!” Valerie henkäisi, mutta Franz tai Albert eivät häntä kuulleet. Kreivi painoi kätensä Valerien olkapäälle ja sanoi: ”Katsokaa nyt, katsokaa.”
Samassa kun Valerie käänsi katseensa Andreaan, oli pyöveli noussut tämän päälle ja viilsi nyt tältä kaulan auki puukolla. Valerie ei värähtänytkään, kreivi kurtisti kulmiaan.

Kun Andrean kaula oli viilletty auki, potkaisi pyöveli tätä kerran, kahdesti, kolmesti rintakehään ja jokaisella potkulla veri ruiskahti miehen kurkusta. Jokaisen potkun tahdissa, puristi kreivi hetken kovempaa naisen olkapäätä, mutta sitä Valerie itse ei huomannut. Sen sijaan hän piti katseensa miehessä joka rimpuili nyt tuskissaan ja vuoti kuiviin. Sitä katsoessaan Valerie huomasi Franzin lyyhistyvän takaisin tuolilleen, hän oli noussut jossain vaiheessa mestausta ylös, mutta Valerie ei ollut huomannut koska.

Lopulta Andrea ei liikahtanutkaan, ja Valerie katsoi tätä edelleen tyynesti. Kreivi päästi vihdoin irti Valerien olkapäästä ja heti sen jälkeen nainen tunsi kuvotuksen aallon kulkevan lävitseen. Hän asteli enemmän ikkunan ääreen ja antoi tuulen puhaltaa kasvoilleen. Kreivi katsoi häntä sivusilmällä ja katsoi sitten kelloa. Tasan kello kolmelta soivat kirkon kellot, ja karnevaalit oli julistettu alkaneeksi. Valerie katsoi vielä kuinka ihmiset kantoivat Andrean ruumiin pois ja lähti sitten pois ikkunan äärestä. Nyt vasta hän huomasi kuinka pökerryksissä Franz oli tuosta äskeisestä näystä. Albertkin viimein istahti ja alkoi juoda kreivin ojentamasta lasista vettä verkkaiseen tahtiin.
”Franz? Franz, herätys”, Valerie sanoi ja silotteli Franzin hiestä märkiä hiuksia pois miehen otsalta. Hän kaivoi nenäliinansa esille, kastoi sitä veteen ja pyyhki sitten sillä Franzin otsaa, kunnes tämä alkoi virkoilla.

”Mitä tapahtui?” Franz kysyi.
”Sinä lyyhistyit”, Valerie sanoi.
”Ei kun mestauksessa”, Franz korjasi.
”No Andrea tietysti kuoli, kuten oli tarkoitus. Ja Rocca Priori karkasi ihmisvilskeeseen”, Valerie sanoi. ”Pue nyt päällesi, niin pääsemme lähtemään. Karnevaalit alkoivat jo.”
Franz nousi hiukan huojuen ylös ja lähti sitten pukuhuoneeseen. Hetken päästä hän tuli sieltä ulos, tajuttuaan että hän oli unohtanut karnevaalivaatteensa. Valerie seisoi jo oven takana vaatteet kädessään, kun Franz pääsi pukuhuoneesta ulos.
”Oh, kiitos, Valerie.”
”Eipä kestä”, Valerie vastasi ja Franz palasi pukuhuoneeseen. Kreivi oli ottanut taskustaan sikarin ja alkanut polttaa sitä, sillä välin kun Albert vielä toipui tuolissaan ja Valerie katseli huoneessa muuten vain ympärilleen.

”Saanen kysyä yhtä asiaa?” kreivi kysyi tarkasteltuaan Valerieta katseellaan.
”Niin?”
”Mitä mieltä olette näistä leningeistä?” kreivi kysyi ja osoitti niitä jotka olivat jääneet Valerien yllä olevasta toiselle sijalle.
”Mitä tarkoitatte tuolla kysymyksellä?”
”Tarkoitan, että pukisitteko näitä yllenne tilaisuuksien tullen, jos saisitte ne omaksenne?”
”Totta kai pukisin, nehän ovat upeita”, Valerie sanoi, eikä ymmärtänyt mihin kreivi oli pyrkimässä.
”Sallisitteko minun sitten lahjoittaa ne teille, sillä en löydä niille mitään käyttöä”, kreivi ehdotti ja Valerien suu aukesi hämmästyksestä raolleen.

”Että minä – antaisitte nuo kaikki minulle?” Valerie kysyi.
”Niin, mutta yhdellä ehdolla”, kreivi sanoi. ”Että kerrotte minulle, miksi teitä kutsutaan Valerieksi.” Valerie naurahti.
”Siinäkö kaikki? Vaatikaa nyt hieman enemmän, herra kreivi, onhan kyseessä kuitenkin arvokkaat puvut.”
”Ehei, en tohdi pyytää enempää.”
”No… Hyvä on, mutta te tunnette olonne huijatuksi tämän jälkeen, sillä asiaan ei liity mitään kovinkaan suurta mysteeriä. Toinen nimeni on nimittäin Valerie, ja ensimmäinen Carissa. En koskaan ole ollut kovinkaan iloinen etunimestäni, joten sen vuoksi pyydän aina läheisiäni kutsumaan minua Valerieksi”, Valerie vastasi. Kreivi naurahti nyt.
”Niin yksinkertaistako se olikin?”
”Kuten sanoin”, Valerie totesi. ”Aiotteko silti lahjoittaa nuo leningit minulle, vai koetteko itsenne nyt petetyksi?”

”Lupaus on lupaus. Ilmoitan palvelijalleni, että hän pakkaa leningit laukkuun ja toimittaa ne hotelliimme”, kreivi sanoi.
”Hetkinen nyt kreivi, minullakin olisi yksi ehto, ennen kuin hyväksyn tämän lahjanne”, Valerie sanoi ja virnisti.
”Ja tuo ehto on?” kreivi kysyi uteliaana.
”Että tekin kutsutte minua tästä lähin Valerieksi. Olemme tainneet kaiken tämän myötä ylittää sen kynnyksen, että voin kutsua teitä ystäväkseni”, Valerie sanoi ja hymyili pirteästi. Kreivi näytti ensin yllättyneeltä, mutta hymyili sitten.
”Minulla ei kai ole muita vaihtoehtoja kuin hyväksyä pyyntönne, neiti Valerie.”

~*~

Hän on hämmästyttävä, täytyy myöntää. Katsottuaan tuota hirveää mestausta, hänen veljensä ja ystävänsä ovat pökerryksissä, mutta nainen vain vitsailee ja hymyilee. Mutta kaikesta huolimatta hän on vain kostonvälineeni. Jos toimin oikein, hän on muutakin kuin pelinappulani; hän on täysin vallassani.

~*~

Ja viimein Franz selvisi ulos pukuhuoneesta ja he lähtivät vaunuilla ihmisvilinään. He heittelivät konfettia riemulla toisten päälle ja saivat sitä itsekin osakseen. Jossakin vaiheessa tätä seikkailua, kreivi jättäytyi pois vaunuista ja lähti omille teilleen, kun Albert ja Franz jatkoivat viehättävien naisten etsimistä ja heittelemistä konfeteilla ja munilla jotka oli täytetty jauhoilla ja kukkasilla. Viimein kun he olivat lähellä London-hotellia, Valerie jättäytyi myös pois, antaakseen miehille rauhan naisten jahtailussa. Yllätyksekseen Valerie näki hotellin aulassa kreivi Monte-Criston, joka oli matkalla huoneeseensa.

”Herra kreivi, tekin palasitte jo hotellille”, Valerie totesi kiriessään kreivin kiinni.
”Vain hetkeksi, peseytymään. Sen jälkeen ajattelin palata teidän seuraanne ja tarjota teille liput teatteriin. Miksi te palasitte niin aikaisin?” kreivi kysyi.
”Annoin poikien leikkiä rauhassa, joten palasin myös peseytymään kaikista jauhoista ja konfeteista”, Valerie sanoi ja kreivi naurahti ja kaivoi taskujansa.
”Siltä varalta, etten tapaa teitä enää tänä iltana, tässä on lippu teatteriin ja avain omistamaani aitioon. Saatuani paronin ja vicomten kiinni, annan heillekin liput ja pyydän ajuriani hakemaan teidät ajoissa ennen esitystä.”

”Olette kauhean ystävällinen, herra kreivi, en tiedä miten voimme kiittää teitä”, Valerie sanoi ja otti vastaan teatterilipun.
”Nyt kun mainitsitte, minulla saattaisi olla pieni pyyntö”, kreivi sanoi heidän astellessaan portaita ylös.
”Olen pelkkänä korvana”, Valerie sanoi ja he pysähtyivät portaiden yläpäähän.
”Olen aikeissa asettua väliaikaisesti Pariisiin lähitulevaisuudessa, ja haluaisin tutustua hiukan piireihin ja ympäristöön. Joten jos se ei olisi liikaa vaadittu, pyytäisin hiukan teiltä ja veljeltänne apua.”
”Aikeissa asettua Pariisiin? Sehän on hienoa! Albert ja minä autamme teitä mielellämme”, Valerie sanoi.

”Se olisi hienoa, arvostaisin sitä todella”, kreivi vastasi ja he astelivat taas kohti huoneitaan.
”Ei se olisi suurikaan vaiva, olen varma että isä ja äitikin olisivat kiinnostuneita tapaamaan teidät”, Valerie sanoi.
”Niinkö? Olisin imarreltu jos meidät esiteltäisiin.”
”Jättäkää se minun huolekseni”, Valerie vakuutti hymyillen, kun he saapuivat tämän huoneen ovelle.
”No niin, me näemme viimeistään huomenna karnevaalien jatkuessa. Hyvää yötä, neiti Morcerf – anteeksi, Valerie.”
”Te muistitte”, Valerie totesi hymyillen. ”Hyvää yötä, kreivi.”

Tunnin päästä ystävykset palasivat hotelliin hakemaan Valerieta ja vaihtamaan vaatteitaan teatteriin sopiviksi. Ja niin he lähtivät kreivin vaunuilla kohti teatteria.
”Tämä oli muistaakseni kreivin aitio”, Franz totesi ja Valerie yritti avainta kyseiseen oveen ja oven lukko naksahti.
”Oikein muistettu”, Albert totesi ja he istuutuivat tuoleille. He huomasivat heti näytelmän alettua, että kreivitär jonka he olivat tavanneet edellisessä oopperassa, tuijotti heitä ihmetellen omalta aitioltaan.
”Pitäisikö meidän mennä valaisemaan kreivitärtä tuttavastamme?” Franz kysyi.
”Mennään vain, tämähän on Italia. Ihmiset vaihtelevat kuulumisiaan jo ennen väliaikaa”, Albert sanoi ja nousi Franzin kanssa ylös.
”Minä katson tämän kohtauksen loppuun ja tulen perässä”, Valerie sanoi. Miehet katsoivat toisiaan hämmästyneinä ja lähtivät.

”Sisaresi on hyvällä tuulella. Hän harvoin tulee vapaaehtoisesti tapaamaan puolituttuja”, Franz totesi.
”Hmm, ehkä kreivi on saanut hänet hyvälle tuulelle. Hän on juuri sellaista seuraa joka herättää hetkessä Valerien huomion”, Albert sanoi.
”Voisiko olla että heillä on jotain meneillään…?” Franz kysyi. Albert nauroi.
”Tuskinpa! Kreivin täytyisi olla todella uhkarohkea jos hän haluaisi niin läheisiin väleihin Valerien kanssa. Ja Valerie ei ole koskaan kiinnostunut kenestäkään tarpeeksi jatkaakseen ystävyyttä pidemmälle. Älä huoli, Valerie on luultavasti nyt herkemmässä tilassa ihastumiselle, koska olemme uudessa maassa ja kaikki viehättää aivan eri tavalla. Jos hän tapaa kreivin Ranskassa, hän luultavasti unohtaa kreivin viehätyksen hetkessä”, Albert vastasi. Ja niihin sanoihin he päättivät keskustelun ja astuivat kreivittären aitioon.
Tunnin päästä kolmikko palasi hotelliin ja meni suoraan nukkumaan.

Karnevaaleja jatkui koko viikon. Ensimmäiset viisi päivää riensi Albert huomiotaan herättänyttä talonpoikaistytöksi pukeutunutta naista etsien, mutta turhaan. Viidentenä päivänä oli hän kuitenkin saanut kirjeen, jossa epäilemättäkin tämä samainen neito kutsui hänet karnevaalin rientoihin samana päivänä kun pidettiin herttua Braccianon tanssiaiset. Kreiviä ei näiden päivien aikana kovasti näkynyt, muuta kuin toisen päivän aamuna, kuten tämä oli luvannut. Hän oli ollut neljännestunnin kestävällä vierailulla Albertin ja Franzin huoneessa Valerien läsnä ollessa, ja lähtenyt sitten omille teilleen.
Ja viimein tuli lauantai, karnevaalin viimeinen päivä. Kello kahdesta viiteen Franz ja Albert menivät jälleen heittelemään konfetteja kreivin vaunuista ja Valerie teki miehille palveluksen jäämällä hotelliin valmistautumaan herttuan tanssiaisiin.

Kun Franz viimein palasi hotelliin, hän kävi vaihtamassa vaatteet tanssiaisia varten ja tuli sitten Valerien ovelle häntä hakemaan.
”Missä Albert on?” Valerie kysyi kun he olivat jo pihalla ja Albert ei ollut odottamassa heitä vaunuissa.
”Tapaamassa sitä neitoa tietysti”, Franz vastasi.
”Eikö hän ole vielä palannut?” Valerie kysyi. ”Kuinka myöhään hän oikein lähti?”
”Seitsemältä hän kohtasi neidon ja lähti tämän kanssa jonnekin”, Franz sanoi.
”Kello on jo yli yksitoista…”
”Käskin Pastrinia ilmoittamaan hänen saapumisestaan meille heti”, Franz sanoi. ”Ole huoleti, Albertilla on luultavasti vain liian hauskaa.”
”Se minua ehkä eniten huolestuttaakin…”

Ja niin he saapuivat Rooman kauneimpaan rakennukseen herttuan tanssiaisiin. He olivat ehtineet tanssia tuskin puolta tuntia, kun heidän hotellistaan saapui palvelijapoika mukanaan tieto:
”Hotellillemme saapui nuori mies mukanaan kirje vicomtelta neidille.”
”Albertilta! Miksei hän tuonut kirjettä tänne?”
”Ei suostunut kertomaan, hän odottaa teitä hotellilla”, palvelija sanoi.
”Jotain on varmasti sattunut. Ei Albert muuten lähettäisi kirjettä…” Franz sanoi huolestuneena ja he lähtivät lievästi pettyneinä sekä varuillaan Valerien kanssa takaisin London-hotelliin.

Viimein he tapasivat hotellin edessä viestintuojan. Mies oli rääsyihin pukeutunut, melkeinpä maantierosvon näköinen maltalaismies. Hänen yksi etuhampaansa oli kultaa, ja se kiilsi hänen virnistyksessä olevien huultensa välistä.
”Oletteko te Albert de Morcerfin matkatoverit?” mies kysyi.
”Olemme”, Franz vastasi.
”Mikä on neidin nimi?”
”Carissa de Morcerf, kirjeessä saattaa lukea myös Valerie”, Valerie vastasi.
”Eli tämä kirje on teille. Lukekaa se rauhassa ja antakaa minulle vastaus. Odotan tässä.”
”Hyvä on”, Valerie vastasi ja otti kirjeen. He vetäytyivät Franzin ja Albertin huoneeseen lukemaan kirjettä, jota Valerie ei ollut uskoa todeksi.

Rakas Valerie, heti kun olet tämän saanut, ota matkadirektiivini, joka on salkussa kirjoituspöydän keskimmäisessä laatikossa. Ellei se riitä, niin liitä siihen omasi. Sitten juokse Torlonian luo, osta häneltä neljätuhatta piasteria ja anna ne tämän kirjeen tuojalle. Minun täytyy saada tämä rahamäärä heti paikalla.
Tiedän voivani luottaa teihin.

P.S. Uskon nyt että Italiassa todella on rosvoja

Veljesi
Albert de Morcerf

Kirjeen perässä luki vielä toisella käsialalla:

Elleivät vähintään nuo neljätuhatta piasteria ole hallussani huomisaamuna kello kuusi, on vicomte Albert poistunut keskuudestamme kello seitsemän.

                  Luigi Vampa

”Albert on siepattu”, Valerie sanoi kalpeana kuin lakana ja Franz riensi ottamaan kirjeen häneltä. Valeriella ei ollut aikaa olla järkyttynyt, vaan hän riensi saman tien kirjoituspöydän luo. Hän avasi Albertin matkadirektiivit, mutta niitä oli jäljellä vain kolmetuhatta piasteria kuudestatuhannesta.
”Franz, paljonko sinulla on?”
”Ei minulla ole matkadirektiiviä. Taskussani on viisikymmentä piasteria”, Franz sanoi selvittyään kirjeen aiheuttamasta järkytyksestä.
”Kolmetuhattaviisikymmentä… Minulla on vain kolmesataa piasteria”, Valerie sanoi kauhuissaan. ”Meiltä puuttuu vielä kuusisataaviisikymmentä.”
”Mitä teemme? Menemmekö pankkiiri Torlonianille?” Franz kysyi.
”Emme voi ottaa riskiä, se voi viedä liikaa aikaa”, Valerie sanoi ja tunsi itseään heikottavan. Franz painoi käsivartensa Valerien hartioille tueksi.
”Ei nyt saa luovuttaa! Keksimme kyllä jotain.”
”En pysy pystyssä… Voisitko taluttaa minut?” Valerie kysyi.
”Minne?”
”Kreivi Monte-Criston luo.”

”Oletko varma että haluat tavata hänet yksin?” Franz kysyi ovella, kun palvelija oli mennyt varmistamaan, ettei kreivi nukkunut vielä.
”Olen, mutta jos tilanne vaatii, pyydän palvelijaa hakemaan sinutkin… Pidä nyt vain silmällä viestintuojaa ja sano että tuon vastaukseni pian”, Valerie käski ja samassa palvelija palasi ovelle.
”Kreivi Monte-Cristo ottaa teidät vastaan.”
Ja niin Valerie jätti Franzin ja jatkoi palvelijan perässä kohti kreivin olohuonetta. Kreivi näytti iloisesti yllättyneeltä, vaikka tiesi jo palvelijan kautta kuka häntä oli tullut katsomaan.
”Tulitteko kenties kutsumaan minut illalliselle? Mikäli tulitte, saavuitte juuri oikeaan aikaan.”
”Ei, kreivi. Minulla on teille erittäin vakavaa asiaa”, Valerie sanoi ja tunsi itseään taas heikottavan. ”Saanen istua alas, en oikein voi hyvin.”
Kreivi nousi ripeästi tuoliltaan ja auttoi Valerien istumaan. Hän laski kätensä Valerien olkapäälle ja nainen veti syvään henkeä keuhkoihinsa.
”Lukekaa tämä”, hän pyysi ja ojensi kirjeen kreiville.

Kreivi luki sen ja loppuun päästyään hän henkäisi.
”Nyt ymmärrän levottomuutenne”, hän sanoi. ”Tuliko kirjeen mukana joku?”
”Kyllä, nuori mies joka odottaa ulkona vastausta”, Valerie sanoi. Kreivin huulille nousi pieni hymy ja hän kiskaisi kutsukellon nauhaa kerran. Palvelija saapui ja kreivi sanoi tälle: ”Kutsukaa ulkona odottava nuori mies sisälle. Sanokaa että kreivi Monte-Cristo odottaa häntä.”
Palvelija kumarsi ja poistui.
”Mitä te aiotte?” Valerie kysyi.
”Autan teidät pulasta, oletan”, kreivi vastasi ja vilkaisi ovelle joka sulkeutui juuri palvelijan perässä.
”Jos teille sopii, en haluaisi paroni d’Epinayn tai muidenkaan tietävän, mutta… minulla on kunnia tuntea Luigi Vampa henkilökohtaisesti.”
”Mitä! Luigi Vampa -?”
”Niin. Ei ehkä niitä kunniakkaimpia tuttavia, mutta vakuutan että nyt tästä tuttavuudesta on teille hyötyä. Luigi Vampa on minulle hengen velkaa, ja nyt on aika veloittaa se takaisin.”
”Kreivi, jos te sen teette, niin minä jään teille myös hengen velkaa”, Valerie sanoi kiitollisena.

Kului hetki ja palvelija saapui takaisin viestintuojan kera. Nyt paremmassa valossa viestintuojan nähtyään, Valerie hämmästyi: ”Rocca Priori!”
Kreivi hymyili entistä leveämmin ja puhui Rocca Priorille italiaksi: ”Sinäkö se olitkin, Peppino.”
Rocca säntäsi polvilleen ja suutelemaan kreivin kättä. Valerie päätteli, että juuri kyseinen henkilö jonka hengen Luigi Vampa oli kreiville velkaa, oli tuo Rocca Priori, sillä tämähän juuri täpärästi väisti kuoleman mestauslavalla.
”Kerrohan, Peppino, kuinka Albert joutui Luigin käsiin”, kreivi käski. Peppino vilkaisi Valerieta varuillaan, mutta kreivi sanoi tälle jotakin käskevästi ja tämä alkoi saman tien puhua nopeasti italiaksi. Kreivi ei keskeyttänyt, nyökkäili vain. Ja lopulta kun kertomus oli ohi, kreivi nauroi lämpimästi.

”Voi vicomte-parkaa, hän on tainnut säikähtää pahanpäiväisesti”, kreivi sanoi.
”No?” Valerie kysyi huolissaan.
”Oh, anteeksi, tehän ette osaa italiaa niin hyvin, että olisitte ymmärtäneet Peppinon nopean selostuksen… Mutta älkää huolehtiko, asia on helposti selvitettävissä. Ali!”
Palvelija saapui esiin varjoista ja kumarsi.
”Ajakaa vaununi oven eteen. Ajuria ei tarvitse herättää, te voitte ajaa”, kreivi käski. ”Ja pyytäkää paroni d’Epinay seuraamme.”
Palvelija, jota Aliksi kutsuttiin, kumarsi taas ja poistui Peppinon kanssa huoneesta. Valerie mietti puhuiko Ali ikinä.

”Mitä on mielessänne, neiti Valerie?” kreivi kysyi.
”Mietinpähän vain puhuuko tuo palvelijanne koskaan.” Kreivi alkoi nauraa.
”Aliko puhuisi? Ei koskaan. Alilta leikattiin kieli aikanaan erään rikoksen johdosta. Hänet olisi teloitettu, ellen minä olisi tarjoutunut ostamaan häntä vapaaksi.”
”Vapaaksi?”
”Ali on vapaa, mutta hän itse kiitollisuudessaan valitsi palvella minua”, kreivi sanoi ja hymyili. Vasta tuon hymyn myötä Valerie ymmärsi kuinka komea, tai melkeinpä kaunis kreivi oli. Hän ei ymmärtänyt miksi hänen oopperassa tapaamansa kreivitär niin kovasti pelkäsi kreiviä ja tämän kalpeutta. Valerien mielestä tuo kalpeus oli juuri se kauneuden kruunu.

Samassa asteli Franz huoneeseen Alin perässä. Ali nyökkäsi kreiville ja kreivi ymmärsi siitä, että vaunut odottivat.
”No niin, paroni d’Epinay, mitä sanotte pienestä yöajelusta?” Franzin mielestä kysymys ei ollut lainkaan hauska, mutta Valerie käski tätä pysymään vaiti ja lähtemään heidän mukaansa. Vaunussa kreivi sanoi Franzille vain, että asia selvitettäisiin Luigi Vampan kanssa henkilökohtaisesti. Valerie pysyi vaiti kreivin salaisuudesta ja tyytyi katselemaan kaikkea mitä vain pimeällä tiellä näki.

He saapuivat kaupungin rajan portille, jolla kreivi näytti vartijalle kuvernöörin lupakirjaa jonka mukaan kreivi sai poistua kaupungista mihin aikaan tahansa, ja matka jatkui kaupungin ulkopuolella. Lopulta vaunut pysähtyivät ja Peppino, joka oli koko matkan istunut Alin vieressä, riensi avaamaan vaunun ovea kreiville, Franzille ja Valerielle. Kreivi auttoi Valerien ulos vaunuista ja sanoi: ”Voitteko jo paremmin?”
”Voin toki, hetkenä jona tiesin saavani teiltä apua, mieleni tyyntyi.”
”Hyvä. Tämä painajainen on pian ohi, uskokaa pois”, kreivi vakuutti.
”Katakombin sisäänkäynti on parin askeleen päässä”, Peppino sanoi italiaksi.
”Astele edeltä ja sytytä soihtu”, kreivi käski kuin Peppino olisi hänen palvelijansa, eikä Luigi Vampan.

Peppino kuitenkin totteli kuuliaisesti ja asteli erään tiheikön läpi ja sytytti sitten pimeydessä soihdun, paljastaen kolmikolle luolan.
”Ali, pysy vaunuilla”, kreivi käski ja katsoi Valerieen: ”Tahtoisitteko tekin jäädä? Luola on likainen, eikä varmasti paras paikka naiselle.”
Valerie tuhahti ja asteli tiheikön läpi Peppinon perään.
”Sanoinko jotain väärin?” kreivi kuiskasi Franzille. Franz hymähti huvittuneena, muttei vastannut mitään. Kreivi seurasi Valerieta luolaan ja asteli tämän ohi Peppinon taakse. Luola oli melko kapea, joten he joutuivat kävelemään yksitellen. Franz huusi heidän peräänsä että hän jää odottamaan, siltä varalta jos heille sattuu jotain. Kreivi vastasi hyväksyvästi, vaikkakin huvittuneeseen sävyyn. 

Noin kahdensadan askeleen jälkeen, kreivi pysähtyi: ”Tahtoisitteko nähdä nukkuvan rosvoleirin?”
”Onko meillä aikaa siihen?” Valerie kysyi.
”Totta kai, Luigi on epäilemättä heidän luonaan, joten emme me tee mitään välipysähdystä. Tarkoitin vain haluatteko tekin mukaan”, kreivi vastasi. Valerie nyökkäsi.
”Peppino, sammuta soihtusi”, kreivi käski ja niin he jatkoivat viimeiset parikymmentä askelta pilkkopimeässä. Kreivi talutti Valerieta kädestä pitäen, kuin hän olisi nähnyt pimeässä paljon paremmin kuin he muut.

He saapuivat kolmen holvikaaren luo ja astelivat keskimmäisen läpi. Pian he saapuivat isoon huoneeseen jota oli epäilemättä käytetty alttarina. Huoneen keskellä lepäsi suuri risti ja sen ympärillä neljä alttaripöytää. Luolan suuaukolla, selkä heihin päin istui mies joka luki kirjaa nojaten pylvääseen. Mies oli epäilemättä Luigi Vampa.
Kreivi nosti etusormensa huulilleen ja Valerie tiesi olla hiljaa, vaikka hädin tuskin näki kreivin eleen. Kreivi asteli hitaasti kohti kirjaa lukevaa miestä, mutta pieni kynttilän valo huoneessa paljasti hänet ja huoneen perällä kävelevä vartija kysyi: ”Kuka siellä?”

Siinä sekunnissa Luigi Vampa oli noussut jaloilleen ja ottanut pistoolin esiin. Samassa huoneen lattialla nukkuneet parikymmentä rosvoakin olivat jaloillaan.
”No no, Luigi! Ei teidän kaikkien tarvitse vaivautua nousemaan takiani ylös!” kreivi totesi italiaksi ja Valerie ymmärsi tämän hitaan puheen hyvin.
”Aseet alas!” huusi nyt epäilemättä Luigi Vampa ja miehet laskivat aseensa. ”Anteeksi, herra kreivi, mutta en odottanut teidän saapuvan, joten en teitä heti tunnistanut.”
”Unohdatte ulkomuodot yhtä hyvin kuin sopimuksemme”, kreivi totesi tylysti edelleen italiaksi.
”Minkä sopimuksen olen unohtanut?” Luigi kysyi melkeinpä säikähtäneenä.
”Emmekö me sopineet, että sekä minä, että kaikki minulle läheiset ovat teidän teoiltanne turvassa?” kreivi kysyi kylmään äänensävyyn.

”Niin olemme sopineet, mutta koska olen tätä sopimusta rikkonut?” Luigi kysyi.
”Olette tänä iltana ryöstäneet vicomte Albert de Morcerfin”, kreivi sanoi ja jatkoi todella kylmällä, jyrkällä äänellä: ”Ja hän on minun ystäväni. Hän on koko Italiassa olonsa aikana ajanut minun vaunuillani pitkin Corsoa ja kuitenkin te kehtasitte hänet ryöstää ja vaatia vielä toiselta ystävältäni lunnaat tämän kirjeen kautta.”
”Mitä!? Miksi ette ole ilmoittaneet minulle mitään, te muut?” Luigi huusi ja Valeriella oli hetken vaikeuksia ymmärtää tämän nopeaa puhetta. ”Jos joku teistä tiesi vicomten olevan kreivin ystäviä, niin minä vannon että pistän luodin sen henkilön päähän!”
”Arvasin että tässä oli väärinkäsitys”, kreivi kuiskasi Valerielle.

”Ettekö ole yksin?” Luigi kysyi.
”En, seurassani on neiti jolle tämän kirjeenne lähetitte”, kreivi sanoi ja saattoi Valerien peremmälle luolaan. ”Neiti de Morcerf, tässä on Luigi Vampa, ja kuten kuulitte, hän on pahoillaan tämänpäiväisistä tapahtumista”, kreivi sanoi. Luigi ja muutkin ottivat hattunsa pois päästään. Luigi asteli lähemmäs Valerieta ja kumarsi.

”Tervetuloa vähäpätöiseen seuraamme, teidän ylhäisyytenne. Ja kuten kuulitte, en ollut tietoinen tästä erehdyksestä ja olen kuitenkin pahoillani siitä kuin virhe olisi omani.”
”Missä Albert on?” Valerie kysyi vähäisillä italian taidoillaan.
”Tuolla sellissään, menen itse kertomaan hänelle että hän on vapaa”, Luigi sanoi ja Valerie ja kreivi seurasivat häntä. Huoneen perällä oli pieni luola joka johti pienille portaille ja salvalla lukitulle ovelle. Luigi avasi oven vain nähdäkseen Albertin nukkumassa sellinsä perällä.
”Hän nukkuu”, Luigi totesi, kuin se ei olisi muille ollut jo päivän selvää.
”Voi sinua, Albert!” Valerie nauroi ja riensi herättämään veljeään.
”Albert, Albert!” Viimein Albert heräsi ja hieroi väsyneesti silmiään.
”Miksi herätit minut? Näin juuri hyvää unta”, hän totesi ja Luigiakin alkoi huvittaa Albertin pelottomuus.

”Albert senkin narri, se olen minä”, Valerie sanoi.
”Olette vapaa lähtemään”, Luigi sanoi.
”Sinä siis maksoit lunnaat?” Albert kysyi Valerielta.
”En”, Valerie totesi.
”No miten sitten -?”
”Sain hiukan apua, mieheltä jota voin tämän tapauksen takia kutsua jo ystäväkseni”, Valerie sanoi ja kreivi asteli esille varjoista.
”Kreivi! Ette osaa arvatakaan kuinka iloinen olen nähdessäni teidät. Ja teitä saan kiittää tästä kaikesta? Te olette oikea aarre”, Albert sanoi ja oikoi ensin kaulustaan ja kalvosimiaan, ja sitten ojensi kätensä kreiville. Kreivi vavahti ensin, mutta ojensi sitten omansa kättelyyn.

”Jos pidät kiirettä, saatat ehtiä tanssimaan herttuan tanssiaisiin”, Valerie sanoi. ”Kello ei ole vielä kahtakaan.”
”Niinkö? No lähdetään sitten!” Albert sanoi riemuissaan ja Luigi lähti saattamaan heitä ulos luolasta.
”Eikö Franz lähtenyt kanssanne?” Albert kysyi puolivälissä matkaa.
”Jostain syystä hän jäi ulos odottamaan”, kreivi vastasi.
”Toivottavasti hän ei yrittänyt saada Alista juttuseuraa”, Valerie totesi ja hän ja kreivi nauroivat. Albert ei ymmärtänyt.

[Glorisablet]

Mulla kesti huomata uusi luku, hyvä mä.

Parannettavaa ei juurikaan ole ja pidin luvusta paljon. Synonyymivarastoon voisi varastoida lisää synonyymeja henkilöhahmoista käytettäväksi - muitakin kuin näitä yleisemmin käytettyjä.

Herrasväki kerääntyi katsomaan teloitusta, jossa toinen tuomituista oli saava pitää henkensä. Valinta osui Peppinoon alias Rocca Prioriin kuten kirjassa, ja Andrea joutui kärsimään kidutusta ennen kuolemaansa. Kreivin kylmäverisellä äänellä esittämä, verhottu käsky piti Valerien auki olevan ikkunan ääressä katsomassa teloitusta. Neito katsoi hievahtamatta tuskissaan vääntelehtivää, kuiviin vuotavaa miespoloa kreivin puristaessa välillä hänen olkapäätään, mutta Albert veli istui. Näky teki sekä Albertin että Franzin pahoinvoivaksi, joskaan teloitus ei järkyttänyt ensiksimainittua herrasmiestä yhtä pahasti. Franzin pyörtyminen oli oikein realistista, sillä olisin itsekin vähintään antanut ylen - ja luultavimmin kadottanut rauhalliset yöunet. Hyi olkoon. Teloituksen kuvaus ei mennyt (ratingin raamien takia) suolenpätkien levittelyksi, mutta aiheutti raakuudellaan vatsanväänteitä. Hyrrrrr.

Franz oli sentään samassa tilassa kauniin ystävättärensä kanssa. Valerie silittämässä hiostuneita kiharoita aatelisnuorukaisen otsalta ja palauttelemassa tätä tahuihin kostutetulla nenäliinalla oli niin syötävän aaws kohta. <3 Tosi arkista ja anti-intiimiä, mutta aatelistytön noinkin tavanomainen teko voisi olla alitajuisista tunteista vihjaava. Mademoiselle de Morcerf voisi olla täysin tietämätön eleen viestityksestä...

Canon ja Luigi Vampa (käskyttäjineen) eivät tunteneet armoa teljetessään Albertin vähäksi aikaa kosteaan selliin. Carissalle lähetettiin vielä uhkauskirje suurine rahavaatimuksineen; maksettakoon, mikäli haluttiin nähdä Albert de Morcerf hengissä. Mutta nuorukainen sai pitää henkensä ilman lunnaiden maksua. Oli muka tapahtunut väärinkäsityst, koska Vampa ei ollut tiennyt vicomten lukeutuvan monsieur le comten rajattuun ystäväpiiriin. Niin rosvopäällikkö väitti kreivin seurueelle.

Kreiviä saattoi Albertin vapautumisen jälkeen sanoa jo ystäväksi. Varsinkaan neidon joka on kreivin toimiessa oikein muutakin kuin pelinappula - siltikin dramaattisen herrasmiehen vallassa. Siinäpä tuntuvaa kidutusta Valerien Mercedes-äidille, jos madame la comtesse tulee mukaan koukerokuvioihin.

[Lokitar]

A/N: Ja eikun jatkoa kehiin ennen juhlapyhiä  Tämän luvun betauksesta kiitos kirjoittajapiirilleni ja etenkin kirjailijalle joka sitä vaivautuu kaikkien iloksi vetämään <3

4. luku

Äidin salaisuus

Päivänä jona myrsky ilmoitti kevään loppuneen,
minä ja ystäväni saavuimme Pariisiin, jossa hän odotti minua.
Minä tärisin hiljaa ylitsevuotavissa tunteissani,
kun jälleenkohtaamisen aika lähestyi.

Seuraavana aamuna Albert saapui Valerien huoneeseen, ehdottaen että he menevät vielä kerran kiittämään kreiviä Albertin pelastamisesta. Ja niin hän, Valerie ja Franz lähtivät palvelijan johdattamana kreivin huoneistoon, jonne kreivi itse saapui tuokion kuluttua.
”Herra kreivi, saavuin tänne lausumaan vielä kerran kiitokseni, sillä tapa jolla minua autoitte ansaitsee kyllä enemmän kuin yhden kiitoksen”, Albert sanoi astellen kreivin luo.
”Älkäähän nyt, vicomte, pelastin vain matkakassastanne parikymmentätuhatta frangia –” kreivi lausui tuon kuin kaksikymmentätuhatta ei olisi suurikaan raha. ”- enkä sen enempää. Sallikaa minun ihailla sen sijaan eilistä urheuttanne. Olitte täysin huoleton rosvojen käsissä.”
”Ranskalaisten rohkeutta, kaiketi”, Albert sanoi. ”Mutta olin silti hieman huolissani henkikultani vuoksi, joten jos koskaan tarvitsette vastapalvelusta, ottakaa minuun yhteyttä ja minä teen kaiken voitavani.”

Kreivi vilkaisi Valerieta ja sanoi sitten: ”Itse asiassa minulla olisi suuri pyyntö, jonka olen jo ottanut puheeksi sisarenne kanssa. Olen nimittäin aikeissa tulla Ranskaan lähitulevaisuudessa, mutta en tunne sen maan piireistä ketään. Joten toivoisin että te voisitte hiukan opastaa minua.”
”Eikä muuta? Kreivi, ei tuo ole pyyntö eikä mikään! Milloin olette tulossa Ranskaan?” Albert kysyi.
”Milloin itse olette siellä?”
”Kolmen viikon kuluttua viimeistään”, Albert sanoi.
”Minä saavun sitten kolmen kuukauden kuluttua”, kreivi sanoi.
”Ja tulette porteillemme koputtamaan?” Albert kysyi toiveikkaana.
”Kyllä jos niin tahdotte. Määräänkö päivän ja tunnin? Varoitan että olen hyvin täsmällinen.”
”Määrätkää toki, kirjoitan sen heti ylös”, Albert sanoi.
”Nyt on helmikuun 21. päivä, puoli yksitoista aamulla… Saavun siis porteillenne toukokuun 21. päivä, puoli yhdeltätoista aamulla”, kreivi sanoi vilkaistuaan kelloaan.
”Hienoa! Aamiainen odottaa teitä silloin”, Albert sanoi.
”Saisinko osoitteenne?” kreivi kysyi ja otti muistikirjansa esiin.
”Helder-katu 27”, Valerie vastasi, sillä Albert kirjoitti juuri omaansa heidän tapaamisaikaansa.

”Näemmekö teidät vielä ennen lähtöämme, kreivi?” Albert kysyi.
”Se riippuu siitä koska lähdette”, kreivi vastasi.
”Huomenna kello viideltä”, Albert vastasi.
”Siinä tapauksessa minun on sanottava teille hyvästit. Minä olen lähdössä Napoliin, enkä palaa ennen viikonloppua. Palaatteko tekin Ranskaan, paroni d’Epinay?”
”En, minä lähden Venetsiaan. Aion oleskella Italiassa vielä vuoden pari”, Franz vastasi.
”Emme siis tapaa kun saavun Pariisiin?”
”Emme valitettavasti”, Franz vastasi.
”Minun pitänee siis toivottaa teille hyvää matkaa”, kreivi totesi ja ojensi kätensä Franzille. Nämä kättelivät ja Franz vavahti hiukan.
”Hyvästit myös teille, Morcerfit”, kreivi totesi ja kätteli Albertia ja kumarsi Valerielle. ”Tapaamme jälleen kolmen kuukauden kuluttua.”
”Hyvästi, kreivi”, Albert ja Valerie vastasivat ja poistuivat tämän huoneistosta Franzin kanssa. Valerie saapui Franzin kanssa huoneeseensa ja istuutui ikkunansa ääreen. Hän ei ollut antanut itselleen paljoakaan aikaa ajatella kreiviä kaikkien kiireiden takia, mutta nyt kun hän oli jättänyt tälle hyvästit, Valerie mietti.

Kreivi oli rikas, sivistynyt, oppinut ja syvällinen henkilö, mutta jokin tuntui painavan hänen mieltään alitajunnassa jatkuvasti, kuin pieni varjo seuraisi häntä koko ajan. Hän ei puhunut paljoa itsestään, vaan ilmaisi avointa kiinnostusta uusia ystäviään kohtaan, ehkä kuitenkin vähemmän Franzia kuin Albertia ja Valerieta kohtaan. Kaiken kaikkiaan kreivi oli suuri salaperäisyyksien kirja, tai melkeinpä Pandoran lipas. Ja vaikka Valerie tiesi, ettei se ollut hyvästä, hän silti halusi avata sen, paljastaa kreivin mielen kätköistä kaiken.
Kaikkia näitä asioita pohdittuaan Valerie huomasi Franzin ilmeen kun hän tuijotti omaa oikeaa kättään mietteliäänä.
”Mitä nyt, Franz?”
”Ei mitään erityistä… Kreivin käsi vain oli niin kylmä, että olen yhä kananlihalla.”

Kolme kuukautta myöhemmin

Helder-kadun varrella olevassa talossa oli jo elämää. Palvelijat valmistelivat aamiaista nuoren vicomten vierasta varten ja Valerie istui huoneessaan laittautumassa. Albert ei asunut itse talossa, vaan hänellä oli oma paviljonki puutarhassa, lähellä palvelusväen rakennusta. Kuten kaikki rikkaat pojat, Albertkin halusi jonkinlaista vapautta vanhemmistaan, mutta kreivitär Morcerf ei ollut vielä valmis päästämään häntä lähtemään, joten paviljonki toimi hyvänä sopuratkaisuna.

Kun Valerie oli valmis ja asteli juuri portaita alas, hän näki ystävänsä, Lucien Debrayn salissa.
”Lucien, mitä te täällä teette? Vieläpä näin aikaisin! Tehän olette yleensä myöhään liikkeellä”, Valerie totesi ja kiiruhti tervehtimään Lucienia kaksin käsin.
”Halusin tulla teitä ensin tervehtimään, ennen kuin menen Albertin paviljonkiin”, Lucien vastasi lämpimästi.
”No mutta minähän olen tulossa sinne”, Valerie sanoi, eikä vielä halunnut kertoa saapuvasta vieraasta, kreivi Monte-Cristosta.
”Olisihan minun se pitänyt arvata”, Lucien sanoi. ”Saatuaan oman paviljongin Albertin on varmaan vieläkin turha haaveilla olevansa rauhassa ja erossa siskostaan.”
”Mitä vihjailette?” Valerie kysyi huvittuneena, ja kuuli kirjaston ja salin välisen oven kolahtavan auki. Lucien ja Valerie irrottivat kätensä toisistaan ja astuivat kumpikin askeleen taaksepäin.

Kreivi de Morcerf, Valerien isä, asteli kirjastosta ja katsahti salissa seisovaan vieraaseen.
”Kas, nuoriherra Debray, mikä tuo teidät luoksemme näin aikaisin aamulla?” hän kysyi, melkeinpä epäilevään sävyyn.
”Monikin asia. Ensinnäkin se, että olin kyllästynyt ja nälkäinen ja olin tietoinen vicomten pidoista, joten ajattelin tulla tänne kaikkia tapaamaan. Toisekseen –” Lucien sanoi ja kosketti napinreikäänsä, josta roikkui sinipunainen nauha. ”- tulin kertomaan että minulle lähetettiin Carlos III:n ritarikunnan merkki.”
”Sepä miellyttävä uutinen”, Morcerf vastasi kuulostamatta lainkaan mieltyneeltä. Jostain syystä Lucien ei koskaan ollut saavuttanut tämän suosiota. Vaikka tämä oli miellyttävän näköinen, vihreäsilmäinen ja punahiuksinen, ryhdikäs ja komea nuori mies, oli jokin hänen asenteessaan sellaista jota Morcerf ei voinut sietää. Mutta juurikin tuo asenne vetosi Valerieen, ja sai hänet siksi kutsumaan Lucienia melkeinpä sydänystäväkseen. Huolestuttava läheisyys jota Morcerf ei millään olisi hyväksynyt, ellei Lucien kuuluisi suuriin piireihin kuten kuningaskuntien rahoittajiin ja ministeriöön.

”Minäpä tästä poistunkin tapaamaan Albertia. Tapaamme siis paviljongissa, Valerie?” Lucien kysyi ja Morcerf palasi kirjastoonsa Lucienin sinuteltua hänen tytärtään.
”Tapaamme toki, käyn vain katsomassa onko äiti herännyt ja varmistan että palvelijat ovat jo työn touhussa tekemässä aamiaista”, Valerie vastasi.
”Mainiota, näemme siis kohta”, Lucien sanoi, suuteli hänen poskeaan ja lähti sitten ovesta ulos puutarhaan. Valerie vilkaisi varuillaan kirjaston ovea, joka oli hänen onnekseen jälleen kiinni, ja lähti sitten kohti vanhempiensa makuusalia.


Kului puoli tuntia ja kello alkoi viimein lähestyä puoli yhtätoista. Valerie asteli Albertin paviljonkiin palvelijan saattamana ja hänen saavuttuaan huoneeseen, nousivat kaikki paitsi Albert ylös. Valerie laski läsnäolijat.
”Lucienin hetki sitten tapasinkin, Beuchampin vaunut luulin kuulevani, mutta Château, milloin te saavuitte, ja kenen kanssa?” Valerie kysyi ja katsoi Albertin ystävän, Château-Renaudin vieressä istuvaa kookasta, leveäharteikasta miestä, jolla oli sotilaiden univormu yllään.
”Niin, tämä tässä on ystäväni Maximilien Morrel”, Château-Renaud sanoi ja Morreliksi kutsuttu kumarsi. Valerie nyökkäsi.
”Vai niin, riittäneekö sinulla tuolit kun kreivi saapuu, Albert?” Valerie kysyi.
”Eivät taida riittää… Pyydä Jeania viemään yksi lisää”, Albert sanoi.

”Mutta kuten olin sanomassa, en tosiaankaan muista mistä syystä paroni d’Epinayn kanssa kaksintaistelimme. Muistan vain että en viitsinyt kieltäytyäkään”, Château-Renaud jatkoi tarinaansa, jonka Valerie oli tulollaan keskeyttänyt.
”Te kaksintaistelitte Franzin kanssa?” Valerie kysyi.
”Niin, ja joudun ikäväkseni sanomaan että lävistin hänen käsivartensa. Hän luultavasti Ranskaan palattuaan säntää tänne arpea näyttämään.”
”Kuulostaa aivan Franzilta”, Valerie totesi ja samassa palvelija saapui kuuntelemaan Valerien toivetta: ”Noutakaa vielä yksi tuoli ruokasaliin vieraallemme”.
”Jos se on minusta kiinni, minä voin toki poistua kävelylle ja luovuttaa herra Debraylle paikkani”, Morrel sanoi.
”Älkäähän nyt, ei se ole vaiva eikä mikään hakea tuoli toisesta huoneesta”, Valerie sanoi.
”Ja silti pistitte palvelijan asialle, vaikka huoneessa on viisi raavasta miestä”, Beauchamp huomautti.
”Te näytätte kaikki jotenkin väsyneiltä, joten en viitsinyt teitä vaivata. Ainoa joka näyttää olevan täysissä voimissaan on yleensä niin laiska veljeni Albert.”

”Täytyy sanoa että olen aivan intoa täynnä. Vaikka eihän siitä ole kuin kolme kuukautta kun kreivin tapasimme”, Albert sanoi.
”Olin sinulle huomauttamassakin, Albert, että aiemmin kertomasi tarina kuulostaa minun korviini täysin uskomattomalta”, Lucien huomautti.
”Mikä osa siitä?” Albert kysyi.
”No ensinnäkin roomalaisia rosvoja ei ole olemassa”, Lucien sanoi.
”Eikä vampyyreja”, lisäsi Beauchamp. Valerie purskahti nauramaan.
”Kerroitko sinä että kreivi on vampyyri?”
”En toki, kerroin vain oopperassa tapaamamme kreivittären mielipiteen. Vaikka täytyy sanoa, että kreivihän ei silloin syönyt paljoa kun hänen kanssaan aamiaista nautimme”, Albert sanoi.
”Hän varmaankin odotti että poistutte ja söi itse jotakin erikoisempaa herkkua”, Lucien vastasi ja Valerie loi häneen hiukan moittivan katseen.
”Mikäli kreivillä olisi erikoisia ruokalajeja ollut, hänellä olisi ollut niitä niin runsaasti, että olisi tarjonnut meillekin”, Albert totesi.

”En siltikään voi uskoa tuota tarinaa. Tuntuu kuin huijaisitte meitä ja kellon lyödessä puoli yksitoista, huutaisitte aprillia”, Beauchamp totesi.
”Miksi me huijaisimme moisella? Kysykää Franzilta niin hän todistaa tavanneensa kreivin”, Valerie sanoi ja Lucien nousi divaanilta ja auttoi Valerien istumaan, istuutuen itse tämän vasemmalle puolelle.
”Uskokaa pois, en ymmärrä tätä leikinlaskuanne itsekään, mutta roomalaisia rosvoja eikä vampyyreja ole olemassa, ja ei taatusti ole tämä kreivikään –”
Samassa kello löi puoli yksitoista, ja heti kellon kumahdettua palvelija huusi huoneen ovelta: ”Hänen ylhäisyytensä kreivi Monte-Cristo!”

Kaikki vaikenivat ja jäivät tuijottamaan ovea, jonka kynnykselle kreivi Monte-Cristo nyt saapui. Hän oli pukeutunut yhtä aistikkaasti hatusta kenkiin kuten aina. Kaikki nousivat ylös kun kreivi asteli hymyillen Albertin luokse tätä kättelemään.
”Kreivi, te olette todellakin täsmällisyyden perikuva”, Valerie totesi ihaillen ja vasta nyt kreivi huomasi hänen läsnäolonsa.
”Täsmällisyys on kuninkaitten kohteliaisuus”, kreivi vastasi ja asteli suutelemaan Valerien kättä ja katsomaan sitten muita läsnäolijoita. Albert aloitti esittelyn.
”Tässä ovat tuttavani jotka päätin teidän kunniaksenne tänne kutsua. Teitä lähimpänä on Valerien sydänystävä Lucien Debray, sisäasiainministerin yksityissihteeri. Hänen vasemmalla puolellaan herra Beauchamp, pelottava toimittajamme, Ranskan hallituksen kauhistus. Hänen vasemmalla puolellaan taas kreivi Château-Renaud ja hänen ystävänsä johon tutustuin vasta äskettäin; Maximilien Morrel.”

Kreivin kylmä ja tyyni ilme petti Morrelin nimen kuullessaan. Hänen kasvonsa täyttyivät lämpimällä hymyllä, hänen ojentaessaan kätensä Morrelin kanssa kättelyyn.
”Te näytätte olevan Ranskan sankareita, univormustanne päätellen”, kreivi totesi.
”Sankari todellakin!” Albert sanoi. ”Château-Renaud kertoi juuri uskomattoman tarinan kuinka Morrel pelasti hänen henkensä Afrikassa.”
”Niinkö? Jalo sankari toden totta”, kreivi sanoi ja Morrel punastui. Samassa palvelija ilmoitti että pöytä on katettu. Ennen kuin Lucien ehti reagoida, kreivi oli tarjonnut käsivartensa Valerielle ja lähtenyt Albertin perässä kohti ruokasalia. Muut tulivat pienen matkan päässä perässä ja kuiskailivat toisilleen.
”Albert ei todellakaan valehdellut”, Beauchamp totesi.
”Hän on miellyttävä herra”, Morrel lisäsi.

Ruokasalissa kreivin istuuduttua alas, hän sanoi: ”Hyvät herrat. Pyydän jo etukäteen anteeksi ja tunnustan teille, etten ole koskaan ennen ollut Ranskassa, joten teikäläisten tavat ovat minulle täysin outoja ja oppimani itämaiset tavat teidän mielestä ehkä vastenmielisiä. Pahoittelen siis jos minussa on liikaa turkkilaista, napolilaista tai arabialaista.”
”Hän on varmasti ylhäinen herra”, Debray kuiskasi hiukan happamasti.
”Ylhäinen herra, kyllä”, Beauchamp vahvisti.
”Ylhäinen herra, olkoon mistä tahansa kotoisin”, sanoi Château-Renaud.

Mainittakoon tässä vaiheessa, että kreivi istuutui kunniavieraana pöydän päähän, ja Albert toiseen. Valerie ja Maximilien istuivat kreivin oikealle ja vasemmalle puolelle, Lucien Valerien viereen ja Château Maximilienin ja Albertin väliin.
”Pahoittelen lehtimiehen suorasanaisuuttani, mutta haluan jo heti kysyä tästä tapahtumasta josta Albert meille aiemmin kertoi: kuinka te pelastitte hänet Luigi Vampalta?”, Beauchamp sanoi kreiville. Kreivi naurahti.
”En kutsuisi sitä pelastamiseksi, säästin heidät vain rahallisesti.”
”Mutta silti, kuulostaa uskomattomalta että saitte suuren rosvojoukon vapauttamaan vicomten vain muutamaa sanaa käyttäen”, Beauchamp sanoi. Kreivi vilkaisi Valerieta ja sanoi sitten: ”Myönnän että olen pitänyt tätä tähän mennessä salaisuutena, mutta koska tapanani ei ole valehdella, voisin kai kertoakin, että olen tuntenut Luigi Vampan jo kaksikymmentä vuotta. Ensin tapasin hänet kun pyysin häntä oppaakseni ja annoin hänelle kiitokseksi kultakolikon. Ja vuosia myöhemmin tiemme kohtasivat taas kun hän yritti ryöstää minut, mutta sen sijaan minä vangitsinkin hänet ja kymmenen hänen miestään.”

Kaikki henkäilivät yllättyneisyydestä ja jatkoivat sitten täydellisessä hiljaisuudessa tarinan kuuntelemista.
”Sen sijaan että olisin antanut heidät Rooman oikeuden käsiin, päästin heidät tietyillä ehdoilla vapaaksi.”
”Sillä ehdolla, etteivät he enää tekisi syntiä?” Beauchamp kysyi.
”Ei, vaan sillä että he kunnioittaisivat minua ja läheisiäni. En näe mitään syytä miksi olisin pyytänyt heitä olemaan reiluja koko yhteiskuntaa kohtaan. Yhteiskuntaa joka ei ole koskaan tehnyt hyväkseni mitään”, kreivi sanoi.
”Avointa itsekkyyttä, hyvä kreivi! Teistä minä pidän”, Château-Renaud sanoi.
”Mutta ettekö rikkonut tuota periaatetta pelastaessanne vicomten, joka oli teille melkein tuntematon?” Morrel huomautti.
”En, sillä olinhan tutustunut vicomteen karnevaalien aikana. Sitä paitsi en kokenut vain auttavani vicomtea”, kreivi vastasi.
”Mitä tarkoitatte?” Lucien kysyi.

”Tarkoitan, että suurempi syy vicomten auttamiseen oli se, koska eräs erittäin viehättävä nuori nainen pyysi sitä”, kreivi sanoi ja Valerie nosti katseensa hyvin nopeasti aamiaisestaan. Kaikki miehet kreiviä lukuun ottamatta katsoivat nyt Valerieta joka oli huomaamattaan punastunut.
”Vai niin siinä tapahtui, neiti de Morcerf pyysi teiltä apua ja te ette voinut kieltäytyä?” Château-Renaud sanoi ja hymyili viekkaasti.
”En koe sitä mitenkään hävettävänä. Olette varmasti kaikki tietoisia neiti de Morcerfin kauneudesta ja vilpittömyydestä”, kreivi sanoi ja Valerieta hävetti vielä enemmän. Hän piilotti kasvonsa lautasliinaan ja pysyi vaiti.
”Älkäähän nyt kreivi, Valerie nolostuu jo liiaksi”, Albert sanoi. ”Hän on tuskin koskaan kuullut niin paljon kohteliaisuuksia elämänsä aikana kuin nyt viimeisen minuutin sisällä.”
”Eikö koskaan?” kreivi kysyi hämmästyneenä.

”Ei koskaan, herra kreivi”, Albert totesi ja katsoi nyt sisartaan joka palasi heidän keskuuteensa lautasliinan takaa.
”Pyydän anteeksi jos jotenkin nolostutin teitä, oletin että te olisitte jo tottunut kohteliaisuuksiin”, kreivi pahoitteli Valerielle, joka vain nyökkäsi.
”Kyllä minä häntä olen kehunut”, Lucien totesi hiukan loukkaantuneena.
”Mutta sinä oletkin hänen sydänystävänsä, Lucien, hän on tottunut siihen”, Albert naurahti.
”Etkä sinä minun mielestäni ole kovasti neiti de Morcerfia kehunut”, Beauchamp totesi.
”Vaihtaisimmeko vihdoin aihetta?” Valerie kysyi ja joi pikaisesti lasistaan.
”Ehkä tosiaan jätämme tämän aiheen taaksemme, ennen kuin nolostutamme neitiä liikaa”, kreivi totesi.
”Ehkä niin olisi parasta”, Château-Renaud myötäili. ”Mutta täytyy sanoa kreivi, että ylistävä tapa jolla puhutte neidistä, herätti huomioni.”
”Herättikö tosiaan?” kreivi kysyi ilmaisematta mitään ilmeellään.

”Niin, herra kreivi, tulisiko meidän olettaa jotakin?” Beauchamp kysyi. Kreivi naurahti.
”Nyt te oletatte liikaa, hyvä Beauchamp. Myönnän, että neiti de Morcerf on herättänyt suuresti huomiotani, mutta mitään ei ole tapahtunut.”
”Haluaisitteko sanoa tuon lauseen alkuosan isämme kuullen? Saisimme taas eloa tähänkin taloon”, Albert sanoi nauraen.
”Ei mitään syytä moiseen, Albert, minä toin eloa taas mukanani tänä aamuna käydessäni talossa”, Lucien sanoi.
”Kreivi Morcerf siis näki teidät?” Beauchamp kysyi.

”Eikä vain minua, vaan neiti Valerien pitelemässä minua käsistä”, Lucien sanoi ja Albert nauroi.
”Olisinpa nähnyt hänen ilmeensä! Hyvä kreivi, sallikaa minun valaista teitä tässä asiassa; isämme ei ole koskaan pitänyt herra Debraysta, eikä ajatuksesta että Valeriella olisi elämässään muita kuin paroni d’Epinay – paitsi tietenkin jos mies olisi paljon korkeammassa asemassa kuin hän. Mutta pääasia on kuitenkin se, että herra Debrayn ja Valerien läheinen ystävyys ei miellytä isää lainkaan.”
”Hän käyttäytyi kuin myrkyn niellyt tänä aamuna”, Valerie sanoi. ”Eikä asiaa helpottanut lainkaan Lucienin kutsu Carlosin III:n ritarikuntaan.”
”Villefortien ja Morcerfien taisto paroni d’Epinaysta ei siis oletettavasti ole vielä laantunut?” kreivi kysyi.
”Ei ole”, Albert vastasi.

”Entä teidän kihlauksenne Danglarsin tyttären kanssa?” kreivi kysyi.
”Miten te tiesitte siitä?” Albert kysyi.
”Sisarenne kertoi asiasta Roomassa”, kreivi vastasi.
”Ai niinkö..? No, minun ja Eugénien avioliitto on aivan suunnittelun tasolla. Ei siitä vielä tiedä, mihin suuntaan se kehkeytyy”, Albert sanoi.
”Ette kuulosta kovin innokkaalta”, kreivi totesi.
”Kaksi miljoonaa myötäjäisiä, Albertinhan pitäisi loikkia riemusta”, Beauchamp sanoi.
”Mutta herra Danglars appiukkona”, Lucien totesi ja esitti tärisevänsä kylmästä. Kaikki nauroivat ja jättivät aiheen siihen, vaihtaen moniin valoisampiin asioihin.

Kellon lyödessä kolme, nousi Lucien viimein pöydästä.
”Niin hauskaa kuin tämä onkin ollut, on minun nyt palattava ikävystyttävään ministeriöön. Toivon mitä mukavinta aikaa teille, kreivi, ja haaveilen että tapaamme vielä.”
”Siitä voitte olla varma, herra Debray”, kreivi vakuutti ja kätteli tätä hyvästiksi. Lucien otti seinään nojaavan kultakärkisen keppinsä ja heilutteli sitä kevyesti kädessään muutaman kerran ennen kuin laski sen terävän kärjen jalkansa juureen.
”Valerie, sallitteko minulle ilon ja saattaisitte minut ovelle?” hän kysyi ja Valerie nousi ilomielin pöydästä.

”Menenkin samalla vaihtamaan asuani päivälliselle, äitini on taas ostanut minulle jotain jota haluaa minun väkisin käyttävän. Jätän siis hyvästit teille, herrat Beauchamp, Château ja Morrel. Toivon hartaasti että tapaamme taas pian, sillä minulla oli todella hauskaa - sanoi Albert tähän väliin mitä tahansa.”
Miehet nousivat kaikki ylös naisen lähtiessä pöydästä, mutta Valerie jäikin vielä ovelle.
”Herra kreivi, me tapaamme varmasti vielä talossa, emmekö niin?”
”Ehdottomasti”, kreivi lupasi kumartaen, ja Valerie poistui Lucienin rinnalla kohti ulko-ovia.

”No, mitä mieltä olette kreivistä?” Valerie kysyi heidän poistuessaan kuuloetäisyydeltä.
”Hän on mielenkiintoinen, sen kyllä myönnän”, Lucien vastasi. ”Mutta puhutaan jostain muusta.”
”Kuten mistä?” Valerie kysyi.
”Voisin yrittää saada teidät vaikka punastumaan sanomalla kuinka upealta näytätte tänään. Mistä löysittekään itsellenne noin sopivan asun?”
”Kreivi lahjoitti tämän minulle Roomassa”, Valerie vastasi. Lucien huokaisi.

”En siis onnistunut vaihtamaan aihetta… Mutta entä, jos kysyisin onko teillä suunnitelmia ylihuomiselle?” Lucien kysyi.
”Ei tietääkseni ole, ellei kreivi aio kutsua meitä uuteen asuntoonsa”, Valerie sanoi ja Lucien painoi sormensa tämän huulille.
”Ei enää kreiviä, eihän?” Lucien pyysi ja Valerie nyökkäsi. ”Sitä paitsi, hän tuskin on saanut vielä asuntoaan vierailukuntoon, hänhän sanoi lähettäneensä palvelijansa viikko sitten ostamaan asuntoa.”
”Voi, sinä et tiedäkään mihin krei-… hän pystyy halutessaan. Mutta ei, minulla ei ole suunnitelmia ylihuomiselle. Kuinka niin?” Valerie kysyi.

”Ajattelin jos saisin teistä seuraa uuteen oopperaan”, Lucien sanoi ja kaivoi takin taskustaan lipun.
”Kiitos, lähden mielelläni”, Valerie sanoi, ja näki parhaaksi olla lisäämättä ’ehkä tapaamme kreivinkin siellä.’
”Hienoa! Haen teidät kuudelta”, Lucien sanoi ja painoi suudelman Valerien poskelle.
”Näkemiin, rakas ystävä.”
”Näkemiin, rakas Lucien”, Valerie sanoi ja Lucien poistui pienestä portista jota käyttivät yleensä palvelijat, ja muut jotka olivat saapuneet jalkaisin. Valerie hymyili tämän loittonevalle selälle ja asteli sitten etuovesta kotitaloonsa.
”Siinähän sinä oletkin!” kuului ensimmäisenä Valerien äidin, Mercedeksen ääni portaista.
”Ei kai kreivi saavu vielä?”

”Ehei, äiti, palasin vain vaihtamaan vaatteitani päivällistä varten. Kreivi seuraa luultavasti tuokion päästä perässä”, Valerie vastasi.
”Sepä helpotus, en ole vielä aivan valmis vieraiden vastaanottamiseen”, Mercedes huokaisi ja katsoi ulos ikkunasta. ”Voih, joko herra Beauchamp ja Château-Renaud lähtevät…? Toivottavasti Albert antaa minulle armonaikaa näyttämällä kreiville paviljonkiaan.”
”Albertin tuntien, juuri niin hän tekee”, Valerie vastasi ja katsoi ikkunasta kun Morrel poistui paviljongista viimeisenä ja riensi Châteaun perään.

”No mutta, kukas tämä viimeinen herrasmies oli? Ei kai kreivi itse?”
”Ehei, tuo oli Château-Renaudin ystävä jonka hän toi mukanaan. Maximilien Morrel”, Valerie vastasi. Hän sattui Mercedeksen onneksi katsomaan edelleen ulos ikkunasta, sillä Mercedeksen kasvot valahtivat kalpeiksi.
”Morrel?”
”Niin, tunnetko hänet?”
”En”, Mercedes vastasi ja kiiruhti takaisin yläkertaan enempää sanomatta. Valerie kurtisti kulmiaan, mutta antoi asian olla ja poistui huoneeseensa vaihtamaan toista leninkiä ylleen.

Tovia myöhemmin Kreivi Monte-Cristo ja Albert saapuivat taloon ja Valerie kuuli heidät. Hän tarkisteli vielä itseään peilistä ja asteli sitten portaiden yläpäähän. Kreivi nosti katseensa häneen juuri kun hän asteli portaat alas uudessa mekossaan. Valerie huomasi, että hänen isänsä ja äitinsäkin olivat heidän seurassaan, mutta se ei ilmeisesti häirinnyt kreiviä, joka saapui portaiden alapäähän tarjoamaan kättään neidille.

”Niin mukavalta kuin kuulostaisikin viettää päivällinen seurassanne, arvon rouva”, kreivi sanoi osoittaen sanansa ilmeisesti Mercedekselle, vaikkakin katse Valeriessa. ”Täytyy minun valitettavasti kieltäytyä, sillä en ole vielä edes nähnyt asuntoani Pariisissa, joten haluaisin pian mennä sitä katsomaan. Lupaan kuitenkin kutsua teidät sinne lähitulevaisuudessa ja vastineeksi toivon saavani kutsun jälleen upeaan taloonne.”
”Ymmärrän kiireenne, herra kreivi”, Mercedes vastasi, seuraten hiukan varautuneena Valerien ja kreivin välillä käyviä katseita.
”Joten suonette anteeksi, kun lähden nyt”, kreivi sanoi kumartaen ja painoi huulensa Valerien kämmenselälle.
”Odotamme malttamattomina kutsuanne, herra kreivi”, Valerie sanoi ja kreivi päästi hänen kädestään irti.

~*~

Jokainen katse jonka häneen loin, jokainen käden ojennus ja kosketus, kaikki oli tarkoin harkittua. Hän ei selvästikään ole unohtanut minua näiden kolmen kuukauden aikana, ja näyttäisi siltä että vaikutukseni häneen vain syvenee. Ainoa joka tavoitteitani huolettaa, on tuo Lucien Debray, joka selvästi on silmänsä naiseen iskenyt, ja silti verhoaa kiinnostuksensa sellaisen sanan, kuin ”sydänystävä”, taakse. Minun on toimittava nopeasti saavuttaakseni neiti de Morcerfin suosio, mutta silti tarpeeksi hitaasti, ettei hän tulkitse käyttäytymistäni hyökkääväksi. Ja kaiken lisäksi, joudun tekemään kaiken tarpeeksi herra Debraylta salassa. Haaste siis kasvaa entisestään, hyvä Edmónd.

~*~

Illalla juuri ennen nukkumaanmenoaikaa, Valerie istui peilin edessä ja harjasi pitkiä sysimustia hiuksiaan. Hän jostain syystä ajatteli Franzia, ja missä tämä mahtoi olla sillä hetkellä. Oliko hän kenties Venetsiassa, Firenzessä, vai jälleen Roomassa, jossa heidän matkansa oli alkanut? Valerie ajatteli heidän Rooman matkaansa, ja sitä kuinka hän oli ensikertaa tavannut kreivin, mutta samassa hänen ajatuksensa keskeytyivät, kun hän kuuli huoneensa oven käyvän. Hän kääntyi katsomaan ja näki äitinsä astelleen sisään.
”Tulitko toivottamaan hyvää yötä?”
”Sitäkin”, Mercedes vastasi ja katseli Valerieta tutkivasti. ”Haluatko että letitän hiuksesi?”
”Letitä vain. Siitä onkin kauan kun viimeksi niin teit”, Valerie sanoi, ja Mercedes asteli hänen taakseen ja silotteli hänen hiuksiaan käsillään. Valerie kääntyi eteenpäin ja tarkasteli äitiään peilinsä kautta.

”Niinhän siitä on. Olit muistaakseni kahdentoista, kun sanoit että olet jo tarpeeksi vanha letittämään itse hiuksesi”, Mercedes sanoi.
”Ja sinä itkit isälle että minä olen kohta aikuinen ja muutan pian pois”, Valerie sanoi ja he nauroivat. Mercedes alkoi letittää Valerien hiuksia hitaasti ja tarkasti, ettei yksikään hius jäisi letistä pois.
”Miten aamiainen kreivin kanssa sujui?” hän kysyi.
”Hyvin. Meillä oli oikein hauskaa”, Valerie sanoi. ”Hän on oikea herrasmies, eikö olekin?”
”Hän oli erittäin mielenkiintoisen oloinen”, Mercedes vastasi, ja oli hetken hiljaista.
”Mutta… minusta sinun ei pitäisi liikkua liikaa hänen seurassaan.”
”Miksi ei?” Valerie kysyi. Mercedes tuntui harkitsevan hetken sanojaan.
”Miten tämän nyt sanoisin… En haluaisi että kiinnyt liikaa kreiviin, kun kihlautumisesi paroni d’Epinayhin voi tapahtua koska vain.”

”Luuletko että olen rakastumassa kreiviin?” Valerie hämmästyi.
”En, mutta huomasin miten hän katseli sinua, ja miten sinä katsoit häntä takaisin. Sinun täytyy olla varovaisempi tunteidesi kanssa ja olla rehellinen itsellesi siitä, että sinä luultavasti nait paronin, oli se sitten tahtosi tai ei.”
”Rehellisyydestä puheen ollen, haluaisin tietää miksi kavahdit Maximilien Morrelin nimen kuultuasi. Näytit siltä kuin olisit nähnyt aaveen menneisyydestä”, Valerie totesi ja tunsi kuinka ote hänen hiuksistaan heltyi hetkeksi, kuin Mercedes olisi vavahtanut.
”En tiedä mistä puhut”, Mercedes totesi ja viimeisteli letin loppuun.
”Etpä kai. Morrelhan on Marseillesista, etkä sinä ole koskaan käynyt sitä kaupunkia sen lähempänä, kuin siinä muotokuvassasi joka on maalattu kaupungin ulkopuolella”, Valerie totesi.
 
”Juuri niin”, Mercedes vahvisti ja sitoi letin nauhalla. ”Hyvää yötä.”
Valerie katsoi äitinsä perään kun tämä lähti, ja ihmetteli tämän käytöstä. Tuntui kuin hänen äitinsä katoaisi aina hänen ulottumattomistaan, kun Valerie puhui Marseillesista tai maalauksesta, joka oli Mercedeksen yksityisessä huoneessa, poissa isän silmistä. Kreivi Morcerf ei edes halunnut nähdä sitä, aivan kuin maalauksessa jossa äiti oli vielä nuori ja kauneimmillaan, olisi ollut muka jotakin vikaa.
Valerie painoi päänsä tyynyyn ja tuijotti ikkunan lasin takana loistavaa hopeista kuuta. Hänellä oli sellainen tunne, kuin kaikki ei olisi kohdallaan…

[Glorisablet]

Neljäs luku oli tervetullut ja kaivattu joululahja. <3 Miljöö vaihtui luvun myötä saapasvaltiosta Ranskaan, tuoksi Manner-Euroopan hienostuneimmaksi valtioksi. Sitä ennen jo mukana olevat hahmot lähtivät tahoilleen: Franz jäi Italiaan, kreivi lähti Napoliin ja Morcerfin sisarukset palasivat Pariisiin. Monsieur le comte on tähän asti pysynyt miltei Pandoran lippaana, joka ei puhunut juurikaan itsestään. Sen takia Valerie haluaisi avata kohtalokkaan Pandoran lippaan, vaikka kreivin kylmä käsi oli saanut hänen ihonsa kananlihalle.

Pariisiin matkaamista oli odotettu jo senkin takia että Ranskan pääkaupunki on draaman kaipaama näyttämö, jossa voi tapahtua vaikka mitä. Morcerfin taloon pujahti yhtä innokkaasti uuden tuttavuuden eli Lucienin vanavedessä – kenenkään huomaamatta. Lucien Debraykin taitaa olla oma hahmosi? Kerrassaan charmikas nuoriherra punaisine hiuksineen ja vihreine silmineen, ja Lucienin käytöstavatkin ovat kohdallaan. Mutta Valerien isä ei ilahtunut tyttärensä pitäessä nuorukaista kädestä; Lucienilla ei varmaan ole rahanahneen kreivin määritteleviä hyvän vävyn edellytyksiä. Siinäpä toinen Carissaan silmänsä iskenyt herrasmies, jonka verhotuista tunteista neito ei ole toistaiseksi perillä.

Tapasimme ensimmäistä kertaa Mercedesin tämän ilmaantuessa portaikosta kreivin vierailun aikana. Rouva kreivitär huijasi ehkä miestään, tytärtä ja läsnäolijoita – muttei minua esiintyen ikään kuin nuoruuden rakastettu olisi ollut tuntematon ylimys... Kuitenkin hänen käytöksensä pisti tyttären ihmettelemään, vaikka aatelisrouva kiisti kaiken ollen olevinaan hämmästyneen välinpitämätön.

Sinulla on mahtava kyky jättää jatkoficci jännän koukuttavaan kohtaan. Kreivin ja Valerien pahennusta herättänyt silmäpeli ja Mercedeksen huoneessa piiloteltu muotokuva. Aaws.

[Lokitar]

Kiits kommentista, jälleen kerran  Ja täytyy kyllä sanoa, että ei, Lucien Debray ei ole luomani hahmo, tämä on ihan oikeastikin Monte-Criston kreivissä, juurikin samassa asemassa kuin tässäkin (Albert Morcerfin ystävä). Ja mistäs sinä tiedät, tunnistiko Mercedes kreivin vai ei

[Lokitar]

A/N: tulipas tätä lukua pantattua pitkään, vaikka on ollut valmiina jo tovin  Betauksesta kiitokset kirjoittajapiirini jäsenille ja etenkin taitavalle piirin vetäjälle <3

5. luku

Rakastatteko tulevaa kihlattuanne?

Puhuttuaan äitinsä kanssa tämän menneisyydestä,
hänen epäilyksensä alkoivat.
Silti, hän ei tiedä mikä on voinut värisyttää
hänen äitinsä tyyntä merta.

Kaksi vuorokautta myöhemmin saapuivat Debrayn vaatimattomat vaunut Morcerfien kodin eteen ja kutsuivat pelkillä kavioiden kopseella ja hevosten hirnunnalla Valerien ikkunan ääreen. Tämä vain katsahti nopeasti ulos varmistuakseen vaunujen omistajasta, ja kiiruhti sitten alakertaan ottamaan ystäväänsä vastaan. Lucien saapui pienemmästä portista pihamaalle ja koputti oveen. Kreivi de Morcerf saapui kirjastostaan mutta ei ehtinyt kuin katsoa ovelle kun Valerie oli jo avaamassa.
”Lucien! Olettepa te laittautunut”, Valerie totesi katsoen Lucienia päästä varpaisiin. Tämä oli mustassa tyylikkäässä puvussa, jonka alla oli tummansininen satiinipaita.

”Onko se hyvä asia?” Lucien kysyi.
”On, näytätte upealta”, Valerie sanoi ja hovimestari saapui ojentamaan Valerielle takkia.
”Hyvä, te myös”, Lucien sanoi ja otti takin hovimestarilta ja auttoi sen Valerien päälle.
”Kiitos”, Valerie sanoi hyvin pirteästi ja vilkaisi isäänsä joka tuijotti heitä kirjaston ovelta.
”Lähden nyt, älkää odottako minua suotta”, Valerie sanoi, kreivi de Morcerf nyökkäsi ja sulki oven.
”Kreivi näyttää olevan entistä huonommalla tuulella”, Lucien totesi.
”Et voi aavistaakaan”, Valerie huokaisi. ”Mennäänkö?”

He istuutuivat vaunuihin, ja koska Lucien näki paremmaksi puhua juoruja vaunuissa kuin oopperassa, hän otti tupakan taskussaan olevasta kultaisesta rasiasta, sytytti sen ja sanoi: ”Se kreivi on herättänyt jo kahdessa päivässä paljon huomiota piireissä.”
”Monte-Cristo?” Valerie sanoi niin kiinnostuneella äänellä että se ärsytti Lucienia.
”Niin… Hän osti rouva Danglarsin hevoset herra Danglarsilta – herra Danglars ei kertonut rouvalle mitään ja tämä oli kuin hirmumyrsky, onneksi osasin paeta ajoissa paikalta… Ymmärrettyään suututtaneensa rouva Danglarsin kreivi palautti hevoset, ja antoi vielä hevosten mukana jalokivin koristellut valjaat.”
”Kuulostaa aivan kreiviltä”, Valerie naurahti. ”Mutta näin pienellä teollako hän herätti ihmisten huomion?”
”Ehei siinä vielä kaikki. Rouva Danglars lainasi noita hevosia rouva Villefortin käyttöön ja ne pillastuivat. Kreivi Monte-Criston palvelija, se mykkä, lassosi hevoset ja sai ne rauhoittumaan. Joten teoriassa herra Villefort on kreiville velkaa vaimonsa sekä poikansa Edouardin hengen.”

”No tuon luulisi jo herättäneen ihmisten huomion”, Valerie sanoi. Lucien nyökkäsi.
”Eikä siinä kaikki. Tietysti herra Villefortin oli kiitettävä kreiviä vaimonsa ja poikansa pelastamisesta, joten hän tapasi tämän henkilökohtaisesti kreivin kotona.”
”Kreivin kotona? Se on siis jo sisustettu valmiiksi?”
”Tietysti, mutta kuuntelepa kun kerron mitä kuulin ollessani Danglarseilla”, Lucien jatkoi ja kumartui eteenpäin.
”Kreivi saapui sinne juuri kun pankkiirien kokous oli loppumassa, ja kreivi – tätä et kyllä usko… hän pyysi saada rajattoman luoton Danglarsin pankissa!”
”Rajattoman? Mutta sehän on mahdotonta!”
”Sitä Danglarskin yritti sanoa, mutta oli turhan nolostunut. He tekivät alustavan sopimuksen, että kreivi voi nostaa koska tahansa ainakin kuusi miljoonaa.”
”Kuusi miljoonaa”, Valerie hämmästyi. ”Sehän on kolme kertaa enemmän kuin Eugénien myötäjäiset. Olisinpa nähnyt herra Danglarsin ilmeen.”
”Samaa toivon minäkin, mutta valitettavasti vain kuulin heidät”, Lucien huokaisi.

”Asiasta puheen ollen, mitä te teette niin usein Danglarseilla?” Valerie kysyi. Lucienin korvat punehtuivat ja hän yskäisi.
”En voi sille mitään, että joudun olemaan usein tekemisissä Danglarsien kanssa. Herra Danglarshan on tärkeä rahoittajamme”, Lucien perusteli.
”Kuulostatte siltä kuin selittelisitte jotakin tekemäänne syntiä”, Valerie sanoi ja Lucienin korvat vain punehtuivat lisää.
”Pyh, en tiedä mistä puhutte.”

Saavuttuaan oopperatalolle, he istuutuivat parvelle, jonka Lucien oli lainannut rouva Danglarsilta.
”Kuulin että joku osti edesmenneen prinssin parven”, Lucien sanoi ja katsoi verhojen peittämälle parvelle. Sitä ei ollut kukaan käyttänyt prinssin traagisen kuoleman jälkeen, eli yli kymmeneen vuoteen.
”Ostajan on täytynyt olla rikas! Prinssin kunniaksi tyhjänä pidettyä parvea ei taatusti halvalla myyty”, Valerie sanoi. ”Voisin melkeinpä arvata kuka ostaja oli…”
”Ei kai taas kreivi Monte-Cristo? Kohta Pariisissa ei saa hetkenkään rauhaa hänen nimeltään.”

”Hän on nyt kuuluisa puheenaihe. Jos ette pidä siitä, keksikää joku parempi”, Valerie sanoi huvittuneena Lucienin erikoisesta happamuudesta.
”Miten minusta tuntuu että te sisäisesti nauratte minulle?”
”Siksi koska minä naurankin”, Valerie sanoi ja virnisti. ”Te näytätte olevan hieman kateellinen kreiville.”
”Enkä ole! Minua vain –” Lucien sanoi, mutta loput hänen puheestaan sekoittui ihmisten aplodeihin kun esitys alkoi ja verhot aukesivat.

”Anteeksi en kuullut kaikkea mitä sanoitte, toistaisitteko?” Valerie kysyi.
”Ei mitään”, Lucien huokaisi ja näytti sitten keskittyvän täysin oopperaan. Yllättäen kesken esityksen syntyi kuitenkin kuiskausten aalto; prinssin parven verhot olivat auenneet ja nyt parvella istui mies ja nainen, ja oven luona seisoi kaksi palvelijaa. Istujat olivat kreivi Monte-Cristo, ja hänen kreikkalainen seuralaisensa, jonka Valerie oli nähnyt Roomassa. Ovella seisoivat Bertuccio ja Ali.
Ihmiset kiikaroivat kaikki parvea ja moni huomasi heti kreikattaren hätkähdyttävän upean asun. Valerie taas ei niinkään katsonut häntä, vaan huomasi että hänen isänsä ja äitinsä olivat saapuneet viereiselle parvelle. Se oli kummallista, sillä he eivät olleet maininneet tulevansa oopperaan.

Kreivi Monte-Cristo katseli kaikille parville, kunnes hänen katseensa osui Valerieen. Kreivi vilkutti hänelle ja kuiskinnan ryöppy alkoi taas. Valerie vilkutti takaisin, ja kreivi heilautti kättään kutsuvasti, että tämä tulisi hänen parvelleen.
”Lucien”, Valerie sanoi ja Lucienin nostaessa katseensa oopperasta hän huomasi kreivin. Hänen ilmeensä muuttui jäykäksi ja pakottautui väkisin pieneen hymyyn kun kreivi nyökkäsi hänelle.
”Kreivi kutsui minut parvelleen, voinko mennä?”
”Miksi minun lupaani kysyt, emme me ole naimisissa”, Lucien tuhahti. Valerie vilkaisi Lucienia hiukan toruvasti ja nousi ylös.
”Palaan pian.”

Kun hän hetken kuluttua saapui kreivin parvelle, Ali oli jo avannut hänelle oven, ja Bertuccio sekä kreikatar olivat kadonneet.
”Iltaa neiti Valerie”, kreivi toivotti ja nousi ylös.
”Iltaa, kreivi”, Valerie vastasi ja istuutui kreivin viereen sitten kun kreivi oli kumartanut ja suudellut hänen kättään. Kuiskausten ryöppy alkoi taas, mutta kreivi ei tuntunut välittävän siitä.
”Oletteko tänään vain herra Debrayn seuralaisena?” kreivi kysyi.
”Kyllä, hän kutsui minut tänne kaksi päivää sitten. Hän lainasi parven rouva Danglarsilta, heillä kun on niitä kaksi”, Valerie vastasi.
”Herra Debray ei näytä kovin tyytyväiseltä”, kreivi totesi katsottuaan parvelle jossa Lucien istui nyt yksin.
”Olette oikeassa, hän on käyttäytynyt hyvin omituisesti viime aikoina”, Valerie vastasi.
”Siitä lähtien kun saavuin Pariisiin?” kreivi kysyi huvittuneena. Valerie mietti asiaa hetken.
”Nyt kun mainitsitte, niin kyllä. Mutta mistä te sen arvasitte?”

”Jonkinlainen vaisto vain kertoi”, kreivi vastasi ja hymyili hiukan. ”Oletteko tullut ajatelleeksi, että hän ei pidä minusta?”
”En ymmärrä miksi ei pitäisi!” Valerie sanoi niin vilpittömästi että kreivi nauroi.
”Kiitos kohteliaisuudesta, mutta ehkä minä itse en ole se joka saa herra Debrayn suuttumaan, vaan hyvät välini teidän kanssanne.”
”En usko. Herra Debray ei ole taipuvainen mustasukkaisuuteen ystävien suhteen.”
”Ja silti, hän tuijottaa meitä tälläkin hetkellä”, kreivi sanoi ja Valerie vilkaisi vaivihkaa Lucienia, joka toden totta seurasi heidän jokaista liikettään.

”Olen hämmentynyt, herra Debray ei koskaan ole käyttäytynyt noin”, Valerie sanoi ja kreivi hymyili taas.
”Voisiko olla, että herra Debray pitää teitä nykyään muunakin kuin ystävänä?” hän kysyi. Valerie nauroi.
”Mahdotonta! Minä ja herra Debray olemme vain läheiset ystävät.”
”Kuulin huhuja, että olisitte muutakin”, kreivi sanoi. Valerie kurtisti kulmiaan.
”Keneltä?”
”Se ei ole tärkeää. Mutta ilmeisestikin tuo henkilö oli väärässä?”
”Kyllä, erittäin väärässä. Mutta en suoraan sanottuna ole yllättynyt, juorut kiirivät nopeasti Pariisissa, totuudenmukaisuudella ei ole niin väliä”, Valerie vastasi. ”Olen monesti joutunut itsekin niiden uhriksi.”
”Niinkö?” kreivi kysyi ja alkoi taputtaa kun väliaika alkoi.
”Niin, olen epäilemättä tämänkin viikon juorunaihe, samoin kuin te”, Valerie sanoi.
”Mitä mahdatte tarkoittaa?” kreivi kysyi.
”No, sanotaan niin, että edesmenneen prinssin parven ostaminen ja sillä näyttäytyminen kreikkalaisen kaunottaren kanssa ei pidä kovasti yllä matalaa profiilia”, Valerie vastasi ja kreivi nauroi.

”Taidatte olla oikeassa.”
”Kreikkalaisesta puheen ollen, missä hän on?” Valerie kysyi.
”Hän ei voinut kovin hyvin joten Bertuccio vei hänet kotiin. Epäilinkin, ettei hän kestäisi täällä kuumassa oopperasalissa.” Valerie mietti hetken, ja uskaltautui sitten kysymään kreiviltä, kuka tuo kreikkalainen nainen oikeastaan oli.
”Hän on vain orjani, jonka ostin vuosia sitten”, kreivi vastasi välinpitämättömästi ja nousi ylös. ”Sopiiko, että saatan teidät Danglarsien parvelle? Herra Debray näyttää jo odottavan.”
”Ei teidän tarvitse vaivautua”, Valerie vastasi ja nousi ylös. ”Emme kai halua suututtaa herra Debrayta enempää.”
”Emme kai sitten”, kreivi vastasi huvittuneena. ”Lähetän mahdollisimman pian kutsun saapua uuteen asuinpaikkaani, joten tapaamme seuraavan kerran illallisilla.”

”Kuulostaa hienolta, tapaamme siis silloin”, Valerie vastasi ja ojensi kätensä kreiville. Kreivi tarttui siihen ja kumarsi, mutta ei suudellut hänen kättään. Sen sijaan hän katsoi Valerieta hetken ja kysyi: ”Pyydän jo etukäteen anteeksi jos loukkaan teitä, tai käyttäydyn mielestänne töykeästi, mutta kysyisin teiltä… sopisiko jos tänään käden sijaan suutelisin teitä poskelle?” Valerie tunsi kasvojaan kuumottavan, mutta vastasi sitten: ”En näe mitään syytä kieltäytyä.”
Kreivi hymyili ja painoi huulensa kevyesti Valerien poskelle. Valerie tunsi kreivin hengityksen hellivän hänen ihoaan, joka nousi sitten hengityksen vaikutuksesta kananlihalle. Hän kuuroutui kaikelle muulle paitsi kreivin hengitykselle, joten hän ei voinut kuulla suurta kuiskausten merta ympärillään.
”Hyvää yötä, neiti Valerie”, kreivi toivotti.
”Hyvää yötä, kreivi”, Valerie vastasi ja poistuessaan parvelta vilkaisi vielä varuillaan kohti Morcerfien parvea. Hänen onnekseen, sekä ihmetyksekseen, hänen isänsä ja äitinsä eivät olleet enää paikalla.



”Anteeksi, että viivyin”, Valerie sanoi astuessaan takaisin Danglarsien parvelle. Lucien vain hymähti vastaukseksi.
”Oliko prinssin parvella kovinkin tunkkaista? Avattu kaikkien näiden vuosien jälkeen…”
”Ei, kreivi oli järjestänyt sen siistittäväksi.”
”Niinpä tietysti, kreivillä ei jää mitään huomaamatta”, Lucien totesi ja käänsi katseensa taas oopperaan.
”Näin Danglarsit hetki sitten. Rouva Danglars tahtoisi puhua kanssanne”, Valerie sanoi.
”Kreivistä, epäilemättä…” Lucien mutisi, mutta nousi silti ylös. Valerie katsahti Danglarsien parvelle, ja siitä sitten oman perheensä parvelle. Mercedes oli palannut istumaan, mutta isäänsä Valerie ei nähnyt. Samassa hän huomasi, että kreivi Monte-Cristo ei ollut enää parvellaan.
”Huomasitteko mitä sille kreikattarelle tapahtui?” Lucien kysyi ovelle astellessaan.
”Mitä tarkoitatte?”
”Sillä välin kun olitte matkalla parvelle, hän katseli vasemmalle puolelleen, tuntui säikähtävän jotakin ja pyörtyi. Hän melkein putosi alas parvelta, mutta kreivi ehti juuri ajoissa tarttua häneen”, Lucien vastasi ja poistui.

Valerie kummasteli tietoa jonka Lucien oli hänelle antanut, ja katsoi kreivin parvelle, jolla nainen oli pyörtynyt. Sen vasemmalla puolella oli hänen perheensä parvi. Mitä tämä oli oikein säikähtänyt? Valerie ei ehtinyt kauaa asiaa miettiä, kun hän huomasi että Lucien oli mennyt Danglarsien parvelle, jossa heidän seuranaan oli Albert. Kukaan ei tuntunut viihtyvän omalla parvellaan, nyt kun edesmenneen prinssin parvi oli otettu jälleen käyttöön. Johtuiko kaikki tämä vain kreivin läsnäolosta? Kohta koko Pariisi olisi yksi suuri sirkus, jos tämä jatkuisi… ja kuinka oikeassa Valerie silloin olikaan, sillä tämä niin kutsuttu sirkus eteni juuri oopperatalon käytävällä, jossa kreivi Monte-Cristo ja kreivi Morcerf kohtasivat.

”Olen pahoillani, ettemme ehtineet puhua käynnilläni kauempaa, kreivi de Morcerf.”
”Älkää suotta pyydelkö anteeksi. Ymmärrän täysin miksi halusitte mahdollisimman pian uuteen asuntoonne. Minun täytyy myöntää, että oli melko rohkeaa ostaa talo näkemättä sitä ensin.”
”Luotan palvelijoihini”, Monte-Cristo myönsi.
”Missä se kyseinen talo sijaitsee?”
”Auteilissa, mutta ostin vastikään myös asunnon Champs-Elyséesin varrelta.”
”Ah. Taidan tietääkin Auteilin talon. Herra Villefortin ensimmäinen vaimo asui siellä ennen kuolemaansa”, Morcerf vastasi.
”Niinkö? Sitä en tiennytkään”, Monte-Cristo sanoi pitäen kasvonsa tyyninä. ”Aion pitää juhlat uusien ystävieni kunniaksi kyseisessä kartanossa, luuletteko että juhlien pitopaikka ei haittaa Villefortia?”
”Tuskinpa. Hän saattaa kokea vain hetken mielenliikutuksen, muttei sen suurempaa”, Morcerf vastasi.

”Hyvä niin. Olen aikeissa kutsua teidätkin, joten älkää murehtiko, että olette jäämässä syrjään.”
Morcerf naurahti kevyesti.
”En minä moisesta murehtisikaan, mutta kiitos kuitenkin kutsusta. Koskeeko kutsu perheiden nuoriakin, vai pelkkiä vanhempia?”
”Kutsu koskee tietysti kaikkia. Ovathan vicomte ja Valerie-neiti läheisiä ystäviäni.”
”Hyvä. Odotamme siis kutsuanne innolla, kreivi”, Morcerf sanoi ja kumarsi. Kreivi kumarsi vain aavistuksen verran takaisin ja palasi sitten omalle parvelleen. Hän istuutui sulavasti tuoliinsa ja katsoi mitään sanomattomalla ilmeellä oopperan yleisöä. Vaikka katse oli tyyni, hänen sisällään kiehui suuri halveksunta. Hän katsoi vastapäiselle parvelle suoraan kohti Valerie de Morcerfia ja sytytti sikarinsa. Jos joku olisi juuri silloin katsonut hänen silmiään, olisi hän ehkä tunnistanut suuren liekin niissä. Liekin, joka hautoi kostoa.
”Petturuuden hedelmät täytyy repiä irti puusta”, kreivi mutisi, niin että edes ovella seisova Bertuccio ei tätä kuullut, ja puhalsi sitten ilmaan savurenkaan ja katsoi sen lävitse naista joka katsoi haltioituneena oopperaesitystä.



Seuraavana päivänä toimitettiin Morcerfien kartanoon kirje kreivi Monte-Cristolta, jossa hän kutsui Albertin ja Valerien päivälliselle uuteen asuntoonsa Champs-Elyséesin varrelle. Heidän eräs ystävänsä oli kuulemma myös kutsuttu mukaan.
”Kenetköhän hän on kutsunut?” Albert kysyi.
”Sitä ei tiedä, kun on kreivistä kyse…” Valerie vastasi.

Tovia myöhemmin Albert ja Valerie saapuivat tapaamaan kreivi Monte-Cristoa Champs-Elysées’n varrelle. He näkivät vaunuistaan kreivin pihamaalla juttelemassa Lucien Debrayn kanssa. Heidän vaunujensa saavuttua, riensi Lucien nopeasti ottamaan Valerien vastaan. Nainen ei ymmärtänyt edes kiittää tätä avusta, sillä hän tarkasteli taloa mielenkiinnolla. Kreivi ja Lucien kertoivat jutelleensa juuri Danglarsien perheestä, ja se sai kreivin kysymään erästä asiaa Albertilta: ”Vieläkö sopimuksenne Danglarsien kanssa on vireillä?”
”Valitettavasti”, Albert totesi.
”Se on melkeinpä päätetty asia”, totesi Lucien, joka tietysti tiesi asiasta yhtä hyvin kuin Albert, sillä hänhän työskenteli paroni Danglarsin kodissa päivittäin.
”Neiti Eugénie on hyvin kaunis nainen. Sain kunnian tavata hänet kun kävin avaamassa pankkitilini paroni Danglarsin luona”, kreivi totesi. Valerie ja Lucien vilkaisivat toisiaan mutta eivät kehdanneet kysyä kreivin rajattomasta tilistä.

”Kaunis kyllä, mutta liian rikas”, Albert totesi.
”Eihän se ole mikään pätevä syy, olettehan itsekin rikas. Tunnutte olevan aivan kauhuissanne tästä liitosta”, kreivi vastasi.
”Tätä kauhua ei ole yksinomaan minun tahollani”, Albert puolusti, kun he lähtivät astelemaan kohti sisätiloja.
”Millä taholla sitten?”
”Äidilläni. Hän tuntuu pitävän Danglarseja hyvin vastenmielisinä.”
”Oh. Vai sillä tavalla”, kreivi sanoi ja tuntui hetken miettivän jotakin.
”Niin. Eli jos menen Eugénien kanssa naimisiin, teen äidin onnettomaksi.”
”Älkää siis menkö naimisiin.”
”Mutta sitten petän isäni luottamuksen.”
”Menkää siis naimisiin”, kreivi totesi kohauttaen olkapäitään.
”Kaipaisin todella ystävän neuvoa tässä tapauksessa, hyvä kreivi”, Albert huokaisi ja he astelivat suuren koreasti sisustetun salin läpi teehuoneeseen. He huomasivat että Lucien oli jäänyt heistä pahasti jälkeen, sillä hän käveli ja kirjoitti jotakin muistivihkoonsa yhtä aikaa.

”Mitä nyt, Lucien? Piirrättekö talosta pohjapiirrosta?” Albert kysyi.
”En toki, vaan lasken paljonko paroni Danglars teki voittoa Haitin arvopaperien nousussa.”
”Jättäkää jo työasiat, olemmehan sentään kreivin luona vierailulla.”
”Toden totta, olen pahoillani”, Lucien totesi ja pisti muistivihon taskuunsa.
”Vicomte Morcerfin ongelmaan palatakseni -”, kreivi totesi ja veti kolmesti soittokellon narua. Samassa Bertuccio saapui ovesta, mukanaan teetarjotin, jota hän alkoi purkaa huoneen keskellä olevalle pöydälle. ”- haluaisin kertoa huoleni sen suhteen, kun aion kutsua Villefortit, Danglarsit, sekä teidät luokseni Auteiliin – eikö tämä asetelma tunnu jo melkeinpä myötäjäiskokoukselta? Saatatte joutua melko tukalaan tilanteeseen.”
”Toden totta”, Albert totesi. ”Ettekö voisi jättää meitä kutsumatta?”
”Minä ainakin haluaisin päästä juhliin”, Valerie totesi hiukan loukkaantuneena.
”Entäpä jos minä ja äiti sitten lähtisimme hetkeksi pois Pariisista?”
”Tuo onkin hyvä idea, äitihän sanoi haluavansa pian taas merenrannalle”, Valerie totesi.
”Asia on siis sillä selvä. Te lähetätte minulle matkaan lähdettyänne kirjeen todisteeksi, ettette ole Pariisissa, niin Danglarsit eivät loukkaannu”, kreivi totesi. ”Ja näin neiti Valeriekin pääsee rientoihin mukaan.”

”Sanokaahan, miksi ette tulisi tänään meidän luoksemme lounaalle? Isä on valitettavasti kokouksessa, mutta olisihan meitä Albert, äiti ja minä”, Valerie ehdotti. Lucien otti muistivihkonsa jälleen esille ja syventyi siihen, kun keskustelu ei koskenut häntä lainkaan.
”Tulisin mielelläni, mutta en ole vapaa tänä iltapäivänä. Olen aikeissa tavata erään henkilön”, kreivi vastasi.
”Naisenko?” Albert kysyi uteliaana ja Lucienkin kohotti hieman toiveikkaana päätään.
”En suinkaan, vaan majuri Bartolomeo Cavalcantin, erään italialaisen aatelismiehen. Hän tuo ensikertaa poikansakin nähtäväkseni, joten olen suunnitellut heille hienon päivällisen”, kreivi vastasi ja Lucien palasi jälleen numeroiden pariin pettyneenä.
”Sepä harmi”, Albert ehti todeta kun samassa ovi kävi. Bertuccio oli palannut, ja kumarsi nyt syvään kreiville.
”Maximilien Morrel on saapunut”, hän ilmoitti.
”Hienoa, pyydä hänet sisään”, kreivi vastasi ja pian tuo suurikokoinen sotilas astelikin heidän eteensä.
”Hyvää päivää”, Morrel toivotti ja kumarsi hieman.

”Päivää, istukaa alas, rakas Morrel. Ehditte juuri ajoissa teelle”, kreivi toivotti.
”Tosiaan, olen pahoillani että olen myöhässä, minulle ilmaantui hieman esteitä matkan varrella”, Morrel vastasi ja istuutui alas.
”Ei mitään vakavaa, toivottavasti?”
”Ei toki, ei toki”, Morrel sanoi huolettomasti, eikä sanonut asiasta sen enempää, eikä kukaan kehdannut kysyä. Kreivi ei edes halunnut kysyä, sillä hän arvioi tietävänsä mistä oli kyse.
”Minun on valitettavasti puolestani poistuttava, mutta en hennoisi pakottaa Valerietakin jo lähtemään. Mikähän nyt eteen?” Albert totesi noustessaan ylös.
”Jospa tulisitte minun kanssani vaunuillani. Jätetään teidän vaununne neidin käyttöön”, Lucien totesi melkeinpä riemuissaan saadessaan tekosyyn lähteä.
”Erinomainen ehdotus! Kreivi, minä toivotan teille nyt onnea matkaan juhlienne suhteen, ja toivon että teillä muilla on siellä oikein hauskaa”, Albert sanoi ja ojensi kätensä kreiville. Kreivi tarttui siihen, mutta ei puristanut sitä.
”Samaa toivon minäkin, ja toivotan teille oikein hyvää matkaa”, kreivi sanoi, ja Albert poistui Lucien mukanaan. Kreivi käänsi katseensa nyt Valerieen, joka oli jo pitkään odottanut tilaisuutta puhua kreivin kanssa.

”Kertokaahan, onko veljenne aina tuollainen tuuliviiri?”
”Aina”, Valerie vahvisti ja joi teensä loppuun. Bertuccio, joka oli jäänyt kaatamaan Morrelille teetä, katsoi nyt Valerien kuppia, sitten kreiviä joka katsoi häntä hyväksyvästi, ja sitten Valerieta: ”Ottaisitteko lisää teetä?”
”Kyllä kiitos”, Valerie totesi ja Bertuccio kaatoi hänellekin täyden kupillisen, ja poistui sitten.
”Te koulutatte palvelijanne ihailtavasti”, Morrel totesi tämän lähdettyä.
”Kuinka niin?” kreivi kysyi.
”En voinut olla huomaamatta kuinka hän pyysi sanaakaan sanomatta lupaa teiltä puhutella neiti de Morcerfia”, Morrel vastasi.
”Sittenhän hän ei ole vielä tarpeeksi hyvä palvelija. Kunnon palvelija osaa pyytää lupaa kenenkään huomaamatta. Ali on mestari siinä, sillä hän ei muuta teekään kuin kommunikoi katseellaan. Hänen kielensä on nimittäin katkaistu”, kreivi totesi ja Morrel värähti. Kreivi hymyili hiukan huvittuneesti.

”Mutta mennäänpä iloisempiin aiheisiin. Olemme puhuneet jo pitkään ennen tuloanne Albert de Morcerfin avioliitosta neiti Danglarsin kanssa, joten voisin nyt kysyä teiltä, neiti Valerie, oletteko saaneet uutta tietoa koskien teidän ja paroni d’Epinayn kihlausta?”
”En sanaakaan, sillä Franz on yhä Italiassa”, Valerie totesi. ”Enkä henkilökohtaisesti sanottuna välitä vaikkei uusia uutisia kuuluisikaan.”
”Franz d’Epinay…” Morrel mutisi. ”Onko hän edesmenneen kenraali Epinayn poika?”
”On. Tunnetteko hänet?”
”En. Olen vain kuullut huhuja hänestä ja tuomari Villefortin tyttärestä”, Morrel sanoi ja lievästi punehtui kasvoiltaan.

”Valentine. Niin, herra Villefort haluaisi kovasti naittaa tyttärensä Franzille, mutta yhtä suurta tarmoa löytyy isältäni minun suhteen”, Valerie vastasi.
”Te ette kuulosta kovin innostuneelta”, kreivi totesi.
”Kuten sanoin jo Roomassa, kihlautuisimme puhtaasti poliittisista syistä”, Valerie totesi ja Morrel kavahti.
”Kuinka julmaa”, hän totesi.
”Mitä tarkoitatte?” Valerie kysyi.
”En voi millään uskoa, isäni ja äitini onnellista liittoa seurattuani, että kahden ventovieraan liitto voisi millään tavalla toimia, ilman minkäänlaista tunnesidettä.”
”Emme me ole ventovieraita. Olemme lapsuudenystäviä; Franz, Albert ja minä. Olemme tunteneet jo vuosikaudet, ja olemme hyviä ystäviä.”
”Mutta kertokaa minulle. Rakastatteko te tulevaa kihlattuanne?” Morrel kysyi hiukan kiihdyksissä. Oli Valerien vuoro kavahtaa.
”Minä… en tiedä.”
”Sitten teidän ei tulisi naida häntä”, Morrel totesi kylmästi. ”Minusta on ihmisten omia oikeuksia loukkaavaa naida ihminen jota ei rakasta. Se vangitsee kaksi ihmistä yhdellä iskulla.”

”Rauhoittukaahan, rakas Morrel”, kreivi sanoi, puuttuen vihdoin keskusteluun. ”Tämä liitto ei ole neiti Valeriesta itsestään kiinni.”
”Mutta sen pitäisi olla!” Morrel sanoi yhä vain kiihtyneenä. Kreivi nousi ylös ja painoi kätensä Morrelin olkapäälle.
”Ymmärrän tuohtumuksenne, mutta pyytäisin teitä silti hillitsemään itsenne hienon neidin läsnäollessa”, kreivi sanoi ja Morrel joi teensä ripeästi loppuun, nousi ylös, ja poistui hiljaa anteeksipyyntöjä mumisten. Kreivi ja Valerie katsoivat hänen peräänsä sanattomina.

”Mikä häneen oikein iski? Hän puhui kuin olisi syvästi minun ja Franzin liittoa vastaan”, Valerie totesi.
”Älkää murehtiko, kyse ei ole teistä vaan eräästä jota hän rakastaa. Tämä nainen on luvattu jo toiselle vasten tämän tahtoa ja Morrel-parka on moisen vuoksi hyvin epätoivoisessa tilassa.”
”Niinkö? Nyt minun käy häntä sääliksi”, Valerie totesi.
”Älkää häntä surko, kyllä kaikki selviää aikanaan”, kreivi totesi ja istuutui takaisin alas. ”Ymmärrän jos haluatte lähteä, nyt kun kaikki vieraani ovat meidät tänne hylänneet.”
”En toki. Jään mielelläni vielä hetkeksi”, Valerie sanoi ja joi teetään hiukan mietteissään.
”Järkyttivätkö hänen puheensa pahasti teitä?” kreivi kysyi.
”Ei… Mietin vain, onko minun ja Franzin avioliitto reilu, sillä kummallakaan ei ole halua mennä naimisiin. Herra Morrel taisi olla oikeassa – se vangitsee kaksi ihmistä yhdellä iskulla.”

Kreivi oli hetken mietteissään ja sanoi sitten: ”Jos koskaan koette tarvitsevanne apua tässä asiassa – jos ette halua tosissanne naimisiin. Minulla on teille yksi pyyntö.”
”Mikä se on?”
”Että otatte suoraa yhteyttä minuun. Luulen että voisin auttaa teitä jotenkin asiassa.”
”Todellako?” Valerie ihmetteli.
”Todella. Joten jos haluatte välttää avioliiton paroni d’Epinayn kanssa, ilmoittakaa siitä minulle.”
”Ilmoitan. Kiitos kreivi, olette oikea aarre.”
”En läheskään”, kreivi totesi hymyillen.

Kreivi ja Valerie viihtyivät vielä pitkän tovin toistensa seurassa, kunnes yllättäen Bertuccio ilmoitti majuri Bartolomeo Cavalcantin saapuneeksi. Kreivi nousi nopeasti ylös: ”Miten aika pääsikin lentämään näin nopeasti? Nyt saapuvat jo uudet vieraani kun viihdyn vielä vanhojenkin seurassa.”
”Minun lienee siis aika poistua. En tahdo häiritä jälleennäkemistänne”, Valerie sanoi ja nousi ylös.
”Sallikaa minun saattaa teidät vaunuille. Bertuccio, missä majuri on tällä hetkellä?”
”Vasta poistumassa vaunuista, ilmoitin hänen tulostaan heti kun näin hänen kääntyvän tänne porteista.”
”Erinomaista”, kreivi totesi ja tarjosi Valerielle kätensä ja lähti saattamaan tätä vaunuilleen.

”Näemme siis seuraavan kerran Auteilissa, oletan?” kreivi kysyi kun he olivat päässeet pihamaalle ja Valerien vaunut olivat saapuneet heidän eteensä.
”Näin ainakin toivon. Kiitos kun sain vierailla luonanne näin pitkään”, Valerie kiitti ja kreivi auttoi hänet vaunuihin, katsoi ruusupensasta takanaan, ja poimi sieltä koreimman näköisen ruusun Valerielle.
”Ilo oli minun puolellani. Sanokaa lämpimät terveiset kreiville ja kreivittärelle puolestani.”
”Sanon”, Valerie vastasi ja nuuhkaisi saamaansa ruusua. ”Näkemisiin, kreivi.”
”Näkemiin, neiti Valerie”, kreivi toivotti, hymyili, ja lähetti Valerien vaunut matkaan juuri sopivasti, sillä juuri kun vaunut olivat kadonneet näkyvistä, saapui majuri Cavalcanti hänen luokseen.
”Kreivi Monte-Cristo, otaksun?”

Hetkeä myöhemmin Valerien vaunut saapuivat Morcerfien kartanon pihaan. Valerie oli koko kotimatkan miettinyt mitä Morrel oli sanonut.
Mutta kertokaa minulle. Rakastatteko te tulevaa kihlattuanne?
Sanat kummittelivat hänen mielessään, sillä hän ei tiennyt vastausta. Hän ei ollut koskaan ajatellut sitä. Rakastiko hän todella Franzia?
Päästyään ulos vaunuista Valerie ehti kävellä tuskin viittä askelta, kun hän huomasi jonkun seisovan heidän etuovellaan. Tämä henkilö kääntyi naisen askeleet kuultuaan ja näytti hieman yllättyneeltä tämän nähdessään. Valerien silmätkin laajenivat hämmästyksestä, ja hän pudotti huomaamattaan kreiviltä saamansa ruusun maahan.
”Franz..?”

[Sirina Black]

Kommentoin nyt kun niin lupasin. Tosiaankin, olin jo kertaalleen lukenut tämän luvun, mutta silloin oli olevinaan niin kamala kiire, etten ehtinyt kommentomaan ollenkaan. Ja hävettää tajuta, etten aikanaan kommentoinut edes tuota neljättä lukuakaan. No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan, eh.

Olen edelleenkin sitä mieltä, että kuvailusi on lähestulkoon täydellistä (koska täydellinen on mahdotonta). Tykkään Monte Criston kreivistä ja jostain syystä miellän kreivin aina ja kaikkialla Gérard Depardieun näköiseksi. Syystä tai toisesta...  Vaikka hän ei ehkä olekaan aivan sen näköinen mitä ficissä on ajateltu...

Mitähän sitä muuta sanoisi... Neloslukuun en sen pahemmin nyt kiinnitä huomiotani, vaikka luinkin sen nyt uudelleen pitkästä aikaa. Sanon vain, että tykkäsin etenkin siitä kuinka Valerien äiti pelästyi kuullessaan Morrellin nimen. Mielikuvitus alkoi laukkaamaan ja nyt mietinkin, että onko Mercedes ja herra Morrell sittenkin vanhoja tuttuja vai mitä. Mielenkiintoista.

Viides luku. Hmmm. Valerie todellakin on kreivin koukussa, jos voi käyttää kalastustermejä. Hän ei edes aavista, ettei arvon kreivillä, jota hän pitää ystävänään, ole puhtaan jauhot pussissa, näin kansanomaisesti ilmaistuna. Kreivi kun etsii vain kostoa eikä mitään muuta. Kenties jossain syvällä sisimmässään hän ehkä tuntee jotain pientä positiivistakin tunnetta. Kenties. Mutta kosto on tärkeintä juuri nyt.

Vasta muuten tajusin, että Valerien äiti taitaa olla juuri se sama Mercedes jonka kanssa kreivi oli edellisessä elämässään, silloin kun hän oli vielä Edmond Dantès tavallinen varakapteeni, juuri saamassa kapteenin viran itselleen Pharaon -laivalla, kihloissa. Näin kauan kesti ennen kuin tajusin. Selvensipähän hieman minulle nyt minkä takia juuri Valerie tuli valituksi koston välikappaleeksi.

Kreivi kumarsi vain aavistuksen verran takaisin ja palasi sitten omalle parvelleen. Hän istuutui sulavasti tuoliinsa ja katsoi mitään sanomattomalla ilmeellä oopperan yleisöä. Vaikka katse oli tyyni, hänen sisällään kiehui suuri halveksunta. Hän katsoi vastapäiselle parvelle suoraan kohti Valerie de Morcerfia ja sytytti sikarinsa. Jos joku olisi juuri silloin katsonut hänen silmiään, olisi hän ehkä tunnistanut suuren liekin niissä. Liekin, joka hautoi kostoa.
”Petturuuden hedelmät täytyy repiä irti puusta”, kreivi mutisi, niin että edes ovella seisova Bertuccio ei tätä kuullut, ja puhalsi sitten savusta renkaan ilmaan ja katsoi sen lävitse naista joka katsoi haltioituneena oopperaesitystä.

Ei ole Valerien isäkään vielä tajunnut yhteyttä Edmontin ja kreivin välillä, mutta jonain päivänä hän vielä käsittää ja oppii ymmärtämään. Kosto on tavallaan suloisinta silloin kun se jolle kostetaan ei ole tietoinen kostosta tai siitä, että joku jonka on joskus pettänyt on perässäsi.

Ihana luku kaiken kaikkiaan. Jään odottamaan seuraavaa.

[Glorisablet]

Minun on pakko heittää nuhderyöppy niskaasi, Fubuki.    Edellisen luvun ilmestymisestä on aivan liian kauan.

Eiköhän Debray panostanut ulkomuotoonsa muunkin kuin sen takia että mies oli lähdössä oopperaan. Nuorukainen oli sentään mademoiselle de Morcerfin seurassa, jonka suosioon sulkeutumisesta näytetään suorastaan kilpailevan. Miehen smokista ja tummansinisestä, satiinikauluspaidasta koostuva vaatetus oli tosin väärältä aikakaudelta. Tulevaisuudesta. Herrasmiehet käyttivät Monte-Christon kreivin aikaan kuviollista liiviä, valkoista pellavapaitaa, hännystakkia tai sakettia.

Käytät melko paljon dialogia ainakin tässä ficissä. Sitä lukee mielellään sen aitouden, eläväisyyden ja sen takia että se kuljettaa sukkelasti tapahtumia eteenpäin. Esimerkiksi jostain kreivin kohahduttavasti teoista kerrottaessa dialogi on ”hiljaista” kerrontaa oivempi vaihtoehto, sillä vuoropuhelut suorastaan puhaltavat elämää juoruihin. Sinun kannattaisi silti miettiä voisiko joistain asioista kertoa ilman vuoropuheluja.

Löysin muutamia tökkiviä lauseita kuten tämän lainaamani, ja kankeus johtui lähinnä sanajärjestyksestä. Kun on tarkempi sanajärjestyksen kanssa, yksikään särö ei pirsto kokonaisuuden sulavuutta ja selkeyttä. =)

--kreivi mutisi, niin että edes ovella seisova Bertuccio ei tätä kuullut, ja puhalsi sitten savusta renkaan ilmaan ja katsoi sen lävitse naista joka katsoi haltioituneena oopperaesitystä.

ja puhalsi sitten savurenkaan--

Vaikka edellisestä luvusta onkin vierähtänyt reippaasti aikaa, en kiistä etteikö tämä luku olisi ollut odottamisen väärti. Oopperatalo toimi muunkin kuin oopperaesityksen näyttämönä; itseasiassa parhaat ja yllätyksellisimmät näytökset käytiin koreissa aitioissa. Kreikattaren yllättävä pyörtyminen, monsieur Debrayn mustasukkaisuuteen viittaava ilme, monsieur le comte kysymässä saisiko suudella mademoiselle de Morcerfia poskelle kämmenselän sijasta... Perhosen koreat siivet osuivat jo seitin tahmeuteen, ja kokeneiden huulten siirtyessä poskelta huulille tämä on pysyvästi Monte-Christon kasvot omaavan hämähäkin seittiansassa.

Jatkon merkeissä.

[zilah]

Kommenttikampanjasta hyvää iltapäivää.

Olipa hienoa, että osuin löytämään tämän ficin. Minä rakastan Monte-Criston kreiviä, mutta yhtään ficciä en ole tästä fandomista lukenut.  Hienosti olit osannut sijoittaa tarinasi Dumas'n maailmaan ja hahmot tuntuivat aidoilta. Eniten pidin ehkä lipevästä Lucien Debraysta sekä varsinkin Morrelista. Hän on kyllä kirjassakin ehdottomasti yksi suosikkihahmoni. Kreivi itse oli ehkä hieman synkempi kuin kirjassa, mutta jollakin tavoin hänestä sai todella voimakkaan ja pahaenteisen tunnun. Pidin siis todella paljon.

Teksti oli elävää ja virheetöntä ja ajankuva oli koko ajan selvästi läsnä. Kaiken kaikkiaan, todella laadukasta tekstiä, mutta silti tekee mieli nillittää muutamasta asiasta.

Ensiksikin, minun silmääni pistää tuo Albert De Morcherfin nimittäminen vicomteksi eikä varakreiviksi. Se häiritsee erityisesti siksi, että kaikki muut arvonimet, kreivit ja paronit, ovat suomeksi.  Ja toinen asia on Valerie. Hahmo on sinänsä erittäin hyvin kirjoitettu, mutta historiafriikkiä häiritsee arvon neidin ennenkuulumaton vapaus. Tuohon aikaan naimattomat neidot pidettiin visusti holhoojien ja esiliinojen silmien alla, eikä olisi tullut kuuloonkaan matkustella veljen kanssa tai seurustella naimattomien nuorten herrojen kanssa tuohon tyyliin mainettaan täysin menettämättä.  Ja sitten sellainen asia, että voisiko noita Kreivin Pov-kohtia merkitä jotenkin paremmin? Itse harrastan sitä, että kursivoin tuollaiset kertovan tekstin väliin sijoitetut ajatukset. Nyt ne hyppäävät lukijan eteen ihan yllättäen ja sekoittavat juonen sujuvuutta.

Mutta niin tai näin, nämä ovat vain huomioita, ja mikään noista mainitsemistani asioista ei muuta sitä tosiasiaa, että tämä on todella hyvä ficci. Ja sitäpaitsi, teksti on sinun ja ilman muuta on oikeutesi käyttää taiteilijan vapautta. Siinä juuri piilee fanfictionin kauneus.

Jatka ihmeessä hienoa työtä. Tulen jatkossakin seuraamaan tätä, nyt kun kerran tulin tämän löytäneeksi. Lopuksi on vielä pakko antaa kiitokset erittäin osuvasta nimivalinnasta tälle ficille. Monte-Criston kreivin punainen lankahan on juuri vendetta, eli verikosto.


zilah

[Lokitar]

Sirina Black, kiitos kovasti kommentista  laitan pitkästä aikaa jatkoa kohtapuoliin
Lavinia, anteeeeeeeeeeeksi kun kesti näin kauan, mun piti laittaa jatkoa ennen kuin lähden Skotlantiin mutta se vähän pääsi unohtumaan ^^'
zilah, kiva kun kommenttikampanjoit täällä ja mitä tulee Albertin nimittämiseksi vicomtena niin näin se mun kirjapainoksessanikin Monte-Criston kreivissä menee  mene ja tiedä miksi sitten, mutta vissiin siitä sitten tarttunut se että kirjoitan Albertin vicomtena :s

[Lokitar]

6. Luku

Hänen melankolia, minun melankolia

Koin jälleenkohtaamisen nuoren
naisen kanssa uudessa asunnossani.
Hänen sielunsa, joka ei tiedä millaista
on rakastaa toista, koki järkytyksen
sellaisen toimesta joka tietää
tuon kauniin tunteen.
Tämä kysyi häneltä:
”Rakastatteko tulevaa kihlattuanne?”

Hetken aikaa hämmentyneinä tästä jälleennäkemisestä, Franz ja Valerie vain tuijottivat toisiaan kuin eivät olisi nähneet vuosiin. Franz oli kasvattanut kolmessa kuukaudessa itselleen tyylikkäästi muotoillun parran, ja hän piti vasenta käsivarttaan hiukan jäykkänä kylkeään vasten, johtuen luultavasti vammasta jonka hän sai kaksintaisteltuaan Château-Renaudin kanssa.

”Valerie, mukava nähdä sinua jälleen”, Franz viimein totesi ja asteli tätä lähemmäs.
”Niin sinuakin Franz, mutta eikö sinun pitänyt viettää Italiassa ainakin vuosi?”
”Piti, mutta uteliaisuuteni vei voiton ja halusin tulla katsomaan miten kreivi on asettunut Pariisin piireihin. Olen jo kuullut Ranskan puolelle päästyäni muutamankin huhun.”
”Kreivi on asettunut tänne varsin huomiota herättävästi, hän on ehtinyt jo pelastamaan rouva Villefortin ja Edouardin hengen, avaamaan rajattoman tilin Danglarsilla, ostamaan prinssin hylätyn aition oopperatalosta sekä Auteilin kartanon.”
”Huhut siis pitivät paikkansa. Kuulin myös että hän osti rouva Danglarsin hevoset.”
”Ja palautti ne kullan ja jalokivien koristelemina takaisin, kun kuuli loukanneensa rouva Danglarsia.”
Franz nauroi makeasti.

”Kuulostaa toden totta siltä samalta kreiviltä, jonka tapasimme Italiassa… Kunpa pääsisin tapaamaan hänet jälleen.”
”Hän pitää juhlat Auteilissa. Jos hän vain saa kuulla sinun palanneen Pariisiin, saat varmasti myös kutsun.”
”Keitä muita on tulossa?”
”Danglarsit, Villefortit, meidän perheemme, sekä luultavasti joitakin Albertin ystäviä jotka esittelimme kreiville kun hän kävi luonamme aamiaisella. Albertin täytyy tosin kieltäytyä kutsusta ja hän käyttää äitiämme tekosyynä tälle tempulle. Albert ei halua joutua minkäänlaiseen myötäjäiskokoukseen Danglarsien kanssa.”
”Siinä tapauksessa minunkin on parasta kieltäytyä kutsusta, mikäli sellaisen kreivi ehtii antaa. Jos Villefortit ja Morcerfit saapuvat, olen melkoisessa pulassa”, Franz totesi hiukan pettyneenä.
”Tosiaan, saatat joutua epämukavaan asemaan Valentinen ja minun takiani”, Valerie totesi myös hiukan harmistuneena. ”Mutta olen varma, että saat kyllä kutsun kreivin luo joskus toistekin. Kävin juuri hänen uudessa asunnossaan Champs-Elyséesin varrella.”
”Kreivin tuntien, kutsu voi tulla koska tahansa”, Franz totesi ja käänsi katseensa hetkeksi maahan.

”Sinulta on pudonnut jotain”, hän totesi ja nosti ruusun maasta.
”Ai niin”, Valerie sanoi ja otti kukan takaisin. ”Olin niin yllättynyt tulostasi, että unohdin sen… Oletko täällä tapaamassa Albertia?”
”Itse asiassa kyllä, onko hän kotona?”
”En osaa sanoa, mutta jos on, hän on varmasti paviljongissaan.”
”Suuntaan siis sinne. Näkemiin.”
”Näkemiin”, Valerie vastasi ja pudisteli päätään itsekseen katsoessaan kuinka Franz asteli puutarhan läpi kohti paviljonkia. Niin pitkän ystävyyden jälkeen, mitä hän on Franzin kanssa elänyt, hänen oli vaikea kuvitella tuntevansa koskaan mitään romanttista tätä kohtaan. Ja hän tunsi pienen piston sydämessään muistaessaan jälleen Morrelin sanat siitä, kuinka avioliitto ilman rakkautta vangitsee kaksi yhdellä iskulla…

~*~

Kun Auteilia katsoo ensikertaa, se ei näytä kovinkaan loisteliaalta kartanolta, jonne yksi luultavasti maailman rikkaimmista miehistä asettuisi asumaan. Kreivi oli nimittäin vaatinut, että rakennuksen ulkomuotoon ei saanut kajota. Kuitenkin heti porteista sisään astuttuaan, saattoi huomata että ei kukaan muu kuin tuo varakas kreivi voinut olla paikan omistaja. Pihamaa oli istutettu täyteen komeita puita ja tuuheita pensaita. Vain kolmessa päivässä oli hylätyn kartanon pihalle pystytetty Eden. Kreivi Monte-Cristo oli antanut tarkat käskyt mihin mikäkin puu ja pensas tuli istuttaa, ja millaisena nurmikko täytyi pitää, ja hänellä oli siihen syynsä.

Kartano oli koristettu tuorein värikkäin kukkasin jokaista portaikkoa ja takan reunusta myöten ja huoneet oli siivottu lattiasta kattoon asti. Palvelusväen keskuudessa kävi jo kohina, kun vieraiden saapumiseen oli enää neljännestunti jäljellä.
Ja niin kello kuusi kuului pelkästään kavioiden kopse, ilman pyörien kahinaa pihapolun hiekkaa vasten. Paikalle saapui Maximilien Morrel mustan tammansa selässä, ja kreivi Monte-Cristo odotti häntä portailla iloisesti hymyillen.
”Olen toivottavasti ensimmäinen?” Morrel kysyi toiveikkaana. ”Ratsastimme kilvan herra Debrayn ja Château-Renaudin kanssa, paronitar Danglarsin vaunut kintereillämme.”
”Olette toden totta ensimmäinen, onnitteluni”, kreivi totesi ja seinistä kaikui lisää kavioiden kopsetta, kun Morrelin mainitsemat henkilöt saapuivat.

Lucien Debray laskeutui sulavasti hevosensa selästä ja kiiruhti avaamaan paronitar Danglarsille vaunujen oven. Kun Lucien oli ojentanut kätensä paronittarelle, huomasi kreivi jotain, minkä vain hyvin tarkkaavainen silmä saattoi erottaa. Paronittaren kädessä ollut pieni kirjelippu vaihtoi omistajaa samalla kun Lucien auttoi tämän alas vaunuista, ja se lippu sujahtikin hyvin nopeasti miehen takin taskuun. Paronittaren perässä saapui hänen kalpea puolisonsa sekä heidän tyttärensä Eugénie.
Kreivi pisti merkille, kuinka paronitar Danglars tarkasteli kartanon pihaa, ja muuttui hiljalleen yhtä kalpeaksi kuin miehensä. Hyvin pienoinen ero paronittaren oikeaan ihon sävyyn nähden, mutta kreivi tiesi etsiä tätä eroa.

Kreivi johdatti vieraansa sisätiloihin, ja tuskin oli ehditty vaihtaa muutamaakaan sanaa, kun Baptistin ilmoitti saapuneeksi majuri sekä vicomte Cavalcantit.
”Cavalcanti?” Lucien toisti hiukan ihmeissään. ”Se sama majuri Cavalcanti joka vieraili luonanne? Kuka hän oikeastaan on?”
”Kuulittehan te. Cavalcanti”, kreivi Monte-Cristo sanoi.
”Nimi ei sano minulle mitään”, Lucien totesi.
”Aivan, tehän ette tunne italialaista aatelistoa. Jos Italiassa sanoisin tuon nimen, kaikki tietäisivät että Cavalcanti on sama kuin ruhtinas.”
”Ja he ovat rikkaita?” uteli saman tien pankkiiri Danglars.
”Mahdottoman”, kreivi totesi huvittuneena. ”Ja tavoitteenaan vain tuhlata omaisuuttaan. Tulette huomaamaan, että mikäli vicomte Cavalcanti onnistuu aikeissaan löytää ranskalainen rouva itselleen täältä Pariisista, tämä saa elää kuningattaren elämää.”
Danglarsin katse eksyi hetkeksi hänen tyttäreensä, ja sitten ovelle, josta saapuivat siististi pukeutuneet majuri Cavalcanti ja hänen poikansa Andrea.

Samassa Baptistin ilmoitti seuraavat vieraat, Villefortit.
Ovesta astelivat majurin perässä prokuraattori Villefort, sekä hänen vaimonsa ja vanhin lapsensa, Valentine. Kun nuo kolme astelivat huoneeseen, muuttui Morrelin käytös silmiinnähtävästi. Kreivi katsoi kuinka Morrel vältti katsetta Villefortien kanssa ja vetäytyi syrjemmälle muista vieraista, samalla kun ujon Valentinen katse etsiytyi mieheen tämän paksun otsatukan alta. Kreivin huulilla vilahti pieni hymy, joka kuitenkin katosi kun hän huomasi palvelijansa Bertuccion käytöksen. Tämä tuijotti kalpeana paronitar Danglarsia ja näytti siltä kuin alkaisi juuri huutaa kauhusta. Kreivi teki huomaamattoman, mutta nopean liikkeen joka pakotti Bertuccion sivummalle, naapurihuoneeseen oven taakse.
”Bertuccio, herää painajaisestasi ja tee kuten on käsketty”, kreivi totesi kylmästi.
”Mutta se nainen… se nainen!” Bertuccio kuiski ja pidätteli hysteeristä huutoaan. ”Hän on se sama jonka näin silloin, vuosia sitten –”
”Minä tiedän, Bertuccio.”

”Mutta se mies! Hänkin on täällä!” Bertuccio sanoi käheästi.
”Kenestä puhut?”
”Prokuraattori… Minä –” Bertuccio ei ehtinyt sanoa enempää, kun hän näki kreivin huulilla julman, suorastaan hirvittävän hymyn. Kreivi hykersi naurusta ja painoi kätensä otsalleen.  Juuri tuolla hetkellä Bertuccio tunsi, että hän oli paljastanut jotain elämää tärkeämpää kreiville, eikä hän itse kuitenkaan tiennyt mikä se salaisuus oli.

Sillä välin kun kreivi oli käynyt pikaisen keskustelun Bertuccion kanssa, olivat Valerie ja hänen isänsä saapuneet. Lucien oli ottanut isännän puolesta Valerien vastaan, ja kreivi katsoi tätä nyt kasvot täysin tyyninä. Hän nosti jälleen hymyn huulilleen ja asteli sitten lähemmäs saapuneita vieraita: ”Kreivi de Morcerf, olen pahoillani, etten ollut ottamassa teitä vastaan. Mukava nähdä teitä jälleen.”
”Ilo on minun puolellani, kreivi”, Morcerf vastasi ja ojensi kätensä kreiville. Kreivi kätteli tätä pikaisesti ja asteli sitten Valerien luo. ”Neiti Valerie, olette näköjään löytänyt tätä iltaa varten jälleen asun antamieni lahjojen joukosta.”
”Kyllä, kiitokseni jälleen kerran siitä”, Valerie sanoi ja näytti monenkin mielestä ihastuttavalta kreivin hänelle lahjoittamassa shampanjanvärisessä leningissään.
”Ilo oli kokonaan minun”, kreivi Monte-Cristo totesi ja suuteli Valerien kättä Lucienin tarkkaillessa vierestä.

 ”Pöytä on katettu!” kajahti yhä kalpean näköisen Bertuccion kuulutus, ja kreivi tarjosi Valerielle käsivartensa, ja herra Villefort (kreivin ehdotuksesta) tarjosi rouva Danglarsille käsivarttaan, hyvin vastentahtoisesti ja jäykästi. Kreivi hymyili itsekseen ja huomasi myös, kuinka Andrea Cavalcanti tarjoutui saattamaan Eugénie Danglarsin ruokasaliin.
Kaikki kolmetoista vierasta suuntasivat siis ruokasaliin kreivin kanssa, ja henkäilivät ihailusta ja yllättyneisyydestä nähdessään sellaisia hedelmiä ja kaloja olevan tarjoiltavana, joita harvoin pystytään toimittamaan Ranskaan asti. Monien joutavien kohteliaisuuksien ja merkityksettömien sanojen vaihtelujen jälkeen, onnistui Château-Renaud lausumaan kuitenkin sellaisen kohteliaisuuden, jota kreivi oli jo hetken odottanut: ”Täytyy sanoa, herra kreivi, että olette saanut reilussa kolmessa päivässä suuria ihmeitä aikaan tälle kartanolle. Sydäntäni melkein raastoi nähdä tämä paikka vielä viikko sitten, kun puutarha rehotti ja ikkunaluukut oli suljettu. Jos tämä ei olisi kuulunut kuninkaallisen prokuraattorin edesmenneelle apelle, olisin voinut vaikka vannoa että tämä on toiminut rikospaikkana ja suljettu menneisyyden haamujen pitämiseksi lukkojen takana.”

Prokuraattori Villefort joi kulauksella viinilasinsa tyhjäksi ja katsoi ohimennen rouva Danglarsia, joka näytti jälleen kalpealta.
”Kuinka luittekaan ajatukseni, herra Château-Renaud. Minä myös olen ajatellut täällä kartanossa kulkiessani, että täällä on saattanut tapahtua jotakin ikävää”, kreivi totesi.
”Miksi niin luulette?” Valerie kysyi.
”Miksi ihmiset menevät kananlihalle linnoissa, jotka ovat ensin toimineet vankiloina ja sitten asuintiloina, vaikkeivät he tietäisi edes asiasta? Kuka tietää… Minä sain tämän kaltaiset väristykset eräästä tietystä huoneesta, joka sijaitsee toisessa kerroksessa. Sen seinät on verhoiltu punaiseen ja sisustus on melko tavanomainen, mutta silti minut valtaa tunne että juuri tuossa huoneessa on jotain erityistä. Siksi olen jättänyt sen koskemattomaksi.”
Rouva Danglars oli jo sairaan, melkeinpä vihertävän näköinen ja Villefort puristi rystyset valkoisina pöytäliinaa muiden katseilta ulottumattomissa.
”Minua kiinnostaisi kovasti nähdä tuo huone”, Valerie sanoi ja kreivi hymyili.
”Syökäämme loppuun, niin teemme sitten kierroksen kartanon läpi.”

Ja niin tuon ruokailun jälkeen näytti kreivi vierailleen miten kalliilla ja upeilla esineillä hän oli sisustanut uuden kotinsa jokaisen sopukan. Ja viimein tuli aika tuolle ainoalle huoneelle johon hän ei ollut kajonnut. Huone oli pieni, todellakin punaisella verhottu ja hämärästi valaistu. Vuode oli vaatimaton ja oudolla paikalla huoneen esineisiin nähden ja seinillä roikkui pari haalistunutta taulua.
”Vaikuttava näky, eikö olekin?” kreivi Monte-Cristo sanoi, ja Valerie tunsi kylmän väreet katsoessaan huonetta. Ennen kuin hän ehti kommentoida muuta, oli rouva Danglars pyörtynyt.
”Rouva Danglars taitaa olla sairas”, herra Villefort totesi, itsekin kalpeana ja sen näköisenä kuin hänkin pyörtyisi kohta. Huonosta olostaan huolimatta hän tarjoutui kantamaan rouva Danglarsin viereiseen huoneeseen lepotuolille Eugénien ja herra Danglarsin kanssa. Pian hän palasi sieltä takaisin vaimonsa vierelle.

”Ehkä on parempi, että me muut emme kiinnitä sen suurempaa huomiota äskeiselle, ettei rouva Danglarsin tarvitse hävetä meidän kaikkien nähden. Jättäkäämme hänet läheistensä hoiviin ja jatkakaamme puutarhaan odottamaan hänen virkistymistään. Pyydän palvelijoitani tuomaan hänelle hajusuolaa”, kreivi totesi, poistui hetkeksi ja palasi sitten johdattamaan vieraansa ulos puutarhaan.
”Unohdin mainita, että tarina on vielä kesken. Nimittäin löysimme puutarhastakin jotain, istuttaessamme näitä puita ja pensaita”, kreivi jatkoi, astellessaan pitkin puutarhapolkua Valerie jälleen vierellään.
”Mitä se mahtoi olla, hyvä kreivi?” Valerie kysyi uteliaana.
”Työmieheni kaivoivat juuri tälle puulle paikkaa, jonka vieressä nyt seisomme, ja he löysivät arkun, tai pikemminkin mitä siitä oli jäljellä”, kreivi vastasi ja osoitti puuta jonka luona he olivat.
”Ja mitä arkussa oli? Aarre?” Lucien totesi hiukan pilkallisesti.
”Ei, vaan vastasyntyneen lapsen luuranko”, kreivi vastasi kylmästi ja Lucienin huvittunut hymy katosi välittömästi. Prokuraattori Villefortin kasvot kalpenivat ja loput vieraista henkäilivät yllättyneinä.

”Niin. Täällä on toden totta tapahtunut rikos, nimittäin lapsen hautaaminen elävältä”, kreivi totesi.
”Kuka sanoo, että lapsi olisi ollut elossa?” prokuraattori kysyi hermostuneena.
”Miksi kuolleenakaan? Eivät talojen puutarhat ole hautuumaita”, kreivi totesi ja Valerie tunsi jälleen kylmät väreet ihollaan. Prokuraattori ei keksinyt enää mitään sanottavaa.
”Toden totta, rikos täällä on täytynyt sattua, ja vieläpä järkyttävä! Lapsen murhastahan saa kuolemanrangaistuksen”, Morrel totesi ja Villefort vetäytyi omiin oloihinsa samalla sekunnilla kun ihmiset alkoivat hakeutua pienempiin joukkoihin ja jutella keskenään. Andrea Cavalcanti, joka ei ollut puhunut paljoakaan koko juhlien aikana, aloitti keskustelun Eugénie Danglarsin kanssa, joka oli nyt palannut äitiään hoivaamasta. Rouva Villefort lähti vuorostaan rouva Danglarsista huolestuneena tämän luokse, ja pian hänen lähdettyään tuli herra Danglarskin vaimonsa luota ja alkoi jutella majuri Cavalcantin kanssa.

Lucien, joka oli koko illan odottanut tilaisuuttaan pyytää Valerieta seuraansa, joutui pettymään kun kreivi Monte-Cristo pyysi naisen kävelylle puutarhaan kanssaan.
”Olen pahoillani jos tämäniltaiset puheeni ovat järkyttäneet teitä, neiti Valerie”, kreivi totesi.
”Ei toki, olen ilmeisesti hiukan vahvempi kuin rouva Danglars-parka. Hän tuntui järkyttyvän kovasti.”
”Ikävä käänne näille juhlille.”
”Kyllä rouva Danglars toipuu. Ja ilta on vielä nuori, kyllä jokin uusi iloinen aihe piristää juhlijoiden mielen”, Valerie lupasi.
”Te osaatte selvästikin nämä asiat”, kreivi totesi hymyillen. ”Joko asiat ovat alkaneet kehittyä teidän ja paroni d’Epinayn kanssa?”

”Itse asiassa Franz palasi juuri Italiasta, joten pelkään pahoin, että isäni saattaa aloittaa jonkinlaiset toimenpiteet häitämme koskien.”
”Te siis ette haluaisi naimisiin?”
”En tiedä… Morrelin sanat vaikuttivat minuun, ja olen tullut siihen tulokseen, että minun on vaikea löytää mitään romanttisia tunteita Franzia kohtaan.”
”Kuten lupasin, neiti Valerie, yksi sana minulle ja lupaan hoitaa asian.”
”En ole unohtanut”, Valerie vakuutti, ja huomasi kuinka hänen isänsä katseli häntä ja kreiviä erään sypressin takaa.
”Tämä tulee olemaan vaikeaa, jos Albert ja minä molemmat uhmaamme isän tahtoa”, nainen lisäsi ja kreivi hymyili jälleen.
”Minä vakuutan, neiti Valerie, että jos niin käy, siitä ei koidu teille suuriakaan murheita.”


Ilta lähestyi viimein loppuaan, ja rouva Villefort ilmoitti ensimmäisenä haluavansa palata kotiinsa. Villefortit ottivat vaunuihinsa Eugénien sekä rouva Danglarsin, joka oli voinut pyörtymisestään lähtien huonosti. Herra Danglars sen sijaan oli niin kiinnostunut juttelemaan majuri Cavalcantin kanssa, ettei kiinnittänyt huomiota vaimonsa ja tyttärensä lähtöön. Morrel, Lucien ja Château-Renaud ratsastivat myös omille teilleen, ja hetken kuluttua herra Danglars tarjosi majuri Cavalcantille kyydin omissa vaunuissaan. Andrea Cavalcanti joutui siis yksin isänsä vaunuihin, ja poistui melko vähin äänin. Valerie ja hänen isänsä nousivat myös omiin vaunuihinsa ja hyvästelivät näin viimeisenä kreivin.
”Toivon että ilta oli teille mieluisa”, kreivi totesi kun he olivat juuri nousemassa vaunuihin.
”Oli, vaikka olisi ollut mukava jos paroni d’Epinay olisi liittynyt myös seuraamme. Ja olen pahoillani vaimoni ja Albertin puuttumisesta, he saivat yhtäkkiä niin suuren mielihalun lähteä meren rannalle.”

”Olen pahoillani, että tieto paroni d’Epinayn paluusta Pariisiin ei ollut vielä kiirinyt korviini, mutta olen varma että saamme nauttia paronin seurasta vielä jonain päivänä.”
”Toden totta, vaimoni aikoo järjestää kesätanssiaiset luonamme ja uskon paroni d’Epinaynkin saapuvan mielellään. Te olette myös lämpimästi tervetullut, kreivi”, Morcerf sanoi. Kreivi Monte-Cristo kumarsi.
”Olisi suuri kunnia osallistua.”
”Hienoa! Näemme siis viimeistään silloin”, Morcerf totesi ja he kättelivät. Morcerfin noustua vaunuihin kreivi suuteli vielä Valerien kättä.
”Hyvää yötä, neiti Valerie”, kreivi totesi.
”Hyvää yötä, kreivi”, vastasi Valerie, ja niin he erkanivat.
Kun Morcerfien vaunu oli kadonnut kreivin näkyvistä, tämä hymyili itsekseen, ja kutsui sitten Bertuccion luokseen. Hänellä oli tämän palvelijan kanssa paljon puhuttavaa.





A/N: Kirjoitusvirheet korjailtu 28.5.2013

[Lokitar]

A/N: Syvää pettymystä ilmaisten totean että edellinen luku ei saanut yhtään kommenttia, ja silti sorruin laittamaan nyt uuden luvun tulemaan 

7. Luku

Salainen puutarha


Ystäväni kutsui kolme perhettä kartanoonsa,
jossa kielletty menneisyys makaa.
Kun sielu joka siellä aikanaan kiellettiin,
palasi eloon, tunsin selvästi kuinka uusi kosto
oli puhkeamaisillaan kukkaan.

Oli kulunut jo viisi päivää kreivi Monte-Criston juhlista, ja hänen vieraidensa välillä vallitsi hiljaisuus. Tai kyseinen hiljaisuus kohdistui oikeastaan Danglarseihin. Rouva Danglarsin järkyttynyt käytös juhlissa tuli kaikille yllätyksenä, eikä kukaan halunnut ottaa sitä hänen kanssaan puheeksi, joten he näkivät parhaaksi pitää hienotunteisen tauon paronittaren seurasta. Albert oli palannut äitinsä kanssa pakomatkaltaan ja vietti nyt paljon aikaa Franzin kanssa pysyäkseen poissa kotoa kesätanssiaisia suunnittelevan äidin tieltä.

Tuona päivänä Albert ei kuitenkaan ollut paviljonkiaan kauempana, ja siellä hänen seurassaan viihtyi Valerie, sekä Maximilien Morrel. He olivat puhuneet jo pitkän tovin kreivin juhlista, kun viimein hiukan ajatuksissaan ollut Morrel päätti kertoa mikä hänen mieltään oli painanut koko aamun: ”Neiti Morcerf, haluaisin pyytää teiltä anteeksi käytöstäni silloin kun olimme kreivin asunnossa teellä. Asia ei kuulunut minulle millään lailla, ja oli väärin tuoda mielipiteeni sillä tavalla ilmi.”

”Ei ole mitään anteeksipyydettävää, herra Morrel. Sanannehan olivat aivan totta, ja ansiostanne olen ajatellut mahdollista kihlaustani Franzin kanssa vakavasti.”
Albert, joka ei tiennyt mistä he puhuivat, sai Morrelilta lyhennetyn version siitä, mitä kreivin luona oli tapahtunut.
”Aihe oli vain minulle ajankohtainen, joten menetin hetkellisesti malttini. Olen nähkääs rakastunut, naiseen joka saattaa joutua vasten tahtoaan toisen kanssa naimisiin”, Morrel kertoi murheellisena.
”Ja minä pelkään pahoin, että tiedän kenestä on kyse”, Valerie totesi. ”En voinut olla huomaamatta kreivin juhlissa, että te olitte halukas puhuttelemaan kaikkia muita, paitsi Villeforteja. Tuntui suorastaan kuin olisitte vältellyt heitä, ja silti saitte paljon katseita neiti Valentinelta.”
Morrelin ryhti valahti silmin nähtävästi.

”Onko se ollut noin itsestään selvää?”
”Älkää olko noin surullinen, rakas Morrel. Minusta näytti siltä, että neiti Valentine vastaa tunteisiinne.”
”Sehän tässä kurjuuttani lisääkin. Jos neiti Valentine olisi onnellinen paroni d’Epinayn kanssa, olisin vain tyytyväinen hänen puolestaan ja antaisin heidän elää yhdessä, mutta me molemmat olemme nyt onnettomia. Pelkäämme koko ajan sitä päivää, kun herra Villefort ottaa askeleen kohti d’Epinayta antaakseen Valentinen käden hänelle.”
”Älkää vielä vajotko epätoivoon. Ehkä tämä kaikki saadaan vielä selvitettyä”, Albert lohdutti toiveikkaana.
”Arvostan sitä, että yritätte auttaa, mutta prokuraattori Villefort ei arvosta kaltaistani tavallista sotilasta. Hänelle kelpaa vain paroni, tai vielä ylempiarvoinen. Voi, kun pääsisin puhumaan jälleen Valentinen kanssa. Emme pystyneet puhumaan kreivin juhlissa laisinkaan”, Morrel huokaisi epätoivoisena. Albert ja Valerie loivat katseen toisiinsa ja hymyilivät.

”Me voisimme ehkä auttaa teitä, olemmehan Villefortien kanssa hyvissä väleissä.”
”Mitä tarkoitatte?”
”Voisimme mennä vierailulle Villefortien luo ja ottaa teidät mukaamme. Keksimme siihen taatusti hyvän tekosyyn, ja voisitte keskustella neiti Valentinen kanssa muilta salassa.”
”Voisitteko todella tehdä minulle noin suuren palveluksen?”
”Tietysti! Lähtisimmekö saman tien?”

Ja niin Albert ja Valerie pyysivät perheensä vaunuja käyttöönsä ja lähtivät Morrelin kanssa kohti Villefortien kartanoa. Heidän onnekseen herra Vilelfort ei ollut kotona, mutta suureksi yllätykseksi rouva Danglars oli paikalla Lucien Debrayn kanssa. Kolmikko kohtasi Lucienin eteishalliin päästyään.
”Lucien! Mitä te täällä teette?” Valerie kysyi.
”Rouva Danglarsilla oli asiaa herra Villefortille, mutta tämä ei ollutkaan kotona. Jäämme tänne luultavasti häntä odottamaan. Mikä teidät tuo tänne?”
”Halusimme jutella neiti Valentinen kanssa.”
”Hän on isoisänsä huoneessa, herra Noirtieria tuskin haittaa saada välillä muitakin vieraita kuin lapsenlapsensa”, Lucien vastasi, ja hovimestari ohjasi Valerien, Albertin ja Morrelin herra Noirtierin huoneeseen.

Herra Noirtier oli herra Villefortin isä, ja elänyt halvaantuneena jo yli kaksikymmentä vuotta. Hän ei kyennyt edes puhumaan, ja hänen ainoa tapansa kommunikoida oli räpäyttelemällä silmiään, tai katsomalla johonkin tiettyyn suuntaan. Siitä huolimatta, että hän oli kykenemätön liikkumaan, hän oli omalla tavallaan pelottava mies. Hän oli viisas, ja ovela. Joskus hänen pelkkä pistävä katseensa pystyi ajamaan hänen poikansa ulos huoneesta, mutta pojantyttärensä Valentinen nähdessään miehen silmissä syttyi suunnaton lempeys. Ja juuri tuollaista lempeyttä saivat todistaa nyt Valerie ja muut, kun he astelivat hovimestarin perässä huoneeseen.

Valentine näytti hyvin yllättyneeltä Morrelin nähdessään, ja Noirtier loi heihin kaikkiin viisaita katseitaan.
”Herra Morrel, vicomte Morcerf, neiti Morcerf, mitä te täällä teette?” hän kysyi yhä ihmeissään.
Valentine oli luonteeltaan hyvin kuuliainen ja ujo nainen. Hän ei ajatellut itsestään liikoja, kuten useilla hänen asemassaan olevilla naisilla oli tapana, mutta syy tähän oli luultavasti tapa jolla rouva Villefort häntä kohteli. Heloise Villefort oli Valentinen äitipuoli, ja kohteli tätä erityisen ikävästi, koska hän ei pitänyt siitä, että joku muukin pääsisi herra Villefortin perinnöstä osalliseksi, kuin hänen poikansa Edouard. Rouva Villefort suorastaan vihasi Valentinea, mutta vain harva tiesi sen. Yksi näistä harvoista oli kuitenkin Valerie, joka oli käynyt usein pitkiä keskusteluja asiasta Valentinen kanssa, kun tämä ei halunnut pahoittaa isoisänsä mieltä ikävillä asioillaan. Valerie suorastaan sääli nyt Valentinea. Nainen oli vaarassa menettää ainoan keinonsa päästä eroon Villeforteista ja elää onnellisena haluamansa miehen kanssa, koska Villefortit vain sattuivat pitämään Franzia hyvänä aviomiesehdokkaana.

”Tulimme tänne tapaamaan teitä, neiti Valentine”, Albert sanoi ja kumarsi sitten kunnioittavasti Noirtierille, jonka silmistä pilkisti nyt ilo. ”Olisiko mahdollista mennä jonnekin parempaan paikkaan juttelemaan? Meillä olisi tärkeää asiaa.”
”Toki, voisimme mennä ulos puutarhaan, siellä meitä ei häiritä. Haittaako jos lähden, isoisä?” Valentine kysyi ja Noirtier räpäytti silmiään kahdesti.
Valentine suuteli isoisänsä otsaa ja lähti sitten kolmikon kanssa kohti eteishallia.
”Neiti Valentine, olemme kuulleet teidän ja herra Morrelin ongelmasta ja haluaisimme auttaa teitä”, Albert sanoi. Valentine näytti hiukan vaivaantuneelta.
”Mutta puhukaamme asiasta vasta puutarhassa, teillä on täällä vieraita joiden on paras olla kuulematta asiaamme. Valerie, voisitko odottaa sisällä ja pitää huolen, ettei kukaan saavu häiritsemään meitä?”
”Toki, eiväthän he minua tarvitse”, Valerie totesi ja katsoi kuinka Morrel ja Valentine loivat avoimesti katseita toisiinsa. ”Olisi melkein parempi jos sinäkään et häiritsisi heitä.”
”Valitettavasti minun täytyy, ainakin hetken aikaa, että voimme neuvotella miten pystyisimme ehkä vaikuttamaan Franziin tässä kihlaussotkussa”, Albert sanoi. ”Jospa naitamme Franzin sinulle.”
”Älä pilaile, Albert.”

Kun Valentine johdatti Albertin ja Morrelin puutarhaan, Valerie huomasi jääneensä yksin eteishalliin. Rouva Villefort ei näyttänyt olevan kotona, eikä hiljaisuudesta päätellen hänen riehakas poikansakaan.
Valerie muisteli rouva Danglarsin ja Lucianin poistuneen olohuoneeseen, joten hän ajatteli liittyä hetkeksi heidän seuraansa. Kun hän saapui olohuoneen ovelle, hän huomasi sen olevan hiukan raollaan. Ennen kuin hän oli ehtinyt edes tarttua oven kahvaan, hän näki siitä pienestä raosta mitä olohuoneessa tapahtui. Lucien ja rouva Danglars, jotka selvästikin uskoivat olevansa piilossa muiden katseilta, suutelivat intohimoisesti divaanilla. Valerie ei voinut itselleen mitään, vaan tuijotti tuota järkyttävää näkyä paljon pidempään kuin olisi tarvinnut. Lopuksi hän henkäisi hiljaa järkytyksestä ja perääntyi ovelta. Häntä kuvotti. Hän muisti jälleen elävästi, miten Lucien oli punastunut Valerien kysyessä häneltä miksi tämä viihtyy niin paljon Danglarsien luona, ja oli väittänyt, ettei kyseessä ollut muuta kuin työ.

Valerie suuntasi askeleensa pihamaalle nähdäkseen juuri ajoissa helpottuneen näköiset nuoret rakastavaiset sekä Albertin tulossa puutarhasta pikaisen keskustelun jälkeen.
”Hyviä uutisia. Herra Noirtier on ilmaissut halunsa auttaa neiti Valentinea, ettei hänen tarvitse naida Franzia. Ehkä ystävillämme on vielä toivoa jäljellä”, Albert ilmoitti helpottuneena. ”Mutta meidän on paras lähteä, ennen kuin herra Villefort saapuu ja myrsky alkaa kun herra Noirtier ottaa asian puheeksi tämän kanssa… Onko kaikki hyvin? Näytät hiukan punehtuneelta.”
”On, kaikki hyvin… Ehkä meidän tosiaan pitäisi lähteä. Tuleeko herra Morrel mukaamme?”
”Minä taidan kävellä, tämä päivä muuttui heti kauniimmaksi, kun kuulin herra Noirtierin olevan puolellamme”, Morrel totesi iloisesti ja loi vielä yhden katseen Valentineen.

Valerie ja Albert nousivat vaunuihinsa ja katsoivat kuinka Villefortin kartano katosi näkyvistä.
”Olen helpottunut Morrelin ja Valentinen puolesta. Toivottavasti tämä kaikki päättyy hyvin”, Albert totesi iloisesti. Valerie oli yhä järkyttynyt, eikä kiinnittänyt tähän huomiota. Hän inhosi pitää salaisuuksia, varsinkin sellaisia jotka saattavat vahingoittaa muita. Hän halusi kysyä neuvoa.
”Albert…”
”Niin?” Valerie mietti hetken sanojaan.
”Ei… ei mitään. Tai – voisimmeko pysähtyä matkalla kreivi Monte-Criston luo? Äiti pyysi välittämään hänelle kutsun kesätanssiaisiin.”
”Totta kai, haluaisinkin nähdä ystävämme jälleen.”
”Itse asiassa haluaisin puhua kreivin kanssa kahden kesken. En viipyisi kauaa.”
Albert näytti hiukan yllättyneeltä, mutta myöntyi kuitenkin Valerien pyyntöön ja huusi ajurille uuden osoitteen.

Kun vaunut saapuivat Champs-Elysées 30:n pihaan, kreivi Monte-Cristo oli juuri lukusalissa. Hän katsoi hiukan yllättyneenä ulos ikkunasta, ja näki kuinka Bertuccio auttoi Valerien alas vaunuista. Hymy kiiri kreivin huulille, kun hän asteli eteishalliin ottamaan vieraansa vastaan.
”Neiti Valerie, tämäpä miellyttävä yllätys”, hän sanoi ja näki heti järkytyksen nuoren naisen kasvoilla. Kreivi ei aavistanut mistä oli kyse, mutta johdatti naisen kuitenkin olohuoneeseensa ja pyysi palvelijoilta teetä.
”Mikä teidät tuo luokseni näin yllättäen? Ja vieläpä yksin.”
”Äitini pyysi minua toimittamaan teille tämän”, Valerie sanoi ja antoi kreiville pienen kirjekuoren, joka sisälsi kutsun kesätanssiaisiin.
”Kutsuko vain? Luulin kasvonne nähdessäni, että kyseessä olisi jotakin vakavampaa.”
”Itse asiassa, herra kreivi… Mieltäni painaa eräs asia, ja haluaisin saada tämän taakan pois harteiltani.”

”Olen käytössänne”, kreivi lupasi ja he istuutuivat alas. ”Mitä asia koskee?”
”En voi kertoa tarkasti mistä on kyse, mutta kysyn teiltä asiaa näin… Jos te – jos te näkisitte naimisissa olevan henkilön käyttäytyvän sopimattomasti jonkun toisen kuin puolisonsa kanssa, ettekä uskoisi, että tämä puoliso on tietoinen asiasta… mitä te tekisitte?”
Kreivi oli hetken vaiti.
”Teillä on hyvin ikävä taakka harteillanne, sen myönnän… Mutta minun näkemykseni asiaan on, että jos asia ei henkilökohtaisesti koske teitä, teidän olisi parempi antaa sen olla.”
”Mutta en kestä kantaa tätä salaisuutta yksin”, Valerie sanoi.
”Mutta nythän meitä on kaksi, eikö olekin? Vaikka en tiedäkään kenestä on kyse. Minusta teidän tulisi vain kysyä itseltänne, haluatteko te tuhota mahdollisesti tuon kyseisen henkilön koko avioliiton kertomalla totuuden, vaikka tämä kieltämättä ehkä ansaitsisikin sen.”
”En minä halua hänelle mitään pahaa”, Valerie sanoi.

”Sitten on parempi olla paljastamatta tätä salaisuutta. Ja kuka tietää, ehkä tästä salaisuudesta on vielä hyötyä jonain päivänä.”
”Tarkoitatteko, että alkaisin kiristää heitä kahta?” Valerie kysyi hiukan järkyttyneenä.
”En, mutta kenties, jonakin päivänä saatatte tarvita heidän apuaan, ja silloin voitte vedota siihen että olette silkkaa hyvyyttänne pitäneet heidän suhdettaan salassa.”
”En usko, että joutuisin koskaan sellaiseen tilanteeseen, jossa he olisivat ainoa toivoni… Mutta kiitos kuitenkin sanoistanne, kreivi. Tiesin, että voisin luottaa neuvoonne.”
”Olen iloinen, että olin teille avuksi”, kreivi totesi, ja Bertuccio saapui huoneeseen tuoden mukanaan teetarjotinta.

”Haluaisitteko kenties jäädä teelle?” kreivi kysyi.
”Ei kiitos, Albert odottaa minua vaunuissa”, Valerie vastasi.
”Sitten minun täytyy ikäväkseni päästää teidät lähtemään. Tapaamme jälleen –” kreivi sanoi ja avasi samalla saamansa kutsukirjeen ja luki sen. ”- kolmaskymmenes päivä tätä kuuta. Kreivittären täytyy olla lahjakas juhlien järjestäjä, jos hän loihtii meille tanssiaiset näin lyhyessä ajassa.”
”Yhtä lahjakas kuin luultavasti tekin. Saitte Auteilinkin kukoistamaan vain kolmessa päivässä”, Valerie totesi.
”Siitä saan kiittää pelkästään palvelijoitani”, kreivi vastasi hymyillen ja lähti saattamaan Valerieta ovelle.
”Kiitos vielä kerran neuvostanne kreivi, en tiedä miten kauan olisin kestänyt olla kertomatta tätä salaisuutta Albertille, jollen olisi kääntynyt puoleenne.”
”Eipä kestä, neiti Valerie. Tapaamme siis tanssiaisissa?”
”Totta kai, äiti ei katsoisi poissaoloani hyvällä”, Valerie huokaisi.
”Ette taida nauttia tanssiaisista?”
”En nauti turhanpäiväisistä keskusteluista puolituttujen kanssa. Tanssimisesta kyllä pidän, mutta harva uskaltaa pyytää minua tanssiin isäni nenän alla. Ainoa tarpeeksi rohkea on luultavasti Lucien.”
”Minä lupaan teille, neiti Valerie, että tulen hakemaan teitä illan aikana tanssimaan. Tuskin isännekään pahoittaa siitä mieltään.”
”En usko. Ja kiitos lupauksestanne, olette varmasti mainio tanssija.”
”En nyt sanoisi niinkään”, kreivi nauroi, ja auttoi Valerien vaunuihin. ”Kolmaskymmenes päivä siis. Näkemiin ystäväni.”
”Näkemiin”, Valerie vastasi ja heidän vaununsa lähti liikkeelle. Nainen hymyili itsekseen ja Albert katseli tätä huvittuneena.
”Sinä se olet nopea mielialoiltasi, tuntui kuin koko maailman murheet olisivat olleet harteillasi kun menit kreivin luo ja nyt säteilet kuin aurinko. Tapahtuiko kreivillä jotain noin leveän hymyn arvoista?”
”Se on minun salaisuuteni”, Valerie totesi ja tunsi hiukan punastuvansa ajatellessaan miltä hän ja kreivi näyttäisivät yhdessä tanssiessaan.





Kirjoitusvirheet korjattu 28.5.2013