Salaiset ovet, S (Siunattu hulluus -haaste)

[Fiorella]

// Alaotsikko: Alice, surumielinen draama

Nimi: Salaiset ovet
Kirjoittaja: Fiorella
Tyylilaji: Surumielinen draama
Paritukset: (Alice/Frank)
Ikäsuositus: S
Vastuuvapautus: Rowling omistaa kirjat henkilöineen, minä vain vilkkaan mielikuvituksen ja joutilasta aikaa kirjoittaa.
Yhteenveto: Alicella on oma keinonsa jaksaa Pyhän Mungon pysyvien taikavammojen osaston arkea.
Lukijalle:  Osallistuu Siunattu hulluus –haasteeseen.


Salaiset ovet


Hullujen osastolle. Niiden parantumattomien, toivottomien tapausten. Sinne meidät on sijoitettu, ja luultavasti ihan aiheesta. Ei kai se voi sattumaakaan olla. Onhan minulla korvat, ja ihmiset puhuvat paljon.

Hullut, sekopäät, mielipuolet, kajahtaneet. Niin ne sanovat, ja ehkä ovat oikeassa sanojensa kanssa. Minäkin olen kai sellainen. Ei täällä muita ole, ei muita, jotka asuisivat täällä. Muut vain tulevat käymään ja lähtevät jälleen. Ne jotka asuvat täällä, eivät lähde minnekään. Meille hulluille huoneen ovi on koko maailman raja.

Minusta tuntuu, että hullut ajattelevat paljon ja tekevät aika vähän. Ainakin täällä, jossa me asumme, asia on sillä tapaa. Luulen, että on myös hulluja, joilla asia on päinvastoin, ainakin kuvittelisin niin olevan. Mutta on vaikea sanoa, en oikein tiedä. En tiedä montaakaan asiaa. Tuntuu että niin moni asia lipuu ohi mieleni. En ole varma oikein mistään. Joskus asiat tuntuvat asettuvan aloilleen niin että voin tarkastella niitä, mutta joskus ne vain kieppuvat hämäten ympärilläni saaden minut ainoastaan hämmennyksiin. On helpompaa vain istua ja olla ajattelematta. Silloin asiat muuttuvat helpommiksi ymmärtää, kun keskittyy kuuntelemaan olemista. Siinä hetkessä ei ole vaikeita asioita, on vain jokin olo; on hyvä olla, on paha olla, on ahdistava olla. Ja on kipu.

Kipu, se on aina läsnä. Minut rauhoitetaan taikaliemin ja joskus sidontaloitsuin, kun se käy liian voimakkaaksi kestää. Se ei välttämättä helpota minun oloani, mutta se helpottaa parantajien oloa, ja toisten hullujen. Sillä hetkellä en välttämättä hyväksy apua, mutta kun odotan hetken aikaa, se kuitenkin auttaa. Silloin on mitäänsanomaton, tyhjä olo, mutta tyhjä on parempi kuin sekava. Kun kipu tulee, se kantaa mukanaan pelottavia muistoja. On helpompi olla, kun ei muista, mutta mieleni tekee silti muistaa. Siksi muistan salaa.

Hulluille ei aikaa ole, se on lakannut. On vain hetkiä, sellaisia joita elää toinen toisensa perään. Niitä minulla riittää. Hetket sekoittuvat keskenään, mutta se ei oikeastaan haittaa. Se riittää, että niitä on olemassa. Siitä tietää, että on olemassa itsekin. Se ajatus rauhoittaa ilman loitsujakin.

Kun kellun ajattomassa tyhjiössäni, suurinta iloa minulle tuottaa niiden asioiden järjestely, jotka vielä muistan. On asioita, jotka tunnistan, ja asioita joita tiedän nähneeni joskus ennenkin, vaikka en oikein pystykään käsittämään missä se on tapahtunut. On nimiä, joiden merkitys palaa mieleeni aina toisinaan, mutta ei joka kerta. Vuoteeni vieressä nukkuu mies, joka itkee paljon. Luulen, että tiedän hänen nimensä, parantajat sanovat sen joskus ääneen. Silti minusta tuntuu, että olen tuntenut hänet toisella nimellä, ja se hämmentää minua. Sanon sen hänelle joskus, tai ainakin yritän sanoa sen sanan, jonka ajoittain muistan, mutta sanat eivät oikein tottele minua. Kieleni on unohtanut, kuinka puhutaan. Ehkä se johtuu myös taikaliemistä, ne saavat kieleni tuntumaan painavalta. Kun mies itkee, minullekin tulee surullinen olo. Toisinaan silitän hänen kättään, ja hän hymyilee, mutta sitten hän itkee taas. Hän myös tuijottaa minua usein, niin usein että se tuntuu omituiselta. Totta tosiaan se mies on melkoisen hullu, mutta ainakin hän on ystävällinen. Se mies, joka nukkuu huoneen toisella puolella, ei ole yhtä miellyttävä, ja hoitajatkin ymmärtävät sen. He vetävät verhon hänen eteensä, kun tulee yö, ja muiden täällä asuvien eteen, mutta vaikka minunkin vuoteessani on verho, sitä ei koskaan suljeta kokonaan. Luulen, että hullu mies, joka asuu sänkyni vieressä, tuijottaa minua kun nukun. Öisin hän ei itke koskaan.

Minulla on samanlaiset tohvelit kuin toisillakin hulluilla. Ne jotka eivät asu täällä, eivät käytä tohveleita vaan kenkiä. Lisäksi minulla on aamutakki ja yöpaita, mutta en löydä mistään hattuani. Olen aivan varma, että minulla on hattu, mutta vaikka etsin, en löydä sitä mistään. Kun hermostun, minulle annetaan taikalientä eikä kukaan tuo hattuani vaikka koetan huutaa sitä. Ollakseni rehellinen, joskus minusta vaikuttaa siltä, että myöskään parantajat eivät ymmärrä kovin paljoa.

Minulla on jotain sellaista, jota muilla hulluilla ei ole. Minulla on kauniita papereita. Niitä kääritään makeiden suupalojen ympärille, ja pistän jokaisen talteen. Annan kyllä hullun miehen maistaa makeisia, mutta paperin pidän itse. Ne ovat tärkeitä papereita. Sellaisia ei ole kenelläkään muulla, siksi säilytän joka ikisen. Luulen, että niitä kutsutaan muistoiksi.

Kun on hyvä hetki, katson kauniita papereita. Laitan ne pinoon, laitan ne erilleen. Joskus nuolen niiden takaa ja muistan herkullisen makeisen maun. Kun niitä nuolee, ne muuttuvat tahmeiksi ja liimaan niitä seinälle, mutta siitä parantajat eivät pidä. Kun he irrottavat paperit seinistä, huudan kovasti, ja kun huudan, kipu nousee jälleen pintaan ja hyvä hetki muuttuu pahaksi, hirvittävän pahaksi. Myös hullu mies itkee, kun kuulee minun huutoni, ja se tekee toisetkin hullut levottomiksi. Täällä hullujen osastolla ei tykätä siitä, että on levoton olo. Silloin saa taikalientä ja huutaminen loppuu, kun kieli painaa liian paljon voidakseen sanoa mitään.

Täällä ei ymmärretä, miksi kauniit paperit ovat tärkeitä. Ne ovat silti tärkeitä, mutta kun yritän kertoa niistä, sanat eivät tule. Paperit ovat kuvia. Kun katson niitä, näen puun, ja yhtäkkiä muistan puun. Mieleeni tulee kuva, joka on niin elävä, niin lähellä, että tunnen lehtien tuoksun, kuulen naurun, näen hedelmän, ja sillä hetkellä minulla on niin hyvä olla, että nauran ääneen. Hetki haihtuu, kuva katoaa, mutta sitten katson toista paperia ja näen lapsen, sen pienet hapuillen ojentuvat sormet ja vilpittömän puhtaan ilon ja ihmetyksen kun lapsi koskettaa hedelmää sormillaan ja laittaa sen suutaan vasten. Ne todella ovat tärkeitä papereita. Ne ovat kuin välähdyksiä jostain hyvin kaukaa ja silti niin läheltä, ja niistä tulee pelkästään hyvä olo. Ne vievät pois hullujen osastolta, kuin pienet ovet, joista kukaan muu ei pysty kulkemaan. Ehkä juuri siksi parantajat koettavat viedä paperini pois, varastaa ne kun en huomaa. Hullujen ei kuulu lähteä pois, meidän paikkamme on tässä huoneessa. Mutta minä karkaan, salaa. Pakenen salaisista ovistani.

 Ja sitten on se poika. Hän näyttää kerta kerran jälkeen erilaiselta, mutta tunnistan hänet silti. En oikein saa hänen nimeään kielelleni, mutta jotain sellaista hänessä on, että tunnen sydämeni lämpenevän. Ehkä hän on jotenkin tärkeä. Minusta tuntuu toisinaan niin hurjasti siltä, että on jotain, mitä minun tulisi muistaa hänestä.  Kun katson poikaa, on melkein kuin katsoisin erityisen tärkeää paperia, mutta en aivan ymmärrä mitä siinä näen. Ja kuitenkin minulla on hyvä olo.

Poika on monta kertaa tuonut minulle lisää makeita herkkupaloja, jotka on kätketty kuvien alle. Kenties hän ymmärtää, että niihin sisältyy muutakin kuin sokerimakeinen. Hän on ehkä ainoa, joka näkee kuvat, näkee ne pienet ovet, näkee saman kuin minäkin näen. Pitelen paperia, jossa on tärkein kuva, se jossa pieni lapsi puristaa kaulasta hyvin onnellista naista. Se kuva tuo kaikista kuvista onnellisimman olon, oikein hyvän olon. Poika näyttää surulliselta, ja siksi nousen sängyltä, kävelen lähemmäs huojahdellen taikaliemen raskauttamilla jaloillani. Ojennan hänelle sen kauniin kuvan, ja vaikka sanat eivät tule, poika ymmärtää. Hän näkee saman kuin minä, tiedän sen. Vaikka hetken aikaa hän näyttääkin aivan samalta kuin hullu mies ennen purskahtamistaan itkuun, hänen poskilleen kaartuu sama hymy kuin onnellisen kuvan naisella.


~ * ~ * ~

[Elfmaiden]

Aivan liikuttavan kaunis tämäkin!!
Voi Alice, voi Frank... voi Nelville.

Kuvailit upeasti näkökulmaa nähdä ja kokea maailma. Hämmennystä, epävarmuutta, tunteita...
Tämäkin kohta on ihana: "Ne jotka eivät asu täällä, eivät käytä tohveleita vaan kenkiä."
Olit myös todella hienosti käyttänyt sanaa "hullu".
Kuvasit myös upeasti toisesta näkökulmasta tuon kirjoista tutun kohtauksen Nevillen vierailusta.
Tämä herätti ajatuksia.
Kiitos!

[Belsissa]

Sait minut kyyneliin tekstilläsi. Tämä oli uskomattoman koskettava!

Olit kuvannut Alicen ajatusmaailman erittäin hienosti. Olin suoraan sanottuna aivan äimänä jo parin ensimmäisen kappaleen jälkeen, sillä en ole koskaan lukenut tekstiä, jossa tällaista hiljaista hulluutta kuvattaisiin näin upeasti. On monia hienoja ficcejä, joissa kuvataan sadistista hulluutta tai masokismia, mutta tämä on aivan oma lajinsa. Ei voi sanoa muuta kuin että loistavaa työtä!

Koskettavinta oli ehkäpä Nevilleä kuvaavat kappaleet. Oli sekä realistista, että pohjattoman surullista, ettei Alice muista pojastaan juuri mitään. Huolimatta siitä heillä on kuitenkin äidin ja lapsen välinen suhde, jonka sisälle muut eivät pääse. Juuri tällainen oli tekstissäsi hienoa: olit kuvannut asiat ja ihmiset monipuolisesti huolimatta siitä, ettei Alice ehkä täysin muista tai ymmärrä heitä/niitä.

Upeinta tässä ficissä oli mielestäni sen kantaaottavuus. Ihmiset ajattelevat helposti mielenvikaisista ja esimerkiksi kehitysvammaisista, että he ovat tyhmiä ja ettei heillä ole minkäänlaista ajatusmaailmaa. Itsekin olen syyllistynyt kyseiseen virheeseen joskus - varmasti monet ovat, mutta ihmisten pitäisi pitää mielessä, että erilaisuus ei tarkoita vajavaisuutta. Tämän ficin Alice oli oiva esimerkki siitä.

Olen kyllä totaalisesti tukossa kommentoinnin suhteen. Olisi niin paljon kaikkea, mitä tästä ficistä voisi sanoa, mutten vain sittten vain osaakaan. Joka tapauksessa, kiitos lukukokemuksesta! Tämä ficci jää mieleeni yhtenä parhaista koskaan lukemistani.

[Fiorella]

Olen niin iloinen, että tämä pikku hulluustarina kosketti jotakuta muutakin kuin itseäni. Kiitokset ihanista kommenteistanne, Elfmaiden ja Belsissa!

Ajatus tähän aiheeseen tuli jo aikaa sitten käydystä keskustelusta erään läheiseni kanssa, joka työskentelee dementiapotilaiden parissa. Kuvittelimme silloin ystäväni kanssa, miten mukava olisi sitten joskus vanheta yhdessä vanhainkodissa, kyllä riittäisi juttua ja seuraa toisistaan ja niin edelleen. Hän sanoi, että ei se aina ole niin sanottua, meidän tuurilla kävisi juuri niin, että toisella toimisi muisti, mutta esimerkiksi puhekyky puuttuisi ja ei pystyisi sitä ilmaisemaan vaan makaisi vuodepotilaana, ja toinen ei muistaisi mitään ja höpöttäisi siinä vain puuta heinää, ja kumpikin miettisi vain, voi että, mitä minä oikein teen tuon hullun kanssa!

Kuten moni asia HP-sarjassa, myös Alicen ja Frankin kohtalo on todella raskas, mutta se sivuutetaan kevyesti ja sinne he jäävät laitokseen, kun päähenkilöt jatkavat matkaansa eteenpäin. Itse aina ajattelin heistä lukiessani, että murtunut mieli ei tee ihmisestä kykenemätöntä ajattelemaan, vaan ehkä estää ymmärtämästä edes omia ajatuksiaan. Jos Nevillen vanhemmat muistaisivat toisensa, he saisivat tukea toisistaan laitosoloissa. Koska Rowling selvästikin kirjoitti heidän kohtalostaan mahdollisimman traagisen, halusin myös tukea tätä näkemystä ficilläni, siksi Alice ei muista Frankin olevan hänen puolisonsa. Frank puolestaan tunnistaa vaimonsa, muttei pysty sitä ilmaisemaan niin, että Alice ymmärtäisi. Tämän näkee myös Frankin äiti, Augusta Longbottom, joka kärsii poikansa puolesta syvästi, vielä syvemmin kuin jos hän olisi kuollut. Koska Frankin ei mainita nousevan vuoteelta edes äitinsä ja poikansa tähden, vaikka Alice siihen kykenee, hän on todennäköisesti täysin vuoteeseen sidottu potilas fyysisesti. Voi toisia.

Belsissalle kiitos myös siitä, että näit tässä ficissä sen, minkä toivoinkin rivien välistä välittyvän. Minuakin vaivaa usein se, että esimerkiksi jollain tapaa vammaiset tai muistihäiriöiset nähdään helposti pelkästään "vajaina". Pelkäsin, että tähän ficciin kommentoitaisiin juuri sitä, että "eihän Alice mitään ajattele". Kun aivoissa on häiriö, ei varmastikaan ajattele ihan samalla tavalla kuin jos kaikki olisi normaalilla tolalla, mutta siitä huolimatta ajatuksia varmasti on, ja etenkin karamellipaperin antaminen Nevillelle kirjassa kertoi minusta siitä, että jonkinlainen tunnistaminen siellä Alicen päässä kuitenkin tapahtui, sanottiin mitä sanottiin, ja se on minusta ihan järjettömän koskettava kohta kirjoissa.

Menipäs pohdiskeluksi, mutta kiitos siitä. On myös mukava analysoida ja miettiä kirjoittamistaan. Ja saa tätä kommentoida lisääkin, jos joku haluaa.

[Celeporn]

No yhyy. Tykkäsin ihan hirveästi, todella upea ficci. Vaan arvasinhan sen jo etukäteen 

Tai siis tämähän oli aivan kamala. Tuli surkea olo, erityisesti Frankin puolesta, Alicella vielä tuntui olevan ainakin hetkittäin ihan siedettävää. Pidin siitä, että he olivat fyysisesti toistensa lähellä, viereisissä vuoteissa ja verhotkin pidettiin auki, mutta silti minkäänlaista kontaktia heidän välilleen ei enää tule. Myös se, että Alice puhuu hänestä nimellä "hullu mies" särki sydämeni sitten ihan lopullisesti, varsinkin kun jonkinlaista tunnistamista on aina välillä havaittavissa. Perkeleen raadollista, tykkäsin ihan mielettömästi.

Olit myös ihan älyttömän hienosti pitänyt tässä aitoa laitos-fiilistä mukana, lääkitys ja se, ettei tykätä levottomasta olosta. Erityisesti minuun kolahti se, että Alice etsii hattuaan, jotenkin liikuttavan random asia, eikä sitä tuoda hänelle vaikka hän huutaa. Minäkin usein ajattelen Frankin ja Alicen jotenkin vaan sellaisina harmittomina ihmisen kuorina jossain sairaalan nurkassa, mutta tässä oli todella vaikuttavasti esillä niitä muitakin piirteitä, joita tällaiseen mielenterveyden menettämiseen liittyy. Asiat ovat oikeasti rumia, monella tapaa.

Ja ficin kieli tukee sisältöä niin hyvin, että huh vaan. Vaikka se onkin sinulle tyypilliseen tapaan sujuvaa ja miellyttävästi etenevää, tässä oli jotain... äh, en tiedä, ehkä vähän yksinkertaista? Asioille on vain yksi nimi ja sitten sitä käytetään, ilmaisut saattavat olla lapsenomaisia ja niin edelleen. Ja voi Neville <3
Jotenkin tämä on taas niitä tekstejä, jotka vetävät hyvällä tavalla hiljaiseksi - kunnioitusta herättävän hyvä ficci, joka saa miettimään asioiden monia erilaisia puolia ja ehkä vähän oikean maailman juttujakin. Mahtavaa työtä, tämä on mielettömän hieno teksti.

[Fiorella]

Oi että, olipas ihanaa että pidit tästä, Celeporn! Tulin tosi iloiseksi kommentistasi. Kiitos oikein paljon!

Ja todella, tämä on ihan nimenomaan surulliseksi tekeväksi kirjoitettu, ja toivomuksena onkin, että yksinkertaisesta kielestä ja pinnallisesti kevyen tuntuisesta tarinasta huolimatta se pistäisi ajattelemaan henkilöitä ja heidän kohtaloaan.

[Mikaela]

En tiedä osaanko tehdä tässä nyt paljon sen enempää kuin toistella muiden sanomisia, mutta yritän parhaani ja oon kyllä todella ilonen siitä, että pääsen kuitenkin kommentoimaan tätä; nyt sitten myös muut voi vielä nähdä tän ja päästä tän lukemaan.

Ihan mielettömän upea teksti. En tajua, miten olet voinut edes epäillä että tähän tullaan sanomaan jotain että hei eihän Alice voi ajatella, miten tällasen kohdalla sellanen vois tulla kenellekään mieleenkään?

Olin itekin aiemmin ajatellut että Alice ja Frank on periaatteessa vaan tyhjiä ihmisen kuoria vailla mieltä ja ajatuksia, ja tän lukeminen oli tavallaan tosi hämmentävää, kun tajusin että hei ehkä ei kuitenkaan. Ja sai ajattelemaan vielä niitä kaikkia muitakin Mungossa - Lockhartia, nyt vaikka esimerkiksi - koska jos Alicenkin hulluuden takana on näin paljon ja jos Alicekin pystyy ajattelemaan näin paljon kaikkea kuulostipa muuten tosi tyhmältä toi, niin niiden kaikkien muidenkin hulluuden tai "hulluuden" takana on oltava paljon enemmänkin.

Tässä oli älyttömän hienoa se miten realistisesti osasit kaiken kuvata, voin loistavasti kuvitella jossain mielisairaalassa potilaan huutavan hattuaan ja sen jälkeen alkavan huutaa vielä kovempaa - nyt sitten tajusin että ehkä sillekin on oikeesti joku merkitys kun vaan se että huutaa huutamisen ilosta - ja vielä sekin, miten asioilla tosiaan on se yksi yksinkertainen nimi ja sitä käytetään, eli toisaalta tavallaan tosi yksinkertanen teksti, mutta silti ihan kaikkea muuta.

Nevillestä kertovat kohdat oli ihan tajuttoman koskettavia. En pysty kuvittelemaankaan, miten vaikeeta on käydä katsomassa äitiään vaikkei se edes muista kuka sä olet. Muutenkin tässä esiinty kirjassa kerrotut kohdat ihan mahtavasti toisesta näkökulmasta kerrottuna. Tajusinpa muuten nyt vasta, että on jotenkin vähän tönkköä sanoa että joku on "mielettömän" jotain, kun kommentoi tällasta tekstiä, hmhm.

Ihan oikeasti. Olen ihan sanaton. En tiedä osaanko enää edes puhua tämän jälkeen, ja anteeksi etten osaa tän paremmin tätä kommentoida, Celepornin sanoin todellakin hyvällä tavalla hiljaiseksi vetävä teksti. Kiitos tästä ihan mielettömästi.

[Elfmaiden]

Kommenttina luettuani Primrosen kommentin:

Tajusinpa muuten nyt vasta, että on jotenkin vähän tönkköä sanoa että joku on "mielettömän" jotain, kun kommentoi tällasta tekstiä, hmhm.

Niinhän se on, että harvoin tulee mietittyä ihan tarkasti käytettyjä sanontoja ja sanoja!  Joskus voi tulla mauttomia kömmähdyksiäkin... Tällaisten sana"leikkien" oivaltaminen on yleensä kyllä positiivista ja hauskaa, jos mietitään vaikkapa Alivaltiosihteerin huumoria.

[Vanilje]

Lukaisin tämän ja nyt on kyllä ihan pakko jäädä vielä kommentoimaan. Tämä oli niin liikuttavan kaunis ja ajatuksiaksin herättävä pieni kertomus.

En ole muistaakseni varsinaisesti Alicesta ja Frankista kertovia ficcejä lukenut, joten tätä oli jo ihan siitäkin syystä mielenkiintoista lukea. Ja tykkäsin myös ficin ideasta. Se on jotenkin varmaan melko suurissakin määrin ajankohtainen. Onhan tässä maailmassa paljonkin juuri dementoituneita ja muutenkin vain sairaita ihmisiä, jotka joutuvat elämään laitoksessa. Olit tässä ficissä onnistunut todella aidon oloisesti onnistunut kuvamaan tätä Alicen ja Frankin hulluutta. Alkoi ihan käydä sääliksi kumpaakin. Ja Nevilleä myöskin.

Tässä ficissä oli monia asioita mistä pidin. Esimerkiksi juuri tuo punainen hattu. Se olisi ollut Alicelle kovin tärkeä, ja toinen yrittääkin sitä kovin etsiä. Lopultakaan sitä ei kuitenkaan löydy ja Alice on kovin surullinen, jopa raivoissaa kun hoitajat eivät edes yritä auttaa vaan antavat vain jotain lääkettä. Ehkä siinä tulee esiin se miten karua  elämä voi periaatteessa laitoksessa olla. Vaikka ei toki pidä yleistää tai mitään. Siis suurin osa hoitajistakin on varmaan ihan mukavia ja ymmärtäväisiä. "Terveen" ihmisen vaan voi olla vaikeaa tajuta miltä hullusta ihmisestä tuntuu tai mitä tämä ajattelee. Sitten myös tämä Alicen ja Frankin kanssakäyminen oli jotenkin kovin koskettavaa. Pientä kontaktia periaatteessa oli, mutta siinä ei juurikaan ollut sitä tunnetta. Alice vain ihmetteli tuota hullua miestä ja sitä kuinka tämä itkee koko ajan. Se kun sai Alicenkin tuntemaan olonsa surkeaksi. Samoin myös Nevillen suhde vanhempiinsa. Alice huomaa pojassa jotain erilaista kuin muissa ihmisissä, muttei vaan saa päähänsä, että mitä se voisi olla. Voi Nevilleä.

Nuo karkkipaperit oli kanssa kiva, kirjoissa kun kerrottiin Nevillen vanhempien antavan tälle niitä joka käynnillä. Tässä ficissä olit esittänyt kivan näkökulman siihen, miten tärkeitä ne karkkipaperit ovat Alicelle. Annoit niille tavallaan merkityksenkin, se kun jäi kirjoissa aivan huomiotta. Ja tämä oli minusta oikein suloinen ja kaunis tarina näille karkkipapereille. Ne kun muistuttavat Alicea jostakin kauniista, jotain mitä ehkä joskus oli. Tykkään kovasti.<3

Kiitokset vielä kerran tästä kauniista ja ajatuksia herättävästä tekstistä.

[cooperaur]

No mitä tää nyt on, luin ja kuuntelin Moonlight Sonataa. Jos olisin ollut yksin niin itkisin varmasti nyt mutta pidättelin. Polttelee kivasti, kiitos vaan. Tarviiko mun tosiaan kertoa jotain siitä miten ficin kuvailu, hahmot, oikeinkirjoitus tai joku muu semmonen on onnistunut? En suostu analysoimaan tämmöstä kyllä, sorge. Se voi mennä vaikka rikki. Voin kuitenkin sanoa että kosketti, rauhotti, helpotti ja ahisti mua, samaan aikaan.

Kiitos ja pirun kaunis sellanen

[Fiorella]

Primrose, kiitos tunteikkaasta kommentistasi, olen niin hyvilläni että tämä ficci vaikuttaa toivotulla tavalla ja pistää ajatukset ja mielikuvituksen liikkeelle.

Elfmaiden, nämä tällaiset oivallukset tuntuvat aina yhtä huimilta.

Vanilje, minuakin ne karkkipaperit koskettivat, ja jotain tämän ficin pohja-ajatusta on kellunut jossain mielen pohjalla siitä asti kun sen kirjan kohdan aikoinaan luin. Kiitokset ihanasta kommentistasi!

cooperaur, vau. Olen ihan tohkeissani, jos onnistuin herättämään noin vahvan reaktion. Kiitos!

[Fiorella]

Kiitokset kommentistasi, Beatrice! Alicen kohtalo tosiaan ei ollut kovin onnekas, mutta toivottavasti se ei jää liiaksi vaivaamaan mieltä. Lue jotain kevyttä ja hyväntuulista päälle, niin et näe pahoja unia.

[Hermione Granger]

Aah, tämä olia aivan ihana! Mutta myös kauhean surumielinen...    Olit osannut todella hyvin kuvailla Alicen tunteita. Juuri tuollaisella erikoisella tavalla.

Hermione

[Fiorella]

Kiitokset kommentistasi, Hermione. Mukava että pidit, vaikka haikea olikin.

[kakku.]

Voi kuinka surullinen tämä oli! Suuni olo koko ajan mutrussa ja pelkäsin purskahtavani itkuun.
Todella hienosti kerrottu. Todellakin sopii tuohon siunattu hulluus -haasteeseen. Alice tajusi olevansa.. noh, hullu. Ja tuo loppu! Voi Neville.. Kirjoissakin kävi niin sääliksi sitä, kun hän kävi Mungossa.
Kiitos tästä!

[koete]

Eihän tätä voi olla kommentoimatta nyt kun on lukenut. Onneksi tätäkin ficciä suositeltiin luettavaksi, sillä tää on ihan mielettömän ihana. Toisaalta niin inhottava lukea tälläistä, sillä oon aina toivonu, että Alice ja Frank parantuis ja niin, mutta sitä ei vaan koskaan tapahdu. Todella surullinen fic, vaikken ihan ruvennut itkemään, niin silti oli koko ajan vähän itkunen olo. ja kun oli saanut luettua meni kylmiä väreitä pitkin selkää ja sitten oli pakko kommentoida vaikka vähän väsyttää.. Joo, ehkä lopetan epämääräisen selittämisen ja siirryn kommenttiin...

Niin kuten sanottu, tää oli mielettömän surullinen. Jotenkin vähän sellanen lapsekas, vaikak kertojana tosiaan aikuinen ihminen. Mutta kuitenkin, jollain tapaa Alice kuvaili asioita kuin pikkulapset. Se oli surullista. (Musta on muutenkin niin epäreilua, että nämä kaksi eivät koskaan parannu, niin pitäisi edelleen tapahtua! ) Pidin tosta, että olit ottanut noi Alice karkkipaperit mukaan tähänkin ja jotenkin voisi kuvitella, että Alice oikeasti näkee niistä jotain ja Neville ymmärtää. (..ja taas päästään mun mielessä tähän, että noiden on parannuttava!

Yks asia, mistä en tykännyt tässä oli tuo, että Alice ei muistanut kunnolla kuka Frank on! Ei niin saa tapahtua! Okei, mun mielessä se on aina ollut niin, että nuo kaksi muistavat toisensa kävi mitä kävi, mutta joo.

Olisin voinut lukea tätä vaikka kuinka pitkälle, teksti oli ihanaa ja todentuntuista. Aivan kuin Alice olisi oikeasti kertonut näitä. Ja oli tietty kiva tutustua syvemmin Aliceen, kirjoissa jää kauhean vähäiselle tämä ihminen, mutta on silti yks mun lemppareista.

Mä en oikein tiedä mitä osaisin sanoa, kaikki edeltävät ovat sanoneet kommenteissaan niin hyvin sen mitä munkin on pitänyt sanoa. Että joo, tykkäsin tästä ja sai ajattelemaan tuota noiden kohtaloa ja teksti oli kaunista ja tykkäsin lukea tätä, lukisin vielä lisääkin, sillä oli niin mukavasti kirjoitettu vaikeasta asiasta (ei siis mennyt aivan liian raskaaksi ja angstiseksi).

Kiitos.

[Fiorella]

Lyhyesti ja ytimekkäästi, kiitos kauniista kommentistasi, kakku!

koete, minustakin Alicen ja Frankin pitäisi parantua, mutta tämä on nyt vähän tällainen realismia tavoitteleva tarina siinä mielessä, että sota on rankkaa ja pahoja asioita tapahtuu, myös sellaisia jotka eivät voi enää palautua ennalleen. (Hmm... Pitäisiköhän kirjoittaa tälle joku pikkuinen spin-off -versio, joka päättyisi onnellisesti, ihan vain siksi että tulisi hyvä mieli? ^^ ) Kiitos pitkästä ja kivasta kommentistasi!

[Resonanssi]

Oi nyt minäki räpyttelin jo kiivaasti silmiäni.
Tää on nimittäin hyvin koskettava, eikä Alicesta ja Frankista löydy tuolta ajalta mitään ficcejä.

On muuten täysin loogista ajatella, että Pyhässä Mungossa on ns. parantola mielisairaille tai ihmisille, jotka on kidutettu hulluiksi....kuten he
Todella koskettavaa kieltä, kuvailua ja ajatuksia.

Nuo ajatukset olivat loogisia ja pistää jälleen miettimään, miksi mielisairaita kohdellaan meidän yhteiskunnassamme niin huonosti.
Eilä taikamaaima näköjääneroa siinä

Mutta siis uskomattoman kaunista ja koskettavaa tekstiä.
Pistää herkistymään...

Minulla on jotain sellaista, jota muilla hulluilla ei ole. Minulla on kauniita papereita. Niitä kääritään makeiden suupalojen ympärille, ja pistän jokaisen talteen. Annan kyllä hullun miehen maistaa makeisia, mutta paperin pidän itse. Ne ovat tärkeitä papereita. Sellaisia ei ole kenelläkään muulla, siksi säilytän joka ikisen. Luulen, että niitä kutsutaan muistoiksi.
Oi tää oli lempikohtani, kai siksi, että Alice tosiaan canonissa jakoi kilokaupalla noita pepereita Nevillelle
Pistää vähän enemmän ymmärrystä Alicen maailmaan tää lause

Mutta joo, toisaalta tuntuu, tiedä häntä, onko se canonia tai ei---mutta nuo taikaliemet ja sidontaloitsut...huh, raakaa ja jästit ovat jo niistä luopuneet mutta...
Voin niin kuvitella, miten taikamaailmassa niitä yhtä käytettäisiin

Loppu oli niin hyvä, kaikkea Bellatrix ei voinut Alicelta viedä, järkeä ainakaan
Järki juoksee edelleen....joskin...oudosti

Mutta siis tarkoittiko Alice hullulla miehellä Frankia?
Jännä ajatus ettei hän itseasiassa enää tunnistaisikaan miestään, joskin poikansa kyllä

Kiitos<3

[Fiorella]

Resonanssi, kiitokset kauniista kommentistasi. Olen hyvilläni, jos se herättää ajattelemaan asioita.

Mutta joo, toisaalta tuntuu, tiedä häntä, onko se canonia tai ei---mutta nuo taikaliemet ja sidontaloitsut...huh, raakaa ja jästit ovat jo niistä luopuneet mutta...
Voin niin kuvitella, miten taikamaailmassa niitä yhtä käytettäisiin

Minä myös - moni muukin asia taikamaailmassa on vähän niin kuin jästimaailman 1900-luvun alkupuoliskolla.

Ja kyllä, minä tein tähän niin julman ratkaisun, että Alice ei tunnista Frankia, eikä hän muista kunnolla Nevilleäkään kuin tunnetasolla. Jos on tosiaan kidutettu rankasti niin että on joutunut osastohoitoon eikä pärjää edes kotona sukulaisten hoivissa, niin jotain täytyy olla tosi pahasti vialla, eikö? Frank poloinen puolestaan sai tässä sen roolin, että hän on sänkyyn sidottu toiminta- ja puhekyvytön potilas, mutta vaikka hän ei sitä pystykään ilmaisemaan, hän kuitenkin tunnistaa ja muistaa. Mahdollisimman traaginen yhdistelmä, pahoitteluni siitä, että se tuo pahan mielen - niin se tekee minullekin.

[Ilargia]

Silläkin uhalla, että toistelen kaikkien muiden esittämiä kommentteja…

Tämä oli hurjan koskettava ja kaunis ficci. Aihe oli upea ja erottuu joukosta. Olit sen käsittelyssä käyttänyt hyvin niitä tietoja, joita Alicesta kirjoissa kerrotaan. Erityisesti pidin siitä, että olit keksinyt uskottavan merkityksen karkkipapereille.

Tykkäsin kovasti siitä, ettei tässä ollut mitään kuvailua siitä, miten hirveää kidutus oli, vaan traagisuus syntyi muista elementeistä. On ihan totta, että kirjassa tämä on raskas elementti, joka sivuutetaan hirveän kevyesti, mahtavaa, että olet inspiroitunut käsittelemään sitä lisää. Näkökulma oli myös hieno, itsestäni ainakin minäkertojan käyttäminen tällaisessa tekstissä kuulostaa haastavalta, mutta sait sen toimimaan täysin.

Liitän tähän vielä perään Novasa Manjan kommentin, koska hän ei kuulemma jaksa nyt itse kirjautua Finiin… No, olen kuitenkin hänen kanssaan samaa mieltä. 

”Pidin tekstissäsi siitä, että psyykkinen sairaus tuli esiin minäkerronnassasi, esimerkiksi sanojen hapuiluna ja ajoittain hämärästi etenevänä logiikkana. Hienoa, ettei Alicesta tullut muuten täysin normaalisti ajattelevaa ja toimivaa hahmoa, joka vain ei pysty puhumaan – tilanteen ja tekstin traagisuus syntyy nyt siitä, että lukija tunnistaa ja muistaa ne asiat, jotka Alice on unohtanut tai joita hän ei muuten enää pysty ilmaisemaan. (Oletko muuten lukenut Einar Már Guđmundssonin romaanin Kaikkeuden enkelit – pidin siitä kovasti, siinä on skitsofreenikkokertoja, joka kuulostaa hetkittäin kovasti samalta kuin Alice tässä, erityisesti silloin, kun pohtii hullujen ja ”normaalien” eroja.)”