Finfanfun.fi
Harry Potter -ficit => Pimeyden voimat => Aiheen aloitti: Fiorella - 01.11.2010 13:13:36
-
// Alaotsikko: Alice, surumielinen draama
Nimi: Salaiset ovet
Kirjoittaja: Fiorella
Tyylilaji: Surumielinen draama
Paritukset: (Alice/Frank)
Ikäsuositus: S
Vastuuvapautus: Rowling omistaa kirjat henkilöineen, minä vain vilkkaan mielikuvituksen ja joutilasta aikaa kirjoittaa. :)
Yhteenveto: Alicella on oma keinonsa jaksaa Pyhän Mungon pysyvien taikavammojen osaston arkea.
Lukijalle: Osallistuu Siunattu hulluus (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=14166.0) –haasteeseen.
Salaiset ovet
Hullujen osastolle. Niiden parantumattomien, toivottomien tapausten. Sinne meidät on sijoitettu, ja luultavasti ihan aiheesta. Ei kai se voi sattumaakaan olla. Onhan minulla korvat, ja ihmiset puhuvat paljon.
Hullut, sekopäät, mielipuolet, kajahtaneet. Niin ne sanovat, ja ehkä ovat oikeassa sanojensa kanssa. Minäkin olen kai sellainen. Ei täällä muita ole, ei muita, jotka asuisivat täällä. Muut vain tulevat käymään ja lähtevät jälleen. Ne jotka asuvat täällä, eivät lähde minnekään. Meille hulluille huoneen ovi on koko maailman raja.
Minusta tuntuu, että hullut ajattelevat paljon ja tekevät aika vähän. Ainakin täällä, jossa me asumme, asia on sillä tapaa. Luulen, että on myös hulluja, joilla asia on päinvastoin, ainakin kuvittelisin niin olevan. Mutta on vaikea sanoa, en oikein tiedä. En tiedä montaakaan asiaa. Tuntuu että niin moni asia lipuu ohi mieleni. En ole varma oikein mistään. Joskus asiat tuntuvat asettuvan aloilleen niin että voin tarkastella niitä, mutta joskus ne vain kieppuvat hämäten ympärilläni saaden minut ainoastaan hämmennyksiin. On helpompaa vain istua ja olla ajattelematta. Silloin asiat muuttuvat helpommiksi ymmärtää, kun keskittyy kuuntelemaan olemista. Siinä hetkessä ei ole vaikeita asioita, on vain jokin olo; on hyvä olla, on paha olla, on ahdistava olla. Ja on kipu.
Kipu, se on aina läsnä. Minut rauhoitetaan taikaliemin ja joskus sidontaloitsuin, kun se käy liian voimakkaaksi kestää. Se ei välttämättä helpota minun oloani, mutta se helpottaa parantajien oloa, ja toisten hullujen. Sillä hetkellä en välttämättä hyväksy apua, mutta kun odotan hetken aikaa, se kuitenkin auttaa. Silloin on mitäänsanomaton, tyhjä olo, mutta tyhjä on parempi kuin sekava. Kun kipu tulee, se kantaa mukanaan pelottavia muistoja. On helpompi olla, kun ei muista, mutta mieleni tekee silti muistaa. Siksi muistan salaa.
Hulluille ei aikaa ole, se on lakannut. On vain hetkiä, sellaisia joita elää toinen toisensa perään. Niitä minulla riittää. Hetket sekoittuvat keskenään, mutta se ei oikeastaan haittaa. Se riittää, että niitä on olemassa. Siitä tietää, että on olemassa itsekin. Se ajatus rauhoittaa ilman loitsujakin.
Kun kellun ajattomassa tyhjiössäni, suurinta iloa minulle tuottaa niiden asioiden järjestely, jotka vielä muistan. On asioita, jotka tunnistan, ja asioita joita tiedän nähneeni joskus ennenkin, vaikka en oikein pystykään käsittämään missä se on tapahtunut. On nimiä, joiden merkitys palaa mieleeni aina toisinaan, mutta ei joka kerta. Vuoteeni vieressä nukkuu mies, joka itkee paljon. Luulen, että tiedän hänen nimensä, parantajat sanovat sen joskus ääneen. Silti minusta tuntuu, että olen tuntenut hänet toisella nimellä, ja se hämmentää minua. Sanon sen hänelle joskus, tai ainakin yritän sanoa sen sanan, jonka ajoittain muistan, mutta sanat eivät oikein tottele minua. Kieleni on unohtanut, kuinka puhutaan. Ehkä se johtuu myös taikaliemistä, ne saavat kieleni tuntumaan painavalta. Kun mies itkee, minullekin tulee surullinen olo. Toisinaan silitän hänen kättään, ja hän hymyilee, mutta sitten hän itkee taas. Hän myös tuijottaa minua usein, niin usein että se tuntuu omituiselta. Totta tosiaan se mies on melkoisen hullu, mutta ainakin hän on ystävällinen. Se mies, joka nukkuu huoneen toisella puolella, ei ole yhtä miellyttävä, ja hoitajatkin ymmärtävät sen. He vetävät verhon hänen eteensä, kun tulee yö, ja muiden täällä asuvien eteen, mutta vaikka minunkin vuoteessani on verho, sitä ei koskaan suljeta kokonaan. Luulen, että hullu mies, joka asuu sänkyni vieressä, tuijottaa minua kun nukun. Öisin hän ei itke koskaan.
Minulla on samanlaiset tohvelit kuin toisillakin hulluilla. Ne jotka eivät asu täällä, eivät käytä tohveleita vaan kenkiä. Lisäksi minulla on aamutakki ja yöpaita, mutta en löydä mistään hattuani. Olen aivan varma, että minulla on hattu, mutta vaikka etsin, en löydä sitä mistään. Kun hermostun, minulle annetaan taikalientä eikä kukaan tuo hattuani vaikka koetan huutaa sitä. Ollakseni rehellinen, joskus minusta vaikuttaa siltä, että myöskään parantajat eivät ymmärrä kovin paljoa.
Minulla on jotain sellaista, jota muilla hulluilla ei ole. Minulla on kauniita papereita. Niitä kääritään makeiden suupalojen ympärille, ja pistän jokaisen talteen. Annan kyllä hullun miehen maistaa makeisia, mutta paperin pidän itse. Ne ovat tärkeitä papereita. Sellaisia ei ole kenelläkään muulla, siksi säilytän joka ikisen. Luulen, että niitä kutsutaan muistoiksi.
Kun on hyvä hetki, katson kauniita papereita. Laitan ne pinoon, laitan ne erilleen. Joskus nuolen niiden takaa ja muistan herkullisen makeisen maun. Kun niitä nuolee, ne muuttuvat tahmeiksi ja liimaan niitä seinälle, mutta siitä parantajat eivät pidä. Kun he irrottavat paperit seinistä, huudan kovasti, ja kun huudan, kipu nousee jälleen pintaan ja hyvä hetki muuttuu pahaksi, hirvittävän pahaksi. Myös hullu mies itkee, kun kuulee minun huutoni, ja se tekee toisetkin hullut levottomiksi. Täällä hullujen osastolla ei tykätä siitä, että on levoton olo. Silloin saa taikalientä ja huutaminen loppuu, kun kieli painaa liian paljon voidakseen sanoa mitään.
Täällä ei ymmärretä, miksi kauniit paperit ovat tärkeitä. Ne ovat silti tärkeitä, mutta kun yritän kertoa niistä, sanat eivät tule. Paperit ovat kuvia. Kun katson niitä, näen puun, ja yhtäkkiä muistan puun. Mieleeni tulee kuva, joka on niin elävä, niin lähellä, että tunnen lehtien tuoksun, kuulen naurun, näen hedelmän, ja sillä hetkellä minulla on niin hyvä olla, että nauran ääneen. Hetki haihtuu, kuva katoaa, mutta sitten katson toista paperia ja näen lapsen, sen pienet hapuillen ojentuvat sormet ja vilpittömän puhtaan ilon ja ihmetyksen kun lapsi koskettaa hedelmää sormillaan ja laittaa sen suutaan vasten. Ne todella ovat tärkeitä papereita. Ne ovat kuin välähdyksiä jostain hyvin kaukaa ja silti niin läheltä, ja niistä tulee pelkästään hyvä olo. Ne vievät pois hullujen osastolta, kuin pienet ovet, joista kukaan muu ei pysty kulkemaan. Ehkä juuri siksi parantajat koettavat viedä paperini pois, varastaa ne kun en huomaa. Hullujen ei kuulu lähteä pois, meidän paikkamme on tässä huoneessa. Mutta minä karkaan, salaa. Pakenen salaisista ovistani.
Ja sitten on se poika. Hän näyttää kerta kerran jälkeen erilaiselta, mutta tunnistan hänet silti. En oikein saa hänen nimeään kielelleni, mutta jotain sellaista hänessä on, että tunnen sydämeni lämpenevän. Ehkä hän on jotenkin tärkeä. Minusta tuntuu toisinaan niin hurjasti siltä, että on jotain, mitä minun tulisi muistaa hänestä. Kun katson poikaa, on melkein kuin katsoisin erityisen tärkeää paperia, mutta en aivan ymmärrä mitä siinä näen. Ja kuitenkin minulla on hyvä olo.
Poika on monta kertaa tuonut minulle lisää makeita herkkupaloja, jotka on kätketty kuvien alle. Kenties hän ymmärtää, että niihin sisältyy muutakin kuin sokerimakeinen. Hän on ehkä ainoa, joka näkee kuvat, näkee ne pienet ovet, näkee saman kuin minäkin näen. Pitelen paperia, jossa on tärkein kuva, se jossa pieni lapsi puristaa kaulasta hyvin onnellista naista. Se kuva tuo kaikista kuvista onnellisimman olon, oikein hyvän olon. Poika näyttää surulliselta, ja siksi nousen sängyltä, kävelen lähemmäs huojahdellen taikaliemen raskauttamilla jaloillani. Ojennan hänelle sen kauniin kuvan, ja vaikka sanat eivät tule, poika ymmärtää. Hän näkee saman kuin minä, tiedän sen. Vaikka hetken aikaa hän näyttääkin aivan samalta kuin hullu mies ennen purskahtamistaan itkuun, hänen poskilleen kaartuu sama hymy kuin onnellisen kuvan naisella.
~ * ~ * ~
-
Aivan liikuttavan kaunis tämäkin!!
Voi Alice, voi Frank... voi Nelville.
Kuvailit upeasti näkökulmaa nähdä ja kokea maailma. Hämmennystä, epävarmuutta, tunteita...
Tämäkin kohta on ihana: "Ne jotka eivät asu täällä, eivät käytä tohveleita vaan kenkiä."
Olit myös todella hienosti käyttänyt sanaa "hullu".
Kuvasit myös upeasti toisesta näkökulmasta tuon kirjoista tutun kohtauksen Nevillen vierailusta.
Tämä herätti ajatuksia.
Kiitos!
-
Sait minut kyyneliin tekstilläsi. Tämä oli uskomattoman koskettava!
Olit kuvannut Alicen ajatusmaailman erittäin hienosti. Olin suoraan sanottuna aivan äimänä jo parin ensimmäisen kappaleen jälkeen, sillä en ole koskaan lukenut tekstiä, jossa tällaista hiljaista hulluutta kuvattaisiin näin upeasti. On monia hienoja ficcejä, joissa kuvataan sadistista hulluutta tai masokismia, mutta tämä on aivan oma lajinsa. Ei voi sanoa muuta kuin että loistavaa työtä!
Koskettavinta oli ehkäpä Nevilleä kuvaavat kappaleet. Oli sekä realistista, että pohjattoman surullista, ettei Alice muista pojastaan juuri mitään. Huolimatta siitä heillä on kuitenkin äidin ja lapsen välinen suhde, jonka sisälle muut eivät pääse. Juuri tällainen oli tekstissäsi hienoa: olit kuvannut asiat ja ihmiset monipuolisesti huolimatta siitä, ettei Alice ehkä täysin muista tai ymmärrä heitä/niitä.
Upeinta tässä ficissä oli mielestäni sen kantaaottavuus. Ihmiset ajattelevat helposti mielenvikaisista ja esimerkiksi kehitysvammaisista, että he ovat tyhmiä ja ettei heillä ole minkäänlaista ajatusmaailmaa. Itsekin olen syyllistynyt kyseiseen virheeseen joskus - varmasti monet ovat, mutta ihmisten pitäisi pitää mielessä, että erilaisuus ei tarkoita vajavaisuutta. Tämän ficin Alice oli oiva esimerkki siitä.
Olen kyllä totaalisesti tukossa kommentoinnin suhteen. Olisi niin paljon kaikkea, mitä tästä ficistä voisi sanoa, mutten vain sittten vain osaakaan. Joka tapauksessa, kiitos lukukokemuksesta! Tämä ficci jää mieleeni yhtenä parhaista koskaan lukemistani.
-
Olen niin iloinen, että tämä pikku hulluustarina kosketti jotakuta muutakin kuin itseäni. :) Kiitokset ihanista kommenteistanne, Elfmaiden ja Belsissa!
Ajatus tähän aiheeseen tuli jo aikaa sitten käydystä keskustelusta erään läheiseni kanssa, joka työskentelee dementiapotilaiden parissa. Kuvittelimme silloin ystäväni kanssa, miten mukava olisi sitten joskus vanheta yhdessä vanhainkodissa, kyllä riittäisi juttua ja seuraa toisistaan ja niin edelleen. Hän sanoi, että ei se aina ole niin sanottua, meidän tuurilla kävisi juuri niin, että toisella toimisi muisti, mutta esimerkiksi puhekyky puuttuisi ja ei pystyisi sitä ilmaisemaan vaan makaisi vuodepotilaana, ja toinen ei muistaisi mitään ja höpöttäisi siinä vain puuta heinää, ja kumpikin miettisi vain, voi että, mitä minä oikein teen tuon hullun kanssa!
Kuten moni asia HP-sarjassa, myös Alicen ja Frankin kohtalo on todella raskas, mutta se sivuutetaan kevyesti ja sinne he jäävät laitokseen, kun päähenkilöt jatkavat matkaansa eteenpäin. Itse aina ajattelin heistä lukiessani, että murtunut mieli ei tee ihmisestä kykenemätöntä ajattelemaan, vaan ehkä estää ymmärtämästä edes omia ajatuksiaan. Jos Nevillen vanhemmat muistaisivat toisensa, he saisivat tukea toisistaan laitosoloissa. Koska Rowling selvästikin kirjoitti heidän kohtalostaan mahdollisimman traagisen, halusin myös tukea tätä näkemystä ficilläni, siksi Alice ei muista Frankin olevan hänen puolisonsa. Frank puolestaan tunnistaa vaimonsa, muttei pysty sitä ilmaisemaan niin, että Alice ymmärtäisi. Tämän näkee myös Frankin äiti, Augusta Longbottom, joka kärsii poikansa puolesta syvästi, vielä syvemmin kuin jos hän olisi kuollut. Koska Frankin ei mainita nousevan vuoteelta edes äitinsä ja poikansa tähden, vaikka Alice siihen kykenee, hän on todennäköisesti täysin vuoteeseen sidottu potilas fyysisesti. Voi toisia.
Belsissalle kiitos myös siitä, että näit tässä ficissä sen, minkä toivoinkin rivien välistä välittyvän. Minuakin vaivaa usein se, että esimerkiksi jollain tapaa vammaiset tai muistihäiriöiset nähdään helposti pelkästään "vajaina". Pelkäsin, että tähän ficciin kommentoitaisiin juuri sitä, että "eihän Alice mitään ajattele". Kun aivoissa on häiriö, ei varmastikaan ajattele ihan samalla tavalla kuin jos kaikki olisi normaalilla tolalla, mutta siitä huolimatta ajatuksia varmasti on, ja etenkin karamellipaperin antaminen Nevillelle kirjassa kertoi minusta siitä, että jonkinlainen tunnistaminen siellä Alicen päässä kuitenkin tapahtui, sanottiin mitä sanottiin, ja se on minusta ihan järjettömän koskettava kohta kirjoissa.
Menipäs pohdiskeluksi, mutta kiitos siitä. :) On myös mukava analysoida ja miettiä kirjoittamistaan. Ja saa tätä kommentoida lisääkin, jos joku haluaa.
-
No yhyy. Tykkäsin ihan hirveästi, todella upea ficci. Vaan arvasinhan sen jo etukäteen ;)
Tai siis tämähän oli aivan kamala. Tuli surkea olo, erityisesti Frankin puolesta, Alicella vielä tuntui olevan ainakin hetkittäin ihan siedettävää. Pidin siitä, että he olivat fyysisesti toistensa lähellä, viereisissä vuoteissa ja verhotkin pidettiin auki, mutta silti minkäänlaista kontaktia heidän välilleen ei enää tule. Myös se, että Alice puhuu hänestä nimellä "hullu mies" särki sydämeni sitten ihan lopullisesti, varsinkin kun jonkinlaista tunnistamista on aina välillä havaittavissa. Perkeleen raadollista, tykkäsin ihan mielettömästi.
Olit myös ihan älyttömän hienosti pitänyt tässä aitoa laitos-fiilistä mukana, lääkitys ja se, ettei tykätä levottomasta olosta. Erityisesti minuun kolahti se, että Alice etsii hattuaan, jotenkin liikuttavan random asia, eikä sitä tuoda hänelle vaikka hän huutaa. Minäkin usein ajattelen Frankin ja Alicen jotenkin vaan sellaisina harmittomina ihmisen kuorina jossain sairaalan nurkassa, mutta tässä oli todella vaikuttavasti esillä niitä muitakin piirteitä, joita tällaiseen mielenterveyden menettämiseen liittyy. Asiat ovat oikeasti rumia, monella tapaa.
Ja ficin kieli tukee sisältöä niin hyvin, että huh vaan. Vaikka se onkin sinulle tyypilliseen tapaan sujuvaa ja miellyttävästi etenevää, tässä oli jotain... äh, en tiedä, ehkä vähän yksinkertaista? Asioille on vain yksi nimi ja sitten sitä käytetään, ilmaisut saattavat olla lapsenomaisia ja niin edelleen. Ja voi Neville <3
Jotenkin tämä on taas niitä tekstejä, jotka vetävät hyvällä tavalla hiljaiseksi - kunnioitusta herättävän hyvä ficci, joka saa miettimään asioiden monia erilaisia puolia ja ehkä vähän oikean maailman juttujakin. Mahtavaa työtä, tämä on mielettömän hieno teksti.
-
Oi että, olipas ihanaa että pidit tästä, Celeporn! Tulin tosi iloiseksi kommentistasi. Kiitos oikein paljon!
Ja todella, tämä on ihan nimenomaan surulliseksi tekeväksi kirjoitettu, ja toivomuksena onkin, että yksinkertaisesta kielestä ja pinnallisesti kevyen tuntuisesta tarinasta huolimatta se pistäisi ajattelemaan henkilöitä ja heidän kohtaloaan.
-
En tiedä osaanko tehdä tässä nyt paljon sen enempää kuin toistella muiden sanomisia, mutta yritän parhaani ja oon kyllä todella ilonen siitä, että pääsen kuitenkin kommentoimaan tätä; nyt sitten myös muut voi vielä nähdä tän ja päästä tän lukemaan.
Ihan mielettömän upea teksti. En tajua, miten olet voinut edes epäillä että tähän tullaan sanomaan jotain että hei eihän Alice voi ajatella, miten tällasen kohdalla sellanen vois tulla kenellekään mieleenkään?
Olin itekin aiemmin ajatellut että Alice ja Frank on periaatteessa vaan tyhjiä ihmisen kuoria vailla mieltä ja ajatuksia, ja tän lukeminen oli tavallaan tosi hämmentävää, kun tajusin että hei ehkä ei kuitenkaan. Ja sai ajattelemaan vielä niitä kaikkia muitakin Mungossa - Lockhartia, nyt vaikka esimerkiksi - koska jos Alicenkin hulluuden takana on näin paljon ja jos Alicekin pystyy ajattelemaan näin paljon kaikkea kuulostipa muuten tosi tyhmältä toi, niin niiden kaikkien muidenkin hulluuden tai "hulluuden" takana on oltava paljon enemmänkin.
Tässä oli älyttömän hienoa se miten realistisesti osasit kaiken kuvata, voin loistavasti kuvitella jossain mielisairaalassa potilaan huutavan hattuaan ja sen jälkeen alkavan huutaa vielä kovempaa - nyt sitten tajusin että ehkä sillekin on oikeesti joku merkitys kun vaan se että huutaa huutamisen ilosta - ja vielä sekin, miten asioilla tosiaan on se yksi yksinkertainen nimi ja sitä käytetään, eli toisaalta tavallaan tosi yksinkertanen teksti, mutta silti ihan kaikkea muuta.
Nevillestä kertovat kohdat oli ihan tajuttoman koskettavia. En pysty kuvittelemaankaan, miten vaikeeta on käydä katsomassa äitiään vaikkei se edes muista kuka sä olet. Muutenkin tässä esiinty kirjassa kerrotut kohdat ihan mahtavasti toisesta näkökulmasta kerrottuna. Tajusinpa muuten nyt vasta, että on jotenkin vähän tönkköä sanoa että joku on "mielettömän" jotain, kun kommentoi tällasta tekstiä, hmhm.
Ihan oikeasti. Olen ihan sanaton. En tiedä osaanko enää edes puhua tämän jälkeen, ja anteeksi etten osaa tän paremmin tätä kommentoida, Celepornin sanoin todellakin hyvällä tavalla hiljaiseksi vetävä teksti. Kiitos tästä ihan mielettömästi.
-
Kommenttina luettuani Primrosen kommentin:
Tajusinpa muuten nyt vasta, että on jotenkin vähän tönkköä sanoa että joku on "mielettömän" jotain, kun kommentoi tällasta tekstiä, hmhm.
Niinhän se on, että harvoin tulee mietittyä ihan tarkasti käytettyjä sanontoja ja sanoja! Joskus voi tulla mauttomia kömmähdyksiäkin... Tällaisten sana"leikkien" oivaltaminen on yleensä kyllä positiivista ja hauskaa, jos mietitään vaikkapa Alivaltiosihteerin huumoria.
-
Lukaisin tämän ja nyt on kyllä ihan pakko jäädä vielä kommentoimaan. Tämä oli niin liikuttavan kaunis ja ajatuksiaksin herättävä pieni kertomus.
En ole muistaakseni varsinaisesti Alicesta ja Frankista kertovia ficcejä lukenut, joten tätä oli jo ihan siitäkin syystä mielenkiintoista lukea. Ja tykkäsin myös ficin ideasta. Se on jotenkin varmaan melko suurissakin määrin ajankohtainen. Onhan tässä maailmassa paljonkin juuri dementoituneita ja muutenkin vain sairaita ihmisiä, jotka joutuvat elämään laitoksessa. Olit tässä ficissä onnistunut todella aidon oloisesti onnistunut kuvamaan tätä Alicen ja Frankin hulluutta. Alkoi ihan käydä sääliksi kumpaakin. Ja Nevilleä myöskin.
Tässä ficissä oli monia asioita mistä pidin. Esimerkiksi juuri tuo punainen hattu. Se olisi ollut Alicelle kovin tärkeä, ja toinen yrittääkin sitä kovin etsiä. Lopultakaan sitä ei kuitenkaan löydy ja Alice on kovin surullinen, jopa raivoissaa kun hoitajat eivät edes yritä auttaa vaan antavat vain jotain lääkettä. Ehkä siinä tulee esiin se miten karua elämä voi periaatteessa laitoksessa olla. Vaikka ei toki pidä yleistää tai mitään. Siis suurin osa hoitajistakin on varmaan ihan mukavia ja ymmärtäväisiä. "Terveen" ihmisen vaan voi olla vaikeaa tajuta miltä hullusta ihmisestä tuntuu tai mitä tämä ajattelee. Sitten myös tämä Alicen ja Frankin kanssakäyminen oli jotenkin kovin koskettavaa. Pientä kontaktia periaatteessa oli, mutta siinä ei juurikaan ollut sitä tunnetta. Alice vain ihmetteli tuota hullua miestä ja sitä kuinka tämä itkee koko ajan. Se kun sai Alicenkin tuntemaan olonsa surkeaksi. Samoin myös Nevillen suhde vanhempiinsa. Alice huomaa pojassa jotain erilaista kuin muissa ihmisissä, muttei vaan saa päähänsä, että mitä se voisi olla. Voi Nevilleä.
Nuo karkkipaperit oli kanssa kiva, kirjoissa kun kerrottiin Nevillen vanhempien antavan tälle niitä joka käynnillä. Tässä ficissä olit esittänyt kivan näkökulman siihen, miten tärkeitä ne karkkipaperit ovat Alicelle. Annoit niille tavallaan merkityksenkin, se kun jäi kirjoissa aivan huomiotta. Ja tämä oli minusta oikein suloinen ja kaunis tarina näille karkkipapereille. Ne kun muistuttavat Alicea jostakin kauniista, jotain mitä ehkä joskus oli. Tykkään kovasti.<3
Kiitokset vielä kerran tästä kauniista ja ajatuksia herättävästä tekstistä. :)
-
No mitä tää nyt on, luin ja kuuntelin Moonlight Sonataa. Jos olisin ollut yksin niin itkisin varmasti nyt mutta pidättelin. Polttelee kivasti, kiitos vaan. Tarviiko mun tosiaan kertoa jotain siitä miten ficin kuvailu, hahmot, oikeinkirjoitus tai joku muu semmonen on onnistunut? En suostu analysoimaan tämmöstä kyllä, sorge. Se voi mennä vaikka rikki. Voin kuitenkin sanoa että kosketti, rauhotti, helpotti ja ahisti mua, samaan aikaan.
Kiitos ja pirun kaunis sellanen
-
Primrose, kiitos tunteikkaasta kommentistasi, olen niin hyvilläni että tämä ficci vaikuttaa toivotulla tavalla ja pistää ajatukset ja mielikuvituksen liikkeelle.
Elfmaiden, nämä tällaiset oivallukset tuntuvat aina yhtä huimilta. ;)
Vanilje, minuakin ne karkkipaperit koskettivat, ja jotain tämän ficin pohja-ajatusta on kellunut jossain mielen pohjalla siitä asti kun sen kirjan kohdan aikoinaan luin. Kiitokset ihanasta kommentistasi!
cooperaur, vau. Olen ihan tohkeissani, jos onnistuin herättämään noin vahvan reaktion. :) Kiitos!
-
Kiitokset kommentistasi, Beatrice! Alicen kohtalo tosiaan ei ollut kovin onnekas, mutta toivottavasti se ei jää liiaksi vaivaamaan mieltä. Lue jotain kevyttä ja hyväntuulista päälle, niin et näe pahoja unia. :)
-
Aah, tämä olia aivan ihana! Mutta myös kauhean surumielinen... :'( Olit osannut todella hyvin kuvailla Alicen tunteita. Juuri tuollaisella erikoisella tavalla.
Hermione
-
Kiitokset kommentistasi, Hermione. :) Mukava että pidit, vaikka haikea olikin.
-
Voi kuinka surullinen tämä oli! Suuni olo koko ajan mutrussa ja pelkäsin purskahtavani itkuun.
Todella hienosti kerrottu. Todellakin sopii tuohon siunattu hulluus -haasteeseen. Alice tajusi olevansa.. noh, hullu. Ja tuo loppu! Voi Neville.. :( Kirjoissakin kävi niin sääliksi sitä, kun hän kävi Mungossa.
Kiitos tästä!
-
Eihän tätä voi olla kommentoimatta nyt kun on lukenut. Onneksi tätäkin ficciä suositeltiin luettavaksi, sillä tää on ihan mielettömän ihana. Toisaalta niin inhottava lukea tälläistä, sillä oon aina toivonu, että Alice ja Frank parantuis ja niin, mutta sitä ei vaan koskaan tapahdu. :( Todella surullinen fic, vaikken ihan ruvennut itkemään, niin silti oli koko ajan vähän itkunen olo. ja kun oli saanut luettua meni kylmiä väreitä pitkin selkää ja sitten oli pakko kommentoida vaikka vähän väsyttää.. Joo, ehkä lopetan epämääräisen selittämisen ja siirryn kommenttiin...
Niin kuten sanottu, tää oli mielettömän surullinen. Jotenkin vähän sellanen lapsekas, vaikak kertojana tosiaan aikuinen ihminen. Mutta kuitenkin, jollain tapaa Alice kuvaili asioita kuin pikkulapset. Se oli surullista. (Musta on muutenkin niin epäreilua, että nämä kaksi eivät koskaan parannu, niin pitäisi edelleen tapahtua! >:() Pidin tosta, että olit ottanut noi Alice karkkipaperit mukaan tähänkin ja jotenkin voisi kuvitella, että Alice oikeasti näkee niistä jotain ja Neville ymmärtää. (..ja taas päästään mun mielessä tähän, että noiden on parannuttava!
Yks asia, mistä en tykännyt tässä oli tuo, että Alice ei muistanut kunnolla kuka Frank on! Ei niin saa tapahtua! Okei, mun mielessä se on aina ollut niin, että nuo kaksi muistavat toisensa kävi mitä kävi, mutta joo.
Olisin voinut lukea tätä vaikka kuinka pitkälle, teksti oli ihanaa ja todentuntuista. Aivan kuin Alice olisi oikeasti kertonut näitä. Ja oli tietty kiva tutustua syvemmin Aliceen, kirjoissa jää kauhean vähäiselle tämä ihminen, mutta on silti yks mun lemppareista.
Mä en oikein tiedä mitä osaisin sanoa, kaikki edeltävät ovat sanoneet kommenteissaan niin hyvin sen mitä munkin on pitänyt sanoa. Että joo, tykkäsin tästä ja sai ajattelemaan tuota noiden kohtaloa ja teksti oli kaunista ja tykkäsin lukea tätä, lukisin vielä lisääkin, sillä oli niin mukavasti kirjoitettu vaikeasta asiasta (ei siis mennyt aivan liian raskaaksi ja angstiseksi).
Kiitos. :)
-
Lyhyesti ja ytimekkäästi, kiitos kauniista kommentistasi, kakku!
koete, minustakin Alicen ja Frankin pitäisi parantua, mutta tämä on nyt vähän tällainen realismia tavoitteleva tarina siinä mielessä, että sota on rankkaa ja pahoja asioita tapahtuu, myös sellaisia jotka eivät voi enää palautua ennalleen. (Hmm... Pitäisiköhän kirjoittaa tälle joku pikkuinen spin-off -versio, joka päättyisi onnellisesti, ihan vain siksi että tulisi hyvä mieli? ^^ ) Kiitos pitkästä ja kivasta kommentistasi!
-
Oi nyt minäki räpyttelin jo kiivaasti silmiäni.
Tää on nimittäin hyvin koskettava, eikä Alicesta ja Frankista löydy tuolta ajalta mitään ficcejä.
On muuten täysin loogista ajatella, että Pyhässä Mungossa on ns. parantola mielisairaille tai ihmisille, jotka on kidutettu hulluiksi....kuten he :P
Todella koskettavaa kieltä, kuvailua ja ajatuksia.
Nuo ajatukset olivat loogisia ja pistää jälleen miettimään, miksi mielisairaita kohdellaan meidän yhteiskunnassamme niin huonosti.
Eilä taikamaaima näköjääneroa siinä :'(
Mutta siis uskomattoman kaunista ja koskettavaa tekstiä.
Pistää herkistymään...
Minulla on jotain sellaista, jota muilla hulluilla ei ole. Minulla on kauniita papereita. Niitä kääritään makeiden suupalojen ympärille, ja pistän jokaisen talteen. Annan kyllä hullun miehen maistaa makeisia, mutta paperin pidän itse. Ne ovat tärkeitä papereita. Sellaisia ei ole kenelläkään muulla, siksi säilytän joka ikisen. Luulen, että niitä kutsutaan muistoiksi.
Oi tää oli lempikohtani, kai siksi, että Alice tosiaan canonissa jakoi kilokaupalla noita pepereita Nevillelle :D
Pistää vähän enemmän ymmärrystä Alicen maailmaan tää lause :D
Mutta joo, toisaalta tuntuu, tiedä häntä, onko se canonia tai ei---mutta nuo taikaliemet ja sidontaloitsut...huh, raakaa ja jästit ovat jo niistä luopuneet mutta... :-\
Voin niin kuvitella, miten taikamaailmassa niitä yhtä käytettäisiin :'(
Loppu oli niin hyvä, kaikkea Bellatrix ei voinut Alicelta viedä, järkeä ainakaan :D
Järki juoksee edelleen....joskin...oudosti :-\
Mutta siis tarkoittiko Alice hullulla miehellä Frankia? :D
Jännä ajatus ettei hän itseasiassa enää tunnistaisikaan miestään, joskin poikansa kyllä ::)
Kiitos<3
-
Resonanssi, kiitokset kauniista kommentistasi. Olen hyvilläni, jos se herättää ajattelemaan asioita.
Mutta joo, toisaalta tuntuu, tiedä häntä, onko se canonia tai ei---mutta nuo taikaliemet ja sidontaloitsut...huh, raakaa ja jästit ovat jo niistä luopuneet mutta... :-\
Voin niin kuvitella, miten taikamaailmassa niitä yhtä käytettäisiin :'(
Minä myös - moni muukin asia taikamaailmassa on vähän niin kuin jästimaailman 1900-luvun alkupuoliskolla. :-\
Ja kyllä, minä tein tähän niin julman ratkaisun, että Alice ei tunnista Frankia, eikä hän muista kunnolla Nevilleäkään kuin tunnetasolla. Jos on tosiaan kidutettu rankasti niin että on joutunut osastohoitoon eikä pärjää edes kotona sukulaisten hoivissa, niin jotain täytyy olla tosi pahasti vialla, eikö? Frank poloinen puolestaan sai tässä sen roolin, että hän on sänkyyn sidottu toiminta- ja puhekyvytön potilas, mutta vaikka hän ei sitä pystykään ilmaisemaan, hän kuitenkin tunnistaa ja muistaa. Mahdollisimman traaginen yhdistelmä, pahoitteluni siitä, että se tuo pahan mielen - niin se tekee minullekin.
-
Silläkin uhalla, että toistelen kaikkien muiden esittämiä kommentteja…
Tämä oli hurjan koskettava ja kaunis ficci. Aihe oli upea ja erottuu joukosta. Olit sen käsittelyssä käyttänyt hyvin niitä tietoja, joita Alicesta kirjoissa kerrotaan. Erityisesti pidin siitä, että olit keksinyt uskottavan merkityksen karkkipapereille.
Tykkäsin kovasti siitä, ettei tässä ollut mitään kuvailua siitä, miten hirveää kidutus oli, vaan traagisuus syntyi muista elementeistä. On ihan totta, että kirjassa tämä on raskas elementti, joka sivuutetaan hirveän kevyesti, mahtavaa, että olet inspiroitunut käsittelemään sitä lisää. Näkökulma oli myös hieno, itsestäni ainakin minäkertojan käyttäminen tällaisessa tekstissä kuulostaa haastavalta, mutta sait sen toimimaan täysin.
Liitän tähän vielä perään Novasa Manjan kommentin, koska hän ei kuulemma jaksa nyt itse kirjautua Finiin… ::) No, olen kuitenkin hänen kanssaan samaa mieltä. :)
”Pidin tekstissäsi siitä, että psyykkinen sairaus tuli esiin minäkerronnassasi, esimerkiksi sanojen hapuiluna ja ajoittain hämärästi etenevänä logiikkana. Hienoa, ettei Alicesta tullut muuten täysin normaalisti ajattelevaa ja toimivaa hahmoa, joka vain ei pysty puhumaan – tilanteen ja tekstin traagisuus syntyy nyt siitä, että lukija tunnistaa ja muistaa ne asiat, jotka Alice on unohtanut tai joita hän ei muuten enää pysty ilmaisemaan. (Oletko muuten lukenut Einar Már Guđmundssonin romaanin Kaikkeuden enkelit – pidin siitä kovasti, siinä on skitsofreenikkokertoja, joka kuulostaa hetkittäin kovasti samalta kuin Alice tässä, erityisesti silloin, kun pohtii hullujen ja ”normaalien” eroja.)”
-
Ilargia, paljon kiitoksia sekä sinulle että Novasa Manjalle yhteisestä kommentistanne. :) Oli ilo lukea sitä ja ajatuksianne.
Mainitsemaasi kirjaa en ole lukenut, mutta kuulostaa kiinnostavalta, pistän sen lukulistalleni. :) Olen lukenut hyvin vähän mitään mielensairauden tiimoilta, mutta jollakin tapaa tämä aihe ja etenkin Alicen ja Frankin kohtalo kiehtoivat ja on kiva kuulla, jos särkyneen mielen kerrontani tässä toimii uskottavasti.
-
Tervehdys Kommenttikampanjasta. (:
Vau. Tämä teksti on todella pysäyttävä ja tunteisiin vetoava. Tää herättää paljon tunteita ja ajatuksia - ja toisaalta tulee sellainen olo, että osaankohan sanoa tästä mittään. Vähän niin kuin Alice näkee asiat ympärillään ja pystyy toisinaan niitä tarkastelemaan mutta joskus taas tulee niistä hämmentyneeksi eikä aivan löydä niille merkityksiä tai pysty puhumaan niistä. Mulla on tään jäljiltä ehkä vähän samantapainen olo - mielikuvat ja fiilikset on tosi vahvoja, mutta sanoja on vaikea löytää. Se on mielestäni erittäin positiivinen juttu, koska se taitaa kertoa siitä, että tää teksti teki muhun syvän vaikutuksen, vetosi johonkin mitä on ehkä hankala tavoittaa sanoilla vaikka tunteilla se onnistuiskin. Tämä tarina meni suoraan sydämeen.
Yksi ensimmäisistä jutuista, jotka lukiessani kiinnittivät huomioni, on tuo, miten Alice kutsuu itteensä ja muita osastolla olevia hulluiksi. Sana, jolla on vähän ikävä kaiku ja jonka käyttämistä usein asiallisissa yhteyksissä vältellään - ja Alice, jota kai sitten voitaisiin pitää määritelmän mukaan hulluna, käyttää ite sitä sanaa. Siinä on jotain todella pysäyttävää. Alice tietää, ettei ole aivan normaali (hitsi kun tätä kommenttia on vaikea kirjoittaa, kun en oikein tiiä, mitä sanaa milloinkin käyttäisin ;D), eikä sillä ole ees tarvetta vakuutella normaaliuttaan - ja silti se tuolla miettii, että ei ne parantajatkaan kovin paljon ymmärrä. Tulee fiilis että loppujen lopuksi - ymmärretäänkö me koskaan täysin toisiamme? Kaikki näkee maailman eri tavoin, kaikki määrittelee asiat eri tavoin ja siten myös puhuu eri kieltä. Alicen tapauksessa se ehkä korostuu, kun kommunikointi muiden kanssa ei suju ihan vaivattomasti, mutta ei se tarkoita, että ongelmat oisivat vain "hullujen" ja "normaalien" välisiä, ei todellakaan, vaan ne on kaikkien välisiä. Sitä tämä tarina saa mut aattelemaan. Pidän siitä, miten olet esittänyt Alicen tuntevana ja ajattelevana persoonana, joka ehkä on erilainen kuin valtaosa väestöstä muttei lopulta niin erilainen kuitenkaan - tulkinta- ja kommunikointiongelmat vain ovat korostuneet. Inhimillisyys on kuitenkin selvästi läsnä tässä tarinassa, ja ehkä siksi Alice onkin jotenkin hurjan samaistuttava hahmo. Onnistut mielestäni todella hyvin asettumaan juuri Alicen näkökulmaan ja asettamaan lukijankin siihen. Kaikki tuntuu jotenkin kovin realistiselta.
Pottereissa se karkkipaperikohtaus on todella koskettava, ja onnistut mielestäni upeasti avaamaan sitä, luomaan sille raamit ja kertomaan tarinan sen taustalla. Tuntuu jotenkin todella realistiselta, että paperit avaavat Alicelle ovia menneisyyteen ja muistoihin - ihan niin kuin kipu, joka avaa ovia pelottaviin muistoihin, mutta karkkipapereihin liittyvät muistot ovat positiivisia. Paperit ovat jotain konkreettista, mihin varmaan liittyy hyviä mielikuvia menneisyydestä, ja ne mielikuvat ainakin osittain säilyvät papereihin yhdistyneinä. On koskettava ajatus, että ne ovat Alicelle salaisia ovia. Tuolla alussa Alice toteaa, että hulluille huoneen ovi on maailman raja, mutta Alicella onkin oma salainen reittinsä muuhun maailmaan. Ja ajatus siitä, että Neville ymmärtää, vaikka parantajat ehkä ovat turhautuneita koko käärepaperitouhuun... Sekin on todella koskettava. Vaikkei Neville tietäisikään, että Alicelle paperit ovat ovia menneisyyteen, niin varmasti ne Nevillellekin tavalla tai toisella ovat - ehkä ne muistuttavat Nevilleä äidistään, yhteisistä hetkistä.
Luulen, että niitä kutsutaan muistoiksi.
Tämä kohta itkettää mua. Niin pysäyttävä ja kaunis. Tässä jotenkin yhdistyy Alicen erilaisuus ja samanlaisuus suhteessa muihin ihmisiin - hän ei ole aivan varma nimestä, mutta hän tuntee ja kokee inhimillisesti, ihmisenä.
On koskettavaa, miten Alice tuntee, että Nevillessä ja ehkä Frankissakin on jotain erityistä. Rakkaus ja välittäminen ei ole yhtä tietoista tai muutenkaan samanlaista kuin ennen, mutta ne on kuitenkin jollain tapaa säilyneet. Musta on ihanaa, miten Alicen elämässä tuntuu olevan arvokkaitakin juttuja. On tuskaa ja kärsimystä mutta myös hyvää oloa, onnellisuutta.
Nyt vasta rupesin lukemaan muiden jättämiä kommentteja, ja mun on pakko vielä kompata Celepornia siinä, että tekstin kieli tukee sisältöä upeasti. Aika paljon lyhyitä virkkeitä, ei hankalia sivistyssanoja vaikka niitäkin olisi varmasti saanut ujutettua mukaan esimerkiksi noiden taikaliemien ja rauhoittamisloitsujen osalta. Tästä kävi hienosti ilmi se, että Alicen muisti ja ilmaisukyky ovat rajoittuneet.
Vaniljen kommenttia lukiessani rupesin miettimään tuota hattua, jota Alice kaipaa - ehkä se konkreettisena esineenä olisi tuonut jonkinlaista turvaa, lohtua tai positiivisia muistoja niin kuin nuo karkkipaperitkin. Muistan kun omalle mummolleni eräs "vest" eli liivi (mummoni oli Eestistä) oli tärkeä, hän piti sitä päällään melkein aina ja kun se oli pesussa, hän kyseli että missä se on. Mummo ei ollut dementoitunut, mutta se liivi oli hänelle kuitenkin tärkeä, ja niin mullekin jotkin konkreettiset esineet on tärkeitä ja muistoja verestäviä, varmaan aika monellekin. Todella ikävää, etteivät hoitajat osaa auttaa Alicea hatun kanssa.
Kiitos kovasti tästä upeasta lukuelämyksestä. ♥ Uskon, että tämä tarina ja näkökulma jää mieleeni pitkäksi aikaa. Olen tosi iloinen siitä, että linkkasit tämän Kommenttikampanjaan ja että satuin tämän sieltä ottamaan. (:
-
Waulish, kiitos pitkästä ja pohdiskelevasta kommentistasi! :) Olen iloinen, että tälle tekstille löytyi sellainen lukija, joka sai siitä irti sen, mitä oli tarkoituskin tätä kirjoittaessani, ja on ilo kuulla, että mielestäsi onnistuin tämän ficin kanssa.
-
Tykkään tällaisista teksteistä, joissa pääsee kurkistamaan taikamaailman arkeen, esimerkiksi Taikaministeriön tai nyt tässä tapauksessa Pyhään Mungon kulissien taakse. Ei kovin kivalta näytä siellä, ei! Musta tuntuu, että taikamaailmassa on kyllä muutenkin nää mielenterveysasiat vähän rempallaan, Tylypahkan olematon opiskeliljahuolto as a case in point… :D Ja tietenkin tykkäsin Alicen ja Frankin tarinasta, jonka kerroit niin eleettömän kauniisti.
Tää oli samaan aikaan jotenkin lämminhenkinen ja surumielinen. Alice elää ihan omassa maailmassaan, jossa kaikki on ainakin suurimman osan ajasta jokseenkin hyvin. Jos ei ole, niin jo kohta tulee parantaja loitsuineen turruttamaan ikävät tunteet. Kai se on lohdullistakin, että vain lukija tietää, miten karmea Alicen ja Frankin kohtalo oikeastaan onkaan.
Minulla on samanlaiset tohvelit kuin toisillakin hulluilla. Ne jotka eivät asu täällä, eivät käytä tohveleita vaan kenkiä. Lisäksi minulla on aamutakki ja yöpaita, mutta en löydä mistään hattuani. Olen aivan varma, että minulla on hattu, mutta vaikka etsin, en löydä sitä mistään.
Se, miten Alice on rakentanut oman maailmankuvansa ja tarinansa ympäristön vihjeiden ja omien hämärien muistojensa perusteella, oli kuvattu musta tosi viehättävästi ja uskottavasti. Miten erikoiselta parantajien hallitsema maailma Alicesta näyttääkään, ja miten erikoiselta hänen maailmansa näyttää heidän silmissään! Musta on kiehtovaa, miten ihmisaivot toimiikin juuri noin: me löydetään säännönmukaisuuksia asioista ja kudotaan niistä oma tarinamme. Vaikea näitä taikavaurioita on mihinkään tosielämän sairauksiin verrata, mutta jotenkin tästä kuvauksesta tulee mieleen jotain sellaista, miltä dementia-potilaan maailma voisi kenties näyttää.
Joku jossain keskustelussa täällä Finissä sanoi, että häntä oli jäänyt vaivaamaan, kun Alicen Nevillelle antamilla karkkipapereilla ei ollut mitään juonellista merkitystä. Tässä tekstissä tulee musta esille juuri se älyttömän suuri ja tärkeä merkitys, joka niillä papereilla oli sekä Nevillelle että Alicelle.
Minäkin pidin siitä, miten olit käyttänyt sanaa "hullu". ikään kuin "erilaisen" tai "meidän" synonyymina sen sijaan, että se olisi liitetty sairauteen tai siihen, että on jotenkin vääränlainen.
Kiitos paljon tästä! Pitää lukea sun muitakin tekstejä. <3
-
Kiitos kommentistasi, sugared! :) Ilahduttaa kuulla, että teksti toimi sinulle hyvin.
Joku jossain keskustelussa täällä Finissä sanoi, että häntä oli jäänyt vaivaamaan, kun Alicen Nevillelle antamilla karkkipapereilla ei ollut mitään juonellista merkitystä. Tässä tekstissä tulee musta esille juuri se älyttömän suuri ja tärkeä merkitys, joka niillä papereilla oli sekä Nevillelle että Alicelle.
Minä odotin koko kirjasarjan ajan, että joku syvällisempi merkitys juonen kannalta tulisi esille noiden karkkipaperien suhteen. Oli tosi pettymys, kun siihen ei enää palattu, niinpä päätin käsitellä asiaa itse.
Tykkään tällaisista teksteistä, joissa pääsee kurkistamaan taikamaailman arkeen
Sitten melkein voisinkin suositella sinulle muitakin ficcejäni. Tykkään nimittäin kirjoittaa juuri sellaisista asioista. :) Ehkä esimerkiksi juurikin kymmenvuotinen ja edelleen keskeneräinen iki-ficcini Kuhinaa kotikolossa (http://www.finfanfun.fi/viewtopic.php?t=1112) (K-15) voisi olla sellainen, josta pitäisit, siinä on kuvattu sota-ajan arkea ja "HP-historiaa" tavallisen velhoväen näkökulmasta.
-
Ihan ensin suuren suuret pahoittelut, että olen näin paljon myöhässä näiden kommentointieni kanssa, mutta komppiksesta olen viimeinkin tullut suorittamaan rästejäni!
Sinun kielenkäyttösi on kaunista ja monet kielikuvat ovat niin sopivia ja edukseen erottuvia, kuten esimerkiksi maailman rajana toimiva huoneen ovi tai olemisen kuuntelu. Jotenkin tämän melankolinen tunnelma veti mukaansa saman tien ja vähän rakastuin, vaikken tiedä saako tällaiseen tekstiin oikeastaan rakastua.
Olet onnistunut tekemään raadollisesta kaunista. Se, miten ajatukset ovat liian vaikeita ymmärtää ja todellisuudesta puuttuu liikaa paloja, jotta siitä saisi järkevän kokonaisuuden, on varmasti monelle pelottava tilanne jo ajatuksen tasolla. Ja jotenkin tämä teksti antaa myötäelää sen tilanteen ja ne tunteet, eikä tarvitse poistua oman elämän turvallisuudesta lopullisesti.
Sitten päästään kauniisiin papereihin, niiden tuomiin muistoihin ja Nevilleen. Se melankolia, johon alkutekstissä rakastuin, tulee jotenkin käsin kosketeltavaksi, ja yhtäkkiä kaikki sanat menevätkin suoraan tunteisiin. Lopetus on samanaikaisesti niin kovin sydäntä riipivä ja silti niin kaunis, ja minusta tuo ajatus, että Neville näkee ne salaiset ovet, on jotenkin surullisella tavalla kovin lohduttava.
Tämä on upea teksti, joka herättää lukijassa niin paljon ajatuksia ja tunteita, ja sitten kuitenkin onnistuu jättämään (ainakin minut) niin kovin sanattomaksi, että ihan turhauttaa. Joten niinpä kiitän ja kumarran, ja lopetan sopertelemisen.
Kiitos. <3
-
Kiitokset sinulle kommentistasi, Saappaaton. :) Olin reissussa niin ei pikku viivästys haitannut mitään.
Valitsit kivat tekstit kommentoitaviksi, tämä varsinkin on sellainen, joka edelleen sykähdyttää itseänikin koskettavuudellaan. On siksi erityisen ilahduttavaa kuulla että lukija on pitänyt itselle tärkeästä ficistä. :)
-
Heissan! Nappasin tämän sulta kommenttikampanjasta, koska tämä on niin koskettava ja mun on jo pitkään pitänyt kommentoida tätä.
Kokonaisuutena tää teksti on aivan todella hieno ja siihen sellaiseen fiilikseen pääsee ihan ensimmäisistä lauseista lähtien. Mulle on tullut aina tätä lukiessa vähän sellainen fiilis, että aivan kuin tämä alkaisi kesken, jotain tärkeää on tapahtunut Alicen mielessä, ennen kuin hänen ajatukset on alkanut kulkea tähän suuntaan, nämä alkulauseetkin on sellaiset, että ihan kuin niitä ennen olisi ollut jotain ja musta se sopii tosi hyvin tähän tekstiin. Tässä ei kuitenkaan kerrota kuin vain Alicen ajatuksia tuolta, eikä esim tietyn ajanjakson tapahtumia.
Luulen, että on myös hulluja, joilla asia on päinvastoin, ainakin kuvittelisin niin olevan. Mutta on vaikea sanoa, en oikein tiedä. En tiedä montaakaan asiaa. Tuntuu että niin moni asia lipuu ohi mieleni. En ole varma oikein mistään.
Tykkään tosi paljon miten tässä tekstissä tuodaan esille sitä miten Alice muistaa, muttei kuitenkaan muista. Esim tässä, koska hän on varmasti ennen tiennyt tällaisia asioita, mutta nyt on jäljellä enää muistikuva, tätä elävöittää musta tosi hyvin läpi teksin luulen, ehkä, kai ynnä muut vastaavat sanat.
Oon vähän kahtiajakoinen tämän kivun kanssa, kun en muista, että puhuttiinko kirjassa siitä, oliko Alicella ja Frankilla enää kipuja. Toisaalta vähän jännä, koska eihän kidustuskirous satu kuin vain silloin kun sitä oikeasti "tehdään" toisaalta taas ihan uskottavaa, että siitä kivusta on jäänyt edelleen sellainen jälki.
Se ei välttämättä helpota minun oloani, mutta se helpottaa parantajien oloa, ja toisten hullujen.
Tämä oli musta tosi karusti sanottu niistä loitsuista. Alicen olo ei ole tärkein, vaan parantajien, koska jos kaikki hullut on rauhassa niin parantajilla on parempi olla. Tekee tosi surulliseksi. Oli myös tosi surullista lukea Frankista, ja siitä, ettei Alice oikeastaan muista omaa miestään, ei nimeä tai mitään vaikka se nimi välillä onkin ihan kielenpäällä ja kaikki ne muistot. Olisin halunnut Pottereissa päästä syvemmälle tutustumaan tähän kaksikkoon ja siihen miksei heitä voi taioin parantaa, koska taioilla voidaan kuitenkin tehdä niin paljon - parantuivatko he kenties myöhemmin, kun taiat kehittyivät kohti nykypäivää mennessä? Jotenkin hankala uskoa että taikamaailmassa olisi oikeasti hirveänpaljoa pitkäaikaissairaita.
Ne jotka eivät asu täällä, eivät käytä tohveleita vaan kenkiä.
Tällaset yksinkertaiset asiat tässä tekstissä oli jotenkin tosi kohdallaan. TÄmä ja hatun kaipuu teki tästä jotekin helpommin Alicen päänsisään menevää, sellaisia pieniä arkisia asioita, jotka oikeesti tarkoittaa kuitenkin ihan hirveän paljon.
Se, ettei Alice muistanut Nevilleä, oli ehkä koko tekstin surullisimpia asioita. Kirjoista tutut karkkipaperit olit musta saanut tosi hyvin upotettua tähän tekstiin ja Alicen ajatukset ja tunteet jotenkin on sydäntäsärkeviä.
Vaikka hetken aikaa hän näyttääkin aivan samalta kuin hullu mies ennen purskahtamistaan itkuun, hänen poskilleen kaartuu sama hymy kuin onnellisen kuvan naisella.
TÄmä melkein rikkoi sydämen, koska tässä Alice on kuitenkin niin lähellä totuutta, mutta ei enää yksinkertaisilla ajatuksillaan pysty yhdistelemään asioita ja ymmärtämään sitä kaikkea. Se, että Alice antoi karkkejaan myös Frankille oli musta suloista. He löytävät toisensa kaiken tämän jälkeenkin. <3
Tämä teksti oli kokonaisuutena tosi hieno ja koskettava. Kaikki oli kohdallaan (tekstissä) ja jotenkin kuulosti tosi uskottavalta ja hyvin sopisi myös oikeisiin kirjoihin tämä tarina. Kiitos tästä hirmuisen paljon. Tällaista taidetta tarvitsee aina välillä.
-
Kiitos ihanasta ja pohdiskelevasta kommentistasi, Lyra! :) Juuri tällaista on tosi kiinnostavaa lukea kirjoittajana. :)
Oon vähän kahtiajakoinen tämän kivun kanssa, kun en muista, että puhuttiinko kirjassa siitä, oliko Alicella ja Frankilla enää kipuja. Toisaalta vähän jännä, koska eihän kidustuskirous satu kuin vain silloin kun sitä oikeasti "tehdään" toisaalta taas ihan uskottavaa, että siitä kivusta on jäänyt edelleen sellainen jälki.
Minäkään en muista sitä (ainakaan enää nyt) varmaksi, mutta ajattelisin sen ikään kuin hermokivun tapaisena, sellaisena joka jää kolottamaan enemmän tai vähemmän jälkikäteenkin. Ajoittain, kenties vaihdellen. Kyllähän Harryllakin kidutuksen jälkeen olo tuntui heikolle ja pahalle, mutta hänelle se kesti vain hetken, kun taas käsittääkseni Alice ja Frank kirjaimellisesti kidutettiin hulluuteen asti. Siihen tarvitaan sen verran enemmän tehoja, ja kidutuksen kestoaikaa, että jos tulos on pysyvä sairaalahoito, ei se voi mitenkään kovin kevyttä olla. Tämä nyt on tietysti oma tulkintani, ja sopii tähän tekstiin, joten käytin sitä siinä, niin julmaa kuin se hahmoja kohtaan onkin.
Kiitos että löysit tämän ficin ja ymmärsit sitä niin hyvin. :)
-
Kommenttikampanjasta päivää! :)
Minä luen äärimmäisen harvoin näin surullisia tarinoita, mutta jollakin tapaa tämä veti minua puoleensa.
Alicen ja Frankin kohtalo on aivan ehdottomasti yksi surullisimmista Potter- fandomissa. Minun käy heitä hirveästi sääliksi, mutta vielä enemmän Nevillea, joka joutuu näkemään vanhempansa tuollaisina. Tuo osasto sinänsä kuulosti melkoisen ankealta paikalta, kun asukkaat eivät koskaan pääse ulos, vaan heidän maailmansa raja on tosiaan tuo ovi. Siitä tulee väistämättä sellainen pysähtyneisyyden tila, tai, niin kuin Alice onnistuneesti kuvaa, kelluminen ajattomassa tyhjiössä.
Tuo kuvattu kipu itsessään satutti aika tavalla, koska se liippaa omaa elämääni liiankin läheltä. Läheiseni on kipukroonikko, ja hän kärsii pysyvistä hermokivuista. Tosi on, että tuo kipu on sellaista, että siihen eivät lääkkeetkään auta täysin. Voin hyvin uskoa, että Alicen ja Frankin tilanne on jokseenkin sama.
Kaiken surullisuuden alla tässä tarinassa oli silti lämpöä ja lohdullisuutta. Nuo karkkipaperit, ja miten Alice samaisti ne salaisiin oviin, jonka kautta saattoi hetkeksi päästä pakenemaan osaston turruttavaa arkea. Samoin tuntui hyvältä lukea, että Alice kuitenkin jollain tasolla tunnisti Frankin ja Nevillen. Tai, vaikkei heitä persoonina, niin kuitenkin hän ymmärsi sen, että he olivat joskus olleet hänelle tärkeitä.
Kaunis ja haikea tarina, joka sai kyyneleet silmiin, mutta silti lämpimän tunteen sydämeen. Kiitos! <3
zilah
-
Myöhäinen mutta ISO kiitos kommentistasi, zilah! <3 Ihana kuulla, että tämä kosketti.
-
Halusin vielä kiittää siitä kommentistasi Kotitonttuun, joten tongin listaustasi ja bongasin tämän, mikä kuulosti kiintoisalta! (:
Siis apua, miten tätä pitäisi oikein kommentoida. Tämä oli todella kipeän upeasti kirjoitettu teksti! Osasit tosi hienosti kuvailla Alicen päänsisäistä elämää tällaiselle normaalijärkisellekin ihmiselle. Olit myös käyttänyt tosi hienosti tuota "hullu"-sanaa, kun sitä oli toistettu usein, mutta samaan aikaan se ei tuntunut toistamiselta, koska se oli Alicen itsensä ajatuksia, ja ajatuksissa nyt voi toistaa samoja asioita vaikka miljoona kertaa ilman, että se tuntuu sen toistamiselta. Olit myös tuonut tässä tosi hienosti esille muitakin hahmoja, erityispisteitä haluan antaa tuosta ylimääräisestä herrasta, jonka vuoteen eteen vedettiin verhot, koska ainakin oletan tämän olevan se ihmissusi-tapaus, mikä Mungossa oli silloin vitoskirjan aikaan. Toki, Frankin ja Nevillen kuvaukset olivat tosi osuvia, mutta näistä muut ovat puhuneet jo aiemmin, niin halusin sitten itse nostaa myös tuon esiin, kun tykkäsin siitä. (:
Tätä on jotenkin todella vaikea kommentoida, kun en oikein tiedä itsekään, että mitä haluaisin sanoa, kun on niin monta juttua, mihin tekisi mieli tarttua, muttei tiedä että mistä aloittaa. Tykkäsin kuitenkin aivan älyttömän paljon, tämä oli todella upeaa ja koskettavaa luettavaa!
Kiitoksia tästä, tämä oli kyllä oikein mielenkiintoinen kuvaus Alicen mielenmaisemasta! ((:
-
Onnea kommenttiarpajaisten voitosta! Tämä kiinnitti huomioini, sillä Alicesta ja Frankista on tullut luettua aika vähän. Tätä lukiessa Alicen ajatukset tuntuivat aluksi jopa melkein järkeviltä, mutta mukaan sekoittui pian elementtejä, jotka paljastivat, ettei hän ole kunnossa. Tässä oli todella monta koskettavaa ja sydäntäsärkevää kohtaa, kuten se, että "hulluille ovi on koko maailman raja", miten Alicen vuoteen vieressä nukkuu itkevä mies, miten sanat eivät enää tule ulos sellaisina kuin pitäisi ja kaikkein eniten se, millaisen selityksen olit keksinyt noille käärepapereille. Tuli sellainen tunne, että Neville on ehkä ainoa, joka ymmärtää äitiään ja tämän ajatuksia niiden osalta ja siksi säästää jokaisen paperin, vaikka mummi kehottikin kirjoissa häntä heittämään ne pois.
Minulla on samanlaiset tohvelit kuin toisillakin hulluilla. Ne jotka eivät asu täällä, eivät käytä tohveleita vaan kenkiä. Lisäksi minulla on aamutakki ja yöpaita, mutta en löydä mistään hattuani.
Tämä oli mielestäni myös hieno kohta ja kuvasi Alicen hämärtynyttä ajatuksenjuoksua.
Vaikka hetken aikaa hän näyttääkin aivan samalta kuin hullu mies ennen purskahtamistaan itkuun, hänen poskilleen kaartuu sama hymy kuin onnellisen kuvan naisella.
Voi itku, miten tämä lopetus koskee sydämeen :'( Neville on yksi suosikkihahmoistani, eikä hänenkään ole ollut helppo nähdä omia piirteitään parantumattomasti sairaiden vanhempiensa kasvoilla.
Kiitos tästä, hieno ja koskettava teksti!
-
Kommenttiarpajaiset toivat minut tämän tekstiin ääreen ja se olikin suuri ilo, sillä tämä teksti on hurjan hieno ja samalla sydäntäsärkevä. Tällaisia vanhempia ficcejä tulee luettua melko harvoin, mutta on hienoa huomata, että tämän ficin tulkinta on edelleen raikas ja uuden tuntuinen, sillä Frankista ja Alicesta on kaikkien näiden vuosien aikana kirjoitettu todella vähän.
Mielestäni tässä tekstissä hienointa on sen tasapainottelu selväjärkisyyden ja hulluuden, tiedon ja tietämättömyyden välillä. Alicen ajatukset kulkevat kuin virta, tarttuen vain välillä epäkohtiin tai asioihin, jotka herättävät jonkinlaisen muiston. Vähän kuin puron mukana kulkeva lehti, joka kulkee, mutta tarttuu välillä kiviin tai purossa kelluviin oksiin, jatkaakseen sitten jälleen matkaansa. Kuvaus kidutuskirouksen tuhoamasta mielestä on onnistunut ja pidän tulkinnastasi siitä, millaisen jäljen kidutus jättää jälkeensä. Lukija saa samalla itse miettiä, mistä kaikesta Alice puhuu. Olet poiminut alkuperäisestä teoksesta vihjeitä ja tunnistettavia asioita, mutta samalla rakentanut itse paljon.
Pidin siitä, miten Alice miettii suhteitaan osastolla oleviin ihmisiin, millaisilla tavoilla hän on opetellut ymmärtämään tilannettaan (erityisesti tuo Ne jotka eivät asu täällä, eivät käytä tohveleita vaan kenkiä.). On myös mielenkiintoista, miten hänellä ei ole tarvetta taikomiseen tai kaipuuta omaan taikasauvaan. Ajattelisin, että varsinkin taikaperheissä kasvaneille taikuus on osa omaa itseä ja kun se heiltä riistetään, jää jälkeen olo siitä kuin jokin aina puuttuisi. Tässä sitä ei kuitenkaan ollut, aivan kuin taikuus ei olisi heille enää olemassa muuta kuin taikaliemien muodossa. Se on surullista, mutta samalla näin ficcaajan näkökulmasta mielenkiintoinen näkemys!
Kaiken kaikkiaan tämä on todella hieno ficci, joka herättää uusia ajatuksia velhomaailmasta! On myös hienoa lukea, että tämä teksti on herättänyt muissakin vahvoja tunteita :) Kiitos tästä!
-
Suuret kiitokset tämän valinneille Thelinalle ja hiddenbenille. <3 Ja erityisen suuri ja myöhäinen kiitos sinulle, LillaMyy, kun jostain syystä en ole heti näköjään onnistunut kommenttiisi vastaamaan. <3
Ilahduttaa kuulla, että tämä ficci on onnistunut yhä puhuttelemaan ja koskettamaan lukijoitaan. Tämä oli myös minulle kirjoittajana teksti, joka nostatti vahvoja tunteita pintaan.
-
Kommenttikampanjasta päivää!
Heti kun näin sun listauksessa ficin Alicesta tartuin tähän. Mua on aina kiinnostanut, millaista Alicen ja Frankin elämä Pyhässä Mungossa oli ja paljonko nämä oikeasti ymmärsivät tilanteestaan. Tämä ficci vastasi siihen sydäntäsärkevällä tavalla.
Osasit mahtavalla tavalla kuvata Alicen sielunelämää. Yhtäältä hän ei tunnista edes omaa aviomiestään eikä oikein poikaansakaan, mutta toisaalta hän tuntuu olevan yllättävän perillä siitä, mikä hänen tilanteensa on ja miksi hän on Pyhässä Mungossa. Hän myös ymmärtää miksi hoitajat lääkitsevät häntä: eivät siksi, että haluaisivat auttaa häntä vaan siksi, että osastolla olisi rauhallista.
Hullujen ei kuulu lähteä pois, meidän paikkamme on tässä huoneessa. Mutta minä karkaan, salaa. Pakenen salaisista ovistani.
Tässä kohti näkyi sydäntäsärkevällä tavalla, millä tolalla "hullujen" hoito taikamaailmassa on. Alice itsekään ei usko, että häntä yritetään millään tavalla parantaa, häntä vain pidetään lukkojen takana pois muiden joukosta. Tästä tuli mieleen entisajan mielisairaalat ja ne kamalat kohtalot, mitä niissäkin laitoksissa on koettu.
Kaikesta huolimatta entinen Alice ei kuitenkaan ole täysin kadonnut: hän muistaa vielä välähdyksiä elämästään ja. Monella tavalla minulle tuli tästä kirjasta mieleen Edelleen Alice -kirja, joka kertoo siitä, miten Alzheimeria sairastava potilas hiljalleen unohtaa perheenjäsenensä ja myös itsensä. Ihan kuin kirjan Alice, myös tämän kirjan Alicella on edelleen tunteet jäljellä: hän tunnistaa poikansa ja tietää rakastavansa tätä, vaikka ei muistakaan edes pojan nimeä.
Tästä tekstistä jäi tietyllä tavalla surullinen olo, kun mietti, olisiko Alice voinut toipua, jos olisi saanut hoitoa sen sijaan, että häntä vain pidettiin säilössä Pyhässä Mungossa. Hyvin ajatuksia herättävä teksti, kiitos kovasti tästä!
-
Lämpimät kiitokset ficcini lukemisesta ja kauniista kommentista, Linne! Tämä on mnulle yksi tärkeä teksti, sillä Alicen raskas kohtalo puhutteli minua paljon kirjoissa.
Tästä tekstistä jäi tietyllä tavalla surullinen olo, kun mietti, olisiko Alice voinut toipua, jos olisi saanut hoitoa sen sijaan, että häntä vain pidettiin säilössä Pyhässä Mungossa.
Kenties olisi. Jotenkin oli mielenkiintoista miettiä sitä vanhanaikaisen (suorastaan historiallisen) ja modernin (miltei futuristisen) vaihtelua velhomaailman toimissa. Heillä on keinonsa korjata luita ja elvyttää vammoja taian avulla, mutta vaikka onkin mahdollista unhoituttaa ja palauttaa muistoja, ei särkyneelle mielelle tunnu olevan muuta parannuskeinoa kuin lukita piiloon ihmisten silmistä... :'( Se on surullista ajateltavaa. Alzheimer ja muistisairaat ihmiset toimivat tälle tekstille innoittajana, ja toivon kovasti, että heistäkin jokaisella olisi keinonsa elää jotakin kaunista ja rakasta uudestaan, edes jossain mielensä syvyyksissä.