Kirjoittaja Aihe: Mä muistan sen vieläkin kun eilisen; sen päivän kun mun veljeni sairastui, S  (Luettu 2024 kertaa)

Astronautti

  • Crownless
  • ***
  • Viestejä: 513
Nimi: Mä muistan sen vieläkin kun eilisen; sen päivän kun mun veljeni sairastui
Ikäraja: S  //Pops muokkaili ikärajan myös otsikkoon
Kirjoittaja: Shuriken
Beta: ei ole
Genre: Angst ja drama
Varoitukset: Kuolema-teema
Disclaimer: minäminäminä :  D
A/N: No tää nyt on tämmönen, kertokaa ihmeessä mielipiteenne!
:3 kiitän



Mä muistan sen vieläkin kun eilisen; sen päivän kun mun veljeni sairastui


Kun me tultiin takasin sairaalasta, mä olin todella surullinen. En mä oikeestaan edes löytänyt sanoja kuvaamaan sitä. Se oli ku syvää kaipausta yhdistettynä pohjattoman suruun. Ilmakin oli sen mukainen. Ei pilkahdustakaan auringosta, ei mitään, vaan masentavia sadepilviä ja sumua.  Kävelin faijan perässä sisälle. Se talo ei tuntunu enää niin kodilta. Tuntu ku jotain olis puuttunut. Kyllä mä tiesin mikä sieltä puuttui. Sasu ei enää ikinä kävelis tossa pihalla tai häiritsis mua aamulla kun tahdoin nukkua vielä vähän pidempään. Se ei enää koskaan hymyilis mulle tai auttais mua. Se ei enää koskaan olis mun veli.
 
En oikeen jaksanu tehdä mitään muutakaan, joten kävelin suoraan rappuset ylös mun huoneeseen ja rojahdin sängylle. Kaikki asiat yritti tunkeutua mun tajuntaani samaan aikaan. Ne sekoittuivat keskenään käsittämättömäksi puuroksi. Hieroin silmiäni ja yritin rauhoittua. Mut ei se ollu niin helppoa. Kuulin ku mutsi ja faija jutteli alakerrassa. Sitten mutsin askeleet läheni rappusia ja se tuli yläkertaan. Menin sitä vastaan.
Mutsi näytti jotenkin erilaiselta. Sellaiselta, ku taistelunsa hävinnyt sotilas näyttää, kun se palaa kotiin ilman toveriaan. Ku meijän katseet kohtas ylätasanteella, se hymyili mulle nopeesti. Sitten se vaan kääntyi ja meni Sasun huoneeseen. Se huone oli siisti. Paljon siistimpi kuin mun sikolätti. Katselin hölmistyneenä kun se käveli siellä, katseli kaikkia tavaroita ja joihinki se koski. Ei siirtänyt, vaan kosketti hennosti. Mä menin sen perässä ja kattelin kans ympärilleni. Mun katse osui yhteen kirjaan Sasun hyllyssä, joka oli omituisessa asennossa. Silloin mä muistin miksi se oli siinä. Otin Jenny Downhamin, Ennen kuin kuolen, käteeni ja avasin sen. Kirjan sisällä oli kirjeveitsi. Mä pyyhkäsin sen veitsen nopeesti taskuuni, ettei mutsi vaan huomais sitä. Se kysyis kuitenkin miksi se oli siellä, enkä mä todellakaan halunnut selittää sitä sille.
Pian mutsi tuli Sasun sängyn viereen. Tyynyn paikalla lepäs Sasun nalle, ruskea pörröinen nalle. Mulla oli samanlainen. Ei kylläkään noin tuhruinen. Eikä mun nallelta puuttunut toista silmää. Mutsi otti sen nallen käteensä.

Mutsi vaan seiso siinä ja katto sitä nallea. Sitten, ihan yllättäen, se alko itkemään, ei mitenkään vuolaasti. Kyynelet vaan valus sen poskia. Se vajosi polvilleen siihen sängyn eteen ja kyyneleet tippu sen poskilta siihen huoneen lattialle. Siihen mun veljen huoneen lattialle. Veljen, joka ei enää koskaan palaisi kotiin.

Mä menin sitten lohduttamaan mutsia. Kävelin siihen ja polvistuin sen viereen. Annoin sen itkeä mun olkaa vasten. Sillä oli varmasti vaikeeta. Oli mullakin, mutta en vaan näyttäny sitä. Olin vahva, tai sit olin ainakin hemmetin hyvä esittämään sitä. Sasun kuolema oli kaikille kova pala. Aika parantaa haavat, muttei auta unohtamaan. Mä muistan sen vieläkin kun eilisen; sen päivän kun mun veljeni sairastui.

          *
Sasu oli aina menevä poika. Aina jossain, eikä melkeen koskaan kotona. Mä katselin sen menoa sivusta. Tänään se touhotti siitä kun oli lähdössä sen tyttöystävän luokse kattomaan jotain leffaa. Ilmeisesti sinne oli tulossa jotain muitakin. Se oli aika innoissaan tosta ja intoili mulle siitä jo pari tuntia etukäteen. Mut sen lähtö myöhästy melkein tunnilla ku mutsi pisti sen siivoamaan huoneensa. Tai no ehkä se oli enemmän mun vika. Satuin vaan kävelemään sen huoneen ohi just sillon kun se löi jalkansa johonkin siinä tavarapaljoudessa. Se pomppi hetken yhden jalan varassa ja piteli molemmilla käsillään toisesta jalasta kiinni ja kiros raskaasti. Sitten sen tasapaino petti ja se kaatu sinne oman romunsa sekaan. Mä meinasin kuolla nauruun. Nauroin ihan kippurassa siinä lattialla. Ei Sasukaan sitten vissiin keksiny muuta reaktiota joten sekin alkoi nauraa. Se oli kai vähän hullu tai jotain.  Kun me siinä sitten molemmat naurettiin, ni mutsi oli hiipinyt siihen mun taakse. Sillä oli aika tyrmistyny ilme. Mä vaan liukenin paikalta mahdollisimman nopeesti, kun se jäi jututtamaan Sasua.  No loppujenlopuksi Sasu joutui sitten siivoamaan. Se sai sentään hommansa kunnialla päätökseen ja lähti Elinan luokse Meerin kanssa. Meeri oli Sasun paras kaveri. Ne oli tunteneet toisensa jo eskarista asti. Niillä oli välillä vähän outoja juttuja. Kai se oli jotain inside läppää. Ei ne kuitenkaan koskaan ollu seurustellu. Ne oli vaan parhaimmat kaverukset.

Asiat ei kuitenkaan menny Elinalla ihan putkeen. Sasu oli kesken elokuvan noussut sohvalta hakemaan vettä. Samalla ku se oli noussu ylös, sen jalat oli pettäny alta ja se oli kaatunu selälleen maahan. Se kaikki johtu siitä että sen takaraivoa viilsi voimakas kipu. Se oli sitten pyörtyny. Muut oli tietty ollu ihan paniikissa. Oli ne sentään ambulanssin osannu soittaa.  Ne ambulanssihemmot vei Sasun mukanaan sairaalaan. Sairaalasta soitettiin meille kotiin ja mutsi lähti saman tien sairaalaan. Mä ja faija lähettiin tietty mukaan. Olihan Sasu sentään mun veli ja mä välitin siitä. Onneks, ku me päästiin sairaalaan, niin siellä kerrottiin että kaikki oli nyt kunnossa. Mut jotain oli vialla ja siitä piti ottaa selvää.

Sairaalasta ne passitti Sasun muutamiin testeihin. Tai no ei niitä ollu muutamaa. Lähemmäs parikymmentä niitä oli. Se joutui kanssa magneettikuvauksiin. Siitä se ei tykänny. Sillä oli muutenki ahtaanpaikankammo. Vai haluaisitko sä muka maata vapaaehtoisesti siinä muoviputkessa. Sasu oli viellä niin pentu, että sillä oli sen nalle mukana. Vaikka se oli jo 15, ei se hävenny sitä. Sasu oli aina ollu sellainen, et ei sitä kiinnostanut mitä muut ajatteli. Se teki just niinku halusi.

Testien jälkeen alko se odottaminen. Mä olin aina inhonnu odottamista. Ja varsinki tällasessa asiassa. Eihän se edes koskenu mua, mut silti mä olin kireä ja hermostunut. Kulu viikko ja toinenkin eikä sairaalasta kuulunu mitään. Lopulta ne sitten soitti. Mä vastasin puhelimeen sattumalta. Sen nuoren naisen ääni oli niin ärsyttävä. Sellanen narina ku lähtee jostain rasvaamattomista ovensaranoista. Annoin sen puhelimen vaan nopeesti mutsille. Ne käski sieltä vaa tulla sairaalaan ni lääkäri jututtais meitä.

Seuraavan päivänä me sitten lähettiin sinne sairaalaan. Kaikkia jännitti ja pelotti ainakin vähän. Mut mä olin positiivinen. Olin ihan varma että mitään ei löytyny. Tai olin varma siihen asti kun näin sen lääkärin ilmeen. Ekaks kun se tuli sisälle siihen huoneeseen, se hymyili. Ehdin jo huojentua. Mut sitten sen ilme meni vakavaksi ja mä hengähdin syvään. Valmistauduin kuulemaan pahimman.

Kun se lääkäri avas suunsa, se puhui hitaasti ja rauhallisesti. Sen ääni oli jotenki ärsyttävä. Ihan niinku me oltais jotain idiootteja, jotka ei tajua normaalia puhetta. Se puhui kauan. Todella kauan. En ymmärtäny puoliakaan siitä. Mut pääpointin tajusin kyllä. Sasu sairasti jotain todella harvinaista aivosyöpää. Aivorungon syöpää. Ja vain harvat selvis siitä hengissä. Se sano et ne yrittää kaikkensa mut ei lupaa mitään.
Vittu, tää tästä viellä puuttuki. Pelko hiipi mun mieleen ku salakavala käärme. Luikerteli ja otti valtaansa aivojen pienimmänkin sopukan. Voiko sen parantaa? Mitä nyt tapahtuis? Mitä jos Sasu ei selviäis hengissä? Oli liikaa kysymyksiä ja silti liian vähän vastauksia. Katsahdin nopeesti mutsiin. Sen ilme kerto kaiken mitä mun tarvitsi ikinä tietää. Se piti Sasua kädestä.  Kyynel valu mutsin poskea pitkin. Mut Sasu ite ei itkeny. Se vaan tuijotti eteenpäin. Sen kädet oli turrat ja kylmät. Mä kävelin siihen Sasun viereen. Ja sit, ihan puskista, mä halasin sitä, ekaa kertaa elämässäni mä halasin Sasua, koska se tarvitsi sitä. Enemmän ku kukaan muu.

          *

Ei ne lekurit sitten ikinä saanu sitä parannettua. Mutsiki oli jo lopettanu itkemisen. Se vaan nojas mun olkapäähän. Nousin ylös lattialta ja mutsi seuras. Se hymyili mulle, Pörrötti mun hiuksia ja lähti huoneesta. Mä halusin nyt pois siitä talosta, ulos vähän tuulettumaan. Astelin sitten sinne sateisensumuiseen ilmaan.
Märkä maa litisi mun kenkien alla. Kävelin verkkaiseen tahtiin tietä pitkin. En mä tiennyt mihin olin menossa. Annoin vaan jalkojen viedä, minne ikinä veisivätkin.
Miettisin taas Sasua. Se oli ollut liian nuori kuolemaan. Sillon, ku sain tietää diagnoosin, ni mä vannoin etten anna sen kuolla. Ekaa kertaa elämässäni mä olin jättänyt lupauksen täyttämättä.
Syöpähoidot oli ollu sille tosi kova paikka. Sen ylpeys, hiukset, lähti niitten sytostaattien takia. Ei se niitä olis halunnut syödä. Mut ei sillä ollu vaihtoehtoja, ne solunsalpaajat olivat ainoo asia mikä piti sen tolpillaan. Miltähän Sasusta mahto tuntua kun joka ainut karva sen kehossa lähti pois. Mulle ainakin tulis alaston olo. Ihan ku joku patsas joka seisoi vähissä vaatteissa keskellä jotain toria kaikkien ihmisten pällisteltävänä. Ei se peruukkiin olis koskenu. Se olis ollu jo liikaa. Pipoa se käytti. Onneks se kuitenki jatko hymyilyä. Viimeiseen asti.

Olin huomaamattani kävelly läheiseen puistoon. Siinä samassa puistossa me oltiin Sasun kanssa pienempänä leikitty. Se kiipes aina ton yhden kiipeilytelineen huipulle ja julisti ittensä kukkulan kuninkaaks. Mä en päässy kiipeemä sinne. Mun voimat ei vaan riittäny. Kerran kun Sasulla oli sen nalle mukana, ni mä pöllin sen. Em mä oikeen tiennyt miksi sillä oli se nalle mukana. Kai se liitty jotenki siihen että sen lemmikkimarsu oli kuollu samana aamuna. Juoksin sen nallen kanssa ympäriinsä ja laulelin pilkkalauluja. Olinhan mä nopeempi ku se, koska olin pienempi. Lopulta se sitten lopetti mun jahtaamisen ja istu keinuun surullisen näkösenä. Päätin lopettaa leikkimisen ja kävelin sen eteen ja ojensin sen nallen sille. Se otti sen vastaan, mut mökötti mulle vieläkin. Istuin sen viereen ja olin valmis pyytämään siltä anteeks.

Havahduin siihen kun avasin just suuni ja istuin siinä samassa keinussa ku sillon. Ja tajusin että Sasu ei istunukkaa mun vieressä se nalle kädessä. Katsoin apeana maahan. Sasu ja mä oltiin aina oltu erottamattomat kaverukset. Tai no oltiin me enemmän ku kaverukset. Me oltiin veljekset. Sasu oli merkinny mulle aivan liikaa.
Sit tunsin jotain mun taskussa. Jokin poltteli siellä aivan selvästi mun reittä vasten. Kavoin sen nopeasti esiin. Mä nousin nopeesti ylös se kirjeveitsi kädessä. Mun silmät vetisty samalla kun mä mietin mitä tekisin. Juoksin sen liukumäen viereen jossa mä ja Sasu oltiin joskus leikitty. Halusin sen kirotun esineen pois silmistäni, enkä halunnu enää ikinä nähdä sitä. Vajosin polvilleni siihen liukumäen viereen. Mun polvet kastu heti läpi ja tunsin kylmän mun jaloissa. Mutta olin liikaa keskittyny siihen mitä mä tein. Aloin kaivaa.

           *
Siitä oli jo jonkun aikaa ku kuolemantuomio tuli. Lääkärit vaa ilmotti kylmän rauhallisesti että enää ei ollu mitään tehtävissä, jotta saatais se syöpä pois. Sanottiin  vaan et nyt keskityttäis sen vaikutusten lieventämiseen. Siihen asti kunnes… En mä voinu edes ajatella sellasta. En mä voinu antaa mun veljen kuolla. Mutta mitä mä voisin tehdä? Tunsin oloni riittämättömäksi, turhaksi, pieneksi. Ihan niinku musta ei olis mitään hyötyä kenellekään. Mä halusiin vaan olla avuksi. No parhaiten mä olisin avuksi jos olisin Sasun kanssa sen ajan mitä sillä oli jäljellä. Koitin piristää sitä. Ei sillä ainakaan kauheen huonosti mennyt. Se hymyili vielä ja nauroikin joskus. En sitten tiedä miltä siitä oikeasti tuntui. Kun tarkkailin sitä niin että mutsi ja faija ei ollu lähistöllä, ni se oli hiljanen ja tuijotteli tyhjyyteen. Annoin sen sillon olla rauhassa. Mulla ei ole pienintäkään käsitystä mitä ihminen miettii tossa tilanteessa. Sasu oli oman ruumiinsa vanki ja virui nyt kuolemansellissä kellon tikittäessä kohti kuolemaan.
Heräilin öisin satunnaisiin paniikkikohtauksiin. Pyyhin aina vaan hikeä pois mun kasvoilta ja koitin saada uudestaan unta. Yks yö uni ei tullut uudelleen ja kävin hakemassa vessasta juotavaa. Samalla kurkkasin Sasun huoneeseen, kello tais olla jo kolme yöllä. Ja se makas siellä sängyssään silmät auki ja tuijotti kattoon. Kysyin siltä että, eikö se saa unta. Se huikkas takasin että, ei kun se vaan heräs johonkin uneen. Sasu käänsi kylkeä, niin etten nähny enää sen kasvoja. Ei se oikeasti ruvennu nukkumaan. Mä tunsin sen liian hyvin. Tossa vaiheessa se oli vielä ihan elinvoimainen. Mut sit se päivä koitti. Päivä jota mä vihasin yli kaiken. Päivä, jolloin mä koin elämäni suurimman yllätyksen.

Yks aamu kuulin vaan hätääntynyttä huutoa Sasun huoneesta. Menin kattomaa sitä. Se vaikutti olevan ihan kunnossa. Mut se ei todellakaan nähnyt mitään. Menin heti hakeen faijan. Se päätti, et nyt pitäs lähteä mahdollisimman nopeesti sairaalaan. Kattelin sitten ku auton perävalot kaikkos kulman taakse. Taas mut jätettiin odottamaan. Mä vihasin olla odottajan osassa. Mut en mä voinut muuta, kun odottaa…

Kotiin tultuaan faija selitti mitä sairaalassa sanottiin. Se Sasun kasvain sen aivoissa paino ilmeisesti sen aivojen näköaluetta. Ne vois ehkä saada sen leikkauksella kuntoon. Mut Sasu pääsis leikkaukseen ehkä kahden viikon päästä.
Sasu oli todella vihanen. Katoin sitä ku se seisoi eteisessä. Se oli pukeutunu mustaan huppariin ja farkkuihin. Ne oli laittanu sille valkosen siteen silmien eteen, vissiin ettei se vahingoittais niitä tai jotain. Sasun musta pipo oli osittain siteen päälle. Näky oli pelottava. Niinku se ei olis edes tästä maailmasta. Sen suu oli todella pienesti auki ja sen kasvoilta paisto raivo, vaikka sen silmiä ei edes näkyny. Sen molemmat kädet oli nyrkissä. Se huokui pahaa oloa ja vihaa. Hetken aikaa mua oikeesti pelotti.
Mut se hälveni pian. Päätin auttaa sitä. Lähin taluttamaan sitä rappusia ylös, sen omaan huoneeseen. Ovella mä päästin siitä irti. Se ei kääntyny muhun päin vaan kuiskas hiljaa:

”Kiitos, Samu…”

Sen ääni oli jotenkin oudon käheä ja voipunut. Annoin sen vaan olla. Musta tuntu että olis parasta jos mä vaan jättäisin sen rauhaan. Käännyin kohti omaa huonetta, mut heti kun olin ottanut ekan askeleen Sasu paiskas oven niin kovaa kiinni että mun sydän hypähti kurkkuun. Pamahdusta seuras korvissa soiva räsähdys. Sasun lamppu oli tippunu lattialle ja hajonnu tuhannen sirpaleiksi. Menin korva vasten Sasun ovea ja kuuntelin. Se selvästi itki siellä. Nyyhkytti, mut niin hiljaa että se luuli, etten mä kuule. Miksi se yrittää esittää vahvempaa kuin oikeasti on. Huokaisin ja palasin omaan huoneeseeni.

Seuraavaa tapahtumaa mä en ollu ite todistamasssa mutta luulisin että se meni jotenki näin:

          *

Mä oli erittäin vihanen ja pettynyt. Nyt kun multa oli näkökin lähtenyt, miten muka voisin tehä tästä elämästä enää yhtään siedettävää. Onneks Samu sentään talutti mut mun huoneeseen. En mä halunnu joutua kenekään talutettavaksi. Mä kyllä pystyisin pitämään huolta itestäni. Mut kyllä mä tiesin. Jossain kohtaa tulisi se tilanne että mä en enää pärjäis omillani. Mun oli pakko alistua siihen että mä oikeasti tarvitsin muiden apua. Vaikka mä en olis halunnut. Heti kun pääsin huoneeseeni, paiskasin oven kiinni niin kovaa kun lähti. Kavahdin vähän sen jälkeistä räsähdystä, mut ei mua oikeesti kiinnostanut mistä se tuli.  Mua vitutti aika raskaasti. Ei tästä tullu oikeen mitään. Kaikki mun tunteet pyrki pintaan samaan aikaan ja mä rojahdin sängylle ja itkin, vuolaammin kuin koskaan ennen. Paha olo velloi mun sisällä ja aaltoili ulos mun suusta ympäröivään ilmaan. Äkkiä mulla oli tosi kylmä.
Aloin sitten miettiä että oliko tässä oikeasti mitään järkeä. Pelkkää kipu ja kärsimystä aamusta iltaan. Ja kaikki alkoi heti huomenna uudestaan. Hautasin pääni käsiini ja toivoin että voisin vaan kadota. Sillon mä tajusin. Mulla oli laatikossa kirjeveitsi. Sillä tän sais loppumaan. Saisin viimeinkin olla rauhassa. Ei enää kipua eikä kärsimystä. Mun ilme vakavoitui. Nousin ylös ja kävelin siihen suuntaan missä kuvittelin laatikon olevan. Haparoin hetken kunnes löysin oikean kahvan ja avasin sen. Otin veitsen käteeni. Mä olin valmis.

Silloin astuin aiemmin rikkomaani lampunsirpaleeseen.  Sitä kipua ei oikein voi sanoilla kuvailla. Viiltävä tuska poltti mun jalkapohjaa ja mä kaaduin taaksepäin. Sitten mulla pimeni. Enkä muista enempää...

         *


Kuulin kovan tömäyksen Sasun huoneesta. En tienny mitä oikeen tapahtu mutta ponkasin ylös sängyltä ja ryntäsin Sasun huoneeseen. Näky ei ollut kiva. Sasu makas maassa selällään, veitsi kädessä ja jalka valuen verta. Koitin herätellä sitä mut se ei reagoinu mitenkään. Heti ku mä näin sen veitsen, tajusin tilanteen. Otin sen nopeesti pois sen kädestä. Nappasin Sasun hyllystä summamutikassa yhden kirjan ja huitasin sen veitsen sinne väliin. Tuuppasin vielä kirjan puolihuolimattomasti takasin hyllyyn. En mä voinut antaa mutsin nähdä Sasua silleen. Ei se kestäis sitä. Se olis sille liikaa. Sillon mä vannoin etten enää ikinä jättäis Sasua yksin. En voisi. Se merkitsi mulle aivan liikaa.

*

Sain sen kuopan täytettyä. Nyt se veitsi makasi märässä hiekassa, eikä enää ikinä muistuttaisi mua. Kyynel tipahti mun poskelta siihen kasan päälle, aivan kuin sinetiksi. Sen merkiksi että kaikki olisi peruuttamatonta. Nousin ylös ja pyyhin suurimpia hiekkoja pois mun polvista. Kävelin ripeästi takasin keinulle ja istahdin siihen. Sumu kierteli leikkikenttää, kuin täällä olisi jotain jota se ei voisi piirittää. Näin kun sumu pyörteli kauempana metsikön reunassa. Enää oli jäljellä vain yksi muisto, vaikka se oli kovin tuore. Se tuntui jos etäiseltä kuin se olisi tapahtunut vuosia sitten.

          *

Sasun ollessa vielä hengissä mä nuokuin sairaalan penkeillä kun faija tuli tönimään mut hereille. Näin heti sen ilmeestä mikä mätti. Nousin ylös ja kävelin sen kanssa Sasun sairaalavuoteen vierelle. Sasu oli jo todella huonossa kunnossa. Se pysty just ja just ite hengittämään. Välillä se joutui käyttämään konetta apuna. Ei tollanen oikeen ollut elämää. Elää vihanneksena riippuvaisena jostain koneista. Sasu hengitti vaivalloisesti ja sen rintakehä kohoili nopeasti. Se tiesi itekkin että se oli lähellä. Mua pelotti.
Mutsi otti Sasu kädestä kiinni. Ja mä pidin sen toisesta kädestä. Se puristi mun kättä viimesillä voimillaan jotka sillä oli. Se katto ekana mutsiin ja faijaan ja sitten käänsi päänsä muhun. Mä katoin sitä suoraan silmiin. Sillon mä tiesin että tää olis viimeinen kerta kun ikinä näen ton elon liekin sen silmissä. Sasu katto mua hetken. Ja sitten se pentele hymyili mulle, ja mä hymyilin takasin.
Sasu sulki silmänsä.
Se makas siinä niin rauhallisena ja huolettomana. Mikään ei enää ikinä satuttais sitä. Tiesin että viimeinkin se saisi rauhan.
Sitten Sasun käsi herpaantui ja sen hengitys lakkasi. Kyllä mä tiesin mitä oli tapahtunut. Sasu oli poissa. Peruuttamattomasti. Lopullisesti. Poissa…

Äkkiä sen huoneen valtasi ahdistava ilmapiiri. Ainut asia joka loi lämpöä, oli Sasun nalle joka lepäsi lamppua vasten sen yöpöydällä, yhtä huolettomana ja rauhallisena kuin omistajansa.

         *

Olin just nousemassa keinusta. Mut päätin piirtää vielä yhden jutun. Aloin piirtämään; Keppi liuku hiekkaa pitkin jättäen siihen kaartuvia uria. Yritin piirtää nallea. Samanlaista nallea kun Sasulla oli ollut. En mä ollu koskan mikään piirtäjä. Tääkin tuotos näytti aika kömpelöltä. Mut ei sillä ollut väliä.
Sitten vielä yks juttu; otin kepin ja kirjoitin maahan:



Lepää rauhassa, veljeni.
-   Rakkaudella, veljesi Samuel


Nousin ylös keinusta. Samalla ku nousin, ni mun takaa metsiköstä lehahti lentoon lintu. Se oli valkoinen kyyhky. Ei täällä päin pitäisi elää kyyhkysiä. Kattelin vähän aikaa sen linnun lentoa. Siivet lepattaen se liiteli sateensumuisella taivaalla. Pian se kuitenki hävis horisonttiin. Sasu oli aina ollu mulle tärkeä. Sillä hänestä välitin eniten. Mun veljestä ja parhaasta ystävästä. Sasusta.
Sitten mä hymyilin, en ilosta, vaan toivosta.
Kaikki kääntyis vielä hyvin.
Olin varma siitä.


« Viimeksi muokattu: 16.02.2011 20:19:32 kirjoittanut Shuriken »



Olisipa kaipaus viiniä,
ympäripäissäni
minä odottaisin sinua.

Spot

  • Aikamatkustaja
  • ***
  • Viestejä: 97
Vs: Hänestä välitin eniten, S
« Vastaus #1 : 22.07.2010 22:48:50 »
Voi herran jumala. Mitä tästä pystyy edes sanomaan Tää oli jotain niin surullista ja niin ihanaa. En yleensä pysty lukemaan mitään mikä liittyy syöpään tai muihin tappaviin tauteihin mutta nythän näköjään luin. Sait mut itkemään, joten hemmetin hyvää tekstiä.

~Spot