A/N: Tässä olisi seuraava luku, sen kanssa oli hieman ongelmia, mutta en siitä enää parempaa saa. Olen kirjoittanut siitä kaksi erilaista versiota, mielestäni tämä oli kuitenkin parempi. Kiitos paljon betauksesta NiNNNi :lle! Mutta kommentoikaa, jookosta!?
3. luku
Tuntui ironiselta, että olin ilman näkyjänikin osannut ennustaa oikein. Siinä minä istuin, nojaten vasten kylmää ja kovaa kallionseinämää pää painettuna käsiini. Hiukseni sojottivat jokaiseen suuntaan ja ennen silmiäni ympäröineet leveät mustat rajaukset olivat sotkeentuneet ympäri naamaani. Oloni ei ikinä ennen ollut niin yksinäinen ja minulle tuli ahdistava olo kun katselin kallionkolon läpitunkemattomaan pimeyteen. Pimeys toi mieleeni mielisairaalassa viettämäni ajan, josta en tosin muistanut lähes mitään. Tiesin vain, että minua oli pidetty pimeässä, syrjitty ja kohdeltu huonosti oudon kykyni takia. Silti olin varma, ettei se ollut satuttanut minua yhtä paljon kuin tämä. Olin kietonut käteni jalkojeni ympärille ja käytin kaikki voimani ollakseni ajattelematta. Ollakseni tuntematta, näkemättä ja muistelematta. Enkä siltikään pystynyt estämään kaikkea.
Osan ajasta olin käyttänyt hyödyllisestikin. Olin miettinyt tapaa lopettaa ikuinen elämäni. Olin ehdottoman varma siitä, että minun olisi parempi lakata olemasta kuin elää ikuisuus kärsien. Emmett, ihana karhumainen veljeni, oli tullut ensimmäisenä mieleeni. Tiesin ettei hän minua tappaisi, ei vaikka kuinka rukoilisin, mutta silti tahdoin yrittää. Niinpä kaivoin piukkojen, hänen minulle ostamiensa, farkkujeni taskusta pienen hopeisen matkapuhelimen. Sormeni kiisivät näppäimillä eikä mennyt sekuntiakaan, kun luuri oli jo korvallani. "Alice", Emmettin yllättynyt ja huolestunut ääni vastasi välittömästi. "Emmett. Sinun on autettava minua. Ole kiltti ja tapa minut, ole kiltti. En halua enää elää, en ilman Jasperia. Ole kiltti. Ole kiltti, minä pyydän. Tapa minut.", toistelin puhelimeen nopeaa vauhtia. Ääneni säröili, olin jälleen puhjennut kyynelettömään itkuun. "Alice! Ei, en todellakaan tapa sinua, eikä niin tee kukaan muukaan", Emmettin raivostunut ääni huusi minulle puhelimesta. "Olemme yrittäneet soittaa sinulle satoja kertoja, etkä sinä vastaa. Ja nyt sitten soitat ja pyydät minua tappamaan itsesi, vaikka Jasper rakastaa sinua ja on suunniltaan huolesta. Eikä hänellä ole ketään toista, se suutelu-juttu oli vain..."
En kestänyt enää kuunnella. Läpsäytin simpukkamallisen puhelimen läpän kiinni vihaisena, en halunnut kuulla enää ainuttakaan valhetta. Avasin puhelimeni kuitenkin pian uudestaan ja vilkaisin näytölle pelkästä mielenkiinnosta. Puhelimeni oli ollut tarkoituksella äänettömällä, en ollut halunnut vastata kenenkään puheluihin. Ilmeisesti perheeni kuitenkin halusi saada minut takaisin, sillä kännykkäni väitti minulle tulleen näiden muutaman päivän aikana 357 vastaamatonta puhelua. Huokaisin syvään ja puristin puhelinta kovaan nyrkkiini, hieman liian kovaa sillä sen molemmille puolille ilmestyi sormeni painaumat. Vaihdoin äänettömän tilan yleiseen, vaikken tiennyt miksi. Aioin hankkiutua koko kapineesta eroon välittömästi.
Juuri kun olin heittämässä tuota typerää elektronista metalliesinettä ulos kolostani, noin sadan metrin pudotukseen, se alkoi laulaa rakkauslaulua. Huoletonta ja kevyttä soittoääntäni. Vilkaisin murhaavasti soittajan numeroa ja muutaman sekunnin jälkeen päätin vastata, vielä viimeisen kerran. "Carlisle", tervehdin soittajaa kylmällä äänellä. Parempi sekin kuin, että ääneni sortuisi. "Se oli pelk..", Carlisle aloitti, mutta tiesin mitä oli tulossa joten keskeytin hänet tylysti huutaen; "Älä hitto sinäkin aloita! Jasper ei rakasta minua, elämäni tuhoutui, hän oli kaikkeni! Ja minä kyllä keksin tavan päästä ikuisesta elämästäni, jos Emmett ei auta, niin kyllä joku muu auttaa, ihan varmasti!" Sen sanottuani, tai siis huudettuani heitin kännykän kaikin voimin ulos kolostani. Hetken kuluttua kuulin se räsähtävän maahan jossain hyvin kaukana.
Tosiasiassa en ollut niinkään varma, kuka suostuisi päättämään elämäni. Minulla oli suuri houkutus lähteä Italiaan Volturien luokse, mutten halunnut asettaa perhettäni vaaraan. Eikä ollut taattua, että Volturit edes suostuisivat pyyntööni, he halusivat erikoisen kykyni kokoelmaansa. Ja Aro toistaisi kuluneet sanansa "Mutta Alice, mikset liittyisi meihin? Kykysi on liian arvokas tuhottavaksi", heti kun pyytäisin häntä tappamaan minut. Nyt kun siis kukaan perheestäni ei minua suostuisi auttamaan ja Volturit olivat poissa laskuista, minun oli keksittävä jotain muuta. Itse en voisi itseltäni henkeäni riistää, se olisi liian vaikeaa ja tuskaista. Painoin pääni jälleen käsiini ja koitin keksiä uusia keinoja, kun kova tuuli toi nenääni suuren, jättikokoisen nuoren uroskarhun hajun. Mieleeni luikerteli kysymys, jota en pystynyt vain ohittamaan. Pystyisikö suuri karhu tappamaan vampyyrin? Painuisivatko sen veitsenterävät kynnet kyllin syvälle kivikovaan ihooni raadellakseen minut palasiksi. Ja jaksaisiko se tuhota minut kokonaan vai lopettaisiko se kesken leikin? Vaihtoehto puistatti minua, onnistuessaan se tulisi olemaan erittäin tuskainen. Enkä edes ollut varma, tuhoutuisinko täysin jos raadeltua ruumistani ei poltettaisi. Silti päätin yrittää, en halunnut olla olemassa enää hetkeäkään, hän oli tuhonnut elämäni. Elämäni, jonka ainoa valopiste oli ollut juurikin hän itse.
Salaman nopeasti loikkasin alas kalliolta ja vetäisin sieraimiini raikasta metsäilmaa. Sain nopeasti vainun karhu-uroksesta, se oli vain muutaman kilometrin päässä. Ajatus niin hitaasta ja tuskallisesta kuolemasta puistatti minua yhä, kun saavuin aukiolle missä suuri petoeläin vartioi reviirinsä rajaa. Se oli kiistatta kookkain karhu jonka olin ikinä nähnyt ja se näytti väkivahvalta. Ehkä se todella voisi tuhota minut jos en vastustelisi yhtään.
Hiivin hiljaa, varoen päästämättä ääntäkään karhun taakse. Se ei huomannut minua joten asetuin makaamaan selälleni noin parin metrin päähän siitä. Annoin vielä vanhojen ihanien muistojen virrata lävitseni koettaen unohtaa sanat ja teot mitkä olivat minut tähän tilanteeseen ajaneet. Sitten otin maasta nyrkin kokoisen kiven ja viskasin sen voimakkaasti jo ennestäänkin vihaisen oloisen karhun suureen takapuoleen. Ensin se murahti kivusta, mutta vain sekuntia myöhemmin se kääntyi ja katsoi raivoissaan hentoa ruumistani, joka makasi avuttomana maassa. Näytin helpolta saaliilta. Suljin silmäni ja korvani, mutta tiesin silti karhun hyppäävän minua kohti, maa tärisi sen valtavan painon alla. Vedin henkeä keuhkoihini viimeistä kertaa ja taioin hänen kauniit kasvonsa mieleeni. Muistin niistä jokaisen pienenkin yksityiskohdan. Tunsin kuinka karhun veitsenterävät kynnet painautuivat ohuen jalkani läpi hirvittävällä voimalla. Sisälläni ailahteli epätoivon, surun, tuskan ja kivun lisäksi yllättävä tunne, ilo. Olin iloinen siitä, että tämä ehkä onnistuisi, olisin onnellinen jos kaikki päättyisi nyt.
Karhu oli lävistänyt jalkani jo kymmenkunta kertaa ja jokaisella raapaisulla mieleni teki huutaa tuskasta, se todella sattui. Kuitenkin makasin hiirenhiljaa, liikahtamattakaan paikaltani. Tiesin, että äkkinäinen liike tai kova huuto saattaisi pelästyttää karhun pois. Ja sitä en tässä vaiheessa olisi enää kestänyt. En tiennyt, pystyikö vampyyri menettämään tajunsa, mutta siltä minusta nyt tuntui. Silmäni olivat olleet koko ajan kiinni, joten en tiennyt oliko vasen jalkani enää kiinni minussa. Sekä sisäinen, että ulkoinen kipu raastoivat minua satoihin osiin ja tyytyväisenä tunsin ajelehtivani pimeään. Viimeinen asia, jonka muistin, oli kova huuto, josta en saanut selvää, en edes ollut varma tuliko se mahdollisesti omasta suustani. Muistin myös kovat, voimakkaat kädet jotka kiertyivät ympärilleni siirtäen minua. Sitten kaikki pimeni kokonaan. Toivottavasti ikuisiksi ajoiksi.
