Iso kiitos kaikille kommentoijille! En viitsi alkaa kiitellä kaikkia erikseen
Chewylle sen verran, että minun tekstistäni löytyy kyllä kappalejaot, eikä teksti ole kirjoitettu pötköön, kannattaisi varmaan vähän syventyä asioihin ennen kuin heittelee vääristynyttä kritiikkiä
Ajattelin nyt tähän ficciin kirjoittaa lyhyempiä lukuja, niin saan jatkoa laitettua useammin. Yleensä suosin sellaisia 8 sivun lukuja, jotta tarinaan ehtii syventyä, mutta nyt on niin paljon kiireitä töissä ja koulussa, että ei ehdi... jatkon laittamisessa kestäisi monia viikkoja. Jeees ja sitten vielä sen verran, että lukekaa lukujen alussa aina tuo nimi, niin tiedätte, kenen näkökulmasta kirjoitan. Lähinnä kirjoitan Jacobin ja Nessien näkökulmasta. Jeps. Kiitos kaikille kommentoijille, risut ja ruusut hyvin tervetulleita
1. Reason to liveKuusi ja puoli vuotta myöhemminJacobKuulin Bellan hentoisen sopraanoäänen keittiöstä, kun hän lauloi hissukseen.
Minun ei tarvinnut kävellä keittiöön nähdäkseni, millainen ilme hänellä olisi. Tiesin sen vuosien kokemuksesta - hän näyttäisi hieman hullulta, hiukset olisivat yhtä takkua ja silmät lasittuneet. Huulilla olisi pieni hymynhäivähdys, joka ilmestyi ennen niin iloisille kasvoille hyvin harvoin näinä päivinä.
"Paljon onnea vaan, paljon onnea vaan, paljon onnea Renesmee! Paljon onnea vaan." Kuulin hänen puhaltavan ilmaa ulos suustaan - puhalsi kynttilöitä sammuksiin ja lauloi tyttärensä haamulle.
Työnsin sormeni korviini samalla, kun kauan sitten kuollut sydämeni sykähti terävästi viiltäen aivan kuin muistuttaen minua menetyksestäni.
Ihan kuin olisin muistutusta tarvinnut.
"Mitä sinä täällä taas teet?" kuului aivan liian tuttu ääni sen sohvan yläpuolelta, jolla makasin.
Vilkaisin Rosalieta kyllästyneesti. Hänen kivikasvonsa tuijottivat minua vihaisesti. Näytin hänelle kansainvälistä, surullisenkuuluisaa kansanmerkkiä ja käänsin taas katseeni televisioon aivan kuin olisin keskittynyt saippuaoopperaan, joka siellä pyöri.
En ollut puhunut kunnolla vuosiin enkä varmasti aloittaisi nytkään.
Kuulin keittiöstä räsähdyksen ja vihaisen sähähdyksen ja tiesin, että Edward oli mennyt keittiöön keskeyttämään Bellan pyhän, tyhjän syntymäpäiväoperaation.
Rosalie katosi yläkertaan vikkelästi tietäen, mitä oli tulossa. Minunkin olisi tehnyt mieli lähteä, mutta minne minä olisin mennyt? Vanhan isäukkoni sohvalle makaamaan. Mieluummin makasin täällä ja olin Bellan ja Edwardin riitojen sovittelijana. Se oli minun ainoa hyötyni tällä hetkellä, oli ollut jo monta vuotta.
"Minä tein sen kakun!" Bella kiljui Edwardille. "Sinulla ei ole mitään oikeutta heittää sitä pois!"
"Kenelle sinä sen kakun teit?" Edward karjui takaisin kuulostaen aivan yhtä vihaiselta.
"Renesmeelle!"
"Hän ei ole täällä! Ei ole ollut yli kuuteen vuoteen!" Edward karjui. "Miksi sinun pitää tehdä näin? Täytyykö sinun tuhota kaikki, mikä on vielä jäljellä? Kidutat itseäsi ja meitä kaikkia muita!"
"Kukaan ei enää välitä hänestä!" Bella kiljui nyt jo kuulostaen taas hiukan sekopäiseltä. "Minä olen ainoa, joka ei ole unohtanut!"
Kuulin, kuinka Edward veti henkeä, kun Bellan sanat viilsivät häntä. Taas kerran.
Muistin sen ajan, jolloin Edward olisi antanut Bellalle kaiken mitä ikinä tämä keksikin pyytää, oli se kuinka typerää tahansa. Kuten laulaa syntymäpäivälaulua tyttärelle, joka oli siepattu monia vuosia sitten.
Nykyään myös Edward oli menettänyt täydellisen kärsivällisyytensä Bellan työntäessä tätä pois luotaan ja vetäessä taas takaisin aina vain uudelleen, tarviten tätä liikaa ja sen jälkeen haluten tämän sitten taas kauas luotaan. Tiesin, että Edward rakasti Bellaa yli kaiken ja ymmärsi tämän tuskan liiankin hyvin, mutta Bella ei antanut Edwardin olla tukenaan kuin aina vain silloin tällöin ja se oli saanut Edwardin niin surulliseksi ja turhautuneeksi, että nykyään hän suuttui Bellalle helposti.
"Minä en unohda häntä ikinä", Edward kuiskasi. "Hän on minun tyttäreni, missä ikinä onkin, ja minä rakastan häntä. Siitä on kuitenkin kulunut yli kuusi vuotta emmekä me voi tietää - "
"Hän täyttää tänään seitsemän vuotta!" Bella kiljui ääni sortuen aina joka toisen sanan jälkeen. "Hän on jo aikuinen nainen!"
Kuulin Edwardin vetävän taas henkeä. Oli minun aikani mennä väliin. Taas kerran. Ennen kuin Bella murtaisi loputkin Edwardin sydämestä.
Olin vain hetkessä siistissä keittiössä, jonka koreutta pilasi seinää koristava iso kermavaahtoinen mössö, jonka oletin olleen syntymäpäiväkakku vain hetki sitten.
Edward seisoi tuskaisen näköisenä pöydän toisella puolella, kun taas Bella seisoi toisella näyttäen juuri siltä kuin olin tiennytkin hänen näyttävän. Hullulta vampyyrilta. Hänellä oli punainen essu päällään ja hänen harteillaan oli pieni vauvan peitto. Sitä hän oli kantanut mukanaan jo yli kuusi vuotta. En ollut koskaan nähnyt häntä ilman sitä sen kammottavan illan jälkeen.
Nähdessään minut Bella murtui. Hän valahti melkein veltoksi ja takertui minuun kuin pelastusrenkaaseen. Hänen vartalonsa alkoi sätkiä, aivan kuin hän olisi itkenyt. Olisi itkenytkin, jos olisi vain kyennyt siihen. "Minulla on niin ikävä häntä", hän henkäili minun rintaani vasten.
Silitin hänen hiuksiaan ja katsoin Edwardia hänen olkansa yli. Edward katsoi minua surullisena takaisin.
Tiesin, että Bella oli murtunut lopullisesti, mutta oli väärin, että hän siirsi osan tuskastaan meille, minulle ja Edwardille. Meillä oli omakin surumme ja kun siihen lisättiin Bellan tuska, kipu oli sanoinkuvaamaton. Joka ikinen päivä, joka ikinen yö. Jokainen hetki Renesmeen haamu kummitteli vampyyrien talossa hiljaisena muistutuksena siitä, että hänet oli viety meiltä. Että osa meistä kaikista oli viety tytön myötä. Ja suurin pala oli lohkaistu minusta, Bellasta ja Edwardista. Me emme ikinä pääsisi ylitse siitä - enkä minä edes halunnut. En ollut täysin luovuttanut, mutta Bella etsi joka ikinen päivä siepattua tytärtään epätoivoisesti, eikä antanut kenellekään rauhaa surra, muistutti joka ikinen hetki kaikkia siitä, mitä me olimme menettäneet. Hän purki tuskansa kaikkiin, jotka osuivat hänen tielleen.
Silti en osannut olla katkera Bellalle siitä. Hän oli menettänyt tyttärensä ja kun hän murtui tällä tavalla aina silloin tällöin, oli helppo siirtää oma tuska pois mielestä ja keskittyä lohduttamaan häntä.
Bella kääntyi mieheensä päin ja Edward oli hetkessä hänen luonaan ja piti häntä sylissään, innokkaana lohduttamaan vaimoaan sillä hetkellä, kun tämä salli hänen tehdä niin. Edward suuteli vaimonsa hiuksia ja silitti tämän selkää.
"Haluan hänet kotiin", Bella kuiskasi itkuisena ja takertui Edwardin kovaan vartaloon tällä kertaa niin anoen kuin antaenkin lohtua. "Haluan, että me löydämme hänet."
"Me löydämme hänet vielä, rakkaani." Edward vilkaisi minua. "Minä lupaan, että me löydämme hänet vielä jonakin päivänä."
Pyöräytin silmiäni. Aivan kuin me emme olisi jo tehneet kaikkea voitavaamme.
Ilman ainoatakaan johtolankaa.
Muistin, kuinka olin sinä iltana, sinä tiettynä iltana peitellyt Renesmeen ja suudellut hänen poskiaan ja mennyt sitten kotiin. Kun olin astunut sisälle pieneen mökkiimme, isäni oli rullannut minua vastaan vakava ilme kasvoillaan. Olin arvannut jo silloin, että jotakin kamalaa oli tapahtunut. Että jotakin oli tapahtunut elämäni tärkeimmälle asialle.
"Carlisle soitti", hän oli sanonut ilme tuskaisena. "Sinun pitäisi mennä takaisin... joku vei Renesmeen."
Olin syöksähtänyt sanaakaan sanomatta ulos ja räjähtänyt ulos ihostani. Olin ollut Bellan ja Edwardin mökillä minuutissa ja löytänyt Bellan mökin portailta puristaen vauvanpeittoa kädessään, huojuen puolelta toiselle ja hokien Renesmeen nimeä.
Edward oli ilmestynyt viereeni ilme synkän päättäväisenä.
"Hän ei ole enää täällä, olemme tutkineet lähiympäristön. Kaikki ovat hajaantuneet."
"Kuka se oli?" minä olin kivahtanut ajatuksissani.
Edward oli pyörittänyt päätään. "Minulle tuntematon. Näin vain hänen kasvonsa - punaiset silmät, aika karut kasvonpiirteet, tummat hiukset."
Olin kysynyt ajatuksissani Edwardilta mitä tämä oli kuullut sieppaajan ajattelevan.
"Hän hoki vain 'ota tyttö' koko ajan päässään, ei mitään muuta. Hän tuntee meidät, tietää, että pystyn kuulemaan ajatuksia."
Muistin, kuinka olimme seuraavat päivät haravoineet satojen kilometrien säteellä joka ikisen kolon, minkä vain suinkin olimme löytäneet.
Emme olleet löytäneet jälkeäkään Renesmeestä. Sieppaaja oli kykenevä teleporttaamaan ja ottamaan kokonaisen kehdon ja vauvan sen sisällä mukanaan. Mitkä olivat mahdollisuutemme?
Moneen vuoteen emme olleet muuta tehneetkään kuin matkustelleet maailman ympäri etsien Renesmeetä.
Turhaan.
Ei jälkeäkään, ei mitään. Renesmee oli kadonnut kuin tuhka tuuleen.
Bella oli ollut varma, että Volturit olivat vieneet hänen pienen tyttärensä, joten ensimmäiseksi olimme matkustaneet Italiaan jututtamaan kuninkaallisia vampyyreja. Yök. Edward oli kuunnellut tarkasti Volturien ajatukset lävitse ja oli täysin vakuuttunut siitä, että he eivät todellakaan tienneet asiasta mitään. Aro oli kuulemma ollut hyvin pahoillaan puolestamme.
Olimme vaivanneet säännöllisin ajoin Voltureja kuuden vuoden ajan. Lähinnä Demetriä. Hänen avullaan olisimme saattaneet löytää Renesmeen - mutta Demetri ei kyennyt kertomaan, missä hän oli. Hän ei todella tiennyt missä hän oli... Volturit olivat varmoja, että tyttö oli kuollut.
Minä tiesin, että asia ei ollut niin. Tiesin, että Renesmee oli elossa. Tunsin sen sydämessäni ja tiesin jokaisella solullani, että se, mikä piti minut lujasti elossa, oli vielä olemassa. Renesmee ei ollut luonani, mutta piti minut tiukasti kiinni tässä maailmassa.
Minä jaksoin yhä toivoa - toivoa, että näkisin hänet ja saisin hänet syliini.
Tiesin, että Bella tunsi samoin.
Edward oli menettänyt osittain toivonsa. Tiesin sen johtuvan siitä, että hän oli niin murheen murtama Bellansa takia. Hän ei jaksanut enää toivoa.
Minullekin se oli vaikeaa nykyään.
Etenkin tänään. Tänään hän olisi seitsemänvuotias - olisi täysikasvuinen suurin piirtein. Olin menettänyt hänen koko lapsuutensa. En tiennyt, mistä hän piti tai mitä hän vihasi. En tuntenut tyttöä, jota rakastin.
"Jacob?" kuului korkea ääni keskeyttäen synkät mietteeni. Tajusin tuijottavani murskaantunutta kakkua muuten niin virheettömän keittiön seinällä. Käänsin kiireesti katseeni Bellaan, joka oli puhunut minulle.
"Edward ja minä päätimme lähteä Volturien luokse. Kysymään Demetriltä... no, tiedäthän. Tuletko mukaan?"
Kohautin olkiani. Näin Edwardin tuskaisen ilmeen ja tiesin, että hän ei halunnut lähteä. Hän ei halunnut kuulla heidän kaikkien ajatuksissa sitä, mitä me kaikki eniten pelkäsimme. Että Renesmee oli kuollut.
Nyökkäsin, kun Bella toisti kysymyksensä. Ei minulla ollut mitään muutakaan tekemistä. Bella ja Edward olivat minun kytkentäni Renesmeehen ja aioin pitää heistä kiinni. Tietysti olin heidän seurassaan aina myös siksi, että rakastin heitä, Bellaa kuin parasta ystävää ja Edwardia hieman velimäisellä tavalla. Olimme hyvin läheiset nykyään - meidän piti pitää yhtä, jotta jaksoimme pitää Bellan kasassa.
"Hienoa!" Bella huusi uutta innostusta äänessään. "Lähdemme huomenna."
Vaihdoimme Edwardin kanssa katseen. Kyllä, todella hienoa. Kerta kaikkiaan upeaa.
Edward naurahti ajatuksilleni. Sitten hänen ilmeensä vakavoitui. "Kiitos, Jacob."
Ole hyvä, murahdin ajatuksissani.
Bella pyöräytti silmiään ja näytti hieman enemmän omalta itseltään nyt kun tiesi, että tekisi jotakin konkreettista tyttärensä etsimiseksi. "Jacob, sanoisit nyt jotakin. Et ole puhunut taaskaan moneen viikkoon."
Käänsin hänelle selkäni ja kävelin keittiön ovesta ulos. Vesin henkeeni Forksin viileää, syksyistä ilmaa ja lähdin kohti kotia.
Sydäntäni särki niin. Tänään ikävöin Nessietä enemmän kuin milloinkaan. Ja tiesin, että huomenna ikävöisin vieläkin enemmän. Aika parantaa haavat, oli isäni sanonut minulle, mutta minä vuosin kuiviin joka päivä vain enemmän.
Tarvitsin Renesmeetä kuin happea. Halusin olla Renesmeelle ilma, jota hän hengitti.
Halusin hänet luokseni.
