Kiittelin jo aikaisemmin, mutta kiitos vielä lisää kaikille
Tässä jatkoa vähän Nessien näkökulmasta
2. Each day's a gift, not a given rightNessieMakasin lumihangessa kylmien lumihiutaleiden tipahdellessa hitaasti taivaalta kasvoilleni. Ihoni kuumuus sai lumihiutaleet sulamaan hetkessä ja olin siksi ihan märkä.
En jaksanut välittää. Minua jännitti liikaa.
Puhalsin stressiä ulos suustani puuskuttaen. Taivas näytti putoavan päälleni ja nautin tunteesta. Vartaloni tuntui kumman raskaalta maata vasten.
Farkkujeni taskusta roikkuva metallinen ketju painoi häntäluutani, joten vetäisin sen pois. Ketjuun kiinnitetty pehmolelu singahti syliini.
"Hei, Jake", kuiskasin pienelle susipehmolelulle. "Onko kylmä? Olet ihan märkä." Pyyhkäisin pikkuruisen suden nenänpäätä.
Jake oli ollut minulla ihan pienestä lapsesta saakka. Äitini kertoi, että isäni oli ostanut sen minulle heti, kun olin syntynyt. Minun oli vaikea uskoa sitä: isäni ei koskaan ostanut minulle mitään, ei ikinä osoittanut rakkautta minua kohtaan tai antanut minulle huomiota. Hän kohteli minua kuin vierasta ja siltä myös isäni tuntui minulle.
Isäni oli kylämme johtaja. Hän oli päättäväinen ja määrätietoinen, hiukan kylmäkiskoinen. Ainoa asia, mitä hän todella rakasti, oli äitini, minun hölmö, hupsu ja lempeä äitini.
Joskus minusta tuntui, että kuvotin isääni jollakin tavalla. Ehkä se johtui siitä, että olin tyttö. Minusta ei koskaan voisi tulla hyvää sotilasta.
En osannut olla surullinen isäni välinpitämättömyydestä, en enää. Isäni ei merkinnyt mitään minulle ja inhosin kaikkea sitä, mitä hän teki. Vihasin hänen typerää suunnitelmaansa, jonka avulla meidän perheestämme tulisi vampyyrien kuninkaallisia.
Huomenna olisi se päivä. Huomenna tunkeutuisimme Volturien linnakkeeseen ja taistelisimme tiemme suureen kuninkuuteen.
Ajatuskin oksetti minua. Tiesin, että isäni voittaisi - hän oli kouluttanut joukkojaan huomista varten jo monia vuosikymmeniä. Vampyyreille se ei ollut pitkä aika, mutta siinä ajassa isäni oli kouluttanut parhaat sotilasvampyyrit mitä kuvitella saattoi.
Tiesin, että äitini oli vastustanut henkeen ja vereen minun kouluttamistani sotilaaksi. Isäni ei ollut antanut periksi - vaikka olinkin tyttö, se ei tarkoittanut sitä, että minun pitäisi päästä helpolla. Mitä enemmän miehiä valmiina taisteluun, sen parempi.
Pienempänä olin innoissani osallistunut taistelukoulutukseen, innokkaana todistamaan isälleni, että en ollut turha tai mitätön. Olin halunnut näyttää hänelle, että hän voisi olla minusta ylpeä. Että hän voisi rakastaa minua, koska olin hyvä sotilas.
Tiesin sen olevan typerää nyt. Vaikka olinkin hyvä sotilas, parempi kuin moni vampyyrimiehistä, isäni tunsi tyydytystä vain siitä, että taistelisin hänen puolellaan ja auttaisin hänet voittoon.
Minulle tuotti tyydytystä tietää, että vaikka olinkin vain puoliksi vampyyri, olin nopeampi kuin kukaan. Olin ylpeä siitä - ylpeä siitä, että olin edes jossakin hyvä, parempi kuin kukaan muu. Olin koko kylän nopein. En tiennyt, mistä olin sen perinyt vai oliko se vain puolivampyyrien ominaisuus, mutta minä olin siitä ylpeä. Nopeuteni ansiosta isäni piti minua edes jonkinlaisessa arvossa.
Oli vaikeaa olla friikki vampyyrien joukossa. Äitini oli kertonut, että hän oli synnyttänyt minut vielä ollessaan ihminen ja vasta sen jälkeen isäni oli muuttanut äidin vampyyriksi.
Äitini väitti muuta, mutta tiesin, että isäni oli pitänyt äidin elossa vain siksi, että halusi koettaa luoda uuden rodun. Voisiko ihmisen ja vampyyrin lapsi olla taitavin sotilas?
Isäni harmiksi olin ollut tyttö ja vain puoliksi niin vahva kuin vampyyrit yleensä. Hänelle olin vain turha välikappale, jonka nopeudesta saattaisi olla hyötyä.
"Nessie?" Kuulin tutun äänen ja tutut askeleet. Kohta kiharahiuksinen, kalpea ja punasilmäinen vampyyri näkyi putoavan taivaan tilalla. "Miksi sinä makaat lumihangessa?"
Huokaisin ja nousin ylös. Michael alkoi putsata lunta iholtani. Sitten hän käänsi minut itseään vasten ja painoi huulensa huulilleni rajusti.
Hänen kylmät huulensa tuntuivat miellyttäviltä, mutta samalla hieman liian omistavilta omilla, lämpimillä huulillani. Nostin käteni Michaelin vaaleiden kiharoiden väliin ja vedin lempeästi häntä hiuksista. Jokaöiset uneni räjähtivät mieleeni ja syyllisenä kiemurtelin kauemmaksi kihlattuni otteesta.
Michael ähkäisi ja painoi sitten otsansa omaani vasten. Hän vilkaisi metalliketjustani roikkuvaa rakasta pehmoleluani. "Katso nyt, Jakekin on ihan lumessa." Hän alkoi putsata lelua ja hymyilin hänen suloisuudelleen. "Miksi makaat lumessa?"
"Huomenna on suuri päivä. Minua hermostuttaa."
"Vanessa", Michael huokaisi nimeni ja veti minut taas lähelleen. "Kaikki sujuu hyvin. En anna kenenkään koskea sinuun."
Naurahdin ja vinkkasin hänelle silmääni. "Ihan kuin joku saisi minut edes kiinni."
"Ajattele sitä nyt!" Michaelin punaisena kiiluvat silmät välähtivät innosta. "Saamme repiä päät irti niiltä helkkarin nirppanokilta."
"En oikeastaan ymmärrä, mitä he ovat ikinä tehneet väärin. He haluavat vain suojella rotuamme - tai siis, teidän rotuanne."
"Suojella meitä!" Michael pyöritti päätään epäuskoisena. Hänen kiharansa heiluivat puolelta toiselle. "Kukaan ei mahda meille mitään."
"Ihmisten teknologia on hyvin kehittynyttä", minä valistin, "he voisivat helposti tappaa meidät - teidät."
Michaelin innostus katosi silmistä. "Älä puhu niin kuin et olisi yksi meistä."
"Olen yksi teistä vain puoliksi."
Michael pyöritti päätään. "Vanessa, rakkaani, olet asunut tässä kylässä koko ikäsi, elänyt melkein sadan vampyyrin keskellä! Sinä olet yksi meistä."
Oli minun vuoroni pyörittää päätäni. "Joskus minusta vain tuntuu siltä, etten kuulu tänne. Aivan kuin minun olisi tarkoitus olla jossakin muualla..."
Olin näkeväni Michaelin silmissä välähtävän jotakin - ehkä syyllisyyttä, ehkä tietoisuutta jostakin. Hetki meni kuitenkin nopeasti ohitse.
"Sinä kuulut tänne", Michael kuiskasi ja kosketti kihlasormusta sormessani. "Sinä kuulut minulle ja vain minulle."
Halusin kuiskata hänelle takaisin, että en kuulunut kenellekään, vain itselleni, mutta en viitsinyt. Hän vain pahoittaisi mielensä. Hän oli niin rakastunut minuun, että joskus minua ahdisti ajatella sitä. Minusta tuntui välillä, että olin hänen kanssaan vain siksi, että sitä minulta oli odotettu koko ikäni ajan. Michael oli isäni oikea käsi, kylämme tärkeysjärjestyksessä toisena isäni jälkeen. Michael oli hänen paras sotilaansa.
Välitin Michaelista, mutta en ollut täysin varma, rakastinko häntä. En oikeastaan ymmärtänyt, mitä rakkaus oli. Tiesin kuitenkin, että vanhempani odottivat minulta puolisoon vakiintumista - ja Michael oli ainoa, keneen oikeastaan ikinä varmaankaan haluaisinkaan vakiintua. Hän oli suloinen ja sopi minulle. Täydensi minua jollakin tapaa.
Tiesin kaikkien kylän tyttöjen olevan kateellisia minulle Michaelin takia. Michael oli ollut kylän tavoitelluin vampyyri ja tiesin, että Michael oli antanut osaansa monille vampyyritytöille ennen minua. Äitini oli kuitenkin kertonut, että heti, kun olin syntynyt, Michael oli rakastunut minuun ja varannut minut itselleen, odottanut, että kasvaisin. Häntä oli kiehtonut erikoisuuteni.
Varannut minut itselleen. Hah.
Olimme alkaneet niin sanotusti seurustella jo, kun olin näyttänyt neljätoistavuotiaalta. Olin ollut silloin suurin piirtein kuuden vuoden ikäinen - puoliksi vampyyrin ja puoliksi ihmisen huima ominaisuus, täysikasvuiseksi kasvaminen seitsemässä vuodessa.
Joskus haaveilin karkaavani pois. Pois siitä järjestelmällisyydestä ja toisten ihmisten miellyttämisestä. Oli hetkiä, jolloin Michael ja isäni ärsyttivät ja ahdistivat minua niin paljon, että tunsin tukehtuvani, jos en pääsisi pois.
En kuitenkaan voisi ikinä jättää äitiäni.
Aina, kun tällaiset hetket yllättivät minut, karkasin omaan sänkyyni nukkumaan. Unissa olin aina onnellinen.
Joka yö, joka ikinen yö näin unta tummasta miehestä, jolla oli mustat hiukset ja tummat, nauravat silmät. Mies oli hyvin isokokoinen, jäntevä ja lihaksikas. Ja unissani minä rakastin häntä valtavasti ja mies rakasti minua takaisin - ei samalla tavalla, ehkä hivenen muodollisesti niin kuin Michael, jolle sotilaallisuus oli kaikista tärkeintä. Ei, unen mies rakasti minua itseni takia ja antoi minun olla juuri sellainen kuin halusinkin olla.
En tiennyt, miksi näin unia tästä miehestä, mutta olin nähnyt niitä niin kauan kuin muistin. Se oli salaisuuteni, jota en kertonut kenellekään, varoin näyttämästä kenellekään erikoisen lahjani avulla. Kukaan ei saisi tietää salaisesta unimiehestäni.
Joskus kuvittelin, että karkaisin pois kylästä ja etsisin unimiehen käsiini. Jos hän oikeasti edes oli olemassa, mitä kyllä epäilin.
"Vanessa? Vanessa? Nessie!" Michael koputti otsaani ja sähähdin vihaisesti hänen töykeälle eleelleen.
"Olet tuijottanut tyhjyyteen varmaan kaksi minuuttia. Oletko varma, että kaikki on hyvin?"
Huokaisin. "Minua vain jännittää huominen."
Michael lähti vetämään minua pois metsästä kohti kyläämme. Alpit lumineen kimaltelivat auringossa ja pakkanen tuntui pistelevänä keuhkoissa. Vain vampyyrit - ja minä - kykenimme elämään niin kylmässä ilmastossa.
Kuljimme päätietä eteenpäin vikkelästi. Suuret kartanot molemmin puolin tietä loistivat kaikessa koreudessaan auringossa. Kaikki vilkuttivat minulle ja Michaelille kävellessämme talojen ohitse. Näin Auroran vaaleat kiharat ja minuun kohdistetun vihaisen mulkaisun ja hymyilin leveästi. Aurora oli vihannut minua aina ja vihasi nyt vieläkin enemmän, kun Michael ja minä olimme menossa naimisiin. Tiesin, että hän kadehti minua; olinhan minä kylän johtajan tytär.
"Voi olla, että tapan Auroran huomenna hyvän tilaisuuden tullen", minä livautin Michaelille suupielestäni matalalla äänellä.
Michael naurahti ja puristi minut lähemmäksi itseään. "Olet niin suloinen, kun olet mustasukkainen."
En viitsinyt kertoa hänelle, että en ollut mustasukkainen, Aurora ärsytti minua muuten vain, oli aina ärsyttänyt. Inhosin sitä, kuinka Michael sai minut aina nielemään totuuden alas kurkustani.
Kävelimme kadun päähän, jossa meitä odotti koko kylän suurin ja mahtavin kartano.
Kun olimme menneet sisään, kuulin isäni jylisevän äänen. Hän oli vihainen jostakin. Huokaisin, kun Michael käännähti heti äänen suuntaan valmiina selvittämään, mikä oli vialla. Minua ei olisi voinut vähempää kiinnostaa.
Äitini tuli minua vastaan, kun olin hiipimässä yläkertaan omaan huoneeseeni. Hänen tummanruskeat hiuksensa leijailivat aavemaisesti hänen ympärillään, kun hän laskeutui portaita alas. Hänen punaiset silmänsä kiiluivat huolestuneina.
Hän oli niin kaunis. Joskus mietin, miksi minä näytin niin erilaiselta kuin vanhempani. Olimme kaikki täysin erinäköisiä ja minun silmäni eivät koskaan olleet punaiset, vaikka joinkin ihmisten verta - tosin vain luovutusverta, koska en ollut ikinä suostunut tappamaan ihmisiä, en edes ilkeitä roistoja, joita äitini tappoi. Isäni ja äitini olivat käskeneet minun olla kertomatta kenellekään luovutusverestä, koska se ei olisi hyvää mainetta perheellemme. Michaelkaan ei tiennyt asiasta ja luuli, etten suostunut metsästämään hänen kanssaan vain itsepäisyyttäni. Joskus minä join jopa eläimien verta - minusta se oli ihan hyvää, vaikkakin luovutusveri vei voiton kymmenen nolla.
"Missä olit? Isäsi oli raivoissaan. Hän olisi halunnut puhua huomisesta kanssasi", äitini vauhkosi ja silitti märkiä hiuksiani.
"Äiti, rauhoitu. Olemme puhuneet jo vuoden suunnitelmasta, en minä sitä voisi unohtaa."
"Minua niin pelottaa huominen", äitini kuiskasi kirkkaalla äänellään ja otti kasvoni käsiensä väliin. "Mitä jos sinulle tapahtuu jotakin?"
Huokaisin ja tartuin äitini käteen. Näytin hänelle kuvan itsestäni juoksemassa.
"Kyllä, kultaseni, tiedän, että olet nopea. Voltureilla on kuitenkin niin paljon lahjakkaita sotilaita - "
"Vanessa! Ellen!" isäni ääni kuului alakerrasta. "Tänne, heti!"
"Minulle voi puhua ihan kohteliaasti", kivahdin syöksähtäessäni alas portaita suoraan olohuoneeseen. Suuri kotiteatteri peitti kokonaisen seinän ja tuijotin omaa heijastustani siitä, koska en halunnut katsoa isäni jäykkiä kasvoja.
"Vanessa? Oletko sinä täysin selvillä omasta tehtävästäsi huomenna?"
"Olen", minä täräytin kovalla äänellä ja käännyin vihdoin katsomaan isääni. Hänen tummat hiuksensa olivat pystyssä aivan kuin hän olisi haronut niitä koko päivän.
"Hyvä. Michael? Ovatko kaikki miehet täyttäneet itsensä?"
"Ovat. Alec teleporttasi Camillan, Justinin ja Nathanin Berliiniin saakka."
"Hienoa." Isäni ei ollut vilkaissutkaan minua koko keskustelun aikana. Minua raivostutti ja väsytti ja halusin vain nukkumaan, jotta voisin nähdä unia ihanasta miehestäni.
"Vanessa, onko sinulla nälkä?" äitini kysyi minulta.
Isäni tuhahti. Hän ei voinut sietää sitä, että pidin ihmisten ruoasta.
Mulkaisin isääni vihaisesti ja pyöritin päätäni äidilleni.
Ehkä isäni kuolisi huomenna ja minä olisin vapaa. Ilman hänen voimiaan hän olisi helppo nakki - hänen ei tarvinnut osata taistella, kun hän saattoi tunkeutua vampyyrien ja ihmisten mieliin ja sai heidät tekemään mitä tahansa halusi.
Livahdin yläkertaan. Olin onnellinen, että Michael ei seurannut minua. Menin makaamaan ylelliselle sängylleni ja suljin silmäni.
Onnellisena näin unta salaisesta unimiehestäni.
*
Alec teleporttasi minut ja Michaelin ensimmäisenä Volterraan. Aurinko paistoi kirkkaasti ja polttavasti suoraan päällemme. Minua se ei häirinnyt lainkaan, mutta Michaelin iho kimalteli niin, että hänen oli pakko olla hupun alla varjossa ja hän vaikutti pahantuuliselta. Ehkä häntä jännitti liikaa.
Vanhempani tulivat seuraavina mukanaan vahvimmat sotilaansa. Camilla, Justin ja Nathan olivat kaikki valmiusasennossa kuin olisivat odottaneet Volturien hyökkäävän suoraan kimppuumme.
Kun meillä oli heidän voimansa puolellamme, voittaisimme niinkin vahvat voimat kuin Janen ja Alecin olivat.
"Vanessa? Kierros!" isäni kivahti minulle.
Näytin ajatuksissani hänelle keskisormea ja lähdin juoksemaan. Olin niin nopea, että ihmiset eivät nähneet minua. Juoksin koko Volturien suuren rakennuksen ympäri varmistaen, että ketään epäilyttävää ei näkynyt ainakaan ulkona vartioimassa.
Pysähdyin pääovilla. Haistoin jotakin outoa - ja hyvin tuttua, mutta en saanut päähäni mitä. Hiukan makea tuoksu. Kohautin olkiani ja palasin isäni luokse.
"Varmistettu", ilmoitin isälleni jäykällä äänellä.
Kaikki odottivat hermostuneina loppuja miehistämme tulemaan. Tein vielä kaksi varmistuskierrosta ennen kuin olimme kaikki koolla ja valmiina taisteluun.
Työnsin kaikki ajatukseni taka-alalle ja valmistauduin henkisesti taisteluun. Pelkäsin vain rakkaan äitini puolesta. Michael osasi pitää puolensa, hän oli vahva ja voimiensa avulla lähes voittamaton. Kukaan ei pääsisi hänen lähelleen ja tiesin, että hän pitäisi huolta siitä, että kukaan ei pääsisi minunkaan lähelleni. Vaikka kukaan ei kyllä pääsisikään, olinhan minä nopein.
Lähdimme marssimaan Volturin kuninkaallista rakennusta kohti. Sydämeni löi tavallista nopeammin ja minulla oli hyvin outo tunne siitä, että jotakin suurta tapahtuisi ihan kohta.
Volturien kultainen aula oli autio. Joukkomme levisivät ympäri rakennuksen niin kuin olimme harjoitelleet. Minä juoksin eteenpäin avaten kaikki ovet vanhemmilleni ja parhaille sotilaille.
"Hei!" kuului matala ääni avatessani yhden ovista. Sen toisella puolella oli kaksi miesvampyyria, jotka näyttivät yllättyneiltä, mutta myös päättäväisiltä. Tartuin toisen käteen ja näytin hänelle kuvan hänestä itsestään kuolleena maassa, raajat revittynä irti. Mies alkoi kiljua kauhusta.
Tunsin tutun sähköisen energian välähtävän vierestäni, kun Michael käytti voimiaan toiseen vampyyriin. Sitten hän tappoi kiduttamani vampyyrin vain pienellä käden heilautuksella. Sininen sähkösumu repi vampyyriparan raajat irti.
Michael suikkasi jäykän suukon poskelleni, katse tarkkaavaisena.
"Vanessa! Eteenpäin!" isäni kiljui takaani.
Lähdin taas juoksemaan. Kaikki tuntui oudolta, aivan kuin olisin ollut unessa. Harmaat, jykevät seinät katosivat nopeuteni takia melkein näkyvistä. Erotin kaiken vain väriläiskinä. Kaiken paitsi -
Ja samassa tajusin, että minä näin unta.
Minun oli pakko olla unessa.
Sillä unieni mies, tumma, lihaksikas ja komea mies seisoi edessäni ja tuijotti minua tummilla silmillään järkyttyneenä. Hänen suunsa oli hiukan auki ja hän näytti hölmöltä.
Tuijotin tätä miestä takaisin aivan yhtä hölmistyneenä kun hän tuijotti minua.
Hetki tuntui kestävän ikuisuuden ja silti aivan liian vähän aikaa. Sydämeni jyskytti kivuliaasti rinnassani, kaivaten. En tiennyt miksi, mutta halusin tuon miehen lähelle heti, halusin hänen syliinsä, halusin hänen kantavan minut pois siitä kaikesta.
"Tämä on vain unta", kuiskasin itselleni. "Nouse, Nessie, huomenna on tärkeä päivä."
"Nessie?" tumma mies sanoi värisevällä, matalalla äänellä aivan kuin ei olisi puhunut pitkään aikaan.
Tuijotin miestä saamatta sanaakaan enää ulos suustani.
Samassa Michael oli vieressäni. Tunsin hänen keräävän energiaa tappaakseen edessämme hölmönä seisovan esteen.
"Michael - EI!"
Mutta olin tajunnut sen liian myöhään - sinisenä hohtava salamapallo hyökkäsi tappavana unieni miestä kohti.
"Ei!" kuului aivan toisenlainen ääni, mutta kummallisella tavalla tuttu ääni. Se kaikki tapahtui hyvin nopeasti. Nuori, kaunis vampyyrinainen ilmestyi kuin tyhjästä unieni miehen eteen, tönäisi tämän kauemmaksi ja sulki kauniit, kullanruskeat silmänsä hetkeksi. Samassa sähkösade lennähti takaisin Michaelia päin.
Syöksähdin sinisen suihkun tieltä. Hädissäni etsin katseellani unieni miestä - oliko hän kunnossa?
Silmiini osui kuitenkin toisenlaiset kasvot.
Kaunis vampyyrinainen, jolla oli kummalliset kultaiset silmät tuijotti minua. Näin hänen kasvoillaan hämmennystä, järkytystä ja iloa. Hän puristi vaaleanpunaista vauvanpeittoa, joka lepäsi hänen harteillaan litistäen hänen ruskeat hiuksensa sojottamaan joka puolelle.
Hänen vierellään seisoi kaunis vampyyrimies, jolla oli samanlaiset kultaiset silmät ja järkyttynyt ilme. Hänen kuparinväriset hiuksensa olivat hassusti sekaisin.
Tuijotin näitä kahta vampyyria uskomatta silmiäni. Heidän silmiensä väri ei järkyttänyt minua niin paljon kuin outo tunne sydämessäni, että olin nähnyt heidän kaikki ennenkin, että tunsin heidät.
"Renesmee", vampyyrinainen kuiskasi ja ryntäsi sitten minua kohti.
Michael sähähti ja heitti uuden, tappavan sähköiskun naista kohti.
"Ei!" minä huusin ja melkein loikkasin naisen eteen yrittäen estää Michaelin voimia osumatta häneen tajuamatta itsekään oikein miksi. Tunsin oudon nykäisyn, kun sähkö osui minuun - mutta ei osunut kuitenkaan, vaan kimposi taas takaisin.
Olin aivan lähellä outoa vampyyrinaista ja saatoin haistaa hänen tuoksunsa nyt selkeämmin - hän tuoksui niin tutulta, että minua pyörrytti.
"Renesmee", nainen hoki tuota outoa nimeä tuijottaen minua. Hän heittäytyi päälleni ja työnsin hänet järkyttyneenä pois.
"Kuka sinä olet?" minä kivahdin hänelle.
Nainen katsoi minua aivan kuin olisin satuttanut häntä. Kuulin Michaelin sähisevän ja äitini järkyttyneen, kuivan nieleskelyn. Kuulin isäni raivostuneen sähinän ja hänen sotilaidensa järkyttyneen hiljaisuuden.
Nainen katsoi minua kauniilla silmillään. "Minä olen sinun äitisi."
