Twilight: Birthright (7. luku 25.6.) | K-11 Jacob/Nessie sis. sieppauksen

[Phanny]

Vau. VAU. Tää on varmaan paras luku tähän asti! Tää ficcikin on tällä hetkellä musta paras Finin Tvaikku-ficeistä Jatkoa siis...

[Rhododendron]

Hei vitsit löysin tän ja tää on PARAS : O
Tosi ihana ja tosi hyvä ja ja ja ei riitä sanat
Kunhan tulis jatkoa pian ni oisin tosi onnellinen 

[CandyApple]

Mahtava ficci! ♥♥
Kirjotat tosi hyvin! Mut mä ihmettilin myös sitä, että eikö Alicen olis pitäny
nähdä ainaki toi et Volturit syrjäytetään?
JATKOO!

♥:llä, Candy

[Ragdoll]

Kauan sitten kuollut sydämeni oli herännyt eloon.

Upea ficci! Ehdottomasti yksi parhaista, mitä olen lukenut.
Jatkuuko tämä vielä? o; Toivottavasti jatkuu, koska olet loistava kirjoittaja ja tämä aihe on todella mielenkiintoinen!

~ Ragdoll

[sajusa]

Tää on SAIRAAN hyvä fic!!! Ää... Miks Ness ei usko niitä?
No, mutta kuitenkin odotan jatkoa.

~sajusa

[jacoblove]

Öh, ai miten niin kesti kauan laittaa jatkoa? Olin jo päättänyt, etten kirjoita tätä enää kun aika ei tuntunut riittävän, mutta sitten sain hurjan inspiraation ja nyt olen päättänyt viedä loppuun sen minkä aloitinkin.

4. What the hell just happened

Nessie

Uusi elämäni oli juuri sellainen kuin olin kuvitellutkin: tappavan tylsä. Volturien syrjäyttäjän tyttärenä minulla ei ollut minkäänlaisia tehtäviä - paitsi edustaa vierailevia vampyyreja varten ja näyttää hyvältä.
  Suuri, pimeä kivipalatsi oli paljon epämukavampi kuin ihanan kotoisa kartanomme Alpeilla. Vaikka nyt elimmekin paljon hienostuneempaa elämää, josta moni kyläläisistä - kuten ällö Aurora - ilomielin nautti, minä en nauttinut. Minä tahdoin kotiin.
  Missä oli minun kotini?
  Äitini ja isäni olivat kiistäneet unimieheni ja hullujen, kultasilmäisten vampyyrien sanat. Tietenkään he eivät olleet ryöstäneet minua, niin he olivat sanoneet. Halusin uskoa heitä ja jollakin tavalla myös uskoin.
  Silti mieltäni kummitteli kultasilmäisten vampyyrien kasvot. Miehen samanväriset hiukset, samanlaiset kasvot. Näytin heiltä niin paljon, että vanhempieni sanat eivät vakuuttaneet minua.
  Olin kysellyt monilta kyläläisiltämme asiasta ja kaikki olivat sanoneet, että tietysti olin Ellenin ja Johnin tytär, miksi minä puhuin niin hulluja?
  Kuitenkin... Olin aina tuntenut oloni ulkopuoliseksi vanhempieni kanssa, enkö ollutkin? En muistuttanut kumpaakaan heistä missään määrin. Kykyni eivät sopineet heidän kykyjensä kanssa yhteen.
  Ja sitten oli vielä tumma, unieni mies. Mikä järkytys olikaan ollut törmätä häneen. Ja hän oli tunnistanut minut, kutsunut minua nimeltä.
  Oliko vain sattumaa, että olin uneksinut tästä samasta miehestä niin monien vuosien ajan? Saattoiko se kaikki olla vain hullunkurista sattumaa?
  En uskonut siihen.
  Mitä minä voisin asialle tehdä? Lähteä Forksiin, josta unimies oli puhunut?
  "Renesmee Cullen", kuiskasin hiljaa muistaessani Aron viimeiset sanat ennen kuin suutelin hänen kaulaansa tappaakseni.
  Oli vain yksi mahdollisuus: minä olin kultasilmäisten vampyyrien siepattu tytär.
  Miksi? Miksi vanhempani olivat varastaneet minut luokseen? Ja miten?
  Olin varma, että Alec oli ollut varsinaisesti varastamassa minua - hän pystyi teleporttaamaan minne tahansa, pystyi ottamaan ihmisiä ja esineitä mukaansa.
  Mutta se ei selittänyt, miksi he olivat sen tehneet.
  Vanhempani olivat minulle velkaa selityksen. Miksi he eivät suostuneet antamaan sitä? Heidän oli pakko tajuta, että minä ymmärsin kultasilmäisten vampyyrien sanat tosiksi.
  Kuulin Michaelin askeleet raskaan oven takaa ennen kuin hän astui yhteiseen huoneeseemme - asia, josta en ollut hirveän innoissani, mutta me olimme kihloissa, kuukauden päästä menossa naimisiin. Olisi ollut täydellisen typerää vaatia omaa huonetta.
  Michael huomasi heti, että olin pahalla tuulella. Hänen vaaleat kiharansa heilahtivat, kun hän syöksähti viereeni, tukea antamaan. En kaivannut hänen tukeaan, halusin vain totuuden.
  "Mietit niitä outoja kultasilmiä, eikö vain?" Michael tunsi minut hyvin, tai no, luuli tuntevansa. Tosiasiassa minusta tuntui, että kukaan kylämme sadasta asukkaasta ei tuntenut minua. Ei edes oma äitini. Enkä minä tuntenut ketään, en enää, nyt kun tiesin, että en ollut paikassa, johon olin syntynyt, johon olin tarkoitettu. Tuntemani äiti ei olisi koskaan osallistunut pienen vauvan ryöstöön.
  "Tiedän, että he puhuivat totta", töksäytin Michaelille. "Ja tiedän myös, että te kaikki olette valehdelleet minulle koko ikäni. Sinäkin."
  Näin sen hänen ilmeestään - myöntämisen, totuuden. Silti hän valehteli minulle. "Kultaseni, ne friikit vain sekoittivat pääsi. He valehtelevat. Me olemme perheesi, me, uudet Volturit."
  "Minä näytän täsmälleen heiltä", kivahdin hänelle. "Kuinka se voi olla mahdollista, jos en ole heidän biologinen tyttärensä?"
  "Mitä sinä oikein puhut?" Hän yritti näyttää hämmästyneeltä, mutta näin hänen punaisten silmiensä katseen käväisevän kasvoissani ja näin totuuden heijastuvan niistä.
  "Puhu minulle totta, Michael", kuiskasin. Katsoin häntä tiukasti silmiin. "Tiedän, että rakastat minua. Kerro minulle totuus. Ansaitsen totuuden."
  Michael katsoi minua silmiin. En tiedä mitä hän niissä näki, mutta hän avasi suunsa ja sulki sen taas. Ehkä hän ymmärsi, että olisi typerää väittää niin ilmiselvää totuutta vastaan. "En ole oikea vampyyri tämän tarinan kertomiseen. Sinun pitäisi puhua vanhempiesi kanssa."
  Sihahdin hänelle vihaisesti. "Tiedät aivan yhtä hyvin kuin minäkin, että he eivät kerro minulle mitään."
  Michael katsoi minua tuskaisesti. "Isäsi tappaa minut, jos kerron sinulle."
  Tajusin hänen olevan oikeassa. Sydämeni teki ikävän kuperkeikan. Hipaisin Michaelin kauniita kasvoja ja painoin huuleni hetkeksi hänen huulilleen. Sitten nousin seisomaan. Hän oli oikeassa: jos Michael kertoisi minulle tämän suuren salaisuuden, joka minulta oli pidetty salassa, hän olisi vaarassa. Sitä en sallisi, ei minun takiani. Pakottaisin äitini kertomaan minulle totuuden.
  "Menen äitini luokse", ilmoitin Michaelille lähtiessäni huoneesta. Hän ei seurannut minua ja olin iloinen siitä.
  Suuren palatsin käytävät kauniine antiikkiesineineen vain vilistivät silmissäni, kun juoksin kohti salia, jossa tiesin äitini olevan suuren laumamme muiden naisten kanssa jokapäiväistä juoruiluhetkeä viettämässä.
  Saapuessani saliin näin ensimmäiseksi Auroran silmät, jotka katselivat minua arvostelevasti huoneen perältä. Irvistin vihamiehelleni ja etsin sitten äitini katseellani.
  Hän katsoi minua valmiiksi, kasvot tulkiten ilmettäni ja tiesin, mitä hän niissä näki: päättäväisyyttä. Hän oli vierelläni ennen kuin ehdin edes pyytää. Sanaakaan sanomatta hän lähti kävelemään poispäin salista, kohti kamariaan. Isäni ei varmastikaan olisi siellä.
  Saavuttuamme huoneeseen käännähdin heti äitiini päin.
  "Totuus. Nyt. Muuten lähden itse etsimään sitä."
  Äitini näytti siltä, että purskahtaisi itkuun jos vain suinkin kykenisi. Puristin Jake-pehmoleluani tiukasti kädessäni. Sydämeni poukkoili rinnassani villisti.
  "Anna anteeksi, Vanessa", äitini kuiskasi murtuneena ja näytti menettävän voiman seistä: hän meni istumaan kovalle puupenkille. En ollut ikinä nähnyt yhdenkään vampyyrin menettävän fyysisiä voimiaan sillä tavalla. Se ei kuitenkaan vienyt pois raivoani.
  "Se ei taida olla oikea nimeni."
  Äitini katsoi minua vielä hetken, ennen kuin alkoi puhua. "Oikea nimesi on Renesmee Carlie Cullen. Olet Isabella ja Edward Cullenin tytär. Bella Cullen kantoi sinut ollessaan vielä ihminen. Synnyit heidän talossaan Forksissa, pienessä Washingtonin osavaltiossa noin seitsemän vuotta sitten."
  Vaikka olin tiennyt tämän kaiken, totuuden kuuleminen ääneen sattui. Tunsin oloni mitättömäksi, petetyksi, loukatuksi.
  Äitini jatkoi tarinaansa aivan kuin olisi päättänyt, että kertoisi kaiken kerralla.
  "Eräs Amun-niminen kiertolainen törmäsi kyläämme vietettyään vähän aikaa Forksissa Cullenien luona. Hän kertoi meille kaiken sinusta, erikoisesta perheestä, jolla oli lapsi, puoliksi vampyyri ja puoliksi ihminen. Isäsi innostui, tiedäthän kuinka hän... keräilee erikoisuuksia. Toiseksi olin aina halunnut lasta ja kun kuulin sinusta, minulle tuli pakonomainen tarve saada sinut. Amun oli kertonut kaiken Cullenien erikoisuuksista, hän tiesi, että biologinen isäsi Edward omasi kyvyn lukea ajatuksia. Oli siis ehdottoman tärkeää, että kun Alec lähti hakemaan sinua, hän ei ajattelisi mitään, mikä voisi johtaa Cullenit jäljillemme. Alec onnistui tehtävässään ja toi sinut meille. Jasmin pyyhki muistosi - olit valtavan kehittynyt jo silloin. Pehmolelu, mitä kannat mukanasi, siirtyi teleporttauksessa mukanasi. Halusin, että sinulla olisi jotakin entisestä elämästäsi, joten annoin sinun pitää sen."
  Äitini - ei, vaan Ellenin - ääni hiljeni. Katsoin hänen kasvojaan odottaen raivoa. Tunsin oloni kuitenkin vain petetyksi ja loukatuksi.
  "Olen niin pahoillani, kulta. Et ehkä usko minua, mutta minä rakastan sinua kuin omaa tytärtäni ja olen niin kauhean pahoillani kaikista valheista."
  Nyökkäsin. En pystynyt enää katsomaan häneen - käännyin pois. Tein päätökseni niin nopeasti, että en tajunnut sitä itsekään. Lähdin juoksemaan. Olin nopeampi kuin kukaan - kenelläkään ei olisi mitään mahdollisuuksia saada minua kiinni.
  Kiidin ulos palatsista auringon paisteeseen. Kyyneleet valuivat silmistäni juostessani. Kaikki ympärilläni oli sumeaa. Tajusin vain hämärästi Volterran jäävän taakseni.
  Pettynyt olo vaihtui vähitellen hyväksymiseksi. Tajusin, että olin alitajunnassani tiennyt aina, että minua varten oli jossakin jotakin muuta. Että taistelunhimoinen isäni ei ollut oikeasti isäni eikä lauma, jonka kanssa olin elänyt ollut oikeasti osa minua. Koska osa minusta oli koko ajan ollut jossakin muualla.
  Outojen, kultasilmäisten vampyyrien luona.
*

Varastin rahat lentolippua varten pankista nopeuteni ja lahjojeni avulla helposti. Passin sain lentokentältä joltakin tytöltä, joka etäisesti muistutti minua, vein sen hänen taskustaan. En jaksanut edes välittää ongelmista, joita ihmisille aiheutin. Halusin kiihkeästi sinne jonnekin, josta olin joskus tullut.
  Ja hyvin suuri osa minua odotti unimieheni näkemistä.
  Lentokoneessa puristin Jakea sylissäni. Pieni pehmoleluni, ainoa siteeni entiseen elämääni. Olinko siksi niin tiukasti pitänyt lelua itsessäni kiinni? Olinko alitajunnassani halunnut pitää oikeasta perheestäni jollakin tavalla kiinni, sitonut siksi Jaken ketjuun ja kantanut sitä vaatteissani niin kauan kuin muistin. En voinut kuin arvailla.
  Jouduin vaihtamaan lentokonetta, mutta se ei haitannut minua. Tarvitsin tätä aikaa ajatusteni selvittämiseen.
  En voinut olla ajattelematta mysteeristä unimiestäni. Hän oli sanonut olevansa äitini paras ystävä. Mikä oli ollut hänen osansa minun alkuelämässäni? Olihan hän jäänyt niin pysyvästi mieleeni, että olin nähnyt hänestä vuosikausia unia. Tiesin kuitenkin, että hän ei ollut vampyyri, hän oli tuoksunut joltakin hyvin oudolta, salaperäisellä tavalla hieman metsältä. Ihmettelin, miksi vampyyrivanhemmillani oli tämä kummallinen ystävä, tämä kummallinen, ihmismäinen ystävä.
  Mietin myös, mitä Volterrassa tällä hetkellä tapahtui. Äitini ja Michael arvaisivat, mihin olin lähtenyt. Tulisivatko he etsimään minua? Minun pitäisi soittaa äidilleni tai Michaelille, kun olin perillä. Sanoa, että olin kunnossa ja että tulisin kyllä takaisin kotiin. Ehkä he ymmärtäisivät, että minun oli pakko nähdä biologinen perheeni.
  Lentokoneen alkaessa laskeutua tunsin sydämeni alkavan heittää kuperkeikkaa ja tiesin, että jos vartaloni olisi pystynyt siihen, olisin alkanut hikoilla. Minua pelotti, jännitti, hirvitti, kaikkea samaan aikaan. Tunsin kuitenkin myös onnea.
  Otin lentokentältä taksin ja pyysin kuljettajaa viemään minut Forksiin. Hän marisi hiukan, mutta hiljeni kun viskasin hänen syliinsä kasan seteleitä. En ollut tajunnut olevani nälkäinen, ennen kuin kuljettajan veri alkoi himottaa minua. En ollut kuitenkaan ikinä tappanut ihmistä janon vuoksi enkä aloittaisi nyt.
  Päädyin keskelle Forksin kaupunkia. En tiennyt ollenkaan, mitä tekisin. Kaupunki oli kuin pieni maalaisjunttila, mukava ja kotoisa, mutta hyvin pieni.
  Seisoin keskellä toria ja mietin seuraavaa siirtoani, kun takaani kuului minulle tuntematon ääni. "Bella?"
  Käännähdin äänen suuntaan. Näin noin kaksikymmentäviisi vuotiaan miehen, jolla oli siniset silmät ja vaaleat hiukset. Hän näytti mukavalta.
  Miehen silmät levisivät hieman, kun hän näki minut. "Anteeksi, luulin sinua erääksi toiseksi..."
  "Tunnetko Bella Cullenin?" kysyin tältä mukavalta ihmismieheltä.
  "Tunnen kyllä, tai no, tunsin lukiossa... Oletko hänelle sukua? Näytät todella paljon häneltä."
  "Olen sukua", hymyilin pojalle vaivautumatta lisäämään, miten läheistä sukua. "Olen Vanessa Watson."
  "Mike Newton", mies sanoi ja ojensi kätensä. Puristin sitä edelleen hymyillen.
  "Sattuisitko tietämään, missä Cullenien talo on?" kysyin hieman varuillani. Oli outoa, että perheeni asui näin pienessä kylässä - miten he oikein metsästivät näin pienessä paikassa jäämättä kiinni? Ehkä saisin vastauksen siihen myöhemmin.
  Mike näytti hämmentyneeltä. "Tietysti... mutta ei siellä ole ketään ollut vuosiin..."
  "Niinkö?" Se oli hämmentävä tieto. Unimieheni oli sanonut, että he asuivat Forksissa. Olinko tullut väärään paikkaan? Olisi kuitenkin ollut liian suuri sattuma, että tämä mies tiesi biologisen äitini nimen. Ehkä Cullenit olivat eläneet salassa näiltä kaikilta ihmisiltä. Heidän talonsa olisi kuitenkin ensimmäinen paikka, mistä minun kannattaisi etsiä.
  "Voisitko kertoa, miten löydän talon?" kysyin Mikelta ystävällisesti. Mies hymyili minulle ja kertoi sitten ohjeet. Hän kysyi, tarvitsinko kyytiä, mutta kieltäydyin nopeasti. Olin nyt niin lähellä päämäärääni, että tarvitsin hieman liikuntaa selvittääkseni ajatukseni. Kiitin Mikea ja hän pyysi minua lähettämään Bellalle terveisiä, jos näkisin hänet.
  Lähdin juoksemaan Miken ohjeiden mukaisesti. Ei mennyt kauankaan, kun löysin pienehkön metsätien, josta Mike oli puhunut. Hidastin vauhtiani hämilläni. Mitä tekisin? Mitä sanoisin? Hetken mieleni teki kääntyä takaisin, mutta olisi täydellisen typerää perääntyä nyt, kun olin niin pitkällä.
  Henkäisin syvään ja saavuin Cullenien talon pihaan. Heidän talonsa oli valtava ja vaikuttava - kodikkaalla tavalla. En kyennyt täysin ihailemaan talon kauniita yksityiskohtia, kun mieleni täyttivät niin monet muut asiat. Haistoin heti, että sisällä oli vampyyreja.
  Tiesin heidän tietävän, että olin täällä. Jos pystyin haistamaan heidät, he varmasti pystyisivät haistamaan minut. Mikseivät he -
  Ja samassa ulko-ovi avautui kuin vastauksena keskeneräiseen kysymykseeni, jota en ollut sanonut ääneen.
  Ensimmäisenä näin... isäni. Edward Cullen astui ulos talosta hämmentävän hitain askelin, aivan kuin peläten, että säikähtäisin ja juoksisin pois. Hänen kultaiset silmänsä säkenöivät ja hän katsoi minua haikea ilme kasvoillaan, tutkivasti. Hän puristi vampyyrinaista kädestä, biologista äitiäni kädestä. Bella Cullen näytti siltä että itki. Hänen kauniit kasvonsa säteilivät onnea, jota minun oli hieman vaikea katsoa.
  Ja viimeisenä ovesta astui ulos unimieheni, tumma, valtava mies, katse täynnä sitä samaa, jumalallista onnentunnetta kuin Bellankin kasvoilla. Sydämeni hypähti hiukan, kun katsoin miestä ja käteni hakeutui automaattisesti pehmoleluni ympärille.
  He kaikki kävelivät eteeni hyvin hitaasti, tuijottaen minua. Bella näytti siltä, että yritti estää itseään kiepsahtamasta taas kaulaani. Olin kiitollinen, että hän hillitsi itsensä.
  "Sinä tulit", Edward sanoi lopulta, pieneltä ikuisuudelta tuntuneen hetken jälkeen.
  En ollut tajunnut, että pidätin henkeäni. Henkäisin syvään rauhoittuakseni. "Halusin tilaisuuden tutustua oikeaan perheeseeni."
  Bella, Edward ja unimies hymyilivät minulle häikäisevää hymyä ja jotenkin, kummallisesti, täysin uudella tavalla, tunsin itseni onnelliseksi.

[sajusa]

Vooiii... Ihana! Nessie lähti perheen ja unimiehen luokse Liikutuin tuossa lopussa mutta siis kiva, että päätit kirjoittaa jatkoa

Odotan seuraavaa lukua

~sajusa

[jacoblove]

sajusa, kiitos kommentistasi En odottanut, että kukaan enää lukisi tätä, mutta mukavaa, että yllätit iloisesti.

5. Burn

Nessie

"Sinä tulit", Edward sanoi lopulta, pieneltä ikuisuudelta tuntuneen hetken jälkeen.
   En ollut tajunnut, että pidätin henkeäni. Henkäisin syvään rauhoittuakseni. "Halusin tilaisuuden tutustua oikeaan perheeseeni."
   Bella, Edward ja unimies hymyilivät minulle häikäisevää hymyä ja jotenkin, kummallisesti, täysin uudella tavalla, tunsin itseni onnelliseksi.
   Kuitenkin hetki tuntui hyvin kiusalliselta. Mitä minä sanoisin heille?
   Edward hymyili ja samassa muistin äitini kertoneen, että hän osasi lukea ajatuksia.
   Edward hymyili vieläkin enemmän. "Et osaa kuvitellakaan, kuinka onnellisia olemme, että päätit tulla luoksemme."
   Rykäisin. "Tuota, tulin kyllä oikeastaan vain käymään."
   Bella ja unimies molemmat ynähtivät aivan kuin sanoakseen jotakin, mutta Edward keskeytti heidät heti. "Tietysti, ihan miten vain haluat. Siirtyisimmekö sisään, niin voisimme jutella vähän mukavammissa oloissa?"
   Nyökkäsin ja seurasin heitä kaikkia sisälle. En edes vilkaissut sisustusta, näin suuren sohvan ja suuntasin heti askeleeni sille. Oloni oli mukavampi, kun istuin sohvalla.
   Unimies istui huoneen toiselle puolelle, siirtämättä katsettaan hetkeksikään pois kasvoiltani. Se sai punan nousemaan poskilleni.
   Edward ja Bella menivät molemmat miehen viereen, selkeästi antaen minulle tilaa, ymmärtäen, kuinka outo tilanne minulle oli.
   Halusin päästä tämän kiusallisen hiljaisuuden ohitse, joten aloin puhua. "Olen todella pahoillani kaikesta. En osaa edes kuvitella, kuinka vaikeaa tämä kaikki on teille ollut. En tiennyt teistä mitään, en tiennyt, että en oikeasti ollut... heidän tyttärensä."
   Tiesin, että Edward oli aikeissa sanoa jotakin, mutta nostin käteni pyytäen häntä olemaan hiljaa. Halusin sanoa kaiken nyt heti, puhua suuni puhtaaksi. "Ymmärrän, että olette varmasti vihaisia siitä, että he veivät minut teiltä. Minäkin tavallaan vihaan heitä sen vuoksi, on kamalaa, että he ovat voineet tehdä niin. En kuitenkaan osaa olla vihainen, tuota, äidilleni, Ellenille, joka kasvatti minut omana tyttärenään. Hän vain halusi lapsen, keinolla millä hyvänsä. John, mies, jota minun on pitänyt pitää isänäni, on kamala vampyyri ja en ole ikinä ollut millään tavalla kiintynyt häneen. Pystyn kuvittelemaan, miten helppoa tämä hänelle oli, kokonaisen perheen tuhoaminen. Äitini kuitenkin on pahoillaan kaikesta.
   "He saivat tietää minusta Amun-nimisen kiertolaisen kautta. He halusivat minut, John kokoelmansa helmeksi ja Ellen lapseksi. Niinpä he... no, niin."
   En tiennyt enää, mitä sanoa.
   "He veivät sinut meiltä", Bella kuiskasi. Hän katsoi minua tuskaisella ilmeellä. Hänen äänensä oli todella kaunis ja se kuulosti niin tutulta, että sydämeni teki pienen kuperkeikan. "Me olimme juuri laittaneet sinut kehtoosi nukkumaan. Käännyimme ja yhtäkkiä takaamme kuului poksahdus. Näimme punasilmäisen vampyyrin ja hetkessä hän oli kadonnut. Ja vienyt sinut mukanaan."
   Alec, ajattelin yllättävän vihan vallassa. Mikä oikeus hänellä oli ollut viedä minut pois rakastavan perheen luota? Mikä oikeus hänellä oli ollut tuhota niin monta elämää?
   "Etsimme sinua joka puolelta", Edward kuiskasi ja otti taas vaimoaan kädestä, kuin tukea hakien. "Ympäri maailmaa, monta vuotta. Olit kadonnut kuin tuhka tuuleen."
   "Mutta me emme koskaan luovuttaneet", Bella jatkoi ja vilkaisi miestään. "Tiesimme, että näkisimme sinut vielä jonakin päivänä. Tiesin koko ajan, että olit yhä elossa."
   Näin unimieheni vilkaisevan Bellaa hieman kyynisesti.
   Edward hymyili. "Hänen nimensä on Jacob."
   Hätkähdin - en ollut muistanut ajatustenlukua. Katsoin unimieheeni, Jacobiin. Hän hymyili minulle ja sydämeni teki nyt jo suorastaan kärrynpyörän. "Olen nähnyt sinusta unta", kuiskasin. "Melkein joka yö, niin kauan kuin muistan."
   Jacobin hymy levisi entisestään. "Minäkin olen nähnyt sinusta unta", hän kuiskasi karheasti, aivan kuin olisi tuntenut liikaa puhuakseen normaalisti.
   Edward vilkaisi Jacobia hieman... varoittavan näköisenä. "Myöhemmin", hän kuiskasi.
   En tiennyt, mitä hän tarkoitti, mutta varmasti saisin sen ennen pitkää selville.
   "Olisiko mahdollista... jos yrittäisimme unohtaa nämä vuodet? Ja vain tutustuisimme toisiimme?" kysyin ja hymyilin epävarmasti. "Haluaisin todella tutustua teihin kaikkiin." Katseeni viipyili Jacobissa.
   "Totta kai", Edward kuiskasi. "Mitä vain haluat."
   Rykäisin taas. "Haluaisin kuulla teistä kaiken... Esimerkiksi, miksi teidän silmänne ovat kultaisia... ja miksi hän - " nyökkäsin Jacobia päin " - on kanssanne? Hän ei ole vampyyri."
   Bella hymyili minulle kaunista hymyä. "Meidän silmämme ovat tällaiset, koska emme juo ihmisverta. Metsästämme eläimiä janoomme. Ja Jacob on... osa perhettämme, paras ystävämme."
   "Metsästätte eläimiä?" Olinhan itsekin tehnyt niin ja tunsin välittömästi täydellistä iloa siitä, että biologiset vanhempani eivät tappaneet ihmisiä. Sitä olin aina eniten inhonnut laumassani. Isäni oli paheksunut minua... Ehkä olin jo pienenä vauvana oppinut, että ihmisiä oli väärin tappaa janon vuoksi ja siksi en ollut ikinä suostunut tekemään niin. Koska alkuperäinen perheeni oli kasvattanut minut... hyväksi. Se oli juurtunut syvälle, niin syvälle, ettei kylämme muistinmuuntaja ei ollut kyennyt tekemään sille mitään.
   "Emme halua olla hirviöitä, murhaajia", Edward kertoi ja hän näytti hymyilevän ajatuksilleni. Kestäisi kauan tottua siihen, että joku pystyi kuulemaan ajatukseni.
   "Asutteko te täällä kolmestaan?" kysyin, innokkaana tietämään heistä kaiken.
   Edward ja Bella vaihtoivat katseita, Jacob ei vieläkään siirtänyt kuumottavaa katsettaan kasvoistani.
   "Tuota, no, oikeastaan meillä on aika suuri perhe", Edward sanoi hieman vaikeana, tulkiten tarkkaan kasvojeni ilmettä tai ehkä kuunnellen ajatuksiani. "Kuulin sinut, kun tulit talomme lähelle ja lähetin heidät pois, ajattelin että sinun olisi helpompi... että tilanne olisi sinulle helpompi, jos et heti tapaisi niin montaa innokasta vampyyria."
   Olin kiitollinen. "Kertokaa minulle heistä."
   "Sinulla on isovanhemmat", Bella kertoi. "Minun isäni, Charlie, odottaa innolla, että tapaa sinut taas. Hän on ihminen ja asuu Forksissa. Edwardin vanhemmat, Esme ja Carlisle asuvat tässä talossa. Meidän sisaremme, Rosalie, Emmett, Jasper ja Alice asuvat täällä heidän kanssaan ja he kaikki ovat hyvin innokkaita näkemään sinut taas."
   Huh. Siinäpä oli paljon ihmisiä.
   "Rakastit heitä kaikkia kovin paljon, kun olit pieni", Edward kertoi hieman surullisena. "Kun katosit, se muutti heidän kaikkien elämää. Olit - ja olet - meille kaikille hyvin tärkeä."
   "Elämämme pyöri sinun ympärilläsi", Bella lisäsi naurahtaen pienesti. "Olit kaikkien aikojen lellityin puolivampyyri."
   "Minä muuten annoin tuon sinulle", Jacob sanoi yllättäen ja osoitti pehmoleluani, "kun olit vauva."
   Otin Jaken syliini. "Annoin sille nimeksi Jake... varmaankin sinun mukaasi?" Hymyilin.
   Tunsin kummallista vetoa tähän valtavaan, tummaan mieheen. Miten hän liittyi tähän tarinaan? En vieläkään oikein ymmärtänyt sitä.
   Edward vilkaisi minua hieman kärsimättömästi. "Jacob selittää sen kyllä myöhemmin."
   "Haluaisin kuulla nyt", kuiskasin. Halusin vastauksia mieheltä, joka oli kummitellut unissani niin kauan.
   Edward huokaisi aivan kuin alistuen kohtaloonsa. Hän nousi ylös ja veti Bellan mukanaan. "Annamme teille hetken olla rauhassa... Jacob, toisitko hänet mökille sitten, kun olet valmis?"
   Jacob nyökkäsi vakavana. Mieleni halusi kahteen suuntaan: toisaalta halusin vielä jutella vanhempieni kanssa, mutta toisaalta halusin vastauksia unimieheltäni.
   "Meillä on kyllä aikaa", Edward lupasi minulle.
   "Tervetuloa kotiin", Bella kuiskasi.
   Hymyilin heille, kun he käsi kädessä poistuivat huoneesta.
   Jacob ei hetkeen sanonut mitään, vaan jatkoi vain tuijottamistani. Tuijotin takaisin, kunnes lopulta hän tuli luokseni sohvalle viereeni. Hän sipaisi nopeasti kasvojani ja järkytyin valtavasta himon sykähdyksestä, joka tuntui joka puolella vartaloani.
   "Minä en ole kokonaan ihminen", Jacob aloitti matalalla äänellään. Jos kosketuksemme oli aiheuttanut hänessä samanlaisia tuntemuksia kuin minussa, hän ei ainakaan paljastanut sitä.
   Niiskautin nenääni. "Tuoksut kyllä hieman erilaiselta kuin ihmiset. Et ole kuitenkaan vampyyri - mikä sinä olet?
   Jacob virnisti. Hänellä oli täydellinen rivi täydellisen valkoisia hampaita. Minusta alkoi tuntua, että tämä koko outo ihmismäinen mies oli täydellinen.
   "Olen puoliksi ihminen... ja puoliksi susi."
   Pärskähdin. Hänelle oli helppo hymyillä.
   Jacob kurtisti kulmiaan. "Olen tosissani."
   Nyt nauroin jo enemmän. "Älä viitsi. Ei kukaan voi olla puoliksi eläin!"
   "Pienenä sinä rakastit juosta kanssani, kun olin susimuodossani", Jacob mutisi kuin itsekseen. Hän avasi paitansa nappeja ja minun oli yhtäkkiä hyvin vaikea keskittyä keskusteluumme. Hänen paitansa alta paljastui kiinteät, jäntevät lihakset ja hänen ruskea ihonsa sai koko komeuden näyttämään henkeäsalpaavan kauniilta. Jacob veti paidan pois päältään, vieläkin kasvot hieman rytyssä. Hän katsoi minua suu pienessä virneessä avatessaan housunsa.
   "Anteeksi nyt vain, mutta mitä sinä luulet tekeväsi?" sain juuri ja juuri ähkäistyä.
   "Näytän sinulle susimuotoni", Jacob vastasi kuin olisi lausunut ilmoille itsestään selvän asian.
   "Miten riisuutuminen tuntemattoman ihmisen edessä liittyy asiaan?"
   Jacob kurtisti minulle kulmiaan taas. "Et sinä ole minulle tuntematon. Ja en viitsisi repiä taas uusia vaatteita hajalle, silloin joutuisin lähteä hakemaan lisää... enkä aio menettää sekuntiakaan ajasta, jonka täällä olet." Ja sitten hän meni sohvan taakse niin, että en nähnyt häntä ihan täysin alastomana, kun hän veti viimeisetkin vaatekappaleensa pois. Minun oli vaikea hengittää, kun katsoin häntä. En ollut ikinä tuntenut niin suurta himoa... tarvetta.
   Ja samassa kuului outo repeytymistä muistuttava ääni ja Jacob oli poissa. Hänen tilallaan seisoi järisyttävän suuri punaruskea susi, joka tuijotti minua suurilla ruskeilla silmillään hieman omahyväisenä.
   Kaiken järjen mukaan minun olisi pitänyt tuntea kauhua ja järkytystä. Tunsin kuitenkin vain ihailua ja outoa mielihyvää katsoessani näihin ruskeisiin silmiin. Kohotin hitaasti käteni ja silitin sutta korvan alta. Jacob sulki silmänsä kuin nauttien kosketuksestani.
   Jacob muuttui takaisin ihmiseksi ja puki vaatteet päälleen. Yritin olla katsomatta hänen lihaksiaan, mutta en oikein onnistunut. Minusta tuntui, että hän huomasi sen: hänen ilmeensä oli taas hiukan omahyväinen. Kihlasormustani alkoi poltella aivan kuin se olisi tietänyt, että ajatukseni eivät olleet täysin uskollisia Michaelille. Höh, kai minä katsoa sain, kunhan en koskenut. Michael katseli varmasti muita vampyyreja myös... Ajatus ei tuntunut miltään ja mietin hieman syyllisenä, että ehkä sen olisi pitänyt.
   Jacob tuli taas istumaan viereeni. "Joo, kyllä ihminen pystyy olemaan puoliksi myös eläin", hän jatkoi keskusteluamme aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut.
   "Miten oikein olet tutustunut... Culleneihin? Vampyyriperheeseen?"
   Jacob hymyili. "Äitisi ja minä olimme hyviä ystäviä, kun hän oli vielä ihminen."
   Jokin hänen ilmeessään sai minut kysymään: "Ystäviäkö vain?"
   Hän virnisti. "Ehkä vähän enemmän... ennen sinua."
   Yllätyin oudosta, uudesta tunteesta niin paljon, että en pystynyt keskittymään kaikkiin hänen sanoihinsa. Mahani tuntui oudolta ja sydäntäni puristi ikävästi, kurkkuuni nousi outo pala. En ollut ikinä tuntenut mitään sellaista - ja sitten tajusin, että olin mustasukkainen. Mustasukkainen! En ollut eläessäni ollut mustasukkainen mistään, en ikinä, vaikka kaikki vampyyrinaiset olivatkin aina havitelleet Michaelia. Se ei ollut ikinä liikauttanut minua mihinkään suuntaan. Ja nytkö minä olin mustasukkainen tästä oudosta susimiehestä? Etenkin, kun hän oli puhunut menneessä aikamuodossa ja lisännyt minusta vielä jotakin?"
   Pakenin outoa tunnettani palaamalla keskusteluun. "Ennen minua?" sain juuri ja juuri kysyttyä.
   "Meillä ihmissusilla on sellainen... mitenköhän sen selittäisi. Tuota, me leimaudumme... sielunkumppaneihimme. Rakkautta ensi silmäyksellä, mutta voimakkaampaa, tuhat kertaa voimakkaampaa. Painovoima vaihtaa paikkaa ja yhtäkkiä tyttö, sielunkumppani on koko elämä, merkitsee kaikkea. Eikä se lopu koskaan, eikä muuta muotoaan. Se rakkaus on ja pysyy ikuisesti."
   "Onpa kummallista", sanoin ääni hieman käheänä. En tiennyt, miksi, mutta yhtäkkiä sydämeni pamppaili oudon kovaäänisesti ja sitä poltteli. Aivan kuin se olisi ollut tulessa.
   "Ja heti, kun näin silmäsi ja kasvosi ensimmäisen kerran, minä leimauduin sinuun", Jacob kuiskasi. "Rakastuin sinuun ensisilmäyksellä, sinun ollessa vain pieni vauva. Unohdin kaiken muun, kun katsoin sinun ruskeisiin silmiisi ja sinä muutit minut täydellisesti, teit minut kokonaiseksi. Kaikki muuttui täysin."
   Olin sanaton. Täydellisen sanaton. En ymmärtänyt, mitä unimieheni minulle puhui. Minäkö olin hänen sielunkumppaninsa? Hän oli rakastunut minuun?
   "Sinä et tunne minua", kuiskasin, "ethän sinä voi rakastaa minua."
   Hän hymyili. "Olen rakastanut sinua koko olemuksellani koko elämäsi ajan." Hän laittoi kätensä sydämeni päälle. "Minä tunnen sinut - ja sinäkin tunnet minut." Hänen kasvonsa olivat niin lähellä, että tunsin hänen lempeän henkäyksensä ihollani. "Ja tunnet myös sen, kuinka minä olen oikeassa. Tunnet sen vedon, joka imee meitä toisiamme kohti. Koska me olemme tarkoitettu toisillemme. Sinä kuulut minulle ja minä kuulun sinulle ja niin sen on aina ollut tarkoitus ollakin. Siksi sinä olet nähnyt minusta unia - vaikka sinun muistisi pyyhittiinkin, olin jo lyhyen elämäsi aikana juurtunut syvälle sisääsi niin, että et koskaan kyennyt unohtamaan minua täysin."
   En tiennyt mitä sanoa. En edes tiennyt, osasinko enää puhua. Minusta tuntui, että unohdin kaiken katsoessani häntä silmiin, tuntui kuin olisin uponnut hänen katseeseensa.
   Ja samassa en enää välittänyt mistään. Sillä hän otti kasvoni valtavien käsiensä väliin ja painoi huulensa huulilleni hitaasti, varovaisesti ja lempeästi. Hän suuteli minua niin kuin minua ei oltu ikinä suudeltu: aivan kuin olisin yhtäkkiä leijunut ilmassa, en tuntenut jalkojani. Sydämeni suli, kun hänen huulensa painuivat huulilleni, täydellisinä, lämpiminä. Aivan kuin juuri siihen ne olisivat kuuluneetkin, aivan kuin huuleni olisivat aina odottaneetkin juuri näitä huulia. Tunsin hengitykseni väreilevän ja mitään ajattelematta vein käteni hänen iholleen, tunnustellen tätä kaunista miestä, nauttien kaikesta sydämestäni hänen läheisyydestään.
   Ja sitten yhtäkkiä, aivan liian nopeasti Jacob vetäytyi kauemmas. Ensiksi en ymmärtänyt miksi ja mieleni teki mieli huutaa vastalause, mutta sitten näin, mikä Jacobin oli pysäyttänyt.
   Hän piteli nyt vasenta kättäni kädessään ja tuijotti nimettömässä kimaltelevaa kihlasormusta ilme hyvin vakavana. Hän tuijotti sormusta loputtoman hetken ajan ja katsoi sitten kasvojani. Hänen tummat silmänsä tuntuivat palavan ja hänen äänensä tärisi, kun hän kysyi: "Oletko sinä kihloissa?"

[amanda97]

Tää on niiiin hyvä luin kerralla lä pi ja ilmoittaudun lukijaksi jos vain tulee jatkoa!!!!!

Pliis JATKOA!!!!!

amanda

[jacoblove]

Kiitos kommentistasi amanda97 Tässä jatkoa, vähän tällainen tylsä jaaritteluluku.

6. If that ain't love then I don't know what love is

Jacob

Ruumiini jokainen solu alkoi hehkua, kun painoin huuleni Renesmeen huulille. Tuntui kun sydämeni olisi roihunnut tulesta ja mielettömästä, sanoinkuvaamattomasta onnentunteesta. Vihdoinkin hän oli sylissäni, tämä tyttö, jota olin niin kauan kaivannut. Tämä tyttö, jota olin rakastanut jo monta vuotta tuhansien kilometrien päästä. Vihdoinkin sain kietoa kätensä hänen ympärilleen ja maistaa hänen suloista makuaan. Käteni sivelivät Renesmeen ihoa, hänen kaulaansa, hänen olkapaitaan, hänen käsivarsiaan... En ikinä, ikinä saisi tarpeekseni hänestä. Voisin pitää häntä sylissäni ikuisuuden. En ikinä laskisi irti hänestä.
   Renesmee siveli kasvojani käsillään ja hänen kosketuksensa sai mieleni lentämään, tunsin väkevää, melkein raivokasta tarvetta päästä lähemmäksi häntä -
   Tunsin jonkin kovan raapaisevan ihoani ja rekisteröin nopeasti, mistä se oli johtunut. Silmiini osui jokin hyvin kiiltävä. Vaikka jokainen soluni huusi vastalauseita, irrottauduin Renesmeestä ja tartuin hänen käteensä. Hänen vasemmassa nimettömässään kimalteli timanttisormus.
   Tuijotin sormusta mitään ymmärtämättä. Hetki tuntui kestävän ikuisuuden. Nostin kasvoni Renesmeetä päin ja ääneni tärisi hieman, ehkä pelosta, ehkä mustasukkaisuudesta tai ehkä jostakin ihan muusta tunteesta, kun kysyin, oliko hän kihloissa.
   Renesmee katseli minua suurilla silmillään hieman syyllisen näköisenä. Tajusin vain hämärästi, että hän hengitti suudelman jäljiltä hyvin raskaasti.
   "Olen kyllä", hän vastasi. "Tapasit hänet Volterrassa... Michaelin."
   Muistin vaaleakiharaisen, punasilmäisen vampyyrin ja järkyttävä mustasukkaisuuden aalto pyyhkäisi ylitseni. Raivo kuitenkin voitti mustasukkaisuuden. Samaan niljakkaiseen vauvoja varastavaan ryhmään kuuluva vampyyri oli saanut koskea johonkin, jonka tunsin niin voimakkaasti olevan minun. Ajatus oli niin sietämätön, että koko vartaloni alkoi täristä, muuttaa muotoaan joksikin, joka hallitsi paremmin tunteeni. Pakotin itseni rauhoittumaan, en halunnut muuttua sudeksi niin lähellä Renesmeetä. Ja jos muuttuisin, en saisi kysyttyä sitä kysymystä, joka nyt melkein räjähti suustani, raivosta tärisevänä. "Rakastatko sinä häntä?"
   Näin Renesmeen empivän. "Välitän Michaelista todella paljon", hän vastasi, edelleen syyllisen näköisenä. "Olen ollut hänen kanssaan niin kauan kuin muistan."
   "Et vastannut kysymykseeni." En halunnut ajatella aikaa, jonka Renesmee oli viettänyt sen kuvottavan verenimijän kanssa. Aikaa, jonka verenimijä oli varastanut minulta!
   "En tiedä, rakastanko häntä", Renesmee kuiskasi, "en ole ikinä oikeastaan tiennyt, mitä rakkaus on."
   Ylitseni huokui mieletön rakkauden tunne tätä tyttöä kohtaan ja raivoni katosi. Hän oli niin suloinen, niin täydellinen. Ja tekisin kaikkeni, että hän ymmärtäisi, kuinka täydellinen minä voisin olla hänelle, kuinka täydellisiä me olisimme yhdessä. Voisin näyttää hänelle täsmälleen, mitä rakkaus oli.
   "Rakkaus on tätä", kuiskasin ja nojauduin eteenpäin. Kuulin ääneni muuttuneen yhtäkkiä lämpimäksi ja näin Renesmeen silmien sulavan sen vaikutuksesta ja tiesin, että tulisin voittamaan hänet itselleni. Niinhän sen kuului ollakin, oli aina kuulunutkin. Hän ei ollut tiennyt minun olevan olemassa kun oli lupautunut toiselle.
   Äskeinen suudelmamme oli ollut hyvin hellä, tällä kertaa en halunnut varoa. Halusin hänen unohtavan inhottavan vampyyrinsa. Painoin huuleni rajusti Renesmeen suulle ja kiskaisin hänen hennon vartalonsa kiinni omaani.
   En tiedä, kuinka kauan huohotimme toisiamme vasten, kuinka kauan puristin häntä sylissäni, mutta lopulta hän vetäytyi kauemmas, selkeästi vastahakoisena.
   "Ei", murahdin ja vetäisin hänet takaisin lähelleni. Hän kuitenkin esteli minua ja sai näin minut hellittämään kiihkeää otettani.
   "En tullut tänne vain suutelemaan sinua, niin kiehtovaa kuin se onkin", hän sanoi hengästyneenä. "Ja minulla on hieman syyllinen olo... minä kuitenkin olen kihloissa." Ennen kuin ehdin sanoa, että tappaisin sen verenimijän niin ongelma olisi ratkaistu, hän sanoi: "En tiedä mitä ajatella, Jacob. Tämä kaikki on niin kovin sekavaa... Jospa menisimme nyt Edwardin ja Bellan luo? Anna minulle hieman aikaa."
   Antaisin hänelle mitä tahansa hän pyytäisi, mitä ikinä hän haluaisikin. En kuitenkaan ollut ikinä ollut kovin kärsivällinen ja olin jo menettänyt niin paljon aikaa hänen kanssaan... mutta jos hän aikaa tarvitsisi, niin aikaa hän myös saisi.
   "Aikaa", murahdin. "Selvä." Vetäisin hänet ylös sohvalta ja lähdin taluttamaan häntä ulos talosta, veisin hänet Edwardin ja Bellan mökille. "Ehkä pystyn hillitsemään itseni."
   "Toivottavasti minäkin pystyn", Nessie kuiskasi kuin itsekseen. Sitten hän näytti hiukan keräävän itseään ja hymyili minulle. "Kerro minulle vanhemmistani. Millaisia he ovat?"
   Kurtistin kulmiani. Olisin halunnut kuulla kaiken Renesmeestä, tietää kaiken mitä hänelle oli tapahtunut vuosina, kun en ollut ollut hänen elämässään. Mutta olihan meillä aikaa... ainakin toivoin niin. Eihän Renesmee todella halunnut palata Volterraan, niiden inhottavien vampyyrien luokse? Kikkarapäisen vampyyrinsa luokse. Tekisin kaikkeni pitääkseni hänet täällä... ja olin varma, että onnistuisin.
   "He ovat..." Miten pystyisin kuvailemaan Bellaa ja Edwardia? "Bella on... iloinen." Ainakin oli ollut siitä asti, kun oli saanut tietää tyttärensä olevan elossa. "Hän on luotettava ja lojaali ja hän on valmis tekemään mitä tahansa niiden puolesta, joita rakastaa. Edward on kaikin tavoin hänen toinen puoliskonsa, he täydentävät toisiaan täydellisesti. Edward on aikalailla ylihuolehtiva persoona. Hän ajattelee kaikkea aivan liikaa, ehkä siksi, että on kuunnellut koko elämänsä ajan toisten ajatuksia. Hän huomioi kaikkien tunteet ja on hyvin kärsivällinen."
   Nessie hymyili, kun puhuin hänen vanhemmistaan. Olimme vasta puolivälissä matkalla Bellan ja Edwardin mökille ja olin iloinen tästä kahdenkeskisestä ajasta Renesmeen kanssa.
   "Heille oli varmasti hyvin rankkaa, kun minut vietiin", Nessie totesi ja hänen huulensa vetäytyivät pieneen irvistykseen, aivan kuin hän olisi ollut vihainen.
   "Oli kyllä", myönsin. "Bella teki kaikki hulluiksi."
   Nessie näytti kummastuneelta. "Miksi?"
   "Hän ei antanut meidän ikinä unohtaa sinua", kuiskasin ääni hieman käheänä muistellessani menneitä vuosia. "Ikävöimme kaikki sinua niin kovasti, emmekä tienneet olitko elossa vai kuollut. Me kaikki halusimme jollakin tavalla päästä asian yli, mutta Bella ei antanut. Hän ei oikeastaan mistään muusta puhunutkaan kuin sinusta. Hän leipoi sinulle joka vuosi syntymäpäiväkakun. Kaikista sietämättömintä se oli Edwardille... Bella ei antanut hänen lohduttaa itseään, vaan vajosi synkkyyteen. Se oli hyvin vaikeaa Edwardille, hän on aina halunnut vain, että Bella olisi onnellinen."
   Nessie huokaisi. "Olen niin pahoillani."
   Sipaisin hänen poskeaan. "Ei se sinun syytäsi ollut."
   Hän nyökkäsi ja puri huultaan. Näin hänen pyyhkäisevän kyyneleen silmäkulmastaan.
   Olimme melkein jo mökillä. Bella ja Edward seisoivat pikkuruisen mökin pihalla, odottaen.
   Edward irvisti. "Jacob", hän sanoi paheksuvasti, vihaisena. Ymmärsin heti, mistä hän puhui.
   "Se olisi tapahtunut kuitenkin jossakin vaiheessa", ärähdin hänelle.
   Edward puri huuliaan yhteen. Nessie ja Bella katselivat meitä kummastuneina.
   "Minulle ei tuota mitään ongelmia murtaa sinulta paria luuta", Edward ärähti. "Olisit voinut malttaa odottaa hieman, että hän totuttelee tähän kaikkeen."
   "Se vain tapahtui", ärähdin takaisin.
   "Mistä te puhutte?" Nessie kysyi ymmällään.
   "Meidän suutelustamme", murahdin hänelle. "Sanoinhan, että hän on hyvin ylisuojelevainen."
   "Hän on vasta seitsemänvuotias." Edward paljasti nyt hampaansa. Bella tarttui hänen käteensä kuin pitääkseen häntä aloillaan.
   "Anteeksi nyt vain", Nessie sanoi isälleen hieman uhmakkaan näköisenä. Minua hymyilytti - hän näytti sillä hetkellä hieman kapinoivalta teiniltä. "Olen henkisesti ihan aikuisen tasolla niin kuin fyysisestikin."
   "Ei se mitään muuta", Edward ärähti.
   "Edward... anna heidän olla. Se olisi tapahtunut kuitenkin jossakin vaiheessa", Bella sanoi miehelleen rauhoittavasti.
   Edward vilkaisi vaimoaan ja näin hänen heti rauhoittuvan. "Niin kai sitten, koira. Älä kuitenkaan venytä kärsivällisyyttäni liian pitkälle." Se oli varoitus ja tajusin kyllä, mitä hän liian pitkälle menemisellä tarkoitti...
   "No niin, tämähän on kiusallista", Nessie sanoi sitten ylipirteällä äänellä kuin keventääkseen tunnelmaa. "Onpa sievä mökki."
   Bella hymyili hänelle. "Se on meidän kotimme."
   Nessie huokaisi. "Toivon vain, että voisin muistaa sen... ja teidät."
   "Nyt... kun tiedät totuuden, eikö se mielenmuuntelija voisi palauttaa muistojasi?" kysyin häneltä.
   "En tiedä. Enkä oikeastaan haluaisi palata vielä kotiin - he eivät ehkä päästäisi minua takaisin."
   Bella ja Edward irvistivät. "Me hoidamme kyllä asian, jos haluat."
   "Mitä te heille mahdatte?" Nessie pyöritti päätään. "He ovat liian voimakkaita. Heillä on uskomattomia kykyjä... kukaan ei voi heille mitään, edes Volturit eivät voineet."
   "Vaimollani on aika voimakas kyky", Edward kertoi hänelle hieman ylpeän näköisenä. "Äitisi pystyy torjumaan kaikki mahdolliset voimat kilpensä avulla."
   Nessien silmät olivat hyvin suuret. "Niinkö?"
   Bella nyökkäsi. "Kukaan ei pääse sen läpi."
   Edward värähti hieman. "Aah, Nessie, olisiko sinulle... Kävisikö, että loput perheestämme tulisivat tervehtimään sinua? He ovat hyvin malttamattomia."
   Nessie hymyili. "Toki."
   Ja samassa ympärillämme oli monta vampyyria.
   Emmett tarttui heti Nessietä lanteiden kohdalta ja nosti hänet ilmaan. "Terve Nessie!"
   Nessie näytti ensiksi hämmentyneeltä, mutta nauroi Emmetin laskiessa hänet taas maahan.
   Alice halasi Nessietä. "Ihanaa saada sinut kotiin!"
   Rosalie pyyhkäisi Nessien poskea. "Meillä on ollut sinua kova ikävä."
   Jasper hymyili Nessielle. "Ehkä elämä palautuu lopulta normaaliksi."
   Esme ja Carlisle halasivat Nessietä myös. "Et voi uskoakaan, kuinka me kaikki olemme sinua kaivanneet. Onneksi olet kunnossa."
   "Ihanaa tavata teidät kaikki", Renesmee vastasi kaikille yhteisesti, hymyillen. "Haluan kovasti tutustua teihin kaikkiin."

[jacoblove]

Olen aika varma, ettei kukaan enää lue tätä, mutta ajattelin laittaa jatkoa silti

7. There were three things I was absolutely sure...

Nessie

Ensimmäinen iltani biologisten vanhempieni luona oli kummallinen. En täysin pystynyt unohtamaan pientä varastettua hetkeä todellisuudesta, jonka olin Jacobin kanssa viettänyt, mutta työnsin sen mieleni taka-alalle niin, että saatoin keskittyä päämäärääni: tutustua biologisiin vanhempiini.
   Vaikka Jacob olikin kertonut minulle yleiskatsauksen vanhemmistani, minusta oli mukavaa huomata, että hän ei ollut kertonut minulle kaikkea. Oli mielenkiintoista huomata asioita itse.
   Kuten se, kuinka rakastuneita Bella ja Edward olivat toisiinsa. Aina, kun joku sanoi jotakin, he vilkaisivat toisiaan kuin vaistomaisesti, tulkiten mitä toinen ajatteli uudesta asiasta. He olivat koko ajan lähekkäin, koskaan menemättä paria metriä kauemmas toisistaan. Kuten Jacob oli sanonut, he näyttivät täydentävän toisiaan, tekivät toisistaan kokonaisia.
   Huomasin myös, kuinka suojelevainen Edward Bellaa kohtaan oli. Näytti siltä, että hän asetti koko ajan oman vartalonsa niin, että Bella oli jollakin tavalla hänen takanaan, hänen suojeluksessaan. Se oli hieman kummallista, eihän Bella mitään suojelua tarvinnut, kun kerran oli vampyyri ja kilpikin vielä.
   Kummasteluni tästä asiasta sai vastauksia, kun Bella ja Edward kertoivat minulle, millaista heidän elämänsä oli ollut ennen kuin minua oli ollut. Kuinka moniin vaaroihin Bella oli joutunut vampyyrien maailmassa ollessaan ihminen. Oletin, että Edward oli joutunut suojelemaan Bellaa niin kauan, tehnyt sen ilomielin ja täydellä sydämellään niin, ettei ollut vieläkään päässyt täysin yli mielettömistä suojelunvaistoistaan, vaikka mitään tarvetta niille ei enää ollutkaan.
   Olin kiinnostunut kaikesta, mitä vanhempani minulle kertoivat. Halusin niin kiihkeästi kuulla kaiken heidän elämästään, että se oli melkein musertavaa. Onnekseni Bella ja Edward olivat hyvin halukkaita keskustelemaan kanssani, näytti siltä, että he halusivat minun tuntevan heidät ja heidän tarinansa yhtä paljon kuin minäkin halusin.
   "En ole ikinä kuullut ihmisestä, joka haluaisi tieten tahtoen vampyyriksi", kerroin hämilläni vanhemmilleni. Istuimme mökin pienellä terassilla, minä, Edward, Bella ja Jacob. Edward oli ajanut loput perheestä pois tietäen, että koko tilanne oli minulle tukala ja niin monen uuden vampyyrin kohtaaminen vähän uuvuttavaa. Tätini ja setäni olivat olleet hyvin pettyneitä, joskin ymmärtäväisiä. Olin kiitollinen siitä, että he antoivat minulle hieman tilaa. Halusin tutustua heihin kaikkiin - ensiksi halusin kuitenkin tutustua Bellaan, Edwardiin ja Jacobiin.
   Edward ja Bella olivat juuri kertoneet minulle Voltureista, Victoriasta ja Jamesista, kaikista niistä vampyyreista, jotka olivat vainonneet äitiäni hänen ollessa vielä ihminen. Äitini oli kertonut, kuinka halukkaasti hän oli halunnut kuolemattoman elämän, kuinka hän oli toivonut muuttuvansa vampyyriksi.
   "En minä niinkään vampyyriksi halunnut", Bella vastasi minulle hymyillen. Hän piti Edwardia kädestä. "Halusin vain Edwardin, ikuisiksi ajoiksi."
   "Sinulla oli minut muutenkin", Edward mutisi hieman harmissaan. Kummastelin sitä ja isäni vastasi oitis ajatuksissani muodostuvaan kysymykseen. "En koskaan halunnut, että Bella joutuisi muuttumaan vuokseni... Halusin pitää hänet ihmisenä."
   "Miksi?" Minusta ajatus oli omituinen. Olin aina elänyt niin tiukasti vain vampyyrien kanssa, että en oikeastaan ymmärtänyt, mitä pahaa siinä oli.
   Edward hymyili vähän vinosti. Kuulin Bellan henkäisevän pienesti: olin huomannut, että isäni sai hymyillessään tällaisen hyvin ihmismäisen reaktion aikaan äidissäni.
   Ei tuntunut oikeastaan kummalliselta ajatella heitä äitinä ja isänä. Se tuntui oikealta. He tuntuivat siltä minulle - vaikka en oikeastaan tuntenutkaan heitä.
   Vielä. Pakotin harhailevat ajatukseni takaisin mielenkiintoiseen keskusteluun.
   "Olin sitä mieltä, että tämä elämä on tuomittu, että minä olin sieluton hirviö. En koskaan olisi halunnut tuomita Bellaakin tähän elämään."
   "Sain Edwardin kuitenkin suostumaan tahtooni", Bella kertoi hieman ylpeänä saavutuksestaan.
   Edward vilkaisi häntä hieman näreissään ja katsoi sitten minua. "Sitten, kun ymmärsimme Bellan odottavan... sinua, mieleni muuttui. Halusin vain hänen pysyvän elossa... keinolla millä hyvänsä."
   "Se oli varmasti pelottavaa", kuiskasin. Tiesin, miten hauraita ihmiset olivat.
   "Se oli vaikeaa", Bella huokaisi. "Olit niin paljon vahvempi kuin minä, jopa silloin, kun olit vasta kohdussani."
   Näin tuskan väreilevän Edwardin silmissä. Jopa Jacob, joka oli taas vain keskittynyt hiljaa katsomaan minua, katsoi Bellaa tuskainen ilme tummissa silmissään.
   "Kertokaa minulle siitä", pyysin kiihkeästi, haluten ymmärtää Jacobin ja Edwardin tuskan, ymmärtää, millaista se oli ollut äidilleni. Toinen äitini, Ellen, ei ollut koskaan kertonut minulle asiasta mitään, oli vain sanonut kantaneensa minut ollessaan vielä ihminen. Ilman yksityiskohtia. Ymmärsin nyt, että hän ei ollut halunnut valehdella minulle vain lisää.
   "Edward oli sitä mieltä, että sinut olisi pitänyt ottaa pois", Bella huokaisi. Hän siveli vatsaansa kuin muistellen, millaista oli ollut kantaa minua siellä. "Se oli hyvin tuskallista. Olit niin vahva, potkit koko ajan kylkiluitani murskaksi. Sinulla ei ollut tarpeeksi tilaa. Veit minusta kaiken elinvoiman."
   "Silti hän taisteli hurjana meitä vastaan", Edward huokaisi pyöritellen päätään. "Hän halusi vain pitää sinut."
   "Rakastin sinua ensi hetkestä alkaen niin valtavasti", Bella kuiskasi ääni kaikista tunteista hehkuen.
   Edward ei ollut halunnut minua? Hän oli halunnut, että minut otettaisiin pois? Tunsin yhtäkkiä oloni kovin hylätyksi.
   "Älä ymmärrä väärin!" Edward henkäisi kauhuissaan. Hätkähdin: en varmaankaan ikinä tottuisi siihen, että hän luki koko ajan ajatuksiani. "Olin vain niin huolissani äidistäsi, yritä ymmärtää, hän oli vain heikko ihminen. Emme tienneet ollenkaan, millainen olento olisi vampyyrin ja ihmisen risteytys..."
   Katselin häntä vieläkin hieman hämmentyneenä, mutta hän hymyili minulle. "Kaikki muuttui, kun kuulin ensimmäistä kertaa sinun ajattelevan... sinun ollessasi vielä Bellan kohdussa. Ajattelit, kuinka paljon rakastit äitiäsi, kuinka paljon jumaloit häntä ja tiesit tuottavasi hänelle tuskaa, joten yritit olla liikkumatta mahdollisimman vähän. Kun kuulin ensimmäistä kertaa ajatuksesi... niin, se oli hetki, kun minäkin ymmärsin rakastavani sinua. Ja silloin ymmärsin, että taistelisin pitääkseni teidät molemmat elossa, teidät molemmat turvassa. Vaikka sinun kanssasi minä epäonnistuinkin..."
   Tartuin hänen käteensä. Se oli viileä omaani vasten, mutta en hätkähtänyt sitä, olinhan tottunut ihojen viileyteen. "Vielä ei ole liian myöhäistä." Tunsin nyt suurta kunnioitusta kumpaakin vanhempaani kohtaan: ymmärsin kuinka rohkeita ja niin kaikin puolin hyviä ihmisiä he olivat. Sydämeni tuntui pursuavan kaikista tunteista, joita en ollut koskaan tiennyt olevankaan.
   "Olet nyt kuullut meidän tarinamme", Bella kuiskasi, katsoen minun ja Edwardin yhteen liitettyjä käsiä hymyillen, näyttäen taas siltä, että voisi purskahtaa onnelliseen itkuun. "Kertoisitko meille omasi?"
   Hymyilin heille. Halusin, että hekin tuntisivat minut. Jacob, joka ei ollut sanonut pitkään aikaan mitään, huokaisi pienesti. Katsoin häntä ja näin hänen surullisen ilmeensä. Oliko hän surullinen kaikesta menettämästään ajasta kanssani?
   "Kyllä", Edward vastasi taas ajatuksiini.
   Vilkaisin häntä hieman näreissäni. En oikeastaan pitänyt siitä, että hän saattoi kuulla kaiken mitä päästäni liikkui.
   "Kukaan ei pidä siitä", Edward vastasi, taas se sama vino hymy kauniilla kasvoillaan. "Jacob on aina inhonnut sitä."
   Jacob ja Bella näyttivät tottuneen tällaisiin puolikkaisiin keskusteluihin. Jacob taisi kuitenkin ymmärtää, mistä me puhuimme. "Joo, se on raivostuttavaa. Siihen kyllä tottuu nopeasti."
   "En vieläkään puhu sinulle, rakki", Edward murahti hänelle suupielestään.
   Jacob pyöräytti silmiään. "Älä nyt viitsi! Yksi pieni pusu - mitä sitten? Enkö ole muka odottanut tarpeeksi, osoittanut, kuinka paljon hänestä välitän ja mitä hänen vuokseen tekisin? Olen tehnyt? Tiedät kyllä, että se olisi tapahtunut joka tapauksessa!"
   Edward irvisti. "Minun ei silti tarvitse pitää tästä."
   "Edward", Bella kuiskasi rauhoittavasti. "Yritä ymmärtää... Ehkä sinun pitäisi torjua tietyt ajatukset mielestäsi. Se olisi helpompaa sinulle."
   Edward huokaisi. "Jacob on niin kamalan äänekäs." Hän nirpisti nenäänsä pienesti.
   "No anteeksi kamalasti", Jacob tuhahti ivallisesti ja pyöräytti silmiään. "Yritän sitten tästä eteenpäin ajatella hiljempaa."
   Rykäisin. "Ettekö te halua kuulla minun tarinaani?" Odotin, kunnes tiesin saaneeni kaikkien huomion itseeni ja aloin sitten kertoa elämästäni.
   "Olin hyvin nuori, kun osallistuin niin sanotun isäni johtamaan sotilaskoulutukseen. Hän keräili vahvoja vampyyreja puolelleen, useimmat hänen laumastaan olivat kuitenkin seuranneet häntä jo vuosisatoja, pysyen hieman salassa muulta maailmalta, lähinnä Voltureilta. Johnin elämäntehtävä oli syrjäyttää Volturit. Hän ei ole koskaan halunnut mitään muuta kuin valtaa... John ei koskaan tuntunut minusta läheiseltä - hän oli aina hyvin etäinen ja tiukka. Halusin epätoivoisesti hänen pitävän minusta, joten osallistuin hänen koulutukseensa ilomielin. Vaikka olenkin heikompi kuin vampyyrit yleensä, minussa on kuitenkin nopeutta. Olen nopeampi kuin kukaan laumamme jäsenistä."
   "Olet perinyt sen Edwardilta", Bella kuiskasi hymyillen. "Hänkin on hyvin nopea."
   Tieto tästä tuntu miellyttävältä ja hymyilin säteilevästi. Jatkoin tarinaani. "En koskaan metsästänyt ihmisiä niin kuin muut laumassamme. En ole koskaan halunnut viedä keneltäkään elämää - sekin on varmasti teidän ansiotanne."
   Bella ja Edward nyökkäsivät hieman ylpeinä. Jacob tuijotti kasvojani vieläkin herkeämättä.
   "Tunsin aina, etten kuulunut sinne... oloni oli aina ulkopuolinen. Menin kihloihin Johnin parhaan sotilaan kanssa, Michaelin kanssa. Se tuntui enemmänkin velvollisuudelta kuin miltään muulta." Halusin Jacobin ymmärtävän tämän. Hänen ilmeensä ei värähtänytkään.
   En oikeastaan tiennyt mitä muuta heille kertoisin. Päätin kertoa sen, mikä sillä hetkellä oli päällimmäisenä. "Olen niin iloinen, kun vihdoinkin tiedän, mistä tulen. Olen todella onnellinen, että te olette minun vanhempiani."
   Bella tarttui käteeni innokkaasti. "Tunne on molemminpuolinen."
   "Mitä... laumasi ajattelee tänne tulostasi?" Edward kysyi minulta. Hänen katseensa oli hieman vihainen ja mietin, oliko hän raivoissaan siitä, että hänen tyttärestään oli kasvatettu sotilas. Millaisen lapsuuden hän olisi halunnut minulle antaa?
   Tavallaan odotinkin, että hän vastaisi ajatuksiini. "Olisin pitänyt huolta siitä, että olisit onnellinen. Olisimme antaneet sinulle kaiken, mitä ikinä olisit vain keksinytkin pyytää. Mitä tahansa. Olisimme suojelleet sinua kaikelta."
   Sydämeni paisui odottamattomasta rakkaudesta: olisiko se näin helppoa? Pystyinkö noin vain rakastaa näitä ihania kultasilmiä, kävikö se niin helposti? Olin ajatellut itseäni hieman kylmänä puoli-ihmisenä, mutta löysin nyt itsestäni hyvin voimakkaita tunteita.
   Tajusin, että Edward odotti vastaustani. En oikeastaan tiennyt sitä. "Äitini - Ellen siis - on varmasti huolissaan. Michael on varmaankin... vihainen. Isäni saattaa kokea teidät ehkä pienenä uhkana - hän oli järkyttynyt siitä, miten hänen voimansa eivät toimineet Volterrassa teihin." Vaivuin hetkeksi huoleen. Mitä jos laumani tulisi etsimään minua? En halunnut lähteä... vielä. En ollut saanut tarpeekseni näistä ihmisistä. Mitä jos he tulisivat etsimään minua?
   Edward ojensi minulle kalliinnäköistä puhelinta. "Soittaisitko... kihlatullesi." Hän vilkaisi Jacobia, joka irvisti. Edwardkaan ei näyttänyt tyytyväiseltä siihen, että sormessani kimalteli lupaus tulevaisuudesta. Mietin, haluaisiko hän minun olevan Jacobin kanssa mieluummin kuin Michaelin. "En halua heidän tulevan tänne."
   Nyökkäsin ja näppäilin Michaelin numeron puhelimeen. En halunnut puhua äitini kanssa - olin hänelle vieläkin vihainen valheista.
   Michael vastasi heti. "Vanessa?"
   Edward, Bella ja Jacob irvistivät kaikki yhtä aikaa. He eivät selvästikään pitäneet nimestä, joka minulle oli annettu heidän antamansa nimen päälle.
   "Hei, Michael."
   "Mitä helvettiä sinä oikein luulit tekeväsi?" hän karjui vihaisena. Asetin puhelimen hieman kauemmas korvastani. "Äitisi on suunniltaan huolesta. John kerää jo partiota, Alec on teleporttaamassa sinne - "
   "EI!" kiljaisin kauhuissani. En halunnut heitä tänne.
   "Kuule, rakkaani, minä ymmärrän, että haluat vastauksesi. John on kuitenkin raivosta suunniltaan, sinun olisi pitänyt puhua tästä hänen kanssaan - "
   "Michael. Isäni kuuntelee sinua, enemmän kuin minua on koskaan kuunnellut. Minä haluan olla täällä ja olen turvassa. Tulen kyllä kotiin, lupaan sen sinulle. En halua teidän tulevan tänne. Haluan tutustua biologiseen perheeseeni. Antakaa minun olla rauhassa. Palaan kyllä kotiini."
   Michaelin ääni oli kireä. "Sinulla on täällä velvollisuutesi."
   "Teidän kaikkien velvollisuus olisi ollut kertoa minulle totuus!" minä kivahdin vihaisena. "Minä ansaitsen tämän teidän valheittenne jälkeen."
   Michael oli hetken hiljaa. "Hyvä on, Vanessa. Minä puhun Johnille. Olet oikeassa. Minä rakastan sinua. Ethän viivy kauaa, rakkaani. Soita minulle huomenna."
   "Soitan", lupasin helpottuneena.
   "Minä rakastan sinua", hän toisti painostavasti.
   "Minäkin rakastan sinua", huokaisin. "Kiitos, Michael." Katsoin Jacobia. Hänen kätensä tärisivät ja hänen silmänsä leimusivat. Bella asetti kätensä hänen kätensä päälle, rauhoittaakseen ja lohduttaakseen.
   Suljin puhelimen ja annoin sen takaisin Edwardille. Jacobin kädet eivät enää tärisseet. Hän katsoi minua surullisena ja minä katsoin takaisin - tilanne tuntui kauhean sekavalta yhtäkkiä. Halusin kietoutua Jacobin lämpimään syliin.
   "On jo myöhä", Edward kuiskasi pienen hiljaisuuden jälkeen. "Olet varmasti väsynyt... Vanessa."
   Hymyilin hänelle. En ollut edes tajunnut, että ilta oli alkanut hämärtyä ympärillämme, niin kietoutunut olin ollut meidän keskusteluumme. "Te voitte sanoa minua Nessieksi."
   "Jacob antoi sinulle sen lempinimen", Bella kuiskasi, hieman nyrpeän näköisenä. "Minä annoin sinulle nimen oman äitini ja Edwardin äidin mukaan. Renesmee."
   "Se on kaunis nimi", myönsin hänelle.
   "Voit nukkua mökissä. Siellä on huone sinua varten. Tapaamme taas aamulla." Edward hipaisi kasvojani. Ele toi minulle jostakin syystä turvan tunteen.
   Ajatukseni olivat hieman sekavat, mutta muutamista asioista olin varma. Ensinnäkin, olin jo nyt täysin rakastunut vanhempiini, ihailin ja kunnioitin heitä eri tavalla kuin ketään muuta ikinä olin ihaillut tai kunnioittanut. Toiseksi, tekisin mitä tahansa, jotta saisin jotenkin, jollakin tavalla pidettyä heidät elämässäni. Ja kolmanneksi... olin hyvin varma, että olin rakastunut mieheen, joka oli jo monia vuosia ollut kanssani unissani. Olin rakastunut mieheen, jota en oikeastaan tuntenut. Olin rakastunut unimieheeni... Joka todellisuudessa oli susi-ihminen, käsittämättömän täydellinen, lämmin Jacob.

[nnora]

Mä luen, mä oon lukenut tätä joskus ajat sitten, kun tässä oli pelkkä eka luku tai jotain. Ja nyt taas aloin lukea tätä ja meinasin monessa kohdassa alkaa itkeä, tää on niin i-ha-na!

[Arosalie]

Kyllä sulla vielä lukioita on. (Ainakin minä luen innokkaasti!) Mukavaa, että olet jatkanut tätä ja toivon, että pitkiä taukoja ei tule enään. Tämä on aivan loistava!

[Fulnum]

Tää on aivan ihana!:) Uusi lukija ilmoittautuu sekä rakentava palaute on siirtynyt kesälomalle!

Jatkoa!

Fulnum

[Tuntematon1]

Tää on aivan ihana ficci. Luin juts kaikki luvut putkeen ja oon sitä mieltä et sun on PAKKO jatkaa tätä. 
Mullaki oli monta kohtaa jossa meinasin ruveta itkemään, tää vaan on niin ihana. 
Toivon tosi kovaa että jatkaisit tän kirjottamista nopiasti.

[Chuva]

Tämä on ihana! Toivottavasti uudet Volturit kuolee... vaikka.. räjähdyksessä Tai jossain. Tai joku tappaa ne.

Tom^^

[Candren]

Juu, minäkin luen. Eipä mitään muuta kommentoitavaa, kunhan halusin ilmoittaa. Niin ja tää on mahtava. 

[Anskubits]

Mustakin tuntuu että joskus oon tätä lukenut, kun on ollut vaan muutama luku mutten ole kommentoinut ollenkaan, en tiedä miksen ?
Tää on ihan super ihana ja tykkään tästä juonesta tosi paljon !
Nomutta nopeesti jatkoa tulemaan   
 <3.Anskubits

[TaikaVenla]

Jatkoa? (:

[iipimoi]

Nyt mä kyllä lopetan näiden keskenerästen ficcien lukemisen, tää on loistava ! En ymmärrä miten tää on voinu saada vaan tän verran suosiota. Tykkään tosi paljon juonesta, ja hullu bella on kuvailtu aivan loistavasti ja muutenkin kuvailu on tosi hyvää. Ja voi jacobii, elämän rakaus ryöstetää ja sit kuulee viel et se on kihlois. nomut jaa, kirjakieli ja rakentava pomppasivat käsikädessä kaivoon.

Kiitos tosipaljon & jatka & ÄLÄ JÄTÄ LAATIKONPOHJALLE & puspuspus