Kirjoittaja Aihe: 3 kertaa, kun Hannah tunki tyynyn paitansa alle (VALMIS! Vihdoin...), K-11  (Luettu 5826 kertaa)

Eulalia

  • Herkkusienijumbo
  • ***
  • Viestejä: 237
alaotsikko: Hannah/Neville, Drama/Angst, K-15, Osa 3/3 ilmestynyt 28.8.2010!

Nimi: 3 kertaa, kun Hannah tunki tyynyn paitansa alle
Kirjoittaja: Eulalia
Ikäraja: K-11
Genre: Drama, Angst (jota ei kyllä sinänsä vielä ensimmäisessä osassa juuri ole)
Paritus: Justin/Hannah, Hannah/Neville
Summary:

”Miltä nyt tuntuu, Hannah?” Susan kysyi hieroen vatsaansa. Minä kohautin olkiani.
”Tuntuu siltä kuin olisi tyyny mahan alla ja leikkisin olevani raskaana, vaikka en ole”, totesin totuudenmukaisesti.
”Niin, mutta tuntuuko sinusta, että voisit nauttia tällaisesta olotilasta? Voisitko nauttia raskaana olemisesta?” hän intti. Minä kohautin jälleen olkiani.
”Se on vain tyyny...” mutisin ja Susan tuhahti.
”Ei sinulla mitään äidinvaistoa ole!”


A/N: Tämä tulee siis olemaan minun vastaukseni "3 kertaa kun" -haasteeseen. Kyseessä on kolmiosainen ficci Hannah Abbottista ja hänen suhtautumisestaan äitiyteen, siitä kuinka se muuttuu vuosien aikana. Toivon, että joku jaksaa lukea ficcini, ja aivan mahtavaa olisi, jos joku sitä viitsisi kommentoida :D

* * *

3 kertaa, kun Hannah tunki tyynyn paitansa alle



Ensimmäisellä kerralla me kaikki teimme sitä...

Se oli viidennellä luokalla, sattumoisin juuri jouluna. Minä olin päättänyt jäädä loman ajaksi kouluun, koska äiti ja isä ovat riidelleet viime aikoina aika paljon, enkä minä yksinkertaisesti jaksanut enää kuunnella. Minun onnekseni aika monet muutkin olivat päättäneet jäädä, eikä minun tarvinnut viettää aikaa yksin Puuskupuhin oleskeluhuoneessa. Kun ajattelen asiaa jälkikäteen, minua kuitenkin kaduttaa, vaikka se olikin kaikin puolin loistava joulu. Minua kaduttaa, koska olin tietämättäni torjunut tilaisuuden viettää viimeistä kertaa joulua yhdessä äidin kanssa. Seuraavana vuonna hän oli nimittäin jo kuollut...

Silloin viidennellä luokalla minä seurustelin vielä Justin Finch-Fletchleyn kanssa. Muiden mielestä me olimme puuskupuheiksi poikkeuksellisen ahnaita rakastavaisia – me teimme jo aika nuorina paljon sellaisia asioita, joista muut ikäisemme eivät olisi uskaltaneet edes uneksia. Sinäkin jouluna me olimme viettäneet melkein koko päivän kaksistaan valvojaoppilaiden kylpyhuoneessa. Minusta oli nimittäin tehty viidennellä luokalla Puuskupuhin toinen valvojaoppilas, ja olin alusta asti käyttänyt meille tarkoitetun kylpyhuoneen yksityisyyttä hyväkseni yhdessä Justinin kanssa.

Puuskupuh on siitä vähän erikoinen tupa, että meillä ei ole juuri salaisuuksia keskenämme. Olemme synnynnäisesti aika uteliasta porukkaa, ja nekin asiat joita ei ole tarkoitettu julkisiksi, on yleensä mahdotonta piilottaa muilta. Mikään ajatus ei tai muisto ei pysy kauaa yksityisenä, sillä me olemme siitä kummallisia, ettemme osaa pitää mitään salaisuutena. Aina tulee paljastettua ajatuksensa jollekulle, joka puolestaan paljastaa jollekulle muulle, koska ei osaa olla hiljaa tietojensa kanssa. Eikä se oikeastaan haittaa. Ei meistä kellään ole koskaan ollut niin suurta salaisuutta, että sen paljastuminen satuttaisi.

Niinpä kaikki muutkin puuskupuhit tiesivät tasan tarkkaan, mitä minä ja Justin oikein kaksin touhusimme. On pakko myöntää, että kyllä minä hiukan punastuin silloin, kun Ernie oli pian ensimmäisen kertamme jälkeen tullut ihan suoraan kysymään, millaista oli elää neitsyytensä menettäneenä. Pian siihen kuitenkin tottui. En minä enää silloin viidennen luokan jouluna jaksanut vaivaantua, vaikka suurin piirtein kaikki tupatoverini tiesivät, missä, milloin ja miten minä ja Justin harrastimme seksiä. Varsinkin kun kaikki myös tiesivät, kuinka paljon me molemmat siitä nautimme, ja olivat varmasti ihan tuhottoman kateellisia.

Jouluiltana me olimme kaikki oleskeluhuoneessa. Takassa paloi tuli ja oli jotenkin tosi rauhallinen tunnelma. Minä ja Justin makasimme ehkä hieman epäsovinnaisessa asennossa takan eteen levitetyllä paksulla matolla, mutta muut eivät tuntuneet välittävän. Minä ja Justin olimme heidän silmissään silloin jo muutenkin yhtä, joten he eivät välttämättä olisi edes huomanneet, jos olisimme alkaneet riisua vaatteita ja pelehtiä siinä lattialla. Oikeastaan minun on pakko myöntää, että silloin minun olisi kovasti tehnyt mieli tehdä juuri niin. Olin aika kiihkeä silloin nuorena...

Jossakin vaiheessa Justin ja minä erottauduimme peräti niin pitkäksi aikaa, että hän kävi yhdessä vuotta vanhemman Henry Kayn kanssa hakemassa meille kaikille juotavaa. Tiedän kyllä, että puuskupuhien väitetään olevan rehtiä mutta kuivaa ja huumorintajutonta väkeä, joka pelkää sääntöjen rikkomista enemmän kuin kuolemaa, mutta voin vannoa, ettei totuus ole ihan sellainen. Kyllä kilttikin lapsi tekee välillä tuhmuuksia, ja kyllä me puuskupuhit osaamme juhlia.

Niinpä me sitten kaikki istuimme oleskeluhuoneessa pullot käsissä, minä, Justin, Henry, Susan, Wendy, Zachary sekä Eleanor. Ernie oli ainoa, joka ei suostunut koskemaan alkoholiin, mutta hän olikin aina ollut jopa puuskupuhiksi poikkeuksellisen nyrpeä tapaus. Alussa joimme ihan tavallista kurpitsasiideriä kaikki paitsi Henry, joka oli välttämättä halunnut juoda Kolmen Luudanvarren jouluolutta, joka lievästi haukuttuna maistuu kamalalta. Muutaman pullollisen jälkeen joku – en nyt muista enää kuka – kävi kuitenkin kaivamassa patjansa alta esiin säästöpullon tuliviskiä. Ja voin kyllä kertoa, että se säästöpullo oli valtava!

”Minä en kyllä aio jäädä katselemaan, kuinka te juotte aivosolunne koomaan...” Ernie mumisi paheksuvasti ja lähti pahantuulisen oloisena pois oleskeluhuoneesta. Luulen, ettei se joulu ollut ihan hänen elämänsä parhaita, mutta ihan oma vikansa kun on niin pahuksen sovinnainen. Sitä paitsi, me olimme siinä vaiheessa iltaa jo sen verran hilpeässä kunnossa, ettemme jaksaneet jäädä murehtimaan Ernien suuttumusta.

”Pelataan pullonpyöritystä!” Susan ehdotti Ernien mentyä. Kurpitsasiiderin vuoksi hänelle oli tullut kamala hikka, ja me kaikki repesimme nauruun hänen hytkyessään sen tahtiin. Kesti hetken ennen kuin kukaan kykeni reagoimaan hänen ehdotukseensa.
”Äh, se on ihan tylsä peli. Sitä pelataan aina...” Zachary nurisi, mutta me vaiensimme hänet. Hän oli meitä vuotta nuorempi, ja meidän mielestämme hänen olisi kuulunut olla onnellinen, kun suostuimme ylipäätään ottamaan hänet mukaan joulunviettoon.

”Pullonpyöritys on kivaa!” Susan oli hihkaissut, ja silloin minä kai vihdoin tajusin, että myös pullonpyöritys edesauttoi sitä tosiasiaa, että tuvassamme kaikki tiesivät toistensa asioista. Suurin osa puuskupuheista oli ainakin siihen aikaan liian arkoja valitakseen tehtävän, ja toisaalta me myös pelasimme pullonpyöritystä todella usein. Niin usein, etten ollenkaan ihmettele, miksi Zachary oli kyllästynyt... 

Minulla itselläni ei ollut mitään pullonpyöritystä vastaan, ja ensimmäisen tuliviskipaukun jälkeen idea vaikutti suorastaan loistavalta. Me asettauduimme rinkiin sille samalle matolle, jolla olin aikaisemmin maannut niin siveettömästi yhdessä Justinin kanssa, ja julistimme pelin avatuksi uusien paukkujen myötä.
”Olkaa hiljaa! En voi nukkua!” Ernie huusi makuusalista jo siinä vaiheessa iltaa, mutta me emme tainneet muuta kuin nauraa.

Ensimmäisenä pulloa pyöritti Susan, joka aina vaati saada pyörittää ensimmäisenä. Tyhjän siideripullon suu osoitti suoraan Henryä, joka valitsi erittäin ennustettavasti totuuden. Meistä kukaan ei ollut vielä siinä vaiheessa niin humalassa, että olisi valinnut tehtävän.
”Hmm... Kerro, ketä tyttöä sinä haluaisit tällä hetkellä eniten suudella!” Susan oli kysynyt kädet innosta vapisten. Minun mielestäni hänen kysymyksensä eivät ole olleet koskaan kovin omaperäisiä.

”Kaikkein eniten minä haluaisin suudella Cho Changia!” Henry vastasi melko pian ja täysin ujostelematta. Johan sanoin, että me puuskupuhit olimme kouluaikoina melkein säälittävyyteen asti avoimia. Jotkut ovat sitä vieläkin, ainakin Ernie ja Susan ovat. Minä puolestani opin sulkemaan suuni ja ajatukseni sodan aikana...

Henryn vastaus sai aikaan kevyttä naurua. Justin ja minä demonstroimme nauraen, kuinka Cho ja Henry suutelisivat kiihkeästi tähtitornissa. Joimme kaikki seuraavan pyörityksen merkiksi, ja Henry pyöräytti pullon suoraan Wendyyn, joka myös valitsi totuuden. Minä arvelin, että ensimmäinen tehtävä suoritettaisiin vasta kymmenennellä kierroksella, jolloin sen suorittaja olisi kuitenkin jo niin kännissä, ettei pääsisi edes ylös paikaltaan.

Minuun pullo osui ensimmäisen kerran vasta kierroksella seitsemän, ja olin itse asiassa aivan vähällä valita tehtävän. Minä olen aina ollut puuskupuhiksi varsin rämäpäinen, enkä olisi oikeastaan pelännyt joutua tekemään jotain noloa. Tarpeeksi yllytettynä olisin suostunut vaikka uimaan alastomana hyytävässä järvessä. Jokin sai minut kuitenkin valitsemaan totuuden. Ehkä tein sen siksi, että kaikki muutkin olivat tehneet niin, enkä halunnut rehvastella uhkarohkeudellani.

Kysyjänä oli Wendy, joka oli jostain syystä ollut pullon suosikki sinä iltana. Hänen kysymyksensä olivat aina olleet hyviä ja omaperäisiä, joskus jopa pelottavia. Jo ilme hänen humalasta utuisiksi muuttuneissa silmissään varoitti minua – olisi sittenkin pitänyt valita tehtävä.
”Hmm...” Wendy mumisi mietteliäänä. ”Oletetaan, että sinulle ja Justinille kävisi vahinko. Jos sinä, Hannah Abbott, tulisit raskaaksi nyt, viidennellä luokalla, niin mitä tekisit? Pitäisitkö lapsen vai tekisitkö abortin?”

Se oli kieltämättä kamala kysymys. En minä ollut siihen mennessä kertaakaan ajatellut, mitä sellaisessa tilanteessa tekisin. Ei viidesluokkalaisilla ole tapana ajatella sellaisia asioita, ei ainakaan kauhean syvällisesti. Jotenkin minä olen aina ajatellut, että ongelmat kuuluu käsitellä vasta siinä vaiheessa, kun niitä ilmenee. Jos olisin tullut raskaaksi, olisin varmaan ensin parkunut pitkään ja hartaasti, ja vasta sitten panikoinut sen suhteen, mitä tehdä.

Silloin oli kuitenkin pakko vastata, ja pakko vastata rehellisesti. Mietin vastausta aika pitkään, sillä 15-vuotiaan on aika vaikea yhtäkkiä miettiä, varsinkin humalassa ollessaan, vastausta sellaiseen kysymykseen.
”Minä tekisin abortin”, vastasin kuitenkin lopulta. Se oli rehellinen vastaus, eikä sen sanominen kirpaissut niin paljon kuin olin ajatellut.

Muut olivat kyllä aika järkyttyneitä. Jopa Justin tuijotti minua hetken aika kummissaan.
”Etkö sinä pitäisi minun lastani?” hän kysyi ääni jo hitusen sammaltaen. Minä kohautin olkiani.
”En 15-vuotiaana, mutta joskus myöhemmin ehkä. Enhän minä vielä edes tiedä, haluanko koskaan saada lapsia”, selitin.

Justin näytti vähän loukkaantuneelta.
”Niin, mutta se olisi kuitenkin minun lapseni – ei kenen tahansa lapsi. Kai sinä sellaisen haluaisit?” hän intti.
”No ei sitä nyt vielä voi tietää!” vastasin, enkä voinut olla nauramatta. Hänen loukkaantuneessa katseessaan oli jotain varsin hellyttävää.

Muut eivät kuitenkaan olleet valmiita jatkamaan jo seuraavalle kierrokselle. He kaikki vain katselivat minua silmät väkisin vähän harittaen. Olimme pitkään ihan hiljaa, enkä minä oikein käsittänyt, mikä vastauksessani oli ollut niin järkyttävää. Toisaalta, puuskupuhit ovat aina olleet aika kollektiivista porukkaa – ehkä he ajattelivat, että minun päätökseni oli myös heidän.

Ensimmäisenä heikoksi muuttuneen puhekykynsä sai takaisin Eleanor, kaunis tummakiharainen ja vihreäsilmäinen tyttö, joka ei valitettavasti selvinnyt Tylypahkan taistelusta hengissä. Hän oli vielä siihen aikaan minun paras ystäväni, jos puuskupuhin kaltaiselle ryhmäelävälle parhaan ystävän pitäminen nyt ylipäätään oli sallittua.
”Etkö sinä muka ole koskaan ajatellut, haluatko lapsia vai et?” hän kysyi ihmeissään paljastaen samalla miettineensä itse asiaa luultavasti aika paljonkin.

Myös muut nyökyttelivät hyväksyvinä. Siinä se ongelma siis oli. Kaikki muut meistä – jopa pojat – olivat jo miettineet vauvajuttuja. He eivät voineet käsittää, ettei minulla ollut vielä siihen mennessä ilmennyt minkäänlaista tarvetta miettiä mitään niin etäistä kuin lapsia. Olin vasta viidentoista, ja muutenkin minä olen aina yrittänyt elää hetkessä ja välttää asioiden suunnittelua. Elämässä ei nimittäin juuri mikään mene käsikirjoituksen mukaan...

”Oletteko te kaikki muka jo miettineet, haluatteko lapsia vai ette?” kysyin aika hölmistyneenä. Muut nyökyttelivät innoissaan.
”Kolme – mielellään yksi poika ja kaksi tyttöä”, Susan selitti haaveilevaan sävyyn. Hän on aina ollut aikamoinen unelmoija, ja tykännyt suunnitella asioita. Ensimmäisellä luokalla hän kertoi kerran suunnitelleensa jo, millaiset hautajaiset haluaisi itselleen järjestettävän!

”Kaksi”, Henry vastasi seuraavaksi.
”Yhden vain”, sanoi Wendy, jota minä en ollut koskaan pitänyt edes sen vertaa äidillisenä.
”Ainakin kolme, neljäkin voisi olla kiva”, Eleanor sanoi. Hän piti lapsista, ja minua ihan totta surettaa niin paljon, kun ajattelen, kuinka hän ei koskaan saanut elää niin pitkään, että olisi voinut toteuttaa haaveensa omista lapsista.

”Kaksi”, Zachary mumisi. ”Tai sitten yksi. Kolme on ainakin liikaa...”
”Ei lainkaan, maailmassa on jo liikaa ihmisiä!” Ernien ääni kaikui makuusalista. Hän oli niin tyypillinen puuskupuh: ei uskaltanut edes nukkua ärtymyksestään huolimatta, koska pelkäsi muutoin menettävänsä pullonpyörityksessä paljastetut tiedot. Ihan kuin kukaan ei muka seuraavana päivänä olisi kertonut asioita hänelle!

Justin katsoi minua, kun hänen vuoronsa vastata tuli.
”Kaksi. Tyttö ja poika”, hän vastasi ja hymyili sitten minulle. Siihen aikaan me molemmat varmaan ihan tosissamme uskoimme pysyvämme yhdessä ikuisesti. Justin varmaan näki silloin mielessään, kuinka meillä olisi kaksi punaposkista ja kiharatukkaista lasta, joista toisella olisi minun siniset silmäni ja toisella hänen ruskeansa.
”No niin, Hannah. Me kaikki olemme sanoneet, mitä haluamme. Kyllä sinunkin on pakko myöntää. Ihan varmasti olet joskus miettinyt, kuinka paljon lapsia haluat!” Susan maanitteli.

Minä pudistin päätäni hämilläni.
”En minä ole ajatellut, ihan totta!” nauroin, mutta muut eivät edelleenkään hyväksyneet vastaustani. Mäyrä on sinnikkyyden symboli, ja halutessaan puuskupuh voi olla rasittavuuteen asti itsepintainen.
”Älä viitsi olla noin vaikea, Hannah. Kerro nyt... Ei siinä ole mitään salattavaa!” Wendykin yritti.

”Tiedän kyllä, ettei siinä ole mitään salattavaa. Minä en vain ihan totta tiedä, haluanko lapsia, ja jos haluan niin kuinka monta! En minä ole koskaan ajatellut sitä niin pitkälle...” yritin vielä kerran, vaikka se alkoi jo olla turhaa.
”Hupsu, jos pojat tietävät, niin kyllä sinunkin pitäisi tietää. Se kuuluu äidinvaistoon!” Susan selitti kuin olisin pieni ja mitään ymmärtämätön lapsi. Hän muuttui aina sellaiseksi ollessaan humalassa...

”Niin juuri! Äidinvaisto on sellainen asia, että kyllä henkilö, jolla sellaista on, tietää jo nuorena, kuinka paljon lapsia haluaa!” Wendy jatkoi Susanin huomiota silmät kiiltäen.
”Pötyä!” minä tuhahdin vähän loukkaantuneena siitä, että minun äidinvaistoani kyseenalaistettiin. Vaikka oli kyllä totta, etten minä vielä tiennyt, oliko minulla sitä vai ei.

Yllättäen Susan nousi ylös lattialta. Hänen nousunsa oli aika hidas ja haparoiva prosessi, ja vihdoin ylös päästyään hän hoiperteli sohvien luokse ja nappasi suuren keltaisen sohvatyynyn syliinsä. Minä tuijotin suu auki, kuinka hän tunki sen paitansa alle.
”Katso ny Hannah! Kyllä kaikki tietävät, haluavatko kokea raskauden vai eivät. Jos nyt katsot minua ja kuvittelet, että olen raskaana, niin pidätkö näkemästäsi vai ällöttääkö se sinua?” hän kysyi.

Minä kohautin olkiani.
”Se on tyyny, Susan. Ei paidan alle tungetun tyynyn perusteella voi tietää, haluaako tulla raskaaksi vai ei!”
”No voipas!” Susan intti ja viskasi humalaiseksi yllättävän hyvällä tarkkuudella mustan sohvatyynyn suoraan kasvoilleni. ”Kokeile itse!” hän komensi.

Minua ei juuri innostanut tunkea tyynyä paidan alle. Se oli ihan uusi paita, ja vaikkakin trikoosta tehty, niin pelkäsin sen silti venyvän aivan muodottomaksi muhkean tyynyn päällä. Muut näyttivät kuitenkin innostuneen Susanin humalaisesta ideasta, ja ennen kuin tajusinkaan, kaikki muut hoipertelivat jo tyynyt paitojen alla ympäri oleskeluhuonetta.
”Kokeile nyt, Hannah! Tämä on kivaa!” Justin nauroi ja taputti kahden tyynyn muodostamaa megamahaansa.

Vastentahtoisesti minä kuitenkin lopulta pusersin tyynyn paidan alle. Sen pinta tuntui hassulta ja aluksi vähän kylmältä paljasta mahaa vasten. Kun tunteeseen tottui, se silti itse asiassa tuntui vähän vähemmän hölmöltä ja oikeastaan aika hauskalta. Kiersin käteni yllättäen laajentuneen mahani ympärille ja taputtelin sitä kokeilevasti. Kauempana Susan yritti saada turtuneet kasvolihaksensa muodostamaan voitonriemuisen ilmeen.

Pojat kyllästyivät aika nopeasti leikkimään raskaana olevia, mutta sen sijaan he keksivät aloittaa humalaisen sumopainin ja törmäilivät toisiinsa tyynymahoillaan. Eleanor oli täysin uppoutunut tuijottamaan omaa mahaansa.
”Voin ihan oikeasti melkein kuvitella, ettei paidan alla olisi tyynyä, vaan ihan oikea vauvamaha!” hän huokaisi uneksivaan sävyyn ja minä kohotin kulmiani. En minä nyt ihan niin pitkälle olisi mennyt – tämähän oli vain leikkiä!

”Miltä nyt tuntuu, Hannah?” Susan kysyi hieroen vatsaansa. Minä kohautin olkiani.
”Tuntuu siltä kuin olisi tyyny mahan alla ja leikkisin olevani raskaana, vaikka en ole”, totesin totuudenmukaisesti.
”Niin, mutta tuntuuko sinusta, että voisit nauttia tällaisesta olotilasta? Voisitko nauttia raskaana olemisesta?” hän intti. Minä kohautin jälleen olkiani.
”Se on vain tyyny...” mutisin ja Susan tuhahti.
”Ei sinulla mitään äidinvaistoa ole!”

* * *
« Viimeksi muokattu: 15.05.2016 18:49:07 kirjoittanut Renneto »

Enkeliprinsessa

  • Luihuisen Vampyyri
  • ***
  • Viestejä: 431
  • Would you be my vampire...?
Vs: 3 kertaa, kun Hannah tunki tyynyn paitansa alle
« Vastaus #1 : 07.01.2010 14:14:09 »
En tiedä, miksi eksyin lukemaan tätä :D
Kai mie halusin tutustua siun tuotoksiin, ja Hannah on kuitenkin melko mielenkiintoinen hahmo ^^

Pidin tästä ensimmäisestä osasta, se oli todella aidontuntuinen ja tunnelmat välitty hyvin lukijalle.
Kaiken pysty näkee sielunsa silmin, aivan kuin olisi itse ollut Puuskujen seurassa, varsinkin kun he olivat sitä pullonpyöritystä. :)
Tuo oli kivasti kirjotettu, miten ne pojatkin halus kokeilla niillä tyynyillä, että miltä tuntuisi olla raskaana ja kuinka he sitten nopeasti kuitenkin kyllästyivät siihen. Ja hyvä, että oli yksi, joka ei ole ajatellut lasten saamista - eihän nyt kaikki sitä oikeasti ajattele 15 ikävuoteen mennessä. Jotkut miettii semmosia jopa vasta joskus täysikäsenä :)
Joo, en osaa nyt mitään järkevää kirjoittaa....

Mutta todellakin pidin tästä ja innolla odottelen kahta muuta osaa <3

Tyynis

  • Supernainen
  • ***
  • Viestejä: 1 975
  • Ava Sonoalta
Vs: 3 kertaa, kun Hannah tunki tyynyn paitansa alle
« Vastaus #2 : 07.01.2010 14:28:12 »
Enpä ole ennen lukenut näin monesta puuskupuhista samassa ficcissä  ;D
Otaikko oli aivan mahtava, en olisi tätä muuten avannutkaan. Alussa vierasti hieman Hannahia, koska hän vaikutti jotenkin, etäiseltä muihin verrattuna. En oikein saanut hänestä kiinni, mutta jos se tässä sitten seuraavassa luvussa. Rakastuin Ernieen totaalisesti mielestäni hän oli hyvin IC, jotain tuttua nipottajaa siinä oli ja eikö juuri Ernie FK:ssa kysellyt kaikilta V.I.P.:hin lukemisistakin :D

Lainaus
”Ei lainkaan, maailmassa on jo liikaa ihmisiä!” Ernien ääni kaikui makuusalista. Hän oli niin tyypillinen puuskupuh: ei uskaltanut edes nukkua ärtymyksestään huolimatta, koska pelkäsi muutoin menettävänsä pullonpyörityksessä paljastetut tiedot. Ihan kuin kukaan ei muka seuraavana päivänä olisi kertonut asioita hänelle!
On se kauheaa, kun pitää valvoa, että tietää mistä kaikesta puhutaan :D

Jatkoa odotan innolla.
"Let me be your wings
Let me lift you high above"


Fiorella

  • ***
  • Viestejä: 5 712
  • Hyvän tuulen kotisatama
    • https://archiveofourown.org/users/Fiorelle
Vs: 3 kertaa, kun Hannah tunki tyynyn paitansa alle
« Vastaus #3 : 07.01.2010 17:13:30 »
Olipas onni että törmäsin tähän ihan sattuman kaupalla. :) Tykkäsin kovasti. Pidin ensimetreiltä sujuvasta ja kauniisti kertovasta kirjoitustavastasi, ja siitä että kirjoitit Puuskupuheista ja myös siitä, että tämä ei ollut mikään tavanomainen hömppä-pullonpyöritysficci, vaan kerronta on vakavaa ja harkittua ja draamallista. Maltan tuskin odottaa jatkoa! Asetit tällä aloituksella tosin itsellesi korkeat odotukset. ;)

Viittaukset nykypäivään, kun muistelmissa viivytään vielä huolettomissa teinivuosissa, herättävät minussa suurta uteliaisuutta ja kiinnostusta. Teinikohelluskaan ei tunnu rasittavalta, kun Hannah itsekin muistelee sitä siihen tyyliin kuin hymyilisi hellästi menneille hassutuksille. Toisaalta minua aina vähän harmittaa se, että nuoruuteen liittyy niin usein jonkinmoista kännisekoilua, ja tässä Hannah on todella nuori ollakseen seksisuhteessa, mutta niinhän se toisaalta menee monen elämässä oikeastikin.

Se, miten olet Puuskupuhien yhteisöllisyyttä ja tupapiirteitä kuvannut, viehättää kovasti ainakin tätä lukijaa. Tykkään siitä, että olet osannut tehdä kuvauksesta niin aidon oloista, ei liiaksi ihannoitua tai pistänyt läskiksi kuten moni tuppaa tekemään. Puuskupuhisi ovat mitä ovat, tietävät mitä ovat ja eivät sitä häpeile. Se on ihan oikea asenne!     

Tuntuu haikealta ajatella, mitä sota ja vuodet ovat tehneet tällekin porukalle, jota Hannah muistelee. Minua etenkin riipaisi ajatus siitä, että Eleanor kuoli ennen kuin ehti kokea äitiyttä, ja kuinka Hannah puolestaan ikävöi omaa äitiään.

Oli myös ihanaa, että vakavasta pohjavireestä huolimatta tästä löytyi paljon huumoriakin. Poikien sumopaini ja se, miten Puuskupuheilla oli lapsentekosuunnitelmat kaikilla (no, melkein kaikilla) tarkkaan selvillä, nosti hymyn väkisinkin huulille. Ja otsikko oli kyllä aivan mahtava. Se todellakin houkutteli klikkaamaan ficin auki.

Kiitokset ensimmäisestä osasta, odotan kovasti jo seuraavaa. :)

I´m kind and caring Hufflepuff!
~ Iltakävelylle Fiorellan ficcitarhaan? ~

Eulalia

  • Herkkusienijumbo
  • ***
  • Viestejä: 237
Vs: 3 kertaa, kun Hannah tunki tyynyn paitansa alle
« Vastaus #4 : 14.01.2010 23:03:24 »
A/N: No niin, nyt on luku 2/3 käsillä!

Enkeliprinsessa: Upeaa, että luit ja vielä mahtavampaa että jaksoit kommentoida! Kiitos kovasti. Olen tosi otettu, että tykkäsit lukemastasi, on hienoa kuulla onnistuneensa. Toivottavasti seuraava luku miellyttää!

Tyynis: Kiitos myös sinulle. Harmi, ettet päässyt oikein kiinni Hannahin hahmoon. Toivottavasti tilanne paranisi tässä jonkin verran :) Mutta kiva, että tykkäsit Erniestä. Hän on hauska hahmo, vähän niin kuin Percy, ihan yhtä kuiva ;D

Fiorella: Kiitos tosi paljon kommentista ja hienoa, että tykkäsit. Nyt mulla on vaan kamalat paineet tämän kanssa, kun kommenttisi kasvatti odotuksia... Tuli vähän sellainen olo, että IIK, en uskalla lainkaan jatkaa :D Täytyy muuten tuohon kännijuttuun sanoa, että jotenkin itseä myös ärsyttää se, kuinka nuoruuteen aina liitetään sekoileminen, mutta toisaalta - kuten sanoit - se kuuluu nuoruuteen. Ja mitä Hannahin seksisuhteeseen tulee, niin on joo tosiaan aika nuori. Olin kirjoittanut tämän alunperin niin, että Hannah oli vähän vanhempi, mutta kun tarkistin faktoja, niin eihän se enää seuraavana vuonnakaan ollut siihen aikaan koulussa. Joten annoin mennä sen piikkiin, että jotkut aloittavat nuorempina kuin toiset...

No, sitten siihen 2/3 osaan. Kommentteja arvostetaan erittäin paljon :)

***

Toisella kerralla minä odotin raskaustestin tulosta...

Niin erikoista kuin se onkin, minä ja Justin erosimme jouluna, tasan kolme vuotta sen jälkeen, kun hän oli pullonpyörityksen yhteydessä haaveillut humalainen tuike silmissään meidän tulevista lapsistamme. No, niitä lapsia ei sitten koskaan tullut. Sota koski meihin molempiin liikaa. Se muutti meitä molempia niin, ettemme enää yksinkertaisesti sopineet yhteen. Hassua kyllä, minä en kaiketi koskaan juuri surrut sitä eroa. Niin vakaasti kuin silloin 15-vuotiaana uskoikin ikuiseen rakkauteen, on 18-vuotiaan sodasta selvinneen ja äidittömän nuoren vaikeaa uskoa minkään kestävän edes tarpeeksi kauan.

Minun kyynisyyteni se kai olikin sitten se lopullinen kuolinisku Justinin ja minun suhteelle. Minä olin ensin menettänyt äidin ja vuotta myöhemmin osallistunut sotaan vain 17-vuotiaana. Velhoyhteisössä seitsemäntoista on täysi-ikäisyyden ensimmäinen askel, mutta vasta myöhemmin voi täysin käsittää, kuinka minä olin oikeasti vielä pelkkä lapsi. Sota oli kuitenkin rikkonut viimeisetkin rippeet lapsuudesta, ja minusta oli tullut pahasti masentunut.

Justin yritti kuitenkin kestää minua ja synkeyttäni. Hän jaksoi yrittää vuoden verran. Sota oli kuitenkin osunut myös hänen kohdalleen, ja sen voima oli näyttäytynyt hänelle kenties julmempana kuin minulle. Justin on jästisyntyinen, ja hän oli joutunut vain 17-vuotiaana kokemaan, millaista on pelätä henkensä puolesta vain siksi, etteivät vanhemmat osaa taikoa. Hän oli joutunut pakenemaan ja elämään lähes vuoden piilossa. Se on kokemus, jota minä en osaa edes kuvitella.

Pakoilu tietenkin jätti jälkensä Justiniin, joka oli ennen ollut niin elämäntäyteinen ja puuskupuhiksi poikkeuksellisen rohkea. Vuoden aikana hän oli joutunut pelkäämään niin paljon, ettei hän enää sodan loputtua osannut lopettaa. Sen viimeisen vuoden aikana hän tuntui säpsähtävän jokaista epätavallista ääntä ja pelkäävän monia sellaisia asioita, jotka ennen olivat saaneet hänet nauramaan. Minun tietääkseni hän kärsii vieläkin pahoista pelkotiloista.

Kenelle tahansa on varmasti selvää, etteivät itkevä nainen ja pelokas mies kestä toistensa seuraa kovin pitkään. Oli suorastaan ihmeellistä, että me jaksoimme toisiamme niinkin kauan. Ehkä se johtui siitä, että me molemmat opiskelimme. Asuimme yhdessä, mutta näimme harvoin. Kaikki päättyi jouluna, sillä loman koitettua me yllättäen jouduimme olemaan oikeasti yhdessä, ja tajusimme, ettemme tiennet, mitä yhteisellä ajallamme tekisimme.

Lopulta se olin minä, joka pakkasin tavarani ja lähdin. Asuin muutaman viikon isän luona, mutta äidin kuolema oli ajanut hänet vaikeaan alkoholismiin. Meidän yhteiselomme ei tehnyt hyvää meistä kummallekaan. Me joimme yhdessä ihan liikaa ja masensimme toisiamme entisestään. Lopulta minä sen viimeisen viikon päätteeksi kaiketi viilsin ranteeni auki ja melkein kuolin. Minulla on vieläkin ranteissa pahat arvet muistuttamassa siitä, millaista on käydä pohjalla.

Isästä ei ollut juuri auttajaksi, kun makasin Pyhässä Mungossa. Hän sulkeutui pulloineen lopullisesti kotiinsa ja lähetti ainoastaan yhden resuisen kirjeen, jossa pyysi anteeksi kelvottomuuttaan. Se oli Vuotavan Noidankattilan Tom, joka minut lopulta pelasti. Hän oli isoisäni veli ja isän lisäksi siihen aikaan ainut elossa ollut sukulaiseni. Hän haki minut, 18-vuotiaan itkevän tytönraasun sairaalasta ja vei mukanaan Vuotavaan Noidankattilaan.

En minä koskaan ajatellut, että Vuotavasta Noidankattilasta tulisi kotini, mutta niin siinä kuitenkin kävi. Tom-setä pakotti minut terapiaan, joka ei kuitenkaan koskaan täysin onnistunut kitkemään melankoliaani. Siitä oli sodan jälkeen tullut osa minua, ihan niin kuin pelko oli kasvanut kiinni Justiniin. Ilman surua minä katoaisin kokonaan...

Opiskelusta ei enää sairaalasta pääsyn jälkeen tullut mitään. Sain potkut jatkuvien poissaolojen vuoksi, ja uuden opiskelupaikan löytymisestä ei minun todistuksellani ja heikolla motivaatiollani tullut mitään. Tom ei kuitenkaan koskaan painostanut minua. Hän sanoi, että voisin työskennellä hänen apunaan Vuotavassa Noidankattilassa, kunnes keksisin, mitä elämältäni haluan. Koskaan vain en arvannut, että Tomin kuoltua minusta tuli Vuotavan Noidankattilan uusi omistaja...

Aina 18-vuotiaasta asti Vuotava Noidankattila on ollut minun kotini. Sen asiakkaista tuli minun uusi perheeni ja sen pölyisistä nurkista minun salaisuuksieni kätköpaikka. Sen nuhjuinen ulkomuoto ruokki melankolisuuttani, mutta nauravat asiakkaat saivat surun pysymään uomissaan. Vuotava Noidankattila edusti minulle tasapainoa onnen ja epätoivon välillä, ja alkuaikoina minua suorastaan pelotti astua ulos sen hämyisen ja lievästi savulle tuoksuvan suojan uumenista.

Minä olin kahdenkymmenenviiden, kun sekä Tom että isä kuolivat. Isä oli lopulta saanut tarpeekseen yksinäisyydestään ja ikävästään ja hirttäytynyt Lontoon Hyde Parkiin. Se oli päätynyt maanlaajuisesti jästilehtien otsikoihin, ja jopa Profeetta mainitsi tapauksesta. Minä en juuri itkenyt. Olin nähnyt isän viimeisen kerran 21-vuotiaana, kun hän oli joutunut alkoholimyrkytyksen vuoksi sairaalaan. Silloin minä olin rukoillut häntä lopettamaan ja hakeutumaan hoitoon, mutta jo anellessani olin itkien tajunnut, ettei minun isääni enää voisi pelastaa.

Tomin kuolema puolestaan oli vähällä suistaa minut raiteiltani. Hän oli silloin jo poikkeuksellisen vanha mies ja sairastanut pitkään, mutta siitä huolimatta hänen kuolemansa tuntui käsittämättömän vaikealta. Eräänä aamuna hän ei vain enää herännyt, enkä minä koskaan edes saanut tietää, mikä kuoleman lopulta oli aiheuttanut. En koskaan saanut hyvästellä tai kiittää siitä, että hän oli hakenut minut sairaalasta...

Kaiketi se oli ikävä Tomia kohtaan, joka sai minut pysymään Vuotavassa Noidankattilassa. Hän oli testamentannut sen minulle ja kehottanut myymään, mutta se oli silloin – ja on yhä – täysin sietämätön ajatus. Jos minulla lapsena tai nuorena olikin ollut jotain ammattitoiveita, elämäni muodostui kai lopulta täysin erilaiseksi. Minusta ei koskaan tullut parantajaa tai taikaeläintenhoitajaa. Minusta tuli Vuotavan Noidankattilan emäntä. Ja niin hassua kuin se onkin, näin jälkikäteen se on ainoa ammatti, johon osaan itseni luontevasti kuvitella...

Kahteenkymmeneenseitsemään ikävuoteen mennessä minä en ollut juuri ajatellut vakavia seurustelusuhteita. Minun luontaiseksi muuttunut synkkyyteni toki houkutteli miehiä, jotka itsevarmasti kuvittelivat voivansa pelastaa minut. Suhteet eivät kuitenkaan koskaan kestäneet, sillä minua ei voi kukaan parantaa, eikä yksikään mies kestä kauaa katsoa naista, joka mieluummin itkee kuin nauraa. Enkä minä koskaan ajatellut, että olisin valmis rakastumaan...

Enkä minä todellakaan koskaan ajatellut, että jonakin päivänä rakastuisin Neville Longbottomiin. Neville Longbottom ei ole sellainen ihminen, jota minunkaltaiseni surun suosioittama nainen olisi katsonut kahteen kertaan. Minä en ehkä ole koskaan ollut mikään häikäisevä kaunotar, mutta silti minussa on aina ollut vetovoimaa, joka antoi mahdollisuuden valita miehistä parhaimman näköiset. Enkä minä heissä juuri muuta koskaan ollut hakenutkaan kuin ulkonäköä. Minun suhteeni eivät Justinin jälkeen koskaan kestäneet niin kauaa, että luonteen merkitys olisi ehtinyt korostua...

Neville oli kuitenkin jotain aivan erilaista. Hänet minä olin tuntenut melkein koko ikäni, koska lapsina asuimme saman kadun varrella. Me leikimme pieninä aina yhdessä, useimmiten kotia, sillä minä olin pienenä erityisen määräilevä, eikä Nevillen kaltainen kiltti poika koskaan uskaltanut sanoa vastaan. Vielä Tylypahkan pikajunassakin me istuimme yhdessä, kunnes hän hukkasi rupikonnansa Trevorin. Se oli minun syntymäpäivälahjani hänelle – Neville oli aina pitänyt rupikonnia mielenkiintoisina.

Koulussa me kuitenkin kasvoimme lopulta erillemme. Minusta tuli puuskupuh ja minä omaksuin puuskupuhien tavat. Minä olin oikeastaan ihan varma, että myös Nevillestä olisi tullut puuskupuh, mutta hän olikin sydämeltään rohkelikko ja kietoi punakultaisen kaulahuivin ylleen. Kyllä me vielä kesälomilla leikimme yhdessä, mutta sota teki tuloaan ja koulussa meillä oli omat kuviomme.

Minusta se on melkein huvittavaa, kuinka me unohdimme toisemme. Emme me koskaan olleet ihastuneita toisiimme, aina pelkkiä kavereita, enkä usko, että kumpikaan koskaan edes suunnitteli meistä mitään muuta. Mutta maailma on erikoinen paikka, ja niin siinä kävi, että minä tutustuin unohtamaani naapurinpoikaan uudelleen ollessani kahdenkymmenenseitsemän.

Kuin kaiken kummallisuuden kruunuksi me tapasimme hautajaisissa. Nevillen isoäiti oli kuollut, ja minut oli jostain syystä kutsuttu. Muistan, kuinka Nevillen ääni säröili hänen lausuessaan muistopuhetta. Muistan itkeneeni aivan hirveästi. En siksi, että olisin surrut Nevillen isoäitiä. Minun muistikuvani hänestä eivät olleet kovin selviä, ja olin aina pelännyt häntä hiukan.

Minä itkin, koska näin Nevillen surun ja siinä loistavan rakkauden. Minä itkin sitä häpeää, jota silloin tunsin – enhän minä ollut itkenyt omaa isääni juuri lainkaan. Minä en enää viimeisinä vuosina ollut lainkaan osannut rakastaa alkoholisoitunutta isääni, ja hänen kuolemansa oli tuntunut enemmän helpotukselta kuin surulliselta asialta. Nähdessäni Nevillen isoäitinsä arkun vieressä, minä itkin sitä yksinäisyyttä, johon sota oli minut sysännyt. Missä vaiheessa ihminen, joka ennen uskoi ikuiseen rakkauteen, menettää kaiken uskon omaan kykyynsä rakastaa?

En koskaan mennyt hautajaisista muistotilaisuuteen. En pystynyt. Halasin Nevilleä hautausmaalla, joka oli poikkeuksellisen aikaisen ja kylmän talven vuoksi jo lokakuun alussa lumen peittämä. Ei minulla ollut aluksi aikomustakaan sanoa mitään osanottoa syvällisempää, mutta seisoessamme siinä minä näin oman yksinäisyyteni hänen silmistään, ja se sai minut poikkeuksellisen ahdistuneeksi.
”Jos tarvitset juttuseuraa, niin minä olen aina tavoitettavissa”, muistan mutisseeni vaivautuneena ennen lähtöäni. En koskaan uskonut, että jo samana iltana Neville astuisi Vuotavaan Noidankattilaan...

Emme me silloin juuri mitään kyllä puhuneet. Hän vain istui lähes tyhjän baarin tiskillä ja pyöritteli kädessään sitä samaa viskilasillista, jonka oli tilannut tullessaan. Ei hän lopulta koskaan tainnut tyhjentää sitä, mutta onko sen loppujen lopuksi niin väliä. Hän puhui paljon, minä lähinnä kuuntelin palvellessani samalla muita asiakkaita. Hän yritti kyllä välillä kysyä, miltä minusta oli tuntunut vanhempieni kuoltua. Minä en sanonut mitään. En minä pystynyt kertomaan, että kaksi vuotta äidin kuoleman jälkeen olin viiltänyt ranteeni auki.

Neville kävi aika usein. Hän oli silloin vielä osa-aikaisena jossakin Taikaopiston yrttitutkimuslaitoksista, mutta kertoi haaveilevansa urasta opettajana. Minua se nauratti, sillä kymmenen vuotta aikaisemmin ajatus punastelevasta ja arasta Nevillestä luokan edessä olisi ollut mahdoton. Neville on kuitenkin yksi niistä harvoista, joihin sota vaikutti vahvistavasti. Epätoivo opetti hänet hyväksymään itsensä, ja minun on kaikessa katkeruudessanikin ihailtava häntä siitä.

En minä kuitenkaan tuntenut mitään toveruutta suurempaa pitkään aikaan. Minä ja Neville olimme ikään kuin palanneet aikaan, jolloin leikimme yhdessä. Paitsi että tällä kertaa me olimme melkein kolmenkymmenen ikäisiä ja molemmat hiukan masentuneita. Me käytimme suurimman osan ajastamme puhumalla baaritiskin luona. Joskus me kuitenkin saatoimme istua ihan hiljaa sohvalla Vuotavan Noidankattilan ullakkokerroksessa sijaitsevassa asunnossani. Istuimme vain vierekkäin ja tuijotimme ikkunasta Lontoon kattoja.

Se oli lopulta joulu, jolloin minä rakastuin. Niin merkillistä, kuinka kaikki tuntuu aina tapahtuvan jouluna. Isäkin hirttäytyi tapaninpäivänä, kerroinko koskaan siitä? Se oli Nevillen ensimmäinen joulu yksin, ja hän kertoi noin viikkoa etukäteen olevansa ahdistunut jo pelkästä ajatuksesta.
”Tule tänne. Minä olen töissä”, muistan todenneeni laseja kuivatessani. ”Kattila on aina täynnä jouluisin. Täällä et ole yksin.”

Neville tuli. Hän koki minun kanssani, kuinka niin monet joulua yksin viettävät kokoontuivat Vuotavaan Noidankattilaan. Se oli kaikin puolin pirteä joulu, ja muutamat kouluaikaisista ystävistänikin kävivät tervehtimässä minua ennen kuin vetäytyivät kotiensa rauhaan. Kuten aina jouluna, minä tarjosin keskiyöllä jokaiselle Vuotavan Noidankattilan asiakkaalle hehkuviiniä.

Harvoin voi muistaa selkeästi jälkikäteen, milloin rakastui. Voi muistaa päivän ja paikan, mutta harvoin sitä tarkkaa hetkeä. Minä kuitenkin muistan. Minä rakastuin, kun Nevillen sormet ensimmäisen kerran osuivat pianon koskettimiin. Se tapahtui silloin keskiyöllä, kun joku asiakkaista alkoi hehkuviiniä saatuaan ääneen haaveilla joululauluista ja musiikin säestyksestä. Silloin Neville aivan hiljaa nousi ylös jakkaraltaan ja käveli pubin nurkkaan piilotetun vanhan ja pölyisen pianon luo.

Minä en sitä ennen lainkaan tiennyt, että hän osaa soittaa. Myöhemmin hän kertoi käyneensä pianotunneilla mumminsa pakottamana aina sotaan asti. Hän kertoi hävenneensä harrastustaan kouluaikoina. Se joulu oli ensimmäinen kerta, kun hän soitti julkisesti. Hän kertoi minulle tehneensä sen pianomusiikkia rakastaneen mumminsa muistolle. Sen kuullessani minä itkin.

Hän soitti todella hyvin. Minä katsoin tiskin takaa hänen sormiaan, jotka kiisivät koskettimilla niin kevyesti, että tuntuivat tuskin hipaisevan niitä. Hänen heikko ryhtinsä katosi pianon istuimella, ja hän tuntui kasvavan pituutta. Hänen kasvonsa muuttuivat rennoiksi ja silmiin nousi itsevarmuutta, joka muutoin oli olemassaolostaan huolimatta piilotettuna. Neville oli kuin eri ihminen, ja silti juuri se sama poika, jonka kanssa minä olin jo aivan pienenä leikkinyt kotia.

Ei se kuitenkaan ollut mikään noista edellä mainituista asioista, johon minä rakastuin. Minä rakastuin siihen kevyeen hymyyn, joka Nevillen kasvoille levisi hänen soittaessaan. Vasta silloin minä tajusin, että olin kokonaan unohtanut, miltä Neville näytti hymyillessään. Lapsena hän uskalsi hymyillä harvoin, ja isoäitinsä kuoleman jälkeen hänellä ei ollut juuri ollut syytä hymyillä. Soittaessaan hän kuitenkin hymyili, ja kun hän katsoi minuun, minä en lainkaan itse tajunnut, kuinka myös minun huuleni kaartuivat hieman.

Samana iltana Neville jäi pyynnöstäni luokseni yöksi. Me makasimme vierekkäin sängylläni ja tuijotimme koko aamuyön ulos huuruisesta kattoikkunasta. Taivas oli osittain pilvessä, eikä tähtiä näkynyt, mutta tavallaan se oli hyvä juuri niin. Ei sitä koskaan tule ajatelleeksi, kuinka kauniilta täysikuuta ympäröivät pilvet näyttävät ennen kuin niitä pysähtyy katsomaan... Ja kun pilvet lopulta peittivät kuun, minä yllätin Nevillen suudelmalla. 27-vuotiaan teoksi se oli ehkä hieman yliromanttista ja lapsellista, mutta silloin minusta tuntui, että niin oli pakko tehdä.

Me ehdimme seurustella vain kaksi kuukautta, kun Nevillelle tarjottiin yrttitiedon opettajan paikkaa Tylypahkasta. Vanhalla professori Versolla oli todettu jokin vakava sairaus, ja hän oli joutunut luopumaan työstään kesken lukuvuoden. Neville oli tietenkin innoissaan työtarjouksesta, mutta samaan aikaan minä huomasin olevani myöhässä.

”Mitä me teemme?” kysyin hätäännyksestä aika kimeällä äänellä, kun istuimme muutamaa päivää myöhemmin asuntoni keittiössä. Neville oli hakenut Viistokujalta minulle testin, joka yhdessä verinäytteen ja loitsun kanssa kertoisi puolessa tunnissa täydellä luotettavuudella asioiden laidan. Minua ahdisti ihan suunnattomasti. Olin ehkä rakastunut Nevilleen, mutta en minä vielä kahdessa kuukaudessa ollut alkanut hänen lapsistaan haaveilla.

”Mitä tarkoitat?” hän kysyi. Minua nauratti salaa se tapa, jolla hän yritti pitää äänensä tyynenä siinä kuitenkaan onnistumatta. Hänkin oli jännittynyt, vaikka yritti olla meistä kahdesta se rauhallinen. Minä olin kuitenkin meistä kahdesta siinä se pelokkaampi. Suu ei jaksanut kääntyä kuin kireään hymyyn, vaikka Nevillen luontainen ja tarkoittamaton hupsuus puski niin vahvasti esiin. Se oli vain kerrassaan liian vakava paikka.

”Tarkoitan, että mitä me aiomme tehdä, jos olen... raskaana?” sanan sanominen oli minulle vaikeaa. En minä ollut vielä siinä vaiheessa koskaan ajatellut haluavani lapsia. Silloin kouluaikoina sen pullonpyöritysjoulun jälkeen minä olin yrittänyt ajatella asiaa, mutta kuka 15-vuotias muka olisi ihan realistisesti osannut ajatella, haluaako lapsia ja sitä vastuuta. Sitten äiti kuoli ja sota puski niskaan – ei sellaisena aikana ajatella perhettä. Sitten minä olinkin jo niin masentunut, että pienten, suloisten lasten näkeminen tuntui tikariniskulta rintaan.

Neville näytti vähän hölmistyneeltä kysymyksestäni.
”Se, mitä me teemme, riippuu ihan siitä, mitä sinä haluat”, hän vastasi minulle, ja se tuntui kummalliselta.
”Mitä tarkoitat?” kysyin hiukan hämilläni. Olin odottanut, että hänellä olisi ollut joku selkeä mielipide siitä, haluaako hän lapsen vai ei.

”No, tarkoitan vain sitä, että haluatko sinä lapsen?” hän totesi. Minä kohautin olkiani.
”Mistä minä sellaisen voisin tietää? En minä ole ajatellut, että tässä näin kävisi. En minä ajatellut, että kahden kuukauden seurustelun jälkeen odottaisimme raskaustestin tulosta!” parahdin aika kauhuissani. Vasta rauhoituttuani hieman pystyin kysymään:
”Mitä sinä ajattelet? Tahdotko sinä lapsen?”

”En minä tiedä. En minäkään ole koskaan ajatellut koko asiaa...” hän tunnusti hieman nolostuneesti. Se sai minut hymyilemään hieman rennommin.
”Arvasin, etteivät kaikki ajattele sitä...” mumisin helpottuneena. Neville näytti kuitenkin kummastuneelta.
”Koulussa Susan väitti, ettei minulla ole äidinvaistoa, koska en ollut ajatellut, haluanko lapsia vai en”, selitin Nevillelle. 

Hetken aikaa me olimme ihan hiljaa. Katselimme ympärillemme ja yritimme selvästi molemmat keksiä, kuinka meidän olisi kuulunut toimia. Me olimme kuitenkin jo kahdenkymmenenseitsemän – emme enää mitään teinejä, joille ajoittainen ajattelemattomuus on hyväksyttävää. Kyllä meidän olisi varmaan pitänyt jo käsittää, kuinka tällaisiin juttuihin tulee suhtautua.

”Minä en tiedä, pystyisinkö tekemään abortin...” kuiskasin lopulta aivan hiljaa. ”En tiedä... En usko, että pystyisin siihen...”
Se ei ollut varsinaisesti vastaus siihen, tahdonko lapsen, mutta ainakin se oli vastaus siihen, voisinko luopua sellaisesta. Joskus on vain pakko sulkea pois huonoimmat vaihtoehdot ja tyytyä siihen, mitä jää jäljelle.

”Kai sinä tiedät, että minä olen kyllä sinun tukenasi. En minä mene mihinkään...” Neville sanoi ja tarttui käteeni. Minä muistan hymyilleeni heikosti.
”Entä se työ Tylypahkassa?” kysyin varovasti.
”Ei se ole niin tärkeää, että ohittaisi tämän. Jos tässä käy niin, että meille tulee vauva... Jos niin käy, niin lähetän kirjeen Tylypahkaan ja sanon heille, että perhe ohittaa uran. Vuotava Noidankattila tuottaa hyvin – minä voin siirtyä tiskin taakse, ja pärjäämme enemmän kuin kohtuullisesti”, hän totesi mietteliäänä.

Minä pudistin kuitenkin päätäni.
”Opettaminen on sinun unelmasi. Minusta sinun kyllä täytyy ottaa se työ vastaan. Kyllä minä yhden vauvan kotona hoitaisin!” kiirehdin sanomaan. En tahtonut Nevillen luopuvan haaveistaan. En vieläkään kestä hänen pettymyksiään. Ne sattuvat aina paljon enemmän kuin omat menetykset. ”Olet silti tosi ihana, kun sanoit niin. Sinä olet ihanan kunnollinen. Kuka tahansa muu olisi varmaan jo juossut karkuun”, hymähdin. ”Kaksi kuukautta! Tämä on aika hullua, eikö vain?” jatkoin sitten hymyillen.

”En minä nyt niin siitä kunnollisesta tiedä... Ehkä olen vain liian nössö paetakseni”, Neville kiusoitteli ja minä muistan voineeni vähän paremmin.
”Nössö... Mutta sinä olet minun nössöni. En minä ketään muuta kelpuuttaisikaan... Olen niin hermostunut, että jos siinä istuisi joku muu kuin sinä, niin saisin varmaan kohtauksen...” mutisin hiljaa. Neville silitti kämmenselkääni rauhoittavasti.
”Haluatko, että soitan sinulle? Tässä on vielä aikaa...”

Minä nyökkäsin ja katsoin, kuinka Neville kapusi istumaan pianon taa. Olimme kantaneet sen edellisellä viikolla baarista asuntooni, jotta hän voisi soittaa useammin. Jo ensimmäisten sävelten kajahtaessa ullakon kattorakenteisiin, minä tunsin rentoutuvani hieman. Ihan pienen hetken ajan mietin, pärjäisimmekö todella. Olinhan minä tietenkin vakuuttanut niin Nevillelle, mutta oikeasti minua pelotti silloin ihan hirveästi. Kuinka minä nyt muka olisin pientä vauvaa osannut hoitaa, kun en edes tiennyt, haluaisinko sen?

Minusta tuntui kauhean huvittavalta, että Neville oli päättänyt soittaa kehtolaulua. Sen rauhallinen tempo sai minut hiljaa nuokkumaan tuolissani. Yksin en kuitenkaan kestänyt istua sen pöydän ääressä, jolla raskaustesti valmisti piinallisen hitaasti tulostaan. Hitaasti siirryin sohvalle pianon viereen ja kiedoin kädet polvieni ympäri. Pääni huojui kehtolaulun tahdissa, ja minä yritin kuvitella, millaista olisi istua siinä pienen vauvan kanssa. Millaista olisi istua oma lapsi sylissä ja kuunnella, kun sen isä soittaa kehtolaulua?

Se tuntui ajatuksena jotenkin aivan käsittämättömältä. Minäkö äiti? Nevillestäkö isä? Voisimmeko me olla perhe? Minä en osannut kuvitella, millainen meidän lapsemme olisi. Se tuntui vielä silloin niin kaukaiselta, vaikka raskaustesti oli pöydällä. Silti minä en tiennyt, mitä ajatella. Ei minua ehkä enää pelottanut niin paljon kuin alussa, mutta voiko suurpiirteinen pelottomuus muka riittää? Eikö lapsen pitäisi olla jotain sellaista, mitä nimenomaan toivoo ja tahtoo?

Nevillen soittaessa minä muistelin sitä joulua, jolloin olimme Puuskupuhin oleskeluhuoneessa kaikki tunkeneet tyynyt paitojemme alle. Muistin Eleanorin, joka ei koskaan elänyt tarpeeksi pitkälle saadakseen haluamansa. Muistin Justinin, joka silloin ajatteli saavansa lapsensa minun kanssani. Muistan Susanin, joka tahtoi pojan ja kaksi tyttöä sekä Ernien, joka ei tahtonut lasta lainkaan. Lopulta heistä kukaan ei kai ollut saanut haluamaansa. Eleanor oli kuollut ja Justin ja minä eronneet. Susan ja Ernie olivat menneet naimisiin ja heillä oli kolme poikaa.

Jotenkin puolittain ajattelematta minä silloin siinä sohvalla istuessani tartuin sohvatyynyyn. Muistin, kuinka Susan oli väittänyt, että tyyny paidan alla tietää kyllä, mitä haluaa. Tuhahdin hiljaa itsekseni, kun pujotin tyynyn paitani alle. Neville keskeytti pianon soiton ja katsoi minua hymyillen.
”Mitä sinä teet?” hän kysyi minulta utelias ilme kasvoillaan.

”Tungin tyynyn paidan alle”, naurahdin melkein epäuskoisena omasta teostani ja taputtelin samalla uutta mahaani. ”Tuntuu aika hassulta ajatella, että minulla saattaisi syksyyn mennessä olla oikeasti tällainen maha...”
”Se näyttää kyllä tosi söpöltä, jos minulta kysytään. Raskaus varmaan sopii sinulle”, Neville sanoi silmät tuikkien.

Hän astui pois pianon luota ja istuutui sohvalle viereeni. Kävi makaamaan ja painoi päänsä tyynymahalleni.
”Tämä on aika pehmeä ja mukava myös...” hän huokaisi.
”Hölmö!” minä tuhahdin muka paheksuvasti. Haroin hänen paksua tummaa tukkaansa ja mietin jälleen kerran, millainen lapsemme olisi. 

Kun puoli tuskallista tuntia oli viimein kulunut loppuun, me juoksimme sohvalta pöydän luo. Minä en ottanut edes tyynyä paitani alta. Se pomppi holtittomasti edessäni ja kutitti paljasta ihoa. Nevillen ottaessa testin käteensä minä kiersin huomaamattani käteni leikkimahani ylle. Pidätin ihan totta hengitystäni, kunnes Neville puuskahti tuloksen ilmoille:
”Se on negatiivinen”, hän sanoi tuskin kuuluvalla äänellä.

Negatiivinen? Hyvä. Enhän minä mitään lasta kahden kuukauden seurustelun jälkeen edes halunnut.
”Huh...” oli kaikki, mitä Nevillelle pystyin sanomaan.
”Niinpä...” hän mutisi.

Minun ilmeeni kuitenkin nyki. Tuntui ihan äärettömän kummalliselta tajuta se, mutta olin minä myös hieman pettynyt. Kiskoessani tyynyä paitani alta minua puistatti hieman. Se ei ollutkaan totta. Minä en ollut raskaana.
”Minä kyllä haluan vielä joskus lapsia”, kuiskasin varovasti Nevillelle, kun istuimme takaisin sohvalle. Hän silitti hiuksiani ja mutisi:
”Mennäänkö ensin naimisiin?”

Nelea

  • ***
  • Viestejä: 363
Vs: 3 kertaa, kun Hannah tunki tyynyn paitansa alle
« Vastaus #5 : 15.01.2010 00:12:02 »
Tää oli hyvä. Ei sellainen, että omg näin kävi, vaan että hmmm, mietitäänpä. Pidän tästä. Se vikankin osan voit laittaa nopeesti tänne :3
Se paritus kannattaa varmaan lukea ihan ajatuksen kanssa... Luulin että tää on Hannah/Susania :P Ei sit :D

Damn it feels good to be a Lannister.

//puoliprolle kiitos avasta!

Tyynis

  • Supernainen
  • ***
  • Viestejä: 1 975
  • Ava Sonoalta
Vs: 3 kertaa, kun Hannah tunki tyynyn paitansa alle
« Vastaus #6 : 15.01.2010 09:02:50 »
Oih :)
Pidin tästä luvusta tosi paljon enemmän kuin ensimmäisestä. Mielestäni 1. luvussa Hannah oli jotenkin kyyninen, en osaa selittää tarkemmin. Tässä minä suorastaan rakastin tätä melankolisuutta. Luku oli aika AU, mutta ei se sinäänsä haitannut, mutta jäin miettimään keneltä Neville sai oikeasti sen rupikonnan, isosedältään? Ärsyttää kun ei muista. ;D
Vasta luettuani huomasin, että luku oli aika pitkä. Kirjoitat todella sujuvasti, koska välillä tekstin pituus alkaa puuduttaa, hyvästä juonesta huolimatta, jos kirjoitustyyli ei ole itselle kaikkein mieluisin. Tässä sitä tunnetta ei tullut  :)
Lainaus
Ilman surua minä katoaisin kokonaan...
Ihana, yksi lause, joka puhuttelee kunnolla.
Lainaus
Lopulta heistä kukaan ei kai ollut saanut haluamaansa. Eleanor oli kuollut ja Justin ja minä eronneet. Susan ja Ernie olivat menneet naimisiin ja heillä oli kolme poikaa.
Viimeinen kohta sai hymyilemään kaiken tämän melankolian ja angstin keskellä  :)
Hyvä, että Hannah ei ollut raskaan, koska sse olisi mielestäni latistanut koko ficcin tunnelman.

Lainaus
Mutta kiva, että tykkäsit Erniestä. Hän on hauska hahmo, vähän niin kuin Percy, ihan yhtä kuiva ;D
Jeps ;D
Minä jään odottamaan jatkoa.  :)
« Viimeksi muokattu: 01.02.2010 16:04:05 kirjoittanut Tyynis »
"Let me be your wings
Let me lift you high above"


Enkeliprinsessa

  • Luihuisen Vampyyri
  • ***
  • Viestejä: 431
  • Would you be my vampire...?
Vs: 3 kertaa, kun Hannah tunki tyynyn paitansa alle
« Vastaus #7 : 23.01.2010 18:00:12 »
Vihdoinkin sain luettua tämän toisen osan <3

Miusta tuntuu kyllä nyt, että tähän mennessä tykkään enemmän tästä toisesta osasta - se on jotenkin niin hyvin kirjoitettu ja oot saanut tunnelmat niin aidosti esille. Voin jopa rehellisesti todeta, että muutamissa kohdissa tuli kyyneleet silmiin, niin surullista oli lukea Hannahin masennuksesta ja vastoinkäymisistä.
Mukavasti olit myöskin kertonut miten hänestä loppujen lopuksi tulikaan Vuotavan noidankattilan emäntä - ja kuinka Tominkin kuolema kosketti häntä syvästi. Aivan ihanaa, että nainen päätti niinkuin kunnioittaa Tomin muistoa ja mieluummin ylläpitää pubia/majataloa kuin myydä sen <3
Nevillen ja Hannahin rakastuminen oli jotain niin ihanaa myös! Kivasti olit kertonut, ettei se ollut rakkautta ensi silmäyksellä, vaan vasta pitkän yhdessä vietetyn ajan jälkeen tapahtunutta.
Loppu olikin jo melkein koominen ja vähän siinä naureskelinkin noille suloisille hahmoille. Neville on niin ihana :)

Jäänpäs taas odottelemaan sitä vikaa osaa, toivottavasti julkaiset sen pian - en millään malttaisi odottaa miten päätät tämän ^^

Eulalia

  • Herkkusienijumbo
  • ***
  • Viestejä: 237
Vs: 3 kertaa, kun Hannah tunki tyynyn paitansa alle
« Vastaus #8 : 01.02.2010 15:51:30 »
Hei! Pikainen viesti vain tähän ja sitten kiitokset kommentoijille...

Eli, koneeni hajottua viikonlopun aikana, minun on pakko julistaa yhtä osaa vajaa valmis ficci tauolle. Olin jo kirjoittanut luvun valmiiksi, mutta ennen julkaisua koneeni sanoi sitten sopimuksen irti... Palaan Suomeen lomailemaan 14.2, jolloin saan sekä uuden koneen että vanhan jollekulle tietokonenerolle tiedostojen pelastamista varten. Viimeinen luku siis lykkääntyy arviolta 3 viikon verran, pahoittelut siitä.

Elli L: Kiitos tosi paljon kommentista. Joo, en nyt tällä kertaa lähtenyt Hannah/Susania kirjoittamaan... Toi femme ei oo ihan mun juttu ;)

Tyynis: Kiitos myös sinulle, olen iloinen, että tykkäsit. En lainkaan muuten muistanut, että siitä rupikonnasta mainittiin, että keneltä se on. Muutenhan tämä nyt periaatteessa ei ole ristiriidassa todellisuuden kanssa, koska Rowlinghan on paljastanut Hannahin ja Nevillen menneen naimisiin ja asuneen Hannahin pyörittämän Noidankattilan yläkerrassa :D

Enkeliprinsessa: Tuhannesti kiitosta myös sinulle kommentista! Hienoa, että kirjoitus puhutteli sinua ja tunnelma tuntui aidolta :) Valitettavasti vain tuon uuden osan kanssa nyt kestää...

Myös uusia kommentteja otetaan ilolla vastaan, ihan vain vinkkinä niille, jotka tähän asti jaksavat lukea :D

Lozku

  • ***
  • Viestejä: 466
Tännekin olen unohtanut kommentoida... Mutta joo viimeistä osaa odotan kyllä tännekin että joo.. No ehkäpä minä sitten kehitän jotain kommenttia kun viimeinen osa on tullut.
~ehjimmät meistä on tehty sirpaleista~

Kovin helppoa on vajota hetkiin
joissa tunne on valhetta
sielusi kadotat vain öisiin retkiin
syntyy syviä haavoja
Sano sana ja tiedät mä tuun vastaan
ole rauhassa vielä mä sua seuraan

Blackie

  • Renji's girl
  • ***
  • Viestejä: 21
Tämä on taas niitä ficcejä joihin en aluksi viitti kommata. Jälkikäteen rupee kaduttaan. Ja tässä minä nyt olen kommentoimassa.

Ihanaa ettei 27-vuotiaskaan vielä tiedä, mitä haluaa elämältään! Hannahilla kaikki ei ole vielä lukkoon lyöty. Mikä vapaus. Mikä helpotus!

Tämä on tällaiseksi 3 kertaa kun-ficiksi mukavan pitkä. Yleensä ne mihin minä olen törmännyt tuppaavat olemaan lyhyitä. Tässä ei se 3 kertaa kunin toiminnankohde ole pääasia. Vaan se on sisällytetty mukavasti ficciin.

Puuskupuhitkin rikkovat rajoja tässä ficissä. Mukavan/piristävän erilainen vaikutelma. Ihminen on niin olettamuksiensa vanki.

Joo ei tästä nyt tullut kovin pitkä, tai rakentava kommentti. ::)

luka

  • ***
  • Viestejä: 140
Vau, aivan mahtava fic! Yleensä en tykkää lukea keskeneräisiä ficcejä, ja tässä se taas tuli todettua ettei petttymyksen määrää voi kuvailla kun viimeinen luku ei olekaan valmiina >: Kirjoitathan sen kuitenkin, jooko?
Tarinan päähenkilö on sellainen, josta olen ikinä lukenut tuurilla ehkä yhden ficin, ja kuitenkin (tai ehkä juuri sen takia) tää on upea! Tää antoi uusia ulottuvuuksia niin puuskupuheille yleensä kuin itse hannahillekin mun silmissäni, kiitos siitä!
En osaa sano kauheest mitään muuta kun että tykkäsin paljon sun kirjoitustyylistä ja tän tunnelmasta, vautsivau! (:

Eulalia

  • Herkkusienijumbo
  • ***
  • Viestejä: 237
A/N: Pitkästä aikaa täällä taas ja VIHDOIN on viimeinen osa julkaisuvuorossa. En edes yritä luetella kaikkea sitä kiirettä, jota elämä on pitänyt sisällään keväästä asti, ja joka jatkuu edelleen muuton yms. merkeissä. Luultavasti tämä ficci on jo kaikilta unohtunut, mutta minun oma vikahan se lähinnä taitaa olla, kun olen ollut kiireellisen lisäksi aika saamatonkin...

Kommentoijille vielä sen verran, että haluan kiittää kaikkia tosi paljon =)

Lozku: Ei se haittaa, ette saanut vielä mitään kommenttia aikaiseksi, oli kuitenkin tosi piristävää huomata, että olet lukenut, joten kiitos kommentista =)
Blackie: Kiitos paljon positiivisista ja kannustavista sanoista, toivottavasti palaat lukemaan viimeisenkin osan.
damned: Iso kiitos sinullekin kommentista! Olen tosi pahoillani, että tämän viimeisen osan kanssa meni näin pitkään, mutta olen myös tosi onnellinen, että teit poikkeuksen sääntöösi ja luit tämän, vaikka keskeneräinen olikin =)

And, finally: 3 kertaa, kun Hannah tunki tyynyn paitansa alle-ficin viimeinen, 3/3 osa =D

Kolmannella kerralla minä vihdoin kai yritän vain päästää irti…

Aamuaurinko paistaa kattoikkunasta sisään kirkkaana ja häikäisevänä. Kello on varmaan jo säädyttömän paljon, mutta minä tuskin jaksan välittää. Vedän paksua peittoa tiukemmin ympärilleni ja painan kasvot tyynyä vasten. Nenä litistyy ja hengittäminen käy pian mahdottomaksi. Hetken päästä alkaa tuntua jo siltä kuin tukehtuisi, mutta en minä nosta päätäni, vaikka keuhkot kuinka janoaisivat ilmaa.

Järki palaa päähän kuohahtaen vasta, kun jaloista alkaa jo tunto kadota. Vastentahtoisesti tulee kiskaisseeksi tyynyn altaan, ja ilma vyöryy keuhkoihin pitääkseen hengissä kehon, jonka sisällä mieli on jo kuollut tai vähintäänkin matkalla Kuoleman kylmään ja elottomaan syliin. Jos minä silloin sodan jälkeen 18-vuotiaana ja masentuneena luulinkin käyneeni pohjalla, niin vasta nyt sitä kunnolla käsittää, miten syvälle todella on mahdollista upota. En minä ollut vielä silloin edes nähnyt kuilun pohjaa, kun jo kuvittelin epätoivon käyneen sietämättömäksi ja viilsin ranteet auki.

Näin jälkikäteen tulee lähinnä ajatelleeksi, miten se suru saattoi silloin tuntua niin suurelta, kun se nyt on vain mitätön nipistys muistissa. Kasvaako epätoivon mittakaava vanhemmiten, vai onko minusta tullut vuosien mittaa kovempi? Joka tapauksessa tiedän, että jos silloin 18-vuotiaana olisi osannut edes puolittain arvata sitä surun määrää, joka minun tulevaisuuttani ajatellen oli varastoitu kulman taakse, en olisi vielä yrittänyt tappaa itseäni. Ne sodanjälkeiset motiivit olivat kerrassaan liian mitättömät niin dramaattiselle ratkaisulle kuin itsemurhalle.

Saattaa tosin olla, että jos minä jo kahdeksantoistavuotiaana olisin tiennyt tulevaisuuteni, olisin pitänyt paremmin huolen onnistumisestani. En olisi valinnut itsemurha-aseeksi rikkoutuneesta pullosta lohjenneita sirpaleita ranteiden viiltämisestä puhumattakaan. Ei. Olisin myrkyttänyt itseni tai ainakin olisin viiltänyt kaulavaltimoon. Oikeastaan se on aika omituista – miksi kukaan ei koskaan viillä kaulavaltimoon? Se olisi niin paljon nopeampi tapa kuolla…

Ajatukset keskeytyvät, kun kuulen ovenkahvan painuvan alas. Ovi avautuu narahtaen, ja askelet käyvät raskaina sängyn vierelle.
”Mene pois!” ärähdän ja vedän peiton pääni yli. Sen läpi korviin kantautuu huokaus, ja pian sängyn reunalla patjan jouset painuvat alas. Hän yrittää kiskoa peiton yltäni, mutta olen varautunut ja osaan pitää tiukasti kiinni.

”Ei tätä voi jatkua enää kauempaa…” Neville mutisee turhautuneesti, kun puristan peittoa ylleni aivan kuin elämäni olisi otteen pitävyydestä kiinni.
”Pois!” kivahdan jälleen, ja yritän potkaista Nevilleä jalallani. Jalka kuitenkin sotkeutuu peittoon, eikä koskaan edes hipaise maaliaan. On kai hyvä, etten osu. Ei tämä ole Nevillen vika…

”Mene nyt vaan pois…” yritän vielä kerran värisevällä äänellä, kun hänen kätensä laskeutuu olalleni.
”Et voi jäädä koko päiväksi peiton alle”, Neville yrittää selittää.
”Enkö? Enkö muka voi jäädä? Miksi en? Eilenkin jäin, ja sitä edellisenä päivänä…” vastaan ja huulilta karkaa väsynyt naurahdus, josta puuttuu kokonaan voitonriemu.

Neville huokaa jälleen.
”Nimenomaan. Et ole noussut sängystä kolmeen päivään. Ei se voi jatkua niin. Joskus sinun on pakko tulla pois peiton alta…”
”En ole valmis vielä. Kyllä sinä tiedät, miten tämä menee. En ole valmis. Minä tarvitsen vain aikaa… Onko se muka liikaa vaadittu, että saisin olla rauhassa? Haluan vain muutaman päivän aikaa olla yksin – ei se ainakaan minusta ole liikaa pyydetty…”

”Niin, mutta minusta alkaa tuntua, että tarvitset aina vain enemmän ja enemmän aikaa. Viimeksi sinulta vei melkein viikon koota itsesi. Se ei ole tervettä – ei todellisuutta voi paeta peiton alle!” hän puuskahtaa.
”Kehtaatkin alkaa saarnata minulle!” kivahdan jostain peittoni uumenista. ”Tällainen minä olen, ja sinä tiedät sen! Tiesit ihan helvetin hyvin, mihin olit ryhtymässä, kun menit naimisiin kanssani! Jos et siis kestä, niin tiedät, missä ovi on!”

”Hannah!” kuulen Nevillen ärähtävän. Äreys hänen äänessään saa minut kavahtamaan hieman. Neville ei koskaan huuda. Hän ei ole sitä ihmistyyppiä, joka suuttuu. Seitsemäntoista vuoden avioliiton aikana emme ole varmaan kertaakaan riidelleet niin rajusti, että sitä edes kehtaisi kutsua riidaksi. Me emme vain ole riiteleviä ihmisiä. Neville on sellainen, joka alistuu tilanteeseen ja yrittää muokata negatiivisistakin asioista mieluisia. Minä puolestani sulkeudun itseeni kriisin koettaessa ja annan katseen lasittua. Ympäröivästä maailmasta tulee minulle samantekevää, kun makaan sängyssä ja odotan masennuksen laantuvan tarpeeksi, jotta voin taas yrittää olla.

Viimeaikoina Neville on kuitenkin alkanut saada tarpeekseen. Riitelemättömien ihmisten ongelma on nimittäin se, etteivät he osaa lainkaan puhua ongelmistaan. Me molemmat vain nielemme tapahtumat osaltamme, ja haudomme niitä yksin. Neville yrittää löytää sen positiivisen puolen piristyäkseen, kun minä taas jään vellomaan pimeään täysin toimintakyvyttömänä. Se toimii jonkin aikaa – eihän avioparienkaan ole pakko kaikesta puhua. Mutta viime vuosina varjo on paisunut jo ihan liikaa, ja Nevillen optimismi on alkanut rakoilla samalla, kun minä uppoan yhä syvemmälle pohjamutiin.

Lapsi. Se on meidän ongelmamme.

Ei sitä tietenkään silloin osannut aavistaa, kun 27-vuotiaana istui sohvalla odottamassa raskaustestin tulosta. Silloin minä olin ensimmäistä kertaa tosissani ajatellut, haluanko lapsia vai en. Negatiivinen raskaustesti oli saanut minut ymmärtämään, että minäkin haluan olla äiti. Silloin elämään oli ensimmäistä kertaa ilmaantunut joku selkeä tavoite: Minä halusin lapsen.

Me menimme naimisiin melko pian sen raskaustestipäivän jälkeen. Emme me olleet seurustelleet kovin pitkään, mutta se tuntui silti oikealta ratkaisulta. Seremonia oli pieni ja vaatimaton – ei meistä kumpikaan ole koskaan viihtynyt huomion keskipisteessä. Sitä paitsi, me olimme molemmat jo menettäneet suurimman osan läheisistämme. Ei meille olisi riittänyt vieraita muutamia ystäviä enempää, vaikka olisimme isoja juhlia toivoneetkin.

Häämatkalle me emme koskaan menneet. Nevillen työ Tylypahkassa oli häidemme aikaan jo alkanut, ja meidän molempien mielestä hänen kannatti keskittyä uraansa. Sitä paitsi, Lontoon turistikausi oli juuri alkanut, ja Vuotavassa Noidankattilassa riitti töitä turistien parveillessa Viistokujalla. Silloin me kai ajattelimme säästävämme häämatkaa kiireettömämpään ajankohtaan. Seitsemäntoista vuotta on kuitenkin kulunut, emmekä me ole koskaan edes puhuneet lomasta…

Kuten häämatkaakin, me päätimme lykätä myös lasta hetkellä. Se johtui pitkälti Nevillen työstä. Tylypahkan opettajien oletetaan asuvan linnassa lukukausien aikana, mikä on sinänsä ymmärrettävää – tarvitaanhan sisäoppilaitoksessa aikuisia valvomaan lasten tekemisiä. Perheellisen opettajan on kuitenkin mahdollista anoa lupaa asua linnan ulkopuolella, kunhan hän on ensin toiminut virassaan vähintään viiden vuoden ajan. Me päätimme odottaa viisi vuotta, jotta Nevillelläkin olisi ollut mahdollisuus osallistua tulevan lapsemme elämään muulloinkin kuin koulun lomien aikana.

Olimme molemmat siis 32-vuotiaita, kun Neville sai luvan asua kotona kanssani. Oli melkein kummallista, että yllättäen Nevillellä oli erikoislupa ilmiintyä aamulla töihin ja illalla kotiin. Näimme toisiamme päivittäin, kun pitkän aikaa olimme tottuneet tapaamaan vain lomilla ja niinä satunnaisina viikonloppuina, joina Neville onnistui saamaan lomaa. Jotenkin minun on helppo ymmärtää, miksi monet Tylypahkan opettajista ovat joko naimattomia tai eronneita. Harva puoliso jaksaa odottaa viisi vuotta.

Sen viiden vuoden jälkeen myös lapsi muodostui ajankohtaiseksi. Kaikki ystävämme olivat siinä vaiheessa jo tulleet vanhemmiksi, ja me olimme muodostuneet eräänlaisiksi kummajaisiksi lapsiperheiden kesken järjestetyillä illalliskutsuilla.
”No, koska te kaksi alatte lapsentekopuuhiin?” oli se yleisin kysymys, joka meille esitettiin, ihan kuin olisi ollut virhe olla lapseton pariskunta vielä yli kolmenkymmenen vanhana.

Me emme kuitenkaan suostuneet stressaantumaan ystäviemme luomista paineista. Me tiesimme haluavamme lapsia, mutta emme tahtoneet kiirehtiä turhaan. Olimme vielä nuoria, vaikka velhomaailmassa yli kolmekymmentävuotias ensisynnyttäjä on harvinaisuus. Me emme kuitenkaan olleet vielä valmiita: Emme olleet koko siihenastisen avioliittomme aikana koskaan asuneet kunnolla yhdessä, ja päätimme siksi totuttautua perusteellisesti toistemme seuraan ennen perheen laajentamista. Niinpä kesti vielä lähes kaksi vuotta, ennen kuin päätimme, että sopiva aika lapselle oli tullut.

Olin 34-vuotias, kun tulin raskaaksi. Se oli kummallista, ei ollenkaan sellaista, kuin olin etukäteen ajatellut. Olin odottanut kovaa pahoinvointia ja väsymystä ja muutenkin olin ollut varma, että raskaus olisi jotain aivan erilaista. Susan ainakin oli jokaista poikaansa odottaessaan ollut niin raskaana, että olin kuvitellut sen olevan alusta loppuun asti jotakin aivan mullistavaa.

Mullistavien kokemusten sijaan minä en kuitenkaan tuntenut mitään. Olin melkein kolmannella kuulla ennen kuin ylipäätään tajusin olevani raskaana. En koskaan kärsinyt edes pienestä pahoinvoinnista, ja energiaa minulla oli ihan saman verran kuin aina ennenkin. Ellei maha olisi hitaasti alkanut kasvaa, olisin varmasti epäillyt koko jutun todellisuutta. Oikeastaan minä olin melkein pettynyt, kun tajusin, ettei raskaus sittenkään ollut niin uskomatonta itsessään. Vain ajatus omasta vauvasta teki siitä ihmeellistä.

Välillä minä mietin, oliko raskauden helppous itsessään eräänlainen merkki. Olisiko minun pitänyt olla huolissani sen sijaan, että ylpeilin kaikille, kuinka kilttiä vauvaa odotin. Parantajat eivät kyllä missään vaiheessa löytäneet mitään erikoista. Sanoivat jokaisella tarkastuskerralla, että vauva on terve. Ei hän kuitenkaan voinut olla terve – eivät terveet vauvat kuole heti syntymänsä jälkeen…

Me emme koskaan saaneet tietää, miksi hän kuoli. Ehdimme tuskin kuulla tytön itkevän, kun hän oli jo kuollut. Parantajat eivät aivan ymmärtäneet sitä, mutta meille se oli jotakin aivan käsittämätöntä. Vieläkin minä välillä ajattelen sen olevan vain unta. Toisinaan uskon varmasti, että kohta herään tytön itkuun. Joskus minä varmasti herään ja lähden työntämään häntä rattaissa kaupungille sen sijaan, että vierailen hautausmaalla, jonne vain muutaman hetken elänyt Alice laskettiin niin pikkuruisessa arkussa, että sen katsominen sai surun kasvamaan universumiakin suuremmaksi.

Kesti pitkään ennen kuin pystyimme yrittämään uudelleen. Minä olin 38-vuotias, kun päätimme, ettei yksi epäonnistuminen voi päättää kaikkea, niin karvas kokemus kuin Alicen kuolema olikin. Olimme varmoja, ettei niin kävisi uudelleen. Alice oli surullinen lisä meidän molempien epäonnen mittaan, mutta me olimme varmoja, että se mitta oli vihdoin täynnä. Me olimme varmoja – ei – me tiesimme, ettei sama toistuisi uudelleen.

Me olimme myös oikeassa. Tavallaan. Kolme vuotta, eikä meidän ole tarvinnut nähdä toista sellaista pikkuruista arkkua, jonka päällä yksinäinen ruusunnuppukin näyttää aivan jättiläisen puutarhasta poimitulta. Ei se kuitenkaan välttämättä ole täysin voitto.

Emme me nimittäin ole näiden kolmen vuoden aikana saaneet lasta.

Minä en ole kuudessa vuodessa ollut kertaakaan edes raskaana. Enkä nyt tarkoita, että olisin mieluummin kokenut keskenmenoja, en todellakaan. Keskenmeno on kuitenkin merkki siitä, että on ollut raskaana. Se on kaikessa kamaluudessaankin minusta toiveikkaampi tilanne kuin pettymys, joka seuraa kuukaudesta toiseen kuukautisten ilmaantuessa ajallaan.

Vanhalla kansalla on lukemattomia konsteja, joiden avulla uskotaan tehtailtavan vauvasta toiveiden mukaan tyttö tai poika. Kirves sängyn alla ja kumisaappaat jalassa sänkypuuhia toimitettaessa saadaan poika. Miehen kuuma kylpy ennen yhdyntää petaa tietä tytölle, vaikka trooppisissa olosuhteissa poikavauvan mahdollisuus kasvaakin. Kuppi kahvia on myös pojan etu, mutta tyttösiittiö suosii sitruunalla hapatettua emätintä. Stressikin on eduksi pojille, mutta tyttösiittiöiden sanotaan olevan sitkeämpiä ja taistelevan mahdollisuuksistaan.

Perimätietoon perustuvia keinoja on siis monia, uskoi niiden toimivuuteen tai ei. Mutta mitä neuvoja vanhalla kansalla on tarjota, kun lapsi ei yrityksestä huolimatta tule? Mitä sanotaan niille, jotka harrastaisivat seksiä vaikka rautakaupassa tai eläisivät pelkällä sitruunalla, kunhan se vain toisi lapsen. Mitä maailma muka voi tarjota lohdutukseksi, kun jatkuvasta yrityksestä huolimatta niin tyttö kuin poikakin pysyvät poissa?

Lapsettomuus.

Se on niin ruma sana, etten edes pysty sanomaan sitä ääneen. Se on se sana, joka sysää lopullisesti alas reunalta ja aina kuilun pohjalle asti. Se on se sana, jota meidän kodissamme ei koskaan sanota ääneen, ei edes kuiskaten. Niinpä me emme nykyisin sano juuri mitään – ainakaan minä en sano…

Me yritämme kyllä. Olemme käyneet parantajilla ja jopa jästilääkäreillä. Olemme käyneet kaikissa tarjolla olevissa tutkimuksissa ja kulkeneet ympäri maailmaa päästäksemme alan huippuosaajien puheille. Mitään vikaa ei kuitenkaan löydy. Me olemme kuulemma täysin kyvyllisiä saamaan lapsia, eikä kukaan osaa sanoa, miksi emme onnistu.

Niinpä me jatkamme yrittämistä, ja yritämme kovasti. Kuusi vuotta jatkuvaa yrittämistä, todellakin niin jatkuvaa, että välillä tuntuu kuin elämässä ei olisi mitään muuta kuin lapsi ja sen tekeminen. Seksistä on tullut pelkkää suorittamista. Me emme enää kumpikaan halua sitä, mutta ilman seksiä ei tule lapsia, ja niinpä meidän kylpyhuoneemme kaapit pursuavat rohtoja, joilla lisätä haluja. Sänkyelämästämme on kadonnut kaikki ilo – se on kuin toinen päivätyö, jota on uupumuksesta huolimatta pakko tehdä pärjätäkseen ja tullakseen onnelliseksi.

Yrityksestä huolimatta mikään ei kuitenkaan koskaan muutu. Minä en tule raskaaksi. Joka kuukausi odotan kauhulla sitä päivää, jolloin kaikki ratkeaa. Ja joka kuukausi mikään ei ole muuttunut, ja minä vajoan entistä syvemmälle. Kiipeän yläkertaan ja vedän peiton pääni yli kykenemättä tekemään mitään. Neville ei yleensä sano mitään, huokailee vain sängyn reunalla ennen kuin lähtee töihin. Vuotavan noidankattilan tiskin takana seisoo norjalainen Astrid. Hänestä piti tulla Alicen lapsenvahti, mutta sen sijaan hänestä tuli nuhjuisen pubin liian kaunis baarimikko.

Peiton alla minun maailmani tiivistyy. Siellä olen vain minä yhdessä masentavan olotilani kanssa. Neville ei aina välttämättä kestä, vaan hän jää töihin öiksi ja palaa vasta muutaman päivän jälkeen toivoen minun jo päässeen yli suurimmasta ahdistuksesta. Totuus vain on, ettei ahdistus mene pois. Se ei katoa koskaan minnekään, varastoituu vain syvemmälle mieleeni ja ankkuroituu jonnekin niin kauas, että voin hetkeksi melkein unohtaa. Ja kun niin käy, minä nousen ylös, ja kaikki alkaa taas alusta.

Kaikki ne hedelmällisyysrohdot ja hormonilääkkeet, kaikki ne parantajakäynnit ja väkisin toteutetut aktit palaavat täyttämään elämämme, eikä meillä enää lopulta ole mitään muuta kuin pakkomielle omasta lapsesta. Me emme puhu juuri muusta kuin lapsesta ja siitäkin vain vähän. Me emme koskaan vain ole toistemme seurassa, sillä jokainen yhdessä vietetty hetki on pakko käyttää yrittämiseen. Me haluamme lapsen, me haluamme sen, mutta aika taistelee meitä vastaan. Me olemme jo yli neljänkymmenen, eikä siksi ole varaa hukata sekuntiakaan yhteisestä ajasta. Adoptio ei ole vaihtoehto – me molemmat tiedämme, ettei minunkaltaisilleni, itsemurhaa yrittäneille anneta muiden lapsia kasvatettavaksi.

Kaikkein pahinta on kuitenkin häpeä. Häpeä ja säälimättömästi mieleen iskevä tietoisuus siitä, että olemme ainoita. Meillä ei ole ainuttakaan lapsetonta ystävää, ei edes montaa sellaista, joka olisi tehnyt lapsensa yli kolmenkymmenen vanhana meidän ikäisistämme puhumattakaan. Minä vihaan heitä kaikkia. Vihaan enemmän kuin mitään muuta maailmassa.

Minä vihaan sitä tapaa, jolla niin kutsutut ystävämme katsovat meitä arvostelevin ilmein. He eivät tiedä, ettemme me ole lapsettomia omasta halustamme, vaan he luulevat, ettei rohkeutemme riitä yrittämään enää. He luulevat, että olemme katkeria, kun emme koskaan ehtineet pitää tytärtämme sylissämme, liian pelokkaita kohtaamaan saman riskin uudelleen. He katsovat meitä kuin jotain yhteiskunnan onnettomia, kuin olisimme samalla tavalla surkuteltavia kuin kodittomat ja alkoholistit.

Nykyään minä en enää edes kestä liikkua ystäviemme seurassa. Lapset ovat jotain sellaista, joka kirkuu minulle aina heidät nähdessäni. Pienten tyttöjen ja poikien ei tarvitse olla läsnä, ja silti heidän olemassa oloaan ei voi olla huomaamatta. Ystävät, niin naiset kuin miehet, puhuvat enää vain siitä, kuinka heidän lapsensa ovat tilanteesta riippuen joko aivan ihania tai sietämättömän kamalia. Tietämättään he tulevat hieroneeksi omaa lastentäyteistä autuuttaan vasten kasvojani, ja joka kerran minut valtaa kestämätön tarve tappaa joko itseni tai heidät.

Niinpä minä en juuri poistu kotoa tai baaritiskin luota. Elämä Vuotavan Noidankattilan ulkopuolella pyörii liiaksi lasten ympärillä. En ole ennen edes kunnolla tajunnut, kuinka kaikki tässä maailmassa tuntuu keskittyvän lasten ja lapsiperheiden onnellisuuteen. Kaupat, kadut ja kahvilat ovat täynnä äitejä pienten lasten kanssa ja Viistokujalla teini-ikäiset noidat ja velhot riehuvat. Aina välillä minä näen lasten joukossa pienen punaposkisen tytön, jonka tummat hiukset on letitetty saparoille, ja kuvittelen sen olevan Alice. Niiden kertojen jälkeen minä yleensä hautaudun kotiin tyystin kykenemättömänä olemaan.

Nyt on taas meneillään se vaihe, jossa epäonnistuminen painaa minua kuoreeni. Olen maannut sängyssä jo monta päivää, eikä olo vieläkään tunnu siedettävämmältä. Niin se viimeaikoina on mennyt. Aina vain enemmän aikaa kuluu pettymyksestä toipumiseen. Ahdistus kasvaa kuukausittain, eikä sen kätkeminen enää onnistu tehokkaasti. Aivojen poimuissa piilopaikat alkavat loppua ja ahdistus kasautuu paikkoihin, jossa sitä ei voi olla huomaamatta…

Eikä Nevillekään enää kestä. Asioita ei voi ikuisesti käännellä positiivisen puolen toivossa – jossakin vaiheessa kaikki käännöt on suoritettu ja jäljellä on enää vain kaikki negatiivinen. Nyt hän huokaa syvään ja pettyneesti, ja nousee pois sängyltä.
”Hannah…” on kaikki, mitä kuulen ennen kuin ovi kolahtaa alistuneesti kiinni.

Minä tiedän varsin hyvin, että Neville on oikeassa sanoessaan, ettei tämä voi jatkua näin. Me molemmat tiedämme, kuinka tämä tilanne paisuu ja syö avioliittoamme. Epätoivoinen tarve saada oma lapsi on jotakin sellaista, joka hitaasti nakertaa meidän välejämme ja eristää meidät toisistamme. Me emme osaa puhua, tai ainakaan minä en osaa tai pysty. Miten muka voisimme puhua, kun emme kumpikaan uskalla ääneen edes myöntää ongelmaa.

Minä olen oikeastaan varma, että tilanteen tunnustaminen ääneen olisi kaiken loppu. Nyt meillä on vielä välillämme toivo, jokin epämääräinen illuusio tulevaisuudesta, joka tuo mukanaan onnistumisen. Tai sitten se on vain minun utopiani ja minun unelmani. Usein minusta tuntuu, että Neville on jo antanut periksi ja olisi valmis luovuttamaan. Minä en kuitenkaan voi uskoa siihen. Jos lopettaisimme uskon siihen kaikkeen… Mitä meillä muka sitten olisi jäljellä? Kaksi repaleista ihmisraasua, jotka eivät enää tunne edes itseään saati sitten toisiaan…

Välillä tuntuu siltä, että täytyisi yrittää. Täytyisi nousta ylös ja mennä alas Nevillen luo. Sanoa hänelle, että väkinäisen rakastelun sijaan tehdään jotain muuta yhdessä. Mennään puistoon syöttämään sorsia tai Viistokujalle kävelemään käsi kädessä. Istutaan alas jonnekin ja ostetaan jäätelötötteröt, onhan nyt sentään kaunis ilma. Meillä on yhä elämämme, vaikkei se ehkä ole juuri sellainen, kuin olemme toivoneet.

Joka kerralla melkein innostukseksi muuttunut ajatus murenee katkeriksi ja teräväreunaisiksi sirpaleiksi. Muistan kaikki ne lapset, jotka vaanivat kotimme ulkopuolella. Kaikki ne lapset, jotka odottavat tilaisuutta tehdä minun mielestäni entistä raskaamman. Äidit ja isät ja pienet lapset jotka saavat minut ajattelemaan vain sitä, mitä minulla ei ole. He saavat minut ajattelemaan kaikkia niitä vauvantarvikkeita, jotka on varastoitu nuhjuisissa pahvilaatikoissa ullakolle. Siellä ne odottavat aikaa, joka ei koskaan tunnu saapuvan.

Seinän takaa alkaa kuulua pianon raskaita säveliä. Neville soittaa nykyisin vain melankolisia kappaleita. En tiedä, huomaako hän sitä itsekään. Minua surettaa tietää, että tämä kaikki on jo kauan sitten käynyt liian kivuliaaksi hänellekin. Mutta Nevillellä on keinonsa paeta kotimme kamaluutta. Huomenna on maanantai ja hän palaa Tylypahkaan.

Koulussa Neville saa olla lasten keskellä. Hän on pidetty opettaja, ja voi varmasti korvata osan meidän perheemme vajavaisuudesta sillä perheellä, joka hänellä on Tylypahkan linnassa. Olen varma, ettei hän ollenkaan odota innolla työpäivän päättymistä ja sitä hetkeä, jolloin hän ilmiintyy kotiin löytääkseen minut vain jälleen makaamasta sängyssä peitto korvilla. Minä oikeastaan tavallaan jo odotan sitä päivää, jolloin Nevillen sijasta kotiimme saapuu illalla pöllö nokassaan jäähyväiskirje.

Jonakin päivänä Neville vielä lähtee…

Ajatus on käynyt mielessäni ennenkin – sängyssä on niin paljon aikaa ajatella. Aikaa ottaa etäisyyttä ja ajatella asioita, jotka muulloin olisivat kiellettyjä. Minä olen oikeastaan melkein varma, että joskus Neville vielä jättää minut. Hän tapaa naisen, jonka seurassa näkee mahdollisuuden olla onnellinen. Sen naisen seurassa hänen mielensä täyttyy kuvilla nauravista ihmisistä ja rakkautta täynnä olevista katseista sen sijaan, että silmät todistaisivat surua ja kyyneleitä. Jo sen naisen nähdessäänkin Nevillen mielen valtaisivat iloiset ja toiveikkaat pianokappaleet.

Usein minä ajattelen, että se nainen on Astrid. Hän on niin mahdottoman mukava ja hymyilee aina. Jopa niinä päivinä hän on iloinen ja hymyilevä, joina Vuotavan noidankattilan iljettävimmistä kanta-asiakkaista joku on ensin aikansa irstaillut ja sitten onnistunut kouraisemaan häntä takapuolesta. Astrid on nuori ja täynnä elämää. Ehkä jopa liian nuori Nevillelle, mutta silti minä tahdon kuvitella heidät kaksi yhdessä. Tavallaan ajatus Astridista ja Nevillestä saa minut jopa tyytyväiseksi. Se antaa minulle syyn uskoa, ettei Astrid saapunut elämäämme turhaan. Hänestä piti tulla Alicen hoitaja, mutta Alice kuoli, jolloin Astridin saapuminen menetti merkityksensä. Jos Neville ja Astrid kuitenkin päätyisivät yhteen…

Silloin saisivat merkityksen sekä Astridin saapuminen, että jollakin tapaa myös Alicen kuolema.

Jatkan ajatusketjua mielessäni. Nevillen tulevaisuuden ja onnellisuuden ajatteleminen saa katkeran hymyn leviämään kasvoilleni. Nevillen onnellinen elämä on minulle tärkeintä, mutta sen täyttymisen edellytykset tuntuvat sysäävän minut automaattisesti ulos kuvioista. Minä rakastan Nevilleä ja karvas tunne nousee palana kurkkuun, kun tajuan, etten kestä ilman häntä. Ehkä se on itsekkyyttä, mutta en minä halua Nevillen päätyvän yhteen jonkun muun kanssa.

Sitäkin kirkkaammin minä kuitenkin käsitän, ettei tästä tule tällaisenaan mitään. Jonkin on muututtava, jos haluan edes kuvitella, että meillä olisi vielä mahdollisuus…

Minun on noustava sängystä.

Vaatimus on kirkas mielessäni, mutta siitä huolimatta liike tuntuu mahdottomalta. Hivutan peiton pois pääni päältä ja valo pääsee tulvimaan kattoikkunasta suoraan silmiin saaden minut ähkäisemään. Pakotan silmät pysymään auki ja tuijotan ikkunaa, ja huomaan, kuinka pisaroita ropisee hiljalleen sen pintaan. Ulkona sataa, vaikka aurinko paistaa. Harvinaista.

Ja aivan käsittämättömän katkeransuloista.

Tuijotan ikkunaa pysytellen aivan paikallani. Vanhaan taloon rakennetun huoneen punaiset, laastista lohkeilleet tiiliseinät loistavat näkökentän reunoilla. Hitaasti käännän päätä ovelle ja yritän kerätä voimaa päästä ylös. Se on ainoa oikea tapa ratkaista tämä ongelma. Pitäisi nousta ylös ja ottaa askel ulos ovesta. Pitäisi mennä Nevillen luo ja puhua.

Olen juuri päässyt hivuttautumaan pieneen liikkeeseen aikeissa nousta hitaasti ylös, kun katseeni törmää seinällä roikkuvaan kokovartalopeiliin. Yleensä se peili on peitetty pyyhkeellä – en minä juuri kestä katsella itseäni, en edes ohimennen. Nyt pyyhe on pudonnut tai sitten Neville on kiskaissut sen turhautuneena lattialle. Näen oman kuvani ja säikähdän melko lailla.

Peilistä minua tuijottaa nainen, jonka hiukset roikkuvat pesemättöminä ja sotkuisina kasvoilla. Iho on kalvennut valkoiseksi ja muuttunut melkein läpikuultavaksi. Puna on yhä poskilla, mutta se tuntuu kirkuvan aivan liian voimakkaana, kuin joku olisi tyhjentänyt poskipunarasian sisällön sellaisenaan iholle. Silmät tuijottavat tummina ja tyhjinä – jopa sininen väri tuntuu kadonneen. Ja sen iiriksistä häipyneen sinisen tilalla mollottaa vuosia jatkunut suru, joka on hiljalleen kavunnut esiin kehoni aitiopaikalle.

Oloni on kovin epätodellinen, kun nostan jalat sängyn reunan yli ja annan niiden tömähtää raskaina puulattiaan. En ajattele juuri mitään, kun astun peilin eteen. Jään tuijottamaan. Minulla on sellainen tunne, että olen paljon vanhempi kuin ennen. Tämä jatkuva masennus on saanut minut ikääntymään. Minulla on ryppyjä ja ryhti on muuttunut kumarammaksi. Olen laihtunut viimeaikoina ja nyt iho roikkuu kiinteytensä menettäneenä.

Totuus katsoo minua omilla silmilläni, ja se totuus tuntuu todella kurjalta. Minä olen 44-vuotias, eikä minulla vieläkään ole lasta. Minä olen keski-ikäinen ja masentunut nainen, jonka elämä pyörii pakkomielteisesti saavuttamattomalta tuntuvan unelman ympärillä. Pakkomielle on jo niin paisunut, että se on nakertanut elämästä kaiken muun jättäen jäljelle vain masennuksen. Eikä se lapsen saaminen tässä iässä enää lainkaan helpommaksi muutu – uhraanko minä siis jotain aivan liian suurta pelkän unelman vuoksi?

Hitaasti palaan sängyn reunalle ja nostan tyynyn käteeni. En edes ajattele asiaa sen enempää, kun pujotan pullean tyynyn valkoisen T-paitani alle. Taputtelen kumpua pyöreämmäksi ja tunnen, kuinka tyynyn pehmeä pinta liikkuu ihoa vasten. Tunnen oloni kovin hermostuneeksi, kun käännyn ympäri ja kohtaan peilikuvani uudelleen.

Ei T-paidan alle tungettua tyynyä voi mitenkään verrata siihen tuntemukseen, jonka oikea raskaus teettää. Alicea odottaessani kaikki oli niin erilaista, vaikkei se silloin kuvitelmiani vastannutkaan. Tyyny voi välittää vain pienen aavistuksen siitä tunteesta, mutta jo se aavistus riittää minulle. Painan kädet T-paidan alla pömpöttävälle kummulle ja huomaan puristavani silmät kiinni toivoen, että se muuttuisi oikeaksi ja pitäisi sisällään minun lapseni. Toive ei tietenkään toteudu, niin paljon kuin minä rukoilenkin ja silittelen vatsaa kaipaavasti. Kun avaan silmät, tyynyn reuna retkottaa yhä paidan alta ja minä purskahdan itkuun.

Vajoan hitaasti lattialle kädet yhä tyynymahalla. Sateen ropina voimistuu kattoikkunaa vasten ja aurinkokin on mennyt piiloon. Minä painan pään käsiin, kun ajatus vahvistuu mielessä. Sen myöntäminen tuntuu samaan aikaan ainoalta ratkaisulta ja täysin mahdottomalta tehtävältä. Minut valtaa voimakas halu kömpiä takaisin sänkyyn ja unohtaa itseni peiton alle. Hieron ohimoitani ja itken.

En tiedä, kuinka kauan lojun siinä lattialla itkemässä. Liukas tyyny valuu hitaasti pois paitani alta. Havahdun, kun se luisuu viereeni lattialle. Painan sormet ohimoille ja hieron niitä hetken samalla, kun itku vihdoin loppuu. Muutaman kerran on pakko hengittää syvään ja minua hermostuttaa. Lopulta on kuitenkin pakko ryhdistäytyä ja nousta ylös – eihän tämä tästä muuten mihinkään etene. Nielaisen, kun käännän katseen vielä kerran peilille ja pakotan kohtaamaan oman kuvajaiseni.

En pidä näkemästäni yhtään sen enempää kuin hetkeä aikaisemmin, itse asiassa luultavasti vielä vähän vähemmän. Päässäni muhinut ratkaisu tuntuu enemmän kuin raskaalta, mutta tiedän, että se on ainoa oikea tässä tilanteessa. Ei mikään johda enää minnekään, ja nyt on tullut aika astua ulos kehästä, niin tuskallista kuin se onkin. Peilikuvani tuijottaa minua anelevasti. Se yrittää väittää vastaan, inttää, ettei vielä ole aika. Tai pikemminkin se yrittää vakuuttaa minut siitä, että aikaa on vielä. Minä olen kuitenkin ymmärtänyt jo, ettei tästä tällaisenaan enää mitään tule. Minä olen 44-vuotias, väsynyt nainen, joka on vihdoin saavuttanut päätepisteen. Minä olen jo sen verran vanha, että osaan – vaikkakin vastentahtoisesti – myöntää itselleni, että tämä taistelu on nyt ohi.

Tästä eteenpäin olemme vain minä ja Neville…

Nelea

  • ***
  • Viestejä: 363
Tää oli jotenkin tosi kaunis. Kuvailet tosi hienosti Hannahin tunteita kohti loppua. Jatka ihmeessä kirjoittamista, ootan mielenkiinnolla mitä kirjoitat seuraavaksi :D
Damn it feels good to be a Lannister.

//puoliprolle kiitos avasta!

Dolls

  • ***
  • Viestejä: 2 081
Mum, it's over. Joo, et ole tainnut nähdä mun kommentoivan tähän, vaikka olenkin alusta asti lukenut. Ensimmäinen luku herätti mielenkiinnon ensinnäkin hahmovalinnallaan, Hannah ei ole se suosituin hahmo todellakaan, ja kiva lukea puuskupuhin näkökulmasta ficci.

Ensimmäinen osa oli mielestäni paras. Arkisuus, Tylypahka ja nätti kuvailu tekivät vaikutuksen, parhaiten jäi mieleen puuskupuhien tapojen korostaminen kuten kuinka ei ole salaisuuksia ja kaikki tietävät kaiken. Hannah/Justin oli jotenkin söpöä. Hannah ja Ernie ovat minusta vain ystäviä, joten tämä paritus sopi erittäin hyvin. Hannahin mielipiteet olivat mielenkiintoisia, sekä ajatukset lapsista. Samaistuin, ehdottomasti, joka on aina hienoa.

Kakkosluku tuntui väliluvulta, jossa haluttiin johdatella vain tarinaa eteenpäin. Hannahin angsti oli upeaa! Pidän koko ajan enemmän ja enemmän kirjoitustyylistäsi, joka on sopivan yksinkertaista, eikä maustettu turhilla kiemuroilla joihin monet lankeavat.

Vaikka päässä tykyttikin ajatus, että Hannah ei koskaan tule saamaan lapsia, hämmästyin kun olin oikeassa. Tavallaan tähän olisi myös sopinut, jos Hannah olisi saanut lapsen mutta vihannut sitä, mutta hyvin meni näinkin. Rakastuin Nevilleen tässä luvussa, ah, hänen työnsä kuvailu ja kotona asuminen ja nevillemäisyys. Liked it!

Joo, tykkäsin hirmuisesti!

~Dolls
darling i'm a nightmare dressed like a daydream

Eulalia

  • Herkkusienijumbo
  • ***
  • Viestejä: 237
Nyt vasta pitkän ajan jälkeen saan aikaiseksi kirjoitettua vielä kiitoksen viimeistä lukua kommentoineille 

aleneist: Kiitos, kiitos oikein paljon kommentista! On vähän ollut inspakatkosta tässä viimeaikoina, mutta nyt on taas kaikenlaista kirjoitelmaa vireillä 

dolls: Kiitos myös sinulle pitkästä ja ihanasta kommentista. Hannah ei tosiaan ole mikään suosituin ficcihahmo, mutta ainakin minusta hän on aika mielenkiintoinen ja monimuotoinen tapaus. Jotenkin aluksi olin ihan ihmeissäni, kun luin jostain Rowlingin parittaneen hänet Nevillelle, mutta kirjoittaessa alkoi itsekin tykästyä kyseiseen paritukseen. Kirjoittaessani ficciä en oikeastaan aluksi tiennyt, miten ratkaisen tämän lapsijutun. Kävi mielessä myös vaihtoehto lapsesta, jota Hannah olisikin vihannut, mutta minulla on vireillä jo useampiosainen ficci, jossa Ginny ei oikein osaa sopeutua äitiyteen, joten lapsen vihaaminen olisi ollut vähän liian samanlaista. Ja muutenkaan en sitten lopulta osannut kuvitella, etteikö Hannah rakastaisi lastaan tai olisi hyvä äiti. Pikemminkin minulle tuli kirjoittaessa aika nopeasti sellainen olo, etten yksinkertaisesti nähnyt Hannahia ja Nevilleä vanhempina. Eikä niinkään siksi, että he olisivat valinneet lapsettomuuden, vaan nimenomaan lopulta aika luontaiseksi valinnaksi tuli, etteivät he yksinkertaisesti voi saada lapsia. Luulen, että se tosiaan huokui läpi ficistä, mutta aika hienoa, jos ratkaisu kuitenkin tuli edes vähän yllätyksenä :D

Kiitos vielä kaikille lukijoille ja erityisesti kommenttia heittäneille! 

Feliicia

  • Puuskupuh
  • ***
  • Viestejä: 817
  • Hobitti
Ihanasti kirjoitettu. Kuvailet todella hyvin Hannahin tunteita äitiydestä.  :D
 Hannah on sellainen hahmo, ettei hänestä paljon kirjoiteta. Hannah on mielenkiintoinen hahmo ja pidän hänestä joten on suuri harmi ettei ficcejä Hannahista ole yhtä paljon kuin Harrysta(tuo on huono vertaus) tai vaikkapa Ron tai Hermione. Hannah on kylläkin sivuhahmo eikä kirjasarjassa edes ole kerrottu paljon hänestä, joten on kiva törmätä ficciin jossa päähenkilönä on Hannah.
 Tässä selvisi hyvin, miksi Neville ja Hannah eivät voi olla vanhempia, Rowling ei asiasta maininnut joten oletetaan ettei heillä ole lapsia. Osaan kyllä kuvitella Hannahin äidiksi, vaikka en ole asiaa kauheasti miettinyt. Loppu oli realistinen, Hannah on jo niin vanha, että ei voi vain saada lapsia.

 Kuvailit Nevilleä ihanasti kahdessa viimeisessä osassa. Neville on hahmo, harmi kun hänkin saa niin vähän huomiota. Nevillestä pystyy oikeasti kuvittelemaan että hänestä tuli rohkeampi ja itsevarmempi sodan aikana. Niinhän hänestä tulikin. Neville soittamassa pianoa, juuri niin sopivaa Nevillelle.
 Ensimmäinen osa oli myös hyvä, vaikka pidinkin enemmän kahdesta seuraavasta. Justin oli ihana. Kuvailit todella hyvin puuskupuheja, näytit heistä valoisamman puolen. Ylensähän ajatellaan, että puuskupuhit ovat tylsiä, hölmöjä ja kömpelöitä. No, tässä se ei näyttänyt ollenkaan sillaiselta. Puuskupuheillakin on omat paheensa, vaikkapa sitten se uteliaisuus. Ja tuo avoimuus oli hyvin keksitty. Tuo on aivan helppo kuvitella. :D
Kiitos ihanasta ficistä<3 :-*


ava by Raitakarkki
banneri by Pyry

Lozku

  • ***
  • Viestejä: 466
Apua, en osaa kommentoida.

Aluksi, minua jäi hieman harmittamaan että Neville ja Hannah eivät sitten missään vaiheessa saaneetkaan lasta, se vaan jotenkin laski omaa (jo valmiiksi alhaalla olevaa) mielentilaani alemmas. Toisaalta, uskon että olisin pettynyt myös siihen, jos he olisivat saaneet lapsen. En tiedä.
 
Hienosti olit kuitenkin kirjoittanut tämän ficin todella hienosti. Tavalla josta tykkään, tavalla joka on tullut minulle jo tutuksi muista ficeistäsi. Tekstisi on aivan loistavaa ja kuvailusi myös.

Täytyy myöntää että minun mielentilani ei vain sovi tähän ficciin tällä hetkellä. Toisaalta näin jälkikäteen jälkiviisaana voin todeta, että mikään Iskunkiertokujalla oleva ficci tuskin sopiikaan.

Oli miten oli, tämä oli hieno ficci ja toivon että jatkat muutkin ficcisi loppuun, sillä rakastan kirjoitustyyliäsi. Kiitos. :D
~ehjimmät meistä on tehty sirpaleista~

Kovin helppoa on vajota hetkiin
joissa tunne on valhetta
sielusi kadotat vain öisiin retkiin
syntyy syviä haavoja
Sano sana ja tiedät mä tuun vastaan
ole rauhassa vielä mä sua seuraan

Eulalia

  • Herkkusienijumbo
  • ***
  • Viestejä: 237
Ihanaa, tämä on saanut vielä kaksi kommenttia (:

HarryPotterFan4Ever: Kiitos kovasti kivasta kommentistasi! Täytyy tosin sanoa, ettei Hannahin ikä ficin viimeisessä osassa niinkään saanut minua pitämään paria lapsettomana. Ihmeitä sattuu, oma tätini nimittäin sai viime kesänä ensimmäisen (ja luultavasti viimeisen) lapsensa, ja hänellä oli silloin ikää 47 vuotta. Kyllä oli ihmettelemistä, kun vauvauutisesta kuulimme  :D

Lozku: Kiitos myös sinulle kommentoinnista (: Hienoa kuulla, että pidit ficistä, vaikka se alakuloisella aiheella pelaakin. Olen kanssasi samaa mieltä siitä, että loppuratkaisu olisi luultavasti ollut mahdotonta toteuttaa tavalla, joka ei aiheuta jonkinlaista pettymystä. Kovasti olisin itsekin halunnut kirjoittaa Nevillelle ja Hannahille onnellisen lopun ja heidän toivomansa lapsen, mutta se ei mielestäni lopulta tuntunut toimivalta ratkaisulta.

Kiitos myös muille, jotka ovat lukeneet (:


Beelsebutt

  • old but not obsolete
  • ***
  • Viestejä: 4 630
Oh, vau. Mä mietin koko ficin ajan, että pakko kommata, pakko kommata, mutta nyt kun on kommentoinnin aika, huomaan, etten oikeastaan tiedä mitä sanoa. Tai ehkä muutama ylisana poukkoilee mielessä, mutta mitään koherenttia ei tunnu löytyvän.

Hannah kasvaa ficin aikana niin hurjasti, että se tuntuu uskomattomalta. Lapsettomuuden tuskan kuvailu tuossa viimeisessä osassa oli aivan valtavan todellista, vaikka siitä ei henkilökohtaista kokemusta olekaan, mutta mun laajaan ystäväpiiriin kuuluu kaikenlaista...

Eäh, emmä osaa sanoa mitään. Rakastin hurjasti lukea ficciä ja suorastaan ahmin sitä pidemmälle ja pidemmälle ja pidemmälle. Tyyny sitovana tekijänä näiden kolmen osan välillä toimi kuin junan vessa. Se niputti nätisti tässä päivässä elävän teinin, vastarakastuneen aikuisen ja elämään pettyneen keski-iän kriisiä(kö?) kokevan naisen. Ja voi että mä rakastin tuota loppua. En tiedä, olisinko jaksanut elää, jos loppu olis ollut toisenlainen :P

Tykkäsin muuten hurjasti myös jästimaailmaan sitomisesta. Tai sanotaanko, että "tavallisista" ongelmista, kuten masennusesta, alkoholismista, itsemurhayrityksistä ja tietysti siitä lapsettomuudesta. Tuntuu, että itsellä tulee keskityttyä liikaa konkreettisiin uhkiin ficeissä, eikä tule ajatelleeksikaan silleensä yhdistää normielämää ficceihin. Mikähän mua vaivaa o.0

Kiitos ja syvä kumarrus sulle, oot mahtavasti onnistunut tässä! :-*
- Bbuttis
Beelsebuttin laari
sometimes my brain doesn't work so brain