Kirjoittaja Aihe: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-11, romance) VALMIS 9.9.  (Luettu 41876 kertaa)

serafina II

  • ***
  • Viestejä: 130
Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 5.9.
« Vastaus #100 : 09.09.2007 12:43:26 »
Vau! Aivan loistavaa! Olen lukenut tätä ficciä eilis-illan ja tänis-aamun, nukuin vaan välissä. :D Voisin sanoa että olen ihan koukussa. xD
En ole ennen tällä parituksella lukenut, täytyy myöntää, että olin hieman ennakkoluuloinen klikatessani tuota otsikkoa. Ennakkoluulot kuitenkin katosivat kuin tuhka tuuleen jo kahden ensimmäisen luvun jälkeen. Tomista olet saanut aivan mahtavan hahmon, ja Hermionekin on loistava. Juonen olet miettinyt todella huolella ja luvut ovat mukavan pitkiä. Ihastuin täysin siihen kohtaan, kun Tom tuli Hermionen luokse ulos sinne joulutanssiaisiin. Awwwww<3! Ja repesin aivan täysin, kun tytöt löysivät Hermionen ja Tomin nukkumasta sohvalta. Varmasti suloinen näky. :D
Aivan loistava juonenkäänne tuo kun sinkosit Tomin ja Hermionen -90 luvulle! Olisipa minullakin tuollainen mielikuvitus ja kirjoitustaito! Anteeksi sekava ihkutuskommenttini, rakentava kirmasi metsään. Jatkoa kumminkin toivoisin ja odottelisin innolla! :)

-Serafina-

toyhto

  • ***
  • Viestejä: 1 163
    • Nyt myös tumblr:issa! Jee!
Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 5.9.
« Vastaus #101 : 09.09.2007 18:32:06 »
A/N: Paljon kiitoksia palautteesta, hatunnosto ja kumarrus ja niin edelleen!

Luna (:, kiitoksia!

Hopbandop, kiitos! Myönnän kyllä, että Tom nieli aika helposti Hermionen kertomuksen. Se kyllä taisi johtua siitä, että minä en malttanut kirjoittaa hänelle enempää aikaa nieleskellä asiaa... *naur*

lostlife, kiits!

Kola-chan, kiitoksia!

runtti-chan, kiitos! Tähänhän tulee siis vielä yksi kokonainen luku ennen epilogia, joten siinäkin ehkä ehditään selvitellä jotain :)

Nettis, kovasti kiitoksia! On tosi hienoa kuulla, että luku kuulosti mielestäsi kiireettömältä, vaikka siinä olikin paljon tapahtumia lyhyessä ajassa. Minusta alkoi kai tuota loppuvaihetta kirjoittaessa vähän tuntua, ettei sanottavaa kauheasti ollut, joten juonikin kulki vähän nopeampaan ^^

wiltzu, kiitos!

coma-white, kiitos! Hauska kuulla, että Tom reagoi mielestäsi luonnollisesti, tuota tunnustuskohtaa oli nimittäin melkoisen vaikea kirjoittaa ^^

LaLuna, kiitoksia paljon ^^

Annii, kiitos! Alun perin minun ei kai pitänyt heittää Tomia Hermionen mukana tulevaisuuteen, mutta jotenkin tykästyin ajatukseen heti kun se pälkähti päähäni ^^ Niinpä, Riddle on ehdottomasti kuvaavampi nimi Tomille kuin Valedro!

Aurélie, kiitoksia :)

serafina II, kiitos! Olen iloinen, että päädyit lukemaan tätä, vaikka paritus vähän tökkikin ^^ Hih, se kohta, jossa Tom tulee Hermionen luo joulutanssiaisten jälkeen, on tavallaan minun oma lempparini, sen kirjoittaminen oli kaikkein kivointa koko ficissä.


Ja sitten: the end. Luvassa italialaista ruokaa, mutaa, vanhan filosofian neljä elementtiä joista kaiken piti koostua, vessa ja verta.

*

16. luku

Hermione katseli tarkasti ympärilleen. Missään ei näkynyt ketään, joka olisi saattanut olla paikalla todistamassa heidän ilmestymistään paikalle tyhjästä. Hän huokaisi helpotuksesta. Hänellä olisi luultavasti aivan riittävästi tekemistä muutenkin, hän oli vain helpottunut, kun ei joutunut kertaamaan muistiloitsujen käyttöä.
 Hermionen vieressä Tom Riddle katseli ympärilleen. Poika oli vetänyt tavanomaisen rauhallisen ja itsevarman ilmeen kasvoilleen, mutta kun heidän katseensa välillä kohtasivat, Hermione näki tämän silmistä hämmennyksen. Hän ei ihmetellyt lainkaan. Hän ei ollut varma, mikä kaikki Lontoossa oli ehtinyt muuttua viidenkymmenen vuoden aikana, mutta jokin oli ihan varmasti muuttunut.
 Hän kuitenkin arveli, ettei heillä ollut liiemmin aikaa Lontoon muutosten ihmettelyyn.
“Meidän pitää selvittää, missä ajassa me olemme”, Hermione tokaisi ja katseli ympärilleen. Missään ei näkynyt kelloa.
“Sinä sanoit meidän olevan yhdeksänkymmentäluvulla.”
“Se oli arvaus”, Hermione tunnusti. “Aika tarkka arvaus, mutta minun on saatava tietää päivä ja aika.”
“Mitä sinä aiot tehdä niillä?”
Hermione oli jo lähtenyt harppomaan kohti kapean kujan suuaukosta näkyvää isompaa tietä, mutta Tomin kysymys pysäytti hänet. Niin, mitä hän tekisi, vaikka tietäisikin, mikä päivä oli menossa? Hänen kätensä tippuivat avuttomina kohti maata.
“No niin, meidän pitää ajatella”, Tom tokaisi tullen hänen viereensä. Hermione huomasi, että poika vilkuili edelleen ympärilleen melko hämmentyneen näköisenä. “Ajankääntö ilmeisesti purki itsensä.”
“Tai sitten me vahingossa käänsimme aikaa uudestaan”, Hermione mutisi. Tom mulkaisi häntä. “Selvä, ei vitsailua. Ajankääntö luultavasti purkautui, eli minä luulen, että me olemme aika lähellä sitä hetkeä, kun ajankääntö alun perin tapahtui.”
“Ja milloin se oli?”
“Viides marraskuuta”, Hermione sanoi ja mietti hetken. “Suurin piirtein yhdeksältä illalla.”
“Minusta ei näytä siltä, että kello olisi niin paljon”, Tom huomautti. “Mutta meidän täytyy tarkastaa päivä.”
“Ja kellonaika.”
“Missä täällä on kelloja?”
“Minä en edes tiedä, missä päin Lontoota me olemme”, Hermione tunnusti. “Meidän on kai parasta etsiä joku ohikulkija ja kysyä.”
“Hermione”, Tom tokaisi kuivasti, “jästi-Lontoon väki saattaa pitää meidän asujamme vähän kummallisina.”
Hermione räpäytti silmiään. Tom oli oikeassa. Heillä kummallakaan ei ollut kaapuja, mutta Tomilla oli musta kauluspaita ja luihuisen solmio, ja Hermionesta tuntui, että hänen omat vaatteensa olivat jääneet muodista ajat sitten.
“Ota solmio pois”, Hermione käski. “Meidän on vain pakko tyytyä olemaan epämuodikkaita.”
Tom taitteli solmion taskuunsa näyttäen melko tyytymättömältä. Hermione vilkaisi huolestuneena taivasta. Se oli kieltämättä vielä aika vaalea, ja jos he olivat oikeassa päivässä, hän arveli, ettei ilta tulisi aivan vielä. Silti häntä hermostutti.
“Mennään”, hän töksäytti Tomille.
“Mitä minä täällä teen?”
Hermione jähmettyi paikoilleen ja katsoi Tomia. Poika seisoi hänen edessään toinen jalka jalkakäytävällä ja toinen katutasolla ja näytti kieltämättä olevan niin väärässä paikassa kuin ihminen vain saattoi olla.
 Ja sitten hän tajusi -
 Mitä Merlinin nimessä Tom Riddle teki nykyajassa? Jos ajankääntö oli purkautunut, niin kuin se mitä ilmeisimmin oli, eikö sen olisi vain kuulunut palauttaa kiltisti Hermione omaan aikaansa ja jättää neljäkymmentäluvun ihmiset rauhaan? Vai olivatko he tosiaan saattaneet saada aikaan uuden ajankäännön? Se ei voinut olla totta!
 Hermione puisteli päätään. “Ei harmainta aavistusta.”
“Arvasin.” Tom ei näyttänyt olevan kovin pahoillaan tilanteesta, tai niin Hermione päätteli pojan huulilla välähtävästä vinosta hymystä. “Tämä ei siis kuulunut suunnitelmaan?”
“Minulla ei ollut mitään suunnitelmaa. Kirjan mukaan henkisen yhteyden piti toteutua ja ajankäännön purkautua, mutta minulla ei edes ollut aavistustakaan, mitä henkinen yhteys tarkoitti. Enkä minä ikinä arvannut, että sinä tulisit mukana - “
“Mikä pettymys”, Riddle totesi kuivasti.
“Hölmö”, Hermione ärähti, mutta sitten ikävä tunne laskeutui hänen vatsanpohjaansa. “Sinulle kylläkin. Tom, minulla ei ole harmainta aavistusta siitä, kuinka me saamme sinut takaisin.”
“Haluatko sinä minut takaisin?” poika kysyi kohottaen kulmiaan.
“En! Mutta ethän sinä voi jäädä tännekään!”
Kummallinen katse välähti Tomin silmissä, mutta häipyi ennen kuin Hermione ehti tunnistaa sen. “Mietitään sitä myöhemmin. Nyt pitää ottaa selvää siitä, mitä kello on.”
“Ai niin. Meidän on parasta mennä isommalle kadulle, tule…”
He kävelivät nopeasti suuremman kadun varteen. Hermione yritti katsoa ympärilleen, mutta ei tunnistanut sitä. Sen sijaan kaikkialla oli jotain hänelle tuttua: yhdeksänkymmentäluvun autoja, bussipysäkkien mainoksia, tutulla tavalla pukeutuneita ihmisiä… Helpotus alkoi purkautua hänen sisällään. Tämä ei ehkä vielä ollut ohi, mutta ainakin hän oli taas oikealla vuosikymmenellä!
 Eivätkä hänen vanhempansa olleet enää vuosikymmenien päässä. Hän näkisi heidät vielä!
 Mutta toistaiseksi hänen tärkein tehtävänsä oli ottaa selvää ajasta.
“Hei, anteeksi”, hän sanoi ensimmäiselle vastaantulijalle. Harmaatakkinen, noin neljäkymmentävuotias nainen katsoi häntä lievästi sanottuna hämmentyneenä. Ehkä hänen vaatteensa sitten olivat hieman turhan omituiset.
“Niin?”
“Voisitteko kertoa meille, paljonko kello on?”
Nainen kohotti kulmiaan, mutta vilkaisi kelloaan. “Seitsemän minuuttia yli viisi.”
“Kiitos - “ Hermione aloitti, mutta Tom keskeytti hänet.
“Entä mikäköhän päivä nyt on?”
Pojan huulilla karehti hurmaava hymy, jollaista Hermione ei ollut koskaan nähnyt. Äkkiä hän tajusi ymmärtävänsä harvinaisen hyvin, minkä takia Tom Riddle oli ollut opettajien suosiossa. Harmaatakkinen nainenkin näytti häkeltyneeltä. Se tietysti saattoi johtua myös kummallisesta kysymyksestä, mutta Hermione oli varma, että Tomin hymyllä oli jotain osuutta asiaan.
“Viides marraskuuta”, nainen sanoi kulmat kurtistuen. “Mitä te - “
“Entä vuosi?” Tom kysyi kohteliaasti.
Hymy alkoi menettää tehoaan. Nainen näytti siltä, kuin olisi halunnut mahdollisimman nopeasti karkuun. “Vuosi on 1997, nuori herra. Pitäisikö teidän - “
“Kiitoksia paljon”, Hermione sanoi ja tarttui Tomin käteen. Poika nyökkäsi vielä naiselle leveästi hymyillen, mutta Hermione retuutti häntä eteenpäin. Kun tyttö kurkisti olkansa yli seuraavan korttelin alussa, hän näki, että nainen seisoi yhä samalla paikalla vilkuillen heitä epäluuloisena. No, ainakaan nainen ei näyttänyt kiirehtivän puhelinkoppiin soittaakseen ambulanssia viemään heidät suljetulle osastolle.
“Mikä tuo oli?” Hermione tokaisi.
“Mikä?”
“Hymy.”
Tom kohautti olkapäitään. “Mitä siitä?”
“Se toimi.”
“Pitäisikö minun joskus kokeilla sitä sinuun?”
“Ei kannata”, Hermione mutisi. Hän ei halunnut edes kuvitella, mitä Tomin hymy saattaisi tehdä hänelle. “No niin, me olemme oikeassa päivässä ja oikeassa vuodessa. Minkä ihmeen takia me päädyimme tänne neljä tuntia liian aikaisin?”
Tom hymyili vinosti. “Minulla on nälkä.”

Hermione avasi pizzerian oven ja tunsi lämpimän pizzan tuoksun syöksyvän huumaavana vasten kasvojaan. Hän ei ollut missään vaiheessa menneisyydessä ollessaan miettinyt, mitä tekisi ensimmäisenä, jos pääsisi palaamaan, mutta nyt hänestä alkoi nopeasti tuntua, ettei pizzeria olisi ollut lainkaan huono vaihtoehto.
“Mikä ihme täällä haisee?” Tom kysyi hänen viereltään.
“Pizza”, Hermione totesi tyynesti. “Ruokaa.”
“Kyllä minä sen tajusin. Minkä ihmeen takia me - “
“Koska sinä sanoit, että sinulla on nälkä”, Hermione muistutti. “Jos me menemme minun kotiini, me saatamme törmätä minuun. Miten sinä ajattelit esitellä itsesi?”
“Miten olisi hei, olen Tom Riddle?”
Suoraan viidenkymmenen vuoden takaa”, Hermione imitoi. “Syödään nyt vain täällä. Meidän on joka tapauksessa luultavasti käytävä minun asunnollani.”
“Minkä takia?”
“Minä ajattelin - “ Hermione aloitti ja vilkaisi ympärilleen tarkastaakseen, ettei kukaan kuunnellut heidän keskusteluaan, “ - sitä ajankääntöhetkeä. Jos minä vain katosin silloin paikaltani, eikö ole loogista, että minä nyt vain jatkan siitä kohdasta, jossa toinen Hermione katoaa? Mehän olemme loppujen lopuksi sama ihminen, minä vain olen jo käynyt menneisyydessä ja hän ei - “
Hermione olisi mielellään puhunut enemmänkin, mutta silloin ovi avautui ja pizzeriaan tuli lisää ihmisiä, jotka kaikki tuijottivat ohi mennessään heidän vaatteitaan kulmakarvat aavistuksen verran koholla. Hermionea alkoi jo ärsyttää. Ihmiset välittivät aivan liikaa muodin seuraamisesta!
“Pitäisikö meidän mennä istumaan?” Tom kysyi seurattuaan, miten toiset ihmiset tekivät.
Hermione nyökkäsi ja seurasi poikaa pieneen nurkkapöytään, jonka lähistöllä ei tuntunut olevan paljon ihmisiä. Hän nosti ruokalistan nenänsä eteen luettavaksi ja viittoi Tomia tekemään samoin. Hetken päästä poika kysyi kuivalla äänellä:
“Mikä ihme tämä on?”
“Menu”, Hermione sanoi ja virnisti. “Ruokalista. Sinä valitset sieltä, mitä haluat syödä.”
“Täällä on pelkkiä pizzoja.”
“Tämä on pizzeria”, Hermione huomautti. “Pizzoissa on erilaisia täytteitä. Mistä sinä pidät?”
“Paahtoleivistä”, Tom tokaisi. “Ja kermakaljasta.”
“Okei, niitä ei luultavasti ole saatavissa. Käykö, jos minä tilaan sinulle?”
“Teet mitä?”
“Tilaan sinun pizzasi”, Hermione huokaisi. “Kohta tarjoilija tulee kysymään, mitä me haluamme syödä. Sinun ei ehkä kannata puhua hänelle.”
“Käykö hymyileminen?” Tom kysyi ja virnisti aavistuksen verran tavallista leveämmin. Hermione tunsi heti häkeltyvänsä. Hemmetti, pari hammasta ei voinut vaikuttaa häneen tällä tavalla -
“Älä hymyilekään”, Hermione sanoi hieman voipuneesti. “Tarjoilijaparka vain rakastuu sinuun.”
Tom virnisti leveämmin. Hermione piilotti kasvonsa menun taakse. “Käykö tonnikala?”
“Mitä?”
“Minä aion tilata sinulle tonnikalapizzan.”
“Ihan sama, kunhan se ei ui pakoon.”
Hermione pyöritteli silmiään. “Miten sinä olet yhtäkkiä noin hyvällä tuulella?”
Tom laski yllättäen ruokalistan käsistään pöydälle ja tuijotti häntä tumma ilme silmissään välähtäen. “Etkö sinä olisi hyvällä tuulella, jos pääsisit yhtäkkiä karkuun kaikkea?”
Hermione nielaisi. Poika kohtasi hänen katseensa viileänä ja rauhallisena, ennen kuin kääntyi taas ainakin esittämään tutkivansa ruokalistaa.
Hetken kuluttua tarjoilija tuli. Hermione tilasi heille tonnikalapizzat ja tarjoilija lähti hieman pahoinvoivan näköisenä pöydästä.
“Sinun ei pitäisi hymyillä tuolla tavalla”, Hermione ärähti Tomille, jonka kasvoille oli liukunut tavanomainen välinpitämätön ilme heti tarjoilijan käännyttyä poispäin heistä.
“Millä tavalla?”
Hermione mulkaisi poikaa ja keskittyi pizzaansa.

Valkoisen oven maalipinta oli kuluneemman näköinen kuin Hermione oli muistanut. Hän tuijotti sitä kulmat kurtussa ja mietti, minkä takia tunsi olonsa niin omituiseksi. Ehkä se johtui siitä, ettei hän ollut käynyt kotonaan viiteenkymmeneen vuoteen, tai vieressään seisovasta seitsemäntoistavuotiaasta pojasta, jonka olisi kuulunut olla paljon, paljon vanhempi syntymäajasta päätellen. Tai sitten se johtui yksinkertaisesti siitä, että hän joutui miettimään, oliko hän parhaillaan kotonaan.
“Etkö sinä muista?” Tom kysyi turhautuneena.
“Siitä on vaikka kuinka kauan!” Hermione puolustautui.
“Itse asiassa ei ole. Se tapahtuu parhaillaan.”
“No, minun muistissani siitä on kauan.”
Tom huokaisi. “Mikset soita ovikelloa?”
“Mitä jos minä tulen avaamaan?”
“Sitten sinä syöksyt piiloon ja minä jään hymyilemään Hermionelle”, Tom totesi rauhallisesti.
“Etkä jää”, Hermione ärähti. “Sitä ei ole tapahtunut. Minä muistaisin. Minä olen saattanut sekoittaa menneisyyden totaalisesti, mutta nykyhetkeä minä en aio sekoittaa - “
Tom oli juuri sanomassa jotain, kun he kuulivat äkkiä askelia asunnon sisäpuolelta. Hermione tarttui Tomin hihaan ja he ehtivät nipin napin rappuja pitkin ylempään kerrokseen, ennen kuin ovi avautui.
 Hermione ei voinut olla kurkistamatta portaiden välistä. Se ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän näki itsensä ajankäännön takia sivullisena - hänen mieleensä syöksyi oitis muistikuva kolmannesta luokasta ja hänestä ja Harrysta yrittämässä pelastaa Siriusta - mutta hän ei voinut silti estää pientä henkäystä karkaamasta suustaan. Tomin käsi painui hänen suunsa päälle saman tien varoitukseksi.
 Hermione katseli vaiti, kuinka toinen Hermione avasi oven ja syöksyi kiireesti ulos. Tytön hiukset olivat suihkun jäljiltä märät ja paidan ylimmät napit olivat jääneet auki. Kylmä värähdys kulki Hermionen selkää pitkin.
 Kun tyttö oli mennyt, hän kääntyi kohti Tomia. Tämä näytti aivan yhtä hämmentyneeltä kuin millaiseksi hän tunsi itsensä.
“Minä olen lähtenyt taisteluun”, hän mutisi. “Nyt on ehkä tunti tai pari siihen, kun ajankääntö tapahtui.”
Tom tuijotti häntä tiiviisti. “Oletko sinä ajatellut, että minuakin on nyt kaksi?”
Hermione hätkähti. Pojan kasvot olivat vakavat, mutta tällä kertaa niiden vakavuus ei näyttänyt tunteiden suojaksi vedetyltä naamiolta. Tomin silmissä läikkyi huoli, ehkä aavistus pelkoakin, mutta heti kun Hermione oli kuvitellut nähneensä sen, se katosi.
 Hän pudisteli päätään. “En.”
“Minun toinen versioni ei taida olla yhtä samanlainen kuin sinä ja tuo Hermione.” Tom viittasi kädellään huolimattomasti alas vieviin rappusiin, jonne toinen Hermione oli kadonnut. “Ja minusta tuntuu, ettei hän ole katoamassa minnekään, että minä voisin ottaa hänen paikkaansa.”
Hermione nyökkäsi vaivalloisesti. Tom oli oikeassa. Hän ei ymmärtänyt, minkä takia ajankääntö oli tempaissut pojan mukaansa, mutta joka tapauksessa Tomin asema oli aivan erilainen kuin Hermionen itsensä.
“Mennään sisälle”, hän ehdotti vaisusti.
Hänen asuntonsa tuntui melkein vieraalta. Hän laittoi oven kiinni Tomin päästyä sisälle ja käveli sitten hitaasti huoneet läpi. Hän oli ollut poissa vain kaksi kuukautta - ja virallisesti ei yhtään - mutta silti hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut muualla kutakuinkin ikuisuuden. Hän liu’utti kättään kirjahyllyn päällä ja kuvitteli löytävänsä pölyä, mutta ei tietenkään löytänyt mitään. Hänhän oli siivonnut vasta muutama päivä sitten.
 Hän kuuli Tomin rauhalliset askeleet takanaan ja kääntyi ympäri.
“Sinä voisit jäädä tänne.”
Itsepäinen ilme oli Tomin silmissä ennen kuin hän edes ehti lausettaan loppuun. “Tänne? Ja sinä menisit sinne yksin?”
“Minun täytyy olla paikalla, kun ajankääntö tapahtuu”, Hermione sanoi kuullen kyllä kohoavan pelon äänestään, “mutta se ei koske sinua. Jos Voldemort näkee sinut, hän tunnistaa sinut, ja - “
“Hermione”, Tom sanoi hitaasti, “minä olen Voldemort.”
Hermione ravisti päätään. “Enkä minä tajua, miten teitä voi olla kaksi samassa paikassa. Jää pois, Tom! Sinulla ei ole mitään syytä tulla sinne - “
“On.” Tomin ääni oli rauhallinen, mutta siinä ei ollut aavistustakaan perääntymisestä. “Minun on pakko nähdä, millainen minusta oli tarkoitus tulla.”
Millainen minusta oli tarkoitus tulla. Lause pyöri Hermionen päässä. Siinä oli jotain, joka oli väärin, jotain joka häiritsi häntä kauheasti -
“Missä täällä on vessa?”
Hermione hääti ajatuksen pois mielestään. “Tuon pienen oven takana.”
Tom näytti epäluuloiselta. “Miten tänne saa valoa?”
“Paina valokatkaisinta.”
“Paina mitä?”
Hermione hymyili väsyneesti. Hän kävi painamassa valokatkaisinta Tomin puolesta. Kun poika oli sulkenut vessan oven perässään, Hermione lähti etsimään heille vaatteita. Hänellä itsellään oli ollut tavalliset farkut ja musta paita hänen lähtiessään, sellaiset hän kyllä löytäisi itselleen toiset.
 Tom tuotti ongelmia. Poika oli päätä pitempi kuin Hermione, mutta silti tytöstä tuntui, ettei tämän ollut kovin aiheellista näyttää suoraan neljäkymmentäluvulta tulleelta sisäoppilaitoksen oppilaalta. Siinä vaiheessa, kun Tom oli saanut vessan lukon auki ja pääsi Hermionen luo makuuhuoneeseen, hän oli löytänyt kaappinsa pohjalta Ronin sinne joskus unohtaneet farkut ja college-paidan.
“Laita nämä päällesi”, Hermione komensi ja työnsi vaatteet Tomille. “Sinä olet mennyt muodista viisikymmentä vuotta sitten.”
“Kiitos vain.” Tom katseli vaatteita epäluuloisena. “Kenen nämä ovat? Sinun?”
“Ron Weasleyn”, Hermione vastasi kääntyen samalla vaistomaisesti pois Tomista vaihtaakseen paitaa.
“Poikaystävän?” Tomin ääni oli äkkiä kireä.
“Pelkän ystävän. Me olimme koulussa samalla luokalla.”
Hermione kuuli Tomin avaavan housujensa vetoketjun. Hän itse napitti paitansa viimeisen napin ja oli jo kääntymäisillään takaisin kohti Tomia, kun poika tokaisi:
”Olitko sinä oikeasti rohkelikko? Omina kouluaikoinasi?”
Hermione nyökkäsi.
Tom naurahti ja pyöritteli silmiään. “Olisi pitänyt arvata.”
“Minä oikeastaan mietin sitä vieläkin. Minkä ihmeen takia lajitteluhattu laittoi minut tällä kertaa luihuiseen?”
Tomin katse vakavoitui. “Siitä oli yli seitsemän vuotta, kun se oli lajitellut sinut viimeksi. Jos minä olen ymmärtänyt oikein, sinä olet luultavasti kasvanut ja muuttunut sen jälkeen.”
“En paljoakaan”, Hermione arveli ja kävi ottamassa luihuisen solmion pois Tomin kädestä, kun tämä alkoi vaistomaisesti laittaa sitä kaulaansa. “Minä luulen, että olen kyllä aika samanlainen kuin ennenkin.”
“En usko. Ettekö te ole sotineet vuosia? Sellaisen on pakko vaikuttaa ihmiseen.”
Hermione hymyili lyhyesti. Tom oli kääntynyt poispäin hänestä ja pojan leuka oli kiristynyt hieman, niin kuin sodasta puhuminenkin olisi ollut vaikeaa.
“Ei se ole sinun vikasi”, Hermione sanoi hiljaa.
Tom säpsähti ja kääntyi katsomaan häntä. Silmissä leimahti haaste. “Mikä?”
“Sota”, Hermione totesi häiriintymättä. “Sinä et ole tuolla jossain järjestämässä meille parhaillaan ansaa. Sinä seisot siinä, minun asunnossani, etkä ole tappanut minua, vaikka sinulla on ollut siihen mahdollisuus tuhat kertaa.”
Makuuhuoneen kello löi seitsemän kertaa.
“Meidän pitää mennä”, Hermione mutisi ja tarjosi kätensä Tomille. “Tartu siihen, minä tiedän, minne meidän pitää ilmiintyä.”
Pojan käsi tuntui yllättävän lämpimältä ja vahvalta hänen omassaan. Hetkeä ennen kuin Hermione sai oikean paikan mieleensä ja kaikkoontuivat, hän oli tuntevinaan Tomin käden tärisevän.

Ensimmäisenä aisteihin tulivat äänet. Hermione tömähti jaloilleen kylmään nurmikkoon ja huudot leikkasivat tiensä hänen tajuntaansa heti. Hän oli kuulevinaan tuttuja ääniä, mutta ne olivat vielä niin kaukana, ettei hän voinut olla varma. Hän kompuroi jaloilleen ja ravisteli päätään saadakseen äänet pois.
 Tom oli laskeutunut jaloilleen, mutta pudisteli silti Ronin farkkuja suoristautuessaan. Hermione ei voinut olla tarkkailematta poikaa. Hän ei saanut mielestään sitä, mitä tämä oli sanonut itsestään ja Voldemortista. Hautausmaalla olisi tänä yönä kaksi Tom Riddleä, mutta toisin kuin Hermionen tapauksessa, kumpikaan ei luultavasti ollut katoamassa menneeseen aikaan.
 Hermionea kylmäsi. Paha aavistus hänen sisällään oli kasvamassa suureksi möykyksi. Tom käänsi kasvonsa häntä kohden ja Hermionen oli pakko purra hampaansa tiukasti yhteen. Tomin kasvot olivat tyynet, mutta silmissä viipyi niin synkkä katse, ettei Hermione muistanut nähneensä sellaista pitkään aikaan.
“Missä ne taistelevat?” poika kysyi hieman käheällä äänellä.
Hermione osoitti suunnan. Tom lähti heti kävelemään taistelua kohti, ja tyttö seurasi häntä muutaman metrin päästä. Lopulta he saapuivat hautausmaan reunalle. Tom oli jo astumassa portista sisään, mutta Hermione kiirehti tarttumaan häneen käteensä.
“Mitä ihmettä sinä aiot tehdä?” hän sihahti, vaikka olikin melko varma, ettei kukaan voinut kuulla heitä vielä tältä etäisyydeltä. Taistelun äänet kuuluivat kuitenkin jo melko läheltä, eivätkä he voineet ottaa riskejä. “Me emme voi mennä sinne! Minä olen vielä tuolla, eikä Voldemort saa nähdä sinua!”
Tom kääntyi katsomaan häntä. Pojan silmissä eli katse, joka sai Hermionen toivomaan, että hän olisi voinut kääntää kasvonsa pois pojasta.
“Mitä me sitten teemme?” Tom kysyi kylmästi. “Istumme täällä ja odotamme?”
“Nimenomaan”, Hermione ilmoitti mahdollisimman varmalla äänellä. “Me menemme mahdollisimman lähelle sitä mäkeä, jossa ajankääntö tapahtui, ja pysymme piilossa. Kun valopatsas syntyy ja toinen Hermione katoaa, minä menen mahdollisimman nopeasti tilalle.”
“Entä Voldemort?”
Kylmä väre kulki Hermionen selkärankaa pitkin. Hän oli kokonaan unohtanut, että oli ollut lähtöhetkellään taistelemassa pimeyden lordin kanssa.
“Se on sen ajan murhe”, hän sanoi vaisusti. “Ja sinä jäät tänne. Sinun on pakko pysyä piilossa. Mennään illalla takaisin minun asunnolleni ja mietitään, mitä tehdään, mutta toistaiseksi kukaan ei saa nähdä sinua - “
Hän tunsi lämpimän kosketuksen huulillaan niin nopeana ja heti ohimenevänä, että hän ehti tuskin tajuta sitä. Kun hän silmänsä rävähtivät jälleen auki, Tomin kasvot olivat jo kauempana.
“Minä tiedän kyllä, mitä teen”, poika sanoi hänelle tummalla äänellä.
Hermione nyökkäsi vaivalloisesti. Hänellä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin uskoa Tomin vakuutukseen.

Bill Weasley kaatui selkä edellä nurmikkoon. Hermione näki hämärtyvässä illassakin, kuinka verivana levisi miehen suusta tämän kaulalle ja rinnalle. Hän istui Tomin vieressä suuren hautakiven takana ja katseli, kuinka toinen Hermione tuijotti kauhun ja pelon sekaisin ilmein viereensä kaatunutta miestä. Sitten tummaan viittaan verhoutunut kuolonsyöjä heilautti sauvaansa maassa makaavan Hermionen takana ja tytön pää vaipui oitis mutaiseen maahan.
 Hermione tunsi Tomin jännittyvän vieressään ja kosketti vaistomaisesti pojan käsivartta. Kuolonsyöjä, jonka Hermione kuvitteli hetken tunnistavansa Bellatrix Lestrangeksi kaavun ja naamion altakin, kääntyi melkein saman tien heitä kohti. Kauhu iski Hermionen mieleen heti, mutta toiselta hautausmaan laidalta kuuluva karjaisu kiinnitti Bellatrixin huomion ja nainen vilkaisi viimeisen kerran hautakiveä lähtien sitten juoksemaan pois heidän luotaan.
 Hermione vilkaisi Tomia. Poika ei tajunnut hänen katsovan, tuijotti vain eteensä niin vihaisen ja synkän näköisenä, että hetken Hermione pelkäsi tehneensä kammottavan virheen. Entä jos Tom oli huijannut häntä koko ajan? Entä jos poika olikin valmis kääntymään kuolonsyöjien puolelle?
 Hermione hylkäsi ajatuksen saman tien. Jos hän ei voinut luottaa Tomiin, hän ei luottaisi kehenkään -
 Huuto täytti kaikki hänen aistinsa ja hän unohti Tomin olemassaolon saman tien. Harryn ääni leikkasi kasvavaa pimeyttä terävän veitsen lailla ja tuntui vääntävän aivan yhtä julmasti haavan jonnekin Hermionen sisuksiiin. Hän kurkisti hautakiven takaa ja antoi katseensa osua vain pienen matkan päässä olevalle mäelle.
 Harry ja Voldemort olivat siellä jo. Heidän sauvansa olivat kohotettuina, he kiersivät toisiaan ja iskivät silloin tällöin jollain kirouksella, jonka toinen kuitenkin vielä tässä vaiheessa aina torjui. Hermionen teki mieli sulkea silmänsä. Hänestä tuntui, kuin hän olisi katsellut samaa kauhuelokuvaa ties kuinka monetta kertaa.
 Paitsi että tämä elokuva oli totta.
 Hän seurasi tapahtumia ja tunsi kuin jostain kaukaa ajantajunsa hämärtyvän. Hän näki selvästi, kuinka Harry alkoi väsyä… tällä kertaa Voldemort oli vahvempi, hänellä oli kaikki onni puolellaan… Harrylla ei ollut enää ketään, joka olisi voinut suojella häntä… Hermione puri hampaansa yhteen estääkseen itseään syöksymästä kiven takaa. Hänen oli pakko pysytellä piilossa vielä vähän aikaa.
 Taistelu tuntui kulkevan eteenpäin kuin nauhalta. Hermione oli nähnyt sen liian monta kertaa. Hän tiesi, milloin Harry putosi polvilleen, ja kun Voldemort potkaisi poikaa kylkeen ennen viimeistä iskua, hän olisi osannut sulkea silmänsä juuri oikeassa vaiheessa, jos olisi pystynyt siihen.
 Vihreä valo välähti. Harryn ruumis putosi velttona maahan, ja Hermione tunsi, kuinka kauhistuttava tyhjyys kävi hänen lävitseen jo kolmannen kerran.
 Hän pikemminkin tunsi kuin kuuli Voldemortin naurun. Jostain hämärän läpi hän tajusi, että mutaisessa maassa maannut Hermione oli tarttunut Harryn kädestä lennähtäneeseen sauvaan ja kohottautunut kohti Voldemortia. Hän näki Voldemortin kääntyvän, näki pimeät pienet silmät, tunsi kauhun -
“AVADA KEDAVRA!”
Voldemort puolustautui, ja niin kuin jokaisella edelliselläkin kerralla, taikasauvoista lähteneet valonsäteet liittyivät yhteen. Nyt Hermione seurasi sivusta, kun kirkas valkoinen valo äkkiä halkaisi koko hautausmaan. Hän näki oman ruumiinsa katoavan valoon ja syöksyi kiven takaa juuri sillä hetkellä, kun hämärä alkoi taas tiivistyä.
 Valopatsas kutistui olemattomiin.
 Äkkiä kaikki Hermionen aistit toimivat taas kunnolla. Hän aisti kylmän ilman, veren tuoksun siinä, kostean, mutaisen maan, koko hautausmaan alueella makaavat ruumiit, veren, joka oli tahrinut Harryn toisen käden kokonaan. Hän aisti Voldemortin jokaisen liikkeen, kun tämä tajusi hänen olevan siinä.
 Hän nosti sauvaansa.
 Voldemort nosti sauvaansa.
“SIVUUN!”
Epätoivo syöksyi Hermionen läpi jo ennen kuin hän tajusi, mitä oli tapahtunut. Kuin näkymätön käsi olisi tarttunut häneen, hänen jalkansa pettivät ja hän tajusi olevansa polvillaan maassa. Hän kohotti katseensa vain nähdäkseen, että pimeyden lordin huomio oli kiinnittynyt pois hänestä.
 Hänen ei tarvinnut kysyä kahdesti, miksi.
 Tom Riddle käveli hitaasti hänen ohitseen pysähtyen vasta muutaman metrin päähän Voldemortista. Hermione halusi nousta pystyyn, tarttua Tomin käteen ja kiskoa tämän pois, huutaa hänelle, viedä hänet mahdollisimman kauas täältä, mutta hän tajusi nopeasti, ettei voinut liikkua. Joko hänen ruumiinsa oli lopettanut toimimisen omia aikojaan, tai Tom oli langettanut hänen päälleen äänettä jonkun loitsun.
 Hermione ei nähnyt Tomin kasvoja, mutta hän melkein tunsi synkän epätoivon, jota koko pojan olemus tuntui hohkavan. Voldemortin kasvot hän sen sijaan näki hyvin, mutta äkkiä ne olivat aivan kuin Tomin: niitäkään ei voinut tulkita. Kauhu kiemurteli Hermionen jokaisessa solussa. Tom seisoi lordi Voldemortin edessä ja hän oli tuonut pojan tänne, hän itse, ehkä tahtomattaan mutta silti. Eikä hän voinut tehdä yhtään mitään -
 Tom nauroi.
 Hermione olisi halunnut peittää korvansa, mutta ei voinut.
“Poika.” Voldemortin ääni oli matala, Hermione tuskin kuuli sen. Hänestä itsestään ääni jähmetti kaiken sen, jota Tomin loitsu ei ollut vielä jähmettänyt, mutta Tom ei tuntunut huomaavan sitä lainkaan.
“Vanhus”, hän kuuli pojan kylmän tokaisun. Hän saattoi kuvitella ilmeen Tomin kasvoilla: pienet silmät, jotka porautuivat syvälle pimeyden lordiin, jännittyneen, kohotetun leuan, kapeat, kiristyneet poskipäät, muutaman rypyn otsassa, aavistuksen verran ivalliseen hymyyn kaartuneen suun.
 Tom nauroi taas -
 Ja väisti päälleen osuvaa viininpunaista valosuihkua.
 Hermione seurasi taistelua turran väsymyksen ja kauhun vallassa. Eikö hän ollut jo nähnyt riittävän monta kaksintaistelua?
 Enkö minä ole menettänyt riittävän monta ihmistä?
 Tom oli parempi kuin Harry oli ollut. Hermione seurasi kahden miehen liikkeitä ja tajusi hämärästi, että näissä oli jotain kauhean samanlaista… he tuntuivat aavistavan toisensa tekemiset sekunnin murto-osassa ja iskivät kirouksiaan vielä nopeampaan. Voldemortin kasvojen ivallinen hymy kuihtui nopeasti ilmeeseen, joka toi Hermionen mieleen vanhojen maalausten paholaiset.
 Tomin kasvoja hän ei uskaltanut katsoa. Hän tiesi, minkä näkisi: saman synkän epätoivon kuin aiemmin illalla, saman voiman jonka hän nyt tiesi ajavan Tomia niin pitkälle, että toinen noista kahdesta kuolisi.
“AVADA KEDAVRA!”
Hermione havahtui huutoon kuin olisi nukkunut. Hänestä tuntui, että kirous syöksyi hänen lävitseen, mutta se menikin ohi, vihreä valonsäde kohdistui suoraan Tomiin… hän kuuli Voldemortin naurun -
 Ja Tomin naurun yhtyvän siihen, kylmän ja ivallisen, epätoivoisen hulluuden naurun. Hermione näki silmäkulmastaan, kuinka poika astui pirstoutuneen hautakiven takaa takaisin aukealle.
 Voldemort ei odottanut kauaa, mutta niin ei odottanut Tomkaan. Hermione tuskin kuuli kuiskausta, kun poika kohotti molemmat kätensä ensin ilmaan ja sitten kohti Voldemortia.
 Huudot, äänet, savu, ne olivat kaikki yhtä verenkatkuista sotkua. Hermione tuijotti Voldemortin hahmoa, kun liekit iskivät siihen ja repivät sen kappaleiksi, kohosivat kohti taivasta ja syövyttivät kankaan ja lihan sen alta.
 Tom nauroi.
 Pimeyden lordi huusi.
 Liekit nielivät kaiken ja jäivät kytemään maahan.
 Hermione ei melkein tunnistanut helpotusta, kun se täytti kaikki hänen solunsa: silmitön helpotus, joka vei kaiken muun mukanaan. Hänen teki mieli nauraa, mutta hän oli edelleen loitsunsa vanki. Hän etsi katseellaan Tomia, jotta tämä vapauttaisi hänet loitsusta -
“Hermione.”
 Viimeinen liekki paikalla, jolla lordi Voldemort oli hetkeä aiemmin seissyt, hukkui mutaiseen maahan ja sammui.
 Hermione kuuli, kuinka hänen nimensä Tomin huulilla vaihtui huutoon, kuinka pojan molemmat kädet iskeytyivät rintaan ja tämä kaatui polvilleen maahan. Hän tunsi veren hajun voimakkaampana kuin koskaan, ja sen yläpuolella kuoleman hajun, hän näki viimeisen tumman katseen, jonka kaksin kerroin taipunut Tom loi häneen, ennen kuin kaatui kasvoilleen mutaan.
 Hermione tuskin tunsi, että loitsu lähti hänen yltään. Hän heittäytyi Tomin luokse eikä kuullut omaa huutoaan, tajusi vain hämärästi sormiensa haparoivan Tomin kasvoja ja tunsi huumaavan kylmyyden.

*

Epilogi

Hermione istui pehmeässä nojatuolissa Kalmanhanaukio kahdentoista kirjastossa. Kermakaljatuoppi lämmitti hänen sormiensa välissä. Hänen teki mieli nukahtaa.
“Tom Riddle?” McGarmiwan ääni toisti hämmentyneenä. “Hän oli kyllä tutun näköinen, mutta… Riddle…”
Hermione nyökkäsi väsyneesti.
“Eikä teistä kumpikaan tiennyt, minkä takia hän päätyi tänne sinun kanssasi?” McGarmiwa jatkoi.
“Ei”, Hermione sanoi. Hänen äänensä kuulosti ilmeettömältä ja tyhjältä, mutta hän ei onnistunut saamaan siihen enempää voimaa. Hän tiesi kyllä. Hän oli kolme päivää yrittänyt puhua ystävilleen niin kuin kaikki olisi ollut kunnossa, eikä se vieläkään onnistunut.
“Kummallista”, McGarmiwa mutisi, kävi kohentamassa takassa räiskyvää tulta ja palasi sitten hänen viereensä. “Jos Dumbledore olisi täällä, hän ehkä osaisi selittää.”
Hermione kohautti olkapäitään. “Minä en taida enää kauheasti välittää selityksistä. Jotenkin… no, ei se muuta mitään.”
McGarmiwa nyökkäsi. “Minä olen pahoillani.”
Hermione katsoi pois päin. McGarmiwan ääni oli vilpitön, ja hän oli siitä hyvillään. Muutaman kuluneen päivän aikana hän oli huomannut, että ainakin Ronin ja Ginnyn oli paljon vaikeampi suhtautua siihen, kenet Hermione oli vahingossa tuonut mukanaan menneisyydestä.
 Ja kuka oli lopulta voittanut Voldemortin.
“Minä en edelleen tajua, minkä takia hänen piti kuolla”, Hermione mutisi.
McGarmiwa huokaisi. “Ehkä toinen vain ei voinut tappaa toista. Hehän olivat loppujen lopuksi sama ihminen.”
“Ei se tuntunut siltä.”
“Tiedän.” McGarmiwan ääni oli raskas ja väsynyt. “No, ainakin meillä on nyt rauha. Merlin tietää, millä hinnalla se on maksettu, mutta se on rauha joka tapauksessa. Kunhan vain saamme loput kuolonsyöjät kiinni, kaikki on hyvin. Eikä siinä pitäisi mennä kauan nyt, kun heidän johtajansa on kuollut.”
Hermione tuijotti takkatulta. Se muistutti häntä kipeästi niistä illoista, joina hän oli istunut Tomin kanssa luihuisten takkahuoneessa ja puhunut.
 Hän käänsi katseensa pois.
“Hermione”, McGarmiwan ääni tunkeutui hänen aisteihinsa lempeänä, säälivänä, melkein anelevana, “älä syytä itseäsi. Sinä et voinut sille mitään. Sinä et voinut tietää, että hän aikoi taistella - “
 Hermione ravisteli päätään.
“Ja mitä muuta hän olisi voinut tehdä? Voldemort olisi tappanut sinut, Hermione. Sinä olet hyvä noita, mutta sinulla ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia. Riddle ei olisi voinut vain seistä katselemassa.”
 Takkatuli rätisi.
“Ei ollut muuta keinoa.”
Hermione sulki silmänsä. Hän tunsi kevyen kosketuksen olkapäällään ja sitten askeleet, jotka johtivat hiljaisina kirjaston ovelle. Kun ovea vedettiin auki, Hermionen uteliaisuus voitti. Hän avasi silmänsä vaivalloisesti ja kääntyi vilkaisemaan olkansa ylitse.
 McGarmiwan sormessa oli kapea, huomaamaton hopeinen sormus.




*

A/N: Siinä se oli. Kiitos jokaiselle, olette olleet ihania, kun olette jaksaneet lukea ja kommentoida.
Avatarista kiitos Ingridille!
Fikkilistaus

Nettis

  • ***
  • Viestejä: 34
Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) VALMIS 9.9.
« Vastaus #102 : 09.09.2007 19:37:57 »
EIIIIIIIII!!! Ei, ei, ei, ei, EI! Tää ei oikeesti voi päättyä näin... Järkyttävää, miten näin tuttuihin hahmoihin voi rakastua niin totaalisesti, aivan, kun ei olisi ikinä ennen niistä kuullutkaan. Mua ei ees itketä kauheesti, mitä yleensä tulee tehtyä tällästen loppujen jälkeen, olo on vaan ihan turta.

Mä mietin tän luvun alussa, että tästä lopusta tulee liian helppo, kaikki pelastuu jne. se olis ollu niin kliseistä, mutta mä vaan niin vihaan surullisia loppuja. Harry sai mun puolesta mennä, siitä ei tullu tän ficin aikana niin läheistä, mut Tom... Ei, oikeesti.

Täs tuli taas tää aikamatkustuksen tulkinnanvaraisuus. Koska perjaatteessa, kun Tom kuoli noin nuorena, siitä ei koskaan olis voinu tulla Voldemortia. Tai niin mä sen aina miellän, jos alan miettiä muita teorioita, niin... No, vähemmästäkin menee pää sekaisin.

Rehellisesti sanottuna, mä en tykkää yhtään, että sä menit tapattamaan Tomin. ARGH. Viimiseen asti, mä toivoin, että se poika olisi astunut jostain nurkan takaa ja suudellut Hermionea jälleen kerran... Jospa lopettaisin tän valittamisen, ja katotaan, josko saisin suustani ulos jotain järkevämpää.

Mä en oikeestaan tykänny tästä viimesesstä luvusta niin paljoa, ei pelkästään tapahtumien takia, vaan tekstistä jäi puuttumaan se jokin, joka teki esim. edellisestä luvusta niin loistavan. Muutenkin koko luku jäi jotenkin vaisuksi, henkilöt eivät enään kehittyneet ja kaikki oli hieman pysähtynyttä. Näihin kaikkiin tuntemuksiin saattaa tietenkin vaikuttaa se, että olen vieläkin surullinen Tomin kuolemasta, mutta ei kyllä kovin paljoa.

Nyt kun katselee koko ficiä näin jälkeenpäin, niin kyllä siinä huomaa, että tähän on panostettu, henkilöitä on oikeasti mietitty. Tapahtumat kehittyivät kauttaaltaan tasaisesti, ei kiirehtien eikä hidastellen. Henkilöt myöskin kehittyivät tarinan mukana, luonnollisesti, eikä kliseisiin sorruttu niin, että asia olisi lukemista pahemmin häirinnyt (envät ne kyllä yleensäkkään häirtse).

Loppujen lopuksi tässä jäi mietityttämään vain nämä aikamatkustukseen liittyvät kysymykset, mitä ihmiset miettivät, kun Hermione ja Tom noin vain katosivat ja se Voldemort jutska.

Ja miten ihmeessä ne maksoivat ne pizzat? =DD

Näin viimeisiksi terveisiksi voisin sanoa, että oli kartakaikkisen mahtava fici ja toivon todella, että jatkat myöskin hetti tekstekstien kirjoittamista, näitä tulee luetua huomattavasti enemmän, kun noita Mustista yms. kertovia sepityksiä =)

Vielä kerran iso kiitos tästä ihanasta tekstitstä.

editt // Pitää tähän loppuun nyt vielä se laittaa, että vaikka en tykännytkään lopun tapahtumista, en kyllä olis tykännyt niistä yhtään enempää, jos Tom olis jääny henkiin. Tai siis... No kyllä sä tiiät, mitä meinaan (ks. LaLunan kommentin ensimmäisen kappaleen viimenen lause).
« Viimeksi muokattu: 10.09.2007 16:03:46 kirjoittanut Nettis »
Tulikehränä aurinko nousee
pimeyden karkoittaen
Tulikehränä aurinko nousee
varjot polttaen pois

Luna (:

  • ***
  • Viestejä: 25
Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) VALMIS 9.9.
« Vastaus #103 : 09.09.2007 19:50:59 »
eeeeeei :'( tom ei saanu kuolla, ei voinu  :'( se on nii ihana<3 nyyh :'( mut muuten oli tosi ihana tämä, rakentava jäi taas kuuseen  ;)  äääää, se kuoli :'(  :'(  :'(

sadine

  • *
  • Viestejä: 2
Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) VALMIS 9.9.
« Vastaus #104 : 09.09.2007 20:07:13 »
Ihana tarina! Mä vaan niin vihaan surullisia loppuja ja nytkin st itken tääl  :'(  Jäin tähän aivan koukkuun ja tää on kyl paras mitä oon ikinä lukenu... En nyt keksi mitään rakentavaa tai muutakaan... Kiitos mahtavasta ja koskettavasta tarinasta!  :)

wiltzu

  • ***
  • Viestejä: 36
Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) VALMIS 9.9.
« Vastaus #105 : 09.09.2007 20:17:10 »
eeeiii  :'( miks tom kuoli  :'( olis ollut niin hienoa, jos tom ja hermione olis jatkanu elämäänsä yhdessä  :)
meinasin alkaa itkee tos lopussa, niin hyvin osaat kirjottaa :)
tä oli kyl todella ihana ficci, kiitoksia  :D
Käsillä oleva sekunti on loppujen lopuksi ainoa omaisuus, joka meillä on

runtti-chan

  • ***
  • Viestejä: 201
  • Grr, i'm gonna eat you
Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) VALMIS 9.9.
« Vastaus #106 : 09.09.2007 21:02:54 »
No nyt olen sangen pettynyt tähän loppuun. Mie niin toivoin, että Riddle ja Hermy olisivat saaneet toisensa, ja olisivat saaneet kolme pientä Riddle Junioria, ja eläneet onnellisina elämän loppuun asti.

Mutta taas nähtiin, että elämä ei ole täydellistä, eiväthän Romeo ja Juliakaan saaneet toisiaan.

Mutta ficci oli kaikenkaikkeaan kokonaisuudessa ihana, ja loppu oli mikä oli. Kaunis. :D Se oli varmaankin paras lopetus tähän ficciin kumminkin.

Kyl sie hyvin kirjotat. 8)
Hmm, you look good. Can i eat you?

coma-white

  • ***
  • Viestejä: 64
Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) VALMIS 9.9.
« Vastaus #107 : 09.09.2007 22:13:51 »
Nyyh, nytkö se on ohi? :(
Surullinen loppu. Aivan liian surullinen.

Mutta toisaalta, onnelliset loput joskus vaan ovat aivan liian optimistisia tarinan huomioon ottaen, ja tähän tarinaan nimenomaan se surullinen loppu sopi kuin nyrkki silmään..vaikka nyt onkin todella haikea fiilis! Olisin kuitenkin pienestä epärealistisesta lopusta huolimatta suonut Hermionelle ja Tomille sen onnellisen loppuelämän yhdessä. ;/

Kuitenkin, sinä tosiaan olet aivan uskomaton tarinankeksijä ja kirjoittaja, ja haluan vielä kerran kiittää tästä tarinasta! Tätä lukiessa olen kuluttanut tovin jos toisenkin, ja tätä on aina ollut ilo lukea. :) Huumoria ja hempeilyä oli sopivassa suhteessa aiemmin tähän lopun surullisuuteen verrattuna.

Yksi asia vain jäi vaivaamaan, tuossa loppukohdassa meinaan tuo Hermionen "mutiseminen". Siitä tulee aina mieleen sellainen tilanne, jossa joku on joko häpeissään tai vihainen, surullisuuteen se harvemmin yhdistetään. Siksi tuossa lopussa tuli hiukan sellainen olo, että Hermione pääsi aika helposti yli Tomin kuolemasta (vaikken tietenkään tiedäkään, kuinka kauan siitä oli tuon hetken aikana kulunut). Makuasiahan se on tietysti, oli vain pakko sanoa. :|

Ihana pieni yksityiskohta, tuo hopeinen sormus, viimeisteli kyllä tarinan ihanasti ja sai vielä kerran sen hymyn nousemaan huulilleni!

Kiitoksia siis tästä, ja paljon lisää tällaisia! (Onnellisella lopullakin edes joskus, jookos! ;))
Time runs backwards

Lallu

  • freak bitch
  • ***
  • Viestejä: 1 257
  • dynamite
Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) VALMIS 9.9.
« Vastaus #108 : 10.09.2007 01:11:32 »
Aika moni muu on ollut näköjään sitä mieltä, että tää loppu oli "huono". Ei vaan mun mielestä, koska siinä vasta maailmankirjat olis sekasin mennykin, jos Tom olisi jäänyt eloon xD

Muakin vähän hämäs toi pizzeria, millä ihmeellä ne maksoi?  :D

Niin siis tää loppu oli hyvä, vaikka se meni aika paljon nopeammin kun muu ficci. No ainakin tässä tapahtu ja paljon! En mä nyt taaskaan osaa sanoa mitään... Tää oli loistava ficci loistavalla parituksella! Tuun taas joskus lukemaan sun ficcejä, koska ne ei koskaan petä!  :D

Kiitos tästä ja mä lähen takavasemmalle kumarrellen ja niiaillen.

LaLuna
[

bella luna

  • ***
  • Viestejä: 103
Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) VALMIS 9.9.
« Vastaus #109 : 10.09.2007 15:32:18 »
Juuuuuh...Sitä minäkin tässä ihmettelen, että miten ne makso ne pizzat....mutta hyvä silti.
Ikävää, että Tom kuoli, mutta totta sekin että olis tulevaisuus aika sekasin jos se olis jääny eloon.
Näin tiivistettynä: Kiitos ihanasta ficcistä! ^^

Kola

  • ***
  • Viestejä: 61
Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) VALMIS 9.9.
« Vastaus #110 : 10.09.2007 17:38:14 »
Nyyh :'(  En kestä tuota loppua! Olo on ihan turta...ja tavallaan pettynyt ja iloinen samaan aikaan. No ei tässä voi muuta sanoa:KIITUKSIA MAHTAVASTA FICCISTÄ!! :)

serafina II

  • ***
  • Viestejä: 130
Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) VALMIS 9.9.
« Vastaus #111 : 10.09.2007 18:19:15 »
KIITOS, sinulle tästä upeasta ficistä, jonka olet meidän iloksemme kirjoittanut! Täytyy sanoa, että nautin suunnattomasti tämän lukemisesta.
Viimeinen luku alkoi hilpeästi, nauroin joka välissä, kun Tom kyseli vuosilukuja, ihmetteli pizzeriassa ja ei ollut kuullutkaan valokatkaisijasta. :D
Loppuun asti toivoin, että Hermione ja Tom saavat toisensa. Kyllä tuli tippa linssiin, kun Tom kuoli.  :'(  Oon nyt ihan down. Mielestäni se oli jotenkin kaunis kohta, kun Tom suuteli Hermionea ja sanoi tietävänsä, mitä tekee. Täytyy myöntää, että vaikka kuinka jyrsii, että Tom kuoli, se oli silti paras mahdollinen loppu tälle UPEANLOISTAVANMAHTAVALLE ficille. Rakastan kirjoitustyyliäsi, ja lumouduin täysin tästä Tomistasi. Hahmo oli mielestäni ennen vastenmielinen, nyt lempparini, kiitos sinun.
Epilogi oli kauniisti kirjoitettu, ja Minerva vaikutti aivan siltä Minervalta, johon Hermione tutustui -40 luvulla. Tuo viimeinen lause oli ihana. :)
Minun piti jo edellisessä kommentissani mainita, että hienon nimen ficille annoit, ja sen merkitys oli koskettava. Granaattiomenabooli.
Nyt en voi kuin kiittää ja kumartaa, ja kehoittaa sinua jatkamaan kirjoittamista. Tämä oli aivan upea lukuelämys! :)

-Serafina-

vaniliakastike

  • ***
  • Viestejä: 19
Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) VALMIS 9.9.
« Vastaus #112 : 15.09.2007 18:32:00 »
siis aaaivan ihana  :D   !!! harmi että Tom kuoli :'(  surullinen loppu, meinasi tulla surupuseroon. Kirjoitat tosi hyvin.   lisää tällaisia !  

Kiitos!!!
« Viimeksi muokattu: 16.09.2007 12:40:53 kirjoittanut vaniliakastike »
Eläinten ylösnousemuksen päivänä turkiksenne raatelevat teidät ^^

emmöö

  • ***
  • Viestejä: 85
  • jöö vinkvink
Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) VALMIS 9.9.
« Vastaus #113 : 15.09.2007 19:31:39 »
Voih, mitenkä tämän nyt aloittaisi.
 Luin eilen kaksi viimeistä lukua, ja prologin. Ne olivat ihania. Hassua kyllä, mutten tällä kertaa päästänyt kyyneltäkään. Ei kirjoitusvirheitä, ja teksti oli helppolukuista. Minäkin vähän mietin tuota pizzanmaksamista, mutta ehkä.. Hmm, en tiedä.. : D
 Yllätyin kun luin että Hermione ja Tom olivat 90 -luvulla molemmat. mutta todella mielenkiintoista. Tiesithän että tämä oli/on minun lempificcini? Ja nyt vasta tajuan, että tämä on todellakin ohi. Tomin kuolema oli tavallaan pakollista, mutta silti aika.. No, kauheaa.

 Se Tomin hymy. Se on niin luonnollinen. Tai siis epäluonnollinen. Kukaan muu ei siis osaa todellakaan sitä, ja kaikilta lähtee jalat alta. Sangen ymmärrettävää. Mutta se ei ole teennäinen, eikä epäaito, niin kuin ei olisikaan mikään hymy.
 Mut tää on niin ihana ficci, susta tulee suunnilleen joku kirjailija!
 Joo, ei jälleen mitää hyvää palautetta, mut ainaki oon ollu täs -krhm- kannustamassa koko ficciä, toivottavasti on auttanut!
 rakkaudella,
emmöö
Roar, roar, Gryffindor!

toyhto

  • ***
  • Viestejä: 1 163
    • Nyt myös tumblr:issa! Jee!
Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) VALMIS 9.9.
« Vastaus #114 : 24.12.2007 20:16:11 »
A/N: Tulee kyllä nyt vastailtua kommentteihin harvinaisen myöhään, anteeksi siitä...

Nettis, kiitos! Niinpä, jos Tom kuoli nuorena, hänestä ei periaatteessa voinut tulla Voldemortia, mutta toisaalta voidaan ajatella, että jos hän kerran kuoli nuorena mutta <i>sen jälkeen, kun oli jo ollut jonkin aikaa Voldemort</i>, myöskään hänen Voldemort-aikojaan ei voi pyyhkiä pois. Aikamatkailu, aikamatkailu... Ja oli hauska kuulla, että toivot minun kirjoittavan lisää hettiä. Ikävä kyllä ficcaaminen on tainnut minun osaltani vähän jäädä, mutta voisin vihjata, että olen toki ehtinyt kirjoittaa muutakin hettiä kuin tämän Granaattiomenan.

Luna (:, kiitoksia kommentista. Täytyy kyllä myöntää, että minuakin tavallaan suretti Tomin kuolema, mutta se jotenkin tuntui olevan tälle oikea lopetus.

sadine, paljon kiitoksia! Hih, minä rakastan surullisten loppujen kirjoittamista varmaan juuri siksi, että niin monet (minut mukaan lukien monissa tapauksissa) inhoavat niiden lukemista!

wiltsu, kiitos! Tom ja Hermione eivät voineet jatkaa elämänsä yhdessä, koska se olisi ollut liian onnellista ja sitä paitsi se olisi tuntunut minusta epäuskottavalta, koska nuo kaksi nyt kuitenkin olivat niin eri ajoista kotoisin. Mutta onneksi muut kirjoittajat ovat harrastaneet sitäkin ratkaisua...

runtti-chan, kiitos! Tajuan kyllä hyvin, että loppu on ollut pettymys - itsekin lukiessani yleensä toivon lopun olevan onnellinen, mutta kirjoittaessa surulliset loput vain ovat kutkuttavia...

coma-white, kiitoksia! Tuosta mutisemisesta täytynee sanoa, että minä olen varmaan mieltänyt sen pikemminkin kaikeksi puoliääneen puhumiseksi kuin vihaiseksi tms., mutta nyt kun mainitsit asian, minullekin kieltämättä tuli sanasta mieleen ensin hieman äkäinen tai häpeissään oleva henkilö. Hupsista :)

LaLuna, kiitos paljon! Hih, enhän minä ajattele sellaisia asioita kuin pizzojen maksaminen! *naur* Olen joskus kirjoittanut Weasleyllekin mitään tajuamatta oikein kunnon lankapuhelimen, eli pari pizzaa ja niiden maksamatta jättäminen ei vielä tunnu missään...

bella luna, kiitoksia! Apua, ne pizzat tosiaan tuntuvat arveluttavan vähän kaikkia... Minun täytyy näköjään tulevaisuudessa kirjoittaessani yrittää houkutella päähäni myös jonkinnäköistä maalaisjärkeä.

Kola-chan, kiitos itsellesi palautteesta!

serafina II, paljon kiitoksia! Hauska kuulla, että Tomin kuolema tuntui oikealta lopulta, ja vielä hauskempi on kuulla, että se tuntui myös surulliselta. Kyllä minustakin toisaalta olisi ollut mukava laittaa heidät elämään onnellisina yhdessä - joskus kun olen toisten kirjoittamia Hermione/Tom-ficcejä lukenut (elämäni aikana ehkä huimat yhden tai kaksi) olen kyllä toivonut onnellisia loppuja.

vaniliakastike, kiitos, kiitos!

emmöö, kiitoksia! Tomin hymystä oli kiva kirjoittaa; toisaalta kirjoittaessa tulee muutenkin usein kirjoitettua ihmisille jotenkin erikoisia hymyjä, se on kai vähän tapa tai pakollisuus. Oikeastihan harvalla ihmisellä varsinaisesti taitaa olla mitenkään erikoinen hymy, mutta toisaalta kaikilla on omanlaisensa, joten kai sitä on kohtalaisen helppo oikeassa valossa nähdä kenen tahansa hymy vaikka kuinka monen tarinassa maininnan arvoisena ^^


Kiitos vielä kerran kaikille! Jos joku tätä tarinaa lukee, kommenteista toki tykätään edelleen :)
« Viimeksi muokattu: 26.12.2007 19:59:27 kirjoittanut toyhto »
Avatarista kiitos Ingridille!
Fikkilistaus

jjemsie

  • ***
  • Viestejä: 273
Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) VALMIS 9.9.
« Vastaus #115 : 25.12.2007 12:14:54 »
Noniin. Vihdoin sain itteni kommentoimaan tätä [size=85](eikä siihen mennyt kun noin kuukaus aikaa)[/size]. Oikeastaan rekkasin tänne sen takia, että pääsisin kommentoimaan tätä, mutta se on vaan aina jäänyt.. Tai sitten en vaan oo saanu itteeni kokoon. Eilen luin tän uudestaan [size=85](oiskohan ollu jo kahdeksas kerta?)[/size] ja vieläkin tykkään tästä ihan älyttömästi. Jotenkin oot saanu kirjottettua tän niin realistisesti, että ei mitään rajaa. Ja kuvailukin on sellasta tavallaan huomaamatonta, että ei oo väkisin ängetty sitä, vaan se on sellasta hmm.. sulavaa [size=85](?)[/size] ja selkeää. Loppuratkasu oli realistinen, mutta kyllä se onnellinenkin loppu ois ollu ihan kiva.. [size=85](sanoo toivoton romantikko)[/size] Ja vielä tuo McGarmiwa-Dumbledore juttu. Se oli aivan mahtava =)

Siis yhteenveto tästä harvinaisen sekavasta kommentista; tykkäsin, tää fic on aivan mahtava, yks parhaista, joita oon lukenu, kiitos tästä :>
Kahdessa viikossa voi muuttaa maailman ja neljässätoista päivässä tuhota sen.
banneri by raitakarkki
ava by laaksokukka

toyhto

  • ***
  • Viestejä: 1 163
    • Nyt myös tumblr:issa! Jee!
Vs: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) VALMIS 9.9.
« Vastaus #116 : 22.05.2008 15:38:57 »
Kiitos, jennimur :) Hih, minäkin olen kyllä toisten ficcejä lukiessani yleensä ehdottomasti tyytyväisempi onnellisiin kuin surullisiin loppuihin... Ainakin kun tosissani uppoudun johonkin ficciin, tietysti myös hahmoista tulee jollain tavalla tärkeitä minulle, enkä halua heille onnetonta loppua. Itse kirjoittaessa kieltämättä taidan vähän suosia surullisia loppuja; pelkään ehkä lipsuvani liikaan onnellisuuteen tai ruusunpunaisuuteen, ja surulliset loput tuntuvat usein myös vähän realistisemmilta. Ainakin tällaisessa tapauksessa, kuin tämä ficci, jossa rakastutaan viisikymmentä vuotta sitten syntyneeseen ihmiseen väärässä ajassa! :D

On myös kiva kuulla, että pidit Dumbledoren ja McGarmiwan lisäyksestä. Kirjoitin tämän ennen DH:n ilmestymistä, mutta täytyy kyllä myöntää, että ajattelen noita kahta edelleen automaattisesti vähän romanttisessa mielessä, vaikka ei tietenkään pitäisi, mutta mihinkä kissa karvoistaan pääsee ja niin edelleen...
Avatarista kiitos Ingridille!
Fikkilistaus

Chenoa

  • ***
  • Viestejä: 104
  • Saving the planet
Vs: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) VALMIS 9.9.
« Vastaus #117 : 25.05.2008 12:06:03 »
Noh... En mä nyt muuta osaa sanoa kuin... EIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIII!!!!!!!!!!!!!!!!!!! Ei tää saa loppua!!!
Vaikka luinkin tämän (loistavan, mahtavan, ihanan, rakastettavan, jännittävän)ficin vasta nyt, kun tämä on valmis täytyy sanoa, että tämä oli niin mahtava ja mua ihan hirvittää se, että en voikaan enää tulla lukemaan tätä.
Oon nähny tän ficin monta kertaa aikaisemmin täällä ja vuotiksessa, jos en nyt väärin muista, mutta en ole koskaan lukenut tätä.
Oon aina rakastanut Tomin hahmoa, vaikka en olekaan lukenut/löytänyt yhtään muuta ficciä, missä hän olisi Tomina, ei Voldemortina.

Siis ihan oikeasti! Miten joku voi saada näin hyviä ideoita ficceihinsä?!
Loistavaa kuvailua, ihanaa kaikki ja rakastuin.
Tämä ficci on nyt EHDOTTOMASTI ykkössijalla.

Väärin, että Tom kuoli, oikein, että Voldemort kuoli. Oikeastaan oletinkin, että Tom ei voi jäädä eloon, jos Voldemort kuolee.

Kiitos nyt kuitenkin tästä loistavasta, ihanasta, mahtavasta ja sanoilla oikeasti kuvaamattomasta ficistä ihan hirveästi!
Kiitos!

-Chenoa-
Only run with scissors when you want to get hurt

crepsley`

  • ***
  • Viestejä: 10
Vs: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) VALMIS 9.9.
« Vastaus #118 : 16.06.2008 09:21:34 »
Oh My God, mikä ficci

1. Tää oli tosi pitkä ja mulla meni kolmisen tuntia kokonaisuudessaan tän lukemiseen, mutta ehdottomasti se oli tämän arvoista: Voisin melkein väittää, että tämä oli paras ficcikokemus ikinä, ja minä sentään olen näitä jo kolme vuotta lukenut. Missään vaiheessa ei tullut sellainen "milloin tämä loppuisi" -fiilis ja juoni kulki täysin uskottavasti, mikä nykyään vain harvoissa ficeissä näkyy.

2. Luettuani loppuun oli ihan, "Voi ei, miksi Tomin täytyi kuolla!" , mutta mietittyäni hetken se oli aivan erinomainen ratkaisu päättää tämä ficci.

3. Kritiikkiä vielä sivun ulkoasusta: Lukeminen olisi mukavampaa, jos kappalejako tulisi vielä selkeämmin esiin.

Mutta kaikesta huolimatta, minulla oli aivan mahtavat kolme tuntia, ja kiitän todella, että olet kirjoittanut tämän ficin, KIITOS!  :D

Puhpallura

  • Vieras
Vs: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) VALMIS 9.9.
« Vastaus #119 : 02.07.2008 16:52:27 »
Vau. En osaa muuta sanoa. Jäin nyt kyllä aivan sanattomaksi.

Olen jo pidemmän aikaa suunnitellut lukevani tämän ficin, mutta ikinä ei ole ollut aikaa niin paljoa, että olisi voinut lukea yhdellä kertaa tämän. Noh, nyt sellainen hetki tuli ja toteutin suunnitelmani.

Nyt olisi se hetki, kun pitäisi sanoa jotakin hyvin järkevää ja rakentavaa, mutta valitettavasti aivoni vieläkin ovat vain ficin lumoissa. Tämä vain oli niin täydellinen ja voisin jatkaa sitä vaikka maailman tappiin asti.

Tämä ficci sai minut kyllä rakastumaan. Nimittäin Tomiin. En ole pahemmin hänestä ficcejä lukenut ja niissä vähissäkin hän ollut jo nuorena hyvin julma ja tunteeton. Tässä ficissä sait hänet hyvin ristiriitaiseksi hahmoksi, enkä oikeastaan tiedä, miten häneen suhtautua. Tom oli tässä ficissä hahmo, joka yritti kovasti tapella itsensä ja tekemisiensä kanssa. Ja minä pidin siitä. Sait hänet inhimilliseksi.

Mutta ehdottomasti minun pitää käydä linkittämässä tämä ficci tuonne Legendaariset ficit-topiciin!

Mutta kiitos tästä aivan mahtavasta lukukokemuksesta!

Puhpallura kiittää ja kumartaa poistuen takavasemmalla hehkuttamaan ficciä.