Author: zalluzki
Characters: OC ja ne perus
Pairing: Lukemalla se selviää sitten
Rating:k-11
Fandom:Houkutus
Genre: romance, drama, angst
Disclaimer: Stephenie Meyerille kuuluu kaikki minkä hänelle tunnistaa. Omia hahmoja olen sekaan tunkenut ahkerasti.
Warnings: väkivaltaa
Summary: Wendy aikoo lähteä etsimään onnea Kaliforniasta, mutta kaikki ei menekkään ihan niin kuin pitäisi.
A/N: Jos avaat niin kommaat. Hyvää tai pahaa kommenttia kaikki otetaan vastaan mielellään.
Alicen ja Jasperin perheeseen tulosta en ollut varma joten laitoin ne tänne. Kaikki siis alkaa 1950-luvun Seattlesta.
1. Muutoksia
Hypistelin hameeni helmaa, enkä oikein tiennyt miten hoitaisin koko jutun pois alta. Voisin vain tyynesti lähteä, ja David huomaisi vasta kun olisi liian myöhäistä. Mutta en halunnut lähteä niin, olin sen hänelle velkaa. Hän oli ollut aina paras ystäväni, ja nyt hän sanoi rakastavansa minua. Minä en rakastanut häntä enempää kuin ystävää. En ollut ikinä rakastanut, mutta se ei kuulemma estänyt häntä tuntemasta niin. Hengitin kerran syvään, ja koputin oveen. Hänen siskonsa Rose avasi, ja katsoi minua kyllästyneenä. Me emme oikein tulleet toimeen.
“Onko Dave kotona?” kysyin mahdollisimman ystävällisesti, vaikka tiesin hänen olevan.
“On” , tyttö sanoi, ja päästi minut sisään. “Se on keittiössä.”
“Kiitti”
Kävelin nopeasti eteisen läpi olohuoneeseen, ja sieltä keittiöön. Perheen äiti Susan leipoi, ja David istui jakkaralla pöydän ääressä lukemassa. Heidän keittiössään tuoksui aina vastaleivottu, meillä kotona ei koskaan leivottu mitään.
“Hei Wendy!” Susan sanoi hymyillen minulle aurinkoisesti. He olivat kaikki pitäneet minusta aina. Kaikki paitsi Rose.
“Hei”, David oli nostanut katseensa kirjastaan.
“Terve”, vinkaisin. Olin yrittänyt pitää ääneni vakaana, ja huonosti onnistui. David katsoi minua oudosti. “Missäs Richard on?”
“Isä on töissä ”, hän sanoi, ja käänsi katseensa kirjaan.
“Mitäs sinä leivot?” kysäisin Susanilta äkkiä. Tiesin, että minun pitäisi kohdata David, mutta yritin pitkittää aikaa ennen sitä.
“Ihan vain vehnästä”, hän vastasi kulmat kohollaan. Hän selvästi näki, että minussa oli jotakin hullusti.
“Dave”, kiekaisin punastuen. Hän kääntyi katsomaan minua. “Sinun huone… asiaa…” mongersin epäselvästi. Hän laski kirjansa, ja lähti edeltä. Menin perässä, mutta pysähdyin ennen kynnystä.
“Heippa sitten”, sanoin Susanille.
“Pianhan sinä taas tulet käymään”, tyydyin vain hymyilemään hänelle.
Kiiruhdin eteiseen, mielessäni kävi että lähtisin vähin äänin. Kiipesin kuitenkin portaat ylös toiseen kerrokseen. David istui nojatuolissa huoneessaan, ja näytti haudanvakavalta. Ihan kuin tietäen mitä tulisin sanomaan., hän ei kyllä yleensä ottanut asioita kovin tyynesti. Minä näytin varmasti siltä kuin oksentaisin minä hetkenä hyvänsä.
“Sinulla oli asiaa.”
“Joo, on minulla.”
En saanut suutani auki. Katselin huoneen seiniä, ja keskityin laskemaan raitoja matossa. Laskin myös kirjahyllyn kaikki kirjat, ja olin juuri aloittanut tutkailla hämähäkkiä katossa.
“Anna kun arvaan”, Hän sanoi pokeri-ilmeellä. “Tämä liittyy jotenkin siihen Justiniin.“
“Dave”, kuiskasin, en voinut valehdella. “Hän pyysi minua muuttamaan kanssaan.” David ei sanonut mitään, tuijotti minua vain pitkän aikaa.
“Mitä sinä sanoit?” hän lopulta kysyi.
“Me lähdetään illalla.”
“Miksi sinä lähdet mukaan?” David oli noussut ylös, ja hän näytti vihaiselta.
“Ainut tilaisuus päästä pois täältä”, se oli ihan totisinta totta. “Minä en halua jäädä tänne. Tiedät minun vihaavan tätä paikkaa.”
“Mitä sinun äitisi sanoi?” David yritti takertua oljenkorsiin.
“Saan lähteä”, minä valehtelin sujuvasti. Tosiasiassa äiti ei tiennyt mitään lähdöstäni.
“Voinko tehdä mitään ettet lähde?” hän kysyi, jo melkein anellen.
“Dave”, sanoin vakavana. “Älä yritä tehdä mitään, minä lähden silti.”
Davidilla oli hiukan huonot hermot, siksi pelkäsinkin hänelle kertomista. Ei siitä ollut montaa kuukautta, kun hän oli antanut turpiin samaiselle Justinille, ja aika pahasti. Hän tiesi, että minä olin jollain tapaa ihastunut tähän. En siltikään ollut edennyt siinä sen pidemmälle. Justin vain oli osannut esittää oikean kysymyksen, ja oikeaan aikaan. Lukio oli juuri loppunut, ja en halunnut jäädä Seattleen.
“Minne te aiotte muuttaa?” David kysyi raivoissaan. “Ja mitä sinä edes aiot tehdä?”
“Pidän välivuoden Kaliforniassa”, siihen suunnitelmani sitten jymähtivätkin. “En minä muutenkaan hakenut mihinkään yliopistoon.”
“Pilaat elämäsi…” hän kuiskasi. Miksei hän voinut edes yrittää ymmärtää.
“Omapahan on elämäni”, sanoin vihaisesti. “Minä lähden nyt, kirjoitan sinulle.”
“Lähetä joku kiva postikortti”, hän sanoi ivallisesti, kun astelin pois.
Kävelin ripeästi katua pitkin, ja vettä tiputteli hiljaisella tahdilla. Ei kotiin ollut pitkä matka, mutta halusin nopeasti pois sateesta. Kohta pääsisin Kaliforniaan, jossa aurinko paistaisi aamusta iltaan. Olimme puhuneet siitä Justinin kanssa niin paljon, hänen tädillään oli hotelli Santa Monicassa. Hän oli tarjonnut Justinille töitä. Minun ei tarvinnut kahta kertaa miettiä lähtisinkö mukaan, kun tämä pyysi.
Avasin oven avaimella, ja heitin kengät eteiseen. Kuulin nyyhkytystä keittiöstä, ja tiesin sen olevan äiti. Inhosin itseäni, koska jättäisin hänet tuossa kunnossa, mutta ei hänen tilansa voisi enää paljoa huonontua. Isä oli kuollut, ja ei hän itkemällä nousisi haudastaan. Siitä oli jo monta vuotta, mutta äidillä oli taipumusta romahtaa pari kertaa kuussa. Olihan isä ollut tärkeä ja läheinen minullekin, mutta itkuni olin jo itkenyt.
Menin huoneeseeni, se oli autio ja ei näyttänyt oikein miltään. Kaivoin matkalaukun sängyn alta, ja aloin viikata vaatteitani sinne. Tungin suurimman osan mukaan, ja jätin henkareihin roikkumaan paksuimmat villapuserot. Kävin tyhjentämässä suihkuhuoneen hyllyni, ja kannoin sylillisen shampoopulloja laukkuun. Kääräisin ne ensin muovipussiin. En tarvinnut muuta mukaan, rahani laitoin käsilaukkuun.
Kello näytti kuutta, olin sopinut seitsemältä meneväni Justinin luo. Otin paperia, ja kirjoitin äidille kirjeen. Tiesin tämän varmasti nukkuvan, niin kuin aina pahoina päivinä.
Hei
En olisi halunnut lähteä näin, mutta tiedän ettet päästäisi minua. Älä ole huolissasi, koska minulla tulee olemaan kaikki hyvin. En vain ole onnellinen täällä.
Rakastan sinua.
Wendy En keksinyt muuta kirjoitettavaa. Hiippailin olohuoneeseen, äidin nukkuessa sohvalla. Vain silloin hän näytti rauhalliselta, huolet eivät painaneet. Laskin paperin sohvapöydälle, ja otin kengät eteisestä. Suljin huoneeni oven hiljaa, sekä avasin ikkunan. En uskaltanut käyttää ovea pelkäsin jääväni kiinni. Laskin ulos ensin matkalaukun, ja sulloin kengät jalkaan. Nappasin käsilaukun, ja kiipesin ikkunasta, kävelin pois katsomatta taakseni. Tiesin etten enää palaisi.
Justinille oli jonkin verran pidempi matka, kuin Davidille. Kävelin katuja pitkin, katseeni kiinnitti kuinka hieno auto yhden rakennuksen parkissa oli. En minä merkeistä mitään ymmärtänyt, mutta hienolta se näytti. Justinin koslalla ajaminen ei kuulostanut kovin hohdokkaalta, mutta – ainakaan toivottavasti – se ei leviäisi tielle.
Minä en tiennyt kelloa, joten yritin kiiruhtaa. Tuskin hän lähtisi ilman minua, mutten todellakaan halunnut ottaa riskiä. Auto oli jo ajettu ulos tallista, Justin nojaili siihen polttaen savuketta. Hänen valkoinen t-paitansa oli likainen, ja farkutkin kuluneet. Se liittyi varmaan johonkin kapinallisuuteen.
“Minne laitan tämän laukun?” kysyin, ja hän näytti yllättyneeltä kuullessaan ääneni.
“Laita vaikka takakonttiin”, hän sanoi iloisesti, tipauttaen samalla savukkeensa maahan.
“Luulitko etten tulisi?” sanoin kiusoitellen.
“En ollut varma”, Justin vastasi hymyillen.
“Tietääkö porukkasi, että me lähdetään?” kysyin surullisesti. “Minä en voinut kertoa äidilleni.”
“Tietää ne. Ei täti meitä olisi muuten ottanut.”
Olimme hetken hiljaa. Lopulta avasin auton oven, ja istuin penkille. Justinkin tuli sisään, ja yritti startata autoa. Aluksi se ei meinannut millään käynnistyä, kai se olisikin ollut liian hyvää ollakseen totta, päästä pois sateisesta Seattlesta. Lopulta se starttasi vaivalloisesti, olin vähällä puhjeta hurraamaan.
Olimme juuri ajamassa pihasta ulos, kun joku juoksi auton eteen. Auto pysähtyi helposti, koska vauhtia oli vielä niin vähän. Justin avasi oven nopeasti, ja minä katsoin ikkunasta. Olin arvannut heti, että se oli David. Näin kuinka he huusivat toisilleen, ja samalla hän löi Justinia kovaa leukaan. Ryntäsin ulos autosta.
“Mitä helkkaria sinä teet?” rääkäisin hänelle.
“Pysy erossa tästä”, David sanoi, ja iski Justinia uudelleen.
“Älä lyö häntä”, sanoin kauhuissani. Tämän nenästä valui verta, ja huuli oli auki.
Justin yritti lyödä takaisin, mutta David oli niin tottunut öykkäröijä ettei hänestä ollut vastusta. David löi häntä taas naamaan, ja pari kertaa mahaan.
“Sinä tapat hänet!” kiljuin.
Miten kukaan ei voinut kuulla. Eikö Justinin vanhemmat muka olleet kotona. Sitten tein tosi tyhmästi, ja yritin mennä väliin. Justin oli maassa, ja yritti suojata päätään. David tönäisi minua raivoissaan kauemmas, ja kompastuin kuoppaan asfaltissa. Kaaduin selälleni, ja pääni iskeytyi maahan. Luomeni tuntuivat raskailta, ja ne sulkien olin juuri päästämässä elämästäni irti, kun hirveä kipu alkoi polttamaan kehoani. Räpäytin silmäni auki, ja näin värien pyörremyrskyn. En tiennyt miten kauan tulisin palamaan lieskoissa. Jos tämä oli kuolema, olisin mielelläni elänyt Seattlen sateessa vielä 80 vuotta.
Aika tuntui pysähtyneen, olemassa oli vain minä ja tuli joka ei suostunut sammumaan. Se korvensi jokaista soluani, en tiennyt kauanko se kestäisi, tai oli kestänyt. Halusin valua pois, halusin päästä parempaan paikkaan. Kipu piti minusta kiinni, se ei halunnut luovuttaa minua rauhanvaltakuntaan. Minä yritin huutaa, en tiennyt kuuluiko se, vai jäi vain huulilleni. Yritin sulkea silmäni, mutta ne eivät menneen kiinni. Näin tummia varjoja, ja värienkaruselli sai minut voimaan pahoin.
Alkoiko kipu viimein hellittää, liekit tuntuivat sammuvan, ja hiipuivat pisteleväksi hiillokseksi. Ehkä nyt olin viimein kuollut. Olisin sulkenut silmäni, jos karusellin vauhti ei olisi alkanut hiipua. Näköni alkoi kirkastua, tummat varjot seljetä. Aloin kuulla ääniä, se oli varmasti puhetta.
“Hän lakkasi huutamasta”, puhuja kuulosti naiselta.
“Oli se jo aikakin. Monellakaan kestä näin kauaa muuttua.” mies vastasi.
Muuttua? Kuulinkohan oikein… mitä ihmettä he tarkoittivat. Yritin nousta istumaan, ja se kävikin yllättävän helposti. Katselin ympärilleni, ja huomasin olevani pienessä huoneessa. Istuin sängyllä, ja sen vieressä seisoi tuntematon pariskunta.
Molemmat olivat häikäisevän kauniita. Miehellä oli mustat lyhyehköt hiukset, ja kapeat kasvot. Naisen hennosti punertavat hiukset olivat laineikkaat, ja kasvot pyöreähköt. He olivat pukeutuneet todella hienosti, miehellä oli ruskeapuvuntakki ja samanväriset housut sekä uutuutta kiiltävät kengät. Naisen kynähame oli musta ja valkoisenpaidan rinnuksessa oli röyhelöä. Minun äiti ei olisi ikinä yrittänytkään kävellä niillä korkokengillä. Eniten kuitenkin kiinnitin huomiota heidän silmiinsä, joissa oli aistittavana punaisensävyjä vaikka ne olivatkin todella tummat.
“Tytöstähän tuli ihan nätti”, nainen sanoi innoissaan. Mies hymähti minulle.
“Keitä te olette?” kysyin kauhuissani. “Mitä te olette tehneet minulle?”
“Me pelastimme sinut”, nainen sanoi hyvillään. “Minä olen Emily Brown, ja tämä on mieheni Michael Brown.”
“Wendy”, vastasin äänellä, jota vasta nyt jäin kuuntelemaan. En puhunut enää niin kimeästi, puhettani saattoi sanoa jopa kauniiksi.
“Haluaisitko katsoa peiliin?” Emily kysyi innoissaan, ja kaiveli samalla käsilaukkuaan.
“Miksi minä haluaisin peilin?” vastasin ymmälläni, kun pieni sain pienen pyöreän peilin käteeni.
“Katso siihen”, nainen sanoi, kuulostaen koko ajan innostuneemmalta. Kohotin pienen peilin kasvojeni tasolle, ja järkytyin.
“Olenko tuo minä?!” kysyin häneltä silmät selällään.
Peilistä katsoi aivan eri ihminen. Hunajanvärinen kiharapilvi oli kaunis, eikä sotkuisen näköinen. Huulet olivat kaventuneet hieman, ja kasvojenpiirteet olivat muutenkin kaventuneet. Minulla oli aina ollut pieni kaksoisleuka – vaikken edes ollut lihava –, ja nyt se oli kadonnut. Jos se tosiaan siis olin minä. Silmät olivat punaiset, vähän punaisemmat kuin… kuin heillä.
Emily nyökytteli innoissaan, Michaelkin hymyili jo leveämmin.
“Sanoinhan, että tämä on hyvä juttu”, Emily totesi hänelle hymyillen.
“Mitä te teitte minulle?” kysyin järkyttyneenä. “Miksi silmäni ovat punaiset?”
“Minä muutin sinut”, Emily sanoi hymyillen vieläkin.
“Muutit minut miksi?” en ymmärtänyt ollenkaan, mitä hän tarkoitti.
“Vampyyriksi”, vastasi hiljaa ollut Michael.
Rupesin nauramaan, mitähän pelleilijöitä nämä olivat? Tämä oli varmaan joku kuvitelma, johtuen siitä kolauksesta päähän. Toisia ei naurattanut, he vaihtoivat katseita vakavana. Tämän oli pakko olla joku vitsi, tai harhaa. Vampyyreja ei ole olemassakaan, ei muualla kuin kauhutarinoissa. Nehän imevät ihmisistä verta ja kaikkea. Niillä on torahampaat, ja eivät voi oleskella ulkona päivällä. Nukkuvat arkuissa, ja täällä ei ollut arkkuja. Katselin huonetta tarkasti. Ei täällä ollut muuta kuin parisänky ja toiseen huoneeseen ovi avoinna. Ei näyttänyt vampyyrin pesältä.
“Tämä ei ole mitään pilaa”, Michael sanoi vakavana.
“Kuulin mekkalaa kadulta, ja aloin haistaa verta”, Emily jatkoi. “Joku poika otti jalat alleen nähdessään minut, ja minä näin vain sinut ja sen toisen pojan maassa. Hän ei ollut ihan tolkuissaan, muttei mitenkään hengenvaarassa. Minun piti keskittyä ihan tosissaan, etten imisi kumpaakaan kuiviin siihen paikkaan. Sinun kallosi oli aika huonossa kunnossa, ja sydämesi ääni heikkeni nopeasti, joten otin sinut mukaani. Juoksin tänne, ja purin sinua. Olin vähällä tappaa sinut, mutta olen jo pitkään halunnut tyttären.” hän lopetti hymyillen surumielisesti.
Tyttären? Mitä ihmettä nämä hullut horisivat. Tappaa minut? Päällimmäisenä mielessä oli kuitenkin miten hän kuuli? Minä oli huutanut kuin syötävä kadulla, ja edes Justinin vanhemmat eivät reagoineet mitenkään.
“Miten sinä kuulit minut, ja ne siinä viereisessä talossa eivät?”
“Meillä on aika hyvä kuulo”, hän sanoi hymyillen. “Niillä asukkailla taas oli ihan oma riita meneillään siellä talossa. Ilmeisesti nainen, ei olisi halunnut päästää teitä lähtemään, mutta mies oli erimieltä. Nainen heitteli varmasti tavaroita seinään…” hän sanoi ja näytti mietteliäältä.
“Onko tämä oikeasti totta?” kysyin, ja toivoin että vastaus olisi kielteinen. Molemmat nyökyttelivät vakavana. Kamalaa, ja nyt pitäisi vielä kysyä sitä kaikista kamalinta asiaa. En voinut uskoa tätä todeksi.
“Mitä… tai siis… syöttekö te ihmisiä?”
“En nyt sanoisi että syömme. Mutta kyllä me juomme ihmisverta.” Michael sanoi.
Ei… ei… minä en pystyisi juomaan ihmisverta.
“Sen takia meidän silmämme ovat punaiset”, Emily jatkoi.
“Mutta minä en ole juonut verta, minunkin silmäni ovat silti punaiset.” sanoin hädissäni, ja tiirailin peiliin.
“Sinä olet vastasyntynyt”, Michael sanoi. “Elimistössäsi on vielä verta.”
“Onko sinulla jano?” Emily täräytti yhtäkkiä.
“Mitä?! Enhän minä sitä voi tietää!” huusin vastaukseksi. Minä en tosiaankaan aikoisi tappaa ihmisiä. Mieluummin kuolisin nälkään, tai siis janoon.
“Tuntuuko nälkäiseltä, tai ontolta?” Michael kysyi.
“Ehkä vähän… mutta minä en aio tappaa yhtään ketään.”
Emily näytti surulliselta.
“Mutta, jos vaikka vain avataan ikkuna.” Michael sanoi hänelle epätoivoisesti. Mitä ihmettä ikkunan avaaminen tähän liittyi?
“Emme me voi tehdä niin”, hän sanoi, ja pudisteli päätään. “Se ei olisi reilua.”
“Minä mieluummin kuolen janoon!” sanoin topakasti.
“Me emme kuole niin, tai ikäänny.” Emily sanoi, eikä enää hymyillyt.
“Eikö ole mitään muuta vaihtoehtoa?” kysyin anellen. “Ja miten niin en ikäänny?”
“Eläimen verellä voi tyydyttää janon.” Michael puhui taas. “Minä olen 100 vuotta vanha.” Se riitti vastaukseksi toiseen kysymykseen. Minun ei olisi pakko juoda ihmistenverta, se piristi. Olisin aina nuori, voisin asua Kaliforniassa ikuisesti.
“Me emme nuku, tai meidän ei tarvitse levätä. Olemme voimakkaita, vastasyntyneet erittäin voimakkaita, emme voi oleilla auringossa… “ Emily luetteli vielä jotain muutakin, mutta en voinut enää keskittyä.
Minä en voisi oleilla auringossa. Minä olin muuttamassa Kaliforniaan, ja nyt en voisikaan oleilla siellä.
“Miksi? Miksi emme voi oleilla auringossa?” tivasin kuumeisesti.
“Se paljastaa meidän olevan erilaisia. Iho kimaltelee“, Emily sanoi, “ ja ihmisten joukkoon sulautuminen ei onnistuisi silloin.”
“Olemmeko nytkin Seattlessa?” kysyin kauhuissani.
“Kyllä”, molemmat vastasivat yhteen ääneen.
Nousin pois sängyltä, minun elämäni oli kerta kaikkiaan pilalla. Aloin kävellä edes takaisin, Emily ja Michael katsoivat minua huolissaan, tai ainakin Emily. Minä aikoisin elää eläimillä, ja sateessa ikuisesti. Luultavasti joutuisin olemaan yksin, koska he elivät ihmisillä. Mitenkähän kauan edes karkaamisestani oli.
“Montako päivää minun muutokseni alkamisesta on?”
“Neljä”, Michael vastasi.
Minua etsittiin varmasti, Justin oli nimittäin elossa, ja tuskin tiesi mitään mihin olin kadonnut. David jäisi varmasti kiinni, ja häntä alettaisiin epäillä. Hän kertoisi tai oli jo kertonut Emilystä. Meidän pitäisi häipyä äkkiä.
“Me ei voida jäädä tänne”, sanoin vakavana. “Minua etsitään, ja se hakkaaja kertoo Emilystä.”
“Me emme asu edes täällä”, Emily sanoi minulle. “Voimme lähteä heti.”
“Tämä on hotelli nimittäin”, Michael jatkoi, ja katseli ympärilleen. "Olemme vain läpikulku matkalla."
“Miten saitte minut tänne sisään?” olin yllättynyt.
“Parvekkeen kautta, ja sitä kautta sitä on lähdettäväkin.” hän jatkoi.
“Mitä jos hän haistaa ihmisen?” Emily kysyi.
“Älä hengitä”, Michael sanoi minulle.
Miten voisin muka olla hengittämättä, pakko kai sitä oli yrittää.
Minun laukkuni oli Justinin autossa, eli omaisuutta ei ollut. He pakkasivat vaatteensa nopeasti laukkuihin, ja kantoivat ne parvekkeelle. Menin perästä pidättäen hengitystäni. Se ei edes tuntunut vaikealta. Ketään ei näkynyt, joten Michael loikkasi ensimmäisen kerroksen parvekkeelta sulavasti maahan. Emily käski minun mennä perässä, tuntui kamalalle kuvitella loikkaavansa alas monta metriä. Hyppäsin alas yllättävän sulavasti, ja Emily tuli perässä. Sillä hameella, ja niillä koroilla se oli todellinen mallisuoritus. Pakkauduimme mustaan hienon näköiseen autoon. Tämä oli se auto jonka olin eilen rakennuksen pihassa nähnyt. Silloin en aavistanut hotellissa asuvan vampyyreja. Saatoin hengittää jo autossa, vaikka hengittämättä olokaan ei tuntunut missään.
“Siksikö sinä olisit avannut ikkunan?” oivalsin sen nyt. “Minä olisin hyökännyt ihmisten kimppuun, ja jäänyt koukkuun vereen.”
Michael ei vastannut mitään, joten tiesin sen olevan totta. Juttelin Emilyn kanssa niitä näitä, ja matka sujuikin ihan mukavasti. En vain tiennyt yhtään minne olimme menossa.
“Minne me menemme?” kysyin ensimmäisen kerran, vasta kun kolmen tunnin ajon jälkeen pysähdyimme tankkaamaan.
“Me vietämme aikaa milloin missäkin.” Emily vastasi iloisesti. “Minnekään ei voi jäädä liian pitkäksi aikaa, kun ei vanhene yhtään.”
Ajoimme taas monta tuntia rupatellen. Emily oli mukava, sitä ei voinut kiistää. Meillä oli vain hieman eri makumieltymykset. Muuten heidän kanssaan eläminen olisi ollutkin varmaan ihan kivaa. Janoni alkoi kasvaa matkan aikana, mutta yritin käyttäytyä mahdollisimman tavallisesti. Yritin olla hengittämättä, jotten haistaisi autoonkaan minkäänlaisia kiusauksia. Yhdessä vaiheessa Emily kääntyi katsomaan minua, varmaankin sen takia kun olin ollut niin kauan hiljaa.
“Hänen silmänsä ovat ihan mustat”, hän sanoi Michaelille.
“Minusta hänet pitäisi viedä Alaskaan”, tämä vastasi. Miten nuo asiat taas sai yhdistettyä toisiinsa?
“Juurihan me aloimme tuntea hänet”, Emily sanoi vastaan.
“Hän olisi heidän kanssaan paljon onnellisempi”, Michael totesi värittömästi. Joitakin asui siis Alaskassa.
“Kenen kanssa?” kysyin ensimmäisen kysymyksen pitkään aikaan, ja päästin ilmaa keuhkoihini. Tunsin kuinka nenääni tunkeutui huumaava tuoksu, en enää ajatellut mitään. Nopeasti kiipesin penkin yli takakonttiin ja potkaisin takaluukun auki, ja syöksyin liikkuvasta autosta pihalle.
Tien vierellä kasvoi tiheää metsää, puut vilisivät silmissäni. Haistoin nyt tuoksun paljon voimakkaammin, silloin näin sen. Pysähdyin kuin seinään: peura seisoi puiden katveessa, ja tarkkaili ympäristöään. Se selvästi aisti minut, en päästänyt risaustakaan ja kiersin sen taakse. Hyökkäsin takaa päin, ja yhdessä rusauksessa sen silmistä sammui elämän liekki. Painoin hampaani sen kaulaan, ja tunsin kuinka veri tyydytti janoani. Päästin peuran viimein otteestani, ja pystyin taas olemaan kohtuu rento.
Suunnistin omaa hajujälkeäni takaisin autolle, totta kai he olisivat pysähtyneet. Olivathan? Mitä jos he olisivatkin kamalan vihaisia minulle. Sanoisin etten pystynyt hillitsemään itseäni, niin kuin en pystynytkään. Olin juuri pamauttanut takaluukun saranoiltaan, ei helkkari. He olisivat varmaan suunniltaan. Palasin takaisin tienvarteen, ja näin automme pysäköitynä. He seisoivat sen vieressä, juoksin heidän luokseen.
“Olen kamalan pahoillani!” sanoin vilpittömästi.
“Kaikki on ihan kunnossa”, Emily vakuutti.
“Paitsi auto”, Michael korjasi.
“Ole hiljaa”, Emily kivahti takaisin.
Menimme kaikki takaisin autoon, ja ajoimme hiljaisuuden vallitessa monta tuntia. Ainoa ääni oli takaluukun hienoinen kitinä.
“Ikävästi inisee tuo takaluukku”, Michael sanoi viimein, kai yritti rikkoa hiljaisuuden.
“Keitä siellä Alaskassa oikein asuukaan?” sanoin nolona, ja ajattelin hänen varmaan luovuttavan minut innosta hihkuen uuteen perheeseen.
“Cullenit ja Tanyan perhe”, Emily vastasi.
“Kumpaan minä sitten menen?” kysyin varovasti.
“Saat ihan itse päättää.” Emily sanoi haikeasti.
Ajoimme monta päivää putkeen, ja saavuimme Alaskan rajalle. Michaelista tuli rasittavampi koko ajan, koska hänellä oli jano. Marisi milloin mistäkin, ja Emily valitti hänelle. Minä vain istuin takana, ja kuuntelin takaluukun kitinää. Ehkä Alaskassa olisi mukavaa….
Saavuimme kylään, jossa Cullenit asuivat.
“Tietääkö ne, että olen tulossa?” kysyin Emilyltä. Olin ajatellut asiaa vasta nyt.
“Ei, mutta kyllä ne sinut huolii.” Michael vastasi hänen puolestaan.
“Jos et pidä heistä, jatkamme matkaa Tanyan luo”, Emily puhui Michaelin puheiden päälle.
Ensimmäisenä ovelle ilmaantui mustahiuksinen, ja siro tyttö. Hän oli yhtä kaunis kuin Emily, tai yhtä kaunis kuin minä. Ajatus sai minut hymyilemään leveästi.
“He tulivat!” hän huusi.
“Kyllä he tiesivät”, sanoin Michaelille. Hän vain kohautti olkapäitään, ja näytti jurolta.
“Mennään”, Emily sanoi, ja yritti hymyillä.
“Mitä jos he eivät pidä minusta?” kysyin huolissani.
“Niitä on niin monta, että kyllä suurin osa sinut kelpuuttaa”, Michael murahti. Emily tuuppasi häntä.
Me kävelimme sisään tytön auki jättämästä ovesta. Vastassa vaaleahiuksinen Emilyn ikäisiltä näyttävä mies sekä ruskeahiuksinen nainen, molemmat olivat kauniita.
“Me olemmekin jo odottaneet sinua.” nainen sanoi, ja hymyili aurinkoisesti. Tämä kuulosti pelottavalta, nämä olivat varmaan vielä hullumpia kuin Michael.
“Hän pitää teitä hulluina”, huoneeseen juuri kävellyt poika sanoi. Hänen kuparinruskeat hiuksensa olivat sotkuiset, ja hän oli todella komea. Yritin hymyillä nolona, ja kaikki molemmat vastasivat siihen suuresti. Michaelin vastakohta herra ja rouva päivänsäde, alkoivat kertoa perheestään. En oikein kuunnellut, koska Michael näytti niin pahoin voivalta.
“Mikä sinua vaivaa?” kysyin häneltä kuiskaten. Kaikki kääntyivät katsomaan meitä.
“Taidan mennä autoon odottamaan.” hän mutisi ja oli juuri lähdössä.
“Älä jätä minua tänne?” sihahdin hänelle, ja tartuin hihaan.
Emily katsoi meitä kummissaan, kuten kaikki muutkin. Halusin istumaan turvalliseen autoon.
“Hän haluaa autoonne”, poika sanoi julki taas ajatuksiani. Mikä helkkarin psykopaatti tuo oli olevinaan? Poika nauroi ääneen, ja silmäni suurenivat kauhusta. Juoksin nopeasti autoon ja suoraan takapenkille. Michael tuli perässä, ja istui eteen.
“En tiedä haluanko jäädä tänne”, sanoin hiljaa. “He vaikuttavat hieman…”
“Oudoilta”, Michael jatkoi lausettani. Nyökyttelin ahkerasti.
“Etkö ole ennen tavannut heitä?” kysyin häneltä kummissani.
“He ovat Emilyn ystäviä.”
“Se poika oli kaikista oudoin…” sanoin peloissani.
“Vampyyreilla voi olla kykyjä, hän osaa luultavasti lukea ajatuksia.” Michael sanoi myötätuntoisesti. “Minusta hän ei toiminut kovin hyvin, kun ajattelee sinun olevan ehdokas uudeksi perheenjäseneksi.”
“Missä Emily viipyy?” kysyin murheellisena.
Minä en tainnut olla toivottu lisä perheeseen, kun otettiin noin hyvin vastaan. Pääsisinköhän edes toiseen perheeseen… Michael oli ihan okei, vaikka vähän kuiva kaveri. Ehkä voisin elää heidän kanssaan kuitenkin.
“Sinä vaikutat siltä että haluat päästä minusta eroon, mutta voisinko silti jäädä?” kysyin häneltä anellen.
“Jos sinä et halua jäädä tänne, ei sinun todellakaan ole pakko”, hän vastasi, ja olin helpottunut.
“Kiitos”, sanoin iloisesti. “Anteeksi tuosta takaluukusta muuten…”
Hän vain hymyili, ja istuskelimme hiljaa vähän aikaa.
“Minä käyn katsomassa, mikä sillä Emilyllä kestää”, hän lopulta huokaisi, ja lähti.
Hyvä että hän kerkesi ovesta sisään, ennen kuin se psyko-poika tuupattiin ulos. Mitähän tämä tarkoitti? Nyt en antaisi hänen lukea ajatuksiani.
Aloin luetella mielessäni aakkosia: Aa, bee, cee, dee, ee… poika koputti ikkunaan… äf, gee, hoo, ii, jii, koo…
“Voinko tulla sisään?” hän kysyi ikkunan läpi.
Äl, äm, än, oo, pee… ovi aukesi ja hän istui eteen. Quu, är, äs, tee, uu…
“Voitaisiinko jutella?” hän kysyi.
Vee, tuplavee, äx, yy…
“Lakkaa hokemasta niitä aakkosia!” hän huudahti.
“No?” kysyin tylysti, ja hoin samalla itselleni: älä ajattele mitään, älä ajattele mitään.
“Olen pahoillani”, hän sanoi tasaisella äänellä. “En halunnut säikäyttää sinua.”
Joo niin varmaan… perhana… ei saa ajatella mitään. Keskityin tuijottamaan tuolin selkänojaa edessäni.
“Ihan tosi”, hän sanoi vetoavasti, “ja lopeta tuo äläajatteleminen.”
Miksi sinä olisit muuten lukenut ajatuksiani ääneen, jos ei säikäyttämiseen. Tämähän on aika kätevää, minun ei tarvitse ikinä puhua sinulle. En kääntänyt katsettani häneen, ja odotin vastausta.
“Halusin vain osoittaa, että minulla on joku taito.” hän sanoi nolona ja lisäsi. “Sinä kyllä tulet puhumaan, koska olen varma että haluat jäädä meille.”
Miksi?
“Meidän perhe on paljon mukavampi, kuin se toinen”, hän totesi yks kanttiin.
Omakehu haisee… tiedäthän? Hän vain nauroi.
“Tiedätkös minua ei totta puhuen päästetä sisään,” hän sanoi virnistäen, “, jos sinä et ole mukana.” Nauroin ääneen. Mitäs ajoit minut pois, ja minusta tämä auto on oikein mukava.
“Mitä pidempään me ollaan täällä”, hän vastasi ajatuksiini, “sitä kauemmin isukkisi joutuu olemaan tuolla?”
Isukki? Minun isäni on kuollut, joten mitä ihmettä höpiset?
“Tarkoitan Michaelia”, hän vastasi.
Ajattelin Michaelin pahoinvoivaa ilmettä, ja miten hän oli luvannut minun jäädä asumaan heidän kanssaan. Kiipesin penkin yli takakonttiin, ja avasin vaivatta rikkinäisen luukun. Inhottavaa, kun ei ollut enempää kuin kaksi ovea autossa. Michael oli kyllä ollut aika ymmärtäväinen, ottaen huomioon mitä tein luukulle.
“Mitä sinä teit luukulle?” poika kysyi uteliaana, kun olin astunut ulos.
Nauroin, ja muistelin sitä päivää. Hänkin yhtyi nauruun, mutta ei ollut kertonut vielä edes nimeään.
“Edward Cullen”, hän sanoi ja aukaisi oven.
Wendy Roberts, ajattelin astuessani sisään uudestaan. Michael istui sohvalla hymyillen tekohymyä, ja nyökkäilen vaaleahiuksisen miehen puheille.
“Olen Carlisle Cullen”, vaaleahiuksinen sanoi, ja käveli kättelemään minua, kun huomasi meidät. “En kerinnyt esittäytyä tuossa ennen lähtöäsi.”
Mustahiuksinen tyttö juoksi portaat alas nopeasti, ja tuli seisomaan Edwardin viereen.
“Tiesin hänen tulevan mukanasi”, hän hihkaisi.
“Tämä on Alice”, Edward sanoi minulle. “Rosalie, Emmet ja Jasper ovat metsällä nyt. Ajattelimme, että sinun on helpompi asettua taloksi, jos täällä ei ole hirveästi porukkaa.”
“Wendy”, sanoin hänelle yrittäen hymyillä samalla.
“Esme on sinun huoneessasi Emilyn kanssa.” Alice sanoi iloisesti.
“Minulla on huone?” kysyin ihmeissäni.
“Totta kai”, hän sanoi aivan kuin se olisi itsestään selvyys. “Heti kun näin sinun olevan tulossa, aloimme laittaa sitä valmiiksi.”
Näki?! Nyt pitää rauhoittua, en juokse toista kertaa autoon. Edward tyrskähteli, käännyin katsomaan häntä murhaavasti. Lue vain minun ajatuksiani, mutta voitko edes esittää ettet tee sitä! Ajattelin kiukkuisesti. Hän vakavoitti ilmeensä, mutta silmät näyttivät edelleen nauravaisilta. Samalla huomasin niiden olevan ruskeansävyiset, eikä punaiset.
“Eläimien sivuvaikutus”, hän sanoi hymyillen.
“Haluatko nähdä huoneesi?” Alice kysyi.
“Joo”, sanoin hymyillen.
Alice juoksi portaisiin, ja jäi odottamaan minua niiden yläpäähän. Ennen kuin astuin portaisiin vilkuilin vielä Michaelia, joka olikin jo lähtenyt. Alice oli jo kadonnut, vain yhden huoneen ovi oli avoinna, joten ajattelin sen olevan minun. Käytävällä oli paljon maalauksia, ja kaikki näyttivät todella hienoilta. Seinät olivat valkoiset, ja käytävän matot leikittelivät kullan sävyillä. Menin avonaisesta ovesta sisään, ja näin Emilyn. Hän rupatteli parhaillaan ruskeahiuksisen naisen kanssa, joka oli luultavasti Esme.
“Sinä olet siis Esme.” sanoin kätellessäni häntä.
“Kyllä”, hän vastasi hymyillen, “ja sinun on oltava Wendy. Olen pahoillani Edwardin takia.”
“Se on okei”, vastasin hymyillen.
Hän katseli minua hymyillen, ja alkoi jutella taas Emilyn kanssa. Katselin huonettani, jonka seinät olivat valkoiset. Sohva seinän vieressä oli tummanruskea, ja sen käsinojalla kultainen viltti. Mattokin oli kultainen, muistutti paljon käytävässä olevia. Vaatekaappi oli tummanruskeaa puuta, ja kampauspöytä näytti olevan samaa materiaalia. Kokovartalopeilin karmit olivat myös tummanruskeat. Huone ei sinänsä ollut iso, mutta peili suurensi sitä. Se oli niin erilainen kuin kotona, rakastin tätä huonetta. Kullan värit toivat esiin auringon, jonka alle en koskaan voisi elää.
“Rakastan sitä”, sanoin Alicelle onnellisena.
“Minulla ja Esmella on aika hyvä maku.” hän totesi, ja hymyili.
“Minun pitää lähteä”, Emily sanoi hymyillen surullisesti. “Michael varmaan jo odottaa.”
“Minä tulen käymään alhaalla myös”, sanoin hänelle. Halusin hyvästellä molemmat kunnolla, olivathan he pelastaneet minut kuolemalta sekä auttaneet minut vampyyrin elämän alkuun. Emily halasi Esmea ja Alicea, ja lähdimme alas.
Hän hyvästeli Carlislen sekä Edwardin, ja kävelimme ulos. Haistoin ilmassa ihanan tuoksun, mutta tunsin hillitseväni itseni.
Michael nousi ylös autosta, en oikein tiennyt mitä sanoa. Emily katsoi minua surumielisesti, ja Michael näytti vaivaantuneelta. Halasin Emilya tiukasti, ja katsoin Michaelia kulmat kohollaan.
“No hyvä on”, hän mutisi. Halasimme pikaisesti.
“Nähdään”, sanoin murheellisena, “ja kiitos.”
Molemmat hymyilivät, ja menivät takaisin autoon. En ollut edes nähnyt toista perhettä, mutta halusin jäädä tänne. Se vain tuntui oikealta. Katselin auton loittonevaa takapuskuria, ja ajattelin Emilya. Hänelle oli varmaan kova paikka, kun en jäänyt elämään heidän kanssaan. Toivoin, että näkisimme vielä. Kävelin hitaasti takaisin sisälle, kaikki muut olivat häipyneet näköpiiristäni. Kävelin portaat ylös omaan huoneeseeni. Voisin tutustua muihin myöhemminkin. Kävin selälläni kultaiselle matolle, ja tuijottelin kattoa hyvän aikaa.
A/N: Kommenttia, jos kerran luit tänne asti
