A/N: Kiitos kommenteista
jennumiu ja
Lööperiikka 
. Uusi luku on täällä ja muistakaa laittaa kommentit.
13. Unelma vai painajainen
Wendy
Näpertelin uutta helminauhaani. En tiennyt oikein pidinkö siitä, vai en. Ihmissilmällä jokainen helmi olisi ollut täydellisen pyöreä, mutta vampyyrina erotin pienimmätkin kuprut niiden pinnoissa. Laitoin sen takaisin rasiaan ja tuhahdin. Auoin kampauspöytäni laatikoita ja etsin jotain toista korua kaulaani. Kyllä niitä riitti, muttei mikään oikein tahtonut miellyttää. Turhautuneena laitoin helmet kaulaani ja otin taas pois.
Ilman korua olisi ehkä paras. Punnitsin vaihtoehtoja, mutten osannut millään valita.
”Lewis!”, huusin juosten portaita alas. ”Lewis!” toistin, kun hän ei vastannut huhuiluuni.
”Tiedät, että olen täällä”, hän murahti olohuoneesta. Päivän sanomalehti oli taiteltuna sohvapöydällä.
Huone oli sisustettu melko tummilla väreillä ja Lewis inhosi koko taloa. Tummasta puusta valmistetut huonekalut olivat kamalia ja hän inhosi raskaita verhoja ikkunoiden edessä. Makuuhuoneen tummanpunainen päiväpeite oli liian hallitseva. Keittiölle en vaivautunut tekemään mitään, joten se oli luultavasti hänen lempihuoneensa.
Lewis ei edes koskaan halunnut ostaa meille asuntoa. Minä halusin ja tarvitsin talon. En pitänyt elämästä tien päällä. Oli pakko olla paikka johon palata, vaikkei siellä kauaa viipyisikään. Mankumalla sain hänet hankkimaan sen pienen luukun johon sisältyi makuuhuone, olohuone, keittiö ja kaksi kylpyhuonetta. Kylpyhuoneetkin olin muuttanut vaatehuoneiksi.
”Helminauha vai ilman?” kysyin totisena ja esittelin kaulakorua.
”Helminauha”, Lewis vastasi vilkaisemattakaan suuntaani.
Kurtistin kulmiani vihaisena. ”Et edes katsonut.”
”Ostin sen ihan vasta, joten pidät sitä”, Lewis ei hirveästi valittanut rahan käytöstä, mutta ei hän voinutkaan olla täydellinen.
Hänen hermojensa venyttäminen oli todellista hupia, hän suuttui harvoin, eikä koskaan raivonnut. Yleensä hän poistui huoneesta ja katosi jonnekin lyhyeksi ajaksi. Riidasta ei puhuttu sen jälkeen mitään, eikä anteeksi pyydelty. Hän ei koskaan pyytänyt anteeksi tai käskenyt minun pyytää anteeksi. Ei edes silloin, kun heitin häntä kalliilla vaasilla, jonka olin halunnut ehdoitta. Lewis oli parasta seuraa, mitä olin koskaan kuvitellut. En halunnut lähteä hänen luotaan tai kertoa Voltureille hänen suunnitelmastaan.
Emme vain oikein olleet päässeet eteenpäin. Kyvykkäitä vampyyreja oli harvassa, koska Aro oli kerännyt joukkoihinsa mittavan määrän. Eikä Lewis halunnut kertoa aikeitaan kenellekään, ilman varmuutta, että he olisivat luotettavia. Aro olisi varmasti mestauttanut meidät molemmat, jos olisi tiennyt pienestä projektistamme.
Kiinnitin helminauhan niskani taakse ja Lewis tuijotti tyhjää televisiota. Istuin hänen viereensä ja nostin jalkani sohvapöydälle. Mies pudisteli päätään, katsoessaan paljaita varpaitani.
Hän ei näyttänyt erityisen mietteliäältä. Katsoi mustaa ruutua liikkumattomana. Pari vaaleahkoa laineikasta hiusta oli karannut tarkkaan asetellusta kampauksesta. Lewis ei aina ollut ihan viimeistelty, eipä sillä ulkonäöllä tarvinnutkaan.
”Pitäisikö käydä metsästämässä?” Lewis mumisi puoliääneen. Kuulin silti hyvin.
Kohautin olkapäitäni. ”Ei nyt välttämättä”, minulla oli aina jano, ja se ei läheskään aina pysynyt hallinnassa .
”Sitten ei tarvitse”, hän totesi ja korjasi valuvaa paidan hihaansa. Hänellä oli aina tapana kääriä kauluspaitojen hihat kyynärpäihin asti. Mauttoman näköistä.
Lewis ei suosinut turhaa teurastusta. Metsästimme joskus hirvittävän kaukana Berliinistä, jossa pieni asuntomme sijaitsi. Mitä laajemmalla alueella kuolemia tapahtui, sitä vähemmän niihin kiinnitettiin huomiota.
Berliini ei ollut paras vaihtoehto. Sää ei ollut hirvittävän pilvinen ja jouduimme liikkumaan hämärän aikaan. Saksa sijaitsi hyvällä paikalla Euroopassa, muuten sinne ei olisi muutettu.
“Seuraavasta reissusta saattaa tulla pitkä”, hän mumisi ja haroi hiuksiaan. Kampaus alkoi harottaa hölmösti.
“Kuinka pitkä?”, kysyin. Kurottauduin hymyillen korjailemaan hänen kampaustaan. Asettelin pystyssä olevia hiuksia hänen korvansa taakse. Hän ei vastannut.
Lähtiessämme viikkoa myöhemmin olin pakannut Lewisin kehotuksesta kolme matkalaukullista vaatteita. Hän ei usein suositellut sellaista tavara määrää, joten sivelin taloni oven karmeja pitkään. En olisi halunnut lähteä. Se oli kiva talo. En silti kääntynyt edes katsomaan sitä astellessani autolle.
Lewis ei koskaan kertonut tarkkaan minne olimme menossa. En minä erityisemmin välittänyt, mutta olisin halunnut tietää kauanko olisimme poissa. Mies osasi kyllä varoa, jos matkasta oli kääntymässä hälyttävän pitkä, hän ei tosiaan kertoisi sitä minulla.
Istuimme Ranskalaisessa ravintolassa ja Lewisin mukaan tarkkailimme. Olin korviani myöten kyllästynyt koko maahan. Siellä vierailtiin monta kertaa kuussa. Ja harjoitimme tarkkailua. Ikinä en huomannut mitään tarkkailtavaa.
Kahdessa vuodessa Lewis ei ollut huomannut mitään tarkkailemisen arvoista. Kaikki vampyyrit olivat liian mitättömiä miehelle. “Hänestä ei ole hyötyä”, hän yleensä vastasi närkästykseeni. Pitäisi osata kiduttaa ihmisiä pelkällä katseella tai aiheuttaa aistit turruttavia myrkkypilviä.
“Lewis-” olin aloittamassa, mutta hän hiljensi minut katseellaan. Tarkkailua ei sopinut häiritä.
Vakiovampyyrimme, käveli vähän ajan päästä sisään erikoisen näköinen yksilö perässään. Minun toiveeni eivät juuri nousseet, hän ei saisi kuitenkaan mitään merkittävää aikaan ja me ajaisimme Aasian halki etsimään tappajia, tai jotain yhtä typerää.
Tuttumme viittasi meidät takahuoneeseen ja tarjoilijat eivät kiinnittäneet mitään erityistä huomiota. Kuljimme keittiön läpi tyhjään toimiston tapaiseen huoneeseen, sen kalusto oli raahattu jo kauan sitten pois. Keskellä oli kaksi tuolia ja niihin sidottuina pahaa aavistamattomat uhrit. Olihan se julmaa, muttei mitään Volterraan verrattuna.
Ehdokas oli tyttö, joka ei varmasti ollut kuuttatoista vanhempi. Mustat hiukset valuivat epätodellisen suorina olkapäiden yli. Ne eivät kihartuneet lainkaan. Otsatukka oli yli pitkä, mutta sen takaa tuijotti kaksi viininpunaista silmää. Hänellä ei ollut kenkiä mutaisissa jaloissaan ja hänen hameensa vaaleanruskea kangas oli pinttynyt. Lyhythihainen paita paljasti ohuet käsivarret. Nyrpistin nenääni hiukan.
“No mitä osaat?” Lewis äyskähti vampyyrille tylysti. Hänen ystävänsä napsautti valot päälle ja tyttö ei sanonut mitään.
“Voi luoja”, narisin tympääntyneenä. Hirvittävä vaiva oli tämänkin tapaamisen takana.
“En voi näyttää sitä ainakaan heillä”, tyttö totesi terävällä äänellä. “Ette te ymmärrä, ellen näytä teille”, hän jatkoi ja käänsi synkän katseensa minuun. Ohuilla huulilla karehti heikko hymy, joka ei ollut lähelläkään ystävällistä.
Käännyin Lewisin puoleen, muttei hän ollutkaan siinä. Koko huone oli muuttunut. Sen valkeat seinät ja avarat ikkunat saivat hengitykseni kiihtymään. Flyygeli seisoi tutulla paikallaan ja jokainen maljakko oli ehjänä kirjahyllyn päällä.
Katseeni lipui portaisiin, jonka yläpäästä pystyi kuulemaan nahistelun ääniä. Tunnistin niistä jokaisen helposti.
“Siitä onkin jo aikaa Wendy”, Edward naurahti.
Hän oli ilmestynyt istumaan flyygelin penkille tyhjästä. Kuparin ruskeat hiukset olivat sotkuiset, kuten muistoissani. Poika painoi kosketinta huoneen haihtuessa pois.
Räpyttelin kiivaasti, kun tunkkainen toimisto palasi silmieni eteen. Lewis tuijotti mustahiuksista tyttöä ja minä yritin saada hengitystäni tasaantumaan. Kohdatessani tytön katseen hänen hymynsä paljasti pienet valkoiset hampaat. Virnistyksessä oli jotain hullua.
“Teitkö sinä sen?” kysyin hiljaa.
“Voin piinata uhriani hänen pahimmilla painajaisillaan”, hän vastasi mahtipontisella äänellä, “tai tuudittaa heidät suurimpiin unelmiinsa. “
Minulla ei ollut hajuakaan, kumman hän oli minulle näyttänyt. Se teki oloni hyvin epävarmaksi. Tytöstä huokui voima ja Lewis oli varmasti huomannut sen.
“Viimeinkin toit näytille jotain hyvää” Lewis sanoi tylysiintyneellä äänellä, hän kaivoi taskustaan rahatukon ja ojensi sen ystävälleen. “Sinä, tyttö”, hän jatkoi ja viittasi kädellään ovelle. “Lähdet meidän mukaamme.”
Hän luuli pääsevänsä Volterraan, mutta joutuisi pettymään. Lewis selitti kaikille kiertävänsä Eurooppaa ja etsivänsä lisää vampyyreja Arolle. En uskonut hänen edes kertovan tytölle omasta suunnitelmastaan. Matka Italiaan vain viivästyisi ja viivästyisi ja viivästyisi… Ehkä hän olisi tyhmä, eikä arvaisi mitään tai pahimmassa tapauksessa lähtisi omin lupineen Aron tykö. Lewis tekisi kyllä kaiken estääkseen sen.
Me istuimme hotelli huoneessa. Se oli kaunis, viehättävä, hienostunut ja kallis hotelli. Sisustettu luonnonvalkealla ja kullalla. Silittelin päiväpeitettä, johon oli kirjailtu vaaleanpunaisia ruusukuvioita.
Lewis kantoi matkalaukut sisään mulkaisten minua pahasti. Ei paino ollut ongelma, mutta mies ei pitänyt tavastani juoksuttaa , häntä omilla asioillani. Menin hakemaan laukut ovelta ja muistutin kolmannesta, joka oli vielä alhaalla. Vastaukseksi sain ärtynyttä mutinaa.
Lajittelin vaatteitani värien mukaan pinoiksi sängylle. Olisi pakko pukea tyttö uudestaan ryysyjen sijaan. Ei tämän seurassa kehtaisi muuten näyttäytyä.
Punainen näyttäisi ehkä parhaalta, tai vaaleanpunainen. Mietiskelin itsekseni ennen, kuin he astuivat sisään: Lewis kantaen omaa salkkuaan, mutta myös minun kolmatta laukkuani. Tyttö seurasi perässä, kuin aave.
“Saat valita näistä kaikista”, sanoin hänelle tekopirteästi. Hän hymyili oudosti pyyhkäisten otsatukkaansa hiukan sivuun.
“Et vaikuta kovin anteliaalta”, hän totesi tuijottaen vaate röykkiötä. Olin juuri tarjonnut ilmaisia merkkivaatteita, enkä vaikuttanut anteliaalta. Jätin tytön typerän kommentin omaan arvoonsa.
Näpersin nukkaa irti paidastani. “Mikä nimesi on?”
“Rochelle”
“Koko nimi?” täydensin kysymystä.
“Olen vain Rochelle”, hän mutisi myllertäen vaatteitani, jotka juuri olin asetellut nätteihin pinoihin.
Otsatukka valahti takaisin silmille, kun hän tutki hameitani. Rochellella oli terävä leuka, joka korostui otsatukan myötä erikoisesti. Ohuilla pienillä huulilla karehti kissamainen hymy, kun hän valitsi käsivarrelleen vaatteitani.
Olin jo tarttumassa punaiseen mekkoon, jota rakastin, mutta hillitsin itseni. Lewis ostaisi uusia.
A/N: Kommentit?
