A/N: Jatkan tietysti!Kiitos kaikille jotka tykkäätte, tätä on niin ihana kirjoittaa. Kiitos pitkistä kommenteista.
Joten tässä olisi kahdeksas luku, ja ihanaa jos kommentoisitte sitäkin. Voisi olla parempikin ja yritin tehdä pitkän ja kaikkea. Mutta sanokaapa te..
8. Pohjalla
Rehellisesti, en ikinä kuvitellut joutuvani tekemään mitään tällaista. Yritin kuunnella tarkkaan ja haistella, mutta särky oikeassa kädessä sumensi aisteja. Olin etsinyt jo niin tarkkaan, totta kai se jostain tulisi vastaan, mutta tarvitsisin sitä aika äkkiä. OllessaanVoltureista hirveimpien silmätikku, joutui todella tottumaan kaikkeen, aivan kaikkeen.
Palasin suurehkoon huoneeseen, jossa Jane ja Alec odottivat. Molemmat hymyilivät pirullisesti, he olivat niin häiritsevän samannäköisiä.
”En löy-”, lopetin lauseen kesken, koska Jane kikatti niin rasittavasti.
”Ehkä meidän ei kannata jatkaa vielä, et varmaankaan pysty keskittymään”, Alec naurahti ilkeästi.
”Jatkan siis etsimistä”, että heitä pystyikin vihaamaan. ”Ettekö oikeasti voi kertoa missä se on?”
”Tottakai”, Jane hymähti,”mutta asia erikseen haluammeko kertoa.”
”Taidan arvata vastauksen.”
”Mennään Alec”, Jane nauroi. Astelin heidän perässään pois huoneesta, ja minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin ruveta etsimään uudestaan.
Koluttuani pari tornia päätin käydä katsastamassa oleilu huoneen, mikä olikin aika täynä vampyyreitä. Huomasin Demetrin, kun hän istui punaisessa nojatuolissa, ehkä hänestä olisi apua.
”Sinä osaat jäljestää”, totesin pyyhällettyäni hännen lähelleen.
”Niin?” Demetri ei ollut kamalan puhelias tapaus.
”Minä tavallaan hävitin yhden jutun….tai oikeastaan se piilotettiin…en löydä sitä.”
”Mitä hävitit?”
”Se..vähän noloa..oikeastaan…” mumisin epämääräisiä, hän tuijotti odottaen vastausta. En vain voinut sanoa sitä ääneen, ettei kukaan vain kuulisi. Vilautin hänelle pikaisesti oikeaa kättäni, mikä sai hänet nauramaan kovaäänisesti, kaikki kääntyivät katsomaan.
”Tämä ei ole yhtään hauskaa”, sihahdin. Demetri ei lopettanut hohottamista, mutta nousi ylös tuolistaan. Hän käveli verkkaisesti ovea kohti ja yritin tuuppia häntä ehjällä kädelläni, kaikki tuijottivat edelleen.
Demetri näytti johdattavan meitä kirjastoon, hohotuksensa lomassa. Kun viimein paukautin kirjaston ovet kiinni, aloin kypsyä häneen.
”Voitko auttaa löytämään sen?” ärähdin hiljaa, koska pelkäsin vieläkin jonkun kuulevan.
”Ehkä”, hän sai pihistyä naurunsa lomasta.
”Sinähän muutenkin löydät jokaisen ja ihan mistä vaan”, anelin.
”En ole erikoistunut ru-”
”Älä”, kiljahdin, hän ei saisi sanoa sitä ääneen, joku kuulisi kuitenkin.
”Osasit todella ärsyttää väärää henkilöä”, Demetrillä oli pakko olla todella kieroutunut huumorintaju, koska hän ei vain voinut lakata nauramasta.
”Auttaisit nyt”, pyysin nyyhkyttäen.
”Autan, autan”, hän naurahti. ”Haistan sinua, jotta pystyn jäljittämään sen.”
”Miksi?” olin luullut, että hän pystyi jäljittämään toisia enemmänkin mielen kautta.
”Jos et sattunut tietämään, niin etusormilla on aika vähän ajatustyötä”, hän katsoi minua virnistellen. Yritin olla, kuin en olisi huomannut älyäni ivaavaa äänensävyä.
Onneksi hän löysi sormeni ja toi sen minulle. Se oli kuulemma ryöminyt kolmannessa kerroksessa, en tiennyt että vampyyrien osat yrittivät palata takaisin. Se sulautui heti takaisin käteeni, mutta juureen jäi valkeaa ihoa vasten vielä valkeampi arpi. Ei sitä ihmissilmällä luultavasti huomaisi.
Demetri vietti välillä aikaa kanssa, en tiedä tekikö hän sitä säälistä vai muuten vain. Epäilin vahvasti, että hän yritti olla ystävällinen, kun Jane ja Alec kiduttivat minua minkä kerkesivät.
Toivoin kovasti, etten menettäisi enempää ruumiinosia, mutta kyllä tunnelin päässä näkyi hieman valoakin. Osasin jo hieman itse hallita taitoani, sain sen nopeammin vapautumaan, ei se aina toiminut. Edistystä kuitenkin tapahtui, vaikka Jane ei sitä ainakaan hyväksynyt millään. Joskus saisin hänet kiemurtelemaan lattialla paikallani, tai ainakin niin toivoin. Mutta en tänään, ajattelin kun kipu lävisti ruumiini, kuten jokaisena muunakin päivänä. Pystyiköhän sille tulemaan immuuniksi?
Samana iltana istuskelin muiden kanssa, olin lievästi sanottuna ulkopuolinen. Minua ei ollut olemassa heille, ja se oli varmasti Alecin aikaan saannosta, minua välteltiin luultavasti hänen pyynnöstään tai käskystään. Kukaan ei sentään tullut häätämään minua paikaltani pois. Havahduin lievästä horroksestani kun Heidin ja Chelsean puheet kääntyivät kiinnostavampaan suuntaan.
”Tiesitkö, että Lewis on tulossa takaisin?” Heidin silmät suurenivat, kun hän kuuli Chelsean kysymyksen.
”Lewis, Lewisko on muka tulossa takaisin?” hän kuulosti järkyttyneeltä.
”Kuulin kun Jane ja Alec puhuivat siitä”, Chelsea kuiskasi hiljaa. Epäilin vahvasti, ettei hänen olisi pitänyt kuulla sisarusten keskustelua.
”He mahtavat olla kauhuissaan”, Heidi hymähti pilkallisesti.
”Hieman, mutta paljon vähemmän kuin odotin”, Chelsea tuhahti. Minun olisi pakko kysyä kuka Lewis oli, aivan pakko.
”Anteeksi”, sanoin uteliaana, ”mutta kenestä te puhutte.” molemmat tapittivat minua ihmeissään, ehkä minun ei oletettu puhuvan.
”Periaatteessa hänelle voi puhua”, Heidi totesi, he olivat kyllä kamalia. Miksi minulle ylipäätänsä ei voinut puhua?
”Mutta Alec sanoi-”
”Kun Lewis astuu tänne, hänen käskynsä menettävät merkityksensä”, Heidi tiuskaisi keskeyttäen Chelsean vastaväitteen. Lewis taisi olla aikamoinen heppu, kun saisi noin suurta aikaan.
”Kerrotteko vai ette?” kysyin pyöritellen silmiäni.
”Aro, Caius ja Marcus muuttivat hänet ensimmäisenä”, Heidi papatti innoissaan, hän taisi rakastaa juoruja. No, kuka ei rakastaisi, minä ainakin nautin niiden kuulemisesta. ”Hän on heille oma, varsinkin Arolle. Ei ehkä uskoisi, mutta hän on heidän lapsensa.”
”No ei tosiaan uskoisi”, Aro ei vaikuttanut miltään isähahmolta, vaikka käyttäytyikin limaisesti.
”Heidän tilannettaan ei paranna ollenkaan se, että sinä saavuit”, Chelsea jatkoi kertomista.
”Enhän edes tunne sitä Lewisia”, totesin ymmälläni.
”Ei se ole siitä kiinni. Olet uhka: oppiessasi hallitsemaan kykyäsi, Jane ei ole niin tärkeä, kuin ennen. Lewis ja sinä saatte sisarukset tarpeettomiksi ja siitä he eivät tykkää”, hän puhui niin kuin Volterrassa vallitsi suuri salaliitto. Ja silloin tajusin mikä pelastaisi minut, Lewis. Hankkiutuisin hänen kaverikseen ja se olisi sillä selvä: Alec ja Jane menettäisivät ylivoimansa, heillä ei olisi enää otetta minuun.
”Milloin hän tulee?” kysyin Heidiltä säteillen.
”Viikon sisään kai”, se olisi aika pitkä aika… Kuinkahan monta sormea siinä ajassa pystyisi menettämään?
Tilanteeni ei ollut kovinkaan huono Volterrassa, olisi voinut olla huonomminkin. Sain uuden viitankin, koska entinen ”katosi”. Tiesin pirun hyvin minne se hävisi, mutta en halunnut vaikuttaa avuttomalta, joten en kertonut Arolle tai muillekaan. Hän olisi kuitenkin vain nauranut, ja se olisi ärsyttänyt. Silti halusin parannusta tilanteeseen ja takerruin tuntemattomaan henkilöön aivan liikaa. Laskin päiviä milloin salaperäinen Lewis saapuisi, häntä odottaen jaksoin päivästä toiseen. Minusta tuli hyvin varovainen, en halunnut kestää kidutusta. Piileskelin parhaani mukaan ja odottelin pelastajani saapumista. Rymysin jokaisen linnannurkan ajankuluksi ja katselin ällöttäviä maalauksia. Kului viikkoja. Lewista ei näkynyt.
Masensi, kolmen viikon odotuksen jälkeen sain tarpeekseni ja viha nousi pintaan. Olin juonut harvoin, vältellyt Janea, Alecia ja monia muita parhaani mukaan, raahautunut harjoituksiin, kaikki ihan turhaan. Lewis oli varmaankin keksitty hahmo, ja Alec ja Jane olisivat vain keksineet hänet, minun kiusakseni.
Katsoin kallista kultakelloani surullisena, se näytti kahtatoista, ilta tai aamu, ihan sama. Olisi aika saada päivän annos kidutusta, astelin tuttua huonetta kohti.
”Täällä ollaan”, mutisin, etsien varjoista samalla vampyyreita.
Minuun iskettiin aivan yllättäen ja yritin pitää silmät auki. Kipu repi heikkoja hermojani riekaleiksi.
”Etkö edes yritä puolustautua? Eikö olekin todistettu taas, ettei sinusta ole mihinkään.” Alec olisi saanut minut itkemään, jos vain olisin siihen pystynyt, mutta samalla yritin vapauttaa pään sisällä myllääviä tunteita. Epätoivo muuttui raivoon ja kivusta huolimatta yritin keskittyä ainoastaan siihen. Jane ivalliset huudot olivat viimeinen tikki, ja hänen kirkaisunsa myötä kipu loppui, kuin seinään.
Kipu oli pitänyt tunteet tavoittelemattomissa, mutta mieleni ollessa vapaa, saatoin tuntea kaiken kuluneilta viikoilta ja kohdistaa sen Janeen. Puristin silmät kiinni ja keskityin, mikä ei ehkä ollut kovin hyvä idea. Alkoi kuulua melua ja Alec manasi kovaan ääneen, en halunnut avata silmiäni ennen kuin pää tuntui tyhjältä. Paukahdusten ja metallisten kalahdusten hiljetessä avasin silmät räpäyttäen pari kertaa.
”Helvetin helvetti”, totesin katsoessani hävitystä. Alec oli kyykyssä selällään retkottavan Janen vieressä, hiippailin katsomaan, mitä oli tapahtunut.
”Sinä revit hänet”, Alec sähähti. Katsoin hänen viittaansa, joka oli repeytynyt monesta kohtaa, mutta hänen siskonsa vaatteet olivat kerrassaan riekaleina.
”Miten?” kysyin tyrmistyneenä.
”Pystyt tekemään näköjään mielelläsi aiheuttamaan aikamoista tuhoa.”
”Sinä et repeytynyt”, vastasin, tunsin suurta onnistumisen iloa, vaikka olinkin melkein tappanut jonkun.
”Juoksin pois täältä”, Alec murahti, katsoin ovea, siitäkin osa lojui puusäleenä lattialla.
”Hän ei näytä revityltä”, totesin, en kyllä koskaan ollut nähnytkään repeytynyttä vampyyria.
”Palaset ehtivät jo kiinnittyä takaisin”, hän vastasi, Jane näytti aika kuolleelta, mutta niinhän me kaikki.
Lähdin astelemaan pois huoneesta ja hypähtelin lattian lohkeamien yli. Musta, raskaan näköinen kattokruunu lojui vääntyneenä keskellä huonetta, mikä sai minut hymyilemään leveästi. Olin matkalla ilkeäksi sadistiksi. Ajatus sai minut nauramaan. Pitäisi heti kertoa Arolle.
Luulin, että hän olisi arkisempaan käyttöön tarkoitetussa valtaistuinsalissa, mutta ei siellä ketään näkynyt. Koputin siis oikean valtaistuinsalin oveen ja odotin, että ovet vedettiin auki. Kaikki kolme ylimystä istuivat tuoleillaan ja melkein kaikki muut Volturit seisoivat sivustoilla. Kävelin Aron eteen ja kumarsin pienesti, koska tilaisuus vaikutti niin muodolliselta. Hän ojensi kättään ja kävelin niin lähelle, että saatoin hipaista sitä , sen jälkeen kävelin reunustalla Demetrin viereen.
Aro kuiskasi Caiukselle ja Marcukselle jotain, ennen kuin kuului koputus. Tunnelma olikin ollut aivan kuin odotettaisiin jotain. Felix veti oven auki ja sisään käveli siistiin valkoiseen nappipaitaan ja mustiin housuihin pukeutunut vampyyri. Kengät kiilsivät uutuuttaan, hänen askeltensa tahdissa.
Hämärästi valaistussakin huoneessa, hänen vaaleat hiuksensa välkehtivät kullansävyissä. Silmät olivat kauniin pyöreät, mutta synkänpunaiset. Tummat,paksut kulmakarvat olivat mietteliäästi hienoisesti rypyssä. Huulet juuri sopivan täyteläiset leukaan nähden. Hän näytti hyvin lempeältä, punaisista silmistä huolimatta. Hän katseli ympärilleen silmäillen jokaista Volturia, kohdallani hänen katseensa pysähtyi. Kasvoille nousi ehkä hieman huvittunut ilme.
”Tuo on siis se uusi pentu”, hän tokaisi naurahtaen, ja ensivaikutelma pirstoutui mielessäni. Katsoin häneen vihaisesti. Mies sävähti hieman ja näytti purevan huultaan, pitikö hän minua ällöttävänä tai jotain? Tuijotin häneen, nyt hän rutisti silmänsä kiinni kivuliaan näköisenä ja tajusin mitä tein. Käänsin äkkiä katseeni pois.
”Hei olen-” hän jätti lauseensa kesken irvistäen. Olin kääntynyt jälleen hänen puoleensa, hän puhui minulle niin ällöttävän ylimielisesti. Se ei ollut samanlaista kuin Alecilta ja Janelta, jotka olivat vain epävarmoja asemastaan ja käyttäytyivät siksi niin. Tämä mies piti minua oikeasti jonain todella alhaisena. Katsoin poispäin taas, että hän saisi sanoa asiansa loppuun. ”Olen Lewis”, ja suuttumukseni katosi savuna ilmaan.
Lewis,
Lewis oli oikeasti olemassa. Nopeasti hän kuitenkin harppoi pois.
”Menkää”, Marcus murahti istuimeltaan ja kaikki aloimme lipua ulos salista.
”Hän on myöhässä”, kuiskasin Demetrille, joka tajusi ilmeisesti heti minun puhuvan Lewisista.
”Ja aika rutosti”, hän tuhahti avaten meille kirjaston ovet. ”Mistä kuulit edes, että hän tulisi?”
”Heidi ja Chelsea kertoivat.”
”Alec kielsi meitä nimenomaan kertomasta sinulle mitään.”
”Luulin, että me olemme kavereita”, sanoin järkyttyneenä. En olisi uskonut Demetrin tottelevan Alecia ja Janea.
”Tiedän silti, mikä on hyväksi minulle”, hän nauroi ja vilkaisi sormeani.
”Hyvä pointti”, niin minäkin olisin tehnyt, sormet oli ihan mukava säilyttää. ”Heidin puheista päätellen, Lewis on jotain todella erikoista. ”
”Hän on älykäs ja muuta sellaista. Ei erikoistaitoja, mutta Aro, Marcus ja Caius pitävät häntä vertaisenaan, tai ainakin melkein”, Demetri valitsi kirjoja hyllystä puhuessaan. ”Hän oli ensimmäinen, jonka he muuttivat.”
”Hän näyttää mukavalta”, totesin valiten itsekin kiinnostavilta näyttäviä kirjoja. Demetri kääntyi katsomaan minua silmiin, ja hänen suunpielensä nyki.
”Silti savustit aivoja ulos hänen päästään.”
”No en kyl-”
”No kyllä”, Demetri jatkoi räkättäen ja käveli sohvapöydän luokse, hän laski kirjat kädestään nauraen.
”Ehkä, mutten sanonut hänen olevan mukava. Sanoin, että hän näyttää mukavalle”, aina joutui selittämään sanomisensa. Hyvällä tuurilla vain kerran, huonolla kolme.
”Hän todellakin maailman hirvein vampyyri”, Demetri hekotti.
”Onko sinun turvallista puhua tuollaisia, jos et halunnut ongelmia muutenkaan”, kysyin närkästyneenä.
”Hän ei häpeile sitä, hän vain on todella ilkeä ja suorasanainen. Sellainen hän haluaa olla”, Demetri vastasi. ”Etkä sinä halua lukea tuota.” katsoin ihmeissäni kirjaa, jota pidin kädessäni.
”Mikä vika?” nurisin, ja aloin lukea takakantta. Irvistin, ja tungin kirjan takaisin hyllyyn. ”En todellakaan halua lukea tuota.”
Seuraavat päivät yritin päästä Lewisin puheille, mikä ei ottanut onnistuakseen. Arokin tiesi varmasti mitä suunnittelin, muttei osoittanut ainakaan tietävänsä. Ehkä hän ei viitsinyt huolehtia toisten asioista. En tiennyt missä Lewis edes yleensä oleili, joten seilailin vain ympäri linnaa mahdollisimman usein. En enää harjoitellutkaan säännöllisesti, joten vapaa-aikaa oli riittämiin.
Luin kirjastoa kovaa vauhtia läpi, ja olin oppinut kieliä vaikka muille jakaa. Suunnistinkin tapani mukaan kirjastoon, jossa harvoin oli muitakin minä tai Demetri.
Nyt haistoin kuitenkin iljettävän hajun. Se oli Alec. Hän istui
minun sohvallani, lukien
minun kirjojani… tai okei, mikä täällä olisi minun? Olin vain itsekkäästi ajatellut, että kirjasto olisi reviirini.
”Hei Cullen”, katsoin Alecia nolona, kukaan ei kutsunut minua Culleniksi. Hän sai sen kuulostamaan pahimmilta nimeltä, millä toista pystyisi haukkumaan. Sillä kertaa muisto pulpahti pinnalle, ikävien asioideni merestä.
”Voinko lainata puhelinta?”
”Mikäs siinä, se on tuossa takahuoneessa”, nuori rättipäinen tarjoilijapoika vastasi. Oli aika vastuutonta päästää tuntematon liikkeen takahuoneeseen, mutta mitäpä minä siitä välittäisin.
Valitsin numerot ja puristin luuria tiukasti. Tuut… tuut… tuut…..
”Wendy?”
”Hei Edward”, vastasin aralle äänelle.
”Tuletko kohta takaisin?”
”Se vähän riippuu”, sormeilin hermostuneena puhelimen johtoa, ”kun mietin miksi en olisi saanut lähteä?” langan toisessa päässä oli hiljaista. ”Tiesitkö sinä, mitä minä löytäisin täältä?”
”Kukaan ei ollut varma”, Edwardin ääni kuulosti kimeämmältä, kuin ikinä ennen, ehkä puhelin vääristi hieman.
”Joten, et siis tiennyt minua odottavasta hautakivestä?”
”Wendy, emme olleet varmoja…”
”Muistat varmaan kun oltiin ostoksilla, ja Alice näki näyn.”
”Kyllä.”
”Sama päivä on hautakivessä, sinä päivänä äitini kuoli”, varoin etten murskaisi luuria puristuksellani.
”Alice ei tiennyt yhtään kuka se oli, hän vain mietti miksi näki sen . Itse olin nähnyt äitisi ajatuksissasi, mutta en ollut varma olivatko he silti sama henkilö. Carlisle kielsi kertomasta, koska olit muutenkin hieman masentunut”, hän puhui nyt mahdollisimman rauhoittelevasti.
”Edward sinä olet aina varma, te tiesitte”, olisin voinut hakata päätäni seinään.
”Näyt eivät aina edes toteudu!” hän huudahti, mutta jatkoi heti perään: ”Silloin haastoin riitaa kanssasi, että unohtaisit koko näyn!”
”Ajattelitko, ettei se riita masentaisi minua?” hän osasi olla joskus niin tyhmä.
”Ei niin paljoa.”
”Olit minulle ainoa, jonka tunsin perheenjäseneksi!” karjahdin, minun olisi pitänyt hillitä itseni paremmin, ettei koko ravintola kuulisi riitaa.
”Tule kotiin”, Edward pyysi hiljaisella äänellä. ”Anteeksi, että valehtelin.”
”Norja kuulostaa ihan helvetin kivalta paikalta, Alaskaan verrattuna”, totesin laskien luurin takaisin kädet täristen. ”En ole Culllen”, tuhahdin Alecille. ”Eikä sinun kannattaisi olla minulle ilkeä.” mikähän ihme minut saikaan sanomaan noin? Alec katsoi minua odottavasti, pitihän hänen kuulla, miksi minulle ei kannattanut ryppyillä. ”Tiedäthän”, totesin vaatimattomasti, ”minä ja Lewis. Olemme ystäviä, joten-”
”Anteeksi mitä?” kuului hyllyjen takaa. Miksi Lewisin juuri nyt piti tulla kirjastoon.
A/N: Kommentoikaa, kiltit
