A/N: Kovasti kiitoksia kaikille
Aaaah olette ihania, noin monta kommenttia!
pihlajanmarja, kiitos! Hih, et ole ainoa, joka näkee Remus/Siriusta vähän joka puolella, ja jos ei näe, ihmettelee, että mikäs OOC-tarina tämä nyt on sitten olevinaan
Tosin oon kyllä ennenkin kirjoittanut Remus/Siriuksetonta ficciä ja onhan se hämmentävää, kun hahmot vaan yksinkertaisesti ovat pyrkineet parantamaan välejään...
Ginevré, kiitoksia! Minä en kyllä tiedä, ajoiko Anne Lilylle antamallaan tehtävällä oikein mitään takaa
Ehkä, ehkä, Annella saattaa tietysti olla ovela puolensa, mutta minä en ole ihan vielä tainnut päästä selville, mikä se taka-ajatus sitten oli...
Fantasy, kiitos! Taas puuttui tosiaan sana, kiitos kun huomautit
Mihinkähän ne sanat aina karkaa...
Arte, kiitoksia
Mun pitää yrittää kiinnittää huomiota tuohon, etteivät Lilyn ajatukset pääse harhailemaan aivan kauheasti... Tai sitten pitää kiinnittää huomiota siihen, että tässä tapahtuu jotain eikä Lily vain ajattele
teinirinsessa, kiitos! Alku oli tosiaan aika kaartelua, täytyy jatkossa välttää noin pitkiä kaarteluja ja kiertelyjä. Olen iloinen että tykkäsit loppupuolesta!
NeitiMusta, kiitos! Monijuomaliemi tuli tähän tarinaan, hmmm, vähän mutkan kautta
En muista enää tarkalleen mitään, mutta "Ruthiksi" muuttuminen oli vain sellainen ihan muualta tullut ohimenevä, absurdi ajatus, jonka sitten pistin tähän, koska tämä tuntuu sen verran absurdilta tarinalta muutenkin, että tähän on kiva laittaa kaikkia outoja ideoita
erikka, kiitos kommentista
Olen todella iloinen, että olet tykännyt!
Cappi, kiitoksia! Lilyn näkökulmasta ei tosiaan taideta kauheasti kirjoittaa. Ehkä poikien näkökulmat muutenkin ovat ficeissä vähän yleisempiä... Lilyn ei itse asiassa edes ollut tarkoitus olla ihastunut kehenkään, mutta se ajatus vain, hmm, putkahti mieleeni ja pistin sen saman tien juoneen, ja kyllähän se sinne sujahti
Winthrop, kiitosia, olen iloinen että löysit tämän ja parempi myöhään kuin ei milloinkaan
Hih, Remuksen ja Siriuksen suhteesta saa vetää ihan vapaasti johtopäätöksiä. Niin minäkin tykkään tehdä
Mutta J/L on muutenkin ihan loistava paritus! Jostain syystä sitä vaan tulee luettua lähinnä R/S-ficcien sivujuonena, mutta tykkään siitä sellaisena tosi paljon, ja lukisin kyllä ihan J/L-ficcejäkin varmaan silloin tällöin, jos vaan löytäisin enemmän sellaisia, joista tosi paljon tykkäisin. Tai jos en olisi niin laiska etsimään...
Liinalotta, paljon kiitoksia, ja olen iloinen siitäkin, että päädyit rekisteröitymään ja tulemaan kommentoimaan
Yritän olla nopea, ja toivottavasti tarina tuntuu kivalta jatkossakin!
Herm-oo-nini, kiitos! En tiedä, olisiko minulla alunperin ollut tarkoituksena laittaa pullonpyörityksessä James ja Lily suutelemaan toisiaan, eipä tainnut olla, mutta joka tapauksessa kohtaa itseään kirjoittaessa se ei kyllä olisi onnistunut, fiilis ei ollut sellainen. Plus pullonpyörityssuudelmat eivät ole Lilyn ja Jamesin tapauksessa ehkä ihan kaikkein romanttisin tai omalaatuisin vaihtoehto
Ja sitten jatko!
*
5. lukuKaikista asioista, joita olen tehnyt, tämä on ehdottomasti typerin, älyttömin ja kaikkea mahdollista, mitä minun rajallisella mielikuvituksellani ei edes kykene keksimään. Siis minä en todellakaan tajua, minkä takia ryhdyin tähän. Aivoissani on pakko olla jotain pahasti vialla. Tämä on sitä paitsi paljon pahempaa kuin Jamesin suuteleminen, koska silloin minä sentään suutelin häntä omilla huulillani.
Hetkinen! Minulla on nyt myös Ruthin sisäelimet, eikö olekin? Maksa ja vatsalaukku ja niin edelleen? Entä jos minä vain jätän koko Justinin näkemisen pois ja menen suoraan keittiöön syömään kaikkea mahdollista, mitä rakastan, ja annan sen kaiken kertyä Ruthin takapuoleen? Tosin olen aika varma, että hänen energiankulutuksensa selviäisi mistä tahansa. Ja hetkinen, onko minulla myös Ruthin sydän? Ja AIVOT? Senkö takia minusta tuntuu näin järjettömältä? Tosin olen kyllä aika varma, etten ole koskaan nähnyt Ruthia kävelemässä päin ovea.
Hieron nenääni vielä siinä vaiheessa, kun tulen oleskeluhuoneeseen. Justin istuu sohvalla ja näyttää ilahtuneelta nähdessään minut. Voisin vaikka sulaa paikalleni, jos en tietäisi, että olen tällä hetkellä Ruth, mutta koska tiedän sen, minun tekee mieli lähinnä potkaista jotain. Onneksi mitään sopivaa ei ole lähistöllä. Ja sitä paitsi nenäni on jo ihan riittävän kipeä.
”Hei”, Justin sanoo. Yritän hymyillä ja olen kyllä iloinen siitä, että Ruthin naama ei ilmeisesti kykene punastumaan, koska muuten minä olisin tällä hetkellä jo tulipunainen.
”Hei”, minä sanon ja ääneni raakkuu vähän, mutta sen lisäksi se kuulostaa niin kovasti Ruthin ääneltä, että melkein hypähdän säikähdyksestä.
Justin rypistää otsaansa. ”Onko jokin hätänä? Näytät vähän…”
Minä tuijotan häntä. Hän kohauttaa olkapäitään ja hymyilee sitten. ”Okei, ei mitään. Tule tänne.”
Voi luoja, nyt se alkaa. Nuolaisen huuliani ja toivon, että Ruthin sydämellä on normaalistikin tapana hakata suurin piirtein tuplanopeutta aina Justinin lähellä. Istun hänen viereensä ja tuijotan häntä, kun hän nojaa vähän lähemmäksi. Apua, apua, apua, apua -
”Ruth?”
Ai niin, se olen minä. Olen näköjään sulkenut silmäni, mutta nyt räväytän ne taas auki. Edessäni on paperinpala, jossa on… tekstiä.
”Tämä on se essee”, Justin sanoo. ”Se liemien essee. Kai sinä muistat. Se mistä eilen puhuttiin.”
”Ai”, minä sanon ja otan esseen varovasti käteeni, koska Justin näyttää odottavan sitä.
Hän virnistää. ”No, jos sinä olet unohtanut, niin minusta olisi edelleen kiva, jos viitsisit tarkastaa sen. Kuhnusarvio valittaa aina kieliopista, mutta kun minä en yksinkertaisesti osaa.”
”Ai”, minä toistan ja tuijotan esseetä. Mitä hittoa minun pitäisi tehdä sille? Ottaa punainen kynä ja käydä se läpi? Pitäisikö minun lähteä? Pitäisikö minun viettää pari tuntiani Ruthin ruumiissa korjaamalla Justinin esseetä? Kumma kyllä, se ajatus alkaa tuntua koko ajan miellyttävämmältä tai ainakin turvallisemmalta.
”Kiitos”, Justin sanoo ja suutelee minua.
Se on hyvin nopea suudelma, enkä edes ehdi sulkea silmiäni vaan yksinkertaisesti tuijotan häntä. Hänellä on niin kivat silmät, myös silloin, kun ne ovat kiinni. Sitten hän on jo kauempana ja minä yritän haukkoa henkeäni ja uskotella itselleni, etten ole saamassa sydänkohtausta. Toivottavasti se ei näy naamastani.
Justin hymyilee. Minäkin yritän hymyillä. Ihan oikeasti yritän, mutta minusta tuntuu, että jokin vatsalaukussani sulaa ja puolet minusta pyrkii pakoon ja puolet haluaa heittäytyä Justinin kaulaan, koska ihan totta, minä olen kuitenkin odottanut tätä yli kuusi vuotta. Ehkä toivoin että se tapahtuisi oman ruumiini kanssa, mutta aina ei saa kaikkea, mitä haluaa.
Sitten Justin suutelee minua taas ja kietoo sormensa niskaani. Tällä kertaa suljen silmäni edes ajattelematta sitä. Itse asiassa en taida oikein ajatella mitään. Voi luoja, minä olen rakastunut Justin Doyleen. Ja tämä on järjettömän omituista ja älyttömän häiritsevää, mutta vatsani on silti ihan pehmeä eikä ollenkaan epämiellyttävällä tavalla. Paitsi että minusta kyllä tuntuu, että kohta on pakko mennä vessaan.
*
Oikea Ruth istuu oleskeluhuoneen sohvalla selkä meihin päin ja haroo hiuksiaan hämmentyneen näköisenä. Se nyt ei tietenkään ole mikään ihme, koska hänet on juuri elvytetty kolmen tunnin tajuttomana olon jälkeen, mutta kyllä hän silti minun mielestäni voisi jo vähän liikkua. Minulla olisi paljon mukavampaa, jos tietäisin, että emme ole aiheuttaneet hänelle pysyviä päävammoja tai mitään. Tai ei ehkä paljon mukavampaa. Mutta vähän mukavampaa ainakin.
”Ylös?” Anne sihahtaa mahdollisimman hiljaa eli Annen tapauksessa aika kovaa, mutta Ruth ei osoita minkäänlaisia kuulemisen merkkejä.
Makuusalissa kävelen suoraan omalle sängylleni, istun alas ja painan selkäni kiviseinää vasten. Ainakin joku osa minusta pysyy nyt pystyssä. Anne jää seisomaan ovelle ja mietin, pitäisikö laskea sekunnit, ennen kuin hän menettää hermonsa ja alkaa kysellä, mutta en sitten oikein jaksakaan keskittyä siihen laskemiseen. Vatsani tuntuu edelleen aika pehmeältä. Ja ihminenhän on suurimmaksi osaksi vettä, eikö niin? Jos vesi minun vatsassani on nyt sekaisin, ei ole mikään ihme, että se on sekaisin päässäkin.
Ei se tietenkään mitenkään niin kauhean erikoista ollut. Tai siis olisin pystynyt kuvittelemaan hienompiakin tilanteita kuin viettää aikaa suutelemalla poikaa, johon on rakastunut ja joka luulee minua tyttöystäväkseen, kuten esimerkiksi viettää aikaa suutelemalla poikaa, johon on rakastunut ja joka ei luule minua tyttöystäväkseen vaan suutelee minua ihan minun itseni takia. Mutta kaikkea ei tietenkään voi saada ja joka tapauksessa on vähän turha ajatella tuollaista nyt, kun ensimmäinenkin vaihtoehto oli ihan, hmmm, miellyttävä, ja joka tapauksessa minun päätäni vähän huimaa.
Minä en ole oikein varma, mihin se kaikki aika meni. Aluksi me istuimme oleskeluhuoneessa ja no, suutelimme. Ilmeisesti minä en edes ole mitenkään huono suutelija, koska eihän Justin voinut suudella minua pelkästään Ruthin naaman takia, kun hän kuitenkin piti silmiään kiinni. Ja täytyy myöntää, että kun minä totuin siihen suutelemiseen, se oli tietenkin tavallaan ihan täydellistä, enkä minäkään tietysti muistanut, että minulla oli väärät huulet ja väärä nenä ja väärät hermoradat ja aistit, vaan oikeastaan nautin siitä ihan tolkuttomasti. Tai ehkä pääni yksinkertaisesti pehmeni. Ehkä se johtui Justinin tuoksusta.
”Ruth?” Justin kysyi jossain vaiheessa. Se tuntui vähän siltä, kuin joku olisi heittänyt minua kylmällä vesi-ilmalla takaraivoon – paitsi että Justinin käsi oli niskassani ja ihoani kihelmöi koko ajan.
”Mitä?” minä kysyin ja yritin olla näyttämättä pakokauhuiselta tai järjettömän onnelliselta tuijottaessani häntä.
”Mennäänkö kirjastoon?” hän kysyi. ”Pitäisi hakea joku kirja niitä loitsujen läksyjä varten.”
Minä nyökkäsin. En välttämättä olisi halunnut liikahtaa siitä sohvalta minnekään, mutta toisaalta kirjasto ja Justin oli niin vetoava ajatus, etten tietenkään voinut vastustaa. Lisäksi en varmaan olisi osannut vastustaa, vaikka hän olisi sanonut, että mennään McGarmiwan työhuoneeseen. Vastustaminen tuntui fyysisesti mahdottomalta. Sitä paitsi käytävillä käveleminen Justin Doylen kanssa oli varmaan tähänastisen elämäni paras kokemus. Tietysti sitä vähän himmensi se, että minä olin Ruth, mutta niin kuin sanoin jo ylempänä, kaikkea ei voi saada.
Kirjastossa Justin etsi sen kirjan, ja sitten minä jotenkin päädyin istumaan hänen syliinsä. En ole ihan varma, vetikö hän minut siihen vai meninkö itse vai räpsäyttikö hän silmiään sellaisella tavalla, jonka tulkitsin kutsuksi mennä istumaan hänen syliinsä. Joka tapauksessa minua ei kyllä yhtään kaduta. Se tilaisuus nyt ei kuitenkaan toistu.
Jossain vaiheessa omatuntoni yritti herätä sieltä, minne se oli ilmeisesti tainnutettu Ruthin seuraksi. Vaiensin sen, vaikka tunsin kyllä huonoa omatuntoa siitäkin.
Sitä paitsi perääntyminen oli mahdotonta. Ensinnäkin Justinin kädet olivat siinä vaiheessa tiukasti vyötärölläni, missä niiden olisi pitänyt olla maailman alusta maailman loppuun (paitsi että se vähän kutitti). Toisekseen pehmeys oli valunut vatsastani jalkoihini enkä luultavasti olisi kyennyt kävelemään. Kolmanneksi Justin olisi alkanut ehkä epäillä jotain, ja neljänneksi Anne olisi tappanut minut. Tai ei ehkä ihan. Mutta minua ei erityisemmin huvittanut kokeilla.
Niinpä suljin silmäni tiukasti ja kiedoin käteni Justinin olkapäiden ympärille, kun hän suuteli minua lisää. Haistoin kummallisen yhdistelmän vanhoja kirjoja ja Justinin ihoa, ja voin vannoa, että se on maailman sytyttävin tuoksu.
Jossain vaiheessa Justin painoi nenänsä kiinni kaulaani. Siis ei sellaisella vampyyritavalla, vaan sillä tavalla, kuin olisi halunnut haudata päänsä kaulaani. Tai siis ei kirjaimellisesti. Äh. Minun ilmaisukykyni nyt ei taida ihan riittää tähän. Joka tapauksessa painoin nenäni hänen hiuksiinsa (ne tuoksuvat ihan totta älyttömän hyvältä) ja hetken kuluttua kysyin, oliko jokin hätänä.
Hän huokaisi syvään ja vereni (siis ilmeisesti Ruthin veri) kutakuinkin pysähtyi.
Siis miten ihmeessä minä selittäisin hänelle, minkä takia olin antanut Annen tainnuttaa hänen tyttöystävänsä, raahata tämän kylpyhuoneeseen ja lukita sinne, hankkia Siriuksen avulla monijuomalientä ja tehdä minusta väliaikaisen Ruthin? Ehkä voisin sanoa toimineeni tajuttomassa tilassa, vai oliko se tiedoton tai syyntakeeton? Siitä on näköjään liian pitkä aika, kun minä olen viimeksi katsonut TV:tä.
”Lipetit puhui siitä koulutusjutusta taas”, Justin mutisi.
Mitä? Lipetit ei tiedä, että minä olen Ruth – tai siis, että minä en ole Ruth – tai että Ruth… äh. Joka tapauksessa Lipetit ei tiedä siitä mitään. Tämän on siis oltava jotain muuta. Yritin mumista myöntävästi ja mahdollisimman älykkäästi (vaikka olen aika varma, että älykkäästi mumiseminen on mahdotonta varsinkin, jos nenä on samalla toisen tukassa) mutta niin epämääräisesti, ettei hän tajuaisi, etten ymmärtänyt yhtään mistä hän puhui.
”Mutta minä en kerta kaikkiaan tiedä”, Justin jatkoi. ”Ajattelin taas sitä parantajaopistoa, mutta kun en koskaan ole varma… melkein tahtoisin vain lähteä muualle ja jättää ne tappelemaan keskenään…”
Ai. Tämä liittyy ilmeisesti sotaan. Rypistin otsaani ja yritin miettiä jotain älykästä, mutta se ei yksinkertaisesti onnistunut.
”Ruth”, hän mutisi, ”lähdetään muualle.”
Voi luoja. En minä nyt ehkä kuitenkaan voi tehdä tällaista päätöstä oikean Ruthin puolesta. ”Ei päätetä sitä nyt.”
Hän vetäytyi vähän kauemmas, siirsi Ruthin vaaleat hiukset sivuun kasvoiltani ja silitti peukalollaan poskeani. ”Ei tietenkään. Mutta ei se tilanne tästä varmaan oikein parane.”
Sen jälkeen me puhuimme jonkin aikaa. Ehkä tunnin. Siis PUHUIMME. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että Ruth ja Justin oikeasti juttelevat eivätkä vain ole kiinni toisissaan koko ajan. Ja ilmeisesti he tekevät tätä useamminkin, koska Justin ei missään vaiheessa näyttänyt järkyttyneeltä mihinkään, mitä minä sanoin (ja minä kyllä yritin olla aika vähäsanainen joka tapauksessa). Mutta siis pitäisikö minun huolestua? Jos minä pystyn näyttelemään Ruthia keskustelussa, eikö se tarkoita, että me olemme jollain tavalla samanlaisia?
Lisäksi se tarkoittaa, että minä olin oikeassa. Ruth tosiaan ilmeisesti on ihan siedettävä ihminen sitä lukuun ottamatta, että hän seurustelee Justinin kanssa. Merlin. Minä en todellakaan halunnut tietää tuota. Olisin elänyt paljon onnellisempana, jos olisin saanut edelleen kuvitella, että he eivät tee mitään muuta kuin vaihtavat sylkeä, ja että Ruthin pää kolisee tyhjyyttään, jos sitä ravistelee.
Aika nopeasti minä kuitenkin aloin unohtaa ajatella sitä, että minä vain esitin Ruthia enkä ollut Ruth, koska Justin kuulosti oikeasti aika… surulliselta. Tietenkään se ei ole mikään yllätys, koska suurin osa meistä taitaa nykyään olla jollain tavalla surullisia, myös ne, jotka eivät ole toivottomasti rakastuneita väärään ihmiseen. Minä en oikein tykkää ajatella koko sotaa, koska joka tapauksessa minä en oikein voi sille mitään, ja jos alan oikeasti ajatella, minun tekee mieli lukkiutua kylpyhuoneeseen ja ilmoittaa kaikille, ettei minua saa häiritä noin viiteen seuraavaan vuoteen.
Loppujen lopuksi me olimme jutelleet jo pitkän aikaa, kun meidän naamamme sitten jotenkin taas päätyivät vastakkain ja vaikka se oli ollut aika haikea keskustelu, minä en yksinkertaisesti voinut olla hymyilemättä ääliömäisesti.
”Sinä olet vähän hassu tänään”, Justin mutisi, enkä minä oikein edes osannut huolestua vielä. Jos hän ei tähän mennessä ollut huomannut, että Ruth ei varsinaisesti ollut Ruth, tuskin hän huomaisi sitä nytkään.
”Ai.”
”Sinä kyllästyt normaalisti paljon nopeammin”, Justin sanoi ja nauroi järkyttyneelle ilmeelleni. ”Sori. Ei kai olisi pitänyt sanoa. Mutta tämä on hauskaa.”
No niin se todellakin oli. Yritin taas mumista myöntävästi ja epämääräisesti. Ilmeisesti se toimi, koska me suutelimme lisää.
Tai sitten se toimi vähän liiankin hyvin, koska hetken kuluttua Justinin käsi liukui paitani alle.
Siis minähän olen sanonut, mitä mieltä minä olen kirjastoista ja epämääräisistä asioista, jotka tapahtuvat siellä. Ja siis minun mielipiteeni on yleisesti ottaen aika positiivinen, ja sen takia minä en ehkä tajunnut mitään muutamaan sekuntiin. Ne sekunnit kuitenkin menivät ohi ennen pitkää, ja siinä vaiheessa Justinin sormet kulkivat selkänikamieni yli (ja Merlin että se tuntui täydelliseltä), ja se kaikki upposi lopultakin paksuun päähäni, joka teknisesti ottaen oli Ruthin, joten ehkä se itse asiassa selittää sen hitauden.
”Ou”, minä sanoin ja vetäydyin vähän kauemmas. Olin aika ylpeä itsestäni, koska se ei ollut helpoimmasta päästä vaikeita asioita, joita olen eläessäni tehnyt. Tosin se ei edes päässyt kilpailemaan sen kanssa, että kerran tähtäsin Audrey-tätiä vesi-ilmapallolla päähän viiden metrin päästä ja osuin.
Justin tuijotti minua ja hänen huulillaan oli pieni (täydellinen) hymy. ”Meidän makuusalissa ei nyt olisi varmaan ketään. Kaikki ovat Tylyahossa.”
”Justin”, minä mutisin, ja sitten ihan vaan sen takia, että se tuntui niin kivalta suussani: ”Justin.” Tosin en kyllä oikein keksinyt mitään muutakaan sanottavaa.
”Ruth”, hän sanoi ja hymyili, ja minun teki mieli läimäyttää häntä jollakin päähän. Lily, ei Ruth. Lily, ei Ruth.
Sitten hän suuteli minua ja siinä vaiheessa tajusin, että hänen kätensä oli edelleen paitani alla. Se vaati kaiken tahdonvoimani, mutta jotenkin minä onnistuin liikahtamaan vähän kauemmas.
”Ei tänään”, minä sanoin, ”sori, mutta minä… minulla… on… tuota… menkat…”
”Sinullahan oli ne viime viikolla”, Justin sanoi otsa rypistyen.
”Ai”, minä tokaisin. ”Tuota, ne ovat vähän epäsäännölliset. Ei se ole mitenkään vakavaa. Se vaan… minä…”
”Mennään kuitenkin sinne”, hän sanoi ja minä kai näytin kauhistuneelta tai järjettömän ilahtuneelta tai molempia samaan aikaan, koska hän jatkoi: ”vaikka vaan olemaan. Siellä on rauhallisempaa kuin täällä.”
”Minä pidän kirjastosta”, minä mutisin.
”Tiedän.”
Mmmh… hetkinen, mitä? Ei Ruthin kuulu pitää kirjastosta! Ruthin kuuluu pitää kengistä, hiustensa kihartamisesta ja päänsä hakkaamisesta sängynpäätyyn!
Ja sitten minun oli taas lopetettava Ruthin ajatteleminen, koska Justin oli vetänyt minut pystyyn ja lähtenyt kävelemään kohti kirjaston ovea, ja koska meidän kätemme olivat lukkiutuneet toisiinsa, minä tietysti kävelin mukana. Ei sillä että olisin muuten jäänyt istumaan ja lukemaan. Veikkaan, että tämän päivän jälkeen minä en pysty olemaan kirjastossa moneen viikkoon. Ehkä ikinä.
Jossain vaiheessa tajusin, että me olimme ihan oikeasti menossa kohti korpinkynsien tornia. Minä satun tietämään, missä se on, koska Anne tahtoi kerran vakoilla Megania ja Owenia, ja minun oli pakko mennä mukaan, ettei hän olisi jäänyt kiinni vaikka kävelemällä päin haarniskaa ja suututtanut samalla Megania. Ja koska Megan ja Owen häipyivät korpinkynsitorniin, minä satun nyt tietämään, missä se on.
Mitä ihmettä Justin oli edes tehnyt rohkelikkojen oleskeluhuoneessa tänään? Paitsi tietysti odottanut Ruthia. Merlin, tietysti hän oli odottamassa Ruthia, mutta nyt Ruth teoriassa oli hänen kanssaan, joten hänen ei tarvinnut enää olla rohkelikkotornissa vaan hän saattoi mennä omaan makuusaliinsa ja…
Ja silloin tajusin, että Ruthin vaaleat kiharat olivat muuttuneet ihan aavistuksen verran punaisemmiksi. Tein ainoan asian, joka siinä tilanteessa on mahdollista.
Tartuin Justinin päähän ja suutelin häntä. Hän näytti vähän yllättyneeltä, mutta suuteli sitten takaisin ja minä mietin ihan vakavissani, olisiko Anne onnistunut tyhjentämään Ruthin muistin, lähettämään hänet Afrikkaan jatkamaan onnellista elämäänsä, ja hankkimaan niin paljon monijuomalientä, että minä voisin viettää loppuelämäni Ruthina.
Sitten tajusin, että nenäni alkoi pienentyä. Tunsin sen ihan konkreettisesti. Hyppäsin nopeasti kauemmas Justinista, nostin käteni nenäni päälle ja sanoin, että minun pitää mennä. Ja juoksin pois.
Sen jälkeen kaikki sujui oikeastaan yllättävän helposti. Oleskeluhuone oli edelleen tyhjä, joten kannoimme Ruthin sinne emmekä edes pudottaneet häntä portaissa tai mitään. Anne asetteli hänet istumaan sohvalle ja sitten menimme portaikkoon sillä tavalla, ettei hän voisi millään huomata meitä, ennen kuin ehtisimme karkuun.
”Okei, kerro”, Anne sanoo päättäväisesti asetuttuaan hyvään asentoon omalle sängylleen. Hänellä on karkkipussi edessään, ja minä tunnen itseni kutakuinkin elokuvaksi.
Hengitän syvään ja yritän koota ajatuksiani. Okei, minä olen juuri suudellut Justinia. Kutakuinkin sata kertaa. Olisi ehkä pitänyt laskea. Se oli myös ihan järjetöntä ja typerää ja moraalitonta eikä minua kaduta yhtään, mikä on vielä typerämpää ja järjettömämpää ja ehdottomasti moraalittomampaa. Ja nyt minä en luultavasti enää ikinä suutele Justinia koko elämäni aikana, koska hän on menossa Ruthin kanssa naimisiin, eikä Ruth olekaan typerä vaan pitää KIRJASTOISTA, enkä minä edes voi suunnitella järjestäväni onnettomuuden, joka sisältäisi Ruthin, Siriuksen ja nopean luudanvarren, koska se satuttaisi Justiniakin, enkä minä halua satuttaa Justinia. En varsinkaan nyt, kun päässäni humisee edelleen kaiken sen suutelemisen jäljiltä erittäin miellyttävällä tavalla.
En ole ihan varma, pitäisikö minun itkeä vai kiljua onnesta.
Ja siitä kertomisesta, niin että mistä minun ihan tarkalleen ottaen pitäisi aloittaa?
*
Ruth ja Justin ovat edelleen väleissä. Ruth istui päivällisellä korpinkynsien pöydässä, ja ilmeisesti kumpikaan ei haistanut mitään palaneen käryä paitsi ehkä ruuasta (minä en ihan totta halua tietää, mitä keittiössä on tänään tapahtunut, mutta luultavasti kelmit liittyvät jotenkin siihen). Joka tapauksessa heitä oli suurimman osan päivällisestä vähän vaikea erottaa toisistaan, joten ilmeisesti minä ja Anne emme aiheuttaneet heille mitään kovin dramaattista vahinkoa. En ole ihan varma, pitäisikö siitä olla iloinen vai surullinen.
Hannah palasi treffeiltään ja vannoi, ettei enää ikinä aio olla tekemisissä Thomasin kanssa. Hän on sanonut sen aika monta kertaa ennenkin, joten suhtaudun siihen vähän epäilevästi. Minä en oikeastaan edes pysy enää kärryillä, mitä Thomasin kanssa milloinkin tapahtuu. Jotenkin minulla on sellainen käsitys, että Hannah joko on ihastunut Thomasiin tai sitten ole, tai ehkä hän vain flirttailee Thomasin kanssa tai sitten ei, ja Thomas saattaa olla ihan tosissaan kiinnostunut Hannahista tai ehkä ei kuitenkaan, tai vaihtoehtoisesti vain silloin tällöin, ja lisäksi olen melko varma, että suurimman osan aikaa Thomas ja Hannah joko ovat vain kavereita tai jotain enemmän tai eivät puhu toisilleen.
Suoraan sanottuna heistä on ihan kauhean vaikea ottaa selvää. Hannah on yleensä joko suuttunut Thomasille, jolloin hän ei suostu puhumaan Thomasista yhtään, tai sitten hän on kauhean positiivinen Thomasin suhteen, jolloin hän ei pysty sanomaan mitään järkevää. Ainakin sen minä olen käsittänyt, että Hannah rakastaa Thomasin punaista, vähän kiharaa tukkaa, paitsi silloin, kun hän heittelee karkkipapereita ympäri meidän huonettamme (Hannah, ei Thomas) ja vannoo, että jonain päivänä vielä ripustaa Thomasin roikkumaan johonkin siitä tukastaan.
Mutta olen aika varma, että loppujen lopuksi Hannahin ja Thomasin suhde on aika sävyisä. He saattavat jopa oikeasti tykätä toisistaan, mutta siitä on vähän vaikea sanoa mitään. Hannah valittaa usein siitä, ettei Thomas tiedä ikinä mitä haluaa ja muuttaa mieltään muutenkin koko ajan. Toisin sanoen he ehkä sopisivat yhteen aika hyvin, elleivät tappaisi toisiaan ennen sitä.
Ihan rehellisesti sanottuna minä olen kyllä sitä mieltä, että yksi vakituisesti seurusteleva ystävä on jo ihan liikaa. Megan tuli vähän päivällisen jälkeen makuusaliin eikä ole sen jälkeen puhunut mistään muusta kuin lampaista ja Owenista. Siis kyllä minä tajuan, kuinka paljon hän inhoaa sitä, että Owen haluaisi asua kotikaupungissaan ja että se paikka taas on täynnä lampaita ja se taas ärsyttää Megania, joka ei ole oikein ikinä pitänyt mistään valkoisesta, mikä liikkuu ja määkii. Mutta jos Megan ajattelee vielä vähän enemmän lampaita ja vähän vähemmän Owenia, hän varmaan kuvittelee kohta seurustelevansa lampaan kanssa.
Onneksi Anne on poikien suhteen yhtä toivoton kuin minäkin. Tai melkein yhtä toivoton, koska kuka muka voi päihittää tässä lajissa tytön, joka juuri käytti monta tuntia elämänsä (saavuttamattoman ja täysin toivottoman) rakkauden kanssa tämän tyttöystäväksi tekeytyneenä? Tai joka koki ensisuudelmansa seitsemäntoista vuoden kiihkeän odotuksen jälkeen humalassa (vaikka ei edes juo) sellaisen pojan kanssa, jota inhosi vuosikaudet ennen kuin pojasta tuli jokseenkin inhimillinen?
Täytyy myöntää, että tämä ilta ei ole mennyt ihan nappiin. Toisaalta harvat minun illoistani menevät, ja parhaita iltoja taitavat sitä paitsi olla ne, jolloin minä jo etukäteen päätän, että tänään elämäni tehtävä on selvitä läksyistä. Ehkä minä sen takia tykkään koulusta. Se on yleensä loogista. Se ei saa minua haluamaan repiä hiukseni yksi kerrallaan päästä ja tukehduttamaan jonkun (riippuu päivästä) niillä.
Joka tapauksessa tämä ilta alkoi melko huonosti päivällisellä, kun se suloinen turta tunne päästäni alkoi pikkuhiljaa haihtua katsellessani viisitoista minuuttia Justinin ja Ruthin rakkaudenosoituksia. Minua alkoi suoraan sanottuna oksettaa, ainakin henkisesti. Vähän ajan kuluttua olimme päässeet takaisin makuusaliin, ja Anne yritti kiihkeästi vaihtaa aihetta sillä aikaa, kun minä hakkasin sukkapuikolla tyynyäni ja yritin jotenkin unohtaa sen tosiasian, että Justinin suuteleminen on täydellistä ja että sitä ei enää koskaan tapahdu. Sekä minä että Anne epäonnistuimme surkeasti.
Vähän ajan kuluttua Megan tuli puhuen niistä lampaista, ja Anne jätti minut tökkimään tyynyä ja ryhtyi yrittämään saada Megan tajuamaan, että Owen nyt on kuitenkin vielä kuusitoista ja ehtii vielä tajuta, ettei haluakaan asua tuhansien lampaiden ympäröimänä. Ja sitä paitsi lampaidenkin keskellä Meganilla olisi kuitenkin Owen, johon hän on rakastunut, vaikka kukaan ei tajua miksi, ja sehän tarkoittaa, että hänellä menee paljon paremmin kuin Lilyllä. Niin Anne sanoi. Silloin minä yritin heittää häntä tyynyllä, mutta onneksi se ei osunut, koska siinä oli edelleen sukkapuikko pystyssä.
Ja sitten Hannah tuli. Anteeksi vaan, mutta minä olen kuullut ”Thomas muuttaa mieltään ihan liian usein ja minä inhoan häntä” –puheen vasta kuukausi sitten, eikä siinä silloinkaan ollut mitään uutta. Toisin sanoen nyt minä istun oleskeluhuoneessa sillä samalla sohvalla, jolla minä ja Justin suutelimme vain puoli päivää aiemmin, taputtelen sitä hajamielisesti ja odotan Jamesia, jotta me voisimme lähteä käräyttämään kaikki, jotka aikovat rikkoa koulun sääntöjä tänä iltana. Toivottavasti löydämme jonkun. Minun ihan totta tekisi mieli huutaa.
James tulee viisi minuuttia etuajassa. Hänen tukkansa on aika pystyssä ja ehkä vielä sotkuisemman näköinen kuin tavallisesti, ja hänen T-paitansa on jotenkin vinossa. Hän näyttää siltä, että on tullut joko suoraan sängystä tai SÄNGYSTÄ. Toivon ensimmäistä vaihtoehtoa. Ei sillä, että minua häiritsisi, mitä hän harrastaa ja kenen kanssa, mutta minä en kyllä ainakaan halua tietää siitä.
”Hei”, hän sanoo ja istuu viereeni.
”Hei”, minä sanon. Se tuntuu jotenkin omituiselta. Ehkä se johtuu siitä, että James ei haro hiuksiaan, ei virnistele, ei jatka heti puhumista eikä ärsytä minua millään tavalla, vaan tuijottaa suoraan eteensä.
Ehkä hänellä on jotakin mielessä. No, hän ei kyllä oikeastaan näytä siltä, että haluaisi nyt räjäyttää koulun tai sairaalasiiven tai muuten vaan järjestää itsensä ongelmiin. Itse asiassa hän näyttää lähinnä väsyneeltä ja ehkä jotenkin, hmm, stressaantuneelta, jos nyt ylipäänsä on mahdollista, että James Potter olisi stressaantunut. Mutta onneksi hänen asiansa eivät kuulu minulle. Onneksi minulla on niin paljon omiakin asioita, joihin voin uppoutua.
Hitto.
”Mikä on?” minä kysyn. James kohauttaa olkapäitään, mutta ainakin minun on mahdotonta ajatella Justinia silloin, kun tuijotan Jamesia.
”Miten niin?” hän kysyy.
”Sinä et ärsytä minua.”
James näyttää ensin vähän yllättyneeltä, mutta naurahtaa sitten. Jostain kumman syystä se melkein piristää minuakin. Ehkä minusta on vaan kiva saada jotain muuta ajateltavaa, ja on melkein yhtä kiva saada James nauramaan. Edes vähän. Ja vaikka minä itse asiassa olin kyllä vakavissani.
”Ai”, hän sanoo, virnistää ja haroo hiuksiaan. No niin, ilmeisesti mikään ei voi olla kovin pahasti vialla.
”Ei se ole mitään erikoista. Me vaan… tai en tiedä.”
”Te mitä?” minä yllytän. Okei, ehkä minä olen vähän itsetuhoinen. Tai minulla on tylsää.
”Kaverit”, James mutisee. ”Ei meillä varsinaisesti… tai siis, minä en oikeastaan edes tiedä… tai tajua… mutta jokin on pielessä.”
Tämä alkaa kuulostaa itse asiassa mielenkiintoiselta. Ainakin paljon mielenkiintoisemmalta kuin Megan ja lampaat. Ynähdän mahdollisimman kysyvästi.
”Sirius ja Remus”, James sanoo, ja minulta kestää hetki tajuta, että hän ihan totta tajusi kysyvän ynähdykseni. Hänessä on pakko olla jotain vikaa. ”He eivät puhu toisilleen.”
”Mitä?”
James kääntyy katsomaan minua kohauttaen hartioitaan. ”En minä tiedä. Tai siis, kyllä he puhuvat, mutta eivät kunnolla. Oletko kuullut magneeteista?”
Mikä juttu tämä nyt on? Magneetit ja Sirius ja Remus? ”Olen, mutta – ”
”Kun ne hylkivät toisiaan. Siis ne magneetit. Sirius ja Remus ovat vähän samanlaisia. He kyllä puhuvat, mutta jokin on pielessä.”
”Mikä?”
”Ei aavistustakaan. Minun mielestäni ei ole tapahtunut mitään. Yritin puhua Remukselle, mutta hän vaan sanoi, että minä kuvittelen. Ja yritin puhua Siriukselle, ja hän löi minua pyyhkeellä.”
”Au.”
”Niinpä.” James vilkaisee ympärilleen. Ykkösluokkalaiset kääntyvät nopeasti pois ja ryhtyvät jälleen tuijottamaan velhonshakkia näyttäen siltä, kuin odottaisivat sen räjähtävän tai jotain.
”Pitäisikö meidän mennä?” James kysyy.
Tuijotan häntä.
”Siis partioimaan.”
Ai niin.
Seuraan Jamesia pois rohkelikkotornista ja oikeastaan olen ihan tyytyväinen, että hänkin on vähän hiljainen, koska en minä oikein nyt keksisikään puhuttavaa. Tuntuu vähän siltä, kuin kömpisin nilkkojani myöten kanervikossa jossain vuorenrinteellä, ja olisi sitä paitsi niin kova sumu, etten edes näkisi maisemia. Ja kaikkialla olisi lampaita. Ehkä minä tavallaan ymmärrän sitä, minkä takia Megan on niin hermostunut niistä lampaista.
Jossain vaiheessa tajuan, että päässäni soi joku laulu. Sitten tajuan, että se on häämarssi. Todennäköisesti se on olevinaan peräisin Ruthin ja Justinin häistä, koska mikä muu looginen selitys sille voisi olla? Vedän syvään henkeä ja yritän tunkea sen pois mielestäni, mutta siihen vaan tulee lisää soittimia. Merlin, pelastakaa minut.
”Lily?”
Räpäytän silmiäni. James on pysähtynyt, ja hänen vieressään seisoo arviolta kolmetoistavuotias poika, joka pitää isoa ja epäilyttävännäköistä kirjaa kädessään. Ihmettelen hetken, mitä kummaa James tekee pojan seurassa. Ai niin, me olemme partioimassa. Minunkin olisi kaiketi pitänyt huomata poika tai ainakin osoittaa jotain kiinnostusta siihen, että hän on pois oleskeluhuoneestaan.
”Sori”, sanon nopeasti ja kävelen heidän luokseen. James katsoo minua vähän kummallisesti, mutta toisaalta ainahan hän näyttää kummalliselta.
”Piti tehdä läksyjä”, se kolmetoistavuotias poika sanoo, kun James kääntyy tuijottamaan häntä.
”Ihan varmasti”, James sanoo. ”Kukaan ei tee lauantai-iltana läksyjä. Näytä sitä kirjaa.”
Poika siirtää kirjan selkänsä taakse. ”Ihan totta, minä en kuitenkaan ehtisi tehdä kaikkea huomenna ja –
”
”Voi Merlin”, James sanoo. Hän on ottanut kirjan pojan kädestä ja tuijottaa sitä. Sitten hän purskahtaa nauruun. Poika näyttää siltä, ettei oikein tiedä, pitäisikö hänen olla loukkaantunut vai säikähtänyt vai vaipua muuten vaan maan alle.
”Mikä se on?” minä kysyn ja kurkistan Jamesin olan yli. Kirjan kansi on viininpunainen, ja sen keskellä on erittäin epäilyttävä siluettikuva kahdesta hahmosta, jotka eivät varsinaisesti kudo sukkaa. Kirjan nimi on ”Kaikki mitä sinun tulee tietää naisista.” ”Voi Merlin.”
”Niinpä”, James mutisee, mutta hän kuulostaa ilahtuneemmalta kuin kertaakaan tähän mennessä koko iltana. ”Sitä ollaan käyty kielletyllä puolella, vai mitä?”
”Läksyt – ” poika sanoo, mutta vaikenee, koska James nauraa niin äänekkäästi. Minuakin alkaa naurattaa.
”Okei, tämä kirja takavarikoidaan”, James sanoo hetken kuluttua ja taputtaa poikaa olkapäälle. ”Minä voin kertoa sinulle kaiken tarvittavan. Pysy erossa naisista. Ainakin pari vuotta. Noin nuorena aloittamisesta ei seuraa kuin harmia.”
Pojan otsa rypistyy ja hän tuijottaa Jamesia niin kuin ajattelisi, ettei James tajua mistään mitään. Se on tietysti ihan mahdollista, mutta ei se poikakaan kyllä takuulla tajua.
”Naisista seuraa aina harmia”, James jatkaa, ”ja jos aloitat kolmetoistavuotiaana, sinulle ehtii tulla paljon enemmän harmia kuin jos aloitat vasta parin vuoden päästä. Kipitä nopeasti pois ja unohda ne läksyt, etkä menetä yhtään pisteitä. Tällä kertaa.”
Poika vilkaisee haikeasti kirjaa, mutta kääntyy sitten ja lähtee kävelemään pois sen näköisenä, että yrittää tehdä sen mahdollisimman arvokkaasti, vaikka oikeasti haluaisi vain päästä kauas Jamesista. Minä kyllä tunnen tuon kävelytyylin, käytin sitä itse paljon silloin, kun James oli vielä ärsyttävämpi. Nyt hän pitelee kirjaa kädessään ja vilkaisee minuun edelleen ilmeisesti naureskellen päänsä sisällä.
”No niin”, minä sanon yrittäen selvittää kurkkuani, ”nytkö me palautamme tuon kirjan?”
”Emme”, James hätkähtää niin kuin se olisi kauhean epälooginen ajatus. ”Minä olen etsinyt tätä kirjaa monta vuotta. Me emme todellakaan voi palauttaa tätä.”
Minun suuni loksahtaa auki, mutta vain ihan vähän, ja suljen sen aika nopeasti. ”Mitä? Et sinä voi takavarikoida sitä ja sitten lukea sitä itse!”
”Miksi? Minä olen täysi-ikäinen!”
”Sinä näytät huonoa esimerkkiä! Etkä sinä edes tarvitse tuota!”
”Mitä?”
”’Kaikki mitä sinun tulee tietää naisista’, James. Haloo. Et sinä tarvitse sitä.”
Hän näyttää yllättyneeltä. ”Ai en tarvitse? Jos en tarvitsisi, minä olisin jo aikoja sitten… okei, antaa olla. Mutta minä pidän tämän joka tapauksessa. Sitä paitsi Sirius saattaa tarvita – ”
”Sirius ei ainakaan tarvitse tuota! Anna se tänne! Minä vien sen takaisin, jos sinä et vie!”
James nostaa kirjan mahdollisimman ylös, jotta minä en saisi. Yritän kiskoa hänen kätensä alas ja ottaa kirjan, koska, ihan totta, ei se vaan käy, että johtajaoppilaat näyttävät niin huonoa esimerkkiä nuoremmille. Ja James ei todellakaan tarvitse tuota kirjaa. Ikävä kyllä hän ei itse näytä tajuavan sitä, koska hän yrittää aika tehokkaasti saada minua ja kirjaa pidettyä erillään toisistamme.
Loppujen lopuksi Jamesin käsi vaan jotenkin tarrautuu minun ranteeni ympärille. Tajuan sen aika hitaasti. Kirja on viiden sentin päässä sormistani, mutta James pitää kädestäni niin lujasti kiinni, että minun sormillani ei kyllä ole mitään mahdollisuuksia. Annan niiden koukistua ja luopua kirjasta, mutta Jamesin ote ei hellitä. Ja sitten tajuan, että hänen kasvonsa ovat itse asiassa aika lähellä omiani, ja että hän hengittää vähän tavallista näkyvämmin, ja että hänen sormensa ovat aika lämpimät.
Kiskaisen käteni irti ja astun taaksepäin. James nielaisee ja peruuttaa itsekin käännellen kirjaa käsissään ja tuijottaen minua ja seiniä melkein yhtä aikaa. Yritän keksiä jotain sanottavaa, mutta nyt se on äkkiä aika vaikeaa.
”Lily”, James sanoo.
Räpyttelen silmiäni. Tämä päivä aiheuttaa varmaan minulle pysyvät aivovauriot tai jotain. Siis oikeasti, kuinka paljon sekavammalta minun pääni voi enää tuntua?
”Meidän kai pitäisi jatkaa”, minä sanon hetken päästä.
James tuijottaa minua edelleen. ”Onko jokin… tai siis, jotain… pielessä, tai siis… onko kaikki hyvin?”
Räpyttelen silmiäni. Ei todellakaan, mutta eihän James tiedä sitä. ”On tietysti. Miten niin?”
”Sinä…” hän ravistelee olkapäitään, ”…tai siis, en tiedä.”
”Ai”, minä sanon. ”Tuota, ehkä ei. Siis kaikki… tai kyllä tavallaan tietysti kaikki on hyvin, tai siis ei mitenkään kovin pahasti, mutta tämä päivä vaan on ollut vähän sekava.”
Voi luoja. Jos vielä opin puhumaan vähän monimutkaisemmin, voisin vaikka potkaista itseäni.
”Okei”, hän sanoo ja tuijottaa minua, niin kuin odottaisi minun sanovan enemmänkin. ”Tuota noin, mikä tarkalleen ottaen?”
”Mikä mitä?”
”Siis mikä on, hmm, muuten kuin hyvin.”
”Ai. En minä tiedä. Tai siis tiedän, mutta…” Vedän henkeä ja yritän keksiä jonkun tavan sanoa jotain älykästä ja selkeää ilman, että joutuisin sanomaan varsinaisesti mitään älykästä ja selkeää, koska siihen minä en nyt kuitenkaan missään tapauksessa pysty. Merlin, miten minä päädyin tähän?
”Okei”, James sanoo ja näyttää itse asiassa siltä, kuin tajuaisi, etten minä yksinkertaisesti nyt osaa sanoa mitään. ”Okei. Tuota, kävelläänkö eteenpäin?”
”Joo”, minä sanon. ”Hyvä ajatus. Kumpi suunta?”
”Me tulimme tuolta”, James sanoo ja osoittaa taakseen, ”joten ehkä meidän pitäisi jatkaa eteenpäin.”
”Okei”, minä sanon, ”hyvä ajatus.” Ai niin, sanoin sen jo.
James lähtee kävelemään ja minä seuraan perässä. Tai siis hänen vieressään tietysti, mutta katson kyllä, kumpaan suuntaan hän kääntyy käytävistä. Tai tarkemmin sanottuna se menee jo aika luonnostaan. Me olemme kuitenkin kävelleet täällä jo aika monta kertaa.
”Tuota”, James sanoo vähän ennen kuin meidän partiointiaikamme loppuu, ”jos sinä haluat puhua jostain, tai siis, melkein mistä vaan, niin ajattelin vaan sanoa, että kai sinä tiedät, että minä kyllä kuuntelen.”
”Joo”, minä sanon.
Sitten jostain kuuluu kolahdus ja me menemme tarkastamaan sen, mutta siellä ei olekaan muuta kuin yhden taulun kaksi ritaria kiistelemässä siitä, kummasta se maalaus oikeastaan on ja kumpi on pelkkä sivuhahmo. James taikoo nopean vaimennusloitsun taulun päälle ja ritarit jatkavat sitä kinaa hiljaisuudessa. Toinen alkaa vähän sinertää, mutta voihan se johtua esimerkiksi öljyväreistä.
Me kävelemme takaisin rohkelikkotorniin aika hiljaisina. En oikein tiedä, pitäisikö minun sanoa Jamesille jotain vielä ennen makuusaliin menoa, joten sanon sitten hyvää yötä.
