A/N: Kiitos hurjasti teille kaikille!
Fantasy, kiitos! Olen iloinen, että tykkäsit
Salla, kiitoksia! Lilyn ajatuksia kyllä on luvassa myös tulevaisuudessa ja vieläpä runsain määrin!
teinirinsessa, kiitos paljon. Hih, Lilyn tunteita on tässä mukava kuvailla, koska tässä ficissä Lilyn kertojaääni on sen verran spontaani, ettei niitä tuntemuksiakaan tarvitse kauheasti etsiskellä
pihlajanmarja, kiitoksia! Niinpä, Delicateen jää kyllä koukkuun
Ja sitten kun sille on vielä se jatko-osakin, nyt käyn joka päivä katsomassa, olisiko siihen tullut jatkoa...
PrisonerofAzkaban, kiitos! Mun tietokone näyttää sun nickistä jostain syystä vain alun ja jättää sen -ban pois, mutta yritän muistaa tästä lähtien laittaa koko nickin näihin kommenttien vastauksiin joka tapauksessa.
NeitiMusta, kiitos paljon! Tämän ficin kertojaa on myös kiva kirjoittaa, ja on hienoa kuulla että sitä on myös kiva lukea
Arte, kiitos!
Kyllä Lily/Jamesia kannattaa lukea
Tai en tiedä, mäkään harvoin kyllä löydän sellaista omaan makuuni sopivaa luettavaa näistä kahdesta, mutta heistä on niin kiva kirjoittaa, että kyllä heistä varmaan olisi kiva lukeakin, jos sopiva ficci löytyisi... Huomasin muuten että olit tullut FiFiin (kivaa!) ja sanoit siellä Saksaan lähtemisestä, sopiiko kysyä että mihin päin Saksaa olet lähdössä? En mä oikeasti tiedä mitään Saksan maantieteestä, mutta oon itse käynyt Stuttgartin lähellä ja harkitsin aikoinaan sinne vaihto-oppilaaksi lähtemisestä, ja ehkä mulla on edelleen joku pieni trauma siitä etten lähtenytkään, kun Saksaan lähtevät ihmiset aina kiinnostaa
No niin, sitten kolmosluku. Tästä tuli vähän mammuttipitkä, en oikein edes tiedä miksi, mutta voihan tämän lukea vaikka kahdessa osassa, jos ei jaksa kerralla kahlata koko osaa läpi
Nyt otan itse yo-kirjoitusten loppumisen kunniaksi pienen loman Suomesta ja lähden huomisaamuna Saksaan muutamaksi päiväksi, mutta palaan ensi viikon alussa ja tietysti olisi mukavaa päästä sekä lisäilemään uutta lukua tänne että vastailemaan kommentteihin...
*
3. lukuOkei, ihan rehellisesti? Minä unohdin täysin. Jäin ensin Annen kanssa kirjastoon aika pitkäksi aikaa ja sen jälkeen kävin vielä kävelemässä ulkona. Äiti aina sanoo, että raitis ulkoilma auttaa mihin tahansa, mutta ilmeisesti James Potterin suutelemiseen sekään ei auta. Ja ikävä kyllä en edes voi kertoa sitä äidille.
”Lily?” Hannah kysyi heti ensimmäisenä, kun tulin joskus puoli kahdeksan aikaan kävelyltäni. ”Eikö sinun pitäisi olla Jamesin kanssa partioimassa käytävillä?”
No niin, sääntö numero yksi: jos aiot suudella poikaa, jota aiot suutelemisen jälkeen vältellä lopun elämääsi, älä valitse poikaa, jonka kanssa sinulla on sovittu tapaaminen illalla. Ja seuraavana iltana. Ja sitä seuraavana. Ja kutakuinkin jokaisena iltana melkein vuoden ajan. Paitsi että nyt minä liioittelin. Käytävien partioiminen on jaettu valvojaoppilaiden ja johtajaoppilaiden kesken, joten käytännössä jokaisella valvojaoppilaalla on vastuuilta kerran kahdessa viikossa ja johtajaoppilaat hoitavat viikonloput, ainakin elleivät löydä jotain valvojaoppilasta, joka suostuu hoitamaan homman siinä toivossa, että saa Dumbledorelta jotain ylimääräisiä pisteitä aktiivisuudesta.
Henkilökohtaisesti minä olen sitä mieltä, että partioinnin jakaminen on paras keksintö, mikä tässä koulussa on ikinä tehty. Voisi kuvitella, että se olisi jotenkin jännittävää, vai mitä? No, se ei ole. Oikeasti suurin osa oppilaista pysyy tuvissaan iltaisin ja ne, jotka eivät pysy, yleensä yrittävät hiipiä kirjastoon hakemaan jotain kirjaa, jotta voisivat paremmin tehdä unohtamiaan läksyjä. Tosi jännittävää.
Joskus tosin tapahtuu muutakin. Valvojaoppilasurani kohokohta taisi olla se, kun viidennellä luokalla nappasin Justinin ja Ruthin Herra Yö ja Hänen Kiillotettu Seipäänsä –nimisen ritaria esittävän patsaan takaa kolmannesta kerroksesta. Justin muuttui tummanpunaiseksi ja Ruth järkyttyi niin paljon, että hänen kätensä juuttuivat Justinin vyöhön, ja kun hän yritti repäistä niitä siitä irti, he kaatuivat molemmat lattialle ja tönäisivät samalla Herra Yötä, jonka Kiillotettu Seiväs osui Ruthin käsivarteen ja aiheutti hänelle valtavan mustelman. Minä juoksin vessaan itkemään ja unohdin ikävä kyllä ottaa heiltä pisteitä, että se siitä.
Mutta yleensä mitään tuollaista ei tapahdu. Kerran löysin kirjaston läheltä kaksi kolmosluokkalaista, jotka pitivät toisiaan kädestä kiinni ja näyttivät niin hermostuneilta, että hiivin mahdollisimman hiljaa pois. He olisivat varmaan saaneet sydänkohtauksen, jos olisivat huomanneet minut. Ja kerran Peter Piskuilan oli Tähtitornissa Rory Lloydin kanssa, ja otin heiltä pisteitä niiden kolmosluokkalaistenkin edestä. Muistin vasta jälkeenpäin, että Peter on rohkelikko, ja suurin piirtein revin hiuksiani, kun meidän tupamestaruutemme jäi kymmenen pisteen päähän.
Yleensä käytävillä ei kuitenkaan tapahdu mitään jännittävää. Ihan oikeasti, kuka hullu muka lähtisi käytävälle suutelemaan? Okei, minua lukuun ottamatta.
Nyt minä siis olen taas menossa etsimään toisissaan kiinni olevia lapsia verhojen ja haarniskoiden takaa. Olen puoli tuntia myöhässä, mutta ei siinä mitään. En vaan yhtään tiedä, missä James on. Hyvällä tuurilla hän on päätellyt, että olen suuttunut hänelle, ja lähtenyt tekemään jotain luvatonta ja luultavasti erittäin vaarallista emmekä me voi siis partioida tänä iltana.
Tietenkään minulla ei ole niin hyvä tuuri. Ehdin nipin napin oleskeluhuoneesta käytävälle, kun James kävelee kulman takaa.
”Lily”, hän tokaisee pysähtyen jotenkin töksähtävästi. Minä tiedän kyllä oman nimeni, kiitos vain.
”Hei”, minä sanon ja haluaisin purra kieleni poikki saman tien. Okei, minä ja James olemme olleet suhteellisen hyvissä väleissä viime aikoina. Se johtuu muun muassa siitä, että meidän on tämän johtajaoppilasjutun takia pakko olla purematta toistemme päitä poikki, ja lisäksi siitä, että James ei enää lumoa kokolattiamattoja huokailemaan minun nimeäni. Koska hän on luopunut siitä, ajattelin, että voisi olla ihan okei tervehtiä häntä silloin tällöin. Nyt se kuitenkin tuntuu vähän turhan rohkealta. Haloo, me SUUTELIMME! Pitääkö minun vielä mennä tekemään asioita vaikeammaksi puhumalla hänelle?
Paitsi etten tietenkään oikein voi olla puhumatta. Merlin että tämä menee monimutkaiseksi!
”Sinä olet myöhässä”, James sanoo edelleen hämmästyneellä äänellä, ja minulla on jotenkin sellainen tunne, että hän ei aivan tajua, mitä sanoja hänen suunsa muodostaa. Hän on myös melko punainen, siis poskista ja kaulasta. Oikeasti, kuka punastuu kaulasta? Ja minkä takia Jamesin pitäisi punastua? Ei nyt ollut varsinaisesti mikään yllätys, että hän halusi suudella minua. Ja hän on kuitenkin James Potter. Minun sen sijaan pitäisi punastua, ja olen itse asiassa aika varma, että olen melko punainen tälläkin hetkellä.
”Tiedän”, sanon. ”Unohdin tämän ihan kokonaan.”
”Unohdit?” Hänen silmänsä jotenkin pullistuvat. ”Sinä unohdit, että meidän pitää olla partioimassa?”
Okei, myönnetään. Jamesin järkytys on ihan ymmärrettävää. Alussa hänellä oli vaikeuksia muistaa, milloin meidän piti partioida, koska hän ei kuitenkaan ollut koskaan ollut valvojaoppilas ja koko juttu oli hänelle aika uusi. Hän myös oli kummallisen innoissaan aluksi. Hän vilkuili minua koko ajan ja kysyi outoja kysymyksiä, kuten kuinka usein käytäviltä löytyy ykkösluokkalaisia (ei ikinä, paitsi joskus matkalla kirjastoon, ja silloinkin he suurin piirtein kuolevat kauhusta, kun jäävät kiinni) ja tiedänkö minä jotain takuuvarmaa paikkaa. Minä kysyin, että takuuvarmaa paikkaa mihin, ja James punastui ja sitten me olimme pitkän aikaa hiljaa, kunnes hän kysyi, tiedänkö minä mitään salakäytävistä (no en tiedä, ja epäilen aika vahvasti, että sellaiset on muutenkin suljettu jo vuosia sitten).
”Minä olin ajatuksissani”, minä sanon ja tajuan liian myöhään, mihin se johtaa.
”Ai”, hän tokaisee, ”missä ajatuksissa?”
No niin, nyt minä ainakin olen punainen. Tästä alkaa tulla tapa. ”En missään. Unohda tuo.”
”Ai”, hän tajuaa ja kääntyy tuijottamaan seinää.
On meillä ennenkin ollut hiljaisia partiointeja. Ensimmäinen kerta oli aika kamala, koska James ei yhtään tiennyt, mitä hänen piti tehdä, ja hän kysyi niitä tyhmiä kysymyksiään, ja minä yritin olla mahdollisimman etäinen ja asiallinen, ja sitten hän sai pari kertaa minut nauramaan, ja minä hermostuin siitä ja aloin huutaa hänelle. Ja toinen kerta oli vielä pahempi, koska minä olin edellisenä yönä sattunut olemaan oleskeluhuoneessa lukemassa vielä siinä vaiheessa, kun he olivat joskus kahdentoista jälkeen tulleet Tylyahosta, salaa tietysti (enkä minä muuten tajua, miten he pääsevät sinne), joten olin joko oikeasti tai leikisti vihainen hänelle ja murjotin koko illan. Ja kolmas kerta oli itse asiassa tähän mennessä kaikkein pahin, mutta sen jälkeen meillä on ollut jopa ihan mukavia partiointeja, ja niinpä täytyy myöntää, että minua vähän häiritsee kävellä ympäri linnaa hiljaa. Ja vielä häiritsevämpää oli se, että vaikka me emme puhu, me lähdemme silti aina jotenkin molemmat kävelemään risteyksissä samaan suuntaan. Se alkaa olla jo aika pelottavaa.
Kyllä minä tiedän, että olen vähän ylidramaattinen tämän jutun suhteen. Ensinnäkin se oli vain suudelma. Mutta se sattui olemaan minun ensimmäinen suudelmani IKINÄ ja sitä paitsi se oli vapaaehtoinen, enkä minä voi ymmärtää, minkä takia suutelisin James Potteria vapaaehtoisesti. Ja toisekseen minun olisi paljon helpompi suhtautua koko asiaan, jos olisin vihainen hänelle, mutta jostain syystä en ole. Tai jos minua edes kaduttaisi, mutta kun ei kaduta. Tai jos minun ei olisi tarkoitus viettää seuraavia paria tuntia kävelemällä hänen vieressään, kun hänen kätensä on suurin piirtein parinkymmenen sentin päässä omastani ja jos sattuisin horjahtamaan, luultavasti kaatuisin hänen päälleen. Minun tuurillani se on jopa aika todennäköistä.
Ja kaiken lisäksi James vaikuttaa siltä, että häntäkin nyppii jokin. En tajua. James on kuitenkin suudellut kymmeniä tyttöjä, joten ei hänellä pitäisi olla ongelmaa. Ja kaiken lisäksi hän on väittänyt viimeiset neljä vuotta haluavansa suudella minua, joten hän ei TODELLAKAAN voi katua sitä. Sitä paitsi normaalisti mikään ei hetkauta häntä. Siis kuvitelkaa, viidennellä luokalla hän laittoi maton jahtaamaan minua ja minä taioin hänen hiuksensa siiliksi, ja häneltä kesti kolme tuntia, ennen kuin hän vaivautui menemään sairaalasiipeen vaihdattamaan omat hiuksensa takaisin!
Toisin sanoen tämä tilanne on tosi outo. Ja sitä paitsi mehän puhuimme jo kirjastossa. Minä sanoin, etten ole suuttunut. Jos hän ei sano kohta jotain, minun on varmaan pakko kysyä, mikä on vialla.
Okei, hän ei sano mitään. Ja täällä on ihan järjettömän hiljaista muutenkin.
”James?”
”Lily?” hän tokaisee samaan aikaan ja minä melkein kompastun omiin jalkoihini, mutta onnistun sentään pitämään tasapainoni. Siis minähän en varsinaisesti ole mitenkään kömpelö, ei sinne päinkään, mutta jos joku häiritsee minua tosi yllättäen ja tosi pahasti silloin, kun minä teen jotain (siis esimerkiksi kävelen) minä kyllä kompastun aika helposti.
James rykii kurkkuaan. Minä nielaisen. ”Mitä?”
”Ei kun sinä voit sanoa ensin.”
”Ei se ollut mitään erikoista”, minä sanon nopeasti, mutta kun hän vain tuijottaa minua, minun on kai pakko jatkaa. ”Sinä olet ollut aika pitkään hiljaa. Mietin vaan että onko jokin pielessä.”
”Niin minäkin”, hän sanoo, ja kuulostaa sentään suhteellisen paljon omalta itseltään. Siis ärsyttävältä ja vähän liian itsevarmalta, mutta ainakaan minun ei tarvitse pelätä, että jokin on pahasti vialla. ”Siis että onko jotain pielessä.”
Ja tietysti hän tuijottaa minua. Huokaisen. ”Mitä?”
”Onko jokin pielessä?” hän kysyy. Ai niin.
Räpäytän silmiäni. James on pysähtynyt ihan kummalliseen paikkaan, puoliksi mutkaan, mutta kai minunkin täytyy sitten pysähtyä. Ja hän vain jatkaa minun tuijottamistani ja hetken aikaa minun on tosi hankala koota ajatuksiani, koska, no, en minä varsinaisesti ole tottunut juttelemaan Jamesin kanssa. Ainakaan mistään henkilökohtaisesta, enkä kyllä aiokaan oppia. Lisäksi minulla ei ole aavistustakaan, onko jokin pielessä. Siis mistä asti asiat ovat olleet näin kummallisia?
Okei, nyt pitää ajatella. Minua ei varsinaisesti kaduta, eikä minun enää edes tee mieli tuhota muistiani joka kerta, kun muistelen eilistä. Olen näköjään myös edelleen puheväleissä Jamesin kanssa, jos unohdetaan se äskeinen puolen tunnin hiljaisuus. Kaikki on siis kunnossa, jos Jamesin kanssa puhumista ylipäänsä voidaan pitää positiivisena.
Avaan suuni ilmoittaakseni, että ei kiitos, mikään ei ole pielessä, mutta James on jossain vaiheessa nostanut kätensä tukkaan ja haroo sitä ärsyttävällä tavalla, ja hänen silmänsä ovat porautuneet jonnekin minun silmäkuoppieni lähelle. Ei ole mikään ihme, että minulta katkeaa ajatus.
Tai on. Ei Jamesin pitäisi saada minun ajatuksiani katkeilemaan vain tuijottamalla minua. Toisin sanoen jokin ON pielessä.
”Ehkä”, minä sanon, koska se tuntuu nyt kaikkein diplomaattisimmalta ja turvallisimmalta vastaukselta.
James näyttää siltä, että ei älyä yhtään mitään. ”Miten joku voi olla ’ehkä’ pielessä?”
Pudistelen päätäni. ”Ei aavistustakaan.”
”Minkä takia sinä suutelit minua?”
No niin, voisiko joku tulla nyt pelastamaan minut? Vaikka Justin ja Ruth jonkun haarniskan taakse, jotta voisin mennä pelastamaan heidät jälkikasvun saamiselta seitsemäntoistavuotiaina, ja välttäisin samalla Jamesin kysymyksen? Ja minkä takia Anne on aina paikalla silloin, kun hänen ei pitäisi olla, mutta ei nyt? Tai Sirius? Voisiko Sirius tulla hakemaan käytännöllisesti-katsoen-veljensä pois? Tai voisinko minä keksiä jotain sanottavaa sen sijaan, että toljotan Jamesia suu puoliksi auki? Okei, ainakin voisin sulkea sen suun.
Tehty. Nyt pitää vaan keksiä, mitä ihmettä minä aion sanoa.
”Lily”, hän mutisee, kun minä en sano mitään. Merlin, minusta alkaa tuntua, että tuo on jo nimeni liikakäyttöä. James on sanonut minun nimeni tänään jo aika monta kertaa, ja ei siinä mitään, mutta nyt hän sanoi sen kyllä jotenkin kummallisesti. Se ikään kuin lipui hänen suustaan aika hitaasti, niin kuin hän olisi samalla maistellut sitä, eikä se nyt mitenkään auta tuohon kysymykseen.
”En minä tiedä”, sanon ennen kuin James ehtii sanoa nimeni uudestaan. ”Oikeasti. Ei aavistustakaan. Tai se tuliviski – ”
Hän tuijottaa minua näyttäen siltä, ettei halua uskoa.
”Okei, en minä ollut kovin humalassa.”
James nyökkää. Minusta tuntuu, että jotain pitäisi vielä sanoa, mutta en yhtään tajua mitä se on.
”Sinä suutelit takaisin”, James tokaisee.
Juuri tätä minä en halua kuulla. Ei millään pahalla, kyllähän minä suutelin takaisin, mutta onko hänen pakko muistaa se? Enkö minä ole muutenkin jo tarpeeksi sekaisin?
Nyökkään Jamesille, kun en keksi muutakaan. Se on selvästi väärä valinta, koska hän vain jatkaa tuijottamista kulmakarvat koholla. Ihan kuin minulla olisi jotain muuta sanottavaa.
”Lily”, James sanoo taas venyneen hiljaisuuden jälkeen. Riittää jo se nimen käyttö. Jos keksittäisiin minulle lempinimi? Joku joka ei soi korvissani senkin jälkeen, kun hän on jo laittanut suunsa kiinni?
”Minun pitää istua”, mutisen. Se tuntuu äkkiä erittäin hyvältä vaihtoehdolta, ja tuntuu vielä siinä vaiheessa, kun valun seinää vasten käytävälle ja hengitän syvään. Sitten James istuu viereeni, kutakuinkin vajaan puolen metrin päähän, ja minulla on taas vähän vaikeampi olo.
Siis James Potterhan ei ole mitenkään ruma. Hänellä on mustat, aika sotkuiset hiukset, joita hän haroo kutakuinkin koko ajan niin kuin ne muka eivät muuten pysyisi päässä, ja tummanruskeat aika tuijottavat silmät, mutta ei hän missään tapauksessa ole ruma. Tai epämiellyttävä, paitsi silloin kun on ärsyttävä. Ja koska hän osaa tarvittaessa olla myös ihan mukava, hän on myös yleensä ihan kivannäköinen.
Minä vaan olen ihan väärä henkilö sanomaan mitään kenenkään ulkonäöstä. Siis poikien, Meganin silmistä minä olen kyllä kateellinen. Olen aika varma, että minulla oli alun perin mielipiteitä: yksitoistavuotiaana tykkäsin pojista, joilla oli suuret mahdollisimman bambimaiset silmät, mieluiten tummanruskeat ja vielä parempi, jos niitä katsellessa alkoi tehdä mieli suklaata (tai ehkä minulla vaan oli nälkä). Lisäksi poikien kuului muistaakseni olla muutenkin tummia, ja huoneeni seinillä olevien julisteiden pop-tähdillä oli yleensä tummanruskea, hieman luonnonkihara tukka. Ei mikään pehko niin kuin Jamesilla. Ja lisäksi poikien piti olla ainakin vähän pyöreitä tai harteikkaita. Kai halusin tuntea itseni mahdollisimman pieneksi. Tai sitten se teoria, että tytöt etsivät isänsä näköistä miestä, pitää paikkansa, koska isä on kyllä aikamoisen pyöreä.
Sitten tulin Tylypahkaan ja näin Justin Doylen. Siihen minun miesmakuni sitten jämähti. Justinilla on aika vaaleat, suorat hiukset, jotka ovat aina vähän liian pitkät. Hänellä on pienet, harmaat silmät, joita katsellessa tulee mieleen enemmän kivi kuin suklaa, eikä hän todellakaan ole yhtään pyöreä, vaan hänellä on aika luisevat olkapäät. Hän näyttää aika lailla pojalta, joka on juuri saanut kasvupyrähdyksen eikä ole ehtinyt syödä samassa tahdissa, ja hän on näyttänyt siltä viimeiset kuusi vuotta.
Nykyään minä en siis oikein osaa muodostaa muista pojista mielipiteitä. Justin näyttää Justinilta. James näyttää Jamesilta ja ikävä kyllä ei kiinnosta.
Paitsi että vasenta kättäni jotenkin kutittaa ja haluaisin raapia kyynärpäätäni, mutta Jamesin käsivarsi on liian lähellä.
”Mitä sinä ajattelit?” James kysyy äkkiä.
Minä räpäytän silmiäni. Kättäni kutittaa, mutta ei hän varmaan sitä halua kuulla, enkä missään nimessä aio kertoa hänelle, että hänen läsnäolonsa tekee minut levottomaksi. ”Mitä?”
”Silloin”, hän selventää. Ai niin. ”Ja miksi sinä…”
Sain sätkyn? Jänistin? Karkasin? Juoksin pois?
”…lähdit niin äkkiä”, hän täydentää lopulta.
Minä en ihan totta tiedä. Älä kysy näin vaikeita kysymyksiä. ”Minä…” yritän kerätä ilmaa keuhkoihini. Ehkä siinä mukana tulee älyä tai jotain. ”Ei aavistustakaan. Ihan totta, James, en minä ajatellut. Se vain tapahtui.”
James peittää kasvonsa käsillään. Luojan kiitos hänen hartiansa eivät kuitenkaan tärise. Minä olen kerran saanut hänet itkemään – kolmannella luokalla, kun hän pyysi minua ulos ensimmäisen kerran ja minä säikähdin niin paljon, että pudotin Tylypahkan historian kuusisataasivuisen painoksen hänen varpailleen. Se ei ollut kovin onnellinen kokemus, koska minulla oli ihan rehellisesti sanottuna huono omatunto. On kyllä edelleen, kun mietin sitä kolmetoistavuotiasta poikaa ja sitä mustelmaa.
”James?” minä kysyn lopulta. Yritän kuulostaa kaverilliselta mutta riittävän etäiseltä ja välinpitämättömältä, ja epäonnistun surkeasti. Ääneni kuulostaa lähinnä säikähtäneeltä. Lisäksi se tärisee.
”Merlin”, hän mutisee kämmeniinsä.
”Mitä?”
Hän pudistelee päätään. ”Hitto. En minä… se vaan… ei ollut…”
”Mitä?” Okei, tiedän, että toistan itseäni. Tämä vaan on rehellisesti sanottuna vähän hämmentävää. Jamesilla ei ole kauheasti tapana seota sanoissaan eikä pitää noita ärsyttäviä taukoja, ihan kuin hän ei ihan tietäisi, mitä hän haluaa sanoa. Hän on muun muassa kosinut minua pari kertaa, eikä se saanut häntä takeltelemaan näin pahasti.
”…ihan sitä mitä minä odotin”, hän lopettaa.
Hetkinen, nyt minulta meni jotain ohi.
”Se suudelma”, hän sanoo, kun minä en reagoi mitenkään, ja nostaa päätään. ”Se ei ollut ihan sitä mitä minä, hmm, toivoin. Joskus.”
”Ai”, minä sanon.
”Minä odotin sitä kuitenkin aika monta vuotta”, hän sanoo kuulostaen siltä, että puhuu nyt kyllä enemmän itselleen kuin minulle. ”Ja sitten se tapahtui niin nopeasti. Enkä minä edes suunnitellut sitä. Ja sinä juoksit pois.”
”James”, minä yritän sanoa mahdollisimman ystävällisesti, vaikka minun tekisi mieli kyllä lähinnä juosta karkuun. ”Minä en suunnitellut sitä. Enkä minä edelleen ole kiinnostunut sinusta.”
”Hitto”, hän mutisee. No, ainakin hän käsitti, mitä minä sanoin.
Voisin tehdä listan elämäni vaikeimmista tilanteista. Ensimmäinen olisi se, kun kaadoin kannullisen boolia äidin neljäkymmentävuotissyntymäpäivillä jonkun kaukaisen isotädin niskaan. Toinen liittyy varmaan Justiniin, mutta niitä vaikeita tilanteita on niin tuhottomasti, etten osaa valita yhtä. Tai miten olisi vaikka se, kun ykkösluokalla lentotunnilla en oikein hallinnut luutaa ja päädyin tähtäämään sillä Justinin haaraväliin?
Ja kolmanneksi vaikein tilanne olisi ehkä sitten tämä. James Potter istuu vieressäni ja tuijottaa eteensä, ja jostain kumman syystä minä olen saanut hänet sanattomaksi yksinkertaisesti suutelemalla häntä vahingossa ja sitten muistuttamalla häntä siitä, ettei minua kiinnosta. Ja meidän pitäisi olla partioimassa käytäviä, ja niinhän me teoriassa olemmekin, mutta jotenkin minusta tuntuu, että meidän pitäisi myös liikkua, mutta enhän minä voi vain nousta ja jatkaa matkaa.
Minusta tuntuu myös, että minun pitäisi jotenkin lohduttaa häntä. Se taas ei ainakaan käy päinsä.
”Pitäisikö meidän jatkaa?” kysyn lopulta.
James nyökkää. Minä nousen seisomaan, ennen kuin hän ehtii muuttaa mielensä, ja me lähdemme kolmannen kerroksen portaita kohti. Olen aika varma, että hän kävelee muutama kymmenen senttiä kauempana minusta kuin äsken. No, ainakin hän alkaa taas pikkuhiljaa puhua. En ole ihan varma mistä, mutta se taitaa jotenkin liittyä Siriukseen ja loitsuihin, tai ehkä sittenkin housuihin.
*
Joskus minun on vähän vaikea muistaa, etten pidä Jamesista. Aikoinaan hän oli tietysti ihan älyttömän ärsyttävä, mutta suoraan sanottuna hän ei ole enää yksitoistavuotias. Hän ei myöskään heittele lihapullia (ja mikä minä sitä paitsi olen sanomaan mitään ruuan heittelemisestä, kun paras ystäväni hoitaa ihmissuhteiden lopettamisen sillä tavalla), haasta riitaa ihmisten kanssa ilman mitään syytä eikä yritä muuttaa Norriskaa teekupiksi.
Minä en oikeastaan tiedä, missä vaiheessa hän etääntyi siitä sisäisestä itserakkaasta häiriköstään. Tai ainakin etääntyi vähäsen, koska aina välillä hän on ihan kuin tavalliset ihmiset. Hän on tietysti vähän turhan itsetietoinen, mutta joskus hän osaa jopa keskustella. Sitä sattui esimerkiksi tänään siinä vaiheessa, kun me olimme juuri päättäneet jatkaa partiointia ja hän alkoi puhua opiskelusta. Olihan se sinällään järkytys, koska vaikka on suhteellisen älykäs, yleensä hän vaan tuhlaa sitä älyään aivan vääriin asioihin ja jos ei tuhlaa, hän ei ainakaan myönnä sitä. Mutta ehkä hän oli jotenkin järkyttynyt ja poissa tolaltaan, sillä hän puhui opiskelusta melkein puoli tuntia, ennen kuin meidän partiointiaikamme päättyi.
Ja välillä taas minun on kauhean vaikea muistaa, minkä takia minä joskus olisin ajatellut Jamesista positiivisesti. Siis eikö se poika ikinä opi?
Aluksi minusta oli tietysti ihan hauskaa, että hän pyysi minua jatkuvasti ulos, mutta se ”aluksi” kesti siis kutakuinkin pari päivää. Pari viikkoa alkoi jo kiristää hermoja, ja parin kuukauden jälkeen muutin hänet puoliksi vahingossa haarniskaksi, kun hän yritti ehdotella ”hiljaista retkeä keittiön komeroon”. Sen jälkeen hän vaikeni, mutta se saattoi johtua siitä, että matami Pomfrey ei heti saanut muutettua hänen leukojaan takaisin, vaan parin seuraavan viikon ajan hänen suunsa kolisi joka kerta, kun hän yritti sanoa jotain. Ja siinä ajassa minä opettelin välttelemään häntä aika tehokkaasti.
Hän on kuitenkin pyytänyt minua treffeille aika monta kertaa. Ja minä olen kieltäytynyt melkein yhtä monta kertaa. Se ero tilastoissa johtuu sitä paitsi ainoastaan siitä, että muutaman kerran olen suuttunut ja yrittänyt kirota hänet ennen kuin olen edes vastannut mitään, ja kerran satuin olemaan lähellä tyttöjen vessaa, joten syöksyin sinne ja löin oven kiinni hänen nenänsä edestä. Hänen nenänsä ei kyllä pitänyt siitä, ja jälkikäteen minua vähän nolotti.
Tänä vuonna hän on kuitenkin jotenkin osannut käyttäytyä. Ehkä se johtuu johtajapoika-tittelistä. Ehkä Jamesin tekeminen johtajapojaksi ei ollutkaan lohikäärmevodkan aiheuttama virhe vaan itse asiassa harkittu teko, jonka piti saada piilevä järki tulemaan esiin hänen päässään, ja jos asia on niin, se kyllä myös onnistui aika kiitettävästi. Hän on ollut ihan inhimillinen jo monta viikkoa – niin inhimillinen, että olin jo melkein unohtanut, ettei se ole hänen pysyvä olotilansa.
Me olimme lopettaneet partioinnin ja tulossa juuri rohkelikkotorniin, kun hän yhtäkkiä tarttui minun käteeni. Minä vähän säikähdin, koska se tapahtui kutakuinkin samassa kohdassa kuin se onneton suutelutapaus, ja – okei, tästä ei sitten kerrota kenellekään. Ei edes Annelle. Anne on kyllä luotettava, mutta joitain asioita hän ei kerta kaikkiaan tajua, ja tämä olisi yksi niistä.
Minun nimittäin melkein teki mieli suudella häntä silloin.
Siis todellakin vaan melkein. Ja se hetki meni tosi nopeasti ohi, mutta silti se oli vähän pelottavaa. Minä siis säikähdin ja repäisin käteni irti, ja James virnisti ja työnsi kätensä taskuihin, niin kuin olisi halunnut näyttää minulle, ettei todellakaan aikonut esimerkiksi raahata minua väkisin Herra Yön taakse. Ei sillä että se olisi edes mahdollista. Minä olisin ehtinyt tainnuttaa hänet noin viidessä sekunnissa (Anne otti kerran aikaa rannekellolla) ja sitä paitsi edes James Potter ei voi kuvitella, että hyvä tapa iskeä tyttö on takertua hänen hihaansa.
”Tuota noin”, James sanoi ja yskähti vähän, kädet edelleen taskuissa, ja siinä vaiheessa minua alkoi epäilyttää. Ajattelin ensin, että hän on varmaan tehnyt taas jonkun ärsyttävän pilan, esimerkiksi muuttanut kaikki ykkösluokkalaiset sinisiksi. Itse asiassa se olisi ollut aika nerokasta. Minun olisi varmaan ollut pakko kysyä häneltä, millä loitsulla sellainen ihan käytännössä tapahtuu.
”Tylyahossa on uusi karkkikauppa”, James jatkoi.
Minä rypistin otsaani. ”No ei varmasti ole.”
James vaihtoi painoaan jalalta toiselle. ”No ei niin. Tai on se kuitenkin aika uusi. Isoisä ei muista sitä. Minä…” hän veti henkeä ja siinä vaiheessa minua alkoi todellakin epäilyttää. Mikään, mitä James Potter ei saa sanoa yhdeltä henkäisyltä, ei voi olla hyvää, ”…mietin lähtisitkö sinä käymään siellä.”
”Käymään siellä?” minä räpäytin silmiäni. Siis en todellakaan tajua, minkä takia minulla tällä kertaa oli niin hidas sytytys. Se nyt ei kuitenkaan ollut ihan ensimmäinen tapaus. Tai edes ensimmäisten sadan joukossa.
”Niin”, James tokaisi, ”ikään kuin, siis, minun kanssani.”
”Sinun kanssasi?” Siinä vaiheessa minä sitten lopulta tajusin. ”Oh. OH. James, minä en todellakaan – ”
”Okei, okei.” James oli nostanut kätensä, niin kuin minä olisin aikonut ampua häntä tai jotain. Tai sitten hän vain ei ole katsonut tarpeeksi western-elokuvia. Hetkinen, itse asiassa hän ei varmaan ole katsonut yhtään. Miten sellainen on edes mahdollista? Se pitäisi korjata -
Tai siis, sehän ei kuulu minulle.
”Unohda tuo”, James sanoi. ”Minä vain ajattelin, että jos sinä – ”
”Jos minä mitä?” minä kysyin.
Okei, selvitetään yksi asia. Isoisäni on alun perin irlantilainen. Hän muutti kuulemma joskus vuosisadan alussa Amerikkaan, tapasi siellä kanadalaisen tytön, jonka vanhemmat olivat muuttaneet Kanadaan Englannista, rakastui tyttöön, vikitteli tätä viisi vuotta ja lopulta sai tämän. Sitten he muuttivat Meksikoon. Älkää kysykö, ihan totta. Ja siellä ilmeisesti tapahtui jotain traagista, koska he lähtivät sieltä parin kuukauden päästä ja asettuivat Englantiin, ja niin minusta tuli täysin englantilainen, lukuun ottamatta sitä, että minulla on punainen tukka ja piilevä taipumus ärsyyntyä. Nimenomaan piilevä. En usein huomaa sitä itsekään, ennen kuin se tapahtuu. Ja sitä oikeasti tapahtuu harvoin.
Paitsi tietysti silloin, kun kysymyksessä on James. En oikeasti tajua, mikä hänessä on niin erikoista, mutta jotenkin hän vaan saa aina herätettyä minussa suuria tunteita.
Ei SELLAISIA tunteita.
”Mitä?” minä tivasin siis Jamesilta, joka alkoi näyttää huolestuneelta. Varmaan pelkäsi menettävänsä puolet käsivarrestaan tai jotain – ja se tapaus oli sitä paitsi pelkkä vahinko. ”Mitä sinä satuit ajattelemaan? Että minä olisin yhtäkkiä muuttanut mieltäni?”
”Sinä suutelit – ”
”Minä sanoin, että se oli vahinko!” minä kiljaisin. Okei, yrittäkää nyt ymmärtää minua. Justin ja Ruth menivät juuri kihloihin. Minä suutelin James Potteria. Minun hermoni olivat tuossa vaiheessa jo ihan riekalepisteessä ilman mitään treffiehdotuksiakin. ”Pitääkö sinun tehdä tuo aina?”
”Tuo?” James räpäytti silmiään rehellisesti sanottuna hämmentyneen näköisenä. ”Mikä tuo?”
”Pilata kaikki! Sinä tiedät tasan tarkkaan, että minä en ole ihastunut sinuun”, minä sanoin. Luulen, että käteni huitoivat aika tavalla, koska Jamesin hiukset liikahtelivat vähän samaan malliin, mutta se saattoi tietysti olla vain tuuli. Kyllähän Tylypahkassa joskus tuulee sisälläkin, vaikka se on kyllä yleensä Jamesin, Siriuksen tai Peterin vika. ”Minä olin jo unohtanut, miten ärsyttävä sinä olit!”
James näytti yllättyneeltä. ”Olitko?”
”Melkein! Ja nyt sinä muistutit minua taas!” Minun piti keskittyä, jotta pystyin vetämään henkeä ja toisaalta olemaan kiroamatta häntä jollain tehokkaalla loitsulla. Neljännellä luokalla luin yhden tosi mielenkiintoisen ja aika paksun loitsukirjan läpi ihan vaan opetellakseni uusia loitsuja, joilla voisin vastustaa Jamesia, ja monet niistä ovat edelleen käyttämättä. ”Minä lähden nukkumaan. Hyvää yötä.”
”Hyvää yötä”, James sanoi, kun astuin sisälle rohkelikkotorniin. Tajusin vasta jälkikäteen, etten ollut sanonut tunnussanaa, mutta ehkä Lihava Leidi jotenkin sääli minua sen riidan takia.
James ei tullut perässäni. Okei, myönnetään, seisoin vähän aikaa rapuilla, koska halusin kuulla, meneekö hän suoraan makuusaliinsa (niin kuin hänen pitäisi, koska hän ei ole takuulla tehnyt vielä läksyjään), mutta hänestä ei kuulunut mitään. Mietin vähän aikaa, pitäisikö minun mennä etsimään häntä ihan vaan varmistaakseni, että hän ei tee mitään kiellettyä, mutta se olisi kuitenkin saattanut olla vähän huono ratkaisu. Tai ainakin vaikea selittää hänelle ottaen huomioon, että olin juuri äsken rynnännyt pois paikalta.
Menin siis omaan makuusaliini. Yleensä se on aina kohtalaisen turvallinen vaihtoehto, koska sieltä löytyy ainakin korvatulppia. Tänään sekään ei oikein auttanut.
Avasin oven aika vauhdikkaasti ja se kolahti tuoliin, jonka joku oli asettanut puolittain sen eteen. Älkää kysykö, en minäkään halua tietää. Lattia oli täynnä vaatteita ja vaaleanpunaisia karkkipapereita (okei, ei se ollut varsinaisesti TÄYNNÄ jälkimmäisiä, mutta niitä oli silti ihan liikaa). Mietin ensin, miten ihmeessä pääsen sängylleni kompastumatta jonkun housuihin. Sitten tajusin, että koko ajatus sängylleni pääsemisestä oli aika epärealistinen.
Anne istui sängylläni. Hän nojasi seinää vasten jotenkin aika oudosti, koska hän näytti siltä, että hänen olkapäänsä ja vatsansa valuivat eri suuntiin. Lisäksi hänen jalkansa roikkuivat harallaan sängyn reunan yli. Hannah makasi vatsallaan hänen jalkojensa päällä ja söi suklaata, joka todennäköisesti varastoituu ihan minne tahansa muualle kuin esimerkiksi hänen reisiinsä, niin kuin normaaleille ihmisille tapahtuu. Ja Megan istui siinä ainoassa vapaassa kohdassa, joka sängystä oli jäljellä, eli minun tyynyni päällä.
Välillä mietin, miten Remus kestää Siriusta, Peteriä ja Jamesia. Ja sitten taas on niitä hetkiä, jolloin olen vähän kateellinen hänelle.
”Onhan se vähän surullista”, Hannah sanoi parhaillaan heittäen taas yhden vaaleanpunaisen käärepaperin lattialle. Se osui paperiin, joka näytti erehdyttävästi minun loitsujen esseeltäni – lukuun ottamatta suklaatahraa tietysti. ”Siis he ovat kuitenkin niin nuoria. Ja Ruth on minun pikkusiskoni. Minä kuvittelin aina, että minä olisin ensimmäinen…”
”Eivät he ole niin mahdottoman nuoria”, Megan sanoi. ”Minä olen vähän ajatellut, pitäisikö kosia Owenia…”
Minä seisoin edelleen ovenraossa (siis oikeasti, mitä järkeä on kävelemisessä, jos ei voi astua mihinkään) ja vain tuijotin heitä. Aivoni löivät vähän tyhjää. Siis Megan? Kosia? Owen? Eikö se yhtälö tuntunut heistä yhtään mahdottomalta?
”Oletko varma, ettei Owen säikähtäisi?” Anne kysyi otsa rypistyen. Merlinille kiitos, että jollain heistä on vielä järkeä! ”Owenhan on kuitenkin vasta kuusitoista. Ehkä sinun pitäisi odottaa vaikka, hmmm, puoli vuotta?”
Huokaisin mahdollisimman syvään. Joskus se auttaa minua selviämään vastoinkäymisistä. Jos huokaisu kestää oikein pitkään, vastoinkäymiset saattavat vaikka hävitä sillä aikaa. Tai siis se toimii ainakin teoriassa.
”Owen on kypsä ikäisekseen”, Megan sanoi. Me olemme kuulleet tuon lauseen tuhat kertaa, ihan totta. Se oli erityisen yleinen siinä vaiheessa, kun Megan tajusi ihastuneensa vuotta nuorempaan poikaan ja käveli ympäri makuusalia repien hiuksiaan ja toistellen lausetta itselleen. Tai meille, ennen kuin ostimme korvatulpat. Niitä on edelleen minun yöpöydän laatikossani, mikä saattaa olla ihan hyvä juttu.
”Sinä ehdit kyllä”, Anne sanoi. Fiksu tyttö. ”Minä sen sijaan en. Kuvitelkaa nyt, minä olen jo seitsemäntoista! Minun piti olla tässä vaiheessa jo naimisissa! Tai edes kihloissa. Tai edes seurustelemassa vakavasti. Tai edes kerran elämässäni seurustellut vakavasti. Tai edes kiinnostunut jostain!”
”Eikö se juttu Harryn kanssa sitten ollut vakava?” Megan kysyi otsa rypistyen.
Minua alkoi yskittää. Siinä vaiheessa he kääntyivät katsomaan minua ja ilmeisesti ihan totta huomasivat ensimmäisen kerran, että minäkin olin tullut huoneeseen. Anne virnisti leveästi. Megan näytti epäilevältä, ja kun hän nyt oli jo kääntynyt katsomaan minua, hän näytti epäilevän, mitä hittoa minä oikein tein meidän makuusalissamme. Hannah yritti hymyillä, mutta hänellä oli valtava suklaapallo suussaan, joten se hymy oli vähän vaikea. Ja ruskea. Jonkun pitäisi ehkä kertoa hänelle, että se juttu suklaanruskeiden silmien suhteen ei päde suklaanruskeisiin hampaisiin.
”Hei, Lily”, Anne sanoi, ”oliko Jamesin kanssa mukavaa?”
”James on oikeastaan aika mukava”, Hannah jatkoi ojentautuen ottamaan seuraavaa suklaata. ”Ihan totta, Lily, minä en oikein tajua, minkä takia sinä vastustelet edelleen.”
Minä yritin päästä lähemmäs heitä (siis missä minun itsesuojeluvaistoni ovat, ihan totta) ja onnistuin lopulta pääsemään Annen sängyn luo. Istuuduin sille, irvistin, poimin varsin kulmikkaan kirjan pois takapuoleni, peiton ja sängyn välistä, asetin sen varovaisesti Annen yöpöydälle ja ristin käteni. Hyvällä tuurilla joku heistä nukahtaisi kohta, ja tämä keskustelu päättyisi. Kello oli sitä paitsi jo melkein yksitoista.
”Minä en ole ihastunut Jamesiin”, minä sanoin.
Hannah huitaisi kädellään niin vauhdikkaasti, että yksi suklaapala lensi huoneen poikki ja takertui peiliin. ”Äh, tuo on vanha juttu. Keksisit jotain uutta.”
”Kuten mitä?” minä kysyin rypistäen otsaani. Ehkä minä olen vanhanaikainen, mutta minun mielestäni ’en ole ihastunut’ on ihan looginen syy torjua joku. ”Tuota noin, hän on välillä ärsyttävä.”
”Tuokin on vanha juttu”, Megan sanoi ottaen yhden Hannahin suklaista. Voi ei. Megan on yleensä aika tarkka siitä, mitä syö, ja jos Megan alkaa syödä suklaata tähän aikaan yöstä, se tarkoittaa yleensä, että tiedossa on pitkä ja tuskallinen keskustelu. ”Enkä minä sitä paitsi halua puhua Jamesista ja Lilystä. Me olemme puhuneet Jamesista ja Lilystä NELJÄ VUOTTA.”
”Totta”, Hannah sanoi, ”Anne tarvitsee miehen.”
Anne räpäytti silmiään. ”Mitä?”
”Sinä sanoit niin itsekin”, Hannah muistutti.
”Niin sanoit”, Megan sanoi, mutta minä en kyllä ihan luottaisi Meganiin, ainakaan tuossa mielentilassa. Sitä paitsi hän oli juuri viisi minuuttia sitten miettinyt, pitäisikö hänen kosia kuusitoistavuotiasta poikaystäväänsä. Siis mikä ihme minun ystäviäni vaivaa?
”Ai”, Anne totesi pörröttäen hajamielisesti lyhyttä tummanruskeaa tukkaansa, kunnes se oli erittäin sähköinen ja sijoittunut hänen silmiensä eteen. ”Täältä alkavat loppua ihmiset.”
Megan näytti järkyttyneeltä. ”Sinä et ole voinut vehdata kaikkien kanssa! Entä luihuiset?”
”Entä Sirius?” Hannah ehdotti.
”Siriuksella on vatsa”, Anne sanoi hieman poissaolevalla äänensävyllä. ”Hyvä vatsa.”
”Sirius on melkein yhtä paha kuin James”, minä muistutin.
”Minua oksettaa”, Hannah sanoi.
Niin että tässä sitä nyt ollaan. Hannah kävi vessassa mutta ei tietenkään oksentanut, vaan pesi hampaansa, haki uuden suklaalevyn ja asettautui sen kanssa omaan sänkyynsä. Megan tajusi, ettei kukaan oikein jaksanut enää keskustella hänen ja Owenin mahdollisesta kihlautumisesta, ja alkoi mumista itsekseen – omassa sängyssään. Anne tuijotti minua vähän etäisesti, kun kapusin hänen viereensä sängylleni, mutta ei kuitenkaan liikkunut. Työnsin hänen jalkojaan sen verran sivuun, että pääsin peiton alle tippumatta sängyltä.
”Mene nukkumaan”, sanon Annelle, kun hän on istunut siinä viisi minuuttia liikahtamatta.
Hän irvistää jotenkin puolinaisesti. ”Lily? Pitäisikö minun ajatella Siriusta?”
”Ei”, minä sanon. Se on ainoa oikea vastaus tuohon kysymykseen, olosuhteista viis. ”Minua nukuttaa, ihan totta.”
”Sirius on niin rasittava”, Anne sanoo huokaisten. ”Hauska mutta rasittava. Mutta hänellä on se vatsa.”
”Hänellä on yleensä myös vaatteet päällä”, minä muistutan. ”Anne kiltti.”
Anne taputtaa minua päälaelle mennessään omaan sänkyynsä, ja tyhjentää sen karkkipapereista nopealla loitsulla. Minä tuijotan kattoa ja alan jo miettiä tosissani niitä korvatulppia, kun Megan lopultakin lopettaa mumisemisen. Ehkä saan tänä yönä nukuttua enemmän kuin edellisenä. Mitä tahansa kunhan en näe unta siitä, miten suutelen Jamesia.
”Minäkin haluan miehen”, Hannah mutisee. ”Minä – ”
Hän lopettaa vähän kummalliseen äännähdykseen. En jaksa selvittää, kuka on heittänyt häntä tyynyllä, vaan keskityn pitämään silmäni kiinni ja laskemaan lampaita, jotka hyppäävät Ruthin ja Justinin yhteen kietoutuneiden hahmojen yli. Siis mikä minun mielikuvitustani oikeasti vaivaa?
