Finfanfun.fi
Harry Potter -ficit => Hunajaherttua => Aiheen aloitti: lurikko - 12.03.2009 17:38:06
-
nimi: Eikä siinä vielä kaikki!
paritus: James/Lily
ikäraja: K-11
genre: romance, draama, huumori
summary: Pieni onnettomuus oleskeluhuoneessa, tai paremminkin käytävällä, ja kuka muka suutelee ketään käytävällä, ja kuka muka juoksee karkuun! Eikä siinä vielä kaikki!
A/N: Tuota noin, tätä ficciä voi syyttää kolmesta syystä. Ensinnäkin olen halunnut viime kesästä asti kirjoittaa uuden moniosaisen James/Lily-ficin. Toisekseen Delicaten (http://www.harrypotterfanfiction.com/viewstory.php?psid=240987) hurmaava kertoja inspiroi. Kolmanneksi satuin törmäämään tämän jo aloitettuani täällä Finissä Potter NaNo -haasteeseen, jossa siis pitää kirjoittaa vähintään 20 000 sanan ficci aikarajan sisällä. En tiedä, mitä tästä tulee, mutta palaute olisi ihan kauhean kivaa!
*
1. luku
Voi luoja. VOI LUOJA.
Tai Merlin. Tai Dumbledore. Tai Remus Lupin. Tai oikeastaan ihan kuka vaan, joka osaa tehdä muistiloitsun nopeasti ja tehokkaasti, mielellään niin tehokkaasti, ettei minulle jää minkäänlaista muistikuvaa tästä.
Okei, Lily. Hengitä. Hengitä oikein syvään. Minähän olen loppujen lopuksi kuitenkin ihan järkevä ihminen. Kaikelle on syy ja niin edelleen. Ja tämä on selvästi sen syytä, että joku minun esivanhemmistani sattui olemaan velho, ja sen takia se jotenkin sattui osumaan minunkin geeneihini, ja sain kirjeen Tylypahkasta, ja päätin lähteä, ja olin Tylypahkassa silloin, kun äidin ja isän olisi pitänyt saarnata minulle alkoholin vaaroista. Tosin minulla on kyllä hämärä muistikuva, että he tekivät sen, mutta tuliviskiä he eivät ainakaan maininneet. Okei, nyt minulla on syy. Kukaan ei vaivautunut kertomaan, että jo pieni määrä tuliviskiä tekee minusta ääliön.
Tyhmintä tässä on se, että enhän minä edes juo. Siis alkoholia. Tai join kyllä melkein kaksi lasillista viiniä Petunian häissä viime kesänä, mutta sitä ei lasketa, koska minä oikeasti tarvitsin ne kaksi lasillista. Petunia on kuitenkin vain kaksi vuotta vanhempi kuin minä ja hän oli menossa naimisiin, siis voi hyvä ihme, todellakin naimisiin, yhdeksäntoistavuotiaana! Ja kaiken lisäksi minä inhoan Vernonia, siis Petunian miestä. En olisi yksinkertaisesti selvinnyt heidän häistään ilman niitä kahta lasillista.
Mutta muuten minä en juo oikeastaan ollenkaan. Tai maistoin sitä vihreää mitä lie, jota Hannah ja Anne toivat Sianpäästä kolme viikkoa sitten (oikeasti, kuka muka edes menee siihen paikkaan?) mutta sitä ei todellakaan lasketa. Enhän minä edes tiedä, mikä sen litkun nimi oli. Se olisi saattanut olla vaikka mehua. Tosin minulla oli parin tunnin päästä niin paha päänsärky, että päärynämehu tuskin olisi saanut sellaista aikaan.
Toisin sanoen minä en normaalisti edes juo, joten mikä hemmetti minun päähäni meni eilen? Totta kai se on tavallaan lieventävä asianhaara, että rohkelikko oli voittanut puuskupuhit ja Susan Berry ja Arthur Cooper olivat lopultakin alkaneet seurustella (he vilkuilivat toisiaan KAKSI VUOTTA ennen kuin me saimme taottua heidän päähänsä, että he pitävät toisistaan). Ja kaikki alle neljätoistavuotiaat olivat jo nukkumassa, olin itse henkilökohtaisesti pitänyt siitä huolta, joten on ihan ymmärrettävää, etten käskenyt ihmisiä heittämään niitä pullojaan ulos ikkunasta. Mutta mikään ei selitä TÄTÄ.
Okei, nyt pitää rauhoittua. Nousen sängystä ja kävelen ikkunan viereen. Ulkona sataa vettä. Voisin melkein avata ikkunan ja hypätä, mutta rohkelikkotorni nyt kuitenkin on torni ja jos ihan totta puhutaan, ei tämä sentään ole niin suuri onnettomuus. Ainoastaan melkein.
Onneksi Anne, Hannah ja Megan ovat jo menneet aamiaiselle, joten voin kiertää ympyrää lattialla ja yrittää saada ajatuksia jotenkin lokeroitumaan päässäni. Ikävä kyllä se ei oikein onnistu. Muistan kyllä kaiken, ja voi Merlin, toivoisin tosissani etten muistaisi. Ehkä Remus Lupin osaisi oikeasti tehdä muistiloitsun! Paitsi että en tietenkään voi kysyä häneltä. Jos hän ei ole vielä kuullut, minä en ainakaan kerro hänelle.
Hetkinen! James oli kuitenkin aika humalassa! Ehkä hän ei muista yhtään mitään -
No joo, kuinka todennäköistä tuo sitten on? Istun jonkun sängylle (varmaan Annen, koska sitä ei ole pedattu) ja yritän hengittää syvään. Se nyt tästä vielä puuttuisi, että pyörtyisin ja jonkun pitäisi elvyttää minut. Ja minun tuurillani se henkilö olisi James Potter.
Ajattele jotain muuta. AJATTELE JOTAIN MUUTA. Okei, minä olen siis Lily Evans – hetkinen, mitä Annella on tyynynsä alla? KIRJE? Paitsi ettei se kuulu minulle. Enkä minä ole utelias. Takaisin asiaan, minä olen siis Lily Evans. Johtajatyttö. Täysin järkevä ja täysin järjissäni. Olen Tylypahkassa, koska jostain syystä joku outo esi-isäni ilmeisesti sattui olemaan kaiken muun suvussa kulkevan lisäksi myös velho, ja niinpä minä sain jostain syystä kummallisen kyvyn laittaa kaktukset kukkimaan pelkällä katseella. Harrastin sitä päiväkodissa, kunnes kuulin äidin ja isän huolestuneen keskustelun siitä, mikä ihme minua oikein vaivasi. Sen jälkeen yritin olla tekemättä sitä, mutta päädyin sitten kuitenkin tänne.
Älkää käsittäkö väärin. Minä rakastan tätä paikkaa. Ja minusta on mukavaa olla noita. Olen vaan aika varma, että jos olisin edelleen Bristolissa ihan tavallisessa koulussa, elämäni olisi kaikin puolin helpompaa. En esimerkiksi olisi koskaan tavannut James Potteria.
Okei, nyt täytyy kertoa yksi juttu. Ensinnäkin minä olen rakastunut. En oikein viitsi kertoa sitä ihmisille, joten itse asiassa Anne taitaa olla ainoa ihminen, joka tietää siitä. En ole ihan varma, minkä takia kerroin juuri Annelle, koska, okei, katsotaan nyt totuutta silmiin: Anne on kahjoin ihminen, jonka tiedän (James Potterin jälkeen). Anne on pohjimmiltaan ihan fiksu, ainakin joskus, mutta hän ei vain oikein ole yhteydessä siihen puoleen itsestään. Pari viikkoa sitten hän halusi erota poikaystävästään Harry Brownista, ja koska hän ei kuulemma keksinyt, mitä hän sanoisi Harrylle, hän heitti tätä lihamurekkeella. Suuressa Salissa. Päivällisellä. Koko koulun edessä. Ja ikävä kyllä Anne sattuu olemaan huispausjoukkueessa jahtaajana, joten hänellä on erinomainen sihti.
Se siitä. Anne on siis ainoa ihminen, joka tietää, että minä olen rakastunut. Mutta ennen kuin pidätte minua ihan hulluna, täytyy ainakin sanoa, että Anne on kuitenkin aika luotettava. Hän on kertonut suurin piirtein viidelle pojalle, että pidän heistä, mutta ei koskaan sille ainoalle, josta minä oikeasti pidän. Joten hän siis ON luotettava.
Minä en kyllä kauheasti pidä tästä puheenaiheesta, joten yritetään saada tämä nyt pois alta. Poika, johon minä olen rakastunut, sattuu nimittäin olemaan Justin Doyle. Ja Justin Doyle sattuu seurustelemaan Ruth Wilsonin kanssa. He ovat seurustelleet reilut viisi vuotta, itse asiassa siitä asti, kun Justin ja minä olimme toisella luokalla ja Ruth tuli ensimmäiselle luokalle. Ruth on myös rohkelikko ja hänellä on Tylypahkan oudoin nenä. Ei sillä, että sillä olisi mitään väliä, mutta kunhan sanoin. Kiinnitin hänen nenäänsä huomiota heti, kun hän tuli tänne. Parin viikon päästä nenää oli tietysti vaikeampi nähdä, koska Justinin nenä yleensä peitti sen. Enkä minä yritä sanoa, että Justinin nenä olisi mitenkään iso. He vain harrastivat alusta asti aika ahkeraa suutelua erityisesti julkisissa tilanteissa.
Minä olen aika varma, että he menevät pian naimisiin. Ai miksikö? Koska he menivät eilen kihloihin. Justin oli jostain syystä mukana juhlissa, ja hän makasi yhdellä sohvalla Ruthin päällä ja kutakuinkin nuoli hänen korvaansa, ennen kuin he yhtäkkiä nousivat istumaan (se oli ihan totta järkytys, kukaan ei ollut odottanut sitä heiltä) ja ilmoittivat kovaan ääneen, että he ovat menneet kihloihin.
Kutakuinkin siinä vaiheessa minä otin sen tuliviskipullon, jonka Sirius Musta oli jättänyt lojumaan. No niin, mitä muuta minä olisin voinut tehdä? Minä olen pitänyt siitä saamarin ääliöstä siitä asti, kun olin ensimmäisellä luokalla ja hän nosti sulkakynän lattialta! Oman sulkakynänsä kaiken lisäksi, ei minun. Toisin sanoen minun on pakko olla oikeasti rakastunut, koska muuten minä en kykenisi pitämään niin kauhean paljon niin ääliömäisestä ihmisestä. Tosin täytyy myöntää, että en pitänyt häntä ihan niin ääliönä, ennen kuin hän alkoi seurustella.
Mutta minä en oikeastaan edes halunnut puhua Justinista. Siitä ei kerta kaikkiaan ole yhtään mitään hyötyä. He ovat menossa naimisiin ja hyvällä tuurilla Ruth kutsuu minut häihin, ja sitten minun elämäni on ohi. Hankin hyvän ammatin ja paljon rahaa ja vielä enemmän kissoja ja minusta tulee onnellinen vanhapiika. Okei, voin kertoa tuon McGarmiwalle, jos hän oikeasti alkaa pitää niitä ammatinvalintakeskusteluja.
Välillä minusta tuntuu, että elän jossain harvinaisen huonossa romanttisessa tyttökirjassa. Siis ajatelkaa nyt. Minä olen rakastunut Justiniin, joka sattuu olemaan kutakuinkin ainoa ihminen, joka vielä nykyaikana onnistuu löytämään tulevan vaimonsa KAKSITOISTAVUOTIAANA. Siis kuinka todennäköistä sellainen on? Ai niin, enkä varmaan maininnut, että tuleva vaimo eli Ruth on Hannahin, minun toisen ystäväni pikkusisko. Hannah puhuu Justinista aika paljon, ja kutsuu häntä yleensä Ruthin Justiniksi. RUTHIN JUSTINIKSI. Tajuatteko, minkä takia minulla on joskus vähän vaikeuksia miettiä, kenet haluaisin kirota ensin?
Eikä se nyt vielä riitä, että minä olen onnettomasti rakastunut poikaan, joka on onnellisesti rakastunut tyttöön, joka on yhden parhaista ystävistäni rakas pikkusisko. Kaiken lisäksi James Potterilla on jonkinnäköinen pakkomielle minusta. Siis kuinka julma maailma voi olla?
Okei, nyt pitäisi ehkä esitellä James Potter. Ensinnäkin pitää sanoa, että minä en pidä hänestä yhtään. Itse asiassa hän on ihan mahdottoman ärsyttävä. Hän sattuu olemaan juuri sitä ihmistyyppiä, joka pelkää unohtavansa olevansa olemassa, jos ei kuule omaa ääntään koko ajan. Eikä hänellä ole edes huonoa itsetuntoa, jota hän voisi syyttää siitä, että hän on niin ärsyttävän huomionkipeä eikä ajattele ketään muuta kuin itseään. Eikä siinä vielä kaikki: hän on lisäksi aika älykäs, mutta vuosikausia hän on käyttänyt sen älynsä lähinnä tekemällä typeriä jäyniä.
Sitten pitää kyllä myös sanoa sekin, että oikeastaan minä vähän säälin Jamesia. Hän alkoi roikkua minun kimpussani, kun me olimme kolmannella luokalla. Toisin sanoen hän on pitänyt minusta neljä vuotta. Minä jos kuka tiedän, miten hemmetin rasittavaa on pitää ihmisestä, jolta ei saa mitään takaisin. Ei edes normaalia hymyilyä (Justin on yleensä liian kiireinen nuolemaan Ruthia, muuten hän kyllä varmaan hymyilisi). Mutta minkä minä sille mahdan, että James yksinkertaisesti ärsyttää minua? Ja vaikka hän on nykyisin vähän rauhoittunut (hän on jopa JOHTAJAPOIKA, yllätys jota edes minä en olisi ikinä osannut arvata) ja käyttää aivojaan paljon enemmän kuin ennen, minä en silti missään tapauksessa voi kuvitella, että olisin kiinnostunut hänestä. Olisi kauhean julmaa rohkaista häntä -
Voi luoja, mitä minä olen tehnyt?
Okei, takaisin eiliseen. Toiset tulevat varmaan kohta takaisin aamupalalta, ja siihen mennessä minun on pakko saada tähän asiaan jotain tolkkua. Muuten minä varmaan räjähdän. Siis minä en oikeasti voi uskoa, että suutelin James Potteria. POTTERIA. VAPAAEHTOISESTI.
Me siis olimme oleskeluhuoneessa. Minä muistaakseni istuin Annen vieressä ja yritin estää häntä iskemästä sellaisia ihmisiä, joihin hän ei haluaisi koskeakaan selvänä, kuten esimerkiksi Siriusta. Anne on kännissä vähän turhan sosiaalinen, ja lisäksi hän taitaa olla vieläkin vähän järkyttynyt siitä, että hänellä ja Harrylla meni välit poikki. Minun piti harhauttaa Sirius pari kertaa imitoimalla McGarmiwan ääntä, mutta se oli yllättävän helppoa, ja onneksi Anne päätti lähteä nukkumaan jo yhdentoista aikaan. Tarkemmin sanottuna minä taisin työntää hänet makuusalin ovesta sisään, mutta se ei nyt kuulu tähän.
Puoli kahdeltatoista Justin ja Ruth ilmoittivat, että he ovat menneet kihloihin. En oikeastaan edes ehtinyt kunnolla miettiä, mitä olisin voinut tehdä. Muistan harkinneeni vessanpönttöön hukuttautumista, mutta Murjottava Myrtti on lähinnä säälittävä eikä yhtään traaginen, joten annoin olla. Sitten ajattelin heittää Justinia jollakin, ja silloin käteni osui siihen tuliviskipulloon. Siinä vaiheessa se tuntui kutakuinkin johdatukselta. Tuntuu ehkä edelleen, mutta sillä johdatuksen järjestäjällä kyllä on harvinaisen huono huumorintaju.
Okei, minä siis join pari kulausta. Tuliviski ei ole erityisen hyvää, mutta joka kulauksella se maistuu vähän vähemmän pahalta. Muistin kyllä hämärästi, että Anne oli joskus kertonut minulle siitä, mutta en oikein viitsinyt vaivautua miettimään sitä sen tarkemmin, join vain vähän lisää. Ja sitten vähän lisää. Ja sitten jossain vaiheessa James tuli kysymään, eikö meidän pitäisi tarkastaa, ettei joku ykkösluokkalainen ole livahtanut käytävälle.
Siis minä en todellakaan tajua, mitä IHMETTÄ minä oikein ajattelin. Käytävälle kahdeltatoista yöllä, James Potterin kanssa? No way, dude. Ja sitä paitsi James oli humalassa ja minä kyllä tiesin sen ihan mainiosti. Paitsi ettei hän ollut lähellekään niin humalassa, että voisin luottaa siihen, ettei hän muistaisi mitään. Hän taisi kuitenkin kävellä vähän suorempaan kuin minä. Muistan kyllä, että päässäni vähän heitti ja sen takia tarrauduin häneen heti sen jälkeen, kun olimme päässeet muotokuva-aukosta ulos käytävälle.
Ei siellä tietenkään ollut mitään ykkösluokkalaisia, eikä kukaan hullu ykkösluokkalainen jäisi norkoilemaan rohkelikkotornin oven taakse, vaikka tahtoisikin hiipiä yöllä käytävällä. Ja minä taisin vieläpä tajuta sen kaiken, koska minua nauratti aika paljon, mutta siitä huolimatta en edes yrittänyt saada Jamesia kävelemään kauemmas. Hän pysähtyi aika lähellä tornin sisäänkäyntiä ja nojasi seinään ja minä jotenkin tartuin hänen hihaansa. Luultavasti tasapainon takia taas.
Ja sitten James jotenkin suuteli minua. Ja minä jotenkin suutelin takaisin. Hyi hitto.
Paitsi ettei se tietenkään ollut niin kauhean paha kokemus. Okei, katsotaan totuutta silmiin: se ei ollut ollenkaan paha kokemus. Lukuun ottamatta sitä, että minä en ollut koskaan suudellut yhtään ketään ja sitten kun se lopulta tapahtuu, se tapahtuu HUMALASSA (enkä minä edelleenkään edes juo) ja se poika on JAMES POTTER, joka sattuu olemaan ärsyttävimpiä ihmisiä koko koulussa, ja jota minä en missään tapauksessa halua rohkaista.
Merlin, osaisiko Remus oikeasti tehdä muistiloitsun? James ei ole voinut ehtiä kertoa kovin monelle ihmiselle. Ja Remus on minulle palveluksen velkaa. Itse asiassa he kaikki ovat minulle palveluksen velkaa, koska olen tänä vuonna jo kahdesti jättänyt kertomatta McGarmiwalle, vaikka olen tiennyt, että he ovat ulkona nukkumaanmenoajan jälkeen. Kyllä Remus siitä hyvästä voisi pyyhkiä muistit kolmelta parhaalta ystävältään ja minulta. Erityisesti minulta.
Okei, ketä minä yritän huijata? Remus ei ikinä tekisi sitä. Dumbledorekaan tuskin suostuisi tyhjentämään ties kuinka monen ihmisen muistia. Painan sormillani ohimoitani ja yritän miettiä, mitä ihmettä voin tehdä. Lähteä maasta? Okei, ehkä hieman ylireagointia. Skotlannista lähteminen saattaisi riittää. Tai ehkä voisin saada Jamesin erotettua, jos keräisin listan kaikesta, mitä hän on vuosien aikana tehnyt, ja toimittaisin sen Dumbledorelle. Tosin jostain syystä ajatus Jamesin karkottamisesta ei jotenkin tunnu hyvältä. Ehkä minulla vain on liian herkkä omatunto. Sitä paitsi minä kuitenkin vastasin siihen suudelmaan -
Pitäisikö minun mennä oksentamaan tai jotain?
Ennen kuin ehdin päättää, käytävästä alkaa kuulua askelia. Ensimmäiset kuulostavat vähän epätasaisilta ja laahaavilta. Se on luultavasti Anne, jolla on kauhea päänsärky, mikä ei kuitenkaan koskaan onnistu vaikuttamaan hänen ruokahaluunsa. Toiset askeleet ovat aika tasaiset ja säännölliset, luultavasti Megan. Hän on se, joka kulkee Annen perässä ja vahtii, ettei tämä kaadu ja lyö päätään. Siis jos minä en ole paikalla. Jos minä en satu olemaan makuusalissa istumassa ja miettimässä, pitäisikö minun lukita itseni kylpyhuoneeseen, ennen kuin he ehtivät tulla sisälle ja kysyä, mitä hittoa minä tein James Potterin kanssa edellisenä iltana. Tai ehkä he eivät kysy ollenkaan.
Kolmannet askeleet ovat kevyet. Se on ilmeisesti Hannah. Hannah ja Ruth eivät ole kovin samannäköisiä (onneksi, muuten minun tekisi huomattavasti useammin mieli heittää Hannahia jollain kovalla tyynyn sijasta), mutta yksi yhdistävä tekijä heiltä löytyy: he ovat molemmat ärsyttävän pieniä ja hoikkia. Ja siitä huolimatta he jauhavat siitä, kuinka paljon syövät. Hannahin askeleetkin kuulostavat siltä, että hän tuskin koskettaa portaita.
Tai ehkä minä taas ylireagoin. Ihan vähän. Mutta ihan vakavasti, mitä muuta minulta voi odottaa? Minä olen sentään suudellut James Potteria vain noin yhdeksän tuntia sitten. Minun on pakko olla järjiltäni.
Anne avaa oven ja syöksyy sisään, ja itse asiassa nimenomaan syöksyy, kunnes Megan tarttuu häntä olkapäistä ja estää häntä kaatumasta. Minä olisin ollut paljon nopeampi, Anne olisi tuskin edes ehtinyt horjahtaa. Toisaalta minä en ollut aamupalalla, koska en kehdannut mennä suureen saliin, koska suutelin eilen illalla James Potteria. Ehkä minä en sittenkään voi sanoa mitään Meganin hitaista reaktioista juuri nyt.
”Lily? Sinä olet herännyt!” Hannah hihkaisee äänellä, joka ei ole edes yhtään karhea, vaikka tuskin hänkään on nukkunut kovin paljoa. Ravistelen päätäni ja kiitän vielä kerran taivasta tai Merliniä tai ihan ketä tahansa siitä, että Hannahin tummanruskeat hiukset eivät muistuta yhtään Ruthin vaaleaa, vähän kihartuvaa tukkaa, ja että Hannahilla ei todellakaan ole yhtä outoa nenää. Muuten Hannahin pirteys ärsyttäisi minua paljon enemmän.
Ihan rehellisesti? Se on tolkuttoman omituista. Suurin piirtein aina, kun näen Ruthin ja Justinin yhdessä (eli käytännöllisesti katsoen lähes koko ajan) minun tekisi mieli kuristaa Ruth siitä huolimatta, että hänellä ei ole aavistustakaan, minkä takia minä inhoan häntä. Hän ei luultavasti edes tajua, että minä inhoan häntä, koska en varsinaisesti kävele ympäriinsä huutelemassa sitä. Se osa on varattu James Potterille. Tai oli. En tiedä, kehtaanko mennä viittäkymmentä metriä lähemmäs häntä enää eilisen jälkeen.
Minulla on aika vahva aavistus, että oikeasti Ruth ei ole ärsyttävä eikä pinnallinen eikä typerä. Hannah ainakaan ei ole, ja koska he näyttävät aika erilaisilta, niiden yhdistävien piirteiden pitää kai sitten olla luonteessa. Ja minä ihan totta pidän Hannahista. Hän on yksi parhaista ystävistäni. Ja siitä huolimatta minä ihan rehellisesti sanottuna inhoan hänen siskoaan, joka on luultavasti myös ihan kiva.
”Lily?” Tuo on Megan. Hän on päästänyt Annen hartioista irti ja antanut tytön syöksyä suoraan kylpyhuoneeseen. Toivottavasti Anne ei aio oksentaa.
”Mitä?” minä tokaisen. Megan tuijottaa minua otsa rypyssä, vähän hämmentyneen näköisenä. Hän on suurin piirtein minun pituiseni eli aika mitäänsanomattoman kokoinen, mutta muuten me emme oikeastaan näytä yhtään toisiltamme. Meganilla on tasaisen vaaleanruskeat hiukset, jotka ulottuvat melkein hänen alaselkäänsä eivätkä ole ikinä takussa. Minä en ihan rehellisesti sanottuna tajua, mitä hän tekee niille. Minun tukkani on vähän luonnonkihara, mutta vain sen verran, että se näyttää pelkästään sekaiselta eikä koskaan kunnolla kiharalta. Ja se on tummanpunainen. Ja se takkuuntuu, vaikka en tekisi mitään muuta kuin istuisi paikallani. Sitä paitsi Meganilla on suuret, siniset silmät, ja minulla on pienet ja vihreät. Siis onko maailmassa minkäänlaista oikeutta jäljellä?
Ja viis minä silmistä. Minkä takia sen pojan, joka lopultakin vuosikausien odottamisen jälkeen suutelee minua, on pakko olla JAMES POTTER? Miksi ei Justin? Tai vaikka Remus?
Älkää nyt ymmärtäkö väärin. Minä en todellakaan ole mitenkään kiinnostunut Remus Lupinista, mutta hänellä on enemmän järkeä kuin hänen ystävillään yhteensä, ja hän itse asiassa KÄYTTÄÄ sitä. Minä olen jutellut Remuksen kanssa aika paljon ihan siitä syystä, että me molemmat olemme valvojaoppilaita, joten minä tunnen hänet kohtalaisen hyvin. Ja voin sanoa olevani erittäin varma, että jos olisin päätynyt suutelemaan Remusta, me voisimme keskustella siitä jälkikäteen sivistyneesti vaikka kirjastossa, pohtia asiaa monelta kannalta ja lopulta päättää, että sitä ei tapahtunut ollenkaan. Huomaatteko? Asiallista ja aikuista käyttäytymistä. James Potterilta sellaista ei kannata edes toivoa.
”Sinä näytät vähän poissaolevalta”, Megan sanoo ja minä ravistelen päätäni yrittäen saada pois päästäni mielikuvan James Potterista istumassa kirjastossa, ennen kuin minua alkaa ihan totta naurattaa. KUKAAN ei saisi Jamesista irti älyllistä keskustelua.
”Anteeksi”, minä sanon, ja Hannah pyörittelee silmiään. Näen sen peilin kautta. Hannah yrittää kammata tukkaansa, joka luojan kiitos on myös pörröinen ja takkuuntuu helposti, joten minä en ole sentään ainoa. Paitsi että Hannahin tukka itse asiassa kihartuu eikä vain takkuunnu, ja näyttää suhteellisen hyvältä, vaikka kampa juuttuisikin siihen jo parin millin jälkeen. Niin kuin nyt.
Minä inhoan sunnuntaiaamuja. Ihan rehellisesti. Ja erityisesti tätä sunnuntaiaamua. Ainoa positiivinen asia on, että he eivät ilmeisesti ole kuulleet eilisestä. Tai siis minun ja Jamesin osuudesta. Toisin sanoen James on pitänyt suunsa kiinni, eikä minun tarvitse miettiä, miten saan tuhottua puolen koulun muistin.
”Lily, mitä ihmettä Jamesin kanssa tapahtui?” Anne huutaa kylpyhuoneesta.
Voi hitto. ”MITÄ?”
”Älä yritä!” Anne kailottaa takaisin. ”Sirius kertoi kaiken. Minä olin kuulemma jo nukkumassa, mutta Sirius sanoi, että te lähditte oleskeluhuoneesta etsimään jotain ykkösluokkalaisia ja päädyitte Hoksottavan Hepun muotokuvan viereen kutemaan.”
”Kello on yhdeksän!” minä parahdan epätoivoisesti. ”Siriuksella ei ole aavistustakaan, mistä hän puhuu!”
”Remus vahvisti tarinan”, Megan sanoo. Hän sentään näyttää vähän myötätuntoiselta, mutta minä aion joka tapauksessa tappaa Remuksen. Päätin sen juuri.
”Remus on nähnyt harhoja. Tai James on aivopessyt hänet. Tai hän oli niin kännissä, ettei enää muista mitään – ”
”Eihän Remus juo”, Hannah huomauttaa ärsyttävän hyväntuulisesti. ”Muistatko? Hän ei edes koskenut pulloon. Paitsi pullonpyörityksessä.”
”Missä pullonpyörityksessä?”
”Siinä mitä pelattiin sillä aikaa, kun sinä ja James olitte käytävässä”, Hannah ilmoittaa, ja minusta alkaa tuntua, että naamani on kohta yhtä punainen kuin tukkani. Emmekö me millään voisi puhua mistään muusta? ”Lily, älä edes yritä. Minäkin näin, että te lähditte. Etkä sinä näyttänyt yhtään vastentahtoiselta.”
”Minä olin humalassa”, minä parahdan.
”Olitko?” Anne virnistää. Hän on ilmeisesti lopettanut oksentamisen tai mitä ikinä hän sitten olikaan tekemässä, ja nojaa nyt kylpyhuoneen ovenreunaan. Lyhyet, suurin piirtein kaulaan asti ulottuvat ruskeat hiukset roikkuvat hänen silmillään. ”Minä olen niin ylpeä sinusta, Lily!”
”En NIIN humalassa!” minä puolustaudun. ”Siriuksen tuliviskipullo vain sattui lojumaan lähellä, ja minä – ”
”Et niin humalassa?” Megan sanoo kohottaen kulmiaan ja näyttäen niin ärsyttävän tarkkaavaiselta, että minun tekee mieli työntää Anne pois kylpyhuoneen ovelta ja lukkiutua sinne itse. Ikävä kyllä he varmaan vaan murtaisivat oven. Minun ystäväni ovat sinnikkäitä, ja koska kellään meistä ei yleensä ole kovin jännittävää, kaikista tällaisista tapahtumista pitää ottaa ilo irti. Mikä vahinko, että tämä ei tapahtunut vaikka Hannahille.
”Miksi sinä sitten suutelit häntä?” Hannah täydentää Meganin ajatuksen.
”MINÄ en suudellut häntä. HÄN suuteli minua.”
”Oliko se hyvä?” Anne kysyy. ”Suudelma siis. Minä olen jotenkin aina ajatellut, että James olisi vähän hätäinen – ”
Työnnän sormet korviini. Minä en ihan oikeasti halua kuulla. Enkä minä MISSÄÄN TAPAUKSESSA halua miettiä, oliko se suudelma hyvä vai ei. Minä yksinkertaisesti haluan unohtaa sen. Onko se niin vaikea tajuta?
”Minä en keskustele tästä aiheesta enää”, minä sanon. ”Ja jos joku teistä sattuu osaamaan muistiloitsun, olkaa kilttejä ja lumotkaa James niin että hän ei muista yhtään mitään. Se oli vahinko. Pelkkä vahinko.”
”Lily Evans”, Anne sanoo, ”sinä et tee vahinkoja.”
No niin en teekään. Tai minulla ei OLLUT tapana tehdä vahinkoja. Minä olen itse asiassa vältellyt niitä kuin lohikäärmeenpaisetautia siitä saakka, kun rakastuin Justiniin. Se on minun elämäni suuri vahinko, ja eiköhän se riitä vielä kutakuinkin kymmeneksi vuodeksi. Sitten voidaan harkita uudestaan.
Joten MIKSI minä itse asiassa edes suutelin James Potteria?
”Ei aavistustakaan”, vastaan omaan kysymykseeni, mutta jostain syystä muut näyttävät silti tajuavan, mistä minä puhun. Olenko minä muka niin ilmiselvä? ”Ihan totta, minulla ei ole aavistustakaan. Enkä minä halua puhua tästä. Minä vain haluan unohtaa koko jutun, okei?”
He näyttävät pettyneiltä, mutta sitten Anne kohauttaa harteitaan ja sanoo jotain Sirius Mustasta. Megan kohottaa kulmiaan ja sanoo, että Annen pitäisi oikeasti löytää uusi poikaystävä, jos hän muuten lankeaa heti Siriukseen, kun juo vähän. Hannah sanoo, että se ei todellakaan ollut ihan vähän. Anne sanoo, että hän ei missään tapauksessa ole kiinnostunut Siriuksesta, mutta että Siriuksella on muuten vaan kiva vatsa. Minä pudottaudun makaamaan selälleni sängylle, tuijotan kattoa ja päättelen, että tässä sopassa on ainakin yksi hyvä puoli.
Asiat eivät millään voisi olla enää pahemmin.
*
-
Vaikuttaapa tosi hyvältä! Lilyn kertojaääni on ihana. Plussa siitä, että Lily oli rakastunut johonkin toiseen, eikä niin, ettei se ollut ihastunut kenenkään ja vihaa Jamesia ja sitten suutelee sitä kännissä ja yhtäkkiä pitääkin siitä. ;D Ja se oli hauska kohta kun Lily vaan yhtäkkiä tarttui tuliviskipulloon ja se tuntui johdatukselta. Eipä sitten johdattanut kovin hyvin... :D Ja ihana kun Lily vaan koko ajan vakuutteli että se ei juo, ja kuitenkin oli ollut niin kännissä että suuteli James Potteria. :D
Tykkään paljon. :)
Pari huolimattomuusvirhettä löytyi, vaikkei ne niin kovin silmille pomppinutkaan:
(Justin on yleensä liian kiireinen nuolemaan Justinia
Tarkoitat varmaan liian kiireinen nuolemaan Ruthia. :D
Minä vain unohtaa koko jutun, okei?
Varmaankin haluan unohtaa?
JaaaaTkoaAa111!!!! (Näin hyvä mie oon kommentoimaan. :'D)
-
<3 Remus.
(Ei kun öh :-[, se tuskin oli ficin pointti...)
(Ja voi apua, rakentava palaute, rakentava palaute... en varmastikaan saa sellaista aikaan juuri nyt kun hymyilyttää sen verran pahasti. Granaattiomenan jälkeen olen jotenkin odottanut ficeiltäsi kauheasti [se näet on suosikkificcini], ja nyt tuli pitkästä aikaa sellainen jatkoa innolla odottava ja aavistuksen fanityttömäinen olo. Ei tee hyvää analyyttiselle mielelleni, ei.)
Lupaavalta vaikuttaa. Tykkään Lilystä kertojana, pidän siitä että hän on kerrankin varsin teinityttömäinen ja aavistuksen (tai vähän enemmänkin) ylimielinen hahmo, ei täydellinen enkelityttö. Varsin suloinen oikeastaan.
Tämä on hymyilyttävää mutta ei kuitenkaan liian humoristista jotta hahmoihin ei osaisi syventyä. Tykkään siitä miten olet saanut Lilyn ystäviin persoonallisuutta jo ihan ensimmäisessä luvussa, tykkään kolmiodraamasta ja Lilyn hämmentyneisyydestä. Ja kahdesta ensimmäisestä kappaleesta, tuo aloitus vain on kertakaikkiaan aivan älyttömän toimiva.
James jäi tosin vähän paitsioon ja Remus sen sijaan nousi esille. (Ei, tällä ei varmastikaan ole mitään tekemistä sen kanssa että olen aika obsessoitunut siihen hahmoon, krhm.) Lähinnä siksi että Lily tuntui karrikoivan häntä kauheasti, toki Remustakin, mutta aavistuksen eri tavalla. Jameksen hahmosta sai niin räikeän kuvan että hänestä ei enää pystynyt nappaamaan kiinni. Hankala selittää mitä tarkoitan - toisaalta on ehkä ihan luonnollista että Lily suurentelee asioita ollessaan järkyttynyt, mutta ehkä Jameksen vihaamisen toistelua olisi voinut olla ihan pikkuriikkisen vähemmän? (Ja mitenköhän tämä olisi voitu toteuttaa kun luku käytännössä pyöri sen faktan ympärillä että Lily oli mennyt kännipäissään suutelemaan tätä? Hohhoijaa, rakentava palaute ja kuuset, sanon minä.)
Yhdestä asiasta osaan kuitenkin yhä huomauttaa. CAPSia oli annosteltu niin runsaalla kädellä että se alkoi häiritä. Vähempikin olisi riittänyt tuomaan Lilyn mielialan esiin, nyt lipsahti jo liioittelun puolelle. Säilytä tasapaino niin hahmo pysyy uskottavana.
Mutta äh, ei tästä voi nipottaa. Ehkä olen seuraavan osan aikoihin jo saanut pääni selkeäksi, toipunut Remus Lupin -fanituksestani (aaarggh, awws) ja niin edelleen. Tai sitten en ole.
Mutta kiitos, parhaita aloituksia aikoihin. ^^
-
oli ihan hyvä, en vain tykkää siitä että lily tykkää jostain toisesta...
-
Vaikuttaa tosi kivalta... Delicateen yhdistettävissä tuo kertomatapa, mutta ei hätää, se on kiva tyyli. :D Eli siis jatkoa lukisin enemmän kuin mielelläni.
-
Lily oli aivan ihana ja kertojana aivan mahtava :D
siis jotenkin niin se Lily, jonkalaisen olen hänet aina kuvitellut :)
juoni oli mahtavaa tosin tuntu, että käytitkö tähän alkuun jo 20 000 sanaa ;) äh, koko alku täyttä tavaraa!
Siis minä en todellakaan tajua, mitä IHMETTÄ minä oikein ajattelin. Käytävälle kahdeltatoista yöllä, James Potterin kanssa? No way, dude.
Niin Lily, siis niin Lily :)
Oli mukava, että kerroit Lilyn elämästä (jota Row ei hirveesti aukaissut lukijoille) ja kavereista. Hänestä kun emme paljoa tiedä, enkä ole finissä ihan hirveästi pelkästää lilyn näkökulmasta kerrottuja ficcejä (joita on liian vähän tai liian lyhyitä) :)
en malta odottaa jatkoa :) ai niin toi päiväkirjamaisuus oli myös mukavan erilaista :P
-
Ihana <3 Sun on ihan pakko jatkaa, oot ihan älyttömän hyvä kirjottaan!
-
oi ihana ihana ihana ihana ihana...( vois jatkaa jankuttamista äärettömiin) kirjoitathan jatkoa oli niin ihana :D :-*
-
A/N: Huippua, näin monta kommenttia!
pihlajanmarja, kiitos! Olen iloinen, että tuo Lily rakastuneena johonkin toiseen tuntui positiiviselta - se oli sellainen juonnenkäänne, joka ei alun perin kuulunut tähän ollenkaan, mutta putkahti vain mieleen ja siitä on niin mukava repiä irti kaikkea pientä ironiaa. Sitä paitsi olen hyvin väsynyt siihen ilmiöön, että kirjallisuudessa varsinkaan "vahvemmat" naishahmot eivät ikinä ole onnettomasti koukussa saavuttamattomaan mieheen :D
Vehka, kiitos kovasti, pitää vahtia noita isoja kirjaimia tulevaisuudessa, ettei mene liiaksi CAPSin käytöksi... Minä luulen, että Lily jauhoi siitä Jamesin inhoamisesta pääasiassa vastareaktiona suutelulle, josta oli hyvin järkyttynyt, ja toisaalta ei millään meinannut saada ajatukselta rauhaa vaikka yritti hokea itselleen, ettei tykkää Jamesista :D Hih, ihanaa että Granaattiomenaa muistetaan vielä.
Salla, kiitos! Arvelinkin, että Lily tykkäämässä jostakusta toisesta voi tuntua negatiiviselta - se oli itsellenikin vähän yllätys ja ristiriitainen juttu, mutta loppujen lopuksi päädyin siihen, että ihastunut Lily on vaan yksinkertaisesti liian hauskaa kirjoitettavaa :D
Herm-oo-nini, kiitoksia! Ajattelinkin että pitää mainita Delicate inspiroijana heti alussa, ennen kuin joku yhdistää ;) Oli niin hurmaava ajatus, että ironisella ja äänekkäällä minä-kertojalla voi kirjoittaa pitkää tarinaa, ja pitihän sitä itsekin päästä kokeilemaan.
Ollie, kiitos kovasti! En mä ihan 20 000 käyttänyt tuohon, veikkaisin että ehkä joku 5 000... :D Pitää vaan toivoa, että pääsen juonessa (missä juonessa? en oo vielä kyllä niin suunnitellutkaan) loppuun asti ennen kuin deadline tule vastaan.
teinirinsessa, kiitos! Kyllä mä jatkan :)
PrisonerOfAzkaban, kiitoksia! Olen iloinen että tykkäsit :D
Ja jatkoa... Kommenteista tykätään :)
*
2. luku
Okei. Minä olin väärässä. Asiat voisivat olla pahemmin. Itse asiassa ne OVAT pahemmin.
Koska on sunnuntai, pystyin istumaan makuusalissa lounaaseen asti. Se ei ollut kovin mukavaa, mutta makuusali on kuitenkin ainoa paikka, jossa voin olla melko varma, että en törmää Jamesiin – vain melko varma sen takia, että Anne väittää edelleen, että James lentää silloin tällöin luudanvarrella meidän ikkunamme ohi ja yrittää tuijottaa sisään. Se on tietysti puppua, koska edes James Potter ei voi olla niin epätoivoinen. Siis hyvänen aika, enhän minä edes ole täällä alasti tai mitään! Ja jos olisin, vetäisin ihan takuulla verhot eteen! Ja hän näkee minua joka päivä oleskeluhuoneessa ja aterioilla ja tunneilla, joten ei hän todellakaan lentele meidän ikkunamme takia ihan vain, jotta näkisi vilahduksen minusta. Anne tarvitsee selvästi oman elämän. Ehkä hänen ei olisi pitänyt heittää Harry Brownia lihamurekkeella.
Toinen paikka, jota harkitsin ja jossa en luultavasti törmäisi Jamesiin, on tyttöjen kolmannen kerroksen vessa. Ikävä kyllä se ei ole ihan turvallinen paikka. Muutama viikko seitsemännen luokan alun jälkeen Megan oli siellä poikaystävänsä Owenin kanssa tekemässä ties mitä (oikeasti, en edes halua tietää), kun James ja Sirius syöksyivät sisään. He vain yksinkertaisesti avasivat oven ja ryntäsivät tyttöjen vessaan enkä minä todellakaan voi tajuta miksi, koska ainakin edellisillasta päätellen Jamesilla ei ole minkäänlaista ongelmaa muistaa, että hän on poika. Megan istui siinä vaiheessa kuulemma lavuaarin päällä (ihan totta, minä en halua ajatella tätä) ja näki Owenin hartian yli, miten Jamesin ja Siriuksen suut loksahtivat auki ja he syöksyivät pois saman tien. Eli sen pituinen se, enkä minä voi piiloutua kolmannen kerroksen vessaan, koska James saattaisi olla siellä, ja nimenomaan häntä minä en halua nähdä.
Makuusalikaan ei tosin ole kovin hyvä paikka. Ensinnäkin Anne oli jostain käsittämättömästä syystä itse asiassa ILOINEN siitä, että minä olin päätynyt suutelemaan Jamesia, ja halusi puhua siitä asiasta koko aamupäivän. Yritin sulkea hänen suunsa puhumalla Siriuksesta, mutta hän ei oikein mennyt lankaan. Sitten kun lopulta sain puheenaiheen käännettyä pois Jamesista, se tapahtui lähinnä sen takia, että Hannah alkoi puhua Ruthin ja Justinin kihlauksesta.
”Minä olen niin iloinen heidän puolestaan”, Hannah sanoi, kun minä yritin vielä keksiä uusia keinoja harhauttaa Annea.
Anne virnisti leveästi ja mietin jo, pitäisikö minun lyödä häntä. ”Niin minäkin. Kyllä Lilystä ja Jamesista tulee pari, vaikka Lily ei vielä tajua – ”
”Minä puhuin Justinista ja Ruthista”, Hannah huomautti, ja Anne näytti hämmästyneeltä. Ai niin. Minä tietysti olin arvannut heti, mistä Hannah puhui, mutta katsotaan totuutta silmiin: minulla on kuudes aisti Justinin ja Ruthin suhteen. Siitä asti, kun he alkoivat seurustella, minä olen tiennyt, että kaikki menee pieleen, ja siitä on sentään jo viisi vuotta. Ehkä minun pitäisikin ruveta näkijäksi?
Ja lisäksi täytyy myöntää, että Annelta se kuudes aisti puuttuu täysin. Ehkä se johtuu siitä, että hän ei ole ihastunut Justiniin, tai sitten alkoholi on vain tuhonnut hänen aivosolunsa. Ei ole varsinaisesti mikään ihme, että hän luuli Hannahin puhuvan edelleen minusta ja Jamesista. Hyvä, koska en minä oikeasti olisikaan halunnut lyödä häntä. Siis Annea. Jamesia minä voisin lyödä koska vaan, jos se ei tarkoittaisi, että minun pitäisi mennä viittäkymmentä metriä lähemmäs häntä.
”Ahaa”, Anne sanoi edelleen vähän hämmentyneenä. ”Mitä Ruthista ja Justinista?”
Hetkinen, mikä Annea vaivaa? Kyllä hänen aivosolunsa kuitenkin pystyvät enempään kuin TÄHÄN. Kuka tahansa muistaa, että Justin ja Ruth pompahtivat eilen illalla kesken kuhertelunsa pystyyn sohvalta ja ilmoittivat menneensä kihloihin. Sitä paitsi Anne on ainoa ihminen, joka tietää, että minulla on pakkomielle Justinista. Hän ei yksinkertaisesti VOI unohtaa asiaa, joka on niin traaginen kuin heidän kihlauksensa.
”He menivät kihloihin”, Hannah sanoi iloisesti, ihan kuin se muka olisi iloinen asia.
Ai niin, Hannah on Ruthin sisko. Ja Hannahilla ei ole aavistustakaan, ettei Ruthista ja Justinista saa puhua iloisella äänellä. Minun pitää vain saada itseni muistamaan se, ettei jokainen kerta tunnu siltä, kuin sisäelimeni muljahtelisivat pois paikoiltaan.
Huomaatteko? Juuri tuon takia minusta ei tule kirjailijaa. En yksinkertaisesti osaa keksiä hyviä kielikuvia.
”KIHLOIHIN?” Anne karjaisi.
Hannah vain hymyili sitä ärsyttävää hymyä, jossa on kieltämättä jotain ruthmaista. Tai sitten minä vain kuvittelen. Ehkä se johtuu siitä, että aina, kun ajattelen Justinia, mieleeni tulee Ruth, ja silloin minun tekee mieli kuristaa jotain ja alan väännellä sormiani huomaamatta sitä itsekään. Anne huomautti minulle siitä kerran, kun olin keskustellut valvojaoppilaiden velvollisuuksista Ruthin kanssa melkein viisi minuuttia ja sormeni olivat koko ajan käyttäytyneet tavalla, joka olisi voinut paljastaa minut koska vain.
”Jep”, Hannah toisti. ”Toivottavasti he menevät pian naimisiin. Minä haluan häihin.”
Toivottavasti he eivät mene koskaan naimisiin. Toivottavasti Ruth jättää Justinin jonkun slovenialaisen huispaajan takia, karkaa maasta eivätkä he enää ikinä näe toisiaan. Ja minä opin lopultakin tekemään muistiloitsun ja harjoittelen sitä Hannahiin, ja hän unohtaa, että hänellä oli joskus sisko, eikä minun tarvitse enää ikinä miettiä, minkä takia minun tekisi mieli työntää sanomalehti ystäväni suuhun ihan vaan että hän lopettaisi siskostaan puhumisen.
Tai sitten Justin näkee valon (punaisen ja häikäisevän, koska se tulee minun tukastani) ja rakastuu minuun ja me menemme naimisiin ja elämme elämämme onnellisina loppuun asti. Enkä minä sääli yhtään James Potteria, koska hän voi saada vaikka Annen. He saattaisivat vaikka jopa sopia yhteen. Hei, ehkä minun pitäisi ehdottaa tätä heille?
”Ai niin, ethän sinä olekaan kuullut siitä”, Hannah sanoi äkkiä Annelle. ”Megan oli raahaamassa sinua makuusaliin, kun he julkistivat sen.”
”MINÄ olin SAATTAMASSA Megania makuusaliin, koska häntä väsytti”, Anne korjasi kuulostaen siltä, ettei häntä oikeasti kiinnostanut yhtään. ”Eivätkö he… etene vähän liian nopeasti? Ruth on vasta kuusitoista!”
”No niin, he eivät kyllä voi mennä vielä vuoteen naimisiin”, Hannah rypisti otsaansa. ”Mutta ainakin heillä on riittävästi aikaa suunnitella häitä.”
Minä näin sen kaiken jo päässäni. He menevät todennäköisesti naimisiin meren rannalla, ja tuuli tarttuu Justinin vaaleisiin, vähän ylikasvaneisiin suoriin hiuksiin ja heittelee niitä ympäriinsä samalla, kun hän valmistautuu tekemään elämänsä virheen. Ruth nojaa hänen käsivarteensa, koska on valinnut ihan liian korkeat korot (Ruth on lopultakin onnistunut kehittämään sen pituuskriisin, joka hänellä olisi pitänyt olla jo vuosikausia). Seremonia pidetään lähellä kallion reunaa, ja juuri ennen kuin Ruth saa Justinin lopullisesti koukkuun, joku onneton häävieras kompastuu omaan mekkoonsa ja syöksyy kymmenen metriä eteenpäin ja vahingossa tönäisee Ruthin kalliolta mereen. Ja siinä päättyy se rakkaustarina.
”Eivät he voi mennä naimisiin”, Anne änkytti. Minä olin ihan totta pahoillani siitä, että olin juuri äsken epäillyt hänen aivosolujensa kuntoa. Hän on paras ystävä, joka minulla on: hänhän sanoo tismalleen ne sanat, jotka minä tahtoisin sanoa! Tosin minä käyttäisin kirosanoja aina sopivissa väleissä, kuten jokaisen sanan jälkeen.
”Miksi?” Hannah kuulosti oikeasti hämmästyneeltä. ”He rakastavat toisiaan.”
Väärin!
”Lily?”
Räpäytin silmiäni. Olin ilmeisesti jotenkin ajautunut istumaan lähemmäs ja lähemmäs sänkyni takareunaa, joka sattui olemaan seinässä kiinni. Tai siis sen olisi pitänyt olla seinässä kiinni, mutta jostain syystä minä nyt kuitenkin istuin lattialla sängyn ja seinän välissä, ja voin kertoa, että se väli oli aika kapea. Jalkani olivat edelleen sängyn päällä, ja takapuoleeni sattui kutakuinkin yhtä paljon kuin neljännellä luokalla, kun James yritti saada huomioni vetämällä tuolin altani pois juuri, kun olin istumassa sille. Hän saikin huomioni. Lisäksi hän sai naamansa täyteen sinisiä täpliä, jotka lähtivät vasta kolmen päivän päästä.
”Ei tässä mitään”, minä sanoin. ”Minä vain… vain…”
Anne irvisti minulle myötätuntoisesti. Sanottiin hänen miesmaustaan tai järjenkäytöstään mitä tahansa, hän osaa ainakin olla empaattinen.
”Heistä tulee takuulla onnellisia”, Hannah jatkoi, ja tällä kertaa Annekin tajusi saman tien, keistä oli puhe. ”He ovat kuulemma jo jutelleet lasten nimistä.”
Okei, juuri tätä rakastunut tyttö haluaa kuunnella sunnuntaiaamuna ennen kymmentä varsinkin, kun pää on jo muutenkin aivan liian täynnä kaikenlaista, koska on sattunut vaihtamaan ensisuudelmansa koulun ärsyttävimmän pojan kanssa. Tai melkein ärsyttävimmän, ei sentään pidä liioitella.
Kaiken kaikkiaan aamupäiväni oli aika kurja. Hannah oli niin innostunut tulevista häistä, että jossain vaiheessa Annekin alkoi näyttää siltä, että haluaisi mieluiten tukkia hänen suunsa jollakin vedenpitävällä. Sitten Megan alkoi yhtäkkiä puhua hänen ja Owenin suhteesta ilmeisesti häiden inspiroimana, ja ei siinä mitään, yleensä Meganista ja Owenista kuuleminen on ihan mielenkiintoista, mutta tänään päätäni sattui särkemään jo valmiiksi. Toisin sanoen päätin mennä suihkuun ja olla siellä mahdollisimman kauan. Tunnin päästä Anne alkoi hakata ovea, joten oli pakko tulla pois ihan vaan tajuamaan, että Megan ja Hannah olivat istuneet Hannahin sängylle ja puhuivat hyvin keskittyneen näköisinä.
”Mutta Owen haluaa asua Irlannissa! Ja kyllä minä sen tavallaan tajuan, hänellä on kuitenkin suurin osa sukua siellä. Ja jostain syystä hän oikeasti viihtyy siellä, mutta minä en todellakaan, kävin heillä viime kesänä ja siellä nyt vaan on ihan liikaa ILMAA. Ehkä joku kaupunki menisikin, mutta minkä takia Owenin perheen pitää asua keskellä nummia? Ja vielä lähellä merta? Siellähän tuulee aina!”
”Ehkä te voitte tehdä kompromissin”, Hannah vastasi kuulostaen hyvin mietteliäältä. ”Tai asua joka toinen vuosi kaupungissa ja joka toinen vuosi maalla? Muuttaminen on kuitenkin suhteellisen helppoa, kun voi käyttää taikuutta.”
”Minä en kestä niitä lampaita joka toinen vuosi”, Megan mutisi. ”Mutta Owen on niin nuorikin. Ehkä hän ehtii muuttaa mielensä. Sitä paitsi ne lampaat haisevat märkinä, ja siellä sataa aina…”
Muistatteko mitä sanoin siitä, että asiat ovat vielä pahemmin? No, minä en varsinaisesti tarkoittanut sitä, että jouduin kuuntelemaan, kuinka Hannah hehkutti Justinin tulevia häitä, joissa minä en ole ainakaan morsiamena. Todennäköisesti olen se kiukkuinen tyttö takarivissä, jos minut siis edes kutsutaan. Saattaa tietysti olla, että Ruth on huomannut, että tahtoisin kuristaa hänet.
Mutta häät eivät todellakaan olleet se pahin asia, eikä edes se, että Megan innostui puhumaan Owenista ja niinpä seurusteluaiheesta ei päästy yhtään mihinkään. Nuo olivat oikeastaan pikkujuttuja. Sen sijaan nyt minä olen ihan vakavissani, kun sanon, että asiat eivät TODELLAKAAN voi mennä tästä enää huonommiksi.
Minä nimittäin törmäsin Jamesiin, kun me olimme menossa syömään lounasta suureen saliin. Ja tällä minä tarkoitan, että minä TÖRMÄSIN Jamesiin.
No, voiko minua varsinaisesti edes syyttää? Hemmetti, minähän olin nukkunut edellisen yön huonosti, ja se johtui siitä, että olin vahingossa päätynyt suutelemaan yhtä ärsyttävää poikaa. Ja sitten olin vielä viettänyt erittäin raivostuttavan aamupäivän, ja kun kävelin kohti suurta salia, en kauheasti keskittynyt katselemaan ympärilleni. Keskityin lähinnä välttelemään Jamesia, kunnes törmäsin johonkin suurin piirtein ihmiseltä tuntuvaan ja kaaduin suin päin lattialle. Niin hyvä minun tasapainoni on.
Tajusin törmänneeni Jamesiin vasta siinä vaiheessa, kun hän tarttui kyynärvarteeni. Ele muistutti sellaista, joka tehdään, kun halutaan auttaa toinen pystyyn, mutta todennäköisesti hän yritti vain jollain tavalla ärsyttää minua. Minä kuitenkin vilkaisin vasta siinä vaiheessa hänen kasvojaan ja, no, suuni loksahti auki ja tuijotin häntä pari sekuntia, ennen kuin tajusin riuhtaista käteni irti, tarttua Anneen ja kompuroida pystyyn mahdollisimman nopeasti pitäen Annea minun ja Jamesin välissä. Luulen, että Anne vilkutti Jamesille ja ehkä sanoi jotain, mutta en oikein viitsinyt jäädä kuuntelemaan.
”Lily!” James huusi, kun olin jo päässyt monen metrin päähän. En tietenkään katsonut taakseni.
Joten tässä minä nyt istun: yritän syödä lihamureketta, joka onnistuu vain muistuttamaan minua siitä lihamurekkeesta, jolla Anne heitti Harry-raukkaa, ja suoraan sanottuna minun ruokahaluni menee pelkästä ajatuksesta. Ja mitä ihmettä James tekee täällä? Eikö hän muka äsken ollut jo lähtemässä, jos minä kerran törmäsin häneen ovella? Miksi hitossa hän on tullut takaisin? Ja eikö hän voisi olla jotenkin huomaamattomampi, vaikka läpinäkyvä? Miten minä muka voin syödä, kun hän on parin metrin päässä?
Anne tuijottaa minua. Rypistän otsaani hänelle ja yritän sillä tavalla viestiä, että kaikki on kunnossa eikä minun päätäni vaivaa yhtään mikään, mutta tajuan sitten, että pidän tyhjää haarukkaa pystyssä suuni edessä. Lihamureke on näköjään tippunut syliini. Megan tekee nopean puhdistustaian ja sanoo sitten vieressään istuvalle Owenille, että minä olen nukkunut vähän liian vähän.
No niin olenkin. Ja se on kokonaan James Potterin vika.
”Lily?” Anne kuiskaa. Hän on nojautunut vähän liian lähelle minua ja hänen suunsa osuu korvaani, kun hän puhuu, mutta en viitsi mainita siitä. Olen oikeastaan jo tottunut. ”Onko kaikki kunnossa?”
”Satuitko kuulemaan, mistä Hannah puhui?”
Anne irvistää. ”Ai niin. Se. Paska juttu. Minä olen oikeasti pahoillani. Ja he ovat ääliöitä. Aivan liian nuoria.”
Minä nielaisen palan lihamureketta, joka on näköjään lopultakin päässyt suuhuni asti. James on kumartunut puhumaan jotain Siriukselle ja Peterille ja jotenkin minua alkaa heti epäilyttää. Hän on johtajapoika, hyvänen aika! Hänen ei kuulu näyttää siltä, että hän aikoo räjäyttää koko koulun!
”Lily?”
Räpäytän silmiäni. Anne tuijottaa minua pidellen haarukkaa, jonka päässä keikkuu puoliksi syöty peruna. Sattuneista syistä Anne ei ole ottanut ollenkaan lihamureketta. ”Mitä?”
”Kerro siitä Jamesin jutusta.”
Vilkaisen uudestaan Jamesiin päin. Remus on työntänyt päänsä niin lähelle Siriusta, että hänen leukansa melkein lepää Siriuksen olkapäällä. Okei, jos Remus on mukana, he räjäyttävät korkeintaan kasvihuoneen. ”Tämä on vähän huono hetki.”
”Minä luulin, ettet sinä pidä Jamesista.”
”En pidäkään”, minä kuiskaan takaisin. Onneksi Megan puhuu edelleen Owenin kanssa ja Hannah on uppoutunut puhumaan Ruthille, joka käveli noin kaksi ja puoli minuuttia sitten sisään Justinin kanssa. Onneksi Justin meni korpinkynsien pöytään istumaan, joten minun ei tarvitse nähdä häntä. Siitä huolimatta minun tekisi mieli testata Ruthilla, olenko yhtä hyvä tähtäämään lihamureketta kuin Anne.
”Mutta se eilinen!”
”Se oli ihan totta vahinko”, minä sanon.
”Minähän sanoin jo. Sinä et tee vahinkoja. Sen oli pakko olla edes puoliksi tarkoituksellista – ”
”Minä olin kännissä!”
Okei, se tuli vähän liian kovaa. Megan ja Owen tuijottavat minua, ja Meganin suusta roikkuu puoliksi syöty salaatinlehti. Hannah näyttää huvittuneelta ja Ruth näyttää ärsyttävältä, mutta hekin tuijottavat minua joka tapauksessa. Eikä minun tarvitse edes liikauttaa päätäni nähdäkseni, että James, Peter, Sirius ja Remus tuijottavat minua myös.
James on aika ilmeetön. Se on vähän kummallista. Yleensä hänellä ei ole mitään vaikeuksia ilmaista itseään erityisesti silloin, kun hänen kuuluisi ehdottomasti pitää liian suuri suunsa kiinni, mutta nyt hän vain tuijottaa minua. Tämä alkaa olla jo vähän karmivaa.
”Okei, voitte jatkaa syömistä”, minä tokaisen, kun kukaan ei tee mitään.
Megan ja Owen menettävät mielenkiintonsa ensin, mutta se johtuu varmaan siitä, että Owen kumartuu suutelemaan Megania ja Megan kietoo kätensä Owenin kaulan ympärille. Toivon vaan kovasti, että Megan on jo saanut syötyä sen salaatinlehden.
James tuijottaa edelleen, mutta lopettaa, kun Sirius heiluttaa lautasliinaa hänen nenänsä edessä. Itse asiassa hän aivastaa ja alkaa yskiä, ja Peterin on hakattava hänen selkäänsä, ettei hän tukehdu, mutta se nyt on vain pieni yksityiskohta. Joka tapauksessa James ei tuijota minua enää, ja se on kaikkein tärkeintä. Minusta tuntuu, että vereni alkaa kiertää taas.
”Minä en taida syödä enää”, totean muutaman minuutin päästä. Se lihamureke vaan ei maistu tänään. Sitä paitsi tajusin juuri, että Harry Brown on vetänyt hupun päänsä päälle ihan kuin pelkäisi, että Anne aikoo heittää häntä uudelleen. Poikaparka taitaa olla vähän yksinkertainen. Hehän ovat jo eronneet, minkä takia Anne nyt haluaisi viskoa häntä ruualla? Vaikka täytyy myöntää, että minä voisin heittää Jamesia jollakin, ja me emme sentään edes ole olleet yhdessä. Emmekä tietenkään ole tulevaisuudessakaan.
”Okei”, Anne tokaisee. ”Megan? Hannah? Tuletteko te?”
Kumpikaan ei tajua, että heille puhutaan. Megan on hylännyt jälkiruokansa ja riippuu nyt Owenin kaulassa. Siis ihan totta, mikä seurustelevia pareja vaivaa? Megan ja Owenkin ovat seurustelleet jo puolitoista vuotta, eivätkä he vieläkään näytä siltä, että olisivat kyllästyneet toisiinsa. Ja Anne sentään kyllästyi Harryyn neljässä viikossa. Minusta se on jotenkin enemmän normaalia, paitsi tietysti jos poika on Justin Doyle.
Okei, ei olisi pitänyt ajatella Justinia. Hannah on syventynyt keskustelemaan Ruthin kanssa siitä, pitäisikö häät pitää ulkona vai sisällä (henkilökohtaisesti kannatan edelleen meren rantaa, mahdollisimman kallioista ja vaarallista paikkaa) eikä tajua, että Anne on juuri sanonut hänen nimensä. Toisin sanoen meitä ei voi syyttää, jos Hannah ja Megan ovat jälkikäteen ärsyyntyneitä siitä, että heidät on jätetty jälkeen. Tosin veikkaan aika vahvasti, etteivät he sittenkään huomaa mitään.
*
Me päädyimme kirjastoon. Täytyy myöntää, että se päätös ei ollut edes nähnyt demokratiaa, koska Anne ei erityisemmin tykkää kirjastosta. Minä taas en tykkää siitä ajatuksesta, että Megan ja Hannah olisivat koska tahansa tulleet lounaalta ja kävelleet suoraan sisään makuusaliin jatkaen keskustelua Ruthin ja Justinin häistä, eikä minulla olisi ollut mitään mahdollisuutta lopettaa sitä keskustelua ilmoittamatta, että, anteeksi vain, minä satun olemaan rakastunut Justin Doyleen, voisitteko puhua jostain muusta. Joten oli ehdottomasti parempi ratkaisu kävellä suoraan kirjastoon ja etsiä sopiva kohta hyllyjen välistä.
Minä tietysti rakastan kirjastoa. Silloin kun Ruth ei ollut vielä Justinin morsian vaan pelkästään hänen kihlattunsa, minä joskus mietin kaikkia mukavia paikkoja, joissa voisin viettää aikaa Justinin kanssa. Okei, tiedän kyllä, että se on tavallaan vähän moraalitonta, mutta viitsisikö joku ajatella tätä asiaa minunkin kannaltani? Minä satuin olemaan lääpälläni siihen poikaan jo ennen kuin Ruth edes näki hänet. Minulla on ehdottomasti oikeus haaveilla siitä, että hän pettäisi Ruthia minun kanssani.
Okei, kuulostaa tosi säälittävältä. Mutta sellaista se on. Kokeilkaa vaikka itse. Elämästä on glamour kaukana, kun suurin unelmasi on se, että saisit unelmiesi miehen pettämään lievästi sanottuna vakituista tyttöystäväänsä kanssasi edes kerran. Varsinkin, jos sinulla vielä lisäksi sattuu olemaan yhtään herkempi omatunto.
No niin, siis, jos minun suuri haaveeni eli Justin pettämässä Ruthia olisi käynyt toteen, minä olisin valinnut kirjaston. Tiedän kyllä, että se on aika epäkäytännöllinen valinta, mutta mitä muuta minun olisi pitänyt ajatella? Minun sänkyni ei käy päinsä, koska joutuisin kuitenkin nukkumaan siellä vielä monta yötä sen jälkeen, ja miten minä muka nukkuisin, jos tietäisin, että olen harrastanut seksiä Justinin kanssa sillä samalla patjalla? Ja Justinin sänky ei käy, koska missä luulette Justinin ja Ruthin viettävän aikansa, siis silloin kun he eivät ole nuolemassa toisiaan julkisesti? Ja kun kaikki loogiset paikat on käytetty, täytyy myöntää, että minä en TODELLAKAAN ole sitä tyyppiä, joka haluaa ensimmäisen kertansa suihkussa tai valvojaoppilaiden kylpyhuoneessa tai McGarmiwan työpöydällä.
Kirjasto oli siis ihan looginen vaihtoehto paikaksi, jonne sijoitin kaikki epämääräiset haaveeni. Täällä on hämyisiä nurkkia, riittävästi yksityisyyttä (kunhan ei vahingoita kirjoja – vannon, että Matami Prilli pystyy HAISTAMAAN sen) ja joka paikassa on ihana, arvokas vanhojen kirjojen haju. Itse asiassa minun pitäisi ehkä jutella tästä aiheesta joskus Remuksen kanssa. Luulen, että hän tajuaisi, minkä takia kirjasto olisi niin loistava paikka harrastaa seksiä. Ehkä minun pitäisi -
Voi ei. Minä EN ajatellut tuota.
”Lily?” Anne tuijottaa minua toiselle puolelle kallellaan olevan pöydän takaa näyttäen vähän huolestuneelta. Räpäytän silmiäni ja yritän hymyillä normaalisti. Minulla on kieltämättä vähän sellainen olo, että järkeni natisee liitoksissaan, mutta en minä sentään ole vielä tulossa hulluksi.
”Niin?”
”Ei mitään”, Anne sanoo otsa edelleen rypyssä. ”Okei, kerro nyt siitä Jamesin suutelemisesta.”
Minä huokaisen. Ilmeisesti tätä ei sitten enää voi välttää. ”No siis, me menimme käytävälle. Minä en oikein ole varma, mitä siinä sitten tapahtui. James nojasi seinää vasten ja minä kai horjahdin, koska tartuin jotenkin hänen hihaansa, ja hän veti minut lähemmäs ja suuteli.”
Nielaisen. Anne tuijottaa minua niin tiiviisti, että se alkaa olla jo vähän häiritsevää. Sitä paitsi hänellä on aika isot silmät. Minkä takia minulla ei ole? Olisin vain tuijottanut Justin Doylea niillä heti ykkösluokan alussa sen sijaan, että menin kirjani taakse piiloon. Ehkä nyt minä olisin menossa naimisiin Ruthin sijasta.
”Ja mitä sitten?” Anne kysyy kuulostaen erittäin keskittyneeltä. Minulla on äkkiä melkein huono omatunto siitä, että minäkin olin tosi keskittynyt – ajattelemaan Justinia.
”Öh, tuota noin”, minä sanon, ”en ole ihan varma. Minä kai tajusin, mitä oli tapahtumassa, ja hyppäsin kauemmaksi.”
”Hyppäsit kauemmaksi?”
Missä se muistiloitsu on, kun sellaista tarvitaan? ”No tuota, tarkemmin sanottuna minä ehkä riuhtaisin itseni irti Jamesista… tai siis, minun toinen käteni oli takertunut hänen kyynärpäähänsä, joten minä siinä samassa taisin tyrkätä hänen kätensä vasten seinää. Ainakin luulen, että siitä kuului jonkinlainen kolahdus. Ja sitten minä vain tuijotin häntä hetken, ehkä pari sekuntia, ja juoksin pois.”
”Sinä kalautit Jamesin kyynärpään kiviseinää vasten?” Annea naurattaa. Kyllä minä tiedän. Näen sen silmistään. Ja lisäksi tiedän sen siitä, että hänen vasen suupielensä nykii holtittomasti.
”Mikä siinä on niin hauskaa? Minä olin paniikissa!”
”Voin uskoa”, hän sanoo virnistäen leveästi. ”Okei, Lily, rauhoitu. Unohdetaan se kyynärpääjuttu. Kerro lisää. Millaista suuteleminen oli?”
Rypistän otsaani. ”Tuota, James tarttui vapaalla kädellään minun kaulaani tai poskeeni ja piti minun päätäni paikallaan, kun hän nojautui eteenpäin. Ja siis, hmm, suuteli minua.”
”Ei tekniikkaa! Tunnetta! Oliko James hyvä?”
”Mistä ihmeestä minä tietäisin?”
”Ai niin.” Nyt Anne näyttää vähän järkyttyneeltä. ”Minä melkein unohdin. Mutta joku olisi sinulle takuulla kateellinen. Ajattele nyt, sinä sait ensisuudelmasi James Potterilta - ”
Okei, nyt minua oksettaa. Anne ilmeisesti huomaa sen, koska hän rykäisee kuuluvasti ja näyttää siltä, että yrittää keksiä jotain muuta sanottavaa mahdollisimman nopeasti.
”Kaduttaako sinua?” hän kysyy.
Siis millainen kysymys tuo on olevinaan? Ai kaduttaako minua? Mitäköhän minä olen tässä koko aamun ajatellut? Minkäköhän takia minä en mennyt aamupalalle? Mitä luulet, kaduttaako minua?
Ja sitten tapahtuu jotain. Kuulen, kuinka pöly laskeutuu kutakuinkin kaksisataa vuotta vanhan kirjan kannelle. Siis minä ihan oikeasti kuulen sen. Se on ikään kuin joku valaistumiskokemus, jollaisista puhuttiin kirjoissa, joita luin lapsena ja jotka äiti aina yritti piilottaa, etten saisi niitä käsiini. Paitsi ettei tämä ole mitenkään miellyttävä kokemus, ja minusta tuntuu, että kohta päätäni alkaa särkeä vain enemmän.
Minua nimittäin ei kaduta.
Okei, totta kai minua kaduttaa. Minua kaduttaa se, että joudun nyt piileskelemään kirjastossa, jotten vaan törmäisi James Potteriin. Minua kaduttaa se, että nyt huomisen ja koko lopun lukuvuoden (joka on muuten melkein kokonaan jäljellä) kaikki oppitunnit tulevat olemaan kidutusta, koska minun pitää olla samassa huoneessa James Potterin kanssa, jota minä olen suudellut kutakuinkin vapaaehtoisesti. Ja minua kaduttaa se, jos James saa nyt tästä jotenkin kummallisesti päähänsä, että minä saattaisin itse asiassa tykätä hänestä, mitä minä siis en missään tapauksessa aio tehdä nyt enkä tulevaisuudessa.
Mutta minua ei varsinaisesti kaduta se, että suutelin häntä. Se ei nimittäin ollut epämiellyttävää ennen kuin minä muistin, että minä olen minä ja se mustatukkainen poika oli James Potter ja että meidän ei todellakaan kuulunut suudella. Siihen asti se oli ihan mukavaa. Ja loppujen lopuksihan minä olen jo seitsemäntoista. Se ensisuudelmajuttukin alkaa vähän menettää merkitystään siinä vaiheessa, kun olet jo täysi-ikäinen ja kaikki kaverisi ovat päässeet kosketuksiin poikien kanssa, ja sinä haaveilet edelleen Justin Doylesta, joka on menossa NAIMISIIN.
Taitaa kestää vähän aikaa, ennen kuin pääsen yli tuosta. Ehkä heidän häissään. Ehkä heidän lastenlastensa hautajaisissa.
”Lily?”
Ja taas minä olen ajatellut Justin Doylea. Minun pitäisi oikeasti päästä siitä tavasta eroon, varsinkin ottaen huomioon, että hän on menossa naimisiin. Tämä rakastuminen vain yksinkertaisesti alkaa olla vähän liian säälittävää. Tai surullista. Riippuu ihan näkökulmasta. Minun näkökulmani on hyvin traaginen.
”Sinua ei kaduta”, Anne sanoo ja minä muistan taas, mistä me keskustelemme.
”Ei”, minä sanon. ”Kylläpäs. Ei kun, ei. Ehkä.”
”Ehkä?”
”Ehkä ei.”
Anne virnistää, mutta hyvin varovaisesti. Ehkä minä en näytä siltä, että henkinen tilani olisi juuri nyt kovin vakaa. ”Hienoa. Tosi hienoa. Kuule, minä olen oikeasti sitä mieltä, että James ei ole ihan niin ääliö kuin miltä näyttää, vaan oikeastaan – ”
Mutta minä en koskaan saa tietää, mitä James oikeastaan on, koska yhtäkkiä hän seisoo Annen selän takana ja minun tuolistani irtoaa yksi jalka. Toisin sanoen minä makaan kutakuinkin sekunnissa kyljelläni lattialla, yksi jalkani sojottaa ylöspäin, tuoli on kaatunut perässäni ja Matami Prillin sihisevä ”Hiljempaa, lapset!” kuuluu hyllyjen välistä.
Vieläkö joku uskoo sattumaan? Minä en. Sattumalla ei millään voi olla näin huonoa huumorintajua.
”Lily”, James sanoo, ja hänen äänensä kuulostaa itse asiassa aika oudolta, mutta en nyt ehdi tulkita hänen äänensävyään, koska minulla on vähän liian kiire kerätä raajojani kokoon ja päästä takaisin suhteellisen kunnialliseen asentoon. Päätän seisoa, koska tuolistani puuttuu edelleen se yksi jalka.
”James”, minä tokaisen. Luojan kiitos olen sentään oppinut viimeisten viikkojen aikana kutsumaan häntä etunimellä, koska johtajatytön ja –pojan tapoihin ei yksinkertaisesti kuulu käyttää toisesta sukunimeä. Ensin se ärsytti, mutta nyt olen oikeastaan hyvin helpottunut. Tässä tilanteessa tuntuisi tosi oudolta kutsua häntä sukunimellä.
”Pitäisikö meidän – ” hän rypistää kulmiaan, niin kuin ei ihan tietäisi, mitä sanaa yrittää sanoa, ” – jutella? Tai jotain?”
Tai jotain? Tai jotain?! Mitä ihmettä se ”tai jotain” on tarkoittavinaan? Yrittääkö hän vihjata, että meidän pitäisi suudella lisää? Voitte muuten nimittäin olla varmoja, että minä en ryhdy siihen. Ja mitä Merlinin nimeen minun pitäisi nyt vastata? Totta kai meidän pitäisi jutella, mutta en minä HALUA jutella! Ja jos minä sanon ”kyllä”, se tarkoittaa myös, että minä haluan ”tai jotain”, enkä minä edes tiedä, mitä se on, enkä minä takuulla halua sitä!
”Lily?” Anne kuiskaa, mikä on tietysti aivan turhaa, koska James seisoo joka tapauksessa lähempänä häntä kuin minua. Viesti menee kuitenkin perille. Minun pitää sekä lakata tuijottamasta että sanoa jotain. Se vaan tuntuu juuri nyt aika vaikealta. Kyllä vai ei? Ei vai kyllä? Mitä kyllä? Mitä James edes tekee siinä? Eikö hänen pitäisi olla räjäyttämässä kasvihuoneita tai jotain?
”Oletko sinä vihainen?” James kysyy väännellen käsiään niin kuin minä silloin, kun haluan tappaa Ruthin, vähän vähemmän väkivaltaisesti vain. James näyttää lähinnä hämmentyneeltä. Hänen kaulansa on punainen. Siis millainen ihminen punastuu kaulastaan naaman sijaan?
”En”, minä sanon lopulta. En ole ihan varma, onko se totta, mutta ”kyllä” ei myöskään olisi totta, joten mitä väliä sillä oikeastaan on?
”Etkö?” James näyttää aika järkyttyneeltä. Hän seisoo edelleen Annen selän takana, ja Anne näyttää siltä, että haluaisi kuollakseen kääntyä, jotta näkisi hänen kasvonsa ja ilmeensä, mutta ei tietenkään voi, koska se olisi niin ilmiselvä ele. Minä kyllä vähän epäilen, että ei James huomaisi. Hän näyttää tosi hämmentyneeltä.
”En”, minä sanon, ”tai siis, älä missään nimessä tee sitä uudelleen. Mutta meidän pitää pystyä edelleen tekemään johtajaoppilashommia, okei? Me emme voi lopettaa puhumista.”
Olen hyvin ylpeä itsestäni. Sain sanottua monta kokonaista lausetta! Jameskin näyttää vähän yllättyneeltä, mutta helpottuneelta myös, ja hetken kuluttua hän melkein hymyilee. ”Hyvä.”
”Hyvä”, minä sanon myös, koska se kuulosti aika sopivalta tähän tilanteeseen (okei, tosi epäsopivalta, mutta ketä kiinnostaa) ja matkiminen on joka tapauksessa aivan aliarvostettua.
Anne tuijottaa minua. Minä tuijotan Jamesia. James tuijottaa takaisin minuun ja näyttää aika iloiselta. Vähän liiankin iloiselta. Tekisi jotenkin mieli masentaa häntä, mutta hän tietää kyllä, että minä en ole himpun vertaa kiinnostunut hänestä, joten sitä on turha toistaa, enkä minä keksi, miten muutenkaan voisi masentaa häntä, joten annan olla.
”Okei”, James sanoo lopulta, ”minä tästä menenkin.”
Anne korjaa tuolin. Minä tuijotan Jamesin selkää (hänellä on suhteellisen kiva selkä) kun hän kävelee poispäin ja katoaa sitten hyllyjen väliin suurin piirtein siinä paikassa, johon olen monta kertaa suunnitellut minulle ja Justinille pienen, moraalittoman kahdenkeskisen hetken. Tuntuu melkein väärältä, että James kävelee siitä, kun me sitä paitsi eilen suutelimme -
Mitä ihmettä minä ajattelen? MINUN ei kuulu olla uskollinen Justinille. Minä en haluaisi edes pitää koko ihmisestä, hitto soikoon! Eikä minun kuuluisi ajatella häntä, kun olen juuri jutellut Jamesin kanssa.
”Lily, istu”, Anne sanoo.
Suora käsky, huh. Istun melkein automaattisesti ja olen kutakuinkin hämmästynyt, kun tuoli ei rojahda uudestaan.
”Näytät aika kalpealta.”
”Kiitos vain.”
Anne virnistää. ”Ole hyvä. Mitä mieltä sinä olet Siriuksesta?”
Heitän häntä puoliksi syödyllä omenalla, jonka joku on laittanut kirjahyllylle. En tietenkään osu, mutta ei se ole tarkoituskaan. Sitä paitsi olen aika varma, että hän esitti kysymyksen vain saadakseen minut ajattelemaan jotain muuta kuin James Potteria. Tai Justinia. Anne on kutakuinkin nero, paitsi mitä tulee järkevään ajatteluun.
Mutta tietysti minun pitää myös vastata kysymykseen. En vaan ole aivan varma, kuinka. Minä en pidä Siriuksesta. Sirius Musta on itsensä ympärillä kiehnäävä ja lapsellinen, tuhlaa älynsä aivan vääriin asioihin, yrittää hyötyä ihmisistä karismansa ja charminsa avulla ja on yksinkertaisesti ärsyttävä. Toisaalta, niin on Jameskin. Ja – mikä on vielä pelottavampaa – niin on Justinkin.
Okei, nyt minä lopetan poikien ajattelemisen. Siitä ei kuitenkaan seuraa mitään hyvää. Sen sijaan voin ruveta miettimään, miten tukin Hannahin suun, jos hän vielä yrittää puhua häistä.
-
Hauska ja hyvä ficci. Tykkään todella paljon. Hahmot ovat ihan omia itsejään, varsinkin Lily. Juoni on ihana. En osaa sanoa tästä mitään järkevää, mutta tykkään kovasti.
Jatkoa odotan~
-
luin tän jo oikeastaan aamulla ja sitten tuli kiire enkä ehtinyt kommentoida... no nyt kuitenkin ilmaisen tunteeni tarpeeksi selvästi jos sanon että tämä oli MAHTAVA jatko ja että tahdon ehdottomasti lukea lisää lilyn ajatuksia XD
-
Eilen kun luin tästä ekan osan ja lähetin "pyynnön" uudesta osasta, en osannu odottaa sitä vie näin pian, mut mahtavaa et se tuli! Eka osa oli nostanu hyvän ficin rajan jo tosi korkeelle, mut tää kyl ylitti sen. Sä oot tosi hyvä kirjottaan, toi kohta oltais oikeesti voitu napata Rowlingin kirjottamasta kirjasta. Sä osaat niin hyvin kuvailla kaikki ne tunteet mitä Lily tunsi. Et haluis antaa tota kirjottamistaitoos vähän mulle? No joo, mä kuitenkin ootan jatkoo innolla!
-
Hih, kiva luku. :D Lilyn ajatukset on hauskoja. Kävi kyllä sääliksi Jamesia ruokalassa kun Lily sanoi kovaan ääneen "Minä olin kännissä!" ja tietenkin James kuuli sen ja tiesi mistä ne puhui... :( Mutta öm, mitäköhän muuta miun piti sanoa. Tykkään tästä ficistä. :)
Aloin muuten lukea tuota Delicatea ja se on ihana ficci! Paitsi liian koukuttava. ;D
-
oi todella kaunista taas :-* :-*...sääliksi vaan käy tuota Jamesia :'((ja anteeksi mutta pakko korjata nimimerkkini on PrisonerOfAzkaban kun oli kommentoinut aiemmin niin siinä luki PrisonerOfAzka ;D)
-
Mä tykkään tän ideasta. Varsinkin kertojasta, Lily kertojana on hyvä. Varsinkin sun kirjotustapa. Se kuulostaa tosi aidolta. Tää on niin hyvä.
Älkää nyt ymmärtäkö väärin. Minä en todellakaan ole mitenkään kiinnostunut Remus Lupinista, mutta hänellä on enemmän järkeä kuin hänen ystävillään yhteensä, ja hän itse asiassa KÄYTTÄÄ sitä.
:D Nauroin älyttömästi.
Vilkaisen uudestaan Jamesiin päin. Remus on työntänyt päänsä niin lähelle Siriusta, että hänen leukansa melkein lepää Siriuksen olkapäällä. Okei, jos Remus on mukana, he räjäyttävät korkeintaan kasvihuoneen.
:D :D :D
Jään tänne odotteleen jatkoo.
NeitiMusta.
-
Järkyttävää. Miten sinä teet tämän? Pakko myöntää, että kirjoitat todella hyvin ja elävästi, koska minä oikeasti haluan lukea Lily/Jamesia, jota en muuten lue. (: (Olen tosin varmaan maininnut tästä ennenkin, mutta en oleta että muistat.)
Lilyn näkökulmasta oli todella hauska lukea. Kaikki vastoinkäymiset ja kevyt eteneminen sopivat tälle ficille todella hyvin ja tätä luki mielellään eteenpäin. Tykkäsin erityisesti Lilyn Justin-pakkomielteestä ja ylipäänsäkin siitä, kuinka hän ei näyttänyt pystyvän hillitsemään ajatuksiaan. On mahtanut olla hupaisa näky, Lily Evans tuijottamassa tyhjyyteen lasittunein silmin.
Minä tykkään tästä. Nanoile lisää.
-
A/N: Kiitos hurjasti teille kaikille!
Fantasy, kiitos! Olen iloinen, että tykkäsit :)
Salla, kiitoksia! Lilyn ajatuksia kyllä on luvassa myös tulevaisuudessa ja vieläpä runsain määrin!
teinirinsessa, kiitos paljon. Hih, Lilyn tunteita on tässä mukava kuvailla, koska tässä ficissä Lilyn kertojaääni on sen verran spontaani, ettei niitä tuntemuksiakaan tarvitse kauheasti etsiskellä :)
pihlajanmarja, kiitoksia! Niinpä, Delicateen jää kyllä koukkuun :D Ja sitten kun sille on vielä se jatko-osakin, nyt käyn joka päivä katsomassa, olisiko siihen tullut jatkoa...
PrisonerofAzkaban, kiitos! Mun tietokone näyttää sun nickistä jostain syystä vain alun ja jättää sen -ban pois, mutta yritän muistaa tästä lähtien laittaa koko nickin näihin kommenttien vastauksiin joka tapauksessa.
NeitiMusta, kiitos paljon! Tämän ficin kertojaa on myös kiva kirjoittaa, ja on hienoa kuulla että sitä on myös kiva lukea :)
Arte, kiitos! :) Kyllä Lily/Jamesia kannattaa lukea :D Tai en tiedä, mäkään harvoin kyllä löydän sellaista omaan makuuni sopivaa luettavaa näistä kahdesta, mutta heistä on niin kiva kirjoittaa, että kyllä heistä varmaan olisi kiva lukeakin, jos sopiva ficci löytyisi... Huomasin muuten että olit tullut FiFiin (kivaa!) ja sanoit siellä Saksaan lähtemisestä, sopiiko kysyä että mihin päin Saksaa olet lähdössä? En mä oikeasti tiedä mitään Saksan maantieteestä, mutta oon itse käynyt Stuttgartin lähellä ja harkitsin aikoinaan sinne vaihto-oppilaaksi lähtemisestä, ja ehkä mulla on edelleen joku pieni trauma siitä etten lähtenytkään, kun Saksaan lähtevät ihmiset aina kiinnostaa :D
No niin, sitten kolmosluku. Tästä tuli vähän mammuttipitkä, en oikein edes tiedä miksi, mutta voihan tämän lukea vaikka kahdessa osassa, jos ei jaksa kerralla kahlata koko osaa läpi :) Nyt otan itse yo-kirjoitusten loppumisen kunniaksi pienen loman Suomesta ja lähden huomisaamuna Saksaan muutamaksi päiväksi, mutta palaan ensi viikon alussa ja tietysti olisi mukavaa päästä sekä lisäilemään uutta lukua tänne että vastailemaan kommentteihin... ;)
*
3. luku
Okei, ihan rehellisesti? Minä unohdin täysin. Jäin ensin Annen kanssa kirjastoon aika pitkäksi aikaa ja sen jälkeen kävin vielä kävelemässä ulkona. Äiti aina sanoo, että raitis ulkoilma auttaa mihin tahansa, mutta ilmeisesti James Potterin suutelemiseen sekään ei auta. Ja ikävä kyllä en edes voi kertoa sitä äidille.
”Lily?” Hannah kysyi heti ensimmäisenä, kun tulin joskus puoli kahdeksan aikaan kävelyltäni. ”Eikö sinun pitäisi olla Jamesin kanssa partioimassa käytävillä?”
No niin, sääntö numero yksi: jos aiot suudella poikaa, jota aiot suutelemisen jälkeen vältellä lopun elämääsi, älä valitse poikaa, jonka kanssa sinulla on sovittu tapaaminen illalla. Ja seuraavana iltana. Ja sitä seuraavana. Ja kutakuinkin jokaisena iltana melkein vuoden ajan. Paitsi että nyt minä liioittelin. Käytävien partioiminen on jaettu valvojaoppilaiden ja johtajaoppilaiden kesken, joten käytännössä jokaisella valvojaoppilaalla on vastuuilta kerran kahdessa viikossa ja johtajaoppilaat hoitavat viikonloput, ainakin elleivät löydä jotain valvojaoppilasta, joka suostuu hoitamaan homman siinä toivossa, että saa Dumbledorelta jotain ylimääräisiä pisteitä aktiivisuudesta.
Henkilökohtaisesti minä olen sitä mieltä, että partioinnin jakaminen on paras keksintö, mikä tässä koulussa on ikinä tehty. Voisi kuvitella, että se olisi jotenkin jännittävää, vai mitä? No, se ei ole. Oikeasti suurin osa oppilaista pysyy tuvissaan iltaisin ja ne, jotka eivät pysy, yleensä yrittävät hiipiä kirjastoon hakemaan jotain kirjaa, jotta voisivat paremmin tehdä unohtamiaan läksyjä. Tosi jännittävää.
Joskus tosin tapahtuu muutakin. Valvojaoppilasurani kohokohta taisi olla se, kun viidennellä luokalla nappasin Justinin ja Ruthin Herra Yö ja Hänen Kiillotettu Seipäänsä –nimisen ritaria esittävän patsaan takaa kolmannesta kerroksesta. Justin muuttui tummanpunaiseksi ja Ruth järkyttyi niin paljon, että hänen kätensä juuttuivat Justinin vyöhön, ja kun hän yritti repäistä niitä siitä irti, he kaatuivat molemmat lattialle ja tönäisivät samalla Herra Yötä, jonka Kiillotettu Seiväs osui Ruthin käsivarteen ja aiheutti hänelle valtavan mustelman. Minä juoksin vessaan itkemään ja unohdin ikävä kyllä ottaa heiltä pisteitä, että se siitä.
Mutta yleensä mitään tuollaista ei tapahdu. Kerran löysin kirjaston läheltä kaksi kolmosluokkalaista, jotka pitivät toisiaan kädestä kiinni ja näyttivät niin hermostuneilta, että hiivin mahdollisimman hiljaa pois. He olisivat varmaan saaneet sydänkohtauksen, jos olisivat huomanneet minut. Ja kerran Peter Piskuilan oli Tähtitornissa Rory Lloydin kanssa, ja otin heiltä pisteitä niiden kolmosluokkalaistenkin edestä. Muistin vasta jälkeenpäin, että Peter on rohkelikko, ja suurin piirtein revin hiuksiani, kun meidän tupamestaruutemme jäi kymmenen pisteen päähän.
Yleensä käytävillä ei kuitenkaan tapahdu mitään jännittävää. Ihan oikeasti, kuka hullu muka lähtisi käytävälle suutelemaan? Okei, minua lukuun ottamatta.
Nyt minä siis olen taas menossa etsimään toisissaan kiinni olevia lapsia verhojen ja haarniskoiden takaa. Olen puoli tuntia myöhässä, mutta ei siinä mitään. En vaan yhtään tiedä, missä James on. Hyvällä tuurilla hän on päätellyt, että olen suuttunut hänelle, ja lähtenyt tekemään jotain luvatonta ja luultavasti erittäin vaarallista emmekä me voi siis partioida tänä iltana.
Tietenkään minulla ei ole niin hyvä tuuri. Ehdin nipin napin oleskeluhuoneesta käytävälle, kun James kävelee kulman takaa.
”Lily”, hän tokaisee pysähtyen jotenkin töksähtävästi. Minä tiedän kyllä oman nimeni, kiitos vain.
”Hei”, minä sanon ja haluaisin purra kieleni poikki saman tien. Okei, minä ja James olemme olleet suhteellisen hyvissä väleissä viime aikoina. Se johtuu muun muassa siitä, että meidän on tämän johtajaoppilasjutun takia pakko olla purematta toistemme päitä poikki, ja lisäksi siitä, että James ei enää lumoa kokolattiamattoja huokailemaan minun nimeäni. Koska hän on luopunut siitä, ajattelin, että voisi olla ihan okei tervehtiä häntä silloin tällöin. Nyt se kuitenkin tuntuu vähän turhan rohkealta. Haloo, me SUUTELIMME! Pitääkö minun vielä mennä tekemään asioita vaikeammaksi puhumalla hänelle?
Paitsi etten tietenkään oikein voi olla puhumatta. Merlin että tämä menee monimutkaiseksi!
”Sinä olet myöhässä”, James sanoo edelleen hämmästyneellä äänellä, ja minulla on jotenkin sellainen tunne, että hän ei aivan tajua, mitä sanoja hänen suunsa muodostaa. Hän on myös melko punainen, siis poskista ja kaulasta. Oikeasti, kuka punastuu kaulasta? Ja minkä takia Jamesin pitäisi punastua? Ei nyt ollut varsinaisesti mikään yllätys, että hän halusi suudella minua. Ja hän on kuitenkin James Potter. Minun sen sijaan pitäisi punastua, ja olen itse asiassa aika varma, että olen melko punainen tälläkin hetkellä.
”Tiedän”, sanon. ”Unohdin tämän ihan kokonaan.”
”Unohdit?” Hänen silmänsä jotenkin pullistuvat. ”Sinä unohdit, että meidän pitää olla partioimassa?”
Okei, myönnetään. Jamesin järkytys on ihan ymmärrettävää. Alussa hänellä oli vaikeuksia muistaa, milloin meidän piti partioida, koska hän ei kuitenkaan ollut koskaan ollut valvojaoppilas ja koko juttu oli hänelle aika uusi. Hän myös oli kummallisen innoissaan aluksi. Hän vilkuili minua koko ajan ja kysyi outoja kysymyksiä, kuten kuinka usein käytäviltä löytyy ykkösluokkalaisia (ei ikinä, paitsi joskus matkalla kirjastoon, ja silloinkin he suurin piirtein kuolevat kauhusta, kun jäävät kiinni) ja tiedänkö minä jotain takuuvarmaa paikkaa. Minä kysyin, että takuuvarmaa paikkaa mihin, ja James punastui ja sitten me olimme pitkän aikaa hiljaa, kunnes hän kysyi, tiedänkö minä mitään salakäytävistä (no en tiedä, ja epäilen aika vahvasti, että sellaiset on muutenkin suljettu jo vuosia sitten).
”Minä olin ajatuksissani”, minä sanon ja tajuan liian myöhään, mihin se johtaa.
”Ai”, hän tokaisee, ”missä ajatuksissa?”
No niin, nyt minä ainakin olen punainen. Tästä alkaa tulla tapa. ”En missään. Unohda tuo.”
”Ai”, hän tajuaa ja kääntyy tuijottamaan seinää.
On meillä ennenkin ollut hiljaisia partiointeja. Ensimmäinen kerta oli aika kamala, koska James ei yhtään tiennyt, mitä hänen piti tehdä, ja hän kysyi niitä tyhmiä kysymyksiään, ja minä yritin olla mahdollisimman etäinen ja asiallinen, ja sitten hän sai pari kertaa minut nauramaan, ja minä hermostuin siitä ja aloin huutaa hänelle. Ja toinen kerta oli vielä pahempi, koska minä olin edellisenä yönä sattunut olemaan oleskeluhuoneessa lukemassa vielä siinä vaiheessa, kun he olivat joskus kahdentoista jälkeen tulleet Tylyahosta, salaa tietysti (enkä minä muuten tajua, miten he pääsevät sinne), joten olin joko oikeasti tai leikisti vihainen hänelle ja murjotin koko illan. Ja kolmas kerta oli itse asiassa tähän mennessä kaikkein pahin, mutta sen jälkeen meillä on ollut jopa ihan mukavia partiointeja, ja niinpä täytyy myöntää, että minua vähän häiritsee kävellä ympäri linnaa hiljaa. Ja vielä häiritsevämpää oli se, että vaikka me emme puhu, me lähdemme silti aina jotenkin molemmat kävelemään risteyksissä samaan suuntaan. Se alkaa olla jo aika pelottavaa.
Kyllä minä tiedän, että olen vähän ylidramaattinen tämän jutun suhteen. Ensinnäkin se oli vain suudelma. Mutta se sattui olemaan minun ensimmäinen suudelmani IKINÄ ja sitä paitsi se oli vapaaehtoinen, enkä minä voi ymmärtää, minkä takia suutelisin James Potteria vapaaehtoisesti. Ja toisekseen minun olisi paljon helpompi suhtautua koko asiaan, jos olisin vihainen hänelle, mutta jostain syystä en ole. Tai jos minua edes kaduttaisi, mutta kun ei kaduta. Tai jos minun ei olisi tarkoitus viettää seuraavia paria tuntia kävelemällä hänen vieressään, kun hänen kätensä on suurin piirtein parinkymmenen sentin päässä omastani ja jos sattuisin horjahtamaan, luultavasti kaatuisin hänen päälleen. Minun tuurillani se on jopa aika todennäköistä.
Ja kaiken lisäksi James vaikuttaa siltä, että häntäkin nyppii jokin. En tajua. James on kuitenkin suudellut kymmeniä tyttöjä, joten ei hänellä pitäisi olla ongelmaa. Ja kaiken lisäksi hän on väittänyt viimeiset neljä vuotta haluavansa suudella minua, joten hän ei TODELLAKAAN voi katua sitä. Sitä paitsi normaalisti mikään ei hetkauta häntä. Siis kuvitelkaa, viidennellä luokalla hän laittoi maton jahtaamaan minua ja minä taioin hänen hiuksensa siiliksi, ja häneltä kesti kolme tuntia, ennen kuin hän vaivautui menemään sairaalasiipeen vaihdattamaan omat hiuksensa takaisin!
Toisin sanoen tämä tilanne on tosi outo. Ja sitä paitsi mehän puhuimme jo kirjastossa. Minä sanoin, etten ole suuttunut. Jos hän ei sano kohta jotain, minun on varmaan pakko kysyä, mikä on vialla.
Okei, hän ei sano mitään. Ja täällä on ihan järjettömän hiljaista muutenkin.
”James?”
”Lily?” hän tokaisee samaan aikaan ja minä melkein kompastun omiin jalkoihini, mutta onnistun sentään pitämään tasapainoni. Siis minähän en varsinaisesti ole mitenkään kömpelö, ei sinne päinkään, mutta jos joku häiritsee minua tosi yllättäen ja tosi pahasti silloin, kun minä teen jotain (siis esimerkiksi kävelen) minä kyllä kompastun aika helposti.
James rykii kurkkuaan. Minä nielaisen. ”Mitä?”
”Ei kun sinä voit sanoa ensin.”
”Ei se ollut mitään erikoista”, minä sanon nopeasti, mutta kun hän vain tuijottaa minua, minun on kai pakko jatkaa. ”Sinä olet ollut aika pitkään hiljaa. Mietin vaan että onko jokin pielessä.”
”Niin minäkin”, hän sanoo, ja kuulostaa sentään suhteellisen paljon omalta itseltään. Siis ärsyttävältä ja vähän liian itsevarmalta, mutta ainakaan minun ei tarvitse pelätä, että jokin on pahasti vialla. ”Siis että onko jotain pielessä.”
Ja tietysti hän tuijottaa minua. Huokaisen. ”Mitä?”
”Onko jokin pielessä?” hän kysyy. Ai niin.
Räpäytän silmiäni. James on pysähtynyt ihan kummalliseen paikkaan, puoliksi mutkaan, mutta kai minunkin täytyy sitten pysähtyä. Ja hän vain jatkaa minun tuijottamistani ja hetken aikaa minun on tosi hankala koota ajatuksiani, koska, no, en minä varsinaisesti ole tottunut juttelemaan Jamesin kanssa. Ainakaan mistään henkilökohtaisesta, enkä kyllä aiokaan oppia. Lisäksi minulla ei ole aavistustakaan, onko jokin pielessä. Siis mistä asti asiat ovat olleet näin kummallisia?
Okei, nyt pitää ajatella. Minua ei varsinaisesti kaduta, eikä minun enää edes tee mieli tuhota muistiani joka kerta, kun muistelen eilistä. Olen näköjään myös edelleen puheväleissä Jamesin kanssa, jos unohdetaan se äskeinen puolen tunnin hiljaisuus. Kaikki on siis kunnossa, jos Jamesin kanssa puhumista ylipäänsä voidaan pitää positiivisena.
Avaan suuni ilmoittaakseni, että ei kiitos, mikään ei ole pielessä, mutta James on jossain vaiheessa nostanut kätensä tukkaan ja haroo sitä ärsyttävällä tavalla, ja hänen silmänsä ovat porautuneet jonnekin minun silmäkuoppieni lähelle. Ei ole mikään ihme, että minulta katkeaa ajatus.
Tai on. Ei Jamesin pitäisi saada minun ajatuksiani katkeilemaan vain tuijottamalla minua. Toisin sanoen jokin ON pielessä.
”Ehkä”, minä sanon, koska se tuntuu nyt kaikkein diplomaattisimmalta ja turvallisimmalta vastaukselta.
James näyttää siltä, että ei älyä yhtään mitään. ”Miten joku voi olla ’ehkä’ pielessä?”
Pudistelen päätäni. ”Ei aavistustakaan.”
”Minkä takia sinä suutelit minua?”
No niin, voisiko joku tulla nyt pelastamaan minut? Vaikka Justin ja Ruth jonkun haarniskan taakse, jotta voisin mennä pelastamaan heidät jälkikasvun saamiselta seitsemäntoistavuotiaina, ja välttäisin samalla Jamesin kysymyksen? Ja minkä takia Anne on aina paikalla silloin, kun hänen ei pitäisi olla, mutta ei nyt? Tai Sirius? Voisiko Sirius tulla hakemaan käytännöllisesti-katsoen-veljensä pois? Tai voisinko minä keksiä jotain sanottavaa sen sijaan, että toljotan Jamesia suu puoliksi auki? Okei, ainakin voisin sulkea sen suun.
Tehty. Nyt pitää vaan keksiä, mitä ihmettä minä aion sanoa.
”Lily”, hän mutisee, kun minä en sano mitään. Merlin, minusta alkaa tuntua, että tuo on jo nimeni liikakäyttöä. James on sanonut minun nimeni tänään jo aika monta kertaa, ja ei siinä mitään, mutta nyt hän sanoi sen kyllä jotenkin kummallisesti. Se ikään kuin lipui hänen suustaan aika hitaasti, niin kuin hän olisi samalla maistellut sitä, eikä se nyt mitenkään auta tuohon kysymykseen.
”En minä tiedä”, sanon ennen kuin James ehtii sanoa nimeni uudestaan. ”Oikeasti. Ei aavistustakaan. Tai se tuliviski – ”
Hän tuijottaa minua näyttäen siltä, ettei halua uskoa.
”Okei, en minä ollut kovin humalassa.”
James nyökkää. Minusta tuntuu, että jotain pitäisi vielä sanoa, mutta en yhtään tajua mitä se on.
”Sinä suutelit takaisin”, James tokaisee.
Juuri tätä minä en halua kuulla. Ei millään pahalla, kyllähän minä suutelin takaisin, mutta onko hänen pakko muistaa se? Enkö minä ole muutenkin jo tarpeeksi sekaisin?
Nyökkään Jamesille, kun en keksi muutakaan. Se on selvästi väärä valinta, koska hän vain jatkaa tuijottamista kulmakarvat koholla. Ihan kuin minulla olisi jotain muuta sanottavaa.
”Lily”, James sanoo taas venyneen hiljaisuuden jälkeen. Riittää jo se nimen käyttö. Jos keksittäisiin minulle lempinimi? Joku joka ei soi korvissani senkin jälkeen, kun hän on jo laittanut suunsa kiinni?
”Minun pitää istua”, mutisen. Se tuntuu äkkiä erittäin hyvältä vaihtoehdolta, ja tuntuu vielä siinä vaiheessa, kun valun seinää vasten käytävälle ja hengitän syvään. Sitten James istuu viereeni, kutakuinkin vajaan puolen metrin päähän, ja minulla on taas vähän vaikeampi olo.
Siis James Potterhan ei ole mitenkään ruma. Hänellä on mustat, aika sotkuiset hiukset, joita hän haroo kutakuinkin koko ajan niin kuin ne muka eivät muuten pysyisi päässä, ja tummanruskeat aika tuijottavat silmät, mutta ei hän missään tapauksessa ole ruma. Tai epämiellyttävä, paitsi silloin kun on ärsyttävä. Ja koska hän osaa tarvittaessa olla myös ihan mukava, hän on myös yleensä ihan kivannäköinen.
Minä vaan olen ihan väärä henkilö sanomaan mitään kenenkään ulkonäöstä. Siis poikien, Meganin silmistä minä olen kyllä kateellinen. Olen aika varma, että minulla oli alun perin mielipiteitä: yksitoistavuotiaana tykkäsin pojista, joilla oli suuret mahdollisimman bambimaiset silmät, mieluiten tummanruskeat ja vielä parempi, jos niitä katsellessa alkoi tehdä mieli suklaata (tai ehkä minulla vaan oli nälkä). Lisäksi poikien kuului muistaakseni olla muutenkin tummia, ja huoneeni seinillä olevien julisteiden pop-tähdillä oli yleensä tummanruskea, hieman luonnonkihara tukka. Ei mikään pehko niin kuin Jamesilla. Ja lisäksi poikien piti olla ainakin vähän pyöreitä tai harteikkaita. Kai halusin tuntea itseni mahdollisimman pieneksi. Tai sitten se teoria, että tytöt etsivät isänsä näköistä miestä, pitää paikkansa, koska isä on kyllä aikamoisen pyöreä.
Sitten tulin Tylypahkaan ja näin Justin Doylen. Siihen minun miesmakuni sitten jämähti. Justinilla on aika vaaleat, suorat hiukset, jotka ovat aina vähän liian pitkät. Hänellä on pienet, harmaat silmät, joita katsellessa tulee mieleen enemmän kivi kuin suklaa, eikä hän todellakaan ole yhtään pyöreä, vaan hänellä on aika luisevat olkapäät. Hän näyttää aika lailla pojalta, joka on juuri saanut kasvupyrähdyksen eikä ole ehtinyt syödä samassa tahdissa, ja hän on näyttänyt siltä viimeiset kuusi vuotta.
Nykyään minä en siis oikein osaa muodostaa muista pojista mielipiteitä. Justin näyttää Justinilta. James näyttää Jamesilta ja ikävä kyllä ei kiinnosta.
Paitsi että vasenta kättäni jotenkin kutittaa ja haluaisin raapia kyynärpäätäni, mutta Jamesin käsivarsi on liian lähellä.
”Mitä sinä ajattelit?” James kysyy äkkiä.
Minä räpäytän silmiäni. Kättäni kutittaa, mutta ei hän varmaan sitä halua kuulla, enkä missään nimessä aio kertoa hänelle, että hänen läsnäolonsa tekee minut levottomaksi. ”Mitä?”
”Silloin”, hän selventää. Ai niin. ”Ja miksi sinä…”
Sain sätkyn? Jänistin? Karkasin? Juoksin pois?
”…lähdit niin äkkiä”, hän täydentää lopulta.
Minä en ihan totta tiedä. Älä kysy näin vaikeita kysymyksiä. ”Minä…” yritän kerätä ilmaa keuhkoihini. Ehkä siinä mukana tulee älyä tai jotain. ”Ei aavistustakaan. Ihan totta, James, en minä ajatellut. Se vain tapahtui.”
James peittää kasvonsa käsillään. Luojan kiitos hänen hartiansa eivät kuitenkaan tärise. Minä olen kerran saanut hänet itkemään – kolmannella luokalla, kun hän pyysi minua ulos ensimmäisen kerran ja minä säikähdin niin paljon, että pudotin Tylypahkan historian kuusisataasivuisen painoksen hänen varpailleen. Se ei ollut kovin onnellinen kokemus, koska minulla oli ihan rehellisesti sanottuna huono omatunto. On kyllä edelleen, kun mietin sitä kolmetoistavuotiasta poikaa ja sitä mustelmaa.
”James?” minä kysyn lopulta. Yritän kuulostaa kaverilliselta mutta riittävän etäiseltä ja välinpitämättömältä, ja epäonnistun surkeasti. Ääneni kuulostaa lähinnä säikähtäneeltä. Lisäksi se tärisee.
”Merlin”, hän mutisee kämmeniinsä.
”Mitä?”
Hän pudistelee päätään. ”Hitto. En minä… se vaan… ei ollut…”
”Mitä?” Okei, tiedän, että toistan itseäni. Tämä vaan on rehellisesti sanottuna vähän hämmentävää. Jamesilla ei ole kauheasti tapana seota sanoissaan eikä pitää noita ärsyttäviä taukoja, ihan kuin hän ei ihan tietäisi, mitä hän haluaa sanoa. Hän on muun muassa kosinut minua pari kertaa, eikä se saanut häntä takeltelemaan näin pahasti.
”…ihan sitä mitä minä odotin”, hän lopettaa.
Hetkinen, nyt minulta meni jotain ohi.
”Se suudelma”, hän sanoo, kun minä en reagoi mitenkään, ja nostaa päätään. ”Se ei ollut ihan sitä mitä minä, hmm, toivoin. Joskus.”
”Ai”, minä sanon.
”Minä odotin sitä kuitenkin aika monta vuotta”, hän sanoo kuulostaen siltä, että puhuu nyt kyllä enemmän itselleen kuin minulle. ”Ja sitten se tapahtui niin nopeasti. Enkä minä edes suunnitellut sitä. Ja sinä juoksit pois.”
”James”, minä yritän sanoa mahdollisimman ystävällisesti, vaikka minun tekisi mieli kyllä lähinnä juosta karkuun. ”Minä en suunnitellut sitä. Enkä minä edelleen ole kiinnostunut sinusta.”
”Hitto”, hän mutisee. No, ainakin hän käsitti, mitä minä sanoin.
Voisin tehdä listan elämäni vaikeimmista tilanteista. Ensimmäinen olisi se, kun kaadoin kannullisen boolia äidin neljäkymmentävuotissyntymäpäivillä jonkun kaukaisen isotädin niskaan. Toinen liittyy varmaan Justiniin, mutta niitä vaikeita tilanteita on niin tuhottomasti, etten osaa valita yhtä. Tai miten olisi vaikka se, kun ykkösluokalla lentotunnilla en oikein hallinnut luutaa ja päädyin tähtäämään sillä Justinin haaraväliin?
Ja kolmanneksi vaikein tilanne olisi ehkä sitten tämä. James Potter istuu vieressäni ja tuijottaa eteensä, ja jostain kumman syystä minä olen saanut hänet sanattomaksi yksinkertaisesti suutelemalla häntä vahingossa ja sitten muistuttamalla häntä siitä, ettei minua kiinnosta. Ja meidän pitäisi olla partioimassa käytäviä, ja niinhän me teoriassa olemmekin, mutta jotenkin minusta tuntuu, että meidän pitäisi myös liikkua, mutta enhän minä voi vain nousta ja jatkaa matkaa.
Minusta tuntuu myös, että minun pitäisi jotenkin lohduttaa häntä. Se taas ei ainakaan käy päinsä.
”Pitäisikö meidän jatkaa?” kysyn lopulta.
James nyökkää. Minä nousen seisomaan, ennen kuin hän ehtii muuttaa mielensä, ja me lähdemme kolmannen kerroksen portaita kohti. Olen aika varma, että hän kävelee muutama kymmenen senttiä kauempana minusta kuin äsken. No, ainakin hän alkaa taas pikkuhiljaa puhua. En ole ihan varma mistä, mutta se taitaa jotenkin liittyä Siriukseen ja loitsuihin, tai ehkä sittenkin housuihin.
*
Joskus minun on vähän vaikea muistaa, etten pidä Jamesista. Aikoinaan hän oli tietysti ihan älyttömän ärsyttävä, mutta suoraan sanottuna hän ei ole enää yksitoistavuotias. Hän ei myöskään heittele lihapullia (ja mikä minä sitä paitsi olen sanomaan mitään ruuan heittelemisestä, kun paras ystäväni hoitaa ihmissuhteiden lopettamisen sillä tavalla), haasta riitaa ihmisten kanssa ilman mitään syytä eikä yritä muuttaa Norriskaa teekupiksi.
Minä en oikeastaan tiedä, missä vaiheessa hän etääntyi siitä sisäisestä itserakkaasta häiriköstään. Tai ainakin etääntyi vähäsen, koska aina välillä hän on ihan kuin tavalliset ihmiset. Hän on tietysti vähän turhan itsetietoinen, mutta joskus hän osaa jopa keskustella. Sitä sattui esimerkiksi tänään siinä vaiheessa, kun me olimme juuri päättäneet jatkaa partiointia ja hän alkoi puhua opiskelusta. Olihan se sinällään järkytys, koska vaikka on suhteellisen älykäs, yleensä hän vaan tuhlaa sitä älyään aivan vääriin asioihin ja jos ei tuhlaa, hän ei ainakaan myönnä sitä. Mutta ehkä hän oli jotenkin järkyttynyt ja poissa tolaltaan, sillä hän puhui opiskelusta melkein puoli tuntia, ennen kuin meidän partiointiaikamme päättyi.
Ja välillä taas minun on kauhean vaikea muistaa, minkä takia minä joskus olisin ajatellut Jamesista positiivisesti. Siis eikö se poika ikinä opi?
Aluksi minusta oli tietysti ihan hauskaa, että hän pyysi minua jatkuvasti ulos, mutta se ”aluksi” kesti siis kutakuinkin pari päivää. Pari viikkoa alkoi jo kiristää hermoja, ja parin kuukauden jälkeen muutin hänet puoliksi vahingossa haarniskaksi, kun hän yritti ehdotella ”hiljaista retkeä keittiön komeroon”. Sen jälkeen hän vaikeni, mutta se saattoi johtua siitä, että matami Pomfrey ei heti saanut muutettua hänen leukojaan takaisin, vaan parin seuraavan viikon ajan hänen suunsa kolisi joka kerta, kun hän yritti sanoa jotain. Ja siinä ajassa minä opettelin välttelemään häntä aika tehokkaasti.
Hän on kuitenkin pyytänyt minua treffeille aika monta kertaa. Ja minä olen kieltäytynyt melkein yhtä monta kertaa. Se ero tilastoissa johtuu sitä paitsi ainoastaan siitä, että muutaman kerran olen suuttunut ja yrittänyt kirota hänet ennen kuin olen edes vastannut mitään, ja kerran satuin olemaan lähellä tyttöjen vessaa, joten syöksyin sinne ja löin oven kiinni hänen nenänsä edestä. Hänen nenänsä ei kyllä pitänyt siitä, ja jälkikäteen minua vähän nolotti.
Tänä vuonna hän on kuitenkin jotenkin osannut käyttäytyä. Ehkä se johtuu johtajapoika-tittelistä. Ehkä Jamesin tekeminen johtajapojaksi ei ollutkaan lohikäärmevodkan aiheuttama virhe vaan itse asiassa harkittu teko, jonka piti saada piilevä järki tulemaan esiin hänen päässään, ja jos asia on niin, se kyllä myös onnistui aika kiitettävästi. Hän on ollut ihan inhimillinen jo monta viikkoa – niin inhimillinen, että olin jo melkein unohtanut, ettei se ole hänen pysyvä olotilansa.
Me olimme lopettaneet partioinnin ja tulossa juuri rohkelikkotorniin, kun hän yhtäkkiä tarttui minun käteeni. Minä vähän säikähdin, koska se tapahtui kutakuinkin samassa kohdassa kuin se onneton suutelutapaus, ja – okei, tästä ei sitten kerrota kenellekään. Ei edes Annelle. Anne on kyllä luotettava, mutta joitain asioita hän ei kerta kaikkiaan tajua, ja tämä olisi yksi niistä.
Minun nimittäin melkein teki mieli suudella häntä silloin.
Siis todellakin vaan melkein. Ja se hetki meni tosi nopeasti ohi, mutta silti se oli vähän pelottavaa. Minä siis säikähdin ja repäisin käteni irti, ja James virnisti ja työnsi kätensä taskuihin, niin kuin olisi halunnut näyttää minulle, ettei todellakaan aikonut esimerkiksi raahata minua väkisin Herra Yön taakse. Ei sillä että se olisi edes mahdollista. Minä olisin ehtinyt tainnuttaa hänet noin viidessä sekunnissa (Anne otti kerran aikaa rannekellolla) ja sitä paitsi edes James Potter ei voi kuvitella, että hyvä tapa iskeä tyttö on takertua hänen hihaansa.
”Tuota noin”, James sanoi ja yskähti vähän, kädet edelleen taskuissa, ja siinä vaiheessa minua alkoi epäilyttää. Ajattelin ensin, että hän on varmaan tehnyt taas jonkun ärsyttävän pilan, esimerkiksi muuttanut kaikki ykkösluokkalaiset sinisiksi. Itse asiassa se olisi ollut aika nerokasta. Minun olisi varmaan ollut pakko kysyä häneltä, millä loitsulla sellainen ihan käytännössä tapahtuu.
”Tylyahossa on uusi karkkikauppa”, James jatkoi.
Minä rypistin otsaani. ”No ei varmasti ole.”
James vaihtoi painoaan jalalta toiselle. ”No ei niin. Tai on se kuitenkin aika uusi. Isoisä ei muista sitä. Minä…” hän veti henkeä ja siinä vaiheessa minua alkoi todellakin epäilyttää. Mikään, mitä James Potter ei saa sanoa yhdeltä henkäisyltä, ei voi olla hyvää, ”…mietin lähtisitkö sinä käymään siellä.”
”Käymään siellä?” minä räpäytin silmiäni. Siis en todellakaan tajua, minkä takia minulla tällä kertaa oli niin hidas sytytys. Se nyt ei kuitenkaan ollut ihan ensimmäinen tapaus. Tai edes ensimmäisten sadan joukossa.
”Niin”, James tokaisi, ”ikään kuin, siis, minun kanssani.”
”Sinun kanssasi?” Siinä vaiheessa minä sitten lopulta tajusin. ”Oh. OH. James, minä en todellakaan – ”
”Okei, okei.” James oli nostanut kätensä, niin kuin minä olisin aikonut ampua häntä tai jotain. Tai sitten hän vain ei ole katsonut tarpeeksi western-elokuvia. Hetkinen, itse asiassa hän ei varmaan ole katsonut yhtään. Miten sellainen on edes mahdollista? Se pitäisi korjata -
Tai siis, sehän ei kuulu minulle.
”Unohda tuo”, James sanoi. ”Minä vain ajattelin, että jos sinä – ”
”Jos minä mitä?” minä kysyin.
Okei, selvitetään yksi asia. Isoisäni on alun perin irlantilainen. Hän muutti kuulemma joskus vuosisadan alussa Amerikkaan, tapasi siellä kanadalaisen tytön, jonka vanhemmat olivat muuttaneet Kanadaan Englannista, rakastui tyttöön, vikitteli tätä viisi vuotta ja lopulta sai tämän. Sitten he muuttivat Meksikoon. Älkää kysykö, ihan totta. Ja siellä ilmeisesti tapahtui jotain traagista, koska he lähtivät sieltä parin kuukauden päästä ja asettuivat Englantiin, ja niin minusta tuli täysin englantilainen, lukuun ottamatta sitä, että minulla on punainen tukka ja piilevä taipumus ärsyyntyä. Nimenomaan piilevä. En usein huomaa sitä itsekään, ennen kuin se tapahtuu. Ja sitä oikeasti tapahtuu harvoin.
Paitsi tietysti silloin, kun kysymyksessä on James. En oikeasti tajua, mikä hänessä on niin erikoista, mutta jotenkin hän vaan saa aina herätettyä minussa suuria tunteita.
Ei SELLAISIA tunteita.
”Mitä?” minä tivasin siis Jamesilta, joka alkoi näyttää huolestuneelta. Varmaan pelkäsi menettävänsä puolet käsivarrestaan tai jotain – ja se tapaus oli sitä paitsi pelkkä vahinko. ”Mitä sinä satuit ajattelemaan? Että minä olisin yhtäkkiä muuttanut mieltäni?”
”Sinä suutelit – ”
”Minä sanoin, että se oli vahinko!” minä kiljaisin. Okei, yrittäkää nyt ymmärtää minua. Justin ja Ruth menivät juuri kihloihin. Minä suutelin James Potteria. Minun hermoni olivat tuossa vaiheessa jo ihan riekalepisteessä ilman mitään treffiehdotuksiakin. ”Pitääkö sinun tehdä tuo aina?”
”Tuo?” James räpäytti silmiään rehellisesti sanottuna hämmentyneen näköisenä. ”Mikä tuo?”
”Pilata kaikki! Sinä tiedät tasan tarkkaan, että minä en ole ihastunut sinuun”, minä sanoin. Luulen, että käteni huitoivat aika tavalla, koska Jamesin hiukset liikahtelivat vähän samaan malliin, mutta se saattoi tietysti olla vain tuuli. Kyllähän Tylypahkassa joskus tuulee sisälläkin, vaikka se on kyllä yleensä Jamesin, Siriuksen tai Peterin vika. ”Minä olin jo unohtanut, miten ärsyttävä sinä olit!”
James näytti yllättyneeltä. ”Olitko?”
”Melkein! Ja nyt sinä muistutit minua taas!” Minun piti keskittyä, jotta pystyin vetämään henkeä ja toisaalta olemaan kiroamatta häntä jollain tehokkaalla loitsulla. Neljännellä luokalla luin yhden tosi mielenkiintoisen ja aika paksun loitsukirjan läpi ihan vaan opetellakseni uusia loitsuja, joilla voisin vastustaa Jamesia, ja monet niistä ovat edelleen käyttämättä. ”Minä lähden nukkumaan. Hyvää yötä.”
”Hyvää yötä”, James sanoi, kun astuin sisälle rohkelikkotorniin. Tajusin vasta jälkikäteen, etten ollut sanonut tunnussanaa, mutta ehkä Lihava Leidi jotenkin sääli minua sen riidan takia.
James ei tullut perässäni. Okei, myönnetään, seisoin vähän aikaa rapuilla, koska halusin kuulla, meneekö hän suoraan makuusaliinsa (niin kuin hänen pitäisi, koska hän ei ole takuulla tehnyt vielä läksyjään), mutta hänestä ei kuulunut mitään. Mietin vähän aikaa, pitäisikö minun mennä etsimään häntä ihan vaan varmistaakseni, että hän ei tee mitään kiellettyä, mutta se olisi kuitenkin saattanut olla vähän huono ratkaisu. Tai ainakin vaikea selittää hänelle ottaen huomioon, että olin juuri äsken rynnännyt pois paikalta.
Menin siis omaan makuusaliini. Yleensä se on aina kohtalaisen turvallinen vaihtoehto, koska sieltä löytyy ainakin korvatulppia. Tänään sekään ei oikein auttanut.
Avasin oven aika vauhdikkaasti ja se kolahti tuoliin, jonka joku oli asettanut puolittain sen eteen. Älkää kysykö, en minäkään halua tietää. Lattia oli täynnä vaatteita ja vaaleanpunaisia karkkipapereita (okei, ei se ollut varsinaisesti TÄYNNÄ jälkimmäisiä, mutta niitä oli silti ihan liikaa). Mietin ensin, miten ihmeessä pääsen sängylleni kompastumatta jonkun housuihin. Sitten tajusin, että koko ajatus sängylleni pääsemisestä oli aika epärealistinen.
Anne istui sängylläni. Hän nojasi seinää vasten jotenkin aika oudosti, koska hän näytti siltä, että hänen olkapäänsä ja vatsansa valuivat eri suuntiin. Lisäksi hänen jalkansa roikkuivat harallaan sängyn reunan yli. Hannah makasi vatsallaan hänen jalkojensa päällä ja söi suklaata, joka todennäköisesti varastoituu ihan minne tahansa muualle kuin esimerkiksi hänen reisiinsä, niin kuin normaaleille ihmisille tapahtuu. Ja Megan istui siinä ainoassa vapaassa kohdassa, joka sängystä oli jäljellä, eli minun tyynyni päällä.
Välillä mietin, miten Remus kestää Siriusta, Peteriä ja Jamesia. Ja sitten taas on niitä hetkiä, jolloin olen vähän kateellinen hänelle.
”Onhan se vähän surullista”, Hannah sanoi parhaillaan heittäen taas yhden vaaleanpunaisen käärepaperin lattialle. Se osui paperiin, joka näytti erehdyttävästi minun loitsujen esseeltäni – lukuun ottamatta suklaatahraa tietysti. ”Siis he ovat kuitenkin niin nuoria. Ja Ruth on minun pikkusiskoni. Minä kuvittelin aina, että minä olisin ensimmäinen…”
”Eivät he ole niin mahdottoman nuoria”, Megan sanoi. ”Minä olen vähän ajatellut, pitäisikö kosia Owenia…”
Minä seisoin edelleen ovenraossa (siis oikeasti, mitä järkeä on kävelemisessä, jos ei voi astua mihinkään) ja vain tuijotin heitä. Aivoni löivät vähän tyhjää. Siis Megan? Kosia? Owen? Eikö se yhtälö tuntunut heistä yhtään mahdottomalta?
”Oletko varma, ettei Owen säikähtäisi?” Anne kysyi otsa rypistyen. Merlinille kiitos, että jollain heistä on vielä järkeä! ”Owenhan on kuitenkin vasta kuusitoista. Ehkä sinun pitäisi odottaa vaikka, hmmm, puoli vuotta?”
Huokaisin mahdollisimman syvään. Joskus se auttaa minua selviämään vastoinkäymisistä. Jos huokaisu kestää oikein pitkään, vastoinkäymiset saattavat vaikka hävitä sillä aikaa. Tai siis se toimii ainakin teoriassa.
”Owen on kypsä ikäisekseen”, Megan sanoi. Me olemme kuulleet tuon lauseen tuhat kertaa, ihan totta. Se oli erityisen yleinen siinä vaiheessa, kun Megan tajusi ihastuneensa vuotta nuorempaan poikaan ja käveli ympäri makuusalia repien hiuksiaan ja toistellen lausetta itselleen. Tai meille, ennen kuin ostimme korvatulpat. Niitä on edelleen minun yöpöydän laatikossani, mikä saattaa olla ihan hyvä juttu.
”Sinä ehdit kyllä”, Anne sanoi. Fiksu tyttö. ”Minä sen sijaan en. Kuvitelkaa nyt, minä olen jo seitsemäntoista! Minun piti olla tässä vaiheessa jo naimisissa! Tai edes kihloissa. Tai edes seurustelemassa vakavasti. Tai edes kerran elämässäni seurustellut vakavasti. Tai edes kiinnostunut jostain!”
”Eikö se juttu Harryn kanssa sitten ollut vakava?” Megan kysyi otsa rypistyen.
Minua alkoi yskittää. Siinä vaiheessa he kääntyivät katsomaan minua ja ilmeisesti ihan totta huomasivat ensimmäisen kerran, että minäkin olin tullut huoneeseen. Anne virnisti leveästi. Megan näytti epäilevältä, ja kun hän nyt oli jo kääntynyt katsomaan minua, hän näytti epäilevän, mitä hittoa minä oikein tein meidän makuusalissamme. Hannah yritti hymyillä, mutta hänellä oli valtava suklaapallo suussaan, joten se hymy oli vähän vaikea. Ja ruskea. Jonkun pitäisi ehkä kertoa hänelle, että se juttu suklaanruskeiden silmien suhteen ei päde suklaanruskeisiin hampaisiin.
”Hei, Lily”, Anne sanoi, ”oliko Jamesin kanssa mukavaa?”
”James on oikeastaan aika mukava”, Hannah jatkoi ojentautuen ottamaan seuraavaa suklaata. ”Ihan totta, Lily, minä en oikein tajua, minkä takia sinä vastustelet edelleen.”
Minä yritin päästä lähemmäs heitä (siis missä minun itsesuojeluvaistoni ovat, ihan totta) ja onnistuin lopulta pääsemään Annen sängyn luo. Istuuduin sille, irvistin, poimin varsin kulmikkaan kirjan pois takapuoleni, peiton ja sängyn välistä, asetin sen varovaisesti Annen yöpöydälle ja ristin käteni. Hyvällä tuurilla joku heistä nukahtaisi kohta, ja tämä keskustelu päättyisi. Kello oli sitä paitsi jo melkein yksitoista.
”Minä en ole ihastunut Jamesiin”, minä sanoin.
Hannah huitaisi kädellään niin vauhdikkaasti, että yksi suklaapala lensi huoneen poikki ja takertui peiliin. ”Äh, tuo on vanha juttu. Keksisit jotain uutta.”
”Kuten mitä?” minä kysyin rypistäen otsaani. Ehkä minä olen vanhanaikainen, mutta minun mielestäni ’en ole ihastunut’ on ihan looginen syy torjua joku. ”Tuota noin, hän on välillä ärsyttävä.”
”Tuokin on vanha juttu”, Megan sanoi ottaen yhden Hannahin suklaista. Voi ei. Megan on yleensä aika tarkka siitä, mitä syö, ja jos Megan alkaa syödä suklaata tähän aikaan yöstä, se tarkoittaa yleensä, että tiedossa on pitkä ja tuskallinen keskustelu. ”Enkä minä sitä paitsi halua puhua Jamesista ja Lilystä. Me olemme puhuneet Jamesista ja Lilystä NELJÄ VUOTTA.”
”Totta”, Hannah sanoi, ”Anne tarvitsee miehen.”
Anne räpäytti silmiään. ”Mitä?”
”Sinä sanoit niin itsekin”, Hannah muistutti.
”Niin sanoit”, Megan sanoi, mutta minä en kyllä ihan luottaisi Meganiin, ainakaan tuossa mielentilassa. Sitä paitsi hän oli juuri viisi minuuttia sitten miettinyt, pitäisikö hänen kosia kuusitoistavuotiasta poikaystäväänsä. Siis mikä ihme minun ystäviäni vaivaa?
”Ai”, Anne totesi pörröttäen hajamielisesti lyhyttä tummanruskeaa tukkaansa, kunnes se oli erittäin sähköinen ja sijoittunut hänen silmiensä eteen. ”Täältä alkavat loppua ihmiset.”
Megan näytti järkyttyneeltä. ”Sinä et ole voinut vehdata kaikkien kanssa! Entä luihuiset?”
”Entä Sirius?” Hannah ehdotti.
”Siriuksella on vatsa”, Anne sanoi hieman poissaolevalla äänensävyllä. ”Hyvä vatsa.”
”Sirius on melkein yhtä paha kuin James”, minä muistutin.
”Minua oksettaa”, Hannah sanoi.
Niin että tässä sitä nyt ollaan. Hannah kävi vessassa mutta ei tietenkään oksentanut, vaan pesi hampaansa, haki uuden suklaalevyn ja asettautui sen kanssa omaan sänkyynsä. Megan tajusi, ettei kukaan oikein jaksanut enää keskustella hänen ja Owenin mahdollisesta kihlautumisesta, ja alkoi mumista itsekseen – omassa sängyssään. Anne tuijotti minua vähän etäisesti, kun kapusin hänen viereensä sängylleni, mutta ei kuitenkaan liikkunut. Työnsin hänen jalkojaan sen verran sivuun, että pääsin peiton alle tippumatta sängyltä.
”Mene nukkumaan”, sanon Annelle, kun hän on istunut siinä viisi minuuttia liikahtamatta.
Hän irvistää jotenkin puolinaisesti. ”Lily? Pitäisikö minun ajatella Siriusta?”
”Ei”, minä sanon. Se on ainoa oikea vastaus tuohon kysymykseen, olosuhteista viis. ”Minua nukuttaa, ihan totta.”
”Sirius on niin rasittava”, Anne sanoo huokaisten. ”Hauska mutta rasittava. Mutta hänellä on se vatsa.”
”Hänellä on yleensä myös vaatteet päällä”, minä muistutan. ”Anne kiltti.”
Anne taputtaa minua päälaelle mennessään omaan sänkyynsä, ja tyhjentää sen karkkipapereista nopealla loitsulla. Minä tuijotan kattoa ja alan jo miettiä tosissani niitä korvatulppia, kun Megan lopultakin lopettaa mumisemisen. Ehkä saan tänä yönä nukuttua enemmän kuin edellisenä. Mitä tahansa kunhan en näe unta siitä, miten suutelen Jamesia.
”Minäkin haluan miehen”, Hannah mutisee. ”Minä – ”
Hän lopettaa vähän kummalliseen äännähdykseen. En jaksa selvittää, kuka on heittänyt häntä tyynyllä, vaan keskityn pitämään silmäni kiinni ja laskemaan lampaita, jotka hyppäävät Ruthin ja Justinin yhteen kietoutuneiden hahmojen yli. Siis mikä minun mielikuvitustani oikeasti vaivaa?
-
Mielenkiintoista. Tietenkään Lily ei vielä tajunnut mitään ja tietenkin sen piti ruveta huutamaan Jamesille. Voi James-parkaa... Hauska idea tuo, että Lilyllä on irlantilaiset sukujuuret! Mutta tuo loppu... älä parita Siriusta Annelle. Parita se Remukselle. ::) Äh ehkä miun pitäis lukea vähän vähemmän S/R:ää. :D
Kiva oli, jatkoa kiitos. ;D
-
Nyt alkaa sit juoni ihan oikeesti edetä :) Siis ei aikasemmissa mitään vikaa ollu, mua vaan alko jo vähän väsyttään se "esittely". Mut tosi hyvää tekstiä tulee!
-
Uusi osa on ihana. Tätä on todella mukava lukea, varsinkin kun hahmot ovat (edelleenkin) erittäin omia itsejään.
Yksitoistavuotiaana tykkäsin pojista, joilla oli suuret mahdollisimman bambimaiset silmät, mieluiten tummanruskeat ja vielä parempi, jos niitä katsellessa alkoi tehdä suklaata
Siis jos poikia katsellessa alkoi tehdä suklaata? Olenko minä nyt vain jotenkin hidasälyinen, vai? :D
Muttasiis tykkään ficistä kovasti. Kai teet jatkoa? :3
-
Ah, minä tykkään tästä, oikeasti. Kirjoitat edelleenkin eläväisesti ja Lilyn näkökulmasta on todella hauska lukea. Tyyli on sellaista, jota en ole ennen lukenut, joten todella miellyttävää vaihtelua. (: Lilyn hämmentyneisyys on jotenkin söpöä, ja James on James. Mukavaa kun toit velhomaailman vanhanaikaisuuden esille - pitäisi olla jo kihloissa 17-vuotiaina tai jotain.
En tiedä mitä sanoa, olen pöllämystynyt.
Olen aika varma, että minulla oli alun perin mielipiteitä: yksitoistavuotiaana tykkäsin pojista, joilla oli suuret mahdollisimman bambimaiset silmät, mieluiten tummanruskeat ja vielä parempi, jos niitä katsellessa alkoi tehdä suklaata (tai ehkä minulla vaan oli nälkä).
Tästä ilmeisesti puuttuu sana.
Pidä hauskaa Saksassa! Minulla ei ole vielä paikkakuntatietoja, mutta kiivaasti odotellaan! Jotain huhua on ollut Berliinistä, mutta saa nyt nähdä. (: Olen kyllä todella innoissani tästä mahdollisuudesta, Saksa<3
-
OIIII!!! Ihana! Tarvitsen kipeästi jatkoa tähän.
- Chamba
-
tää on ihan kauheen hyvä :) repeilen ihan koko ajan. toivottavasti jatkat tätä pian
-
tämä on edelleenkin tosi hyvä. kiva kun teet pitkiä lukuja, niissä tapahtuu paljon. odotan innolla jatkoa!
-
Suoraan sanottuna tää on aivan MAHTAVA! Repeilen melkein koko ajan :D
Toivottavasti tulee pian lisää jatkoa <3
-
A/N: Hei taas ja kiitos kaikille kommenteista! Oli ihanaa tajuta, että niitä oli tullut niin monta :)
pihlajanmarja, kiitos! Hih, et ole ainoa, jonka pitäisi lukea vähemmän R/S:ää :D Muistan vielä elävästi, miten kirjoittelin aikoinaan pitkää het-kelmificciä ja minulla oli pieniä ongelmia sen kanssa, että välillä, kun Sirius ja Remus päätyivät kahdestaan johonkin kohtaukseen, heitä oli yksinkertaisesti vaikea pitää vain kavereina... Saa nähdä, tuleeko tämän ficin suhteen sellaista ongelmaa ;D
teinirinsessa, kiitoksia! Toivottavasti juoni etenee jatkossakin. Pitäisi vain keksiä, miten...
Fantasy, kiitos ja kiitos myös suklaakohdan bongauksesta. Minun pitäisi todellakin jaksaa lukea osat aina tarkemmin läpi ennen julkaisua...
Arte, kiitoksia! Hui, Berliini kuulostaa isolta! Olen käynyt vain Bremenissä ja sitten Stuttgartissa ja siellä lähellä etelempänä, mutta molemmat seudut olivat kyllä kivoja. Berliinissäkin olisi joskus kiva päästä käymään... Toivottavasti saat hyvän paikan ja kivan perheen! :)
Chamba, kiitos :D
Ginevré, hih, kiitoksia :D Mitähän tähän nyt sanoisi. Olen iloinen, että ilahdutti! Ja koetan kirjoitella ahkerasti jatkoa :)
erikka, kiitos! Jatketaan, jatketaan :)
Salla, kiitoksia! Kiva kuulla, etteivät luvut tunnu liian pitkiltä.
Leah, kiitos kommentista :) Jatkoa tulee...
*
4. luku
Olipa kerran vahinko. Onneksi se ei kuitenkaan toistunut. Minä nimittäin vietin seuraavan kuukauden ottamalla tervettä välimatkaa Jamesiin. En minä edes varsinaisesti vältellyt häntä, paitsi ehkä pari kertaa, kun vaihdoin suuntaa käytävällä, tai silloin, kun satuin näkemään hänet kirjastossa ja nostin ”Englannin taikahistorian” naamani eteen ja kieltäydyin vastaamasta tervehdykseen. Mutta en ikinä suhtautunut häneen mitenkään lapsellisesti. Johtajaoppilasjutuissa puhuin hänelle ihan normaalisti, siis esimerkiksi säästä ja ykkösluokkalaisten käyttäytymisestä. Kummastakaan ei ole mahdollista puhua enempää kuin puoli minuuttia kerrallaan, joten ne olivat täydellisiä puheenaiheita.
Älkää ymmärtäkö väärin. Minä en edes ole vihainen Jamesille, eikä se suutelujuttu enää häiritse minua, paitsi että häiritsee silti. Minä ajattelen sitä vähän liian usein, koska jo se, että minä ylipäänsä ajattelen sitä, on ”liian usein”. Jamesin suuteleminen ei vain yksinkertaisesti ole sellainen juttu, jota minä haluaisin ajatella.
Olen kuitenkin pärjännyt ihan hyvin. Olen tehnyt paljon läksyjä. Olen myös lopultakin löytänyt kutsumukseni johtajaoppilaana, kun viikko sitten satuin löytämään kaksi kakkosluokkalaista kiinni toisissaan McGarmiwan luokkahuoneessa. Se oli aika järkyttävää, mutta olen ihan totta iloinen, että James oli mukana. Ne lapset puuhasivat seinää vasten, vaatteet päällä sentään mutta sekin oli varmaan vähällä, ja poika oli selkä meihin päin, joten hän ei tietenkään tajunnut mitään, vaikka tyttö yritti potkia häntä, jotta hän huomaisi keskeytyksen. Ei toiminut. Se tyttö voisi varmaan pitää sitä imartelevana, mutta minua kyllä lähinnä nolotti, kun James koputti poikaa olkapäälle ja poika säikähti niin paljon, että hyppäsi kauemmas ja löi nenänsä Jamesin kyynärpäähän. Tyttö taas tippui istumaan lattialle ja mursi häntäluunsa. Se oli oikeastaan tosi traagista.
Sinä iltana meidän partioimisemme ei oikein toiminut. Me saatoimme molemmat lapset sairaalasiipeen ja pidimme matkalla heille puhuttelun, joka keskeytyi siihen, että pojan nenästä alkoi vuotaa verta. Onneksi James osasi korjata sen. Hänen omasta nenästään on kuulemma vuotanut verta niin monta kertaa, että verenvuodon tyrehdyttämisloitsu oli melkein ensimmäinen, jonka hän oppi. En usko, että haluan tietää, mikä se oikeasti ensimmäinen loitsu sitten oli. Kun me lopulta olimme saaneet lapset sairaalasiipeen ja Matami Pomfrey oli alkanut saarnata heille, me onnistuimme pääsemään nipin napin käytävälle saakka, ennen kuin aloimme nauraa.
Se on oikeastaan paras asia, mikä tämän kuukauden aikana on tapahtunut. Nauroimme varmaan viisi minuuttia, kunnes minun vatsani oli järjettömän kipeä ja James alkoi muuttua tosi punaiseksi, ja sitten me jotenkin onnistuimme lopettamaan.
Ruth on lopultakin saanut kihlasormuksensa. Huomasin sen heti ensimmäisenä aamuna, mutta se varmaan johtui siitä, että hän pudotti sen vahingossa puurolautaseen ja Hannah järkyttyi niin paljon, ettei sitä oikein voinut olla huomaamatta. Sormus on kultaa ja siinä on sydämenmuotoinen timantti. En voi tajuta, kummalla heistä on niin huono maku. Lisäksi minun tekisi mieli kuristaa Justin ihan vaan siitä hyvästä, ettei hän ostanut sitä sormusta minulle.
Megan ei onneksi ole kosinut Owenia. Sen sijaan he ovat tapelleet siitä, asuvatko tulevaisuudessa Irlannissa ja Englannissa. Kerran Megan syöksyi meidän makuusaliimme naama punaisena, paukautti oven kiinni ja huusi, ettei enää vaan kestä niitä lampaita. Hannah tarjosi hänelle suklaata, ja kriisi meni ohi.
Myöskään Anne ei ole tehnyt mitään Siriuksen tai itse asiassa kenenkään muunkaan suhteen. Minusta kyllä on jo alkanut näyttää siltä, että hän on aika turhautunut. Jos ollaan ihan rehellisiä, Anne on kuitenkin aika aktiivinen ihminen, siis vähän samalla tavalla kuin jos kuvitellaan hiiri, joka käyttää dopingia. Lisäksi hän tuijottaa Siriusta aika paljon tunneilla. En tiedä, kuvitteleeko hän oikeasti voivansa nähdä Siriuksen vatsalihakset pojan paidan läpi vai onko Sirius hänen mielestään oikeasti hyvännäköinen, mutta joka tapauksessa hänen keskittymiskykynsä on alkanut hävitä entisestään. Eilen McGarmiwa tiedusteli häneltä kesken tunnin, onko hän edelleen tässä maailmassa, ja hän vastasi siihen ”niin, Sirius”.
Niin että totta kai minun olisi pitänyt arvata. Kun Anne kyllästyy, siitä ei ikinä seuraa mitään hyvää. Ja yleensä se vaikuttaa jotenkin minuunkin, vähintään sillä tavalla, että minä saan myöhemmin uskotella Annelle, ettei hän ole täysin hölmö vaan oikeastaan ihan järkevä ihminen. Vaikka minä tietysti rakastan Annea, joskus valehteleminen alkaa kyllästyttää.
Tällä kertaa minusta kyllä tuntuu, että pelkkä valehteleminen ei riitä. Siis minkä ihmeen takia minun aivoni eivät koskaan voi toimia kunnolla paitsi jälkikäteen?
Sirius ojentautuu pyörittämään pulloa. Minua kutakuinkin huimaa. Siis millainen ihminen suostuu pelaamaan pullonpyöritystä yhdeltätoista torstai-iltana? Perjantai-iltana se ei edes olisi ollut niin paha juttu, mutta minulla sattuu olemaan huomenaamulla kahdeksalta kaksoistunti liemiä. Minä olen tietysti hyvä liemissä, mutta minä mielelläni myös pitäisin sen asian sellaisena enkä esimerkiksi pilaisi mainettani sillä, että tulen kaksoistunnille vain puolet aivoista hereillä. Minun tuurillani se olisi sitä paitsi vielä se tyhmempi puoli, jonka minä yleensä saan kutakuinkin pidettyä kurissa.
Eikä tässä nyt edes ole varsinaisesti kyse liemistä. Me olemme kuitenkin seitsemäntoistavuotiaita. Pullonpyöritys ei ole ihan aikuismaisin mahdollinen tapa viettää iltaa. Lisäksi minua epäilyttää aika paljon myös se, että noin puoli metriä minusta Meganiin (joka näyttää tosi happamalta, koska Owen on korpinkynsi eikä Megan siis voi nyt kutea poikaystävänsä kanssa toisin kuin Ruth, jonka pää on tosi epäilyttävän näköisesti Justinin sylissä - siis takaraivo alaspäin kuitenkin) päin on puolityhjä tuliviskipullo. Minulla ei ole aavistustakaan, miten se päätyi siihen. Sen sijaan muistan kyllä ihan hyvin, mihin Ruth ja Justin ja keskiyö ja yllättäen paikalle osuva tuliviskipullo viimeksi johtivat.
Tietysti kyse on vain tahdonlujuudesta. Okei, nyt minä päätän, etten edes koske tuohon pulloon tämän illan aikana. Sitä paitsi nyt on edelleen torstai. Minä olen aika kehno missä tahansa, jos toinen puoli aivoistani nukkuu, mutta jos se hereillä oleva puoli on kännissä – no, en nyt viitsi ruveta arvailemaan. Suoraan sanottuna sitä ei ole vielä koskaan tapahtunut, mutta veikkaan aika vahvasti, ettei Kuhnusarvio enää kauheasti pitäisi minusta sen jälkeen.
”Lily? Haluatko?”
Räpyttelen silmiäni ja poistan nopeasti mutta tehokkaasti aivoistani muutaman vaihtoehdon, mitä tuo kysymys voisi tarkoittaa. Siinä vaiheessa olen jo tajunnut, että kysymyksen on esittänyt Hannah, joka pitelee kädessään pahvimukia ja ojentaa sitä minua kohti. Otan mukin ja kurkistan siihen. Neste näyttää tosi epämääräiseltä. Se myös maistuu epämääräiseltä.
Ai niin, ne liemien tunnit ja tahdonlujuus. Ojennan mukin takaisin Hannahille ja olen juuri sanomassa, että minun kyllä pitää nyt lähteä nukkumaan, kun Ruth potkaisee minua päähän. Hannah näyttää vähän järkyttyneeltä, mutta Ruth itse ei edes tajua, koska Justinin naama peittää hänen naamansa ja hänen kaikki raajansa ovat kietoutuneet kiinni Justiniin, paitsi tietysti se jalka, joka juuri potkaisi minua.
”Anna tänne se muki”, mutisen Hannahille. Oikeasti, kuka voi syyttää minua? Paitsi tietysti äiti, mutta no, loppujen lopuksihan minulla on itse asiassa aikamoinen osa hänen geenejään ja lisäksi hänen kasvatuksensa, joten ei hänellä oikeastaan pitäisi olla mitään sanomista tähän asiaan. Ja kenelläkään muulla ei taatusti ole. Minun elämäni on tällä hetkellä erittäin kurjaa, ja jos joku kehtaa väittää muuta, häneltä vaan puuttuu tarvittava määrä empiiristä todistusaineistoa. Kuten Ruthin jalanjälki poskessani.
Okei, ehkä minä liioittelen vähän. Sitä paitsi Hannah näyttää oikeasti myötätuntoiselta eikä edes sano mitään, vaikka join koko hänen lasillisensa sitä mitä se olikaan.
Sirius pyörittää taas pulloa. Minulta on jotenkin mennyt se pelipuoli tästä pelistä vähän ohi, mutta kaiketi lähinnä sen takia, että Merlinin kiitos se pullo ei ole osunut minuun, ja minä olen muutenkin keskittynyt ajattelemaan lähinnä sitä, miten tahtoisin pois, tai millä kaikilla tavoilla voisin murhata Ruthin (mikä on tietysti haaveajattelua, koska loogisesti ajateltuna Ruth ei ole tehnyt mitään väärää enkä minä muutenkaan voi syöttää ystäväni pikkusiskoa lohikäärmeelle) tai miksi minä aina kuuntelen Annea, vaikka ei pitäisi. Esimerkiksi tänään, kun Anne alkoi puhua pullonpyörityksestä, minun olisi kannattanut saman tien tainnuttaa hänet. Yleensä sekään ei kyllä toimi, mutta ainakin olisin yrittänyt.
”Totuus vai tehtävä?” Arthur Cooper kysyy Annelta, jonka eteen pullo on pysähtynyt, vaikka Anne ei ole vielä tajunnut sitä.
”Mikä?” Anne kysyy ja vilkaisee sitten pulloa. ”Ai. Tehtävä.”
Se nyt ei varsinaisesti ollut yllätys. Anne ei ikinä valitse tässä pelissä totuutta. Meganin mielestä se johtuu siitä, että hän ei halua ilmaista syvimpiä tuntojaan muille kuin läheisille ihmisilleen, ja toisaalta hän ei myöskään halua valehdella (se on kyllä totta, Anne on surkea valehtelija). Minä olen aika varma, että Annella on vielä trauma siitä, kun me pelasimme pullonpyöritystä ensimmäisellä luokalla ja hän joutui sanomaan, ketä poikaa hän mieluiten suutelisi. Hän muuttui tummanpunaiseksi ja sanoi, että Jason Smithiä, joka oli silloin kuudennella luokalla ja sattui istumaan parin metrin päässä ja kumartui taputtamaan Annea päälaelle. Kaikki tietysti nauroivat. Parin vuoden päästä me kuulimme, että Jason oli kuuluisa siitä, ettei häntä ikinä nähty missään kahdestaan tytön kanssa, mutta että hän piti silloin tällöin Sean Thomasin kanssa kahdenkeskisiä huispausharjoituksia. Pukuhuoneessa.
James käski Annen suudella Siriusta ja molemmat näyttivät ihan ilahtuneilta, mutta juuri tätä minä en tässä pelissä tajua. Siis tehtävien laatua. Mitä järkeä on käskeä joku suutelemaan jotain toista? Ehkä se oli kolmetoistavuotiaana jännittävää, mutta ei enää. Varsinkin jos satut olemaan seitsemäntoista ja olet koko elämäsi aikana suudellut yhtä ainoaa ihmistä. Ja jos tehtäväksi ei tule suuteleminen, se on yleensä jotain ihan älytöntä, kuten saman keksin syömistä jonkun vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa, mikä taas on aika lailla sama asia kuin suuteleminen. Siis eikö meillä ole mitään muuta mielessä?
”Lily?”
”Mitä?”
”Minä kerron sinun tehtäväsi illalla makuusalissa”, Anne sanoo.
Minä rypistän otsaani. Olen aika varma, että nyt on mennyt jotain ohi. ”Minkä tehtävän?”
”Epäreilua!” Sirius puuskahtaa (hän muuten istuu aika lähellä Annea tällä hetkellä). ”Sinun pitää sanoa se ääneen! Ei tässä muuten ole mitään hauskaa.”
”Onpas”, Anne virnistää.
”Niin, sinulle!”
”Anturajalka, älä kiukuttele”, James sanoo. ”Tee vaikka jotain hyödyllisempää.”
Sirius näyttää tosi hämmentyneeltä, mutta kumartuu sitten pyörittämään pulloa. Minä hengittelen kaikessa rauhassa, yritän olla katsomatta Ruthin ja Justiniin, jotka ovat päätyneet vaakatasoon (vaatteet päällä, luojan kiitos) ja mietin samalla, miten ihmeessä tässä kävi näin. Minusta kyllä tuntuu, että olen miettinyt samaa ajatusta ennenkin. Mutta siis missä vaiheessa pullo muka osoitti minua? Ja milloin minä muka suostuin tehtävään? Olenko minä tullut hulluksi tai jotain?
”Se on tosi hyvä tehtävä”, Anne huikkaa minulle sillä aikaa, kun Remus-parka yrittää saada suuhunsa kahtatoista vaahtokarkkia. Aion mulkaista Annea, mutta sitten Remus päästää aika kummallisen korahduksen ja Sirius syöksyy pelastamaan häntä, mutta unohtaa, että hänen ja Remuksen välissä on epämääräinen möykky Justinia ja Ruthia ja läjähtää heidän päälleen. Ruth kiljaisee ja yrittää päästä kiemurtelemaan alta pois, mutta se ei onnistu, koska Sirius yrittää edelleen päästä kohti Remusta, joka alkaa muuttua aika punaiseksi, ja Justin nauraa. Ei Remukselle kylläkään, olen siitä aika varma.
Hetken kuluttua katastrofi on ohi. Ruth ja Justin ovat onnistuneet saamaan viiden sentin raon väliinsä, Sirius on kömpinyt heidän ylitseen ja istuu Remuksen vieressä ja taputtaa edelleen Remuksen selkää, ja Remuksen toisella puolella istuu Peter, joka ehti ensimmäisenä Remuksen luo ja löi Remusta selkään niin, että se ylimääräinen vaahtokarkki lensi pois hänen suustaan ja osui Meganin takaraivoon, ja niinpä Megan on lähtenyt makuusaliin selvittämään vaahtokarkkia pois hiuksistaan eikä Remus tukehtunut ja kaikki on nyt hyvin.
Paitsi että Anne on pyörittänyt pulloa (Sirius ei ehdi, koska hän taputtaa Remusta selkään) ja nyt se osoittaa Jamesiin. James näyttää vähän poissaolevalta ja sanoo ”totuus” juuri ennen kuin hänen kasvoilleen nousee hämmentynyt ilme kaiketi siitä, että hän on juuri sanonut ”totuus”.
”No niin, James”, sanoo Anne, ”kenestä sinä ihan oikeasti pidät?”
Nyt James näyttää vielä hämmentyneemmältä. Minulle tulee äkkiä kummallinen tarve löytää se puolinainen tuliviskipullo, mutta ikävä kyllä se on kadonnut. Tai tarkemmin sanottuna Sirius yrittää saada Remusta juomaan sitä loppuun. Minusta näyttää siltä, että Siriuksen konstit ovat vähän epäilyttäviä, koska hänen toinen kätensä on Remuksen niskassa ja toinen pitelee pulloa Remuksen suussa, mutta no, heidän ystävyytensä onkin aina näyttänyt vähän omituiselta. Ja minulla on omiakin ongelmia. Esimerkiksi se, että jostain syystä minua hermostuttaa.
”Mikä ihmeen kysymys tuo on?” James tokaisee aika terävästi. Hänen kaulansa ja poskensa alkavat muuttua punaisemmiksi.
”Vastaa nyt vain”, Anne sanoo niin vilpittömällä äänellä, että jos maailmanloppu ei tule pian, jotain katastrofaalista takuulla kuitenkin tapahtuu.
”Lilystä tietysti”, James sanoo kuulostaen edelleen ärtyneeltä, mutta nyt hän on myös vielä punaisempi. ”Mitä sinä oikein kuvittelet?”
Minua alkaa yskittää. Kaikki tuijottavat minua niin kuin olettaisivat, että minä aion saada samanlaisen kohtauksen kuin Remus äsken, mikä ei tietenkään ole totta, koska minun suussani ei ole yhtään vaahtokarkkia enkä minä edes sitä paitsi tajua, mikä minua vaivaa. Ja minulla on jotenkin kevyt olo. Ehkä join sittenkin liikaa sitä jotakin, mitä Hannahin mukissa oli, koska voin kyllä kertoa, että minä en todellakaan ole oikeasti mitenkään kevyt.
”Tämä on tylsää”, Sirius sanoo.
Nyt kaikki tuijottavat häntä. Merlinille kiitos. Minusta tuntuu, että minä en kyllä ole jotenkin ihan kunnossa. Poskeni hehkuvat ja ehkä minulla sitten on kuumetta, se selittäisi senkin, minkä takia minun pääni käyttäytyy näin oudosti. James tuijottaa ulos ikkunasta, mikä on sinällään aika typerän näköistä, koska on ilta eikä ulkona näy yhtään mitään muuta kuin pimeää. Ruth ja Justin ovat kadonneet, mutta en nyt ihan tarkkaan edes muista, missä vaiheessa he lähtivät. Luultavasti he vain päättivät jatkaa jossakin rauhallisemmassa paikassa siitä, mihin jäivät, ennen kuin Remus melkein tukehtui.
”Tylsää?” Hannah toistaa kuulostaen vähän hämmentyneeltä.
”Ja minulla on nälkä”, Sirius sanoo. ”Ja Kuutamo tarvitsee jotain juotavaa.”
Peter ojentaa tuliviskipulloa.
”Jotain OIKEAA juotavaa”, Sirius korjaa kuulostaen vähän närkästyneeltä.
”Miten olisi vesi?” Anne ehdottaa.
”Jotain oikeaa juotavaa, jota saa keittiöstä”, Sirius tarkentaa nousten seisomaan ja kiskaisten Remuksen mukanaan. ”Me lähdemme nyt hakemaan sitä.”
”Mitä?”
”Me lähdemme keittiöön, Sarvihaara. Te voitte jatkaa kaikessa rauhassa.”
En muista, että Sirius olisi koskaan lähtenyt paikalta kesken pullonpyörityksen. Toisaalta en kyllä myöskään muista, että olisimme pelanneet sitä moneen vuoteen, mutta tämä saattaa joka tapauksessa olla ennätys. Remuskin näyttää vähän hämmentyneeltä, kun hänet kiskotaan pois oleskeluhuoneesta ja muotokuva-aukon läpi käytävälle. Peter ja James vilkaisevat toisiaan ja kumartuvat molemmat samaan aikaan ottamaan samaa tuliviskipulloa, mikä päättyy siihen, että he lyövät päänsä yhteen. Minä kyllä arvelinkin, että Jamesin pää on ontto, mutta en arvannut, että se kumisisi ihan noin paljon.
Sitä paitsi minusta tuntuu edelleen vähän oudolta.
”Anne, minä taidan lähteä”, minä sanon. ”Sinä voit kyllä jäädä – ”
”Ei, minä taidan tulla myös”, Anne sanoo nopeasti ja vilkaisee Peteriä ja Jamesia, jotka hierovat otsiaan. Pullonpyöritys kyllä tosiaan näyttää vähän kuihtuneen kasaan. Hannah istuu vielä tuijottamassa pulloa, mutta en ole ihan varma, näkeekö hän sitä, ja Arthur ja Susan ovat lopettaneet pelaamisen jo jonkin aikaa sitten. Minulla on jonkinlainen muistikuva, että he vetäytyivät ensin sohvalle sanoen jotain mukavuudesta ja tyynyistä, mutta nyt he kyllä ovat sohvan alla.
Minä en joskus ihan totta tajua, mikä pareja vaivaa. Luulisi, että pitkään seurustellessa jossain vaiheessa kyllästyisi. Annekin kyllästyi Harryyn kuukaudessa. Timiin hän kyllästyi viikossa. Minkä takia muut eivät voi olla samanlaisia? Tai ainakin tutkia toistensa korvia ainoastaan silloin, kun paikalla ei ole ylimääräisiä ihmisiä.
Okei, myönnetään. Ehkä minä olen vähän kateellinen. Ehkä minun välillä ihan vähän tekisi mieli kuristaa sekä Ruth että Justin sen takia, että minulta menee kaikki teini-iän seurustelukokeilut ohi vain sen takia, että olen onnettomasti koukussa poikaan, joka ei voi irrottaa naamaansa toisen tytön tukasta siksi aikaa, että näkisi minutkin.
”Täällä ei kuitenkaan enää tapahdu mitään”, Anne sanoo nousten pystyyn ja tarttuen minun käteeni. Ensin ihmettelen vähän sitä elettä, koska kyllä minä pysyn itsekin pystyssä, mutta sitten Anne vähän horjahtaa ja alkaa tuntua erittäin järkevältä, että hän roikkuu minun kädessäni. James ja Peter tuijottavat meitä näyttäen molemmat vähän omituisilta, ja Anne hymyilee nopeasti jonnekin heidän päidensä välimaastoon. He molemmat vastaavat hymyyn.
”Hyvää yötä”, James sanoo.
”Hyvää yötä”, minä sanon.
Anne tökkää minua kylkeen. Minä kiljaisen. Susan säikähtää ja lyö päänsä sohvan jalkaan.
*
Joskus minä en tajua Tylypahkan arkkitehtuuria. Ei sillä, linna on normaalisti ihan kiva, mutta silloin tällöin minusta tuntuu, että esimerkiksi täysin lättänä, yksikerroksinen rakennus olisi käytännöllisempi vaihtoehto. Anne ei nimittäin aina ole kovin hyvä kävelemään portaita, ja koska hän sattuu olemaan reilusti pidempi kuin minä, meillä oli hieman vaikeuksia päästä ylös.
Nyt me kuitenkin olemme täällä. Työnsin Annen suoraan suihkuun. Älkää ymmärtäkö väärin, ei Anne ole mitenkään erityisen kännissä ja olisi luultavasti osannut kävellä sinne itsekin, mutta suoraan sanottuna minä joskus vaan haluan, että asiat hoituvat nopeasti ja kätevästi ja mahdollisimman vaivatta. Ja helpoin tapa saada Anne nukkumaan pian on työntää hänet ensin vessan ovelle asti, koska muuten hän takuulla romahtaisi matkalla jollekin sängylle katselemaan kattoa.
Katto on muuten aika mielenkiintoisen näköinen. Se on puuta ja näyttää aika vanhalta, lankkujen reunat ovat kuluneet ja muuttaneet väriä ja niin edelleen. Joku on raaputtanut kutakuinkin minun pääni yläpuolelle tekstin ”Minä rakastan Herman Hölperiä” rasittavan siistillä käsialalla. Olen kuusi vuotta yrittänyt miettiä, onko se vitsi vai ei, enkä edelleen ole ihan varma. Mutta ihan rehellisesti, kuka voisi rakastaa Herman Hölperiä?
Päässäni tuntuu vähän kummalliselta. Lisäksi sitä vähän särkee. Ja lisäksi minua häiritsee, että aivoissani pyörii kuva Jamesista istumassa Peterin vieressä vähän hämmentyneen näköisenä, ja sanomassa, että totta kai tykkää minusta ja mitä Anne oikein kuvitteli. Jollain oudolla tavalla se on nimittäin aika suloista. Ahdistavaa, mutta suloista.
”Lily?”
Anne seisoo kylpyhuoneen ovenraossa lyhyt tukka kiedottu pyyhkeeseen. Pyyhkeestä valuu vettä. Yritän keksiä hienovaraista tapaa sanoa hänelle, että hänen täytyy pysyä kaukana sängystäni, mutta en ehdi keksiä mitään ennen kuin hän jo istuu vieressäni ja tiputtaa vettä lakanalleni. No, minusta tuntuu kyllä muutenkin siltä, etten saa välttämättä tänään ihan heti unta.
”Oletko sinä ihan varma, että pidät Justinista?” Anne kysyy. Minä räpäytän silmiäni. Välillä ihan oikeasti ihmettelen, miten nopeasti Anne voi vaihtaa portaita kompuroivasta vaihteesta vakavalle vaihteelle.
Ai niin, se kysymys. ”Joo.”
Anne tuijottaa minua.
”Joo”, minä sanon uudestaan. ”Tai siis, suurimman osan ajasta minun tietysti tekisi mieli lyödä häntä puukalikalla päähän.”
”Vähän niin kuin Jamesia.”
”Vähän niin kuin Jamesia”, minä myönnän ja tajuan sitten, mitä juuri sanoin, ”tai siis ei tietenkään! Ei yhtään niin kuin Jamesia, koska James on yksinkertaisesti ärsyttävä ja Justin on ärsyttävä sen takia, että minä pidän hänestä.”
Annen otsa rypistyy. ”Mitä eroa tuolla on?”
”Sinä olet kännissä”, minä sanon, ”et sinä kuitenkaan tajuaisi.”
Anne virnistää ja kutittaa minua kyljistä. Minä inhoan sitä että minua kutitetaan kyljistä, ja Anne todellakin tietää sen. Yritän kumota hänet pois sängyltäni, mutta hän tarrautuu peittooni ja koska minä satun makaamaan sen päällä, me kierähdämme molemmat lattialle. Äkkiä tuntuu hyvältä idealta työntää otsani lattiaa vasten, koska se on mukavan viileä ja auttaa ehkä pitämään pääni koossa.
Anne taputtaa minua päälaelle ja nauraa korvaani. ”Jos kuulisit itsesi puhuvan, alkaisit oikeasti miettiä, tykkäätkö Jamesista.”
”Enkä! Se oli vain yksi suudelma.”
”En minä puhunutkaan siitä”, Anne sanoo ja kierähtää sitten selälleen huokaisten syvään. Minun päässäni vilahtaa nopeasti kuva siitä, miten tyhmältä me luultavasti näytämme maatessamme lattialla sänkyjemme välissä, mutta se kuva myös katoaa aika nopeasti.
”Minulla on sinulle se tehtävä”, Anne sanoo lopulta. ”Jos sinä saisit olla joku toinen ihminen yhden päivän, kenet valitsisit?”
Rypistän otsaani. Pienenä halusin olla kuningatar, mutta enää se ei oikein tunnu ajankohtaiselta. Joskus minun tekisi mieli olla myös vaikka Sirius ihan vaan tietääkseni, mitä hittoa hänen päässään liikkuu vai liikkuuko siellä ylipäänsä mitään, mutta onneksi minulla on sentään edelleen oma järkeni tallella, ja luulen, että Siriuksena oleminen olisi vähän liian ravisteleva kokemus. Loppujen lopuksi minulla on siis ainoastaan yksi looginen vaihtoehto jäljellä.
”Ruth”, minä sanon.
Anne silittää tukkaani. ”Arvasin. Se on se tehtävä. Se pullonpyörityksen tehtävä.”
”MITÄ?”
Anne vain tuijottaa minua. Oikeasti, tappakaa minut nyt. Tai kierittäkää edes sängyn alle. Tämä ei voi olla totta.
”Siis ihan oikeasti?” minä varmistan, vaikka ei ole mitään mahdollisuutta, ettei Anne olisi tosissaan. Kun Anne sanoo jotain uskomattoman tyhmää, hän on aina tosissaan.
Anne nyökkää. ”Minulla on monijuomalientä, ja itse asiassa minulla on jo Ruthin hius. Se oli yllättävän helppo saada, koska… no, hänellä oli muuta mietittävää.”
Epäilemättä Justin. ”Mistä hitosta sinä sait monijuomalientä? Se on älyttömän vaikeaa tehdä!”
”Sirius hankki sitä minulle.”
”Sirius?” Minä räpyttelen silmiäni. ”Anne, Siriuksesta puheen ollen – ”
”Eipäs”, Anne keskeyttää minut. ”Se oli vain yksi suukko. Ja minä EN ole tuijottanut häntä tunneilla, niin kuin sinä väität. Sitä paitsi minusta tuntuu, että hänellä on joku toinen aika vahvasti kiikarissa.”
”Kuka?” Ja minähän en muuten usko sanaakaan siitä, ettei Anne muka tykkäisi Siriuksesta.
Anne kohauttaa olkapäitään. ”Eikä se nyt ole oleellista. Vaan Ruthina oleminen.”
”Mitä sinä aiot tehdä oikealle Ruthille?”
”Lukita komeroon.”
Minä tuijotan häntä. Hän tuijottaa takaisin. Muistatteko mitä juuri äsken sanoin tyhmistä asioista ja siitä, miten hän on silloin aina tosissaan?
”Anne”, minä sanon hyvin hitaasti, ”tuo ei toimi. Tuo ei todellakaan toimi. Ensinnäkin joku huomaisi eron.”
”Ei välttämättä”, Anne sanoo. ”Ja jos sinä näytät Ruthilta, kuka muka voi epäillä, ettet sinä ole oikea Ruth? Ja ylihuomenna on lauantai. Sinun ei edes tarvitse olla tunneilla. Kukaan opettaja ei ala ihmetellä, mihin sinä olet mennyt.”
”Sinä et voi lukita Ruthia komeroon”, minä jatkan mahdollisimman painokkaasti. Annella on PAKKO olla vähän tervettä järkeä päässään. Se vaan taitaa olla aika hyvin piilossa siellä.
”Miksi? Ei hän kärsi siitä. Eikä sen ole pakko olla kokonainen päivä. Vain pari tuntia.” Anne virnistää. ”Ja mitä niin hyödyllistä hän muka normaalistikaan tekee, että hän menettäisi kauheasti, jos on pari tuntia tajuton?”
Anne on kyllä erittäin hyvä ystävä, pakko myöntää. Ainoastaan hyvä ystävä tajuaa, että kun joku ihan mukava ja ihan fiksu tyttö sattuu seurustelemaan ystävän rakkauden kohteen kanssa, sitä ihan mukavaa ja fiksua tyttöä kuuluu inhota. Se myös pitää osoittaa usein. Ja vasta siinä vaiheessa tajuan, mitä hän viimeisimmäksi sanoi. ”Tajuton?”
”No niin, mitä sinä ajattelit? Että minä annan hänen kolistella jossain kaapissa?” Anne näyttää siltä, kuin ei tajuaisi minun aivojeni kulkua ollenkaan. No, tunne on molemminpuolinen. ”Millaisena ihmisenä sinä minua oikein pidät?”
Niin no, sitähän voi aina miettiä.
”Sitä paitsi Ruth on ihan taatusti onnellisempi tajuttomana”, Anne lopettaa.
”Miksi?”
Anne tuijottaa minua. ”Koska minä ainakaan en tahtoisi tajuta olevani vankina komerossa – ”
”Ei kun minkä takia minun pitää olla Ruth?” minä kysyn. ”Eikö se ole…” Okei, en minä keksi sopivaa adjektiivia. En ole kuullut vielä sellaisesta, joka kattaisi sanat ”järjetön”, ”absurdi”, ”hullu”, ”ääliömäinen” ja ”tuhoon tuomittu” tarpeeksi kattavasti. Mutta onneksi Anne varmaan tajuaa, mitä yritän sanoa.
”He menevät naimisiin, Lily”, Anne sanoo ja lisää sitten nopeasti: ”ellei Ruth kalauta päätään johonkin ja menetä muistiaan ja muuta Afrikkaan. Niinkin voi tietysti käydä. Mutta jos ei käy, he menevät naimisiin, ja minua ahdistaa nähdä sinut onnettomana.”
”Ja Ruthiksi muuttumisen pitäisi auttaa?”
Anne kohauttaa olkapäitään. ”Ei aavistustakaan. Mutta onhan se mahdollista. Ja sitä paitsi siinä oli kyse pullonpyörityksestä. Minä olisin voinut myös määrätä sinut suutelemaan Jamesia.”
Se on aika hyvä pointti. Minä en enää ikinä pelaa pullonpyöritystä, okei?
”Ja sinä saat vertailla, kumpi heistä loppujen lopuksi parempi suutelija”, Anne virnistää, ”Justin vai James.”
Ja vasta siinä vaiheessa minä oikeastaan tajuan, mitä tässä on tapahtumassa. Siis että minä tosiaan olen muuttumassa muutaman tunnin ajaksi Ruthiksi (ihan rehellisesti, mahdollisuudet saada Anne perumaan jotain, mitä hän on jo päättänyt, ovat pienemmät kuin Siriuksen kärsivällisyys). Ja koska Ruth viettää kaiken valveillaoloaikansa ja luultavasti osan muutakin aikaa Justinin kanssa, minä en pysty välttelemään Justinia. Enkä kyllä haluakaan. Ja lisäksi minä tiedän aika hyvin, miten Justin ja Ruth käyttävät kaiken aikansa, koska minusta tuntuu, että olen viime vuosina viettänyt puolet elämästäni katselemalla sitä.
Voi luoja. Joskus minä ihan totta haluaisin tavata sen, joka käsikirjoitti elämäni. Nyrkkeilysäkille olisi nimittäin käyttöä.
*
Monijuomaliemi maistuu yllättävän siedettävältä ja se on älyttömän raivostuttavaa, koska se on kuitenkin tavallaan Ruthin syvin olemus tai ainakin jotain sinne päin, ja minä sitä paitsi luulin, että monijuomaliemet maistuvat aina yököttäviltä. Minkä takia juuri Ruthin liemen pitää tehdä poikkeus?
Sitten minä unohdan liemen maun. Anne istuu vieressäni kylpyammeen reunalla ja äkkiä hänen kasvonsa alkavat vähän vääristyä. Irvistän, kun nenäni jotenkin kummallisesti laajenee ja muuttuu eri muotoiseksi. Merlin, minulla on Ruthin nenä! Ruthin kummallinen, oudon mallinen nenä, joka on ainoa asia hänessä, joka on selkeästi vinksallaan! Ja sitten sekin ajatus muuttuu vähän toissijaiseksi, koska melkein kaikki minussa tuntuu vetäytyvän sisäänpäin. Paitsi rinnat. Siis kuinka epäreilu maailma voi oikein olla? Parin sekunnin kuluttua huimaava ja outo tunne päättyy, ja Annen tuijotuksesta tiedän, että minulla on Ruthin nenän lisäksi myös Ruthin kaikki muu.
Ruth itse makaa kylpyammeessa Annen takana. Minulla ei ollut mitään tekemistä hänen tainnuttamisensa kanssa. Anne leijutti hänet tänne noin kymmenen minuuttia sitten ja ilmoitti yllättäneensä hänet oleskeluhuoneesta, jossa hän kumma kyllä oli ollut yksin, mutta että asia on hallinnassa ja on parempi piilottaa hänet meidän kylpyhuoneeseemme kuin johonkin komeroon, johon kuitenkin voi tulla vaikka kotitonttu hakemaan siivousvälineitä. Tai kakkosluokkalaiset hankkimaan ennenaikaista jälkikasvua. Minä kyllä toivon, että Anne on tajunnut, että myös Ruthin isosisko käyttää tätä samaa kylpyhuonetta. Toisaalta Hannahilla on treffit jonkun korpinkynnen kanssa Tylyahossa ja on aika epätodennäköistä, että hän tulisi sieltä ihan heti. Ja Megan sanoi menevänsä Owenin kanssa ulos kävelemään, mikä tarkoittaa sitä, että häntä ei ainakaan näy ennen keskiyötä.
”Sinä olet…” Anne sanoo, ja nielaisee, ”hmm, Ruth.”
”Kiitos”, minä sanon ärtyneesti.
”Sinä olet tietysti paljon paremman näköinen Ruth kuin Ruth itse on”, Anne sanoo nopeasti.
Minä vilkaisen peiliin. Anne tietysti valehtelee, koska minä näytän ihan tismalleen Ruthilta. Minulla on Ruthin kasvot ja leuka ja hiukset ja vartalo, ja minua pyörryttää, kun tajuan, etten ole ollut näin laiha ja pieni varmaan sen jälkeen, kun olin kolmetoista tai jotain sinne päin. Ja lisäksi minulla ei ikinä ole ollut näin suuria rintoja, mutta sitä minä en todellakaan halua ajatella, joten pyyhkäisen Ruthin vaaleat hiukset pois kasvoiltani ja hetken aikaa minun tekee mieli lyödä itseäni. Sitten tajuan, että sehän tosiaan olen minä eikä Ruth, ja vaikka minun tekisi välillä mieli hakata itseänikin, kun olen niin typerä noin niin kuin yleisesti ottaen, ei siitä kuitenkaan varmaan olisi kauheasti hyötyä loppujen lopuksi.
Sitä paitsi minun on tarkoitus nähdä Justin. Pian. Kohta. Ruthina. Pelkkä ajatus alkaa pyörryttää, ja Anne ilmeisesti tajuaa sen, koska hän siirtyy vähän lähemmäs.
”Se menee hyvin”, Anne sanoo. ”He eivät kuitenkaan juttele paljoa. Ja kaikki muu hoituu itsestään. Justin ei tajua mitään, ja parin tunnin päästä sinä muutut takaisin ja me herätämme Ruthin ja siinä se.”
”Entä jos Hannah tulee takaisin Tylyahosta? Tai Megan ilmestyy tänne?”
”Minä seurasin Megania”, Anne ilmoittaa, ”ja hän alkoi keskustella Owenin kanssa Irlannin ja Englannin eroista, joten hänellä menee vähintään viisi tuntia. Ja Hannah vannoi tänä aamuna, että tällä kertaa häntä lykästää Thomasin kanssa.”
”Okei”, minä sanon ja yritän hengittää. ”Okei. Pitäisikö minun mennä?”
”Pitäisi”, Anne vahvistaa. ”Sinä näytät ihan Ruthilta. Tai siis, sinähän periaatteessa olet Ruth. Sinä OLET Ruth, Lily. Kaikki menee hyvin. Ei mitään hätää.”
Minä nyökkään ja yritän olla huomaamatta, että Anne puristaa kylpyammeen reunoja niin lujaa, että hänen rystysensä ovat aika valkoiset. Ei mitään hätää, Lily, ei mitään hätää. Teeskentelet vain vähän Ruthia ja yrität olla pyörtymättä. Ei sen hankalampaa.
Ovensuussa melkein kompastun reisiini, koska ne ovat niin kapeat. Merlin, minä en selviä tästä.
-
Täähän alkaa olemaan mielenkiintoista. Ja olenko ihan väärässä vai onko Remuksella ja Siriuksella jotain juttua? (Oikeesti, pitäis varmaan yrittää vähentää tätä shippausta. Se on varmaan muista ihmisistä vähän ärsyttävää. ;D)
Uijui, tahtoo tietää mitä tapahtuu kun Lily/Ruth löytää Justinin.
Tää on mukava kelmifikki kun tässä ei pyöritä pelkästään Lilyn ja Jamesin ympärillä, eikä Lily edelleenkään ole ihastunut Jamesiin (ainakaan ei myönnä sitä) ja se on vieläkin rakastunut Justiniin. Tykkään! ^^
-
Jatko-osa oli ihana! Fic on niin mielenkiintoinen, että haluaisin vain lukea lisää ja lisää :) Hahmot ovat edelleen niin omia itsejään~
Se on aika hyvä pointti. Minä en ikinä enää pullonpyöritystä, okei?
Puuttuisiko taas sana? :)
anteeksi nyt kun näitä pikkuvirheitä poimin :'D
Mutta tätä ficciä on ihana lukea. Jatkoa! :D
-
Oi kun ihanaa, tälle on tullut jatkoa! (:
Tykkään tästä Lilysta. Hän on ihanan sarkastinen ja ironinen ja vaikka hänen ajatuksensa kulkevatkin joskus hieman turhan hitaasti, niitä on loppupeleissä kuitenkin hauska lukea.
Niin no, sitähän voi aina miettiä.
Tämä eritoten oli ihana, koska tuppaan itse sanomaan juuri samaa juuri noilla sanoilla. Ja aivan samanlaisissa tilanteissa.
Annesta on mukava lukea. Hän vaikuttaa hyvältä ystävältä, ja monijuomaliemi oli kyllä hyvä veto. Kuulostaa "näin saada Lily tajuamaan tunteensa Jamesia kohtaan" -suunnitelmalta. Jamesin varautunut vastaus hänen kysymykseensä pullonpyörityksessä oli varsin suloinen myös.
Odotan innolla, millainen fiasko tästä Ruth-jutusta oikein tuleekaan.
-
Jee, jatkoa :) Vielä edellistäkin parempi, jos se nyt on mahdollista. Mua kyllä alussa vähän alko tylsistyttään kun ei tapahtunu mitään, mut tossa lopussa olin melkein kiinni koneen ruudussa ja painoin mieleen joka sanan. Haluan nopeesti tietää et mitä tapahtuu, toivottavasti kaikki menee hyvin.
-
Vähäks hauska keksintö toi monijuomaliemi :D Tai sillain.. :D TOi tähän lisää eloo (ihan ku tässä ei mmumka ois jo muutenki)
Mut joka tapauksessa, ihanaa et on tullu uus luku. :D
NeitiMusta.
-
;D Tää on tosi hauska ja ehkä paras Lily/James, jonka oon lukenu. Tykkään siitä, että Lilyki on tässä niin hassu. Jatkoa odottelen :D
-
Aivan ihana, löysin tämän, päätin lukea ja ihastuin tähän! Ensimmäinen ficci, joka on kirjoitttu Lilyn näkökulmasta.. loistava. Sitten just toi et Lily tykkää jostain muustaki ku Jamesista, jatkoa tulemaan.
Jatkoa odotellessa,
Cappi.
-
Löysin tämän vasta (mitämitämitä?! mä yleensä oon heti sun uusimpien ficcien kimpussa...) ja täytyy kyllä myöntää, että pidän tästä. Jotenkin en L/J:stä tykkää ellei mukana ole S/R:ää, mutta! Mitäs kummaa! Silti luen tätä.
Minusta näyttää siltä, että Siriuksen konstit ovat vähän epäilyttäviä, koska hänen toinen kätensä on Remuksen niskassa ja toinen pitelee pulloa Remuksen suussa, mutta no, heidän ystävyytensä onkin aina näyttänyt vähän omituiselta.
Minä tietysti vedän tuosta jotain johtopäätöksiä... ::)
Öö, jatkoa?
~Winthrop
Ps. Voin rehellisesti sanoa, että komppaan pihlistä tuolta edelliseltä sivulta. Parita Sirius mielummin Remukselle. ^^
-
aww, aivan ihana stoori, joku osaa kirjoittaa.. : ))
lueskelin tuota nikittömänä, ja ihastuin heti.. oli sitten pakko kirjautua tänne ja kehumaan tätä stooria. parhaita kohtia en osaa pistää, kaikki aivan mielettömiä. aww, kirjoita nopeasti jatkoa, en malta odottaa. (:
-
Hauska idea tuo Ruthiksi muuttuminen, olin jo 99% varma että sä pistät Lilyn suuteleen Jamesia pullonpyörityksessä. Haluan kyllä ehdottomasti tietää, mitä Lilylle käy kun se kohtaa Justinin... :D
-
A/N: Kovasti kiitoksia kaikille :) Aaaah olette ihania, noin monta kommenttia!
pihlajanmarja, kiitos! Hih, et ole ainoa, joka näkee Remus/Siriusta vähän joka puolella, ja jos ei näe, ihmettelee, että mikäs OOC-tarina tämä nyt on sitten olevinaan ;D Tosin oon kyllä ennenkin kirjoittanut Remus/Siriuksetonta ficciä ja onhan se hämmentävää, kun hahmot vaan yksinkertaisesti ovat pyrkineet parantamaan välejään...
Ginevré, kiitoksia! Minä en kyllä tiedä, ajoiko Anne Lilylle antamallaan tehtävällä oikein mitään takaa :D Ehkä, ehkä, Annella saattaa tietysti olla ovela puolensa, mutta minä en ole ihan vielä tainnut päästä selville, mikä se taka-ajatus sitten oli...
Fantasy, kiitos! Taas puuttui tosiaan sana, kiitos kun huomautit :) Mihinkähän ne sanat aina karkaa...
Arte, kiitoksia :) Mun pitää yrittää kiinnittää huomiota tuohon, etteivät Lilyn ajatukset pääse harhailemaan aivan kauheasti... Tai sitten pitää kiinnittää huomiota siihen, että tässä tapahtuu jotain eikä Lily vain ajattele :D
teinirinsessa, kiitos! Alku oli tosiaan aika kaartelua, täytyy jatkossa välttää noin pitkiä kaarteluja ja kiertelyjä. Olen iloinen että tykkäsit loppupuolesta!
NeitiMusta, kiitos! Monijuomaliemi tuli tähän tarinaan, hmmm, vähän mutkan kautta :D En muista enää tarkalleen mitään, mutta "Ruthiksi" muuttuminen oli vain sellainen ihan muualta tullut ohimenevä, absurdi ajatus, jonka sitten pistin tähän, koska tämä tuntuu sen verran absurdilta tarinalta muutenkin, että tähän on kiva laittaa kaikkia outoja ideoita :D
erikka, kiitos kommentista :) Olen todella iloinen, että olet tykännyt!
Cappi, kiitoksia! Lilyn näkökulmasta ei tosiaan taideta kauheasti kirjoittaa. Ehkä poikien näkökulmat muutenkin ovat ficeissä vähän yleisempiä... Lilyn ei itse asiassa edes ollut tarkoitus olla ihastunut kehenkään, mutta se ajatus vain, hmm, putkahti mieleeni ja pistin sen saman tien juoneen, ja kyllähän se sinne sujahti :D
Winthrop, kiitosia, olen iloinen että löysit tämän ja parempi myöhään kuin ei milloinkaan :D Hih, Remuksen ja Siriuksen suhteesta saa vetää ihan vapaasti johtopäätöksiä. Niin minäkin tykkään tehdä ;D Mutta J/L on muutenkin ihan loistava paritus! Jostain syystä sitä vaan tulee luettua lähinnä R/S-ficcien sivujuonena, mutta tykkään siitä sellaisena tosi paljon, ja lukisin kyllä ihan J/L-ficcejäkin varmaan silloin tällöin, jos vaan löytäisin enemmän sellaisia, joista tosi paljon tykkäisin. Tai jos en olisi niin laiska etsimään...
Liinalotta, paljon kiitoksia, ja olen iloinen siitäkin, että päädyit rekisteröitymään ja tulemaan kommentoimaan :) Yritän olla nopea, ja toivottavasti tarina tuntuu kivalta jatkossakin! :)
Herm-oo-nini, kiitos! En tiedä, olisiko minulla alunperin ollut tarkoituksena laittaa pullonpyörityksessä James ja Lily suutelemaan toisiaan, eipä tainnut olla, mutta joka tapauksessa kohtaa itseään kirjoittaessa se ei kyllä olisi onnistunut, fiilis ei ollut sellainen. Plus pullonpyörityssuudelmat eivät ole Lilyn ja Jamesin tapauksessa ehkä ihan kaikkein romanttisin tai omalaatuisin vaihtoehto ;D
Ja sitten jatko!
*
5. luku
Kaikista asioista, joita olen tehnyt, tämä on ehdottomasti typerin, älyttömin ja kaikkea mahdollista, mitä minun rajallisella mielikuvituksellani ei edes kykene keksimään. Siis minä en todellakaan tajua, minkä takia ryhdyin tähän. Aivoissani on pakko olla jotain pahasti vialla. Tämä on sitä paitsi paljon pahempaa kuin Jamesin suuteleminen, koska silloin minä sentään suutelin häntä omilla huulillani.
Hetkinen! Minulla on nyt myös Ruthin sisäelimet, eikö olekin? Maksa ja vatsalaukku ja niin edelleen? Entä jos minä vain jätän koko Justinin näkemisen pois ja menen suoraan keittiöön syömään kaikkea mahdollista, mitä rakastan, ja annan sen kaiken kertyä Ruthin takapuoleen? Tosin olen aika varma, että hänen energiankulutuksensa selviäisi mistä tahansa. Ja hetkinen, onko minulla myös Ruthin sydän? Ja AIVOT? Senkö takia minusta tuntuu näin järjettömältä? Tosin olen kyllä aika varma, etten ole koskaan nähnyt Ruthia kävelemässä päin ovea.
Hieron nenääni vielä siinä vaiheessa, kun tulen oleskeluhuoneeseen. Justin istuu sohvalla ja näyttää ilahtuneelta nähdessään minut. Voisin vaikka sulaa paikalleni, jos en tietäisi, että olen tällä hetkellä Ruth, mutta koska tiedän sen, minun tekee mieli lähinnä potkaista jotain. Onneksi mitään sopivaa ei ole lähistöllä. Ja sitä paitsi nenäni on jo ihan riittävän kipeä.
”Hei”, Justin sanoo. Yritän hymyillä ja olen kyllä iloinen siitä, että Ruthin naama ei ilmeisesti kykene punastumaan, koska muuten minä olisin tällä hetkellä jo tulipunainen.
”Hei”, minä sanon ja ääneni raakkuu vähän, mutta sen lisäksi se kuulostaa niin kovasti Ruthin ääneltä, että melkein hypähdän säikähdyksestä.
Justin rypistää otsaansa. ”Onko jokin hätänä? Näytät vähän…”
Minä tuijotan häntä. Hän kohauttaa olkapäitään ja hymyilee sitten. ”Okei, ei mitään. Tule tänne.”
Voi luoja, nyt se alkaa. Nuolaisen huuliani ja toivon, että Ruthin sydämellä on normaalistikin tapana hakata suurin piirtein tuplanopeutta aina Justinin lähellä. Istun hänen viereensä ja tuijotan häntä, kun hän nojaa vähän lähemmäksi. Apua, apua, apua, apua -
”Ruth?”
Ai niin, se olen minä. Olen näköjään sulkenut silmäni, mutta nyt räväytän ne taas auki. Edessäni on paperinpala, jossa on… tekstiä.
”Tämä on se essee”, Justin sanoo. ”Se liemien essee. Kai sinä muistat. Se mistä eilen puhuttiin.”
”Ai”, minä sanon ja otan esseen varovasti käteeni, koska Justin näyttää odottavan sitä.
Hän virnistää. ”No, jos sinä olet unohtanut, niin minusta olisi edelleen kiva, jos viitsisit tarkastaa sen. Kuhnusarvio valittaa aina kieliopista, mutta kun minä en yksinkertaisesti osaa.”
”Ai”, minä toistan ja tuijotan esseetä. Mitä hittoa minun pitäisi tehdä sille? Ottaa punainen kynä ja käydä se läpi? Pitäisikö minun lähteä? Pitäisikö minun viettää pari tuntiani Ruthin ruumiissa korjaamalla Justinin esseetä? Kumma kyllä, se ajatus alkaa tuntua koko ajan miellyttävämmältä tai ainakin turvallisemmalta.
”Kiitos”, Justin sanoo ja suutelee minua.
Se on hyvin nopea suudelma, enkä edes ehdi sulkea silmiäni vaan yksinkertaisesti tuijotan häntä. Hänellä on niin kivat silmät, myös silloin, kun ne ovat kiinni. Sitten hän on jo kauempana ja minä yritän haukkoa henkeäni ja uskotella itselleni, etten ole saamassa sydänkohtausta. Toivottavasti se ei näy naamastani.
Justin hymyilee. Minäkin yritän hymyillä. Ihan oikeasti yritän, mutta minusta tuntuu, että jokin vatsalaukussani sulaa ja puolet minusta pyrkii pakoon ja puolet haluaa heittäytyä Justinin kaulaan, koska ihan totta, minä olen kuitenkin odottanut tätä yli kuusi vuotta. Ehkä toivoin että se tapahtuisi oman ruumiini kanssa, mutta aina ei saa kaikkea, mitä haluaa.
Sitten Justin suutelee minua taas ja kietoo sormensa niskaani. Tällä kertaa suljen silmäni edes ajattelematta sitä. Itse asiassa en taida oikein ajatella mitään. Voi luoja, minä olen rakastunut Justin Doyleen. Ja tämä on järjettömän omituista ja älyttömän häiritsevää, mutta vatsani on silti ihan pehmeä eikä ollenkaan epämiellyttävällä tavalla. Paitsi että minusta kyllä tuntuu, että kohta on pakko mennä vessaan.
*
Oikea Ruth istuu oleskeluhuoneen sohvalla selkä meihin päin ja haroo hiuksiaan hämmentyneen näköisenä. Se nyt ei tietenkään ole mikään ihme, koska hänet on juuri elvytetty kolmen tunnin tajuttomana olon jälkeen, mutta kyllä hän silti minun mielestäni voisi jo vähän liikkua. Minulla olisi paljon mukavampaa, jos tietäisin, että emme ole aiheuttaneet hänelle pysyviä päävammoja tai mitään. Tai ei ehkä paljon mukavampaa. Mutta vähän mukavampaa ainakin.
”Ylös?” Anne sihahtaa mahdollisimman hiljaa eli Annen tapauksessa aika kovaa, mutta Ruth ei osoita minkäänlaisia kuulemisen merkkejä.
Makuusalissa kävelen suoraan omalle sängylleni, istun alas ja painan selkäni kiviseinää vasten. Ainakin joku osa minusta pysyy nyt pystyssä. Anne jää seisomaan ovelle ja mietin, pitäisikö laskea sekunnit, ennen kuin hän menettää hermonsa ja alkaa kysellä, mutta en sitten oikein jaksakaan keskittyä siihen laskemiseen. Vatsani tuntuu edelleen aika pehmeältä. Ja ihminenhän on suurimmaksi osaksi vettä, eikö niin? Jos vesi minun vatsassani on nyt sekaisin, ei ole mikään ihme, että se on sekaisin päässäkin.
Ei se tietenkään mitenkään niin kauhean erikoista ollut. Tai siis olisin pystynyt kuvittelemaan hienompiakin tilanteita kuin viettää aikaa suutelemalla poikaa, johon on rakastunut ja joka luulee minua tyttöystäväkseen, kuten esimerkiksi viettää aikaa suutelemalla poikaa, johon on rakastunut ja joka ei luule minua tyttöystäväkseen vaan suutelee minua ihan minun itseni takia. Mutta kaikkea ei tietenkään voi saada ja joka tapauksessa on vähän turha ajatella tuollaista nyt, kun ensimmäinenkin vaihtoehto oli ihan, hmmm, miellyttävä, ja joka tapauksessa minun päätäni vähän huimaa.
Minä en ole oikein varma, mihin se kaikki aika meni. Aluksi me istuimme oleskeluhuoneessa ja no, suutelimme. Ilmeisesti minä en edes ole mitenkään huono suutelija, koska eihän Justin voinut suudella minua pelkästään Ruthin naaman takia, kun hän kuitenkin piti silmiään kiinni. Ja täytyy myöntää, että kun minä totuin siihen suutelemiseen, se oli tietenkin tavallaan ihan täydellistä, enkä minäkään tietysti muistanut, että minulla oli väärät huulet ja väärä nenä ja väärät hermoradat ja aistit, vaan oikeastaan nautin siitä ihan tolkuttomasti. Tai ehkä pääni yksinkertaisesti pehmeni. Ehkä se johtui Justinin tuoksusta.
”Ruth?” Justin kysyi jossain vaiheessa. Se tuntui vähän siltä, kuin joku olisi heittänyt minua kylmällä vesi-ilmalla takaraivoon – paitsi että Justinin käsi oli niskassani ja ihoani kihelmöi koko ajan.
”Mitä?” minä kysyin ja yritin olla näyttämättä pakokauhuiselta tai järjettömän onnelliselta tuijottaessani häntä.
”Mennäänkö kirjastoon?” hän kysyi. ”Pitäisi hakea joku kirja niitä loitsujen läksyjä varten.”
Minä nyökkäsin. En välttämättä olisi halunnut liikahtaa siitä sohvalta minnekään, mutta toisaalta kirjasto ja Justin oli niin vetoava ajatus, etten tietenkään voinut vastustaa. Lisäksi en varmaan olisi osannut vastustaa, vaikka hän olisi sanonut, että mennään McGarmiwan työhuoneeseen. Vastustaminen tuntui fyysisesti mahdottomalta. Sitä paitsi käytävillä käveleminen Justin Doylen kanssa oli varmaan tähänastisen elämäni paras kokemus. Tietysti sitä vähän himmensi se, että minä olin Ruth, mutta niin kuin sanoin jo ylempänä, kaikkea ei voi saada.
Kirjastossa Justin etsi sen kirjan, ja sitten minä jotenkin päädyin istumaan hänen syliinsä. En ole ihan varma, vetikö hän minut siihen vai meninkö itse vai räpsäyttikö hän silmiään sellaisella tavalla, jonka tulkitsin kutsuksi mennä istumaan hänen syliinsä. Joka tapauksessa minua ei kyllä yhtään kaduta. Se tilaisuus nyt ei kuitenkaan toistu.
Jossain vaiheessa omatuntoni yritti herätä sieltä, minne se oli ilmeisesti tainnutettu Ruthin seuraksi. Vaiensin sen, vaikka tunsin kyllä huonoa omatuntoa siitäkin.
Sitä paitsi perääntyminen oli mahdotonta. Ensinnäkin Justinin kädet olivat siinä vaiheessa tiukasti vyötärölläni, missä niiden olisi pitänyt olla maailman alusta maailman loppuun (paitsi että se vähän kutitti). Toisekseen pehmeys oli valunut vatsastani jalkoihini enkä luultavasti olisi kyennyt kävelemään. Kolmanneksi Justin olisi alkanut ehkä epäillä jotain, ja neljänneksi Anne olisi tappanut minut. Tai ei ehkä ihan. Mutta minua ei erityisemmin huvittanut kokeilla.
Niinpä suljin silmäni tiukasti ja kiedoin käteni Justinin olkapäiden ympärille, kun hän suuteli minua lisää. Haistoin kummallisen yhdistelmän vanhoja kirjoja ja Justinin ihoa, ja voin vannoa, että se on maailman sytyttävin tuoksu.
Jossain vaiheessa Justin painoi nenänsä kiinni kaulaani. Siis ei sellaisella vampyyritavalla, vaan sillä tavalla, kuin olisi halunnut haudata päänsä kaulaani. Tai siis ei kirjaimellisesti. Äh. Minun ilmaisukykyni nyt ei taida ihan riittää tähän. Joka tapauksessa painoin nenäni hänen hiuksiinsa (ne tuoksuvat ihan totta älyttömän hyvältä) ja hetken kuluttua kysyin, oliko jokin hätänä.
Hän huokaisi syvään ja vereni (siis ilmeisesti Ruthin veri) kutakuinkin pysähtyi.
Siis miten ihmeessä minä selittäisin hänelle, minkä takia olin antanut Annen tainnuttaa hänen tyttöystävänsä, raahata tämän kylpyhuoneeseen ja lukita sinne, hankkia Siriuksen avulla monijuomalientä ja tehdä minusta väliaikaisen Ruthin? Ehkä voisin sanoa toimineeni tajuttomassa tilassa, vai oliko se tiedoton tai syyntakeeton? Siitä on näköjään liian pitkä aika, kun minä olen viimeksi katsonut TV:tä.
”Lipetit puhui siitä koulutusjutusta taas”, Justin mutisi.
Mitä? Lipetit ei tiedä, että minä olen Ruth – tai siis, että minä en ole Ruth – tai että Ruth… äh. Joka tapauksessa Lipetit ei tiedä siitä mitään. Tämän on siis oltava jotain muuta. Yritin mumista myöntävästi ja mahdollisimman älykkäästi (vaikka olen aika varma, että älykkäästi mumiseminen on mahdotonta varsinkin, jos nenä on samalla toisen tukassa) mutta niin epämääräisesti, ettei hän tajuaisi, etten ymmärtänyt yhtään mistä hän puhui.
”Mutta minä en kerta kaikkiaan tiedä”, Justin jatkoi. ”Ajattelin taas sitä parantajaopistoa, mutta kun en koskaan ole varma… melkein tahtoisin vain lähteä muualle ja jättää ne tappelemaan keskenään…”
Ai. Tämä liittyy ilmeisesti sotaan. Rypistin otsaani ja yritin miettiä jotain älykästä, mutta se ei yksinkertaisesti onnistunut.
”Ruth”, hän mutisi, ”lähdetään muualle.”
Voi luoja. En minä nyt ehkä kuitenkaan voi tehdä tällaista päätöstä oikean Ruthin puolesta. ”Ei päätetä sitä nyt.”
Hän vetäytyi vähän kauemmas, siirsi Ruthin vaaleat hiukset sivuun kasvoiltani ja silitti peukalollaan poskeani. ”Ei tietenkään. Mutta ei se tilanne tästä varmaan oikein parane.”
Sen jälkeen me puhuimme jonkin aikaa. Ehkä tunnin. Siis PUHUIMME. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että Ruth ja Justin oikeasti juttelevat eivätkä vain ole kiinni toisissaan koko ajan. Ja ilmeisesti he tekevät tätä useamminkin, koska Justin ei missään vaiheessa näyttänyt järkyttyneeltä mihinkään, mitä minä sanoin (ja minä kyllä yritin olla aika vähäsanainen joka tapauksessa). Mutta siis pitäisikö minun huolestua? Jos minä pystyn näyttelemään Ruthia keskustelussa, eikö se tarkoita, että me olemme jollain tavalla samanlaisia?
Lisäksi se tarkoittaa, että minä olin oikeassa. Ruth tosiaan ilmeisesti on ihan siedettävä ihminen sitä lukuun ottamatta, että hän seurustelee Justinin kanssa. Merlin. Minä en todellakaan halunnut tietää tuota. Olisin elänyt paljon onnellisempana, jos olisin saanut edelleen kuvitella, että he eivät tee mitään muuta kuin vaihtavat sylkeä, ja että Ruthin pää kolisee tyhjyyttään, jos sitä ravistelee.
Aika nopeasti minä kuitenkin aloin unohtaa ajatella sitä, että minä vain esitin Ruthia enkä ollut Ruth, koska Justin kuulosti oikeasti aika… surulliselta. Tietenkään se ei ole mikään yllätys, koska suurin osa meistä taitaa nykyään olla jollain tavalla surullisia, myös ne, jotka eivät ole toivottomasti rakastuneita väärään ihmiseen. Minä en oikein tykkää ajatella koko sotaa, koska joka tapauksessa minä en oikein voi sille mitään, ja jos alan oikeasti ajatella, minun tekee mieli lukkiutua kylpyhuoneeseen ja ilmoittaa kaikille, ettei minua saa häiritä noin viiteen seuraavaan vuoteen.
Loppujen lopuksi me olimme jutelleet jo pitkän aikaa, kun meidän naamamme sitten jotenkin taas päätyivät vastakkain ja vaikka se oli ollut aika haikea keskustelu, minä en yksinkertaisesti voinut olla hymyilemättä ääliömäisesti.
”Sinä olet vähän hassu tänään”, Justin mutisi, enkä minä oikein edes osannut huolestua vielä. Jos hän ei tähän mennessä ollut huomannut, että Ruth ei varsinaisesti ollut Ruth, tuskin hän huomaisi sitä nytkään.
”Ai.”
”Sinä kyllästyt normaalisti paljon nopeammin”, Justin sanoi ja nauroi järkyttyneelle ilmeelleni. ”Sori. Ei kai olisi pitänyt sanoa. Mutta tämä on hauskaa.”
No niin se todellakin oli. Yritin taas mumista myöntävästi ja epämääräisesti. Ilmeisesti se toimi, koska me suutelimme lisää.
Tai sitten se toimi vähän liiankin hyvin, koska hetken kuluttua Justinin käsi liukui paitani alle.
Siis minähän olen sanonut, mitä mieltä minä olen kirjastoista ja epämääräisistä asioista, jotka tapahtuvat siellä. Ja siis minun mielipiteeni on yleisesti ottaen aika positiivinen, ja sen takia minä en ehkä tajunnut mitään muutamaan sekuntiin. Ne sekunnit kuitenkin menivät ohi ennen pitkää, ja siinä vaiheessa Justinin sormet kulkivat selkänikamieni yli (ja Merlin että se tuntui täydelliseltä), ja se kaikki upposi lopultakin paksuun päähäni, joka teknisesti ottaen oli Ruthin, joten ehkä se itse asiassa selittää sen hitauden.
”Ou”, minä sanoin ja vetäydyin vähän kauemmas. Olin aika ylpeä itsestäni, koska se ei ollut helpoimmasta päästä vaikeita asioita, joita olen eläessäni tehnyt. Tosin se ei edes päässyt kilpailemaan sen kanssa, että kerran tähtäsin Audrey-tätiä vesi-ilmapallolla päähän viiden metrin päästä ja osuin.
Justin tuijotti minua ja hänen huulillaan oli pieni (täydellinen) hymy. ”Meidän makuusalissa ei nyt olisi varmaan ketään. Kaikki ovat Tylyahossa.”
”Justin”, minä mutisin, ja sitten ihan vaan sen takia, että se tuntui niin kivalta suussani: ”Justin.” Tosin en kyllä oikein keksinyt mitään muutakaan sanottavaa.
”Ruth”, hän sanoi ja hymyili, ja minun teki mieli läimäyttää häntä jollakin päähän. Lily, ei Ruth. Lily, ei Ruth.
Sitten hän suuteli minua ja siinä vaiheessa tajusin, että hänen kätensä oli edelleen paitani alla. Se vaati kaiken tahdonvoimani, mutta jotenkin minä onnistuin liikahtamaan vähän kauemmas.
”Ei tänään”, minä sanoin, ”sori, mutta minä… minulla… on… tuota… menkat…”
”Sinullahan oli ne viime viikolla”, Justin sanoi otsa rypistyen.
”Ai”, minä tokaisin. ”Tuota, ne ovat vähän epäsäännölliset. Ei se ole mitenkään vakavaa. Se vaan… minä…”
”Mennään kuitenkin sinne”, hän sanoi ja minä kai näytin kauhistuneelta tai järjettömän ilahtuneelta tai molempia samaan aikaan, koska hän jatkoi: ”vaikka vaan olemaan. Siellä on rauhallisempaa kuin täällä.”
”Minä pidän kirjastosta”, minä mutisin.
”Tiedän.”
Mmmh… hetkinen, mitä? Ei Ruthin kuulu pitää kirjastosta! Ruthin kuuluu pitää kengistä, hiustensa kihartamisesta ja päänsä hakkaamisesta sängynpäätyyn!
Ja sitten minun oli taas lopetettava Ruthin ajatteleminen, koska Justin oli vetänyt minut pystyyn ja lähtenyt kävelemään kohti kirjaston ovea, ja koska meidän kätemme olivat lukkiutuneet toisiinsa, minä tietysti kävelin mukana. Ei sillä että olisin muuten jäänyt istumaan ja lukemaan. Veikkaan, että tämän päivän jälkeen minä en pysty olemaan kirjastossa moneen viikkoon. Ehkä ikinä.
Jossain vaiheessa tajusin, että me olimme ihan oikeasti menossa kohti korpinkynsien tornia. Minä satun tietämään, missä se on, koska Anne tahtoi kerran vakoilla Megania ja Owenia, ja minun oli pakko mennä mukaan, ettei hän olisi jäänyt kiinni vaikka kävelemällä päin haarniskaa ja suututtanut samalla Megania. Ja koska Megan ja Owen häipyivät korpinkynsitorniin, minä satun nyt tietämään, missä se on.
Mitä ihmettä Justin oli edes tehnyt rohkelikkojen oleskeluhuoneessa tänään? Paitsi tietysti odottanut Ruthia. Merlin, tietysti hän oli odottamassa Ruthia, mutta nyt Ruth teoriassa oli hänen kanssaan, joten hänen ei tarvinnut enää olla rohkelikkotornissa vaan hän saattoi mennä omaan makuusaliinsa ja…
Ja silloin tajusin, että Ruthin vaaleat kiharat olivat muuttuneet ihan aavistuksen verran punaisemmiksi. Tein ainoan asian, joka siinä tilanteessa on mahdollista.
Tartuin Justinin päähän ja suutelin häntä. Hän näytti vähän yllättyneeltä, mutta suuteli sitten takaisin ja minä mietin ihan vakavissani, olisiko Anne onnistunut tyhjentämään Ruthin muistin, lähettämään hänet Afrikkaan jatkamaan onnellista elämäänsä, ja hankkimaan niin paljon monijuomalientä, että minä voisin viettää loppuelämäni Ruthina.
Sitten tajusin, että nenäni alkoi pienentyä. Tunsin sen ihan konkreettisesti. Hyppäsin nopeasti kauemmas Justinista, nostin käteni nenäni päälle ja sanoin, että minun pitää mennä. Ja juoksin pois.
Sen jälkeen kaikki sujui oikeastaan yllättävän helposti. Oleskeluhuone oli edelleen tyhjä, joten kannoimme Ruthin sinne emmekä edes pudottaneet häntä portaissa tai mitään. Anne asetteli hänet istumaan sohvalle ja sitten menimme portaikkoon sillä tavalla, ettei hän voisi millään huomata meitä, ennen kuin ehtisimme karkuun.
”Okei, kerro”, Anne sanoo päättäväisesti asetuttuaan hyvään asentoon omalle sängylleen. Hänellä on karkkipussi edessään, ja minä tunnen itseni kutakuinkin elokuvaksi.
Hengitän syvään ja yritän koota ajatuksiani. Okei, minä olen juuri suudellut Justinia. Kutakuinkin sata kertaa. Olisi ehkä pitänyt laskea. Se oli myös ihan järjetöntä ja typerää ja moraalitonta eikä minua kaduta yhtään, mikä on vielä typerämpää ja järjettömämpää ja ehdottomasti moraalittomampaa. Ja nyt minä en luultavasti enää ikinä suutele Justinia koko elämäni aikana, koska hän on menossa Ruthin kanssa naimisiin, eikä Ruth olekaan typerä vaan pitää KIRJASTOISTA, enkä minä edes voi suunnitella järjestäväni onnettomuuden, joka sisältäisi Ruthin, Siriuksen ja nopean luudanvarren, koska se satuttaisi Justiniakin, enkä minä halua satuttaa Justinia. En varsinkaan nyt, kun päässäni humisee edelleen kaiken sen suutelemisen jäljiltä erittäin miellyttävällä tavalla.
En ole ihan varma, pitäisikö minun itkeä vai kiljua onnesta.
Ja siitä kertomisesta, niin että mistä minun ihan tarkalleen ottaen pitäisi aloittaa?
*
Ruth ja Justin ovat edelleen väleissä. Ruth istui päivällisellä korpinkynsien pöydässä, ja ilmeisesti kumpikaan ei haistanut mitään palaneen käryä paitsi ehkä ruuasta (minä en ihan totta halua tietää, mitä keittiössä on tänään tapahtunut, mutta luultavasti kelmit liittyvät jotenkin siihen). Joka tapauksessa heitä oli suurimman osan päivällisestä vähän vaikea erottaa toisistaan, joten ilmeisesti minä ja Anne emme aiheuttaneet heille mitään kovin dramaattista vahinkoa. En ole ihan varma, pitäisikö siitä olla iloinen vai surullinen.
Hannah palasi treffeiltään ja vannoi, ettei enää ikinä aio olla tekemisissä Thomasin kanssa. Hän on sanonut sen aika monta kertaa ennenkin, joten suhtaudun siihen vähän epäilevästi. Minä en oikeastaan edes pysy enää kärryillä, mitä Thomasin kanssa milloinkin tapahtuu. Jotenkin minulla on sellainen käsitys, että Hannah joko on ihastunut Thomasiin tai sitten ole, tai ehkä hän vain flirttailee Thomasin kanssa tai sitten ei, ja Thomas saattaa olla ihan tosissaan kiinnostunut Hannahista tai ehkä ei kuitenkaan, tai vaihtoehtoisesti vain silloin tällöin, ja lisäksi olen melko varma, että suurimman osan aikaa Thomas ja Hannah joko ovat vain kavereita tai jotain enemmän tai eivät puhu toisilleen.
Suoraan sanottuna heistä on ihan kauhean vaikea ottaa selvää. Hannah on yleensä joko suuttunut Thomasille, jolloin hän ei suostu puhumaan Thomasista yhtään, tai sitten hän on kauhean positiivinen Thomasin suhteen, jolloin hän ei pysty sanomaan mitään järkevää. Ainakin sen minä olen käsittänyt, että Hannah rakastaa Thomasin punaista, vähän kiharaa tukkaa, paitsi silloin, kun hän heittelee karkkipapereita ympäri meidän huonettamme (Hannah, ei Thomas) ja vannoo, että jonain päivänä vielä ripustaa Thomasin roikkumaan johonkin siitä tukastaan.
Mutta olen aika varma, että loppujen lopuksi Hannahin ja Thomasin suhde on aika sävyisä. He saattavat jopa oikeasti tykätä toisistaan, mutta siitä on vähän vaikea sanoa mitään. Hannah valittaa usein siitä, ettei Thomas tiedä ikinä mitä haluaa ja muuttaa mieltään muutenkin koko ajan. Toisin sanoen he ehkä sopisivat yhteen aika hyvin, elleivät tappaisi toisiaan ennen sitä.
Ihan rehellisesti sanottuna minä olen kyllä sitä mieltä, että yksi vakituisesti seurusteleva ystävä on jo ihan liikaa. Megan tuli vähän päivällisen jälkeen makuusaliin eikä ole sen jälkeen puhunut mistään muusta kuin lampaista ja Owenista. Siis kyllä minä tajuan, kuinka paljon hän inhoaa sitä, että Owen haluaisi asua kotikaupungissaan ja että se paikka taas on täynnä lampaita ja se taas ärsyttää Megania, joka ei ole oikein ikinä pitänyt mistään valkoisesta, mikä liikkuu ja määkii. Mutta jos Megan ajattelee vielä vähän enemmän lampaita ja vähän vähemmän Owenia, hän varmaan kuvittelee kohta seurustelevansa lampaan kanssa.
Onneksi Anne on poikien suhteen yhtä toivoton kuin minäkin. Tai melkein yhtä toivoton, koska kuka muka voi päihittää tässä lajissa tytön, joka juuri käytti monta tuntia elämänsä (saavuttamattoman ja täysin toivottoman) rakkauden kanssa tämän tyttöystäväksi tekeytyneenä? Tai joka koki ensisuudelmansa seitsemäntoista vuoden kiihkeän odotuksen jälkeen humalassa (vaikka ei edes juo) sellaisen pojan kanssa, jota inhosi vuosikaudet ennen kuin pojasta tuli jokseenkin inhimillinen?
Täytyy myöntää, että tämä ilta ei ole mennyt ihan nappiin. Toisaalta harvat minun illoistani menevät, ja parhaita iltoja taitavat sitä paitsi olla ne, jolloin minä jo etukäteen päätän, että tänään elämäni tehtävä on selvitä läksyistä. Ehkä minä sen takia tykkään koulusta. Se on yleensä loogista. Se ei saa minua haluamaan repiä hiukseni yksi kerrallaan päästä ja tukehduttamaan jonkun (riippuu päivästä) niillä.
Joka tapauksessa tämä ilta alkoi melko huonosti päivällisellä, kun se suloinen turta tunne päästäni alkoi pikkuhiljaa haihtua katsellessani viisitoista minuuttia Justinin ja Ruthin rakkaudenosoituksia. Minua alkoi suoraan sanottuna oksettaa, ainakin henkisesti. Vähän ajan kuluttua olimme päässeet takaisin makuusaliin, ja Anne yritti kiihkeästi vaihtaa aihetta sillä aikaa, kun minä hakkasin sukkapuikolla tyynyäni ja yritin jotenkin unohtaa sen tosiasian, että Justinin suuteleminen on täydellistä ja että sitä ei enää koskaan tapahdu. Sekä minä että Anne epäonnistuimme surkeasti.
Vähän ajan kuluttua Megan tuli puhuen niistä lampaista, ja Anne jätti minut tökkimään tyynyä ja ryhtyi yrittämään saada Megan tajuamaan, että Owen nyt on kuitenkin vielä kuusitoista ja ehtii vielä tajuta, ettei haluakaan asua tuhansien lampaiden ympäröimänä. Ja sitä paitsi lampaidenkin keskellä Meganilla olisi kuitenkin Owen, johon hän on rakastunut, vaikka kukaan ei tajua miksi, ja sehän tarkoittaa, että hänellä menee paljon paremmin kuin Lilyllä. Niin Anne sanoi. Silloin minä yritin heittää häntä tyynyllä, mutta onneksi se ei osunut, koska siinä oli edelleen sukkapuikko pystyssä.
Ja sitten Hannah tuli. Anteeksi vaan, mutta minä olen kuullut ”Thomas muuttaa mieltään ihan liian usein ja minä inhoan häntä” –puheen vasta kuukausi sitten, eikä siinä silloinkaan ollut mitään uutta. Toisin sanoen nyt minä istun oleskeluhuoneessa sillä samalla sohvalla, jolla minä ja Justin suutelimme vain puoli päivää aiemmin, taputtelen sitä hajamielisesti ja odotan Jamesia, jotta me voisimme lähteä käräyttämään kaikki, jotka aikovat rikkoa koulun sääntöjä tänä iltana. Toivottavasti löydämme jonkun. Minun ihan totta tekisi mieli huutaa.
James tulee viisi minuuttia etuajassa. Hänen tukkansa on aika pystyssä ja ehkä vielä sotkuisemman näköinen kuin tavallisesti, ja hänen T-paitansa on jotenkin vinossa. Hän näyttää siltä, että on tullut joko suoraan sängystä tai SÄNGYSTÄ. Toivon ensimmäistä vaihtoehtoa. Ei sillä, että minua häiritsisi, mitä hän harrastaa ja kenen kanssa, mutta minä en kyllä ainakaan halua tietää siitä.
”Hei”, hän sanoo ja istuu viereeni.
”Hei”, minä sanon. Se tuntuu jotenkin omituiselta. Ehkä se johtuu siitä, että James ei haro hiuksiaan, ei virnistele, ei jatka heti puhumista eikä ärsytä minua millään tavalla, vaan tuijottaa suoraan eteensä.
Ehkä hänellä on jotakin mielessä. No, hän ei kyllä oikeastaan näytä siltä, että haluaisi nyt räjäyttää koulun tai sairaalasiiven tai muuten vaan järjestää itsensä ongelmiin. Itse asiassa hän näyttää lähinnä väsyneeltä ja ehkä jotenkin, hmm, stressaantuneelta, jos nyt ylipäänsä on mahdollista, että James Potter olisi stressaantunut. Mutta onneksi hänen asiansa eivät kuulu minulle. Onneksi minulla on niin paljon omiakin asioita, joihin voin uppoutua.
Hitto.
”Mikä on?” minä kysyn. James kohauttaa olkapäitään, mutta ainakin minun on mahdotonta ajatella Justinia silloin, kun tuijotan Jamesia.
”Miten niin?” hän kysyy.
”Sinä et ärsytä minua.”
James näyttää ensin vähän yllättyneeltä, mutta naurahtaa sitten. Jostain kumman syystä se melkein piristää minuakin. Ehkä minusta on vaan kiva saada jotain muuta ajateltavaa, ja on melkein yhtä kiva saada James nauramaan. Edes vähän. Ja vaikka minä itse asiassa olin kyllä vakavissani.
”Ai”, hän sanoo, virnistää ja haroo hiuksiaan. No niin, ilmeisesti mikään ei voi olla kovin pahasti vialla.
”Ei se ole mitään erikoista. Me vaan… tai en tiedä.”
”Te mitä?” minä yllytän. Okei, ehkä minä olen vähän itsetuhoinen. Tai minulla on tylsää.
”Kaverit”, James mutisee. ”Ei meillä varsinaisesti… tai siis, minä en oikeastaan edes tiedä… tai tajua… mutta jokin on pielessä.”
Tämä alkaa kuulostaa itse asiassa mielenkiintoiselta. Ainakin paljon mielenkiintoisemmalta kuin Megan ja lampaat. Ynähdän mahdollisimman kysyvästi.
”Sirius ja Remus”, James sanoo, ja minulta kestää hetki tajuta, että hän ihan totta tajusi kysyvän ynähdykseni. Hänessä on pakko olla jotain vikaa. ”He eivät puhu toisilleen.”
”Mitä?”
James kääntyy katsomaan minua kohauttaen hartioitaan. ”En minä tiedä. Tai siis, kyllä he puhuvat, mutta eivät kunnolla. Oletko kuullut magneeteista?”
Mikä juttu tämä nyt on? Magneetit ja Sirius ja Remus? ”Olen, mutta – ”
”Kun ne hylkivät toisiaan. Siis ne magneetit. Sirius ja Remus ovat vähän samanlaisia. He kyllä puhuvat, mutta jokin on pielessä.”
”Mikä?”
”Ei aavistustakaan. Minun mielestäni ei ole tapahtunut mitään. Yritin puhua Remukselle, mutta hän vaan sanoi, että minä kuvittelen. Ja yritin puhua Siriukselle, ja hän löi minua pyyhkeellä.”
”Au.”
”Niinpä.” James vilkaisee ympärilleen. Ykkösluokkalaiset kääntyvät nopeasti pois ja ryhtyvät jälleen tuijottamaan velhonshakkia näyttäen siltä, kuin odottaisivat sen räjähtävän tai jotain.
”Pitäisikö meidän mennä?” James kysyy.
Tuijotan häntä.
”Siis partioimaan.”
Ai niin.
Seuraan Jamesia pois rohkelikkotornista ja oikeastaan olen ihan tyytyväinen, että hänkin on vähän hiljainen, koska en minä oikein nyt keksisikään puhuttavaa. Tuntuu vähän siltä, kuin kömpisin nilkkojani myöten kanervikossa jossain vuorenrinteellä, ja olisi sitä paitsi niin kova sumu, etten edes näkisi maisemia. Ja kaikkialla olisi lampaita. Ehkä minä tavallaan ymmärrän sitä, minkä takia Megan on niin hermostunut niistä lampaista.
Jossain vaiheessa tajuan, että päässäni soi joku laulu. Sitten tajuan, että se on häämarssi. Todennäköisesti se on olevinaan peräisin Ruthin ja Justinin häistä, koska mikä muu looginen selitys sille voisi olla? Vedän syvään henkeä ja yritän tunkea sen pois mielestäni, mutta siihen vaan tulee lisää soittimia. Merlin, pelastakaa minut.
”Lily?”
Räpäytän silmiäni. James on pysähtynyt, ja hänen vieressään seisoo arviolta kolmetoistavuotias poika, joka pitää isoa ja epäilyttävännäköistä kirjaa kädessään. Ihmettelen hetken, mitä kummaa James tekee pojan seurassa. Ai niin, me olemme partioimassa. Minunkin olisi kaiketi pitänyt huomata poika tai ainakin osoittaa jotain kiinnostusta siihen, että hän on pois oleskeluhuoneestaan.
”Sori”, sanon nopeasti ja kävelen heidän luokseen. James katsoo minua vähän kummallisesti, mutta toisaalta ainahan hän näyttää kummalliselta.
”Piti tehdä läksyjä”, se kolmetoistavuotias poika sanoo, kun James kääntyy tuijottamaan häntä.
”Ihan varmasti”, James sanoo. ”Kukaan ei tee lauantai-iltana läksyjä. Näytä sitä kirjaa.”
Poika siirtää kirjan selkänsä taakse. ”Ihan totta, minä en kuitenkaan ehtisi tehdä kaikkea huomenna ja –
”
”Voi Merlin”, James sanoo. Hän on ottanut kirjan pojan kädestä ja tuijottaa sitä. Sitten hän purskahtaa nauruun. Poika näyttää siltä, ettei oikein tiedä, pitäisikö hänen olla loukkaantunut vai säikähtänyt vai vaipua muuten vaan maan alle.
”Mikä se on?” minä kysyn ja kurkistan Jamesin olan yli. Kirjan kansi on viininpunainen, ja sen keskellä on erittäin epäilyttävä siluettikuva kahdesta hahmosta, jotka eivät varsinaisesti kudo sukkaa. Kirjan nimi on ”Kaikki mitä sinun tulee tietää naisista.” ”Voi Merlin.”
”Niinpä”, James mutisee, mutta hän kuulostaa ilahtuneemmalta kuin kertaakaan tähän mennessä koko iltana. ”Sitä ollaan käyty kielletyllä puolella, vai mitä?”
”Läksyt – ” poika sanoo, mutta vaikenee, koska James nauraa niin äänekkäästi. Minuakin alkaa naurattaa.
”Okei, tämä kirja takavarikoidaan”, James sanoo hetken kuluttua ja taputtaa poikaa olkapäälle. ”Minä voin kertoa sinulle kaiken tarvittavan. Pysy erossa naisista. Ainakin pari vuotta. Noin nuorena aloittamisesta ei seuraa kuin harmia.”
Pojan otsa rypistyy ja hän tuijottaa Jamesia niin kuin ajattelisi, ettei James tajua mistään mitään. Se on tietysti ihan mahdollista, mutta ei se poikakaan kyllä takuulla tajua.
”Naisista seuraa aina harmia”, James jatkaa, ”ja jos aloitat kolmetoistavuotiaana, sinulle ehtii tulla paljon enemmän harmia kuin jos aloitat vasta parin vuoden päästä. Kipitä nopeasti pois ja unohda ne läksyt, etkä menetä yhtään pisteitä. Tällä kertaa.”
Poika vilkaisee haikeasti kirjaa, mutta kääntyy sitten ja lähtee kävelemään pois sen näköisenä, että yrittää tehdä sen mahdollisimman arvokkaasti, vaikka oikeasti haluaisi vain päästä kauas Jamesista. Minä kyllä tunnen tuon kävelytyylin, käytin sitä itse paljon silloin, kun James oli vielä ärsyttävämpi. Nyt hän pitelee kirjaa kädessään ja vilkaisee minuun edelleen ilmeisesti naureskellen päänsä sisällä.
”No niin”, minä sanon yrittäen selvittää kurkkuani, ”nytkö me palautamme tuon kirjan?”
”Emme”, James hätkähtää niin kuin se olisi kauhean epälooginen ajatus. ”Minä olen etsinyt tätä kirjaa monta vuotta. Me emme todellakaan voi palauttaa tätä.”
Minun suuni loksahtaa auki, mutta vain ihan vähän, ja suljen sen aika nopeasti. ”Mitä? Et sinä voi takavarikoida sitä ja sitten lukea sitä itse!”
”Miksi? Minä olen täysi-ikäinen!”
”Sinä näytät huonoa esimerkkiä! Etkä sinä edes tarvitse tuota!”
”Mitä?”
”’Kaikki mitä sinun tulee tietää naisista’, James. Haloo. Et sinä tarvitse sitä.”
Hän näyttää yllättyneeltä. ”Ai en tarvitse? Jos en tarvitsisi, minä olisin jo aikoja sitten… okei, antaa olla. Mutta minä pidän tämän joka tapauksessa. Sitä paitsi Sirius saattaa tarvita – ”
”Sirius ei ainakaan tarvitse tuota! Anna se tänne! Minä vien sen takaisin, jos sinä et vie!”
James nostaa kirjan mahdollisimman ylös, jotta minä en saisi. Yritän kiskoa hänen kätensä alas ja ottaa kirjan, koska, ihan totta, ei se vaan käy, että johtajaoppilaat näyttävät niin huonoa esimerkkiä nuoremmille. Ja James ei todellakaan tarvitse tuota kirjaa. Ikävä kyllä hän ei itse näytä tajuavan sitä, koska hän yrittää aika tehokkaasti saada minua ja kirjaa pidettyä erillään toisistamme.
Loppujen lopuksi Jamesin käsi vaan jotenkin tarrautuu minun ranteeni ympärille. Tajuan sen aika hitaasti. Kirja on viiden sentin päässä sormistani, mutta James pitää kädestäni niin lujasti kiinni, että minun sormillani ei kyllä ole mitään mahdollisuuksia. Annan niiden koukistua ja luopua kirjasta, mutta Jamesin ote ei hellitä. Ja sitten tajuan, että hänen kasvonsa ovat itse asiassa aika lähellä omiani, ja että hän hengittää vähän tavallista näkyvämmin, ja että hänen sormensa ovat aika lämpimät.
Kiskaisen käteni irti ja astun taaksepäin. James nielaisee ja peruuttaa itsekin käännellen kirjaa käsissään ja tuijottaen minua ja seiniä melkein yhtä aikaa. Yritän keksiä jotain sanottavaa, mutta nyt se on äkkiä aika vaikeaa.
”Lily”, James sanoo.
Räpyttelen silmiäni. Tämä päivä aiheuttaa varmaan minulle pysyvät aivovauriot tai jotain. Siis oikeasti, kuinka paljon sekavammalta minun pääni voi enää tuntua?
”Meidän kai pitäisi jatkaa”, minä sanon hetken päästä.
James tuijottaa minua edelleen. ”Onko jokin… tai siis, jotain… pielessä, tai siis… onko kaikki hyvin?”
Räpyttelen silmiäni. Ei todellakaan, mutta eihän James tiedä sitä. ”On tietysti. Miten niin?”
”Sinä…” hän ravistelee olkapäitään, ”…tai siis, en tiedä.”
”Ai”, minä sanon. ”Tuota, ehkä ei. Siis kaikki… tai kyllä tavallaan tietysti kaikki on hyvin, tai siis ei mitenkään kovin pahasti, mutta tämä päivä vaan on ollut vähän sekava.”
Voi luoja. Jos vielä opin puhumaan vähän monimutkaisemmin, voisin vaikka potkaista itseäni.
”Okei”, hän sanoo ja tuijottaa minua, niin kuin odottaisi minun sanovan enemmänkin. ”Tuota noin, mikä tarkalleen ottaen?”
”Mikä mitä?”
”Siis mikä on, hmm, muuten kuin hyvin.”
”Ai. En minä tiedä. Tai siis tiedän, mutta…” Vedän henkeä ja yritän keksiä jonkun tavan sanoa jotain älykästä ja selkeää ilman, että joutuisin sanomaan varsinaisesti mitään älykästä ja selkeää, koska siihen minä en nyt kuitenkaan missään tapauksessa pysty. Merlin, miten minä päädyin tähän?
”Okei”, James sanoo ja näyttää itse asiassa siltä, kuin tajuaisi, etten minä yksinkertaisesti nyt osaa sanoa mitään. ”Okei. Tuota, kävelläänkö eteenpäin?”
”Joo”, minä sanon. ”Hyvä ajatus. Kumpi suunta?”
”Me tulimme tuolta”, James sanoo ja osoittaa taakseen, ”joten ehkä meidän pitäisi jatkaa eteenpäin.”
”Okei”, minä sanon, ”hyvä ajatus.” Ai niin, sanoin sen jo.
James lähtee kävelemään ja minä seuraan perässä. Tai siis hänen vieressään tietysti, mutta katson kyllä, kumpaan suuntaan hän kääntyy käytävistä. Tai tarkemmin sanottuna se menee jo aika luonnostaan. Me olemme kuitenkin kävelleet täällä jo aika monta kertaa.
”Tuota”, James sanoo vähän ennen kuin meidän partiointiaikamme loppuu, ”jos sinä haluat puhua jostain, tai siis, melkein mistä vaan, niin ajattelin vaan sanoa, että kai sinä tiedät, että minä kyllä kuuntelen.”
”Joo”, minä sanon.
Sitten jostain kuuluu kolahdus ja me menemme tarkastamaan sen, mutta siellä ei olekaan muuta kuin yhden taulun kaksi ritaria kiistelemässä siitä, kummasta se maalaus oikeastaan on ja kumpi on pelkkä sivuhahmo. James taikoo nopean vaimennusloitsun taulun päälle ja ritarit jatkavat sitä kinaa hiljaisuudessa. Toinen alkaa vähän sinertää, mutta voihan se johtua esimerkiksi öljyväreistä.
Me kävelemme takaisin rohkelikkotorniin aika hiljaisina. En oikein tiedä, pitäisikö minun sanoa Jamesille jotain vielä ennen makuusaliin menoa, joten sanon sitten hyvää yötä.
-
Mahtavaa, edelleen. (Mun kommentit taitaa olla aika samanlaisia koko ajan :D) Tykkäsin tän luvun alusta tosi paljon. Ajattelin ekojen lukujen aikana et Lilyn pitäis seurustella ainakin jonkin aikaa Justinin kaa, mut tän luvun lopussa aloin toivoon Lilyn ja Jamesin päätymistä yhteen. Ja sit vois olla paaljoon fluffyä. Hih :)
-
Ajattelin että tuossa olisi tapahtunut jotain dramaattisempaakin tuossa Ruth-jutussa, mutta toisaalta ihan hyvä ettei. Ei tuu liikaa draamaa tälle päivälle... :D
Hyvä että Lily on tällä hetkellä Jamesin kaveri. En tykkää siitä että se on niin "MINÄ VIHAAN SINUA POTTER! JA SE ON EVANS SINULLE!" ;D Ehkä Lily kohta tajuaa että James on muutenkin mukava kuin kaverina. Sitä odotellessa...
-
Wehheh, taas tuli jatkoa! :D Ihanaa, kun tuli aivan karmean koulupäivän jälkeen kotiin (liikkatunnilla telinevoikkaa, kieputtiin renkaissa ja rekillä...-.- ja onnistuin taittamaan ranteeni. huono päivä), ja tänne oli tullut seuraava luku. Ehheh...
Oikeasti pidän kliseistä (taipuuko se noin), mutta komppaan silti jälleen pihlajanmarjaa (jotkut ehtii vaan aina sanoa sen kaiken oleellisen...) : Lily on mukavamman tuntuinen, kun ei koko ajan huuda naama punaisena jotain Jamesille.
Tässä taitaa käydä niin, että totun minä-kertojaan ihan vain ficcien ansiosta. En ole sietänyt "minää" moneen vuoteen, mutta nyt olen lukenut niin paljon ficcejä (joissa kerronta tapahtuu niin), että olen siedättynyt. Jotenkin tämä luku napsaisi sen viimeisen "en siedä minäkertojaa, enenenenen!" -ajatuksen katki. Taidanpa mennä huomenna kirjastoon lainaamaan 'minä' kirjoja. Kiitos. :-*
Ainiin. Jatkoa odotan!
-
Musta on kamalan positiivista, että Lily tykkää jostakusta muusta kuin Jamesista tässä ficissä. Tai siis, eihän se nyt ikinä tykkää Jamesista kelmificcien alussa, mutta yritän vaan sanoa, että kun yleensä se ei tykkää ikinä kenestään ja on suurinpiirtein sellanen "hyi, poikabasilleja" -tyyppi (no ei nyt ihan, mutta kuitenkin :'D), niin on virkistävää vaihtelua, että se tykkää Justinista.
No, eihän sillä Annella sitten ollutkaan mitään taka-ajatuksia, mun mielikuvitus vaan käy ylikierroksilla kai. :'D Mäkin odotin, että Justinin kanssa tapahtuis jotain mullistavampaa, tai Justin vaikka tajuais, ettei Lily olekaan Ruth tai Justin olisikin tosi huono suutelemaan (mikä on kyllä mahdotonta harjoituksen määrän mukaan ottaen) tai jotain, mutta se oli tosi kiva näinkin. Ainakaan ei tiedä mitään etukäteen. :'D
Luku oli taas ihana, tämä ei varmaan ikinä lakkaa hymyilyttämästä mua. Kerronta on ihanan hassua, tai siis sellaista vähän tyhjäpäistä ja silti kauhean oivaltavaa. En osaa selittää, mutta tosi mukavaa yhtä kaikki. :'D
Jotenkin minulla on sellainen käsitys, että Hannah joko on ihastunut Thomasiin tai sitten ole, tai ehkä hän vain flirttailee Thomasin kanssa tai sitten ei, ja Thomas saattaa olla ihan tosissaan kiinnostunut Hannahista tai ehkä ei kuitenkaan, tai vaihtoehtoisesti vain silloin tällöin, ja lisäksi olen melko varma, että suurimman osan aikaa Thomas ja Hannah joko ovat vain kavereita tai jotain enemmän tai eivät puhu toisilleen.
Aivan ihana kohta. (:
Ja Lily tökkimässä tyynyä sukkapuikolla. Mikä ihana ajatus!
Mulla oli vielä jotain, mutta päätinpä sitten unohtaa. Ihana luku yhtä kaikki, mä olen ihan koukussa tähän. :'D
P.S. Musta on ihanaa, että just sä kirjotat tätä, koska muuten en olisi varmaan koskaan eksynyt lukemaan näin ihanaa ficciä, kun sun nimen houkuttelemanahan tämän lukemaan tulin. Tosin ei kukaan muu tätä näin hyvin osaisi kirjottaa... (:
-
Suloista, ja paljon muuta... Lukaisin nyt kaikki ja kommentoin vasta nyt (anteeksi), mutta tämä on todella hyvä fic. Toivottavasti Lily <3 James!
-
Tätä lukee edelleen yhtä mielellään. Sellaisen vain olen pannut merkille, että tuppaat aloittamaan luvut melko samalla tavalla. Aina Lily on tehnyt jotain auttamattoman tyhmää, josta tehdään ensimmäinen johdantokappale ennen kuin käydään asiaan. Tai minulle on ainakin jäänyt tällainen mielikuva. Muuta mietittävän aihetta en olekaan sitten ajatellut.
Lily/Justinia oli hauska lukea. Lily-parka, hänellä täytyy olla hyvin vaikeaa tilanteessaan. Toivon vain, että hänelle ei aivan kauhean huonosti käy, tosin on aika koomista, että James ja Lily ovat aivan samanlaisessa tilanteessa.
Ja ai niin. Mihin se naiskirja hävisi, miten Lily antoi periksi sen suhteen ja ilmeisesti James otti sen sitten mukaansa? Siitä olisi kiva kuulla lisää.
-
Hei täähän oli kiva luku.
Sori näin lyhyest kommentist, umt mulla on huomen ruotsin koe, joten täytyy vähän lukee. :D
NeitiMusta.
-
Äh, oli pakko tulla nyt vihdoin kommentoimaan, kun olen tätä kuitenkin alusta asti lukenut ja tietysti kadotan tämän jossain välissä kun en jaksa kauheasti seurata noita topicceja enkä noita uusia viestejä. Joten : D Ehkä on vaan parempi, että mä komentoin.
Tämä on omalla tavallaan tosi ihanan raikas ficci. Erilainen, hauska ja välillä vähän ohi asian puhuva kerronta on omiaan saamaan mut kiinnostumaan tästä vaan enemmän ja enemmän : D Kun luin ekaa kertaa tän ideaa ja ekaa lukua, tuli vähän mieleen cosmopolitan411:n kirjoittama I Know You Sleep With My Boyfriend (joka on muuten yksi mun lemppari James/Lily -ficeistä), mutta se ei edes haitannut (: Oikeastaan se oli vain hauskaa.
Mikä tästä sitten tekee niin ihanan raikkaan on varmaan se, että kerronta on juuri niin omeperäistä ja mielenkiintoista. Myös se, että sivuhahmoja on omalla tavallaan paljon, mutta silti niihin on keskitytty aika paljon. Ja Lilyn kaverit ovat niin hauskoja : D Se mikä tässä on kelmificiksi erilaista on se, että tää keskittyy enemmän juuri niihin Lilyn kavereihin ja kun Lily on itse kertojana, on melko selvää, että tässä tulee tytön ajatukset esille (: Se on vaan mukavaa, koska vaikka paljon kelmificcejä luenkin, se on aina vähän epämääräinen hahmo. Tässä se on aivan ihana ja erilainen, ei vain se temperamentinen JamesinvihaajaLily, joka yleensä kaikissa ficeissä on. Onhan sillä tässäkin omat mietteensä Jamesista ja kelmeistä yleensäkin, mutta se on erilaista. Ei niin suoraa ja täyttä vihaamista :D
No mutta, loistava ficci taas vaihteeksi, ihanaa lukea (: Ja hei, otsikosta en muistanutkaan mainita. Ihan mahtava, vaikka se ei mitenkään erikoinen olekaan. Arte tuossa sanoi noitten lukujen aluista. Olen samaa mieltä, joskus katson, että taasko luen tätä samaa lukua. Mutta se on vaan hauskaa myöskin, eikä yhtään ärsyttävää. Se jotenkin sitoo kaikki luvut yhteen, koska aina aloitetaan uudesta oudosta ja auttamattoman typerästä tempusta tai mietteestä. Mahtavaa.
Mä nyt jotenkin vaan tunnun pitkittävän tätä kommenttia. Nooh, aivan sama. Voin kyllä vielä sanoa, että James <3 (näin ihanan teinisti, mutta kerranhan sitä vain eletään). Kiitos : D
akinnah
-
Uusi luku oli taas älyttömän hyvä! Se oli taas hauska ja mielenkiintoinen. Tätä ficciä on niin ihana lukea, kun Lily on niin mahtava kertojana. Tykkään kovasti.:) Odottelen jatkoa~
-
ihana :D
-
A/N: Hei ja kiitos kaikille ja olen vakavasti pahoillani siitä, että jatko on viipynyt näin paljon, tai siis, hmm, lähes kolme viikkoa. Ja sitten olen vielä enemmän pahoillani siitä, ettei minulla ole aavistustakaan, milloin seuraava osa ilmestyy... Viimeisten viikkojen aikana on ollut vähän kaikenlaista, töitä ja musiikkijuttuja ja sellaista, ja koska kirjoittaminen on kuitenkin mulle sellainen harrastus, jota teen huvikseni ja ajankuluksi jos muilta harrastuksilta ja muulta elämältä jää liikaa aikaa, ei ole sitten myöskään tullut oikein kirjoitettua. Lisäksi tämä tarina on ikävä kyllä sellainen, joka nimenomaan vaatisi pelkälle kirjoittamiselle varattua aikaa, koska tyyliin on vähän vaikea päästä mukaan. Mulla ei missään tapauksessa ole tapana jättää tarinoita kesken (niin on tainnut käydä kerran?) ja uskon kyllä, että saan tämänkin tarinan kyllä päätökseen, mutta ehkä vähän hitaammalla aikataululla kuin alunperin suunnittelin. Toivottavasti jaksatte olla ymmärtäväisiä :/
teinirinsessa, kiitos! Hmm, luulen, että Justinin ja Ruthin suhde on vähän turhan tiivis siihen, että saisin heidät erotettua ja Lilyn ja Justinin vähäksi aikaa pariksi, mutta eihän sitä tietenkään ikinä tiedä... :D
pihlajanmarja, kiitoksia! Kyllähän Lilyn hermoja pikkuisen pitää varjella ;) Lilyllä tuntuu muutenkin olevan hermot aika tiukilla silloin tällöin, ja dramaattisempi käänne Justinin suhteen olisi saattanut suistaa tyttöparan lopullisesti pois tasapainosta :D
Winthrop, kiitos paljon :) Otan osaa telinevoimistelun suhteen, se on semmoinen urheilulaji josta en itse oikein ole kauheasti tykännyt. Ehkä sen takia, etten oikein ikinä koulun liikkatuntien telinevoimistelussa uskaltanut tehdä mitään, mitä olisi pitänyt :D Mutta upealtahan se näyttää, kun jotkut osaavat. Ja olen erittäin hyvilläni, jos osittian tämän innostamana päädyt uudestaan testailemaan minä-kertojalla kirjoitettuja kirjoja! Minäkään en muistaakseni jossain vaiheessa tykännyt siitä, mutta sitten luin tarpeeksi hyviä tarinoita sillä kertojalla kirjoitettuna ja ihastuin :D
Ginevré, kiitos! Muistaakseni Lilyn ei ollut alunperin tarkoitus olla kiinnostunut jostain muusta kuin Jamesista, mutta se ajatus vain putkahti jostakin päähäni juuri vähän ennen tämän kirjoittamisen aloitusta ja päädyin ottamaan sen mukaan. Se tuntui kyllä vähän hassulta ja irralliselta, ehkä juuri sen takia, että ainakaan itse en juuri olekaan lukenut Lilystä, joka olisi ollut ihastunut johonkin toiseen ihmiseen ennen Jamesia. Lisäksi on vähän niinkin, että kauhean usein fiktiossa poika on se, joka on ihastunut saavuttamattomaan kohteeseen. Mutta kirjoitusvaiheessa aloin tykätä toiseen ihmiseen ihastuneesta Lilystä sen verran paljon, että olen kyllä iloinen, että juonenkäänne tuli mukaan tähän tarinaan!
Naxone, kiitos kovasti, olen iloinen että kommentoit :)
Arte, kiitoksia! Apua, nyt kun tulit maininneeksi, minähän todellakin olen aloittanut melkein kaikki luvut ihan samalla tavalla :D Ehkä se johtuu osittain siitäkin, että kaipaan lukujen alkuun jotain "kokoavaa" ja tuttua, joka auttaa itseäni pääsemään tämän tyyliin kiinni. Lisäksi täytyy myöntää, että kommenttisi jälkeen kävin katsastamassa myös jo kirjoitettujen tulevien lukujen alut, ja hmmm, mitähän tähän nyt sitten sanoisi.... :D Mutta yritän parantaa asian jossain vaiheessa! En nyt tiedä onko se samantyylinen alku niin paha asia, mutta kun se tulee tiedostamatta, vahingossa... Ja täytyy yrittää muistaa palauttaa naiskirja tarinaan vielä jossain välissä!
NeitiMusta, kiitos! Toivottavasti ruotsinkoe meni hyvin :)
akinnah, kiitoksia! :) Olen iloinen että kommentoit, vaikka käytännön syistäkin :D Ja hmm, täytyy myöntää että olen kyllä muistaakseni aikoinaan lukenut tuon I Know You Sleep With My Boyfriend, koska ainakin nimi on hurjan tuttu, mutta ficin sisältö on kyllä jo kadonnut totaalisesti päästäni, pitääkin käydä jossain vaiheessa kurkkaamassa, millainen se olikaan. Ja Lily minäkertojana on kyllä hauskaa kirjoitettavaa, pakko myöntää! :) Kauhean usein ficcejä tulee kirjoitettua miespuolinen hahmo minä-kertojana, ja eihän siinä mitään, mutta ehkä tyttökertojaan saa vähän eri tavalla sellaista hysteeristä sävyä silloin tällöin :D
Fantasy, kiitos paljon! :)
erikka, kiitoksia! :D
*
6. luku
Ruth istuu minua vastapäätä kirjaston pöydän takana ja tuijottaa. Ihan oikeasti, hänen kummallinen nenänsä on vähän kurtussa ja hänen otsansa myös, ja hänen silmissään on ihan tolkuttoman epäluuloinen katse. Hän näyttää siltä, kuin tietäisi, siis oikeasti tietäisi, siis siitä, että tuossa muutama viikko sitten minä jotenkin päädyin muuttumaan häneksi monijuomaliemellä ja suutelemaan hänen poikaystäväänsä.
Merlin, joskus minä haluaisin jättää Annen harhailemaan Kiellettyyn Metsään. Nyt siihen olisi itse asiassa aika monta syytä: ensinnäkin se, että Anne laittoi minut muuttumaan Ruthiksi. Okei, en yrittänyt kauheasti vastustella, mutta minä olen sentään rakastunut Justiniin, joten kuka edes voisi olettaa, että minä vastustelisin tosissani? Anne on kuitenkin minun ystäväni, joten hänen kuuluisi pitää tässä tilanteessa järki päässä, jos se nyt olisi hänelle fyysisesti mahdollista. Ei sillä, minulla oli ihan hauskaa Justinin kanssa, paitsi että minulta kesti viikko toipua sitä seuranneesta masennuksesta, kun tajusin, etten enää koskaan pääsisi suutelemaan Justinia. Ja lisäksi minulta kesti kaksi viikkoa, ennen kuin en enää ajatellut Justinin suutelemista kutakuinkin koko ajan, mukaan luettuna se, kun Megan päätti avautua Owenin ja hänen rakkauselämän yksityiskohdista, ja se oli jo aika hämmentävää.
Mutta nyt on kulunut jo neljä viikkoa. Minä en enää näe Justinin suutelemisesta joka yö unta. Minkä ihmeen takia Anne sitten kuvittelee, että on järkevä ajatus antaa Hannahin raahata minut kirjastoon, kun me molemmat hyvin tiedämme, että Ruth on siellä? Ai minkä takia me tiedämme? No, Hannah esitti sen asian kutakuinkin niin, että hänen täytyy mennä kirjastoon, koska Ruth on siellä ja tarvitsee kuulemma apua läksyissä, ja minun taas täytyi lähteä mukaan, koska Hannah tarvitsee apua omissa läksyissään. Ja Anne vain taputti minua selkään. Millaista ystävyyttä se muka on olevinaan?
Räpäytän silmiäni ja yritän vilkaista Ruthia tosi varovaisesti ja nopeasti loitsujen oppikirjan takaa. Hän tuijottaa minua edelleen. Nyt hän näyttää aika huolestuneelta, ja lisäksi hänen suupielensä jotenkin nykii. Ehkä hän on raivostumaisillaan. Ehkä hän aikoo heittää minua kirjalla. Ehkä minun pitäisi piiloutua pöydän alle. Tai syyttää Annea.
En kyllä yhtään tajua, miten hän on saanut tietää, tai miksei hän ole jo kironnut minua, jos hän kerran tietää. Tai ehkä hän on laskeskellut, että jos hän tappaa minut, hän joutuu Azkabaniin eikä voi viettää loppuelämäänsä Justinin kanssa. Tai sitten hän vain tajuaa, että oikeastaan hän on jo voittanut, koska hänellä kuitenkin on Justin ja hoikat jalkansa, jotka varmaan mahtuvat farkkujen tuumakokoon 26 tai jotain, ja minulla taas on Anne, Hannah ja Megan sekä takapuoli, jota en enää saa sopimaan viime kesänä ostettuihin farkkuihin. Anne koetti lohduttaa minua sanomalla, ettei tajua, miten minä mahduin niihin farkkuihin edes alun perin.
”Lily?”
Räpäytän silmiäni. Merlin, se on Ruth. Hän on avannut suunsa ja tuijottaa minua mietteliään näköisenä. Luultavasti hän pohtii, mitä kirousta käyttäisi.
”No?” minä kysyn. Ääneni on ehkä vähän outo, mutta on se kuitenkin urheaa. Haluan, että minut muistetaan urheana ihmisenä.
”Sinulla on, hmm…”, sanoo Ruth näyttäen siltä, ettei oikein osaa muodostaa lausetta (miten olisi ”esiinnyit minuna ja vehtasit poikaystäväni kanssa, haluaisitko päätyä neljään vai viiteen palaseen”?), ”…jotain nenässä.”
Aion juuri sanoa, että neljään, kiitos, kun hänen äänensä uppoaa tajuntaani. ”Mitä?”
”Ei aavistustakaan”, Ruth sanoo. ”Ei kun se taitaa olla kyllä mustetta. Se levisi juuri, kun koskit sitä.”
Siinä vaiheessa minä tajuan hierovani nenääni ja vedän sormeni pois. Okei, ne ovat mustat ja haisevat musteelta. Loistavaa. Nyt voimme sitten palata siihen oikeaan asiaan, siis kuinka Ruth aikoo tappaa minut.
”Ota nenäliina”, Ruth sanoo yllättävän ystävällisesti ja ojentaa minulle valkean lapun, joka ihan totta näyttää nenäliinalta. Tuijotan sitä vähän aikaa ja päätän sitten pyyhkiä nenäni, koska se tuntuu luontevimmalta toimintavaihtoehdolta juuri nyt.
Ruth hymyilee ystävällisesti ja laskee katseensa kirjoihinsa. Rypistän otsaani ja yritän päätellä, miten tässä tilanteessa nyt pitäisi toimia, ja sitten tajuan, että Ruth tosiaan tuijotti nenääni. Ei kasvojani, jotka haluaisi murskata, koska olen suudellut hänen poikaystäväänsä, vaan nenääni, jossa oli mustetahra, joka nyt on luultavasti levinnyt koko nenän kokoiseksi.
Vilkaisen Hannahia. Hän yrittää selvästi muistella, millaisessa mullassa piikkiösarvet mieluiten kasvavat. Ruthkin tuijottaa läksyjään. Okei, minä ilmeisesti jään henkiin.
”Taidan käydä vessassa”, minä sanon, ”tuota, pesemässä nenän.”
He nyökkäävät molemmat, ja Ruth mutisee jotain koiruohon lisäämisestä. Otan laukkuni ja päätän, etten tule takaisin.
Okei, yksi asia. Jos joskus satutte rakastumaan poikaan, joka sitten hommaa tyttöystävän ja juuttuu tähän kuin tehokkaalla pikaliimalla kuorrutettu takiainen, älkää viettäkö sen tyttöystävän kanssa liikaa aikaa. Se on ensinnäkin tosi tärkeää hengityksen kannalta. Minä kyllä tiedän, että aina puhutaan siitä, miten ihmiset rakastuvat ja sen rakkauden kohteen näkeminen salpaa hengen, tai sitten napakka isku vastaan, mutta saavuttamattoman rakkauden kohteen tyttöystävän vieressä istuminen tekee sen homman ihan yhtä tehokkaasti. En ole vielä keksinyt mitään fyysistä selitystä sille, paitsi että ehkä koko kehoni hylkii sitä tietoa, että Ruthilla on Justin ja minulla ei ole. Tai sitten olen vaan niin kateellinen, etten saa henkeä.
Toisekseen Ruthin seurassa oleminen johtaa siihen, että minun aivoni eivät yksinkertaisesti kykene yhtään mihinkään muuhun kuin pohtimaan sitä, miten ihmeessä tässä kävi näin. Tiedän kyllä, että viiden vuoden kuluessa olisi ollut ihan fiksua löytää jo jonkinlainen ratkaisu, mutta ehkä minä vain olen vähän hidas. Minä en vaan ihan oikeasti tajua. Kolmas syy Ruthin välttelemiseen on se, että aina hänen lähellään vertailen itseäni jatkuvasti häneen. Siitä huolimatta, että Ruth on pienempi ja laihempi ja laulaa paremmin eikä käytä muodonmuutoslientä epämääräisiin tarkoituksiin, minulla on kuitenkin kivempi nenä.
Tai kai rakastuminen on loppujen lopuksi kiinni jostain muusta kuin nenistä ja niiden koosta. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, minkä takia pidän Justinista. Ehkä Justinkaan ei tiedä, minkä takia tykkää Ruthista. Tai ehkä maailma vaan on epäreilu, ja niin kuin vesivarannot, se epäreiluuskin on jakaantunut epätasaisesti ja osunut minun niskaani.
Hei, maailmankaikkeuden syyttäminen oli kyllä hyvä idea! Senhän todistaa jo sekin, että kaikki tekevät niin. Ikävämpi puoli on vaan se, että maailmankaikkeus ei oikein vastaa syytöksiin, joten kun lopulta pääsen sinne vessaan saakka ja tajuan, että puolet naamastani tosiaan on peittynyt musteeseen, jonka olen itse hinkannut siihen Ruthin ystävällisesti antamalla nenäliinalla, olen vaan entistä turhautuneempi.
Sitten vessan hanasta ei tulekaan vettä. Murjottava Myrtti on luultavasti tukkinut putken. Potkaisen seinää, satutan varpaani ja lähden puoliksi mustan naamani kanssa oleskeluhuoneeseen. Onneksi siellä ei ole muita kuin James ja Sirius, jotka pelaavat velhonshakkia, Peter, joka katsoo peliä ja tökkii nappuloita, kun ne yrittävät lopettaa pelin heittäytymällä makaamaan, ja Remus, joka tekee läksyjä eikä edes räpäytä silmiään, kun Siriuksen tuoli kaatuu ja Sirius päätyy pyyhkäisemään koko pelin pöydältä.
No, tuokin oli luultavasti maailmankaikkeuden vika. Ehkä maapallo oli kallellaan tai jotain. Se myös selittäisi sen, minkä takia minua huimaa. Tai ehkä se johtuu musteesta, joka kuitenkin on vähän turhan lähellä hengityselimiäni ja jossa on pakko olla jotain epämääräisiä aineita.
*
Sitä minä vaan inhoan maailmankaikkeudessa, että kaikki asiat tapahtuvat aina joko samaan aikaan tai peräkkäin.
Niin kuin nyt vaikka se, että ensin ei oikein tapahdu mitään, ja sitä jatkuu peräkkäin vaikka kuinka kauan. Justin seurustelee Ruthin kanssa, minä kasvan noin kymmenen senttiä, kaadan kerran vahingossa paisutusliemen päälleni taikajuomien tunnilla, ja siinä menee viisi vuotta. Ja sitten yhtenä syksynä, parin kuukauden sisällä, minä tajuan, ettei James ole ihan älyttömän ärsyttävä, päädyn suutelemaan häntä, yritän selvitä siitä henkisesti (ette varmaan ole huomanneet, mutta minun aivoillani on joskus vähän vaikeuksia käsitellä asioita yksinkertaisesti ja nopeasti), päädyn suutelemaan Justinia, yritän selvitä siitä henkisesti (siis lähinnä niistä unista ja jatkuvasta halusta lyödä jotain kovaa, koska vaan turhauttaa olla suutelematta häntä) ja sitten on vielä joulutanssiaiset.
Okei, niihin on vielä vähän aikaa. Nyt on marraskuun puoliväli, joten aikaa on vielä reilu kuukausi. Ongelma on vaan siinä, että ikävä kyllä ajanlasku ei toimi mitenkään loogisesti. Voisi kuvitella, että minuutit ovat aina samanpituisia, mutta eivät ne kyllä ole. Niin kuin esimerkiksi kesäisin aika menee yleensä kauhean nopeasti, ja silti minä en yleensä tee suunnitelmia kuin korkeintaan viikkoa etukäteen. Ja sitten taas joskus aika kestää ihan järjettömän kauan, kuten esimerkiksi silloin, kun yritin pyytää Justinia siirtämään vasenta jalkaansa, joka sattui olemaan reppuni hihnan päällä, mutta Justin oli kääntynyt toiseen suuntaan luultavasti tähyilläkseen Ruthia. Kun olin seisonut elämäni pisimmät viisi sekuntia tuijottamassa hänen selkäänsä, tajusin, etten saisi mitään sanottua, jätin repun siihen ja hain sen myöhemmin illalla. Siihen mennessä se oli jotenkin valunut sohvan alle, enkä minä todellakaan edes halunnut tietää, mitä se oli joutunut todistamaan.
Ja sisäoppilaitoksessa aika menee vielä ihan eri tavalla kuin missään muualla. Varsinkin sisäoppilaitoksessa silloin, kun ulkopuolisessa maailmassa on alkamassa sota. Se on varmaan myös joku henkinen selviytymiskikka, mutta minusta ihan totta tuntuu, että tänä vuonna joulutanssiaisista hössöttäminen alkoi aiemmin kuin koskaan ennen. Olen aika varma, että Hannah mainitsi ne jo syyskuussa, mutta se saattaa tietysti olla vain kuvittelua. Joka tapauksessa marraskuun puolessa välissä niiltä ei vaan voi enää välttyä.
Eniten vihaan sitä, että tanssiaisiin pitää löytää pari. Neljännellä luokalla en viitsinyt vaivautua ollenkaan. Toisaalta Megan olikin silloin meistä ainoa, joka ylipäänsä meni sinne. Minä, Anne ja Hannah istuimme tähtitornissa juomassa Hannahin äidin lähettämää kermakaljaa, joka oli kaiketi ollut vähän liian kauan aikaa komerossa, koska meillä oli yllättävän hauskaa ottaen huomioon sen, kuinka kylmä lattia oli. Hannah sai siitä illasta virtsatulehduksen eikä ole sen jälkeen suostunut juomaan kermakaljaa.
Viidennellä luokalla menin tanssiaisiin Remuksen kanssa. Me olimme molemmat valvojaoppilaita, joten meidän oli oikeastaan pakkokin mennä sinne jo ikään kuin viran puolesta, ja kun me kerran kokouksessa puhuimme siitä, miten inhottava koko juttu oli, me vain tajusimme, että voisimme välttää parin etsinnän menemällä sinne yhdessä.
Ikävä kyllä se tapaus päättyi niin, että James järkyttyi ja joi vähän liikaa ja olisi halunnut tapella Remuksen kanssa, mutta se tappeleminen ei oikein onnistunut, koska minä muistaakseni haukuin häntä mahdollisimman kovaäänisesti riidanhaluiseksi ääliöksi ja se vei vähän hänen muutenkin hataraa keskittymiskykyään. Lisäksi sitten, kun hän lopultakin yritti lyödä Remusta, Sirius oli jo ehtinyt paikalle ja hyppäsi heidän väliinsä niin, että James päätyikin lyömään Siriusta. Siriuksen nenästä alkoi vuotaa verta, ja Sirius ryhtyi huutamaan jotain Remuksen syyttömyydestä ja Jamesin ääliömäisyydestä ja uusista kengistään, ja Peter tuli siihen kysymään, pitäisikö hänen hakea Dumbledore tai joku muu, jolla olisi aivot päässä, ja siinä vaiheessa minä häivyin.
Kuudennella luokalla minä menin tanssiaisiin Bob Harperin kanssa. Hannah oli silloin ihastunut Bobiin, vaikka en kyllä tajua miksi, ja koska hän oli jo luvannut mennä tanssiaisiin Thomasin kanssa, hän pakotti minut pyytämään Bobia sinne, jotta me kaikki voisimme luontevasti liikkua samassa porukassa eikä Thomas tulisi mustasukkaiseksi. Loppujen lopuksi Thomas roikkui koko illan kiinni yhdessä vuotta vanhemmassa korpinkynsitytössä ja Hannah ja Bob katosivat vessaan, joten minä tanssin yhden tanssin Kuhnusarvion kanssa ja menin sen jälkeen turvallisesti seinän viereen istumaan.
Ja nyt se on edessä taas. Siis parin etsiminen. Voisin tietysti pyytää Remusta, mutta vaikka James on nykyään löytänyt sen jonkun kadonneen ruuvin päästään, minä en oikein viitsisi ottaa sitä riskiä, että se katoaa taas. Sitä paitsi Siriuksen ja Remuksen välit näyttävät muutenkin nykyään jotenkin kireiltä, ja jos James päätyisi lyömään Remusta, minä luulen, ettei tilanne ainakaan paranisi.
”Mikset pyydä Jamesia?” Anne kysyi, kun valitin asiasta hänelle.
”Jamesia?” minä kysyin, koska hyvänen aika kyllähän Annen pitäisi tietää vähän paremmin.
”Jep”, Anne sanoi niin kuin ei muka tajuaisi.
”Miksi ihmeessä?”
”Miksi ei?” Anne kysyi.
Avasin suuni ja pysähdyin vain hetkeksi miettimään, mistä päästä aloittaisin perusteluni, ja sitten tajusin, että mitään päätä ei ollutkaan. Ihan oikeasti. Minun pääni oli ihan tyhjä.
Tietenkään minä en voi pyytää Jamesia tanssiaisiin. Se on ihan mahdotonta. En vaan millään muista, miksi.
”Tuota”, minä sanoin, koska se on kuitenkin ihan hyvä aloitus suurin piirtein mille tahansa lauseelle lukuun ottamatta lauseita ”minä rakastan sinua” ja ”sinun pitäisi vähän laihduttaa”, mutta jälkimmäiselle nyt ei edes ole keksitty hyvää aloitusta, ”miksi ihmeessä minä haluaisin rohkaista Jamesia?”
”Miten niin rohkaista?” Anne kysyi, kaatoi kynsilakkaa tyynylleen, puhdisti sen ja jatkoi kynsiensä lakkaamista.
”Siis jos minä pyytäisin häntä”, sanoin yrittäen saada ajatuksiani kiinni (ne vaan joskus ovat niin mahdottoman nopeita, etteivät ne oikein edes ehdi näkyä päässäni, ennen kuin ovat kadonneet lopullisesti), ”siis tanssiaisiin, eikö se olisi rohkaisemista? Siis sen suhteen, että minä joskus saattaisin pitää hänestä?”
Anne kohautti harteitaan.
”Mitä minä siis en tee”, minä jatkoin, ”ja sen takia se olisi kauhean tyhmää. Hänen pyytämisensä siis. Vähän kuin Justin pyytäisi minua – ”
Voi Merlin. Se ajatus oli liian hyvä, paitsi että Justinin ajatteleminen ei yleisesti ottaen ole kovin miellyttävää, koska minun vatsaani tai aivojani tai jotain alkaa kiristää. Se on se onneton rakastuminen. Ravistelin ajatuksen pois päästäni ja yritin saada tilalle jotain muita.
”Enkä minä tietenkään haluakaan mennä Jamesin kanssa sinne”, lisäsin.
Anne katseli kynsiään. Ne olivat aika punaiset, paitsi yksi, joka oli musta. ”Ai?”
”Siis hän on ihan mukava”, minä sanoin, koska onhan se totta. James on kyllä ihan mukava. Varsinkin partioidessa, kun hänen ei tarvitse kommunikoida kavereidensa tai ylipäänsä kenenkään muun kuin minun kanssa, ja hän muutenkin ottaa asiat vähän vakavammin ja rauhallisemmin eikä ylipäänsä ärsytä minua niin paljon kuin aikoinaan. Ja viime aikoina minä olen alkanut vähän unohtaa, että ylipäänsä joskus inhosin häntä. Ja hänellä on kohtalaisen hyvä huumorintaju silloin tällöin. ”Mutta me olemme kuitenkin pelkästään kavereita ja sillä selvä.”
”Tiedän”, Anne sanoi, ”mutta miten se liittyy joulutanssiaisiin?”
Minä räpäytin silmiäni. ”Siis mikä?”
”Vai oliko sinulla sitten suhde Remuksen kanssa, kun te menitte tanssiaisiin yhdessä?” Anne kysyi. ”Tai Bob Harperin kanssa? Vaikka Hannah tykkäsi hänestä? Pitäisikö minun kertoa tämä Hannahille? Lily!”
”Ei missään tapauksessa”, minä sanoin nopeasti, ”mutta siis, Jamesin kanssa se on ihan eri asia ja – ”
Hetkinen. Tuo ei ollut ehkä kovin fiksusti sanottu.
Ja minkä ihmeen takia se on tosiaan eri asia Jamesin kanssa? Ehkä se johtuu siitä suudelmasta, mutta toisaalta siitä on jo kaksi kuukautta enkä minä oikeastaan enää edes ajattele sitä. Se oli kuitenkin vain yksi suudelma. Ja silloin tällöin minulla on ollut vähän sellainen olo, että se voisi toistuakin, mutta aina sellaisessa tilanteessa yksinkertaisesti joko karkaan paikalta tai alan puhua koulusta tai astun Jamesin varpaille, jolloin hän kiroaa ja muuttuu punaiseksi, eikä minun enää edes tee mieli suudella häntä. Joten se asia on todellakin hoidossa.
”Miksi se on eri asia Jamesin kanssa?” Anne kysyi kuulostaen vähän hajamieliseltä.
”Ei aavistustakaan”, minä sanoin. ”Kenen kanssa sinä aiot mennä?”
Anne kohautti olkapäitään. En oikein tiedä, mihin sen oli tarkoitus vastata, mutta ehkä se kuvasi hänen yleistä asennettaan. Tai siis, Anne on yleensä kyllä ihan aktiivinen, sellaisella seinille hyppivällä tavalla, mutta tällä kertaa olin ihan tyytyväinen, ettei hän jatkanut Jamesista puhumista.
”Ajattelin ehkä kysyä Harrya”, Anne sanoi.
”Harrya?” Siis lihamureke-Harrya? Miksi ihmeessä? ”Miksi?”
”Koska jonkun kanssa sinne on mentävä. Ja tässä linnassa on ainoastaan kuusitoista meidän ikäistä poikaa, ja niistä pitää laskea pois ainakin James, koska hän ei suostuisi, Thomas, koska Hannah joko suuttuisi tai alkaisi puhua siitä, miten ärsyttävän ailahteleva Thomas on, ja Justin, koska sekä sinä että Ruth tappaisitte minut ja sitten minun olisi pakko tappaa itseni. Ei millään pahalla, mutta Justin ei ole kovin mielenkiintoinen. Joten minulla on vain kolmetoista vaihtoehtoa plus nuoremmat, joista pitää laskea pois Owen. Mitä vaihtoehtoja minulla on?”
”Ne kolmetoista ja kaikki nuoremmat paitsi Owen.”
”Harry on ihan kiva”, Anne sanoi, ”ja sitä paitsi minä olen aika varma, että hän on jo unohtanut sen lihamurekejutun.”
Minä olen aika varma, että Harry ei unohda sitä vielä vanhainkodissakaan, mutta ehkä sitä ei nyt ole tarpeen kertoa Annelle. Minä sitä paitsi luulen, että Annella on oikeasti huono omatunto siitä asiasta. Hän ei vain ole kovin hyvä osoittamaan sellaisia tunteita.
”No entäs Sirius?”
”Mitä Siriuksesta?”
”Sinne tanssiaisiin”, minä sanoin. ”Silloin yhdellä tunnilla McGarmiwa kysyi sinulta kysymyksen ja sinä vastasit – ”
”Siriuksen nimellä, tiedetään”, Anne tokaisi, ”ja minä olen jo sanonut, ettei se tarkoittanut yhtään mitään. Minusta ja Siriuksesta ei tule paria, Lily. Voisin kyllä ottaa hänen vatsansa, mutta sitten se pitäisi erottaa hänen muista osistaan, ja kyllä minä tarvitsen niitä muita osiakin joskus.”
Minä vilkaisin nopeasti kelloa. Hyvä, päivälliseen oli vielä kolme tuntia aikaa. Ruokahaluni ehtisi palata ennen sitä.
”Entäs Remus?” minä kysyin.
”Ei puhu Siriukselle”, Anne vastasi.
”Ei kun tanssipariksi.”
”Minä en tajua, miksi hän murjottaa. Heidät pitäisi lukita luutakomeroon tai jotain. Ehkä he tajuaisivat olevansa ystäviä ja alkaisivat taas puhua toisilleen. Etkö sinä voisi kysyä Jamesilta, mistä he riitelevät?”
”Eivät he riitele. He vain – ”
”Eivät katso toisiaan silmiin. Tiedetään.”
”Minkä takia minun pitäisi kysyä sitä Jamesilta?” minä tokaisin. ”Mikset kysy itse?”
”Koska minä en vietä hänen kanssaan pitkiä iltoja kävelemällä kahdestaan käytävällä”, Anne sanoi.
Ehkä tämän takia Annen suhteet eivät kestä. Hän vain yksinkertaisesti sanoo joskus juuri ne asiat, jotka ovat ehdottoman järkeviä ja joita toinen ei ehdottomasti halua kuulla. Se on aika hankala juttu. Toinen on taipumus heitellä ruokaa.
Ja sitten on vielä se juttu, että jollain kummallisella tavalla Anne on aika taitava. En tiedä, tajuaako hän sitä, mutta hän saa asiat tapahtumaan, niin kuin hän haluaa, eikä hänen välttämättä edes tarvitse haluta. Tai siis, on ihan totta, että minä vietän iltoja kävelemällä kahdestaan Jamesin kanssa käytäviä pitkin, ja sattumalta tämä ilta sattuu olemaan sellainen, ja nyt minä en voi miettiä mitään muuta kuin sitä, minkä ihmeen takia Sirius ja Remus eivät puhu toisilleen. Tietysti se on tavallaan helpotus, koska muuten minä luultavasti miettisin joko joulutanssiaisia tai Justinia, ja minä saan molemmista aiheista päänsärkyä. Inhoan kuitenkin sitä, etten osaa päättää, pitäisikö minun kysyä Jamesilta vai ei.
Onneksi James ei tajua mitään. Hän vain kävelee eteenpäin, sanoo silloin tällöin jotain yhdentekevää koulusta tai lentävistä taloista tai puhelinkopeista, joista hän ei muuten tiedä mitään. Hän kuvittelee, että ne on tarkoitettu rauhalliseksi paikaksi yli-innokkaille pareille kevätaikaan ja että niiden keksijä on Englannin hallitus, joka haluaa lisää veronmaksajia. En vaan tajua, miten hän on keksinyt sen veronmaksajajutun, koska minun käsittääkseni hän kuvittelee edelleen, että verot ovat jotain, jota maksetaan sen mukaan, kuinka usein käydään kansallispuistoissa.
”Sano nyt”, James sanoo.
Hetkinen. ”Mitä ihmettä?”
Hän kohauttaa olkapäitään. ”Sinä mietit jotain. Sano se ääneen tai mieti koko loppuilta, ihan sama minulle, mutta olisit luultavasti hauskempaa seuraa, jos kakaisisit sen ulos ajoissa.”
”En minä mieti mitään”, minä sanon. ”Tai siis totta kai jotain, ei minun pääni ole mitenkään tyhmä, mutta en mitään sellaista.”
”Millaista?”
”En minkäänlaista. Tai siis… mistä sinä arvasit?”
James kohauttaa olkapäitään. ”Luen ajatuksia.”
”Mitä?”
”Jep. Ja lisäksi kysyin viisi minuuttia sitten, pitäisikö meidän tarkastaa tähtitorni seuraavaksi, ja sinä vastasit, että Megan ei halua lampaita.”
”Ai. Anteeksi. Tarkastimmeko me sen tähtitornin?”
”Joo.”
James vaikenee. Minä yritän keksiä jotain tosi älykästä, joka saa hänen ajatuksensa harhautettua, mutta tietenkään en keksi mitään. Tai ehkä hän unohtaa joka tapauksessa, mistä me puhuimme. Jamesin keskittymiskyky ei kuitenkaan ole mitenkään järkyttävän suuri.
”Niin, se asia.”
Hitto.
”Tuota noin”, minä sanon, ”Anne mietti… tai siis minäkin mietin… minkä takia… tai siis, mikä ihme Siriusta ja Remusta vaivaa?”
Odotan, että James kommentoisi jotenkin tökeröä kysymystäni, mutta hän ei sitten sanokaan siitä mitään, vaan pysähtyy äkkiä ja hieroo ohimoitaan, niin kuin hänen päänsä olisi vaarassa purkautua tai jotain. Hän istuutuu alas penkille, ja hetken kuluttua istun hänen viereensä. Voisin tietysti muistuttaa, että meidän pitäisi vielä partioida, mutta koska minulla ei ole aavistustakaan, mitkä paikat me olemme jo tarkastaneet, huomauttaminen tuntuu vähän typerältä.
”Ei aavistustakaan”, James sanoo hetken kuluttua. ”Tai siis, he… Sirius tavallaan mokasi… mutta kyllä he minun käsittääkseni selvittivät sen. Ja he olivat sen jälkeen jopa vähän aikaa hyvissä väleissä. Tosi hyvissä. Minä ja Peter aloimme jo miettiä, salaavatko he meiltä jotain, niin kuin jonkun luihuisille tehdyn tempun tai jotain vastaavaa. Mutta sitten he lopettivat toisilleen puhumisen melkein kokonaan. Minä en tajua…”
”Ai”, minä sanon ja tahtoisin lyödä itseäni päähän, koska en osaa sanoa mitään hienompaa.
”Tiedän”, James sanoo. ”Se on tyhmää. Enkä minä edes voi tehdä mitään, kun kumpikaan ei suostu kertomaan minulle, mistä on kysymys.”
”Ehkä se selviää”, minä sanon kömpelösti.
”Ovatko sinun kaverisi ikinä tällaisia?” James kysyy kuulostaen oikeasti siltä, että hän varmaan räjähtää jossain vaiheessa. Toivon vaan, etteivät Sirius ja Remus tai Peter tai kukaan sivullinen loukkaannu kovin pahasti. ”Niin… outoja?”
”Outoja? Totta kai. Mutta eivät ehkä tuolla tavalla… ei ainakaan kuulosta tutulta. Ja minä oikeastaan tunnen Annen paljon paremmin kuin Hannahin ja Meganin. Tai en ehkä paljon paremmin, mutta vähän paremmin. Tai jotain.”
James kohauttaa olkapäitään. ”No, Megan seurustelee. Minä tuskin näen häntä ilman Owenia, joten sinäkään et varmaan kauheasti. Ehkä on ihan hyvä, ettei kenelläkään meistä ole mitään tuollaista.”
”Eikö teillä – ?”
”No, minun pääni on ikävä kyllä varattu”, James sanoo ja naurahtaa vähän kuivasti. Minun tekisi mieli kysyä lisää, mutta hän tuijottaa minua jotenkin kummallisesti silmäkulmastaan ja hänen suupielensä vääntyy tavalla, jonka minä kyllä tunnen. Olen joskus katsonut peiliin sen jälkeen, kun olen juuri nähnyt Justinin ja Ruthin yhdessä. ”Siriuksella on kai välillä ollut jotain juttua jonkun tytön kanssa, mutta jotenkin se aina tuntuu loppuvan alkuunsa. Viimeksi minä luulin, että hän oli kiinnostunut Annesta, ja hän puhui itsekin jotain siihen sävyyn, mutta sitten tuli kaikki tämä Remus-draama, eikä hän enää oikein sano mitään, kun minä mainitsen Annen. Tai kenenkään muun tytön.”
”Ja Remus ei kai seurustele”, James jatkaa oltuaan hetken hiljaa. ”Me yritimme aikoinaan kiusata häntä tytöistä, mutta hän ei oikein reagoinut siihen. Ja sen jälkeen, kun hän oli viidennellä luokalla sinun kanssasi joulutanssiaisissa ja se päättyi siihen, että minä yritin lyödä häntä, hän ei ole oikein kai edes maininnut ketään tyttöä.” Hän naurahtaa kuivasti. ”Eli toisin sanoen jos Remus jää yksin, se on minun vikani, koska aiheutin hänelle traumoja sillä tappelujutulla.”
”Eikä”, minä sanon nopeasti, ”sinä vain suutuit…”
”Sinä et suhtautunut siihen ihan yhtä ymmärtäväisesti silloin”, hän virnistää.
”No, sinä olit hitonmoinen ääliö. Mutta kyllä Remus tietää sen.”
James hymyilee vinosti. ”Peteristä minä en ole ihan varma. Me emme kauheasti ylipäänsä puhu tytöistä. Tai minä tietysti aikoinaan puhuin sinusta, mutta sitten jotenkin väsyin siihen. Siis puhumiseen. Siis se oli ihan kivaa alun perin, mutta eivät he oikein osanneet sanoa mitään fiksua koskaan, eikä tietenkään ollut mitään hyvää sanottavaakaan, ja viisi vuotta nyt yksinkertaisesti on vähän liikaa.”
Minä nyökkään. Kuulostaa ahdistavan tutulta.
James kohauttaa olkapäitään. ”Minusta kyllä tuntuu, että Peter tykkää jostakusta. Mutta me pystymme vain rajalliseen määrään vakavaa keskustelua. Sitten jollakin räjähtää pää ja meidän pitää lähteä Tylyahoon tai jotain. Ja viime aikoina meidän vakavan keskustelun kiintiömme on aika lailla kulunut Siriukseen ja Remukseen.”
”Sinä puhut parhaillaan aika vakavasti”, minä huomautan.
Jamesin otsa rypistyy, kun hän hymyilee jotenkin puolinaisesti. ”Tämä on eri asia. Sinä olet eri asia kuin he. Me teemme jotain mieluummin kuin puhumme.”
Kumma kyllä, se kuulostaa aika loogiselta. Minun on joka tapauksessa vaikea kuvitella Sirius, Peter, James ja Remus istumassa kädet ristillä sängyillään (tai makaamassa poikittain jonkun toisen sängyllä ja heittämässä suklaapapereita ympäriinsä, niin kuin meillä yleensä tehdään) ja keskustelemassa vakavia. Peter ei vaikuta siltä, että haluaisi kauheasti paljastaa mitään syvällistä itsestään, Remus luultavasti mieluummin lukisi jotain kirjaa ja Sirius taas on sitä tyyppiä, joka ottaisi luudan ja lentäisi päin tiiliseinää ja sitten asia olisi käsitelty.
”Entä sinä?”
Räpäytän silmiäni. James on kääntynyt minuun päin sen verran, että näkee minut molemmilla silmillään, ja jotenkin tajuan, että hänen naamansa on tosiaan aika lähellä. Hänen otsansa on edelleen mietteliäästi vähän lommolla, ja hänen mustat hiuksensa sojottavat otsalta moneen suuntaan. Lisäksi hän näyttää siltä, että odottaa minun sanovan jotain.
”Mitä?” minä kysyn.
”Entä sinä?” hän kysyy ja näyttää äkkiä siltä, kuin olisi tosi hermostunut. Tai istuisi muurahaiskeon päällä ilman housuja. Se on varmaan näköharha. Sitten hän puree huultaan, ja se ainakin näyttää ihan aidolta hermostuksen merkiltä. ”Ihastumisesta… tai kiinnostumisesta… tai onko sinulla, tai siis, oletko sinä nyt kiinnostunut jostain?”
Mitä?
Voi Merlin. Ei Jamesin kuulu kysyä tuollaista. Tai minun pitäisi seisoa ainakin parin metrin päässä hänestä, ja meidän välissämme saisi mieluiten olla vaikka lasiseinä tai muutama. Hänen naamansa alkaa muuttua punaisemmaksi ja näen selvästi, miten hän nielaisee. Voi luoja. Merlin. Kuka tahansa. Mitä hittoa minun on tarkoitus vastata? Totuus? Ei ikinä.
”Tuota”, minä sanon ja ääneni vähän särähtää. Se johtuu varmaan ihan vaan siitä, että suuni on älyttömän kuiva. Nuolaisen huuliani. Jamesin katse valuu hetkeksi niihin, mutta palaa nopeasti silmiini, kun rykäisen ehkä turhan lujaa. ”Tuota. Se on vähän mutkikkaampi juttu… tarina…”
”Meillä on vielä puoli tuntia partiointiaikaa jäljellä”, James sanoo kuulostaen edelleen hermostuneelta. No, hänen sietääkin olla, koska minusta tuntuu, että kutakuinkin pyörryn kohta.
Nielaisen. Se ei oikein auta. Kurkkuni tuntuu ihan mielettömän kuivalta.
Minä en yksinkertaisesti PYSTY kertomaan Jamesille Justinista.
Ja eikös se sitä paitsi ole jonkun kirjoittamattoman säännön vastaista? Aika moraalitonta? Jotain sellaista, mitä Anne tekisi ja minä paheksuisin syvästi? Siis ei voi missään tapauksessa olla normaalia, että joku kertoisi jollekin, joka tykkää siitä ensin mainitusta henkilöstä, että se ensin mainittu henkilö on toivottomasti rakastunut johonkin kolmanteen henkilöön. Ja se olisi sitä paitsi ihan tolkuttoman masentavaa kaikkien kannalta. Paitsi sen kolmannen henkilön, joka sattuu olemaan onnellisesti kihloissa eikä tiedä yhtään, miten surullisessa tarinassa on mukana.
”Minä ehkä”, sanon tosi älykkäästi ja yritän laittaa aivoni pois päältä, mutta se ei toimi. Sitten tajuan, että jo sekin helpottaa, etten katso Jamesia silmiin. Itse asiassa se helpottaa tosi paljon. ”Siis minä ehkä, hmm, ehkä pidän jostain.”
James räpäyttää silmiään.
”En sinusta”, minä sanon, ”tai siis, totta kai minä pidän sinusta, tai siis, et ole läheskään niin ärsyttävä kuin voisit olla, ja sitä paitsi minä näköjään kerron sinulle tätä, enkä edes tajua miksi, mutta siis minä pidän, siis PIDÄN yhdestä toisesta, hmm, ihmisestä.”
Voi Merlin. Antakaa minun nyt valua jonnekin. Vaikka linnan perustusten väliin.
”Ou”, James sanoo. Hänen äänensä kuulostaa aika tyhjältä.
”Siitä ei ikinä tule mitään”, minä sanon nopeasti, niin kuin yrittäisin kovasti ilahduttaa Jamesia. Tai ehkä tosiaan yritän. ”Se tyyppi tavallaan, hmmm, seurustelee jonkun muun kanssa. Vakavasti.”
”Ai”, James sanoo ja nielaisee tuijottaen vähän aikaa lattiaa, ennen kuin huokaisee syvään. ”Senkö takia sinä et pidä Ruthista?”
Siis mitä?
”Mitä?” minä tokaisen.
”Ruthista”, James toistaa ja kääntyy katsomaan minua. Hän näyttää aika surulliselta. En oikein osaa sanoa, kumman puolesta. ”Sinä olet ihastunut Justiniin, vai mitä?”
”Mistä hitosta sinä tiesit?” minä ähkäisen. En tiedä, pitäisikö minun lyödä Jamesia tai jotain. Tai kysyä, miten hän on onnistunut lukemaan minun mieltäni ja voisiko hän opettaa minuakin. Onneksi olen niin järkyttynyt, etten oikein osaa tehdä mitään. ”Vai olenko minä muka niin läpinäkyvä?”
James pudistelee nopeasti päätään. ”Et kai. Minä vain… no, minä olen käyttänyt viimeiset vuodet aika tarkkaan tuijottamalla sinua. Minä en ikinä oikein ajatellut sitä noin, tai siis, en voinut kuvitella, että sinä olisit tosissasi kiinnostunut jostain… niin kauan… ajattelin, että se oli jotain muuta… mutta jos sinä kerran, hmm, pidät jostain, sen on kai pakko olla Justin.”
”Voi luoja”, minä tokaisen.
”Niinpä”, James sanoo. ”Minä olen siis oikeassa?”
Minä nyökkään. Se tuntuu kaikkein helpoimmalta asialta, joka tässä keskustelussa on tapahtunut pitkään aikaan.
Siis miten ihmeessä hän tiesi? Ja minkä takia minulla ei ole tämän pakokauhuisempi olo? Tai siis, minulla on kyllä pakokauhuinen olo, mutta haluaisin juosta lähinnä kylpyhuoneeseen ja lukkiutua sinne sen sijaan, että haluaisin juosta järveen ja hukuttautua tai syöttää itseni sille lonkerohirviölle.
Me istumme aika pitkään hiljaa. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä James tekee, koska en uskalla katsoa häneen päin, mutta itse ainakin yritän kerätä ajatusteni rippeitä. Kun se ei onnistu, yritän miettiä, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä tai sanoa. Sekin tökkii, joten keskityn hengittämiseen.
Lopulta James naurahtaa lyhyesti. Ääni kuulostaa tosi kummalliselta kaikessa siinä hiljaisuudessa.
”Mitä?” minä mutisen.
”Me olemme ikään kuin samassa veneessä”, James tokaisee. ”Minä pidän sinusta. Sinä pidät Justinista. Kumpikaan ei saa mitä haluaa.”
”Tiedän”, minä sanon. ”Anteeksi.”
”Merlin”, James sanoo.
Ja sitten kuuluu lisää hiljaisuutta. Minä keskityn hengittämiseen ja kengänkärkiini ja jossain vaiheessa minusta alkaa tuntua, ettei minun tarvitse enää edes lukkiutua kylpyhuoneeseen. Suihku ja parin kuukauden yöunet saattaisi riittää. James yskähtää aina välillä, niin kuin aikoisi sanoa jotain, mutta ei sitten sanokaan mitään, ja lopulta hiljaisuus rikkoutuu vasta paljon myöhemmin, kun jostain kuuluu hyvin epämääräinen kolahdus.
”Joku kolmasluokkalainen”, James arvelee. Hänen äänensä on vähän käheä.
”Tuo kuulosti pahalta”, minä sanon. ”Mennäänkö katsomaan?”
”McGarmiwa piti heille vähän aikaa sitten oppitunnin varovaisuudesta”, James sanoo. ”Jos nuo eivät kuunnelleet, omapahan on ongelmansa.”
Minä olen aika varma, että tuo näkökulma on tosi epäjohtajaoppilasmainen ja luultavasti kielletty, mutta jotenkin se nyt kuulostaa äärettömän loogiselta. Ja jos katsotaan totuutta silmiin, ihan rehellisesti ja silmää räpäyttämättä, onhan minulla omiakin ongelmia.
-
Ihanaa et on tullu uus luku :D Mä tykkäsin.
Tosi sulosta, et Lily ja James keskusteli :D Varsinki ku James tiesi, että Lily tykkää Justinista :D
Minä olen aika varma, että tuo näkökulma on tosi epäjohtajaoppilasmainen ja luultavasti kielletty, mutta jotenkin se nyt kuulostaa äärettömän loogiselta. Ja jos katsotaan totuutta silmiin, ihan rehellisesti ja silmää räpäyttämättä, onhan minulla omiakin ongelmia.
:D
NeitiMusta. ♥
-
Jes, jatkoo! Oon joka päivä käyny kurkkaamassa onko sitä tullu, ja nyt sitten on :) Ja oli odotuksen arvonenkin. Ois ollu tosi kiinnostavaa jos Ruth ois saanu tietää et Lily on esiintyny sinä, mut mistä se ois saanu tietää. Jamesta kävi todellakin sääliks kun Lily kerto (tai ei oikeestaan kertonu) et se on ihastunu Justiniin. Ei välttämättä mikään paras juttu mitä haluaa kuulla ihastukseltaan.
”Me olemme ikään kuin samassa veneessä”, James tokaisee. ”Minä pidän sinusta. Sinä pidät Justinista. Kumpikaan ei saa mitä haluaa.”
”Tiedän”, minä sanon. ”Anteeksi.”
:(
Jaa että tanssiaiset tulossa? Olis kyllä ehdottomasti hyvä et Lily ja James menis yhessä!
-
Ihanaa, että on tullut uusi luku.
Luku oli todella mielenkiintoinen, hyvä ja ihana. Tykkäsin Lilyn ja Jamesin keskusteluista. James on hyvä päättelemään asioita. Musta Lilyn pitäisi pyytä Jamesia tanssiaisiin. :>
Ikävä kyllä se tapaus päättyi niin, että James järkyttyi ja joi vähän liikaa ja olisi halunnut tapella Remuksen kanssa, mutta se tappeleminen ei oikein onnistunut, koska minä muistaakseni haukuin häntä mahdollisimman kovaäänisesti riidanhaluiseksi ääliöksi ja se vei vähän hänen muutenkin hataraa keskittymiskykyään. Lisäksi sitten, kun hän lopultakin yritti lyödä Remusta, Sirius oli jo ehtinyt paikalle ja hyppäsi heidän väliinsä niin, että James päätyikin lyömään Siriusta. Siriuksen nenästä alkoi vuotaa verta, ja Sirius ryhtyi huutamaan jotain Remuksen syyttömyydestä ja Jamesin ääliömäisyydestä ja uusista kengistään, ja Peter tuli siihen kysymään, pitäisikö hänen hakea Dumbledore tai joku muu, jolla olisi aivot päässä, ja siinä vaiheessa minä häivyin.
Mahtavaa :D
Odottelen jatkoa :>
~Fantasy
-
Noni, tulin tähän koneelle ja kävin tarkastamassa suosikeista onko tähän tullu jatkoa. Oli tullu ja innostuin ihan järjettömästi, selailin sitte noita vanhoja pätkiä muistin virkistykseks ja sen jälkeen yritin siirtyy tälle neljännelle sivulle. Internetyhteys oli sillä aikaa sitte onnistunu katketa, eikä vika sivu suostunu aukeemaan. Pikkasen v-----i. Menin pariks tunniks pelaa fudista ja onneks netti toimi taas, joten kommenttia:
uskon kyllä, että saan tämänkin tarinan kyllä päätökseen, mutta ehkä vähän hitaammalla aikataululla kuin alunperin suunnittelin. Toivottavasti jaksatte olla ymmärtäväisiä :/
^kyllä hyvää jaksaa odottaa vaikka tulis harvemminki ku kolmen viikon välein, kamalaa se on vasta sitte ku loppuu kesken.
Toi lainaus toiminto on vaikee joten pistän loput näi:
"Ikävä kyllä se tapaus päättyi niin, että James järkyttyi ja joi vähän liikaa ja olisi halunnut tapella Remuksen kanssa, mutta se tappeleminen ei oikein onnistunut, koska minä muistaakseni haukuin häntä mahdollisimman kovaäänisesti riidanhaluiseksi ääliöksi ja se vei vähän hänen muutenkin hataraa keskittymiskykyään. Lisäksi sitten, kun hän lopultakin yritti lyödä Remusta, Sirius oli jo ehtinyt paikalle ja hyppäsi heidän väliinsä niin, että James päätyikin lyömään Siriusta. Siriuksen nenästä alkoi vuotaa verta, ja Sirius ryhtyi huutamaan jotain Remuksen syyttömyydestä ja Jamesin ääliömäisyydestä ja uusista kengistään, ja Peter tuli siihen kysymään, pitäisikö hänen hakea Dumbledore tai joku muu, jolla olisi aivot päässä, ja siinä vaiheessa minä häivyin."
^tosi hyvä, nauroin ääneen
" ”Ai”, James sanoo ja nielaisee tuijottaen vähän aikaa lattiaa, ennen kuin huokaisee syvään. ”Senkö takia sinä et pidä Ruthista?” "
^musta oli hienoo, että James oli tajunnu ton jutun, koska onha se yleensä niin, että jos tykkää jostakusta ja tuijottaa sitä 24/7 ni huomaa kenestä se on kiinnostunu. Jotenki tää (taas) lisäs uskottavuutta.
Noi kohat kiinnitti erityisesti huomiota, mutta pätkä oli (taas) tosi onnistunu ja hyvä :) (taas) jatkoa oottelen
-
Olen samaa mieltä kuin Ginevré. SIRIUS/REMUSTA! ;D
Juu-u, mutta ei miun siitä pitänyt puhua. Tämä jatkuu vaan yhä yhtä hyvänä ja mielenkiintoisena ficcinä. Tykkään Lilystä. Ja Jamesista. (Ja Remuksesta ja Siriuksesta YHDESSÄ mutta siitä nyt ei pitänyt puhua.) Ja Lilyn ystävätkin vaikuttaa mielenkiintoisilta. Varsinkin Anne. (Oliko se edes Anne? En jaksa tarkistaa, ja miulla on älyttömän huono nimimuisti. :D)
Tykkään siitä että tämä etenee hitaasti.
Lopulta James naurahtaa lyhyesti. Ääni kuulostaa tosi kummalliselta kaikessa siinä hiljaisuudessa.
”Mitä?” minä mutisen.
”Me olemme ikään kuin samassa veneessä”, James tokaisee. ”Minä pidän sinusta. Sinä pidät Justinista. Kumpikaan ei saa mitä haluaa.”
”Tiedän”, minä sanon. ”Anteeksi.”
”Merlin”, James sanoo.
Voi James-parkaa. <3 Mutta kyllä ne vielä päätyy yhteen! ;D
-
Olen samaa mieltä kuin Ginevré. SIRIUS/REMUSTA! ;D
Minäkin olen samaa mieltä! S/R:ääääääää....!!! Lukitsehan ne jossain luvussa luutakomeroon ihan oikeasti, joohan... *nurinaa*
Mutta hyvä luku. Mä komppaan täysillä pihlajanmarjaa taas: Lilyn kaverit on aika mielenkiintoisia. Tykkään niistä, mikä onkin aika uutta. En yleensä pidä kelmi-ficeissä Lilyn ystävistä, koska he melkein poikkeuksetta vievät Siriuksen itselleen eikä Remukselle jää silloin ketään..., mutta tässä he eivät jotenkin käy hermoille. That's weird.
”Tai siis, he… Sirius tavallaan mokasi… mutta kyllä he minun käsittääkseni selvittivät sen. Ja he olivat sen jälkeen jopa vähän aikaa hyvissä väleissä. Tosi hyvissä. Minä ja Peter aloimme jo miettiä, salaavatko he meiltä jotain, niin kuin jonkun luihuisille tehdyn tempun tai jotain vastaavaa. Mutta sitten he lopettivat toisilleen puhumisen melkein kokonaan. Minä en tajua…”
Minäkään en tajua. :D Ja jäänkin odottelemaan siihen ratkaisua.
Niin, ja ei se tarinan hidas valmistuminen haittaa mitään, kunhan laatu pysyy yhtä hyvänä kuin se nyt jo onkin. Jaksan itse ainakin odottaa. (Luultavasti.)
-
Enpä ole kovin aktiivisesti käynyt täällä, tänään tulin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan ( mun pitkä aika on siis n. viikko, mutta olin poissa pidempäänkin. >D ).
Mahdottoman hyvä ficci. :D
Kirjoita vaan niin pitkään kuin ... mikäseonseverbi? tarvitset? ONKO SE OIKEA VERBI?
Pidät vain laadun samana. :-p
-
Kirjoita vaan niin pitkään kuin ... mikäseonseverbi? tarvitset? ONKO SE OIKEA VERBI?
Haluat? Oisko oikee? :D
-
Ömmömmöö. Mä oon vahvasti epäilen etten tuu saamaan tähän viestiin mitään järkevää.
Ensinnäkin: tää on ihana! Katselin tuossa ympärilleni Finissä ja päädyin avaamaan tämän ja lukemaan kerralla putkeen vaikka oikeesti kaiken järjen mukaan pitäis lukee ruotsia. Mutta mitäs pienistä! Lilyn ajatusmaailma on jotain niin lilymaista ja jotenkin tunsin sen tosi tutuks ittelleni. Mäkään kun en satu oleen kauheen taitava mitä tulee asioiden nopeaan käsittelyyn. :D Mut juu , piipahdinpa täällä sanomassa että pidän hyvin paljon tästä ja odotan innolla jatkoa!
Rakentava lähti lomalle Roomaan.... (mitä nyt tuommoinen varsin säälittävä maininta tuolla välissä, häpeän...)
~renttu
-
Sirius/Remusta<3 Vaikka tässä varmaan voisikin olla kyse siitä ... virheestä-mikä-sen-nimi-nyt-on, joka tapauksessa tuota on söpö ajatella! Voisit mahdollisesti sisällyttää ko. parituksen tähän, eikö niin?
Samanlainen alku ei sinänsä ole huono asia - kokoaahan se tekstiä melko mukavasti yhteen - mutta minusta ainakin alkaa muutaman kerran jälkeen tuntua pientä toiston tuntua. Tosin pidän muuten tästä ficistä niin paljon, ettei tuollainen pieni juttu häiritse. Ja tämän osan ja edellisen välillä oli enemmän väliä kun edellisen ja sitä edeltäneen luvun, joten ehti jo unohtaa sen edellisen luvun/sen aloituksen eikä se siis enää sinänsä muistunut mieleen tämän osan kanssa.
Nanotopsan perusteella tästä kehkeytyy melko mielenkiintoista materiaalia, odotan kyllä innolla. (: Tosin mietin, että tuleeko tähänkin jotain 50 lukua, jos aiot päästä sinne asti minne sanoit aikovasi kirjoittaa - mutta toisaalta, en sinänsä valita. Lilysta on kiva lukea, erilaista tekstiä ja kirjoitat hyvin. Jamesin ja Lilyn keskustelu oli melko luonteva ja Lilyn ajatukset ovat edelleen varsin hauskoja ja lukunautinnon takaavia.
Kiitän taas! (:
-
Ohhoh aww aww. Luettu läpi tuo tähän asti ilmestynyt ja jee. Tykkään Delicatesta paljon juuri sen mainitsemasi kertojaäänen takia, joten oli ihan söpöä että tässä oli vähän samantapainen. Lily on aika söpö, ja ainakin tapahtuu.
Sitten (iiih) Lilyn ja Jamesin suhde on aika ihana. Oikeastaan James ylipäänsä on aika ihana, kun hajoaa pää ja sellaista. (Ja Sirius/Remus.) Ja Peter ei tässä tunnu erityisen päälleliimatulta tai mitään vaikka luulen että tarkastelen kaikkialla jokaista Peterin esiintymää siinä valossa että onkohan tämä nyt tässä vain että sitä ei kokonaan olisi unohdettu.
Ja hyvänen aika, Ruthkin on ihminen. Tykkään Lilyn kiinnostuksesta Justiniin, ja suudelmista. Äh, tykkään kaikesta. Aikamuotovaihteluja! Jänniä. (Ja pullonpyöritystä, miksei koskaan kun minä vietän aikaa jonkun kanssa johon olen ihastunut tule sellaisia pullonpyörityssuutelujuttuja, ha.)
Juu kiitos.
-
Aaaahh... Ihana!
Kerrankin L/J-ficci, jossa he eivät vain huuda toisilleen ja sitten ykskaks Lily tajuaa oikeasti rakastavansa Jamesia ja kaikki päättyy onnellisesti. Tässä he keskustelevat huutamisen sijaan xD
Myös Justinin lisääminen on hyvä plussa, kuinka Lily on tosiaankin samassa veneessä Jamesin kanssa. Ja Ruth on oikea ihminen! Voi Lily-raukan tunnontuskia..
Kirjoitat hauskasti ja mukaansatempaavasti (mun pitäisi olla just nyt siivoamassa, mutta kun oli pakko lukee loppuun!!! ;D), joten tekstiäsi on mukava lukea.
Kiitos tähänastisesta ja kuolaan jatkoa!!!
(Kuolaan myös RemusxSirius-paritusta, joten pojat yhteen vaan ;D)
-
Vau, nää osat oli ihania. (:
Kirjotat hyvin, ja todella todentuntuisesti. Noi ihmiset oli helppo kuvitella, ehkä kuitenkin joihinkin osiin voi lisätä hiukan paikkojen kuvailua. Muttamutta.. tää oli todella hyvä. (: Ja joissain kohdissa sai nauraa ihan ääneen. (:
Jatkele vaan, kuhan jaksat, kerkeet, tahdot. (:
Mun kommentointi ei taas tänään onnistu.
-
Jipii!
Tämä on taas todella nerokas teksti! Lily oli hyvä valinta ja on hauska huomata kuinka hänkin eksyy aina ajatuksissaan pois aiheesta. Ei kukaan voi pysyä jatkustasti aiheessa tai ajatella vain koulua (mikä on turhan uskottu kuva ko. neidistä.) Myös se, että tämä ei ole sellaista ylimielistä toisille huutamista ja pissistelyä on suuri plussa. Annat Lilystä hyvin inhimillisen kuvan. Hiukasen tosin häiritsee, että Lilyllä on vähän yksi puolinen sanavarosto kun ollaan tekemisissä muiden kanssa. Siihen pitää ihan kiinnittää huomiota, sillä taasen hänen päässään tehdään niin hauskoja ja moni sävyisiä huomautuksia, että oksat pois.
Teet tästä myös hyvin uskottavan siinä suhteessa, että suurin todennäköisyys sille, että ihmisistä tulee pari, on ystävyys. Ei niin, että kun Lily huomaa Jamesin olevan vähemmän idiootti niin heti rakastutaan korvia myöten. Myös James on hyvin sympaattinen tapaus tässä kun hän murehtii ystäviään ja yksipuolista rakkauttaan.
Mistä tuli mieleeni, että minua alkoi nyt todella kiinnostamaan mikä kiikastaa Siriuksen ja Remuksen välillä. Toivoisin kuitenkin, ettet keksi mitään puolikevyttä tekosyytä, kuten että Sirius poltti Remuksen esseekokoilman, johon Remus on sitten kostanut kynimällä Siriuksen luudan. Tosin sinun mielikuvituksellasi et varmaankaan joudu turvautumaan moiseen (ja tietysti fanaattisena Sirius/Remus parituksen ihailijana elättelen toiveita...)
Mutta siis takaisin aiheeseen... Lilyn ystävät ovat kyllä aika lampaita (tuo on jäänyt päälle kun on lukenut tätä). Vaikka jokaisella on oikeus puhua ongelmistaan, kuulostaa aika turhamaiselta jauhaa samaa läpi kouluvuosien. (Kalkaroskin on ollut joskus Lilyn ystävä, mutta jos tämä tapahtuu viimeisenä vuonna, niin ymmärrän miksei hänestä ole edes mainintaa. Lisäksi liikaa hahmoja on liikaa...) Tietty koulujen kaltaisissa paikoissa sitä tulee vietettyä aikaa ihmisten kanssa, joita ei oikeastaan edes jaksa. Hyvä kuitenkin, että Lilyllä on yksi hyvä ystävä.
Taisi tulla taas ladeltua kasa itsestäänselvyyksiä, mutta tämä todella on kommentoinnin arvoinen. Jatkoa siis hartaasti odotellessa...
Kiitos!
-
A/N: Oi, olette ihania! Ja heti tämän kirjoittaminen alkoi taas inspiroida enemmän, outoa ??? :D
NeitiMusta, kiitoksia! :)
Ginevré, kiitos! Minäkin olin vähän järkyttynyt tuosta "Lily kertoo Jamesille pitävänsä Justinista" -kohdasta, se ei nimittäin muistaakseni kuulunut alkuperäisiin suunnitelmiin mitenkään :D
teinirinsessa, kiitos! Tanssiaisista puhutaan lisää jo tässä tänään ilmestyvässä luvussa ;)
Fantasy, kiitoksia! Saapi nähdä, miten tanssiaisten kanssa käy :D
erikka, kiitos paljon, olipas kommentilla pituutta! :) Olen tosi iloinen, että olet tykännyt, ja jatkoa tulee nyt!
pihlajanmarja, kiitoksia! Hih, pitää katsoa, mitä Siriukselle ja Remukselle käy :D Ja olen tosi iloinen, että tämä tarina on tuntunut edelleen säilyvän mielenkiintoisena! Se on aina vähän pelottavaa, kun itse on niin vaikea tietää että tippuuko taso vai ei :D
Winthrop, kiitos :) Hmm, luulen ettei Sirius, Remus ja luutakomero ihan toteudu tässä ficissä, mutta katsotaan, katsotaan :D Ja huippua, että Lilyn kaverit eivät ole olleet kovin ärsyttäviä! Minua he jatkuvasti vähän hämmentävät, kai sen takia, että tässä tarinassa on jotenkin niin kärkevä kirjoitustyyli, että kaikista hahmoista tulee vähän outoa :D Mutta ainakin kirjoittaminen on kivaa!
Liinalotta, kiitos paljon! :) Luulen että "tarvitsee" olisi tässä yhteydessä semmoinen naseva ilmaus, eli ihan oikea sana siis :D
rentunlupiini, kiitoksia! :) Olen tosi iloinen, että olet tykännyt, ja sekin on hauska kuulla, että Lilyn ajatusmaailmassa on jotakin tuttua!
Arte, kiitos! Mä yritän koota kaiken voimani ja toteuttaa ainakin yhden erilaisen alun :D Apua, ja en suoraan sanottuna edes muista, mihin asti olen sanonut aikovani kirjoittaa! Tällä hetkellä haasteena olisi saada Lily ja James tykkäämään toisistaan, sekin tuntuu varsin kinkkiseltä välillä, mutta eiköhän siitä selvitä. Ja häät tahtoisin kirjoittaa myös!
Melodie, oi ihanaa, kiitos kommentista :) Ei meilläkään päin ole ikinä tullut mitään pullonpyöritysjuttuja! Tai on, mutta ei todellakaan mitään kunnollisia tehtäviä/totuuksia, ja ehkä toisaalta ihan hyvä niin :D Ja nyt alkaakin olla jo vähän yli-ikäinen olo pullonpyöritykselle, oi voi... Ruthia on hauska kirjoittaa, olen ehdottomasti sitä mieltä, että Ruth on vain ihminen ja todennäköisesti ihan mukava ihminen, mutta Lilyn silmien läpi sitä on mahdotonta nähdä :D
elzz, kiitos kovasti! Hih, toivottavasti Lily pääsee yli tunnontuskistaan :D Mutta eiköhän, eivät ne näyttäneet kovin pysyviltä. Olen iloinen, että olet tykännyt tästä ficistä tähän asti :)
koete, kiitos! Paikkojen kuvailu taitaa olla vähän vähällä sen takia, että näkökulma on Lilyn päässä, ja Lily ei taida kauheasti kiinnittää huomiota paikkoihin vaan ennemminkin muihin asioihin :)
Sinu, jippii, ihanan pitkä ja pohdiskeleva kommentti! Kiitos :) Lilyn ystävien kuvailu on tosiaan mennyt aika kärkeväksi, johtuu ehkä osittain kirjoitustyylistäkin, mutta toisaalta varmaan siitä, että en ole jaksanut panostaa vaan olen keskittynyt niihin juttuihin, joita niistä kavereista on jo tullut puhuttua. Mutta oikeastihan Lily vain kiinnittää huomiota siihen samojen juttujen kertaamiseen ja oikeasti Lilyn kaverit ovat ihan kivoja :D
Sitten asiaan!
*
7. luku
Minun ei olisi pitänyt kertoa Jamesille. Siis sitä, että olen rakastunut Justiniin. Ihan totta, minun elämäni on muuttunut vielä vaikeammaksi sen jälkeen, enkä minä oikeastaan olisi kaivannut enää lisää vaikeuksia. Tai täytyy myöntää, ettei elämässäni ollut kauheasti juhlimista ennenkään, mutta se oli sentään ärsyttävää hyvin tutulla tavalla.
Olen kyllä aika varma, että James ei ole kertonut kenellekään. Jos hän olisi kertonut jollekin ystävistään, hän olisi kertonut saman tien kaikille, jos minä nyt jotain heidän käyttäytymissäännöistään tajuan. Ja jos James olisi kertonut ystävilleen, se olisi tarkoittanut myös Siriusta, eikä Sirius ikinä olisi pystynyt olemaan hiljaa ja minä olisin jo lähtenyt maasta tai jotain, mutta tässä minä edelleen istun liemien tunnilla.
Sitä paitsi jostain kumman syystä minä en edes osaa kuvitella, että James kertoisi minun asioitani eteenpäin. Se on tietysti tosi tyhmää, koska eihän minulla ole mitään järkevää syytä luottaa Jamesiin, mutta jostain syystä minä vaan, hmm, taidan luottaa häneen. Jollain tavalla.
Tässä on nyt vain se ongelma, että minä olen vähän vainoharhainen. Tai siis, ainahan minä olen ollut vähän vainoharhainen, mutta nyt minä alan olla entistä enemmän, ja se on jo huolestuttavaa. Mutta minusta ihan totta tuntuu, että James tuijottaa koko ajan Justinia, joka istuu toisella puolella luokkaa ja yrittää erotella koiruohoa ja valajanviljaa toisistaan ja näyttää aika keskittyneeltä ja aika hyvältä. Siis Justin. James puolestaan näyttää aika surulliselta ja vähän siltä, että hän haluaisi löydä Justinia, ja minulla on jotenkin kurja olo hänen puolestaan. Lisäksi minä jotenkin samaistun Jamesiin, koska minunkin tekisi usein mieli lyödä Justinia. Ja suudella, mutta sitä ei nyt lasketa.
Lisäksi minusta on tullut kauhean lörpöttelevä. Tähän mennessä minä olen selvinnyt rakastuneena kertomatta kenellekään muulle kuin Annelle ja yhdelle ruukkukasville meidän olohuoneessa, enkä minä ole oikein edes halunnut kertoa kenellekään muulle. Ensinnäkin se joku muu olisi saattanut nimittää tätä pieneksi ihastumiseksi (mutta voi hyvä Merlin, mikä pieni ihastuminen kestää kuusi ja puoli vuotta, vaikka yhtään mitään ei tapahdu) tai muistuttaisi, että Justin seurustelee (ai, en ollutkaan huomannut, kiitos vaan kun kerroit).
James sentään tajuaa, kuinka traagista tämä on. Se on tosi harvinaista, ja olen itse asiassa aika järkyttynyt, että James kykenee siihen. Siis Jameshan reagoi minun tunnustukseeni kutakuinkin parhaalla mahdollisella tavalla. Paljon paremmin kuin Anne aikoinaan, tosin Annen kommentti (varsin myötätuntoinen ”voi paska”), oli myös ihan hyvä.
Mutta nyt minä sitten kerroin Meganille.
En edes ihan tajua miksi. Ehkä Jamesille kertominen vaan on saanut pääruuvini löystymään tai jotain.
Meillä oli ollut taikaolentojen hoitoa, ja Hannah ja Anne olivat lähteneet jo kesken tunnin, koska ruostekoppiainen oli purrut Hannahia keskisormeen, ja Anne oli lähtenyt saattamaan Hannahia sairaalasiipeen, koska kipeä sormi olisi saattanut haitata Hannahin kävelemistä. Me siis kävelimme tunnin jälkeen kohti linnaa, ja Megan pudotti vahingossa laukkunsa maahan, ja kun hän kumartui nostamaan sitä, minä vaan yhtäkkiä sanoin tykkääväni Justinista.
Ihan totta, en suunnitellut sitä. Minä näköjään teen nykyään paljon tyhmiä asioita suunnittelematta.
”Tykkäät?” Megan toisti, suoristautui sen laukun kanssa eikä edes tajunnut, että roikotti laukkua väärin päin. ”Siis tykkäät tykkäät?”
”Joo”, minä sanoin, ja kurkkuni tuntui äkkiä ihan kauhean kuivalta.
”Okei, tämä pitää nyt tehdä selväksi”, Megan sanoi ja yskähti vähän, ”siis olet ihastunut?”
”Tuota”, minä sanoin, ”sitä on jatkunut jo aika kauan, eikä se ihan…”
”Merlin”, sanoi Megan, ”yritätkö sinä sanoa, että olet rakastunut Justiniin?”
”No tuota”, minä sanoin, ”se voisi olla ehkä, hmmm, loogisin tapa sanoa – ”
”Merlin”, Megan tokaisi uudestaan. Toivottavasti Merliniä ei haittaa, että hänen nimeään lausutaan turhaan.
Me kävelimme vähän matkaa eteenpäin. Jossain vaiheessa tajusin puristavani käsiäni yhteen ja yritin irrottaa niitä, ja se vei mukavasti ajatuksiani pois Meganista, joka näytti aika vakavalta. Ja sitten aloin oikeasti tajuta, että voi luoja, olen kertonut Meganille. Justinista. Olen kertonut Meganille Justinista. Enkä tiedä miksi, enkä myöskään voi sanoa, että minua oikeastaan edes kaduttaisi.
”Kuinka kauan?” Megan kysyi lopulta.
”Ykkösestä asti”, minä sanoin.
Meganin suu loksahti vähän auki. Se näytti oikeastaan aika huvittavalta, koska yleensä Megan näyttää aina suhteellisen fiksulta, vähän niin kuin Hannah näyttää aina nätiltä. Annesta on vähän paha mennä sanomaan mitään, ja itsestäni minulla ei ole aavistustakaan.
”Niin kauan?” Megan kysyi hetken päästä, mutta ei kuulostanut älyttömän järkyttyneeltä, tai suuttuneelta, tai paheksuvalta. ”Mikset sinä kertonut?”
Eikö se ole aika ilmiselvää? ”No tuota, minähän en oikein voi kertoa Hannahille.”
”Ai niin”, Megan tokaisi. Hänen otsansa rypistyi mietteliäästi, vähän niin kuin silloin, kun hän miettii, miten voisi välttää sekä Irlannin että lampaat ja pitää silti Owenin. ”Ehkä Hannah olisi vähän järkyttynyt, mutta…”
”Vähän? Hänhän puhuu jatkuvasti”, okei, ei ole minun vikani, että pidin tässä vaiheessa tauon kiristelläkseni hampaitani, ”heidän häistään.”
”No joo”, Megan myönsi. ”Voi hitto.”
Tiedän. Todellakin tiedän.
”Minä olen kyllä kertonut Annelle”, myönsin sitten. ”Mutta sinulle oli jotenkin hankalampi kertoa, koska sitten olisin kertonut kaikille paitsi Hannahille, ja koska…”
Megan rypisti otsaansa. ”Mitä koska?”
”Öh. Koska sinä seurustelet.”
Megan näytti vähän hämmentyneeltä, sitten vähän vähemmän hämmentyneeltä, ja sitten hän astui vahingossa mutalätäkköön ja irvisti aika paljonpuhuvasti. Kun hän oli saanut suurimman osan mutaa kaadettua pois kengästään, joka sivumennen sanoen sattui olemaan nahkaa, hän huokaisi syvään ja laittoi sen kengän takaisin jalkaansa.
”Koska minä seurustelen?” hän toisti. ”Ja olisin saattanut suuttua sinulle siitä, että tykkäät pojasta, joka on varattu? Koska minä olisin ehkä puolustanut kaikkia seurustelevia pareja aina ja kaikkialla, koska satun itse seurustelemaan?”
Minähän sanoin, että Megan on fiksu. ”No, vähän sinne päin.”
”Mutta en minä ole seurustellut kuutta ja puolta vuotta.”
Okei, se on totta. ”Mutta minä olen vähän hidas… kertomaan tuollaisia juttuja.”
”Kuusi ja puoli vuotta on ’vähän hidas’?”
”Tai tosi hidas.”
”No joo”, Megan jatkoi, ”en minä tuosta loukkaannu. Jos sinä tykkäisit Owenista, se olisi ehkä vähän hankalampaa, mutta en minä aio olla mustasukkainen Ruthin puolesta. Sitä paitsi – ” hän piti pienen tauon ja kohautti sen aikana olkapäitään, ” – se on varmaan joka tapauksessa niin vittumaista sinulle, etten viitsisi mennä sanomaan mitään.”
Yksi juttu tässä välissä. Megan ei käytä sanaa ”vittumainen.”
”Vittumaista?”
Megan virnisti vähän puolittaisesti. ”Joo. Olettaisin. Tai siis, minä tykkäsin kolmetoistavuotiaana yhden kesän serkustani, joka sattui olemaan kahdeksantoista ja kihloissa naapurinsa tytön kanssa. Nyt heillä on jo kolme lasta. Mutta joka tapauksessa minä tykkäsin hänestä silloin kolme kuukautta ja kutakuinkin hakkasin päätäni seinään, koska se oli keskimäärin aika kamalaa. Varsinkin, kun he tykkäsivät käydä meillä kylässä ja sitten istua tuntikausia pihakeinussa sopivasti juuri minun ikkunani alla nuoleskelemassa. Minun teki heittää heitä vaatekaapilla. Ja se oli kuitenkin vain kolme kuukautta.”
”Oho”, minä tokaisin. ”Sinä et ikinä kertonut.”
Hän kohautti olkapäitään. ”No, en ole näköjään ollut ainoa. Mitä luulet, saako tämän kengän puhdistettua?”
Okei, se oli aika lässähtävä loppu hyvälle keskustelulle, mutta minä en oikeastaan edes ärsyyntynyt. Megan ei ole maininnut koko juttua kertaakaan sen jälkeen, mutta muutaman kerran, kun Hannah on ruvennut puhumaan Justinista ja Ruthista vähän liian intohimoisesti, Megan on vaihtanut aiheen aika ovelasti, eikä se edes ole ollut yhtään läpinäkyvää, koska ainahan Megan puhuu niistä lampaista. Ja nyt minusta tuntuu, että minun ja Meganin välit ovat paremmat kuin vuosikausiin, vaikken edes ole tajunnut, että niissä olisi ollut jotain vikaa. Lisäksi minusta tuntuu, että me jätämme Hannahin ihan törkeästi ulkopuolelle kaikesta eikä hän edes tiedä sitä, mutta toisaalta mikä pakko hänen on jauhaa koko ajan niistä häistä? Tai mainita ne kerran viikossa?
”Lily? Mitä James tekee?”
Vilkaisen Hannahia. Ai niin, liemien tunti. Katson Jamesin pulpettia kohti, mutta häntä ei nyt näy, ja Sirius istuu tyhjän paikan vieressä katsoen luokan toiselle puolelle sen näköisenä, että on yhtä kyllästynyt kuin minä Justinista pitämiseen. Ja Justinista puheen ollen, hän on omalla paikallaan ja näyttää vähän hämmentyneeltä, kun James seisoo lattialla olevan noidankattilan vieressä ja valittaa aika kovaan ääneen siitä, miten sitä ei olisi ylipäänsä pitänyt jättää pulpetin reunalle ja jos Justin on niin paksukalloinen, ettei tajua sitä, se ei todellakaan ole hänen ongelmansa.
”Ei aavistustakaan”, vastaan Annelle ja yritän keskittyä omaan liemeeni. Olen tosin aika varma, että sen pitäisi olla tässä vaiheessa violettia eikä sateenkaarenväristä.
*
”Mitä ihmettä se oli?” minä kysyn.
James tuijottaa eteensä. Hän istuu yksin oleskeluhuoneessa, tuijottaa vastapäistä seinää ja pitää sylissään loitsujen oppikirjaa, joka on väärin päin. Se näyttää oikeastaan aika surulliselta, tai ehkä vähän pelottavaltakin. Ehkä sen takia kolmasluokkalaiset ovat kokoontuneet vastakkaiseen nurkkaan eivätkä ole levittäytyneet ympäri huonetta niin kuin yleensä. Mietin hetken, pitäisikö minun mennä sanomaan heille, että heidän kuuluisi olla jo nukkumassa, mutta toisaalta kello on vasta puoli yhdeksän. Ehkä he lähtevät kohta joka tapauksessa.
”Missä muut ovat?” kysyn istuutuessani hänen viereensä.
Hän räpäyttää silmiään ja katsoo lopultakin minua. Hänen tukkansa on pörrössä niin kuin aina, ja heittää kummallisella tavalla varjoja hänen otsalleen ja silmilleen. Hän hymyilee jotenkin vinosti sellaisella puoliksi irvistävällä tavalla niin, että hänen vasen poskensa kohoaa. Vähän niin kuin hän katsoisi aurinkoon ja siristäisi toista silmäänsä. Ja hän näyttää aika väsyneeltä. Hänen silmiensä alla on mustat varjot eikä hänen silmissään ole nyt sitä virnistystä, joka aina ärsytti minua.
James kohauttaa olkapäitään. ”Makuusalissa kai.”
”Ja sinä et ole siellä, koska…?”
”Miksi pitäisi?” hän sanoo vähän terävästi, mutta sitten hänen kasvonsa jotenkin rentoutuvat ainakin vähän, tai tarkemmin sanottuna se kireä ilme näyttää vähän valahtavan niiltä pois. ”Sori. Sirius ja Remus hyppäävät puoli metriä ilmaan, jos edes sattuvat katsomaan toisiaan silmiin, ja Peter on sulkeutunut omaan kuplaansa. Eikä siinä mitään, niin minäkin yleensä teen, mutta nyt tekisi vain mieli heittää heitä kaikkia vaikka herätyskellolla. Joten ajattelin, että olisi varmaan paras häipyä.”
”Kuulostaa fiksulta”, minä sanon. Jotenkin minun keskustelutaitoni on vaan joskus tosi rajallinen. ”Tuota, mitä se siellä liemien tunnilla…”
En oikein osaa kysyä sitä mitenkään kunnollisesti, mutta onneksi James tajuaa. Ensin hän hymyilee vähän, sitten vakavoituu, sitten nojaa päätään sohvan selkänojaa vasten, paitsi että koska hän on kuitenkin aika pitkä, hänen takaraivonsa kolahtaa seinään sohvan takana, ja hän irvistää ja sitten se muuttuu virnistykseksi ja sitten hän huokaisee.
”Ei aavistustakaan”, hän sanoo. ”Tai siis, minua alkoi ärsyttää älyttömästi, joten minä kävelin hänen pulpettinsa ohi ja pudotin noidankattilan lattialle ja aloin huutaa hänelle. Niin se kai kutakuinkin meni.”
”Miksi? Ei Justin – ”
” – ole tehnyt mitään, kyllä minä tiedän.” James kuulostaa aika väsyneeltä. ”Mutta se vaan… minä vaan…”
”Voisit seuraavan kerran tehdä sen Ruthille”, minä sanon. ”Tai jotain vastaavaa. Vaikka vahingossa värjätä hänen hiuksensa sinisiksi tai jotain. Tai kaataa hänen päähänsä jonkun liemen. Minä aina tahtoisin, mutta joutuisin varmaan mielentilatutkimukseen.”
James naurahtaa. En ole ihan varma, tarkoitinko sitä vitsiksi, mutta olen kyllä iloinen, ettei hän näytä nyt niin apealta.
”Mitä hittoa Justinissa on?” hän kysyy sitten.
Minä vilkaisen ympärilleni. Kolmosluokkalaiset näyttävät siltä, etteivät huomaisi, vaikka oleskeluhuone räjähtäisi heidän ympärillään, eikä täällä ole edelleenkään ketään muuta, mutta varmuuden vuoksi teen nopean hiljennysloitsun meidän ympärillemme. Kolmosluokkalaiset eivät ainakaan tajua sitä, että suumme liikkuvat mutta ääntä ei kuulu.
”Ei aavistustakaan”, vastaan kysymykseen.
James nyökkää. ”Arvasin.”
”Mitä?”
”Sama täällä.”
”MITÄ?”
James virnistää. Okei, minä olen iloinen, että olen onnistunut piristämään häntä, mutta onko häntä pakko piristää minun kustannuksellani?
”Sama täällä”, hän toistaa, ”minulla ei oikein enää ole aavistustakaan siitä, minkä takia minä pidän sinusta. Kai siihen oli joku syy silloin aikoinaan, mutta minä en kerta kaikkiaan vaan enää saa sitä päähäni.”
Minä istun paikallani ja mietin, pitäisikö minun loukkaantua. Jamesin silmiin on palannut se ärsyttävä virne ja ihan totta, minun tekisi mieli lyödä häntä ja häipyä, mutta jotenkin en voi. Silloin hän voittaisi, tai siis voittaisi jos verta vuotavaa nenää voidaan sanoa voitoksi. Ja lisäksi minä paljastaisin, että minä en ihan totta olisi halunnut kuulla tuota.
”Se on oikeastaan kaikki sinussa”, hän jatkaa sitten, eikä hänen äänensä ole enää yhtä ärsyttävä, vaan itse asiassa aika… mietteliäs. Ja vähän epäröivä. ”Se syy. Luulisin. Ainakin nykyään. Kaikki mitä sinä teet. Vaikka kaivaisit nenääsi, se olisi varmaan jollain tavalla söpöä.”
Merlin. En minä tätäkään halunnut kuulla. Nielaisen ja olen aika varma, että olen kohtalaisen punainen. No, James on myös.
Ja mitä tuohon muka pitäisi sanoa? Minä olen ihan totta pahoillani, etten tykkää hänestä. Tai siis että en tykkää niin paljon, että siitä olisi hänelle iloa. Tai että olen niin koukussa Justiniin, etten yksinkertaisesti pysty pitämään Jamesista, joka on laskenut kätensä sohvan selkänojalta, ja siinä vaiheessa tajuan, että jos olisin istunut yhtään lähempänä häntä, me olisimme luultavasti näyttäneet parilta.
”Sori”, minä sanon lopulta.
James nyökkää, mutta ei sano mitään, enkä minäkään ihan totta osaa sanoa yhtään enempää. Istumme siinä suurin piirtein kymmenen minuuttia, ennen kuin James sanoo jotain vessaan menemisestä. Minä tuijotan hänen selkäänsä, kunnes hän katoaa makuusaliin johtaviin portaisiin.
*
Älkää ymmärtäkö väärin. Minä olen ihan myötätuntoinen ystävä. Joskus vaan en yksinkertaisesti yhtään tiedä, mitä ylipäänsä voin sanoa, ja tämä taitaa olla juuri sellainen hetki.
”Tuota noin”, Anne sanoo aika hitaasti äänensävyllä, joka kuulostaa aika samalta kuin minun aivosoluni tällä hetkellä, ”mikä nyt sitten oikeastaan on vialla?”
Hannah yrittää löytää suklaalevyä matka-arkustaan. Se ei näytä onnistuvan kovin hyvin, koska hän on uponnut arkkuun niskaansa myöten ja hänen jalkansa sätkivät sängyn päällä, mutta toisaalta käytännöllisyys ja Hannah eivät ole ennenkään olleet ihan parhaita kavereita. Hannah on itse asiassa aika ilmiselvä yksilapsisen perheen hemmoteltu ainokainen, lukuun ottamatta tietysti sitä, ettei hän ole yksilapsisesta perheestä.
Tai sitten minä olen vähän puolueellinen, koska juuri nyt hän on löytänyt suklaalevyn ja päätynyt heittämään käärepaperin minun tyynylleni, ja vaikka minä pidän suklaasta, en tykkää suklaalta tuoksuvista tyynyistä, koska ne tekevät minut vain nälkäisiksi, eikä niitä voi edes syödä.
”Miten niin mikä on vialla?” Hannah kysyy otsa rypistyen ja avaa sitten suunsa niin kuin aikoisi vastata omaan kysymykseensä.
Megan käy pesemässä kätensä ja tulee sitten takaisin. Siihen mennessä Hannah on sulkenut suunsa ja kohauttanut olkapäitään.
”Okei, ajatellaan tätä nyt ihan rauhallisesti”, minä sanon ja vedän syvään henkeä. Hannahkin näyttää vähän rauhallisemmalta, mutta se saattaa kyllä johtua myös suklaasta. ”Thomas menee jonkun toisen kanssa joulutanssiaisiin. Onko se nyt niin paha juttu?”
Hannah tuijottaa minua niin kuin minulta olisi jäänyt jokin tosi tärkeä juttu huomaamatta.
”Ei ne joulutanssiaiset”, Hannah sanoo (vähän epäselvästi, mutta sekin johtuu kaiketi suklaasta). ”He seurustelevat. SEURUSTELEVAT.”
Minä katson Annea. Anne tuijottaa ulos ikkunasta sen näköisenä, että joko hänen keskittymisensä on lähtenyt lomalle tai sitten hän toivoo, että se olisi tehnyt niin. Megan yrittää pyyhkiä pölyjä kaapin päältä.
”Okei”, minä sanon, ”Thomas siis seurustelee. Etkös sinä pari päivää sitten puhunut siitä, miten et halua seurustella hänen kanssaan?”
Hannah kohauttaa olkapäitään. Anne pudistelee huomaamattomasti päätään, mutta ehkä hän yrittää sanoa Meganille, että tykkää niistä katossa roikkuvista hämähäkinseiteistä kovasti. Tai sitten tämä keskustelu on vaan tuhoon tuomittu.
”Lily”, Hannah sanoo, ”olisitko muka itse iloinen, jos James alkaisi seurustella?”
Minä rypistän otsaani. ”En kai. Mutta se on ihan eri asia. James on sanonut olevansa ihastunut minuun – ”
”Mutta sinä et edes tykkää hänestä”, Hannah tokaisee.
”Kylläpäs”, minä sanon ja alan sitten miettiä, mikä ihmeen logiikka tässä keskustelussa enää oikein on. ”Tai siis, en sillä tavalla. Kaipa hänellä on oikeus seurustella kenen tahansa kanssa, mutta se olisi aika kummallista – ”
”Tämäkin on kummallista!” Hannah sanoo ja puristaa suklaata aika aggressiivisen näköisesti. ”Kuvittele nyt, se poika on ärsyttänyt minua ikuisuuden ja yhtäkkiä alkaa vaan seurustella jonkun muun kanssa! Miten ihmeessä se muka ei ole kummallista?”
”Minä taisin sopia tapaavani Owenin kohta”, Megan sanoo.
”Minä taisin – ” Anne aloittaa ja rypistää otsaansa. ”Tai en sittenkään.”
”Sinun täytyy vaan kestää”, minä sanon Hannahille kokemuksen syvällä äänellä. ”Ehkä Thomas ei seurustele kauaa. Ja sitten sinä voit alkaa seurustella hänen kanssaan.”
”En minä halua seurustella hänen kanssaan!” Hannah tokaisee.
”Minusta tuntuu, että meillä on tässä pieni ristiriita”, Megan sanoo. ”Minun pitäisi ihan totta mennä…”
”Miksi ihmeessä Rory?” Hannah ärähtää. ”Rory Lloyd?”
”Mitä Rorysta?”
”Thomasin tyttöystävä! Minkä ihmeen takia Thomas ryhtyisi seurustelemaan hänen kanssaan?”
Megan kohauttaa olkapäitään. ”Vaikea sanoa. Ehkä hän on ihastunut.”
Hannah mulkaisee Megania ja näyttää ihan siltä, että aikoo sanoa jotain lampaista, mutta ei sitten sanokaan. Se olisi kuitenkin aika julmaa, koska lampaat ovat Meganille aika herkkä asia.
”Minusta sinun pitäisi keksiä joku muu”, Anne sanoo samalla, kun yrittää piirtää etusormellaan ikkunaan jotain kuvaan. En oikeastaan edes halua tietää, mikä se kuva on. ”Ihan totta. Sinä väität, ettet ole ihastunut Thomasiin ja ettet halua seurustella hänen kanssaan. Mitä sinä nyt sitten tarkalleen ottaen haluat?”
”Ei aavistustakaan”, Hannah sanoo äkkiä hyvin rauhallisesti ja ojentaa Meganille suklaata, jota Megan ei kylläkään ota vastaan. ”Mutta en ainakaan tätä. Voi hitto. Nyt minun pitää etsiä joku muu joulutanssiaisiin.”
Vilkaisen Annea, ja hän kohauttaa toista olkapäätään. No, ainakin Hannahilla on edelleen jonkinlainen ote todellisuudesta.
”Niin”, Megan sanoo, ”Rory ei luultavasti tykkäisi, jos yrittäisit mennä tanssiaisiin hänen poikaystävänsä kanssa.”
”Kenen kanssa te menette?” Hannah kysyy.
”Owenin.”
”Tiedetään. Anne?”
”Harryn”, Anne sanoo ja virnistää aika kummallisesti, ”ja ihan totta, minä en nyt aio olla missään tekemisissä ruuan kanssa. Paitsi tietysti niissä tavallisissa tekemisissä. Syödä ja niin edelleen.”
Megan ja Hannah näyttävät vähän yllättyneiltä. Minulla ei ole aavistustakaan, miltä minä näytän, enkä minä oikeastaan ehkä edes halua tietää. Tämä keskustelu ei ole kovin mukava, koska kyllä minä tajuan, että joulutanssiaiset lähestyvät koko ajan kauheaa vauhtia eikä minulla ole aavistustakaan, mistä minä saisin parin. Tai että kenet minä haluaisin.
Paitsi tietysti että haluaisin Justinin, mutta jotenkin minun aivoni suodattavat sen vaihtoehdon pois jo melkein saman tien. Se on kyllä oikeastaan aika kummallista. Joskus minun on vähän vaikea muistaa, olinko minä nyt sitten rakastunut vai enkö ollutkaan, kun aivoni ovat jo tässä kuuden ja puolen vuoden aikana oppineet suodattamaan mahdottomia ajatuksia pois ennen kuin ne edes ehtivät tietoisuuteeni asti.
Tämä onkin hyvin kausiluontoista. Aina välillä minä kuvittelen, että nyt minä pääsen yli Justinista. Sitten tapahtuu jotain, esimerkiksi sellaista että hän sanoo minulle jotain, tai sitten ei tapahdu mitään, ja joka tapauksessa ennen pitkää käy niin, että minä olen ihan yhtä rakastunut kuin ennenkin, enkä voi ajatella mitään muuta. Ja sitten kun minä olen aikani tuijottanut häntä ja Ruthia jossain sohvannurkassa ja toivonut, että voisin lyödä päätäni seinää vasten ilman, että sille koituisi vielä entistäkin pahempaa vahinkoa, minä yksinkertaisesti turhaudun tosi pahasti. Sitten minun tekee mieli lähinnä lyödä Justinia, ja se taas johtaa siihen, että ennen pitkää minä rupean kuvittelemaan, että nyt minä pääsen hänestä yli. Ennen kuin olen taas ihan lääpälläni seuraavan kerran.
”Onko Harry suostunut jo?” Megan kysyy näyttäen vähän epäilevältä. Toisaalta Megan näyttää aina vähän epäilevältä, mutta se johtuu varmaan siitä, että hän on kuitenkin aika fiksu, ja pakko myöntää, että hänellä todellakin on usein syytä näyttää vähän epäilevältä.
”On”, Anne sanoo.
Hannah rypistää suklaalevyn käärepaperin ja heittää sen sängyn alle. ”Miksi?”
Anne ei oikein edes näytä loukkaantuneelta. ”Ei aavistustakaan. Kai hän on jo unohtanut sen lihamurekejutun.”
”Eikä ole”, Megan sanoo saman tien. Se näyttää aika automaattiselta, vähän kuin purukumikone, jolle syöttää rahan ja sieltä tulee automaattisesti purukumia. ”Ei kukaan unohda sellaista niin nopeasti.”
”Ehkä hän yrittää kostaa sinulle”, Hannah ehdottaa ystävällisesti.
”Eikä yritä”, Megan sanoo. ”Harrylla ei olisi ikinä kanttia siihen. Ja sitä paitsi hän on kuitenkin suhteellisen fiksu. Kyllä hän tajuaa, että hän vain saisi seuraavalla kerralla päähänsä esimerkiksi kurpitsasta.”
”Eikös Lily heittänyt Jamesia aikoinaan kurpitsalla?” Anne kysyy. ”En minä voi matkia häntä. Se ei olisi kovin omalaatuista.”
”Ehkä sinä opit joskus ratkaisemaan asiat puhumalla”, Megan sanoo. ”Sitten sinun ei tarvitse heitellä mitään.”
”Mistä ihmeestä me olimme puhumassa?” Hannah kysyy ja näyttää sitten kokevan ilahduttavan valaistumiskokemuksen. Minä melkein jo ehdin toivoa, että se tarkoittaisi esimerkiksi sitä, että hän tajuaisi meidän puhuneen suklaasta ja siirtyisi etsimään seuraava levyä, mutta minun toivomuksenihan eivät yleensä käy toteen. ”Kenen kanssa Lily on menossa?”
”Ei aavistustakaan”, Anne sanoo. ”Minä olen yrittänyt ehdottaa Jamesia, mutta hän ei ole kai vielä suostunut.”
”Kumpi? James vai Lily?”
”Lily. Kai James suostuisi.”
”Paitsi jos hän ehtii saada jonkun toisen”, Megan sanoo. ”Minun mielestäni Lilyn pitäisi kyllä jo toimia.”
”Ehkä Jameskin alkaa seurustella”, Hannah sanoo näyttäen aika järkyttyneeltä. En ihan tajua, miksi, mutta päättelen kuitenkin, että nyt on ehkä minun vuoroni sanoa jotain.
”Ehkä minä en vaan halua mennä Jamesin kanssa”, minä sanon. ”Eikä James ala seurustella.”
”Mistä tiedät?” Hannah kysyy. ”Minä olin ihan varma, ettei Thomas – ”
”Eikö se olisi vähän outoa?” minä kysyn. ”Siis jos minä pyytäisin Jamesia tanssiaisiin?”
”Kyllä tytöt voivat pyytää poikia”, Megan sanoo.
”Ei kun”, minä korjaan, ”että minä pyytäisin Jamesia. Jamesia. Koska James kuitenkin pitää minusta ja minä tiedän sen. Eikö se olisi jotenkin epäreilua?”
Muut katsovat toisiinsa. En ole ihan varma, miten se onnistuu, koska heitä on kolme, mutta ehkä he ovat vaan harjoitelleet kovasti.
”Tuota noin”, Anne sanoo lopulta, ”epäreilua ketä kohtaan?”
”Jamesia!”
”Koska hän pääsisi joulutanssiaisiin sen tytön kanssa, josta tykkää?”
”Koska minä antaisin hänelle vääriä toiveita!”
”Korjatkaa, jos olen väärässä”, Megan tokaisee, ”mutta jotenkin minä olen saanut sellaisen käsityksen, että sinä olet kertonut hänelle aika monta kertaa, ettei sinua kiinnosta.”
Se on kieltämättä ihan hyvä pointti.
Ja ohimennen sanoen on aika kummallista, että ajatus joulutanssiaisista ja Jamesista alkaa tuntua koko ajan luontevammalta. Tietysti minä olen vähän hidas käsittelemään tällaisia asioita, joten pohdin sitä muutaman viikon samalla, kun Hannah tekee kylppärin peiliin listaa pojista, jotka eivät ole Thomas. Hannah ei oikein pääse mihinkään ratkaisuun, paitsi tietysti nimien määrä listalla kasvaa. Lisäksi meistä muista alkaa pikkuhiljaa näyttää, että Hannah ehkä jopa oikeasti pitää Thomasista, ja että se saattaa jopa jatkua vaikka siihen asti, että Thomas ja Rory joskus eroavat. Siinä vaiheessa Hannahin tunteet takuulla muuttuvat, mutta se nyt ei ole oleellista.
Minusta on muuten oikeasti aika epäreilua, että Megan ja Anne jauhavat siitä, miten Thomas ja Rory kuitenkin ennen pitkää eroavat. Eikä Hannah edes ole mitenkään erityisen rakastunut Thomasiin! Eihän hän edes myönnä mitään! Ja että minkä ihmeen takia kohtalo on niin julma, että nimenomaan minä tykkään juuri siitä pojasta, joka ei kaikkien muiden järkevien ihmisten tavalla harrasta pieniä, puolen vuoden tai parin vuoden seurustelusuhteita ja löydä elämänsä naista vasta kaksikymmentäviisivuotiaana? Miksi ihmeessä minulle sattuu juuri se luonnonoikku, joka vakiintuu kaksitoistavuotiaana?
Mutta joka tapauksessa täytyy myöntää, että minulla on näköjään taas menossa turhautumisvaihe Justiniin. En vaan yksinkertaisesti jaksa ajatella häntä. Rakastumisessa on tietysti puolensa, mutta täytyy myös sanoa, että se aurinkoinen vaihe menee aika nopeasti ohi, tai ainakin viimeistään silloin, kun poika yrittää litistää toista tyttöä sohvannurkkaan. Tai siis tyttöystäväänsä. Tai siis kihlattuaan. Tai siis tulevaa morsiantaan.
Hannah sanoi tässä yhtenä päivänä jotain siitä, että häiden paikka olisi valittu. Minulla oli ollut tavallista huonompi päivä, joten päätin mennä suihkuun ja huuhtelin sen poikalistan peilistä ihan vaan kostoksi. Jälkikäteen minulla oli kyllä vähän huono omatunto. Varsinkin, kun Hannah kirjoitti sen listan uusiksi varmuuden vuoksi kattoon.
Hannah ei ole vielä löytänyt joulutanssiaisparia. Sen sijaan hän on päätynyt riitelemään Thomasin kanssa siitä, pitäisikö heidän olla ystävällisissä väleissä edelleen, vaikka Thomas seurustelee. Minun käsittääkseni molemmat ovat kumpaakin mieltä, mutta vaihtavat mielipidettään aina sopivasti sillä tavalla, että heidän mielipiteensä eivät ikinä osu samaan ratkaisuun samalla kertaa.
Minusta alkaa kyllä tuntua, että minun on ennen pitkää pakko kysyä Jamesia. Ensinnäkin sen takia, että tanssiaisiin on enää viikko, ja näyttää siltä, että kukaan muu ei kysy minua, eikä James kysy minua, ja ketään muita poikia ei yksinkertaisesti ole vapaina. Paitsi viidesluokkalaisia. Ja minä ja Jameshan olemme kuitenkin nykyään käytännöllisesti katsottuna kavereita, joten ehkä se ei ole katastrofi, jos me menemme yhdessä tanssiaisiin.
Niin että tässähän ei oikeastaan voi mennä mikään pieleen.
*
James tuijottaa minua vähän hämmentyneen näköisenä. Hänellä on toisessa kädessään kirja, jonka hän kuulemma vei Remukselta, jotta tämä katsoisi vaihteeksi jotain heistä silmiin (siis kuinka epäkohteliasta tuollainen on?), ja nyt hän heiluttaa sitä kirjaa tosi vaarallisen näköisesti puolelta toiselle. Olen aika varma, että hän haluaisi haroa tukkaansa, mutta ehkä hän on tunkenut toisen kätensä niin syvälle taskuunsa, että hän ei vaan yksinkertaisesti pysty.
”Tuota noin”, hän sanoo, ”minä ikään kuin toivoinkin, että sinä olisit kysynyt.”
Okei, tämä kuulostaa ihan hyvältä. Minkä ihmeen takia hänen on pakko heilua tuolla tavalla?
”Mutta sinä et kysynyt”, hän jatkaa ja näyttää samaan aikaan pettyneeltä ja nololta, ”ja kyllä sinä tiedät, miten aikaisin jotkut alkavat panikoida tanssiaisista… Ja sitten niihin oli yhtäkkiä enää pari viikkoa, ja minä olin jo sanonut ei parille tytölle, jotka olivat kysyneet, mutta minä olin varma, että sinulla oli joku muu, vaikka Remus vannoi, ettei se ollut ainakaan hän… Ja sitten Grace kysyi uudestaan, ja minä ajattelin, että minun on kai parempi suostua…”
James vetää henkeä ja näyttää vähän yllättyneeltä siitä, että on puhunut niin pitkään. Minusta tuntuu, että aivoni narisevat, kun yritän käsitellä kaikkea, mitä hän on sanonut. Ja sitten se vaan jotenkin loksahtaa paikalleen.
Olisi pitänyt arvata.
”Eli sinulla on jo pari?” minä kysyn, vaikka se on tietysti ilmiselvää.
James nyökkää edelleen nolon näköisenä. ”Totta kai minä olisin mieluummin mennyt sinun kanssasi, mutta minä en todellakaan uskonut, että sinä kysyisit – ”
”Mikset kysynyt itse?”
James näyttää vähän yllättyneeltä ja virnistää sitten puolinaisesti. ”Tuota, miksiköhän? Minä olen kokeillut sitä muutaman kerran. Yleensä se on päättynyt aika huonosti.”
Okei, tuo on kyllä totta. Mutta eikö hänen olisi pitänyt ymmärtää, että kun me nyt olemme muutenkin kutakuinkin inhimillisissä väleissä, minä en olisi ainakaan missään nimessä kironnut häntä pahasti?
”Olisi kai pitänyt kysyä”, hän sanoo.
”Niin olisi”, minä sanon ja suljen suuni nopeasti, koska en ihan totta tajua, minkä takia se nyt tuntuu niin tärkeältä. Tai ehkä minua ahdistaa, että olen näköjään menossa joulutanssiaisiin yksin. ”Tai siis. Kyllä minä selviän. Pidä hauskaa Gracen kanssa.”
”Kyllähän me näemme siellä”, James sanoo. ”Ja niihin on sitä paitsi vielä yli viikko. Meidän pitää partioida huomenna, muistatko?”
Ai niin.
Jätän hänet oleskeluhuoneeseen ja menen itse kylmään suihkuun. Se ei ehkä ole kovin hyvä idea, koska seuraavana aamuna kurkkuni tuntuu jotenkin kipeältä ja minua ärsyttää vaan entistä enemmän, mutta ainakin minulla on hyvä syy olla ärsyyntynyt.
Sitä paitsi Hannah tulee makuusaliin vasta hieman ennen kahtatoista ja ilmoittaa, että Rory on yrittänyt heittää häntä kengällä päähän, koska hän kuulemma viettää epäilyttävän paljon aikaa Thomasin kanssa. Se on tietysti ihan totta, mutta kukaan meistä ei oikein viitsi sanoa sitä Hannahille, joten tyydymme vain paheksumaan Rorya sen takia, että hän käyttää niin väkivaltaisia keinoja. Sitä paitsi Hannahin puheista on vähän vaikea päätellä, onko hän vihainen Thomasille siitä, että hän seurustelee niin typerän tytön kanssa, vai Rorylle siitä, että hän seurustelee niin typerän pojan kanssa.
-
upea luku jälleen!
ihana oli lukea lilyn pähkäilyjä kun se ei oikein tiennyt että pyytäiskö jamesia vai ei... ja voi sitä raukkaa kun james meneekin toisen kanssa! lily alkaa selvästi tykätä jamesista entistä enemmän. se niiden keskustelu oleskeluhuoneessa oli tosi sympaattinen, aloin jo miettiä että kohta jompi kumpi itkee. james vaikutti siltä että se olis ehkä jopa itkenyt ensin. ja sit kun lily meni sinne kylmään suihkuun... voi toista, tulee kipeeksi jamesin takia.
joo, mutta tämmöinen kökkökommentti näin aamutuimaan, kiitos, oli mukava herätä kun odotti tämmöinen ihana luku! jatkoa taas pian!
-
Ihanaa, jatkoa :>
Tykkäsin tästä osasta kovasti. Tämä oli mielestäni jotenkin vielä mielenkiintoisempi kuin edelliset. En kyllä osaa oikein sanoa miksi. Kaikki tapahtumat vaan olivat niin mielenkiintoisia, että voisin jatkaa tämän tarinan lukemista vaikka heti.
Mua on käynyt James sääliksi, kun Lily on ollut sille niin ilkeä. Jotenkin ihanaa kun Lily on alkanut ymmärtää Jamesia ja luottamaan häneen.
Mutta Lily, mikset pyytänyt Jamesia tanssiaisiin aikaisemmin? ;________;
Meillä oli ollut taikaolentojen hoitoa, ja Hannah ja Anne olivat lähteneet jo kesken tunnin, koska ruostekoppiainen oli purrut Hannahia keskisormeen, ja Anne oli lähtenyt saattamaan Hannahia sairaalasiipeen, koska kipeä sormi olisi saattanut haitata Hannahin kävelemistä.
Sormi varmasti haittasi Hannahin kävelemistä kovasti :''D
Kiitokset tästä osasta. Tykkäsin kovasti.
Odotan jatkoa innolla :>
~Fantasy
-
Ihana luku. :D
Harmi, et Jame olikin päättänyt mennä jonkun muun kans.
NeitiMusta. ♥
JAtkoo vaa.
-
Tämä oli jotenkin tosi hymyilyttävä luku. ^^ Tykkäsin siitä, että Lily kertoi Meganille että se pitää Justinista.
En oikein tykkää Hannahista. En tiiä miksi. Ehkä se johtuu siitä että se on Ruthin sisko. ;D
Voi miksi Jamesilla oli jo pari. : ( Mutta miusta on tosi hyvä että tää ficci ei oo yhtään ennalta-arvattava. Tuokin tuli ihan puun takaa.
Tykkään tykkään tykkään tykkään. Oliko tuossa tarpeeksi tykkäämistä? :D
-
No jospa minäkin sitten kommentoin, vaikken mitään järkevää kuitenkaan osaa sanoa... ::)
Tyksin tästäkin luvusta... Ihanaa, kun nämä luvut ilmestyvät suhteellisen nopein väliajoin. Ei tarvitse repiä hiuksia, kun on ihan puutteessa. Aika usein joudun tekemään niin.:D
Okei, se on totta. ”Mutta minä olen vähän hidas… kertomaan tuollaisia juttuja.”
”Kuusi ja puoli vuotta on ’vähän hidas’?”
”Tai tosi hidas.”
Tuo laittoi hymyilyttämään. ^.^
Lisäksi minusta on tullut kauhean lörpöttelevä. Tähän mennessä minä olen selvinnyt rakastuneena kertomatta kenellekään muulle kuin Annelle ja yhdelle ruukkukasville meidän olohuoneessa, enkä minä ole oikein edes halunnut kertoa kenellekään muulle.
En muista, onko tuosta ruukkukasvista puhuttu aikaisemmin (minulta on saattanut jäädä vahingossa joku kohta lukematta, sillä viime aikoina olen joutunut lukemaan ficit aina hirveällä kiireellä, sillä olen harvoin yksin kotona, ja pelkään, että joku kävelee selkäni taakse hetkenä minä hyvänsä), mutta naurahdin sille ääneen. Ruukkukasville puhuminen on jotenkin niin...hellyyttävää...;)
-
Mukavaa että olet taas alkanut julkaisemaan osia vähän tiuhempaan tahtiin, minuakin alkaa jo oikein jännittää nuo tanssiaiset. Ja mainitsit tosiaan jossain, että haluat kirjoittaa häät, siihen viittasin edellisessä kommentissani. (:
Ihmissuhdesotkut ovat mielenkiintoisia ja saat ne toimimaan varsin luontevasti ja sujuvasti. Tykkäsin liemien tunnista ja Jamesista sabotoimassa Justinin keitoksia, jotenkin piristävä lisä ja jamesmainen teko. Tuossa alussa jäin vain miettimään, että kun Lily pohtii miksi luottaa siihen, ettei James kerro muille, niin minulle ainakin tuli hieman ilmiselvänä asiana mieleen, että koska poika tykkää Lilysta, ei hän tietenkään kerro tämän salaisuuksia kellekään. (: Lilyn ajatusmaailmaa seuraten tuntui vähän kummalta, ettei hän (tai siis sinä) tuonut tuota ajatusta esille, kun neiti vetoaa siihen silloin tällöin muutenkin.
Minustakin ruukkukasville puhuminen oli varsin hellyttävä lisä. Ah, pitää taas hehkuttaa Lilyn ajatuksia, tykkään. (:
-
Luin tänään nää kaikki osat, ja kyllähän siinä aika kauan kesti(: Mut mukavaa tekstiä, täytyy sanoa ja on ihan mukava lukee tälläsel tyylil kirjotettua tekstii. Mut nyt ku on istunu koko päivän koneel (ups, niin käy joskus) vois lähtee jonnekkin:) Mut kiitti ku soit mulle tälläsen tarinan luettavaks. ;)
-eFFy
-
Tykkäsin tästäkin osasta. Harmi, ettei Lily ja James menneetkään yhdessä sinne tanssiaisiin. Sais se Lily tajuta jo, että kuitenkin pitää Jamesista. Mutta siis tää osa oli todella hyvä.
Ja joo ymmärrän, että paikkoja kuvaillaan vähemmän, kun tässä on toi minä-kertoja. (: Lilylla on liikaa mietittävää muissa asioissa... ((:
Mutta jatkoa vaan.
-
Tänään mua ärsyttää kaikki, rupesin kiukutteleen serkullenikin joka vaan sano mesessä moi. Niimpä tässäkin rupesin melkein huutaan kun oli niin paljon kuvailuja, ja olisin halunnu et tää etenee. RKEhriohkioe!
Äh, eihän se sun vika oo. Mä taidan tulla lukeen tän huomenna uudestaan, ja kommata kun oon lukenu vähän toisesta näkökulmasta. Koska kyllähän tää hyvä oli!
-
Luin kokonaan putkeen, ja aloin ihmetellä, miten en ollut löytänyt tätä aiemmin.
Mahtavaa! :D
Tykkään tuosta kirjoitustyylistäsi, se on jotenkin niin... (öh, mikä se sana on?) ... hauska? Tai jotain. Ja se, miten Lilyn ajatukset harhailee, sopii hyvin tähän. Noille yksityiskohdille on mukava naureskella ennen kuin palaa taas tarinaan. :)
Jamesin ja Lilyn keskustelut on kivoja, ja se, miten Lily aina välillä huomaa, että Jameshän on melkein inhimillinen!
Harmi, etteivät päässeet tanssiaisiin yhdessä. Jotenkin osasin kuitenkin jo aavistaa, että James olisi varattu. (Selvännäkijä?) No mutta joo.
Pidän muuten Annesta. Jostain syystä.
Jatkoa jään odottelemaan innolla. ;)
-
A/N: Ja jatkoa taitaa tippua taas, kun sitä kerran on koneella ja minulla vapaa aamupäivä :D
Salla, kiitoksia! Hauska kuulla, että keskustelu tuntui sympaattiselta. Lilyn ja Jamesin keskusteluja on kiva kirjoittaa varsinkin silloin, kun ne tuntuvat kirjoittavan jotenkin itse itseään :D
Fantasy, kiitos! Hih, olen tosi iloinen, että tuo osa tuntui ehkä mielenkiintoisemmalta kuin edelliset. Itse on niin kauhean vaikea arvioida, mihin suuntaan lukujen mielenkiintoisuus menee!
NeitiMusta, kiitos :)
Ginevré, kiitoksia! Puun takaa tulevia juttuja olisi kiva kirjoittaa enemmänkin, harmi että mun mielikuvitus ei kykene ihan mihin vaan lennokkaisiin juonenkäänteisiin :D
pihlajanmarja, kiitos :) Hannah-parka, hän menettää kaikki sympatiat ihan sen takia, että sattuu olemaan sukua Ruthille :D
Winthrop, kiitoksia! :) En usko, että ruukkukasvista oli mainittu aiemmin... Tai en ainakaan muista maininneeni, luulen että se vaan tuli tuohon edelliseen lukuun jostakin.
Arte, kiitos! Toivottavasti julkaisutahti säilyy, täytyy toivoa, ettei ajoittainen inspiraatio katoa :D Ja pakko myöntää, että ei tuo tullut minullekaan mieleen, että Jamesiin voisi luottaa nimenomaan sen takia, että poika tykkää Lilystä. Tuohan on kyllä hyvin loogista :D Toisaalta kyllä tuntuu, että ainakaan itselleni se ei kuitenkaan olisi vielä ehkä ihan riittävä lupaus luotettavuudesta, ja luottaisin ehkä enemmän siihen toisesta ihmisestä saatuun fiilikseen, että tämä on luotettava tyyppi...
Noora., kiitoksia kovasti, olen iloinen että tykkäsit :)
eFFy, kiitos! Hih, tarinan lukeminen putkeen on kyllä tavallaan raivostuttavaa, koska siinä menee niin paljon aikaa :D Mutta toivottavasti tämä tarina kiinnostaa jatkossakin ja voit lukea osat yksi kerrallaan, niin ei mene niin paljon aikaa kerralla :)
koete, kiitos! Hmm, minä itse luulisin, että kun Lily kuitenkin vaikuttaa ajattelevan melko paljon kaikenlaista, kaipa hän sitten tajuaa, kun tykkää Jamesista tarpeeksi paljon ;)
teinirinsessa, kiitoksia kommentista, täytyy yrittää edetä tulevaisuudessa enemmän ja kuvailla vähemmän :D
Sayuchi, kiitoksia! :) Olen iloinen, että olet tykännyt tästä tarinasta! Lilyn ajatuksia onkin tosi kiva kirjoittaa, koska niin kuin sanoit, niissä voi välillä harhaillakin :D
*
8. luku
”Lily?”
”Niin?” minä sanoin ja käännyin ympäri. Ja voin vannoa, siis ihan totta, että kun tunnistin Siriuksen äänen, odotin kutakuinkin, että hän sanoisi hukuttaneensa jonkun kolmasluokkalaisen ja pyytäisi, etten kertoisi rehtorille. Kyllähän minä tiedän, etteivät he koskaan kaiketi aiheuttaneet pysyviä vammoja kenellekään, paitsi ehkä henkisiä, ja että he nyt kuitenkin ovat vähän vanhentuneet ja harva seitsemäntoistavuotias enää on ihan yhtä typerä kuin moni kuusitoistavuotias, mutta Siriuksen läsnäolo ei joka tapauksessa lupaa ikinä mitään hyvää.
Mutta se nyt kuitenkin oli aika järkytys.
”Minä ajattelin”, sanoi Sirius ja olihan sekin jo sinällään vähän yllättävää, ”että meidän pitäisi ehkä mennä joulutanssiaisiin.”
Okei, älkää nyt pitäkö minua mitenkään erityisen hitaana. Se tilanne nyt vaan oli niin omituinen, että enhän minä millään voinut tajuta.
”Mitä? Ne ovat vasta kolmen päivän päästä”, minä tokaisin ja rupesin miettimään, olisinko voinut vahingossa seota päivissä niin pahasti.
”Ei kun yhdessä”, Sirius sanoi näyttäen vähän ärtyneeltä, ja siinä vaiheessa minun suuni kaiketi loksahti auki. ”Älä nyt järkyty, mutta minulla ei ole paria. Ja Jamesilla on jo pari, joten sinä et kuitenkaan saa häntä enää.”
”En minä haluaisi – ” minä aloitin ihan vaan vanhasta tottumuksesta, mutta onneksi muistin siinä vaiheessa, että minähän olen itse asiassa jo pyytänyt Jamesia sinne tanssiaisiin ja saanut rukkaset. ”Tuota noin. Siis. Eikö James suutu?”
Sirius naurahti ja kohautti olkapäitään. ”Todennäköisesti ei, koska hän itse ehdotti sitä. Kai hän tajusi, että minä yrittäisin iskeä mieluummin vaikka Remuksen kuin sinut.”
”Pitäisikö minun loukkaantua?”
”Toisin sanoen James tappaisi minut saman tien”, Sirius lisäsi nopeasti. ”Jos minä yrittäisin iskeä sinut. Eli toisin sanoen sinunkin kannattaa pitää näppisi irti minusta, jos yhtään arvostat minun elämääni.”
”Minä en koskisi sinuun pitkällä tikullakaan”, minä sanoin. Sekin tuli luultavasti vanhasta muistista.
”Tanssiminen voi sitten olla hieman vaikeaa”, Sirius tokaisi, ”mutta ehkä siitä selvitään. Sinulle siis sopii?”
”Joo”, minä sanoin, ja suurin piirtein siinä vaiheessa Sirius kai kääntyi ja lähti mutisten jotain mustasukkaisista pahkurapäistä. Tai ehkä kuulin väärin.
Joka tapauksessa minä nyt olen menossa Sirius Mustan kanssa joulutanssiaisiin, enkä todellakaan tajua, miten siinä kävi niin. Minä olisin kyllä kuvitellut, että Siriuksella olisi ollut tässä vaiheessa jo vähintään kolme seuralaista ja joku jonottamassa. Ja lisäksi minä olin aika varma, että kaikki Jamesin ystävät olisivat poissa laskuista. Ja lisäksi minä en ihan totta tajua, minkä takia haluaisin mennä Siriuksen kanssa tanssiaisiin.
Mutta tässä minä nyt kuitenkin seison. Anne yrittää saada mekkonsa vetoketjua kiinni ja väittää, että on syönyt liikaa suklaata tänä syksynä eikä enää mahdu mihinkään, ja Hannah istuu omalla sängyllään jalat ristissä ja syö suklaata. Hän tietysti mahtuu mekkoonsa täydellisesti niistä kaikista suklaalevyistä huolimatta, ja minun tekisi mieli suurin piirtein huutaa ihan vaan sen takia, että Ruthillahan on nuo samat geenit. Eli mitä minä loppujen lopuksi edes mahdan? Olisi ollut parempi tunnustaa tappionsa jo alun perin.
Paitsi että kyllähän minä tunnustin. Se ei vaan toiminut.
Megan on jo lähtenyt tapaamaan Owenia. Itse asiassa hän lähti kolmelta iltapäivällä. Minusta jotenkin tuntuu, että he eivät välttämättä pääse ollenkaan itse tanssiaisiin saakka, mutta siinä tapauksessa se tuskin edes häiritsee heitä kamalasti.
”Minä en tajua, mikä Thomasia vaivaa”, Hannah sanoo parhaillaan. ”Eikö se poika ikinä osaa pitää päätöksiään? Tai olla vaikka tasapainoinen vähän aikaa? Minkä ihmeen takia pitää koko ajan muuttaa mieltään?”
”Mitä nyt?” Anne kysyy samalla, kun asentaa hakaneuloja mekkoonsa.
”Minä näin hänet eilen, minähän sanoin. Kirjastossa. Ja hän tervehti ja tuli juttelemaan ja puhui siitä, miten Rory on kyllä ihana, mutta vähän liian mustasukkainen. Siis viimeksi hän puhui siitä, miten Rory ei ole yhtään mustasukkainen, mutta on muuten vaan liian hämmentävää, jos me kaksi olemme liian paljon tekemisissä.”
Vilkaisen Annea, joka näyttää siltä, ettei kuunnellut sanaakaan.
”Eikö sinun pitänyt nähdä Remus oleskeluhuoneessa?” minä kysyn Hannahilta.
”Jep”, hän sanoo ja kohauttaa olkapäitään. ”Tunnin päästä.”
”Remus on usein aikaisessa.”
”Ai”, Hannah sanoo ja virnistää sitten. ”Okei, minä yritän olla puhumatta Thomasista vähän aikaa. Mutta se on oikeasti ihan tolkuttoman rasittavaa!”
”Voisit kokeilla puhua Remukselle”, minä ehdotan, ”hän nyt kuitenkin on aika hyvä kuuntelija.”
”Aika rauhallinen”, Anne toteaa. ”Harry ei ikinä kuunnellut minua yhtään. Siis ihan totta, hän alkoi vain puhua päälle!”
”Yritä silti olla heittämättä häntä millään kovin kovalla”, Hannah tokaisee ja nousee seisomaan. ”Okei, minä menen. Anne, yritä saada se mekko kiinni jollain muulla tavalla. Tuo yksi hakaneula näyttää siltä, että se pistää Harrya juuri siinä vaiheessa, jossa sen ei pitäisi.”
”Emme me pääse niin pitkälle”, Anne toteaa kuulostaen yllättävän pahantuuliselta. ”Harry on kuitenkin yhtä ärsyttävä kuin ennenkin.”
”Minä ihan totta menen nyt”, Hannah sanoo ja kuulostaa ihan tyytyväiseltä, kun pääsee pois.
”No niin”, Anne sanoo hetken kuluttua. ”Nyt se pysyy teipillä kiinni.”
Minulla on jotenkin sellainen olo, että tästä illasta ei tule mitään hyvää.
*
Sanotaan nyt vaikka pari asiaa tanssiaisista. Olen ehkä sanonut tämän ennenkin, mutta kertaus on opintojen mummo tai jotain sinne päin, joten sanotaan nyt uudelleen: ne ovat vähän liian stressaavia.
Ensinnäkin on kauhean rasittavaa yrittää löytää paria. Ja sitten on melkein yhtä rasittavaa yhtäkkiä tajuta, että seisoo aika imelästi koristellun salin laidassa juhlapukuun pukeutuneen Sirius Mustan vieressä ja yrittää näyttää siltä, kuin ei miettisi, mitä hittoa siinä oikein tekee. Sirius näyttää kiinnostuneemmalta tuijottamaan, kuinka Remus ja Hannah seisovat vastakkaisella puolella salia ja tuijottavat eri suuntiin, joten ainakaan minä en voi onnistua loukkaamaan Siriusta kovin pahasti olemalla epäinnostunut. Sen sijaan yritän olla tuijottamatta Jamesia ja Gracea, jotka seisovat meidän vieressämme jostain tuntemattomasta syystä. Minä vaan toivon, ettei se syy ole esimerkiksi se, että James yrittää pitää silmällä, täytyykö hänen ruveta tappelemaan Siriuksen kanssa. Mutta tietysti minä olen vain vainoharhainen. Mehän kuitenkin olemme jo virallisesti aikuisia.
Minä en todellakaan tajua, miten Hannah ja Remus päätyivät tulemaan tänne yhdessä. Tai siis käytännössähän se tapahtui juuri samalla tavalla kuin minun ja Siriuksen tapaus. Ja itse asiassa vielä samaan aikaan, mutta kirjastossa eikä oleskeluhuoneessa. Minusta tuntuu, että niillä kahdella on joku outo henkinen yhteys, enkä minä nyt tarkoita Hannahia.
Toinen ärsyttävä juttu tanssiaisissa on sitten tietysti se, että siellä pitää tanssia. Tanssiminen on tietysti ihan kivaa, enkä minä edes yritä väittää, että olisin mitenkään tuhottoman kömpelö ja talloisin aina kaikkien tanssiparieni varpaat ja heille jäisi ikuiset traumat tai jotain vastaavaa. Se vaan on silti stressaavaa, koska käytännössä kaikki tanssivat vain ensin ihan pikkuisen oman parinsa kanssa, ja sekin tapahtuu hyvin jäykästi ja käytännössä pelkästä kohteliaisuudesta, ja toisaalta voi käydä niinkin, että kukaan ei uskalla aloittaa tanssia, ja sitten ei tanssita ollenkaan. Ja myöhemmin illalla kaikki seurustelevat parit nojailevat toisiaan vasten tanssilattialla ja kaikki muut nojailevat seiniin ja miettivät, milloin kehtaisivat häipyä paikalta.
Nytkin tanssijoita on ihan vain muutama. Anne ja Harry ovat siellä, mikä todennäköisesti tarkoittaa, ettei Annen mekko ole vielä tehnyt mitään dramaattista, eikä myöskään Annen heittokäsi.
Niin, ja Justin ja Ruth ovat tietysti myös tanssimassa. Käännyn mahdollisimman nopeasti selin heihin ja aion kysyä Siriukselta jotain tosi fiksua, mutta sitten se unohtuu, koska Sirius pitelee viinirypälettä kulmahampaidensa välissä ja tuijottaa keskittyneesti pääni yli.
”Sirius?”
”Nmdh?” hän kysyy, puraisee sitten viinirypäleen lopultakin kahtia ja nielee sen.
”Pitäisikö meidän tanssia?” minä kysyn. Okei, se ei ollut se fiksu juttu, mutta se nyt vain sattui tulemaan mieleeni ensimmäisenä.
”Ai?” Sirius näyttää vähän yllättyneeltä ja vilkaisee Jamesia, jonka otsa on rypistynyt ja joka näyttää siltä, ettei tajua yhtään, mitä Grace sanoo. ”Ai. No tuota, ehkä meidän pitäisi.”
”Okei”, minä sanon ja seuraan Siriusta vähän keskemmälle.
Ainakin Siriuksen eduksi voi sanoa sen, että hänellä on aika varmat otteet. Hän tuijottaa edelleen jonnekin ihan muualle ja hänen otsansa on rypyssä ja olen sataprosenttisen varma, että hän ei ajattele minua, mutta siitä huolimatta hänen kätensä asettuu aika varmasti vyötärölleni. Hänen sormensa ovat kohtalaisen kylmät, mutta se nyt ei ole ollenkaan oleellista. Eikä hän kertaakaan mene sekaisin valssin askelissa eikä astu minun varpailleni eikä röyhtäise tai mitään, joten hän on loppujen lopuksi oikeastaan aika ihanteellinen tanssipari.
Jameskin on ryhtynyt tanssimaan Gracen kanssa. He tanssivat yllättävän lähellä toisiaan. Tai ehkä Grace vaan on vähän liian innokas. Aika läpinäkyvää itse asiassa.
Siriuksen kanssa on sen verran helppo tanssia, ettei sitä tanssimista oikeastaan edes tarvitse ajatella, joten ajattelen sitten jotain muuta. Esimerkiksi sitä, että Remus ja Hannah eivät vieläkään oikein katso toisiaan, vaikka molempien suut liikkuvat silloin tällöin. Hannah näyttää tuijottavan Thomasia ja Rorya, jotka syövät vierekkäin piirakkaa ja nauravat kutakuinkin koko ajan niin että hampaat näkyvät, ja se on vähän ikävä juttu, koska Thomasilla näyttäisi olevan pala salaattia etuhampaiden välissä. Enkä minä tajua, minkä takia jotkut parit ovat julkisilla paikoilla ihan sivistyneitä ja seisovat puolen metrin päässä toisistaan eivätkä ainakaan yritä tukehduttaa toisiaan, ja jotkut taas sitten, no.
Remus taas tuijottaa seinää, ihan totta. Paitsi että kun me olemme tanssineet pari valssia, hän näyttää sanovan jotain Hannahille ja lähtee sitten ripein askelin kohti ulko-ovea. Minusta tuntuu, että Siriuksen sormet puristuvat hetkeksi nyrkkiin, mutta toisaalta en ole kiinnittänyt Siriukseen juurikaan huomiota viime minuuttien aikana, joten ehkä se on vain harha.
”Minä taidan tarvita raitista ilmaa”, Sirius sanoo yhtäkkiä ja häipyy. Itse asiassa hän tekee sen niin nopeasti, että ehdin tajuta sen kutakuinkin siinä vaiheessa, kun seison keskellä tanssilattiaa ja hän on jo puolimatkassa kohti ovea.
”Mitä nyt?”
Räpäytän silmiäni. James kävelee minua kohti. Ilman Gracea, yllättävää kyllä.
”Missä Grace on?”
”Mihin Sirius lähti?” James rypistää otsaansa. ”Vessassa kai. En oikein kuunnellut. Ja missä Remus on?”
Kohautan olkapäitäni. ”Ei aavistustakaan. Remus lähti äsken, ja sitten Sirius ryntäsi äkkiä perään – ”
”Hitto”, James tokaisee ja kohauttaa sitten olkapäitään. ”Tai ehkä se on ihan hyvä. Ehkä he vaihteeksi vaikka puhuisivat. Pitäisikö meidän tanssia?”
Okei, olen itsekin käyttänyt tuota lausetta, mutta nyt se alkaa jo vähän ärsyttää. Siis miten niin ”pitäisikö”? Eikö se ole vähän epäkohtelias tapa kysyä? Eikö kysymyksen kohteelle tule vähän sellainen olo, että se toinen ei edes haluaisi tanssia, mutta kun on pakko?
”Kai meidän pitäisi”, minä sanon yrittäen kuulostaa mahdollisimman kyllästyneeltä.
”Hyvä”, James sanoo ja hänen kätensä ovat ympärilläni saman tien. Se tuntuu aika kummalliselta, mutta yritän hengittää rauhallisesti ja olla punastumatta. Eikä minun pitäisi tajuta, että hän kyllä pitää kiinni vyötäröstäni jotenkin paljon varovaisemmin kuin Sirius. Ja lisäksi hänen etusormensa liikkuu, ihan totta. Ja sehän on oikeastaan melkein silittelyä, eikö olekin? Vaatteiden läpi, mutta silti!
Minä en tietenkään viitsi valittaa siitä. Hänhän kuitenkin sanoisi, että minä ylireagoin, ja nauraisi minulle.
”Vieläkö he – ” minä aloitan lopulta, ja Jamesin käsivarret tuntuvat yhtäkkiä vähän tiukemmilta.
”Jep.” James vetää henkeä aika kovaäänisesti. Ilmavirta tuntuu hiuksissani, ja se on vähän outoa. ”Ei puhuta siitä.”
”Okei”, minä sanon ja odotan, että James alkaisi puhua jostain muusta, mutta hän ei ala. Hän vaan yksinkertaisesti lopettaa puhumisen, ja kun yritän vilkuilla hänen kasvojaan, hän tuijottaa jonnekin olkapääni yli ja näyttää melkein vihaiselta.
Hän kyllä tanssii ihan hyvin. Valssi vaihtuu nopeampaan, mutta sitä ei oikeastaan edes huomaa, koska me jotenkin vaihdamme tahtia mukana melkein saman tien. Tai muutaman kerran James astuu helmani päälle, mutta tajuan sen vähän myöhemmin ja hän ei ilmeisesti tajua ollenkaan, joten ei siitäkään sen enempää.
Minä en oikein osaa arvioida, kauanko sitä tanssimista kestää. Tuskin kovin kauaa, mutta jossain vaiheessa minun alkaa tehdä kauheasti mieli raapia toista nilkkaani, ja se on tietysti aika mahdotonta, ja toisaalta en jostain syystä oikein viitsisi vetäytyä irti Jamesista, enkä sitä paitsi ole ihan varma, kuinka vahvasti pitäisi pyristellä että edes pääsisin kauemmaksi. Ja toisaalta se tanssiminen on ihan mukavaa, aika mutkattomalla tavalla.
Paitsi sitten kun nenääni alkaa kutittaa ihan järjettömästi.
Tai kun minä en oikeasti tiedä, pitäisikö minun sanoa Jamesille jotain. Olen jotenkin ajautunut lähemmäs häntä ja todellakin toivon, etten ole mitenkään jähmettynyt tai etten näytä pakokauhuiselta, mutta meidän olkapäämme joka tapauksessa hipovat toisiaan oikeastaan koko ajan. Eikä se edes tunnu mitenkään epämukavalta. Minä vain toivoisin, että James juttelisi koko ajan, koska kuulen hänen hengityksensä koko ajan ja veikkaan, että käteni hikoavat aika paljon, ja lisäksi tunnen meidän molempien sydämenlyönnit sormissani ja se kaikki on suoraan sanottuna älyttömän hämmentävää.
Tavallaan Jamesin kanssa tanssiminen tuntuu myös ihan kivalta. Ehkä meistä on sitten jo jossain vaiheessa tullut ihan hyviä kavereita, mutta Jamesin vieressä on jotenkin mukava olo. Vähän sellainen kuin että jos lohikäärme yhtäkkiä eksyisi tänne, James syöttäisi sille mieluummin pari lautasellista kurpitsamuhennosta kuin minut.
Ja tietysti tämä on tavallaan vähän romanttista. Ja voi apua, sitä ei olisi pitänyt ajatella, koska se ajatus oli kyllä vaan aika ahdistava. Nielaisen ja yritän päättää, puristanko Jamesin sormia jotenkin liian lujaa, vai pitäisikö puristaa lujempaa, ja yritän keksiä jotain sanottavaa, mutta en vaan yksinkertaisesti keksi mitään.
Ja sitten vaan äkkiä tuntuu siltä, että minä en vain pysty tähän. Anteeksi vaan, mutta tämä on nyt vähän liian romanttista ja minulla on liian kummallinen olo enkä minä edes tiedä, kummat sydämenlyönnit ovat kumman, Merlin sentään!
”Pitää käydä ulkona”, minä sanon, lopetan tanssimisen ja irrotan sormeni Jamesin sormien välistä. Se on yllättävän hankalaa, tai sitten James ei vain tahtoisi päästää irti. ”Täällä on aika kuuma.”
”Ai”, James sanoo rypistäen otsaansa. ”No tuota, selvä.”
”Tulen vähän myöhemmin takaisin”, minä sanon ja yritän hymyillä, mutta nyt on kyllä oikeasti vähän hutera olo. Ja sitten alan miettiä, että enhän minä edes ole täällä Jamesin seuralainen. Ei minun oikeastaan pitäisi edes tuntea, että minun pitää kertoa hänelle, milloin tulen takaisin. ”Tai siis, minä tulen jossain vaiheessa. Etsi vaikka Grace. Tai hän taitaa olla tuolla boolin luona. Hän näyttää kyllä jotenkin yksinäiseltä.”
”Minun pitäisi varmaan käydä siellä”, James sanoo heti, ottaa askeleen sinne päin ja kääntyy sitten takaisin katsomaan minua rypistäen otsaansa. Ai niin, minähän sanoin lähteväni ulos. Ei kai olisi pitänyt jäädä vain seisomaan ja tuijottamaan häntä. Mikä ihme minua vaivaa?
”Minä menen nyt”, minä sanon ja osoitan ulko-ovea. Poskeni tuntuvat aika kuumilta mutta voihan se johtua tanssimisestakin.
”Okei”, James sanoo, avaa suunsa sitten uudestaan ja sulkee sen taas, heilauttaa kättään ja kääntyy ympäri. Ja ai niin, jäin taas tuijottamaan.
Ulkona minulla on vähän täysijärkisempi olo. Ehkä se johtuu siitä, että on aika järjettömän kylmä. Väistän yhtä muistaakseni kolmasluokkalaista tyttöä, joka on kaivautunut vuotta vanhemman pojan takin alle niin hyvin, ettei kummastakaan oikein enää saa mitään selvää.
Jotenkin en vaan välillä jaksa tajuta sitä, miten se ylipäänsä toimii. Siis koko juttu. Seurustelu ja sellainen. Tyttö vilkaisee minua ohimennen ja näyttää vähän nololta, ja alkaa sitten hihittää, ja poika reagoi siihen suutelemalla häntä. Ja siis ihan oikeasti, miten nuokin ovat tajunneet tykkäävänsä toisistaan? Ja miten edes on mahdollista, että kun ihmisiä on olemassa sietämättömän paljon, kaksi ihmistä sattuu tykkäämään juuri toisistaan? Kai siinä on sitten jokin logiikka, siis että samanlaiset ihmiset etsivät toisiaan tai vastakohdat etsivät toisiaan, mutta kun ei se niinkään tunnu menevän. Justin ei kyllä todellakaan ole minun vastakohtani, ja jos olisi, hänenhän pitäisi käsittääkseni myös etsiä minua. Ja ainakin vielä viisi minuuttia sitten hän näytti siltä, että etsii Ruthin kanssa jotain rauhallista nurkkausta.
Tai ehkä jotkut ihmiset vaan ihastuvat sillä perusteella, että se toinen ihminen on jo ihastunut. Se oikeastaan selittäisi, minkä takia pareja ylipäänsä syntyy. Minä en vaan tajua, miten sekään taas sitten on mahdollista. Kenen pää muka oikeasti toimii niin loogisesti ja fiksusti, että niin voi käydä?
Pysähdyn linnan kulmalle. Siihen on pari syytä, minä nimittäin en ensinnäkään varautunut mihinkään kunnon ulkoilureissuun kymmenen asteen pakkasessa. Itse asiassa en ihan edes tajua, mitä ylipäänsä teen täällä. Kai minun oli vaan pakko päästä hetkeksi jonnekin kauemmas. Joka tapauksessa minulla alkaa olla jo aika kylmä, ja pysähdyn nojaamaan hetkeksi linnan seinään ja tuijottamaan aika hiljaista järveä (lonkerohirviö todennäköisesti nukkuu talviunta, kai se on sentään vaihtolämpöinen) sen sijaan, että juoksisin aina vain kauemmas lämpimiin sisätiloihin johtavasta ovesta.
Toinen syy on se, että parinkymmenen metrin päässä Sirius ja Remus istuvat vierekkäin penkillä, joka on puolittain peittynyt lumeen. Se homma näyttää aika jäätävän kylmältä, mutta eivät he kai tajua. Remus istuu selkä suorana ja tuijottaa eteensä, ja Sirius on haudannut päänsä kämmeniinsä varsin dramaattisella eleellä. He eivät edelleen näytä olevan kovin luontevissa väleissä, mutta ainakin he istuvat samalla penkillä.
Mietin, pitäisikö minun mennä puhumaan Siriukselle? Mehän kuitenkin olemme täällä ikään kuin yhdessä. Sitten päättelen, ettei sillä taida olla oikeastaan mitään käytännön merkitystä, ja lähden takaisin sisälle, koska sormeni alkavat tuntua – tai siis, alkavat olla tuntumatta. Elämä kyllä tappaa aika tehokkaasti kaiken dramatiikan. Olen melkein pettynyt, etten kykene olemaan traagisesti selvittämässä sekavaa olotilaani pakkasessa kuin muutaman vaivaisen minuutin, ja sitten on pakko lähteä takaisin ihan vaan siksi, että sormeni alkavat näyttää valkoisilta.
James näköjään oikeasti etsi Gracen, koska kun tulen takaisin saliin, näen heidät istumassa eräällä seinustalla. He eivät kuitenkaan istu kauhean lähekkäin. James poimii viinirypäleitä pois hedelmäsalaatista, ja jostain syystä minua alkaa äkkiä ärsyttää aika kauheasti. Oikeasti, nehän ovat melkein parasta koko salaatissa! Eikä James ole minun käsittääkseni edes allerginen. Kuinka lapsellista on jättää viinirypäleet syömättä?
On varmaan tosi epäkohteliasta tunkeutua toisten seuraan, mutta jotenkin minä en nyt edes välitä siitä. Sitä paitsi oikein mitään muutakaan seuraa ei ole tarjolla, koska Megan ja Owen istuvat juttelemassa eivätkä näytä kaipaavan ylimääräistä ihmistä, Hannah seisoo selittämässä jotain Thomasille ja Rorylle, ja Anne on kadonnut. Eikä James edes näytä mitenkään loukkaantuneelta, kun kävelen heidän luokseen ja istun Jamesin viereen. Gracen ilmettä en viitsi tarkastaa, mutta tuskin häntäkään harmittaa.
”Söisit ne viinirypäleet”, minä sanon.
”Mitä?” sanoo James.
Osoitan hedelmäsalaattikuppia, jota hän pitelee kädessään. ”Söisit ne viinirypäleet. Oikeasti, vai oletko sinä muka allerginen niille?”
”En”, James sanoo tuijottaen minua vähän niin kuin ei oikeasti tajuaisi, mistä ihmeestä minä puhun. ”Minä en vaan tykkää niistä.”
Minä yritän vetää oikein syvään henkeä. ”Ihan totta, eikö se ole aika lapsellista? Vai haluatko sinä näyttää huonoa esimerkkiä ykkösluokkalaisille?”
”Ykkösluokkalaiset ovat jo menneet nukkumaan.”
Ai niin. ”No kuinka vain”, minä sanon ja yritän oikaista mekkoni helmaa. ”Remus ja Sirius olivat ulkona.”
”Okei”, James sanoo, mutta ei kyllä suoraan sanottuna näytä yhtään siltä, että haluaisi keskustella enempää siitä asiasta. ”Musiikki on aika huonoa.”
Aion väittää vastaan, mutta kun mietin, mitä sanon, ehdin kuulla hetken sitä musiikkia, ja se on kyllä oikeasti aika kehnoa. En oikein edes nyt muista, kuka sen valitsi. Toivon vaan, etten se ollut minä. Sitten tekemisen puutteessa päätän kysyä jotakin Gracelta, vaikka että olikos ulkona kaunis ilma vai ei, ja kun käännyn vilkaisemaan häntä Jamesin pään yli, tajuan, ettei hän enää olekaan siellä. Outoa.
”Mihin Grace meni?”
”Menikö Grace johonkin?” James töksäyttää ja vilkaisee itsekin Gracea, joka pysyy edelleen poissaolevana. ”Oho. Missä välissä hän lähti?”
”Ei aavistustakaan”, minä sanon. ”En oikein huomannut.”
”Okei”, James sanoo ja kohauttaa olkapäitään. Hän näyttää siltä, kuin aikoisi sanoa jotakin, mutta sulkee sitten suunsa ja hymyilee minulle nopeasti. Se on vähän kummallinen hymy, siinä on vähän sellaista, kun ollaan pieniä ja ollaan rakennettu maja metsään ja sitten puhutaan siitä sivulauseessa ja hymyillään ihan siksi, että kukaan muu ei tajua, mistä puhutaan. Paitsi että minä en oikein ikinä rakentanut kauheasti majoja, koska me asuimme aika kaukana kaikista metsistä ja minä jotenkin ajattelin, että metsässä ei voi käydä joutumatta jonkun villieläimen syömäksi.
Niin, ja siinä hymyssä on lisäksi vähän jotain muutakin. Ehkä sitä tanssimista. Ja se taas on vähän hämmentävää, joten hymyilen vaan nopeasti takaisin hänelle ja vedän sitten henkeä mahdollisimman syvään ja mahdollisimman huomaamattomasti, ja käännyn tuijottamaan eteeni.
Ihmiset alkavat näköjään todella vähentyä, vaikka kello ei ole vielä edes kauhean paljon. Ehkä kaikki innokkaat parit ovat lähteneet etsimään jotain rauhallisempaa paikkaa, ja ne, joilla ei ole ketään, jonka kanssa etsiä rauhallista paikkaa, ovat niin huonolla tuulella, että ovat päättäneet lähteä nukkumaan. Paitsi ettei tuossakaan ole mitään logiikka. Ihmisen elämä ei vaan yksinkertaisesti voi pyöriä pelkän seurustelun ympärillä niin tiiviisti, että tuo teoria toimisi yhtään sinne päin.
Paitsi että nyt kyllä oikeasti näyttää vähän siltä, että salissa on hyvin vähän ihmisiä jäljellä ja ne harvat ovat lähinnä pareja. Megan kaataa Owenille parhaillaan lisää boolia. Annea ei näy vieläkään.
Jamesissa on kyllä joitain hyviä puolia, pakko myöntää, ja se, ettei hänen ole pakko puhua koko ajan, on ehdottomasti yksi niistä. Oikeastaan se on kyllä aika kummallista, koska jotenkin minä olisin arvellut, että James olisi nimenomaan sellainen ihminen, joka höpöttäisi ihan vain kuunnellakseen ääntään. Mutta ei hän kyllä taida loppujen lopuksi olla. Nytkin hän vaan heiluttaa peukaloitaan ja tuijottaa mietteliään näköisenä lasia, jonka joku on jättänyt kahden tarjottimen väliin.
Ei minulla ole mitään puhumista vastaan. Minä en vaan tajua, minkä takia koko ajan pitäisi puhua jotakin. Hiljaa istuminen on paljon kivempaa kuin järjettömät lauseet.
”Minä näin sinusta unta”, James sanoo äkkiä.
Okei, se ei ollut järjetön lause. Se oli muuten vaan outo. ”Mitä?”
”Ei se ollut mitään erikoista”, hän tokaisee ja kohauttaa samalla olkapäitään. ”Tai pelottavaa. Me olimme telttailemassa jossain Walesissa, ja sinun kaverisi olivat siellä myös. Sinä poimit mansikoita.”
”Poimin mansikoita?”
”Älä kysy. Ei aavistustakaan”, James sanoo ja virnistää sitten aika leveästi. ”Ehkä minulla oli nälkä.”
”Onko nyt?” minä kysyn. ”Tuolla olisi ruokaa.”
”Ei kai varsinaisesti”, James sanoo. ”Onko sinulla?”
”Ei.” Voisimmeko me vain siirtyä tästä small talkista takaisin siihen mukavaan hiljaisuuteen? James rummuttaa käsillään polviaan ja se ele näyttää vähän hermostuneelta, ja niin minuakin alkaa hermostuttaa, enkä tykkää siitä tunteesta yhtään. ”Ei oikeastaan.”
”Okei”, James sanoo ja rummuttaa vähän lisää, huokaisee sitten ja avaa suunsa uudestaan: ”Mennäänkö kävelylle?”
Me päädymme jotenkin ulos, vaikka se on taas yksi älytön päätös, koska siellä on edelleen tosi kylmä. James kaivaa jostain taskustaan lapaset ja ojentaa ne minulle, eikä minun varmaan pitäisi ottaa niitä, koska totta kai Jamesinkin sormet palelevat, mutta minun sormeni ovat jo kerran tänään muuttuneet vähän valkoisiksi, joten otan lapaset suosiolla vastaan. Ne ovat vähän liian isot.
Linnan viereen on tallautunut polku. En jostain syystä oikein kiinnitä huomiota siihen, missä me kävelemme, mutta päädymme sitten jotenkin lähemmäs järveä. Siellä on ainakin rauhallista, koska ainutkaan pari ei ilmeisesti ole viitsinyt uhmata kylmää niin paljon, että olisi lähtenyt sen verran kauemmas. Me pysähdymme, kun polku kääntyy kohti huispauskenttää, ja jotenkin vaan seisomme vähän aikaa vierekkäin siinä katselemassa järveä, joka näyttää hyvin talviselta ja hiljaiselta ja jollain tavalla kauniiltakin. Tummansininen taivas on muutenkin kaunis, paitsi että Tylyahosta nousee parin savupiipun savut, ja ne osuvat aika pahasti puolikuuhun.
”Pakko kysyä jotain”, James sanoo niin yllättäen, että minä hätkähdän. Melkein ehdin jo unohtaa, että hän on myös paikalla, paitsi vain melkein, koska jostain syystä meidän hihamme osuvat kevyesti toisiinsa.
”Okei”, minä sanon, kun hänen sanansa loksahtelevat mieleeni asti yksi kerrallaan. Itse asiassa se kuulostaa aika pelottavalta. Miten niin pakko kysyä jotain? Miten vakava asian pitää olla, että sitä on pakko kysyä? ”Mitä?”
”Tuota”, James sanoo ja potkii kengänkärjellään lunta, ”tämä on varmaan aika hölmöä. Minä vaan mietin, että harmittaako sinua ikinä.”
Minä rypistän otsaani. James kuulostaa oikeasti vakavalta, mutta minä en vaan ihan totta nyt tajua. ”Mitä?”
”Siis, että harmittaako sinua”, James toistaa ja tuijottaa minua. Hänen silmänsä näyttävät aika tummilta, mutta eiköhän se johdu valaistuksen vähyydestä. Ja hänen tukkansa on aika sekaisin ja valuu otsalle ja voisin melkein vannoa, että joihinkin hiuksiin alkaa muodostua jääkiteitä, mutta sitten tajuan tuijottavani ja katson muualle, ennen kuin ehdin tarkastaa asian. ”Se miten tämä menee”, James jatkaa. ”Siis Justin ja tuota, minä vaan mietin, että harmittaako sinua ikinä se, että me emme voi olla, tai siis emme ole mitään muuta kuin kavereita…”
Minä avaan suuni ja aion kaiketi sanoa jotain, mutta en tiedä yhtään, mitä se jotain on, joten tuijotan vain eteeni ja nieleskelen.
”Se oli varmaan tyhmä kysymys”, James puuskahtaa. Joku nivel naksahtaa hänen niskassaan, kun hän antaa päänsä pudota taaksepäin ja kääntyy tuijottamaan taivasta päidemme yläpuolella. Siellä tuskin on juuri mitään nähtävää. ”Sori. Tosi tyhmä kysymys. Ehkä minä olen jotenkin väsynyt.”
”Kyllä se harmittaa”, minä sanon. ”Ihan totta. Jos sinä muistat tämän vielä huomenna, minä kiellän sanoneeni mitään, mutta totta kai se harmittaa. Sinä nyt kuitenkin olet ihan kiva.”
”Sinä suutelit minua silloin”, James sanoo.
Mikä ihme miehiä vaivaa? Siis minkä takia ensin muka kadutaan liian tyhmää kysymystä ja sitten heti seuraavaksi muistutetaan siitä, että onneton tyttö on joskus vahingossa pienen humalan innostamana sortunut suutelemaan kyseistä miestä? Millä tavalla se muka on jotenkin hienotunteista?
Minun poskilleni tulee vähän kuuma. Ikävä kyllä en edes oikein voi syyttää siitä kuumaa ilmaa, koska ilma ei kyllä todellakaan ole millään tavalla kuuma, ja muutenkin minua lähinnä palelee. Minä vaan edelleen kyllä muistan sen suudelman ihan hyvin.
”Ei puhuta siitä”, minä sanon lopulta, kun en keksi mitään lisättävää. ”Minä en osaa selittää sitä. Oikeasti, minä en tiedä, mikä minuun silloin meni.”
James nyökkää hyvin lyhyesti ja tuijottaa tiukasti eteensä.
”Siis ei sinussa ole mitään vikaa”, minä sanon nopeasti. ”Minä en vaan tiedä, miksi se silloin, hmm, tapahtui.”
Se oli kyllä tosi huono selitys, mutta silti James näyttää nyt vähän iloisemmalta.
”Ja totta kai se on ärsyttävää”, minä jatkan. James on työntänyt kätensä syvälle taskuihinsa, kai hänellä on kylmä, ja hän vain tuijottaa eteensä, mutta näyttää aika läsnä olevalta ja siltä että kuuntelee, ja jotenkin hänelle on vaan joskus aika helppo kertoa asioita. En tajua miksi, mutta kai se vaan on niin, kun kerran olen vahingossa puhunut hänelle vaikka mitä. Niin kuin että pidän Justinista. ”Ja ahdistavaa. Ja tavallaan surullistakin. Koko juttu siis. Se että me tykkäämme molemmat ihan vääristä ihmisistä.”
”Minä pidän ihan oikeasta ihmisestä”, James sanoo. ”Sinä et vaan tajua.”
En tiedä, pitäisikö häntä lyödä vai olisiko hänelle parempi nauraa. Yritän tökätä häntä olkapäähän, mutta hän tarttuukin käteeni kai itsepuolustusreaktioksi, mutta hänen sormensa ovat tosi kylmät ja minä jotenkin yllätyn, ja sitten vaan yhtäkkiä hän jostain syystä halaa minua.
Tämä on jo oikeasti tosi kummallista. Suljen silmäni ja hengitän syvään, ja pystyn oikeasti HAISTAMAAN Jamesin, ja hän tuoksuu ihan hyvältä. Ja en tajua miksi, mutta hänen käsivartensa ovat kiertyneet olkapäiden ympärille ja olisi tietysti tosi epäkohteliasta vetäytyä pois, enkä minä vetäydy, ja oikeastaanhan tämä on vain kaverillinen keskustelu siitä, miten epäreilua elämä on, joten parin sekunnin päästä minä rutistan hänen juhlakaapunsa selkämystä. Sehän on oikeastaan sama asia kuin halaukseen vastaaminen.
”Ehkä joskus”, James mutisee, mutta se kuulostaa kyllä enemmän kysymykseltä.
Enkä minä osaa vastata. Ihan totta, sellainen kysymys on vaan paljon suurempi kuin mihin minun aivosoluni riittävät, varsinkin kun niitä on ensin pakastettu reilut kymmenen minuuttia.
Ja enhän minä voi sanoa mitään. Minä tunnen kyllä itseni, ja minä satun pitämään Justinista. Sille ei mahda mitään, eikä ole mitään syytä olettaa, että se tästä jotenkin lähiaikoina muuttuisi, vaikka toisaalta kyllähän minun vatsani tuntuu vähän pehmeältä, kun tajuan, että sekunnit oikeasti menevät ja minä halaan edelleen Jamesia.
”Pitäisi kai mennä takaisin”, minä sanon irrottaessani varovasti käteni hänen ympäriltään.
”Joo”, hän sanoo ja näyttää vähän poissaolevalta, mutta myös aika iloiselta.
Me lähdemme kävelemään takaisin kohti linnaa, mutta James vilkuilee edelleen silloin tällöin minua. Ja ilmeisesti minä vilkuilen silloin tällöin häntä, jos minä kerran huomaan, että hän vilkuilee minua. Kengässäni on lunta, mutta se ei edes oikeastaan kauheasti häiritse. Se sulaa kuitenkin.
Suuressa salissa näyttää vähän siltä, kuin muutama jo lähtenyt oppilas olisi palannut takaisin. Anne tanssii Peterin kanssa keskellä lattiaa ja ilmeisesti he ovat juoneet vähän muutakin kuin kurpitsaboolia, koska Anne pyörähtää silloin tällöin Peterin käden ali varsin vauhdikkaasti, vaikka se tanssittava kappale kyllä kuulostaa minun mielestäni varsin rauhalliselta valssilta.
”Nukuttaako sinua?” James kysyy, kun me olemme seisoneet kynnyksellä katsomassa ehkä puoli minuuttia. Tai ehkä hän kysyi jo vähän aiemmin, mutta minun aivoni vaan käsittelevät kaiken nyt aika hitaasti. Johtuu varmaan kylmästä.
”Ei oikeastaan”, minä sanon, vaikka oikeasti nukuttaa.
”Tanssitaanko?” James kysyy.
Anne melkein törmää minuun, mutta muuten se ilta sujuu ihan hyvin. Ja koska Sirius on kadonnut, minun ei edes tarvitse tuntea yhtään huonoa omatuntoa siitä, että jostain kumman syystä vietän niin paljon aikaa Jamesin kanssa, vaikka minulla olisi seuralainenkin. Ja loppujen lopuksihan tämä taitaa olla jopa aika loogista. Kyseessä on kuitenkin koulun tanssiaiset, eli melkein edustustehtävä, ja me kuitenkin olemme johtajaoppilaat, joten on ihan luonnollista, että me vietämme aikaa yhdessä.
Ja Jamesin kanssa on mukava tanssia. Hän ei liiku mitenkään kauhean nopeasti, niin että minä en mene oikein yhtään sekaisin missään vaiheessa, ja siinä vaiheessa, kun minun jalkojani alkaa oikeasti väsyttää, Jameskin on ilmeisesti väsynyt tanssimiseen, koska sitten me vaan nytkähtelemme puolelta toiselle. Hänen kätensä liikkuu ehkä selälläni jotenkin hassusti, rauhallisesti ja melkein lohduttavasti, mutta minua nyt joka tapauksessa nukuttaa, joten en jaksa sanoa mitään. Eikä se tunnu pahalta.
Sitten Sirius tulee ilmoittamaan, että Peter on hankkinut muutaman pullon tuliviskiä ja että jotkut kolmasluokkalaiset ovat yrittäneet räjäyttää sontapommin McGarmiwan vaatekaapissa ja epäonnistuneet surkeasti ja että tehtävä täytyy viedä loppuun ja Jamesin on pakko olla mukana, koska Remus ei suostu tekemään mitään niin moraalitonta ja Peter kävelee vähän mutkittelevasti.
-
Ui jui! En ehtinyt edes edellistä lukua kommentoimaan kun tänne on jo tullut lisää. En valita; on hienoa, että tähän tulee jatkoa inhimillisin väliajoin. Se pitää mielenkiinnon piinaavasti yllä ja koukuttaa tähän vain entistä pahemmin... (Ihan kuin seuraisi jotakin hyvää TV-sarjaa. ^^')
Mutta nyt tekstin pariin. 7. luku tuntui sellaiselta väliluvulta, joka pohjustaa tulevaa 'jymyjuttu' -lukua. Ei se ollut huono (ei sinne päinkään). Siinä pestiin vähän edellisen luvun likapyykkejä juuri noiden pohdintojen kautta. Väliin tuli kuitenkin noita loistokohtauksia, joten tuntuu, että hemmottelet lukijoitasi kaikilla pienillä ja ihanilla yksityiskohdilla.
Lisäksi minun täytyy tunnustaa, että taisin olla liian tiukka arvostellessani Lilyn ystäviä. Opin jopa pitämään Meganista tuon luvun aikana. Hänestä paljastui uusia kivoja piirteitä. Enkä ihmettele, että Lilystä tuntui, että he olisivat käyneet tuon keskustelun jälkeen läheisemmiksi.
Ja sitten 8. luku... Tämä todella oli mieltä hivelevää lukea! Wau! Jo luvun alku sai minut nauramaan ja tanssiaisista olisi tehnyt mieli piirtää suhdekiemurakartta. Aika karua jos vain Megan sai haluamansa parin, mutta loppuilta näköjään meni paremmin monen muunkin osalta. Jamesille pisteet oma-aloitteisesta toiminnasta. Heti kun Siriuksen silmä välttää (joka ei tosin alunperinkään ollut kohdistunut viralliseen pariinsa) niin James käytti tilaisuuden hyväkseen. Minussakin taisi herätä pieni romantiikan poikanen kun Lily ja James halasivat. Lilyllä on myös outo tapa etsiä loogisuutta kaikesta, mikä tekee hänestä hauskan seurattavan.
Taisit tehdä minulle myös karhunpalveluksen tuon Siriuksen ja Remuksen osalta, sillä nyt en voi olla ajattelematta heitä loppupäivänä. Heidän tapauksensa on piinaava kaikkia kohtaan, aina Jamesista, heistä itsestään ja lukijasta lähtien.
Luvun lopetus oli sellainen hyväntahtoinen palautus takaisin maanpinnalle. Lisäksi korjaa minua jos olen väärässä, mutta tarkoittiko tuo loppu, että pojat saivat puhevälinsä korjattua? Vai tuliko se vain vanhasta tottumuksesta, että Remus ei suostunut moiseen moraalittomuuteen? Tietysti on myös mahdollista, että... Argh! Tätä juuri tarkoitin, etten voi olla ajattelematta heitä loppupäivänä.
Kiitos kuitenkin tästä!
-
Ooh, Lily ja Sirius yhdessä tanssiasiin? Se tuli niin yhtäkkiä, että meinasin oikeesti tukehtuu suklaaseen. ::)
Mutta, mutta... tää oli hyvä osa. (: Se loppu oli jotenkin hauska. Siin tuli sellanen olo, et ku oot itte just nukahtamassa niin joku ihan random tyyppi tulee sanoon sulle jotain ihan randomia. Toivottavasti tajusit mun selityksestä edes jotain. Mä en nyt pysty kauheesti keskittyyn tähän kommentoimiseen, mutta täytyy sanoo vielä kerran, että tää oli myös jotenkin ihana osa. (: Ne Lily ja James on söpöjä 'yhdessä'. (: Toivottavasti ne on pian oikeesti yhdessä. Mä toivon tätä näköjään joka kommentissa. : DD Ja sit mä haluun kans tietää mikä sillä Siriuksella ja Remuksella on. Ja että mistä se Peter ne tuliviskit löys??? Ei olis siitä ihan uskonut.
Oonks mä muuten sanonut, että toi Anne on hauska persoona. No kuitenkin sanoinpas sitte ainakin nyt.
Muttaaaa joo... JATKOA!
-
Ahihii.. Heti alussa yritin kuolla nauruun ja olin muutenkin ihan sekaisin, kun Sirius pyysi Lilyä tanssiaisiin! Se tuli tosiaan kanssa ihan puun takaa, mutta se oli tosi kiva yksityiskohta.
Remus ja Sirius... Mikä niitä vaivaa? Toivottavasti sekin saadaan tietää jossakin vaiheessa, mä kuolen uteliaisuudesta ja ne on jotenkin niin ihania. :'D Remus ei ole puhunut koko ficin aikana kai oikein mitään, joten se on jäänyt tosi etäiseksi, mutta Sirius on ainakin just sellainen kun pitää.
Käännyn mahdollisimman nopeasti selin heihin ja aion kysyä Siriukselta jotain tosi fiksua, mutta sitten se unohtuu, koska Sirius pitelee viinirypälettä kulmahampaidensa välissä ja tuijottaa keskittyneesti pääni yli.
Hyvä etten tipahtanut tuolilta. :'D Tuo oli jotenkin niin äärettömän hauska lause, nauroin sille varmaan puoli tuntia. Ai että, osaan kuvitella Siriuksen tuossa. 8D
Lily ja James edistyvät... Hihii! Justinia ei tässä luvussa näkynyt oikein ollenkaan, eikä Lily pahemmin edes ajatellut sitä, joten se oli ihan kivaa vaihtelua, kun keskityttiin Jamesiin. Ja James oli taas ihana. (:
Ihanaa, kun jatkoa tuli näin nopeasti!
-
Iiiihana luku<3 Jep, nyt sain tän nopeemmi luettuu=)
James poimii viinirypäleitä pois hedelmäsalaatista, ja jostain syystä minua alkaa äkkiä ärsyttää aika kauheasti. Oikeasti, nehän ovat melkein parasta koko salaatissa! Eikä James ole minun käsittääkseni edes allerginen. Kuinka lapsellista on jättää viinirypäleet syömättä?
En tiiä miks toi oli nii hauska, mut Lily kiinnittää vaa nii pienii asioihi huomiota. Ketä alkaa ärsyttää, jos toine ei syö viinirypäleit8D Lilyy:D Viinirypäleet... ne on kyl aika hyvii :D
Ja pakko sanoo viel kerra, et ihana luku ja oli kyll mukava tulla koulust kotii ja huomata, et oli tullu jatkoo<3
No kuitekii, jos nyt lopettaisin tän sönköttämisen, ku en kuitekaa osaa mtn: D
-eFFy
-
Jos nyt multa sais vähän asiallisempaa kommenttia, anteeks kamalasti sen edellinen, ei mun ois ärtymystäni suhun purkaa :(
Mä tykkäsin tästäkin osasta todella paljon, James oli tosi ihana. Oli harmi että Lily ja James ei menny yhessä sinne tanssiaisiin.
Mun mielestä oli todella ihme ettei Siriuksella ollu vie paria :-\
Tiedätkö muuten vie et kuinka monta lukua (suunnilleen) tähän tulee?Sirius naurahti ja kohautti olkapäitään. ”Todennäköisesti ei, koska hän itse ehdotti sitä. Kai hän tajusi, että minä yrittäisin iskeä mieluummin vaikka Remuksen kuin sinut.”
”Pitäisikö minun loukkaantua?”
”Toisin sanoen James tappaisi minut saman tien”, Sirius lisäsi nopeasti
Toi oli muuten tosi sulonen, James selvästi ihan oikeesti tykkää Lilystä kauheesti :)
-
Ihana jatko!
Tuli kyllä ihan yllätyksenä että Sirius pyysi Lilyn tanssiaisiin. Sillä selvästi oli jotakin taka-ajatuksia. Nauroin kyllä kun se vaan tuijotteli Remusta viinirypäle hampaiden välissä... : D
Tästä luvusta välittyi tosi hyvin kaikki Lilyn ajatukset ja tunteet, niin kuin siinä kohassa kun se ja James halasi, tuli miullekin sellainen mukavan lämmin olo. :D
Toivottavasti Sirius ja Remus nyt tajuaa sopia tuon jutun. Tai ehkä ne sopi jo istuessaan siinä penkillä? Lily vaan lähti liian aikasin siitä.
Yleensä muuten kelmificeissä miusta Lily tuntuu jotenkin ihan hirveeltä ihmiseltä, kun se aina huutaa ja on tiukkapipona ja niin edelleen, mutta tässä Lily on tosi mukava ja sellainen, että mie ainakin olisin sen kaveri.
Tykkäsin taas tosi paljon. Miten sie osaat kirjottaa joka luvusta yhtä hyvän? :D
-
oioioi! hyvinhän ne tanssiaiset sitten loppujen lopuksi meni! siriuksen kanssa taisi sujua valssi kuin tanssi? (minäjamunhuonotvitsit.com)
nyt ei tule pahemmin mitään rakentavaa, mutta joka tapauksessa tää oli jälleen kerran jotenkin niin älyttömän ihana että mua melkeen itkettää. yhen kirjoitusvirheen huomasin aika loppupuolella, joku sana oli vähän hassussa muodossa, mutta en nyt muista mikä se oli. eikä se sitä paitsi häirinnyt mitenkään.
pikkukommentti tällä kertaa, ja jatkoa toivon yhä vain!
-
Ihana luku!
Rakastuin jo luvun ensimmäiseen kappaleeseen
Ja voin vannoa, siis ihan totta, että kun tunnistin Siriuksen äänen, odotin kutakuinkin, että hän sanoisi hukuttaneensa jonkun kolmasluokkalaisen ja pyytäisi, etten kertoisi rehtorille. Kyllähän minä tiedän, etteivät he koskaan kaiketi aiheuttaneet pysyviä vammoja kenellekään, paitsi ehkä henkisiä, ja että he nyt kuitenkin ovat vähän vanhentuneet ja harva seitsemäntoistavuotias enää on ihan yhtä typerä kuin moni kuusitoistavuotias, mutta Siriuksen läsnäolo ei joka tapauksessa lupaa ikinä mitään hyvää.
En oikein osaa sanoa miksi, mutta pidin tuosta kohdasta ihan äärettömän paljon. Lähestulkoon repesin nauramaan ääneen, kun Lily oletti Siriuksen hukuttaneen kolmasluokkalaisen
Ja olen muuten tosi tyytyväinen siihen, että Sirius pyysi Lilyä tanssiaisiin. Sirius kuuluu ehdottomasti lempihahmoihini Pottereissa, ja jos Lily ei mene Jamesin kanssa, niin sitten Siriuksen. Tykkäsin myös kovasti siitä, että lopulta Lily ja James kuitenkin päätyivät viettämään aikansa juhlissa keskenään. On myös hauskaa, miten Lily ajattelee, että oleminen Jamesin kanssa kuuluu hänen velvollisuuksiinsa, vaikka kuitenkin taitaa tehdä sen ainakin osittain omasta tahdostaan.
Ja muuten tosiaan, olet saanut kaikista omista hahmoistasi tässä tarinassa tehtyä niin persoonallisia, että välillä on vaikea muistaa, etteivät ne kuulukaan Harry Potterin maailmaan.
Yhden kirjoitusvirheen ficistä löysin, mutta Noora poimikin sen jo tuolta :>
Kiitos kovasti tästäkin luvusta. En malta odottaa jatkoa.
~Fantasy
-
Aaah... Kiitos toyhto! On niin ihana ficci!
Kuten Fantasy sanoi, olet saanut henkilöistä persoonallisia ja niin eläviä, että WAU! Varsinkin Jamesista on kiva lukea vaihteeksi ihan tunteellisena ihmisenä.
”Ja ahdistavaa. Ja tavallaan surullistakin. Koko juttu siis. Se että me tykkäämme molemmat ihan vääristä ihmisistä.”
”Minä pidän ihan oikeasta ihmisestä”, James sanoo. ”Sinä et vaan tajua.”
En tiedä, pitäisikö häntä lyödä vai olisiko hänelle parempi nauraa. Yritän tökätä häntä olkapäähän, mutta hän tarttuukin käteeni kai itsepuolustusreaktioksi, mutta hänen sormensa ovat tosi kylmät ja minä jotenkin yllätyn, ja sitten vaan yhtäkkiä hän jostain syystä halaa minua.
Jossain muussa tekstissä tuo Jamesin kommentti olisi voinut olla tosi-ärsyttävä-pilke-silmäkulmassa-kommentti, jota näkee kohtuullisen paljon, mutta tässä olit saanut sen ympäsristön ja tunnelman rakentamiselaa todella... Koskettavaksi(?), eikä tehnyt yhtään mieli virnistää. Kävi vain niin sääliksi Jamesia. Lempikohtani tässä luvussa ^^
Mutta siis... Jatkoa toivotaan...
-
Aah, jatkoa jo!
Oii. Jotenkin nii kivaa, kun Lily meni Sirren kanssa tanssiaisiin. Ja jotenkin niin kivaa, etteivät ne oikeastaan olleet siellä yhdessä. ;D
Jahas, jahas, Lily ja James edistyvät taas pikkuisen. Jee!
joten parin sekunnin päästä minä rutistan hänen juhlakaapunsa selkämystä. Sehän on oikeastaan sama asia kuin halaukseen vastaaminen.
Terävää.
Kyseessä on kuitenkin koulun tanssiaiset, eli melkein edustustehtävä, ja me kuitenkin olemme johtajaoppilaat, joten on ihan luonnollista, että me vietämme aikaa yhdessä.
Seli seli. ;)
Mmh. Pidin tästä luvusta, paljonkin. Näitä ihania yksityiskohtia taas, niin kuin viinirypäleet. Ihi. :D
-
Uih!Tännehän oli ilmestyny taas uusi ihana luku ;D Mä en oo tainnu kommentoidakaan tätä vielä kertaakaan, mutta parasta alottaa nyt. Tuo Lilyn ihastuminen Justiniin tekee tästä ficistä kivalla tavalla hieman erillaisen, kuin muut kelmificit joita mä luen.Ja mä oon aina kuvitellut, että Lily on sellanen superlaiha ja sileähiuksinen tyyppi, joka keksii aina järkevää sanottavaa kaikkeen, mutta tässä ficissä se on erilainen ja se on kivaa vaihteluu.
Toivottavasti Lily kumminkin kohta tajuaa tykkäävänsä James-parasta. *vink, vink* ;D
Ja ei kun vain jatkoo!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!
-
Aika mahtava lopetus. :D Hmm.. olin lukevinani kokeisiin kun huomasin et tälle oli tullut jatkoa (oi ihanaa, näin nopeesti) ja voinen sanoa että yhteiskuntaoppi jäi nurkkaan pitämään villakoirafarmia. Mutta. Nam, tosi hyvä osa, Lilyn vitkuttelu tosin on tehdä mut pikkuhiljaa hulluks. Tanssiasista tuli semmonen rauhallinen fiilis, mut Sirius ja Remus kummastuttaa, mikä niitä oikein vaivaa? (Nojoo siis minulla ja varmaan monilla muillakin on täysin selkeä kuva noin ainakin S/R-fanina että mikä niitä vaivaa, mut ehkä oon vaan niin hoppuileva ihminen tämänkin kanssa)
Tai ehkä jotkut ihmiset vaan ihastuvat sillä perusteella, että se toinen ihminen on jo ihastunut. Se oikeastaan selittäisi, minkä takia pareja ylipäänsä syntyy. Minä en vaan tajua, miten sekään taas sitten on mahdollista. Kenen pää muka oikeasti toimii niin loogisesti ja fiksusti, että niin voi käydä?
Tuo ja tota edeltävä suhteellisen massiivinen kappale jonka tähän laittaminen ois vieny hirveen tilan, pisti silmään. Siis siks, että tykkäsin niistä niin paljon. Niin todenmukasta. (ainakin mun ajatuksiin verraten)
Mutta, nam pidin tästä, jatkoa pian :) (toivottavasti joku saa selvää tästä, tuli vähän semmonen tunne et oon aika sepäelvä.)
-
Mahtavaa :) :
”Minä pidän ihan oikeasta ihmisestä”, James sanoo. ”Sinä et vaan tajua.”
Tää on vaan edelleen niin loistava :D Odotan koko ajan innokkaampana selitystä Remuksen ja Siriuksen käytökselle... ;D
-
Heh, pitkästä aikaa taas tulin tsekkaamaan tämän.. Ja 2 lukua on kerennyt jo tulla!! Mikäs siinä lukiessa, ihan MAHTAVAT luvut. (:
Hah, pianpa Lily huomaa tunteensa Jamesia kohtaan.. Näin oletan. Jatkoa. ;)
-
Luin pari ekaa lukuu ja käytät ihanaa kerrontaa ja ne on tosi yllätyksellisiä ja hauskoja oon nauranu monta kertaa! Lily, James ja niiden kaverit on oikean luonteisia sekä tykkään kauheesti niiden kavereista varsinkin Anne on kiva. Tossa yhes luvussa oli sirius/remus vihjailua, mut en halua lukee niistä, joten en lukenu enää pidemmälle. Voitko sanoo et tuleeko tätä paritusta?
flora
-
En ole vielä aivan loppuun päässyt (menossa viides luku), mutta pakko kommentoida etten unohda tätä ficciä.
Ihan mahtava idea ja hauskasti kirjoitettu. Välillä Lily on vähän raivostuttava, mutta olet kirjoittanut hänestä mukavan omanlaisesi. James on todella sympaattinen ja tykkään siitä, että sivuhahmoja on otettu huomioon paljon.
Tapahtumat ovat koomisia ja ja. Tämä on mukavan erilainen.
Luen myöhemmin lisää.
Purr kiittää n____n
-
Siis tää on vaan niiiiiin ihana!
Luin kaikki tähän mennessä ilmestyneet osat kahdessa pätkässä, ja olen lähes sanaton. Olen lukenut muitakin ficcejäsi, mutta tämä on kyllä ehdottomasti toiseksi paras. (Rakkaus kirjekuoressa on listaykkönen)
Listaanpa tässä nyt muutaman asian, joiden vuoksi tämä on todella hyvä:
1. Olet jättänyt kirjoittamatta jokaiselle Lilyn ystävälle suhteen johonkin kelmiin. Se on mielenkiintoista, sillä aika monessa Lily/James ficissä olen törmännyt tälläiseen, ja aina se ei ole mukavaa
2. Lily ja James ovat (ainakin vielä tässä vaiheessa) kavereita, eikä James ole koko ajan lähentelemässä.
3. Tämä on kirjoitettu kokonaan Lilyn näkökulmasta, mikä jostain kumman syystä vetoaa paremmin kuin vaihtuva tai ulkopuolinen kertoja
4. OC-hahmot ovat onnistuineita ja luonnolisen oloisia, sopivat ficin maailmaan.
Lopuksi on vielä todettava, että olet yksi suosikkificcailijoistani ja vaikka en yleensä saakaan kommenttia aikaiseksi, niin olen todella iloinen jokaisesta aikaansaannoksestasi.
Jatkoa odotellen, Heinähattu
-
A/N: Kiitos kaikille, olette ihania!
Sinu, kiitos! Jotenkin minusta tuntuu, että oikeassa elämässä asiat nimenomaan menevät yleensä vähän eri tavalla kuin niiden pitäisi, ja tanssiaisissakin ihmisillä on ihan väärät parit :D Hmm, en oikein itsekään meinaa aina pysyä kärryillä Remuksesta ja Siriuksesta, mutta eiköhän asiaa puida jatkossakin. Toivottavasti ei kuitenkaan liikaa...
koete, kiitoksia! Hmm, en itse asiassa tiedä, mistä Peter löysi tuliviskit :D Onhan mahdollista, että pojat olivat ostaneet niitä joskus Tylyahosta tai ehkä jopa edellisenä kesänä ja jemmanneet vaatekaapin nurkkaan, ja Peter oli yhtäkkiä muistanut niiden olemassaolon.
Ginevré, kiitos :) Mä en ole ihan varma, kuinka selkeä lopputulos Siriuksesta ja Remuksesta tulee mutta sanotaanko vaikka että omaa mielikuvitusta saa käyttää ihan vapaasti, niin minäkin teen ;D Toki yritän vähän selventää tilannetta tarinan edetessä. Tai joskus. Ja tuota noin, en olekaan huomannut, että Remus on ollut etäinen. Täytyy ilmeisesti tsempata! Tosin täytyy myös myöntää, että tässä ficissä Siriusta ja Remusta on vähän hankala kirjoittaa, koska on niin outoa kirjoittaa heistä Lilyn näkökulmasta...
eFFy, kiitos palautteesta! Täytyy myöntää, että olen itse juuri sellainen nirso ihminen, joka lajittelee ruuasta pois kaiken sellaisen, mitä ei tykkää syödä, ja voin kertoa, että monia ihmisiä se tapa ärsyttää paljon. Varsinkin äitiä!
teinirinsessa, kiitoksia! Enkä pahastunut yhtään siitä, ettei edellinen luku niin napannut, ei mitään hätää :) Hyvä vaan, että mulle sanotaan, kun teksti ei mene eteenpäin vaan on liikaa kaikkea sivuhärpäkettä. Hmm, ja ehkä itse en vaan osaa ajatella Siriusta sellaisena naistenmiehenä, jolla olisi tyttö joka kädelle :D Se ei oikein tunnu realistiselta, ja tavalliselle ihmiselle voi ihan helposti käydä niin, ettei paria vaan löydy, tai ainakaan semmoista, jonka tosissaan tahtoisi. Varsinkin jos on yhtään krantumpi.
Noora., kiitos paljon :) Ja kiitos virheen bongauksesta! Ja on aina kauhean kiva kuulla, että teksti on naurattanut :) Paitsi tietysti silloin, jos yrittää kirjoittaa jotain tosi vakavaa ;D
pihlajanmarja, kiitos! Mun tulkinta Siriuksesta ja siitä, minkä takia se pyysi Lilyä tanssiaisiin, on kaiketi se, että Lily oli Siriukselle tavallaan hyvin turvallinen valinta, semmoinen, jota ei tarvitse miettiä yhtään enempää, vaan joka on äärimmäisen platonista seuraa. Ja olen ihan hirmu iloinen tuosta maininnasta, että luvut olisivat yhtä hyviä, koska se on tavallaan aina pelottavaa, että osaako kirjoittaa tasalaatuisia lukuja vai ei :D Toisaalta en yleensä edes uskalla ajatella asiaa kovin paljon, tai pyrin olemaan ajattelematta sitä, koska muuten alan vaan stressata siitä :D
Salla, kiitos paljon :) Se hassussa muodossa ollut sana on muistaakseni myös nyt jo korjattu, ainakin toivottavasti :D Ja olen iloinen, että tykkäsit luvusta!
Fantasy, kiitoksia! Niinpä, Lilyn mieli tuntuu toimivan tavallaan aika loogisesti, mutta kauhea määrä asioita jää jonnekin Lilyn ajatusten alle, ainakin minun mielestäni :D Niin kuin nyt tuo Jamesin kanssa hengaaminen velvollisuutena, kun kyllähän Lily toisaalta tuntuu siitä kummasti nauttivan...
elzz, kiitos! Hih, minusta on kiva kirjoittaa kaikista hahmoista jokseenkin tunteellisia :D Tai ehkä ihmiskäsitykseni on jotenkin semmoinen, että on hankala kuvitella ihmistä, joka ei olisi yhtään tunteellinen tietyissä tilanteissa...
Sayuchi, kiitoksia kovasti, olen iloinen että tykkäsit :)
Luna R., kiitos! Olen iloinen, että nyt innostuit kommentoimaan :) Täytyy myöntää, että itse inhoan sitä, kun ficeissä tai muissa tarinoissa monet hahmot kuvataan niin "täydellisinä". Joskus hermostun jo siitäkin, jos kuvailussa käytetään sellaisia ilmaisuja kuin vaikka "hän kietoi kätensä tytön hoikalle vyötärölle" tai "hän silitti pojan sileitä hiuksia" :D On paljon kivempi kiinnittää huomiota hahmojen epätäydellisiin piirteisiin :D
rentunlupiini, kiitos! Toivottavasti yhteiskuntaoppi ei kauheasti kärsinyt tästä ficistä! Minunkin pitäisi tällä hetkellä olla lukemassa suomen kieliopista pääsykokeita varten, mutta mitäs teenkään... ;D Ja Siriuksesta ja Remuksesta en tietenkään viitsi sen tarkemmin kommentoida, mutta kaikki selkeät kuvat heidän tilanteestaan ovat oikein sallittuja!
erikka, kiitos kovasti :) Kyllä Siriuksen ja Remuksen käytökselle tulee joskus selitys, tosin saatan jättää jotain myös arvailun varaan... :D
Liinalotta, kiitos! Katsotaan, katsotaan... ;)
flora, kiitoksia :) Olen iloinen, että tykkäsit parista ekasta luvusta! Siriuksesta ja Remuksesta en kommentoi mitään tarkempaa enkä lupaa mitään, mutta tämä ficci joka tapauksessa keskittyy Jamesiin ja Lilyyn, joten mitä heidän välillään sitten onkin, se ei varmasti ole pääroolissa.
purr, kiitos! Ihanaa että kommentoit :) Hih, uskon, että Lily on välillä raivostuttava! Toisaalta niinhän monet meistä ovat oikeastikin, minä ainakin :D
Heinähattu, kiitos tosi paljon :) Eihän sitä aina voi millään jaksaa kommentoidakaan, mutta olen tosi iloinen, että nyt kommentoit! Minäkin olen ehtinyt kyllästyä siihen ilmiöön, että jokaisella Lilyn ystävällä on jotain juttua jonkun kelmin kanssa! Ja vielä enemmän olen kyllästynyt siihen ilmiöön, että heti ystävien esittelystä voi arvata, kenellä tulee olemaan juttua kenenkin kanssa. Se räväkkä ja energinen menee Siriukselle, fiksu ja rauhallinen Remukselle ja hiljainen ja vähän pyöreä Peterille. Aaaargh!
Ja asiaan:
*
9. luku
”MITÄ?”
Anne tuijottaa minua vähän kyllästyneen näköisenä. Lisäksi hänen toinen suupielensä nykii sellaisella tavalla, joka ei vaan voi luvata mitään hyvää. ”Älä hermostu. Ei se nyt niin iso juttu ollut.”
”MITÄ?” minä puuskahdan ihan vaistomaisesti. Ai niin, sanoin sen jo. ”Ei iso juttu? Sinä päädyt Peterin kanssa sänkyyn ja se ei ole iso juttu?”
”Sängylle”, Anne korjaa. Minusta jotenkin tuntuu, että hän nauraa parhaillaan minulle jossain päänsä sisällä, mutta tietenkään sitä ei voi todistaa, joten päätän jättää sen huomioimatta. ”Sängylle, Lily. Hengitä. Se on ihan eri asia.”
”Sängylle”, minä toistan ja vilkaisen heti sänkyä, jolla Anne nyt istuu jalat ristissä ja tosiaankin nauraa minulle. Se näkyy jo suupielessä asti. Ja sänky näyttää ihan ehjältä, kaikki neljä jalkaa ovat paikallaan ja niin edelleen. ”Kenen sängylle?”
”Omalleni. Me – ”
”Miten te pääsitte tänne? Tai siis Peter?”
Nyt Anne näyttää ensimmäistä kertaa koko keskustelun aikana vähän nololta. Lisäksi hän näyttää tosi uniselta, mutta se saattaa johtua siitä, että kello on kuitenkin vasta puoli yhdeksän ja koska eilen illalla oli joulutanssiaiset, kukaan meistä ei ole päässyt nukkumaan erityisen aikaisin.
”Ikkunasta”, Anne sanoo ja nololta näyttäminen loppuu siihen, että hän virnistää aika leveästi. ”Minä tulin portaita pitkin ja päästin Peterin sisään ikkunasta.”
”Miksi?” minä pärskähdän.
Anne rypistää otsaansa. ”Miten niin miksi? Koska pojat eivät pääse tyttöjen makuusaleihin tavallista – ”
”Ei kun miksi ihmeessä sinä päästit Peterin sisään?” minä kysyn. Siis mikä häntä oikeasti vaivaa? Minulla ei kyllä ole mitään Peteriä vastaan, ja jos Remusta ei lasketa, Peter kyllä varmaan on täysijärkisin koko siinä porukassa. Ongelma on vaan siinä, että Anne ei yleensä valitse niitä täysijärkisiä ihmisiä.
Ja siis Peter? Peter Piskuilan? Missä ihmeen välissä tämä tapahtui? Ja missä minä olin silloin?
”Miten niin miksi ihmeessä?” Anne kysyy, ja minun pitää muistella hetki, ennen kuin tajuan, mihin se kysymys edes liittyy.
Jossain vaiheessa minun päätäni alkaa ihan takuulla särkeä.
Okei. Siis Anne. Anne ja Peter.
Jostain syystä yhtälö tuntuu edelleenkin päättyvän ratkaisemattomaan tilanteeseen. Toisaalta se nyt ei ole edes kovin harvinaista, koska muistaakseni olin ala-asteella aika surkea nimenomaan yhtälöissä. Ehkä on ihan hyvä, että sain kirjeen Tylypahkasta. Nyt voin unohtaa koko loppuelämäkseni sen kurjan tosiasian, että olisin varmaan reputtanut matikan ennen pitkää.
”Lily, hengitä”, Anne sanoo, ja minä hengitän. Se tuntuu yllättävän hyvältä. ”Ja rauhoitu. Me vain juttelimme. Tai makasimme sängyllä ja juttelimme.”
”Miksi Peter?” minä kysyn ja yritän kauheasti koota ajatuksiani, mutta ne ovat tosi sekavia. ”Tykkäätkö sinä siis Peteristä?”
Anne tuijottaa minua pää vähän kallellaan. Hänen tukkansa on tosi sekaisin. Ja hän takuulla nauraa minulle edelleen. ”No tuota, onhan Peter oikein kiva.”
”Mutta siis – ” minä sanon ja vedän henkeä, ” – Anne! Kyllä sinä tajuat, mitä minä yritän kysyä.”
”No?”
”Kuka yrittää kysyä mitä?”
Minä käännyn vilkaisemaan olkani yli. Anne katsoo jo siihen suuntaan, joten hänen ei tarvitse kuin kohauttaa olkapäitään Meganille, joka seisoo kylpyhuoneen ovella pitkä vaaleanruskea tukka kiedottuna kummallisen näköisesti päälaelle. Hän näyttää aika väsyneeltä, mutta ei läheskään niin väsyneeltä kuin Hannah, joka makaa edelleen omalla sängyllään toinen jalka sojottaen reunan yli.
”Lily yrittää kysyä, olenko minä ihastunut Peteriin”, Anne sanoo niin rauhallisesti, että minun tekee mieli repiä hiuksia päästäni. Tosin pelkästään kuvainnollisesti.
”Ai”, Megan sanoo ja kävelee vaatekaapille kaivelemaan jotain päälleen.
”Ehkä vähän”, Anne sanoo.
Hannah liikuttelee varpaitaan nukkuessaan. Tosi outoa -
”MITÄ?”
Megan ja Anne tuijottavat minua. Annen posket ja kaula ovat aika punaiset, eikä se välttämättä edes johdu valvomisesta. Megan näyttää vähän paheksuvalta. Hannah mutisee jotain ja kääntää kylkeä, mutta ei onneksi herää.
”Tai siis”, minä jatkan, ”ei pitänyt kuulostaa niin järkyttyneeltä. Mutta sanoitko sinä, että olet ehkä vähän ihastunut Peteriin? Missä vaiheessa tämä tapahtui? Miksi minä en tajunnut mitään?”
Anne vilkaisee Megania. Megan kohauttaa olkapäitään.
”Ei aavistustakaan”, Anne sanoo.
”Mihin kysymykseen?”
”Ei oikein mihinkään”, Anne jatkaa ja nykii samalla yöpaitansa helmaa. ”En minä tiedä, missä vaiheessa se tapahtui. Me kai tanssimme jossain vaiheessa tai jotain, ja sitten kai vähän lisää, ja jossain vaiheessa päätimme lähteä muualle, ja sitten me tulimme tänne.”
”Okei”, minä sanon ja yritän kauheasti koota kaikkia palasia mielessäni yhteen, mutta se on tosi vaikeaa. ”Tapahtuiko se ennen vai jälkeen sen sontapommijutun?”
”Varmaan siihen aikaan”, Anne sanoo rypistäen nenäänsä, niin kuin joutuisi miettimään kovastikin. Tai itse asiassahan se on jopa aika todennäköistä, se kovasti miettiminen. ”Joo, kai se oli siinä vaiheessa, kun Sirius ja James lähtivät katsomaan, mitä oli tapahtunut, ja sinä menit perässä, ja Remus haahuili teidän perässänne, ja me vain ajattelimme lähteä johonkin muualle.”
”Minä ajattelin vain mennä tarkastamaan, etteivät he räjäytä koulua tai jotain”, minä sanon nopeasti.
”Niin niin”, Anne sanoo. ”Eikä Peter itse asiassa ollut edes kovin kännissä. Ehkä vähän. Mutta minäkin ehkä olin vähän.”
”Tuo kuulostaa tosi huolestuttavalta”, minä lipsautan.
Anne pyörittelee silmiään. ”Ja jos ollaan ihan rehellisiä, minä en edes ihan tajua, mitä sinä näet Jamesissa. Tai James on totta kai ihan kiva, mutta hän puhuu jotenkin paljon enemmän kuin ajattelee. Ja Sirius on ihan samanlainen. Ja Remus on vähän tylsä.”
”Miten niin mitä minä näen Jamesissa? En minä näe Jamesissa yhtään mitään!”
”Mutta Peter on aika kiva”, Anne sanoo, ”ihan totta. Teidän pitäisi tutustua häneen kunnolla. Tai älkää sittenkään tutustuko. Minusta tuntuu, etten minä edes vahingossa päätyisi heittämään häntä ruualla.”
Megan näyttää aika järkyttyneeltä ja muotoilee huulillaan sanan ”vakavaa”, ennen kuin menee työntämään Hannahin puoliksi pois sängystä tipahtanutta säärtä takaisin peiton alle.
”Okei”, minä sanon, ”minun pitää nyt vähän ajatella. Oikeasti, minä olen nukkunut vain jotain kuusi tuntia, minä en millään pysty nyt käsittelemään tätä kaikkea tietoa…”
”Niin kuin mitä?” Anne kysyy. ”Ja miksi ihmeessä sitä tietoa jotenkin pitäisi käsitellä?”
No niin, tämä ero minun ja Annen aivoissa on.
”Sinä tykkäät Peteristä”, minä mutisen. ”Minun pitää käsitellä tämä. Ja minä tarvitsen aamupalaa.”
”Mmmmhdmdfh”, sanoo Hannah.
Puolen tunnin kuluttua me istumme kaikki salissa yrittämässä syödä jotain. Megan väittää, ettei hän yksinkertaisesti pysty syömään aamuisin mitään, koska hänen ruokahalunsa vaan herää pari tuntia hänen päänsä jälkeen, joten hän vain näykkii omenan kulmaa. Hannah yrittää selvitä neljästä marmeladilla kuorrutetusta paahtoleivästä, ja minä yritän kannustaa aivojani toimimaan.
Ja sitten jossain vaiheessa kaikki Annen sanat vaan yhtäkkiä loksahtavat paikalleen. Anne on ihastunut Peteriin!
”Meinaatko sinä tehdä jotain?” minä kysyn Annelta, joka kauhoo parhaillaan kaurapuuroa suuhunsa.
”Mitä?” Anne kysyy, vaikkakaan ei ihan noin selkeästi, koska hän ei ole vielä nielaissut viimeisintä puuroannosta. ”Minähän syön koko ajan.”
”Ei kun”, minä korjaan, ”siis Peterin suhteen. Meinaatko sinä tehdä jotain Peterin suhteen?”
”Minähän tein jo”, Anne sanoo. ”Se sänky – ”
”Älä puhu sängyistä”, minä keskeytän hänet nopeasti. ”Tai älä ainakaan aamupalalla, jooko? Kierrä se jotenkin.”
”Okei”, Anne sanoo ja ottaa lisää kaurapuuroa, ”minähän jo makailin hänen vieressään litteällä esineellä, joka muuten narisi tosi paljon, ja juttelin hänen kanssaan kaikkea kivaa. En kyllä ihan tarkkaan enää muista, mitä, mutta se oli tosi hyvä keskustelu. Minusta se on aika paljon tehty.”
No kieltämättä. Ainakin jos verrataan siihen, että jotkut meistä ovat hieman hitaampia tekemään yhtään mitään.
Paitsi että minullahan on ihan hyvä syy. Olisin tietysti voinut mennä kertomaan Justinille, että tykkään hänestä, mutta ensinnäkin häntä oli vähän vaikea löytää ilman Ruthia. Ja toiseksi en ihan tajunnut, mikä ihmeen pointti siinä kertomisessa olisi ollut. Mitä järkeä on tunnustaa tunteitaan pojalle, joka on yksiavioinen sanan kaikkein tiukimmassa ja masentavimmassa merkityksessä?
”En minä oikein tiedä”, Anne sanoo ja tökkii kaurapuuroa haarukalla. Räpyttelen silmiäni ja yritän keskittyä, eikä se oikein ole edes kovin vaikeaa. Hienoa. ”Tai siis, en minä voi kertoa hänelle, että olen ihastunut häneen. Minä kuitenkin muuttaisin mieltäni heti, kun saisin sen sanottua. Ja eikö hän muka olisi kertonut minulle, jos tykkäisi minusta?”
”Totta kai Peter tykkää sinusta”, minä pärskähdän, mutta hyvin hiljaa, koska me emme varsinaisesti istu yksin rohkelikkopöydässä. Jamesia ja kumppaneja ei kyllä näy, mutta en minä varsinaisesti odottanutkaan että näkyisi. Kun joskus kahden aikaan olin saanut Jamesin ja Siriuksen unohtamaan kaiken kielletyn, tai no, suostumaan nipin napin olemaan tekemättä mitään kovin kiellettyä enää sinä iltana puhtaasti käytännön syistä, niin siis siihen aikaan molemmat olivat jo niin unisen näköisiä, etten ihmettelisi, vaikka he nukkuisivat kahteentoista. Ja jos Peter on viettänyt koko illan Annen kanssa, hänkin on takuulla puolikuollut.
”Miten niin?” Anne kysyy ja näyttää melkein hämmentyneeltä.
”No siis”, minä sanon, enkä keksikään yhtään mitään. ”Tai siis, hänhän vietti sinun kanssasi koko illan. Ei hänellä varmaan ole mitään sinua vastaan.”
”No ei kai”, Anne sanoo ja siirtää paahtoleivän toiselle puolelle lautasta, ”mutta ei se nyt vielä tarkoita, että hän jotenkin, hmm.”
”Minä en vaan tajua”, minä sanon ja huokaisen syvään. ”Peter?”
”No tuota”, sanoo Anne ja vilkaisee Justinia, joka istuu korpinkynsien pöydässä kerrankin ilman Ruthia. Melkein jo ilahdun, mutta sitten tajuan, että Justinin tukka on jämähtänyt pystyasentoon ja että hänen T-paitansa on todennäköisesti väärinpäin, koska selässä lukee vaaleanpunaisilla kirjaimilla ”Naisten kuntotaikapiiri 1976”.
Jostain kuuluu kopsahdus. Luulen ensin, että joku on tehnyt jotain typerää, mutta se onkin vain Hannahin pää, joka on kolahtanut pöytää vasten. Megan taputtaa jotenkin huolettoman näköisesti Hannahin takaraivoa tai tarkemmin sanottuna vaaleaa hiusryöppyä, joka makaa pöydällä uhkaavan lähellä Annen puurolautasta.
No niin, nyt minä keskityn syömään. Ihan totta. Enkä ajattele sitä, miten ihmeessä Anne voi ihastua tuolla tavalla ihan yllättäen ja vielä ihan fiksuun kohteeseen, siis Anne, ja minä tykkään pojasta, joka parhaillaan taputtelee selkäänsä ja näyttää vähän hämmentyneeltä, kun ilmeisesti tajuaa, että on laittanut paidan väärin päin päälleen.
Sitten tajuan, etten ole muistanut laittaa sukkia omiin jalkoihini. Okei, nyt minä ihan totta keskityn syömiseen.
*
”Hei Lily”, sanoo Sirius, ”oliko sinulla mukavaa eilen? Näimmekö me vielä illalla?”
”McGarmiwan toimiston edessä”, minä vastaan. ”Minä yritin estää teitä räjäyttämästä sitä.”
”Ai niin”, Sirius sanoo ja näyttää hetken tosi ilahtuneelta, mutta sitten hänen naamansa valahtaa. ”Ai niin, me emme räjäyttäneetkään sitä. Hemmetti. Minä olin ihan varma… Sarvihaara, mennäänkö pelaamaan?”
Jameskaan ei kyllä näytä ihan yhtä fiksulta kuin tavallisesti, mutta hän seisoo jotenkin suoremmassa kuin Sirius. Tai ehkä Siriuksen T-paita ei vain ole suorassa ja sen takia hän näyttää siltä, kuin hän olisi kokonaan jotenkin vinossa. Ja Jamesillakin on kyllä nyt vähän tavallista pörröisempi tukka ja hänen ilmeensä vaihtuvat jotenkin hitaasti, mutta jotenkin minusta tuntuu, ettei siitä pidä huomauttaa. Minä nyt kuitenkin unohdin tänä aamuna pistää sukat jalkaan, ja voin vannoa, ettei sitä tapahdu usein.
Tosin minulla oli kyllä oikeasti tosi kivaa eilen. Se Jamesin halaaminen ja pitkään tanssiminen ja kaikki muu oli tietysti vähän hämmentävää ja outoa, mutta toisaalta ihan kivaa, ja James ei ole maininnut siitä jälkikäteen ollenkaan eikä edes kysellyt, olenko minä mahdollisesti muuttanut mieltäni (en ole), joten ehkä tästä selvitään. Ja sitä paitsi joululoma alkaa huomenna, joten minä pääsen joka tapauksessa kotiin ajattelemaan kaikkea ja tekemään joulusiivouksia.
Ja itse asiassa minulla oli ihan kivaa vielä myöhemmin illalla, kun yritin pitää poikia poissa hankaluuksista ja samalla itseäni turvallisen välimatkan päässä Jamesista ja vielä turvallisemman välimatkan päässä Siriuksesta. Toisin sanoen nyhdin Jamesin hihaa aina, kun hän alkoi näyttää siltä, että saattaisi tehdä jotain kiellettyä. Se jopa toimi. Siriukseen ei toiminut oikein mikään muu paitsi se, kun Remus alkoi mulkoilla häntä.
Kun McGarmiwan työhuoneesta oli selvitty ja se oli päätetty jättää paikoilleen, me kaikki neljä jotenkin kävelimme Tähtitorniin ja nojasimme lasiseiniin ja katselimme taivaalle. Remus oli aika hiljainen mutta vaikutti muuten ihan järkevältä, ja hän jopa puhui Siriuksen kanssa, vaikka he molemmat näyttivät vähän kireiltä. Sirius yritti löytää itsensä taivaalta, mutta päätyi istumaan lattialle ja puhumaan jotain putoavista tähdistä, ja Remus haroi hiuksiaan aika epätoivoisen näköisenä niin kuin ei olisi tiennyt, ketä olisi pitänyt lyödä ensiksi. Minä juttelin Jamesin kanssa jotain, en enää millään muista mitä, ja myöhemmin kävelimme perässä, kun Remus raahasi Siriusta takaisin rohkelikkotorniin.
Nyt James pudistelee päätään Siriukselle. ”Sori, nyt ei käy. Meidän pitää partioida.”
”Ai niin”, Sirius sanoo. ”Missäköhän Kuutamo on?”
James vilkaisee minua. Minä kohautan olkapäitäni. Meidän pitäisi ihan totta mennä partioimaan.
”No minäpä lähden etsimään”, sanoo Sirius. ”Olkaa kiltisti.”
James näyttää järkyttyneeltä. ”En olisi ikinä uskonut, että hän sanoisi jotain tuollaista.”
Minä en oikein jaksa vastata siihen mitään. Okei, minä olen ilmeisesti kuluttanut kaiken sosiaalisuuteni jo eilen ja sitten viimeistään tänä aamuna, mutta en oikein millään keksi mitään sanottavaa nyt. Lisäksi minun on pakko myöntää, että se eilisen halaileminen vähän häiritsee. Ehkä vaan kuvittelen, mutta minusta jotenkin tuntuu, että me kävelemme vähän lähempänä toisiamme kuin yleensä. Eivätkä nämä käytävät edes ole mitenkään erityisen kapeita. Ja sitä paitsi James tuoksuu tutulta, ja minusta on aika järkyttävää, että hänen tuoksunsa tuntuu näin tutulta ja tavallaan kivaltakin. Vähän sellaiselta kuin pullantuoksu oli mummolassa. Voi luoja, minä olen varmaan menossa sekaisin.
Onneksi James puhuu aika reippaasti, joten minä voin kaikessa rauhassa olla huolestunut siitä, miten pääni on jotenkin kummallinen. En ole kyllä ihan varma, mistä James puhuu, mutta käsittääkseni koulusta ja tulevaisuudesta ja jostain bändistä, joka on korvannut kitaristin soittoloitsulla ja on nyt hajoamispisteessä, koska kitaristin fanit ovat jättäneet bändin.
”Ja nyt ne aikovat pistää rumpalinkin pihalle, koska se kai heitti manageria kapulalla päähän”, James sanoo. ”Peter taitaa olla ihastunut Anneen.”
Mitä?
”Mitä?” minä kysyn.
”No kun”, James sanoo ja vääntelee käsiään, ”eivätkös he eilen lähteneet johonkin kahdestaan siinä vaiheessa, kun me menimme räjäyttämään McGarmiwan toimistoa?”
”Niin kai”, minä sanon. Minkä ihmeen takia James on huomannut tuon ja minä en tajunnut yhtään mitään, ennen kuin Anne suurin piirtein tavasi sen minulle?
”Ja Peter on virnuillut tänään koko päivän”, James jatkaa ja kääntyy sitten katsomaan minua niin yhtäkkiä, että melkein sotkeennun omiin jalkoihini. Okei, ihan oikeasti sotkeennun, mutta en sentään kaadu, vaan otan tukea kiviseinästä. Ja James tuijottaa minua edelleen.
”Mitä nyt?”
”Entäs Anne?” James kysyy ja näyttää yhtäkkiä aika vakavalta ja vähän jännittyneeltäkin. ”Minun on jotenkin vaikea kuvitella, että Anne olisi kunnolla kiinnostunut jostakin. Ja Peter muuttaa mieltään aina välillä, mutta sitten kun hän saa päätöksen tehtyä, hän ei kyllä ihan helposti enää peräänny.”
”Mistä sinä puhut?” minä ähkäisen.
James rypistää kulmiaan. ”Että mitä minä sanon Peterille.”
”Mistä aiheesta?”
”Annesta!” Nyt James näyttää jo vähän siltä, niin kuin häntä naurattaisi. En kyllä ihan tajua mikä. Minun mielestäni tässä ei kyllä ole kauheasti mitään huvittavaa. ”Lily, minä sanoin juuri äsken, että Peter taitaa olla ihastunut Anneen. Ja sinä varmaan tiedät, mitä Anne ajattelee. Niin että mitä minä sanon Peterille? Pitäisikö hänelle sanoa saman tien, että keksii jonkun muun? Sellaisen, joka ei heitä ketään lihamurekkeella?”
Minä en oikein tiedä, missä vaiheessa pysähdyin tai missä vaiheessa suuni loksahti auki, mutta jostain syystä minä nyt kuitenkin seison suu auki ja tuijotan Jamesia. Hän näyttää siltä, että on ihan oikeasti vakavissaan ainakin ellei lasketa sitä, että hänen suupielensä jotenkin nykii, mutta jostain syystä minusta tuntuu, että hän nauraa minulle eikä Peterille ja Annelle.
Ja miten niin minun pitäisi sanoa, mitä Anne ajattelee? Millainen ystävä muka kertoo, kun toinen on ihastunut? Paitsi että enhän minä voi millään nyt jättää kertomattakaan! Jameshan saattaisi sanoa Peterille, että unohda koko juttu, ja sitten Peter unohtaisi koko jutun ja jos Anne on oikeasti ihastunut Peteriin, minä olisin vaan entistä huonompi ystävä…
Voi luoja. Miten minä aina joudun näin outoihin tilanteisiin?
Tai ehkä minun kykyni käsitellä ihan normaaleja tilanteita on vaan tosi huono.
”En minä voi puhua tästä aiheesta”, minä sanon ja yritän työntää käsiäni syvemmälle taskuun, mutta sitten minusta alkaa tuntua, että farkkujeni vyötärö liukuu alaspäin, joten lopetan suosiolla ja alan sen sijaan väännellä käsiäni. ”Ihan totta. Se on Annen ja Peterin asia…”
”Eli Annea ei kiinnosta?” James kysyy näyttäen vähän pettyneeltä. ”Harmin paikka. Minusta he olisivat olleet ihan – ”
”Kiinnostaapas”, minä puuskahdan ja läimäytän sitten käteni suuni eteen. Voi pahus. Miten ihmeessä minä pystyn livauttamaan sen tuolla tavalla? ”Tai siis, kai häntä kiinnostaa, kun hän kerran oli koko eilisen illan Peterin kanssa. Eikö se ole aika ilmiselvää?”
”Hän oli juonut”, James huomauttaa, ”ja Peter on välillä tosi hauskaa seuraa. Mutta minusta jotenkin tuntuu, että Peter on nyt ihan tosissaan kiinnostunut. Ja jos Anne ei ole, minä en oikein viitsisi kannustaa Peteriä…”
”Onko sinun pakko kannustaa? Jos vaan jättäisit puhumatta koko aiheesta?”
James näyttää mietteliäältä. ”Ei se varmaan onnistu. Ainakaan pidemmän päälle. Tai Peter alkaisi miettiä, minkä takia minä en puhu siitä aiheesta.”
”Puhutteko te sitten muka aina kaikesta?”
”Emme”, James sanoo, ”mutta jos hän jatkaa sitä hymyilyä, meidän on pakko alkaa kiusata häntä siitä. Muu ei vaan toimi. Hän rupeaisi kauhean epäluuloisesti, jos me emme huomioisi koko juttua.”
Siis mikä logiikka tuossa muka on?
”Tuota, jos minä sanoisin vain, että minä en kyllä Peterinä luopuisi toivosta?” minä ehdotan.
”Eli Anne tykkää Peteristä?” James kysyy.
Aaaargh!
”En minä voi kertoa!” minä puuskahdan. ”Enkä minä ihan totta halua puhua tästä aiheesta! Mutta kai Anne tykkää, ei hän ole sellaisten ihmisten seurassa, joista ei tykkää, eikä minulla joka tapauksessa ole aavistustakaan, kuinka kauan se tykkääminen kestää. Annesta ei oikein ikinä tiedä.”
”Ai”, James sanoo näyttäen ärsyttävän tyytyväiseltä, ihan kuin minä olisin sanonut paljonkin. ”Eli toisin sanoen pitää olla varovainen.”
”Hetkinen. Kenen pitää olla varovainen?”
James räpäyttää silmiään. ”Meidän. Hei, kävimmekö me jo katsomassa vessat?”
”Odota nyt! Miten niin meidän?”
James pysähtyy (en kyllä muista, missä vaiheessa me olemme taas alkaneet kävellä), vetää syvään henkeä ja haroo sitten hiuksiaan. Paitsi ettei se jää ihan vaan siihen haromiseen, vaan lopulta hänen molemmat kätensä ovat hiuksissa. Hän näyttää aika turhautuneelta, ja myös vähän hölmöltä, ja jotenkin hyvin tutulta.
”Totta kai meidän pitää tehdä jotain”, hän sanoo lopulta kuulostaen vähän siltä, kuin yrittäisi selittää sitä tosi yksinkertaisesti. En tiedä, pitäisikö minun olla nolo tai jotain, koska en tajua, mutta en nyt millään jaksaisi. ”Anne on sinun kutakuinkin paras ystäväsi. Peter on minun kutakuinkin paras ystäväni. He tykkäävät toisistaan. Meidän pitää ehdottomasti tehdä jotain.”
”Tuota noin”, minä sanon, ”eikö riittäisi, jos me vaan vähän seuraamme tilannetta? He ovat kuitenkin jo menneet sänkyyn! Kai he pystyvät hoitamaan tilanteen tästä eteenpäin.”
”Mitä?” James pärskähtää. ”Sänkyyn? Missä välissä he – ”
”Ei sillä tavalla!” minä huudahdan. Jotenkin minusta tuntuu, että minun poskiani alkaa taas kuumottaa järjettömästi. ”Anne vain sanoi sen niin ja nyt minä toistan, mitä Anne sanoi, ja se kuulostaa ihan yhtä hölmöltä, ja sinäkin käsität väärin, ja ihan totta, minä sanoin ihan väärin. Siis he makasivat Annen sängyllä. Vaatteet päällä.”
Hetkinen. Mistä minä muka tiedän sen?
”Tai siis minä jotenkin luulen, että he makasivat vaatteet päällä”, minä sanon.
Jamesin kaula on taas hyvin punainen. No, ainakaan minä en ole ainoa, jonka mielestä tämä keskustelu on tosi outo. ”Siis tekivät mitä?”
”Makasivat”, minä sanon ja punastun lisää, ”siis ihan vaan olivat sellaisessa asennossa. Siis eivät istuneet vaan makasivat. Vierekkäin. Ja ilmeisesti juttelivat jostain. Tai niin minä ainakin käsitin.”
”Okei”, James sanoo hyvin hitaasti ja vetää henkeä samalla, kun hänen suupieliään alkaa nykiä. Se on oikeasti aika kummallisen näköistä, kun Jamesin suupieliä nykii. Minä en vaan voi olla tuijottamatta. ”Siis ei mitään, mistä pitäisi huolestua. Tai innostua. Ja tuo oli kyllä ihan fiksusti ajateltu, että ehkä heidän pitäisi ensin saada kokeilla itse. Mutta jos se ei onnistu, meidän pitää kyllä auttaa – ”
”Siis mikä ei onnistu?” minä kysyn.
James räpäyttää silmiään. ”Asioiden selvittäminen. Sellainen. En minä tiedä. Miten ihmiset nyt edes yleensä päätyvät yhteen?”
”Ei aavistustakaan”, minä sanon. ”En ole kokeillut. Oletko – ”
Sitten tajuan, että se on varmaan tosi outo kysymys, ja suljen suuni. Ikävä kyllä Jamesilla on ilmeisesti aika nopeat aivot, koska hän näyttää huvittuneelta ja selvittää kurkkuaan vähän vaivautuneen näköisenä. Minä katson nopeasti ympärilleni ja yritän löytää jonkun kolmasluokkalaisen, joka tekisi jotain väärää ja jolta voisin mennä ottamaan pisteitä, mutta tietenkään ketään ei näy, niin kuin ei kyllä yleensä ikinä muutenkaan. Ei varsinkaan silloin, kun keskeytystä kaipaisi.
Minä en oikeasti tajua, miten kukaan pystyy uskomaan sattumaan ainakaan, jos se henkilö on joskus ollut yhtään tekemisissä maailman kanssa. Minun maailmassani kaikki ainakin tapahtuu hyvin loogisesti, ja yleensä sen logiikan ydin tuntuu olevan se, että tehdään vaan minun elämästäni mahdollisimman outoa, kummallista, ahdistavaa tai tylsää. Tai ehkä logiikka vaihteleekin sattumanvaraisesti. Sehän olisi itse asiassa ihan hyvä selitys, koska viime aikoina minun elämäni ei ole ollut kovin tylsää, mutta outoa kyllä.
Ja itse asiassa minä olen tainnut välillä unohtaa Justinia. Toisaalta tämähän on aina mennyt kausittain, joten on kai ihan normaalia, että minulla on taas vähän etäisempi vaihe. Silti tuntuu jotenkin hassulta tajuta, etten kyllä muista, milloin minun olisi viimeksi tehnyt mieli vaikka tehdä luudanvarren kanssa itsemurhasyöksy Kiellettyyn metsään.
”Tuota noin”, James sanoo tuijottaen seinää minun olkapääni yli. Vilkaisen, onko siihen tarttunut jotain kummallista, mutta se kyllä näyttää ihan tavalliselta kiviseinältä. ”En oikeastaan. Tai yhtenä kesänä me, hmm, olimme Siriuksen ja Remuksen ja Peterin kanssa telttailemassa huispauksen Englannin mestaruuskisojen jälkeen vielä jonkun viikon ja tutustuin yhteen tyttöön. Mutta ei sitä oikein lasketa, koska se meni niin nopeasti ohi.”
”Se mikä?” minä kysyn. Jokin tässä ei nyt vaan täsmää. Siis Jamesilla on ollut jotain juttua jonkun tytön kanssa? Vaikka hän on ollut samaan aikaan kiinnostunut minusta? Miten sellainen on edes mahdollista? Tai siis, totta kai Jamesilla on täysi oikeus tykätä kenestä haluaa, eikä minua oikeastaan edes kiinnosta, mutta miten ihmeessä se on mahdollista?
”Siis se juttu”, James sanoo väännellen käsiään jotenkin oudosti. ”Ei siitä oikein tullut mitään. Eli en minä oikeastaan tiedä yhtään mitään tästä aiheesta.”
Minä nyökkään ja jatkan hänen tuijottamistaan.
”Pitäisikö meidän puhua jostain muusta?” James kysyy.
Okei. Hyvä idea. Todella hyvä idea.
Paitsi että ilmeisesti me emme vaan keksi mitään sopivaa puheenaihetta, koska viiden minuutin päästä kävelemme vaan käytäviä eteenpäin ja tuijottelemme vähän minne milloinkin. Lähinnä seiniin. James on työntänyt kätensä syvälle taskuihinsa ja näyttää jotenkin levottomalta, mutta ilmeisesti äskeinen keskustelu vaan oli jotenkin hämmentävä.
Ja miten tuo nyt edes pitäisi tajuta? James sanoo olleensa ihastunut minuun koko ajan ja silti on onnistunut saamaan jotain aikaan jonkun muun kanssa? Olisinko minäkin sitten vaan voinut ihastua johonkin toiseen ihmiseen ja antaa mennä? Tai ehkä James ei ajattele asioita niin paljon kuin minä. Ehkä James saa aivonsa tarvittaessa pois päältä, toisin kuin minä.
Tai sitten minun vaan pitäisi keskittyä omiin asioihini. Hengitän syvään ja yritän keskittyä johonkin järkevään, mutta päädyn vaan kävelemään päin haarniskaa, joka on hivuttanut toisen kenkänsä liian kauas seinästä. Onneksi James päätyy ottamaan kyynärpäästäni kiinni, ja niin ainoastaan haarniskaa kaatuu, enkä minä.
*
Sirius ja Peter pelaavat velhonshakkia oleskeluhuoneessa. Se näyttää oikeastaan aika hauskalta, koska kello alkaa olla lähempänä yhtätoista ja Sirius näyttää aika hyperaktiiviselta, ja Peter taas nojaa toisella kyynärpäällään pelilautaan sen näköisenä, että saattaa nukahtaa kesken siirron ihan koska vaan. Toisin sanoen Peterin siirrot ovat tosi hitaita ja välillä hän unohtaa kokonaan, että on hänen vuoronsa, eikä kukaan oikein viitsi muistuttaa siitä. Ja Siriuksen siirroissa taas ei näytä olevan mitään logiikkaa. Enkä minä edes ole niin huono velhonshakissa, etten huomaisi sitä.
Megan lähti Owenin kanssa iltakävelylle, mutta Anne ja Hannah istuvat sohvalla aika lähellä sitä pöytää, jonka ääressä Peter ja Sirius pelaisivat, jos olisivat tarpeeksi järjissään tehdäkseen sen kunnolla. Hannah lukee jotain kirjaa, ja Anne yrittää teeskennellä, että lukee kirjaa, mutta ikävä kyllä kirja on väärin päin.
”Merlinille kiitos, että joululoma alkaa huomenna”, James mutisee, ”eikä meidän tarvitse nähdä heitä kahteen viikkoon.”
”Niinpä”, minä sanon. Peter on juuri vilkaissut Annea, vaikka ”vilkaista” on kyllä vähän liian hienovarainen sana tässä tilanteessa, koska Peter kyllä käänsi koko päänsä Annen suuntaan. Ilmeisesti uneliaisuus ei tee hyvää Peterin salamyhkäisyydelle. Ja Anne reagoi ”vilkaisuun” nostamalla sen väärin päin olevan kirjan naamansa eteen.
Toisaalta olen kyllä aika varma, että Peter ei tajua, että kirja on väärin päin. Hän näyttää niin uneliaalta, ettei tajuaisi, vaikka Sirius voittaisi sen heidän pelinsä, tosin olen myös aika varma, ettei Siriuskaan tajuaisi sitä, joten se on kai loppujen lopuksi ihan sama. Ja jos en olisi aika varma, että Anne oli makuusalissa nukkumassa, kun itse tulin sinne viime yönä, epäilisin, että he ovat valvottaneet toisiaan koko yön. Anne ja Peter siis. Ei Anne ja Sirius.
”Sinähän meinaat mennä kotiin jouluksi”, James sanoo. Minulta kestää hetki tajuta, että hän tarkoittaa minua, koska hän kyllä tuijottaa epäilyttävän näköistä länttiä vastakkaisessa seinässä.
”Joo”, minä sanon, ja sitten muutaman kymmenen sekunnin hiljaisuuden jälkeen tajuan, että vastakysymys saattaisi olla paikallaan. ”Ja sinä myös.”
”Jep”, James sanoo.
”Mikä ihme Peteriä vaivaa?” Remus kysyy.
Peter nojaa kyynärpäitään pöytää, tai no, tarkemmin sanottuna pelilautaa vasten, ja on ripustanut leukansa kämmeniinsä. Tältä sohvalta käsin ei voi oikein sanoa, minne hän tuijottaa, mutta minusta näyttää siltä, että tuijotuspiste on Annesta noin metrin verran oikealla. Velhonshakki taas ei näytä voivan ihan yhtä hyvin kuin Peter, koska Sirius on ruvennut ohjaamaan heidän molempien nappuloita, ja nyt nappulat yrittävät väittää Siriukselle, ettei sillä tavalla voi pelata. Ja Anne ei tajua mitään, koska hän on lopultakin ilmeisesti tajunnut vilkaista sitä kirjaansa, ja tuijottaa sitä nyt kulmat rypyssä, ennen kuin tajuaa, mikä on vialla, ja kääntää kirjan oikein päin.
”Mikä ihme heitä kaikkia vaivaa?” minä mutisen. Tällä hetkellä Hannah näyttää ainoalta täysijärkiseltä ihmiseltä koko huoneessa. Tai siis, totta kai minä, James ja Remus luultavasti olemme ihan täysijärkisen näköisiä, ellei lasketa mukaan sitä pientä yksityiskohtaa, että istumme sohvalla katselemassa sitä, kuinka ystävämme näyttävät tyhmiltä.
”Sirius on kai vaan ylirasittunut”, Remus sanoo. ”Tuo korjaantuu ennen pitkää. Mutta Peter käyttäytyy ihan oikeasti oudosti.”
”Ylirasittunut?” James kysyy otsa rypistyen. ”Mitä ihmettä Sirius on muka tehnyt?”
Remus näyttää äkkiä vähän vaivaantuneelta. ”Tuota, kai se on siitä riitelystä. Tai siis, me emme ole ihan kauheasti puhuneet toisillemme viime viikkoina.”
”Tai viime kuukausina”, James tokaisee.
”No, sinne päin”, Remus sanoo näyttäen vain entistä vaivaantuneemmalta. Minua vähän säälittää, koska Remus on kuitenkin tosi mukava. Toisaalta haluan kuollakseni tietää, mitä hän aikoo sanoa.
James näyttää vähän ärtyneeltä. ”Noinko kauan sinulla kesti tunnustaa se? Minkä ihmeen takia te olette molemmat väittäneet, että kaikki on hyvin?”
Remus kohauttaa olkapäitään tuijottaen tiiviisti sitä epämääräistä länttiä seinässä. ”Ei aavistustakaan. Tai kai se vaan oli helpompaa niin. En minä nytkään oikein osaa sanoa mitään. Paitsi että ehkä Sirius reagoi riitelyyn vähän oudosti.”
”Yrittää naittaa shakkinappuloita?” minä ehdotan, koska siltä se todellakin näyttää.
Remus näyttää vähän järkyttyneeltä. ”No, niin ilmeisesti. Mutta joka tapauksessa minä kyllä uskon, että eiköhän tämä tästä jossain vaiheessa selviä.”
”Mikä tämä?” James töksäyttää. ”Eikö jompikumpi teistä voisi lopultakin kertoa minulle, mistä oikein on kysymys?”
”Ei siinä ole mitään erikoista”, Remus mutisee hyvin vaikean näköisenä. ”Tai siis, kyllähän sinä muistat sen, hmm, vahingon syksyllä… ehkä se vaan jäi vaivaamaan…”
”Niin varmaan”, James sanoo, mutta ei näytä nyt ihan niin turhautuneelta. Ehkä hän oikeasti tajuaa, mistä Remus puhuu, vaikka minä en oikein tajua mitään. ”Kuule, pitäisikö sinun raahata Sirius makuusaliin? Voisi olla helpompi saada hänet heräämään huomenaamulla.”
”Ai niin, se juna”, Remus mutisee. Minä en kyllä henkilökohtaisesti tajua, miten ennen kahdeksaa herääminen voi olla niin kauhean vaikeaa, mutta ehkä se sitten on, jos sattuu nukkumaan samassa makuusalissa Siriuksen kanssa.
James ei liikahdakaan, kun Remus nousee sohvalta ja kävelee sen Peterin ja Siriuksen onnettoman pöytäraukan luokse. Peter on edelleen vain puoliksi tajuissaan olevan näköinen, ja Sirius on ryhtynyt usuttamaan sotamiehiä hakkaamaan toisiaan miekoilla, joten ehkä keskeytys on ihan tarpeellinen. Sirius kyllä näyttää vähän yllättyneeltä ja ehkä kireältäkin, kun Remus ehdottaa, pitäisikö lähteä nukkumaan, mutta seuraa kuitenkin perässä portaisiin. Tyttöjen makuusalien portaisiin tarkemmin sanottuna, mutta Remus tarttuu häntä aika nopeasti kyynärvarresta ja kiskaisee heidän omalle puolelleen portaita, joten kaikki menee oikeastaan aika hyvin.
Sitten Hannah sanoo lähtevänsä nukkumaan. Anne näyttää aika pettyneeltä, koska hänen on kuitenkin käytännössä pakko seurata Hannahia. Tai ei tietenkään ole, mutta vaikka hän on kääntänyt kirjansa oikein päin, se ei oikein riitä kunnolliseksi tekosyyksi istua sohvalla kirja polvien päällä ja vilkuilla, mitä Peter tekee. Varsinkin, kun Peter ei oikein tee yhtään mitään. Anne siis nousee seisomaan ja lähtee vastahakoisen näköisenä pois oleskeluhuoneesta Annen perässä, ja yhtäkkiä siellä olemme vain minä ja James ja Peter ja pari nelosluokkalaista, jotka ovat tainneet nukahtaa sohvalle.
”Me varmaan näemme sitten uuden vuoden jälkeen”, James sanoo polvilleen.
”Jep”, minä sanon. Mitä muuta siihen edes voisi sanoa? Siis totta kai me näemme. Me satumme olemaan samassa koulussa.
Jotenkin kyllä tuntuu, ettei se kysymys ihan tuota tarkoittanut. Tekisi melkein mieli nauraa hänelle ja yrittää hänet saada kysymään asia jotenkin eri tavalla, mutta minua väsyttää enkä nyt millään viitsisi olla niin epäkohtelias, ja toisaalta minulla ei ole aavistustakaan, haluaisinko edes nähdä häntä ennen loman loppua. Kai se olisi kuitenkin vähän outoa, vaikka me olemmekin jo ihan hyviä kavereita.
”Minun pitää ehkä lähteä nukkumaan nyt”, minä sanon. ”Hyvää joulua, James.”
”Hyvää joulua”, James sanoo ja vilkaisee minua ja selin häneen kääntyminen tuntuu vähän kummalliselta, mutta pakkohan minun on, jos meinaan pystyä kävelemään portaat makuusaliin. Ovensuussa kuulen vielä, miten James ehdottaa Peterille nukkumista, ja Peter mumisee jotain vastaukseksi, ja sitten heidän molempien äänet häipyvät kuuluvista, ja kahden viikon joululoma tuntuu jotenkin kummallisen pitkältä.
-
Jatkoa! Jotenkin oli tosi tapahtumarikasta lukea tätä, koska sen lisäksi, että tuossa tapahtui taas kaikkea ihanaa, minä sain leukani vuotamaan verta kun repäisin siitä kai jonkun ruven irti ja heti sen jälkeen nenäkin päätti, että nyt oli hyvä hetki vuotaa verta, vaikkei mun nenä oikeasti vuoda verta koskaan. :'D
Mutta yhtäkaikki, tää oli taas tosi hyvä. Musta on aika ihmeellistä, ettei näissä luvuissa periaatteessa tapahdu paljon mitään, ehkä yksi suurempi asia per luku, mutta silti nämä ovat aivan jumalattoman pitkiä, koska Lilyn ajatukset on niin... isoja (en keksi muuta sanaa 8D). Mutta musta se on vain hauskaa, Lilyn ajatukset on kumminkin niin kivoja. Ja mitä pidempi, sen parempi, tämä on kuitenkin niin hyvä.
Kahden viikon joululoma, äsh... Toivottavast sillä tapahtuu jotain kivaa! (: Ja Peter ja Anne... multa meni niin kauan aikaa tajuta, että kuka Peter, ennen kun siitä kerrottiin sukunimen kanssa. :'D Olen vain tyhmä, mutta jotenkin Peter tuntui niin epätodelliselta siihen. Mut tykkään tästä ratkaisusta, sitten vaan seuraamaan, mitä tapahtuu. (;
Sirius yritti löytää itsensä taivaalta, mutta päätyi istumaan lattialle ja puhumaan jotain putoavista tähdistä, ja Remus haroi hiuksiaan aika epätoivoisen näköisenä niin kuin ei olisi tiennyt, ketä olisi pitänyt lyödä ensiksi.
Ihana kohta. ^^ Jotenkin suloinen, Sirius yrittää löytää itsensä taivaalta (etenkin toi oli hauskasti sanottu) ja Remus turhautuu. Söpöä. n___n
-
Jee, uusi luku
Ja niin, tää oli tosi ihana ja silleen, mutta tuo alku. Ei se huono ollut, vaan erikoinen. En voinut ikimaailmassa kuvitella mitään Peterin ja Annen välille. Täydellisesti allekirjoitan tuon Lilyn jutun: "MITÄ?"
Osaat todellakin yllättää.
Kokonaisuudessaan hyvä luku ja olit hienosti kuvaillut ihmisten väsymyksen ja sekoilun. tykkäsin
Mutta jotain taisi kuitenkin mennä ohi. Lähtikö James ja Lily partioimaan käytävälle aamupalan jälkeen? Olen aina luullut, että ne partioi vaan iltaisin. Olen tainnut taas ymmärtää väärin.
Kiitos tästä!
-Heinähattu
Edit.
Sirius yritti löytää itsensä taivaalta, mutta päätyi istumaan lattialle ja puhumaan jotain putoavista tähdistä, ja Remus haroi hiuksiaan aika epätoivoisen näköisenä niin kuin ei olisi tiennyt, ketä olisi pitänyt lyödä ensiksi.
Tästä kohdasta täysin samaa mieltä Ginevrén kanssa!
-
Eikä, jatkoa tullu tosi nopeesti!
Tää oli yks mun lemppari näistä luvuista, etenkin toi, kun Lily toteaa että joululoma tuntuu pitkältä... Ja se kun se tykkää Jamesin tuoksusta! Ihania kohtia!
Peterin ja Annen juttua ensin vähän ihmettelin... Mutta se toimi! Lisää näitä yllätyksiä!
Kökkö kommentti jälleen, odottelen jatkoa...
-
Sä kirjotat näitä lukuja oikeesti ihan älyttömän nopeeta tahtia!
Anne ja Peter olis todennäkösesti ihan hyvä pari. Ainakin toi niitten ihastumis- vaihe on aika söpö.
Ymmärsinkö väärin, vai alkaako Lily jo ihastuun Jamesiin? :)
Repeilin tolle sänky- hommalle, se oli hyvin keksitty
”Tuota noin”, minä sanon, ”eikö riittäisi, jos me vaan vähän seuraamme tilannetta? He ovat kuitenkin jo menneet sänkyyn! Kai he pystyvät hoitamaan tilanteen tästä eteenpäin.”
”Mitä?” James pärskähtää. ”Sänkyyn? Missä välissä he – ”
”Ei sillä tavalla!” minä huudahdan.
Varsinkin toi oli tosi hauska kohta ;D
Odotan innolla jatkoo :)
-
Ensin olin ihan samaa mieltä tuosta luvun alusta Lilyn kanssa, MITÄ?, mutta sitten aloin miettimään ja niistähän vois tulla aika hyväkin pari. Ainakin pidin tuosta kohdasta kun ne oli oleskeluhuoneessa ja yritti peittää sen, että vilkuili toisiaan.
Hih, Lily alkaa unohtamaan Justinin (jos tulkitsin oikein). Jee... ^^
Tykkäsin myös tuosta kohdasta kun Sirius yritti etsiä itteään taivaalta.
Ja tässä luvussa oli Remustakin, mie niin tykkään siitä tyypistä. (: (Äläkä yritä selittää että se muka olisi fiktiohahmo, pöh...)
Eipäs tässä muuta. Paitsi että ihanaa kun kirjotat niin usein jatkoa! :)
-
Aaaaah, Sirius ylivilkkaana.. NAM! ;D
Jaa, joo mun järkevät kommentit... hmmm... joo. :D
Okei juu tästä ei tuu mitään, joten pakko vaan sanoa, että tääkin osa oli hyvä, todella hyvä.
"Parittaa shakkinappuloita?" ;D
-
Koetan nyt kommentoida vähän järkevämmin kun viime kerralla ;D
Ensinnäkin noi Lilyn ajatukset on tosi hauskaa luettavaa ja jos mun pitäs lainata tähän joku lempikohta tästä luvusta, mun pitäs lainata suunnilleen koko luku :D Muutaman kirjotusvirheen löysin, mut ne ei suuremmin haitannu lukemista.
Jotenkin mua ehkä häiritsee se, ettei näissä luvuissa tapahdu paljon mitään. Tai no olihan tässä tuo Anna/Peter, mut silti... Mutta on tää ficci silti tosi hauskaa luettavaaja ootan innolla jatkoo ;D
Niin piti vielä sanoo, et on kiva että näitä lukuja ilmestyy säännöllisin väliajoin, eikä tähän ehdi kyllästyä :)
-
Ooo, jatkoa<3
Sori huomasin vast nyt et on tullu jatkoo, tai siis huomasin jo aikasemmi, mut en oo kerenny lukee. Mut nyt luin ja tykkäsinn paljon. :D
Noi Lilyn ajatukset on nii mielenkiintosii, et välil vaa repeilee jollekii iha normille mikä vaa on hauskaa... okei toi oli outo juttu, mut silti:D
kiiiiitos täst ihanast luvust(:
-
Noniin, nyt sain loputkin luettua. Tämä on kirjoitettu hyvällä huumorilla ja tykkään siitä, että tämä on vain Lilyn näkökulmasta. Välillä rasittaa tuo Justin-pakkomielle, mutta hyvin olet saanut sitä häivytettyä lukujen edetessä. James on aivan ihana, samoin muut kelmit. Sirius/Remus-draamaa on ihana lukea tällaisena hyvin kirjoitettuna sivujuonena. (toki kyllä muutenkin n__n)
Peter/Anne oli yllättävää, mutta toimii ainakin tähän mennessä ihan hyvin. Peter aina jotenkin vain sivutetaan tai roiketetaan mukana pakosta, mutta tässä hän jopa kuuluu kelmeihin.
Noista omista hahmoista sen verran, että ovat hyvin keksittyjä ja tykkään varsinkin tyttöjen suklaansyönnistä. Ja painokriiseistä :D Eräs juttu, mikä tuntui aluksi kummalliselta olivat nimet. Sivuhahmojen nimet kertaavat paljon oikeiden pottereiden nimiä (Harry, Justin...), mutta siihenkin tottui lukujen edetessä.
Olen hieman yllättynyt, että innostuin tästä ficistä näin paljon, koska tämä on niin täynnä ihmissuhteita. Yleensä hermostun siihen, että kaikki taistelevat valtavasti rakkauselämästä, mutta tässä jotenkin kiinnostun yhä enemmän ja enemmän.
-Purr kiittää ja odottaa jatkoa n___n
-
Oih. Tämä on ihana ficci. :o ;D Lily/James paritus on paras ikinä ja tämä on tosiaan kirjoitettu ihanan omaperäisellä tyylillä ja tosi hyvin! Toivottavasti pian tulee jatkoa, ja Lilyn ja Jamesin välille lisää säpinää. <3
-
Iiihanaa, uusi luku!
Tässä ei taas paljoa tapahtunut, mutta ei käynyt tylsäksi! Miten sä teet tämän??
Anne/Peter... Aluksi olin vähän että "häh??" mutta totuin siihen melkein heti ja innostuin. Peterillekin joku! ^^ Kuvailit tosi hyvin tuota niiden epävarmaa ihastusta, se tuntui jotenkin niin luonnolliselta. Ja tuo sänky-väärinkäsitys oli aivan mahtava.
Tässä aina välillä huomaa, miten Remus tuntuu koko ajan niin aikuiselta ja muut kelmit ihan pikkupennuilta. :D
”Hei Lily”, sanoo Sirius, ”oliko sinulla mukavaa eilen? Näimmekö me vielä illalla?”
”McGarmiwan toimiston edessä”, minä vastaan. ”Minä yritin estää teitä räjäyttämästä sitä.”
”Ai niin”, Sirius sanoo ja näyttää hetken tosi ilahtuneelta, mutta sitten hänen naamansa valahtaa. ”Ai niin, me emme räjäyttäneetkään sitä. Hemmetti. Minä olin ihan varma… Sarvihaara, mennäänkö pelaamaan?”
Pidin tästä! Sirius on ihana tuossa. Ja myös siinä tähtitaivaskohdassa, jonka muutamat mainitsi. :)
”Puhutteko te sitten muka aina kaikesta?”
”Emme”, James sanoo, ”mutta jos hän jatkaa sitä hymyilyä, meidän on pakko alkaa kiusata häntä siitä. Muu ei vaan toimi. Hän rupeaisi kauhean epäluuloisesti, jos me emme huomioisi koko juttua.”
Siis mikä logiikka tuossa muka on?
Minä ainakin tajuan tuon logiikan! :D Juuri niin kelmimäistä touhua.
Että näin. Jatkoa taas odotellaan~
-
Anteeksianteeksianteeksi, ainakin sitä etten ole kommentoinut tätä kertaakaan vaikka olen melkeimpä alusta saakka ollut mukana. En yksinkertaisesti oikein osaa sitä hommaa ja silloinkin kun viitsin tulen siihen tulokseen, että kuulostaapa tyhmältä, en kommentoi :D. Mutta jospa nyt kuitenkin. Tykkään tässä ficcissä tosta Lilyn ajatustavasta, koska se itseasiassa on aika samanlainen kun minulla. Tai ainakin luulisin niin, mutta se vain on kiva. Tarinan juonikaan ei ole sellainen tavallinen, vaan tässä on kerrankin jotain erilaista. Olen kanssa muutaman kerran unohtanut lukea muutaman luvun verran, että en joko muista missä mennään tai en muista henkilöiden nimiä. Siitä kuitenkin selvitään.
Ainiin, ja se Lily-Ruthiksi-monijuomaliemellä oli aika nerokas juttu. Olisipa mullakin monijuomalientä, vaikka en välttämättä tiedä mihin sitä käyttäisin. Ei sen väliä. Ainiinnumerokaksi, Justin vaikuttaa aika kivalta itseasiassa, vaikka en siitä alussa tykännytkään.
Tämä viimeinen lause oli kieltämättä aika suloinen tässä luvussa;
ja kahden viikon joululoma tuntuu jotenkin kummallisen pitkältä.
- Lansu kiittää ja kumartaa ja ehkä kommentoi ensikerrallakin. Jos uskaltaa. Enkä minä muuten osaa kommentoida mitään rakentavaa tai järkevää, mutta yleensähän tarkoitus on aiheuttaa hyvä mieli.
-
Tykkäsin :D
-
Luin tuon jatkon joskus kauankauan sitten, mutta unohdin kommata ( tai sitten en kerennyt kommata? ).
IHANA JATKO.
Parittaa shakkinappuloita, hahahah. :D
Jatkoa<<3
-
Jejj!! Uusi luku ^^ Ja pidin taas paljon...
Hmm... Anne/Peter-paritus oli mullekin hieman MITÄ?-luokkaa, mutta nyt oikeastaan olen ihan iloinen siitä, että Peterilläkin on ihastus, sillä hyvin harvassa ficissä hänellä on..
Pidin myös siitä, että Justinin ihkutusta ei ollut paljon, mikä (toivottavasti) kertoo siitä, että Lily alkaa hieman kallistua Jamesiin Justinin sijasta. Vaikka siis idea Lilyn pitkäaikaisesta ihastuksesta onkin hyvä, niin pekkuni ovat pystyssä Jamesille ^^
Eli kiitosta taas tästä ja odotellaan jatkoa...
-
Tää oli hyvä :---) olis kiva jos jatkaisit, nyt kun on näköjään ollut vähän taukoa. Mutta siis tosi mukava, Lily + James = <3
-
A/N: Hei kaikille! Ja suuret kiitokset kommentoista. Täytyy tunnustaa, että viimeiset puolitoista kuukautta elämäni on mennyt aika tiiviisti musiikkijuttujen, ylioppilasjuhlien, pääsykokeiden, töiden ja muun pienen parissa, enkä ole oikein edes jaksanut ajatella kirjoittamista. Nyt kuitenkin alkaa taas pienesti löytyä intoa kirjoittajaa ja ajattelin ensin selvittää tämän tarinan! Parin viimeisen yön huonoilla yöunilla ja liian monella työvuorolla varustettuna en nyt taida kyeta vastaamaan kommentteihinne erikseen, mutta kiitän vielä niistä kaikista ihan hurjasti! Ja jotta ette joutuisi odottamaan sitä, että jaksan vastata kommentteihin, taidan nyt törkeästi ohittaa sen vaihteen ja lisätä suoraan seuraavan osan:
10. luku
Minä en ihan totta tajua, mikä idea joulussa on. Tai siis totta kai minulle on kerrottu se, ja onhan meilläkin joulukuusessa roikkumassa muutama enkeli niiden kaikkien kimaltavien pallojen lisäksi, mutta jos joulussa on ihan oikeasti idea, minkä ihmeen takia se on hukutettu kaiken sen oheistoiminnan alle? Ja miten minusta tuntuu, että minä en tee joululomalla mitään muuta kuin ahdistu siitä, ettei ole mitään tekemistä, ja syö?
No niin, nyt on siis selvitty taas yhdestä joululomasta. Painan kolme kiloa enemmän kuin ennen joulua ja vaikka olen yrittänyt miettiä, että ehkä vika onkin puntarissa, vatsani on vähän toista mieltä. Ihan totta, se on takuulla isompi kuin ennen lomaa. Ja olen saanut yliannostuksen kaikkia ärsyttäviä sukulaisia, jotka tuputtavat minulle jouluvanukasta, josta en edes tykkää, ja kyselevät, mitenkä elämä menee siellä salaperäisessä sisäoppilaitoksessa ja milloin minun valmistujaisiani juhlitaan ja mikä minusta tulee isona ja kiinnostaisiko minua majoittaa koditonta kaktusta pariksi vuodeksi.
Olen myös yrittänyt olla hyvä tai ainakin kärsivällinen sisko ja tajunnut taas kerran, ettei minulla ja Petunialla ole muuta yhteistä kuin ne ärsyttävät sukulaiset ja paha tapa nuolla jäätelökulho, kun jäätelö on loppunut. Sekin on ilmeisesti aika negatiivinen asia, koska minun vyötärönympärykseni ei oikeasti kyllä kaipaisi niitä ylimääräisiä jäätelöntippoja. Sanoinko jo, että lempifarkkuni ovat tähänkin mennessä olleet ahdistavan tiukat, nyt minulla alkaa olla jo vakavia ongelmia päästä niihin?
Sellainen minun jouluni siis oli: onnellinen ja rauhallinen. Ensimmäisestä en tiedä, mutta jälkimmäisellä lomaviikolla meinasin saada halvauksen siitä kaikesta tylsyydestä, joten ainakin rauhallisuutta piisasi.
Jotain dramaattistakin on kyllä tapahtunut. Petunia on alkanut seurustella. Se on ilmeisesti aika tuore juttu, koska jos se ei olisi, äiti olisi kyllä ehtinyt mainita siitä jossakin kirjeessä, ja niitä kirjeitä tulee usein.
Petunia itse sanoi, että he olivat tavanneet toisensa marraskuun puolivälissä ja se oli ollut rakkautta ensisilmäyksellä. Minä en ole siitä kyllä ihan varma, koska he olivat tavanneet meidän etuovemme ovisilmän välityksellä. Vernon kuulemma työskentelee vapaa-aikanaan pizzalähettinä, ja Petunia oli tilannut meille pizzaa kotiin. Vernon oli ollut vähän myöhässä, joten Petunia oli ollut aika huonolla tuulella, ja kun Vernon oli koputtanut lopulta oveen, Petunia oli vilkaissut ovisilmästä, kuka siellä oikein on. Niin heidän katseensa sitten olivat kohdanneet, mutta minä kyllä tiedän, millaisia Petunian ”olen huonolla tuulella” –katseet ovat, ja jos Vernon on rakastunut sellaiseen, hänessä on kyllä pakko olla jotain vialla.
Omituisinta on se, että minä olen aika varma, että tulisin ihan hyvin toimeen Vernonin kanssa, jos hän ei vaan olisi Petunian poikaystävä ja siksi automaattisesti aina Petunian puolella kaikessa, niin kuin vaikka joulukuusen koristeiden asettelussa. Vernon on ehkä vähän outo, ja vähän tylsä (siis kuka muka opiskelee kansainvälistä kirjanpitoa?) mutta muuten hän saattaisi jopa olla ihan mukava, jos vaan Petunia ei olisi paikalla.
Minä en edes ihan tajua, mikä minun ja Petunian väleissä oikeastaan meni vikaan. Tai siis, totta kai minä tiedän, mikä meni vikaan, mutten ihan tajua miksi. Ja kai se on osittain minun vikani siinä määrin kuin Tylypahkaan lähteminen oikeastaan edes on minun vikani, koska kuka yksitoistavuotias oikeasti muka mahtaa jotain sille, jos saa jostain salaperäisestä taikakoulusta kirjeen ja äiti ja isä saattavat junalle? Mutta joka tapauksessa kyllähän minä tajuan, että jos en olisi lähtenyt Tylypahkaan ja häipynyt Petunian tuntemasta elämästä, meidän välimme olisivat varmaan oikein hyvät. Tai ainakaan emme olisi yrittäneet heittää toisiamme sillä hemmetin vanukkaalla joulupäivällisellä.
Mutta no, turha itkeä, kun vanukas on jo maassa (tai tarkemmin sanottuna Fiona-tädin päässä, ellei hän ole vielä pessyt sitä hattuaan). Ja vaikka normaalissa elämässä olisikin ollut puolensa, en minä ehkä kadu Tylypahkaan päätymistä, vaikka sen ansiosta rakastuinkin Justiniin ja menetin kaikki mahdollisuudet hurjiin nuoruuden romansseihin. Olen sentään oppinut tekemään mustikkapiirakkaa koskematta taikinaan kertaakaan käsin. Kyllä siitä taidosta voi vähän maksaakin, kuten esimerkiksi vuosikausien henkilökohtaisella kärsimyksellä.
Ja sitä paitsi minä kyllä tykkään Tylypahkasta aika paljon. Niin kuin esimerkiksi nyt, kun juna alkaa pysähtyä vähän tökkivästi, niin että Anne melkein suistuu penkiltään, ja linna näyttää ikkunasta katsottuna tosi kauniilta. Eikä minua edes häiritse, että taas on edessä kuusi kuukautta Justinin ja Ruthin näkemistä.
Paitsi että nämä ovat viimeiset kuusi kuukautta. Ihan totta, näiden jälkeen en välttämättä näe Justinia enää ikinä, ellei minua sitten kutsuttaisi häihin, mutta vähän epäilen. Ja eihän maailma nyt niin kauhean iso ole, mutta aina on mahdollista, että Justin ja Ruth kiinnostuvat vaikka Englannin ja Etelä-Afrikan taikayhteisöjen kehittämisestä ja yhteistyöstä ja muuttavat Etelä-Afrikkaan toteuttamaan elämäntehtäväänsä. Ja kuinka usein minulla muka on tapana vierailla siellä päin maapalloa? Ei ikinä.
Tavallaan minä kyllä jo melkein odotan sitä, että pääsen eroon Justinista. Näissä kuudessa ja puolessa vuodessa on ehkä ollut ihan hyviä hetkiä, esimerkiksi se, kun olin Justinin pari loitsuissa ja hän hymyili minulle pari kertaa sen jälkeen, kun olin vahingossa lennättänyt omat kenkäni ulos ikkunasta, koska olin niin keskittynyt pelkäämään mokaavani jollain tavalla. Mutta on kyllä pakko myöntää, että lähinnä nämä vuodet ovat sisältäneet ärsyttäviä ja turhauttavia hetkiä ja tietysti niitä, jolloin en ole tiennyt, ketä tahtoisin lyödä ensimmäisenä. Niin että saattaa olla ihan kiva päästä eroon tästä kaikesta.
Jos vaan pystyn saamaan aivoni irti Justinista. Onko se edes mahdollista? Näin pitkän ajan jälkeen?
”Rentoudu, Lily”, Hannah sanoo, ja hetken ajan pelkään ajatelleeni ääneen, mutta Hannah ei näytä valmiilta heittämään minua penkillä, joten kyse ei millään voi olla siitä.
”Minä olen ihan rentoutunut”, minä sanon, kun en keksi oikein muutakaan.
Hannah tyrskähtää vähän omituisesti, tai ehkä vaan olin jo unohtanut sen joululoman aikana. ”Sinun otsasi ei näytä kovin rentoutuneelta. Suoraan sanottuna näytät siltä, kuin miettisit jo S.U.P.E.R.-kokeita.”
”No”, minä sanon, ”niihinhän on enää reilut viisi kuukautta aikaa.”
Hannah pyörittelee silmiään. ”Niinpä. Näitkö sinä Jamesia lomalla?”
Mikä pakkomielle kaikilla yhtäkkiä on minusta ja Jamesista? Kun näin Annen junassa, hänkin kysyi ensimmäisenä, olenko nähnyt Jamesia loman aikana, ja se oli vähän kummallista, koska olin edellisen kerran jutellut Annen kanssa juuri edellisenä päivänä, ja hän kysyi sitä silloinkin. Toisaalta minun ei ehkä pitäisi olla edes yllättynyt. Sehän on kuitenkin Anne.
”En”, vastaan Hannahille. ”Näitkö sinä Thomasia?”
Hannah irvistää. Hänen hampaidensa välissä on suklaata. ”En. Minä kyllä yritin, tai siis kysyin häneltä, olisiko hän halunnut lähteä kuuntelemaan yhtä bändiä, mutta hänellä oli kuulemma kiire. Minä en oikeasti tajua. Kenellä muka on niin kiire joululomalla?”
Anne ja Megan vilkaisevat toisiinsa. Se on sellainen nopea, tietävä vilkaisu, jollaiset ovat kauhean ärsyttäviä, jos ei itse tajua, mitä vilkaisijat ajattelevat.
”Hannah”, Megan sanoo lopulta, ”tuo kuulostaa aika paljon treffeiltä.”
”Mutta minä kysyin vaan kaverina”, Hannah sanoo ärtyneenä. ”Kyllä Thomas tajuaa sen. Me nyt kuitenkin olemme olleet kavereita kutakuinkin ikuisuuden.”
”Te olette myös meinanneet alkaa seurustella ainakin tuhat kertaa”, Megan jatkaa, ”ja älä väitä vastaan, koska siltä se on näyttänyt. Miten ihmeessä Rory tietää, että te olette nyt yhtäkkiä ihan vaan pelkästään kavereita? Tai edes Thomas?”
”Minä en ole kiinnostunut hänestä”, Hannah tokaisee.
”No, sinulla on vähän hassu tapa osoittaa se”, Megan sanoo. ”Tai ehkä sinun pitäisi vaan ensin jutella Thomasin kanssa ja selvittää, että haluat olla pelkästään kaveri.”
”Tai jutella Roryn kanssa ja uskotella hänelle, että haluat olla pelkästään kaveri Thomasin kanssa”, Anne ehdottaa.
”Tai miettiä vähän aikaa, haluatko olla oikeasti vain kaveri Thomasin kanssa”, Megan jatkaa.
”Tai etsiä joku vapaa poika”, Anne sanoo.
”Minä haluan ihan totta olla vain kaveri”, Hannah sanoo, mutta hän ei kuulosta enää ärtyneeltä, vähän järkyttyneeltä vain. ”Vähintään kaveri.”
”Vähintään?” Megan kysyy.
”No siis”, Hannah sanoo ja hymyilee sellaisella vähän epävarmalla tavalla, kuin ei oikein tietäisi, kumman suupielen nostaisi ylös ensin, vai nostaisiko kumpaakaan. ”Minä SAATTAISIN haluta enemmänkin. Periaatteessa. Ehkä. Mutta en oikein tiedä. Ja joka tapauksessa nyt me emme voi olla muuta kuin kavereita, joten minä haluaisin olla kavereita.”
Anne ja Megan vilkaisevat taas toisiinsa, ennen kuin Megan jatkaa: ”Tuota noin, tsemppiä sen kanssa. Mutta jos Rory on yhtään mustasukkaista tyyppiä, sinulla on aika kova homma, ennen kuin saat hänet vakuuteltua. Ja sitten tarvitse vielä vakuuttaa Thomas siitä, ettei hän ole kiinnostunut sinusta muuten kuin kaverina.”
”Eikä tarvitse!” Hannah puuskahtaa ja Megan pyörittelee silmiään.
”Minusta tuntuu, että me olemme pysähtyneet”, sanoo Anne, ja se on ehkä ihan hyvä veto siihen väliin, koska minusta jotenkin tuntuu, että muuten tämä keskustelu muuttuisi vähän yksitoikkoiseksi. Todennäköisesti se sisältäisi aika pian pelkkää väittelyä siitä, onko Hannah kiinnostunut Thomasista enemmän kuin ystävänä, ja minun elämäni on sisältänyt aika paljon sitä väittelyä monta vuotta, joten olen saanut toistaiseksi tarpeekseni siitä, kiitos vain.
Me purkaudumme junasta keskellä ykkösluokkalaisten laumaa, mutta ainakin pääsemme asemalaiturille. Tylypahka näkyy järven takana ja näyttää kieltämättä jotenkin kummalliselta, ennen kuin tajuan, että yksi torni on vain niin kokonaan lumen peitossa, ettei sitä kauheasti näy valkoista taivasta vasten. Sitten tajuan, että joku on jättänyt matka-arkkunsa lojumaan ja että olen kompastunut siihen ja että nenässäni on aika paljon lunta.
”Hei, Lily”, sanoo Jamesin ääni jostain yläpuoleltani. ”Oliko hyvä joululoma?”
Okei, maailmassa on jonkun verran ihmisiä, joita en tahtoisi paikalle, kun olen kompastunut ja yritän rämpiä pystyyn sohjoisesta lumesta. James ei kyllä onneksi kuulu pahimpien listalle. Jos hän olisi sattunut olemaan vaikka Justin tai Ruth, olisin varmaan painanut naamani lumeen ja toivonut, että he lähtisivät ennen pitkää pois. Mutta James nyt kuitenkin on vain James, joten yritettyäni toistamiseen päästä pystyyn ja liukastuttuani sohjoon tartun hänen ojennettuun lapaseensa ja kiskon itseni takaisin jaloilleni.
”Ihan hyvä”, minä sanon samalla, kun yritän pudistella lunta pois farkuistani. ”Tähän asti. Entäs teillä?”
”Sirius söi joulu-Dumbledoren”, James sanoo ja virnistää sitten. ”Se on kuusenkoriste. Älä kysy enempää. Ja Remus ja Peter olivat pari päivää kylässä, ja Peter yritti leikkiä joulupukkia ja juuttui savupiippuun.”
”Voi ei”, minä sanon ja vilkuilen ympärilleni, mutta Peter kävelee Siriuksen vieressä kohti thestralien vetämiä vaunuja ja näyttää päässeen jo savupiipusta eroon.
”Ja Remus söi liikaa suklaavanukasta ja makasi yhden illan sohvalla, kun väitti, ettei pysty liikkumaan”, James jatkaa ja rypistää otsaansa. ”Se oli oikeasti vähän huolestuttavaa, koska yleensä Remus ei tee mitään sellaista. Ensinnäkin hänellä on ihan hullu ruuansulatus, ja toisekseen hän kyllä syö harvemmin mitään mitenkään suuria määriä. Tai ainakaan niin paljon, että saisi oikeasti vatsansa ahdettua niin täyteen. Sellainen kuulostaa enemmänkin Siriukselta. Minä tosiaankin toivon, ettei Remus ala ottaa Siriuksesta enemmänkin vaikutteita.”
Minä nyökkään. Remus kävelee vähän Siriuksen ja Peterin perässä, mutta näyttää ihan tyytyväiseltä ja ihan yhtä laihalta kuin aina ennenkin. Joskus en vaan voi tajuta, missä se maailman oikeudenmukaisuus oikein on, jos sitä kerran on olemassa. Minkä takia jotkut pojat (ja Ruth ja Hannah) saavat energiankulutuksen, joka selviäisi vaikka aidon kokoisesta piparkakkulinnasta, ja minä en saa mitään, paitsi erittäin hyvän ruokahalun?
”Ja minä yritin lähinnä pitää Peterin erossa savupiipuista, Siriuksen joulukoristeista ja Remuksen Siriuksesta”, James sanoo. ”Tai siis, eivät he enää taida kauheasti riidellä, mutta he ovat silti jotenkin outoja. Kai he vaan yrittävät ottaa menetettyä aikaa kiinni, mutta minun mielestäni he kyllä joskus meinaavat unohtaa, että minä ja Peterkin olemme olemassa. Mennäänkö?”
Minä vilkaisen ympärilleni. Asemalaituri on jo melkein tyhjentynyt, eikä vaunujakaan ole enää kuin muutamat odottamassa. Itse asiassa minä en näe ystäviänikään missään. Ehkä he eivät tajunneet, että kaaduin, ja huomasivat poissaoloni vasta vaunuissa. Tosin paljon todennäköisempää kyllä taitaa olla, että he tajusivat mainiosti, huomasivat Jamesin ja lähtivät mahdollisimman nopeasti pois paikalta.
James avaa minulle vaunun oven ja vasta kavutessani sisään tajuan, miten prinssimäisen ärsyttävä se ele on. No, ei voi enää mitään. Hän istuu minua vastapäätä ja tuijottaa ikkunasta thestralia, jota ei todennäköisesti näe. Tai mistä minä sen tietäisin.
”Näetkö sinä sen?”
”Minkä?” hän kysyy.
Voi ei. ”Miten niin minkä?”
”Eihän tuolla ole mitään”, James sanoo ja viittoo ikkunasta ulos. ”Jos metsää ei lasketa. Ja kyllä minä sen näen.”
”Sinä et varmaan ole ikinä lukenut Tylypahkan historiikkia?” minä kysyn.
James virnistää. ”Remus toi kerran sellaisen huoneeseen. Sirius heitti sen ulos ikkunasta. Se oli tietysti tosi tyhmää, koska Remus ei puhunut hänelle viikkoon, ja kaiken lisäksi hänen piti ostaa Remukselle uusittu versio siitä kirjasta, ja se painoi ihan järjettömästi, mutta joka tapauksessa minä en kyllä ole koskaan lukenut sitä.”
Minä avaan suuni, mutta tajuan sitten, ettei minulla ole aavistustakaan, aionko ruveta selittämään hänelle, mitä thestralit ovat, vai ihan vaan haukkua hänet siitä, ettei hän ole ikinä vaivautunut lukemaan niin tärkeää teosta. Ja minä en pidä epävarmuuden tunteesta, joten päätän sitten jättää molemmat tasavertaisesti tekemättä.
”Minulla oli vähän ikävä”, James tokaisee, ja minä kai tuijotan häntä jotenkin epäuskoisesti, koska hänen kaulansa alkaa muuttua punaiseksi, ja hän jatkaa aika nopeasti: ”metsää. Meillä päin ei ole kauheasti metsää. On kiva nähdä puita.”
”Ai”, minä sanon, ja okei, minunkin poskiani kuumottaa.
”Tai siis”, James jatkaa, ”talon takana on kyllä metsä. Mutta puut eivät ole yhtä korkeita.”
”Selvä”, minä sanon. ”Tuota on, ihan kiva palata tänne.”
”Eikö olekin?” James sanoo näyttäen ilahtuneelta. ”Minustakin.”
”Vaikka S.U.P.E.R.-kokeisiin on kyllä vain viisi kuukautta.”
”Et kai sinä vielä opiskele?” James näyttää järkyttyneeltä.
”Miten niin? Minä kyllä yleensä opiskelen muutenkin.”
”Ai niin. Okei. Olitko sinä joulun kotona?”
”Joo”, minä sanon ja yritän muistella, kävinkö jossain muualla, mutta en ihan oikeasti tainnut käydä. Paitsi vaatekaupassa, mutta sitä nyt ei taideta ihan laskea. ”Me taidamme olla muuten perillä.”
James näyttää vähän yllättyneeltä, mutta minä olen oikeassa. Me olemme laskeutuneet Tylypahkan linnan suurien ovien eteen ja minusta tuntuu, että olemme olleet siinä jo useamman sekunnin. Kömmin mahdollisimman nopeasti pystyyn ja melkein huitaisen Jamesia matka-arkullani, kun yritän päästä vaunusta ulos mahdollisimman nopeasti. James väistää yllättävän helpon näköisesti ja laskeutuu sitten perässäni raput alas lumihankeen.
Kävelemme rohkelikkotorniin ja jotenkin ainoa ääni, joka kuuluu, on meidän kenkiemme äänet kivilattiaa vasten. Ja tietysti kaiku, eli toisin sanoen kenkiemme äänet pari sataa kertaa tai sinne päin, en tosiaan ollut kovin hyvä matikassa. Minusta tuntuu, että pitäisi sanoa jotain, mutta en oikein millään keksi, mitä se olisi. Ja haluaisin tietää, oliko Jamesilla oikeasti ikävä niitä puita.
Lisäksi haluaisin tietää, minkä takia minusta tuntuu, että minulla ehkä oikeasti oli ikävä Jamesia. Esimerkiksi silloin, kun vähän ennen uutta vuotta oli täysikuu enkä saanut nukuttua, ja istuin huoneessani miettimässä sitä, kuinka Petunia on alkanut seurustella ja minkä ihmeen takia minun varsin outo siskoni voi onnistua hankkimaan poikaystävän kuukaudessa, kun taas minä en pääse pakkomielteeni yli kuudessa vuodessakaan. Ja ei se nyt minua varsinaisesti häiritse, minusta on ihan mukava olla sinkkuna, mutta jossain vaiheessa olisi ihan kiva rakastua vaikka onnellisesti välillä.
Ja sitten vaan yhtäkkiä rupesin miettimään, mitä James tekee. Se oli tosi omituista, koska minun ajatuksenjuoksussanihan ei ollut mitään logiikkaa. En minä normaalisti ajattele seurustelua ja Jamesia peräkkäin, mutta silloin vain kävi niin, ja sitten minä istuin sängylläni, nojasin ikkunalautaan, tuijotin kuuta ja mietin sitä, miten James olikin loppujen lopuksi ihan kiva ja kuinka kummallista on, että meistä on tullut oikeastaan melkein ystäviä, ja miten on ihan kiva, ettei loma kestä enempää kuin kaksi viikkoa.
Ja tuo kaikki on taas sellainen asia, jota minun ei missään tapauksessa pitäisi ajatella nyt, kun James kuitenkin kävelee vieressäni. Se on ihan liian kummallista, sen ajatteleminen nyt siis. Jameskin on jotenkin omituisen hiljainen, ja sitten me luojan kiitos olemmekin jo rohkelikkotornin luona. Minä menen hänen edellään sisään muotokuva-aukosta, ja mietin, pitäisikö hänelle sanoa jotain vai luikahtaisinko vain omaan makuusaliini miettimään, mikä hitto minua vaivaa. Ja sitten joku on yhtäkkiä kiinni hihassani, eikä minun tarvitsekaan miettiä yhtään enempää.
”Lily!” Hannah puuskahtaa. ”Luojan kiitos, kukaan ei oikein muistanut, mihin sinä olit jäänyt, ja me luulimme, että olit eksynyt tai tippunut junan alle tai jotain – ”
”Rauhoitu”, minä sanon ja tartun Hannahin käsiin. Hän näyttää jotenkin älyttömän hyväntuuliselta ottaen huomioon, että hän väittää juuri pelänneensä minun jääneen junan alle. Ehkä hän on tavannut Thomasin asemalaiturilla tai jotain. ”Minä olen kyllä ihan hengissä.”
”Tiedän”, Hannah sanoo. ”Annelle ja Peterille pitäisi tehdä jotain. He ovat ihan selvästi lätkässä.”
”Missä?” James kysyy otsa rypistyen. Pahus, melkein unohdin, että hän on siinä. Tai ainoastaan melkein, koska hänen kätensä melkein osuu omaani, ja se tuntuu oudolta.
”Lätkässä”, Hannah toistaa. ”Siis ihastuneita. Koukussa. Mennyttä. Jonkun vaan pitäisi saada heidät tajuamaan se.”
”Kai he tajuavat”, minä sanon. ”Anne ainakin – ”
”Niin mutta Anne ei kuitenkaan tee mitään”, Hannah sanoo. ”Sirius työnsi Peterin istumaan meidän kanssamme vaunuun, koska sinä nyt joka tapauksessa olit kadonnut, ja meiltä puuttui yksi ihminen, koska Megan ei löytänyt Owenia. Ja Anne ja Peter nipin napin puhuivat toisilleen. Minä en tajua, missä vaiheessa Annesta on muka tullut ujo!”
”Johtuu varmaan ihastumisesta”, minä sanon. ”Kuule, voisimmeko me mennä ylös? Tämä matka-arkku painaa aika paljon.”
”Anteeksi”, James sanoo ja ottaa matka-arkun minun kädestäni.
Siis mitä ihmettä?
”Ei kun minä voin kyllä kantaa sen”, minä sanon ja otan matka-arkun takaisin. James näyttää vähän hämmentyneeltä, mutta yritän olla katsomatta häntä kasvoihin. ”Meidän pitää varmaan joka tapauksessa mennä nyt. Minun pitää purkaa vaatteeni. Ostin uusia kenkiä.”
”Kenkiä?” Hannah toistaa ja luojan kiitos lähtee raahaamaan minua kohti makuusalia. Yritän teeskennellä anteeksipyytävän ilmeen Jamesille ja se onnistuu itse asiassa aika hyvin, koska James tosiaan näyttää aika hämmentyneeltä, ja minun tekisi varmaan ihan oikeasti mieli pyytää sitä anteeksi, jos minulla ei olisi niin hämmentynyt olo itsellänikin.
Makuusalissa minulla on heti parempi olo lukuun ottamatta Hannahia, joka avaa matka-arkkuni ja ryhtyy etsimään kenkiä. Onneksi niitä on oikeasti siellä, muuten minulla olisi varmaan paljon selittämistä.
”Mikä hitto minua vaivaa?” Annen ääni kysyy.
Käännyn ympäri. Anne istuu sängyllä kädet sylissä ja ulkotakki edelleen päällä. Hänen hupussaan taitaa olla lunta, vaikka se on kyllä jo suurimmalta osin sulanut. Tekisi mieli työntää hänet kylpyhuoneeseen jatkamaan sulamista, mutta toisaaltahan hän kastelee tuolla tavalla vain oman sänkynsä.
Paitsi että hän kyllä istuu Meganin sängyllä. No, Megan ei näytä siltä, että välittäisi ihan kauheasti lukuun ottamatta pyyhkeitä, joita hän parhaillaan asettelee Annen hupun alle.
”Miten niin mikä sinua vaivaa?” Hannah kysyy tarkastellen parhaillaan kävelykenkiä, jotka äiti osti minulle. Ilmeestä päätellen ne ovat vähän pettymys, tai sitten Hannahin ajatukset ovat jossain ihan muualla.
”Minä olin Peterin kanssa samassa vaunussa enkä sanonut hänelle melkein mitään”, Anne sanoo ja muuttuu sitten jotenkin kalpeammaksi. ”Voi hitto. Minä ihan totta tykkään hänestä.”
”Etkös sinä sanonut niin jo ennen joululomaa?” Hannah kysyy ja kääntyy sitten katsomaan Annea näyttäen hänkin aika järkyttyneeltä. ”Pahus, siitähän on yli kaksi viikkoa aikaa. Anne, sinä olet tykännyt hänestä yli kaksi viikkoa!”
”Niinpä”, Anne voihkaisee. ”Tämä on ihan käsittämätöntä. Minkä ihmeen takia Peter?”
”Ei aavistustakaan”, Hannah sanoo ilmeisesti suoraan sydämestä, ja Anne näyttää aika äkäiseltä.
”Sinun pitää vain yrittää jutella hänelle”, Megan sanoo tuijottaen keskittyneesti ikkunaa. ”Kyllä se siitä. Ja teillä on joka tapauksessa ollut ihan hyvä alku, kun kerran olette jo ehtineet sänkyyn.”
”Sängylle”, Anne korjaa, mutta näyttää vähän toiveikkaammalta.
”No niin”, Megan myöntää. ”Hannah, millainen joulu teillä oli?”
”Ihan normaali”, Hannah sanoo. ”Mummo ja Justin olivat kylässä oikeastaan koko joulun ajan. Ruth pudotti vahingossa laukkunsa Thamesiin. Ja yritimme päättää häiden päivämäärää, ja nyt näyttää siltä, että ne pidetään jo ensi syksynä.”
Huoneeseen laskeutuu jotenkin kauhean kohtalokas hiljaisuus. Megan näyttää hyvin rauhalliselta ja Anne hyvin järkyttyneeltä, mutta en tiedä, johtuuko se häistä vai laukusta. Ja minulla ei ole aavistustakaan, miltä minä näytän. Ihan totta, häiden mainitseminen ei edes saanut minua mitenkään erityisesti ahdistumaan tai mitään. Mutta hiljaisuus kyllä vähän ahdistaa.
”Lily, sano jotain”, Megan sanoo sitten. Ilmeisesti hiljaisuus ahdistaa häntäkin.
”Minä olen ihastunut Justiniin”, minä sanon.
Niin että se siitä. Niin kuin vaikka minun aivoistani ja järkevyydestäni tai pikemminkin sen rippeistä. Ja millä tavalla tämä nyt on yhtään hyvä ajoitus? Jos on salannut jotain melkein-parhaalta ystävältään kuusi ja puoli vuotta, eikö edes voisi valita vähemmän ääliömäisen ajan ilmoittaa se?
”Mitä?” Hannah sanoo hyvin tyynellä äänellä.
Megan ja Anne tuijottavat minua suut auki. Tai Annen suu on auki. Meganin suu on kyllä kiinni, mutta hän näyttää niin järkyttyneeltä, että hänen suunsa voisi yhtä hyvin olla auki. Se jotenkin sopisi kuvaan.
”Tuota noin”, minä sanon, ”minä en oikein tiennyt, miten siitä pitäisi kertoa. Kun Ruth on kuitenkin sinun siskosi. Ja minä tuskin edes tiesin Ruthin olemassaolosta siinä vaiheessa, kun alun perin ihastuin Justiniin, joten minä en edes varsinaisesti ihastunut Ruthin poikaystävään. Ja sitten he alkoivat seurustella, enkä minä tietenkään voinut kertoa sinulle, ja tuota, no. Niin se meni.”
”Lilyllä on ollut rankkaa”, Anne sanoo hyvin hataralla äänellä. Hänen silmänsä näyttävät tosi suurilta ja järkyttyneiltä.
”Uskon”, Hannah sanoo näyttäen tosi ällistyneeltä, mutta muuten aika rauhalliselta. Toisin sanoen hän ei näytä siltä, että aikoisi heittää minua omalla kengälläni nätisti päähän. Tai edes heittää minua ulos ikkunasta. Tai irtisanoa vuosikausien ystävyyttä, vaikka minä olen ensinnäkin salannut häneltä aika tärkeän jutun kuusi ja puoli vuotta, ja toisekseen rakastunut hänen siskonsa sulhaseen.
”Tuota noin”, Hannah jatkaa hetken kuluttua, ”aika paska juttu. Ja kai se on tavallaan ihan loogista, ettet sinä kertonut minulle.”
”Niin”, minä sanon. Se tuntuu yllättävän sopivalta sanalta juuri siihen tilanteeseen.
”Voi hitto”, Hannah sanoo. ”Onko se vakavaa?”
”No sinne päin”, minä sanon, ”vaikka enää minä en kyllä ole ihan varma. Ehkä.”
”Voi luoja”, Hannah sanoo. ”Hei, minä olen ihan totta pahoillani, että olen vaahdonnut niistä häistä. Se ei varmaan ollut kovin kivaa.”
”No ei varsinaisesti”, minä myönnän, ”mutta et sinä voinut tietää.”
”No en niin”, Hannah sanoo. ”En todellakaan. Miten ihmeessä sinä edes sait sen salattua? Ja miten ihmeessä kukaan ei ikinä lipsauttanut minulle mitään?”
”Minä kerroin Meganillekin ihan vasta”, minä sanon, ”niin kuin siis joku kuukausi tai pari sitten, en oikein muista enää. Ja en minä varsinaisesti ole mitenkään erityisen paljon tekemisissä Justinin kanssa, joten se oli oikeastaan hyvin helppoa. Salaaminen siis.”
”Merlin”, sanoo Hannah. ”Ja nyt minun pitää salata tämä Ruthilta. Älä huolehdi, kyllä minä pystyn siihen, mutta minun pitää asennoitua… voi luoja… sopiiko, että minä lähden nyt kävelylle?”
”Totta kai”, minä sanon mahdollisimman sivistyneesti.
Hannah kävelee ovesta ulos.
Minä kävelen kylpyhuoneeseen, lukitsen oven ja istun vessanpöntön kannen päälle.
Siis mitä ihmettä minun päässäni oikeasti liikkuu? Voisiko joku vähän selittää? Tai vaihtaa aivoja minun kanssani? Tai vaikka elämää?
Paitsi että kun aivoni vähän rauhoittuvat ja minusta alkaa tuntua, että elämä ehkä kuitenkin jatkuu, kertominen alkaa tuntua melkein hyvältä. Tai sanotaanko vaikka, että kertominen alkaa tuntua siedettävältä. Ja kai siinä on omat hyvät puolensa. Ystävyydelle varmaan tekee ihan hyvää, että Hannah suurin piirtein tietää, minkä takia minä ehkä joskus näytän siltä, että tahtoisin lyödä hänen pikkusiskoaan.
Sitä paitsi tämä ei edes tunnu nyt ihan niin vakavalta. Okei, minä olen rakastunut melkein-parhaan ystäväni pikkusiskon tulevaan aviomieheen ja nyt melkein-paras ystäväni tietää siitä. Mitä sitten? Maailmassa on isompiakin ongelmia, niin kuin esimerkiksi nälänhätä ja itsetuntokriisit ja sellaiset ihmiset, jotka ovat rakastuneita oman siskonsa aviomieheen kaverinsa siskon aviomiehen sijasta. Ja minä voin vaikka vannoa, etten ikinä rakastu Vernoniin.
Enkä minä voi olla ikuisesti rakastunut Justiniin. Se ei vaan yksinkertaisesti käy. Edes minun elämäni ei voi mennä niin.
Eikä minun tehnyt mieli hakata ketään, kun Hannah sanoi, että heidän häidensä päivämäärä on kutakuinkin päätetty. Olisin ehkä halunnut vähän lyödä jotain sohvatyynyä tai vastaavaa, mutta se on ihan eri asia kuin vaikka tähtitornista hyppääminen. Minähän pärjään itse asiassa ihan hyvin.
Okei, ehkä minä vaan pesen naamani, hengitän pari kertaa syvään, avaan lukon ovesta ja yritän miettiä, mitä ihmettä sanon Annelle ja Meganille. Tosin jos noista irrallisista keskustelunpätkistä voi päätellä jotain, minusta tuntuu, että he ovat jo vaihtaneet aihetta ja puhuvat Owenin isotädistä, joka on kuulemma luvannut antaa testamentissaan Meganilla ja Owenille koko lammasfarminsa.
*
James ei ole oleskeluhuoneessa. Hitto. Pysähdyn ovensuuhun ja vilkuilen koko huoneen läpi ensin mahdollisimman hienovaraisesti ja huomaamattomasti ja sitten aika lailla vähemmän huomaamattomasti, koska mitä väliä sillä loppujen lopuksi on? Ja James on edelleen poissa, joten ennen pitkää vedän nenäni turvaan ovensuusta ja ehdin kävellä melkein takaisin makuusaliin, ennen kuin pysähdyn, käännyn ympäri ja kävelen oleskeluhuoneen läpi ja ulos käytävälle. Minulla ei ole kovin älykäs olo, mutta eipä ole toisaalta usein muulloinkaan.
Okei, James ei ole oleskeluhuoneessa. Se nyt ei sinällään ole mikään yllätys, koska eihän mikään velvoita häntä istumaan siellä odottamassa, että jospa minulle sattuisi tulemaan yhtäkkiä sellainen olo, että tahtoisin jutella hänen kanssaan. En edes tajua, minkä takia nyt tuntuu siltä, että James on ainoa ihminen, jolle haluan jutella, mutta siltä vaan tuntuu, enkä minä mahda sille mitään. Se varmaan johtuu jostain järkytyksen jälkitunnelmasta, vaikka onkin sinällään ihan järjetöntä. Minun pitäisi kai haluta juuri nyt syödä suklaata ja jutella Annen kanssa ja pohtia, miten Hannahille kertominen vaikuttaa ystävyyteemme ja minun henkilökohtaiseen hyvinvointiini ja ryhmädynamiikkaan ja S.U.P.E.R.-kokeisiin ja niin edelleen, ja siitä huolimatta minä vaan yritän miettiä, missä James voisi olla. Tässä on ihan selvästi kyse shokista.
James saattaa tietysti olla makuusalissa, mutta sille minä en oikein mahda mitään. Sitä paitsi se ei edes ole kovin todennäköistä, koska kukaan heistä ei tietääkseni tykkää erityisemmin viettää aikaa makuusalissa. Sillä on käsittääkseni jotain tekemistä sukkien kanssa, mutta en ihan totta halua tietää enempää. Ja jos James ei ole makuusalissa eikä oleskeluhuoneessa, hän on todennäköisesti aiheuttamassa hankaluuksia jossain, ja silloin on ihan hyvä, etten minä löydä häntä. Tai hyvä minulle, huono ihmiskunnalle.
Tai sitten James saattaa olla pelaamassa huispausta. Se nyt kuitenkin on ihan mahdollista, vaikka ulkona on pakkasta ja maassa on monta kymmentä senttiä lunta. Sitä paitsi olen jotenkin kävellyt jo ulko-ovea kohti, joten ihan yhtä hyvin voin tarpoa vähän matkaa lumessa ja käydä katsomassa, olisiko James huispauskentällä.
No ei ole, mutta kenkäni ovat ainakin täynnä lunta. Tuijotan vähän aikaa lumista huispauskatsomoa ja tyhjää taivasta ja lähden sitten kävelemään takaisin.
”Lily?”
Käännyn ympäri. James kävelee lumeen tallautunutta polkua pitkin kädet taskuissa. Hänen hiuksissaan on lunta ja hän näyttää vähän hengästyneeltä, niin kuin olisi joko juossut tai yrittänyt pomppia eteenpäin siinä lumessa.
”Hei”, minä sanon, kun hän alkaa näyttää vähän hämmentyneeltä, ja tajuan, että minun varmaan pitäisi puhua jotain.
”Mitä sinä täällä teet?” hän kysyy. Se ei kyllä ole mitenkään epäystävällinen kysymys, mutta kun avaan suuni vastatakseni, rupean ihan oikeasti miettimään, mitä ihmettä minä täällä teen.
”Kävelen”, minä sanon, ”siis kävelin. Tai siis olin kävelyllä. Entä sinä? Eikö täällä ole vähän kylmä?”
”Minulla on takki”, James sanoo ja tajuan, että minulla ei ole. No joo. Ei ihme, että minulla olikin kylmä. ”Kävin Hagridin luona.”
James näyttää siltä, kuin aikoisi sanoa vielä jotain, mutta ei sitten sanokaan, enkä voi varsinaisesti syyttää häntä siitä. Työnnän käteni taskuihini ja yritän lämmitellä niitä siellä, mutta eihän se tietenkään auta. James seisoo hetken aloillaan ja sitten ilmeisesti me molemmat tajuamme, miten tyhmää se loppujen lopuksi on, koska käännymme takaisin kohti linnaa ja lähdemme kävelemään peräkkäin polkua pitkin. No, ainakin sanaton kommunikaatio toimii jotenkin.
”Eikö sinulla ole kylmä?” James kysyy vähän ennen linnan pääovia.
”Ei”, minä sanon vaistomaisesti, ”tai siis on. Tuota noin, onko meidän pakko mennä heti takaisin?”
Olemme ovien luona. Pyörähdän ympäri ja melkein törmään Jamesiin, mutta luojan kiitos hän pysähtyy ajoissa. Hän kyllä näyttää aika hämmentyneeltä. ”Eikö sinulla ollut kylmä?”
”Vähän”, minä sanon. Okei, mitä hemmettiä minä edes ajattelin, kun lähdin etsimään Jamesia? Mitä minä oikeastaan ajattelin sanoa hänelle? Voisin olla nyt kaikessa rauhassa makuusalissa juttelemassa Annen kanssa. No niin, sekään ajatus ei kauheasti houkuttele, mutta ainakin siellä olisi lämmin.
”Minä kerroin Hannahille”, minä sanon.
James räpäyttää silmiään. Hänen silmäripsissään on lumihiutale, joka liikkuu kummallisesti ripsien mukana. Enkä minä edes tajunnut, että täällä sataa lunta. Sormeni tuntuvat kylmiltä taskuissakin, ja takki olisi ollut ihan oikeasti aika hyvä juttu.
Enkä ymmärrä pätkääkään, minkä takia seison ovien edessä lumihangessa Jamesin kanssa ja yritän puhua hänelle henkilökohtaisista asioistani. Eihän se varsinaisesti ole ensimmäinen kerta, mutta tämä on jo melkein suunnitelmallista, ja se taas on pelottavaa. Ja James vain tuijottaa minua eikä sano mitään, vaikka näyttää vähän hämmentyneeltä ja sitten yllättyneeltä ja ehkä jopa pikkuisen huolestuneelta, ja haluaisin ravistella häntä ja saada hänet puhumaan, mutta sormillani on niin kylmä, etten millään voi ottaa niitä pois taskuista.
”Kerroit mistä?” James kysyy lopulta.
Ai. ”Justinista. Siitä että minä pidän Justinista. Se vain lipsahti. Hän sanoi, että he olivat päättäneet häiden päivämäärän joululomalla, ja siitä tuli jotenkin sellainen kauhean dramaattinen hiljaisuus, ja Megan käski minun sanoa jotain, ja sitten minä sanoin pitäväni Justinista.”
James avaa suunsa ja sulkee sen sitten aika suurieleisesti, mutta olen melko varma, että hän ei erikseen yritä näyttää mitenkään dramaattiselta. Sitten hän huokaisee syvään ja hieroo kämmeniään poskiaan vasten niin että hänen koko naamansa näyttää vähän kummalliselta.
”Mitähän minun pitäisi sanoa”, hän sanoo.
”Minun ei olisi pitänyt tulla kertomaan”, minä sanon, ”anteeksi, minä vain jotenkin olen ihan sekaisin. Hannah suhtautui ihan hyvin, paitsi että häipyi huoneesta ja minä lukittauduin vessaan, mutta muuten se meni ihan hyvin, mutta nyt minun ajatukseni ovat jotenkin ihan sekaisin ja minun piti päästä juttelemaan jollekin…”
”Sinä etsit minua?” James kysyy. Nyt hän näyttää paljon yllättyneemmältä kuin äsken. Mikä häntä oikein vaivaa? ”Sinä tulit tänne etsimään minua? Ilman takkia?”
”Sinne päin.” Okei, se kuulostaa aika pahalta, kun hän sanoo sen noin. ”Minä ihan totta kaipasin puheseuraa. Tai jotain. Pitäisikö meidän mennä sisälle?”
”Ihan hyvä idea”, James sanoo, ”sinä näytät nimittäin vähän siniseltä.”
Sisällä on huomattavasti lämpimämpää. Pysähdyn heti ovien sisäpuolelle ja käännyn katsomaan, kuinka James vetää ne perässään kiinni. Sitten hän ravistelee lumet hupustaan lattialle ja kääntyy tuijottamaan minua sen näköisenä, kuin olettaisi minun sanovan jotain.
Paitsi että minä en oikeasti tiedä, mitä pitäisi sanoa. Yritän keksiä jotain järkevää, mutta aivoni käyvät tyhjäkierrolla ja James vain tuijottaa minua, ja se tuijotus alkaa pikkuhiljaa ahdistaa.
”Iltapalaan on vielä pari tuntia”, James sanoo lopulta. ”Mennäänkö istumaan jonnekin?”
”Okei”, minä sanon. ”Minne?”
”Miten olisi keittiö?” James kysyy virnistäen jotenkin puolinaisesti, mutta se on kuitenkin virnistys.
Hetkinen. Keittiö?
”Keittiö?” Minä näytän luultavasti joko tosi epäuskoiselta tai epäluuloiselta tai molempia, koska James naurahtaa kysymykselleni.
”Se paikka, missä laitetaan ruokaa.”
”Älä viitsi”, minä sanon. ”Pääseekö sinne muka noin vain?”
”Helposti”, hän sanoo.
”Onko se sallittua?”
James kohauttaa olkapäitään. ”Ei kai. Aiotko ottaa minulta pisteitä?”
”Saatan ottaakin”, minä sanon.
Paitsi että en kyllä usko sitä itsekään. Viiden minuutin kuluttua olen selittänyt ainakin kolmelle kotitontulle, miten tämä ei todellakaan ole minun tapaistani, ja ne kaikki ovat tuijottaneet minua niin kuin eivät tajuaisi, mitä minä oikein pyydän anteeksi. Sen jälkeen päätin vaan pitää suuni kiinni ja katsella, kuinka James pyysi meille jotain pientä syötävää ja kotitontut toivat korillisen juustopasteijoita, joita ei millään voi kutsua pieniksi. Nyt olen saanut jo puolitoista syötyä. Joko joulun aikana harjoitteleminen auttaa edelleen tai sitten tämä on jotain järkytyksen jälkioireita. Tai ehkä olen vaan luonnonlahjakkuus syömisessä.
”Okei”, James sanoo syötyään pari juustopasteijaa, ”sinä halusit puhua jostain.”
”En minä itse asiassa tiedä”, minä sanon ja yhtäkkiä minulla on taas vähän hankalampi olo. Hemmetti, miten ihmeessä minä onnistun järjestämään itseni tällaisiin tilanteisiin? Ja nyt en edes voi häipyä paikalta väittämällä, että käteni jäätyvät. ”Minä vain jotenkin menin pois tolaltani. Ei minun pitänyt kertoa Hannahille, ja sitten minä vaan yhtäkkiä kerroin, ja halusin jutella jonkun kanssa, tai ainakin saada jotain täysijärkistä seuraa, ja sitten sinä et ollut oleskeluhuoneessa, joten minä lähdin etsimään sinua, ja tuota noin, siinä se kai oli.”
James hymähtää jotenkin puoliääneen. ”Minä olen siis täysijärkistä seuraa? Tuo oli kai kehu.”
”Joo”, minä sanon. ”Paitsi en kyllä tiedä, minkä takia sanoin sen.”
James hymyilee ja huokaa sitten aika kovaan ääneen. Olen varma, että kotitontut tulevat kohta kysymään, mikä häntä vaivaa, mutta kaikki ovat kai niin kiireisiä, ettei yksikään niistä nyt kerkeä. Tai sitten minä vaan taas ylireagoin.
”Lily”, James sanoo lopulta ja se kuulostaa ahdistavan vakavalta, joten otan kolmannen juustopasteijan ihan varmuuden vuoksi. ”Minä en oikein osaa sanoa tuohon mitään. Tai ylipäänsä koko aiheeseen. Totta kai minä tajuan, että minun kai pitäisi olla tosi myötätuntoinen, ja minä olenkin, ihan totta, mutta jotenkin minä vaan päädyn säälimään eniten itseäni ja… en tiedä.” Hän vetää henkeä ja vilkaisee sitten minua. ”En oikeasti tiedä. Mitä ihmettä minun pitäisi sanoa?”
En minäkään kyllä tiedä. Räpäytän silmiäni ja tuijotan Jamesia, jonka silmät näyttävät aika tummilta keittiön hämärässä valaistuksessa. Jossain joku kattila kolahtaa lattiaan ja tekisi mieli kääntyä katsomaan, mitä tapahtuu, mutta sitten on taas aika hiljaista. Näen, kuinka James nielaisee.
”Älä sano mitään”, minä sanon, ja suuni on ilmeisesti äkkiä hyvin kuiva, koska ääneni kuulostaa karhealta ja minun tekisi mieli yskiä. Ilmiö on vähän sama kuin joskus oppitunneilla, kun on ollut pitkään hiljaa ja sitten viittaa ja yrittää vastata ja suusta ei kuulukaan ääntä.
Paitsi että tämä on paljon hermostuttavampaa. James nyökkää ja näyttää siltä, ettei oikein tiedä, mitä pitäisi sanoa, enkä minä tiedä, aikooko hän sanoa jotain vai eikö aio, joten en oikein voi tehdä muuta kuin tuijottaa häntä ja odottaa. Ja sitä paitsi hänellä on aika kivat silmät. Ja hänen päänsä on lähellä. Ja sitten yhtäkkiä muistan, että alkusyksystä vahingossa suutelin häntä, ja voi hyvä luoja, tämä tuijottaminen tuntuu nyt kyllä melkein yhtä tiiviiltä.
”Se vaan”, James sanoo ja nielaisee, ”on jotenkin hankalaa. Se Justinista puhuminen. Minä en vaan voi tajuta, miten meillä molemmilla voi olla näin kurja tuuri, kun olisi niin helppoa… tai siis, etkö sinä… voisi…”
”Minun pitää varmaan mennä”, minä sanon. Tuoli kaatuu lattialle, kun yritän päästä jotenkin pois pöydän äärestä, ja se kolahdus kyllä kuuluu koko keittiöön, mutta en minä nyt oikein osaa välittää siitä. Yritän hymyillä Jamesille vähän kuin anteeksipyyntönä, mutta en oikein tiedä, osuuko se hymy häneen, koska en uskalla katsoa sinne päin. Ja sitten olen jo ovella ja silmäkulmastani näen, että James istuu kädet sylissä pöydän ääressä ja tuijottaa minua, mutta ei sano mitään eikä yritä lähteä perääni.
Hannah, Megan ja Anne istuvat oleskeluhuoneessa pelaamassa jotain lautapeliä, jonka Megan on ilmeisesti saanut joululahjaksi. Luulen, että he huomaavat minut, mutta en jää ottamaan siitä selvää, vaan yritän vaan päästä mahdollisimman nopeasti makuusaliin. Tekisi mieli lukita ovi, mutta se olisi kai aika epäreilua, joten menen sitten kylpyhuoneeseen ja lukitsen sen oven. Jo toinen kerta tänään, tästä alkaa tulla tapa.
Peilistä tuijottaa vähän järkyttyneen näköinen tyttö. Silmäni ovat suuremmat kuin normaalisti ja naamani on aika punainen. Toivottavasti se ei ollut ihan noin punainen keittiössä. Tai ehkä se johtuu lämmöstä, tai kylmettymisestä. Hiukseni ovat sotkussa, ja ylipäänsä näytän siltä, etten todellakaan tiedä, mitä ihmettä minun pitäisi nyt tehdä. Ratkaisen ongelman istuutumalla vessanpöntön kannen päälle.
Voi luoja. Merlin. Äiti.
Ja mitä siihen kysymykseen tulee, tai siis siihen, jota James ei sitten oikein koskaan kunnolla kysynytkään: enhän minä voi. En vaan voi.
”Lily?” Annen ääni huhuilee kylpyhuoneen oven takaa vähän varovaisena ja empiväisenä. ”Mitä sinä teet?”
”Yritän hukuttautua lavuaariin”, minä vastaan.
Anne on hetken hiljaa. Sitten hän ihan totta kuulostaa järkyttyneeltä. ”Ei Hannah ole kovin poissa tolaltaan, usko pois. Kyllä se juttu selviää. Eikä hän kerro Rorylle tai kenellekään muullekaan.”
”Ei se ole siitä kiinni”, minä vastaan valkoiselle ovelle. ”Minä juttelin Jamesin kanssa, ja Jameskin on vähän poissa tolaltaan, tai kai lähinnä sen takia, miten tämä voi mennä niin, että hän pitää minusta ja minä pidän ihan väärästä ihmisestä, ja hän kysyi minulta, enkö minä millään voisi, tuota noin, jotain, ja siinä vaiheessa minä vain ryntäsin pois.”
”James haluaa sinun kanssasi sänkyyn?” Anne puuskahtaa. ”Okei, onhan se järkyttävää, mutta älä – ”
”Ei sitä! Siis James kysyi vain, että voisinko minä, ja siinä vaiheessa minä ryntäsin pois. Ei mitään verbejä. Kai hän yritti kysyä, enkö voisi vain pitää hänestä sen sijaan, että olen tällainen ongelma.”
”Ai”, Anne sanoo ja lisää hetken kuluttua: ”Mutta ei sinun nyt sen takia tarvitse hukuttautua. Lily, kuuntele nyt, kaikki kyllä selviää – ”
”En minä oikeasti meinaa hukuttautua”, minä sanon. Ehkä se on hyvä selvittää jo ihan tässä vaiheessa. ”Se oli vitsi.”
”Ai”, Anne sanoo ja kuulostaa jostain syystä vähän pettyneeltä. Tai ehkä hän on vaan hämmentynyt tai minä olen vainoharhainen.
Sitten alan tuntea oloni vähän typeräksi. Tämä on kuitenkin jo toinen kerta tänään, kun minä istun vessanpöntön päällä lukitun oven takana ja siis en ole tekemässä mitään, mihin oikeasti tarvittaisiin vessanpönttöä. Nousen seisomaan, tarkastan peilistä, näytänkö suurin piirtein ihmiseltä (no en näytä, mutta sille ei kai mahda mitään) ja avaan oven.
Anne halaa minua saman tien. Mietin, pitäisikö häntä vielä muistuttaa siitä, että minähän en nyt todellakaan aio tehdä itsemurhaa, mutta ehkä se ei kuitenkaan ole niin tarpeellista.
”Ainahan sinä voisit kokeilla”, Anne mutisee tukkaani.
”Mitä?”
”Ainahan sinä voisit kokeilla”, Anne toistaa. ”Siis Jamesia. Jamesin kanssa seurustelemista. Tai ylipäänsä jotain. Minusta jotenkin tuntuu, että sinä saattaisit tykätä hänestä, jos vaan antaisit hänelle mahdollisuuden.”
”Minä juttelen hänelle enemmän kuin kenellekään muulle, jos teitä ei lasketa”, minä puolustaudun. ”Eikö se nyt periaatteessa ole mahdollisuuden antamista?”
Anne vetäytyy vähän kauemmas ja avaa suunsa ilmeisesti sanoakseen, että ei todellakaan, mutta näyttää sitten ajattelevan asiaa ja huokaisee ääneen. ”Okei, onhan se tavallaan. Ja ehkä sinä et vaan ole sellainen ihminen, joka juoksentelee suutelemassa ihmisiä. Paitsi Jamesia silloin kerran. Ja Justinia, mutta silloinhan sinä olit periaatteessa Ruth.”
”Kiitos muistutuksesta.”
”Sori. Mennäänkö takaisin oleskeluhuoneeseen? Megan selitti Hannahille parhaillaan jostain pojasta, jota hänen teki mieli heittää vaatekaapilla. Sinä varmaan pitäisit siitä jutusta.”
”Minä olen tainnut kuulla sen”, minä arvelen. ”Mennään vaan.”
Jostain syystä Anne pitää minun kädestäni kiinni alas asti. Se tuntuu jollakin tavalla melkein lohduttavalta, ja sitten jopa ehkä tarvitsen sitä, kun tajuan, että James ja Remus istuvat oleskeluhuoneen yhdessä nurkassa ja juttelevat jostain niin vaimealla äänellä, että sitä ei millään kuule. Ainakin Annen käsi on hyvä ihan sen takia, että sen ote on aika luja, ja jos sitä ei olisi, minä saattaisin olla jo puolivälissä takaisin kylpyhuoneeseen lukkojen taakse. Mutta koska Anne pitää minusta kiinni, se ei ole yksinkertaisesti mahdollista, ja niin minä istun sohvalle Meganin ja Hannahin väliin ja kysyn reippaasti, että mistä vaatekaapista olikaan puhe.
Sitten Hannah alkaa kertoa minulle, millaisia kenkiä hänellä olikaan kotona vaatekaapissaan. Okei, se oli siis selkeästi väärä kysymys.
-
Oih, jatkoa! Pikkuveli katsoi vähän oudosti kun hypähdin ja kiljaisin tässä koneen ääressä kun huomasin tämän. Kerrassaan herkullista.
Aww, James ja Jamesin hämmennykset. :) Melkein jo odotin tuossa ulkona tapahtuvassa kohdassa että James tarjoaa Lilylle jotain lapasia tai jotain, mutta sitten tajusin fluffy-minäni kiirehtivän liian pitkälle asioissa. :D Kunpa se Lily joskus päättäisi antaa Jamesille sen mahdollisuuden...
Rakentava hyppäsi laiturinnokasta eikä koskaan palannut pintaan, mutta taasen kiitos tästä ja jatkoa odotellen.
~renttu
-
Yay, jatkoa <3
Tykkäsin kovasti tuosta kohdasta, jossa James yritti kantaa Lilyn matka-arkkua. Se oli suloinen ja herttainen, ja Lily onnistui hätäilyllään häätämään suurimman osan fluffymaisuudesta pois. : > Tykkään myös noista muiden suhteista, etenkin Anne/Peter kiehtoo nyt tavattomasti. Ja jotenkin tuo taustalla hiljaa kytevä Sirius/Remus sopii tarinaan loistavasti.
Ihanaa. Tykkäilen niin paljon. On hyvä ettei Lily yhtäkkiä vain tajua olevansa kiinnostunut Jamesista, vaan asia vaatii vähän enemmän esteitä tielleen.
Purr kiittelee n___n
-
Ihanaa ihanaa :) Jatkoo pitkästä aikaa <3
Kiva luku :)
Rakentavaa ei nyt selvästi irtoo :D
-
Aww. Tuo keittiökohtaus oli ihana, vaikka sitä lukiessa teki mieli huutaa "Suutele nyt sitä, Lily, senkin hölmö!"
Odotin että Lily näkisi Justinin. Koska kohtahan sen on pakko tajuta, ettei se ole enää ihastunut siihen.
Säälittää James. :(
Kiva että Lily kerto Hannahille.
Mitä vielä? Jotain vielä piti sanoa. Haluaisin lainata kaikki hauskat kohdat mutten nyt vaan jaksa. ;D
Kiva että jatkoit! :)
-
Ihana<3 keittiökohtaus oli söpö <3 jatkoo : )
-
Ah, mulla kirjottaminen on oikeastaan ollut liiankin paljon mielessä, mutta kun sitä tekstiä ei vaan synny. Ärsyttää. Kaikki vyöryy päälle. Ex-besta yrittää korjata välejä. Ulkona ukostaa. Perheen koiralla on mahatauti (jee, yrjöjä kun on kiva siivota..-.-) Ketuttaa.
Mutta joo. Tykkäsin tästä luvusta (Taas, kappasta, kukaan ei arvannut.).
Joskus en vaan voi tajuta, missä se maailman oikeudenmukaisuus oikein on, jos sitä kerran on olemassa. Minkä takia jotkut pojat (ja Ruth ja Hannah) saavat energiankulutuksen, joka selviäisi vaikka aidon kokoisesta piparkakkulinnasta, ja minä en saa mitään, paitsi erittäin hyvän ruokahalun?
Ah, tuo on niiiiiin totta. Mun isosisko voi syödä suunnilleen mitä vain, ja silti sen vatsa ei reagoi ulospäin millään lailla. Epäreilua.
Mä satuin huomaamaan, että sulla on tapana käyttää paljon lyhyitä lauseita. Siis sellaisia muutaman sanan tappilauseita (mistä mä repäsin ton sanan?) Tykkään niistä kuitenkin ihan hirveästi. :D
-
Käy niin paljon Jamesia sääliksi. Raukka on niin hukassa, eikä tiedä, mitä tekisi. :(
Ihanaa, että sait uuden luvun laitettua. Olenkin odottanut tätä jo kovasti. Miksikö? Sujuvaa, kirjoitusvirheetöntä ja ihanasti kirjoitettua tekstiä, ja ihailtavan pituiset luvut. Monikaan ei jaksa keskittyä niin paljon, että mitään näin pitkää jaksaisi kirjoittaa (puhun nyt kyllä varmaan suurimmaksi osaksi itsestäni). :)
Jatkoa sitten vain mahdollisimman pian. Olen kärsimätön, mitä tällaisiin asioihin tulee. :D
- Amanecer
-
Ihanaa, että on tullu jatkoa.
Lilyllä sitä riittää mietittävää ja olin jo melkein unohtanut sen järjen juoksun, mutta nyt se taas palautui mieleen. Lily ajattelee kaiken niin monimutkaisesti ja joskus tekisi mieli ravistella sitä, vaikka kyse onkin tarinasta.
HMM, james oli suloinen ja minuu vähän säälittää se, et James joutuu aina pettymään. Mutta täss tarinassa on se kiva puoli, että kaikki etenee sopivassa tahdissa, ettei tuu kiirehdittyä. Toivottavasti Lilyllä ja Jamesillä alkaa kohta tapahtua, jos Lily sais nyt noi sen ajatukset selviks. Vaikka se ei taida olla mahdollista, mutta silti:)
JJuu, eli kiitos paljon tästä luvusta ja jatkoa tottakai haluaisin.
-
*hymyilee onnellisena*
Johtuu se sitten hauskasta kiroitustyylistäsi tai hyvistä hahmoistasi, mutta lukiessani tekstiäsi tulen aina hyvälle tuulelle ^^
Eli kiitos taas tästä päivänpiristyksestä ja odottelenpa seuraavaa... ^^
-
Awwwww
iihana!! Kirjoitat tosi upeesti..
Yritän kirjoittaa pitkää ja rakentavaa kommenttia, mutta ei se taida oikein onnistua.
Haluan vain sanoa, että ihana tarina :-*
-
Voisin kompata emmua, tällaista jaksaisi varsin hyvin lukea myös kirjana.
Mutta ihanaa, että uutta tekstiä tuli taas. Minä niin tykkään tästä, Jamesin ja Lilyn sotkuja on hauskaa ja mielenkiintoista seurata. Edelleen ajatukset toimivat todella hyvin ja Lily toimii hyvin ja tätä lukee erittäin antoisasti ja kaikkea. Tykkään, enkä tällä hetkellä osaa sanoa juurikaan muuta. Tulee hyvälle mielelle, kiitän.
-
Viimeistään nyt tuntuu varmalta, että Lily on oikeasti kusessa Jamesiin, itse sitä tajuamatta. Herää kysymys olisiko James sanonut Lilylle siellä keittiössä sen, mitä Lily oletti sen sanovan.
En todellakaan tajua mistä kehität nämä jutut aina kodittomista kaktuksista pizzapoika-Vernoniin, mutta saadaanpahan nauttia niistä ;D Näitä päättömiä juttuja pursuaa kyllä sen verran, että vaikka kymmenen petunianvakavaa ficciä saisi genrekseen humourin, tämä ficci jakaisi vähän sisältöään niille :D
Muita luvun 10 huippuhetkiä:
Paitsi että hän kyllä istuu Meganin sängyllä. No, Megan ei näytä siltä, että välittäisi ihan kauheasti lukuun ottamatta pyyhkeitä, joita hän parhaillaan asettelee Annen hupun alle.
”Minulla on takki”, James sanoo ja tajuan, että minulla ei ole. No joo. Ei ihme, että minulla olikin kylmä.
”Ihan hyvä idea”, James sanoo, ”sinä näytät nimittäin vähän siniseltä.”
Sitten Hannah alkaa kertoa minulle, millaisia kenkiä hänellä olikaan kotona vaatekaapissaan. Okei, se oli siis selkeästi väärä kysymys.
^Jäin aika sanattomaksi, rakastan näitä sun juttuja, tämän ficin voi lukea monta kertaa kyllästymättä, aina yhtä hauska. Toivottavasti saat kommentista edes jotain irti :)
Kiitti, jatkoa odotan :D
ps: Olen pahoillani, että kommenttini ovat usein lyhyitä ja aika mitäänsanomattomia (esim. edellinen: Tykkäsin :D). Näin hieno ficci ansaitsee enemmän, joten yritän parantaa palautteeni laatua.
-
tykkään tosi paljon. ;D
jatkoa odotan!!!
-
Uusi lukija ilmoittautuu!
Elikkä's, tätä olen viime päivät lueskellut, ja tullut siihen tulokseen että aivan ihana ficci!!!!
Nam. Jatkoa nopeastiii!!!
-
Täytyy näin ensiksi sanoa, että VAU! Tämä on aivan erilainen kelmific kuin mitä olen aikaisemmin lueskellut. Mielestäni tämä on herkkä, tässä ei mene sekaisin, ja näin homma saattoi oikeasti mennäkin. Jatkoa, pyydän! ;)
-
APUA
mä olen nyt lukenut tän loppuun ja toivon hartaasti, että voisit jatkaa pian!! Kai se Lily tajuaa kohta, että tykkää Jamesista ja että ei enää ole ihastunut Justiniin? Mä ven kertakaikkisesti tajua mitä Lily näkee siinä Justinissa!! ;D
No JATKA pian :)
-
Hmmm... Tää on muuten ihan hyvä mut mua vaan vähän ärsyttää ku tää on kerrottu preesenssissä eikä imperfektissä :-\ Mut joo, ei mul muuten oo mitää muuta ;D
- AsHoKa
-
Tää taitaa nyt kyllä olla sitä vanhan toistoa, mut tää on aivan MAHTAVA!
Mä vieläkin vaan ihailen sitä, miten sä keksit näitä juttuja, esim. sen annenhupussaolevalumisulaameganinsängylle - jutun. ;D
Toivon, että jatkoa ilmestyy pian, vaikka en mä nyt kesälomalla hirveesti edes kerkee olla koneella, kun kohta lähetään mökille keskelle hyttysten suurkaupunkia.
Mutta jatkoa odotellessa!
-
Ihanaa, jatkoa! :)
Ekanakin, pahoittelen kun en ikinä tullut kommentoineeksi edellistä lukua, mutta tykkäsin kyllä siitäkin kovin.
Joo, mutta uusin luku oli loistava. Tykkäsin siinä oikeastaan kaikesta. Tuntuu, että fic paranisi koko ajan : >
...Kiinnostaisiko minua majoittaa koditonta kaktusta pariksi vuodeksi.
Loistava idea <3
”Sirius söi joulu-Dumbledoren”, James sanoo ja virnistää sitten. ”Se on kuusenkoriste. Älä kysy enempää. Ja Remus ja Peter olivat pari päivää kylässä, ja Peter yritti leikkiä joulupukkia ja juuttui savupiippuun.”
Todella loistavaa joulunviettoa :D Mäkin haluan joulukuuseen joulu-Dumbledoren! :D
”Sinä et varmaan ole ikinä lukenut Tylypahkan historiikkia?” minä kysyn.
James virnistää. ”Remus toi kerran sellaisen huoneeseen. Sirius heitti sen ulos ikkunasta.”
:D
”Annelle ja Peterille pitäisi tehdä jotain. He ovat ihan selvästi lätkässä.”
”Missä?” James kysyy otsa rypistyen.
:D
Rakastan tuollaisia kohtia <3
En osaa oikeasti sanoa tästä nyt muuta. Tykkään ihan hirmuisesti ja odotan jatkoa kovasti. Kiitoksia
~Fantasy
-
jatkoajatkoajatkoajatkoajatkoa :)
-
toivottavasti tulee jatkoa pian ! 8)
-
Jatkoa äkkiä tää on hyvä.. luin sen tän päivän aikana..
Lily nyt vauhtia sen Jamesin kanssa olemiseen unohda jos se idiiootti..
Sirius oli ihan paras parittaa nyt shakkinappuloita... x'''''D
Vedet valui silmistä..
-
*Hakkaa itseään vasaralla*
En tajua miten en ole ennemmin lukenut tätä!
Olen ollut tosi, tosi tyhmä kun, en ole ennemmin lukenut. >:(
Mutta, nyt luin heti kerralla.
En voi muuta sanoa kuin, että tämä on IHANA! <3 (sorry caps lock.)
Kirjoitustyyli oli heti ensimmäinen asia, joka oli ihana jutska.
Kaikki hahmotkin on niin ihania
(kylläpäs minä nyt toistan tätä "ihana" sanaa liikaa. :D)
kaikki luvut ollu hyviä. :) Jatkoa?
-
Kerrankin löytyy fiktiota, jossa suhteen kehitys on realistisissa aikapuitteissa. Hyvää työtä! Lily/James ftw.
-
En kyllä tajua, miksen ole päätynyt lukemaan tätä ficciä jo aiemmin, kun finissäkin olen pyörinyt jonkin verran jo ennen tämän tunnuksen tekemistä. :) Tänään sitten urakoin ja luin koko ficin, en sentään kertaistumalta. Mhm.
Asiaan! Tykkäsin tästä todella paljon, tämä on sellaista sopivan kevyttä lukemista näin sunnuntaipäivälle. Lily/James ei ole itseäni eniten kiehtova paritus, mutta onnistuit silti koukuttamaan minut tähän. :) Huumoria on sopivasti ja pidän tosi paljon tosta kerronnasta. Siis. Ehkä tajuat mitä tarkoitan. Pidän myös omista hahmoistasi ja siitä että Peterkin on mukana. Sekin vielä, että olet onnistunut ujuttamaan mukaan S/R:ää (noh niin ainakin sen tulkitsin ja myös toivon että olen oikeassa !), jee. :D Rakentava palaute ei oikein tule tänään oikein toimeen mun kanssa heh.
Ja sellaista vielä, että mikä niitä kolmasluokkalaisia riivaa? Ehkä olen vainoharhainen tai jotain, mutta tuntuu että ne tulevat joka paikassa vastaan. :-D Minä katson nopeasti ympärilleni ja yritän löytää jonkun kolmasluokkalaisen
odotin kutakuinkin, että hän sanoisi hukuttaneensa jonkun kolmasluokkalaisen
kun jostain kuuluu hyvin epämääräinen kolahdus.
”Joku kolmasluokkalainen”, James arvelee.
Siinä vasta muutama (erittäin epäloogisessa järjestyksessä, vieläpä). Asia ei siis haittaa ollenkaan, kiinnitin vain huomiota. :D
Anteeksi, olen sekava ihkuttaja. Jatkoa odotellessa.
-
heeiii!!! JAtkoa nyt!! :o ;D
-
Luin nämä kaikki nyt tässä läpi ja täytyy sanoa, että osaat kyllä kirjoittaa! :) Voi kumpa se Lily nyt tajuaisi tuon Jamesin lopulta. :P
Ei tästä mitään kovinkaan järkevää kommentia saa, luvut on mukavan pitkiä ja tarkkoja, välillä kerronta kyllä hyppii hiukan tai on muuten sellaista että joutuu ajattelemaan kappaleen pari kertaa ennen kuin sen tajuaa kokonaan. Voi kyllä johtua vähemmälle jääneistä yöunistanikin. :D
Mutta jatkoa vaan, tämä on tosiaan hyvä! ;D
-
Hei kiitos kaikille, ihanan paljon olette jaksaneet kommentoida :) Tulin sanomaan nyt vain sellaisia väliaikauutisia, että jatkoa ei ihan vielä ole tulossa, työssä käyminen ja muu elämä vievät toistaiseksi kaiken ajan ja energian... Mutta tätä tarinaa ei missään tapauksessa ole haudattu, yritän kirjoittaa jatkoa tässä lähiviikkoina ja ennen pitkää saada tarinan kunniallisesti loppuun saakka :)
-
Aloin eilen illalla lukemaan tätä ja nyt sain loppuun.
I-H-A-N-A! ♥ :)
En löytänyt virheitä ja teksti oli muutenkin tosi sujuvaa.
Nyt vaan Lilyn pitäis tajuta, että se tykkää Jamesista, eikä mistään tyhmästä Justinista. >:(
Nojoo, mutta toivottavasti jatkat pian! ;)
-
A/N: Okei, täytyy myöntää pari juttua. Ensinnäkin tämä jatko on kirjoitettu kai jo heinäkuun tai ehkä jopa kesäkuun puolella, mutta se ikään kuin odotteli sitä, että pääsisin taas muutenkin kirjoittamisen makuun. Toisekseen, en ole vielä päässyt. Mutta olen taas lukenut muutaman ficin monen kuukauden tauon jälkeen, joten ehkä tämä tästä! Kiitos kaikille kärsivällisyydestä, toivottavasti olette pysyneet kanavalla ;)
rentunlupiini, kiitos kommentista! Luulen että Lilyä vähän pelottaa antaa Jamesille mahdollisuus, mutta ehkä ennen pitkää!
purr, kiitos :) Olen iloinen, että olet tykännyt!
teinirinsessa, kiitoksia kovasti!
pihlajanmarja , kiitos! Apua, en nyt oikein tiedä, mitä tähän pitäisi sanoa :D Eiköhän se Lilykin jossain vaiheessa tajua!
Layra, kiitos :)
Paineside, kiitoksia! Hih, yritän välttää liikaa fluffia, vaikka suoraan sanottuna minulla ei oikein ole selkeää mielikuvaa siitä, millainen on perinteisten L/J-ficcien Lily :D En ehkä ole lukenut niitä tarpeeksi tai sitten en vaan enää muista. Hmm, Petunian seurusteluun ja naimisissaoloon on ilmeisesti päässyt livahtamaan joku moka :D
Winthrop, kiitos! Ääh, toivottavasti kirjoittaminen nyt jo sujuu :/ Itse kyllä olen vähän sitä mieltä, että jos vaan tuntuu ettei tekstiä tule, kannattaa tehdä kaikessa rauhassa jotain ihan muuta :)
Amanecer, kiitoksia! En tiedä onko minun kirjoittamisessani oikeastaan kyse keskittymiskyvystä :D Kirjoitin tämän ficin suurimmaksi osaksi aika kovaa vauhtia eli en oikein missään vaiheessa ehtinyt kyllästyä, ja siihen nopeuteen taas auttaa se, etten ole kovin perfektionisti enkä jää pohtimaan sitä, onko teksti huonoa vai hyvää :D
eFFy, kiitoksia :) Minusta tuntuu, että olen niin uppoutunut Lilyn järjenjuoksuun tässä tarinassa, etten enää edes hahmota, millaisia asiat olisivat "yksinkertaisempina" :D Ja eiköhän jossain vaiheessa ala tapahtuakin ;)
elzz., kiitos paljon, olen iloinen että tämä tarina on piristänyt :)
*emmu*, kiitoksia paljon :)
Arte, kiitos! Hih, kirjaa olisi kiva kirjoittaa, harmi että hahmot eivät ole omia :D
erikka, kiitoksia! Minäkään en tiedä mistä nuo absurdit jutut tulevat tekstiin, tai kai lähinnä harkintakyvyn puutteesta... :D Mutta toivon että ne pysyvät matkassa mukana eivätkä katoa!
lurps, kiitos, jatkoa tulee nyt :) Kyllä Lilyn ajatukset varmaan pikkuhiljaa selviävät, mutta toisaalta Lily tuntuu ajattelevan sen verran paljon, että ehkä kyse ei ole niinkään tajuamisesta vaan siitä, muuttuuko tilanne... ;)
poppy, kiitoksia! :)
-Anerya-, kiitos! Hauska kuulla, että tämä vaikuttaa vähän erilaiselta kuin monet kelmificit :)
AsHokA, kiitoksia :) Preesens tosiaan on hieman epätavallisempi aikamuoto suomenkielisessä kerronnassa, mutta itse tykkään käyttää sitä silloin tällöin jo ihan vaihtelun sekä haastavuuden vuoksi.
Luna R., kiitos! Ne jutut tulevat varmaan siitä, etten pahemmin pohdi ja ajattele vaan pelkästään kirjoitan mitä mieleen tulee :D
Fantasy, kiitoksia! Oli todella mukava kuulla, että ficci on tuntunut paranevan, koska kirjoittajana tietysti yksi ahdistavampia ajatuksia on se, jos laatu tippuu loppua kohti :D Toivottavasti sama suunta jatkuu edelleen!
sauniu, kiitos, jatkoa tulee nyt :)
ujoenkeli, kiitoksia, jatkoa tulee tosiaan nyt :D
Karkkiunelma, kiitos! Hih, olen iloinen että nyt päädyit lukemaan tämän :)
Wiwiene, kiitoksia! Hienoa kuulla että tämä on vaikuttanut realistiselta! Eihän fiktion tietenkään aina tarvitse olla realistista, mutta itse tykkään ajatella, että realistisuus olisi ihan mukava pitää remmissä mukana :D
Io, kiitos kovasti palautteesta, olen iloinen että kommentoit :) Itsekin tykästyin L/J-paritukseen vasta jokin aika sitten, siihen saakka pidin sitä aika tavanomaisena ja yllätyksettömänä, mutta sehän onkin itse asiassa aika ongelmallinen ja draamakas ja siksi mielenkiintoinen! Ja hahaa, en ollut itse tajunnut, että kolmosluokkalaisia vilahtelee joka paikassa :D Täytyy yrittää saada muitakin luokkia osallistumaan tarinaan tulevaisuudessa!
katale, kiitoksia! Luulen kyllä, että Lily päätyy Jamesiin ennen pitkää, koska muutenhan tämän ficin sopivuus Pottereihin vähän rakoilisi :D Kerronta saattaa tosiaan olla vähän hyppiväistä, yritän kuitenkin pitää sen suhteellisen ymmärrettävänä!
mmariaä, kiitos! Olen iloinen että olet tykännyt :)
*
11. luku
Olen itse asiassa aika ylpeä. Olen juuri käynyt elämäni ensimmäisen täysijärkisen keskustelun Justinin kanssa. Tai itse asiassa sen kutsuminen keskusteluksi on ehkä paljon sanottu, mutta minä käyttäydyin täysijärkisesti, en jäänyt tietääkseni tuijottamaan liian pitkäksi aikaa enkä ylipäänsä katsonut sellaisia ruumiinosia, joita ei pitäisi katsoa, ja pystyin kiinnittämään huomiota myös ympäristööni, ja muistan jälkikäteen suurin piirtein, mitä kukakin sanoi, enkä esimerkiksi ainoastaan omia lauseitani. Eli toisin sanoen se oli tosi ansiokas keskustelu. Tätä varmaan pitäisi juhlia.
Koko juttuhan meni niin, että Hannah, Megan, Anne ja minä olimme opiskelemassa kirjastossa. Toisin sanoen me muut menimme sinne opiskelemaan ja Anne tuli sinne häiritsemään meitä, mutta kun hän ei onnistunut viiden minuutin kuluessa, hän päätti lähteä keksimään jotain parempaa tekemistä.
Hetken kuluttua Owen tuli paikalle ja istuutui Annen jättämälle paikalle. Kymmenen minuutin päästä minä ja Hannah aloimme vuorotellen potkia Megania nilkkaan, koska opiskelusta ei vaan yksinkertaisesti tule mitään, jos kaksi ihmistä siinä vieressä keskustelee syvällisiä ja suutelee aina välissä. Ainakaan se ei onnistu, jos sattuu olemaan itse vähän katkeranpuoleinen sinkku ja häiriintyy niistä suuteluista. Potkiminenkaan ei kyllä toiminut kovin hyvin, ja minä olen aika varma, että kerran potkaisin vahingossa Owenia, koska hän säpsähti yhtäkkiä ja näytti vähän pakokauhuiselta. Vähän sen jälkeen me olimme ilmeisesti osuneet Meganiin riittävän monta kertaa, koska hän tajusi vihjeen, mulkaisi meitä ja sanoi Owenille, että ehkä heidän pitäisi lähteä jonnekin muualle.
Owen näytti tosi onnelliselta. Se ei tietenkään tehnyt minulle yhtään parempaa oloa, koska ensinnäkään Owenin ei pitäisi olla niin iloisen näköinen siitä, että hän pääsee eroon minusta ja Hannahista, ja toisekseen olen aika varma, mitä ”jonkin muun paikan etsiminen” tarkoittaa. Älkää ymmärtäkö väärin, minusta on ihan kiva olla itsenäinen ja niin edelleen, ja onhan se hienoa, että pystyy elämään itsensä kanssa ilman poikaystävääkin, mutta joskus olisi ihan kiva tehdä muutakin kuin pussata toisen tytön poikaystävää muodonmuutosliemen avustuksella.
Ja Hannahia taitaa vähän nyppiä Thomas, sen verran kovaa hän potki Megania (ja välillä tuolinjalkaa, ainakin pöydän nytkähdyksistä päätellen). Thomas ja Rory eivät ole läheskään yhtä ahkerasti kiinni toisissaan kuin Justin ja Ruth, mutta kyllä hekin ovat välillä aika aktiivisia, ja Hannah nyt tottui vuosikausia olemaan Thomasin ykköstyttö, joten totta kai se häiritsee. Sehän on ihan ymmärrettävää.
No, Owen siis joka tapauksessa lähti. Pian sen jälkeen Ruth ja Justin ilmestyivät hyllyjen välistä ja jostain syystä istuutuivat meidän pöytäämme edes kysymättä lupaa. Ja jotenkin siinä kävi niin, että sitten Justin istui minun vieressäni, koska Ruth tietysti istuutui siskonsa viereen. Ensin Hannah näytti ihan iloiselta, mutta sitten hän ilmeisesti muisti, koska hän alkoi näyttää aika pakokauhuiselta tai ainakin huolestuneelta, mutta eihän hän voinut käskeä siskoaan häipymään.
Ja sitten me puhuimme kaikki neljä vähän koulusta, ja pian sen jälkeen Justin ja Ruth lähtivät.
Niin että siinä se. Ihan totta. Minulla ei ollut sellainen olo, kuin kaikki hengityselimeni olisivat poksahtaneet niin kuin halpa ilmapallo, eikä minua pyörryttänyt, eikä minun tehnyt mieli mennä lähemmäs Justinia tai mitään sellaista. Minä vain olin ja sanoin pari lausetta koulusta ja Justin vastasi ihan kiltisti ja hymyili ja sitten suuteli Ruthia pöydän yli. Ja minä kohautin henkisesti olkapäitäni ja sanoin sitten jotain Hannahille.
Täytyy kyllä myöntää, että Justin on oikeasti tosi kiva jopa silloin, kun ei ole sellainen olo, että olisi häneen kuolettavan rakastunut. Yleensä hän on aina joko ihan tolkuttoman ärsyttävä tai aivan ihana, mutta tänään hän oli vain tasaisen tosi kiva, ja se oli aika kivaa vaihtelua. Ja olen aika varma, että Ruth on suurin piirtein yhtä mukava ihminen kuin Hannah ja toisin sanoen meistähän voisi tulla vaikka ystäviä, paitsi että ei tällä historialla. Ei ikinä. Siihen minä vedän rajan. Ei vaikka minä nyt tulisin hulluksi ja päätyisin James Potterin kanssa naimisiin ja eläisin koko loppuelämäni onnellisesti rakastuneena häneen, minusta ei siitä huolimatta voisi tulla Ruthin ystävää.
Hannah oli sen kirjastoreissun jälkeen paljon järkyttyneemmän näköinen kuin minä. Tai enhän minä tiedä, miltä näytin, mutta minulla oli ihan tasapainoinen olo, ja Hannah sen sijaan melkein törmäsi käytävällä Thomasiin. Se saattoi kyllä olla myös tarkoituksellista, en ole ihan varma. Mutta ei sekään olisi kovin tasapainoista käytöstä, jos ihan neutraalisti ajatellaan.
Ja sitten me pääsimme takaisin makuusaliin ja Hannah sanoi menevänsä pesemään hiuksensa ja minä ehdin nipin napin istuutua omalle sängylleni ja hengittää syvään ja taputtaa itseäni päälaelle, kun tajusin, että minähän olen sopinut partioivani tänään käytäviä Jamesin kanssa.
Tämä tuntuu kyllä melkein pelottavammalta kuin Justinin läsnäolo. Vaikka siitä on jo monta päivää, minä en ole vieläkään oikein jutellut Jamesin kanssa mitään sen keittiöreissun jälkeen. Tai pyysin eilen päivällisellä häntä ojentamaan suolapurkin, mutta sitä ei ehkä ihan lasketa.
Ja nyt hän istuu oleskeluhuoneen sohvalla ja minä pysähdyn ovensuuhun ja tekee mieli rynnätä takaisin, mutta en todellakaan voi käyttäytyä niin lapsellisesti. En edes ihan tajua, minkä takia olen niin hämilläni, koska eihän siellä keittiössä kuitenkaan tapahtunut mitään. Tai ehkä ongelma on siinä, että periaatteessa olisi voinut tapahtua. Tai ei olisi voinut, mutta James ikään kuin pyysi, että tapahtuisi. Tai jotain sinne päin. Tai minä vaan ajattelen liikaa. Sehän on kuitenkin ihan mahdollista.
”Hei”, James sanoo. Ilmeisesti hän on nähnyt minut, joten minä en enää todellakaan voi kääntyä ja rynnätä pois. Nielaisen ja hymyilen toivoen, ettei se näytä kovin harjoitellulta.
James osoittaa oleskeluhuoneen ovea. Okei, hänenkin eleensä näyttävät vähän kankeilta. Ehkä me olemme tasapuolisesti tyhmiä ja sitten kaikki on ihan hyvin.
Voi luoja, minä en oikeasti pysty olemaan hänen seurassaan seuraavaa kolmea tuntia.
”Tuota noin”, James sanoo, kun olemme päässeet käytävälle, ”mistä aloitetaan?”
”Ihan sama minulle”, minä vastaan.
”Niin minullekin”, James sanoo ja selvästi odottaa, että minä ehdottaisin jotain, mutta minun pääni yksinkertaisesti lyö tyhjää. ”Okei, käykö tähtitorni?”
Minä nyökkään ja lähden vaistomaisesti kävelemään sinne päin. James ottaa minut kiinni parilla askeleella ja sitten me vain kävelemme. Ja kävelemme. Ja kävelemme vähän lisää. Tähtitornissa ei ole ketään paitsi yksi hiiri, joka näyttää aika säikähtäneeltä nähdessään meidät, mutta meillä ei tietenkään ole aavistustakaan, missä tuvassa se asustaa, joten emme voi ottaa siltä pisteitä.
Minä en nyt vaan jotenkin osaa rauhoittua. Tai rentoutua. Tai kumpaakaan, nehän nyt kutakuinkin tulevat samassa paketissa, vai mitä? Me kävelemme takaisin alemmas ja kierrämme kolmannen kerroksen ja käymme tarkastamassa vessat, mutta siellä on vain Murjottava Myrtti, ja niin me lähdemme aika nopeasti. Ja jatkamme kävelemistä. Ja minusta tuntuu kuin olisin joku vieterinukke, jolla on vähän liikaa ylimääräistä energiaa, mutta ei ikävä kyllä aivoja.
”Jäädäänkö hetkeksi tähän?” James kysyy yhtäkkiä.
Minä vilkaisen ympärilleni. Ahaa, me olemme toisessa kerroksessa yhdessä rauhallisessa nurkkauksessa. Tai tarkemmin sanottuna umpikujassa, eikä minulla ole kyllä aavistustakaan, minkä takia me tulimme sinne. James kai vain käveli sinne ja minä seurasin perässä tajuamatta yhtään, mitä tein. Seinässä on yksi pieni ikkuna ja siitä näkyy lähinnä taivas ja parin puun latvaa. No, tämä olisi varmaan ihan hyvä kuhertelupaikka, jos siis olisi joku, jonka kanssa kuherrella. Ehkä onkin ihan loogista, että me tulimme tarkastamaan tämän. Täällähän olisi vaikka voinut olla joku.
Merlin, minun ei missään nimessä pitäisi ajatella kuhertelemista. Minusta tuntuu, että poskeni tuntuvat jo nyt vähän kuumemmilta, vaikka täällä on oikeastaan kyllä aika kylmä.
”Sopii”, minä vastaan Jamesin kysymykseen ehkä vähän myöhässä, mutta hän ei näytä yhtään hämmentyneeltä. Ehkä minä olen aina tällainen. Tai ehkä aivoni kulkevat tänään jotenkin tosi nopeasti. Hölmösti, mutta nopeasti.
Luoja että minua hermostuttaa, enkä tajua edes miksi.
”Siitä sunnuntaista”, James sanoo, ja minun pitää vähän kelata ennen kuin muistan, mitä sunnuntaina tapahtui. Ai niin, me palasimme joululomalta. Ja oli se keittiöjuttu. Pahus.
”Minun ei olisi pitänyt rynnätä sillä tavalla pois”, minä sanon, ennen kuin ehdin edes ajatella mitään. ”Ihan totta. Sori. Minä en edes oikein tiedä, minkä takia tein niin. Kai minä vaan olin silloin jotenkin niin poissa tolaltani tai hämmentynyt, ja minä en vaan oikein kestänyt sitä keskustelua ja… en tiedä.”
”Okei”, James sanoo hitaasti. ”Tuota noin, okei. Ei se mitään. Minun ei olisi pitänyt… kysyä, vaikka minä en kyllä edes ole ihan varma, mitä minä oikeastaan kysyin.”
”En minäkään”, minä sanon, ”tai siis, niin minäkin. Siis en oikein tiedä. Se jäi vähän epäselväksi.”
”Niin”, James sanoo ja nielaisee. ”Tuota noin, minä kai siis yritin kysyä, etkö sinä voisi valita. Siis valita minua.”
Voi luoja, juuri tämän takia minä varmaan olin alun perinkin hermostunut. James tuijottaa minua ja nyt minun tekee taas mieli sännätä pois paikalta, mutta enhän minä mitenkään voi tehdä sitä kahta kertaa peräkkäin. Merlin, pelastakaa minut.
”James”, minä sanon, ja hänen nimensä tuntuu jotenkin kummalliselta suussani. Tiedän, että se kuulostaa kliseiseltä, mutta minusta tuntuu, että hänen nimensä ihan totta tuntuu erilaiselta kielelläni kuin muut sanat. Tai sitten minä vaan olen nyt jotenkin niin hermostunut, että aistin kaikki asiat jotenkin tuplana. Sitä paitsi hän tuijottaa minua ja hänellähän on itse asiassa ihan älyttömän ruskeat silmät. Minä en oikein muista, tykkäänkö ruskeista vai sinisistä silmistä, mutta nuo ovat tosi kivat joka tapauksessa.
”James”, minä yritän uudestaan. ”Minä en varmaan pysty. Olen pahoillani, mutta minä en vaan millään usko, että se menisi niin. Enkä minä voi… siis tuota noin, sillä tavalla yrittää. Yrittää valita.”
”Minkä takia?” James näyttää aika hämmentyneeltä. Tai pettyneeltä, tai surulliselta. Tai sekoitukselta noita kaikkia. Näytän kyllä luultavasti itsekin aika oudolta, joten ei kai pitäisi arvostella.
”Koska”, minä aloitan, ”koska minun pääni ei vaan toimi sillä tavalla. Minä hermostun asioista ihan tarpeeksi pahasti silloinkin, kun periaatteessa tiedän mitä haluan ja niin edelleen. Siis silloin kun olen aika varma. Ja minun on aina pakko ajatella kaikkea, minä en vaan voi tunkea näin isoja asioita sellaiseen lokeroon aivoissani, ettei niitä tarvitsisi ollenkaan käsitellä. Ja jos minä olisin ihastunut sinuun, minä kyllä varmaan tietäisin sen. Ja jos minä, tuota noin, yrittäisin olla ihastunut, minulta varmaan vaan hajoaisi pää. Tai todennäköisemmin ahdistuisin ihan kauheasti ja häipyisin paikalta. Eikä se olisi reilua kenellekään, koska sinä olet yllättävän kiva, enkä minä halua loukata sinua, enkä minä todellakaan halua, että me emme enää olisi edes kavereita, koska minä olisin ollut ääliö ja pilannut kaiken.”
Vedän syvään henkeä. James tuijottaa minua vaiti ja nyökkää sitten tosi hitaasti, niin kuin samalla miettisi, mitä minä nyt sitten oikein sanoinkin.
”Okei”, hän sanoo lopulta. ”Minä olen aika varma, että tajusin tuon. Ainakin suurimmaksi osaksi.”
”Hyvä”, minä sanon.
”Ja hyvällä tuurilla minä löydän jonkun toisen”, hän sanoo sitten, eikä kuulosta kovin iloiselta, mutta toisaalta ei hän näytäkään kovin iloiselta. ”Ehkä minä pääsen sinusta yli ja löydän jonkun toisen.”
Minusta tuntuu, että tähänkin väliin pitäisi sanoa ”hyvä”, mutta en vaan millään pysty.
”Mutta me olemme edelleen kavereita, vai mitä?” minä kysyn.
”Totta kai”, James sanoo.
”Hyvä”, minä sanon.
Sitten minusta tuntuu, että pitäisi kai halata häntä tai jotakin, mutta äskeisen keskustelun jälkeen se tuntuu vähän oudolta, joten en oikein viitsi. Hymyilen lyhyesti ja hänkin hymyilee, ja sitten minä hymyilen taas ja lopulta naurahdamme molemmat, koska luultavasti näytämme niin typeriltä, ja sitten lähdemme kävelemään pois siitä umpikujasta.
Kahden tunnin kuluttua olemme tarkastaneet koko linnan, eikä kukaan taaskaan ole yrittänyt hankkia lapsia kiellettynä ajankohtana, joten emme ole edes päässeet ottamaan pisteitä keneltäkään. Jostain syystä minulla on kuitenkin parempi olo kuin moneen päivään. James puhuu jotain jostakin, mitä he tekivät noin kolme vuotta sitten, ja vaikka minusta tuntuu, että silloin olisin paheksunut heitä aika kovasti, nyt minua taitaa lähinnä naurattaa.
Ja lisäksi minulla on ihan oikeasti kurja olo siitä, että en voi vain valita Jamesia. Se olisi tavallaan niin tavattoman yksinkertaista. Ja hienoa. Olisin rakastunut häneen ja hän olisi ajoittain tosi ärsyttävä ja totaalinen ääliö, mutta suurimman osan ajasta hän olisi ihan kiva, ja me olisimme aika onnellisia.
Mutta ei se tietenkään mene niin. Me palaamme oleskeluhuoneeseen, ja viimeisessä kulmauksessa ennen muotokuva-aukkoa minä kuulen jotain outoa ja vilkaisen taakseni yhteen rauhalliseen nurkkaukseen, jossa ei kyllä yleensä ole ketään. Nyt on, nimittäin Megan, joka on kietonut kätensä Owenin hartioiden ympärille ja tuijottaa minua hänen olkapäänsä yli. Minä vilkutan hänelle ja yritän muotoilla suullani sanat ”kaksikymmentä pistettä”, mutta hän ei varmaan enää huomaa niitä.
Sitten me olemme jo oleskeluhuoneessa. Minä olen jo aika varma, että joudun vain kävelemään makuusaliin ja menemään nukkumaan, mutta luojan kiitos Sirius ja Peter ovat oleskeluhuoneessa pelaamassa velhonshakkia tai paremminkin ovat juuri pelanneet sitä ja riitelevät nyt siitä, kumpi voitti. Toisin sanoen minä voin ihan hyvällä omatunnolla istua Remuksen viereen sohvalle, puistella päätäni ja valittaa kovaan ääneen sitä, miten lapsellisia he ovat, ja Remus hymyilee minulle myötätuntoisesti ja James virnistää olkansa yli, ennen kuin istuutuu shakkilaudan päälle ja niin se kiista on kutakuinkin ratkaistu.
*
”Nyt minä ryhdistäydyn!” joku huutaa Annen äänellä.
Ei kun se on itse asiassa ihan oikeasti Anne. Räpäytän silmiäni, mutta hän istuu edelleen sängyllään jalat ristissä, puree vasemman kätensä peukalon kynttä ja näyttää pelottavan päättäväiseltä.
”Ai”, Megan sanoo ikkunan vierestä, missä hän kirjoittaa jotain. Se on todennäköisesti joko essee tulikärpästen käytöstä taikaliemissä tai rakkauskirje Owenille. Joskus minä en vaan voi tajuta, miten ihmeessä joillakin käy niin hyvä säkä, että ne löytävät ihmisen, johon eivät kyllästy edes kovin nopeasti.
”Minkä suhteen?” Megan jatkaa, kun minä olen jo melkein unohtanut, että Annestahan tässä on kyse.
”Peterin”, Anne vastaa.
”Mitä Peteristä?” Megan kysyy kuulostaen kieltämättä aika välinpitämättömältä, mutta helppohan minun on puhua, kun en ole sanonut mitään.
”En minä tiedä”, Anne sanoo, ”mutta aion ottaa selvää. Ihan totta. Eihän sitä ikinä tiedä.”
”Siis mitä ei tiedä?” Megan kysyy, mutta näyttää kyllä jo siltä, että hänen mielenkiintonsa alkaa horjua. Tai sen rippeet. Tai teeskennelty mielenkiinto.
Älkää nyt ymmärtäkö väärin. Totta kai Megania kiinnostaa meidän kaikkien asiat. Siinä on vaan se pieni juttu, että Anne sattuu olemaan sitä ihmistyyppiä, joka pieneen huoneeseen lukittuna juoksee tuntikausia ovea vasten ja yrittää murtaa sen. Ihan sama mitä ainetta se on. Anne on vähän kuin robotti, jota ei tarvitse vetää ollenkaan. Ja me muut olemme huomattavasti rauhallisimpia. Meiltä loppuu veto aivan liian usein, ainakin mitä Annen miesasioihin tulee.
Paitsi etten kyllä kutsuisi Peteriä vielä ihan mieheksi.
”Okei”, Hannah sanoo omalta sängyltään, jolla hän on istunut avaamassa valkosuklaalevyä. ”Mitä sinä meinaat tehdä?”
”Ryhdistäytyä.”
”Ei kun siis konkreettisesti”, Hannah sanoo. Hän on onnistunut saamaan suklaalevyn auki ja asettelee nyt ensimmäistä palaa etuhampaittensa väliin. ”Meinaatko kertoa hänelle, että tykkäät hänestä?”
Anne rypistää otsaansa. ”Kyllä minä ajattelin sitäkin, mutta se tuntuu jotenkin…”
”Normaalilta?” Megan ehdottaa.
”Tavalliselta”, Anne tokaisee ihan samaan aikaan. ”Tylsältä. Ja kauhean tavalliselta. Ja minä en vaan jotenkin osaa kuvitella itseäni tekemässä sitä.”
”No en kyllä minäkään”, Hannah pistää väliin. ”Varsinkaan Peterille.”
”Pää kiinni”, Anne kehottaa ystävällisesti ja alkaa puhua jostain. Ja minä yritän kuunnella, ihan totta, mutta Annen ääni on tasainen (no ei kyllä ole, mutta se sana ikään kuin tuntui kuuluvan tuohon lauseeseen) ja minua väsyttää. On melkein sunnuntai-ilta, en ole tehnyt läksyjä ja joululoman loppumisesta on jo pari viikkoa, joten opettajat eivät enää anna laiskuutta anteeksi ihan vaan sillä verukkeella, että meillähän on sentään voinut olla traumaattinen joulu. Tai en tiedä, toimiiko tuo tekosyy ikinä oikeasti, mutta James ainakin sai monta säälivää katsetta kerrottuaan, että Sirius söi joulu-Dumbledoren, ja sen takia kumpikaan heistä ei vielä pysty keskittymään mihinkään, mikä liittyy kouluun. Lisäksi James sai muutaman silmienpyöräytyksen ja McGarmiwa kysyi häneltä, onko hänellä kaikki ruuvit tallessa, ja hän kysyi, mitä ne ovat. Yritin kovasti leikkiä, ettei minua naurattanut.
”No mitä sitten?” Anne kysyy parhaillaan. Havahdun ehkä siksi, että hänen äänensä on kohonnut aika lailla.
”Hei”, minä sanon, ”jos sanot vielä vähän kovempaa, Peter kuulee varmaan ihan itse.”
”Emme me nyt siitä puhu”, Anne huomauttaa mulkaisten minua. ”Kuuntelisit vähän. Minä en todellakaan ehdottanut kertomista, minä ehdotin, että yllättäisin hänet jotenkin.”
”Kiskaisemalla hänet syrjään käytävällä ja suutelemalla häntä”, Hannah täydentää. ”Minä luulen, että hän vain saisi sydänkohtauksen. Anne, ihan totta, mitä vikaa kertomisessa on?”
”Mitä minä muka sanoisin?” Anne puuskahtaa. ”’Hei Peter, taidan olla ihastunut sinuun’?”
Minä, Hannah ja Megan räpäytämme silmiämme melkein yhtä aikaa. Se näyttää aika hassulta.
”Kuulostaa hyvältä”, Megan sanoo lopulta aika kuivalla äänellä, mutta hän sentään katsoo Annea. Hyvin vakaasti ja vakuuttavasti.
”Eikä kuulosta”, Anne sanoo. ”Miten ihmeessä minä muka sanoisin sen hänelle?”
”Tuota noin”, sanovat Hannah ja Megan samaan aikaan ja vilkaisevat sitten toisiinsa, ja Megan jatkaa: ”ihan vaan sanomalla sen.”
”Milloin?” Anne parahtaa. Tämä alkaa kuulostaa jo aika mielenkiintoiselta, tai siis ainakin hänen äänensävynsä muuttuu jotenkin epätoivoisemmaksi.
”Ihan milloin vaan kai”, Megan sanoo. ”Minä muistaakseni sanoin Owenille tykkääväni hänestä ensimmäisen kerran silloin joskus, kun minä iskin häntä vahingossa kyynärpäähän loitsujen tunnilla, ja sitten minun piti lähteä viemään häntä sairaalasiipeen, koska Lipetit ei jostain syystä saanut sitä verenvuotoa korjattua, ja matkalla minä vaan sanoin sen.”
”Miten?” Anne kysyy. Hän tuijottaa Megania aika tiiviisti. Selkääni pitkin kulkee kylmä väristys, kun tajuan, että hän taitaa olla ihan tosissaan tämän keskustelun kanssa. Sitä paitsi Megan on jättänyt ikkunan raolleen, joten minulla on muutenkin kylmä.
”No tuota”, Megan sanoo kurtistaen kulmiaan, ihan kuin miettisi jotain ikivanhaa tapausta. Tai niin se taitaa itse asiassa ollakin. Hehän ovat olleet yhdessä kutakuinkin ikuisuuden. ”Minä tartuin kai hänen käteensä kesken kävelyn ja sanoin ’Owen’. Hän sanoi muistaakseni ’au’, koska olin tarttunut juuri siihen käteen, joka piteli kiinni siitä verta vuotavasta nenästä, ja veri oli purskahtanut pahemmin hänen kasvoilleen. Mutta sitten hän kuitenkin pysähtyi ja kääntyi katsomaan minua ja kohotti kulmiaan ja minä sanoin ’minä taidan olla ihastunut sinuun’.”
Siinä vaiheessa tajuan, että me kaikki olemme nojautuneet lähemmäs häntä ja kuuntelemme ihan oikeasti tarkkaavaisesti. Olen aika varma, etten ole kuullut tätä tarinaa koskaan ennen. Olen kyllä kuullut, miten he päätyivät yhteen (siihen liittyy lampaita, uskokaa tai älkää) mutta en muista mitään nenäverenvuotoa.
”Mitä sitten tapahtui?” Anne hoputtaa.
”Owen näytti ensin aika järkyttyneeltä”, Megan sanoo. ”Tai saattoihan se johtua siitä verestäkin. Ja sitten hän kuitenkin rupesi hymyilemään, ja sitten hän lätkäisi suunsa minun suulleni.”
Anne räpäyttää silmiään. ”Siis suuteli sinua?”
”No se on kyllä aika nätisti sanottu”, Megan tokaisee. ”Minä en kyllä oikein mielelläni ajattele sitä meidän ensimmäisenä suudelmanamme, koska hän maistui lähinnä veriseltä ja minä tökkäsin hänen nenäänsä vahingossa omalla nenälläni ja sitten äkkiä minunkin kasvoni olivat ihan veressä ja sitä oli tosi vaikea selittää Matami Pomfreylle. Varsinkin kun meitä molempia nauratti niin paljon.”
”Voi hitto”, Anne sanoo. ”Minä en ikinä uskalla.”
Hannah näyttää vähän järkyttyneeltä. Megan näyttää poissaolevalta, mutta se on joka tapauksessa aika tavallista, ja sitä paitsi olen aika varma, että hän vain ajattelee sitä veristä ensisuudelmaansa. Ja sitten tajuan, mitä Anne sanoi.
”Sinua pelottaa”, minä sanon.
Hän mulkaisee minua. ”Totta kai. Mitä sinä sitten oikein kuvittelit?”
”Että”, minä sanon ja lopetan siihen. Sehän on kuitenkin ihan yhtä hyvä kohta lopettaa kuin mikä tahansa muukin, ja ihan rehellisesti sanottuna minulla ei ole aavistustakaan, mitä minä aioin sanoa seuraavana.
Minä en vaan nyt jotenkin osaa sulattaa tätä. Anne on kuitenkin se sama ihminen, joka heitti edellistä poikaystäväänsä ruualla päähän kaikkien tuijottaessa, ja nyt hän on ihastunut Peter Piskuilaniin eikä uskalla sanoa sitä Peterille. Siis kuinka epäloogista elämä voi olla?
”Ei mitään”, minä sanon lopulta.
”Mitä sinä edes oikein pelkäät?” Hannah kysyy hetken päästä. Minusta tuntuu, että hän yrittää kuulostaa rohkaisevalta, hänellä vaan ei ole kovin hyviä mahdollisuuksia siihen. Siis kun on vaalea, kaunis ja mahtuu vaatekokoon 34, vaikka syö tuplasti enemmän suklaata kuin me muut, kuinka voi kuulostaa ystävällisen rohkaisevalta?
”En minä tiedä”, Anne sanoo. ”Kai sitä, ettei hän tykkää minusta.”
”Miksi ihmeessä hän ei tykkäisi sinusta?”
”Ei aavistustakaan”, Anne sanoo. Hän kuulostaa hyvin vilpittömältä.
*
No siis minulla ei kyllä ole aavistustakaan, miten tämä meni näin. Luulen, että jossain vaiheessa Hannah kyllästyi, laittoi lopun suklaalevyä takataskuunsa, huusi vähän aikaa tajuttuaan miltä suklaanruskea väri näytti tullessaan kankaan läpi, ja vaihdettuaan housut hän vain yksinkertaisesti tarttui Annen käteen ja raahasi hänet alakertaan. Minä tietysti menin perässä. Luulin ensin, että Megan jäisi kirjoittamaan sitä jotakin mitä sitten ikinä kirjoittaakaan, mutta yllättävää kyllä hänkin tuli.
Olen aika varma, että tarkoitus oli etsiä Peter ja laittaa Anne kertomaan hänelle. Sitten vaan kävikin niin, että me löysimme Peterin lisäksi Siriuksen, joka istui puoliksi hänen päällään, Jamesin, joka nojasi Siriuksen selkään ja nauroi, ja Remuksen, joka luki kirjaa sillä samalla sohvalla ja yritti samalla potkia Siriusta kauemmas. Tai ehkä pitäisi sanoa ”yritti lukea kirjaa ja potki Siriusta”, sillä vaikka Sirius ei kyllä mennyt kauemmas, vingahduksista päätellen Remus osui oikein mainiosti.
Ja he kaikki näyttivät raivostuttavan hyvätuulisilta. Anne pysähtyi heti kynnykselle niin yllättäen, että Hannah törmäsi hänen selkäänsä, ja sitten he molemmat kaatuivat lattialle. Minulla oli oikeastaan jopa aika hauskaa, mutta eihän minua varsinaisesti voi syyttää. On vaan ihan älyttömän mukavaa, että joku muukin tekee joskus jotain tosi hölmöä.
Sitten me vaan jotenkin jäimme siihen. Sirius kävi nostamassa Hannahin ja Annen sieltä lattialta ja tönäisi heidät sohvalle, joka edelleen sattui olemaan se sama, jossa Peter ja Remus jo olivat. Ja sitten he olivat siinä äkkiä viidestään, ja Anne ja Peter oli tungettu Siriuksen ja Remuksen väliin aika ahtaan näköisesti, ja Anne alkoi näyttää aika punaiselta. Minä ja Megan istuimme vastakkaiselle sohvalle ja James tuli meidän viereemme tai itse asiassa väliimme, ja sitten minuakin alkoi vähän ahdistaa, paitsi että se ahdistus ei kestänyt kovin pitkää, koska Sirius alkoi puhua jotain järjetöntä, ja Siriuksen höpötys on kohtalaisen hyvä keino sulkea omatkin aivonsa pois päältä. Kai se on joku selviytymiskeino aivosoluille, eiväthän ne voi kuulla ihan mitä tahansa ja silti jäädä eloon. Ja koska minä satun pitämään omistani, totta kai napsautin ne pois päältä.
Se aivosolujen lomauttaminen taas johti siihen, että jossain vaiheessa tajusin, että Sirius ja Peter ja Anne pelasivat jotain lautapeliä, jossa oli tarkoitus valloittaa kuningatar ja vietellä prinssi ja sulkea kuningas mustaan torniin, joka oli oikeasti Remuksen sukka. Mutta sitä minä en oikein ole vielä tajunnut, miten se peli muuten etenee. Pelilautana on kai kokolattiamaton kuvio, ja minä en vaan ymmärrä, miten Peter ja Anne voivat oikeasti näyttää siltä, kuin näkisivät siinä kuviossa jotain logiikkaa. He kyllä tuijottavat lattiaa aika tiiviisti.
”Okei”, minä sanon lopulta ennen kuin ehdin edes harkita sitä (ne aivosolut), ”kertokaa vielä ne säännöt.”
Sirius näyttää yllättyneeltä, tai yrittää näyttää yllättyneeltä ja onnistuu tosi hyvin. ”Mitkä säännöt? En minä en ole puhunut mistään säännöistä.”
”No niin”, minä myönnän ja minusta jotenkin kummallisesti tuntuu, että James tuijottaa minua tai korvaani, mutta ehkä se on vaan vainoharhaisuutta, enkä millään voi kääntyä katsomaan ja tarkastaa asiaa, koska silloinhan minä tuijottaisin häntä. ”Mutta kun sinun nappulasi on kadonnut ja sinä kutitat Remuksen jalkaa.”
”Remus pitää siitä”, Sirius puolustautui, ja Remus yritti potkaista häntä päähän. Hyvin lempeän näköisesti tosin.
”Tuollaisia he aina ovat”, James mutisee minun vierestäni. Hyvä, nyt minulla on syy kääntyä vilkaisemaan häntä, mutta hän tuijottaakin vain Siriusta ja Remusta.
”Ai”, minä sanon, ”potkivat toisiaan päähän?”
”No eivät”, James sanoo ja jopa vähän naurahtaa. ”Tai sinne päin. Eilen heräsin siihen, että he tippuivat sängystä.”
”Mitä?” minä järkytyn. ”Samaan aikaan?”
”Samasta sängystä”, James korjaa. ”Remuksen sängystä. Sirius oli kuulemma yrittänyt herättää hänet ja Remus oli ruvennut puoliunissaan tönimään häntä kauemmas, ja sitten Sirius oli kaatunut ja romahtanut hänen päälleen ja he olivat molemmat tippuneet. Mutta se kyllä näytti aika haus- ”
”Hei, se oli kuningatar”, Anne sanoo ja tuijottaa hämmentyneenä pelinappulaa, joka on nyt hänen kädessään. Minulla ei ole aavistustakaan, miten se on joutunut siihen, mutta ilmeisesti tämä kuuluu peliin, koska Peter näyttää ärtyneeltä ja Sirius ilahtuneelta.
”Okei”, Sirius sanoo ja kömpii pois Remuksen jalan päältä, ”nyt sinun pitää siis vielä vakuuttaa kuningatar.”
”Mistä?”
””Että sinä olet oikea mies hänelle”, Sirius virnistää.
”Ai”, Anne sanoo ja tuijottaa kuningatarta aika keskittyneesti.
Minun tekisi mieli huomauttaa, että Anne ei ole mies, ja että pelissä ei ihan oikeasti ole mitään logiikkaa, mutta jotenkin minusta tuntuu, että hän tietää molemmat asiat ihan mainiosti itsekin.
”Miten?” Anne kysyy hetken kuluttua.
Sirius kohauttaa olkapäitään ja tökkää Remusta kantapäällä polveen. ”Mistä minä tietäisin?”
”No tuota noin”, sanoo Anne, ”olet kaunein näkemäni nainen.”
”Kiitos vain”, Sirius sanoo, ”mutta minä – ”
”Puhuin kuningattarelle.”
”Ai. No siitä vain.”
Anne vetää syvään henkeä. ”Hohdat kuin aurinko.”
”Aika huono”, Remus kommentoi. ”Kulunut.”
”Samaa mieltä”, Sirius sanoo.
”Takuulla”, James mutisee.
Hannah ja Megan ovat ryhtyneet lakkaamaan Meganin varpaankynsiä, joten he eivät taida oikein kuunnella.
”Peter, pistä vastaan”, Sirius sanoo sitten, ja Peter näyttää aika hämmentyneeltä.
”Mitä?”
”Et kai sinä aio antaa Annen voittaa?” Sirius tokaisee.
”Ai niin. Tuota noin”, Peter yskähtää nyrkkiinsä ja pyyhkii sen sitten housuihinsa. ”olet oikein hurmaava.”
”Kiitos”, Sirius sanoo, ”mutta ei tuo nyt oikein vakuuta.”
Peter mulkaisee häntä ja sitten kuningatarta. ”Olet elämäni valo.”
”Olet niin häikäisevä, että minun pitäisi ehkä ottaa aurinkolasit”, Anne sanoo aika uhmakkaasti tuijottaen välillä Peteriä ja välillä kuningatarta.
”Ovatko vanhempasi simpukoita, kun olet tuollainen helmi?” Peter tokaisee.
”Hei!” Remus huudahtaa. ”Tuo ei ollut oma!”
”Säännöt eivät kiellä”, Sirius toteaa pikaisesti.
”Mitkä säännöt?”
”Hiljaa nyt.
”Saanko tarjota juoman?” Anne kysyy Peteriltä.
”Kyllä kiitos!” Sirius huutaa.
”Et sinä. Olet – ”
”Minun vuoroni”, Peter keskeyttää hänet. ”Sänkyni on rikki. Voisinko nukkua sinun sängyssäsi?”
”Hukkasin numeroni, saisinko sinun?”
”Mitä?”
”Sirius, hiljaa”, Remus tokaisee ja lyö häntä olkapäähän. Aika lujaa. Anne ja Peter eivät huomaa.
”Käytkö täällä usein?” Peter kysyy.
Anne suutelee häntä suulle.
”Voi paska”, sanoo Sirius ja kaikki kääntyvät tuijottamaan häntä. Yhtäkkiä oleskeluhuoneessa on järjettömän hiljaista, paitsi että ainakin minusta tuntuu, että se suukko vielä jotenkin kaikuu ilmassa. Tai roikkuu. Tai ihan muuten vaan sekä Anne että Peter ovat nyt kirkkaanpunaisia kasvoiltaan eivätkä oikein tiedä, pitäisikö heidän tuijottaa toisiaan vai ovia vai seiniä vai mitä. Loppujen lopuksi Peter katsoo kattoon ja Anne katsoo Jamesin takapuolta, mutten kyllä ole ihan varma, tajuaako hän sitä. Tai että tajuaako kumpikaan heistä sitä.
”Siis”, Sirius sanoo, kun hänen lausahduksensa on roikkunut ilmassa pari sekuntia, ”tarkoitin tietysti kuningatarta. Hän taisi hävitä pelin.”
Remus huitaisee hänen päätään, mutta hän väistää aika täpärästi pois alta. Näyttää siltä, että he ovat tehneet tätä ennenkin.
Ja sitten James alkaa nauraa. Se kuulostaa ensin vähän epäluonnolliselta, mutta kun Sirius alkaa nauraa kummallista haukkuvaa naurua Jamesin päälle, Jamesin naurussa ei ole enää oikeastaan mitään vikaa, ja sitten tajuan nauravani itsekin. Megan ja Hannah ovat myös havahtuneet ja nauravat vähän hämmentyneellä äänellä, ja sitten Remus alkaa virnistellä puolella suulla.
”Häipykää jo”, James sanoo Annelle ja Peterille.
”Mitä?” he tokaisevat yhteen ääneen ja näyttävät sitten vielä hämmentyneemmiltä kuin äsken. Sitä on oikeastaan ihan hauska katsoa, varsinkin kun James jotenkin hajamielisesti taputtaa minun polveani. Kai minun pitäisi ahdistua, mutta en nyt jotenkin viitsi.
”Ihan totta”, James sanoo. ”Kerätkää jalkanne ja häipykää. Menkää juttelemaan tai nuoleskelemaan tai mitä ikinä haluattekin tehdä.”
”Ei lapsia!” Sirius huudahtaa.
Peter näyttää järkyttyneeltä. Anne näyttää siltä, että hän on jo toipumassa, koska hän on jo noussut jaloilleen ja katsoo Peteriä odottavasti. Kun Peter ei tajua kömpiä jaloilleen tarpeeksi nopeasti, Sirius heittää häntä tyynyllä päähän ja hän on hetkessä ovella. Anne melkein juoksee hänen perässään pois oleskeluhuoneesta ja yhtäkkiä he ovat kadonneet käytävälle.
”Vau”, Megan sanoo hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Se tapahtui niin nopeasti, että minä en melkein nähnyt.”
”Minä en oikeasti nähnyt”, Hannah sanoo kuulostaen rehellisesti pettyneeltä. ”Lakkasin kynsiäni.”
Istumme oleskeluhuoneessa vielä pari tuntia, ja nyt minusta on harvinaisen kivaa olla johtajatyttö, koska kukaan ei yksinkertaisesti voi tulla komentamaan minua nukkumaan, paitsi tietysti McGarmiwa, mutta kuka ihme hänelle kertoisi? Ja James ja Sirius käyvät jotenkin ylikierroksilla ja puhuvat kilpaa ja minä istun Jamesin ja Meganin välissä ja minulla on oikeastaan tosi hyvä olo. Ja joskus kahdentoista aikaan Anne ja Peter tulevat käytävästä ja näyttävät järkyttyneiltä nähdessään meidät edelleen tässä, eivätkä oikein suostu kommentoimaan, mutta virnistelevät molemmat ennen kuin häipyvät omiin makuusaleihinsa. Ja siinä vaiheessa tajuan, etten ole tehnyt läksyjä.
-
ihana ihana ihana.. JATKOOO ja sassiin!!!
-
Hihiiii,tämä on ihana tarina. Lily on tässä tosi kiva, hauskan huono-onninen ja hänen ajatuksenjuoksua on kiva seurata. Olet onnistunut sen kirjoittamisessa hyvin!
”James”, minä sanon, ja hänen nimensä tuntuu jotenkin kummalliselta suussani. Tiedän, että se kuulostaa kliseiseltä, mutta minusta tuntuu, että hänen nimensä ihan totta tuntuu erilaiselta kielelläni kuin muut sanat.
Tykkäsin tuosta lauseesta, pystyn samaistumaan tuohon (pitää tietysti vaihtaa Jamesin tilanne vaan eräs toinen nimi) ; )
”Tai sinne päin. Eilen heräsin siihen, että he tippuivat sängystä.”
Uuuu... Olikohan siinä oikeasti käynyt niin miten he väittivät ?
Ja awwwwwww, se Anne/Peter kohtaus, loistava! Söpösti yrittivät iskeä sitä kuningatarta (vai kenties toisiaan;D). Voi Hannah-parkaa, lakkasi kynsiään aika pahaan aikaan.
-
Voi Anne, voi Peter!
Ihan mahtava luku taas! Mä en kyllä ihan tajunnut sitä Lilyn perustelua sille ettei se voinut valita Jamesia, koska mun mielestä sen yksinkertaisesti PITÄÄ valita James. Eikä muttia. Mua alkaa jo pikkuhiljaa riesomaan [huomautan että hyvällä tavalla] toi Justin-juttu, koska ite en pidä yhtään siitä. Justinista siis. Se vain on jotenkin kummallinen.
Mutta siis, odottelen tosi innolla jatkoa, toivottavasti tulee pian!
-
Kehtaanko edes myöntää, että olin järkyttynyt nähdessäni tähän tulleen jatkoa? ;D Siitä viimekerrasta oli jo niin pitkä aika, että olin unohtanut tämän täysin.
Peter ja Anne ovat kyllä aika söpöjä, vaikken pahemmin kelmi-hetistä piittaakaan.
Luulen, että jossain vaiheessa Hannah kyllästyi, laittoi lopun suklaalevyä takataskuunsa, huusi vähän aikaa tajuttuaan miltä suklaanruskea väri näytti tullessaan kankaan läpi, ja vaihdettuaan housut hän vain yksinkertaisesti tarttui Annen käteen ja raahasi hänet alakertaan.
Tuo oli ihana. Tuli ihan viime kesä mieleen, kun siskoni istui autoon huomaamattaan muutaman suklaapalan päälle, ja vasta kolmen tunnin automatkan jälkeen kotipihassa huomattiin, että penkki sekä siskon takamus olivat ihan suklaassa. Vieläkin on penkissä jälki. :D
S/R:ää miunkin silmäni sieltä (mukamas) bongasivat. Ihania höpsöjä. Eikä kukaan kai oikeasti usko sitä 'Kaaduin sen sänkyyn' -selitystä, eihän? ^^
-
Ooh, ihana luku! :) Kiva kun tuli jatkoa, toivottavasti tulee taas pian! ;) ♥
-
Aww. S/R ja sängystätippumiset, hiihihihi :D
Niin ja ehkä jotain järkevämpääkin. Tykkäsin tosi paljon tuosta kohdasta jossa Anne ja Peter yrittivät iskeä kuningatarta. Sirius on ihana. Ja Peter. Ja Remus. Ja James.
Hmm. Tällä kertaa saat tälläisen lyhyen ja järjettömän kommentin. Anteeksi, olen vähän väsynyt ensimmäisen kokonaisen lukioviikon jälkeen. :D
Niin ja miksi se Lily ei vaan tajua, että se on ihastunut Jamesiin? Yhyy.
-
Uhhhuhuhuuhhuuuu jatkoa ;D Mitä tässä rakentavaa olisi, ei mitään.. Mahtava luku, jälleen kerran.. Jatkoa tietysti lisää :D
-
Ooh, jatkoa :D
Hyvä, ettei Lily vaikuta enää mitenkään erityisen kiinnostuneelta Justinista, kun Jamesista sitten taas paljon enemmän...
Tää joulu-Dumbledore-juttu on takertunu mun mieleen,oon ajatellu, että se on joku pipari tms. Joka tapauksessa joulu-Dumbledore on kova juttu ;D
Toi kunigatar, kuningas, prinssi, remuksen sukka ja matto -peli oli taas jotain niin huippua ;D Ja se yhdisti Peterin ja Annenkin onnistuneesti. Oli kyllä aika kummallinen kohtaus, mutta sehän oli pelkkää plussaa :)
Tämä Sirius/Remus-kuvio on todella herkullinen, tykkään parituksesta, joten toivon että siitä syntyy jotain... Kun James selitti niistä Lilylle siinä sohvalla melkein nauroin ääneen, tosi sulosia :)
”Remus pitää siitä”, Sirius puolustautui, ja Remus yritti potkaista häntä päähän. Hyvin lempeän näköisesti tosin.
<3
Kiitos :D
-
Ihanaa, jatkoa! <33 Mahtava luku.
Eihän Lilyä tunnu Justin enää kiinostavan melkein ollenkaan. :)
Ehkä me olemme tasapuolisesti tyhmiä ja sitten kaikki on ihan hyvin.
Jotenkin pidin tästä ihan älyttömästi :)
"Kuningattaren iskeminen" oli myös loistava, vaikka se kuningatar siinä vähän unohtuikin. :D
-
Mmh, ihanaa! Ihana uusi toyhto-ficci. Ei kovin uusi paitsi minulle, mutta mutta :) Tämä lyhyt itseään korjaava tyyli tarttuu, on hyvä tyyli kyllä. Pitänee tarkistaa tuo alkulähde, sen verran viihdyttävää lukeminen on ollut.
Yleensä välttelen hettiä ja varsinkin kelmi-hettiä nuorista kelmeistä, ja aivan erityisellä tarkkuudella hettiä nuorista kelmeistä, jossa suuressa osassa on kirjoittajan keksimiä hahmoja, mutta tämä nyt vaan toimii!
Yksi lempparini: ”Häipykää jo”, James sanoo Annelle ja Peterille.
”Mitä?” he tokaisevat yhteen ääneen ja näyttävät sitten vielä hämmentyneemmiltä kuin äsken. Sitä on oikeastaan ihan hauska katsoa, varsinkin kun James jotenkin hajamielisesti taputtaa minun polveani. Kai minun pitäisi ahdistua, mutta en nyt jotenkin viitsi.
Niin ihanan luontevaa. Tykkään paljon! On häpeä jättää kommetointi näin lyhyeen, mutta korkeammat voimat kutsuvat minua muuanne (eli äiti :D)
-
Aivan ihana luku <3 Toi peli oli ihan mahtava, ja Sirius on söötti.
Valitettavasti mun rakentava jää taas johonkin piiloihinsa.
-
A/N: Hei kiitos kaikille, ihana saada edelleen palautetta vaikka tarina olikin vähän jäässä aika pitkään :)
penni-, kiitos! :)
Ginevré, paljon kiitoksia! Iskurepliikkien keksiminen olikin itse asiassa yllättävän hankalaa, luulin etukäteen että sellaisia heti mieleen pullahtavia klassikkoja olisi paljon enemmän! Tai sitten mielikuvitukseni vaan oli hieman hidas tuota kirjoittaessa :D
Effect, kiitos! Lilyä on kyllä ollut tosi hauska kirjoittaa varsinkin sen pienen huono-onnisuuden takia :) Tai no, en nyt tiedä onko Lily edes varsinaisesti mitenkään erityisen huono-onninen, tarinoiden sankarit vaan tuntuvat usein olevan aika hyväonnisia :D
Salla, kiitoksia! Hih, luulen että Justinin kummallisuus tulee ihan vaan siitä, että se on se realistinen elementti muuten hempeässä Lily/James-tarinassa :D
Winthrop, kiitos! Olen iloinen että tykkäsit luvusta, vaikka tosiaan sen tuleminen vähän kestikin! :D Yritän olla jatkossa vähän nopeampi etten aiheuta liikaa järkytyksiä!
mmariaä, kiitos! Kyllä sitä tulee :)
pihlajanmarja, kiitoksia! Ensimmäinen kokonainen lukioviikko on kyllä kieltämättä hyvä syy ei-niin-pitkälle kommentille, vaikka ihan sopivan mittainenhan se oli, tsemppiä lukion kanssa :) Ja luulen että Lily kyllä tajuaa loppujen lopuksi, tai muuten Harryakaan ei olisi luvassa... :D
-Anerya-, kiitos kiitos :)
erikka, kiitoksia! Minäkään en itse asiassa ole ihan varma mikä joulu-Dumbledore on, mutta ainakin sen suhteen voi käyttää mielikuvitusta! Toisaalta olen melko varma, että mitään Dumbledoreen liittyvää ei voi syödä...
Sayuchi, kiitos paljon, olen iloinen että tykkäsit :)
eniale, kiitos! Hih, ei tämä minullekaan tunnu enää oikein uudelta, mutta kivaa siitä huolimatta saada tälle vielä tässä vaiheessa lisää lukijoita! :) Ja olen iloinen että edes yhdistelmä hettiä ja nuoria kelmejä ei ole tuntunut tässä ahdisavalta :D
teinirinsessa, kiitos paljon :)
*
12. luku
”Siis miten niin ei ole järjestelyä?” Megan kysyy. ”Miten teillä voi olla ei järjestelyä?”
Anne kohauttaa olkapäitään. ”Ei meillä vaan ole. Me vaan pidämme toisistamme.”
”Mutta…” Megan aloittaa ja kohauttaa sitten olkapäitään, kun ei ilmeisesti keksi mitään jatkoa.
”Te ette meinaa seurustella?” Hannah tarkentaa.
Annen posket vähän hehkuvat, mutta se voi tietysti olla lämpö. Tai sisäinen lämpö, kun hän ajattelee Peteriä.
Minä en oikeasti nyt tiedä, mitä tästä pitäisi ajatella. Siitä omituisesta lautapelistä ja yllättävästä suudelmasta on mennyt jo kuukausi, mutta Anne ja Peter eivät vaan oikein päädy mihinkään. Tai siis, Anne väittää etteivät he seurustele tai mitään sellaista, mutta sitten he kuitenkin ovat aika lailla sen näköisiä kuin seurustelisivat. Ja he riitelevät silloin tällöin, tosin lähinnä Anne huutaa Peterille ja Peter tiuskii välillä takaisin. Ja molemmat näyttävät aika tyytyväisiltä ja siltä, kuin heillä olisi hauskaa. Se on tosi omituista.
Ja minulla ei ole aavistustakaan, pidänkö tästä kaikesta vai en. Siis totta kai minä haluan, että Anne on onnellinen ja niin edelleen, mutta eikö voisi olla onnellinen, vaikka ei ikinä saisi itselleen miestä? Minä olen, ihan totta. Annekin voisi olla, eikä minun tarvitsisi hermoilla, kun en tiedä, seurustelevatko he vai eivät ja aikovatko he seurustella vai eivät ja jos aikovat, aikooko Anne unohtaa meidät muut tai siis lähinnä minut täysin ja ajatella siitä eteenpäin vain Peteriä. Ei millään pahalla, mutta kyllä minä juttelin Meganinkin kanssa paljon enemmän ennen kuin hän alkoi seurustella, ja minulla ei vaan kerta kaikkiaan ole varaa menettää Annea. Niin että kaiketi minä olen aika itsekäs ystävä.
”Emme me ole puhuneet siitä”, Anne sanoo, ”tai ainakaan kauheasti. Tai emme ole saaneet mitään lopputulosta. Me nyt vain, ööh, olemme.”
”Okei”, Megan sanoo, ”olette mitä?”
”Ei aavistustakaan”, Anne sanoo. ”Kelpaisiko ’ihastuneita’?”
”Kelpaa”, Hannah sanoo.
”Ei kelpaa”, Megan sanoo.
”Vaihdetaan aihetta”, Anne sanoo. ”Hannah, miten Thomasin kanssa menee?”
Hannah näyttää yhtäkkiä aika huonotuuliselta. ”Ei mitenkään. Hän ei puhu minulle.”
”Voi paska”, Anne sanoo myötätuntoisesti. ”Miksi?”
”Ei aavistustakaan. Kai se johtuu Rorysta. Tai minusta. Tai molemmista.”
”Mitä sinä olet tehnyt?”
”En mitään, ihan totta”, Hannah sanoo hyvin nopeasti. Minä vilkaisen Annea ja me molemmat yritämme päätellä, oliko se ehkä hieman liiankin nopeasti sanottu.
”Hannah”, minä aloitan.
Sitten tajuan, että vain joitain kuukausia sitten muutin itseni monijuomaliemellä Ruthiksi ja melkein jouduin Justinin kanssa sänkyyn. Niin että ehkä minä nyt suljen suuni.
”Vaihdetaan aihetta”, sanoo Hannah. ”Lily?”
”Mitä?” minä kysyn.
”Miten James?”
”Hienosti”, minä sanon ja äkkiä minusta tuntuu, että poskeni joko hehkuvat nyt tai sitten ainakin kohta. ”Vaihdetaan aihetta. Megan?”
”Niin?”
Tämä alkaa olla jo vaikeaa.
”Miten Owenin lampaat voivat?”
”Yhdellä oli sorkkamätä viime viikolla”, Megan sanoo. ”Ette usko miten rasittavaa on, kun poikaystävä ei puhu mistään muusta kuin lampaan sorkista.”
Anne rypistää otsaansa. ”Etkö sinä vaan voisi sanoa hänelle, että rupeaa puhumaan jostain muustakin?”
Megan kohauttaa olkapäitään. ”Minä kyllä yritin. Alussa. Siinä vaiheessa, kun olimme seurustelleet vasta pari kuukautta enkä vielä tuntenut häntä niin hyvin. Mutta se nyt vaan on yksinkertaisesti mahdotonta. Vähän kuin yrittäisi estää Jamesia puhumasta Lilystä tai Siriusta olemasta ääliö.”
Anne avaa suunsa, mutta vaikenee saman tien. ”Okei. Mutta etkö sinä voi vältellä häntä sen aikaa, että hänen lampaansa ovat parantuneet?”
”Niinhän minä teenkin”, Megan sanoo. ”Koko ajan. Sen takiahan minä olen täällä.”
Voi Merlin, huomaatteko nyt? Minä en todellakaan kestä, jos Annesta tulee samanlainen.
”Toisaalta, ehkä minä voisin mennä etsimään hänet nyt”, Megan toteaa. ”Ehkä se lammas parantui jo.”
”Tai sinä voisit tukkia hänen suunsa”, Hannah ehdottaa pää osittain peiton alla. En oikein tiedä, missä vaiheessa hän meni sinne.
”Niin”, Megan sanoo ja nousee seisomaan näyttäen aika päättäväiseltä.
”Minä taidan etsiä Peterin”, Anne sanoo.
Ovi kolahtaa heidän jälkeensä aika dramaattisesti. Tai ehkä minä vaan olen nyt vähän turhan dramaattinen tästä kaikesta, mutta se oikeasti kuulostaa vähän samalta kuin silloin melkein kymmenen vuotta sitten, kun Petunia sanoi, ettei enää ikinä leiki minun kanssani koska puraisin hänen barbiltaan pään irti, eikä uskonut että se oli vahinko, vaan häipyi huoneesta ja pamautti oven kiinni niin lujaa, että minä pelkäsin että koko talo hajoaa. Se oli oikeasti aika traumaattista. Ja nyt minulla on vähän samanlainen olo.
”Minä en kyllä ihan oikeasti tajua, miksi se on muka niin mahdotonta”, Hannah mumisee.
”Mikä?” minä kysyn hajamielisesti. Myöhemmin yritin kyllä korjata sitä barbia, mutta Petunia olikin jo unohtanut sen ja siirtynyt poneihin, joten hän ei edes huomannut, ettei Kenin pää oikein sopinut sen muuhun vartaloon.
”Thomas”, Hannah tokaisee ja nousee sitten istumaan sängyssä, tai niin minä ainakin arvelen. Peiton alta näkyy lähinnä tukkaa ja silmät ja hänen silmämeikkinsä on ehkä vähän levähtänyt. Minun pitää varmaan löytää joku toinen, jolta kysyä ripsivärisuosituksia. Ikävä kyllä Megankaan ei käy, koska hän lopetti meikkaamisen vähän aikaa sen jälkeen, kun tajusi, että Owen huomaa helpommin muutokset lampaiden värisävyissä kuin sen, onko Megan meikannut puoli tuntia vai ei ollenkaan.
”Tai kaikki”, Hannah jatkaa, ”hitto, en minä oikeastaan tiedä. Minua ärsytti se, että hän roikkui minun perässäni. Sitten minua ärsytti myös se, että minä roikuin hänen perässään ja pelkäsin, että muut luulevat että meillä on jotain menossa eikä kukaan muu uskalla yrittää iskeä minua. Ja sitten minua ärsytti se, että tykkäsin hänestä kyllä tosi kovasti kaverina mutta en kauheasti mitenkään muuten, ja millaista tuhlausta se sitten on?”
”No tuota”, minä sanon, ”nythän sinä voit etsiä jonkun muun.”
”Mutta kun ei niitä ihmisiä ole niin kauheasti”, Hannah sanoo, ”ja minusta tuntuu että minä nyt joka tapauksessa haluan hänet.”
Minä räpäytän silmiäni. Okei, tämä ei nyt varsinaisesti ollut mitenkään yllättävää, mutta jostain syystä minua silti alkaa ahdistaa. Anne olisi niin paljon parempi tässä. Hän työntäisi Hannahin käteen suklaalevyn ja siinä se.
”Ai”, minä sanon. ”Siis niin kuin, ei pelkästään ystävänä?”
”Ei aavistustakaan”, Hannah sanoo, ”mutta joo, niin varmaan. Todennäköisesti. Mutta mistä hitosta minä tietäisin, kun en edes voi jutella hänen kanssaan?”
”Okei, mitä sinä siis teit?” minä kysyn.
”Miten niin?”
”Miksi Thomas ei puhu sinulle?”
”En minä tehnyt mitään Thomasiin liittyvää”, Hannah sanoo, vetää lipaston ylimmästä laatikosta suklaalevyn ja halkaisee sen kahtia. ”Minä vaan juttelin Roryn kanssa. Tai Rory yritti jutella minun kanssani.”
Hän vetää suklaalevyn pois kääreestä ja puraisee sen reunaa. Minä yritin näyttää samaan aikaan sopivasti kannustavalta ja paheksuvalta, mutta se on kauhean vaikeaa, koska enhän minä voi oikein paheksua. Ja kannustaminenkin saattaisi olla vähän epämoraalista, joten minä en oikein voi tehdä mitään, ja niinpä otan kamman ja ryhdyn selvittämään hiuksiani ja yritän näyttää mahdollisimman normaalilta. Se on tosi vaikeaa.
”Tai siis, minä olin kirjastossa ihan rauhassa ja Rory tuli minun luokseni. Hän ei edes viitsinyt istuutua pöytään, hän vain jäi seisomaan siihen niin kuin minä muka pelkäisin häntä ihan vaan sen takia, että hän on kymmenen senttiä pitempi kuin minä. Ja sitten hän sanoi, että hän on kyllä huomannut, miten minä katson Thomasia.”
”Miten sinä sitten katsot Thomasia?” minä kysyn.
”En mitenkään”, Hannah sanoo. ”Yleensä. Silloin joskus, kun minä jostain syystä vilkaisen häntä, kai minä näytän vähän vihaiselta, koska minua oikeasti ihan totta ärsyttää. Mutta Roryn mielestä minä kai katson häntä niin kuin tahtoisin repiä vaatteet hänen päältään ja raahata hänet luutakomeroon.”
”Okei”, minä sanon, ”haluaisitko sinä?”
Hannah irvistää. ”Luutakomerot ovat varmaan tosi epämukavia. Mutta joka tapauksessa Rory oli älyttömän epäluuloinen eikä oikeastaan edes kuunnellut minun vastauksiani ja sitten minä kai vähän suutuin hänelle.”
Voi ei. ”Millä tavalla?”
”No tuota, hän lähti aika nopeasti”, Hannah sanoo, ”vaikka minä en sanonut mitään muuta kuin mitä ajattelin. Ja sen jälkeen Thomas ei ole puhunut minulle. Ei kyllä Rorykaan, mutta eihän hän puhunut ennenkään. Oikeasti, minä en tajua, miten sinä olet kestänyt Ruthia ja Justinia.”
Okei, tämä keskustelu on tosi outo, erityisesti siksi, että Hannah näyttää niin paljon Ruthilta. ”Eli sinä siis oikeasti tykkäät Thomasista?”
”Tällä hetkellä minun tekisi oikeasti mieli vetää häntä turpaan”, Hannah sanoo hyvin mietteliään näköisenä. ”Eli ainakin hän herättää tunteita.”
”No niin, mitä sinä siis aiot tehdä?”
”Minä ehtisin kuitenkin rauhoittua ennen kuin löytäisi hänet”, Hannah sanoo, ”joten ehkä minun ei kannata yrittääkään lyödä häntä. Ehkä minä vaan, tuota noin, menen vaikka juoksemaan.”
Sitten hän vaan yksinkertaisesti nousee ja lähtee, enkä minä edes tajua kysyä, aikooko hän ihan totta juosta hameessa. Tai Hannahin tuntien juokseminen ei todennäköisesti sisällä kovin paljon juoksemista, joten ehkä siinä ei ole mitään yllättävää. Ja hame on kyllä varmaan ihan hyvä asuste, koska sehän aika lailla estää juoksemisen, ja juokseminen on joka tapauksessa juoksemisen huonoin puoli ainakin minun mielestäni. En ole koskaan kauheasti tykännyt urheilusta.
Ai niin, Hannah. Mutta minä en nyt osaa jotenkin keskittyä häneen ja Thomasiin, ehkä sen takia, että ei hänkään taida osata. Se on vähän kuin yrittäisi estää maapalloa pyörimästä. Itse asiassa minua alkaa huimata jo nyt, mutta ehkä se johtuu osittain siitäkin, ettei täällä ole taidettu tuulettaa pitkään aikaan.
Kävelen ikkunalle ja avaan sen ja melkein tunnen miten kylmä havainto kulkee luihini ja ytimiini asti (tai todennäköisesti se on pelkkä Skotlannin kevättuuli, mutta ehkä osa siitä on tosiaan psykologista). Kaikki ovat jotenkin häipyneet jonnekin. Anne on Peterin perässä ja Megan on lähtenyt selvittämään, onko Owen päässyt yli siitä sorkkamädästä, ja Hannah juoksee. Ja minä istun yksikseni makuusalissa vaikkei minun edes tee oikeastaan mieli olla yksin. Niin että asiat ovat taas näköjään tosi hyvin.
*
Okei, minua ei ikinä pitäisi päästää yksikseni liikkumaan. Ei oikeastaan yhtään minnekään. Makuusalissa istuminen olisi voinut tehdä ihan hyvää minulle. Olisin voinut vaikka tehdä läksyt. S.U.P.E.R.-kokeisiin on alle puoli vuotta ja minusta tuntuu, että olen viime aikoina unohtanut enemmän läksyjä kuin ikinä. Eilen illalla luin kirjaa siitä, miten velhot ovat suhtautuneet alaikäisten taikuuteen eri aikakausina, eikä minua edes kiinnostanut! Siitä voi jo päätellä, miten tolaltani minä olen.
Ensinnäkin minun ei olisi ylipäänsä pitänyt lähteä kävelemään yhtään mihinkään. Oleskeluhuonekin oli virhe, koska Sirius ja Remus pelasivat siellä shakkia, joka ei kyllä yhtään näyttänyt shakilta, mutta minä en nyt millään jaksaisi keksiä sille mitään muutakaan nimeä. Ja kun minä näin Siriuksen ja Remuksen kahdestaan, minä ensinnäkin muistin, että Peter ei ole heidän kanssaan, koska Anne on raahannut hänet johonkin rauhallisempaan paikkaan, vaikka he eivät edes seurustele Merlin sentään! Sitten tajusin, ettei James ole myöskään heidän kanssaan, ja että minusta olisi itse asiassa ollut mukava olla nyt Jamesin seurassa, varsinkin kun viime aikoina ei ole sattunut mitään erityisen dramaattista eikä hän oikeastaan ole edes osoittanut olevansa ihastunut minuun, paitsi vilkuilemalla minua joskus aika paljon. Ja lopuksi tajusin, että Sirius ja Remus näyttivät täysin tyytyväiseltä toistensa seuraan (no siis, kuka nyt ei olisi tyytyväinen Remuksen seuraan, mutta Remuksella itsellään on kyllä ilmeisesti melko huono maku) enkä siis edes viitsinyt lyöttäytyä heidän seuraansa ja yrittää näyttää sosiaaliselta.
Ja tässä on nyt sitten se ongelma, että eihän minulla edes oikein ole sen enempää kavereita. Juttelen kyllä parin tytön kanssa silloin, kun näen heitä, mutta pääasiassa minä kyllä olen Meganin, Annen ja Hannahin kanssa. Ja nyt Meganilla ja Annella on molemmilla parempaa tekemistä ja Hannah haluaa mieluummin juosta kuin olla minun seurassani, joten ei mikään ihme jos minulla oli vähän yksinäinen olo, ja jotenkin sitten päädyin kävelemään kirjastoa kohti.
Sekään ei oikein mennyt ihan hyvin, koska vähän ennen kirjastoa pysähdyin sitomaan kengännauhani ja sitten saman tien kuulin puhetta edeltäni käytävältä ja koska äänet kuulostivat tutuilta, lähdin kävelemään sinne päin sen sijaan, että olisin mennyt kirjastoon niin kuin minun tietysti olisi pitänyt, koska nyt minulla on vaan entistä kurjempi olo.
Vaikka ei tietenkään pitäisi. Hannah on varmaan aika tyytyväinen. Tai siis, jos hän on niin tosissaan Thomasin suhteen, että melkein sanoo sen ääneen, hän on kyllä varmaan aika tosissaan. Ja hän myös näytti siltä. Minä en tietenkään halunnut salakuunnella, mutta ihan vaistomaisesti pysähdyin paikalleni, kun näin heidät, ja kun he eivät viiteen sekuntiin olleet huomanneet minua, en oikein enää tiennyt, miten voisin kiinnittää heidän huomionsa ilman että näyttäisin ääliöltä. Joten sitten minä vaan pujahdin takaisin kulman taakse.
Hannah oli aluksi tietysti tosi vihaisen näköinen. Hän oli pysähtynyt ikkunalaudan kohdalle ja jotenkin puolittain nojasi siihen niin, että jopa hänen takapuolensa näytti aika pyöreältä. Thomas kyllä tuijotti häntä lähinnä kasvoihin aina silloin, kun ei tuijottanut ikkunasta ulos ja yrittänyt samalla tunkea käsiään taskuihin kuin olisi uskonut, että ne katoaisivat sinne, jos vain yrittäisi tarpeeksi. Luojan kiitos ne eivät kadonneet koska kyllähän niille tuli käyttöä vähän myöhemmin.
Niin että joka tapauksessa kun minä tulin, Hannah oli parhaillaan äyskimässä Thomasille siitä, ettei tämä ollut jutellut hänen kanssaan viime aikoina. Sitten Thomas sanoi jotain siitä, että Hannah oli suututtanut Roryn ja Roryn kanssa olisi ollut mahdoton olla, jos hän olisi yrittänyt olla myös Hannahin kanssa. Thomas ei kuulostanut läheskään yhtä vihaiselta kuin Hannah mutta paljon hämmentyneemmältä, vähän niin kuin sukka jota kaksi koiraa kiskoo eri suuntaan.
Hannah näytti vähän siltä, ettei oikein osannut vastata siihen mitään. Ei siis siihen sukkajuttuun, vaan siihen toiseen. Ja sitten Thomas näytti entistä hämmentyneemmältä ja turhautuneemmalta ja tunki käsiään entistä syvemmälle taskuihin, ja sitten Hannah kääntyi vähän poispäin hänestä ja tuijotti ulos ikkunasta ja tunnelma oli vähän kuin sukellusveneessä joka uppoaa kohta, tai siis uppoaa ei-tarkoituksellisesti. Ehkä minun pitäisi keksiä parempia kielikuvia. Joka tapauksessa minuakin ahdistaa, ja sitten Thomas vaan kaivoi kätensä taskuistaan ja otti kiinni Hannahin kasvoista ja suuteli häntä aika kömpelön näköisesti, ja minä räpäytin pari kertaa silmiäni ja siinä vaiheessa Hannah oli jo tallannut häntä varpaalle ja sanoi jotenkin käheällä äänellä, että voi luoja hänhän seurustelee.
Niin että ei tarvitse yhtään ihmetellä, jos minä kuulostan sekavalta. Minun ei vaan yksinkertaisesti pitäisi olla todistamassa tuollaista varsinkin, kun minun ainoa oma lähikontaktini pojan kanssa on James Potterin suuteleminen humalassa, ja siis nyt ei lasketa sitä lähikontaktia johon pääsin Justinin kanssa, kun olin teknisesti Ruth.
”Mitä hittoa sinä meinaat?” Hannah jatkoi.
”Mitä hittoa sinä meinaat?” Thomas ärähti takaisin ja kuulosti nyt huomattavasti äänekkäämmältä kuin Hannah. ”Me emme ikinä saaneet mitään aikaiseksi ennen. Okei, se oli myös minun syyni, mutta et sinäkään osannut päättää. Ja nyt sinä tuijotat minua ja riitelet Roryn kanssa. Niin että jos sinä sitten nyt haluat seurustella minun kanssani, kun minä olen lopultakin löytänyt jonkun toisen ihmisen, niin sinulla on kyllä aika helvetin huono ajoitus.”
”En minä tiedä”, Hannah sanoo.
Thomas näyttää yllättävän pettyneeltä ottaen huomioon, että hän kuitenkin seurustelee. ”No, se on kai sitten siinä.”
Minä ehdin jo joutua pieneen paniikkiin, koska hyvänen aika Thomashan käveli suoraan kohti sitä nurkkaa, jossa minä seisoin, enkä minä todellakaan halunnut jäädä kiinni salakuuntelemisesta, mutta hän ei onneksi ehtinyt ottaa kuin pari askelta, kun Hannah kutakuinkin loikkasi hänen luokseen.
Se oli oikeastaan aika romanttisen näköistä, vähän kuin niissä elokuvissa, joita minä ja Petunia katsoimme joskus kesäisin ennen kuin aloimme riidellä. Paitsi että Hannah kyllä laskeutui suoraan Thomasin jalalle, ilmeisesti sille jota oli juuri hetki sitten potkaissut, ja Thomas uikahti aika epämiehekkäästi, mutta sitten Hannah kietoi kätensä hänen niskaansa ja suuteli häntä ja se oli kyllä oikeasti aika elokuvamaista. Hannahin selkä jopa vähän taipui, vaikka hän ei melkein koskaan venyttele. Ja Thomas kietoi kätensä ensin Hannahin niskaan ja sitten vyötärölle (varmaan sitä taivuttamista varten) ja astui pari askelta eteenpäin niin että Hannah nojasi lopulta seinään, ja minä päätin että ehkä nyt on oikein hyvä aika lähteä.
Paitsi että en ehtinyt kuulomatkan ulkopuolelle, kun Hannah puuskahti (aika hengästyneellä äänellä): ”Hitto, minä en sitten ole sinun syrjähyppysi.”
”Etkä sinä saa muuttaa mieltäsi ihan heti”, Thomas sanoi, ”kun minä kerran jätän Roryn sinun takiasi.”
”Voi luoja, minä en koskaan kuvitellut että vetäisin välistä jonkun varatun miehen – ”
”Minä kuvittelin että pääsin jo sinusta yli”, Thomas tokaisi, ”tai että sinä olet joka tapauksessa niin ailahteleva ettei sinun kanssasi kuitenkaan pääsisi ikinä mihinkään.”
”Minä olen ääliö”, Hannah sanoi.
Sitten he äänistä päätellen suutelivat lisää, ja siinä vaiheessa minä lähdin ihan oikeasti.
Ja nyt minä siis istun taas makuusalissani, Annen sängyllä itse asiassa, ja pelkään pahoin ettei syynä ole se, että Annen peitolla olevat keksinmurut olisivat niin miellyttäviä, vaan lähinnä se, että yritän muistuttaa itseäni, että minulla on ystäviä joiden sängyillä voin istua. Voi Merlin, että minä olen säälittävä. Enkä edes oikein tiedä, missä vaiheessa näin kävi, mutta siis MITEN IHMEESSÄ kaikki heistä voivat yhtäkkiä seurustella? Tai siis, Hannah ei kyllä varmaan periaatteessa vielä seurustele, mutta jos Thomas kerran aikoo jättää Roryn hänen takiaan, niin kyllähän se siihen johtaa. Ja Anne ei periaatteessa seurustele, mutta hänellä on joku jonka kasvoille leviää aina lähes typerä hymy, kun tämä näkee hänet. Ja Meganilla on Owen ja lammassyyhy tai sorkkahätä tai mikä se nyt ikinä olikaan. Ja minä istun Annen sängyllä ja syön viimeistä puolikasta Hannahin suklaalevystä.
Edes Sirius ja Remus eivät reagoineet siihen, että minä kävelin oleskeluhuoneeseen. Yleensä se on aina positiivinen juttu, mutta nyt sekin tuntui surkealta. Näin alas minä olen vajonnut! Sirius vaan istui sohvalla ja tuijotti Remuksen niskaa, kai hän oli hukannut jonkun pelinappulan sinne, ja Remus luki kirjaa, eikä kumpikaan moikannut minua. Ja Jamesia ei näkynyt missään, ja sitä paitsi hän on viime aikoina ollut niin rauhallinen ja täysijärkinen minun suhteeni, että minusta alkaa vähän tuntua, että ehkä hän on vaan yksinkertaisesti kyllästynyt minuun ja etsinyt jonkun toisen.
Eikä sekään suoraan sanottuna tunnu hyvältä. Tai siis, sitähän minä olen odottanut viimeiset viisi vuotta tai ehkä ylikin, mutta nyt se tuntuu yllättävän kurjalta. Ainakin minä aina kelpasin jollekin. Nyt istun väärällä sängyllä ja melkein toivoin, että täällä jossain olisi puhelin, jotta voisin soittaa Petunialle ja riidellä hänen kanssaan.
Ja mitä minä ihan totta olen tehnyt nämä viimeiset vuodet, niin kuin tyyliin kolmanneksen elämästäni? Paitsi kaivannut Justinia ja kiusaantunut Jamesista? Ja miten hitossa minulla voi olla niin huono tuuri? Ehkä joku nappi aivoissani meni vinoon ja oikeasti minun olisikin pitänyt inhota Justinia ja tykätä Jamesia ja kaikki olisi hyvin, paitsi että minulla ehkä olisi jo lapsia tai jotain, ja se kuulostaa aika pelottavalta. Lampaissakin on tarpeeksi vaivaa, kyllä minä sen verran olen kuunnellut Megania.
Voi hemmetti, minä olen melkein kateellinen Meganille niistä lampaista. Siis onhan sekin tavallaan romanttista, he voivat vielä kahdeksankymppisinä tuijottaa ikkunasta lampaita ja säikähtää kun yksi puuttuu ja soittaa jollekin lukemattomista lapsenlapsenlapsistaan ja käskeä sitä tenavaa hakea sen lampaan takaisin jostain piikkipuskasta, johon se ääliö on ehtinyt sotkeutua.
Ja minulla on varmaan sata kissaa tai jotain sellaista.
Nyt portaista kuuluu askelia. Ne ovat aika epäsäännöllisiä ja nopeita, joten se on luultavasti Anne. Luojan kiitos, kohta minä varmaan hukkuisin tähän itsesääliin tai ainakin söisin kaiken suklaan, eikä minulla ihan totta ole varaa sellaiseen.
*
Minä en ihan totta tajua mikä tätä päivää vaivaa. Se alkoi ihan hyvin: minä heräsin viisitoista minuuttia aiemmin kuin olisi tarvinnut, kävin suihkussa, herätin Annen vetämällä peiton hänen päältään, olin onnellinen siitä että meillä on koulussa kaavut eikä tarvitse aamuisin kauheasti miettiä, mitä laittaa päälle, ja niin edelleen. Ja aamupalakin meni ihan hyvin, enkä edes räjäyttänyt noidankattilaa liemissä, vaikka en minä kyllä tee sitä muutenkaan koskaan, vaikka olisi kuinka huono päivä. Ihan niin pitkälle minä en vaan mene.
Mutta sitten kaikki alkoi jotenkin mennä vähän kummallisesti, ja tämä muuttuu vaan koko ajan ahdistavampaa suuntaan. Siis minkä takia minä en pysynyt makuusalissa katsomassa Annen onnellisuutta? Miksi minun piti lähteä oleskeluhuoneeseen toivomaan, että James olisi siellä, tai että Sirius ja Remus edes huomaisivat minut? Ja miksi ihmeessä Jamesin piti olla siellä, ja miksi hitossa hän tekee LÄKSYJÄ?
Okei, totta kai minä olen ylpeä hänestä. Siis hän tekee läksyjä. Mutta minkä ihmeen takia hänen pitää aloittaa niiden tekeminen juuri silloin, kun minä haluaisin olla hänen seurassaan?
No niin, nyt minä siis istun hänen vieressään ja yritän hymyillä ja näyttää siltä, että minusta on tosi kivaa istua yksikseni oleskeluhuoneessa, joka on täynnä kolmasluokkalaisia, jotka puhuvat jotain Siriuksen vatsalihaksista, eikä Sirius edes tajua sitä, vaan selittää Remukselle jotain kirjasta, jota hän ei varmaan edes ole nähnyt. Ja James kyllä vastailee minulle, jos sanon hänelle jotain, ja hän antoi minun auttaa yhden loitsujen jutun kanssa, mutta sen jälkeen hän alkoi taas näyttää niin keskittyneeltä, että minun on tosi vaikea saada häntä unohtamaan läksynsä. Voi luoja, miten ihmeessä minä jouduin tähän?
”James”, minä sanon lopulta, kun yksi kolmasluokkalainen tyttö on kehunut Siriuksen persettä, siis PERSETTÄ, ja Sirius ei ole hätkähtänytkään. ”James, pitäisikö meidän mennä partioimaan?”
”Tänään on Katien ja Mattin vuoro”, James sanoo kuulostaen aika hajamieliseltä.
”Tiedän”, minä sanon tosi nopeasti, ”mutta ehkä he kaipaavat apua.”
Hetken minä kuvittelen, että James suostuu. Hän pistää kirjansa syrjään ja tuijottaa minua ja sitten tajuan, että se tuijotus ei kyllä ole ”totta kai, Lily, lähdetään ihmeessä” vaan paremminkin ”mikä sinua vaivaa, Lily”.
”Sinä olet vähän kummallinen”, James sanoo. Minun poskiani alkaa kuumottaa ja vilkaisen ympärilleni, mutta Sirius ja Remus eivät kyllä tajua mitään (se kirja on varmaan tosi mielenkiintoinen) ja kolmasluokkalaiset tuijottavat nyt kaikki Siriuksen takapuolta hyvin arvioiva ilme silmissään, ja, hmm, elehtien käsillään hyvin informatiivisesti, eli tuskin hekään kuulivat yhtään mitään.
”Ei siis millään pahalla”, James sanoo nopeasti. ”Vaivaako sinua jotain? Sinä et yleensä ole kovin innokas partioimaan.”
Minä tuijotan häntä.
”Ei millään pahalla”, James sanoo taas ja alkaa näyttää vähän hermostuneelta. ”Tai siis ei sillä että siinä olisi mitään vikaa. Eihän partiointi nyt varsinaisesti ole kovin hauskaa. Mutta yleensä sinä et tarjoudu vapaaehtoisesti lähtemään sinne.”
”Minä”, minä aloitan ja yritän kauheasti miettiä, mitä ihmettä voisin sanoa, ja sitten se vain lipsahtaa minun suustani, ”minä voisin kaivata seuraa.”
Ja eihän se oikeasti edes ole niin järkyttävää. Jamesin ei tarvitse näyttää noin yllättyneeltä ja hämmentyneeltä, mutta hän nyt joka tapauksessa näyttää, joten minä ajattelen, että kai minun pitää vähän selittää.
”Tai siis”, minä sanon nopeasti, ”Anne on luuhannut tuntikaupalla Peterin kanssa ja nyt hän ei puhu mistään muusta ja hymyilee koko ajan, ja Hannah on jossain Thomasin kanssa ja Megan on Owenin kanssa eikä minulla ole yhtään ketään jäljellä ja – ”
Mutta sitten minä pistän suuni kiinni. Jamesin otsa on rypyssä ja hän näyttää melkein vihaiselta, enkä minä vaan yksinkertaisesti voi tajuta miksi.
”Lily”, hän sanoo aika painokkaasti mutta onneksi sentään hiljaa. En nyt jotenkin viitsi tarkastaa, mitä kolmasluokkalaiset tekevät, mutta luultavasti he eivät ole vielä päässeet yli Siriuksen takapuolesta, joten ei kukaan varmaan kuuntele, ja sitten James jatkaa ja minä unohdan kolmasluokkalaiset totaalisesti, koska tämä on aika kiusallista.
”Lily”, hän tokaisee uudestaan ja kuulostaa aika turhautuneelta ja ehkä vähän tuskaiseltakin, sellaiselta kuin koira roikkuisi hänen jalassaan, ”minä en ole mikään korvike. Kaikkien näiden kuukausien jälkeen sinä yhtäkkiä päätät haluta olla minun seurassani juuri siinä vaiheessa, kun kaikki sinun kaverisi yhtäkkiä seurustelevat ja sinä haluat näyttää, että sinullakin on joku, mutta – voi luoja, minä en edes usko tätä! Ei se mene niin! En minä ole mikään edustuspoikaystävä, jonka sinä saat heti kun vain haluat ja voit unohtaa parissa minuutissa!”
”James”, Remus sanoo hiljaa.
James sulkee suunsa. Remus tuijottaa meitä, tai lähinnä Jamesia, aika huolestuneen näköisenä. Siriuksen otsa on rypyssä ja hän näyttää tosi hämmentyneeltä. Kolmasluokkalaiset näyttävät iloisilta, koska heillä on nyt esteetön näköyhteys Siriuksen takapuoleen.
”En minä tarkoittanut”, minä tokaisen, mutta ääneni ei oikein tule ulos kunnolla ja sitä paitsi minusta tuntuu, että kohta minua varmaan alkaa itkettää. Voi luoja, minun on pakko päästä pois täältä!
Työnnän tuolin kauemmas ja nousen seisomaan. James avaa suunsa, mutta minä en oikein voi edes katsoa häntä nyt, ja hän ei sano mitään, kun yritän selvitä portaikon luokse mahdollisimman arvokkaasti ja nopeasti. Remus kyllä nousee seisomaan, kun kompastun yhteen tuoliin, mutta sitten olen jo portaikossa turvassa.
”Sarvihaara”, Sirius tokaisee yllättävän myötätuntoisella äänellä.
”Hitto”, James sanoo, ja sitten olen jo niin pitkällä portaissa, etten enää kuule.
Anne makaa selällään sängyllä ja sanoo jotain maauimalasta Sheffieldin lähellä. Kyllä hän kohta tajuaa, ette minä varsinaisesti reagoinut siihen mitenkään, mutta sitten olenkin jo vessassa ja ovi on lukossa ja peilistä minua katsoo tyttö, joka näyttää tosi säälittävältä, eikä minua edes lohduta se, että tässä valaistuksessa silmäni näyttävät itse asiassa aika kivoilta. Tai näyttävät ainakin siihen saakka, että alan oikeasti itkeä, ja avaan hanan ettei Anne kuule. Hän voi sen sijaan vaikka kuvitella, että nyt yritän ihan totta hukuttautua lavuaariin.
-
Ja jälleen kerran: voi Lily parkaa! Kun ei oo ketään ja sitten vielä puhuu Jamesille väärin sanavalinnoin... Ei sen elämä kyllä helppoa oo.
Tässä luvussa tykkäsin (pakko sanoa) eniten siitä, ettei siinä ollut Justinia muuta kuin mainintoina. Mutta taas toisaalta se vähän häiritsi, mutta se kai kuuluu tavallaan asiaan. Ja toi Thomas-jupakka oli tosi piristävä kun nyt on ollu vähän angstista pari lukua.
Voisko Jamesille ja Lilylle nyt pikkuholjaa jo tapahtua muutos parempaan, pliis?
Jatkoa pian!
-
Voi Lily raukkaa... Nyt niiden pitäis Jamesin kanssa tajuta, että ne kuuluu yhteen. ;)
Mä odottelen täällä jatkoa, mahd. pian? :D
-
Oih, kiitoksia taas näistä kahdesta luvusta! (en ehtinyt kommentoimaan välissä...) Toivon samaa kuin Salla, eikö se Lily jo kohta tajuaisi että sen ja Jamesin välillä on muutakin kuin kaveruutta? Muuten hyviä noi Lilyn kavereiden poikaystäväsäädöt, ja taasen ihmettelen kuinka näistä luvuista löydän aina jotain yhteistä mun ja kirjoittamas Lilyn ajatusmaailmassa.
Kiitän ja häpeän vähän lyhyttä kommenttia, mutta kun oli pakko laittaa nyt kun just luinkin vaikka mun ois pitäny olla nukkumassa kaks tuntia sitten ja nukahdan matikan tunnille. Nojoo. Jatkoa!
~renttu
-
Lily- parka, kaverit hylkää ja James ei vaikuta kovin auttavalta.
Mä ihan totta toivon että pian ne alkais seurusteleen.
Hyvä luku, jälleen (:
-
On varmaa kauheeta jos kaikki kaverit seurustelee ja tuntee ittensä yksinäiseks, tosin eiköhän tämä parien muodostuminen kuitenkin ole ihan hyvä juttu :) Ilahduin, että se Thomas sitten pääty Hannahiin ilman sen kummempia pitkityksiä, hyviä hahmoja muuten molemmat ;D ja niin on kyllä kaikki mutkin OC:si tässä.
Sirius ja Remus... :D Ne on vaan niin ihania yhdessä, paha se Siriuksen ihailjakerho. Vahvasti olettaen, että Sirius ja Remus on homoja, niin tietääköhän James ja Peter siitä, edellisestä luvusta päätellen ei.
Hitto noita Lilyä ja Jamesia. Lily puhuu vähän ohi suunsa ja James heti takertuu siihen. Lilyn pitäis nyt vaan tajuta tunteensa ja Jamesin vakuuttua siitä, ettei ole korvike niin kaikki olisi hyvin ;D
Ihana osa taas :)
-
Ihanat jatkot. En oo tajunnu lukee niit aikasemmi.. :o en oo vaan kerenny, mutta kuitenkin, oon ihan älyttömän tyytyväinen jatkoon. Oma peräistä Lily ajattelua, joka on piristävää(:
Eli kiitos tästä(:
-
Lilyn ajatuksen juoksu on erittäin hauskaa ja kiinnostavaa, mutta haluaisin hieman toimintaa Lilyllä ja Jamesilla. Olihan toki viime luvun juttu aika äxsöniä (: mutta hyvällä tavalla toimintaa olisi kiva lukea. Toisaalta näinhän se pysyy hyvänä kun ei kaikki mene niin helposti ja nopeasti.
Kiitos piristävästä tarinasta!!
-
Auts, Lily, valitse sanasi vähän paremmin. :(
Kivaa kun tuli näin nopeesti jatkoa! Tuli sääli Lilyä tässä luvussa. Ja Jamesia. Kun kaikki muut on yhessä ja onnellisia ja nää kaks ei vaan tajua!
Tämä etenee tosi hitaasti. Toisaalta se on hyvä juttu, tekee tästä uskottavamman, mutta toisaalta haluaisin jo että joku takoisi Lilyyn ja Jamesiin järkeä ja ne vihdoinkin pussaa. (Ei kun nehän pussas jo ennen ensimmäistä lukua, hups! Mutta tiiät mitä tarkoitan. :'D)
Tykkään vieläkin, en tiiä tarviiko sitä enää ees mainita joka luvussa, koska ei ole vielä tullut sellaista lukua josta en olis tykännyt. ;D
-
Hurrrrr. Sain luettua tämän luvun vasta nyt, mutta se oli sitäkin parempi o/
-
Awwwhhhh... Mä RAKASTAN tätä ficciä! Tuo on niiin ihanan suloista kun James jahtaa Lilyä ja Lily ei oikein tiedä että mitä ajattelisi. Tämä on vaan niin jotenkin söpö ja hauskasti kirjoitettu. Lilyhän on lähes yhtä kahjo kuin minä :D Tuo kohta kun James kieltäytyi Lilyn seurasta kyllä kirpaisi ja lujaa mutta eiköhän J pääse tästä yli ;) Toivon mukaan kohta jotain tapahtuu!
-
Miten en oo tajunnu aikasemmin, et on tullu jatkoo!!??!? En ollu lukenu aiempaakaa!!! :(
Mut siis ihanat oli, kuten aina!! Voi Lily-raukkaa... Kyl se koht tajuu, et se rakastaa Jamesia ja sit James sais olla vähä kiltimpi ;) Mut kylhän noi Jamesinki tunteet tajuu... :3
Eli KIITOS taas kerran ja jatkoa odotellaan, mut tulkoon sit ku tulee ^^
PS Siriuksen perse... NJAM! ;D
-
Ihanaa! Lilyn ajattelua on hirmu hauska lukea! Ja tarina etenee juuri sopivaan tahtiin, että melkeimpä toivon että Jamesin ja Lilyn välille sattuu vielä kaiken näköistä. Usein ficeissä joissa on L/J paritus, niin Lily ihastuu Jamesiin ärsyttävän nopeasti:/ Menee uskottavuus heti pilalle. Mutta tässä edetään hitaasti ja rauhallisesti, että on hienoa katsella sivusta, miten Lilyn mieli askel askeleelta kieroutuu niin paljon että hän ihastuukin Jamesiin. Mahtavaa!!
-
A/N: Kiitoksia kaikille hurjasti kommenteista :)
eFFy, kiitoksia! Olen iloinen että tykkäsit :)
lurps, kiitos :) Tässä tarinassa ei tosiaan ihan kauheasti ole tapahtunut, mutta toivottavasti tulevaisuudessa vielä on ainakin jonkun verran myös ihan tapahtumia!
pihlajanmarja, kiitos paljon :) Hmm, mitähän tähän sanoisi, takomista ei ole luvassa mutta järkeä kyllä ennen pitkää :D
Wiwiene, kiitos! :)
siruela, kiitoksia! Minäkin toivon että kohta jotain tapahtuu! Hauska kuulla että Lily vaikuttaa vähän kahjolta, hänen ajatuksiaan on tosi kiva kirjoittaa ;)
elzz., kiitos! Siriuksen takapuoli on totta kai ihan loistava aihe ficeissä, kyllähän siitä pitää aina vähän kirjoittaa :D
Herne, kiitos paljon! Turhan nopea eteneminen on kyllä ärsyttävää, itsekin tykkään usein lukea vähän pitkitettyjä tarinoita. Kirjoittaminen on vaan välillä vähän hankalaa, kun pitää samaan aikaan pitää jännite yllä ja tapahtumien eteneminen hitaana :D
Salla, kiitos! Hih, sekä Justinin läsnäolo että Justinin poissaolo ovat tosiaan tavallaan häiritseviä :D Hankala hahmo... Täytyy joskus kirjoittaa Lilystä ja Jamesista ilman hankalia kolmansia osapuolia!
mmariaä, kiitoksia! Eivätköhän ne lopulta tajua ;)
rentunlupiini, kiitos! Tätä ficciä kirjoittaessa on ollut tosi kiva kuulla, että itse asiassa useampikin ihminen on silloin tällöin sanonut, että omasta ja Lilyn ajatusmaailmasta löytyy yhtäläisyyksiä :) Ilmeisesti Lilyssä on jotain yleisinhimillisiä piirteitä!
teinirinsessa, kiitos kovasti! Minäkin toivon! :D
erikka, kiitoksia :) Thomasin ja Hannahin tapausta olisi tosiaan varmaan ollut mahdollista ruotia enemmänkin, mutta toisaalta en uskalla kauheasti keskittyä sivuhahmoihin. Ja ainakin Thomasin ja Hannahin toiminnassa oli vauhtia! :D
Ja HUH, nyt se on sitten valmis, nimittäin viimeinen luku. Ja epilogi. Niistä tuli suurin piirtein sellaisia kuin oli tarkoituskin, mutta tuntuu kyllä haikealta luopua tästä tarinasta. Palautteesta tykätään edelleen hirveästi!
13. luku
”Okei”, Anne sanoo, ”mikä on pielessä?”
Minä istun Annen sängyllä ja pidän nenäliinaa kasvoillani ihan siltä varalta, että saatan ruveta itkemään. Anne taputtaa selkääni ja huokaisee sitten syvään ja toistaa kysymyksen ja minä alan miettiä, minkä ihmeen takia edes tulin ulos kylpyhuoneesta, koska tämäkin on kyllä aika ahdistavaa.
Tai ehkä se johtui siitä, että Anne uhkasi rikkoa oven. Tai hakea Jamesin. Tai tehdä molemmat, jos minä en sulkisi sitä hemmetin hanaa ja avaisi ovea.
”Ei kai mikään”, minä sanon lopulta, kun olen aika varma, ettei ääneni kuulosta liian itkuiselta. Se kyllä kuulostaa, mutta jälkikäteen sille on vähän paha tehdä mitään. Ja luulen, että Anne tajuaa joka tapauksessa, että olen itkenyt. Tummanpunaiset silmät, posket ja leuka (miksi ihmeessä leuka? kuinka oikeudenmukaista se muka on?) ovat varmaan aika hyvä vihje.
”Lily”, Anne sanoo.
”Anne”, minä yritän.
”Pää kiinni ja kerro”, Anne tokaisee ja onnistuu jostain syystä kuulostamaan ystävälliseltä ja ärsyttävältä samaan aikaan.
Minä vedän syvään henkeä ja yritän tajuta, mikä oikeastaan edes on pielessä. Se on itse asiassa yllättävän vaikeaa.
Okei, ensinnäkin kaikilla minun parhaasta (ainoasta) kolmesta ystävästäni on poikaystävät. Tai kutakuinkin-poikaystävät. Tai vähintään joku, jonka kanssa viettää epäilyttäviä hetkiä pimeissä nurkkauksissa. Ja minulla ei oikeastaan ole yhtään ketään. En oikein jaksa ajatella Justinia, jo pelkkä nimikin laukaisee aivoissani ikävän sivuäänen, vähän tähän tyyliin: ”hiton kuusi vuotta ja kaikki ihan turhaan ja Ruth ja 34 ja takuulla D-kuppi ja raivostuttavaa ja voisinko jo vaihtaa junaa”. Ja sitten tulee seuraava sivuääni: ”hiukset ja olkapäät ja hymy ja silmät ja silmät kun hän hymyilee ja ne kurtistuvat ja ääni ja juttelu ja ystävällisyys ja karisma ja ranteet”, ja sitten ensimmäinen sivuääni lähtee taas käyntiin ja sitten äänet muodostavat sellaisen kakofonian tai mikä se ikinä onkaan, että edes minun nuottikorvani ei kestä sitä.
Eli minulla ei ole ketään, enkä edes tykkää kenestäkään, ja kai on tavallaan tosi hyvä juttu, että ensimmäistä kertaa vuosiin en juuri välitä Justinin olemassaolosta, mutta tämä on kyllä vähän ahdistavaa. Niin kuin istuisi piikkimatolla puoli vuosisataa ja sitten se matto haalistuisi vaan pieniksi ja hyvin tylpiksi neuloiksi ja tajuaisi että se leijaileekin tyhjän päällä.
Mutta siis mitä vikaa tuossa kaikessa edes on? Siis sitä mattojuttua lukuun ottamatta. Eihän se varsinaisesti ole minun ongelmani, että ystäväni seurustelevat, ja ainakin Anne näköjään suhtautuu minuun edelleen ihan yhtä ärsyttävällä energisyydellä kuin ennenkin, joten ei kai tässä ole mitään hätää. Ja jos Justinista pitäminen ei saanut minua menettämään mielenterveyttäni, niin Justinista ei-pitämisen ei pitäisi olla suurikaan ongelma. Ja voi Merlin, minä en ole mikään miehenkipeä ääliö vaan itsenäinen ja lahjakas ääliö, joten ei minulla pitäisi olla mitään hätää, vaikka minulla ei olekaan ketään sitomassa kengännauhojani. Sitä paitsi osaan tehdä sen itse.
Sitten on tietysti se, että jostain syystä minun aivoni ovat taas onnistuneet hiljentämään molemmat Justin-äänet, mutta pyörittävät uudestaan ja uudestaan videota Jamesista sanomassa, ettei hän ole mikään korvike. Ja hän näyttää tosi loukkaantuneelta. Ja hänen suunsa vääntyy sellaisella vähän pettyneellä tavalla, ja sitten filmi hidastuu ja lähentää kuvaa hänen kasvoihinsa ja silmiinsä ja hän näyttää surulliselta ja hänen silmänsä ovat tosi ruskeat, ja surulliset, ja minusta tuntuu että olisin saanut pitää suuni kiinni, ja mitä hittoa minä teen, jos Jameskin alkaa seurustella? Jos hän nyt lopultakin tajuaa, ettei minusta oikeastaan edes kannata olla kiinnostunut, eikä punainen tukka edes ole niin kiehtova, kun se on joka tapauksessa aina vähän takussa tai vähintään pörröinen? Ja sitten me emme enää näe missään muualla kuin partioimassa käytävillä, ja siitä minä vaan muistan aina, miten kaikki meni pieleen, enkä edes huomaa kaikkia niitä kolmasluokkalaisia, jotka lähestyvä kesä villitsee, ja kun joku heistä tulee raskaaksi, se on minun syyni.
Tosin minä en edes tajua, mitä minä sitten oikeastaan haluaisin. Okei, ainakin minä haluaisin, että minä ja James olisimme edelleen väleissä, mutta miksi ihmeessä? Tietysti on oikein kiva ystävä, mutta on minulla muitakin kivoja ystäviä, vaikka he ovatkin vähän turhan kiinnostuneita lampaista ja suklaasta ja Peteristä. Ja minun ja Jamesin ystävyys on kyllä ollut täynnä epämukavia ja suorastaan kiusaannuttavia tilanteita. Ja lisäksi James on välillä vaan ihan mahdottoman ärsyttävä, ja siitä huolimatta minulla on jotenkin tosi kurja olo, kun ajattelen, että ehkä meille käy samalla tavalla kuin Hannahille ja Thomasille (lukuun ottamatta sitä, että tälläkin hetkellä Hannah ja Thomas ovat varmaan toteuttamassa lisääntymistarvettaan) ja James alkaa seurustella jonkun tytön kanssa joka ei tykkää minusta emmekä me enää voi edes puhua ja koko ajatus on vaan suunnattoman ahdistava.
”Minulla on idea”, Anne sanoo, kun olen selittänyt tämän kaiken (hieman sensuroituna, ja muutamalla äkkinäisellä nenän niistämisellä maustettuna). ”Mene juttelemaan Jamesille.”
”Mistä?” minä ähkäisen. ”Minä en tajua yhtään mitään, ja sitä paitsi James nimenomaan sanoi, ettei halua olla korvike. Ja katsoi minua sillä tavalla kuin olisin ollut täytekakku, johon joku on lisännyt etikkaa – ”
”Kenen korvike James sitten muka olisi?” Anne kysyy.
Minä avaan suuni, mutten sitten muistakaan, mitä olin sanomassa.
En kyllä millään tajua, kenen korvike James muka olisi.
Justin? Ei, en minä halua korvata Justinia kenelläkään eikä se varmaan ole edes mahdollista, minä vaan yksinkertaisesti haluan saada hänet ulos päästäni ja äänet vaimenemaan lopullisesti. Megan? Ei, James ei seurustele lammasfarmarin kanssa. Hannah? Ei, James ei näytä tippaakaan Hannahilta, luojan kiitos. Anne? Ei nyt ehkä kuitenkaan, vaikka en olekaan ihan varma, kumman siitä pitäisi loukkaantua.
”No?” Anne inttää.
”Tuota noin”, minä sanon, ”ei hän varmaan olisi kenenkään korvike.”
Anne virnistää aika leveästi. Minulla on aika lämmin olo, koska on sentään tosi kiva, että joku välittää minusta niin paljon, että vaivautuu virnistämään noin leveästi minun tähteni. Sitten Anne tunkee suuhunsa ison palan suklaata ja, no, se varmaan selitti sen leveyden. Mutta eihän hänen olisi tarvinnut virnistää ollenkaan.
”Ehkä minä menen juttelemaan Jamesille”, minä sanon ja nousen seisomaan. ”Minä en kyllä tiedä mitä pitäisi sanoa.”
”Pyydä vaikka aluksi anteeksi”, Anne sanoo. ”Kumma kyllä se yleensä auttaa mihin tahansa.”
”Hän näkee, että minä olen itkenyt.”
”Ainakin sinä näytät vakuuttavalta.”
”Ja punasilmäiseltä.”
”No, Jamesilla onkin aina ollut vähän outo maku”, Anne sanoo lohduttavasti ja taputtaa minua selkään. ”Mene jo.”
*
James tuijottaa minua aika keskittyneesti. Se sentään on tietysti hyvä juttu, mutta olisin vielä iloisempi, jos osaisin tulkita ilmettä, joka hänellä on silmissään. Olen aika varma, että hän on joko ärtynyt, tai loukkaantunut, tai etäinen, mutta heti kun saan tuon kaiken pääteltyä, minusta alkaakin tuntua, että hän nauraa minulle jossain silmiensä takana, eli siis pään etulohkossa. Ja se tuntuu tosi häiritsevältä. Yritän katsoa jotain muuta, mutta kattolaudat eivät ole kovin kiinnostavia ja sitä paitsi silloin hänen katseensa vältteleminen olisi ahdistavan läpinäkyvää ja niinpä silmäni päätyvät Siriukseen, joka istuu vähän kauempana Remuksen kanssa. Olen kyllä aika iloinen siitä, että raahasin Jamesin pois heidän luotaan kauimmaiselle sohvalle, koska miten ihmeessä minä selviäisin kolmesta tuijottavasta ihmisestä, kun yksikin on jo liikaa?
Sitten tajuan tuijottavani Siriuksen takapuolta. James on todennäköisesti tajunnut sen myös, koska hän raapii toista poskeaan aika huvittuneen näköisenä. No, ainakaan hän ei ilmeisesti ole leppymättömän vihainen tai mitään. Sitä paitsi hänen suupielensä nykii, mutta se johtuu varmaan siitä, että minun poskieni lämpötila on kohonnut varmaan lähemmäs noidankattilan räjähdyspistettä. Enkä edes muista mikä se on, joten minun on pakko olla virallisesti poissa tolaltani.
”Tuota noin”, minä sanon, ”siitä aiemmasta, minä en todellakaan tarkoittanut sitä niin, tuota noin, vahvasti. Tai minä en oikeastaan edes tajua, miksi sinä kuvittelit sen niin, mutta joka tapauksessa minä en tarkoittanut…”
Nielaisen. Tämä on paljon vaikeampaa kuin luulin. Vedän syvään henkeä ja yritän etsiä aivoistani jotain sellaista osuutta, jolla olisi jotain järkevää ja ystävällistä ja sopivan nöyrää mutta tietysti oman arvonsa tuntevaa sanottavaa, mielellään sellaista jolla en saisi Jamesia suuttumaan taas, mutta siellä päin aivoja on vähän hiljaista. Ehkä joku yhteyspiuha on katkennut tai jotain. Avaan suuni ihan siltä varalta, että joku sana eksyisi kuitenkin sinne asti, ja aion aloittaa jostain turvallisesta kuten anteeksi, olen ääliö, kun James yhtäkkiä hymähtää ja keskeyttää kaikki ajatukseni. Sillä ei tietenkään ole kauheasti väliä, koska ne ajatukset eivät joka tapauksessa olleet kovinkaan laadukkaita.
"Hengitä nyt", James sanoo. Hän on kyllä selvästi huvittunut. Huh. Minua ei oikeastaan edes kauheasti haittaa, että hän taitaa nauraa minulle. "Ihan totta, voit unohtaa sen koko jutun. Minulla vain jotenkin kilahti."
Minä nyökkään ja tajuan melkein saman tien, ettei se ehkä ole nyt ihan korrektia. Yritän muuntaa nyökkäyksen yskänkohtaukseksi, mutta se onnistuu tosi huonosti. Voi luoja. Ja Sirius ja Remus ovat lopettaneet sen mitä sitten ikinä olivatkaan tekemässä ja näyttävät nyt siltä kuin ihan oikeasti kuuntelisivat minun ja Jamesin keskustelua.
"Ja sitä paitsi", James jatkaa, kun olen onnistunut lopettamaan yskimisen, "minä olin juuri yrittänyt saada varmaan puolen tunnin ajan Peteriin jotain tolkkua. Minä en ehkä ollut ihan parhaalla mahdollisella tuulella."
"Mitä tolkkua?" minä kysyn. Tämä keskusteluhan alkaa vaikuttaa nyt jo ihan sivistyneeltä.
"No suoraan sanottuna jotain tolkkua Annen suhteen", James sanoo laskien ääntään vähän. Sirius ja Remus takuulla kuulevat meidät edelleen, mutta toisaalta he ovat nyt keskittyneet ilmeisesti etsimään jotain Remuksen hihasta ja sitä paitsi luulen, että he tietävät jo ihan tarpeeksi Peteristä ja tolkusta. "Hän sai jonkun kummallisen kohtauksen ja väitti ettei Anne suhtaudu häneen vakavasti. Ja suoraan sanottuna minä en ole mikään ihmissuhdeihminen. Minulle riitti jo se, että Siriuksen ja Remuksen väleissä oli jotain pielessä, vaikken edes tiennyt mitä se oli."
Minun tekee mieli kysyä, että niin mitä se olikaan ja miten se selvisi, koska nyt joka tapauksessa Sirius on tehnyt jotain tapansa mukaan ääliömäistä ja Remus nauraa niin kovasti, että pari ensiluokkalaista on vääntynyt tuolissaan melkein ympäri voidakseen tuijottaa häntä silmät kutakuinkin puurolautasen kokoisina. Mutta juuri kun olen kysymässä, James pyörittää silmiään ja unohdun ajattelemaan sitä, ja sitten hän jo yhtäkkiä jatkaa.
"Niin että joka tapauksessa minä olin yrittänyt puoli tuntia saada Peterin näkemään valoa pimeydessä tai mitä se sitten onkaan, ja sitten Anne ryntäsi sisään niin että minun herätyskelloni tipahti yöpöydän päältä ja yksi viisari lähti irti, ja Peter ilahtui saman tien ja siinä meni minun puolen tunnin työni kokonaan hukkaan. Ja sitten menin oleskeluhuoneeseen ja Sirius ja Remus eivät taas nähneet muuta kuin toisensa ja sitten sinä tulit."
"Okei", minä sanon ja yritän prosessoida sitä kaikkea. James on kyllä aika puhelias. Tai ärsyttävän suurisuinen, mutta ehkä sanoisin kuitenkin mieluummin että puhelias. Mikä ihme minua vaivaa?
Vaikka en kyllä nyt oikeastaan edes piittaa. Minusta on vain yksinkertaisesti kiva, että Sirius ja Remus ovat tosissaan palanneet taas siihen mitä sitten ikinä tekivätkään ja minä istun Jamesin vieressä sohvalla ja minulla on edelleen ainakin yksi kaveri, joka ei seurustele eikä edes ole suuttunut minulle.
Minä alan kyllä kuulostaa tosi säälittävältä. Jossain vaiheessa pitää varmaan keskustella tästä jonkun kanssa. Tai mennä kirjastoon katsomaan, löytyisikö sieltä mitään psykologista kirjaa, joka auttaisi löytämään itsestään sellaisen itsevarman ja kuvankauniin sankarittaren, joka ei missään tapauksessa ahdistu mistään, mikä liittyy toisiin ihmisiin. Tai seurusteluun. Tai, mikä vielä säälittävämpää, ystävien seurusteluun. Tietysti on aika todennäköistä, ettei sellaista kirjaa ole, tai jos on, se luultavasti käskee vain ottamaan itseään niskasta kiinni ja hyväksymään tosiasiat. Kaikilla ei vain ole kaikkia geenejä, ja joidenkin nimi on Lily Evans.
Paitsi että juuri nyt minun tilanteeni on ihan hyvä. James on alkanut puhua huispauksesta, ja normaalisti minun täytyisi olla tosi ärtynyt, mutta nyt minä yksinkertaisesti suljen jonkun taajuuden aivoistani pois ja annan hänen äänensä valua vähän niin kuin maito silloin, kun purkin kaataa eikä tajua nostaa sitä, ja maito vain yksinkertaisesti valuu lattialle. Ja Jamesin ääni on kuitenkin aika kiva.
*
Tämä viikko on ollut kyllä aika järkyttävä. Ensinnäkin olen tällä viikolla ollut paljon säälittävämpi kuin yleensä, siis miettinyt sitä viitsivätkö ystäväni enää edes puhua minulle nyt kun he kutakuinkin kaikki oikeastaan seurustelevat (Merlinille kiitos Jamesista! Hyppään tähtitornista, jos hän alkaa seurustella) ja syönyt puoli kiloa suklaata. Joka päivä. Tai ainakin sekä maanantaina että tiistaina.
Mutta toisaalta, voiko minua syyttää? Minulla on kuitenkin oma tapani käsitellä asioita, vähän niin kuin ne jotkut amerikkalaiset käyttävät vielä hevoskärryjä vaikka muut ajelevat autoilla. Minä olen vähän kuin ne hevoskärryt, aivoni eivät vaan mene ihan yhtä tahtia minkään nopean kanssa. Ja tällä viikolla nyt yksinkertaisesti on tapahtunut vähän liikaa, jotta hevoskärryni olisivat pysyneet tahdissa mukana. Ei ole mikään ihme, jos olen vähän hämmentynyt.
Se ei tietenkään riittänyt, että odottelin nurkan takana kun Thomas ja Hannah selvittivät välinsä, ja onnistuin jotenkin ihmeellisesti asettamaan aivoni sellaiseen neutraaliin tilaan, joka ei tee johtopäätöksiä esimerkiksi siitä, että siinä vaiheessa Rory ja Thomas vielä seurustelivat, tai siitä, että minulla ei todellakaan ole varaa ruveta tekemään mitään johtopäätöksiä. Niin että sen asian prosessoiminen onnistui oikeastaan aika helposti, mutta vain siihen asti, kun Hannah samana iltana tuli suihkusta pelkkä pyyhe päällään, leveästi hymyillen, ja ilmoitti, etteivät hän ja Thomas enää ole pelkkiä ystäviä.
Juuri sitähän me oikeastaan olimme odottaneet. Joskus. Mutta olen aika varma, että myöskään Anne ja Megan eivät olleet odottaneet, että se tunnus lopulta tulisi samalla, kun Hannah yrittää huolettomasti saada sitä pyyhettä pysymään tärkeimpien ruumiinosiensa edessä ja nojaa kylpyhuoneen ovenkarmiin.
Siis totta kai me tiesimme, ettei Thomas ollut siellä kylpyhuoneessa. Tai ainakin tiesimme sen jälkeen, kun Hannah oli pukeutunut ja häipynyt ja Megan ja Anne olivat tarkastaneet kylpyhuoneen. Yksikään hana tai vastaava ei ollut myöskään irronnut.
Mutta joka tapauksessa se oli kyllä vähän järkytys. Ja mitä siihen ylipäänsä olisi pitänyt sanoa? Hannah seisoi siinä, odotti vastausta ja minä yritin vilkuilla Annea ja Megania nähdäkseni, kuinka järkyttyneeltä minun pitäisi näyttää, että se näyttäisi aidolta eikä pelkästään tosi tyhmältä. Onneksi Annen suu oli kirjaimellisesti loksahtanut auki (hänellä on jotain vikaa nivelissä), joten minä en varmaan millään olisi onnistunut enää näyttämään sen tyhmemmältä. Ei sillä, että minä pitäisin Annea tyhmän näköisenä, hän vain on hyvin ilmeikäs.
Megan toipui ensimmäiseksi, niin kuin tietysti aina. Hän nyt kuitenkin on varmaan meistä loppujen lopuksi se, jonka aivoissa eniten oikeita palasia liittyy toisiinsa. Niin että joka tapauksessa hän rykäisi pariin kertaan, raapi korvaansa ja kysyi sitten onnistuen kuulostamaan sopivasti neutraalilta ja tukevalta ja sopivasti paheksuvalta, mitä Thomasille ja Rorylle oli tapahtunut.
Hannah avasi suunsa ja hetken minä olin ihan varma, että hän sanoisi jotain erilleen kasvamisesta tai ikäerosta tai siitä, että Thomasin ymmärtäminen ei onnistu normaaleilta ihmisiltä, mutta mitään sellaista ei sitten kuulunutkaan.
"Tuota noin", Hannah sanoi, "minä valitin hänelle siitä, miten tyhmä hän on, ja hän suuteli minua, ja sitten minä suutelin häntä, ja sitten me - "
"Okei", Megan sanoi ja pyrki kaiketi keskeyttämään Hannahin puheen, mutta hänen hyvä aikomuksensa ei ihan onnistunut."
" - menimme lentämään hänen luudallaan ja törmäsimme koivuun ja Thomasin ranne todennäköisesti taittui, mutta joka tapauksessa Rory oli ilmeisesti nähnyt sen ikkunasta ja kun me palasimme sisään, hän oli odottamassa meitä ja - "
"Hidasta", Anne puuskahti, ja se oli vähän yllättävää, koska Annen aivot eivät yleensä tarvitse minkään hidastamista. Minähän sanoin, että tämä on ollut dramaattinen viikko. "Siis Rory oli odottamassa, kun sinä tulit Thomasin kanssa lentelemästä ja törmäilemästä puihin?"
"No kutakuinkin", Hannah sanoi, "vaikka se oli kyllä ihan pelkkä vahinko. Me yritimme olla varovaisia. Megan, mikä sinua vaivaa? Ei kai se lammasmätä tartu ihmisiin? Niin siis, Rory näytti tietysti tosi loukkaantuneelta ja olikin tosi loukkaantunut ja minä seisoin heidän välissään vähän aikaa ja sitten hyppäsin pois, kun Rory yritti lyödä minua, ja ajattelin että on parempi häipyä, ja menin keittiöön syömään ja olin ihan varma, että puolen tunnin päästä he ovat taas onnellisina yhdessä ja muuttavat Intiaan, enkä minä näe enää ikinä Thomasia ja se on minulle ihan oikein."
"Totta", Anne sanoi. "Jatka."
"Sitten Thomas tuli keittiöön ja minä kysyin häneltä, mistä hän tiesi missä minä olin, ja hän sanoi että eikö sen nyt muka arvannut, ja sitten hän näytti tosi vakavalta ja sanoi että tuntee itsensä idiootiksi mutta että he ovat nyt eronneet, lopullisesti ja kunnolla, ja että Rory löi häntä niin että hänen olkapäänsä saattaa ehkä turvota, mutta että jos minä haluaisin edelleen olla hänen kanssaan niin hän ei kuitenkaan todennäköisesti pääse minusta eroon, niin että me voisimme ihan yhtä hyvin yrittää. Ja minä sanoin, että hän onkin ääliö ja että Roryn pitikin lyödä häntä ja oikeastaan olisi pitänyt myös lyödä minua ja että minulla on aika kurja olo muttei tarpeeksi, ja sitten suutelin häntä ja me pudotimme vahingossa yhden pasteijarasian pöydältä ja kotitontut suuttuivat ja heittivät meidät ulos."
Siinä vaiheessa Hannah veti henkeä niin syvään, että minä aloin miettiä, milloin hän oli edellisen kerran hengittänyt. Ja sitten hän vain yksinkertaisesti lopetti, ihan niin kuin hän olisi ollut sellainen robotti, josta oli yhtäkkiä loppunut veto, paitsi että robotiksi hän oli tietysti koko ajan ihan liian kaunis, varsinkin kun oli onnistunut saamaan alusvaatteet päälleen, vaikkei minulla kyllä ollut aavistustakaan, missä vaiheessa se oli tapahtunut. Ja Megan tuijotti häntä ja tuhahti ja sitten hymyili ja sanoi, että oli aina odottanut jotain tällaista.
Hannah näytti vähän hämmentyneeltä. Minulla oli tosi hämmentynyt olo. Ja Anne kohautti olkiaan ja sanoi toivovansa, ettei illallinen mennyt pilalle, kun he sössivät siellä keittiössä. Paitsi että Anne käytti kyllä vähän värikkäämpää sanaa.
Eli nyt he kai sitten seurustelevat oikeasti. Hannah ei oikeastaan juuri puhu Thomasista, tai jos hän puhuu, se kuulostaa aika samanlaiselta kuin ennenkin. Tosi kaverilliselta, vähemmän ärtyneeltä vain. Mutta silloin tällöin olen nähnyt heidät yhdessä, kun he ovat kuvitelleet olevansa yksin, ja silloin ei voi kyllä mitenkään erehtyä luulemaan, että he olisivat edelleen pelkkiä kavereita. Enkä minä nyt edes tarkoita sitä kertaa, kun olin menossa kirjastoon etsimään jotain hyvää kirjaa nuorien velhojen käyttäytymishäiriöistä ja niiden yhteiskunnallisesta vaikutuksesta, ja Hannah istui yhden tosi vanhan näköisen kirjan päällä ja oli kietonut kaikki neljä raajaansa tosi mallikkaasti Thomasin ympärille ottaen huomioon sen, ettei Hannah todellakaan juuri venyttele. Heidän välillään vaan on yksinkertaisesti sellainen joku näkymätön kupla, joka saa heidät hymyilemään toistensa puheille silloinkin, kun ne ovat tosi tyhmiä, ja reagoimaan toistensa asentoihin ja eleisiin silloinkin, kun he juttelevat eri ihmisten kanssa.
Olen kyllä vähän kateellinen. Eihän sillle mitään mahda. Mutta toisaalta olen myös ihan iloinen siitä, ettei meidän luojan kiitos tarvitse enää kuunnella mitään niistä aiemmista Thomasiin kohdistuvista valituksista.
Olen kyllä myös vähän alkanut epäillä, että Tylypahkassa on jonkinlainen onnistuneiden ihmissuhteiden rajoitin, siis esimerkiksi sellainen, että niitä mahtuu ainoastaan kaksi samaan makuusaliin. Päivä sen jälkeen, kun Hannah oli tehnyt pitkän ja hengästyneen tunnustuksensa ilman vaatteita, Anne tuli makuusaliin silmät punaisina mutta kasvoillaan tosi päättäväinen ilme, joka ei koskaan tarkoita mitään hyvää.
Se oli aika kamalaa. Hannah oli jossain, joten minä ja Megan olimme ilman taustatukea, ja vilkuilimme toisiimme yrittäen molemmat viestittää toiselle, että hänen pitäisi ehdottomasti aloittaa keskustelu. Lopulta Megan sai yskänkohtauksen ja se näytti niin omituiselta, että minun piti yrittää harhauttaa Annea kysymällä häneltä, mikä oli hätänä.
"Minun ja Peterin ei mitään on loppunut", Anne tokaisi hyvin suoraan ja rupesi lukemaan jotain kirjaa, mikä oli jo tosi huolestuttavaa.
Seuraavien viidentoista minuutin aikana minä ja Megan vuorottelimme kysymysten esittämisessä ja saimme lopulta selville, että Anne oli yksinkertaisesti sanonut Peterille, ettei siitä mitä ei edes ollut tullut mitään ja että oli parempi lopettaa ajoissa. Ja sitten Peter oli ilmeisesti järkyttynyt ja halunnut lisää vastauksia ja Anne oli vaistomaisesti yrittänyt ruveta etsimään jotain ruokaa, jolla olisi voinut heittää Peteriä, koska hänen yksinkertaisesti oli ollut pakko saada Peter olemaan hiljaa. Ilmeisesti siksi, että hänellä ei ollut niitä vastauksia. Ikävä kyllä ainoa asia, johon Anne ylettyi, oli sattunut olemaan Siriuksen rakentama uusi versio sontapommista, ja Anne oli luullut sitä suklaakakuksi ja heittänyt sen kohti Peteriä ja sen jälkeen kukaan ei ollut viitsinyt olla Peterin kanssa samassa huoneessa, ei edes Sirius, joten he olivat lukinneet hänet kylpyhuoneeseen ja Anne oli välttynyt vastaamasta kysymyksiin.
Tietysti Anne joutui myöhemmin vastaamaan. Hän pyysi anteeksi sitä sontapommijuttua ja lupasi mennä joskus terapiaan sen ruuan heittelyn takia ja sanoi Peterille, että oli tosi pahoillaan ja että Peter oli kiva eikä syy ollut millään tavalla hänen, mutta Anne ei yksinkertaisesti kyennyt jatkamaan ei mitään. Henkilökohtaisesti olen kyllä sitä mieltä, että siinä Anne oli varmaan aika oikeassa. Meillä oli ollut jo aika paljon ongelmia, kun yritimme puhua ei mistään ilman että siitä tulisi jotain, eikä meidän kielitajumme vaan yksinkertaisesti riittänyt.
Niin että nyt tässä makuusalissa joka tapauksessa on tasan kaksi parisuhdetta ja sellaisena se varmaan jatkuu pitkään, jos Megan ei saa tarpeekseen karitsasyyhystä tai mikä se sitten ikinä olikin. Dumbledore järjesti Owenille viikonlopuksi porttiavaimen kotiin, hätätila tai jotain, ja nyt hän on tullut takaisin ja minusta tuntuu, että Megan on alkanut raapia päätään hämmentävän usein. Toivon vaan todella, ettei sellainen joka kutittaa karitsoita ja Megania ole vaarallinen muille ihmisille.
Lukuun ottamatta sitä, että koko viikko on ollut aivan kahjo eikä minun käsityskykyni pysy perässä, asiat ovat kuitenkin ihan kohtalaisen hyvin juuri nyt. On maanantai-ilta eli periaatteessa minua ei voi enää edes syyttää siitä, etten saa viime viikkoa mihinkään sille sopivaan lokeroon, koska sehän on oikeastaan jo mennyt. Hannah on Thomasin kanssa jossain ja näin sivumennen sanottuna hän on alkanut syödä tuplasti enemmän suklaata kuin ennen, joten hyvällä tuurilla hänkin joskus lihoo eikä minun tarvitse enää olla yhtään kateellinen hänelle. Ja Justin kaatoi vahingossa minun melkein valmiin taikajuomani lattialle tänä aamuna ja minä olin ehtinyt raivota hänelle jo monta sekuntia ennen kuin tajusin, että se nyt kuitenkin oli Justin. Sitä paitsi Ruth on laittanut hänet leikkaamaan hiuksensa ihan lyhyeksi ja hän näyttää aika naurettavalta. Niin, ja Sirius ja Remus ja Peter ja James muuttivat tänä aamuna Kalkaroksen hiukset vaaleanpunaisiksi pelkästä päähänpistosta, joten heidän mielenterveytensä on epäilemättä ennallaan. Ja minulla on ihan riittävästi läksyjä tehtävänä, niin että voin nyt mennä kirjastoon ja viettää siellä pari tuntia, ja siihen mennessä kaikki muut ovat jo palanneet makuusaliin ja Hannah on nukahtanut silkasta thomasinjälkeisestä uupumuksesta, ja me muut voimme naureskella hänelle ja tuntea itsemme tosi viisaiksi ja rauhallisiksi.
*
Minä en sitten ollutkaan kirjastossa paria tuntia. Se johtuu lähinnä siitä, että suurin piirtein viiden minuutin jälkeen James syöksyi sisään, kaatoi yhden tuolin ja pudotti yhden kirjan ja onnistui sitten istuutumaan alas ja puuskahti, että Anne on aivan mahdoton. Minä yritin näyttää paheksuvalta, koska Anne on kuitenkin minun kutakuinkin paras ystäväni, mutta toisaalta on aika vaikea paheksua mielipidettä, joka on totta. Niin että sitten minä vain tuijotin Jamesia ja hänen suupieltään alkoi nykiä ja hän kysyi, mitä mieltä minä olin Kalkaroksen hiuksista, ja sanoin, ettei heidän olisi pitänyt tehdä sitä ja että se oli ollut aika hauskaa.
Ja nyt minä kävelen kolmannen kerroksen käytävällä Jamesin vieressä. Me olimme vähän turhan äänekkäitä kirjastossa, ja minusta alkoi tuntua, että kohta meidät heitettäisiin pois sieltä, ja sitä minä en kuitenkaan ole vielä valmis kokemaan. Niin että on ehkä turvallisempaa olla jossain muualla.
Paitsi että minua jotenkin hermostuttaa. James puhuu jostain, mitä Sirius on sanonut tai tehnyt tai värjännyt siniseksi, en ole ihan varma, ja minä kuuntelen ja sanon välillä jotain ja unohdan saman tien, mitä olen sanonut. Ja en jotenkin osaa rytmittää jalkojani ja suutani mitenkään hyvin. Tai hengitystä ja puhumista. Tai ajattelua ja tekemistä. Enkä edes tajua, minkä takia minulla on niin kummallinen olo, vaikka täällä on kyllä vähän hämmentävän rauhallista ja hiljaista ja Jamesin ääni kuuluu hyvin selvästi.
"Minun pitää kertoa yksi asia", James sanoo yhtäkkiä. Se kuulostaa niin vakavalta, että minä pysähdyn saman tien ja alan kuunnella, ja hänkin pysähtyy ja sitten tajuan, mitä hän aikoo sanoa. Voi Merlin, hän on löytänyt jonkun toisen. Tai siis jonkun. Jonkun tyttöystävän. Sellaisen, joka luultavasti näyttää vähän Hannahilta ja Ruthilta, tai ehkä jopa minulta, mutta joka on mukavampi ja fiksumpi ja kauniimpi ja jonka aivot eivät toimi niin kuin hevoskärryt.
"Minä aion ruveta auroriksi", James jatkaa, ja minulta kestää pari sekuntia ihan vaan käsittää se.
Auroriksi.
Ei tyttöystäviä.
Jostain syystä minua alkaa hymyilyttää. Ja sitten toisaalta ei, koska kyllähän se kuulostaa hurjan vakavalta, ja äkkiä muistan, että tämä lukuvuosi oikeasti loppuu kohta ja tämä on viimeinen, ja sitten minunkin pitää tietää, mitä teen. Ja missä. Ja kenen kanssa.
Ja että minä en ihan välttämättä haluaisi, että tämä kaikki loppuu, eikä se nyt välttämättä edes johdu siitä, että tykkään oppitunneista hämmentävän paljon.
"Okei", minä sanon ja yritän edelleen käsitellä Jamesin ilmoitusta.
"Okei", James sanoo kuulostaen vähän hämmentyneeltä. "Minä vaan, tuota, ajattelin ilmoittaa. Koulu loppuu kohta."
"Niin loppuu", minä sanon. Hitto, minun kylkiluitani kiristää.
"Minä varmaan sitten pyrin aurorikoulutukseen. Ministeriö järjestää sitä. Lontoossa."
"Okei."
James vetää syvään henkeä, tai siltä se ainakin kuulostaa, mutta täällä nyt onkin aika hiljaista. "Mitä sinä meinasit tehdä?"
"Tuota noin", minä sanon, "minä en itse asiassa tiedä. Riippuu varmaan siitä, menevätkö S.U.P.E.R.-kokeet hyvin."
James naurahtaa. En minä kyllä tarkoittanut sitä vitsiksi, niin että kai minun pitäisi loukkaantua, mutta hänen naurunsa kuuleminen on joka tapauksessa kivaa.
"Totta kai ne menevät hyvin", hän sanoo ilmeisesti tajutessaan, että minä olin kyllä ihan tosissani. "Ihan totta, jos sinun S.U.P.E.R.-kokeesi menisivät huonosti, meillä muilla ei olisi mitään toivoa. Aiotko, hmm, pysyä Englannissa?"
"Kai", minä sanon. "En minä ole ajatellut lähteä ulkomaille."
"No", James sanoo, "Lontoossa on ainakin vaikka mitä. Sirius ja Remuskin aikovat muuttaa sinne."
Minä alan pohtia Siriusta ja Remusta ja kuinka Lontoo selviää heistä, mutta sitten James kääntyykin minua kohti ja kaikki ajatukseni pysähtyvät. Hän katsoo minua jotenkin kummallisen näköisenä ja äkkiä olen ihan täysin varma, että nyt hän suutelee minua.
"Peterkin todennäköisesti tulee", hän sanoo ja minusta tuntuu, että keuhkoistani kuuluu pihahdus kun ilma tyhjenee niistä. Se tuntuu vähän ikävältä. Yritän tuijottaa kenkiäni, mutta niissä ei oikein ole mitään katsottavaa.
"Okei."
"Sinä voisit tehdä ihan mitä vaan haluat", hän sanoo ja kuulostaa hyvin ystävälliseltä. "Ihan mitä tahansa."
Sitten hän alkaa taas kävellä ja minä vain yksinkertaisesti seuraan häntä ja tajuan ajattelevani kauhean paljon sitä, minne minä tunkisin käteni, kun kaavussani ei nyt edes ole taskuja.
Myöhemmin olemme kiertäneet ainakin neljän kerroksen käytävät ehkä kahdesti ja istuneet aika pitkään yhdessä käytävässä penkillä, ja minä olen kuullut mitä ruokia James aikoo pitää jääkaapissaan ja millainen asunto hänen mielestään on hyvä. Ja voin kyllä sanoa, että kenenkään ei pitäisi päästää häntä asumaan yksin. Ehkä näytin vähän epäilevältä, koska hän sanoi, että varmaan muuttaa samaan kämppään Siriuksen ja Remuksen ja ehkä Peterinkin kanssa, mutta ei se kyllä oikein lohduta minua. Lisäksi säälin tosi kovasti vuokranantajaa.
Nyt James on haukotellut jo kahdesti. Minua ei jostain syystä väsytä yhtään, vaikka tajuan, että kyllä pitäisi ja tällä menolla minä menetän mahdollisuuden nauraa Hannahille Meganin ja Annen kanssa, koska luultavasti Megan ja Annekin ovat nukahtaneet siihen mennessä, kun minä pääsen takaisin makuusaliin. En vaan millään haluaisi lähteä. Mutta minkä minä sille mahdan, että James sanoo lopulta jotain aikaisesta aamupalasta ja suklaalla kuorrutetuista pannukakuista ja yhteyksistä keittiöön ja nousee seisomaan ja minun pitää seurata häntä oleskeluhuoneeseen, jossa ei enää näin myöhään ole edes kolmasluokkalaisia.
"Hyvää yötä", James sanoo ja jää ehkä puoleksi sekunniksi ovensuuhun seisomaan, niin kuin odottaisi jotain.
"Hyvää yötä", minä sanon enkä oikein edes tiedä, mitä sitten tapahtuu. Minä ehkä astun eteenpäin ja hän astuukin kohti portaita ja sitten minä jotenkin astun hänen kengännauhansa tai jonkun päälle, ja hän älähtää oudosti ja yrittää ottaa tukea ovenkarmista mutta se on liian kaukana, ja minä olen siinä välissä, joten hän päätyy tarttumaan minun olkapäihini, ja minun selkäni osuu ovenkarmiin eikä se oikeastaan tunnu kovin hyvältä lapaluiden välissä.
Ja sitten hänen suunsa osuu minun suulleni ja se tuntuu ehkä vähän vahingolta, mutta ei kai oikeastaan ole, ja minä pujotan sormeni hänen hiuksiinsa ja toisen käteni hänen olkapäidensä yli ja hänen kätensä ovat vyötärölläni ja ovenkarmi painaa selkänikamiani ja voi hyvä luoja, minä suutelen James Potteria enkä ole tehnyt ikinä mitään parempaa.
*
Epilogi
No tuota noin, jos ollaan ihan rehellisiä, minun elämässäni ei ole tapahtunut oikein mitään. Selvisin S.U.P.E.R.-kokeista hengissä. Selvisin jopa valmistujaisjuhlista hengissä, vaikka yksi isotätini löysi vahingossa todistukseni, ja jouduin uskottelemaan hänelle, että ”taikaliemet” ja ”loitsut” ovat vain moderneja nimityksiä vanhoille tutuille kouluaineille.
Megan muutti aika pian koulun loppumisen jälkeen Australiaan. Päivän Profeetan kirjeenvaihtaja kaipasi uutta juoksupoikaa, ja Megan arveli, että jos hän olisi vuoden mahdollisimman kaukana, hän ehkä sen jälkeen voisi muuttaa Owenin kanssa Irlantiin ja kestää lammasfarmarin elämää. Ikävä kyllä kävi ilmi, että Päivän Profeetan kirjeenvaihtajan työ oli melko kevyttä ja niinpä kirjeenvaihtaja oli aikansa kuluksi perustanut lammasfarmin, ja Meganin työhön kuului aika paljon lampaiden hoitamista. Hän hommasi kuukauden päästä uuden työpaikan.
Joulun aikoihin sain kirjeen, että hän ja Owen olivat tajunneet haluavansa elämältä niin erilaisia asioita, että heidän oli parempi erota. Nykyään Megan asuu taas Englannissa ja on Päivän Profeetassa harjoittelijana, ja nyt hänen töihinsä kuuluu itse asiassa jopa kirjoittamista. Owen puolestaan muutti Irlantiin, rakastui paikalliseen tyttöön ja peri muistaakseni vähintään kolmen sukulaisensa lammasfarmit, joten ehkä on ihan hyvä juttu, että Megan pääsi ajoissa eroon hänestä.
Anne on ollut valmistumisensa jälkeen töissä jäätelöbaarissa Viistokujalla. Minä olen aika varma, että hänellä on jonkinnäköinen suunnitelma tulevaisuudelleen, mutta hän ei vaan todennäköisesti vielä tiedä sitä. Hän ei myöskään ole seurustellut mitenkään vakavasti, niin kuin ei kyllä seurustellut ennenkään. Viime talvena hänellä oli suhde yhden ministeriön työntekijän kanssa, joka oli kyllä tosi mukava, mutta loppujen lopuksi Annelta meni hermot häneen ja hän heitti poikaa jäätelöpallolla. Onneksi hän ei saanut potkuja.
Hannah ja Thomas lähtivät koulun loppumisen jälkeen kiertämään maailmaa. He ehtivät Venäjälle asti, mutta sitten heidän oli pakko tulla takaisin Englantiin Ruthin ja Justinin häitä varten, eivätkä he sitten enää ilmeisesti jaksaneet lähteä takaisin. Ja sitä paitsi Venäjällä oli kuulemma liian kylmää. Hannah muutti Lontooseen pieneen asuntoon Viistokujalle ja seuraavana kesänä antoi Thomasin muuttaa luokseen. Nykyään Hannah opiskelee parantajaksi ja Thomas maalaa tauluja. Älkää kysykö.
Niin, ja Justin ja Ruth menivät naimisiin vähän sen jälkeen, kun Ruth oli täyttänyt seitsemäntoista. Minäkin sain kutsun heidän häihinsä, vaikka en olekaan ihan varma, lähettikö sen Ruth, Justin vai ehkä Hannah. Ne olivat joka tapauksessa niin isot ja onnelliset häät, ettei kukaan edes huomannut minua. Istuin takarivissä ja lähdin aika pian seremonian jälkeen, eikä minulla edes ollut kuin ihan vähän kurja olo. Myöhemmin sinä iltana menin Jamesin luo kylään, me joimme halpaa valkoviiniä ja olimme sen takia aika vastuuttomassa tilassa jo ennen kuin Sirius, Remus ja Peter päättivät tulla kylään. Loppuyön vietimme kiertämällä erilaisia jästibaareja ja yrittämässä rauhoittaa Siriusta ja Remusta, jotka riitelivät kaikenlaisista turhista asioista.
Justin ja Ruth ovat ilmeisesti edelleen onnellisesti naimisissa. He asuvat jossain pienessä kylässä Manchesterin ja Sheffieldin välillä ja Hannahin mukaan he aikovat hankkia lapsia heti, kun Justin löytää vakituisen työpaikan. Joskus mietin, millainen elämästäni olisi tullut, jos olisin joskus aikoinaan kertonut Justinille pitäväni hänestä, ja jos olisi sattunut pari ihmettä, ja olisin jotenkin päätynyt hänen kanssaan yhteen. Se ei kyllä enää oikein tunnu edes kovin mielenkiintoiselta ajatukselta. Minullahan on kuitenkin James.
Niin, James sitten. Minulta kesti aika kauan tottua seurustelemaan hänen kanssaan, mutta nyt tietysti näyttää siltä, ettei minun enää ikinä tarvitse tottua seurustelemaan kenenkään muun kanssa, joten eiköhän se ollut sen vaivan arvoista. Kesällä esittelin hänet vanhemmilleni, ja hän melkein räjäytti televisiomme ja minun makuuhuoneeni, mutta jostain kumman syystä vanhempani pitivät hänestä saman tien. Joskus ihan totta mietin, olenko ottolapsi.
Minä tietysti panikoin alkuaikoina melkein kaikesta, ja yleensä etukäteen. Niin kuin esimerkiksi seksistä. Olin ihan varma, että mokaan jotenkin, ja niin kyllä sitten mokasinkin. Tosin James oli ihan yhtä huono kuin minäkin, ja kaiken kaikkiaan se oli ihan järjetöntä sähläystä. Varsinkin ensimmäisellä kerralla, ja itse asiassa muutamalla seuraavallakin. Jälkikäteen minä en oikein tiennyt, olisiko sille pitänyt nauraa vatsansa kipeäksi vai olisiko pitänyt hävetä ja poistua maasta ensimmäisellä mahdollisella porttiavaimella. Loppujen lopuksi en tehnyt kumpaakaan, vaan söin puoli levyä suklaata ja juttelin sitten Meganin kanssa, koska Megan nyt sattui kuitenkin olemaan ystävistäni ainoa, jolla oli mitään omakohtaista sanottavaa siitä aiheesta.
Se keskustelu oli kyllä tavallaan lohduttava. Vaikka Megan ja Owen eivät olleet ihan yhtä totaalisen huonoja kuin minä ja James – ja ei, en mennyt edes yksityiskohtiin, sen verran säädyllisyydentajua minullakin on – ei heidänkään ensimmäinen kertansa ollut ihan sellainen kuin vaikka elokuvissa. Tai kirjoissa. Tai missään, missä on kovin paljon tervettä järkeä mukana. He nimittäin tekivät sen Owenin isovanhempien lammasfarmilla Irlannissa yhden kesäloman aikana, ja itse seksi meni ilmeisesti sinällään ihan hyvin, mutta jälkikäteen Owen nukahti melkein saman tien, ja Megan ei saanut millään unta. Niinpä hän päätti yrittää laskea lampaita. Sitten kävi kuitenkin ilmi, että yksi lammas puuttui, ja koska Owenin isovanhemmat ovat aika tarkkoja lampaistaan, Megan ei voinut oikein tehdä muuta kuin herättää Owenin ja ilmoittaa yhden lampaan kadonneen talon viereisestä haasta. He viettivät loppuyön etsimällä lammasta, ennen kuin Owenin mummo muisti, että se lammas oli teurastettu edellisenä päivänä.
Asiat ovat kuitenkin loppujen lopuksi menneet aika hyvin. Jopa seksi. Kai se on oikeastaan aika ilmeistä, koska me nyt joka tapauksessa olemme menossa kohta naimisiin. Minä en oikeastaan edes tajua, miten siinä kävi niin: James kai vain yksinkertaisesti täräytti, että meidän ehkä kannattaisi, ja minun mielestäni se oli hyvä ajatus, ja sitten kerroin äidille ja nyt meillä on jo kirkko ja booli ja kaikki. Pelkään pahoin, että James onnistuu järkyttämään kutakuinkin kaikkia sukulaisiani, ja jos hän ei kerkeä ihan jokaisen luo, Sirius kyllä hoitaa sen homman.
Minä olen aika onnellinen. Poliittinen tilanne nyt tietysti on mitä on, ja Jamesin sisustusmaku on ihan surkea, ja muutenkin elämäni käsikirjoittajalla on ollut monessa kohdassa aika järkyttävän huono huumorintaju, mutta kaiken kaikkiaan minä en ainakaan ole kovin onneton. Kauhuissani kyllä olen, mutta ehkä se on ihan normaalia myös silloin, kun seisoo kaikkien häävieraiden edessä lausumassa valaa valkoisessa mekossa ja sitten, juuri kun on menettänyt vapautensa ja itsemääräämisoikeutensa ikuisiksi ajoiksi ja sulhanen kumartuu suutelemaan, tajuaa unohtaneensa kotona hellan päälle.
Pyysin äitiä käymään tarkastamassa, ja hän soitti naapurille, joka ilmoitti, että kaikki on kunnossa. Minä olen siis vain vainoharhainen. Hienoa. Mutta nyt voin ainakin nauttia häät loppuun asti.
Paitsi että tämä alkaa käydä tylsäksi. Tervehdin vieraita yksi toisensa jälkeen, kyllä, minä rakastan Jamesia, kyllä, hän on tuo joku puhkoo järjestelemällisesti ilmapalloja kakkupöydän luona, ei, en ole aina varma onko hän täysin järjissään, kiitos kysymästä. Niin että ei kai minua oikeastaan voi syyttää, jos etsin Jamesin ja pelastan loput ilmapallot hyppäämällä hänen syliinsä.
Keittiö on hyvin hiljainen. Emme vaivaudu sytyttämään valoja. James nauraa minulle ja minä mietin jälleen kerran, kuka ihme suunnitteli minun pääni, mutta jostain syystä tämä nyt vaan tuntuu erittäin hyvältä idealta ja sitä paitsi James on älyttömän hyvännäköinen tuossa puvussa. Joku kattila putoaa lattialle mutta kuka sitä kaipaa, ja melkein kompastun helmaani, ja sitten Jamesin selkä osuu yhden ruokakomeron oveen ja se lennähtää auki.
Remus ja Sirius tuijottavat ensin toisiaan ja sitten meitä. Kuulen, miten jossain tippuu toinenkin kattila.
"Booli oli loppu", Sirius sanoo.
-
Aah, aivan ihana loppu! Nyt kyllä olen täällä ihan jossain hyperventilaatiossa kun oli niin loistava.
En siis saa mitään järkevää itsestäni ulos, mutta kiitän kun olet kirjottanut näin ihanan ficin! :)
♥ mmariaä
-
Äääh!! Tää ei saa loppuu!! Toi loppu oli kyllä tosi ihana, mutta tää ei silti saa loppuu!! :(
Sitten tajuan tuijottavani Siriuksen takapuolta. James on todennäköisesti tajunnut sen myös, koska hän raapii toista poskeaan aika huvittuneen näköisenä.
:D
Nauroi tässä luvussa monissa kohdissa älyttömästi :D
Tää oli ihana fikki enkä haluis et se loppuu, mut ehkä mun on vaa kestettävä se!
NeitiMusta. Kiittää ja kumartaa.
-
Nyt se sitten loppu! :( Oli kyllä hyvä! Toivon, että kirjoitat muitakin tarinoita :)
Kiitoskiitoskiitos
-
En keksi heti mitään sanottavaa, pistän pari hymynaamaa... ;D :D ;D :D ;D (kuvaa aika hyvin mun mielentilaa)
Tervehdin vieraita yksi toisensa jälkeen, kyllä, minä rakastan Jamesia, kyllä, hän on tuo joku puhkoo järjestelemällisesti ilmapalloja kakkupöydän luona, ei, en ole aina varma onko hän täysin järjissään, kiitos kysymästä. Niin että ei kai minua oikeastaan voi syyttää, jos etsin Jamesin ja pelastan loput ilmapallot hyppäämällä hänen syliinsä.
<3
Mitä järkevää mä nyt sanoisin :) Ihana loppu, hyvä, ettet kirjoittanut kliseistä kaikki löytävät jonkun -lopetusta, vaan tällaisen mielenkiintoisemman.. Sirius ja Remus jäi mukavasti epämääräseksi yhtälöksi, ihania poikia :) No en mä nyt keksi mitään älykästä, päästän aivot vapaalle ja pistän pari sydäntä: <3<3<3<3<3<3<3<3<3
Okei, kiitos tästä ficistä, tämä oli aivan mielettömän upea tarina. Ihan jokainen luku oli ilahduttava ja piristävä. Lilyn ajatuksen kulkua oli hysteerisen hauska seurata ja nautin kaikista keksimistäsi kummallisuuksista. Tykkäsin aivan kamalasti. KIITOS! :D (ei tästä sitten tullut järkevää kommenttia :))
-
Voi sentään, kikattelen vedet silmissä täällä :'D Aivan ihana ficci! Loppu oli oikein hieno, ilmapalloineen ja kattiloineen kaikkineen. Tuntuu, että tällainen Lily olisi ihan hyvin voinut olla, ennen kuin olisi aikuistunut. Tosin ei hän varmaan aikuistuttuaankaan kovin kyyniseksi olisi muuttunut, toivon ma.
Kuulostaa oikein selvästi rakastumiselta nuo Lilyn viimeisten lukujen mietteet Jamesista, kuinka pitäisi ajatella että jokin on idioottimaista ja ärsyttävää mutta kun se ei kuitenkaan oikeastaan ole :) Kirjoitit Lilyn mietteisiin hauskasti kaikkia outoja kiemuroita, esimerkkinä nyt vaikka tuo 13. luvun alun itkunjälkeinen pohdiskelu. Riemastuttavaa kerrassaan :) Kiitän lukunautinnosta!
-
Eeh, en voi lakata hymyilemästä, vaikka harmittaakin, että tämä on loppu. ;D Aivan mahtava ficci.
Nauroin ja virnuilin melkein koko 13. luvun ja epilogin läpi! Ajattelin laittaa tähän pari lainausta lempikohdistani, mutta koko viesti menisi lainaukseksi, joten päätin olla lainaamatta mitään.
Epilogi oli ihana! Mielenkiintoinen ja hauska ja lammasfarmit ja vaikka mitä. :D Loppu oli kyllä kaiken huippu, sopi niin hyvin tuohon.
Mutta siis pointtini oli kai, että mahtavaa ja kiitos ihanasta lukukokemuksesta. :)
-
Nam. Kiitoksia paljon vikasta luvusta ja epilogista, sain hilpeyskohtauksen ja iik-kohtauksen kun huomasin tuon VALMIS-osion otsikossa... :D
Pientä kritiikkiä tästä viimeisestä osasta vielä, nimittäin (en kyllä tiedä johtuuko siitä, että on kulunu jo jonkin aikaa kun luin näitä edeltävän luvun, enkä oikein muista sitä kauheen hyvin) vaikka sitä toimintaa Lilyn ja Jamesin välille on jo pitkään toivottukin, niin silti tää tuli musta ehkä vähän puskan takaa. Ehkä hitusen liian sukkelaan. ( No johan pitää tääkin asia tehdä mun vaikeeks :P)
Epilogi taasen aiheutti lisää hilpeyskohtauksia, varsinkin toi viimeinen lause. Just niin sopiva lopetus tälle tarinalle. Totaalihajoaminen. :D Voi niitä Siriusta ja Remusta, mitäköhän niillekin tapahtui, hmmm....
Joka tapauksessa kiitoksia taas päivän piristyksestä ja onnittelut että sait valmiiks, taidan itse asiassa suositella tätä kavereillekin. :)
-
oi, todellakin ihana loppu :)
Mukava, että kerroit lopussa mitä muillekin sitten myöhemmin kuului. En tiedä miksi, mutta tuon lopun lisäksi jonka oli t kirjoittanut, ajattelin et tämä tarina päättyy jotenkin "James minulla on huono olo" tai sitten vain pamauttaa "James minä olen raskaana". Tai ehkä se olisi ollut liian leffamaista ;) mutta toi lopun booli juttu sai kyllä vedet kihoamaan silmiin :D :D :D
-
Kaikki ihana valitettavasti loppuu aikanaan ja tää ficci kuuluu ehdottomasti niihin!!! >.<
Viimeinen luku ja epilogi jatkoivat moitteettomasti samaa loistavaa sanailua, joka on jatkunutkoko ficin ajan. Lempikohtana en viiti kopioida koko pätkää ;D Ja loppu hyvin, kaikki hyvin. Lily sai viimein Jamesinsa(vai toiste päin??) ja rakastan myös tota vihjailua, mutta silti auki jättämistä SiriusxRemus-saralla :D
Ficcisi on ihana ja uusintalukeminen alkaa varmasti jo lähiaikoina, eikä jää viimeiseksi kerraksi!
Toyhto, KIITOS ja kumarrus! Nautin kovasti ja kynä vain sauhuumaan, sillä lisää ficcejä sulta odotetaan(ainakin täällä ^^). Tattis <3
-
Aww. Awwawwawwaww. :D
Paras mahdollinen loppu, ei mitään imelyyksiä missä kaikki saa toisensa vaan James puhkoo ilmapalloja häissä ja Megan jättää Owenin lammasfarmien takia ja aww. Tuo viimeinen kohtaus oli kyllä paras, kikattelin täällä kuvitellessani Siriuksen ja Remuksen ilmeet. :'D Hyvä kun tuo jätettiin tavallaan auki tuo Siriuksen ja Remuksen juttu, muttei silti kuitenkaan. (En usko että ne boolin takia siellä komerossa olivat. ;D)
En osaa sanoa muuta. Paitsi että kiitos tästä ficistä! Jokainen luku sai hyvälle tuulelle. :)
-
Pari virhettä löysin:
"Okei", Megan sanoi ja pyrki kaiketi keskeyttämään Hannahin puheen, mutta hänen hyvä aikomuksensa ei ihan onnistunut."
vimenen lainausmerkki pois
Olen kyllä vähän kateellinen. Eihän sillle mitään mahda. Mutta toisaalta olen myös ihan iloinen siitä, ettei meidän luojan kiitos tarvitse enää kuunnella mitään niistä aiemmista Thomasiin kohdistuvista valituksista.
sille
Tuntuu kieltämättä oudolta että tää on nyt loppu, eikä jatkoo tuu. Tätä kuitenkin niin kauan tuli luettua.
Mutta aivan ihana lopetus (:
-
Ihana loppu, hyvä, ettet kirjoittanut kliseistä kaikki löytävät jonkun -lopetusta, vaan tällaisen mielenkiintoisemman.. Sirius ja Remus jäi mukavasti epämääräseksi yhtälöksi, ihania poikia
Olen samaa mieltä kuin erikka :)
Mukavaa että teit tästä ficistä niin ihanalla tavalla erilaisen ja jaksoit ilahduttaa lukijoitasi säännöllisin väliajoin ilmestyneillä hauskoilla luvuilla.
Sinua tulee ikävä, mutta hei, kirjoitathan lisää ja ilmoitat sitten vaikka tänne, jooko?
Jään odottelemaan ja toivotan kaikkea hyvää sinulle, tekstisi olivat mukava piristysruiske päivään, kun maailmassa ei näyttänyt olevan muuta kuin lunta, jäätä ja parittomia villasukkia :)
-
Tämä fikki kannatti lukea. Palaahan asialle jatkossakin!
-
Olen lukenut kahteen kertaan mutta nyt vasta uskaltaudun kommentoimaan :) Tätä oli ihan mahtavaa luettavaa!<3 Hienosti kerrottu ja kuvailtu, kivasti yksityiskohtia eikä edenny liian nopeasti :) Mukavaa lukea Lilyn "ajatuksia" :)
Yksinkertaisesti mukava lukukokemus<3
-lukilitis-
-
Oih. Nyt se on ohi.
Tykkäsin niin paljon, tässä on omalaatuinen sävy. Välillä jouduin lukemaan jokusen kohdan uudestaan, kieli takkusi paikoittain, muttei ylivoimaisesti.
S/R oli ihanan hämärä ja monilla tavoilla tulkittavana taustalla. Ja muutenkin sivuhahmot toimivat hyvin koko ficin ajan.
Kiitos tästä!
- purr
-
Anteeksi, olen ihan unohtanut kommentoida tänne taas.
mutta nyt asiaan. Eli siis, aivan ihana loppu! <3
Pritukset oli ihan parhaat tässä.
Koko ficci on ollut ihana lukea, koska teksti on on ollut todella sujuvaa ja se ei ole tökkinyt yhtään.
Tuossa epilogin lopussa itselleni tuli hirveän tyhjä olo.
Tajusin katsos, että enää ei jatkoa tähän tule. ( sinäänsä surullista, mutta selviän varmasti . :D)
Kiitos, kun kirjoiti tämän. :)
Karkkiunelma
-
Siriuksen viimeisen kommentin jälkeen mulla löi tyhjää ja on vieläkin ihan kumma tunne. Haikee ja sillanen. Nyt tää on loppu. Hyvässä mielessä siis kaikki! Varmaan paras L/J fikki mitä olen lukenut! Aiiiivan ihana! Viimeinen pätkä tulevaisuudesta oli tosi mukava ja sai mut hymyileen leveesti. Tosi onnistunut kooooko fikki! :D
-
Voih, on tääkin sitten nyt loppu.. Mutta ainakin vietin mukavia hetkiä tämän parissa, kutakuinkin hymyssä suin:) Tosi hyvä ton vikan luvun lopetus. Kaikki vaan tapahtui, eikä siinä sitten alettu enää selittelemään. Vaan epilogissa sitten seliteltiin keskeisiä asioita, mutta loput jätettiin oman tulkinnan varaan. Kuitenkin, aivan mahtava koko tarina, tässähän jää ihan kaipaamaan Lilyn ajattelu filosofiaa. :D Suur kiitos tästä ja toivottavasti kirjoittelet lisää:)
-
Tää oli hyvä! Joskus aikoja sitten oon lukenu tästä alun, mutta en jotenki jaksanut lukee
pitemmälle, ois pitäny:D
Tykkäsin siitä että tää oli erilainen kuin yleensä lukemani kelmi-ficit (ja omat tekemäni myös:)), varsinkin toi Peter-Anne juttu, kuvittelin että Anne jotenkin päättyisi Siriukseen,
kun hän jotain siitä puhuikin alussa, mutta peteriin, yllättävää, mutta se oli hyvä
ettei se ole aina samanlaisia kaikki ficit.
Ja tykkään Lilyn kerronta tyylistä, varsinkin loppu oli hyvä:D
Jotkut kohdat oli hieman tasapaksua tekstiä, mutta muuten pidin tästä.
Hyvä ficci:DDD
-
Oijoijoi... Nyt se sitten loppu...
Olipas vaihtelua lukea Lilyn ajatuksia ja muutenkin hieman erilaista kelmi-ficciä :) Yleensä kaikki on hirveen samanlaisia, mutta tää teki selvän eron toisiinsa...:)
Mä ainakin nauroin ja paljon kun luin tätä, kaikki lammasfarmit yms. muut hauskat kohat. Toisaalta taas oli välistä raskasta lukee, kun lauseet oli monta riviä pitkiä ja tuntu ettei pystynyt keskittymään ja saamaan selkoa niin pitkistä lauseista. Tosin kaiken voi pistää sen syyksi, että kello on jo paljon ja luin koko ficin yhteen pötköön....:)
Mutta kyllä loistava ficci oli! Kiitoksia paljon tästä piristämisestä! Olen nyt iloinen :)
-
Äää tää oli aivan ihana!!! Rakastuin ♥ Ihan pakko lukea vielä joskus uudestaan.
Tää oli hyvä ko tää oli kerrottu kokonaan Lilyn näkökulmasta, ja sitten toi miten se tajus vasta tosi hitaasti että se pitää Jamesista ::)
Okei, mun päässä vilisee kaikkea mitä voisin kirjottaa mutta en vaan saa aikaseks kunnon lauseita. Joten ei tässä muuta kai :D Tuli muute vähä haikee olo ku tää loppu, oisin voinu lukea vaikka vielä kuinka pitkään.
Kiitos tästä ihanasta ficistä ♥
-
Heheh, 1985 jälkeen mulla oli sellainen toyhton ficin mentävä aukko elämässä, ja meninpä sitten seikkailemaan listaukseesi. Kuten näkyy, päädyin lukemaan tämän :D
Tää oli tosi jännä juuri tuon Lilyn kertojaäänen ja huumoriulottuvuuden takia! Tuli mieleen sellainen kunnon rakkaushömppäkirja, joskin tää oli ehkä vähän hauskempi. Oikeasti, luin jotain lukua ja join samalla kahvia, ja ihan totta meinasin yllättäen pärskäyttää kahvit koneen päälle (sain sentään suun ajoissa kiinni) :D Joku luku myös nauratti niin paljon, että vaikka istuin pöydän ääressä poikaystävää vastapäätä, ja yleensä välttelen nauramista sellaisissa tilanteissa, koska sitten pitää selittää, mille räkätän, nauroin varmaan puoli lukua putkeen ääneen. Ohoh.
Ehdottomasti plussaa Lilyn epätäydellisestä hahmosta! Tai en tiedä, onkohan epätäydellinen nyt ihan se sana, mitä haen, mutta en ole lukenut yhtäkään ficciä, jossa Lilyn mielessä liikkuisi sellaiset asiat kuten reisien paksuus, ja sellaiset jutut nyt yleensä liikkuvat varsinkin tuonikäisten tyttöjen mielessä, joten on pöljää, etteivät yleensä ficeissä. Omat hahmosi olivat myös mukavan eläväisiä ja tasapainossa muiden kanssa, eivätkä vain sellaisia täytehahmoja.
Ja sitten mun on pakko vastata sun kommenttivastaukseen, koska oli niin epätähdellistä vastattavaa, etten kehdanut uutta viestiä pistää sen perään :D
Ja pitää vielä sanoa että on myös tosi kivaa että Finissä on vielä tuttuja nimiä sieltä vuosien takaa, kun oon taas vuosikausien hiljaiselon jälkeen palaillut näihin juttuihin :)
Koska siis ihan tismalleen samat sanat takaisin! :D
(Ja 3395 ja-sanaa oli kyllä aika vähän! XD)
-
Mitä ihmettä, enkö ole vastannut kertaakaan kommentteihin tän ficin valmistumisen jälkeen! Siispä näin melkein seitsemän vuotta myöhemmin: kiitos kaikille teille!! Tätä ficciä oli muistaakseni tosi hauska kirjoittaa ja innostuin tämän (Delicatesta lainatusta) kertojaäänestä niin paljon, että kirjoitin ekan NaNoWriMo:n vähän samantyylisellä kertojaäänellä. Muutama teistä kommentoi, että teksti oli välillä tasapaksua tai lauseet olivat tosi pitkiä ja oli hankala seurata, ja kritiikki on varmasti ihan aiheellista. Jos tämä ficci joskus olisi joutunut editointikierrokselle, pieni tiivistäminen olisi ollut varmasti ihan paikallaan Joka tapauksessa olen tosi iloinen siitä, että niin moni ihminen luki tätä ja kommentoi minulle, olin ja olen edelleen tosi iloinen tämän ficin aikoinaan saamasta palautteesta :)
nominal, hahaa, toivoisinpa että mulla olisi enemmän vähän tuoreempaa HP-fandomin matskua (olettaen että BBC!Sherlock ja GoT ei ole sun heiniä) mitä voisin suositella, koska on vaan jotenkin ihan käsittämätöntä että tän ficin kirjoittamisesta on seitsemän vuotta :D Mutta sen verran kuitenkin muistan että Lilyn epätäydellisyys (ja kyllä se on musta oikein kuvaava sana ilmiölle) oli yksi isoimmista jutuista mulle tässä ficissä! Mua häiritsee aina erityisesti naishahmojen "täydellisyys" ja erityisesti sellainen ulkonäön hehkuttaminen. Toisaalta on tosi ymmärrettävää että halutaan kirjoittaa kauniita naisia ja komeita miehiä (ja komeat miehet on siis mulle ihan fine ;D) mutta ehkä on ollut aina hankala samaistua sellaisiin naishahmoihin, jotka kuvataan tosi kauniina. Joskus muinoin tuntui että Hevostalli.netin foorumin novelliosaston kaikki kertomukset alkoi kappaleella, jossa kerrottiin seikkaperäisesti naispäähenkilön kauneudesta, mutta toisaalta hei niin alkaa myös jokainen Sweet Valley High -kirja :D Oon myös joskus ihan tarkoituksella yrittänyt kirjoittaa naishahmoja jotka esitetään kauniina mutta jotka ei kuitenkaan ole erityisen hoikkia. Nyt vanhempana ja uusia sivistyssanoja oppineena voisin väittää, että olen koittanut vähän haastaa yleisiä diskursseja siitä millainen on kaunis tai viehättävä nainen :D
Mutta nyt haksahduin jo jaarittelemaan tuosta ulkonäköasiasta kun Lilyn hahmossa olennaista taisi kuitenkin olla jonkinmoinen sählääminen :D Joka tapauksessa olen iloinen että bongasit Lilyn epätäydellisyyden ja tykkäsit siitä! Ja olen tosi otettu tuosta että mainitsit nauraneesi ääneen lukiessa, se tuntuu aina jotenkin tosi isolta kehulta, samoin kuin se jos joku teksti on alkanut itkettää. Huumorikin on jotenkin niin hankalasti kirjoitettava juttu eikä koskaan voi olla oikein varma toimiiko se kenellekään muulle kuin itselle, joten täytyy olla ihan tosi iloinen jos joku kertoo nauraneensa lukiessa! Tai ehkä sellaiset kunnon tekijätyypit osaa kirjoittaa huumoria tietoisesti niin että tietää että "no tää juttu on lukijoista ihan superhauska" mutta minä en kyllä sitä vielä osaa :D Mutta mutta, koetan siis sanoa että ihanaa kun luit tämän ja kiitos kommentista! :)