A/N: Hei kiitos kaikille, ihana saada edelleen palautetta vaikka tarina olikin vähän jäässä aika pitkään
penni-, kiitos!
Ginevré, paljon kiitoksia! Iskurepliikkien keksiminen olikin itse asiassa yllättävän hankalaa, luulin etukäteen että sellaisia heti mieleen pullahtavia klassikkoja olisi paljon enemmän! Tai sitten mielikuvitukseni vaan oli hieman hidas tuota kirjoittaessa
Effect, kiitos! Lilyä on kyllä ollut tosi hauska kirjoittaa varsinkin sen pienen huono-onnisuuden takia
Tai no, en nyt tiedä onko Lily edes varsinaisesti mitenkään erityisen huono-onninen, tarinoiden sankarit vaan tuntuvat usein olevan aika hyväonnisia
Salla, kiitoksia! Hih, luulen että Justinin kummallisuus tulee ihan vaan siitä, että se on se realistinen elementti muuten hempeässä Lily/James-tarinassa
Winthrop, kiitos! Olen iloinen että tykkäsit luvusta, vaikka tosiaan sen tuleminen vähän kestikin!
Yritän olla jatkossa vähän nopeampi etten aiheuta liikaa järkytyksiä!
mmariaä, kiitos! Kyllä sitä tulee
pihlajanmarja, kiitoksia! Ensimmäinen kokonainen lukioviikko on kyllä kieltämättä hyvä syy ei-niin-pitkälle kommentille, vaikka ihan sopivan mittainenhan se oli, tsemppiä lukion kanssa
Ja luulen että Lily kyllä tajuaa loppujen lopuksi, tai muuten Harryakaan ei olisi luvassa...
-Anerya-, kiitos kiitos
erikka, kiitoksia! Minäkään en itse asiassa ole ihan varma mikä joulu-Dumbledore on, mutta ainakin sen suhteen voi käyttää mielikuvitusta! Toisaalta olen melko varma, että mitään Dumbledoreen liittyvää ei voi syödä...
Sayuchi, kiitos paljon, olen iloinen että tykkäsit
eniale, kiitos! Hih, ei tämä minullekaan tunnu enää oikein uudelta, mutta kivaa siitä huolimatta saada tälle vielä tässä vaiheessa lisää lukijoita!
Ja olen iloinen että edes yhdistelmä hettiä ja nuoria kelmejä ei ole tuntunut tässä ahdisavalta
teinirinsessa, kiitos paljon
*
12. luku”Siis miten niin ei ole järjestelyä?” Megan kysyy. ”Miten teillä voi olla ei järjestelyä?”
Anne kohauttaa olkapäitään. ”Ei meillä vaan ole. Me vaan pidämme toisistamme.”
”Mutta…” Megan aloittaa ja kohauttaa sitten olkapäitään, kun ei ilmeisesti keksi mitään jatkoa.
”Te ette meinaa seurustella?” Hannah tarkentaa.
Annen posket vähän hehkuvat, mutta se voi tietysti olla lämpö. Tai sisäinen lämpö, kun hän ajattelee Peteriä.
Minä en oikeasti nyt tiedä, mitä tästä pitäisi ajatella. Siitä omituisesta lautapelistä ja yllättävästä suudelmasta on mennyt jo kuukausi, mutta Anne ja Peter eivät vaan oikein päädy mihinkään. Tai siis, Anne väittää etteivät he seurustele tai mitään sellaista, mutta sitten he kuitenkin ovat aika lailla sen näköisiä kuin seurustelisivat. Ja he riitelevät silloin tällöin, tosin lähinnä Anne huutaa Peterille ja Peter tiuskii välillä takaisin. Ja molemmat näyttävät aika tyytyväisiltä ja siltä, kuin heillä olisi hauskaa. Se on tosi omituista.
Ja minulla ei ole aavistustakaan, pidänkö tästä kaikesta vai en. Siis totta kai minä haluan, että Anne on onnellinen ja niin edelleen, mutta eikö voisi olla onnellinen, vaikka ei ikinä saisi itselleen miestä? Minä olen, ihan totta. Annekin voisi olla, eikä minun tarvitsisi hermoilla, kun en tiedä, seurustelevatko he vai eivät ja aikovatko he seurustella vai eivät ja jos aikovat, aikooko Anne unohtaa meidät muut tai siis lähinnä minut täysin ja ajatella siitä eteenpäin vain Peteriä. Ei millään pahalla, mutta kyllä minä juttelin Meganinkin kanssa paljon enemmän ennen kuin hän alkoi seurustella, ja minulla ei vaan kerta kaikkiaan ole varaa menettää Annea. Niin että kaiketi minä olen aika itsekäs ystävä.
”Emme me ole puhuneet siitä”, Anne sanoo, ”tai ainakaan kauheasti. Tai emme ole saaneet mitään lopputulosta. Me nyt vain, ööh, olemme.”
”Okei”, Megan sanoo, ”olette mitä?”
”Ei aavistustakaan”, Anne sanoo. ”Kelpaisiko ’ihastuneita’?”
”Kelpaa”, Hannah sanoo.
”Ei kelpaa”, Megan sanoo.
”Vaihdetaan aihetta”, Anne sanoo. ”Hannah, miten Thomasin kanssa menee?”
Hannah näyttää yhtäkkiä aika huonotuuliselta. ”Ei mitenkään. Hän ei puhu minulle.”
”Voi paska”, Anne sanoo myötätuntoisesti. ”Miksi?”
”Ei aavistustakaan. Kai se johtuu Rorysta. Tai minusta. Tai molemmista.”
”Mitä sinä olet tehnyt?”
”En mitään, ihan totta”, Hannah sanoo hyvin nopeasti. Minä vilkaisen Annea ja me molemmat yritämme päätellä, oliko se ehkä hieman liiankin nopeasti sanottu.
”Hannah”, minä aloitan.
Sitten tajuan, että vain joitain kuukausia sitten muutin itseni monijuomaliemellä Ruthiksi ja melkein jouduin Justinin kanssa sänkyyn. Niin että ehkä minä nyt suljen suuni.
”Vaihdetaan aihetta”, sanoo Hannah. ”Lily?”
”Mitä?” minä kysyn.
”Miten James?”
”Hienosti”, minä sanon ja äkkiä minusta tuntuu, että poskeni joko hehkuvat nyt tai sitten ainakin kohta. ”Vaihdetaan aihetta. Megan?”
”Niin?”
Tämä alkaa olla jo vaikeaa.
”Miten Owenin lampaat voivat?”
”Yhdellä oli sorkkamätä viime viikolla”, Megan sanoo. ”Ette usko miten rasittavaa on, kun poikaystävä ei puhu mistään muusta kuin lampaan sorkista.”
Anne rypistää otsaansa. ”Etkö sinä vaan voisi sanoa hänelle, että rupeaa puhumaan jostain muustakin?”
Megan kohauttaa olkapäitään. ”Minä kyllä yritin. Alussa. Siinä vaiheessa, kun olimme seurustelleet vasta pari kuukautta enkä vielä tuntenut häntä niin hyvin. Mutta se nyt vaan on yksinkertaisesti mahdotonta. Vähän kuin yrittäisi estää Jamesia puhumasta Lilystä tai Siriusta olemasta ääliö.”
Anne avaa suunsa, mutta vaikenee saman tien. ”Okei. Mutta etkö sinä voi vältellä häntä sen aikaa, että hänen lampaansa ovat parantuneet?”
”Niinhän minä teenkin”, Megan sanoo. ”Koko ajan. Sen takiahan minä olen täällä.”
Voi Merlin, huomaatteko nyt? Minä en todellakaan kestä, jos Annesta tulee samanlainen.
”Toisaalta, ehkä minä voisin mennä etsimään hänet nyt”, Megan toteaa. ”Ehkä se lammas parantui jo.”
”Tai sinä voisit tukkia hänen suunsa”, Hannah ehdottaa pää osittain peiton alla. En oikein tiedä, missä vaiheessa hän meni sinne.
”Niin”, Megan sanoo ja nousee seisomaan näyttäen aika päättäväiseltä.
”Minä taidan etsiä Peterin”, Anne sanoo.
Ovi kolahtaa heidän jälkeensä aika dramaattisesti. Tai ehkä minä vaan olen nyt vähän turhan dramaattinen tästä kaikesta, mutta se oikeasti kuulostaa vähän samalta kuin silloin melkein kymmenen vuotta sitten, kun Petunia sanoi, ettei enää ikinä leiki minun kanssani koska puraisin hänen barbiltaan pään irti, eikä uskonut että se oli vahinko, vaan häipyi huoneesta ja pamautti oven kiinni niin lujaa, että minä pelkäsin että koko talo hajoaa. Se oli oikeasti aika traumaattista. Ja nyt minulla on vähän samanlainen olo.
”Minä en kyllä ihan oikeasti tajua, miksi se on muka niin mahdotonta”, Hannah mumisee.
”Mikä?” minä kysyn hajamielisesti. Myöhemmin yritin kyllä korjata sitä barbia, mutta Petunia olikin jo unohtanut sen ja siirtynyt poneihin, joten hän ei edes huomannut, ettei Kenin pää oikein sopinut sen muuhun vartaloon.
”Thomas”, Hannah tokaisee ja nousee sitten istumaan sängyssä, tai niin minä ainakin arvelen. Peiton alta näkyy lähinnä tukkaa ja silmät ja hänen silmämeikkinsä on ehkä vähän levähtänyt. Minun pitää varmaan löytää joku toinen, jolta kysyä ripsivärisuosituksia. Ikävä kyllä Megankaan ei käy, koska hän lopetti meikkaamisen vähän aikaa sen jälkeen, kun tajusi, että Owen huomaa helpommin muutokset lampaiden värisävyissä kuin sen, onko Megan meikannut puoli tuntia vai ei ollenkaan.
”Tai kaikki”, Hannah jatkaa, ”hitto, en minä oikeastaan tiedä. Minua ärsytti se, että hän roikkui minun perässäni. Sitten minua ärsytti myös se, että minä roikuin hänen perässään ja pelkäsin, että muut luulevat että meillä on jotain menossa eikä kukaan muu uskalla yrittää iskeä minua. Ja sitten minua ärsytti se, että tykkäsin hänestä kyllä tosi kovasti kaverina mutta en kauheasti mitenkään muuten, ja millaista tuhlausta se sitten on?”
”No tuota”, minä sanon, ”nythän sinä voit etsiä jonkun muun.”
”Mutta kun ei niitä ihmisiä ole niin kauheasti”, Hannah sanoo, ”ja minusta tuntuu että minä nyt joka tapauksessa haluan hänet.”
Minä räpäytän silmiäni. Okei, tämä ei nyt varsinaisesti ollut mitenkään yllättävää, mutta jostain syystä minua silti alkaa ahdistaa. Anne olisi niin paljon parempi tässä. Hän työntäisi Hannahin käteen suklaalevyn ja siinä se.
”Ai”, minä sanon. ”Siis niin kuin, ei pelkästään ystävänä?”
”Ei aavistustakaan”, Hannah sanoo, ”mutta joo, niin varmaan. Todennäköisesti. Mutta mistä hitosta minä tietäisin, kun en edes voi jutella hänen kanssaan?”
”Okei, mitä sinä siis teit?” minä kysyn.
”Miten niin?”
”Miksi Thomas ei puhu sinulle?”
”En minä tehnyt mitään Thomasiin liittyvää”, Hannah sanoo, vetää lipaston ylimmästä laatikosta suklaalevyn ja halkaisee sen kahtia. ”Minä vaan juttelin Roryn kanssa. Tai Rory yritti jutella minun kanssani.”
Hän vetää suklaalevyn pois kääreestä ja puraisee sen reunaa. Minä yritin näyttää samaan aikaan sopivasti kannustavalta ja paheksuvalta, mutta se on kauhean vaikeaa, koska enhän minä voi oikein paheksua. Ja kannustaminenkin saattaisi olla vähän epämoraalista, joten minä en oikein voi tehdä mitään, ja niinpä otan kamman ja ryhdyn selvittämään hiuksiani ja yritän näyttää mahdollisimman normaalilta. Se on tosi vaikeaa.
”Tai siis, minä olin kirjastossa ihan rauhassa ja Rory tuli minun luokseni. Hän ei edes viitsinyt istuutua pöytään, hän vain jäi seisomaan siihen niin kuin minä muka pelkäisin häntä ihan vaan sen takia, että hän on kymmenen senttiä pitempi kuin minä. Ja sitten hän sanoi, että hän on kyllä huomannut, miten minä katson Thomasia.”
”Miten sinä sitten katsot Thomasia?” minä kysyn.
”En mitenkään”, Hannah sanoo. ”Yleensä. Silloin joskus, kun minä jostain syystä vilkaisen häntä, kai minä näytän vähän vihaiselta, koska minua oikeasti ihan totta ärsyttää. Mutta Roryn mielestä minä kai katson häntä niin kuin tahtoisin repiä vaatteet hänen päältään ja raahata hänet luutakomeroon.”
”Okei”, minä sanon, ”haluaisitko sinä?”
Hannah irvistää. ”Luutakomerot ovat varmaan tosi epämukavia. Mutta joka tapauksessa Rory oli älyttömän epäluuloinen eikä oikeastaan edes kuunnellut minun vastauksiani ja sitten minä kai vähän suutuin hänelle.”
Voi ei. ”Millä tavalla?”
”No tuota, hän lähti aika nopeasti”, Hannah sanoo, ”vaikka minä en sanonut mitään muuta kuin mitä ajattelin. Ja sen jälkeen Thomas ei ole puhunut minulle. Ei kyllä Rorykaan, mutta eihän hän puhunut ennenkään. Oikeasti, minä en tajua, miten sinä olet kestänyt Ruthia ja Justinia.”
Okei, tämä keskustelu on tosi outo, erityisesti siksi, että Hannah näyttää niin paljon Ruthilta. ”Eli sinä siis oikeasti tykkäät Thomasista?”
”Tällä hetkellä minun tekisi oikeasti mieli vetää häntä turpaan”, Hannah sanoo hyvin mietteliään näköisenä. ”Eli ainakin hän herättää tunteita.”
”No niin, mitä sinä siis aiot tehdä?”
”Minä ehtisin kuitenkin rauhoittua ennen kuin löytäisi hänet”, Hannah sanoo, ”joten ehkä minun ei kannata yrittääkään lyödä häntä. Ehkä minä vaan, tuota noin, menen vaikka juoksemaan.”
Sitten hän vaan yksinkertaisesti nousee ja lähtee, enkä minä edes tajua kysyä, aikooko hän ihan totta juosta hameessa. Tai Hannahin tuntien juokseminen ei todennäköisesti sisällä kovin paljon juoksemista, joten ehkä siinä ei ole mitään yllättävää. Ja hame on kyllä varmaan ihan hyvä asuste, koska sehän aika lailla estää juoksemisen, ja juokseminen on joka tapauksessa juoksemisen huonoin puoli ainakin minun mielestäni. En ole koskaan kauheasti tykännyt urheilusta.
Ai niin, Hannah. Mutta minä en nyt osaa jotenkin keskittyä häneen ja Thomasiin, ehkä sen takia, että ei hänkään taida osata. Se on vähän kuin yrittäisi estää maapalloa pyörimästä. Itse asiassa minua alkaa huimata jo nyt, mutta ehkä se johtuu osittain siitäkin, ettei täällä ole taidettu tuulettaa pitkään aikaan.
Kävelen ikkunalle ja avaan sen ja melkein tunnen miten kylmä havainto kulkee luihini ja ytimiini asti (tai todennäköisesti se on pelkkä Skotlannin kevättuuli, mutta ehkä osa siitä on tosiaan psykologista). Kaikki ovat jotenkin häipyneet jonnekin. Anne on Peterin perässä ja Megan on lähtenyt selvittämään, onko Owen päässyt yli siitä sorkkamädästä, ja Hannah juoksee. Ja minä istun yksikseni makuusalissa vaikkei minun edes tee oikeastaan mieli olla yksin. Niin että asiat ovat taas näköjään tosi hyvin.
*
Okei, minua ei ikinä pitäisi päästää yksikseni liikkumaan. Ei oikeastaan yhtään minnekään. Makuusalissa istuminen olisi voinut tehdä ihan hyvää minulle. Olisin voinut vaikka tehdä läksyt. S.U.P.E.R.-kokeisiin on alle puoli vuotta ja minusta tuntuu, että olen viime aikoina unohtanut enemmän läksyjä kuin ikinä. Eilen illalla luin kirjaa siitä, miten velhot ovat suhtautuneet alaikäisten taikuuteen eri aikakausina, eikä minua edes kiinnostanut! Siitä voi jo päätellä, miten tolaltani minä olen.
Ensinnäkin minun ei olisi ylipäänsä pitänyt lähteä kävelemään yhtään mihinkään. Oleskeluhuonekin oli virhe, koska Sirius ja Remus pelasivat siellä shakkia, joka ei kyllä yhtään näyttänyt shakilta, mutta minä en nyt millään jaksaisi keksiä sille mitään muutakaan nimeä. Ja kun minä näin Siriuksen ja Remuksen kahdestaan, minä ensinnäkin muistin, että Peter ei ole heidän kanssaan, koska Anne on raahannut hänet johonkin rauhallisempaan paikkaan, vaikka he eivät edes seurustele Merlin sentään! Sitten tajusin, ettei James ole myöskään heidän kanssaan, ja että minusta olisi itse asiassa ollut mukava olla nyt Jamesin seurassa, varsinkin kun viime aikoina ei ole sattunut mitään erityisen dramaattista eikä hän oikeastaan ole edes osoittanut olevansa ihastunut minuun, paitsi vilkuilemalla minua joskus aika paljon. Ja lopuksi tajusin, että Sirius ja Remus näyttivät täysin tyytyväiseltä toistensa seuraan (no siis, kuka nyt ei olisi tyytyväinen Remuksen seuraan, mutta Remuksella itsellään on kyllä ilmeisesti melko huono maku) enkä siis edes viitsinyt lyöttäytyä heidän seuraansa ja yrittää näyttää sosiaaliselta.
Ja tässä on nyt sitten se ongelma, että eihän minulla edes oikein ole sen enempää kavereita. Juttelen kyllä parin tytön kanssa silloin, kun näen heitä, mutta pääasiassa minä kyllä olen Meganin, Annen ja Hannahin kanssa. Ja nyt Meganilla ja Annella on molemmilla parempaa tekemistä ja Hannah haluaa mieluummin juosta kuin olla minun seurassani, joten ei mikään ihme jos minulla oli vähän yksinäinen olo, ja jotenkin sitten päädyin kävelemään kirjastoa kohti.
Sekään ei oikein mennyt ihan hyvin, koska vähän ennen kirjastoa pysähdyin sitomaan kengännauhani ja sitten saman tien kuulin puhetta edeltäni käytävältä ja koska äänet kuulostivat tutuilta, lähdin kävelemään sinne päin sen sijaan, että olisin mennyt kirjastoon niin kuin minun tietysti olisi pitänyt, koska nyt minulla on vaan entistä kurjempi olo.
Vaikka ei tietenkään pitäisi. Hannah on varmaan aika tyytyväinen. Tai siis, jos hän on niin tosissaan Thomasin suhteen, että melkein sanoo sen ääneen, hän on kyllä varmaan aika tosissaan. Ja hän myös näytti siltä. Minä en tietenkään halunnut salakuunnella, mutta ihan vaistomaisesti pysähdyin paikalleni, kun näin heidät, ja kun he eivät viiteen sekuntiin olleet huomanneet minua, en oikein enää tiennyt, miten voisin kiinnittää heidän huomionsa ilman että näyttäisin ääliöltä. Joten sitten minä vaan pujahdin takaisin kulman taakse.
Hannah oli aluksi tietysti tosi vihaisen näköinen. Hän oli pysähtynyt ikkunalaudan kohdalle ja jotenkin puolittain nojasi siihen niin, että jopa hänen takapuolensa näytti aika pyöreältä. Thomas kyllä tuijotti häntä lähinnä kasvoihin aina silloin, kun ei tuijottanut ikkunasta ulos ja yrittänyt samalla tunkea käsiään taskuihin kuin olisi uskonut, että ne katoaisivat sinne, jos vain yrittäisi tarpeeksi. Luojan kiitos ne eivät kadonneet koska kyllähän niille tuli käyttöä vähän myöhemmin.
Niin että joka tapauksessa kun minä tulin, Hannah oli parhaillaan äyskimässä Thomasille siitä, ettei tämä ollut jutellut hänen kanssaan viime aikoina. Sitten Thomas sanoi jotain siitä, että Hannah oli suututtanut Roryn ja Roryn kanssa olisi ollut mahdoton olla, jos hän olisi yrittänyt olla myös Hannahin kanssa. Thomas ei kuulostanut läheskään yhtä vihaiselta kuin Hannah mutta paljon hämmentyneemmältä, vähän niin kuin sukka jota kaksi koiraa kiskoo eri suuntaan.
Hannah näytti vähän siltä, ettei oikein osannut vastata siihen mitään. Ei siis siihen sukkajuttuun, vaan siihen toiseen. Ja sitten Thomas näytti entistä hämmentyneemmältä ja turhautuneemmalta ja tunki käsiään entistä syvemmälle taskuihin, ja sitten Hannah kääntyi vähän poispäin hänestä ja tuijotti ulos ikkunasta ja tunnelma oli vähän kuin sukellusveneessä joka uppoaa kohta, tai siis uppoaa ei-tarkoituksellisesti. Ehkä minun pitäisi keksiä parempia kielikuvia. Joka tapauksessa minuakin ahdistaa, ja sitten Thomas vaan kaivoi kätensä taskuistaan ja otti kiinni Hannahin kasvoista ja suuteli häntä aika kömpelön näköisesti, ja minä räpäytin pari kertaa silmiäni ja siinä vaiheessa Hannah oli jo tallannut häntä varpaalle ja sanoi jotenkin käheällä äänellä, että voi luoja hänhän seurustelee.
Niin että ei tarvitse yhtään ihmetellä, jos minä kuulostan sekavalta. Minun ei vaan yksinkertaisesti pitäisi olla todistamassa tuollaista varsinkin, kun minun ainoa oma lähikontaktini pojan kanssa on James Potterin suuteleminen humalassa, ja siis nyt ei lasketa sitä lähikontaktia johon pääsin Justinin kanssa, kun olin teknisesti Ruth.
”Mitä hittoa sinä meinaat?” Hannah jatkoi.
”Mitä hittoa sinä meinaat?” Thomas ärähti takaisin ja kuulosti nyt huomattavasti äänekkäämmältä kuin Hannah. ”Me emme ikinä saaneet mitään aikaiseksi ennen. Okei, se oli myös minun syyni, mutta et sinäkään osannut päättää. Ja nyt sinä tuijotat minua ja riitelet Roryn kanssa. Niin että jos sinä sitten nyt haluat seurustella minun kanssani, kun minä olen lopultakin löytänyt jonkun toisen ihmisen, niin sinulla on kyllä aika helvetin huono ajoitus.”
”En minä tiedä”, Hannah sanoo.
Thomas näyttää yllättävän pettyneeltä ottaen huomioon, että hän kuitenkin seurustelee. ”No, se on kai sitten siinä.”
Minä ehdin jo joutua pieneen paniikkiin, koska hyvänen aika Thomashan käveli suoraan kohti sitä nurkkaa, jossa minä seisoin, enkä minä todellakaan halunnut jäädä kiinni salakuuntelemisesta, mutta hän ei onneksi ehtinyt ottaa kuin pari askelta, kun Hannah kutakuinkin loikkasi hänen luokseen.
Se oli oikeastaan aika romanttisen näköistä, vähän kuin niissä elokuvissa, joita minä ja Petunia katsoimme joskus kesäisin ennen kuin aloimme riidellä. Paitsi että Hannah kyllä laskeutui suoraan Thomasin jalalle, ilmeisesti sille jota oli juuri hetki sitten potkaissut, ja Thomas uikahti aika epämiehekkäästi, mutta sitten Hannah kietoi kätensä hänen niskaansa ja suuteli häntä ja se oli kyllä oikeasti aika elokuvamaista. Hannahin selkä jopa vähän taipui, vaikka hän ei melkein koskaan venyttele. Ja Thomas kietoi kätensä ensin Hannahin niskaan ja sitten vyötärölle (varmaan sitä taivuttamista varten) ja astui pari askelta eteenpäin niin että Hannah nojasi lopulta seinään, ja minä päätin että ehkä nyt on oikein hyvä aika lähteä.
Paitsi että en ehtinyt kuulomatkan ulkopuolelle, kun Hannah puuskahti (aika hengästyneellä äänellä): ”Hitto, minä en sitten ole sinun syrjähyppysi.”
”Etkä sinä saa muuttaa mieltäsi ihan heti”, Thomas sanoi, ”kun minä kerran jätän Roryn sinun takiasi.”
”Voi luoja, minä en koskaan kuvitellut että vetäisin välistä jonkun varatun miehen – ”
”Minä kuvittelin että pääsin jo sinusta yli”, Thomas tokaisi, ”tai että sinä olet joka tapauksessa niin ailahteleva ettei sinun kanssasi kuitenkaan pääsisi ikinä mihinkään.”
”Minä olen ääliö”, Hannah sanoi.
Sitten he äänistä päätellen suutelivat lisää, ja siinä vaiheessa minä lähdin ihan oikeasti.
Ja nyt minä siis istun taas makuusalissani, Annen sängyllä itse asiassa, ja pelkään pahoin ettei syynä ole se, että Annen peitolla olevat keksinmurut olisivat niin miellyttäviä, vaan lähinnä se, että yritän muistuttaa itseäni, että minulla on ystäviä joiden sängyillä voin istua. Voi Merlin, että minä olen säälittävä. Enkä edes oikein tiedä, missä vaiheessa näin kävi, mutta siis MITEN IHMEESSÄ kaikki heistä voivat yhtäkkiä seurustella? Tai siis, Hannah ei kyllä varmaan periaatteessa vielä seurustele, mutta jos Thomas kerran aikoo jättää Roryn hänen takiaan, niin kyllähän se siihen johtaa. Ja Anne ei periaatteessa seurustele, mutta hänellä on joku jonka kasvoille leviää aina lähes typerä hymy, kun tämä näkee hänet. Ja Meganilla on Owen ja lammassyyhy tai sorkkahätä tai mikä se nyt ikinä olikaan. Ja minä istun Annen sängyllä ja syön viimeistä puolikasta Hannahin suklaalevystä.
Edes Sirius ja Remus eivät reagoineet siihen, että minä kävelin oleskeluhuoneeseen. Yleensä se on aina positiivinen juttu, mutta nyt sekin tuntui surkealta. Näin alas minä olen vajonnut! Sirius vaan istui sohvalla ja tuijotti Remuksen niskaa, kai hän oli hukannut jonkun pelinappulan sinne, ja Remus luki kirjaa, eikä kumpikaan moikannut minua. Ja Jamesia ei näkynyt missään, ja sitä paitsi hän on viime aikoina ollut niin rauhallinen ja täysijärkinen minun suhteeni, että minusta alkaa vähän tuntua, että ehkä hän on vaan yksinkertaisesti kyllästynyt minuun ja etsinyt jonkun toisen.
Eikä sekään suoraan sanottuna tunnu hyvältä. Tai siis, sitähän minä olen odottanut viimeiset viisi vuotta tai ehkä ylikin, mutta nyt se tuntuu yllättävän kurjalta. Ainakin minä aina kelpasin jollekin. Nyt istun väärällä sängyllä ja melkein toivoin, että täällä jossain olisi puhelin, jotta voisin soittaa Petunialle ja riidellä hänen kanssaan.
Ja mitä minä ihan totta olen tehnyt nämä viimeiset vuodet, niin kuin tyyliin kolmanneksen elämästäni? Paitsi kaivannut Justinia ja kiusaantunut Jamesista? Ja miten hitossa minulla voi olla niin huono tuuri? Ehkä joku nappi aivoissani meni vinoon ja oikeasti minun olisikin pitänyt inhota Justinia ja tykätä Jamesia ja kaikki olisi hyvin, paitsi että minulla ehkä olisi jo lapsia tai jotain, ja se kuulostaa aika pelottavalta. Lampaissakin on tarpeeksi vaivaa, kyllä minä sen verran olen kuunnellut Megania.
Voi hemmetti, minä olen melkein kateellinen Meganille niistä lampaista. Siis onhan sekin tavallaan romanttista, he voivat vielä kahdeksankymppisinä tuijottaa ikkunasta lampaita ja säikähtää kun yksi puuttuu ja soittaa jollekin lukemattomista lapsenlapsenlapsistaan ja käskeä sitä tenavaa hakea sen lampaan takaisin jostain piikkipuskasta, johon se ääliö on ehtinyt sotkeutua.
Ja minulla on varmaan sata kissaa tai jotain sellaista.
Nyt portaista kuuluu askelia. Ne ovat aika epäsäännöllisiä ja nopeita, joten se on luultavasti Anne. Luojan kiitos, kohta minä varmaan hukkuisin tähän itsesääliin tai ainakin söisin kaiken suklaan, eikä minulla ihan totta ole varaa sellaiseen.
*
Minä en ihan totta tajua mikä tätä päivää vaivaa. Se alkoi ihan hyvin: minä heräsin viisitoista minuuttia aiemmin kuin olisi tarvinnut, kävin suihkussa, herätin Annen vetämällä peiton hänen päältään, olin onnellinen siitä että meillä on koulussa kaavut eikä tarvitse aamuisin kauheasti miettiä, mitä laittaa päälle, ja niin edelleen. Ja aamupalakin meni ihan hyvin, enkä edes räjäyttänyt noidankattilaa liemissä, vaikka en minä kyllä tee sitä muutenkaan koskaan, vaikka olisi kuinka huono päivä. Ihan niin pitkälle minä en vaan mene.
Mutta sitten kaikki alkoi jotenkin mennä vähän kummallisesti, ja tämä muuttuu vaan koko ajan ahdistavampaa suuntaan. Siis minkä takia minä en pysynyt makuusalissa katsomassa Annen onnellisuutta? Miksi minun piti lähteä oleskeluhuoneeseen toivomaan, että James olisi siellä, tai että Sirius ja Remus edes huomaisivat minut? Ja miksi ihmeessä Jamesin piti olla siellä, ja miksi hitossa hän tekee LÄKSYJÄ?
Okei, totta kai minä olen ylpeä hänestä. Siis hän tekee läksyjä. Mutta minkä ihmeen takia hänen pitää aloittaa niiden tekeminen juuri silloin, kun minä haluaisin olla hänen seurassaan?
No niin, nyt minä siis istun hänen vieressään ja yritän hymyillä ja näyttää siltä, että minusta on tosi kivaa istua yksikseni oleskeluhuoneessa, joka on täynnä kolmasluokkalaisia, jotka puhuvat jotain Siriuksen vatsalihaksista, eikä Sirius edes tajua sitä, vaan selittää Remukselle jotain kirjasta, jota hän ei varmaan edes ole nähnyt. Ja James kyllä vastailee minulle, jos sanon hänelle jotain, ja hän antoi minun auttaa yhden loitsujen jutun kanssa, mutta sen jälkeen hän alkoi taas näyttää niin keskittyneeltä, että minun on tosi vaikea saada häntä unohtamaan läksynsä. Voi luoja, miten ihmeessä minä jouduin tähän?
”James”, minä sanon lopulta, kun yksi kolmasluokkalainen tyttö on kehunut Siriuksen persettä, siis PERSETTÄ, ja Sirius ei ole hätkähtänytkään. ”James, pitäisikö meidän mennä partioimaan?”
”Tänään on Katien ja Mattin vuoro”, James sanoo kuulostaen aika hajamieliseltä.
”Tiedän”, minä sanon tosi nopeasti, ”mutta ehkä he kaipaavat apua.”
Hetken minä kuvittelen, että James suostuu. Hän pistää kirjansa syrjään ja tuijottaa minua ja sitten tajuan, että se tuijotus ei kyllä ole ”totta kai, Lily, lähdetään ihmeessä” vaan paremminkin ”mikä sinua vaivaa, Lily”.
”Sinä olet vähän kummallinen”, James sanoo. Minun poskiani alkaa kuumottaa ja vilkaisen ympärilleni, mutta Sirius ja Remus eivät kyllä tajua mitään (se kirja on varmaan tosi mielenkiintoinen) ja kolmasluokkalaiset tuijottavat nyt kaikki Siriuksen takapuolta hyvin arvioiva ilme silmissään, ja, hmm, elehtien käsillään hyvin informatiivisesti, eli tuskin hekään kuulivat yhtään mitään.
”Ei siis millään pahalla”, James sanoo nopeasti. ”Vaivaako sinua jotain? Sinä et yleensä ole kovin innokas partioimaan.”
Minä tuijotan häntä.
”Ei millään pahalla”, James sanoo taas ja alkaa näyttää vähän hermostuneelta. ”Tai siis ei sillä että siinä olisi mitään vikaa. Eihän partiointi nyt varsinaisesti ole kovin hauskaa. Mutta yleensä sinä et tarjoudu vapaaehtoisesti lähtemään sinne.”
”Minä”, minä aloitan ja yritän kauheasti miettiä, mitä ihmettä voisin sanoa, ja sitten se vain lipsahtaa minun suustani, ”minä voisin kaivata seuraa.”
Ja eihän se oikeasti edes ole niin järkyttävää. Jamesin ei tarvitse näyttää noin yllättyneeltä ja hämmentyneeltä, mutta hän nyt joka tapauksessa näyttää, joten minä ajattelen, että kai minun pitää vähän selittää.
”Tai siis”, minä sanon nopeasti, ”Anne on luuhannut tuntikaupalla Peterin kanssa ja nyt hän ei puhu mistään muusta ja hymyilee koko ajan, ja Hannah on jossain Thomasin kanssa ja Megan on Owenin kanssa eikä minulla ole yhtään ketään jäljellä ja – ”
Mutta sitten minä pistän suuni kiinni. Jamesin otsa on rypyssä ja hän näyttää melkein vihaiselta, enkä minä vaan yksinkertaisesti voi tajuta miksi.
”Lily”, hän sanoo aika painokkaasti mutta onneksi sentään hiljaa. En nyt jotenkin viitsi tarkastaa, mitä kolmasluokkalaiset tekevät, mutta luultavasti he eivät ole vielä päässeet yli Siriuksen takapuolesta, joten ei kukaan varmaan kuuntele, ja sitten James jatkaa ja minä unohdan kolmasluokkalaiset totaalisesti, koska tämä on aika kiusallista.
”Lily”, hän tokaisee uudestaan ja kuulostaa aika turhautuneelta ja ehkä vähän tuskaiseltakin, sellaiselta kuin koira roikkuisi hänen jalassaan, ”minä en ole mikään korvike. Kaikkien näiden kuukausien jälkeen sinä yhtäkkiä päätät haluta olla minun seurassani juuri siinä vaiheessa, kun kaikki sinun kaverisi yhtäkkiä seurustelevat ja sinä haluat näyttää, että sinullakin on joku, mutta – voi luoja, minä en edes usko tätä! Ei se mene niin! En minä ole mikään edustuspoikaystävä, jonka sinä saat heti kun vain haluat ja voit unohtaa parissa minuutissa!”
”James”, Remus sanoo hiljaa.
James sulkee suunsa. Remus tuijottaa meitä, tai lähinnä Jamesia, aika huolestuneen näköisenä. Siriuksen otsa on rypyssä ja hän näyttää tosi hämmentyneeltä. Kolmasluokkalaiset näyttävät iloisilta, koska heillä on nyt esteetön näköyhteys Siriuksen takapuoleen.
”En minä tarkoittanut”, minä tokaisen, mutta ääneni ei oikein tule ulos kunnolla ja sitä paitsi minusta tuntuu, että kohta minua varmaan alkaa itkettää. Voi luoja, minun on pakko päästä pois täältä!
Työnnän tuolin kauemmas ja nousen seisomaan. James avaa suunsa, mutta minä en oikein voi edes katsoa häntä nyt, ja hän ei sano mitään, kun yritän selvitä portaikon luokse mahdollisimman arvokkaasti ja nopeasti. Remus kyllä nousee seisomaan, kun kompastun yhteen tuoliin, mutta sitten olen jo portaikossa turvassa.
”Sarvihaara”, Sirius tokaisee yllättävän myötätuntoisella äänellä.
”Hitto”, James sanoo, ja sitten olen jo niin pitkällä portaissa, etten enää kuule.
Anne makaa selällään sängyllä ja sanoo jotain maauimalasta Sheffieldin lähellä. Kyllä hän kohta tajuaa, ette minä varsinaisesti reagoinut siihen mitenkään, mutta sitten olenkin jo vessassa ja ovi on lukossa ja peilistä minua katsoo tyttö, joka näyttää tosi säälittävältä, eikä minua edes lohduta se, että tässä valaistuksessa silmäni näyttävät itse asiassa aika kivoilta. Tai näyttävät ainakin siihen saakka, että alan oikeasti itkeä, ja avaan hanan ettei Anne kuule. Hän voi sen sijaan vaikka kuvitella, että nyt yritän ihan totta hukuttautua lavuaariin.
