Kiitos kaikille ihanille kommentoijille
Tänään on ollut uskomattoman hermojaraastava päivä, mutta onneksi kuitenkin seurasi lopulta jotain hyvääkin ja teidän kommenttinnekin piristivät minua! Kiitos kiitos. Tässä nyt siis seitsemäs luku, johon meinasin ennenaikaisesti kiiruhtaa:
7. luku
TaikativoliTylyaho-viikonloppuna ennätysmäärä oppilaita tungeksi ulko-ovilla, sillä kaikki tahtoivat päästä tivoliin. Ne, joilla oli Tylyahoon pääsemiseen tarvittava lupalappu, olivat kerskailleet niillä kavereilleen, ja ne, joilla ei ollut, olivat kirjoittaneet pitkiä anomuskirjeitä vanhemmilleen tai muille huoltajilleen.
Tivolille oli raivattu suuri tila melko lähelle Rääkyvää röttelöä. Puita oli siirretty taikakeinoin syrjemmälle ja maata tasoitettu. Tivolin portilla oli pitkä jono ihmisiä, jotka jonottivat maksamaan sisäänpääsymaksua. Jonon hännillä seisoivat Lily, Jane, Rose ja Emily.
“Liikkuuko tämä jono ollenkaan?” Rose valitti. Kukaan ei vastannut, sillä he tähyilivät tivoliin päin. Porttien sisäpuolelta kuului hilpeää musiikkia ja korkealle taivaalle kohosi maailmanpyörä, joka oli kymmeniä kertoja korkeampi kuin jästien rakennelmat.
Viimein ystävykset pääsivät porttien sisäpuolelle.
“Onko kukaan teistä aiemmin käynyt velhojen ja noitien tivolissa?” Lily kysyi katsellen kiinnostuneena ympärilleen.
“Ei”, oli jokaisen vastaus.
“Nämä taitavat olla aika harvinaisia”, Emily sanoi. Tivolin mainoksessa oli kerrottu, että paikan omistava mies oli jästi, mutta naimisissa noidan kanssa ja siten tutustunut taikamaailmaan ja perustanut tivolinsa.
“Tervetuloa, arvon neidot”, sanoi klovniksi pukeutunut mies pysäyttäen tytöt ja kumartaen niin syvään, että hänen hattunsa viisti maata. Miehen maalattu suu ulottui korviin saakka.
“Ilo tavata, suuri ilo”, hän sanoi tarttuen Rosen käteen oikealla kädellään. Klovni kumartui lähemmäs kuin suudellakseen Rosen kämmenselkää, mutta suutelikin omaa peukaloaan. Rose riuhtaisi kätensä irti ja hoputti ystävänsä matkaan.
“Olipa vitsikästä”, hän mutisi inhon ilme kasvoillaan.
He kävelivät erilaisten kojujen ohi, joissa saattoi pelata erilaisia pelejä, kuten Nujerra hevoskotkat, Loihdi lampaat ja Äitini on noita-akka. Sekä Jane että Emily osallistuivat jälkimmäiseen, mutta eivät kumpikaan voittaneet palkintoa. Tivolissa oli myös ennustajan teltta, mutta sen tytöt kiersivät kaukaa.
Ilta alkoi jo pikkuhiljaa hämärtyä heidän kierrettyään lähes koko tivolin. Lily oli juuri saanut syötyä hattaransa (joka näytti vaaleanpunaisena roihuavalta tulelta, muttei polttanut ja maistui sokeriselta) ja heitti tikkua roskikseen, kun Jane sanoi:
“Hei, katsokaa.” ja osoitti vähän matkan päässä kohoavaa rakennusta. Se muistutti ulkonäöltään jonkin verran Rääkyvää röttelöä, mutta sen ovea ei ollut naulattu umpeen ja sen katon reunasta roikkui suuri kyltti: Kauhujen talo. Tytöt astelivat lähemmäs ja oven vieressä seisova lierihattuinen mies sanoi:
“Astukaa sisään Kauhujen taloon…
jos uskallatte!”
“Kautta Merlinin korvakarvojen!” Rose huudahti närkästyneenä. “Mekö ei muka uskallettaisi?” Ja hän marssi ensimmäisenä ovesta sisään ystäviensä seuratessa. Miehen ohi kävellessään Lily pani merkille, että talon ulkoseinässä oli lappu, jossa luki K15.
Talossa oli todella hämärää ja lattialaudat narisivat tyttöjen jalkojen alla. Jostain kuului samanlainen ääni kuin nariseva ovi olisi sulkeutunut.
“No, kierretäänkö täällä alakerrassa, vai kiivetäänkö yläkertaan?” Emily kysyi vilkuillen ympärilleen. Silmät alkoivat vähitellen tottua hämärään.
“Mieluiten pysytään alakerrassa”, Lily vastasi ja niin he kulkivat ohi massiivisten portaiden ja niiden vieressä seisovan haarniskan. Lily puoliksi odotti haarniskan heräävän yllättäen eloon, mutta niin ei käynyt.
Seuraava huone oli pilkkopimeä ja sieltä johti kaksi ovea toisiin huoneisiin. Sitä tytöt eivät kuitenkaan pystyneet erottamaan. He kulkivat hitaasti käsikopelolla eteenpäin.
Lily oli pienenä pelännyt pimeää, mutta päässyt yli pelostaan. Nyt se kuitenkin nosti päätään Lilyn sisällä ja häntä alkoi ahdistaa ympäröivä pimeys.
“Valois”, Lily ei voinut olla kuiskaamatta. Hänen taikasauvaansa ei kuitenkaan syttynyt tuttua valoa. Hän yritti uudelleen, mutta mitään ei edelleenkään tapahtunut. Tuntui kuin talo olisi estänyt taikaa toimimasta.
“Missä te olette?” hän kysyi korottaen hieman ääntään.
“Täällä”, kuului Janen ääni hänen edestään. “Tartu käteeni.”
Lily haparoi ilmaa ja löysi lopulta parhaan ystävänsä käden, johon tarttui kiitollisena. “Entä muut? Missä Rose ja Emily ovat?”
“En tiedä”, Jane vastasi. “Rose! Emily!” Ääntäkään ei kuulunut, ainoastaan tuulen huminaa ulkona. “He ilmeisesti menivät johonkin toiseen suuntaan. Jatketaan silti eteenpäin.”
Seuraava huone oli valoisampi. He näkivät selvästi pölyisyyden, avoimen oven huoneen toisessa päässä ja valtavan kaapin yhdellä seinustalla.
“Katsotaanko, mitä tuolla on?” Jane kysyi osoittaen kaappia.
“Ei, ties vaikka siellä olisi luuranko. Mennään.” Lily käveli kohti ovea, mutta Jane oli pysähtynyt. Samassa tämä kirkaisi ja Lily käänsi päätään niin nopeasti, että niska naksahti. Kaapin ovi oli lävähtänyt auki ja raivoisan näköinen ihmissusi loikkasi kohti Janea. Hän kirkaisi uudelleen ja nosti kätensä suojelemaan kasvojaan. Hänen taikasauvansa oli pudonnut kalahtaen lattialle. Hetkeäkään epäröimättä Lily ryntäsi Janen luokse ja töytäisi tämän syrjään. Sekunnin murto-osan hän yritti miettiä loitsua, jolla karkottaa ihmissusi, kunnes huomasi sen alkavan muuttaa muotoaan. Silloin hän tajusi sen olevan mörkö. Janen mörkö oli muuttunut ihmissudeksi.
“Naurretavus!” hän huudahti ja heilautti saman tien uudelleen sauvaansa, jolloin mörkö paiskautui takaisin kaappiin ja ovi sulkeutui sen perässä.
“Oletko kunnossa?” Lily kysyi huolestuneena Janelta, joka kompuroi maassa tavoitellen sauvaansa.
“Olen”, Jane vastasi taistellen pitääkseen äänensä vakaana. “Minä vain menin paniikkiin… Kun näin se-sen…”
“Se on täysin ymmärrettävää”, Lily sanoi lempeästi ja rutisti ystävänsä nopeaan halaukseen. “Minäkin olin vähällä panikoida.”
“Lähdetään. Haluan pian pois täältä”, Jane mumisi hetken kuluttua ja he lähtivät kävelemään ripeästi eteenpäin.
Hetken käveltyään Lily oli erottavinaan puhetta.
“Kuulitko jotain, Jane?” hän kysyi ja katsahti viereensä, jossa oli luullut Janen kävelevän. Tyttöä ei kuitenkaan näkynyt missään. Ja käytävälle, josta Lily oli juuri tullut, oli kohonnut seinä, josta isoksi suurennettu silmän kuva katseli häntä räpyttäen harvakseltaan luomeaan. Lily ryntäsi seinän luokse ja huusi:
“Jane! Jane, kuuletko?” Vastausta ei kuulunut ja Lily alkoi hakata seinää. Se kuulosti kiinteältä. Hitaasti Lily kääntyi ympäri. Hän ei ominut yrittää räjäyttää seinää, sillä Jane saattoi seistä aivan sen takana. Mutta hän todella,
todella halusi ulos tästä talosta. Kymmenet erikokoiset ja näköiset silmät tuijottivat häntä seiniltä. Lily teki nopean päätöksen ja lähti juoksemaan ainoaan suuntaan, johon pääsi. Käytävä kääntyili sokkeloisena ja vähän matkan päässä silmät vaihtuivat ihmisten suiksi. Ne toistelivat eri lauseita ja puhuivat toistensa päälle.
Samassa käytävä päättyi umpikujaan. Lily katseli kauhuissaan ympärilleen. Häntä vastapäätä oli huulet, jotka olivat kooltaan suunnilleen yhtä leveät kuin Lily oli pitkä.
“Arvaa kuka!”“Tule lähemmäs, lähemmäs. Tule lähemmäs.”“Tiedän kuka olet.” Äänet kuiskailivat Lilyn ympärillä ja häntä puistatti.
“Vaimennous!” hän kiljahti ja osoitteli puhuvia kuvia. “Vaimennous tyystilus!” Kuiskaukset eivät lakanneet.
“Olkaa hiljaa!
Olkaa hiljaa!” Lilyn mieleen välkähti muisto elokuvasta, jossa oli ollut samantapainen paikka. Ja kohtaus oli päättynyt murhaan. Epätoivoisena Lily etsi tietä ulos, mutta sellaista ei ollut. Hänestä alkoi tuntua, että seinät liikkuivat koko ajan lähemmäs.
Voihkaisten Lily vajosi seinää myöten liukuen lattialle istumaan ja veti jalkansa koukkuun lähelle itseään. Hän painoi päänsä polviaan vasten ja peitti korvansa käsillään, jottei olisi kuullut ääniä. Mutta se ei auttanut.
Yhtäkkiä ilmestyneen seinän toisella puolella Jane reagoi samoin kuin Lily: hakkasi seinää ja huusi ystävänsä nimeä. Kun ei saanut vastausta, hän lähti pinkomaan tulosuuntaan saadakseen jostain apua.
Hänen ollessa taas sysipimeässä huoneessa, hän törmäsi päistikkaa johonkuhun ja kiljahti säikähdyksestä.
“Lily?” kuului ääni, jonka Jane tunnisti kuuluvan Jamesille.
“Minä olen kylläkin Jane”, hän sanoi miltei loukkaantuneena. “Luulisi sinun tunnistavan Lilyn äänen, kun kerran olet häneen niin pitkään ollut lääpälläsi.”
“Älä nyt, enhän minä ole kuullut hänen kiljuvan. Paitsi tietysti vihaisena”, James sanoi ja Janesta tuntui, että hän hymyili.
“Valois. Valois! Voi perhana”, kuului vähän matkan päästä Siriuksen manailu. “Taikasauvani temppuilee.”
“Rauhoitu”, Remus sanoi ja Janen sydän sykähti. “Täällä on luultavasti valaisu-loitsun estävä lumous.”
“Kuulkaa”, Jane sanoi hätäisesti. “Olin kävelemässä Lilyn kanssa, kun väliimme ilmestyi seinä. Lily jäi toiselle puolelle ja hän saattaa olla loukussa.”
“Näytä missä”, James sanoi oitis ja he lähtivät kävelemään ripeästi seuraten toistensa ääniä.
Valoisampaan päästyään he pistivät juoksuksi.
“Tässä se seinä oli”, Jane sanoi pian hieman hengästyneenä. Seinää ei kuitenkaan enää ollut.
“Ehkä olisi parasta, jos Jane ja Remus jäisivät tähän, ettemme vain jää kaikki tuonne loukkuun”, James sanoi yllättävän määräävästi.
“Ei käy”, Jane sanoi hieman töykeästi ja pyrähti juoksuun.
“Te ainakin jäätte tähän”, James sanoi Siriukselle ja Remukselle ja lähti Janen perään.
Nähdessään maahan käpertyneen ystävänsä, Jane nosti kätensä suunsa päälle. “Lily…”
Lily nosti päätään paljastaen kyyneleiset silmänsä.
“Oletko kunnossa?” James kysyi kiiruhtaen auttamaan tytön pystyyn.
“Olen, olen”, Lily vakuutti ja pyyhki pikaisesti silmiään. “Äänet vain olivat tehdä minut hulluksi. Onko seinä poissa?” Vastausta odottamatta hän lähti harppomaan poispäin kuiskailevista suista. James vilkaisi niitä ja mutisi:
“Hullu paikka”, ennen kuin seurasi Lilyä ja Janea.
Vasta ulkona Lily tunsi itsensä kunnolla huojentuneeksi ja kykeni hengittämään normaalisti. Ilta oli pimentynyt entisestään, mutta se oli ystävällistä pimeyttä, täysin erilaista kuin talon painostava hämäryys.
Rose ja Emily seisoskelivat lähellä Kauhujen taloa ja äkkäsivät ystävänsä.
“Tulittehan te viimein”, Rose sanoi hymyillen. “Me onneksi pääsimme pian jostain sivuovesta ulos, tuo paikka oli kamala.”
Lily ei halunnut kertoa kokemuksestaan, eivätkä toisetkaan sitä onneksi maininneet.
“Ehkä olisi jo aika palata Tylypahkaan”, Lily sanoi hieman vaisusti.
“Käytäisiin vielä maailmanpyörässä”, Emily sanoi anovasti ja toiset suostuivat.
“Me tulemme myös”, Sirius ilmoitti ja nappasi Rosen käden käsikoukkuunsa. Peterkin liittyi heidän seuraansa. Lily arveli, ettei tämä ollut uskaltanut mennä kauhutaloon. Ennen lähtöään Lily teki vielä huomaamattoman liikkeen kohti takanaan seisovaa taloa, jolloin K15:stä tuli K18.
“Korkeintaan neljä samaan vaunuun”, sanoi nainen maailmanpyörän luona. James työnsi Lilyn hellästi edellään vaunuun ja Sirius ja Rose tulivat heidän seurakseen. Jane, Remus, Peter ja Emily menivät yhdessä seuraavaan. He kohosivat korkeuksiin, yhä ylemmäs ja ylemmäs. Lily katsoi ihastuneena maisemia. Hän näki koko Tylyahon ja oli jopa erottavinaan Tylypahkan valot kauempana.
“Vau, ilotulitusta!” Lily kuuli Janen henkäisevän ja katseli ympärilleen. Taivaalla tosiaan välkähteli ilotulitteita, jotka erottuivat hyvin tummalla tähtitaivaalla. Niistä ei kuulunut ääniä, vaan se liisivät siroina korkealle muodostaen kauniita kuvioita, kuten ruusuja, linnoja, hevoskotkia ja taikasauvoja, joista lensi erivärisiä kipunoita. Kaikilla oli huippuhauskaa, paitsi kenties Emilyllä, jota Peter yritti lähennellä, minkä korkeanpaikankammoltaan ja lievältä huonovointisuudeltaan kykeni.
// Poikkeuksellisen pitkä luku, sillä minulla oli paljon inspistä tähän lukuun ja suunnittelin sitä pitkään =D Toivottavasti pidätte. Seuraava luku on
Riitoja, sikoja ja kaksi vitsiä, jotka eivät naurattaneet.
