Nimi: Unelmien horisontti
Kirjoittaja: Belsissa
Beta: sera
Genre: Fluff
Paritukset: Sev/Lily
Ikäraja: S
A/N: Innostuin itse lukemaan, Sev/Lily parituksella varustettuja ficcejä ja päätin sitten itse kirjoittaa tällaisen.
Tämä on ensimmäisiä ficcejäni, joten tuotos voi olla sen mukainen
Toivon, että tämä nyt sitten viihdyttäisi kuitenkin edes jotakin. J.K. Rowling omistaa hahmot, paikat ym., joten en saa kirjoituksestani korvausta.
Katselin ihaillen edessä istuvaani tyttöä, kuvankaunista Lily Evansia. Ihmettelin taas, kenties tuhannen kerran, kuinka joku saattoi olla noin henkeäsalpaava, kuin enkeli.
Lilyn vieressä istuva tyttö, jonka nimeä en muistanut, hirnui naurusta jollekin James Potterin ääliömäiselle vitsille. Tarkoitus oli varmaankin ollut naurattaa ensiksi mainitsemaani tyttöä, mutta tämä vain pyöräytti silmiään ja totesi jotain siihen suuntaan, että pojalla oli huono huumorintaju.
Tästä Potter ei näyttänyt ollenkaan pitävän, sillä hänen omahyväinen ilmeensä pyyhkiytyi unholaan. James vilkaisi minua, kuin hänen oma ääliömäisyytensä olisi minun vikani. Kohotin kulmiani pojalle ja olin jälleen syventyvinäni Kuhnusarvion opetukseen.
En saanut koko lopputuntina rauhaa ajatuksiltani, tai oikeastaan tunteiltani, tunteiltani Lily Evansia kohtaan. Jokainen asento tuntui kamalan epämukavalta, enkä saanut millään kiinni opetuksesta. Kuinka tuo tyttö saikaan minut melkein hulluuden partaalle?
Pienen ikuisuuden jälkeen Kuhnusarvio vihdoinkin päästi meidät tunnilta toivottaen hyvät päivänjatkot.
Varovaisin askelin hivuttauduin Lilyn viereen kysyäkseni, mikä tunti hänellä seuraavaksi olisi. Voisimme ehkä hyvässä lykyssä kävellä tunneillemme yhtä matkaa.
”Lily?”
Se oli jälleen James Potter, joka kutsui Lilyä niin imelästi kuin suinkin osasi.
”Niin James?”
”Mietin vain, olisitko ehkä kävellyt minun kanssani seuraavalle tunnille…”
”Anteeksi, mutta en taida vaivautua”, tyttö totesi viileästi, jolloin en voinut olla virnistämättä itsekseni.
Valitettavasti Potter oli huomannut tämän.
”Mitä sinä virnuilet, Ruikuli?”
”Se ei varmaankaan ole sinun asiasi, Potter.”
Potterin paras ystävä, vai olisikohan parempi sana peräti koira, hymyili sillä tavalla ilkikurisesti, että tiesin minua jälleen nöyryytettävän. Kuhnusarviokin oli jo lähtenyt luokasta, joten mikään ei nyt estäisi poikia.
Myös moni muu oli päätellyt tämän saman, sillä meitä seurasi nyt ainakin viisitoista kiinnostunutta silmäparia.
”Pitäisiköhän sinua hieman opettaa?” Potter kysyi virnistellen typerästi.
”Anna hänen olla!” Lily kiljaisi.
”Tai mitä?” Sirius Musta naurahti.
”Te olette ihan käsittämättömiä! Onko teidän oma itsetuntonne niin pohjalla, että teidän pitää alentua tuollaiseen?”
”E-ei, Lily minä –,”James änkytti.
”No toisaalta, olisi minunkin, jos olisin sinä!” Lily huudahti rientäen pois noiden ylimielisten ääliöiden luota, tarttuen minua kädestä ja vetäisten pois luokasta.
”Olen niin pahoillani, Severus”, hän pahoitteli.
”No jaa, olisin enemmänkin pahoillani Jamesin puolesta, hän kun on tuollainen mäntti!” mutisin.
Lily purskahti äänekkääseen, heleään nauruun.
”Olet aivan oikeassa!”
Tunsin kasvoilleni nousevan punan ja käänsin kasvoni lattiaa kohden.
”Mikä tunti sinulla on seuraavaksi?” Lily kysyi.
”Muodonmuutoksia.”
”No, tiemme varmaankin sitten eroavat tässä, minulla on taikaeläinten hoitoa.”
”Mm..”
Lily pysähtyi ja käänsi katseensa suoraan minun silmiini.
Kurkkuani kuristi noiden läpitunkevien ja määrätietoisten vihreiden silmien katse, ne tuntuivat porautuvan suoraan sieluuni, johon kukaan muu ei koskaan ollut nähnyt.
”Loukkasiko James sinua pahasti?”
”Ei – hän on vain mäntti.”
”Hyvä, mutta minun on mentävä”, Lily totesi ja suuteli minua hellästi poskelle.
Tunsin jokaisen ruumiini solun reagoivan siihen kiivaammin kuin koskaan mihinkään. Minun täytyi suorastaan tarkistaa, etteivät vaatteeni olleet syttyneet tuleen.
Oliko äskeinen ollut totta, vai oliko hän todellakin antanut minulle poskisuudelman?
Koko matkan muodonmuutoksiin tuntui, kuin olisin leijunut pilvissä, irrallaan muusta maailmasta, taivaallisessa unelmassa.
En edes ehtinyt huomata unelmoinniltani, että olin saapunut luokkaan ja istunut paikalleni takariviin, suuren ikkunan viereen.
Jälleen kerran minulta meni ohi kaikki, mitä tunnilla opetettiin, sillä katselin vain ikkunasta Tylypahkan tiluksille. Maa hohti vihreyttään, näytti kuin se kaukana horisontissa yhtyisi pilvettömän taivaan kanssa. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, niin että hieman aaltoileva järvi kiilteli tuhansien timanttien tavoin.
Maailma ei varmaan koskaan ollut näyttänyt yhtä kauniilta.