A/N: Kiitos
AsHokA 
Tosi kiva kuulla, että tykkäsit.
Kass, kiitti kommentista
Mä muistankin sut tuolta ficin alkuvaiheesta, taisit olla ihan eka joka kommas sitä täällä
Ja tohon sun kysymykseen, uskoisin, että tähän on tulossa tämän jälkeen ehkä joku viitisen lukua vielä lisää. Että lähenee jo loppuaan, mutta kyllä mä tätä vielä jonkun verran kirjotan
Kiitos piristävästä kommentista
nuuhku Kiitos paljon
eFFy Tässä tulee nyt sitten seuraava luku
Olkaa kilttejä ja kommatkaa, jookos?
27. Painajaisia ja huispaustaMentyään viimein nukkumaan, Lily ei kuitenkaan saanut millään unta. Ja kun hän vihdoin nukahti, hän näki kamalaa painajaista, ja heräsi hiestä märkänä aamulla, aikaisemmin kuin kukaan. Sen jälkeen, hän ei edes yrittänyt enää nukahtaa. Jonkin aikaa hän lepäsi paikallaan pimeässä makuusalissa ja tuijotti ikkunasta tulevaa, heikkoa valoa. Hetken kuluttua hän nousi ylös, puki päälleen ja lähti oleskeluhuoneeseen.
Lily oli aina pitänyt oleskeluhuoneesta aikaisin aamulla, kun kukaan muu ei ollut vielä hereillä. Siellä oli kummallisen hiljainen ja rauhoittava tunnelma, kotitonttujen käytyä jo sammuttamassa takkatulen ja siivoamassa huoneen. Aikaisin aamulla kaikki vaikutti niin erilaiselta, jotenkin rauhallisemmalta.
Lily istuutui kaikkein lähimpänä takkaa olevaan upottavaan nojatuoliin ja nojasi leukaansa vasten polviaan. Tänään hän ei kuitenkaan tuntenut oloaan yhtään rauhallisemmaksi. Hänestä tuntui kuin missään ei olisi hyvä olla. Kun hän oli ihmisten keskellä, hän halusi vain olla yksin ja kun hän oli yksin, hän halusi vain muita ihmisiä lähelleen. Hän ei ollut tiennyt, että toista oli mahdollista ikävöidä näin paljon. Lily olisi vain halunnut korjata asiat takaisin ennalleen. Hän olisi halunnut Scorpiuksen ja hänen suhteen olevan yhtä mutkaton, kuin se oli ennen. Kun he olivat aivan varmoja, että perheellä tai suvulla ei ollut mitään merkitystä.
Lily tunsi kyyneleiden kihoavan silmiinsä ja valuvan hiljalleen poskilleen, kun hän mietti, ikävöisikö Scorpiuskin häntä. Ei ainakaan yhtä paljon, kuin Lily Scorpiusta. Ehkä Scorpius ei ikinä ollutkaan välittänyt hänestä niin paljon. Lily puristi silmänsä kiinni ja yritti olla ajattelematta koko asiaa. Oliko sillä enää edes mitään merkitystä?
”Hei Lily”, Lily kuuli Kaitlinin äänen portaiden alapäästä ja kuivasi äkkiä poskensa.
”Hei Kaitlin”, Lily sanoi, kun Kaitlin tuli lähemmäs ja istuutui Lilyn viereiseen nojatuoliin.
”Onko kaikki hyvin?” Kaitlin kysyi. ”Tai siis, tietenkään ei ole, mutta – ”
”Niin”, Lily sanoi. ”Minulla on ikävä häntä.”
Kaitlin huokaisi. ”Lily, minä tiedän. Mutta oletko ajatellut, että ehkä sinun on sittenkin parempi ilman häntä?”
Lily pudisti päätään. ”Miksi se sitten sattuu näin paljon?”
”Minä tiedän”, Kaitlin sanoi. ”Minusta tuntui samalta, silloin kuin Jamie jätti minut. Mutta ennemmin tai myöhemmin sinun on pakko päästää irti ja jatkaa eteenpäin.”
”Mutta nyt sinä ja Jamie olette taas yhdessä”, Lily sanoi. Hänestä tuntui, että hän ei ollut viimeaikoina ollut kovinkaan hyvä ystävä Kaitlinille. Hänellä oli ollut aivan liikaa omia ongelmia, että hän olisi ehtinyt keskittyä tarpeeksi Kaitlinin asioihin.
”No niin, mutta se on eri asia.”
”Oletko sinä onnellinen hänen kanssaan?” Lily kysyi.
Kaitlin näytti hätkähtävän yhtäkkistä kysymystä. ”Olen. Totta kai olen.”
Lily nyökkäsi, jonka jälkeen kumpikaan ei sanonut enää mitään.
”Lähdetäänkö aamupalalle?” Kaitlin sanoi viimein, hetken hiljaisuuden jälkeen. Lily nyökkäsi ja he lähtivät kohti suurta salia. Sali oli vielä melko tyhjä, heidän istuutuessaan rohkelikon pöytään, koska oli vielä aika aikainen aamu.
Lily huomasi pian, että hänellä ei edelleenkään ollut oikeastaan minkäänlaista ruokahalua. Hän vain tökki haarukalla paahtoleipäänsä, Kaitlin katsellessa vieressä huolestuneena. Lily yritti hymyillä tälle mahdollisimman pirteästi, mutta Kaitlinin katseesta päätellen, hän ei onnistunut vakuuttamaan tätä kovinkaan hyvin.
Jonkun ajan kuluttua saapui posti. Kaitlin nappasi Päivän Profeetan lehtopöllön koivesta ja aukaisi sen eteensä. Lily käänsi katseensa takaisin ruokaansa. Hän ei halunnut juuri nyt lukea enää yhtään enempää uutista kuolonsyöjistä tai mistään siihen liittyvästä. Mieluiten hän olisi halunnut vain unohtaa kaiken hetkeksi.
Vähän sen jälkeen kun Kaitlin oli saanut selattua Päivän Profeettansa loppuun, Jamie saapui heidän luokseen.
"Huomenta", Jamie sanoi hymyillen ja istuutui Kaitlinin viereen.
"Huomenta", Kaitlin ja Lily sanoivat samaan aikaan. Kaitlin huomattavasti pirteämmin, kuin Lily. Lily keskittyi taas tökkimään koskematonta ruokaansa, Kaitlinin hymyillessä Jamielle ja Jamien tarttuessa Kaitlinin kädestä kiinni pöydän alla. Totta kai hän oli onnellinen Kaitlinin puolesta. Hänestä oli mahtavaa, että Kaitlin ja Jamie olivat saaneet asiansa sovituksi, jos kerran Jamie teki Kaitlinin niin onnelliseksi. Oli kuitenkin vaikea katsella sivusta heitä noin onnellisina, kuin Lily itse oli niin onneton. Ja Lily ei ollut vielä aivan vakuuttunut, että Jamie oli hyväksi Kaitlinille. Tämä oli kuitenkin särkenyt Kaitlinin sydämen jo kerran, eikä Lily halunnut sen tapahtuvan uudestaan.
Lily käänsi katseensa poispäin, ja aivan kuin huomaamatta, se eksyi luihuisen pöytään. Lily hätkähti vaistomaisesti, huomattuaan Scorpiuksen. Scorpius jutteli ystävänsä kanssa hiljaa, eikä näyttänyt aluksi edes huomaavan Lilyn katsetta. Lily ei kuitenkaan jostain syystä saanut katsettaan irti Scorpiuksesta. Hetken kuluttua Scorpius nosti katseensa ylös pöydästä ja huomasi Lilyn. Heidän katseensa kohtasivat ehkä sekunniksi, ennen kuin kumpikin käänsi silmänsä toiseen suuntaan. Lily tunsi silmiensä kostuvan ja hän joutui keskittymään, ettei olisi purskahtanut itkuun keskellä suurta salia. Kaitlin kääntyi katsomaan Lilyä rypistäen otsaansa, ilmeisesti myös huomattuaan Scorpiuksen.
"Minä menen jo, nähdään muodonmuutosten luokassa", Lily mutisi ja pongahti pystyyn, ennen kuin Kaitlin sanoi mitään ja marssi ulos suuresta salista, vilkaistuaan vielä kerran pikaisesti Scorpiuksen suuntaan. Scorpius katsoi poispäin Lilystä.
Loppupäivänä Lily ei enää nähnyt Scorpiusta kertaakaan. Illallisella hän varoi tarkoituksella vilkaisemastakaan luihuisen pöytään, joten hän ei tiennyt, oliko Scorpius siellä vai ei. Osa hänestä olisi halunnut epätoivoisesti katsoa, nähdä Scorpiuksen, mutta toisaalta, hän ei olisi kestänyt nähdä tätä.
Seuraava päiväkin kului samalla tavalla kuin edellinen, ja kohta olikin jo perjantai ja enää yksi päivä ennen rohkelikon ja korpinkynnen ottelua. Lily yritti vain keskittää kaikki ajatuksensa kouluun ja läksyihin ja huispaukseen, ja päivällä hän pärjäsikin melko hyvin, mutta yöllä hän ei pystynyt millään nukkumaan. Hän näki sekaisia painajaisia, jossa esiintyivät joskus kuolonsyöjät ja joskus Scorpius ja tämän isä. Hän olisi mieluummin uneksinut kuolonsyöjistä vaikka koko ajan. Ne unet olivat pelottavia, mutta ainakaan hänen rintaansa ei herättyä puristanut niin, että hänestä tuntui, kuin hän ei pystyisi hengittämään. Sellaiselta kai tuntui, kun oli särkenyt sydämensä.
Herättyään joka yö ahdistavista painajaisista, Lily oli kutienkin aina aamulla väsynyt, eikä hänen ruokahalunsa ollut paljoa parantunut, mutta hän yritti parhaansa mukaan esittää pirteää, sillä hän ei halunnut huolestuttaa Kaitlinia turhaa.
Perjantai-illan huispausharjoituksissa Erica oli tavallistakin hermostuneempi. Hän jakeli kaikille itsestään selviäkin ohjeita, ja sai kaikki muutkin vähitellen hermostumaan hermoilullaan, niin että harjoitusten tunnelma oli melko kireä.
”Meidän on pakko voittaa tämä peli”, Erica voihkaisi pukuhuoneessa, harjoitusten jälkeen.
”Älä huoli, Erica. Me voitetaan se kyllä”, Albus sanoi luottavaisella äänensävyllä.
”Meidän on pakko”, Erica toisti.
”Kyllä me voitetaan”, Kaitlin sanoi taputtaen Ericaa olalle. ”Ne ovat vaan korpinkynnet. Me ollaan voitettu ne ennenkin, me voitetaan ne nytkin. Meillä on vahva joukkue.”
”Tiedän”, Erica sanoi ryhdistäytyen, ja näytti saavan kaiken tarmonsa takaisin. ”Okei joukkue, katsokaakin että nukutte kunnon yöunet tänä yönä, tavataan huomenna aamiaisella.”
Niinpä kaikki alkoivat tehdä pikkuhiljaa lähtöä takaisin linnaan. Rohkelikkotornista Lily ja Kaitlin tekivät vielä hetken aikaa läksyjä Albuksen ja Jamien kanssa ja lähtivät sitten kiltisti nukkumaan melko aikaisin Erican käskyjen mukaan.
Sammutettuaan valot, Lily yritti keskittyä kaikin voimin nukahtamaan. Mutta juuri silloin kuin sitä yritti eniten, uni ei tietenkään tullut. Lily kuunteli Kaitlinin tasaista hengitystä ja sulki silmänsä, yrittäen itsekin tasoittaa hengityksensä. Hänen olisi pakko olla levännyt edes yksi kunnon yö, että hän olisi valmis pelaamaan korpinkynttä vastaan.
Kesti kuitenkin vielä kauan, ennen kuin Lily viimein nukahti. Hän näki unta, että oli taas luutansa selässä. Hän lensi huispauskentän yllä, ja katsomo oli täynnä huutavia ja taputtavia katsojia. Lily katseli ympärilleen ja hetken kuluttua hän huomasikin siepin ja lähti lentämään sitä kohti. Hän näki korpinkynnen etsijän lentävän hänen rinnalleen, ja juuri vähän ennen kuin hän oli saavuttanut siepin, korpinkynnen etsijä otti huppunsa pois päästä ja Lily näki sen takaa paljastuneen kuolonsyöjänaamion ja tajusi, että kuolonsyöjä osoitti häntä suoraan kasvoihin taikasauvallaan. Hän tunsi putoavansa luutansa selästä ja hätkähti hereille, huomaten olevansa taas omassa sängyssään.
Lily yritti rauhoitella pamppailevaa sydäntään ja hieroi kasvojaan kämmenillään. Hän ei tajunnut, miksi hän yhtäkkiä näki noita unia. Hän oli nähnyt niitä Scorpiuksen ja hänen riidasta lähtien, joskus ne olivat selkeitä, mutta joskus ne olivat niin sekavia, että aamulla niistä oli jäljellä vain sekalaisia välähdyksiä.
Lily puristi päättäväisesti silmänsä kiinni. Nyt hän nukahtaisi. Hänen olisi pakko nukahtaa. Lily yritti rentouttaa mielensä, hengittää tasaisesti, mutta mikään ei auttanut. Yleensä hän ei saanut millään unta herättyään keskellä yötä, eikä tämä yö ollut mitenkään poikkeus. Hänestä tuntui, että heti kun hän sai taas nukahdettua, olikin jo aamu ja Kaitlin ravisteli hänet taas hereille.
”Nukuitko sinä jotenkin huonosti?” Kaitlin kysyi heidän kävellessään hetken kuluttua kohti suurta salia.
Lily kohautti olkiaan. ”Minä en vain jotenkin saanut unta. Varmaan jännitin vain sitä peliä.”
”Niin varmaan”, Kaitlin sanoi, huomauttamatta mitään siitä, että Lily oli pelannut jo kymmeniä pelejä huispausta, eikä hän ollut jännittänyt moniakaan niistä niin paljon, ettei olisi saanut unta. ”Erica ei kyllä ole tyytyväinen, jos hän näkee, kuinka väsyneeltä sinä näytät.”
”En minä näytä väsyneeltä”, Lily sanoi.
Kaitlin nyökkäsi. ”Kyllä näytät.”
”Ai jaa”, Lily sanoi, paransi ryhtiään ja asetteli naamalleen reippaamman ilmeen.
”Noin on parempi”, Kaitlin sanoi hymyillen pienesti, kun he astuivat sisään suuren salin ovista ja asettuivat istumaan muun huispausjoukkueen seuraan. Erica juoksenteli pelaajien luona tuputtamassa kaikille lisää ruokaa, varmistamassa että jokainen oli nukkunut kunnolla ja muisti kaikki pelistrategiat, niin kuin tavallisestikin ennen rohkelikon ottelua. Lily istui hiljaa omiin ajatuksiinsa vaipuneena, kun Kaitlin jutteli Albuksen ja rohkelikon toisen lyöjän, Mattin kanssa tulevasta ottelusta. Hetken kuluttua Erica pyyhälsi paikalle stressaantuneen näköisenä.
”Lily, miksi sinä et
syö?” Erica kysyi.
”Ai, anteeksi?” Lily sanoi, ja työnsi heti lusikallisen puuroa suuhunsa. ”Minä unohdin.”
”Ja miksi sinä näytät noin väsyneeltä?” Erica kysyi.
”En minä näytä väsyneeltä”, Lily sanoi. ”Kaikki menee hyvin, Erica, lakkaa stressaamasta. Ja eikö sinunkin pitäisi syödä jotain?”
”En minä pysty syömään!” Erica sanoi hermostuneena ja istui Lilyn viereen. ”Me ei voida hävitä tätä matsia!”
”Ei me hävitä sitä, Erica”, Lily sanoi. ”Meillä on vahvempi joukkue, kuin korpinkynnellä.”
”Olet oikeassa”, Erica sanoi, otti paahtoleivän ja alkoi voidella sitä päättäväisesti. ”Kyllä me voitetaan se.”
Kohta rohkelikon joukkueen pitikin jo lähteä hakemaan luutiaan, ja sitten vaihtamaan huispausvarusteet päälleen. Kuten aina ennenkin he olivat valmiita jo hyvissä ajoin ottelun alkua, ja koko joukkue istui rivissä pukuhuoneen penkillä kuuntelemassa Erican hermostuneita viime hetken neuvoja ja strategiakertauksia, ja odottamassa pääsyä kentälle.
Lillykin tuntui jo hermostuvansa enemmän. Hän oli ollut rauhallisempi kuin yleensä, jotenkin hänestä tuntui, että koko huispauksella ei ollut yhtä paljon väliä, kuin sillä oli ollut ennen, mutta nyt, vain vähän ennen ottelua, hän tunsi, taas tutun jännityksen vatsanpohjassaan.
Sitten, vihdoinkin pelaajat kutsuttiin kentälle, pallot päästettiin vapaaksi ja kaikki neljätoista pelaajaa ponkaisivat ilmaan. Lily lensi korkeammalle kuin kukaan muu, tähystämään sieppiä. Hän yritti keskittää kaikki ajatuksensa täydellisesti peliin. Hän seurasi sivusilmällä muita pelaajia ja varoi lähellä lentäviä ryhmyjä, samalla kun kaarteli kentän ympärillä etsien katseellaan pientä, kultaista palloa.
Kaitlin lensi Lilyn vierestä, kumauttaen samalla toisen ryhmyistä kohti korpinkynnen jahtaajaa ja virnisti Lilylle rohkaisevasti. Lily vastasi hymyyn varovaisesti, se tuntui jotenkin väärältä hänen kasvoillaan. Hän tajusi, ettei ollut tainnut hymyillä kovin paljon viime aikoina.
Erica teki rohkelikon ensimmäisen maalin melko pian pelin alettua ja Lily luuli kerran nähneensä välähdyksen siepistä, mutta se ehti kadota, ennen kuin Lily ehti lähteä sen perään. Heti sen jälkeen kun Erica oli saanut toisen maalin ja yleisö oli jälleen kerran puhjennut raikuviin suosionosoituksiin, Lily vihdoin näki sen; siepin jonkin matkan päässä alapuolella itsestään. Hän syöksyi äkkiä sen perään ja huomasi silmäkulmastaan korpinkynnen etsijän säntäävän peräänsä. Lily nopeutti vauhtiaan entisestään, toivoen karistavansa tämän kannoiltaan, mutta korpinkynnen etsijä kiihdytti hänen vierelleen ja tönäisi häntä kylkeen.
Vaikka isku ei ollut kovin voimakas, hetken harhautus oli tarpeeksi ja sieppi oli jo päässyt karkaamaan. Lily mulkaisi turhautuneena korpinkynnen etsijää, mutta sitten hänen huomionsa kiinnittyi yleisöön. Nyt he olivat jo lentäneet niin alas, että Lily pysty erottamaan katsomossa istujien kasvot ja hänen katseensa osui heti ensimmäiseksi Scorpiukseen. Scorpius käänsi katseensa häneen ja sillä hetkellä, kun heidän katseensa kohtasivat, Lilystä tuntui, kuin kaikki muu hänen ympärillään olisi sumentunut ja häipynyt jonnekin taka-alalle, ja hän näki vain Scorpiuksen ja Scorpiuksen jäänsiniset silmät, joista hän ei pystynyt nyt irrottamaan katsettaan.
Lily huomioi hämärästi, että Kaitlin huusi hänelle jotain, mutta hän ei saanut sanoista aivan selvää. Vasta kun Scorpius käänsi katseensa sivuun hänestä, Lily kääntyi katsomaan, mitä Scorpius katsoi.
”Lily varo”, Kaitlin huusi uudestaan ja vasta silloin Lily näki sen; ryhmyn joka kiisi kauhealla vauhdilla häntä kohti, ja ennen kuin hän ehti väistää, koko maailma muuttui pimeäksi.
***
Lilystä tuntui, että hänellä oli kamalin päänsärky, mitä kuvitella saattoi. Hän ei edes ollut tiennyt, että päätä saattoi sattua niin paljon. Hän voihkaisi pienesti ja yritti nostaa kätensä tunnustelemaan, josko hänen päänsä ylipäätään olisi vielä paikallaan, tai oikean muotoinen, mutta käsikin oli jotenkin aivan liian painava nostettavaksi. Itse asiassa, nyt kun hän pysähtyi ajattelemaan sitä, hänestä tuntui, kuin hänen koko kehonsa jokaista solua olisi sattunut. Hetken kuluttua Lily aukaisi silmänsä varovasti ja huomasi tuijottavansa Kaitlinin tummanruskeisiin silmiin. Kaitlin hymyili helpottuneesti.
”Vihdoinkin! Minä jo luulin, ettet sinä aio herätä ollenkaan”, Kaitlin sanoi. Lily voihkaisi uudestaan, tällä kertaa vähän kovaäänisemmin vastaukseksi.
”Hän ei vaikuta kovin hyvävointiselta”, Lily kuuli rohkelikon toisen lyöjän, Matt Burken sanovan.
”No mitä sinä sitten odotit?” Albus sanoi ärsyyntyneenä Lilyn toiselta puolelta. ”Hän putosi aika pitkän matkan sen jälkeen kun ryhmy oli ensin lyönyt häneltä tajun kankaalle. Et sinäkään varmaan olisi elämäsi kunnossa sen jälkeen.”
Lily käänsi hitaasti päänsä ja huomasi, että loputkin rohkelikon joukkueesta oli kerääntynyt hänen vuoteensa ympärille sairaalasiipeen. Ennen kuin kukaan ehti enää sanoa mitään, matami Pomfrey jo pyyhälsikin paikalle lasillinen jotain vihertävää juomaa toisessa kädessään.
”Mitenkäs täällä voidaan?” matami Pomfrey kysyi kumartuen Lilyn vuoteen äärelle.
”Ihan hyvin”, Lily mumisi.
”Aivan, siltä näyttää”, matami Pomfrey sanoi hiukan paheksuvalla äänensävyllä. Kaikki oppilaat kyllä tiesivät, mitä mieltä hän oli huispauksen vaarallisuudesta. Sitten hän ojensi juomalasin Lilylle. ”Juopa tämä, niin olosi helpottuu.”
Lily hörppäsi epäluuloisesti lasista, mutta huomattuaan, ettei juoma ollut ollenkaan niin pahanmakuista, kun hän oli pelännyt, hän otti toisen, isomman kulauksen. Juotuaan koko lasillisen tyhjäksi, hän huomasikin heti voivansa hiukan paremmin, ja päänsärky oli myös laantumaan päin. Varmistettuaan, että Lily oli kunnossa, matami Pomfrey loi tiukan katseen vuoteen ympärillä istuviin rohkelikon pelaajiin.
”Kymmenen minuuttia, sitten teidän on annettava hänen levätä”, matami Pomfrey sanoi tiukasti ja pyyhälsi sitten pois paikalta, kaapunsa helmat hulmuten perässään.
Lily kääntyi katsomaan joukkuetovereitaan. ”Mitä oikein tapahtui?”
”No, se ryhmy osui sinua suoraan päähän”, Kaitlin vastasi varovaisesti. ”Ja vaikka sinä lensitkin silloin aika matalalla, niin siitä oli kuitenkin aikamoinen pudotus maahan.”
Lily nyökkäsi Kaitlinille. Sen hän oli päätellyt itsekin, kun hänen ajatuksensa olivat pikkuhiljaa alkaneet selkiintyä. ”Kuinka kauan minä olen ollut tajuttomana?” Lily kysyi sitten, tajuttuaan, ettei hänellä ollut mitään hajua, mitä kello oli.
”Aika monta tuntia”, Kaitlin vastasi. ”Nyt on jo melkein ilta.”
Lily kääntyi katsomaan Ericaa. ”Entä peli? Miten siinä kävi?”
”Me hävittiin”, Erica sanoi hiljaa. ”Sen jälkeen, kun sinä olit pudonnut, korpinkynnen etsijä nappasi siepin.”
”Voi ei”, Lily voihkaisi. ”Minä olen kauhean pahoillani.”
”Ei se ollut sinun syysi”, Kaitlin sanoi.
”Olipas”, Lily sanoi onnettomana. ”Jos minä olisin ollut vain vähän tarkkaavaisempi – ”
”Kukaan meistä ei ajattele, että se oli sinun syysi”, Albus keskeytti Lilyn. ”Eikö niin, Erica?” hän lisäsi sitten, kohottaen kulmiaan Ericalle.
”Ei tietenkään”, Erica sanoi melko vaisusti. ”Ei se tietenkään ollut sinun syysi.”
Kaikki pelaajat kiirehtivät vakuuttelemaan Lilylle, että heidän häviönsä ei ollut millään tapaa hänen syytään, mutta Lily ei voinut olla ajattelematta, että jos hän olisi ollut hiukan tarkkaavaisempi, he olisivat voittaneet.
He juttelivat vielä hetken aikaa, mutta tunnelma oli melko vaisu ja kohta matami Pomfrey tulikin jo hätistelemään muut pois, jotta Lily saisi levätä rauhassa.
Muiden lähdettyä, Lily ei kuitenkaan saanut unta, vaikka matami Pomfrey sanoi, että hänen pitäisi nukkua paljon toipuakseen. Lily ei kuitenkaan pystynyt rentoutumaan, sillä hän ei voinut karkottaa mielestään yhtä häiritsevää ajatusta. Nimittäin Scorpiuksen kasvoja, ennen hän ei ollut keksinyt, mikä niissä häiritsi Lilyä, mutta vihdoin hän tajusi sen. Se oli Scorpiuksen ilme, se miten hän katsoi Lilyä, kasvot aivan kuin ilmeettömänä naamiona. Vailla minkäänlaisia näkyviä tunteita. Lily ei ollut tottunut siihen, Scorpius ei koskaan katsonut häntä niin. Scorpius oli katsonut Lilyä aina hymyillen tai nauraen, katseessaan niin paljon rakkautta. Aina kun Lily katsoi Scorpiusta silmiin, hän oli voinut nähdä omat tunteensa heijastuneena niistä takaisin. Mutta ei nyt. Nyt kaikki oli muuttunut, ja Lilystä tuntui, ettei hän voinut kestää Scorpiuksen tyhjää katsetta.
Kyyneleet alkoivat jälleen kerran valua Lilyn poskille, ja Lily painoi kasvonsa vasten tyynyä ja antoi niiden virrata vapaasti, koska ei hän voinut estääkään niitä.
Kesti vielä kauan aikaa, ennen kuin Lily viimein nukahti, silmät punaisina ja posket märkänä kyynelistä.
***
”Huomenta Lily”, Kaitlin sanoi istuen Lilyn sängyn vieressä olevalle tuolille. ”Sinä näytät kamalalta.”
Lily aukaisi silmänsä hitaasti. ”Kiitos.”
”Eipä kestä. Oletko saanut nukuttua yhtään?” Kaitlin kysyi sitten, tarkastelen Lilyn kasvoja. Lily kohautti olkapäitään.
”Miten ihmeessä sinä sait matami Pomfreyn päästämään sinut sisälle näin aikaisin?” Lily vaihtoi puheenaihetta.
”No, minä sanoin, että McGarmiwa lähetti minut”, Kaitlin sanoi iskien silmää Lilylle.
Lily pyöräytti silmiään, mutta ei voinut olla virnistämättä Kaitlinille. ”Mitä kello muuten on?” Lily kysyi sitten.”
”Melkein kymmenen”, Kaitlin sanoi. Juuri silloin matami Pomfrey pyyhälsi paikalle aamiaistarjottimen kanssa. Hän laski sen pöydälle Lilyn viereen ja kääntyi sitten Lilyn puoleen.
”Mitenkäs täällä voidaan?”
”Ihan hyvin”, Lily sanoi. ”Minä voin varmaan lähteä jo pois.”
Matami Pomfrey naksutti kieltään. ”Eipäs nyt hätäillä. Syö aamupalasi, niin minä tulen sen jälkeen tarkistamaan vointisi.”
”Okei”, Lily sanoi huokaisten.
Matami Pomfrey asetti tarjottimen Lilyn syliin. ”Musta syödä. Se parantaa oloasi”, matami Pomfrey sanoi tiukasti.
”Totta kai”, Lily sanoi, vaikka hänellä ei ollut yhtään nälkä.
”Oli minulla oikeasti asiaakin”, Kaitlin sanoi matami Pomfreyn mentyä.
”No?”, Lily kysyi kohottaen kulmiaan.
”Katsopa tätä”, Kaitlin sanoi ja levitti uusimman Päivän Profeetan auki Lilyn eteen. Lily kumartui lukemaan etusivulle isolla painetun otsikon. ”
Harry Potter nappasi vihdoinkin karanneet kuolonsyöjät.”
”Mitä?” Lily älähti, kääntyen katsomaan Kaitlinia pöllämystyneenä.
”Totta se on!” Kaitlin sanoi innoissaan. ”Sinun isäsi sai ne kiinni. Eilen illalla.”
”Ihan noin vain?” Lily kysyi rypistäen kulmiaan.
”No ei kyllä kaikkia”, Kaitlin sanoi. ”Mutta muutama heistä ilmeisesti teki jonkun typerän virheen, ja sinun isäsi sai vihdoin vangittua ne. Ja minä olen varma, että nyt hän saa kaikki muutkin kiinni. Kaikki kääntyy v vielä parhain päin.”
Lily tuijotti lehteä mietteliäänä. ”Minä en usko, että se on niin yksinkertaista. Tässä on jotain hämärää.”
”Miten niin?” Kaitlin kysyi.
”Minä en vain usko, että sen jälkeen kun he ovat onnistuneet pysymään auroreilta piilossa näin kauan, heidät vain yhtäkkiä napattaisiin kiinni. Ja sitä paitsi, heidän joukkoihinsahan on liittynyt muitakin, eikä taikaministeriöllä ilmeisesti ole mitään hajua, keitä he ovat.”
Kaitlin kohautti olkiaan. ”No Draco Malfoyhan saatiin kiinni. Kyllä heidät muutkin varmaan saadaan pian. Miksi sinun pitää olla niin negatiivinen?”
”Minä olen vain realistinen”, Lily sanoi. Hän ei voinut mitään tunteelle, että vaikka osa kuolonsyöjistä olikin saatu telkien taakse, tämä ei ollut vielä ohi.
”Kaikki selviää kyllä, Lily. Saat nähdä”, Kaitlin sanoi. ”Eikö sinun pitänyt syödä?” hän vaihtoi sitten puheenaihetta, ja nyökkäsi kohti Lilyn koskematonta aamiaistarjotinta.
”Ei ole nälkä”, Lily sanoi.
”Sinun pitäisi silti syödä jotain”, Kaitlin sanoi.
Lily huokaisi. ”Hyvä on”, hän sanoi ja tarttui paahtoleivänviipaleeseen vain Kaitlinin mieliksi.
Lily pääsi vihdoin pois sairaalasiivestä myöhemmin sinä iltapäivänä, tuntien olonsa jo melkein normaaliksi. Hän vaelteli pitkin Tylypahkan käytäviä, tietämättä oikein minne mennä. Vaikka hän tiesi, että hänen olisi jo korkea aika mennä tekemään läksyjä, hän ei olisi ihan vielä halunnut mennä rohkelikkotorniin, muiden rohkelikkojen seuraan. Viime aikoina hän oli viihtynyt yhä enemmän yksin, hänestä tuntui, että kun hän oli muiden seurassa, hänen piti vain esittää iloista ja seurallista, että ei olisi tullut huolestuttaneeksi muita. Ja pidemmän päälle, sellainen alkoi muuttua yhä vain enemmän rasittavaksi.
Lopulta Lily päätti mennä kirjastoon, jossa ei siihen aikaan sunnuntai-iltapäivästä ollutkaan kovin paljon ihmisiä. Kuitenkin Lily huomasi yhdessä nurkassa Rosen, syventyneenä taikuuden historian kirjaansa. Kohotettuaan katseensa, hän viittoili Lilyn luokseen ja Lily istuutui Rosen viereen.
”Hei Lily, oletko sinä kunnossa?” Rose kysyi huolestuneena, Lilyn istuuduttua.
Lily nyökkäsi. ”Ei minulle edes käynyt mitenkään pahasti, matami Pomfrey vain halusi pitää minua vielä vähän aikaa tarkkailussa.”
”No hyvä”, Rose sanoi. ”Mutta minä en tarkoittanut sitä. Minä vain mietin, miten sinä pärjäät nyt kaiken tämän jälkeen. Kun ottaa huomioon sen Scorpius jutun ja kaikki - ” Rose katsoi Lilyä huolestuneena.
”Ai jaa”, Lily sanoi hämmentyneenä. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän aukaisi suunsa: ”Minä olen ihan kunnossa. Kaikki on ihan hyvin.” Se ei kuulostanut kovin vakuuttavalta edes hänen omiin korviinsa.
Rose kohotti kulmiaan kysyvästi. ”Lily, minä olen huolestunut sinusta. Me ei olla juteltu pitkään aikaan kunnolla, niin kuin ennen ja sinä olet niin erilainen. Minä vain haluan auttaa sinua.”
”Rose, minä en ihan totta haluaisi puhua siitä”, Lily sanoi hiljaa.
Rose katsoi Lilyä tutkivasti, otsa rypyssä.
”Kaikki on ihan kunnossa”, Lily sanoi kuiskaten. ”Tai jos ei ole vielä, niin kohta on. Sinun ei tarvitse olla huolissasi, minä pärjään kyllä.” Lily ei olisi halunnut puhua koko asiasta. Hän ei olisi halunnut edes ajatella sitä, sillä aina kun hän ajatteli Scorpiusta, hänet täytti niin loputtoman tyhjä tunne, ja hänestä tuntui, ettei hän kestänyt sitä. Ja hänestä tuntui, että kyyneleet eivät olleet enää kaukana, eikä hän todellakaan halunnut alkaa itkemään nyt. Hän ei vain kerta kaikkiaan pystynyt puhumaan siitä vielä.
”Hyvä on”, Rose sanoi huokaisten. ”Muista vain, että jos sinä haluat puhua, minä olen aina valmis kuuntelemaan.”
”Tiedän”, Lily sanoi. ”Kiitos.”
Rose hymyili Lilylle melko vaisua hymyä eikä kumpikaan sanonut enää mitään pitkään aikaan.
