Finfanfun.fi
Harry Potter -ficit => Hunajaherttua => Aiheen aloitti: Jazmín - 29.01.2009 12:30:11
-
Nimi: Slytherin and his Gryffindor
Kirjoittaja: Jazmín
Rating: K-11 korkeimmillaan
Pairing: Lily/scorpius, OC/OC
Genre: ainakin pääasiassa romance/drama(/fluffy)
Disclaimer: Taikamaailma ja suurin osa hahmoista kuuluu Rowlingille, enkä minä saa tästä mitään rahallista hyötyä.
Summary: Lily ja co. lähtevät viettämään viimeisiä vuosiaan Tylypahkan koulussa. Lukuvuosi alkaa melko normaalisti, kunnes Lily huomaa, tuntevansa Scorpiusta kohtaan jotain muutakin kuin inhoa. Itse asiassa kaikkea muuta. Mutta kenenkään muun mielestä luihuisen ja rohkelikon rakkaussuhde ei ole ollenkaan hyvä asia...
A/N: Olen laittanut Lilyn ja Hugon olemaan vuoden vanhempia, kuin he oikeasti ovat, jotta Lilyllä ja Scorpiuksella ei olisi kovin suuri ikäero. Ja en ole ihan varma, että kuka tuon Tylypahkan rehtorin nyt pitäisi olla. Silloin kuin kirjoitin tätä ekaa lukua, luin jostain, että Versosta olisi tullut rehtori Kalkaroksen jälkeen, mutta sitten myöhemmin jossain luki, että se olisi ollut McGarmiwa. Joten nyt se on kuitenki joka tapauksessa Verso.
Ja tiedän, että McGarmiwa on ehkä pikkaisen liian vanha ollakseen enään töissä Tylypahkassa, mutta mitä on Tylypahka ilman McGarmiwaa? :D
Ja tulisin tosi iloiseksi kommenteista :)
1. Tylypahkassa jälleen
”Lily! Hei Lils”, Kaitlin huusi yrittäen kiinnittää ystävänsä huomion itseensä kaikkien junamatkalle valmistautuvien nuorien velhojen ja noitien keskeltä. Lilyltä kesti hetki paikantaa Kaitlin, vaikka tytön lyhyet, tummanlilat hiukset erottuivatkin joukosta aika paljon. Toisaalta Kaitlinin melko vaatimaton pituus sai hänet hukkumaan ihmismassaan.
”Kaitlin!” Lily kiljaisi ja juoksi viisihenkisen perheensä luota Kaitlinin luokse. ”Mitä kuuluu?”
”Ei mitään uutta”, Kaitlin sanoi nauraen halattuaan Lilyä. ”Mehän nähtiin vasta pari päivää sitten Viistokujalla.”
”Niin… Mutta arvaa mitä?” Lily hihkaisi silmät innosta loistaen.
”No?”
”Teddy Ja Victoire menivät vihdoinkin kihloihin!”
”Oi ihanaa! Vihdoinkin”, Kaitlin hihkaisi hymyillen. ”Eivätkö he tulleet saattamaan teitä?” Hän kysyi sitten, vilkuillen ympärilleen.
”Ei, kummallakin oli kuulemma jotain työkiireitä. Eikä Jameskaan päässyt. Mutta nyt pitää mennä, tavataan junassa”, Lily sanoi ja hymyili ystävälleen vielä kerran pikaisesti, ennen kuin pyyhälsi takaisin perheensä luokse.
Palattuaan takaisin, hän huomasi, että Weasleyt olivat liittyneet heidän seuraansa.
”Hei Rose, hei Hugo”, Lily tervehti serkkujaan hymyillen. ”Mennäänkö varaamaan vaunu junasta, ennen kuin kaikki on jo täynnä?” hän ehdotti sitten.
Lily, Albus, Rose ja Hugo veivät matka-arkkunsa ja pöllönsä tyhjään vaunuosastoon ja menivät sitten takaisin ulos hyvästelemään vanhempansa.
Ginny kaappasi ensin Albuksen tiukkaan syleilyynsä. ”Tämä on jo sinun viimeinen vuotesi. Miten ihmeessä aika onnistuu aina kulumaan niin nopeasti.”
”Äiti”, Albus huokaisi. ”Sinä toistat tuon saman lauseen joka kerta. Tiedätkö, ajalla nyt vain on tapana kulua.”
”Niin kai sitten”, Ginny huokaisi ja antoi Albukselle vielä ekstrahalauksen ennen kuin siirtyi hyvästelemään Lilyn.
”Hei hei, kulta”, Ginny sanoi ja kaappasi Lilyn tiukkaan syleilyynsä. ”Koita pärjätä.”
”Äiti, minä pärjään ihan hyvin, niin kuin olen pärjännyt aina ennenkin”, Lily sanoi hiukan ärtymystä äänessään, mutta halasi itsekin äitiään lujasti.
”Muista olla kunnolla, älä hankkiudu jälki-istuntoon, kirjoita meille säännöllisesti ja opiskele ahkerasti”, Harry muistutti Albukselle hyvästellessään tätä, mutta vain puoliksi tosissaan, hymyillen samalla.
Hyvästelyihin kului vielä jonkun aikaa, ennen kuin kaikkien neljän piti juosta junaan, etteivät he myöhästyisi. He menivät omaan vaunuosastoonsa ja kumartuivat ikkunasta vilkuttamaan Harrylle, Ginnylle, Ronille ja Hermionelle kun juna lähti liikkeelle.
”Täällähän te olette”, Kaitlin huudahti jonkun ajan kuluttua, löydettyään oikean vaunuosaston.
Albus nousi ylös ja auttoi Kaitlinia nostamaan matka-arkkunsa matkatavarahyllylle.
”Mitä sinulla oikein on täällä”, Albus puuskutti. ”Tiiliskiviä vai?
Kaitlin pyöritteli silmiään. ”Sinä et vain ole harrastanut tarpeeksi liikuntaa viimeaikoina.”
”No mutta joka tapauksessa minun pitää nyt mennä valvojaoppilaiden osastoon antamaan uusille valvojaoppilaille ohjeet”, Albus huokaisi.
”Heippa herra johtajaoppilas”, Lily sanoi virnistäen.
”Hei, nähdään myöhemmin”, Hugo huikkasi ja nosti katseensa Päivän profeetasta, jota oli ollut lukemassa. Albuksen mentyä hän taitteli lehden ja jätti sen penkille vierelleen. ”Minunkin pitää itse asiassa mennä, on vähän asiaa Lukelle ja Nicolle”, Hugo sanoi ja virnisti toisille hyvästiksi. Nico ja Luke olivat identtiset kaksoset ja Hugon parhaat kaverit, joiden kanssa Hugo onnistui aina joutumaan jonkinlaisiin ongelmiin.
”Yritä olla joutumatta vaikeuksiin, jo ennen kuin ollaan päästy edes Tylypahkaan saakka”, Rose huikkasi veljelleen hyvästiksi.
Rose, Lily ja Kaitlin jäivät vaunuosastoon kolmestaan ja kuluttivat aamupäivän vaihtamalla kesäloman kuulumiset ja ahmimalla noidankattilakakkuja lounaaksi.
”Minä menen etsimään Jamien nyt, me ei ehditty jutella vielä melkein yhtään”, Kaitlin sanoi ja nousi ylös.
”Niin, sinähän haluatkin vain jutella hänen kanssaan”, Lily sanoi ja virnisti Kaitlinille merkitsevästi.
Kaitlin heitti Lilyä noidankattilakakun käärepaperilla. ”Ole hiljaa.”
”Mutta minä olen oikeassa”, Lily sanoi virnistäen.
Kaitlin vain kohautti olkiaan ennen kuin poistui.
”Minäkin taidan mennä etsimään Ethanin, en ole nähnyt häntä vielä ollenkaan tänään”, Lily sanoi ja nousi ylös.
”Hei! Et sinä voi jättää minua yksin tänne”, Rose protestoi.
”Minä tulen kohta takaisin”, Lily huokaisi. Totta puhuen juuri nyt hän olisi mieluummin viettänyt aikaa Rosen kuin Ethanin kanssa, mutta Ethan oli sentään hänen poikaystävänsä (tai jotain sen tapaista) joten kai se oli hänen velvollisuutensa olla hänenkin kanssaan.
”Onko kaikki hyvin?” Rose kysy rypistäen otsaansa. ”Siis teidän kahden välillä.”
”On kai, en minä tiedä”, Lily kohautti olkien, ihmetellen kuinka hyvin Rose oikein pystyikään lukemaan häntä. ”Meidän suhteemme on vain jotenkin sekava, en viitsisi selittää sitä nyt, kun en oikein vielä tiedä itsekään, missä mennään.”
Rose loi vielä yhden tutkivan katseen serkkuunsa, ennen kuin kumartui kaivamaan kirjaa laukustaan.
”Nähdään kohta”, Lily huikkasi vielä hyvästiksi ennen kuin lähti.
Jonkin ajan kulutta Lily löysi Ethanin eräästä vaunuosastosta juttelemasta ystäviensä kanssa. Ethan oli viimeiselle luokalle menevä Korpinkynsi, joten hän oli siis vuoden Lilyä vanhempi. Hänellä oli tummanruskeat, kihartuvat hiukset ja hän oli pitkä ja harteikas, sellainen joka aina herätti hiukan varautuneisuutta nuoremmissa, vaikka itse asiassa Ethan oli todella mukava ja hauska.
”Hei kulta”, Ethan hymyili ilahtuneena ja ponkaisi pystyyn nähtyään Lilyn.
”Hei”, Lily sanoi hymyillen pienesti. Ethan tuli käytävälle juttelemaan Lilyn kanssa.
”No, miten sinun kesälomasi meni?” Ethan kysyi kietoen lihaksikkaat käsivartensa Lilyn hartioiden ympärille.
”Ihan hyvinhän se. Ei mitään erikoista. Vaikka toisaalta ihan kiva palata taas Tylypahkaan.”
”Niinpä.”
”Mutta miten sinun kesäloma meni?” Lily kysyi pienen tauon jälkeen.
”No joo, kai se ihan hyvin meni, vaikka oli vähän tylsää, kun en nähnyt sinua yhtään”, Ethan sanoi kietoen käsivartensa vielä tiukemmin Lilyn ympärille.
”Niinpä”, Lily huokaisi ja painautui Ethania vasten. Jotenkin hänellä oli kuitenkin niin turvallinen olo tässä, Ethanin lämpimässä syleilyssä. Ehkä siksi Lily olikin Ethanin kanssa, Ethan oli niin tuttu ja turvallinen.
”Mutta nyt sinä olet täällä taas”, Ethan sanoi ja kumartui painamaan kevyen suukon Lilyn huulille.
”Ja nyt minun täytyy taas mennä. Lupasin etten jätä Rosea pitkäksi aikaa yksin”, Lily sanoi.
Ethan työnsi alahuultaan eteenpäin kuin kiukutteleva uhmaikäinen ja sai Lilyn nauramaan.
”Nähdään myöhemmin”, Lily sanoi ja suuteli Ethania vielä kerran, tällä kertaa pidempään, ennen kuin lähti.
Loppu päivä kului nopeasti ja pian he huomasivatkin jo seisovansa ulkona, hiukan viileässä iltailmassa koulukaavut päällään, toisessa kädessä matka-arkku ja toisessa pöllön häkki.
”Hei tuolla on Al ja Hugo”, Rose sanoi ja nyökkäsi väkijoukkoa kohti. Tytöt kiiruhtivat heidän luokseen ja etsivät yhdessä tyhjän vaunun. Kaitlin tuli pian perässä Jamien kanssa ja he ahtautuivat kaikki samaan vaunuun. Jamie oli myös rohkelikko ja samalla vuosikurssilla Lilyn ja Kaitlinin kanssa. Lily oli aina viihtynyt Jamien seurassa. Jamie oli juuri sellainen miltä näyttikin, mukavalta ja hauskalta, tällä oli vaaleanruskeat melko lyhyet hiukset ja siniset silmät joista paistoi ilo ja nauru.
Jamie oli keskimääräistä hiukan pidempi, joten Kaitlin näytti vieläkin lyhyemmältä Jamien vieressä, mutta Lilystä he kaksi olivat aina olleet söpö pari.
Kohta thestralit alkoivat kuljettaa oppilaita kohti Tylypahkaa ja Lily hymyili ajatukselle, että olisi kohta taas Tylypahkassa ja saisi nukkua makusalissa yhdessä muiden tyttöjen kanssa, syödä suuressa salissa ja pelata huispausta… Kaikkea sitä, mitä hän oli kaivannut kesäloman aikana.
Kohta he kapusivatkin jo peräkanaa pois vaunuista ja astuivat taas kerran sisään Tylypahkaan.
”Katso”, Rose kuiskasi Lilylle ja nyökkäsi kohti luihuisten pöytää, kun he astuivat Suureen saliin. ”Scorpius Malfoy riitelee tyttöystävänsä kanssa.”
Lily käänsi katseensa Rosen osoittamaan suuntaan. Scorpius Malfoylla ja hänen vaalealla, pitkähiuksisella tyttöystävällään näytti olevan menossa kiivas riita keskenään.
”Hah”, Lily naurahti vahingoniloisesti. ”Tuo tyttö on vielä kamalampi kuin Scorpius.”
”Joo, jos se edes on mahdollista”, Rose mutisi. ”Minä menen nyt, nähdään myöhemmin pitojen jälkeen”, Rose sanoi, ennen kuin pyyhälsi korpinkynnen pöytään, muiden korpinkynsien joukkoon.
”Mennään istumaan, lajittelu alkaa varmaan ihan kohta”, Lily sanoi Kaitlinille ja tarttui tätä käsivarresta. He istuivat rohkelikon pöytään Albuksen ja Hugon viereen odottamaan että professori McGarmiwa toisi uudet ekaluokkalaiset saliin lajiteltavaksi.
Lopulta salin ovet avautuivat ja professori McGarmiwa astui sisään kainalossaan puinen jakkara ja lajitteluhattu ja vanavedessään pitkä liuta hiukan säikähtäneen näköisiä ensiluokkalaisia. McGarmiwa asetti jakkaran lattialle ja hatun sen päälle. Sen jälkeen lajitteluhattu lauloi laulunsa niin kuin joka vuosi ja lajittelu pääsi alkamaan.
Lajittelu meni nopeasti ja pian kaikki uudet oppilaat istuivat helpottuneina omien tupiensa pöydissä. McGarmiwa vei lajitteluhatun ja jakkaran pois ja asettui istumaan omalle paikalleen opettajanpöytään.
Sen jälkeen rehtori nousi seisomaan. Pomona Verso oli toiminut Tylypahkan rehtorina siitä lähtien, kun edellinen rehtori, professori Kalkaros oli kuollut. Professori Verso oli iloinen ja hymyileväinen rehtori ja hyvin pidetty Tylypahkan oppilaiden keskuudessa.
Verso hymyili säteilevästi oppilailleen ylhäältä korokkeelta.
”Tervetuloa Tylypahkaan uudet oppilaat”, hän aloitti lyhyen puheensa. ”Ja tervetuloa takaisin vanhat oppilaat. Toivottavasti saamme nauttia yhtä mukavasta ja onnistuneesta lukuvuodesta, kuin edellinenkin oli. Olette tehneet pitkän matkan ja olette kaikki varmasti nälkäisiä, joten pidemmittä puheitta: käykää kiinni.” Verso hymyili ja täsmälleen samaan aikaan, kun hän lopetti puheensa, tyhjät ruoka-astiat jokaisessa pöydässä täyttyivät kukkuroilleen toinen toistaan herkullisemmilta näyttäviä ruokia. Oppilaat tottelivat rehtorin kehotusta välittömästi ja alkoivat lappaa ruokaa lautasilleen.
Pitojen jälkeen oppilaat laahustivat tyytyväisinä ja vatsat täynnä kukin omiin makusaleihinsa. Lily ja Kaitlin kapusivat muiden saman ikäisten rohkelikkotyttöjen kanssa kierreportaita pitkin makusaliinsa jutellen niitä näitä.
Päästyään omaan makusaliinsa he vaihtoivat kaikki heti vaatteensa ja menivät nukkumaan. Päivä oli ollut pitkä ja huomenna pitäisi herätä aikaisin.
Lily nukahti heti sänkyyn päästyään pieni hymy huulillaan, hänestä oli mukava olla taas Tylypahkassa.
A/N2: Eka luku oli vähän lyhyt, eikä muutenkaan kovin hyvä, mutta siitä se paranee! Ole kiltti ja kerro mitä mieltä olet, jos jaksoit luke tänne asti :)
-
Pakko sanoa heti aluksi, että tästä tuli jotenkin sellainen "vanha, tuttu ja turvallinen Tylypahka" -fiilis, mikä on ehdottomasti hyvä juttu. On lohdullista lukea, ettei Tylypahkassa ole tapahtunut mitään radikaaleja muutoksia huolimatta kaikesta siitä hässäkästä josta J. K. Rowling meille kertoi parissa viimeisessä Harry Potter -kirjassaan, vaan kouluun saavutaan lukuvuoden alussa edelleen pikajunalla, koululla tarjoillaan komea juhlaillallinen, rehtori pitää tervetuliaispuheensa... Siitä tulikin mieleeni se, että on mainio valinta laittaa Verso rehtoriksi! En ole itse perehtynyt aiheeseen, enkä siis tiedä kenestä "oikeasti" tuli Tylypahkan seuraava rehtori Kalkaroksen jälkeen, mutta olen olettanut aina jotenkin että McGarmiwa sai osakseen rehtorinviran, hän kun oli vararehtori ja sitä rataa. Mutta nyt kun ajattelee Versoa rehtorin paikalla, niin juttu tuntuu hyvältä ja toimivalta ja miltei jopa loogiseltakin. Pisteet tästä - Verso reksinä on hieno asia! \o/
Kirjoitustyylisi on mukavan rentoa ja sujuvaa, tätä kyllä lukee mielellään. Minua häiritsi pikkuisen se, että menin vähän sekaisin noiden hahmojen kanssa. Lily, Kaitlin, Rose, Hugo, Albus, Ethan ja Jamie sekoittuivat mielessäni iloisesti keskenään, vaikka tarkemmin ajatellen ei hahmoja tuossa ole vielä edes niin kovin montaa. Kenties vika löytyykin omasta pääkopastani (?). Ihan aluksi luulin Jamien olevan sama heppu kuin James Potter Jr. (Jamie kun voisi olla vaikkapa lempinimi Jamesille), mutta ilmeisesti näin ei olekaan. Käykö James enää ylipäätään koulua, vai onko hän jo täysi-ikäinen ja muissa puuhissa? Siinäpä minulle miettimistä. No, enköhän minä pian saa selville kuka kukin on, jos vain jaksan ahkerasti seurailla tarinan etenemistä jatkossakin. Lily ja Scorpius kuulostaa herkulliselta paritukselta, joskin päähäni on jumittunut kuva Harryn ja Ginnyn sekä Ronin ja Hermionen lapsista sellaisina suunnilleen yksitoistavuotiaina koulunkäyntiään vasta aloittelevina muksuina. Tulee siis helposti sellainen olo, että mitäköhän tästäkin tulee - pikkuisia lapsia ja jo nyt korviaan myöten suhdesotkuihin sekaantuneina! Pitää aina välillä muistuttaa itselleen, että he viettävät Tylypahkassa viimeisiä vuosiaan, eivätkä enää olekaan mitään pikku tenavia.
Kirjoitusvirheitä taisi silmiini sattua muutama, mutta ei niin paljoa, että se mitään haitannut olisi - eikä minun kirjoitustaidoillani taida olla varaa paljon muille kirjoitusvirheistä huomautella. Oli miten oli, on täällä ainakin yksi lukija, joka odottaa innoissaan seuraavaa osaa fikkiisi. Annapa siis vain palaa ja kirjoittele yhtä kivaa tekstiä vastakin <3
-
A/N: Kiitos kommentista Kassandra! Kyllä siinä varmaan menee aika helpolla sekaisin, kun noita hahmoja tulee niin paljon kerralla, mutta kyllä se varmaan kohta selvenee :) Ja joo, siis James ei ole enään Tylypahkassa, mutta se on kyllä ymmärrettävää, miksi olet sekottanut Jamien häneen, niillä kun on tosiaankin niin samankaltaiset nimet :)
Ja kiva, että tykkäsit versosta rehtorina :)
Tässä on nyt sitten toinen luku :)
2. Ensimmäinen koulupäivä
”Kaitlin”, Lily ravisteli ystävänsä hiukan kovakouraisesti hereille. ”Kaitlin, herää!”
”Mitä nyt?” Kaitlin mutisi unisesti.
”Nouse ylös”, Lily sanoi ja veti Kaitlinin pystyyn.
”Miksi sinä herätit minut?” Kaitlin sanoi hiukan pöllämystyneenä noustuaan istumaan sänkynsä laidalle.
”Koska kohta pitää lähteä aamupalalle. Mutta”, Lily sanoi ja piti dramaattisen tauon ennen kuin jatkoi. ”Minulla on sinulle näytettävää.”
Kaitlin katsoi uteliaana, kun Lily kaivoi jotain taskustaan. Se osoittautui vanhaksi pergamentinpalaksi.
”Vannon pyhästi, että minulla on vain pahat mielessäni”, Lily sanoi virnistäen ja pergamentille alkoi ilmestyä kirjoitusta.
Kaitlinin ei tarvinnut lukea tekstiä tajutakseen, mikä pergamentinpala oikeasti oli. ”Oooh”, Kaitlin henkäisi ihastuneena ja nappasi pergamentin pois Lilyn kädestä. ”Kelmien kartta! Miten sinä sait tämän?”
”James antoi sen minulle, koska hän ei tietenkään tarvinnut sitä enää”, Lily virnisti. ”Hän sanoi että antaa sen mieluummin minulle kun Albukselle, kun Albus on sellainen tosikko.”
”Vau! Aivan mahtavaa!” Kaitlin hihkaisi ja tutkiskeli pieniä täpliä kartalla. Oli vasta niin aikainen aamu, että suurin osa täplistä oli paikallaan omissa makusaleissaan, mutta Kaitlin katsoi silti karttaa lumoutuneena.
”Lily”, hän hihkaisi sitten innostuneena, ”Mieti mitä kaikkea me voidaan tehdä nyt!”
”Tiedän”, Lily sanoi hymyillen. ”Mutta pidä pienempää ääntä ennen kuin joku - ”
”Mitä te oikein meluatte siellä?” Kaitlinin viereisessä sängyssä nukkuva Jessica kysyi unisesti.
”Herää”, Lily päätti lauseen huokaisten ja nappasi kartan Kaitlinilta. ”Ilkityö onnistui”, Lily kuiskasi hiljaa ja taitteli sitten kartan koulukaapunsa taskuun.
”No niin, menepä sitten pukeutumaan, että me ehditään saada aamupalaa”, Lily sanoi Kaitlinille.
Noin vartin päästä Kaitlin ja Lily kävelivät Suureen Saliin ja istuutuivat paikoilleen rohkelikon pöytään. Kaitlin alkoi heti lappaa lautaselleen kaikkea paahtoleivistä pekoniin ja makkaroihin.
”Minä en tajua, miten sinä voit pysyä noin laihana, vaikka sinä syöt noin paljon”, Lily sanoi katsoen Kaitlinin aamiaislautasta.
”Minulla on hyvä aineenvaihdunta”, Kaitlin virnisti tunkiessaan paahtoleipää suuhunsa. ”Ja hyvä ruokahalu.”
Lily ei vastannut Kaitlinille mitään, sillä juuri silloin McGarmiwa tuli heidän kohdalleen kädessään paksu pinkka lukujärjestyksiä. Hän ojensi kaksi päällimmäistä Lilylle ja Kaitlinille ja jatkoi kierrostaan.
”Uh…” Lily voihkaisi vilkaistuaan lukujärjestystään. ”Kaksoistunti liemiä luihuisten kanssa”, Lily sanoi melkein epätoivoisen kuuloisena, ”Heti aamulla.”
Kaitlin katsoi omaa lukujärjestystään aivan yhtä epätoivoisen näköisenä. ”Miten me kestetään.”
”En tiedä, mutta paras lähteä, jos aiotaan ehtiä ajoissa tunnille. Professori Sweeney olisi varmasti iloinen saadessaan antaa meille jälki-istuntoa heti ensimmäisenä koulupäivänä.”
”Niin, tai tipauttaa Rohkelikon tupapisteet heti miinuksen puolelle”, Kaitlin sanoi ja nousi jättäen puoliksi syödyn aamiaisensa lautaselle.
Kaitlin ja Lily kiiruhtivat rohkelikkotorniin hakemaan kirjansa ja sitten alas tyrmiin.
Suurin osa luihuisista ja rohkelikoista istui jo tyrmien portailla, kun Lily ja Kaitlin saapuivat paikalle. He menivät portaiden yläpäähän muiden rohkelikkojen joukkoon, mutta heti kun he olivat istuneet kylmille kiviportaille, Professori Sweeney aukaisi luokkahuoneen oven ja päästi oppilaat sisälle.
Professori Sweeney oli keski-ikäinen, tummahiuksinen mies, joka ei ikinä pukeutunut mihinkään muuhun, kuin mustaan. Sweeney oli aina äkäinen ja suosi luihuisia aivan yhtä paljon, kuin hänen edeltäjänsäkin ja kaikki rohkelikot, puuskupuhit ja korpinkynnet inhosivat häntä yksissä tuumin.
Sweeney pyyhälsi luokan eteen viitan helmat liehuen.
”No niin”, Sweeney aloitti määrätietoisella äänellä tutkiessaan luokkaa katseellaan. ”Suurin osa tänä vuonna tehtävistä töistä tehdään pareittain, joten te tarvitsette työparin itsellenne.”
Lily siirtyi automaattisesti lähemmäs Kaitlinia kuullessaan sanan työpari, mutta Sweeney virnisti ilkeästi nähtyään Lilyn reaktion.
”Ja minä olen päättänyt, että kaikkein parhaat tulokset te saatte, kun parina on joku eri tuvasta”, Sweeney jatkoi myhäillen. ”Joten minä määrään parit itse.”
Luokasta kuului tyytymätöntä mutinaa, kukaan rohkelikoista ei halunnut olla luihuisen pari sen enempää, kuin luihuiset halusivat olla rohkelikkojen pareja.
Lily vilkaisi Kaitlinia kauhistuneena. ”Miten minä selviän tästä vuodesta jonkun luihuisen vieressä.”
”Neiti Potter”, Sweeney sanoi ivalliseen äänensävyyn. ”Lakkaa juoruilemasta ja tule neiti Abramsin viereen istumaan.”
Lily loi yhden kauhunsekaisen katseen Kaitliniin, ennen kuin keräsi tavaransa ja siirtyi luokan eteen, vaaleatukkaisen luihuistytön viereen. Jessica Abrams oli Scorpiuksen tyttöystävä.
Tai oli ainakin ollut, tosin Lily ei voinut olla enää varma eilisen riidan jälkeen. Kaikkien mielestä Jessica oli yksi pahimpia luihuisia, edes kovin moni luihuisista ei pitänyt hänestä hirveästi, vaan kaikkien mielestä ainoa hyvä puoli hänessä oli hänen ulkonäkönsä.
Professori Sweeney jakoi muutkin oppilaat uudelleen pareiksi, eikä yksikään oppilas näyttänyt olevan tyytyväinen vierustoveriinsa.
”Ja sitten aloitetaan”, professori Sweeney sanoi huomioimatta oppilaiden tyytymättömiä ilmeitä. ”Tänään valmistatte – tai yritätte valmistaa – sekaannusjuomaa. Se on voimakas ja vaikeasti valmistettava juoma, jonka vaikutukset ovat myös vahvat, kirjassa kerrotaan lisää sekaannusjuomasta sivulla kaksisataaviisitoista. Lukekaa se ensin, ennen kuin alatte valmistaa juomaa. Ohjeen löydätte taululta ja ainekset varastokaapista.”
Professori Sweeney kääntyi ja pyyhälsi työpöytänsä taakse katsomaan, kuinka oppilaat kaivoivat kirjojaan esiin ja selasivat esiin sivun kaksisataaviisitoista.
Lily selasi omasta kirjastaan esiin oikean sivun ja luki sen nopeasti läpi. Sen jälkeen hän luki ohjeet taululta huolellisesti, ennen kuin alkoi kerätä tarvittavia aineita pöydälleen. Hän halusi valmistaa liemen mahdollisimman hyvin, ettei Sweeneyllä olisi heti ensimmäisellä tunnilla syytä ottaa rohkelikolta pisteitä pois.
Kaksoistunnin aikana Lilylle kävi ilmi, että sen lisäksi, että Jessica oli ilkeä ihminen, hän oli myös erittäin laiska oppilas. Hän ei viitsinyt tehdä mitään heidän yhteisen keitoksensa hyväksi, vaan katseli, kun Lily työskenteli ja huomautteli tämän työn laadusta aina tilaisuuden tullen.
Tunnin lopuksi professori Sweeney tarkasteli Lilyn keitosta hymyillen. ”Hyvää työtä, neiti Abrams, liemi on aivan oikean näköistä”, Professori Sweeney sanoi, ja jätti Lilyn kokonaan huomioimatta. Lily mulkaisi opettajaa pahasti, kun tämä pyyhälsi tiehensä mustan kaapunsa helmat liehuen.
***
Scorpius Malfoy istui pimeyden voimilta suojautumisen luokan perällä kädet tiukasti puuskassa rinnallaan ja tylsistynyt ilme kasvoillaan, kun heidän uusi pimeyden voimilta suojautumisen opettaja marssi sisälle luokkaan.
Opettaja oli nuori vaalea nainen. Hänellä oli tiukka, haalean vaaleanpunainen, muotoon leikattu kaapu ja säteilevä hymy koristi hänen kasvojaan paksun meikkikerroksen kanssa.
”Hyvää huomenta, oppilaat!” opettaja kajautti iloisella äänellä ja istahti jalkojaan heilutellen työpöydän reunalle kasvot oppilaita kohti. ”Minä olen professori Lizzie Spears, mutta te voitte kutsua minua tuttavallisemmin pelkästään Lizzieksi”, Lizzie sanoi ja heläytti perään iloisen naurun.
Lizzie piti pienen tauon, mutta koska kenelläkään ei näyttänyt olevan mitään kommentoitavaa, hän jatkoi.
”Ennen kuin alamme hommiin, voisimme pitää pienen esittäytymiskierroksen, jotta tutustuisimme toisiimme paremmin. Minä aloitan”, Lizzie sanoi innokkaalla äänellä. ”Olen siis Lizzie, 25-vuotias noita, Lontoosta. Minulla on kaksi siskoa ja veli ja harrastan Huispausta, kaapujen suunnittelua ja MeNoitien lukemista.”
”Miten kukaan voi harrastaa MeNoitien lukemista?” Scorpius kuiskasi vieressään istuvalle luihuiskaverilleen pilkallisesti.
”No niin nuoriherra siellä takana”, Lizzie sanoi ja nyökkäsi Scorpiukselle.”Sinun vuorosi.”
”Olen Scorpius Malfoy, minulla ei ole sisaruksia, ja se ei kuulu sinulle, mitä minä teen vapaa-aikanani”, Scorpius töksäytti epäystävällisesti.
Lizzie naurahti hämillisesti ja siirtyi puhuttelemaan Scorpiuksen vierustoveria. Scorpius sulki korvansa Lizzien ärsyttävältä höpötykseltä ja vaipui omiin ajatuksiinsa.
Kohta koko luokka oli käyty läpi ja Lizzie läpsäytti käsiään yhteen tarmokkaasti. ”No niin, lapset! Tänään me kertaamme yksinkertaiset itsensä puolustamiseen tarvittavat loitsut. Kuinka moni teistä osaa tehdä kunnollisen Karkotaseet -loitsun?”
Kaikkien oppilaiden kädet nousivat ilmaan ja koko luokka näytti joko huvittuneelta tai ärtyneeltä. Karkotaseet oli opetettu ensimmäisellä luokalla, ja jokainen osasi tehdä loitsun unissaankin.
”Loistavaa!” Lizzie hihkaisi ja hymyili edelleen. ”Mutta kertaus ei ole ikinä pahitteeksi. Taikasauvat esiin ja jakautukaa pareiksi, tänään kertaamme Karkotaseet–loitsua.”
Luokka alkoi jakautua hitaasti pareihin luoden epätoivoisia silmäyksiä toisiinsa ja opettajaansa, joka vain hymyili heille ystävällisesti, ymmärtämättä, miksi kaikki näyttivät niin nyrpeiltä.
Loppu tunti menikin sitten oppilaiden loitsiessa Karkotaseet loitsua ja Lizzien kierrellessä ympäri luokkaa tyytyväisesti hymyillen. Scorpius oli varma, että Lizzien hymy ei ollut hyytynyt kertaakaan koko oppitunnin aikana – naisella oli pakko olla todella vahvat poskilihakset.
***
Lilyn ensimmäinen koulupäivä meni kammottavaa taikajuomien tuntia lukuun ottamatta melko vaivattomasti. Ennen lounasta Lilyllä ja Kaitlinilla oli vielä yrttitietoa yhdessä puuskupuhien kanssa. Lily oli aina pitänyt yrttitiedosta ja Neville oli yksi Lilyn ja Kaitlinin lempiopettajista ja muutenkin pidetty oppilaiden keskuudessa.
Lounaan jälkeen rohkelikot saivat kuitenkin kärsiä kaksoistunnin Lizzien opetuksessa. Ja pitivät siitä aivan yhtä vähän kuin luihuisetkin.
”Hän on aivan kamala”, Kaitlin valitti Lilylle heidän marssiessaan kielletyn metsän laidalle Hagridin taikaolentojen hoidon tunnille. ”Jos katsoisit hänen korvastaan sisälle, näkisit varmasti toisesta ulos.”
Lily naurahti Kaitlinin sanoille, mutta hänen oli pakko myöntää, että Kaitlin oli oikeassa, Lizzie sopi hyvin kaikkien blondivitsien päähenkilöksi.
Päivällisen jälkeen Kaitlin ja Lily menivät rohkelikon oleskeluhuoneeseen. Kaitlinista ei kuitenkaan ollut sinä iltana paljon seuraa, koska heti huomattuaan Jamien Kaitlin ryntäsi tämän syliin ja sen jälkeen heitä oli mahdoton erottaa toisistaan.
”Minä taidan mennä kirjastoon”, Lily huokasi hetken kuluttua ja nousi sohvalta.
”Joo, heippa”, Kaitlin ynähti edes katsomatta Lilyyn päin. Lily pyöritteli silmiään ja kapusi ulos muotokuva-aukosta.
Lily käveli Tylypahkan hiljaisia käytäviä pitkin kirjastoon. Sielläkään ei ollut enää tähän aikaan paljon oppilaita.
Tutkiessaan historian kuuluisien noitien rakkaustarinoista kertovaa paksua opusta, hän kuuli Ethanin äänen kirjahyllyn toiselta puolelta. Poika oli uppoutunut intensiiviseen keskusteluun jonkun tytön kanssa.
Lily kurkisti hyllyrivistön toiselle puolelle hiukan epäluuloisena, mutta huomasi että Ethan juttelikin vain Rosen kanssa.
”Hei”, Lily sanoi ja hymyili kummallekin.
”Hei, Lils”, Rose vastasi ja hetken Lily oli näkevinään Rosen kasvoilla hiukan pettyneen ilmeen, mutta nopeasti sen tilalle ilmestyi iloinen hymy.
”Hei”, Ethan sanoi ja nousi ylös suudellakseen Lilyä tervehdykseksi.
”Miten teidän ensimmäinen koulupäivä meni?” Lily kysyi ja istui Ethanin viereen pyöreän puupöydän ääreen.
”Ihan hyvin”, Rose sanoi. ”Sweeney oli kamala niin kuin aina ja se uusi Pimeyden Voimilta Suojautumisen opettaja on aika naurettava tapaus, mutta muuten, ihan ok.”
”Niin, se Lizzy Spears”, Ethan huokaisi. ”Minä en tajua, miten me ikinä selviämme S.U.P.E.R. – kokeista sellaisella opetuksella.”
”Niinpä”, Lily myönsi. ”Ette varmaan mitenkään. Onneksi meillä on niihin vielä pari vuotta aikaa.”
”Kiitos vaan, tosi lohduttavaa”, Ethan sanoi ja sai Lilyn nauramaan muka-loukkaantuneelle ilmeelleen.
”No ei, kyllä sinä pärjäät, kun olet niin fiksukin, senkin korpinkynsi”, Lily sanoi ja sai suukon palkkioksi.
”Mutta nyt minun pitää kyllä mennä”, Ethan sanoi ja nousi seisomaan.
”Nyt jo, mehän ei olla nähty toisiamme yhtään tänään”, Lily sanoi hiukan pettyneenä.
”Niin, minä sovin, että me tehdään läksyjä oleskeluhuoneessa parin kaverin kanssa. Nähdään, huomenna, tule syömään aamupalaa meidän pöytään”, Ethan sanoi ja suukotti Lilyä vielä poskelle, ennen kuin lähti.
”Ethan on oikeasti tosi mukava”, Rose huomautti Lilylle hieman hymyillen, kun Ethan oli lähtenyt.
”Niin”, Lily sanoi. ”Minä en vain näe häntä enää niin usein, kuin ennen. Hänellä on aina kiire jonnekin.”
”Oletko sinä onnellinen hänen kanssaan”, Rose kysyi ja loi serkkuunsa tutkivan katseen.
Lily hätkähti hiukan yllättävää kysymystä ja kohautti sitten olkiaan. ”Kyllä kai. Siis vaikka ei meidän suhde olekaan mikään kovin vakava. Enkä minä haluaisikaan, että se olisi.”
”Niin kun sinulla on joku ihmeen sitoutumiskammo”, Rose sanoi virnistäen.
”Hei, eikä ole!” Lily huudahti ja tönäisi Rosea kevyesti. ”Minä olen vasta 16, ei minun tarvitse sitoutua. Sitä paitsi sinähän meistä kahdesta olet se sinkku.”
Rose kohautti olkiaan hymyillen hiukan oudosti, niin kuin hän oli tehnyt jo useamman kerran tänään.
Lily kohotti kulmiaan Rosen ilmeelle. ”Vai oletko?”
”Olen minä”, Rose sanoi nopeasti.
”Mutta kuinka kauan?”
Rose vain kohautti olkiaan uudestaan, eikä sanonut mitään.
”Kuka se on?” Lily kysyi uteliaasti.
”Ei kukaan”, Rose vastasi.
”No älä sitten kerro, kyllä minä sen kohta saan kuitenkin saan selville”, Lily sanoi hymyillen.
”Äh, en minä usko, että siitä tulee mitään”, Rose sanoi nyt jo vakavammin.
”Totta kai siitä tulee”, Lily virnisti. ”Sinä olet niin kaunis ja suosittu, kaikki Tylypahkan pojat haluaisivat lähteä ulos sinun kanssasi.”
Rose hymähti Lilyn sanoille. ”Sinä taidat hiukan liioitella. Sitä paitsi tämä on nyt vähä eri juttu… Mutta joka tapauksessa, nyt on jo myöhä, pitäisi mennä takaisin oleskeluhuoneeseen”, Rose sanoi ja nousi seisomaan.
Lily nousi myös ja he lähtivät eri suuntiin toivotettuaan ensin hyvät yöt toisilleen.
A/N2: Olkaa niin kilttjä ja kommentoikaa, jooko? :)
-
Tuskin maltan odottaa, että Lilyn ja Scorpiuksen välillä alkaa tapahtua! Sen lisäksi on varmasti mielenkiintoista nähdä, miten Lilyn ja Jessican liemitunnit lähtemät sujumaan - professori Sweeney vaikuttaa juuri niin inhottavalta lierolta kuin tylypahkalaisen liemimestarin kuuluukin. Kalkaroksen jälkeen en olisi muuta osannut odottaakaan (taidan nyt jättää professori Kuhnusarvion pahasti laskuista pois, mutta eipä se mitään), eikä Tylypahka yksinkertaisesti olisi entisensä ilman ainakin yhtä kieroa ja katalaa professoria. Ihanaa vaihtelua taas toi pimeyden voimilta suojautumisen opettaja, Lizzie Spears. Voin mainiosti kuvitella blondin heitukan, joka heti ensi sanoikseen mainostaa kuuluvansa MeNoitien lukijakaartiin ja muuta mukavaa. ;) On hauskaa lukea Tylypahkasta hieman uudistuneena, mutta toisaalta taas on hyvä, ettei ihan kaikki ole mennyt mullin mallin. Puhuinkin tästä jo viime viestissäni, siitä, että kouluun saavutaan edelleen pikajunalla ja niin edelleen.
Lisäksi odotan innolla sitä, mitä Rosen kanssa tulee käymään. Jos aavistukseni osuvat oikeaan, taitaa hän olla pikkuisen pihkassa Ethaniin - ja mikäpä sen parempi syy Lilylle kiinnostua Scorpiuksesta kuin se, että oma poikaystävä ja hyvä kaveri niin sanotusti "kääntävät kelkkansa"... Nämä tosin ovat vain huteria arvailuja, jotka todennäköisesti menevät päin honkia, kuten minun arvailuni yleensä. ;)
”Lily”, hän hihkaisi sitten innostuneena, ”Mieti mitä kaikkea me voidaan tehdä nyt!”
”Tiedän”, Lily sanoi hymyillen. ”Mutta pidä pienempää ääntä ennen kuin joku - ”
”Mitä te oikein meluatte siellä?” Kaitlinin viereisessä sängyssä nukkuva Jessica kysyi unisesti.
”Herää”, Lily päätti lauseen huokaisten ja nappasi kartan Kaitlinilta.
”Olen Scorpius Malfoy, minulla ei ole sisaruksia, ja se ei kuulu sinulle, mitä minä teen vapaa-aikanani”, Scorpius töksäytti epäystävällisesti.
Nuo olivat lempikohtani tässä osassa! Pistivät kyllä hymyilyttämään, Scorpiuskin oli juuri niin malfoymainen kuin kunnon Malfoyn kuuluukin. Sitä jäin mietiskelemään, että ovatko Jessica Abram ja tämä Rohkelikon Jessica sama henkilö, vai onko Tylypahkassa kaksi samannimistä oppilasta? Saattaa olla niinkin, että asiasta mainittiin jossain ja se meni minulta ohi (mikä lienee kaikkein todennäköisin vaihtoehto), mutta pikaisella uudelleenvilkaisulla en tietoa tuosta huomannut.
Odottelen seuraavaa osaa innoissani. ;)
-
Tämä on kiva. Jotenkin niin kivasti kirjoiteltukin.
-
A/N: Kiitos Kassandra! Luihuisessa ja Rohkelikossa on siis kummassakin eri Jessica, se oli vaan eka nimi, joka mulla tuli sillon mieleen :D
Ja noille aavistuksillesi saat pian vastaukset, kunhan vaan jatkat seuraamista ;)
Pörrö, kiitos, kiva kuulla että pidit :)
Ja tässä tulee luku numero kolme, kommentit olisi tosi kivoja :)
3. Myöhästelyä ja jälki-istuntoa
Ensimmäinen kouluviikko kului nopeasti ja pian olikin jo perjantai-iltapäivä, jolloin Lily, Kaitlin, Al, Rose ja Hugo olivat luvanneet mennä teelle Hagridin luokse. Se oli perinne, heidän ensimmäisestä kouluviikostaan Tylypahkassa lähtien. Ja ainoa aika koko vuodesta, kun he kävivät kaikki samaan aikaan Hagridin luona. Hagridin pieni mökki tulikin aika täyteen, eikä tuolejakaan riittänyt kaikille, mutta se ei haitannut.
”Miten teidän vanhemmat voi?” Hagrid kysyi, ensimmäiseksi, kun kaikki olivat päässet sisälle ja löytäneet itselleen jonkun paikan, johon asettua. ”Ei olla nähty toisiamme pitkään aikaan.”
”Ihan hyvin”, Hugo vastasi. ”Lähettivät terveisiä.”
Hagrid kaatoi kaikille kupilliset liian vahvaa teetä ja tarjosi itse tehtyjä, leuat yhteen liimaavia toffeita, joista jokainen tiesi nyt jo kohteliaasti kieltäytyä.
Seuraavat tunnit he viettivät iloisesti rupatellen Hagridin mökissä ja kun he vihdoin lähtivät takaisin linnaan, aurinko oli laskenut jo ajat sitten.
Muuten koko viikonloppu kuluikin suurimmaksi osaksi läksykirjojen parissa, koska jokainen opettaja oli jo ehtinyt antaa kauhean kasan läksyjä ensimmäisen kouluviikon aikana. Ulkona oli sateinen ja myrskyinen sää, joka myös osaltaan auttoi pitämään oppilaat kiltisti sisällä ja kirjojen ääressä.
Kaitlin, Lily ja Rose linnoittautuivat päättäväisesti kirjaston pöydän ääreen koko lauantaiksi ja saivatkin kaikki läksyt tehtyä pois alta.
***
Maanantaiaamu valkeni aivan yhtä harmaana ja ankeana, kun koko loppuviikko oli ollut. Ulkona satoi kaatamalla ja Lily oli onnellinen, ettei heidän tarvinnut poistua linnasta vielä heti aamulla, vaan vasta myöhemmin yrttitiedon tunnille. Ehkä sade on jo silloin lakannut, Lily ajatteli toiveikkaasti pukiessaan ylleen kouluvaatteita.
”Kaitlin”, Lily huokaisi ja heitti tyynyn vasten ystävänsä kasvoja, joka nukkui vielä sänkynsä pohjalla, onnellisen tietämättömänä siitä, että jos he eivät kohta lähtisi aamupalalle, he eivät ehtisi syödä ollenkaan ennen professori Sweeneyn tuntia.
”Häh? Mitä?” Kaitlin sanoi unisesti ja heitti tyynyn takaisin Lilyn syliin.
”Nouse ylös, senkin unikeko”, Lily vastasi. ”Kannattaisiko harkita vähän aikaisemmin nukkumaan menemistä?”
”Ei, miten niin?”Kaitlin sanoi noustessaan istumaan sänkynsä laidalle. ”En minä ehtinyt.”
”Niin koska sinulla oli liian kiire nuoleskella Jamien kanssa”, Lily sanoi pyöritellen silmiään.
”Eikä ollut!” Kaitlin huudahti. ”Tai okei, oli. Mitä sitten?” hän virnisti sitten.
”Ei mitään. Mutta jos sinä et ole valmis viidessä minuutissa, minä lähden ilman sinua.”
Ihme kyllä he ehtivät aamiaiselle ajallaan, vaikka suurin osa oppilaista olikin lähtenyt jo, kun he saivat syötyä.
”Hei Lily”, Ethan tarttui Lilyn käsivarresta kiinni, kun Lily ja Kaitlin olivat lähdössä Suuresta Salista kohti tyrmiä ja liemien kaksoistuntia.
”Huomenta Ethan”, Lily virnisti ja kääntyi Ethanin puoleen, joka suukotti Lilyä kevyesti nenänpäähän.
”Mene sinä edeltä, minä tulen ihan kohta”, Lily sanoi Kaitlinille.
”Paraskin puhuja”, Kaitlin mutisin jatkaessaan matkaansa silmiään pyöritellen.
”Mitä teillä on nyt?” Ethan kysyi vetäen Lilyn karhumaiseen halaukseen lihaksikasta rintakehäänsä vasten.
”Taikajuomia”, Lily sanoi irvistäen.
”No se ei sitten varmaan haittaa, vaikka sinä unohtaisitkin ilmestyä tunnille”, Ethan sanoi virnistäen ilkikurisesti.
”Niinpä, ja Sweeney nauttisi saadessaan määrätä minut koko seuraavaksi kuukaudeksi jälki-istuntoon kuuraamaan jotain limaklönttipurnukoita”, Lily sanoi nyökäten.
”Okei sitten”, Ethan sanoi ja virnisti. ”Tule tarvehuoneelle kello kymmenen tänä iltana. Me ei olla oltu kunnolla yhdessä pitkään aikaan.”
”Miksi niin myöhään?” Lily sanoi rypistän otsaansa.
”No minulla on jälki-istuntoa ennen sitä…”
”Ethan!” Lily huudahti hiukan pöyristyneeseen äänensävyyn. ”Miten ihmeessä sinä olet jo onnistunut hankkiutumaan jälki-istuntoon?”
”No se on pitkä juttu”, Ethan sanoi välttelevästi.
”Mutta sinä tiedät, ettei me saada liikkua niin myöhään käytävillä”, Lily sanoi rypistäen otsaansa.
”Minä tiedän, että James antoi sinulle kelmien kartan”, Ethan sanoi iskien silmää. ”Et sinä jää kiinni.”
Sitten hän nosti Lilyn vyötäisiltä ilmaan niin että tämä oli samalla tasolla Ethanin kanssa ja suuteli häntä suoraan huulille nopeasti, mutta sitäkin intohimoisemmin.
”Nyt sinun on paras mennä, olet jo melkein myöhässä tunnilta”, Ethan sanoi laskettuaan Lilyn takaisin jaloilleen ja lähdettyään itse toiseen suuntaan ehtiäkseen muodonmuutosten tunnilleen.
”Kiitti vaan”, Lily sanoi heittäen nyrpeän katseen Ethaniin, ennen kuin pinkaisi juoksuun. Hän ei todellakaan halunnut myöhästyä professori Sweeney tunnilta, se oli tarpeeksi kamala muutenkin.
Lily ei kuitenkaan ehtinyt edes tyrmien oville saakka, ennen kuin hän törmäsi johonkin toiseen, kovalla vauhdilla liikkuvaan olentoon ja huomasi pian makaavansa rähmällään lattialla Scorpius Malfoyn kanssa.
”Mitä ihmettä?” Lily sanoi ymmällään ja nousi istumaan kylmälle kivilattialle.
”Kannattaisi katsoa eteensä”, Scorpius huomautti ärtyneesti ja nousi pystyyn.
”Auh”, Lily ähkäisi ja nosti kätensä ilmaan. Oikean käden ranne oli vääntynyt kummalliseen asentoon iskeytyessään maahan. ”Auts”, Lily valitti uudestaan ja rypisti otsaansa katsoen rannettaan. Siihen todellakin sattui.
”Se on varmaan murtunut”, Scorpius sanoi ja Lily oli kuulevinaan tämän äänestä jotain myötätuntoon viittaava, mitä hän ei ihan heti osannut odottaa Scorpius Malfoyltä.
”No joo, varmaan”, Lily tiuskaisi kipakammin, kuin oli tarkoittanut. Tykyttävä kipu ranteessa teki hänet ärtyneeksi.
”Okei, anteeksi”, Scorpius huokaisi alistuneesti. ”Minulla oli vain kiire tunnille.”
Lily oli niin järkyttynyt Scorpiuksen, että jäi vahingossa vain tuijottamaan tätä suu auki. ”Mitä?” Lily kysyi sitten heikolla äänellä. ”Pyysitkö sinä minulta anteeksi?”
”Kyllä pyysin”, Scorpius sanoi, näyttäen nyt vuorostaan ärtyneeltä. ”Niin yleensä tehdään, jos törmätään, johonkuhun, vaikka sinä et sitä sattuisi tietämään.”
Lily oli niin järkyttynyt Scorpiuksen ystävällisyydestä, että unohti taas vastata pojalle mitään. Missä vaiheessa Malfoyt muka olivat olleet ystävällisiä hänelle?
”No niin, tulepa sitten”, Scorpius sanoi, kun Lily ei vieläkään puhunut mitään. Scorpius tarttui Lilyä kainaloista ja nosti tämän lattialta seisomaan. ”Meidän on parasta viedä sinut sairaalasiipeen.”
Odottamatta Lilyn vastausta Scorpius lähti viemään Lilyä vastakkaiseen suuntaan, kuin mistä tämä oli tullut.
Lily oli vieläkin niin järkyttynyt Scorpiuksen ystävällisyydestä, että ei edes pannut vastaan, kun Scorpius talutti hänet sairaalasiipeen ja meni sitten hakemaan matami Pomfreyn.
Hoitaja tutki Lilyn kättä kieltään paheksuvasti naksutellen. ”Mitä sinä oikein teit.”
”Kaaduin”, Lily mutisi.
”No niin. Ei mitään hätää, minä saan tämän korjattua käden käänteessä”, matami Pomfrey hymyili Lilylle rauhoittavasti. Ja yhdellä taikasanalla ja sauvanheilautuksella Lilyn käsi olikin taas kunnossa ja matami Pomfrey pyyhälsi takaisin toimistoon jättäen Scorpiuksen ja Lilyn kahdestaan.
Lily vilkaisi Scorpiusta joka tuijotteli lattiaan ilmeisen hämillään, tietämättä mitä hänen nyt piti tehdä.
”Kiitos”, Lily mutisi tuskin kuuluvalla äänellä. Hän ei uskonut, että olisi ikinä sanonut tuota sanaa Scorpiukselle. Koko tapaus oli niin omituinen, Scorpius oli yleensä tyytynyt vain jättämään Lilyn huomiotta, Lily ei ollut puhunut Scorpiukselle montakaan sanaa koko aikana, jonka hän oli ollut Tylypahkassa. Enemmänkin hän oli kuullut Ethanilta ja Roselta juttuja, kuinka inhottava Scorpius oli.
”Minun pitäisi varmaan mennä tunnille”, Scorpius sanoi kohauttaen olkiaan ja katosi kulman taakse, ennen kuin Lily ehti vastata.
Lily istui hetken sairaalasängyn laidalla pöllämystyneenä, ennen kuin lähti kohti rohkelikkotornia. Hän ei todellakaan aikonut mennä taikajuomatunnille noin paljon myöhässä.
***
”Missä sinä olit?” Kaitlin tivasi Lilyltä, tavatessaan tämän taikajuomien tunnin jälkeen. ”Ethanin kanssa?”
”En.”
”No missä sitten?” Kaitlin kysyi ärtyneenä Lilyn vähäpuheisuudesta.
”Äsken tapahtui jotain todella outoa”, Lily sanoi heidän talsiessa muiden rohkelikkojen kanssa yrttitiedon tunnille. Lily pysähtyi, kunnes kaikki muut oppilaat olivat ohittaneet heidät ja jatkoi sitten: ”Minä olin kyllä tulossa tunnille, mutta sitten törmäsin Scorpiukseen.”
”Scorpius Malfoyhin?”
”Oikeasti, Kaitlin. Kuinka monta Malfoyta me muka tiedetään”, Lily huomautti.
”No joo, ihan sama, jatka”, Kaitlin sanoi kärsimättömästi.
”Niin, eli minä siis törmäsin häneen ja onnistuin murtamaan ranteeni”, Lily sanoi.
Kaitlin tirskahti. ”Sinä siis törmäsit häneen ihan kirjaimellisesti?”
”Kyllä. Eikä se ollut yhtään hauskaa.”
Kaitlin kohautti olkiaan. ”Mutta ei tuo nyt kovin outoa ollut, niin siinä käy kun juoksentelee pitkin linnaa, eikä katso eteensä.”
”Ei, kun nyt se vasta tulee, se outo osuus”, Lily selitti.
”Okei, jatka. Minä en keskeytä enää.”
”No niin. Outoa siinä oli, että Scorpius oli niin ystävällinen. Hän pyysi minulta anteeksi. Ja hän vei minut sairaalasiipeen, hän vaikutti oikeasti mukavalta”, Lily selitti.
Kaitlin katsoi Lilyä kuin tärähtänyttä, mukava ei ollut ensimmäinen adjektiivi, jolla hän olisi kuvaillut Scorpiusta. Itse asiassa se oli yksi niistä viimeisistä. ”Totta, tuo oli outoa. Hänellä on jotain kavalaa mielessään.”
”Mitä jos hän oli vain ystävällinen?” Lily ehdotti.
”Scorpius Malfoy?” Kaitlin kohotti kulmiaan. ”Mistä lähtien hän on muka ollut ystävällinen yhtään kenellekään? Hänhän on aina juonittelemassa jotain jonkun päänmenoksi.”
Lily kohautti olkiaan. ”Ehkä hän vain oli oikeasti pahoillaan.”
”Tai sitten ei”, Kaitlin sanoi epäilevään äänensävyyn.
”Ihan sama. Tule nyt, me ollaan jo myöhässä yrttitiedontunniltakin”, Lily huomautti.
***
Loppupäivä kului ilman suurempia ongelmia ja kohta olikin jo ilta ja Lily oli lähdössä tapaamaan Ethania.
”Minne sinä olet menossa?” Kaitlin kysyi kun Lily ohitti hänet matkallaan ulos muotokuva-aukosta.
”Minulla on treffit Ethanin kanssa”, Lily vastasi.
”Tähän aikaan?” Kaitlin kysyi kohottaen kulmiaan.
”Niin hänellä oli jälki-istuntoa”, Lily kertoi.
”Ja sinullakin on kohta, jos menet. Sinä tiedät kyllä, että oppilaat eivät saa vaellella pitkin Tylypahkaa yöllä”
Lily otti kelmien kartan taskustaan ja heilutteli sitä Kaitlinin nenän edessä.
”Eikä ole”, hän sanoi virnistäen.
Kaitlin huokaisi. ”Niin ei kai sitten.”
Lily heilautti Kaitlinille kättä hyvästiksi ja jatkoi matkaa, kun Kaitlin pysäytti hänet taas. ”Tuota… Lily?”
”Niin?” Lily kääntyi ja rypisti otsaansa nähdessään ystävänsä vakavan ilmeen.
”Minä olen ollut vähän huono ystävä viimeaikoina”, Kaitlin aloitti. ”Minä vietän liikaa aikaa Jamien kanssa ja silloin kun minä en ole hänen kanssaan minä puhun hänestä…”
”Ai jaa”, Lily sanoi hymyillen tajutessaan syyn Kaitlinin huolestuneelle ilmeelle. Kaitlin oli vain huolissaan, että Lily olisi vihainen hänelle. ”Ei se mitään, sellaista se on.”
”Ei kun oikeasti, minä olen surkea ystävä”, Kaitlin sanoi pahoittelevaan äänensävyyn.
”Ihan oikeasti, etkä ole”, Lily keskeytti Kaitlinin. ”Kyllä minä ymmärrän että Jamie on sinulle tärkeä ja onhan minulla muitakin ystäviä.”
”Niin, mutta – ” Kaitlin aloitti.
”Ei mitään muttia”, Lily virnisti. ”Hei, kyllä minä pärjään.”
”Varmastiko?”
”Kyllä.”
”Mutta minä lupaan silti yrittää olla vähemmän Jamien kanssa ja enemmän sinun kanssasi”, Kaitlin sanoi.
Lily hymyili. ”Minua ei ihan oikeasti haittaa. mutta kello on jo yli kymmenen, minun pitää mennä.”
”Pidä hauskaa”, Kaitlin sanoi ja iski silmään Lilylle.
”Pidän, pidän. Nähdään”, Lily vastasi ja heilautti kättään.
”Vannon pyhästi, että minulla on vain pahat mielessäni”, Lily sanoi kiivettyään ulos muotokuva-aukosta ja napautti pergamenttia taikasauvansa kärjellä.
Kelmien kartta ilmestyi pikkuhiljaa näkyviin ja Lily huokaisi helpotuksesta nähdessään, ettei kukaan ollut lähelläkään häntä. Itse asiassa, käytävät olivat lähes autiot, lukuun ottamatta vanhaa ja kärttyisää vahtimestaria, joka partioi aina koulun käytävillä, innokkaana nappaamaan oppilaita kiinni luvattomilta teiltä.
Lily tunki kartan kaapunsa taskuun ja lähti kulkemaan kohti tarvehuonetta, jossa hänen oli tarkoitus tavata Ethan. Linnan käytävät olivat autiot ja hiljaiset, jopa hiukan aavemaiset, kun niitä pitkin käveli yksin illalla. Lily nopeutti askeliaan ja kaivoi aina välillä kelmien kartan taskustaan varmistaakseen, ettei kukaan ollut edelleenkään lähellä häntä.
Niinpä Lily pelästyi puolikuoliaaksi kuullessaan äänen takanaan. ”Mitä sinä teet täällä?” joku kysyi hänen takanaan töykeällä äänellä.
Lily kääntyi hitaasti ympäri ja huomasi tuijottavansa Scorpiuksen vaaleansinisiin silmiin. Lilyn otsa rypistyi, hän oli katsonut kelmien karttaa juuri vähän aikaa sitten ja oli aivan varma, ettei poikaa ollut näkynyt missään hänen lähellään. Oliko hän todellakin ollut niin huolimaton?
”Samaa voisi kysyä sinulta”, Lily töksäytti siristäen silmiään. ”Tietääkseni luihuistenkaan ei ole lupa oleskella koulun käytävillä kymmenen jälkeen arki-iltoina.”
Scorpius naurahti koleasti. ”Enpä olisi uskonut, että Lily Potter on tarpeeksi rohkea uhmaamaan koulun sääntöjä”, Scorpius nauroi ivallisesti.
”Minä olen meistä kahdesta se rohkelikko”, Lily sanoi mulkaisten Scorpiusta. Lily ei voinut kuin ihmetellä Scorpiuksen käytöstä, päivällä tämä oli vaikuttanut jopa ystävälliseltä, mutta nyt tämä oli taas oma töykeä itsensä. Tai ehkä se johtui vain siitä, että Scorpiuskin oli hiukan hermostunut, niin kuin hän itsekin. Olisi varmaan paras lähteä, ennen kuin joku saisi heidät kiinni.
”Joka tapauksessa”, Lily jatkoi, yrittäen pitää äänensävynsä mahdollisimman tavallisena. ”Minä tästä sitten vain jatkan matkaa.”
”Etpä taida jatkaa, neiti Potter”, sanoi joku hänen takanaan ja Lily käännähti taas kerran ympäri, vain nähdäkseen professori Sweeneyn, joka oli ilmestynyt kulman takaa, kasvoillaan ilkeä virne. Lily jähmettyi paikalleen.
”Potter ja Malfoy”, Sweeney hymähti pudistaen päätään. ”Enpä olisi uskonut.”
”Ei me oltu – ”, Lily aloitti selittämisen, mutta Sweeney vaiensi hänet yhdellä merkitsevällä mulkaisulla.
”Kertokaapas, miksi te olette tähän aikaan kuljeskelemassa pitkin Tylypahkan käytäviä”, Sweeney kehotti kulmat kohollaan.
Kun kumpikin pysyi hiljaa, keksimättä yhtäkään pätevää selitystä, tyytyväinen hymy ilmestyi taas kerran Sweeneyn kasvoille.
”Jaahas. Se taitaa sitten olla jälki-istunnon paikka”, professori Sweeney sanoi. ”Odotan teitä kumpaakin huoneeseeni keskiviikkona päivällisen jälkeen.”
Scorpius ja Lily vain nyökkäsivät, osaamatta sanoa mitään vastaankaan. Lily oli yllättynyt että Sweeney oli antanut Scorpiukselle samanlaisen rangaistuksen kuin hänellekin; Sweeney ei yleensä todellakaan kohdellut luihuisia ja rohkelikkoja samalla tavalla.
”Mitä te siinä vielä seisotte”, Sweeney ärähti, kun kumpikin pysyi vain liikkumattomana paikallaan. ”Takaisin oleskeluhuoneisiinne. Heti.”
Lily ja Scorpius kääntyivät kummatkin ympäri ja lähtivät omiin suuntiinsa, Lily luotuaan ensin yhden pahan mulkaisun Scorpiuksen suuntaan. Hän ei voinut uskoa, että oli samana päivänä sekä murtanut ranteensa että joutunut jälki-istuntoon Scorpiuksen takia. Ilmeisesti olisi parasta pysytellä mahdollisimman kaukana koko pojasta.
***
Scorpius käveli takaisin luihuisten oleskeluhuoneeseen mietteisiinsä vaipuneena. Hän ei tajunnut, miksi oli ollut niin töykeä Lilylle äsken. Toisaalta hän ei myöskään tajunnut, miksi oli ollut niin ystävällinen tytölle päivällä. Oli outoa millainen vaikutus Lilyllä oli häneen. Miksi hän ei voinut käyttäytyä tytön seurassa samalla tavalla kuin muidenkin rohkelikkojen? Tasaisen välinpitämättömästi. Hän ei tajunnut mikä häntä vaivasi. Ja nyt hän ei saanut edes sitä hemmetin tyttöä pois mielestään, Scorpius ajatteli vihaisena itselleen ja läimäisi kämmenellä otsaansa.
”Au”, Scorpius älähti ja tajusi vasta sen jälkeen, että oli itse asiassa lyönyt itseään. Kovaa. Scorpius tirskahti pienesti tajutessaan, kuinka typerästi hän käyttäytyi ja se sai hänet nauramaan vielä enemmän.
Mikä ihme häntä vaivasi, Scorpius mietti ryhdistäydyttyään taas. Hän oli varmasti menettämässä järkensä, ei hän keksinyt mitään muutakaan selitystä oudolle käytökselleen.
Scorpius meni makusaliinsa, vaihtoi ripeästi yöpuvun päälleen ja kömpi lakanoiden väliin. Hän yritti parhaansa olla ajattelematta mitään, mutta kuitenkin kesti vielä kauan, ennen kuin hän vihdoinkin nukahti.
A/N2: Kommentoikaahan, ja kertokaa mitä mieltä olette :)
-
Heh, tämäpäs oli jännä. Kaikennäköistä ehti tapahtua. ;)
Ensiksi haluan sanoa, että Lilyn ja Kaitlinin keskustelua on mukava lukea. Heidän sanailunsa on ihanan leppoisaa luettavaa ja kaikkein parasta siinä ovat ne pikku naljailuvälikommentit joita ystävien kanssa vaihdetaan. Kivaa, että Hagrid on edelleen Tylypahkassa ja että Harryn, Hermionen ja Ronin jälkeläiset tekevät pikku retkiään hänen mökkiinsä vanhempiensa tapaan. Professori Sweeney sen sijaan on kyllä aikamoinen pahis, kun sillä tavalla jätti Lilyn ja Scorpiuksen jälki-istuntoon. Vaan kaipa se oli hänen velvollisuutensa, mutta tapa jolla hän ilkeilee oppilailleen nyt ainakin on aika katala. Kiero mies tuo Sweeney.
Siitä tulikin mieleeni, että tuskin maltan odottaa, mitä Ethan tuumaa siitä, ettei Lily ilmestynytkään sovitulle paikalle, vaan jäi lorvimaan käytävälle - ja vielä Scorpiuksen kanssa. Oikeastihan tilanne oli ihan viaton ja kurja yhteensattuma, mutta eihän Ethan sitä voi tietää, ellei hän sitten usko Lilyn sanoja tilanteen epäilyttävyydestä huolimatta. En malta odottaa sitäkään, mitä Lilyn ja Scorpiuksen jälki-istunnossa tulee tapahtumaan! Varmasti jotain siellä sattuu, kun Scorpius vaikuttaa jo nyt olevan pikkuisen pihkassa Lilyyn, joskin kaiketi tietämättään. Näillä näkymin olisi siis enemmän kuin mahtavaa saada jatkoa pian... ;)
Harmi, ettei Rosea näkynyt mailla halmeilla. Hän on Harryn ja Ginnyn sekä Ronin ja Hermionen lapsista ehdoton suosikkini, mutta kai hänkin vielä jonkin osan tulee saamaan tämän fikin suhdesotkuissa, toivon ainakin niin. No, mutta kiitospa siis jälleen kerran mielenkiintoisesta pätkästä tekstiä. Olen jo aika koukussa tähän!
-
oi, oli tosi kivaa luettavaa. Oon huomannu että eniten tykkään ficeistä joiden tapahtumat ei koske Harry Potterin kouluvuosia koska uskon Rowlingin kirjoihin vakaasti ja hänen kertomien tapahtumien muokkailu ei ilmeisesti ole minusta niin kivaa... :D
Yksi jännä yksityiskohta hyppäs silmille Kassandran arvaus että Rose olisi pihkassa Ethaniin sai pienen vahvistuksen koska jos en väärin lukenu niin Ethan tiesi että Lily sai Jamesilta Kelmien kartan ja olisiko hän kenties kuullut siitä Roselta?
Itse en aikaisemman luvun perusteella ajatellut ett Ethanin ja Rosen välillä olis jotain mutta kun Kassandra siitä sanoi niin rupesin lukemaan ilmeisesti johtolankoja etsien :D
-
A/N: Kiitos paljon kommentista, Kassandara! :) Kyllä, Rosella on aika iso osa ficissä ja tässä luvussa se onkin jo taas mukana.
Kiitos paljon, Leya, tosi ihana kuulla, että pidit tästä :)
Ja tässä on nyt sitten seuraava luku. Ei muuta kuin mukavia lukuhetkiä ja hyvää ystävänpäivää samalla! Ja muistakaa kommata :D
4. Jälki-istunnossa
”Miksi sinä et tullut eilen illalla?” Ethan kysyi Lilyltä, heti kun sai hänet silmiinsä seuraavana aamuna.
”Sweeney sai minut kiinni”, Lily irvisti. ”Minä sain jälki-istuntoa.”
”Eikö sinulla ollut karttaa?” Ethan kysyi epäluuloisena.
”Oli. Mutta minä törmäsin Scorpiukseen, enkä saanut katsottua sitä vähään aikaan ja sitten Sweeney pääsi yllättämään meidät.”
”Sinä törmäsit Scorpius Malfoyhin. Mitä hän teki siellä siihen aikaan?” Ethan kysyi rypistäen otsaansa ärtyneenä.
”No en kuule tiedä”, Lily tiuskaisi vähän epäystävällisemmin, kun oli aikonut. Hän oli jo valmiiksi hiukan äreä, Kaitlinin kaikkien ”mitä minä sanoin” kommenttien takia, eikä hän ollut tottunut siihen, että Ethan oli huonolla tuulella.
Ethan ei vastannut Lilylle mitään ja hetken aikaa kumpikin oli hiljaa, tietämättä mitä sanoa.
”No, minä lähden tunnille, ennen kuin myöhästyn taas kerran”, Lily sanoi ja pyyhälsi pois paikalta. Häneltä kesti hetki tajuta, ettei hän ollut edes suudellut Ethania hyvästiksi, niin kuin hän yleensä teki aina, ennen kuin he erosivat.
Lily käveli kohti muodonmuutosluokkaa ajatuksiinsa vaipuneena.
”Hei Kaitlin”, Lily nyökkäsi tavattuaan Kaitlinin muodonmuutosluokan edessä.
”Hei Lily”, Kaitlin vastasi. ”Mitä nyt?”
”Ei mitään. Kuinka niin?” Lily sanoi katsoen Kaitlinia kysyvästi.
”Sinä näytit jotenkin niin oudolta”, Kaitlin sanoi.
”Ai jaa, minä vain mietin…” Lily kohautti olkiaan.
”Mitä?”
”Ei mitään”, Lily huokaisi. Kaitlin katsoi Lilyä oudosti, mutta tämä säästyi selittelyiltä, koska juuri silloin McGarmiwa saapui paikalle.
Muodonmuutosten tunnin jälkeen heillä oli taikaeläinten hoitoa ja sen jälkeen pimeyden voimilta suojautumista jonka opetuksen taso oli aivan yhtä huonoa, kuin ennenkin. Lizzien oli tarkoitus kertoa heille anteeksiantamattomista kirouksista, mutta hän onnistui aina eksymään aiheesta. Tosin Lizzie mainitsi Lilyn isän muutaman kerran ainoana tappokirouksesta henkiin jääneenä, ja Lily oli helpottunut, ettei Lizzie tuntunut tajuavan, että Lily oli Harry Potterin tytär. Hän oli saanut jo aivan tarpeeksi huomiota asian takia.
”Hän on surkein pimeyden voimilta suojautumisen opettaja, joka meillä on ikinä ollut, me ei opita mitään hänen tunneillaan”, Kaitlin valitti taas kerran Lilylle oppitunnin jälkeen.
”Tiedän”, Lily huokaisi. ”Kunpa hän löytäisi äkkiä jostain parempaa työtä.”
”Hah, ihan niin kuin hän löytäisi yhtään minkäänlaista työtä”, Kaitlin nauroi. ”Miksi hänet ikinä edes otettiin Tylypahkaan töihin?”
”En tiedä”, Lily kohautti olkiaan. ”Ehkä he eivät löytäneet ketään parempaa.”
”Jopa kuolonsyöjä olisi luultavasti parempi kuin hän”, Kaitlin sanoi, kun he astuivat sisälle suureen saliin. Suurin osa oppilaista oli jo pöytien ääressä syömässä lounasta ja Kaitlin ja Lily asettuivat nopeasti istumaan rohkelikkojen pöytään samalla vuosikurssilla heidän kanssaan olevan Annien viereen.
”Scorpius Malfoy katsoo sinua oudosti”, Kaitlin kuiskasi Lilylle hetken kuluttua, kun tämä oli lappamassa perunoita ja kastiketta ruokalautaselleen.
”Mitä?” Lily kysyi ja käänsi katseensa kohti luihuisten pöytää. Scorpius istui ystäviensä vieressä katse tiukasti ruokalautasessa. ”Eikä katso.”
”Katsoi äsken”, Kaitlin sanoi rypistäen otsaansa ja vilkuillen edelleen kohti luihuisten pöytää. ”Se oli outoa.”
”Tuskin katsoi. Ja jos katsoikin, niin ehkä hän vain yritti miettiä tapaa, jolla voisi kostaa minulle sen, että hän joutui jälki-istuntoon minun takiani”, Lily huokaisi niin hiljaa, ettei kukaan muu, kuin Kaitlin kuullut. ”Äläkä tuijota häntä, se on epäilyttävää.”
”Hän on epäilyttävä. Muistatko miten ystävällisesti hän käyttäytyi eilen, kun sinä olit murtanut kätesi?” Kaitlin kysyi mietteliääseen äänensävyyn.
”Hän oli vain pahoillaan, koska oli murtanut minun käteni, voidaanko puhua vaihteeksi jostain muusta?” Lily pyysi.
”Mistä te oikein supisette?” Annie kysyi kääntyen heidän puoleensa, ennen kuin Kaitlin ehti vastata mitään.
”Ei mistään”, Lily sanoi nopeasti. ”Tai siis, yhdestä koulutehtävästä vain.”
”Niin”, Annie nyökytteli. ”Miten minä saan ikinä kirjoitettua professori Sweeneylle tarpeeksi paljon sekaannusjuoman historiasta.”
”Niinpä”, Lily huokaisi muistaen vasta nyt, että hänen pitäisi viettää koko ilta läksykirjojen ääressä, koska huomenillalla hän tuskin ehtisi tehdä mitään jälki-istunnon takia.
***
Keskiviikko iltana, päivällisen jälkeen, Lily lähti kohti tyrmiä muiden mennessä rohkelikkojen oleskeluhuoneeseen. Hän tapasi Scorpiuksen professori Sweeneyn työhuoneen edessä. Scorpius koputti Sweeneyn huoneen oveen sanomatta sanaakaan Lilylle tai huomioimatta muutenkaan tytön läsnäoloa.
Sweeney aukaisi oven jonkin ajan kuluttua ja päästi Lilyn ja Scorpiuksen sisälle. Lily oli ollut Professori Sweeneyn työhuoneessa kaksi kertaa aikaisemminkin, kummallakin kerralla myös jälki-istunnossa ja hänestä huone oli aina ollut hiukan karmiva. Se oli luultavasti pimein ja kylmin kaikista linnan huoneesta ja siellä oli myös outo, tunkkainen haju.
”Hyvää iltaa”, Sweeney sanoi heidän astuttuaan peremmälle huoneeseen. Lily kietoi kätensä automaattisesti ympärilleen, hän ei ollut muistanutkaan kuinka kylmä huoneessa itse asiassa oli.
Sweeney viittoi kädellään kohti hyllyjä jotka peittivät kaksi huoneen seinistä. Niitä täyttivät kaikenlaiset limaklöntit lasipurkeissaan sekä suuri valikoima taikajuomien valmistusaineita erilaisissa säilytysastioissa.
”Teidän tehtävänne on pyyhkiä hyllyt ja kaikki astiat pölystä”, Sweeney sanoi ja leijutti heille taikasauvallaan kaksi suurta rättiä. ”Teidän on parasta ryhtyä hommiin, jos aiotte päästä täältä pois tämän vuorokauden puolella”, Sweeney huomautti, ”Ja muistakaa laittaa kaikki takaisin täsmälleen samoille paikoille.”
Sitten Sweeney istuutui työpöytänsä ääreen ja otti esille paksun pinkan oppilaiden esseitä. Lily katsoi hetken aikaa epätoivoisena hyllyrivistöjä, jotka peittivät seinää lattiasta kattoon.
”Aloitetaan vaikka ylhäältä ja edetään järjestyksessä alaspäin”, Scorpius mutisi Lilylle ja heitti tälle toisen räteistä, jotka näyttivät jo melko vanhoilta ja kuluneilta.
He kiipesivät puisia tikkaita pitkin katonrajaan ja aloittivat työnsä. Jonkin ajan kuluttua Lily kadotti ajantajunsa ja kun joku koputti huoneen oveen monen hyllyrivillisen lasipurkkeja jälkeen, Lily ei tiennyt oliko aikaa kulunut pari tuntia vai vain parikymmentä minuuttia.
”Sisään”, professori Sweeney kutsui ja matami Pomfrey työnsi oven auki ja astui huoneeseen.
”Minä tarvitsen sinun apuasi”, matami Pomfrey sanoi hitusen hermostuneen kuuloisena. Ehkä huoneella oli samanlainen vaikutus häneenkin, Lily mietti. ”Olen melko varma, että osa lääkkeistä on vanhentunut kesän aikana, mutta tarvitsisin vielä sinun mielipiteesi…” matami Pomfrey aloitti.
”Hyvä on”, Sweeney myöntyi ja nousi työpöytänsä takaa ärtyneen oloisena. ”Minä tulen kohta takaisin”, hän sanoi vielä varoittavaan sävyyn Lilylle ja Scorpiukselle, ennen kuin pyyhälsi ulos huoneesta mustan kaapunsa helmat hulmuten.
Scorpius huokaisi ja otti taas käteensä lasipurkin, jota oli ollut pyyhkimässä, ennen matami Pomfreyn tuloa. Lilykin käännähti takaisin oman hyllynsä puoleen, mutta sohaisi vahingossa kyynärpäällään yhden lasipurkin alas ja se räsähti tuhansiksi sirpaleiksi osuessaan kylmään kivilattiaan.
”Voi hemmetti”, Lily huudahti.
”Kannattaisi olla vähän varovaisempi, jos et halua menettää teidän loppujakin tupapisteitä”, Scorpius kivahti Lilylle.
Lily mulkaisi Scorpiusta pahasti. ”Ole hiljaa, se olit sinä, joka minut tänne alun perinkin järjesti.”
”Miten niin? Sinä olisit voinut ihan hyvin törmätä johonkin opettajaan, vaikka minä en olisikaan pysäyttänyt sinua”, Scorpius huomautti ärtyneeseen sävyyn.
”Enkä muuten olisi”, Lily tiuskaisi takaisin muistaen kelmien kartan. Hän ei ollut voinut ottaa sitä esiin Scorpiuksen seurassa, joten Sweeney ei olisi päässyt yllättämään häntä, jos Scorpius ei olisi ensin pysäyttänyt Lilyä.
”Miten niin et?” Scorpius kysyi epäluuloisesti.
”En vain olisi”, Lily intti itsepäisesti.
Scorpius huokaisi ärtyneenä. ”Ihan miten vaan, mutta kannattaisiko tehdä jotain tuolle, ennen kuin Sweeney tulee takaisin”, Scorpius sanoi nyökäten kohti lattialla olevaa rikkunutta lasipurkkia.
Lily kapusi alas tikkailta ja korjasi lasipurkin yhdellä taikasauvan heilautuksella. Hän huokaisi helpotuksesta, huomatessaan, että sen sisällä ollut limaklöntti oli kiinteä ja onneksi edelleenkin yhtenä kappaleena.
”Yyh”, Lily nyrpisti nenäänsä poimiessaan vaaleanvihertävän, pahalta haisevan klöntin lattialta. ”Mitäköhän tämä on?” Lily mietti puoliksi itsekseen pannessaan klöntin purkkiin ja sulkiessaan kannen tiiviisti.
”En tiedä”, Scorpius vastasi virnistäen nyt jo melko hyväntuulisesti. ”Professori Sweeneyn tuntien ehkä on parempikin, että me ei tiedetä.”
Lily virnisti takaisin hiukan hämmentyneenä Scorpiuksen mielialan muutoksesta. Samalla hän huomasi, että Scorpiuksella oli itse asiassa aika kaunis, aavistuksen vino virnistys.
Kohta Lily huomasi, että oli jäänyt tuijottamaan Scorpiusta hiukan liian pitkäksi aikaa ja käänsi nolona katseena toiseen suuntaan. Lily rypisti otsaansa vihaisena itselleen, palatessaan takaisin töihinsä. Miksi ihmeessä hän oli ajatellut, että Scorpiuksen hymy oli kaunis? Eihän hänen kuulunut pitää Scorpiuksesta. Mistään osasta Scorpiusta, edes tämän hymystä.
Lopun iltaa Lily yritti keskittyä vain ja ainoastaan hyllyihin, joita hän oli puhdistamassa, mutta se oli yllättävän vaikeaa, Lily oli koko ajan kummallisen tietoinen Scorpiuksesta, joka työskenteli hänen vieressään. Hän ei tajunnut, miten ei voinut yhtäkkiä saada Scorpiusta pois mielestään. Hän ei ollut ikinä ennen kiinnittänyt Scorpiukseen kovin paljon huomiota, ei ainakaan positiivisessa mielessä, eikä hänellä ollut mitään aikomusta aloittaa nytkään. Scorpius oli edelleen se ärsyttävä luihuispoika, josta ei ikinä seurannut mitään muuta kuin ongelmia, Lily yritti vakuuttaa itselleen. Kuitenkaan Lily ei saanut mielestään Scorpiuksen virnistystä, joka oli jostain syystä, kaikesta huolimatta ollut aika kaunis.
***
Torstai-iltana Kaitlin ja Lily istuivat rohkelikon oleskeluhuoneessa, sohvalla, joka oli kaikista lähimpänä rätisevää takkatulta. He olivat levittäneet koulukirjat sohvapöydälle, mutta kumpikaan ei oikein jaksanut keskittyä läksyihin.
”Mitä mietit?” Kaitlin kysyi.
”En mitään”, Lily kohautti olkiaan. ”Ethania.”
”Jaa Ethan on nykyään sama kuin ei mikään?” Kaitlin virnisti.
Lily tönäisi Kaitlinia kevyesti kylkeen, mutta ei voinut olla virnistämättä ystävälleen takaisin, Kaitlinin hymy vain jotenkin oli niin tarttuva. Pian Lilyn ilme kuitenkin vakavoitui taas.
”Onko kaikki hyvin teidän välillä?” Kaitlin kysyi vakavoituen itsekin.
”On”, Lily vastasi. ”Periaatteessa.”
”Mutta?”
”Sitä on vaikea selittää”, Lily aloitti. ”Minä en ole varma pitäisikö meidän seurustella enää.”
Lily piti pienen tauon ja kun Kaitlin ei sanonut mitään, vaan vain katsoi häntä odottavasti, kulmat hiukan kohollaan Lily jatkoi: ”Kyllä minä pidän hänestä todella paljon ja kaikkea, mutta… en tiedä pidänkö hänestä sillä tavalla. Sitä paitsi me näemmekin toisiamme niin harvoin nykyään, hänellä ei oikein ikinä tunnu olevan tarpeeksi aikaa minulle. Niin että minusta olisi parempi, jos me olisimme vain ystäviä.”
”Miksi sinä et sitten sano tuota hänelle?” Kaitlin kysyi
”En minä tiedä”, Lily sanoi pörröttäen tummanpunaisia hiuksiaan. Se oli tapa, jota hän teki aina huomaamattaan, kun mietti jotain asiaa kovasti, eikä hän ollut ikinä päässyt siitä eroon. ”Ehkä minä vain pelkään menettäväni hänet kokonaan. Kyllä minä välitän hänestä silti, vaikka en haluakaan enää seurustella hänen kanssaan.”
”Lily”, Kaitlin aloitti. ”Jos sinä et kerran halua seurustella hänen kanssaan, eikö olisi reilumpaa sanoa se hänelle suoraan?”
Lily puraisi huultaan. ”Niin kai…”
Kaitlin huokaisi. ”Ethan haluaisi, että sinä kerrot hänelle suoraan tunteistasi ja sinä tiedät sen.”
Lily nyökkäsi, hän tiesi että Kaitlin oli oikeassa. ”Hyvä on, minä puhun hänen kanssaan.”
Kaitlin katsoi Lilyä edelleen odottavasti, kulmat kohollaan. ”Mitä?” Lily kysyi puolustelevasti.
”Mene sitten puhumaan hänen kanssaan”, Kaitlin kehotti.
”Enhän minä nyt voi mennä. En minä edes tiedä, missä hän on”, Lily vastusteli.
”Sinä kuulit kyllä, että hän suunnitteli menevänsä kirjastoon tekemään läksyjä ystäviensä kanssa”, Kaitlin huomautti.
”Okei, okei, minä menen”, Lily luovutti. Hän ei kuitenkaan ikinä voittanut väittelyitä Kaitlinin kanssa.
Lily nousi seisomaan vastahakoisesti ja lähti kohti kirjastoa. Perille päästyään, hän huomasi että Kaitlin oli ollut oikeassa, Ethan oli kirjastossa muutaman ystävänsä kanssa, joiden nimet Lily oli jo aikoja sitten unohtanut. Lily oli yllättynyt huomatessaan, että myös Rose oli heidän seurassaan.
”Hei”, Lily sanoi astuessaan esiin hyllyrivistön takaa.
”Hei, Lily”, Rose vastasi hymyillen Lilylle, jostain syystä hiukan syyllisen näköisenä. Rose oli muutenkin käyttäytynyt vähän oudosti viime aikoina, Lily ajatteli mietteliäänä, hänen pitäisi puhua tämän kanssa.
”Hei”, Ethan sanoi ja iloinen virnistys levisi hänen kasvoilleen. Lily nielaisi, hän tiesi, ettei tämä tulisi olemaan helppoa, hänestä ei olisi mitenkään mukava loukata Ethania. Ethan oli aina niin huoleton ja hyväntuulinen, hänen kanssaan oli mahdoton pysyä vakavana kovin kauaa.
”Voidaanko me jutella?” Lily kysyi Ethanilta purren huultaan hermostuneena.
”Okei”, Ethan sanoi hiukan hämmästyneenä ja nousi ylös kysyvä ilme kasvoillaan.
Lily käveli Ethanin edellä ulos kirjastosta ja harppoi käytävää pitkin eteenpäin, tietämättä miten aloittaa.
”Lily? Onko kaikki hyvin?” Ethan kysyi tarttuen Lilyn olkapäästä kiinni, kääntäen tytön itseään kohti.
”On”, Lily vastasi automaattisesti, hiukan liian nopeasti. ”Tai siis ei.”
Ethan kohotti kulmiaan kysyvästi.
”Tai siis on, mutta…” Lily aloitti, tietämättä oikein mitä sanoa.
”Niin?” Ethan sanoi ja hymyili Lilylle rohkaisevasti. ”Kerro vain?”
Lily henkäisi syvään ryhdistäytyen ja päätti sitten, että olisi parasta vain sanoa asia suoraan. ”Minusta olisi parempi, jos me olisimme vain ystäviä.”
Lily tuijotti varpaitaan, mutta käänsi sitten katseensa hitaasti Ethanin kasvoihin, kun tämä ei vastannut mitään. Ethanin ilme oli vaikeaselkoinen, aivan kuin hän ei olisi itsekään oikein osannut päättää mitä tunsi.
”Ehkä sinä olet oikeassa”, Ethan sanoi lopulta hitaasti.
”Etkö sinä ole vihainen minulle?”
Ethan nauroi huvittuneesti hetken, ennen kuin vakavoitui taas. ”En tietenkään ole, kai minä osasin jo odottaakin jotain tälläistä.”
”Kuinka niin?”
”No eihän meidän suhde mikään paras mahdollinen kai ollutkaan”, Ethan sanoi. ”Ehkä
meidän on parempi vain olla kavereita.”
”Niin”, Lily sanoi helpottuneena ja onnistui jo hymyilemään hiukan. ”Mutta minä haluan silti olla sinun ystäväsi, kyllä minä pidän sinusta edelleenkin.”
Ethan nauroi uudestaan virnistäen iloisesti. ”Totta kai sinä pidät minusta. Tai siis, kuka nyt voisi olla pitämättä minusta?” Lilyn oli pakko yhtyä Ethanin nauruun, tämä oli ainoa Lilyn tuntema poika, joka pystyi nauramaan ja vitsailemaan sen jälkeen, kun oli juuri tullut jätetyksi. Ja se oli yksi niistä monista syistä, joiden takia hän piti Ethanista niin paljon.
Vakavoiduttuaan uudestaan Lily keskittyi taas tuijottamaan kengänkärkiään, tietämättä, mitä sanoa tai tehdä seuraavaksi.
”Älä huolehdi, kaikkien mielestä tuo on vain terve kolaus minun itsetunnolleni”, Ethan sanoi ja kaappasi Lilyn vielä kerran karhumaiseen halaukseensa, niin että Lilyn kantapäät irtosivat lattialta.
Lilykin kietoi kätensä hiukan hämmentyneenä Ethanin ympärille, kunnes he kuulivat merkitsevän yskäyksen käytävän toisesta päästä.
Lily irrottautui Ethanista ja kääntyi hiukan nolona katsomaan professori McGarmiwaa, joka katsoi heitä kulmat merkitsevästi kohollaan.
”Iltaa, professori McGarmiwa”, Lily sanoi punastuen.
”Iltaa, neiti Potter. Teidän olisi parasta lähteä tupiinne, nyt on jo myöhä”, McGarmiwa huomautti.
”Aivan”, Lily sanoi, käännähti ympäri ja lähti kiireesti kohti rohkelikkotornia, katsomatta taakseen.
***
Scorpius istui ystävineen luihuisten tupapöydässä aamiaislautasen ääressä, mutta jostain syystä hän oli saanut tuskin yhtäkään palaa alas koko aamuna.
”Tule Scorp, meidän tunti alkaa”, Scorpiuksen kaveri Alex sanoi nousten seisomaan.
”Joo, joo”, Scorpius sanoi hajamielisesti ja hänen katseensa vaelsi kuin huomaamatta kohti rohkelikon pöytää.
”Miksiköhän hän ei ole tänään ollut poikaystävänsä kanssa. Minusta he eivät edes sanoneet huomenta toisilleen”, Scorpius sanoi itsekseen, hiljaisella äänellä.
”Mitä?” Alex kysyi hämmentyneenä.
”Ei mitään”, Scorpius sanoi miettien itsekin, mikä häntä oikein vaivasi. Hän pakotti katseensa kääntymään pois rohkelikkojen pöydästä, hän ei käsittänyt, miksi hän ei vain voinut jättää sitä yhtä tiettyä rohkelikkotyttöä rauhaan. Hän ei edes ajatellut Lilyä tietoisesti, miksi hän olisi niin tehnyt? Eihän Lilyssä ollut yhtään mitään erikoista, tämä oli vain aivan tavallinen, ylimielinen rohkelikkotyttö, joka piti itseään kuitenkin automaattisesti parempana kuin kaikki luihuiset. Sellaisiahan kaikki rohkelikot olivat. Scorpius ei silti käsittänyt, miksi hän tunsi olonsa ihan hitusen iloisemmaksi, kuin tavallisesti, kun hän huomasi, että Lily ei ollut edes vilkaissut korpinkynnen pöydän suuntaan koko aamuna.
”Scorpius?” Alex kysyi kärsimättömänä, otsa rypyssä.
”Mitä?” Scorpius kysyi.
”Lähdetäänkö?” Alex kehotti kohottaen kulmiaan. ”Me myöhästymme tunnilta.”
”Mitä? Ai joo, aivan. Oppitunti. ”, Scorpius nyökytteli ja yritti karistaa päästään kaikki ajatukset, joiden ei pitänyt olla siellä.
Lopulta Scorpius tajusi nousta seisomaan ja lähteä Alexin perässä pois suuresta salista, kohti luokkahuonetta.
”Mikä sinua oikein vaivaa?” Alex kysyi ärtyneeseen sävyyn.
”En minä tiedä”, Scorpius huokaisi. Sitähän hän oli itsekin yrittänyt selvittää.
”Sinä olet ollut ihan outo viime päivien ajan”, Alex sanoi pudistellen päätään.
”Olenko?” Scorpius kysyi kummastuneena. Hän ei ollut huomannut käyttäytyneensä oudosti ennen kuin tänään aamulla. Ainakaan käyttäytyneensä oudosti kenenkään muun seurassa.
”Olet”, Alex sanoi, kasvoillaan ilme, joka kieli siitä, ettei hän ollut enää kovin varma Scorpiuksen mielenterveydestä.
”Okei”, Scorpius sanoi. Hänen olisi paras selvittää päänsä nopeasti, ennen kuin hän onnistuisi sotkemaan asioitaan vielä pahemmin.
A/N2: No, mitäs piditte? :D
-
Onnistuit taas kerran kirjoittamaan oikein kivan luvun! Olin iloinen nähdessäni tämän päivitettynä. ;)
Pidin todella paljon kohdasta, jossa Lily ja Ethan erosivat. Ei, en siksi, etten olisi halunnut heidän olevan yhdessä (vaikka Ethanista en itse asiassa paljon hahmona tykkääkään jostain kumman syystä), vaan siksi, että olit kirjoittanut erokohdan hienosti. Olisi voinut kuvitella, että Ethan olisi alkanut karjumaan Lilylle ja Lily olisi alkanut vollottaa ja livistänyt Kaitlinin ja muiden kavereidensa lohdutettavaksi, mutta se että erotit heidät sovussa oli hienoa. ;)
Muutamia kirjoitusvirheitä hoksasin, mutta en millään jaksa alkaa etsimään niitä tuolta tekstin seasta ja jaottelemaan erikseen. En minä yleensäkään niin välitä siitä, onko siellä jossain yksi tai kaksi virhettä, eikä minulla ole varaakaan, kun oma fikki kuhisee jos jonkinmoisia kamaluuksia. Yhden kummallisen kuuloisen virkkeen kuitenkin lainaan tähän.
Samalla hän huomasi, että Scorpiuksessa oli itse asiassa aika kaunis, aavistuksen vino virnistys.
"Scorpiuksessa" ei ehkä ole paras mahdollinen valinta, vaan virkkeen olisi voinut kirjottaa jollain muulla tapaa, esimerkiksi "Samalla hän huomasi, että Scorpiuksen kasvoilla oli itse asiassa aika kaunis, aavistuksen vino virnistys". En itse ole mikään mestari oikeinkirjoituksessa, toivottavasti en anna sellaista kuvaa, että luulisin olevani. Äh, epäselvästi selitetty, olen liian väsynyt enkä osaa kommentoida. ;) Mutta siis toivottavasti ymmärsit.
Pakko jättää kommentti nyt tähän, sillä aika juoksee ja pitäisi vielä ehtiä lisäämään nelosluku Onnellisempaan loppuun. Kiitos kuitenkin tästä, olen edelleen koukussa ja haltioitunut siitä, miten hahmojen suhteen on alkanut tapahtua... ;) Ensikerralla yritän saada enemmän tekstiä aikaan, ehkäpä palaan vielä muokkaamaan tätä jos jotain sattuu mieleeni.
-
Voi. Tuo Scorpius on hirmuisen suloinen.
Myös Lily on ihana.
Tämä ficci on ihana.
-
Oho, olen lukenut tätä, mutta en ole tajunnut kommentoida.
Tämä on mielenkiintoinen ja mukava tarina. :D Olisi mukava saada jo jotain
actionia Scorpiuksen ja Lilyn välillä. Mutta toisaalta tämä etenee kyllä ihan
hyvää vauhtia. :D Hyvä, että Lily jätti Ethanin. Minusta ne eivät oikein sopineet
toisilleen. ;) En ole huomannut kirjoitusvirheitä ja jos olenkin niin en ainakaan muista... ;D
Olisi kiva saada jatkoa nopeasti. :D
-
No, tässä tulisi nyt mun ihan ensimmäinen viesti tällä saitilla. Mites se aina menee niin? Vuotiksessakin kommasin ihan ensimmäisenä sun ficciin. No ehkä ihan kiva että olet mut saanut vedettyä tähän mukaan :)
Niin, olen nyt aika ahkerasti tuonne vuotikseen kirjoitellut melko pitkiä kommentteja tähän samaiseen ficciin, joten älä pety kun et saa nyt mitään mahtavia pohdintoja tähän. Kun nyt olen kuitenkin jo tähän lukuun kommentoinut, taidan vain tyytyä ylistämään kyseisen ficin ihanuutta :)
Eli, mitäs nyt voin sanoa... Tämä on ehdoton suosikki ficcini tällä hetkellä. Olen aivan koukussa tähän. Olet niin hyvin onnistunut kuvailemaan kaikki Lilyn tunteet. Muutenkin tarina etenee juuri sopivaa vauhtia, vaikka koko ajan haluankin lukea vain enemmän ja enemmän. En vain saa tästä tarpeekseni :)
Niin, kirjoutustyylisi on kivaa, sellaista vaivatonta seurattavaa ja se tekee tästä ficistä helpon seurata. En nyt ihan oikeasti keksi mitään muuta. Kaikki luvut tähän mennessä ovat olleet mahtavia. Ja onhan sulla kuitenkin ne pidemmät kommentit siellä vuotiksessa :)
Ah ja nam! Scorpius on ihana! Siis se on jotenki niinku mahtavin sekoitus mun lempihahmoja. Se on salaperäinen, pahis mutta samalla kiva, hyvän näköinen... Siis se on tämän ficin ehdoton vetonaula. Se on mun lemipihahmo heti Siriuksen jälkeen. Tämä asetelma tässä ficissä on niin mielenkiintoinen, en todellakaan jaksa odottaa, että saan lukea millä tavalla Tylyphkan oppilaat suhtautuvat tähän pariin... Siitä tulee varmasti hyvin kiinnostavaa. Ja en muuten malta odottaa Scorpius/Lily fluffyä :)
Mitäs minä tässä sitten enää turhaan jaarittelen. Lisää vaan, ja äkkiä!
-
A/N: Kiitos kommentista Kassandra. Tuossa ei siis todellakaan pitänyt lukea Scorpiuksessa, en ymmärrä miten se oli siihen lipsahtanut :D Ja huomauttele vaan nistä kirjoitusvirheistä ihan rauhassa niin paljon kun jaksat :)
Kiitos paljon, pörrö!
Kiitos Pallukka, kiva että pidit :)
Ja kiitos myös sulle Magnum, oot kyllä ihana, kun jaksoit kommata mulle vielä tännekin :) Kiva, että sä tykkäät tästä, se on niin inspiroivaa, kun joku muukin, kun minä olen innostunut tästä. Ja mäkin odotan Scorp/Lily fluffya! :D
Tässä on nyt sitten viides luku, jatkakaas niitten kommenttien kirjottelua, niitä on aina niin ihana lukea :D
5. Aamuherätyksiä
Kun toinen kouluviikko oli vihdoinkin ohi, Lily oli onnellinen, että edessä oli lauantai ja sai nukkua pitkään. Kuitenkin Lily huomasi tulleensa ravistelluksi hereille lauantaiaamuna jo ennen auringon nousua. Hierottuaan suurimman osan unihiekasta silmistään, Lily huomasi, että syypää oli rohkelikon huispausjoukkueen kapteeni, Erica Wood.
”Erica? Mitä ihmettä?” Lily haukotteli unisesti, puristaen tiukasti peittonsa reunaa, ettei Erica saanut vedettyä sitä hänen päältään. ”Miksi sinä herätät minut tähän aikaan? Lauantaina!”
”Meillä on huispausharjoitukset”, Erica ilmoitti, ”Ala tulla, laiskiainen.”
”Eiii”, Lily voihkaisi, uskomatta korviaan. Kyllähän hänestä oli hauska pelata huispausta, mutta hänestä ei todellakaan ollut hauska tulla herätetyksi tähän aikaan lauantaina.”Miksi tähän aikaan?”
”Koska kenttä on vapaa tähän aikaan. Luihuisilla on harjoitukset myöhemmin”, Erica kertoi, kiskoen peittoa pois Lilyn päältä.
”Hemmetin luihuiset”, Lily sanoi, tosin melko ponnettomasti, koska häntä väsytti vieläkin.
”Mitä ne nyt ovat tehneet?” Kaitlin kysyi unisesti viereisestä sängystä.
”Ei mitään. Nouse ylös, meillä alkaa huispausharjoitukset”, Lily huokaisi alistuneesti ja veti vihdoin peiton pois päältään.
Kahdenkymmenen minuutin päästä Lily ja Kaitlin seisoivat muun joukkueen kanssa huispauskentän laidalla väristen kylmästä. Lilyn, Kaitlinin ja Erican lisäksi heidän joukkueeseensa kuului, Albus, Annie sekä laiha, mutta sitäkin voimakkaampi lyöjä Matt Burke ja roteva jahtaaja Riley Sanders.
Aamu oli tuulinen ja kostea, mutta onneksi sillä hetkellä ei satanut. Erica vapautti ryhmyt ja siepin ja heitti sitten kaadon ilmaan. Lily alkoi tähyillä ympärilleen etsien sieppiä, ja huomasi sen jonkin ajan kuluttua heilumasta ilkikurisesti, Annien korvan vieressä. Lily syöksyi kohti sieppiä ja ajoi sitä takaa, kentän poikki, kunnes vihdoin nappasi sen tiiviisti nyrkkiinsä.
He eivät ehtineet pelata kuin puoli tuntia, ennen kuin Annie onnistui vahingossa heittämään Albusta, heidän pitäjäänsä kaadolla nenään. Albus lensi alas maahan, pidellen toisella kädellä kiinni nenästään ja hänen sormiensa läpi tursui verta, joka tahrasi hänen huispauskaapunsa etumuksen. Muu joukkue seurasi hänen perässään.
”Voi ei Al, olen pahoillani”, Annie sanoi laskeutuessaan maahan.
”Ei de midään”, Albus sanoi pidelleen edelleen nenästään kiinni.
”Lily, Matt, viekää Al sairaalasiipeen, ennen kuin hän menettää liikaa verta tai jotain”, Erica sanoi huolestuneena silmäillen Albuksen nenää, josta tursui edelleen verta kovalla vauhdilla.
Lily ja Matt lähtivät viemään Albusta puolijuoksua kohti sairaalasiipeä ja nopeuttivat vauhtia koko ajan, sillä Albus alkoi muuttua melko kalpeaksi kasvoiltaan.
Matami Pomfrey naksutti kieltään moittivasti, nähdessään Albuksen, Lilyn ja Mattin. ”Huispaustapaturma taas? Minä olen jo monta vuotta jankuttanut, että huispaus on liian vaarallinen urheilulaji nuorten oppilaiden pelattavaksi, mutta he vain eivät usko”, Pomfrey mutisi korjatessaan Albuksen nenää.
”Sinun olisi paras levätä jonkin aikaa”, matami Pomfrey sanoi sitten Albukselle. Matami Pomfrey pyyhälsi takaisin toimiston puolelle ja vasta silloin Lily huomasi, etteivät he olleetkaan yksin, vaan Albuksen viereisessä sängyssä makasi Hugo.
”Hugo!? Mitä sinä teet täällä?” Lily kysyi yllättyneenä.
”En mitään”, Hugo sanoi nolona ja punastui helakasti pisamiensa alla.
”Mitä sinä olet taas mennyt tekemään?” Lily kysyi huokaisten. Heidän Tylypahkassa opiskelunsa aikana Hugo oli viettänyt heistä huomattavasti eniten aikaa sairaalasiivessä. Johtuen ehkä siitä, että Hugo oli heistä uhkarohkein ja onnistui aina joutumaan jonkinlaisiin ongelmiin aivan yhtä uhkarohkeiden ystäviensä kanssa.
Lily tuijotti Hugoa kulmat kysyvästi kohollaan.
”Yksi taika, joka meni pieleen”, Hugo mutisi punastuen vieläkin enemmän. Lily nauroi vain aivan
hiukan vahingoniloisesti. ”Okei, ehkä minä en edes halua tietää.”
”Olet oikeassa, sinä et todellakaan halua tietää”, Hugo virnisti.
”Tuletko Lily? Meidän on luultavasti parasta mennä takaisin kentälle”, Matt huomautti.
”Niinpä, ennen kun me suututamme Erican”, Lily nyökkäsi. Erica osasi olla aika temperamenttinen ainakin huispauksen suhteen, vaikka ehkä juuri sen takia heidän joukkueensa olikin pärjännyt niin hyvin.
”Nähdään myöhemmin”, Lily sanoi yhteisesti sekä Hugolle, että Albukselle, ennen kuin lähti takaisin harjoituksiin.
***
”Hei Lily”, Lily kuuli jonkun huutavan itseään ollessaan menossa lounaalle suureen saliin myöhemmin huispauharjoitusten jälkeen.
Lily kääntyi ympäri, ja huomasi Albuksen rientävän häntä kohti.
”Hei Al. Matami Pomfrey päästi sinut sitten vihdoinkin pois?” Lily virnisti.
Albus pyöritteli silmiään. ”Vihdoinkin.”
Lily naurahti Albuksen tuskastuneelle ilmeelle, ja he jatkoivat matkaa kohti suureen saliin hiljaisuuden vallitessa.
”Kuule Lily?” Albus kysyi hetken kuluttua, näyttäen jostain syystä hiukan nololta.
”Niin?”
”Mitä sinun ja sen Ethanin välillä oikein on?” Albus kysyi.
”Miten niin?” Lily kysyi siristäen silmiään epäluuloisesti.
Albus kohautti olkiaan. ”Ei mitenkään, minä vain ajattelin… Minusta sinä olet liian nuori seurustelemaan.”
”Albus!” Lily huudahti. ”Minä olen ihan tarpeeksi vanha, sinun on ihan turha ruveta leikkimään ylisuojelevaista isoveljeä enää tässä vaiheessa.”
”Miten niin?” Albus kysyi nyt vuorostaan. ”Minä vain haluan varmistaa, että sinä et tee mitään, mitä sinä et halua tehdä. Pojat osaavat olla melko…”
”Al”, Lily keskeytti Albuksen kiireesti, ennen kuin tämä jatkaisi enää yhtään pidemmälle. Lily ei ollut varma nauraisiko vai nolostuisiko hän, joten hän tirskahti pienesti punastuen samalla helakasti.
”Sinun ei ihan totta tarvitse huolehtia minusta, minä osaan pitää huolen itsestäni tässäkin asiassa.”
”Niin mutta”, Albus yritti aloittaa näyttäen vähintäänkin yhtä nololta, kuin Lily.
”Ole kiltti”, Lily pyysi. ”Minä en ihan totta halua keskustella tästä asiasta. Sitä paitsi minä ja Ethan ei edes seurustella enää.”
”Ettekö?” Albus kysyi hämmentyneen näköisenä. ”Miksi ette?”
”No me päätettiin, että meidän suhde toimii paremmin vain ystävyyssuhteena”, Lily sanoi helpottuneena, kun oli saanut käännettyä keskustelun turvallisimmille urille.
”Ai, okei”, Albus sanoi ja oli hetken aikaa hiljaa, ennen kuin avasi taas suunsa. ”Hetkinen. Onko sinulla sitten ketään muuta..?”
”Ei ole Al”, Lily huokaisi. ”Onko meidän ihan totta pakko puhua minun rakkauselämästäni?”
Albus hätkähti vähän viimeisen sanan kohdalla, mutta hymyili sitten helpottuneena. ”Eipä kai.”
”No hyvä?” Lily sanoi aivan yhtä helpottuneena. ”Kerro sitten, mistä sinä edes sait tuon päähäsi? Käskikö isä sinun puhua minulle?”
”Mistä sinä arvasit?” Albus kysyi hämmästyneenä.
Lily nauroi. ”Joskus sinä vain käyttäydyt liian ilmiselvästi. Mutta käske hänen olla huolehtimatta, minä osaan ihan totta pitää huolta itsestäni.”
Illallisen jälkeen maleksittuaan rohkelikon tupahuoneeseen, Lily ja Kaitlin huomasivat, että ilmoitustaululle oli kiinnitetty sen vuoden ensimmäisen Tylyahon reissun päivämäärä.
”Ensi viikolla!” Kaitlin hihkaisi innoissaan. ”Nyt on ainakin jotain mitä odottaa.”
”Niin”, Lilykin sanoi hymyillen. Oli mukavaa päästä välillä pois koulun alueelta. ”Sinä menet varmaan Jamien kanssa, vai?” Lily sanoi sitten, hiukan pettyneemmällä äänensävyllä.
Kaitlin epäröi ehkä sekunnin murto-osan, ennen kuin vastasi. ”En tietenkään”, hän sanoi sitten. ”Totta kai minä olen sinun kanssa, nyt kun sinä ja Ethan erosittekin ja kaikkea.”
Lily hymyili Kaitlinille kiitollisena.
Kaitlin ja Lily istuivat jonkin aikaa pelaamassa velhoshakkia Jamien ja Hugon (joka oli vihdoinkin päässyt sairaalasiivestä, eikä suostunut vieläkään kertomaan, miksi oli sinne joutunut) kanssa, oleskeluhuoneen lämpimän takkatulen ääressä. Kuitenkin heitä kumpaakin alkoi väsyttää jo melko aikaisin, johtuen ehkä siitä, että heidät oli kiskottu aamulla pelaamaan huispausta jo ennen auringonnousua. He lähtivät ylös makusaliin yhdessä, Kaitlinin ensin suudeltua Jamieta pitkään hyvästiksi.
”Hei Lily”, Kaitlin aloitti, heidän vaihtaessaan yöpukuja päälleen. ”Etkös sinä ole jo ollut sinkku tarpeeksi pitkään?”
”Mitä?” Lily naurahti, kääntyen katsomaan Kaitlinia, joka istui sänkynsä laidalla.
”Niin että minusta meidän olisi aika etsiä sinulle uusi poikaystävä”, Kaitlin nyökytteli.
”Kaitlin”, Lily aloitti nauraen. ”Jos et ole sattunut huomaamaan, minä olen itse asiassa ollut sinkku vasta muutaman päivän.”
”Niin?” Kaitlin kysyi.
”Ja sinä sanot tuon vain sen takia, että saisit enemmän aikaa nuoleskella Jamien kanssa”, Lily jatkoi.
Kaitlin kohautti olkiaan. ”Entäs sitten? Mutta vakavasti puheen ollen, oletko sinä jo huomannut ketään kiinnostavaa?”
Lily huokaisi. ”En ole, tuo on jo toinen kerta, kun minulta kysytään tuota tänään.”
”Ai jaa”, Kaitlin kohotti kulmiaan. ”Kuka toinen?”
Lily irvisti. ”Al.”
Kaitlin nauroi. ”Älä välitä, se tarkoittaa vain, että hän välittää sinusta.”
Lily pyöritteli silmiään. ”Aivan. Toisin sanoen sitä, että isä käski hänen pitää minua silmällä.”
Kaitlin nauroi uudestaan. ”Sinä pääset hänestä kuitenkin eroon tämän vuoden jälkeen, yritä kestää.”
”Yritän”, Lily haukotteli, ennen kuin käpertyi sänkynsä pohjalle, lämpimien peittojen alle. ”Hyvää yötä, Kaitlin.”
”Hyvää yötä”, Kaitlin vastasi, mutta Lily oli jo puoliksi unessa, eikä enää kiinnittänyt huomiota Kaitliniin.
***
Lily käveli pitkin Tylypahkan käytäviä ja ihmetteli, miksi kaikkialla oli niin autiota. Yhtään oppilasta ei näkynyt kuljeskelemassa ympäriinsä, eikä myöskään yhtään opettajaa. Kummallista, Lily mietti, mutta jatkoi matkaansa päättäväisesti, kunnes huomasi, ettei hän itse asiassa tiennyt, minne oli menossa. Kohta Lily kuitenkin tajusi olevansa luihuisten oleskeluhuoneen ovella. Lily astui kohti ovea, vaikka tajusikin, ettei hän tiennyt tunnussanaa. Kuitenkin, kun Lily pääsi oven luokse, se aukeni kuin itsestään ja Lily astui sisään.
Heti astuttuaan sisälle, hänet valtasi kuitenkin tunne, että hän oli tekemässä jotain hirveän väärin. Hänen ei pitäisi olla täällä. Juuri kun Lily oli jo kääntymässä takaisin, hän kuitenkin huomasi hahmon huoneen toisella puolella. Lily lähti kävelemään kohti tätä, kuin magneettisen vetovoiman vetämänä.
Kun Lily oli vain muutaman metrin päässä liikkumattomasta hahmosta, tämä kääntyi. Ja Lily huomasi seisovansa vastatusten Scorpius Malfoyn kanssa. Scorpius astui kaksi askelta lähemmäs Lilyä ja vasta nyt Lily huomasi ensimmäisen kerran, että Scorpius oli oikeastaan aika hyvän näköinen. Ja samalla hetkellä hän tajusi myös, että hän näki unta. Mutta se ei haitannut, koska heti sen jälkeen hän huomasi, että Scorpius myös itse asiassa tuoksui erittäin hyvälle.
Eikä myöskään haitannut, että se oli Scorpius Malfoy, joka seisoi hänen edessään, enää muutaman sentin päässä, koska tämähän oli vain unta.
Scorpius tarttui Lilyn kädestä kiinni ja hymyili hiukan. Lily hymyili takaisin, vaikkei itse asiassa tajunnut, miksi. Scorpius hipaisi toisella kädellä Lilyn poskea, niin että Lily värähti.
Scorpius taivutti kasvojaan lähemmäs Lilyn päätä –
Ja juuri kun Scorpiuksen huulet olivat vain henkäyksen päässä Lilyn huulista, Lily heräsi. Lily ponkaisi istumaan sängylleen jostain syystä hiukan hengästyneenä. Häneltä kesti hetken koota ajatuksensa ja tajuta, että äskeinen oli ollut pelkkää unta. Ja silti Lily oli jollain tapaa pettynyt, hän olisi halunnut tietää, miltä Scorpiuksen punaiset, pehmeät huulet olisivat tuntuneet hänen omiaan vasten.
Saman tien ajatuksen putkahdettua Lilyn päähän, Lily läimäisi itseään kämmenellä otsaansa. Se oli juuri sellainen asia, jota Lilyn ei olisi missään nimessä pitänyt edes ajatella. Ja kuitenkin, sehän oli vain pelkkää unta, Lily vakuutti itselleen ainakin tuhannennen kerran. Aivan kuin se ei olisi jo ollut tarpeeksi hälyttävää, että Lily näki unta Scorpius Malfoystä, mikä häntä oikein vaivasi, Lily mietti vaipuessaan takaisin uneen.
***
Seuraava kouluviikko kului nopeasti, kaikkien odotellessa viikonloppua ja retkeä Tylyahoon. Lauantaiaamuna Lily heräsi taas kerran aivan liian aikaisin siihen, että joku heitti tyynyn hänen kasvoilleen.
”Anna minun nukkua, Kaitlin”, Lily sanoi avaamatta silmiään, vetäen peittoa tiukasti korviin saakka.
”Enkä anna, tänään on Tylyaho-päivä”, Kaitlin hihkaisi innoissaan.
”Niin? Meillä on vielä paljon aikaa lähtöön, minä haluan nukkua”, Lily mutisi sängyn pohjalta.
”Mutta sinun täytyy auttaa minua valitsemaan, mitä minä laitan päälleni”, Kaitlin sanoi, heittäen toisen tyynyn Lilyä päin.
”Mene herättämään Jamie ja pyydä häneltä apua, hän auttaa varmaan mielellään”, Lily mumisi. ”Ja lakkaa pommittamasta minua niillä tyynyillä.”
”Enkä. Pelataan tyynysotaa jos sinä et kerran halua auttaa minua vaatteiden valinnassa”, Kaitlin sanoi innostuneena.
”Kaitlin! Oletko sinä kuusi vai kuusitoista?” Lily nauroi ja aukaisi silmänsä.
”Hahaa!” Kaitlin hihkaisi. ”Sinä aukaisit ne!”
”Mitä?” Lily kysyi hämmästyneenä.
”Minä sain sinut aukaisemaan silmäsi”, Kaitlin hihkui, pomppien oman sänkynsä luota istumaan Lilyn sängyn laidalle.
”Voisitko sinä lakata olemasta noin ylienerginen?” Lily pyysi. ”Minua väsyttää.”
”Ei sinua saa väsyttää, nyt on lauantai, ihmisiä saa väsyttää vain arkipäivisin”, Kaitlin sanoi.
Lily huokaisi hiukan liioitellun syvään. ”Etkö sinä voisi mennä kiusaamaan jotain toista? Minä haluan nukkua.”
”En”, Kaitlin sanoi pudistellen päätään, niin että hänen tummat, pörröiset hiuksensa heiluivat, mennen vielä enemmän sotkuun. ”Mutta nouse ylös, meidän pitää ihan oikeasti lähteä aamupalalle, minulla on nälkä.”
Puolen tunnin päästä Lily ja Kaitlin asettuivat rohkelikkojen pöytään, Albuksen ja Jamien viereen.
”Missä Hugo on?” Lily kysyi.
”En minä tiedä”, Albus kohautti olkiaan. ”Luultavasti tekemässä jotain sääntöjen vastaista ystäviensä kanssa.”
”Niin, Luultavasti”, Lily sanoi levittäessään marmeladia paahtoleipänsä päälle. ”Mitäs muutakaan.”
Syötyään aamupalan, Tylyahoon lähtevät oppilaat kokoontuivat jonoksi eteisaulaan, nuorempien oppilaiden luodessa heihin kateellisia katseita. Ulko-ovien edessä seisova vahtimestari tarkisti jokaisen pitkästä, lattiaan asti ulottuvasta pergamentista, ennen kuin päästi heidät lähtemään.
Lily, Kaitlin, Rose ja Jamie lähtivät vasta viimeisten joukossa, suuren osan jo mentyä.
Ulkona ilma oli melko viileä, mutta onneksi ei tuullut, eikä satanut, joten oli melko mukava kävellä Tylyahon kylään, jonne oli kuitenkin jonkun verran matkaa.
Lily ja Rose kävelivät hiukan edellä Kaitlinia ja Jamietä, jotka kävelivät käsi kädessä, eivätkä oikein onnistuneet kiinnittämään huomiota mihinkään muuhun kuin toisiinsa. Toisaalta Lily ei voinut oikein syyttää Kaitlinia siitä, vaikka tämä oli luvannut olla hänen kanssaan. Jamie ja Kaitlin vain olivat niin rakastuneita; Lily oli nähnyt miten he katsoivat toisiaan, ja siinä oli jotain pelottavaakin, heidän suhteensa oli edennyt niin nopeasti niin vakavaksi. Vaikka Lilyn oli kyllä myönnettävä, että Kaitlin ja Jamie sopivat hyvin toisilleen, he olivat molemmat niin iloisia ja positiivisia persoonia.
Niinpä Lily keskittyi juttelemaan Rosen kanssa niitä näitä, jättäen Kaitlinin ja Jamien rauhaan. Lilystä Rosekin vaikutti jotenkin oudolta, mikä johtui luultavasti tämän uudesta ihastuksesta, vaikka Rose ei vieläkään suostunut kertomaan Lilylle mitään.
”Sinä tiedät kyllä, kuinka hyvin minä tunnen sinut, minä arvaan sen kuitenkin ennen pitkää”, Lily sanoi tuskastuneena.
”No arvaa sitten”, Rose virnisti.
”Mutta minä en jaksa odottaa, sinä tiedät kyllä, että minä olen ihan liian utelias”, Lily sanoi.
”Niin olet”, Rose nyökkäsi.
”Ole kiltti, Rose”, Lily sanoi, katsoen serkkuaan anovasti. Rose vain nauroi Lilyn ilmeelle. ”Ei onnistu, sinä saat keksiä sen ihan itse.”
”En minä tiedä! Mihin tupaan hän kuuluu?” Lily kysyi.
Rose pudisti päätään, näyttäen nyt vähän vaivaantuneelta. ”Voidaanko me puhua välillä jostain muusta?”
”Okei, kunhan vaan ensin kerrot – ”
”Ole kiltti, Lily”, Rose keskeytti anovalla äänensävyllä.
”Okei”, Lily sanoi hiukan hämmentyneenä. Rose ei yleensä ollut kovin salailevainen ihastustensa suhteen. Ainakaan Lilyn seurassa, he olivat kertoneet toisilleen kaiken jo pienestä pitäen.
Rose alkoi kuitenkin heti selittää Lilylle jotain tyhjänpäiväistä huispauksesta, kiinnittääkseen Lilyn huomion muualle, mutta Lily oli vakaasti päättänyt onkia salaisuuden selville Roselta joku toinen kerta, hän oli kuitenkin loppujen lopuksi aika utelias ihminen.
Heidän päästyään vihdoinkin Tylyahon kylään, Lilynkin mieliala kohosi innostuneeksi, niin paljon kuin hän pitkin Tylypahkasta, oli aina kiva päästä välillä Tylyahoon, pois linnan seinien sisältä. Ja nyt heillä oli koko päivä aikaa tehdä, mitä ikinä he halusivat.
-
Kommentoinpas nyt taas tännekin, susta on varmaan niin hirveen kiva lukea näitä mun jaaritteluja joka paikasta :D No ei kai se sua haittaakaan, mua ei ainakaan haittais jos mun tarinoita olis useammassa paikassa.
Joo mutta muttaa.. Tämä luku oli kiva, vaikka tästä oikeastaan puuttuikin Scorpius kokonaan, nyyh :'( Uni oli hyvä, koska en todellakaan olisi kestänyt lukua ilman Scorpiusta, se on vaan niin paras. Mä huomaan että ihkutan tänne paljon enemmän kuin vuotikseen, mistäköhän se johtuu? ???
Tässä luvussa nyt kiinnitin huomiota enemmän Hugoon (luettuani tämän luvun toista kertaa). Oli ihana huomata hänessä Fredin ja Georgen piirteitä. Voin vain kuvitella keneltä hän on kaikki temppunsa oppinut :)
Onneksi ensiluvussa on paaaaljon parempaa luvassa, tämä nyt kun oli vain sellainen ns. väliluku. Näitähän tarvitaan, mutta tykkään silti niistä luvuista enemmän joissa on enemmän säpinää (varsinkin jos Scorpius on osa sitä ;))
Kommentti on nyt vähän tylsähkö, mutta luvussa ei nyt kuitenkaan tapahtunut paljoa ja kun nyt jo tonne vuotikseenkin kommasin niin...
Joo mutta nopeasti vaan jatkoa!!
-
Sinultapas ilmestyy tekstiä mukavan joutuisasti. Koskaan ei tarvitse odotella seuraavaa lukua turhan kauaa. ;)
Pidin tästä osasta, vaikka asioissa ei tapahtunutkaan erityisen radikaaleja muutoksia. Huispaus oli hauska lisä, vaikka yllätyinkin hieman siitä, että Lily oli etsijä. Toki hänen isänsä, isoisänsä ja äitinsäkin ovat oikein hyviä huispaajia, että ei sen puoleen, mutta olen itse aina kuvitellut Jamesin etsijän paikalle kuten isänsäkin. Vaan yllätyksekseni James ei kuulunut ollenkaan joukkueeseen, mutta onhan tämä kuitenkin sinun oma näkemyksesi asiasta eikä minun, joten en valita. Jos jatkaisimme minun omien näkemyksieni jauhamista, niin kertoisin siitäkin, että en ole itse koskaan ajatellut Albusin huispaavan erityisemmin enkä myöskään ole tullut ajatelleeksi Hugoa tuollaisena fred&georgemaisena veijarina. Sivuutetaan suosiosta nuo minun näkemykseni.
Se unikohtaus oli kiva. Ensimmäinen ajatukseni oli, että mitä ihmettä, mutta sitten onnistuin sisäistämään tilanteen enkä järkyttynyt kovinkaan pahasti (oh yeah). Uni oli mielestäni todella hyvä ratkaisu lähentää Lilya ja Scorpiusta, koska mitään konkreettista ei tapahtunut, mutta jännite heidän välillään kuitenkin varmasti lisääntyi tuon unen myötä. Jännä lisä ja mielenkiintoinen yksityiskohta oli se, että Lilya jäi harmittamaan se etteivät hänen ja Scorpin huulet ehtineet kohtaamaan. Noin yleensäkin tiedän tuon tunteen hyvin, kun uni jää kesken ja sitä toivoo, että se olisi jatkunut edes ihan pikkuisen pidempään jotta olisi ehtinyt tekemään jonkun jutun loppuun tai näkemään mitä tapahtuu. (Enkä nyt siis tarkoita nimenomaisesti pussailua, vaan tämä pätee miltei kaikenlaisiin unien tapahtumiin.) "Hyvistä" unista vain on tapana herätä juuri siihen tyhmimpään aikaan, juuri kuin jotain metkaa on tapahtumassa.
Edelleen dialogia on ihana lukea, saat jutustelusta niin joutuisaa ja rentoa! Kirjoitusvirheitä hoksasin muutamia, mutta ei mitään elämää suurempaa. ;) Ihanaa, kun Rosekin oli mukana tuossa lopussa ja kivan toiveikkaisiin tunnelmiin tämä jäi. Jatkoa odottelen!
TTM eli Totaalisen Turha Muokkaus / Hihii, kakkossivu! <3
-
A/N: Kiitos Magnum, totta kai musta on aina kiva lukea sun juttuja. Sun kommentit on aina niin ihania :)
Kiitos kommentista Kassandra :) Elikä siis, Jameskin oli siinä huispausjoukkuessa, kun se opiskeli Tylypahkassa, mutta kun se on jo valmistunut Tylypahkasta :)
Tätä lukua oli ainakin tosi kiva kirjoittaa, joten toivottavasti tykkäätte! Ja kommentit piristäisivät kovasti :)
6. Päivä Tylyahossa
Lily ja Rose kävelivät pitkin Tylyahon pääkatua rennosti rupatellen. Kaitlin ja Jamie olivat jättäytyneet heistä jälkeen heti ensitöikseen, heidän saavuttua perille Kaitlinin lupauksesta huolimatta. Tosin Lily tiesi, ettei Kaitlin olisi lähtenyt jos Lilyllä ei olisi ollut Rosea seuranaan.
”Käydäänkö ensin Hunajaherttuassa?” Rose kysyi nyökäten kohti karkkikauppaa, joka oli jo täynnä nuoria velhoja ja noitia. Hunajaherttua oli luultavasti suosituin liike koko Tylyahossa, sinne Tylypahkan oppilaat aina ryntäsivät ensimmäiseksi päästyään Tylyahoon.
”Mennään vaan”, Lily nyökkäsi, aukaisi kaupan oven ja he astuivat sisään.
Lily ja Rose viihtyivät Hunajaherttuassa jonkin aikaa, valiten karkkejaan ja poistuivat sitten rahapussit huomattavasti kevyempinä.
”Minne sitten?” Rose kysyi.
”Mennään vaikka Kolmeen Luudanvarteen, minulla on jo ikävä kermakaljaa”, Lily virnisti.
”Niin minullakin”, Rose virnisti, heidän lähtiessä kohti Matami Rosmertan kahvilaa. ”Sitä paitsi täällä on aika kylmä.”
”Hei Rose”, joku huusi heidän takaansa, heidän käveltyään jonkin matkaa. Rose ja Lily kääntyivät ympäri samaan aikaan. Lily huomasi, että heitä lähestyi eräs korpinkynsi, joka oli ilmeisesti Rosen ystävä.
”Hei Julie”, Rose sanoi hymyillen.
”Hei”, Julie sanoi uudestaan ja hymyili pienesti ja jotenkin surullisesti.
”Mikä hätänä?” Rose kysyi huolestuneen näköisenä.
”Andy”, Julie sanoi pienellä äänellä. ”Hän jätti minut.” Sitten Julie purskahti hillittömään itkuun ja heittäytyi Rosen kaulaan.
Rose ei ilmeisesti tiennyt mitä olisi tehnyt yhtään sen enempää, kuin Lilykään ja lopulta taputti vain Julieta kömpelösti selkään.
”Anteeksi kauheasti”, Julie sai lopulta nyyhkittyä. ”minä vain… hän…”
”Ei se mitään, Julie”, Rose sanoi. ”Mitä tapahtui?”
Julie nyyhki jotain, mistä ei saanut selvää, sillä hän oli taas haudannut kasvonsa Rosen niskaan.
”Ehkä sinun pitäisi mennä edeltä”, Rose ehdotti, katsoen Lilyä pahoittelevasti.
”Niin kai.”
”Anteeksi”, Rose pahoitteli. ”Mutta en minä oikein voi jättää häntä yksinkään.”
”Niin, ei se mitään, et tietenkään voi”, Lily sanoi hymyillen Roselle. ”Minä taidan mennä etsimään Jamien ja Kaitlinin.”
Rose hymyili Lilylle vielä kerran pienesti, ennen kuin keskittyi taas rahoittelemaan Julieta.
Lily vaelteli pitkin Tylyahon sivukujia tietämättä oikein minne mennä. Hän ei ollut löytänyt Jamieta ja Kaitlinia mistään, eikä häntä huvittanut mennä Kolmeen Luudanvarteen yksin, niinpä hän oli vain päätynyt vaeltelemaan päämäärättömästi pitkin Tylyahon kujia ja pian hän huomasi olevansa jo lähellä Rääkyvää Röttelöä, melkein autiolla pikkukujalla. Tämä puoli oli Tylyahon sellaista osaa, joka ei ollut Lilylle kovinkaan tuttua. Yleensä he pysyttelivät hänen ystäviensä kanssa aina Tylyahon pääkaduilla, sillä siellä oli kaikki kaupat.
”Lily”, Lily kuuli jonkun kutsuvan itseään. Hän käännähti ympäri ja huomasi Scorpiuksen, joka katsoi Lilyä outo ilme kasvoillaan. Lily oli näkevinään hänen ilmeessään jotain epävarmuuteen viittaava, jossa ei ollut mitään järkeä. Miksi poika, joka luultavasti omisti koulun suurimman egon tuntisi olonsa epävarmaksi yhtään missään?
”Hei Scorpius”, Lily nyökkäsi, tietämättä oikein, miten suhtautua luihuispoikaan, joka oli vuorotellen hänelle ystävällinen ja vuorotellen töykeä.
Scorpius käveli muutaman askeleen Lähemmäs Lilyä, eikä kumpikaan puhunut mitään.
”Missä sinun ystäväsi ovat?” Scorpius kysyi lopulta.
”Miksi ihmeessä se kuuluisi sinulle mitenkään?” Lily kysyi epäluuloisesti. Hän ei käsittänyt, miksi Scorpiuksen piti tunkea nokkansa joka asiaan.
”Eipä kai kuulukaan”, Scorpius nyökkäsi ja Lily alkoi katua hyökkäävää äänensävyään. ”Mutta ei ole ihan turvallista kuljeskella yksin Tylyahon tässä osassa.”
”Scorpius, nyt on päivä”, Lily nauroi, ”Ja minä osaan kyllä pitää huolen itsestäni.”
”En olisi niin varma”, Scorpius mutisi.
Lily siristi silmiään, mutta ei ehtinyt vastata mitään terävää, ennen kuin Scorpius jatkoi: ”Mutta sekään ei tietenkään kuulu minulle.”
Lily tuijotti jalkojaan, uskaltamatta kohottaa katsettaan Scorpiuksen kasvoihin, vaikka olisikin kovasti halunnut nähdä Scorpiuksen ilmeen. Lopulta, kun Scorpius ei edelleenkään sanonut mitään, Lily kohotti katseensa. Scorpius katseli Lilyä kasvoillaan melko outo ilme. Lily mietti, käyttäytyikö Scorpius tuolla tavalla kaikkien muidenkin seurassa, vai vain Lilyn.
Huomattuaan Lilyn katseen, Scorpius käänsi äkkiä päätään, ja keskittyi tuijottelemaan Rääkyvää Röttelöä.
”Oletko sinä koskaan käynyt tuolla?” Scorpius kysyi yllättäen ja sai Lilyn hätkähtämään.
”En”, Lily pudisti päätään. ”Minä luulin, että sinne meno on kiellettyä.”
Scorpius naurahti, niin kuin Lilyn sanoissa olisi ollut jotain hyvinkin huvittavaa. ”Niin se onkin. Entäs sitten?”
Lily kohautti olkiaan sanomatta mitään.
”Haluatko sinä käydä?” Scorpius kysyi sitten ja kääntyi virnistämään Lilylle leveästi.
Lilyn ei tarvinnut miettiä vastausta kauaa. Hän ei ollut ikinä ollut turhan tarkka pitämään kiinni säännöistä. Ja sen lisäksi hän oli kyllä aina halunnut nähdä, miltä Rääkyvä Röttelö näytti sisältäpäin.
”Haluan”, Lily vastasi.
”Tule”, Scorpius sanoi. ”Äkkiä, ennen kuin joku huomaa.”
Sitten hän ällistytti Lilyn tarttumalla tämän kädestä kiinni ja veti tämän mukanaan puolijuoksua kohti hylättyä mökkiä.
Kohta he seisoivat mökin ulko-oven edessä ja Lily puuskutti pienesti, juostuaan koko matkan. Scorpius piti edelleen kiinni Lilyn kädestä, aivan kuin ei olisi huomannut sitä ollenkaan. Lily mietti, kuinka outoa oli, että hän oli kahdestaan Scorpiuksen kanssa, menossa Rääkyvään Röttelöön ja että Scorpius piti Lilyn kädestä kiinni. Ja että se ei oikeastaan edes haitannut Lilyä ainakaan kovin paljon. Ulkona oli kylmä ja Scorpiuksen käsi lämmitti mukavasti Lilyn kättä. Mitäköhän Kaitlin sanoisi, jos saisi tietää tilanteesta, Lily ajatteli.
Lopulta Scorpius huomasi vihdoin päästää irti Lilyn kädestä ja aukaisi oven, joka ei ollut edes lukossa.
Scorpius astui sisälle ja Lily seurasi uteliaasti hänen jäljessään. Lily huomasi tulleensa pölyiseen ja pimeään eteiseen, josta johti ovi toiseen huoneeseen ja portaat yläkertaan. Lily aukaisi oven ja astui sisälle seuraavaan huoneeseen.
Se oli aivan yhtä pölyinen ja likainen, kuin eteinenkin. Valoa oli hyvin vähän, sillä ikkunat oli laudoitettu umpeen, mutta Lily näki, että jokainen huoneessa oleva huonekalu oli rikki. Huoneessa myös haisi erittäin tunkkaiselle.
Lily astui peremmälle huoneeseen, hipaisten sormellaan varovasti tummaa puutuolia, jonka jokainen jalka oli rikki.
”Luuletko että tarinat niistä aaveista on totta?” Lily kysyi Scorpiukselta hiljaa, jokin talon ilmapiirissä sai hänet kuiskailemaan.
Scorpius naurahti hiljaa. ”Enpä usko, että mikään aave saisi tälläistä aikaan.”
”Niinpä kai”, Lily myönsi. ”Mutta jotain täällä on tapahtunut.”
Scorpius oli hetken hiljaa. ”Niin. Kuka tietää. En usko, että se jokin on tapahtunut ihan vähän aikaa sitten.”
Lily nyökkäsi. Ei tosiaankaan näyttänyt siltä, että kukaan olisi käynyt Rääkyvässä Röttelössä vähään aikaan. Ja huoneen kalustuskin oli vanhanaikaista, se oli luultavasti ollut asuttamattomana jo pitkään.
”Haluatko käydä yläkerrassa?” Scorpius kysyi hetken kuluttua. Lily nyökkäsi ja Scorpius lähti hänen edellään eteiseen ja sieltä portaita pitkin yläkertaan.
Portaat heiluivat ja narisivat uhkaavasti, heidän kävellessään niillä ja Lily mietti, kuinkakohan kauan ne enää kestäisivät.
Scorpius ja Lily saapuivat pimeälle porrastasanteelle. Heidän edessään oli ovi, joka oli auki ja Lily astui sisälle.
Huone oli aivan yhtä pölyinen ja likainen, kuin muukin talo, mutta se oli huomattavasti vähäisemmin kalustettu. Lilyn katse kiinnittyi heti huoneen nurkassa olevaan isoon pylvässänkyyn. Se oli samaa, vanhahtavaa tyyliä, kuin muutkin kalusteet ja vaikka sen verhot repsottivat pölyisinä, se oli ihme kyllä ehjä.
Lily astui kohti sänkyä ja kosketti sen päällä olevaa paksua päiväpeitettä. Talossa oli jotain salaperäistä, joka kiehtoi Lilyä. Hän olisi halunnut tietää, mitä siellä oli tapahtunut.
Lily käännähti katsomaan Scorpiusta, joka oli jäänyt oviaukkoon seisomaan. Scorpius katsoi Lilyä ja Lily kohotti katseensa Scorpiuksen kasvoihin, hymyilläkseen tälle pienesti. Scorpiuksen silmissä oli kuitenkin jotain, joka vangitsi Lilyn huomion ja yhtäkkiä hän ei saanutkaan käännettyä katsettaan muualle. Scorpiuksen harmahtavan vaaleansinisten silmien katse oli läpitunkeva, aivan kuin hän olisi nähnyt suoraan Lilyn läpi. Ja kuitenkin, Scorpiuksen katse oli aivan ystävällinen, ei yhtään niin kylmä, kun Lily muisteli joskus ajatelleensa sen olevan.
Lily ei osannut arvioida, kuinka kauan he seisoivat siinä, tuijottaen toisiaan silmiin, mutta Lily oli se, joka käänsi ensimmäisenä katseensa pois. Lilyn olo oli hiukan hengästynyt ja huojuva ja hän huomasi sydämensä lyövän hiukan tavallista nopeammin. Hän päätteli, että se johtui ainakin osittain mökin tunkkaisuudesta, hänen päänsä selvenisi, kunhan hän pääsisi takaisin raittiiseen ulkoilmaan. Mutta vaikka hän yritti kuinka kovasti, hän ei saanut työnnettyä Scorpiuksen läpitunkevaa katsetta pois mielestään.
He viipyivät mökissä vielä jonkin aikaa ja astuivat sitten takaisin ulkoilmaan. Lily värähti kylmän tuulen osuessa hänen kasvoilleen.
Taaskaan kumpikaan ei sanonut mitään. He eivät olleet puhuneet kovin paljon sisällä mökissäkään, mutta hiljaisuus ei kyllä tuntunut mitenkään kiusalliselta.
Scorpius ja Lily kävelivät hiljaisuuden valitessa takaisin tielle, jossa he olivat aikaisemmin tavanneet.
”Minun pitäisi varmaan mennä”, Scorpius sanoi lopulta. ”Ennen kuin muut alkavat ihmetellä, mihin minä oikein katosin.”
”Joo, niin minunkin”, Lily nyökkäsi.
”Nähdään varmaan joskus”, Scorpius sanoi ja pyyhälsi pois paikalta.
Lilyllä oli hämmentynyt olo, hän ei oikein tiennyt, mitä olisi ajatellut äskeisestä. Lopulta Lily vain päätti työntää koko asian hetkeksi pois mielestään ja selvittää kaiken itselleen myöhemmin.
***
Scorpius käveli katse maassa ja omiin mietteisiinsä vaipuneena. Hänellä ei ollut mitään kiirettä etsiä ystäviään ihan vielä. Hänestä nimitäin tuntui, että hän oli vihdoinkin keksinyt, miksi hän käyttäytyi niin omituisesti Lilyn seurassa. Miksi hänen oli niin vaikea saada Lily pois mielestään edes silloin, kun tyttö ei ollut missään lähettyvillä. Ja miksi hän joskus näki jopa unta tästä.
Mutta koko ajatus oli kerta kaikkiaan mahdoton. Ei sellaista tapahtunut. Koko ajatus, että hän olisi ihastunut Lily Potteriin, oli kerta kaikkiaan järjetön.
Ja silti se oli ainoa järkevä selitys.
Ja nyt kun Scorpius ajatteli sitä oikein kunnolla, hänen oli pakko myöntää, että se oli totta. Hänestä Lily oli totta kai kaunis, mutta siinä oli muutakin. Hän piti Lilystä. Hän nautti Lilyn seurasta ja hänestä Lily oli fiksu ja hauska ja hänen vatsassaan muljahti, kun Lily katsoi häneen.
Scorpius pudisteli päätään, vihaisena itselleen. Hän ei tajunnut, mikä ihme häntä oikein vaivasi. Miksi hänen piti kaikista maailman ihmisistä ihastua juuri Lily Potteriin? Hänen pitäisi pitää tarkasti huolta, siitä että kukaan ei saisi tietää, ei varsinkaan Lily. Joskus hänen oli vain vähän vaikea ajatella selkeästi, kun hän oli Lilyn lähellä.
”Hei Scorp, missä sinä oikein olit?” joku keskeytti Scorpiuksen pohdinnat. Alex tietysti. Vaikka Alex olikin ihan mukava, niin Scorpiuksesta tämä osasi joskus olla melko ärsyttävä ja joskus hän olisi vain halunnut viettää vähän enemmän aikaa yksin. Varsinkin nyt, kun hänellä oli niin paljon mietittävää.
”Hei Alex. En missään”, Scorpius vastasi kohauttaen olkiaan.
Alex loi Scorpiukseen epäluuloisen katseen. ”Miten niin, et missään?”
”Ihan sama, anna olla”, Scorpius mutisi.
”Onko kaikki hyvin?” Alex kysyi rypistäen otsaansa.
”On on”, Scorpius sanoi.
”Sinä vain olet ollut niin outo viimeaikoina”, Alex sanoi.
”Ai jaa, ehkä minä olen tulossa kipeäksi”, Scorpius sanoi, yrittäen saada äänensävynsä mahdollisimman huolettomaksi. Se ei kuitenkaan tainnut toimia erityisen hyvin, sillä Alex vilkuili Scorpiusta edelleen huolestuneen näköisenä.
”Meidän on varmaan parasta palata takaisin Tylypahkaan, alkaa olla jo myöhä”, Scorpius sanoi, vaihtaen puheenaihetta mahdollisimman nopeasti.
”Joo, niin varmaan”, Alex sanoi nyökäten ja lähti kulkemaan kohti Tylypahkaan vievää tietä.
***
Lily tunsi olonsa hämmentyneeksi. Hän ei oikein tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt tuntea. Vasta vähän aikaa sitten, hän oli inhonnut Scorpiusta aivan yhtä paljon kuin jokainen muukin rohkelikko. Mutta nyt hän oli alkanut ajatella, että ehkä poika ei ollutkaan niin kovin kamala. Itse asiassa tämähän oli vaikuttanut ihan mukavalta tänään. Mitä Lily itse asiassa edes tiesi Scorpiuksesta, jonka perusteella hän tuomitsi tämän ja automaattisesti inhosi koko poikaa vain muiden puheiden perusteella, vaikka hän ei itse asiassa edes tuntenut tätä? Vain siksi, että rohkelikkojen kuului inhota luihuisia.
Mutta oli vaikea päästää irti ajatusmalleista, joista oli pitänyt kiinni jo niin kauan. Eikä Lily edes ymmärtänyt, mitä hänen ja Scorpiuksen välillä oli tapahtunut. He olivat tuskin puhuneet toisilleen montakaan sanaa, niiden viiden vuoden aikana, jotka Lily oli viettänyt Tylypahkassa, eikä hän tiennyt, mikä oli muuttunut nyt.
Ehkä Lilyn olisi vain parasta pysyä mahdollisimman kaukana Scorpiuksesta. Hänhän oli kuitenkin luihuinen, eikä hänestä varmaankaan seuraisi mitään muuta kuin harmia, luihuiset eivät kuitenkaan olleet niitä kaikista luotettavimpia.
Eikä kukaan hänen ystävistään todellakaan ymmärtäisi hänen tuttavuuttaan Scorpiuksen kanssa.
Kaitlin keskeytti Lilyn mietteet tupsahtamalla sisään rohkelikon oleskeluhuoneeseen, ennen kuin Lily ehti päättää mitä tekisi Scorpiuksen suhteen.
”Lily, minä olen niin pahoillani”, Kaitlin sanoi ensimmäiseksi.
”Mistä?” Lily kysyi pöllämystyneenä, hänen ajatuksensa karkasivat vieläkin Scorpiukseen, vaikka hän yritti karistaa pojan mielestään.
”Että petin lupaukseni, tietysti”, Kaitlin sanoi katuvaisen näköisenä.
”Minkä lupauksen?” Lily kysyi rypistäen otsaansa.
”Minähän lupasin olla sinun kanssasi tänään Tylyahossa. Mutta sitten minä kuitenkin karkaan Jamien kanssa kuhertelemaan jonnekin nurkkaan heti”, Kaitlin puuskahti. ”Minä olen niin pahoillani.”
”Ai”, Lily hymyili. ”Ei se mitään. Unohda se.”
Kaitlin katsoi Lilyä hämmästyneenä. ”Etkö sinä ole vihainen minulle?”
”En tietenkään, sellaista sattuu”, Lily nyökkäsi poissaolevan näköisenä.
”Mitä sinä sitten teit?” Kaitlin kysyi epäluuloisena.
”Äh, en mitään”, Lily huiskautti kättään. ”Kuljeskelin vain ympäriinsä, tyhjensin Hunajaherttuaa Rosen kanssa. Sitä tavallista.”
Kaitlin nyökkäsi, mutta katsoi edelleenkin Lilyä hieman epäluuloisen näköisenä.
”Meidän pitäisi varmaankin mennä syömään”, Lily sanoi, vaihtaen puheenaihetta.
Kaitlin nyökkäsi ja he lähtivät muotokuva-aukosta ulos ja kohti suurta salia.
Suuri Sali oli jo melko täynnä Kaitlinin ja Lilyn astuessa sisälle. He menivät istumaan rohkelikkojen pöytään, tavalliselle paikalleen Albuksen ja Hugon viereen.
”Hei”, Albus hymyili heille. ”Oliko teillä hauskaa Tylyahossa.”
”Joo, oli”, Kaitlin nyökkäsi hieman nolon näköisenä. Hän oli ilmeisesti vieläkin pahoillaan siitä, että oli jättänyt Lilyn yksin tänään. Lilyä se ei kuitenkaan haitannut, hänen päivänsä oli ainakin ollut aika mielenkiintoinen, jos ei muuta.
Lilyn katse vaelteli luihuisen pöytään, muiden jatkaessa keskustelua päivästään Tylyahossa. Lily huomasi Scorpiuksen, joka istui melkein pöydän päässä, ystäviensä vieressä. Yhtäkkiä Scorpius nosti päänsä, aivan kuin olisi tuntenut Lilyn katseen ja katsoi suoraan kohti Lilyä.
Lily oli jo kääntämässä katseensa takaisin ruokalautaseensa, kun Scorpius yhtäkkiä hymyili hänelle. Hymy oli aivan pieni, hiukan vino virnistys, johon Lily oli kiinnittänyt huomiota jo silloin jälki-istunnossa.
Hetkeksi Lily häkeltyi niin, että jähmettyi paikalleen ja kun hän sitten tajusi hymyillä ujosti takaisin, Scorpius oli jo kääntänyt katseensa.
Lilyn ei enää tehnytkään mieli ruokaa. Hän ei käsittänyt, mikä tuon hymyn merkitys oli. Tai ehkä sillä ei ollutkaan mitään erikoista merkitystä, ehkä se oli vain ihan ystävällinen hymy, kun Scorpius huomasi, että Lily oli katsonut häntä kohti. Ehkä Lily oli vain tyhmä, analysoidessaan jokaista Scorpiuksen pienintäkin ilmettä ja elettä, aivan kuin ne olisivat merkinneet paljon enemmän, kuin oikeasti merkitsivät.
”Hei Lily?” Kaitlin kysyi.
”Niin, mitä?” Lily kysyi, kääntäen kasvonsa kohti vieressään istuvaa Kaitlinia. Hän oli taas kerran uppoutunut huomaamattaan täysin omiin ajatuksiinsa, ja unohtanut ympäröivän maailman kokonaan.
”Sinä olit taas jotenkin poissaolevan näköinen, onko kaikki hyvin?” Kaitlin kysyi rypistäen otsaansa.
”On”, Lily huokaisi. ”Minä olen vain vähän väsynyt. Tänään oli pitkä päivä.”
”Niin oli”, Kaitlin hymyili. ”Lähdetäänkö? Oletko sinä syönyt jo?”
”Joo, mennään vaan”, Lily nyökkäsi. Hän oli syönyt tuskin puoliakaan annoksestaan, mutta ei uskonut, että saisi enää palaakaan alas sinä iltana.
Lily ja Kaitlin menivät melko aikaisin nukkumaan, niin kuin suurin osa muistakin oppilaista. Vaikka Lily olikin väsynyt, hän makasi sängyssään pitkään, saamatta unenpäästä kiinni, ehkä siksi, että liian paljon ajatuksia yritti mahtua hänen päähänsä samaan aikaan. Miksi hän ei vain pystynyt unohtamaan sitä hemmetin Scorpius Malfoytä?
-
Voi ei, olinpa minä hupsu! Unohdin, että James ei enää käy Tylypahkassa, minun mokani. ;)
Otanpa tässä vaiheessa (kun kerrankin muistan!) esille sen, mikä on pikkuisen häirinnyt minua kaikissa näissä osissa:
Tosin Lily tiesi, ettei Kaitlin olisi lähtenyt jos Lilyllä ei olisi ollut Rosea seuranaan.
Kaitlin nyökkäsi, mutta katsoi edelleenkin Lilyä hieman epäluuloisen näköisenä.
Miksi hän ei vain pystynyt unohtamaan sitä hemmetin Scorpius Malfoytä?
Tuossa muutama esimerkki. Minun korvaani tuo ä-pääte ei tuollaisissa englanninkielisissä nimissä kuulosta kovin hyvältä. En ole varma, mutta olen aina elänyt käsityksessä, että se on "Lilylla", "Lilya" ja "Malfoyta" eikä "Lilyllä", "Lilyä" ja "Malfoytä". Kuten sanottu, en todellakaan ole varma, mutta muistaakseni ainakin itse kirjasarjassa (suomennetussa) nimet on taivutettu a-kirjaimen kera ja muutenkin se näyttää minusta oikeammalta. Mutta saatan toki olla väärässäkin.
No, eipä tuo mitään, eihän tuollainen pikkujuttu sinänsä mitään haittaa, huomautinpahan vain nyt kun muistin. ;) Mutta asiaan: tykkäsin tästä osasta tosi paljon. Mielestäni tämä oli paras tähänastisista, olin koko ajan ihan haltioissani! Tässä oli monta sellaista pientä, hauskaa yksityiskohtaa etenkin siinä pätkässä, jossa Lily ja Scorp kohtasivat, menivät Röttelöön ja poistuivat sieltä. Pakko lainata ihan muutama, jotta tiedät mitä tarkoitan (vaikka haluaisin lainata ne kaikki, mutta jos ryhtyisin siihen hommaan, menisi siinä koko päivä + joutuisin lainaamaan melkein koko fikin):
Lily tuijotti jalkojaan, uskaltamatta kohottaa katsettaan Scorpiuksen kasvoihin, vaikka olisikin kovasti halunnut nähdä Scorpiuksen ilmeen.
Ja sen lisäksi hän oli kyllä aina halunnut nähdä, miltä Rääkyvä Röttelö näytti sisältäpäin.
Lily ei osannut arvioida, kuinka kauan he seisoivat siinä, tuijottaen toisiaan silmiin, mutta Lily oli se, joka käänsi ensimmäisenä katseensa pois.
Hetkeksi Lily häkeltyi niin, että jähmettyi paikalleen ja kun hän sitten tajusi hymyillä ujosti takaisin, Scorpius oli jo kääntänyt katseensa.
Minulla ei ole hajuakaan mikä, mutta jokin muun muassa noissa lauseissa oli tosi hienoa, jollain tapaa oivaltavaa. Muutenkin pidin erityisesti sekä Lilyn että Scorpiuksen mietteistä Röttelö-reissun jälkeen. ;) Oli kyllä hyvä osa, kiitos tästä todella paljon!
-
Ensiksikin, kiitos tylsän tunnin piristyksestä ;D Vaikka tykkäänkin lukea ennemmiin lyhyitä ficcejä, niin pidin tästäkin :) Joitakin kirjoitusvirheitä olin jossakin väleissä, mutta ei mitään kovin suurta ja vakavaa. Söpö oli ^^
Anteeksi tämä ei niin rakentava palaute...
-
A/N: Kiitos paljon kommentista Kassandra! Mäkin olen miettinyt tota päätejuttua, ja oot oikeessa, että ainakin Malfoyn kanssa a kuulostaa paremmalta, mutta jotenkin musta Lilyn kanssa kuulostaa ä paremmalta, koska siinä on y vimppana. Mutta en kyllä tiedä, kumpi siihen oikeasti kuuluisi.
Ja kiva että tykkäsit tästä, mustakin tätä oli ainakin ihana kirjottaa :)
Chiidalle myös iso kiitos <3 Kommenttisi piristi mukavasti päivääni :)
Ja tässä nyt seiuraava luku. Nimi on vähän huono, mutta en keksinyt parempaakaan. Toivottavasti pidätte ja toivottavasti komentoitte :)
7. Hämmentävää
Lily istui pulpetissaan muodonmuutostunnilla, yrittäen epätoivoisesti keskittyä opettajan opetukseen. Iltapäivän viimeinen tunti ei kuitenkaan ollut mitenkään erityisen otollista aikaa keskittyä professori McGarmiwan puheeseen ja Lilyn ajatukset karkasivat vähän väliä sivuraiteille.
Lily seurasi laiskasti, kun McGarmiwa otti suuren, valkoisen kyyhkysen häkistä ja muutti sen yhdellä viehkeällä sauvanheilautuksella kuvioiduksi, posliiniseksi teekannuksi.
”Muistakaa; sauvan näpäytys ei saa olla liian terävä tai äkkipikainen, vaan sulava ja harkittu, jotta taika onnistuu kunnolla”, McGarmiwa muistutti. ”Minä jaan nyt jokaiselle parille yhden kyyhkysen, niin pääsette harjoittelemaan käytännössä.”
McGarmiwa tömäytti Lilyn ja Kaitlinin eteen pulpetille suuren valkoisen kyyhkysen häkissään.
”Haluatko sinä yrittää ensin?” Lily kysyi epävarman näköisenä.
”Ei, sinä saat kunnian olla ensimmäinen, joka ottaa McGarmiwan vihat niskoilleen”, Kaitlin virnisti ja työnsi linnun häkkeineen kohti Lilyä.
”Kiitos vai”, Lily sanoi nyreästi.
Hän ei kuitenkaan ehtinyt yrittää taikaa, ennen kuin heidän takaansa kuului pamahdus ja Hugon edessä ollut kyyhkynen lähti lentoon ympäri luokkaa. Paitsi että enää se ei ollut kyyhkynen, vaan teekannu, jolla oli linnun jalat ja nokka.
Kyyhkysteekannu raapaisi yhden tytön hiuksia, lentäessään hurjaa vauhtia tämän ohi. Tyttö pomppasi kirkuen pystyyn ja tönäisi siinä samassa mustepullonsa kumoon niin, että kaikki muste kaatui hänen vierustoverinsa kirjan päälle.
Hetkessä yksi lentävä melkein-teekannu oli saanut täyden kaaoksen aikaan luokkahuoneessa, kunnes McGarmiwa taltutti sen yhdellä kätevällä taialla, ja muutti sen sitten aivan tavalliseksi, paikoillaan pysyväksi teekannuksi, ennen kuin kääntyi silmät salamoiden Hugon puoleen.
Hugo istui tuolissaan paikoillaan jähmettyneenä ja oli keskittynyt näyttämään mahdollisimman viattomalta.
”Hugo Weasley!” McGarmiwa ärähti.
”Niin, professori McGarmiwa?” Hugo sanoi hymyillen kaikista viattominta enkelinhymyään, joka ei koskaan tehonnut sen paremmin opettajiin, kuin vanhempiinkaan, mutta jota hän silti aina jaksoi yrittää.
”Enkö minä juuri äsken sanonut, että sen sauvanliikkeen pitää olla sulava ja harkittu, jotta taika onnistuu kunnolla?” McGarmiwa sanoi, kohottaen toista kulmakarvaansa.
”Sanoit, professori”, Hugo vastasi.
”Mutta sinä et ottanut asiaksesi kuunnella, tai ainakaan toteuttaa saamiasi ohjeita. Sinä olet onnistunut aiheuttamaan jo tuhoa melkein jokaisella minun oppitunnillani. Olisiko se liian paljon vaadittu, että kerran keskittäisit huomiotasi minun opetukseenikin?”
”Ei, professori.”
”Hyvä, teepä sitten niin. Viisi pistettä pois rohkelikolta”, McGarmiwa sanoi kääntyessään kannoillaan. ”Te muut; jatkakaa harjoittelua, toivottavasti onnistutte saamaan aikaan paremman lopputuloksen, kuin herra Weasley.”
Lily kääntyi virnistämään Hugolle vahingoniloisesti, opettajan kääntäessä selkänsä.
”Tee itse paremmin”, Hugo kuiskasi jurosti.
”Niin teenkin”, Lily virnisti ja kääntyi kohtaamaan kyyhkysen, joka virnuili hänelle ilkeästi häkistään. Tai ainakin Lily oli ihan varma että se virnuili.
Lily lausui taikasanan ja heilautti sauvaansa mahdollisimman sulavasti McGarmiwan opettamalla tavalla.
Kohta häkissä ei enää ollutkaan kyyhkystä, vaan teekannu, jossa oli kyyhkyskuviointi. Ja jolla oli siivet.
Hugo nauroi äänettömästi ja Lily kääntyi mulkaisemaan häntä vihaisesti. ”Ainakaan se ei lentele ympäri luokkaa aiheuttamassa tuhoa, niin kuin sinun kannusi.”
”Niin, koska se on lukittuna häkkiin”, Hugo huomautti. Lily näytti Hugolle kieltä.
”Lapset, lapset, lopettakaahan sitten se riitely”, Kaitlin huokaisi kaikista tätimäisimmällä äänensävyllään.
Lily pyöritteli silmiään. ”Paraskin puhuja.”
Kaitlin vain virnisti Lilylle ja veti sitten häkin lähemmäs itseään, yrittääkseen itse.
Koko lopputunnin he kuluttivat, yrittämällä muuttaa kyyhkysiään teekannuksi ja tunnin loppuun mennessä Lily oli jo onnistunut saamaan kannunsa aivan tavallisen teekannun muotoiseksi, vaikka sitä koristikin vielä lintukuviointi. Oli se kuitenkin parempi kuin Hugon yritelmä, joka ei koskaan päässyt eroon koivistaan.
Oppitunnin jälkeen Kaitlin, Lily ja Hugo laahustivat vihdoin rohkelikkotorniin yhdessä muiden rohkelikkojen kanssa, nuristen McGarmiwan antamasta valtavasta läksypinosta.
”Ja sitten vielä ne kaikki Sweeneyn tehtävät. Miten minä ikinä ehdin tehdä ne kaikki jälki-istunnon lomassa”, Hugo nurisi.
”Ei kannata joutua jälki-istuntoon”, Lily huomautti. Hän ei enää vaivautunut kysymään, miksi Hugo tällä kertaa oli päätynyt sinne, tämä ei olisi kertonut kuitenkaan.
Päivällisen jälkeen Lilyn ja Kaitlin oli jätettävä läksyjen teko sikseen ja mentävä huispausharjoituksiin. Erica oli kiristänyt harjoitustahtia, sillä ensimmäinen huispausottelu lähestyi koko ajan ja hän halusi joukkueensa olevan parhaassa mahdollisessa kunnossa. Ja totta puhuen Lily viettikin iltansa paljon mieluummin pelaten huispausta, kuin läksyjen kimpussa.
Tällä kertaa harjoitukset sujuivat ilman suurempia haavereita ja loukkaantumisia, vaikka Lily kerran melkein tipahtikin luudaltaan, törmättyään ryhmyyn.
Puolessa välissä harjoituksia alkoi kuitenkin sataa ja kun joukkue lopulta laahautui takaisin pukuhuoneeseen, he olivat kaikki läpimärkiä.
Lily ja Kaitlin vaihtoivat nopeasti märistä huispauskaavuista takaisin tavallisiin vaatteisiin ja lähtivät kohti linnaa.
Rankkasade oli vaihtunut pelkäksi tihkutukseksi, joten he pääsivät sisälle linnaan kastumatta pahemmin.
Mennessään kohti rohkelikkotornia he törmäsivät Rosen.
”Hei Rose”, Lily sanoi
”Hei Lily, Kaitlin”, Rose sanoi näyttäen hiukan säikähtäneeltä. ”Teillä oli huispausharjoitukset, vai?”
”Joo”, Lily nyökkäsi.
Rose epäröi hetken ja aukaisi sitten suunsa. ”Lily, voitaisiinko me puhua kahdestaan?” Rose kysy, luoden epäröivän katseen Kaitliniin.
”Totta kai”, Lily sanoi, katsoen serkkuaan kummastuneena.
”Minä menenkin tästä etsimään Jamien”, Kaitlin sanoi ja katosi kohti rohkelikkotornia, jättäen Rosen ja Lilyn kahdestaan.
”Onko kaikki hyvin?” Lily kysyi Roselta, rypistäen otsaansa.
”On, minä vain…”
”Niin?” Lily sanoi, hymyillen Roselle rohkaisevasti.
”No minä vain ajattelin, että sinun on parempi tietää… kun en ollut varma miten sinä reagoisit”, Rose aloitti, tietämättä mitä hänen pitäisi sanoa.
”Mitä minun olisi parempi tietää?”
”No minä vain ajattelin, että vaikka sinä ja Ethan ette enää olekaan yhdessä, niin ehkä sinä – ”
Yhtäkkiä kaikki palaset loksahtivat yhteen Lilyn päässä. Lily ei ymmärtänyt, miten hän ei ollut tajunnut sitä aikaisemmin, sehän oli ilmiselvää. ”Ethan”, hän huudahti, hymyn kohotessa hänen kasvoilleen. ”Aivan! Totta kai se sinun ihastuksesi on Ethan! Miten minä en tajunnut sitä aikaisemmin?”
”Shh, Lily”, Rose sanoi, vilkuillen hätääntyneenä ympärilleen. ”Voisitko pitää vähän pienempää ääntä?”
”Ai, anteeksi”, Lily sanoi vähän nolona.
”Etkö sinä siis ole vihainen minulle?” Rose kysyi epäröiden.
”En tietenkään”, Lily naurahti. ”Miksi ihmeessä olisin? Sinusta ja Ethanista tulee tosi söpö pari.”
Rose katsoi Lilyä epävarman näköisenä. ”Tuleeko?”
”Totta kai tulee”, Lily hymyili, hän ei voinut lakata hämmästelemästä, miten hän ei ollut tajunnut sitä aikaisemmin, vaikka ratkaisu oli ollut aivan hänen nenänsä edessä.
”Mutta…” Rose sanoi. ”Mitä jo Ethan ei pidä minusta? Miksi hän pitäisi?”
”Miksi ei pitäisi?” Lily nauroi, aivan kuin koko ajatus olisi ollut mahdoton. ”Sinähän olet yksi koko Tylypahkan kauneimmista tytöistä ja lisäksi fiksu ja hauska…”
Rose naurahti Lilyn sanoille pyöritellen silmiään. ”Vaikka tuskin hän koskaan edes saa tietää koko asiasta.”
”Totta kai hän saa, kerro hänelle”, Lily hymyili.
”Hah, en varmasti.”
”Minä kerron”, Lily sanoi innokkaasti.
”Et varmasti kerro”, Rose sanoi, luoden Lilyyn uhkaavan silmäyksen.
”Katsotaan”, Lily sanoi välttelevästi.
”Lily”, Rose sanoi varoittavaan sävyyn.
Lily vain virnisti Roselle vielä kerran. ”Minun pitää mennä nyt, nähdään huomenna Rose.”
”Nähdään. Minä tiesin, ettei minun olisi pitänyt sanoa sinulle mitään”, Rose jupisi Lilyn loikkiessa matkoihinsa.
***
Lily istui rohkelikon oleskeluhuoneessa, takkatulen ääressä yrittäen ankarasti keskittyä läksyihinsä. Jamie ja Kaitlin istuivat söpösti sylikkäin viereisessä nojatuolissa ja olivat hylänneet läksynsä jo aikoja sitten.
”Minä taidan lähteä kirjastoon”, Lily sanoi lopulta.
Kaitlin irrottautui heti Jamiesta, kuullessaan Lilyn äänen ja loi pahoittelevan katseen Lilyyn. ”Haluatko että minä tulen mukaan?”
”Ei tarvitse, pidä sinä vain hauskaa Jamien kanssa”, Lily sanoi virnistäen ja iski silmää Jamielle. Jamie virnisti Lilylle takaisin kiitollisena, hän ei selvästikään ollut aivan vielä valmis päästämään Kaitlinia menemään. Kaitlin näytti vieläkin epäröivän vähän, joten Lily poistui äkkiä, ennen kuin tämä ehtisi esittää vastalauseensa.
Tällä kertaa Lilyä ei haitannut yksinolo, vaikka yleensä hän ei viihtynytkään kovin kauaa yksikseen. Tällä kertaa hänellä olikin enemmän ajattelemista, kuin yleensä.
Vaikka Lilyä ei hirveästi huvittanutkaan lukea, hän suuntasi silti kohti kirjastoa. Siellä oli ainakin rauhallista ja hän saisi olla omissa oloissaan.
Päästyään perille Lily laahusti hitaasti pitkin kirjaston loputtomia hyllyrivejä, silmäillen laiskasti kirjojen nimiä hyllyissä. Ja sitten, käännyttyään taas yhden hyllyn toiselle puolelle Lily huomasi seisovansa vastapäätä Scorpiusta. Scorpius istui puisen pöydän ääressä, syventyneenä paksuun, vanhan näköiseen opukseen. Hän kohotti päänsä hiukan säikähtäneen näköisenä, Lilyn astuessa esiin.
Sitten, nähtyään tulijan, hänen kasvoilleen ilmestyi pieni, melkein ilahtunut hymy. Lily huomasi sydämensä lyövän ihan aavistuksen verran nopeampaa nähtyään tuon hymyn. Hän ei oikein tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Hänen järkensä kehotti häntä vain lähtemään pois, hänellä ei ollut mitään tekemistä Scorpiuksen kanssa, hän oli jo mennyt aivan liian pitkälle, eikä hän edes tiennyt minkä takia. Eihän hän edes pitänyt Scorpiuksesta. Eihän?
Ja kuitenkin, kun Scorpius hymyili ja taputti kutsuvasti vieressään olevaa tuolia, Lily istuutui muitta mutkitta Scorpiuksen viereen.
”Hei”, Scorpius sanoi, mutta nyt hymy oli jo kadonnut tämän kasvoilta, aivan kuin tämä olisi juuri muistanut jotain.
”Hei”, Lily vastasi ujosti, eikä hän voinut olla taas kerran ihmettelemättä mitä hän oikein teki täällä, kahdestaan Scorpiuksen kanssa.
”Mitä sinä olit lukemassa?” Lily kysyi lyhyen hiljaisuuden jälkeen, nyökäten kohti paksua opusta heidän vieressään.
Scorpius hymähti. ”Taikahistorian vaarallisimmat taikajuomat ja niiden vaikutukset”, Scorpius kertoi, näyttäen Lilylle kirjan kantta.
Lily nyökäytti päätään hiukan hämmentyneenä.
”Älä pelkää”, Scorpius hymyili, ”en minä ole myrkyttämässä ketään.”
Lily naurahti pienesti ja hänen omissa korvissaan ääni kuulosti oudon kimeältä ja säikähtäneeltä.
”Eikö sinun pitäisi tehdä läksyjä tai jotain?” Scorpius kysyi sitten. Lily mietti, halusiko Scorpius hänen lähtevän, mutta tämän äänensävy vaikutti vain puhtaan keskustelevalta.
”Pitäisi”, Lily huokaisi. ”Mutta minä en jotenkin pysty keskittymään, eikä Kaitlin ja Jamie siinä vieressä yhtään paranna tilannetta – ”
Lily lopetti yhtäkkiä, tajuttuaan, että hän puhui Scorpius Malfoylle. Miksi ihmeessä hän selitti Scorpiukselle jotain tuollaista? Minkä ihmeen takia hän selitti Scorpiukselle yhtään mitään?
”Mutta minun pitäisi varmaan jättää sinut rauhaan”, Lily sanoi vilkaisten taas Scorpiuksen kirjaa.
”Ei tarvitse”, Scorpius sanoi. ”Tämä on itse asiassa aika tylsä, kun tässä ei kerrota mitään noiden juomien valmistuksesta.”
”Ja sinä haluaisit oppia valmistamaan niitä?” Lily virnisti. ”Miten minä en ole yhtään yllättynyt?”
”Miten niin?” Scorpius kysyi.
”No kai se jotenkin sopii tuohon sinun luihuis-imagoosi”, Lily kohautti olkiaan.
Scorpius nauroi, mutta vakavoitui sitten yhtäkkiä. ”Niinkö sinä ajattelet minusta?”
”Miten?” Lily kysyi häkeltyneenä pojan yhtäkkisestä vakavoitumisesta.
”Että minä olen luihuinen ja automaattisesti ilkeä ja huono ihminen?” Scorpius sanoi. Tällä kertaa hänen äänensävynsä oli jälleen kerran kepeä, mutta Lily näki, ettei kysymys ollut ihan kokonaan vitsi.
”Eivätkö kaikki sitten ajattele niin”, Lily virnisti teeskennellen hämmästynyttä. Hän ei pitänyt tästä vakavammasta sävystä, jonka heidän keskustelunsa oli saanut, se hämmensi ja jopa hiukan pelotti häntä.
”Niin kai”, Scorpius virnisti. ”Siksi sinä oletkin aina niin peloissaan minun lähettyvilläni.”
”Enkä ole!” Lily protestoi, huojentuneena.
Scorpius vain hymyili Lilylle omahyväisesti.
Ja sitten heidän katseensa kohtasivat taas kerran. Scorpiuksen silmät vangitsivat taas Lilyn katseen, vaikka tämän ilme olikin tutkimaton ja salaperäinen. Tai ehkä juuri sen takia. Scorpiuksen silmät saivat Lilyn olon aina tuntumaan niin oudolta, jotenkin rauhattomalta. Aivan kuin hän olisi halunnut jotain, mutta ei vain tiennyt mitä. Ja tämä kaikki pelotti häntä aivan suunnattomasti.
Yhtäkkiä Scorpius kohotti kätensä ja pyyhkäisi yhden karanneen, punaisen hiussuortuvan takaisin Lilyn korvan taakse. Lily sävähti Scorpiuksen kosketuksesta. Se tuntui yhtä aikaa niin väärältä ja kuitenkin juuri oikealta. Yhtä aikaa lämpimältä ja kylmältä ja Lily meni vielä enemmän pyörälle päästään eikä se tuntunut pelkästään mukavalta. Ja kuitenkaan se ei ollut kuin pieni hipaisu, joka kesti vain pari sekuntia. Ei mitään elämää suurempaa, ei mitään minkä takia hänen pitäisi menettää yöunensa, Lily vakuutti itselleen. Se ei merkinnyt mitään. Ja siltikin se merkitsi kaikkea.
”Minun pitäisi varmaan lähteä”, Lily sanoi kavahtaen kauemmas.
Scorpius nyökkäsi sanomatta mitään, näyttäen taas hiukan katuvalta ja Lily nousi pystyyn.
”Hyvää yötä, Lily”, Scorpius sanoi, Lilyn ollessa jo menossa.
Lily pysähtyi ja kääntyi.
”Hyvää yötä, Scorpius”, hän sanoi sitten jälleen kerran enemmän kuin hiukan hämmentyneenä.
***
”Lily”, Kaitlin kuiskasi, tönäisten Lilyä terävästi kylkeen. ”Lily hei.”
”Mitä?” Lily kysyi havahtuen hereille ajatuksistaan.
Kaitlin nyökkäsi kohti Lizzietä, joka katsoi Lilyä odottava hymy kasvoillaan – tuo nainen ei sitten koskaan lakkaa hymyilemästä, Lily mietti.
”Anteeksi?” Lily kysyi.
”Kysyin, että tietääkö neiti Potter mikä on hämykeiju”, Lizzie toisti kysymyksensä.
Ennen kuin Lily ehti vastata mitään, Lizzie kuitenkin jatkoi ainaisen pirteällä äänellään: ”Älä välitä, minä muistan kyllä vielä, millaista oli olla tuonikäinen, aina vain pojat mielessä, niin että ei jaksa edes keskittyä oppitunteihin…”
Lily katsoi Lizzietä kiusaantuneena Kaitlinin nauraessa äänettömästi vieressä. Lily tunsi punastuvansa, sillä kaikkein pahinta Lizzien lausahduksessa oli, että tällä kertaa hän oli itse asiassa osunut oikeaan. Vaikka Lily ei kuollakseenkaan ikinä paljastaisi sitä kenellekään, hän oli taas kerran ajatellut Scorpiusta ja heidän eilisiltaista tapaamistaan kirjastossa.
Lilyn onneksi kukaan ei kuitenkaan ollut kiinnittänyt kovin paljon huomiota Lizzien puheisiin, kaikki olivat jo tottuneet siihen, että yhdeksänkymmentäviisi prosenttia Lizzien höpinöistä oli täysin turhaa, eikä auttanut heidän opintojaan eteenpäin millään tavalla.
”Kyllä, minä tiedän mikä on hämykeiju, se – ”
”Loistavaa”, Lizzie keskeytti Lilyn, ”Minä en viitsinyt tuoda teille yhtä näytille, koska se olisi varmaankin ollut teille liian pelottavaa. Hämykeijujen kukistamiseen on kuitenkin yksi helppo taika…”
Lily antoi taas keskittymisensä herpaantua ja päästi Lizzien puheet toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. He olivat opiskelleet hämykeijut ja niiden kukistamisen jo kolmannella luokalla, mutta Lizzie ei ilmeisesti näyttänyt tietävän sitä.
Kohta Kaitlin ojensi Lilylle taitellun pergamentinpalasen pulpetin yli. Lily taitteli sen varovasti auki ja luki sen sisällön.
Mitä sinä ajattelit, kun olit niin ajatuksissasi? Poikia? Jotain tiettyä poikaa?
Lily huokaisi. Hän oli pelännytkin jo sitä hetkeä, jolloin Kaitlin huomasi, että hän käyttäytyi jotenkin oudosti. Lily raapusti Kaitlinille nopeasti vastauksen, toivoen kuulostavansa tarpeeksi vakuuttavalta.
En mitään, minua vain väsytti. Koska sinä olet alkanut uskoa Lizzien puheita?
Kaitlinin vastaus tuli nopeasti ja Lily huomasi, ettei hän ollut ainakaan ollut tarpeeksi vakuuttava. Tai sitten Kaitlin vain tunsi hänet liian hyvin.
En minä usko Lizzien puheita. Luuletko sinä, etten minä ole huomannut, kuinka oudosti sinä olet käyttäytynyt viimeaikoina? Minä luulin, että meidän piti kertoa toisillemme kaikki…
Nyt Kaitlinin sävy oli jo hiukan loukkaantunut ja Lily tajusi, että hänellä oli edellisten lisäksi, vielä yksi ongelma lisää mietittävänään. Hänen pitäisi keksiä Kaitlinille joku selitys ja äkkiä. Hänen olisi pitänyt tietää, että Kaitlin näkisi hänen läpi ja hän tajusi, että jos ei kertoisi Kaitlinille mitään, hän vain loukkaisi tätä. Ja kuitenkaan hän ei voisi kertoa totuutta, Kaitlin ei ymmärtäisi sitä. Kun Lily ei itsekkään ymmärtänyt sitä, sillä eihän hänen ja Scorpiuksen välillä edes ollut mitään. Ei voinut olla.
Tunnin jälkeen Kaitlin veti Lilyn sivuun, kauemmas muista oppilaista.
”Haluaisitko jo selittää?” Kaitlin kysyi kulmat kohollaan.
”No tuota…” Lily aloitti, yrittäen kuumeisesti keksiä sopivaa selitystä.
Kaitlin odotti kärsivällisesti, johdattaen Lilyä yhä kauemmas muista oppilaista.
”Se johtuu Ethanista”, Lily valehteli lopulta ensimmäisen mieleensä tulleen asian.
”Mitä Ethanista?” Kaitlin kysyi.
”No minusta tuntuu, ettei eroaminen hänestä sittenkään ollut paras mahdollinen vaihtoehto”, Lily aloitti epäröiden. ”Ja nyt Rose on kuulemma ihastunut häneen – ”
”Ja sinä olet mustasukkainen”, Kaitlin lopetti lauseen nyökkäillen.
”Niin kai, Lily myönsi.
Kaitlin oli hetken hiljaa. ”Ehkä sinun pitäisi puhua Ethanin kanssa?”
Lily pudisteli päätään. ”Ei, minusta se ei ole hyvä idea.”
Kaitlin katsoi Lilyä kysyvästi, joten Lily selitti kiireesti: ”Kaikki on kuitenkin ohi minun ja Ethanin välillä, nyt minun pitää vain päästä siitä yli.”
”No, ihan miten sinä parhaaksi näet”, Kaitlin sanoi, katsoen Lilyä hiukan huolestuneena. ”Nyt meidän pitää mennä, että ehditään seuraavalle tunnille.”
Kaitlin kääntyi ympäri, lähteäkseen kohti heidän seuraavaa luokkaansa.
”Kaitlin”, Lily sanoi tarraten Kaitlinin käsivarteen.
”Niin?”
”Älä kerro kenellekään, ethän?” Lily varmisti.
Kaitlin rypisti otsaansa. ”En tietenkään, miksi kertoisin?”
Lily kohautti olkiaan, keksimättä mitään vastausta ja he jatkoivat Kaitlinin kanssa matkaansa kohti seuraavaa tuntia.
Lilyn olo oli hiukan helpottunut, sillä Kaitlin ei näyttänyt enää epäilevän mitään, mutta kuitenkin hänellä oli kurja olo, hän ei tykännyt valehdella kenellekään, varsinkaan Kaitlinille, jolle hän oli aina voinut kertoa kaiken. Niinpä hän päätti, että hänen olisi vain parasta saada päätös koko tälle Scorpius jutulle mahdollisimman pian.
-
Jes! Jatkoa! Olen lukenut tätä ficciä jo jonkin aikaa, mutta rekisteröidyin vasta vähän aikaa sitten, joten kommailen vasta nyt. :)
Mielestäni tämä ficci on todella hyvä, kirjoitusvirheitä en oikeastaan bongaillut.
Scorpius on söpö <33
Olinko eka kommaaja? Jihaa!
-
Jossakin edellisistä kommenteistani tulin maininneeksi Hugosta, että - hmm... Lainataanpas se tähän:
enkä myöskään ole tullut ajatelleeksi Hugoa tuollaisena fred&georgemaisena veijarina.
Aluksi kieltämättä hieman ihmettelin, että mitenköhän olit tullut kuvitelleeksi Hugon tuollaiseksi pelleilijäksi, se kun sattui sotimaan kovin omaa mielikuvaani vastaan. Mutta tämän osan myötä tulin kyllä ihan toisiin aatoksiin, koska Hugon häiriköinti oli kieltämättä aika hauskaa luettavaa. ;) Pikkuhiljaa alan itsekin mieltää hänet sellaiseksi kiusankappaleeksi. On järkeenkäypää, että Rose on hermionemaisempi ja hieman terävämpi ja Hugo sitten taas tulee isäänsä.
Ja sitten siirtykäämme ihkuttamaan! *ihkuttaa* Ihanaa, viimeinkin Rose pääsi kunnolla mukaan toimintaan! Tai siis, on hienoa, että viimein hän tunnusti ihastuksensa Ethaniin (mitäs mitä sanoin? ;D) ja tuli siinä samalla paremmin esille juonen kannalta tai jotain. No, joka tapauksessa, ekstraihanaa, tätä hetkeä olen odottanut. Lily puolestaan oli kovin hyväsydäminen. Itse asiassa olisin kaivannut hieman draamaa - olisi ollut kivaa, jos Lily olisikin suuttunut, mutta käyhän tämä näinkin. Tuosta hyväsydämisyydestä kun puhe tuli, niin kiltisti Lily teki suostuessaan lähtemään kirjastoon ilman Kaitlinia, jolla oli parempaa tekemistä. Ja nyt kun pääsin kerran kirjastoon asti, niin voinkin alkaa heti puhua itse aiheesta, eli Lily ja Scorp. ;) Kröhöm, siis...
”No kai se jotenkin sopii tuohon sinun luihuis-imagoosi”, Lily kohautti olkiaan.
Scorpius nauroi, mutta vakavoitui sitten yhtäkkiä. ”Niinkö sinä ajattelet minusta?”
”Miten?” Lily kysyi häkeltyneenä pojan yhtäkkisestä vakavoitumisesta.
”Että minä olen luihuinen ja automaattisesti ilkeä ja huono ihminen?” Scorpius sanoi. Tällä kertaa hänen äänensävynsä oli jälleen kerran kepeä, mutta Lily näki, ettei kysymys ollut ihan kokonaan vitsi.
Tuo oli todella hyvä kohta. Noin sitä kai automaattisesti kaikki ajattelevat, osuit hyvin asian ytimeen ja naulan kantaan ja vaikka mihin muuhun. Lilyn ja Scorpiuksen kohtaus oli onnistunut, mutta kohtauksen lopulla, siinä vaiheessa, jossa Scorpius pyyhkäisi Lilyn hiussuortuvan tämän korvan taakse - hmm, siinä se koko juttu meni minun mielestäni hieman metsään. Tai ei metsään, tuo oli huonosti sanottu, mutta en pitänyt siitä niin kovin. Tämä on ristiriitaista, sillä minä tykkään romanttisista jutuista ja olen aika romanttinen ihminen ja luen mielelläni kaikkea romanttista, mutta sitten taas tuollaiset pikkujutut häiritsevät ja ovat mielestäni lähinnä ällön söpöjä. MUTTA se ei tarkoita, että koko homma olisi ollut pilalla, ei toki, pidin tästä edelleen. Se hiuskohtaus vain ei ollut ihan mieleeni, vaikka se tietenkin veikin asioita ihan mukavaan suuntaan... ;)
Ja sitten minun on vielä pakko lainata yksi pätkä, nimittäin tämä:
Ennen kuin Lily ehti vastata mitään, Lizzie kuitenkin jatkoi ainaisen pirteällä äänellään: ”Älä välitä, minä muistan kyllä vielä, millaista oli olla tuonikäinen, aina vain pojat mielessä, niin että ei jaksa edes keskittyä oppitunteihin…”
Se sai minut nauramaan! Tuo Lizzie on kyllä mainio tyyppi!
Mutta kiitos paljon, jään jälleen kerran odottelemaan jatkoa. ;) (Tulipas pitkä viesti!)
-
Ihana ficci...Oli pakko kaikki kerralla vaikka kello huitelee ties mitä. Sait yhden lukijan lisää. Paritus on hyvä. Taas yksi paritus lisää niihin joista tykkään. Jatkoa pyydän.
Ennen kuin Lily ehti vastata mitään, Lizzie kuitenkin jatkoi ainaisen pirteällä äänellään: ”Älä välitä, minä muistan kyllä vielä, millaista oli olla tuonikäinen, aina vain pojat mielessä, niin että ei jaksa edes keskittyä oppitunteihin…”
*köh köh* täytyy olevani itse samanlainen.
-
A/N: Kiitos, Spider :) Tosi kiva kuulla että tykkäät!
Kiitos paljon Kassandralle, ihanan pitkästä kommentista, sun kommentit on aina niin piristävää luettavaa :) Ja mä mietinkin tosta hiusjutusta, että oliko se liian klisestä, mutta se oli semmonen sopiva juttu, jonka mä keksin, joka vei niitten tilannetta vähän eteenpäin.
Sinikeijulle, myös iso kiitos kommentista :)
Ja tässä on nyt sitten seuraava luku, tätä oli ainakin tosi kiva kirjottaa ;) Ja sori tosta liuvun nimestä, se paljastaa aivan liikaa luvun sisällöstä, mutta se vaan sopi tohon niin hyvin ;D
Mutta nauttikaa ja kommentoikaa! :)
8. I kissed a slytherin and I liked it
Viiden ensimmäisen kouluvuotensa aikana Lily ei ollut koskaan kiinnittänyt kovin paljon huomiota Scorpius Malfoyhin. Hän oli nähnyt Scorpiusta silloin tällöin käytävillä ja Suuressa Salissa ja hän oli kuullut Roselta ja muilta oppilailta juttuja tästä, mutta Scorpius ei ollut ikinä olennaisesti vaikuttanut hänen elämäänsä. Ei ennen kuin nyt. Nyt Lily tuntui näkevä Scorpiuksen minne ikinä hän menikään. Scorpius kiinnitti hänen huomionsa Suuressa Salissa, hän ohitti tämän käytävällä, törmäsi tähän kirjastossa tai huispauskentän laidalla. Pieni ääni Lilyn pään sisällä jankutti hänelle, että se johtui vain siitä, että nykyään Lily kiinnitti Scorpiukseen paljon enemmän huomiota, mutta Lily kieltäytyi itsepäisesti uskomasta sitä.
Tämä uusi ja outo tilanne hämmensi Lilyä ja häntä pelotti se, että hän ei saanut Scorpiusta mielestään, vaikka kuinka yritti. Hän ei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt tehdä, joten hän päätyi olemaan tekemättä mitään. Hän yritti unohtaa ja käyttäytyä mahdollisimman normaalisti. Hänen onnekseen koulutyöt ja huispaus pitivät hänet niin kiireisenä, ettei hänelle jäänyt paljon ylimääräistä aikaa murehtimiseen. Kaitlinkaan ei näyttänyt enää epäilevän mitään, mikä oli Lilystä huojentavaa, vaikka hän tunsi edelleenkin huonoa omaatuntoa Kaitlinille valehtelusta.
Syksyn edetessä yhä pidemmälle ja sään viiletessä myös lukuvuoden ensimmäinen huispausottelu lähestyi kovaa vauhtia. Ensimmäisenä vastassa pelasivat perinteisesti Luihuinen ja Rohkelikko. Tämän takia Erica kiristi joukkueen harjoittelutahtia niin, että lopulta he harjoittelivat melkein joka ilta, kunnes muu joukkue huomautti, että heidän oli pakko tehdä läksyjäkin jossain vaiheessa.
Niinpä Kaitlin, Rose, Lily ja Hugo istuivat perjantai-iltana kirjastossa, puurtaen kiltisti läksyjen kimpussa, sen sijasta, että olisivat olleet pelaamassa huispausta.
Hugo pakkasi ensimmäisenä kirjansa, vaikka he eivät olleet saaneet vielä puoliakaan läksyistä tehtyä. ”Minun pitää nyt lähteä, te saatte jatkaa ahertamista keskenänne. Nähdään myöhemmin”, Hugo virnisti.
”Minne sinä nyt olet menossa?” Lily kysyi hämmästyneenä. ”Eihän me olla saatu vielä läheskään kaikkia näistä tehtyä.”
Hugo vain iski virnistäen silmää ja katosi matkoihinsa.
”Onkohan tuolla joku salainen tyttöystävä?” Kaitlin kysyi tuijottaen Hugon perään.
”Enpä tiedä. Tai sitten hän vain suunnittelee jotain pahojaan niiden ystäviensä kanssa”, Rose ehdotti. ”Ei hänestä oikein ota selvää.”
Lily kohautti olkiaan. ”Niinpä. Mutta palataanko takaisin näihin tehtäviin, että saadaan ne joskus tehtyäkin?”
He saivat loput läksyt tehtyä reilussa puolessa tunnissa ja sen jälkeen Kaitlin lähti etsimään Jamieta jättäen Lilyn ja Rosen kahdestaan.
Rose pakkasi myös kirjansa Kaitlinin mentyä. ”Minunkin pitäisi varmaan tästä lähteä”, Rose aloitti epäröivästi.
”Onko sinulla kiire jonnekin?” Lily kysyi.
Rose hymyili ujosti. ”Itse asiassa on. Minä tapaan Ethanin”, Rose kertoi.
”Oi!” Lily hihkaisi ja ponkaisi pystyyn. ”Mitä minä sanoin”, hän virnisti Roselle.
Rose virnisti Lilylle takaisin, mutta vakavoitui sitten äkkiä. ”Mutta älä kerro vielä kenellekään”, Rose pyysi. ”Koko juttu on vielä niin alussa ja me pidetään vähän niin kuin matalampaa profiilia näin alussa.”
”En tietenkään kerro”, Lily hymyili. Sitten hän rutisti Rosen tiukkaan halaukseen. ”Minä olen niin onnellinen sinun puolesta, teistä tulee niin hyvä pari.”
Rose hymähti pienesti. ”Toivottavasti tulee.”
”Kyllä tulee, minä tiedän sen”; Lily nyökkäsi.
”Mistä lähtien sinä olet osannut ennustaa?” Rose kysyi kohottaen kulmiaan.
Lily virnisti Roselle. ”Tästä lähtien.”
”Mutta nyt minun pitää mennä”, Rose sanoi nostaen laukun maasta. ”Jutellaan toiste lisää.”
”Joo jutellaan, nähdään huomenna”, Lily sanoi ja heilautti vielä Roselle kättään hyvästiksi.
Lily lähti kohti rohkelikon oleskeluhuonetta ajatuksiinsa vaipuneena. Sen takia hän oli vähällä törmätä taas kerran Scorpiukseen, mutta onnistui välttämään yhteentörmäyksen viime hetkellä, johtuen ehkä siitä, että Scorpius oli paremmin tietoinen ympäristöstään, kuin Lily. Lily katsoi pöllämystyneenä Scorpiusta, joka hymähti ja nyökkäsi hänelle pienesti, ennen kuin jatkoi matkaansa. Lily jäi hetkeksi tuijottamaan Scorpiuksen perään pää pyörällä, ennen kuin jatkoi taas matkaansa kohti rohkelikkotornia.
***
Seuraava viikko alkoi ja vähään aikaan Lily ei nähnyt Scorpiusta kuin silloin tällöin käytävällä. Mutta seuraavan kerran Lily ja Scorpius tapasivat taas kerran kirjastossa. Lily istui aivan kirjaston nurkassa, nenä kiinni paksussa opuksessa Scorpiuksen pelmahtaessa paikalle.
”Hei”, Scorpius sanoi ja sai Lilyn säpsähtämään. Hän oli ollut niin syventynyt kirjaansa, ettei ollut yhtään huomannut Scorpiuksen lähestymistä. Se sai Lilyn hämmentymään vielä enemmän, mikä ei ollut hyvä asia, sillä Lily oli aina Scorpiuksen lähettyvillä jo valmiiksikin niin hämmentynyt. Hän ei tiennyt, halusiko hän Scorpiuksen jäävän, vai lähtevän.
Scorpius kuitenkin istui muitta mutkitta tuolille Lilyn viereen.
He istuivat jälleen kerran yhdessä hiljaisuuden vallitessa. Nyt kun Scorpius oli niin lähellä, Lily ei pystynyt enää kääntämään katsettaan takaisin kirjaan. Vaikka toisaalta hän pelkäsi katsoa Scorpiukseenkin. Niinpä hän tuijotti keskittyneesti pöydän tummaa puupintaa. Hetken kuluttua hän kuitenkin kohotti katseensa Scorpiukseen, joka katsoi häneen pieni hymy kasvoillaan.
”Mitä?” Lily hymähti takaisin.
”Sinä”, Scorpius sanoi.
”Mitä minusta?”
”Sinä vain vaikutit jotenkin niin hämmentyneeltä”, Scorpius sanoi. Lily mietti, miten helposti hän oikein oli luettavissa, vaikka yrittikin parhaansa mukaan vaikuttaa itsevarmalta. ”Ja minä yritän selvittää minkä takia.”
Lily kohautti olkiaan, sanomatta mitään.
”Minä hämmennän sinua”, Scorpius sanoi. Se ei ollut sen enempää kysymys kuin toteamuskaan.
”Etkä hämmennä”, Lily vastasi vähän turhan nopeasti. ”Miksi hämmentäisit?”
Scorpius virnisti Lilylle. Lily huomasi taas kerran miettivänsä, miten Scorpiuksella oli niin kaunis hymy.
”Enpä tiedä”, Scorpius vastasi. ”Kerro sinä.”
”En minä ole hämmentynyt”, Lily väitti itsepintaisesti. Hän ei pitänyt keskustelun saamasta käänteestä.
”Okei, puhutaan vaihteeksi vaikka jostain muusta”, Scorpius vaihtoi puheenaihetta hymyillen. Jotenkin Lilystä tuntui, että Scorpius teki sen vain, helpottaakseen Lilyn oloa, nähtyään, että tyttö vaikutti vähän vaivaantuneelta. ”Vaikka huispauksesta.”
”Me voitetaan teidät”, Lily sanoi hymyillen. Nyt hänen olonsa oli jo hiukan itsevarmempi; hänestä tuntui paljon turvallisemmalta puhua huispauksesta, kuin hänen tunteistaan.
Scorpius nauroi pienesti. ”Enpä usko. Ette voittaneet viime vuonnakaan”, Scorpius huomautti.
”Niin. Sitä suuremmalla syyllä me voitetaan tänä vuonna”, Lily sanoi.
”Lyödäänkö vetoa?” Scorpius kysyi nojautuen lähemmäs Lilyä.
”Ei”, Lily sanoi. ”En minä halua sinun rahojasi.”
Scorpius nauroi. ”En minä ollutkaan lyömässä vetoa rahasta, minulla on jo tarpeeksi rahaa.”
”No mistä sitten?” Lily kysyi epäluuloisesti. Hän ei keksinyt mitään muuta, mitä Scorpius olisi halunnut hänestä.
”Jos me voitamme, sinä lähdet minun kanssani seuraavalle Tylyahon retkelle. Saa nähdä mitä sinun rohkelikkoystäväsi siitä tykkäävät”, Scorpius sanoi kohottaen kulmiaan.
”Ei käy”, Lily ilmoitti edes miettimättä.
”Sinä et uskalla”, Scorpius sanoi. ”Sinunhan se pitäisi meistä kahdesta olla rohkeampi.”
Lily rypisti otsaansa, välillä Scorpius osasi olla aivan niin raivostuttava, kun häneltä osasi odottaakin.
”Ei käy”, Lily sanoi uudestaan. Aina oli pieni mahdollisuus, että luihuiset sittenkin voittaisivat, aina voisi tapahtua loukkaantumisia tai muuta sellaista. Ja Lily ei pitänyt lupaustensa rikkomisesta. ”Ja sehän vain todistaa, että minä olen meistä se rohkeampi, minä uskallan kieltäytyä sinun typeristä vedoistasi.”
Scorpius nauroi, mutta ei kuitenkaan ilkeästi, vaan aivan niin kuin jokin olisi vain huvittanut häntä. Lily rypisti otsaansa.
”Mitä nyt?”
”Joskus sinä olet vain niin huvittava”, Scorpius sanoi.
”Jaaha”, Lily sanoi ja ponkaisi pystyyn. ”Ehkä on parempi, että minä vain lähden.”
Lily oli jo aikeissa marssia pois paikalta, mutta Scorpius oli nopeampi, hän oli pystyssä ennen kuin Lily ehti ottaa askeltakaan ja tarrasi kiinni Lilyn ranteesta.
Lily yritti ravistella Scorpiuksen otteen irti, mutta luopui pian yrityksestä, huomattuaan sen turhaksi. Mutta kaikkein huolestuttavinta oli, että Scorpiuksen kosketus ei itse asiassa tuntunut pelkästään huonolta.
”Alkoiko sinua pelottaa?” Scorpius kysyi ja astui askeleen lähemmäs Lilyä, niin että heidän vartalonsa olivat vain parinkymmenen sentin päässä toisistaan. Lily rypisti otsaansa, Scorpius oli aivan liian lähellä häntä, että hän olisi pystynyt ajattelemaan tarpeeksi selkeästi. Lisäksi hän tunsi sydämensä takovan rinnassaan niin lujaa, että Scorpiuskin varmaan kuuli sen.
”Minä en pelkää sinua”, Lily sanoi kohottaen katseensa Scorpiuksen kasvoihin. Totta kai hän pelkäsi. Hän pelkäsi ihan hirveästi. Mutta hänen oli vain luotettava näyttelijänlahjoihinsa, ettei ainakaan Scorpius saisi sitä selville.
”Etkö?” Scorpius kysyi kasvot melkein kiinni Lilyn kasvoissa, niin hiljaisella äänellä, että se oli melkein pelkkä kuiskaus. ”Sehän nähdään.”
Ja ennen kuin Lily ehti sanoa mitään, itse asiassa ennen kuin Lily ehti edes ajatella mitään, Scorpiuksen huulet painautuivat tiukasti Lilyn huulille. Scorpiuksen sormet kietoutuivat hellästi Lilyn punaisiin hiussuortuviin ja taivuttivat Lilyn päätä takakenoon.
Hänen suunsa viipyi Lilyn suulla vain muutaman sekunnin, mutta Lilystä aika tuntui paljon pidemmältä. Lily ei ollut tiennyt, että oli mahdollista tuntea niin monta tunnetta samaan aikaan. Mutta kun Scorpiuksen huulet painautuivat vasten hänen omiaan, kaikki nämä tunteet pyyhkiytyivät pois, vain tullakseen esiin myöhemmin ja yhtäkkiä, muutaman pienen hetken ajan, mikään muu ei merkinnyt yhtään mitään, kuin Scorpiuksen pehmeät, lämpimät huulet hänen omillaan. Scorpiuksen pitkät sormet hänen hiuksissaan. Scorpiuksen tuoksu hänen sieraimissaan. Lily ei ollut koskaan tuntenut mitään vastaavaa, mitään yhtä järisyttävää ja samalla pelottavaa.
Ja kun Scorpius irrotti otteensa Lilystä, vain hetkeä myöhemmin, Lily olisi halunnut tarttua heti uudestaan kiinni häneen.
Scorpius vain seisoi paikallaan ja odotti, kunnes Lily sai ajatuksensa jotenkuten järjestykseen. Ja loppujen lopuksi Lilyllä ei mennytkään siihen kovin paljon aikaa, ja vihdoin hän tajusi, että tässä oli Scorpius Malfoy, hänen ei olisi kuulunut suudella tätä. Ja samalla hetkellä Lily tajusi, ettei hän välittänyt vähääkään siitä, mitä hänen kuului tai ei kuulunut tehdä.
Lily lähestyi Scorpiusta, painaakseen huulensa uudelleen hänen huulilleen. Scorpius kuitenkin tarttui lujasti kiinni Lilyn olkapäistä ja pysäytti tämän.
”Ehkä sinun on tosiaan parasta mennä nyt”, Scorpius sanoi hiljaisella äänellä.
”Miksi?” Lily kysyi. Eikö tuo poika ollut juuri äsken suudellut häntä? Miksi hän nyt halusi Lilyn lähtevän pois?
Scorpius ei osannut vastata hänelle mitään, ensimmäisen kerran Scorpius oli se, joka ei suostunut kohtaamaan Lilyn katsetta. Joten lopulta Lily vain kääntyi ympäri ja pyyhälsi pois paikalta.
***
Scorpius ei voinut uskoa, miten hän oli ollut niin typerä. Miksi hän oli mennyt ihastumaan Lilyyn? Miksi hän oli mennyt juttelemaan Lilyn kanssa ylipäätä? Ja minkä ihmeen takia hän oli mennyt suutelemaan tyttöä? Niin monta typerää virhettä peräkkäin, ihan niin kuin Scorpius ei olisi oppinut vielä mitään elämänsä aikana. Ihan niin kuin Scorpius ei olisi tiennyt, että aina ei voinut antaa tunteille valtaa. Itse asiassa useimmissa tilanteissa ei saanut antaa tunteille valtaa, vaan oli toimittava järkevästi.
Ja nyt Scorpius aavisteli, että ainakin hänen osaltaan oli jo liian myöhäistä, hän ei enää välittänyt toimia järkevästi. Ja niinpä hän vain toivoi, että Lily olisi järkevämpi ja tajuaisi jättää hänet rauhaan. Ja samalla ajatus siitä kauhistutti häntä.
Hänen kaverinsakin olivat huomanneet hänen käyttäytyvän oudosti ja Scorpiuksen piti keksiä heille jatkuvasti tekosyitä. Hän ei ollut nukkunut tarpeeksi, koulu stressasi… Mutta hänestä tuntui, että he arvasivat että se johtui jostakin tytöstä. Onneksi he eivät vain tienneet kenestä.
”Scorp?” Alex kysyi. He istuivat luihuisten kolkossa oleskeluhuoneessa tekemässä läksyjään ja Scorpius oli jälleen kerran vaipunut ajatuksiinsa.
”Häh? Niin, mitä?” Scorpius kysyi pöllämystyneenä.
”Minä kysyin, että oletko jo tehnyt sen liemien esseen?” Alex vastasi.
”Ai jaa, olen”, Scorpius vastasi. ”Ei kun hetkinen”, hän sanoi sitten selaten pergamenttikasaansa. ”Liemien esseen? En olekaan vielä.”
”Okei”, Alex sanoi rypistäen otsaansa Scorpiukselle. ”Minun täytyy sitten varmaan vain tehdä se itse.”
”Joo”, Scorpius sanoi pahoittelevasti. Sitten hän nousi seisomaan, todettuaan, ettei läksyjenteosta todellakaan tulisi enää mitään sinä iltana. ”Kuulkaa minä taidan mennä nukkumaan, minulla on vähän huono olo. Jatkakaa te vain.”
”Okei”, Alex sanoi epäluuloisen näköisenä. ”Hyvää yötä.”
”Hyvää yötä”, Scorpius sanoi kiivetessään portaita ylös heidän makusaliinsa.
Päästessään makusaliin, hänen ei kuitenkaan tehnyt yhtään mieli mennä nukkumaan. Ja hänestä tuntuikin, että vaikka hän olisi yrittänyt, hän ei olisi millään saanut unen päästä kiinni. Niinpä hän nappasi luutansa sängyn alta, missä se oli säilössä ja viiletti ikkunan kautta viileään iltailmaan. Hän ei tiennyt mitään parempaa keinoa rentoutua ja selvittää ajatukset, kuin lentäminen.
***
Lily ei tiennyt mitä ajatella. Se ei ollut mikään uusi tunne hänelle, mutta ei se silti tuntunut mukavalta, että jostain syystä tuolla pojalla, jota hän ei edes vielä tuntenut kunnolla, oli tuollainen ote hänen tunteisiinsa.
Ja Lily ei halunnut tuntea niin kuin tunsi. Ei sillä, etteikö Scorpius olisi ollut fyysisesti puoleensavetävä ja etteikö Scorpiuksen ja Lilyn suudelma olisi ollut koko Lilyn elämän paras. Mutta Scorpius oli kuitenkin luihuinen ja hän oli rohkelikko, siitä ei voisi ikinä tulla mitään. Lily tiesi järjellään, että hänen pitäisi vain pyytää Scorpiusta jättämään hänet rauhaan, mutta samalla hän myös tiesi, ettei kuitenkaan pystyisi tekemään sitä.
”Lily?” Kaitlin kysyi astuessaan takaisin rohkelikon makusaliin ja kiinnittäessään Lilyn huomion taas nykyhetkeen. ”Tuletko sinä? Me myöhästytään kohta aamupalalta.”
”Ai joo”, Lily nyökkäsi ja nousi seisomaan sänkynsä laidalta.
”Onko kaikki hyvin?” Kaitlin kysyi.
”On”, Lily sanoi ja hymyili Kaitlinille vaisusti. ”Minua vain väsyttää.”
Lily ja Kaitlin astuivat Suureen saliin viimeisten joukossa.
”Hei, Lily”, Ethan pysäytti Lilyn, heidän mennessään korpinkynnen pöydän ohi.
”Huomenta Ethan”, Lily hymyili.
”Tuota Lily, onko sinulla hetki aikaa?” Ethan kysyi nousten seisomaan.
”Totta kai, Ethan”, Lily nyökkäsi. ”Mene sinä edeltä, minä tulen kohta”, hän sanoi sitten Kaitlinille.
Ethan veti Lilyn vähän syrjemmälle ja aloitti sitten hiukan epäröivän näköisenä. ”Minä halusin vain varmistaa, ettei sinulla ole mitään sitä vastaan, että Rose ja minä ollaan..?”
”Ei tietenkään”, Lily keskeytti Ethanin, ennen kuin tämä ehti jatkaa pidemmälle. ”Minä olen vain onnellinen teidän puolesta. Mehän ollaan nyt ystäviä, muistatko?” Lily virnisti Ethanille.
Ethan hymyili takaisin ja nyökkäsi Lilylle, helpottunen näköisenä. ”Hyvä.”
”Sitä paitsi Rose ehti kysyä minulta jo”, Lily kertoi.
”Ehtikö?” Ethan kysyi kohottaen kulmiaan.
Lily nyökkäsi. ”Hän on aika ihastunut sinuun.”
”Onko?” Ethan kysyi virnistäen toiveikkaan näköisenä.
”Mutta varokin särkemästä hänen sydäntään”, Lily sanoi dramaattisella äänensävyllä. ”Tai saat vastata minulle.”
Ethan nauroi Lilyn uhkaavalle ilmeelle. ”Ooh, pelottavaa”, Ethan nauroi.
”Etkö sinä ota minua vakavasti”, Lily kysyi muka loukkaantuneena.
”Totta kai otan, kultaseni”, Ethan sanoi ja taputti Lilyä lohduttavasti olkapäähän. Lily näytti Ethanille kieltä, ennen kuin pyyhälsi rohkelikon pöytään, ehtiäkseen syödä jotain vielä ennen tuntien alkua.
Lily ja Kaitlin odottivat muiden rohkelikkojen kanssa innottomasti aamun ensimmäisen tunnin, pimeyden voimilta suojautumisen alkua. Kenenkään ei erityisemmin tehnyt mieli kuunnella Lizzien turhanpäiväisiä höpinöitä.
He hämmästyivät, kun kellon soidessa, heidän luokseen ei saapunutkaan Lizzie, vaan professori McGarmiwa.
”Teidän tuntinne on peruutettu”, hän kajautti tavallisella, virallisella äänensävyllään.
”Minkä takia?” joku kysyi kaikkien mielessä pyörineen kysymyksen.
”Professori Spears loukkaantui, eikä pysty opettamaan”, McGarmiwa ilmoitti.
”Mitä hänelle tapahtui?” joku toinen ääni kysyi.
”Pieleen mennyt loitsu”, McGarmiwa ilmoitti pudistellen päätään hiukan paheksuvasti, mikä herätti heti kaikkien mielenkiinnon. ”Enempää teidän ei tarvitse tietää.”
Joku avasi suunsa, kysyäkseen vielä jotain, mutta McGarmiwa keskeytti hänet: ”Menkäähän sitten, teidän tuntinne on peruutettu siihen asti, kunnes professori Spears on taas työkykyinen tai kunnes olemme löytäneet toisen opettajan.”
Niine hyvineen McGarmiwa pyyhälsi pois paikalta, tummanvihreän kaapunsa helmat hulmuten, jättäen yllättyneen oppilasjoukon taakseen.
”Mitäköhän hänelle on tapahtunut?” Lily kysyi Kaitlinilta.
Kaitlin naurahti. ”Olisi hauska tietää. Luultavasti hän on onnistunut loitsimaan jonkun kirouksen itseensä, tai jotain.”
”Niin, se onnistuu häneltä varmaan aika helposti”, Lily naurahti.
”No, ei haittaa minua kyllä yhtään”, Kaitlin sanoi kohauttaen olkiaan. ”Ei ole kyllä ikävä hänen oppituntejaan.”
Luokka hajaantui pikku hiljaa, hyvillään ylimääräisestä hyppytunnista. Lily ja Kaitlin päättivät mennä tapaamaan Hagridia, jonka luona he eivät olleet käyneetkään vähään aikaan.
He koputtivat Hagridin mökin oveen ja tämä tuli avaamaan hetken kuluttua. Hänen kasvoilleen ilmestyi yllättynyt hymy, hänen nähdessään tulijat.
”Hei”, hän sanoi päästäessään Kaitlinin ja Lilyn peremmälle. ”Eikö teillä pitäisi olla joku tunti nyt?”
”Niin pitäisi”, Kaitlin vastasi. ”Mutta Lizzie Spears on kuulemma loukkaantunut, eikä pysty opettamaan.”
”Ai jaa, se”, Hagrid naurahti, kaivellessaan teepannua ja kuppeja kaapistaan.
”Tiedätkö sinä mitä hänelle tapahtui?” Lily kysyi.
”Taisi mätkäistä itseään vahingossa jollakin kirouksella”, Hagrid naurahti.
”Mitäs minä sanoin”, Kaitlin nauroi Lilylle.
He kuluttivat koko hyppytunnin juomalla teetä Hagridin luona ja lähtivät sitten taas takaisin linnaan. Koulupäivä kului ainakin Lilyn osalta aivan liian hitaasti, kun hänellä ei koko päivänä ollut oikein muuta tekemistä kuin kuluttaa kaikki tylsät oppitunnit ajattelematta Scorpiusta. siinä vaiheessa, kun hänen vakavat pohdintansa siitä, mitä tilanteelle pitäisi tehdä, alkoivat muuttua enemmän ja enemmän unelmoimiseksi Scorpiuksen suutelemisesta hän yritti kuitenkin kääntää huomionsa jonnekin muualle.
A/N2: No niin, mitäs mieltä olitte niiden ensisuudelmasta? Tuliko liian äkkiä?
-
Otsikosta tosiaan saattoi aikalailla päätellä, mitä tässä luvussa tuli tapahtumaan, mutta eipä tuo mitään. Scorpiuksen ja Lilyn ensisuudelmaa tässä odoteltu onkin. ;)
Kysyit, tuliko tuo suudelma liian äkkiä. En oikein osaa sanoa siihen juuta enkä jaata, koska toisaalta minä janoan toimintaa, ja toisaalta ei olisi ollut lainkaan pahitteeksi, vaikka Scorpiuksen ja Lilyn ihastusprosessia olisi vielä hieman pitkitettykin. He kun ovat kuitenkin rohkelikko ja luihuinen, joten mitä kauemmin heidän suhteensa kehittyminen olisi vienyt, sitä uskottavampi fikki olisi ja enemmän IC hahmot olisivat. Mutta olethan sinä kärsivällisesti vienyt suhdetta eteenpäin etkä ainakaan minun mielestäni ole mitenkään pahasti kiirehtinyt, ja ollaanhan nyt jo sentään kasiluvussa. Eli minun puolestani suukko tuli ihan ajallaan, ei ainakaan liian aikaisin eikä kyllä liian myöhäänkään missään tapauksessa.
Mutta koska olihan tässä pätkässä paljon muutakin kuin pelkkää pussailua, niin puhukaamme nyt niistä muista asioista. Aloitus oli minun mielestäni oikein hyvä, koska kuvailit kunnolla sitä, mikä tilanne oli nyt ja mitä Lilyn mielessä liikkui. Kaikissa osissa sinä olet kyllä kuvailuakin käyttänyt, mutta enimmäkseen fikkisi koostuvat hahmojen välisistä vuoropuheluista, tai ainakin niin minä olen tullut ajatelleeksi sinä aikana, mitä nyt tätä olen lueskellut. Olet hyvä kehittelemään hahmojen välille keskustelua, enkä tarkoita nyt, että kuvailua olisi ollut ihan liian vähän, mutta oli piristävää lukea tuollainen pätkä, jossa nimenomaan oli paino erityisesti kuvailussa. Jos pienen vinkin antaisin, niin se olisi sellainen, että voisit jatkossakin lisäillä aina sinne tänne tuollaisia pikkuisia kuvailukohtia. Mitään romaania ei tarvitse kirjoittaa jokaisen pölyhiukkasen liikkeestä ja Lilyn aivosolun aatteesta, mutta ymmärrät varmaan mitä tarkoitan. ;)
Minun mielestäni on oikein kiva, että Lily, Kaitlin, Rose ja Hugo ovat noin hyvää pataa keskenään. Ja Ethanki vaikuttaa tulevan kaikkien kanssa hyvin toimeen, pidän hahmojen välillä olevasta vilpittömästä ystävyydestä ja sen sellaisesta. Jamie nyt on vähän porukasta erillään, hän kun taitaa liikkua ainoastaan tuon Kaitlininsa kanssa, mutta ei se mitään, sillä ei kaikkien toki tarvitse yhdessä sumpussa olla. Pistit minut myös miettimään, että vaikuttaakohan Lizzien "taikatunarointi" jotenkin juoneen? Saattaa olla, että kirjoitit tuollaisen seikan vain huviksesi, mutta seuraan silti mielenkiinnolla, mitä tulee tapahtumaan.
Saa nähdä myös sen, miten Scorpin ja Lilyn suhde jatkossa etenee, sehän se pääasia on. Mutta ennen kuin tämä kommentti venyy mammuttimaiseksi, lopetan tähän. ;) Odottelen jatkoa.
Ja hoo! Olen ihan otettu siitä, että pidät kommenttejani piristävinä, vaikka ne aika alkeellisia ovatkin. (;
-
Hyvä jatko, tuo ensisuudelma oli minusta juuri täydellinen, täysin oikeaan aikaan. Tekstiä on mukava lukea =)
Odotan innolla, nähdä kuinka Scorpiuksen ja Lilyn välinen suhde kehittyy.
-
Ihana jatko. Lisää lisää lisää ehdottomasti. Oli mukava yllätys huomata, että jatkoa oli tullut. Odotan innolla, että miten Scorpiuksen ja Lilyn suhde kehittyy.
-
J-A-T-K-O-A! ;)
-
A/N:Kiitos taas pitkästä kommentista Kassandra :) Itse asiassa mun oli alussa tarkotus laittaa toi noitten suhde etenemään tosi hitaasti, mutta oon kai vaan niin kärsimätöntä tyyppiä, että en jaksa odottaa :D Ja kyllä vaan, tuolla Lizzien tunaroinnilla on joku osuus juoneen, ja tässä osassa näetkin mikä se on ;)
Kiitos kommentista Kamsu, kiva kuulla että tykkäsit tuosta :)
Ja Sinikeijulle myös paljon kiitoksia kommentista! :)
Cappi: tässä sitä tulee :D
Olisin tosi onnellinen, jos viitsisitte kommata! :)
9. Iloinen yllätys
Lily ja Kaitlin astuivat suureen saliin aamiaiselle jälleen kerran rättiväsyneinä, edellisiltaisten huispausharjoitusten takia. Erica vain kiristi harjoitusten tahtia ja Kaitlin epäilivät, että ennen kuin heidän ensimmäinen pelinsä luihuisia vastaan koittaisi, Erica tuskin jättäisi heille aikaa edes syödä saati nukkua.
Heidän oloaan ei myöskään piristänyt se, että päivän ensimmäinen oppitunti olisi kaksoistunti taikajuomia. Lilyn yhteistyö Jessican kanssa ei ollut lähtenyt sujumaan yhtään sen paremmin, kun hän oli odottanutkaan.
Ja niin tänäänkin, Sweeneyn annettua ohjeet, Jessica vain istui pulpetissaan, hämmensi välillä laiskasti noidankattilaa ja odotti Lilyn tekevän kaikki työt.
”Lily, pilko nuo juuret”, Jessica töksäytti epäystävällisesti ja työnsi juuresveitsen Lilyn käteen.
”Miksi sinä et voi vaihteeksi tehdä jotain?” Lily nurisi, mutta alkoi kuitenkin pilkkoa juuria. Hän oli jo tottunut siihen, että jos aikoi selvitä liemien tunneista kunnialla läpi, oli parasta olla soittamatta suutaan. Lily ei ollut erityisemmin pitänyt taikajuomatunneista koskaan, mutta nyt, uuden parijaon ansiosta, hän inhosi niitä todella. Sen lisäksi, että hänen piti aina tehdä kaikki työt, hänen piti vielä kestää Jessican piikittelyä ja arvostelua.
”Neiti Potter?” professori Sweeney kysyi tullessaan heidän noidankattilansa äärelle. ”Kerropas miksi sinun liemesi näyttää sairaan kellertävältä, vaikka sen pitäisi näyttää purppuraiselta?”
Lily vilkaisi lientään ja huomasi nyt vasta ensimmäisen kerran, että se ei todellakaan näyttänyt siltä, kun sen olisi pitänyt. Hän oli ilmeisesti taas syventynyt omiin ajatuksiinsa, sen sijaan, että olisi keskittynyt tuntiin. Lily oli huomannut, että viime aikoina hänen oli ollut tavallista vaikeampi keskittyä opetukseen ja hänen ajatuksensa eksyivät aina jonnekin sivuraiteille.
”En tiedä, miksi et kysyisi häneltä”, Lily sanoi nenäkkäästi nyökäten kohti Jessicaa.
”Viisi pistettä pois rohkelikolta”, Sweeney sanoi muitta mutkitta. ”Kannattaa pitää varasi, jos et halua uudestaan jälki-istuntoon”, Sweeney varoitti kohottaen kulmiaan, ennen kuin pyyhälsi pois paikalta.
”Ääliö”, Lily mutisi itsekseen Sweeneyn selälle. Jessica virnisti Lilylle vahingoniloisesti. Lily tuhahti ja kääntyi takaisin heidän liemeensä, yrittäen pelastaa sen, mikä oli pelastettavissa.
”Minä en kestä Sweeneyä”, Lily marisi Kaitlinille, heidän suunnatessa vihdoinkin ulos tyrmistä. ”Inhottava luihuisten suosija.”
”Tiedän”, Kaitlin vastasi. ”Koita vain olla välittämättä hänestä.”
”Vähän vaikeaa, kun hän on koko ajan puuskuttamassa niskaan ja ottamassa tupapisteitä pois ilman mitään syytä”, Lily sanoi.
”Niinpä. Mutta sellainen hän on aina ollut.”
Lilyn ja Kaitlinin tullessa eteishalliin Erica juoksi heitä vastaan. ”Huispausharjoitukset”, Erica puuskutti stressaantuneen näköisenä. ”Tänään. Päivällisen jälkeen.”
”Erica hei, meidän pitäisi joskus tehdä läksyjäkin”, Lily huomautti.
”Meidän ensimmäinen huispausottelu on jo alle viikon kuluttua”, Erica huudahti. ”Haluatko sinä hävitä luihuisille?”
”En halua”, Lily sanoi, muistaen hänen ja Scorpiuksen keskustelun, vasta vähän aikaa sitten. ”En tosiaankaan halua.”
”Hyvä”, Erica sanoi. ”Kertokaa Albukselle, jos näette häntä jossain”, Erica kehotti vielä, ennen kuin pyyhälsi pois paikalta.
Iltapäivän viimeisillä tunneilla taivas alkoi uhkaavasti tummua, ja päivällisen jälkeen, kun heidän olisi pitänyt lähteä huispauskentälle, ulkona satoi ja tuuli ja ilma oli hyytävän kylmä.
”Ei yhtään huvittaisi mennä tuonne”, Kaitlin sanoi osoittaen peukalollaan ulos ikkunasta.
”Ei niin”, Lily sanoi kaivaen huispauskaapuaan matka-arkustaan.
”Piiloudutaanko ja sanotaan, että me unohdettiin?” Kaitlin ehdotti.
”Äh, ei”, Lily pudisti päätään. ”Erica tappaisi meidät. Ja määräisi sitten kymmeniin ylimääräisiin harjoituksiin.”
Kaitlin huokaisi syvään. ”Niin luultavasti”, hän myönsi.
”Tule nyt vaan, sitä nopeammin me päästään pois, mitä nopeammin me ilmestymme paikalle”, Lily sanoi, tarttuen Kaitlinin käsivarteen ja vetäen tämän ulos huoneesta.
Huispausharjoitukset sujuivat tavallista huonommin, kaikki olivat väsyneitä ja huono sää masensi. Erica ei kuitenkaan suostunut antamaan periksi, vaan piti heitä harjoituksissa jopa tavallista kauemmin. Kaikki olivat litimärkiä, uupuneita ja huonotuulisia, heidän vihdoin lopetettuaan.
Päästyään makusaliinsa Lily ja Kaitlin kömpivät rättiväsyneinä sänkyihinsä, edes harkitsematta läksyjen tekoa.
Niinpä heidän piti seuraavana aamuna herätä aikaisemmin, kuin tavallisesti ehtiäkseen tehdä edes osan läksyistä ennen aamupalaa. Kun he vihdoin pääsivät aamupalapöydän ääreen, saatuaan pakolliset läksyt tehtyä, kumpikin oli liian väsynyt, syödäkseen mitään.
Lily piristyi hiukan, nähdessään Ethanin ja Rosen kävelevän Suureen saliin käsi kädessä. ”Oi!”, Lily hihkaisi. ”He ovat niin söpö pari.”
Kaitlin katsoi Lilyä oudosti ja vasta silloin Lily muisti, että hän oli itse asiassa valehdellut Kaitlinille vasta vähän aikaa sitten, että hän ei ollut vielä edes päässyt kokonaan yli Ethanista.
Lily hymyili Kaitlinille viattomasti ja kohautti olkiaan.
Ennen kuin Kaitlin ehti udella mitään, saapui kuitenkin Lilyn onneksi päivän posti. Lilyn vanhempien pöllö, August, laskeutui sulavasti Lilyn puurokulhoon.
”Ei se mitään, en minä niitä olisi halunnutkaan syödä”, Lily vakuutti pöllölle, irrottaessaan kirjettä.
Lily avasi kirjeen ja silmäili sen nopeasti läpi.
Hei Lily,
Mitä sinulle kuuluu? Toivottavasti koulu ja kaikki muukin on sujunut hyvin. Meillä on kaikki hyvin, paitsi että isälläsi on ollut aika kiire töiden kanssa. Oletko jo muuten kuullut teidän uudesta pimeyden voimilta suojautumisen opettajasta? Tulet varmasti pitämään hänestä enemmän kuin edellisestä!
Anteeksi, että tästä kirjeestä tulee nyt näin lyhyt, mutta minun pitää lähteä töihin.
Sano terveisiä Albukselle ja serkuillesi. Minulla on jo nyt ikävä teitä kaikkia.
Äiti (isäsi ehti jo lähteä töihin)
”Mitä äiti tietää meidän pimeyden voimilta suojautumisen opettajasta?” Lily rypisti otsaansa näyttäen kirjettä Kaitlinille.
”En tiedä”, Kaitlin vastasi kohauttaen olkiaan. ”Se varmaan selviää kohta. Meillä on pimeyden voimilta suojautumista nyt.”
”Niinpä onkin”, Lily sanoi ja pomppasi pystyyn, taitellen kirjeen taskuunsa. ”Mennäänkö?”
”Mennään vaan”, Kaitlin sanoi. ”En minä kuitenkaan saa mitään syötyä.”
Ginnyn kirjeen merkitys selvisikin heille tuota pikaa. Heidän odottaessaan pimeyden voimilta suojautumisen luokan edessä muiden oppilaiden kanssa, heidän luokseen ei tullutkaan Lizzie, eikä edes McGarmiwa, kertomaan, että heidän tuntinsa oli peruttu.
Heidän luokseen marssi Teddy Lupin, tällä kertaa tummanlila tukka pörrössä ja leveä virne naamallaan. Teddyllä oli päällään tavalliset jästivaatteet: farkut ja valkoinen t-paita ja Lily kuuli muiden luokkansa tyttöjen ihailevat huokaisut takaansa.
”Teddy!” Lily, Kaitlin ja Hugo huudahtivat täsmälleen samaan aikaan.
”Mitä sinä täällä teet?” Hugo kysyi hämmästyneenä, saman kysymyksen, jota Lily oli juuri ollut kysymässä.
”Minä olen teidän uusi pimeyden voimilta suojautumisen opettajanne”, Teddy virnisti.
”Mitä”, Lily purskahti nauruun. ”Sinä?”
”Kyllä”, Teddy sanoi nauraen. ”Älä nyt näytä niin hämmästyneeltä, minä olen aivan pätevä teidän opettajaksenne.”
Lily kohotti kulmiaan.
”No okei, en tarkalleen ottaen ihan pätevä vielä, mutta kuitenkin”, Teddy kohautti olkiaan, avaten luokkahuoneen oven ja päästäen uudet oppilaansa sisälle.
”No ainakin pätevämpi kuin meidän edellinen opettaja”, Kaitlin myönsi pyöritellen silmiään, astuessaan sisälle luokkaan.
”Oletko sinä siis hänen sijaisensa, vai onko hän kokonaan lopettanut?” Lily kysyi.
”Lizzie päätti, ettei opettaminen ehkä sittenkään ole ihan hänen juttunsa”, Teddy sanoi virnistäen.
Lily ja Kaitlin virnistivät toisilleen voitonriemuisesti ja läppäsivät kätensä yhteen, ennen kuin menivät istumaan paikoilleen luokan oikealle laidalle.
”Terve kaikille”, Teddy aloitti, kaikkien asetuttua vihdoinkin istumaan. ”Minä olen Teddy Lupin, teidän uusi pimeyden voimilta suojautumisen opettaja.” Teddy virnisti pörröttäen samalla hiuksiaan, mikä sai luokan perällä istuvan, tyttöporukan kikattamaan äänekkäästi.
Lily muljautti silmiään ja käänsi katseensa takaisin Teddyyn.
Teddy piti nimenhuudon, jonka jälkeen hän otti työpöydältään pinkan pergamentteja.
”Anteeksi, että tästä ensimmäisestä tunnista taitaa tulla aika tylsä”, Teddy aloitti. ”Mutta minun pitää saada selville mitä te osaatte, noin suurin pirtein, niinpä teidän pitäisi ensimmäiseksi täyttää tämä kysely. Toivon, että kaikki vastaavat rehellisesti, mutta teidän ei tarvitse laittaa nimiä pergamentteihin.”
Teddy jakoi kaikille pergamentin ja kohta luokassa kuului vain sulkakynän rahinaa pergamenttia vasten.
Tunnin loputtua Lily ja Kaitlin jäivät hetkeksi juttelemaan Teddyn kanssa muiden lähdettyä. ”Oletko sinä nyt sitten ihan meidän vakituinen opettaja?” Lily kysyi Teddyltä.
”Me sovimme rehtori Verson kanssa, että minä opetan nyt ainakin tämän lukuvuoden loppuun”, Teddy kertoi. ”Katsotaan sitten, mitä tehdään sen jälkeen.”
”No hyvä”, Kaitlin virnisti. ”Ei kukaan olisi kestänytkään sitä Lizzietä kovin paljon kauempaa.”
”Niinpä”, Lily nyökkäsi. ”Mutta nyt meidän pitää mennä taikaeläinten hoitoon. Nähdään myöhemmin.”
”Nähdään”, Teddy huikkasi heidän peräänsä, Lilyn ja Kaitlinin pyyhältäessä ulos luokasta.
Kaitlin ja Lily kävelivät puolijuoksua pitkin Tylypahkan käytäviä huomattuaan, että he olivat jälleen kerran myöhässä. Kaitlin kääntyi ennen Lilyä yhdestä kulmasta ja juuri kun Lily oli menossa hänen peräänsä, joku tarttui häntä kiinni ranteesta ja veti hänet nurkan toiselle puolelle.
Lily kääntyi ympäri ja huomasi, että Scorpius piti tiukasti kiinni hänen ranteestaan.
”Mitä ihmettä sinä luulet tekeväsi?” Lily tiuskaisi ja yritti riuhtaista kätensä irti pojan otteesta, mutta huomasi kuitenkin, että Scorpius oli paljon voimakkaampi kuin hän.
”Meidän pitää puhua”, Scorpius sanoi.
”Ja sinusta nyt on sopiva aika?” Lily kysyi sarkastisesti, vilkuillen hädissään ympärilleen, ettei kukaan vain nähnyt heitä. ”Jos et sattunut huomaamaan, minä ainakin olen jo myöhässä tunnilta.”
”Tule tänään illalla, päivällisen jälkeen tarvehuoneen eteen”, Scorpius pyysi.
”Minulla on huispausharjoitukset”, Lily ilmoitti.
”Ole kiltti, Lily”, Scorpius sanoi ja hänen sinisten silmiensä katse oli anova. ”Kai sinä nyt voit yhdet harjoitukset jättää välistä.”
”Minä yritän”, Lily sanoi kohauttaen olkiaan. Sitten hän loi merkitsevän katseen käteensä, jota Scorpius edelleen puristi.
”Ai, anteeksi”, Scorpius sanoi, päästäen irti Lilyn kädestä.
”Mutta älä odota liikoja”, Lily huikkasi vielä olkansa yli, lähtiessään juoksemaan, saadakseen Kaitlinin kiinni. Kuitenkin hän oli tehnyt päätöksensä oikeastaan jo sillä hetkellä, kun Scorpius oli kysynyt. Totta kai Lily ilmestyisi paikalle, hän oli aivan liian utelias kuulemaan, mitä Scorpiuksella olisi sanottavaa. Ja hänen olisi myönnettävä, että hän halusi myös tavata Scorpiuksen uudestaan. Hän oli alkanut nauttia Scorpiuksen seurasta aivan liikaa.
”Minne sinä hävisit? Kaitlin kysyi, Lilyn saatua hänet kiinni.
”En minnekään”, Lily sanoi hengästyneenä. ”Minä olin tässä sinun takana koko ajan.”
Kaitlin pyöritteli silmiään. ”Edes minä en ole noin tyhmä”, hän mutisi, mutta Lily esitti, ettei ollut kuullut mitään.
Koko loppupäivän Lily hermoili Scorpiuksen tapaamista. Hän mietti päänsä puhki, mitä asiaa Scorpiuksella oli. Häntä pelotti, että Scorpius suutelisi häntä taas, mutta samalla hänestä tuntui, ettei hän halunnut mitään muuta enemmän.
Päivällisen Lily kulutti miettimällä, miten hän livistäisi huispausharjoituksista.
”Mikä sinulla on?” Kaitlin kysyi heidän kävellessään vihdoinkin päivällisen jälkeen kohti rohkelikkotornia. ”Sinä olet jotenkin tavallista hiljaisempi.”
”Minulla on vähän huono olo”, Lily sanoi hiljaisella äänellä. ”Minusta tuntuu, että minun pitäisi jättää tämäniltaiset huispausharjoitukset välin.”
Kaitlin nyökkäsi, väittämättä vastaan, josta Lily päätteli, että hän tosiaankin taisi näyttää aika huonovointiselta. ”Minä kerroin Ericalle.”
”Kiitos”, Lily sanoi, ja heittäytyi sängylleen makaamaan, kun Kaitlin kaivoi luutansa sänkynsä alta.
”Ehkä sinun pitäisi mennä käymään sairaalasiivessä”, Kaitlin sanoi, silmäillen Lilyä huolestuneena.
”Äh, en minä usko, että tämä on mitään”, Lily sanoi pudistellen päätään. ”Menen sitten myöhemmin, jos tarvitsee.”
”Okei”, Kaitlin sanoi. ”Koita pärjätä.”
”Joo, pidä hauskaa”, Lily sanoi hymyillen.
”Joo, tosi hauskaa. Siellä taitaa sataa taas”, Kaitlin huokaisi, ennen kuin lähti.
Lily odotti hetken, ennen kuin oli varma, että Kaitlin oli häipynyt ja nousi sitten ylös sängyltään ja lähti kohti tarvehuonetta.
Saapuessaan seitsemänteen kerrokseen, käytävään, missä sijaitsi ovi Tarvehuoneeseen, Lily tunsi olevansa enemmän kuin vähän hermostunut. Ehkä hänen olisi sittenkin pitänyt jättää Scorpiuksen pyyntö huomioimatta ja mennä vain huispausharjoituksiin. Tietenkään hän ei olisi tehnyt sitä.
Lily huomasi, että Scorpius odotti jo häntä. Jostain syystä Scorpius näytti itsekin hiukan hermostuneelta ja Lily ei voinut olla ihmettelemättä miksi. Yleensä Scorpius oli aina niin itsevarman oloinen. Scorpius kohotti katseensa kengänkärjistä, Lilyn astellessa lähemmäs. Sitten Scorpiuksen kasvoille levisi hitaasti ilahtunut hymy. ”Sinä tulit.”
Lily kohautti olkiaan, ja vaikka hän yritti kaikin voimin vastustaa Scorpiuksen hymyä, hän huomasi kohta hymyilevänsä Scorpiukselle takaisin.
Scorpius alkoi kävellä edes takaisin Tarvehuoneen seinän ohi ja Lily mietti uteliaana, minkälainen huone olisi, kun he astuisivat sisään.
Vihdoin Scorpius pysähtyi ja seinään ilmestyi ovi. Scorpius aukaisi sen ja Lily astui sisälle hänen perässään. Huone oli melko pieni, mutta ei kuitenkaan ahtaan oloinen. Kolme seinää oli täynnä lattiasta kattoon ulottuvia kirjahyllyjä ja neljännessä oli takka, jossa rätisi iloinen tuli. Takan ääressä oli kaksi valtavaa nojatuolia.
Lily nyökkäsi hyväksyvästi. Huone oli itse asiassa aika viihtyisä, mutta jostain syystä Lily tunsi olonsa kuitenkin vähän vaivautuneeksi. Ehkä se johtui Scorpiuksesta, siitä että he olivat kahdestaan tässä huoneessa ja ovi oli tiukasti kiinni. Tämä oli jollain tasolla paljon intiimimpää, kun heidän edelliset tapaamisensa. Ja samalla Lilystä tuntui, että oli jotenkin väärin olla täällä, että hänen ei olisi pitänyt olla Scorpiuksen kanssa. Lily työnsi nämä ajatukset syrjään, ärtyneenä itseensä. Hän päätti kerrankin olla ajattelematta kaikkien muiden mielipidettä samalla kuin omaansa. Ja ajatella Scorpiusta kerrankin vain Scorpiuksena, eikä luihusena.
”Mistä sinä halusit puhua?” Lily kysyi, toivoen, ettei kuulostanut liian töykeältä.
Scorpius kääntyi ympäri, tarttui kiinni Lilyn molempiin kämmeniin ja katsoi häntä suoraan silmiin. Lily tunsi sydämensä jättävän muutaman lyönnin väliin, tuntiessaan Scorpiuksen hiukan viileät kädet käsissään.
”Lily, minä – ”, Scorpius aloitti, mutta ei sitten näyttänytkään tietävän, miten jatkaa.
”Niin?” Lily kysyi.
”Minä en oikein tiedä, miten sanoisin tämän sinulle”, Scorpius sanoi mietteliäänä, aivan kuin olisi puhunut puoliksi itselleen.
”Minkä?”
”Ehkä minun on paras puhua ihan rehellisesti”, Scorpius päätti sitten.
Lily nyökkäsi. Rehellisyys kuulosti hyvältä idealta.
”Lily, minä pidän sinusta”, Scorpius sanoi suoraan. Yhtäkkiä Lily huomasi, että hänen oli vaikea hengittää. Scorpius piti hänestä. Tarkoittiko Scorpius, että hän piti Lilystä sillä tavalla? Vai tarkoittiko hän, että piti Lilystä, mutta ei sillä tavalla? Lily karisti häiritsevät ajatukset pois päästään ja keskittyi Scorpiuksen sanoihin.
”Minä pidän sinusta todella paljon, enkä vain ystävänä”, Scorpius sanoi. ”Mutta en silti ole varma, tulisiko tästä mitään.”
Scorpius jäi odottamaan, että Lily sanoisi jotain, mutta Lily ei saanut muodostettua yhtään järkevää lausetta. ”Lily?” Scorpius kysyi varovasti.
”Minä – en tiedä mitä sanoa”, Lily vastasi sitten totuudenmukaisesti.
”Ehkä tämä on huono idea”, Scorpius sanoi ja lause kuulosti ainakin Lilyn korvissa vähän niin kuin kysymykseltä, ”Ehkä siitä ei tulisi kuitenkaan mitään. Kun sinä olet rohkelikko ja minä luihuinen ja kun meidän vanhemmat… ehkä me eletään liian erilaisissa maailmoissa.” Scorpius päästi irti Lilyn käsistä ja kerrankin tämä näytti siltä, ettei tiennyt yhtään sen enempää, mitä tehdä, kuin Lilykään.
Lilystä tuntui, että Scorpius oli etääntymästä hänestä. Eikä Lily tiennyt miksi ajatus siitä tuntui niin kivuliaalta. ”Ei”, Lily sanoi, ”älä.”
Scorpius nosti taas katseensa kohti Lilyn kasvoja.
”Nyt ei ole kyse rohkelikoista eikä luihuisista, eikä meidän vanhemmista. Tässä on kyse meistä kahdesta, eikö niin?” Lily kysyi.
Scorpius nyökkäsi.
”Ehkä se voisi toimia”, Lily sanoi mietteliäänä.
”Voisiko?” Scorpius kysyi.
”Ehkä.”
”Mutta oletko sinä valmis yrittämään?” Scorpius kysyi sitten hiljaisella äänellä, melkein, kuin kuiskaten.
Lily katsoi Scorpiuksen kasvoja, joiden totinen ilme oli kuin kopioi hänen omastaan. Heidän vartalonsa olivat aivan lähellä toisiaan ja Lily olisi halunnut suudella Scorpiusta uudestaan ja kietoa sormensa tämän vaaleaan tukkaan. Lily olisi halunnut tuntea, miltä Scorpiuksen kädet tuntuisivat hänen ympärillään. Lilyn tiesi, että hänen olisi pakko sanoa kyllä. Hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa.
Hän ei kuitenkaan sanonut sanaakaan, hän vain painoi huulensa Scorpiuksen huulille ja punoi sormensa Scorpiuksen hiussuortuvien lomaan. Hän ei todellakaan ollut suunnitellut sitä, hän oli vain toiminut puhtaasti hetken mielijohteesta ja ehkä sen takia se tuntuikin niin luonnolliselta.
Scorpius kietoi kätensä Lilyn vyötärön ympärille ja veti tytön tiukasti lähelle itseään. Hän painoi suunsa vieläkin tiukemmin Lilyn suulle, se tuntui sopivan siihen täydellisesti.
Tällä kertaa suudelma oli pidempi kuin edellisellä kerralla. Se tuntui Lilyn varpaissa ja vatsanpohjassa saakka. Lopulta Scorpius vetäytyi vähän kauemmas Lilystä ja irrotti kätensä tytön vyötäisiltä. Lilyn huulia aristi, hän huohotti hiukan ja hänen sydämensä pamppaili niin kovaa, että hän oli varma, että Scorpiuskin pystyi kuulemaan sen.
”Tuo oli varmaan myöntävä vastaus?” Scorpius kysyi kulmat kohollaan.
Hymy karehti Lilyn suupielissä. ”Mutta minusta meidän ei pitäisi edetä turhan nopeasti.” Lily oli vieläkin peloissaan ja hämmentynyt, vaikka hän tunsikin olonsa jo hiukan varmemmaksi. Hänestä tuntui silti vieläkin, että hän oli aivan vieraalla maaperällä.
Scorpius nyökkäsi, hymyillen pienesti, ja Lily pystyi aistimaan ääneen lausumattoman huomautuksen. Ihan niin kuin se ei olisi ollut Lily, joka äsken suuteli häntä, eikä toisin päin.
Scorpius tarttui taas kiinni Lilyn vyötäisiltä, mutta tällä kertaa kevyemmin. Yhtäkkiä hänen ilmeensä oli taas vakava. ”Lily, minä en tiedä, tuleeko tästä mitään. Minä en voi luvata, että tämä päättyy hyvin.”
”Minä olen valmis ottamaan riskin”, Lily sanoi, vaikka tunsikin perhosten lepattavan mahanpohjassaan. Hänkään ei tiennyt, päättyisikö tämä hyvin, hän ei voinut olla yhtään varma siitä. Mutta se oli totta, hän oli valmis ottamaan riskin.
”Minun pitäisi varmaan mennä”, Lily sanoi. Hän oli taas saanut paljon ajattelemisen aihetta ja hänen olisi hyvä saada olla yksin, vaikka hän ei oikeastaan olisikaan halunnut lähteä Scorpiuksen luota.
Scorpiuskaan ei näyttänyt olevan aivan vielä valmis päästämään häntä menemään. ”Miksi pitäisi?”
”Huispausharjoitukset loppuvat varmaan kohta. Kaitlin voi vähän ihmetellä, miksi minä en ole makuusalissa”, Lily selitti.
”Niin kai sitten”, Scorpius myöntyi vastahakoisesti.
Lily hymyili ja irrottautui Scorpiuksesta, mennäkseen ovelle.
”Tavataanko uudestaan huomenna?” Scorpius kysyi Lilyltä.
”Huomenna minun pitäisi varmaan mennä huispausharjoituksiin”, Lily sanoi. ”Ja läksyjäkin pitäisi tehdä jossain vaiheessa.”
Scorpius nyökkäsi, mutta Lily vaistoisi, että tämä oli pettynyt.
”Sopisiko perjantaina?” Lily kysyi.
”Sama aika, sama paikka?” Scorpius kysyi virnistäen hiukan vinoa virnistystään, josta Lily erityisesti piti.
Lily nyökkäsi ja kääntyi aukaistakseen tarvehuoneen oven.
Scorpius kuitenkin nappasi kiinni hänen käsivarrestaan ja käänsi hänet vielä itseään kohti.
”Hyvää yötä, Lily”, Scorpius sanoi ja suuteli Lily vielä nopeasti, ennen kuin päästi irti.
”Hyvää yötä, Scorpius”, Lily vastasi, ennen kuin lähti.
-
Awwwww<3 suloista nii'in suloista. Hiukan draamaa kyllä kaipaisi, mutta kuitenkin olen jäänyt tähän koukkuun, joten jatkoa odotellaan :D
-
huh,miten en oo huomannu tätä ficcii O_o Tää on ihana!hyvin kirjotat, ilmottaudun lukijaks:D jatkoa toivon mahd.pian!
tulipa taas todella rakentava teini ihqtus viesti...
-
A/N: Kiitos, Kamsu :) Draamaa on kyllä tiedossa, vaikka siinä vielä hiukan aikaa kestääkin :D
Kiitos paljon kommentista, Zuvi. Ihana kuulla, että pidät :)
Tästä luvusta ei nyt tullut ihan niin hyvä kun olisi voinut, johtuen siitä, että en ole mikään kovin hyvä kirjoittamaan huispausta. Joten siksi arvostaisin tosi paljon kommentteja, miten onnistuin :D
10. Huispausta
Scorpius ei tiennyt, miten ihmeessä hän oli joutunut tähän. Tapailemaan rohkelikkoa, ja mikä kaikista pahinta, tapailemaan Potteria. Scorpius ei välittänyt edes ajatella, mitä hänen isänsä olisi sanonut, jos olisi saanut tietää tästä. Scorpius ei edelleenkään käsittänyt, miksi hän ei vain voinut pysyä erossa Lilystä. Lilyllä vain tuntui olevan joku kummallinen vetovoima, joka veti häntä puoleensa. Sitä paitsi Lily ei edes vaikuttanut yhtä ylimieliseltä kuin kaikki muut rohkelikot. Lily vaikutti mukavalta ja lisäksi tämä oli kaunis ja hauska ja jotenkin salaperäinen, koska tämä ei koskaan puhunut turhan paljon. Tai ehkä tyttö oli vain ujo. Joka tapauksessa Lilyssä oli jotain, joka kiehtoi häntä, joten ehkä hänen olisi vain parasta katsoa mihin suuntaan asiat etenisivät.
Tajuttuaan, että oli jo melkein myöhässä hänen ja Lilyn tapaamisesta, Scorpius nousi luihuisen oleskeluhuoneen sohvalta ja keräsi äkkiä kirjansa kasaan.
”Minne sinä olet menossa, Scorp?” Scorpiuksen kaveri Jeremy kysyi hämmästyneenä, Scorpiuksen jo ollessa puolimatkassa kohti ovea.
”Minun pitää vain hoitaa yksi asia”, Scorpius sanoi kohauttaen olkiaan.
Jeremy ja Alex katsoivat Scorpiuksen perään kummeksuen, mutta Scorpius jatkoi matkaansa selittämättä mitään. Hän ei ollut koskaan tykännyt selitellä kenellekään menojaan ja ehkä siksi hän olikin aina pysynyt jollain tasolla aika etäisenä ystäviensä kanssa, vaikka puhuikin heille yleensä melkein kaikesta.
Scorpius kulki pitkin linnan hiljaisia käytäviä seitsemänteen kerrokseen. Perillä Scorpius huomasi, että Lily olikin jo odottamassa häntä. Tyttö nojaili seinää ja katseli ympärilleen – ehkä etsien Scorpiusta tai varmistaen, ettei kukaan tuttu nähnyt. Yhtäkkiä Lily näytti Scorpiuksesta aika hauraalta, tai siltä kuin tämä olisi ollut eksyksissä.
Scorpius käveli hitaasti lähemmäs ja Lily käänsi päätään hänen suuntaansa, kuullessaan askeleet. Pieni hymy ilmestyi Lilyn huulille ja tämä pörrötti taas hiukan hämmentyneenä punaisia hiuksiaan. Scorpius oli huomannut, että tyttö teki sitä aina silloin tällöin, kun ei oikein tiennyt, mitä olisi tehnyt tai sanonut.
”Hei”, Scorpius sanoi päästyään lähemmäs.
Lily vastasi Scorpiuksen tervehdykseen hymyllä ja pään nyökkäyksellä.
Scorpius alkoi heti harppoa Tarvehuoneen seinän edessä edes takaisin, hänestä tuntui, ettei Lily olisi kovin iloinen, jos joku tuttu näkisi heidät, joten ei ehkä olisi hyvä asia oleskella käytävällä liian pitkään.
Kohta he astuivat sisälle samaan huoneeseen, jossa he olivat paria päivää aikaisemminkin olleet. Lily harppoi Scorpiuksen edellä sisälle huoneeseen ja kääntyi sitten ympäri katsomaan Scorpiusta, joka oli jäänyt sulkemaan ovea.
Scorpius käveli lähemmäs Lilyä, mutta ei vielä yrittänyt suudella tätä. Hän säästäisi sen myöhemmäksi. Hänestä ei ollut kovin hyvä ajatus edetä hirveän nopeasti, kun heillä kummallakaan ei ollut sen enempää hajua, mitä he olivat tekemässä.
”Mitä sinä haluaisit tehdä?” Scorpius kysyi, aivan kuin heillä olisi ollut paljon vaihtoehtoja, jos he eivät halunneet jäädä kiinni.
Lily kohautti olkiaan. ”Ihan kun meillä olisi paljon vaihtoehtoja täällä”, Lily sanoi Scorpiuksen ajatuksen ääneen.
Silloin Scorpiuksen mieleen tuli eräs ajatus ja hän virnisti Lilylle ilkikurisesti. ”Minä keksin.”
”Mitä?” Lily kysyi hiukan varuillaan.
”Minä vien sinut ajelulle”, Scorpius ilmoitti.
”Mitä?” Lily kysyi uudestaan, rypistäen otsaansa, aivan kuin hän ei olisi ymmärtänyt, mitä Scorpius tarkoitti.
”Luuta-ajelulle”, Scorpius sanoi. Heidän oli aivan turha nököttää täällä pienessä huoneessa, kun he voisivat aivan hyvin lähteä uloskin.
”Scorpius”, Lily aloitti. ”Ehkä se ei ole ihan hyvä ajatus, jos me emme halua, että kukaan näkee meitä yhdessä.”
”Ei kukaan näekään”, Scorpius sanoi, iskien silmää Lilylle. ”Siellä on niin pimeää, ettei kukaan näe yhtään mitään.”
Lily näytti edelleenkin epäröivältä, joten Scorpius laski kätensä rauhoittelevasti Lilyn olalle. ”Minä tulen ihan kohta takaisin, odota täällä.”
Sitten Scorpius lähti, ennen kuin Lily ehtisi esittää enää enempää vastalauseita. Hän kipaisi hakemassa luutansa makusalistaan ja pyyhältäessään luihuisen oleskeluhuoneen läpi, hän esitti, kuin ei olisi edes huomannut Jeremya ja Alexia, eivätkä nämäkään sanoneet hänelle mitään. Hän ei todellakaan jaksanut nyt alkaa keksiä ystävilleen mitään selityksiä.
Kun Scorpius tuli takaisin, Lily istui toisessa takan ääressä olevista nojatuoleista ja vaikutti hermostuneelta. Scorpius tarttui Lilyn käteen ja veti tämän pystyyn. Sitten hän raotti ovea, tarkistaakseen, ettei käytävällä ollut ketään.
”Tule, ei me jäädä kiinni”, Scorpius rauhoitteli Lilyä.
”Toivottavasti ei”, Lily sanoi, ennen kuin astui Scorpiuksen perässä ulos.
He hiippailivat lähimmän ikkunan ääreen ja lensivät siitä ulos, viileään iltailmaan. He tekivät kierroksen Tylypahkan ympäri ja päätyivät sitten lopulta järven rannalle.
”Et voi sanoa, etteikö tämä olisi hauskempaa, kuin sisällä istuminen”, Scorpius huomautti Lilylle, heidän kavuttuaan pois luudan selästä.
”En minä sanonutkaan”, Lily vastasi. ”Minä vain pelkäsin, että me jäädään kiinni.”
”No eipä jääty”, Scorpius sanoi hiukan omahyväisellä äänellä ja virnisti Lilylle.
”Mutta voidaan vielä jäädä, kun me mennään takaisin”, Lily huomautti.
He jäivät tuijottamaan tyynen järven pintaa hiljaisuuden vallitessa, kunnes Lily vihdoin aukaisi suunsa uudelleen.
”Luuletko, että se jättiläiskalmari asuu tuolla vielä?” Lily kysyi nyökäten kohti järveä. ”Kukaan ei ole kuullut siitä mitään pitkään aikaan.”
”Ehkä se on kuollut”, Scorpius vastasi. ”Sehän oli jo aika vanha.”
”Niin. Se oli varmaan täällä jo meidän isovanhempien aikaan.”
Yhtäkkiä Scorpius tajusi, kuinka naurettava tilanne itse asiassa oli. Hän ja Lily Potter keskustelemassa jättiläiskalmarista järven rannalla, ei ihan sitä, mitä hän oli kuvitellut lukuvuodelta vielä vähän aikaa sitten.
Lily värähti kylmästä ja laittoi kätensä tiukasti puuskaan rinnalleen. Scorpius kietoi vaistomaisesti käsivartensa Lilyn hartioiden ympärille, koska hänellä ei ollut mukana takkia, jonka hän olisi voinut antaa Lilylle. Lily jäykistyi ensin, mutta rentoutui nopeasti ja painautui Scorpiuksen kehoa vasten. Sitten hän käännähti hiukan ja kohotti päätään kohti Scorpiusta. Scorpius arvasi heti, mitä hän halusi ja painoi huulensa Lilyn huulille.
Lily sulki silmänsä ja hymyili hiukan vasten Scorpiuksen huulia. Hän kohottautui varpailleen ja kietoi kätensä Scorpiuksen niskan ympärille.
Scorpius olisi voinut suudella Lilyä loputtomiin, mutta lopulta hänen oli pakko irrottaa huulensa Lilyn huulilta hengittääkseen.
Lily kääntyi katsomaan Tylypahkaa mietteliäs ilme kasvoillaan. ”Ollaankohan me tekemässä oikein?” Lily kysyi ja Scorpius tiesi, että hän tarkoitti taas samaa; voisiko heidän suhteestaan tulla mitään, kun he olivat kumpikin niin eri maailmoista. Scorpius tiesi, että Lily halusi, että Scorpius vakuuttaisi hänet, mutta Scorpius ei voinut tehdä sitä, sillä hän ei tiennyt itsekään.
”En tiedä”, Scorpius vastasi kohauttaen olkiaan.
”Onko sillä väliä?” Lily kysyi.
Siihen oli helpompi vastata. ”Ei”, Scorpius sanoi ja veti Lilyn vielä yhteen suudelmaan.
”Nyt meidän pitää mennä”, Lily sanoi lopulta, Scorpiuksesta aivan liian pian.
”Miksi?”
”Kaitlin alkaa tulla epäluuloiseksi, jos minä viivyn liian pitkään”, Lily selitti.
Scorpius huokaisi ja päästi vastahakoisesti irti Lilystä. ”Okei, sitten. Mennään.”
***
”Lily, herää”, joku kuiskasi ja ravisteli Lilyn kovakouraisesti hereille.
”Mitä nyt?” Lily kysyi unisesti ja aukaisi silmänsä hitaasti. Sitten hän pomppasi nopeasti istumaan sänkynsä laidalle. ”Voi ei! huispaus”, Lily henkäisi, muistettuaan mikä päivä tänään oli. Heidän ensimmäinen huispausottelunsa luihuisia vastaan.
”Niin”, sanoi Kaitlin ja istui Lilyn sängynpäätyyn. ”Meidän pitää mennä, että ehditään syödä rauhassa aamupalaa ennen peliä.”
”Voi ei, Kaitlin”, Lily voihkaisi. ”Mitä jos me ei voiteta niitä?”
Kaitlin katsoi Lilyä vähän oudosti, Lily ei yleensä pahemmin hermoillut huispauspeleistä. ”Kyllä me voitetaan. Tule nyt.”
Lily puki nopeasti päälleen ja he lähtivät alas Suureen saliin ja istuutuivat muun huispausjoukkueen kanssa pöydän päätyyn.
Erica tuputti kaikille ruokaa ja selitti, että heidän piti syödä kunnolla ennen peliä, mutta Lily huomasi, että hän söi itse kaikista vähiten.
Jamie, Hugo, Rose ja Ethan tulivat toivottamaan heille onnea vielä ennen kuin he lähtivät hakemaan luutiaan. Jamie kaappasi Kaitlinin tiukkaan halaukseen ja suuteli tätä intohimoisesti, välittämättä yleisöstä, ennen kuin Lilyn oli vihdoin pakko repiä Kaitlin irti hänestä, jotta he ehtisivät hakemaan luutansa.
Lily tunsi perhosten lepattavan vatsassaan, kun he vihdoin astuivat ulos ja lähtivät kävelemään kohti huispauskenttää. Sää oli viileä ja pilvinen, mutta heidän onnekseen ei satanut eikä tuullut. Se oli kaikin puolin mukava sää pelata huispausta.
Pukukopissa Erica käveli hermostuneesti edestakaisin ja piti tavanomaista kannustuspuhettaan ja kertasi heidän strategioitaan, kunnes heidät kutsuttiin kentälle. Lily katsoi hermostuneena Scorpiusta, joka pelasi luihuisten pitäjänä ja Scorpius iski Lilylle huomaamattomasti silmää.
Vihdoinkin pallot päästettiin vapaaksi ja peli pääsi alkamaan. Lily nousi hiukan muiden pelaajien yläpuolelle ja etsi sieppiä, jota ei tuntunut näkyvän missään. Lily huomasi myös luihuisten etsijän, Alexin, kaartelevan muiden yläpuolella, huomattuaan Lilyn katseen, tämä kääntyi virnistämään Lilylle ilkeästi, ennen kuin käänsi katseensa taas alapuolelleen. Se sai Lilyn vähän hermostuneeksi, luihuisen etsijä oli paljon isompikokoinen, kuin hän, ja vaikka Lily tiesikin, että kevyestä ruumiinrakenteesta oli etsijälle etua, Lily ei voinut olla miettimättä, miten helppo jonkun tuonkokoisen, olisi tyrkätä hänet alas luudaltaan.
Hiukan alempana Annie kaappasi kaadon yhdeltä luihuisen jahtaajista ja teki pelin ensimmäisen maalin. Lily hurrasi muiden rohkelikkojen mukana ja pani merkille Scorpiuksen ärtyneen ilmeen. Sitten hän keskittyi taas siepin etsimiseen.
Lily näki siepin ensimmäisen kerran jonkun ajan kuluttua, kun luihuiset johtivat peliä jo 20 – 10. Se lenteli hiukan Alexin alapuolella ja Lily syöksyi sitä kohti. Alex oli kuitenkin nähnyt sen täsmälleen samalle hetkellä ja tyrkkäsi Lilyn toisella kädellä helposti syrjään ja kurotti kohti sieppiä. Hän ei ollut kuitenkaan aivan tarpeeksi nopea ja sieppi karkasi kadoten kummankin näköpiiristä.
Lily huokasi helpotuksesta ja pyyhi otsaansa kämmenselällään. Erica hymyili Lilylle kannustavasti kentän toiselta laidalta.
Pelin edetessä luihuiset ehtivät saamaan vielä kaksi maalia ja rohkelikot yhden. Lily näki siepin pari kertaa ja meinasi kerran napatakin sen, mutta Alex työnsi hänet pois viimetingassa.
Minne ikinä Lily lensikin, Alex tuntui seuraavan perässä ja virnuilevan hänelle ilkeästi ja olevan hänen tiellään, mikä hiukan hankaloitti hänen työtään.
”Lily, varo!” Lily kuuli Kaitlinin huutavan ja käännähti nopeasti ympäri, nähdäkseen ryhmyn, joka kiisi kovaa vauhtia suoraan kohti hänen kasvojaan. Lily väisti pois ryhmyn tieltä henki kurkussa ja ehti juuri pois sen reitiltä. Ja huomasi, että ryhmy oli osunut Alexin luutaan, jonka toinen pää oli irronnut lähes kokonaan irti ja Alex lähti putoamaan kohti maata koko ajan kiihtyvällä nopeudella.
”Hyvä Kaitlin”, Lily huusi nauraen takaisin Kaitlinille. Kaitlin virnisti Lilylle pikaisesti ennen kuin kääntyi ympäri jahdatakseen ryhmyjä.
Lilyn oli huomattavasti helpompi keskittyä nyt, kun Alex oli poissa pelistä. Hän löysi siepin melko nopeasti ja sai sen kiinni paljon vaivattomammin nyt kun Alex ei ollut estämässä häntä. Koko peli oli ohi yllättävän äkkiä.
Yhtäkkiä koko rohkelikon joukkue oli Lilyn ympärillä ja he lensivät maahan yhtenä kasana. Erica syöksyi halaamaan Lilyä heti, kun he olivat taas päässeet omille jaloilleen.
”Mahtavaa Lily! Sinä olit uskomaton”, Erica kiljui, ja rutisti Lilyä tiukasti. Lilystä hänen suorituksensa ei kyllä ollut mikään erikoinen, ottaen huomioon, että hänellä ei enää siinä vaiheessa ollut edes toista etsijää vastustajana, mutta hän oli onnellinen rohkelikon voitosta. Hän halasi Ericaa lujasti takaisin.
Erican olan yli Lily näki Scorpiuksen joukkueensa kanssa. Scorpius käänsi päätään, aivan kuin olisi vaistonnut Lilyn tuijotuksen ja vastasi Lilyn katseeseen. Lily virnisti Scorpiukselle vahingoniloisesti ja Scorpius näytti Lilylle kieltä. Lily hymyili Scorpiukselle vielä pienesti ja käänsi sitten katseensa nopeasti pois, ennen kuin kukaan ehtisi huomata mitään. Sen jälkeen katsojat alkoivat vyöryä kentälle ja Scorpius katosi johonkin ihmismassan keskelle.
***
Sunnuntaiaamuna Lily olisi vihdoinkin saanut nukkua pitkään, ilman että kukaan tuli herättämään häntä, koska kaikki muutkin nukkuivat pitkään, sillä rohkelikkojen voitonjuhlat olivat venyneet vähän pitkäksi. Itse asiassa he olivat lopettaneet vasta joskus aamuyöllä, kun McGarmiwa oli tullut valittamaan heille. Ja silti juuri sinä aamuna hän heräsi aikaisemmin kuin kukaan muu, eikä onnistunut enää saamaan unenpäästä kiinni.
Lily makasi sängyssään kuunnellen muiden tasaista hengitystä, joka kertoi, että hän oli ensimmäinen hereillä. Lily mietti jälleen kerran Scorpiusta. Hänen mahanpohjassaan kutitti, kun hän vain miettikin tätä. Häntä pelotti heidän suhteensa eteneminen; kaikki tuntui etenevän niin kovaa vauhtia, eikä Lily ollut yhtään valmis siihen. Häntä pelotti, että joku saisi tietää heistä; hän ei edes viitsinyt ajatella, mitä siitä seuraisi. Ja samalla hän tiesi, etteivät he voineet pitää sitä loputtomiin salaisuutena. Kaitlin alkaisi käydä epäluuloiseksi millä hetkellä hyvänsä, eikä Lily tiennyt, minkä selityksen hän olisi voinut tälle antaa.
Mutta juuri nyt Lily ei halunnut ajatella sitä. Ensin hän halusi tutustua Scorpiukseen paremmin, hän halusi saada ajatuksensa ja tunteensa järjestykseen. Oli hämmentävää, kun Scorpius olikin osoittautunut aivan erilaiseksi, kun Lily oli alun perin luullut. Lily ei myöskään tajunnut, miten hän ei ollut huomannut aikaisemmin, kuinka hyvännäköinen Scorpius oli. Ja nyt Scorpiuksen jokainen hymy sai hänessä aikaan niin voimakkaan reaktion. Lily ei voinut olla ihmettelemättä, mitä Scorpius oikein näki hänessä. Lilyhän oli vain aivan tavallinen tyttö, eikä edes mikään erityisen kaunis. Ja samalla häntä pelotti, että jossain vaiheessa Scorpiuskin tajuaisi sen.
Lily nousi ylös ja hiipi suihkuun, varomatta, ettei herättäisi muita. Tullessaan suihkusta, kaikki muut olivat vieläkin unessa joten Lily puki päälleen mahdollisimman vähin äänin ja lähti sitten alas rohkelikon oleskeluhuoneeseen.
Oleskeluhuone oli tyhjä lukuun ottamatta Albusta, joka luki jotain kirjaa nojatuolissa takan lähellä.
”Hei, Al”, Lily sanoi ja istui toiseen nojatuoliin.
”Hei”, Albus sanoi ja kohotti katseensa kirjasta. Hän laittoi kirjanmerkin väliin ja työnsi kirjan sivuun.
Lily ja Albus istuivat hetken aikaa hiljaisuuden vallitessa. Lilystä tuntui, että hän oli etääntynyt Albuksesta viimeaikoina. He olivat olleet ennen läheisempiä, mutta nyt he näkivät toisiaan paljon harvemmin kuin ennen.
”Mitä sinä olit lukemassa?” Lily kysyi nyökäten kohti kirjaa.
Albus kohautti olkiaan. ”Ai tämä. Liittyy vaan yhteen taikajuomien tehtävään. Aika tylsä itse asiassa.”
Lily hymähti. ”Sellaista se koulunkäynti on.”
Seurasi toinen lyhyt hiljaisuus.
”Mutta tosi kiva, että me saatiin Teddy opettajaksi”, Albus huomautti.
”Niinpä”, Lily nyökkäsi. ”Hän on niin paljon parempi kuin se Lizzie.”
Albus irvisti, muistellen ilmeisesti Lizzien tunteja. ”No niinpä. Onneksi me saatiin joku kunnollinen, me ei oltaisi muuten selvitty S.U.P.E.R. – kokeista millään.”
Lily oli onnellinen, ettei hän ollut vielä seitsemännellä luokalla. Hänellä olisi vielä paljon aikaa miettiä, mitä hän haluaisi tehdä Tylypahkan jälkeen ja tällä hetkellä hänellä ei ainakaan ollut mikään kiire päästä pois Tylypahkasta, hän viihtyi siellä itse asiassa vähän liiankin hyvin.
”Mutta minä taidan nyt mennä aamiaiselle”, Albus sanoi ja nousi ylös. ”Nähdään myöhemmin.”
”Minä menen herättämään Kaitlinin”, Lily sanoi. ”Nähdään.”
Albus heilautti kättään ja katosi ulos muotokuva-aukosta. Lily lähti takaisin yläkertaan repimään Kaitlinia ylös sängystä.
”Kaitlin, herää”, Lily sanoi heittäen Kaitlinia tyynyllä päähän.
”Mitä nyt?” Kaitlin kysyi unisena, aukaisematta silmiään. ”Pitääkö meidän mennä jonnekin?”
”Eipä oikeastaan”, Lily vastasi. ”Mutta minulla on tylsää.”
”Äh”, Kaitlin huokaisi kääntäen kylkeään ja vetäen peiton korviinsa. ”Painu… jonnekin. Ja annan minun nukkua.”
Lily pudisti päätään, vaikka Kaitlin ei voinutkaan nähdä sitä ja veti peiton pois Kaitlin päältä. ”Enpä taida.” Lily heitti Kaitlinia vielä yhdellä tyynyllä ja tämä heitti sen takaisin Lilyn syliin.
Hetken kuluttua Kaitlin vihdoin avasi hitaasti silmänsä. ”Mahtavaa Kaitlin, sinä pystyit siihen”, Lily totesi sarkastisesti. Kaitlin näytti Lilylle kieltä ja tarttui Lilyn käteen, joka veti hänet istumaan sängyn laidalle.
Kaitlin istui sängyn päätyyn nojaten selkäänsä seinää vasten. ”No mitä me aiotaan tehdä tänään?” Kaitlin kysyi.
”En tiedä. Vaikka läksyjä vaihteeksi?” Lily ehdotti. He eivät tosiaankaan olleet tuhlanneet liikaa aikaa läksyjen tekoon viime aikoina.
”Tyyyylsääää”, Kaitlin valitti. ”Minä menen mieluummin herättämään Jamien. Hän keksii varmasti jotain hauskempaa.”
”Kuule, Kaitlin”, Lily selitti kärsivällisellä äänellä, aivan kuin hän olisi puhunut pikkulapselle, ”läksyjäkin on pakko tehdä joskus.”
Kaitlin huokaisi syvään ja liioitellusti.
”Hyvä on”, Lily myöntyi, ”Aamupäivä Jamien kanssa. Iltapäivällä läksyjä.”
”Minä menen herättämään hänet”, Kaitlin sanoi, hyppäsi ulos sängystään ja suuntasi kohti ovea.
”Tiedätkö, sinulla ei oikeastaan olisi lupa mennä poikien makusaliin”, Lily huomautti.
Kaitlin kohautti olkiaan. ”Ihan sama.”
”Ehkä sinun pitäisi kuitenkin pukea päällesi ensin”, Lily virnisti.
Kaitlin vilkaisi kerran vanhaa, reikäistä pyjamaansa ja käännähti sitten ympäri. ”Joo, ehkä pitäisi”
Lily pyöritteli silmiään Kaitlinin mennessä suihkuun ja nousi sitten ylös lähteäkseen itse aamupalalle.
Linnan käytävät olivat vielä melko tyhjiä ja Suuressa salissakin oli vasta muutamia oppilaita. Rose viittoili Lilylle korpinkynnen pöydästä, joten Lily meni istumaan hänen viereensä.
”Huomenta. Mihin sinä Ethanin jätit?” Lily kysyi.
”Nukkumaan”, Rose virnisti, ”en viitsinyt herättää häntä.”
Lily nyökkäsi ja katsoi kuinka Rosen kasvoille ilmestyi pieni, hempeä hymy, hänen ajatellessaan Ethania. Juuri sillä hetkellä Scorpius kavereineen astui sisään Suureen saliin ja Lily tajusi, että hänen huulilleen oli ilmestynyt hälyttävästi samanlainen hymy.
Lily pakotti kasvonsa taas peruslukemille, ja vilkaisi sitten takaisin Scorpiuksen suuntaan. Scorpius ja hänen kaverinsa – joista toinen oli Alex, jonka luudan Kaitlin oli eilen onnistunut rikkomaan – olivat juuri istuutumassa luihuisen pöytään.
Huomattuaan Lilyn katseen Scorpius virnisti Lilylle lyhyesti ja mahdollisimman huomaamattomasti, ennen kuin kääntyi vastaamaan toiselle ystävistään jotakin. Lilykin käänsi katseensa nopeasti toiseen suuntaan, ennen kuin Rose huomaisi.
Juuri nyt Lilystä tuntui kuitenkin hyvältä, että kukaan muu ei vielä tiennyt hänen ja Scorpiuksen orastavasta suhteestaan. Se oli heidän kahden salaisuus ja se teki siitä jollain tavalla intiimimpää ja yksityisempää. Ja se myös tuntu turvalliselta, koska hän ei vieläkään voinut olla varma, voisiko heistä kahdesta koskaan tulla mitään. Itse asiassa hän ei tiennyt, voisiko hän ylipäätänsä koskaan olla varma. Mutta hän halusi kokeilla.
Lily vilkaisi vielä kerran Scorpiukseen ja näki että Scorpius vilkaisi takaisin häneen. Ja sillä hetkellä hänestä tuntui, että kaikki oli ihan hyvin, itse asiassa paremmin kuin hyvin, vaikka hän olikin ihastunut luihuiseen. Tai ehkä juuri sen takia.
A/N2: No niin, mitäs piditte? :D
-
Jee! Hyvää tekstiä jälleen kerran, ööh en osaa oikein sanoa muuta tälläkertaa :P
Jatkoa halutaan ainakin <3
-
En osaa muuta sanoa kuin Wau!
Jatkoa pian kiitos.
-
Ohops. En ole vastannut pitkään aikaan. :o Mutta tämä oli taas hienoa jälkeä
ja tuo Lilyn ja Scorpin suhde on todella söpöä. :D
-
A/N: Kiitos kommentista Kamsu :) Kiva kun pidit.
Kiitos, myös paljon Sinikeijulle :)
Kiitos Pallukka, kiva kun pidät Lilyn ja Scorpiun suhdettä söpönä, niistä on vaan niin kiva kirjottaa :D
Ja luku numero 11 tulee tässä. Toivottavasti pidätte! :D
11. Epäilyksiä
Seuraava viikko alkoi rauhallisissa merkeissä, ilman että mitään erikoista sattui. Maanantai-illan Lily ja Kaitlin päättivät opiskella kirjastossa, sillä he olivat jääneet vähän jälkeen koulussa huispauksen ja muun takia.
Niinpä he keräsivät kirjansa päivällisen jälkeen ja suunnistivat kohti kirjastoa. Kirjasto oli melko tyhjä, mutta siellä täällä istui läksyihinsä syventyneitä oppilaita ja melko perällä, kahden hyllyrivistön välissä Lily huomasi Scorpiuksen. Tällä kertaa Scorpiuksella ei ollut ystäviään mukanaan, vaan hän oli yksin, jälleen kerran syventyneenä johonkin paksuun opukseen.
Kaitlin ei kiinnittänyt Scorpiukseen mitään huomiota, mutta Lily kyllä kiinnitti. Hän uskalsi vilkaista Scorpiusta vain nopeasti, jottei herättäisi Kaitlinin huomiota, mutta sinä aikana hän ehti huomata, että Scorpiuskin huomasi hänet. Heidän katseensa kohtasi vain hetkeksi ja sitten Scorpius taas syventyi takaisin kirjaansa, aivan kuin ei olisi edes tunnistanut Lilyä.
Lily käänsi katseensa nopeasti lattiaan ja he istuutuivat Kaitlinin kanssa hyllyrivistön toisella puolella olevan pöydän ääreen.
Lily yritti parhaansa mukaan syventyä läksyihin, mutta siitä ei tullut oikein mitään. Hän oli koko ajan tietoinen, että Scorpius, jota erotti heistä vain yksi hyllyrivistö, kuuli kaiken, mitä he puhuivat ja jostain syystä Lily tiesi, että Scorpius myös kuuntelisi.
Kaitlinkin vaistosi Lilyn levottoman mielentilan, mutta tämä ei sanonut mitään, loi vain muutaman oudoksuvan katseen Lilyyn.
Jonkin ajan kuluttua Kaitlin läimäisi läksykirjan kiinni ja nojautui taaksepäin tuolillaan. ”Mennäänkö takaisin oleskeluhuoneeseen ja jatketaan toisena iltana?” Kaitlin ehdotti, vaikka he olivat saaneet tuskin puoletkaan läksyistä tehtyä.
”Hyvä idea”, Lily nyökkäsi. ”Mene sinä edeltä, minä kirjoitan vain tämän äkkiä loppuun ensin.”
”Kyllä minä voin odottaakin”, Kaitlin vastasi ja kohautti olkiaan, kerätessään kirjojaan laukkuunsa.
”Ei kun mene vaan”, Lily sanoi, yrittäen saada äänensä kuulostamaan mahdollisimman välinpitämättömältä. ”Mene vaikka etsimään Jamie jostain käsiisi, minä tulen ihan kohta.”
”Okei sitten”, Kaitlin sanoi. ”Nähdään kohta.”
”Nähdään”, Lily sanoi, edelleen nenä kiinni pergamentissa, johon hän oli kirjoittamassa, vaikka tajusi, ettei edes muistanut enää mitä hänen piti kirjoittaa.
Lily odotti hetken Kaitlinin lähdettyä ja keräsi sitten kirjansa, sulkakynänsä ja pergamenttinsa laukkuunsa. Sitten hän nousi ja kiersi hyllyn toiselle puolelle Scorpiuksen pöydän ääreen.
Scorpius istui edelleenkin nenä kiinni samassa kirjassa, mutta heti Lilyn astuessa esiin kirjahyllyn takaa, Scorpius kohotti katseensa ja sulki kirjan
”Hei Lily”, Scorpius sanoi ja taputti vieressään olevaa tuolia.
Lily istuutui siihen ja laski laukkunsa lattialle. ”Hei.”
”Läksyjen teko ei sitten oikein innostanutkaan, vai?” Scorpius kysyi virnistäen.
Lily pudisti päätään. ”Hei”, hän huomautti sitten, ”sinä et olisi saanut salakuunnella.”
Lilystä näytti, että Scorpiuksen hymy vain leveni. ”En minä salakuunnellutkaan, minä en vain voinut olla kuulematta, mitä te puhuitte.”
”Niin, niin”, Lily huokaisi pyöritellen silmiään.
Scorpius nauroi Lilyn ilmeelle, mutta vakavoitui sitten taas yhtäkkiä. ”Ehkä meidän pitäisi lähteä jonnekin vähän vähemmän julkiselle paikalle”, Scorpius sanoi. ”Jos sinä et nimittäin halua että meitä nähdään.”
”Aivan”, Lily sanoi. Kirjastossa tosiaankin oli muitakin ihmisiä, vaikka onneksi Lily ei ainakaan tähän mennessä ollut huomannut ketään tuttua.
”Ellet sinä sitten halua lähteä Kaitlinin perään?” Scorpius kysyi kohottaen kulmiaan.
Lily pudisti päätään ja nousi ylös. ”En, hän pärjää Jamien kanssa hetken ihan hyvin ilman minuakin.” Sitten hän nappasi laukkunsa ja lähti seitsemänteen kerrokseen hiukan Scorpiuksen edellä.
Hetken kuluttua Lily ja Scorpius astuivat sisään jo tutuksi tulleeseen tarvehuoneeseen. Se oli samanlainen kuin aina ennenkin; nurkassa ritisi iloinen takkatuli ja sen edessä oli kaksi nojatuolia. Lily pudotti laukkunsa lattialle oven viereen ja astui sitten peremmälle.
”Tämä on kiva huone”, Lily aloitti. ”Jotenkin kotoisa.”
Scorpius hymähti kohauttaen olkiaan. ”Se vain muistuttaa minua yhdestä toisesta huoneesta.”
Lily kääntyi katsomaan Scorpiusta, mutta tämä ei enää jatkanut samasta aiheesta vaan käveli Lilyn ohi ja istuutui toiseen nojatuoleista. Lily istui hänen vieressään olevaan nojatuoliin, veti jalat ylös ja nojasi leukansa vasten polviaan.
Hetken he istuivat vain hiljaa, kummankin tuijotellessa takkatuleen.
”Mitäköhän Kaitlin sanoisi, jos hän saisi tietää?” Lily ajatteli sitten ääneen.
”Tai Alex ja Jeremy”, Scorpius lisäsi.
”Niinpä”, Lily sanoi. ”Tai meidän vanhemmat.”
Scorpius hymähti. ”Niinpä. Minun vanhempani varmaan kieltäisivät olevansa mitään sukua minulle.”
Lily nyökkäsi sanomatta mitään. Hän ajatteli, mitä hänen isänsä tekisi, jos hän saisi tietää. Luultavasti lukitsisi Lilyn pois Scorpiuksen ulottuvilta tai jotain sen tapaista.
”Mutta ei jaksa puhua heistä nyt”, Scorpius sanoi sitten.
He juttelivat hetken aikaa koulusta ja huispauksesta ja muista arkipäiväisistä asioista. Mutta Lily huomasi, että Scorpiuksen kanssa oli yhtä helppo puhua, kuin olla hiljaakin.
Hän menetti ajantajun kokonaan, ollessaan Scorpiuksen seurassa, eikä tajunnutkaan, kuinka myöhä oli, ennen kuin hänen päänsä alkoi nuokkua väsymyksestä. Hän yritti urheasti pitää silmiään väkisin auki, sillä hän ei olisi halunnut lähteä Scorpiuksen luota vielä.
”Pitäisikö sinun lähteä nukkumaan?” Scorpius naurahti ja kohotti kulmiaan.
”Joo”, Lily mutisi. ”Varmaan.”
Scorpius nousi ylös nojatuolista, jossa hän oli istunut ja veti Lilynkin ylös. ”Sinä nukahdat kohta istuallesi, jos sinä et lähde nukkumaan”, Scorpius huomautti.
”Niin kai sitten”, Lily myöntyi, luultavasti Scorpius oli oikeassa.
”Vaikka en minä haluaisikaan päästää sinua vielä”, Scorpius sanoi ja veti Lilyn lähemmäs itseään.
Lily tunsi itsensä yhtäkkiä paljon tarkkaavaisemmaksi, Scorpiuksen kietoessa kätensä hänen vyötärönsä ympärille ja painaessa huulensa Lilyn huulille.
Heidän suudelmansa tuntui kestävän ikuisuuden ja silti se loppui aivan liian äkkiä. Scorpius painoi otsansa vasten Lilyn otsaa hetkeksi ja Lily puristi silmänsä kiinni, hengittäen sisäänsä Scorpiuksen tuoksua. Lily vaistosi, ettei Scorpius oikeasti halunnut päästää irti hänestä, mikä tuntui kivalta, sillä hän ei olisi halunnut lähteä.
Lilyä pelotti, kuinka nopeasti heidän suhteensa oli edennyt, hän ei oikeasti edes tuntenut Scorpiusta kunnolla, vaikka jollain tasolla hänestä tuntui, että hän oli lähempänä Scorpiusta, kuin monia muita, jotka oli tuntenut paljon kauemmin. Ja jo nyt, jostain käsittämättömästä syystä, Scorpius merkitsi niin paljon hänelle.
Scorpius päästi irti Lilystä aivan liian pian. ”Hyvää yötä”, Scorpius sanoi. ”Älä nyt näytä noin pettyneeltä, mehän nähdään huomenna taas.”
Lily ei ollut tajunnut, että hän oli näyttänyt pettyneeltä, vaikka siltä hänestä olikin tuntunut. ”Hyvää yötä”, Lily mutisi punastuen ja pujahti nopeasti ulos tarvehuoneesta ja hiipi kohti rohkelikkotornia, toivoen ettei hän jäisi kiinni, sillä hänellä ei ollut kelmien karttaa mukana, eikä oppilailla ollut lupa oleskella käytävillä enää niin myöhään.
Rohkelikkojen oleskeluhuone oli jo melko tyhjä, Lilyn saapuessa perille. Kaitlin ja Jamie istuivat takkatulen ääressä, samalla nojatuolilla, keskustellen jostain päät kiinni toisissaan.
”Hei”, Lily sanoi istuutuen vapaaseen nojatuoliin Kaitlinin viereen.
”Missä sinä olet ollut?” Kaitlin kysyi kohottaen kulmiaan.
”Tuota…” Lily aloitti. Hän ei todellakaan ollut muistanut miettiä mitään selitystä Kaitlinille. ”Minä törmäsin Roseen.”
”Okei”, Kaitlin sanoi, luoden epäluuloisen silmäyksen Lilyyn. Lily näki, ettei Kaitlin ollut niellyt hänen selitystään ja tiesi, että tämä ottaisi sen vielä puheeksi joku kerta heidän ollessaan kahden.
”Minä taidan tästä lähteä nukkumaan”, Lily ilmoitti ja nousi ylös.
”Hyvää yötä”, Kaitlin sanoi.
”Hyvää yötä”, Lily vastasi puolivälissä kohti makusaliin vieviä portaita. ”Nähdään aamulla.”
Lily vaihtoi yöpuvun nopeasti päälleen ja pujahti lakanoiden väliin. Hän nukahti nopeasti päästyään vihdoinkin rättiväsyneenä sänkyynsä.
***
Seuraavana aamuna Lily heräsi siihen, kun Kaitlin ravisteli hänet kovakouraiset hereille.
”Lily, herää”, Kaitlin sanoi. ”Haluatko sinä myöhästyä tunnilta?”
”Mitä?” Lily kysyi tokkuraisena ja hiukan ärtyneenä. Hän oli juuri nähnyt jotain ihanaa unta, ja vaikka hän ei muistanutkaan mitä siinä tapahtui, hän muisti, että Scorpius oli ollut siinä. Joten hän ei siis todellakaan olisi halunnut herätä.
Lily hautasi kasvonsa tyynyyn ja käänsi kylkeään, mutta kohta hänen oli pakko nousta ylös raskaasti huokaisten ja ruveta kaivelemaan vaatteitaan jostain lattialta.
Lopulta he saapuivat Suureen saliin aamiaiselle taas kerran viimeisten joukossa. Heidän istuessaan alas rohkelikon pöytään Lily huomasi heti Scorpiuksen. Scorpius jutteli ystäviensä kanssa, mutta kohta hän käänsi päätään ja huomasi Lilyn. Hänen katseensa pysyi Lilyssä vain hiukan liian pitkään, niin että se tuskin olisi tuntunut kovin epäilyttävältä joltain sivulliselta, mutta Lily jäi tuijottamaan Scorpiusta. Scorpiuksesta ei ollut mitenkään näkynyt, että hän edes tunsi Lilyn, ja jostain syystä se jäi vaivaamaan Lilyä vähän. Totta kai hän tiesi, että juuri niin Lily oli pyytänyt Scorpiusta tekemään, mutta silti.
”Lily?” Kaitlin kysyi ja kiinnitti Lilyn huomion taas itseensä. ”Sinä vaikutat jotenkin poissaolevalta. Mitä sinä oikein tuijotat?”
”En mitään”, Lily sanoi ja käänsi kiireesti katseensa toiseen suuntaan.
”Kuule, sinä olet ollut jotenkin omituinen viime aikoina. Pitäisikö sinun kertoa minulle jotain?” Kaitlin kysyi.
”Kuinka niin?” Lily kysyi, yrittäen saada äänensä kuulostamaan mahdollisimman normaalilta, mutta hän tajusi itsekin kuinka huono yritys se oli, hänen äänensä kuulosti hermostuneelta ja kimeältä. Se ei ikinä vakuuttaisi Kaitlinia.
”No sinä vain olet. Ihan totta Lily, mitä ikinä se onkin, sinä voit kertoa minulle.”
En voi, Lily ajatteli pudistaen päätään pienesti. Kaitlin ei ikinä ymmärtäisi, eikä hän voinut oikeastaan tätä siitä moittiakaan.
”Tule, meidän pitäisi lähteä tunnille, ennen kuin myöhästytään”, Lily sanoi yrittäen vaihtaa puheenaihetta.
Kaitlin nousi myös seisomaan, silmäillen Lilyä kasvoillaan ”tästä puhutaan vielä” –ilmeensä.
Lily tiesi, ettei Kaitlin unohtaisi asiaa, vaan ottaisi sen esille heti ensimmäisen tilaisuuden tullen. Niinpä Lilyn olisi parasta keksi hyvä tekosyy ja vähän äkkiä.
Vaikka toisaalta Lilyn mielessä kävi ajatus, mitä jos kertoiskin Kaitlinille totuuden. Kaitlin kauhistuisi ja raivostuisi ja yrittäisi parhaansa mukaan saada Lilyn jättämään Scorpiuksen rauhaan. Mutta sittenkin, kuinka kamalaa se voisi olla? Kaitlinin olisi pakko tottua ajatukseen jossain vaiheessa.
Kaitlin ja Lily kävelivät hiljaisuuden vallitessa pimeiden voimilta suojautumisen luokan eteen. Kohta Teddy marssi pitkin askelin kohti oppilaitaan, rento hymy huulillaan. Tällä kertaa hänen lilat hiuksensa olivat hiukan pidemmät ja tummemmat ja niissä oli punertava sävy.
”Huomenta”, Teddy sanoi ja aukaisi luokan oven päästäen oppilaansa sisälle.
”Tänään me aloitamme harjoittelemaan äänettömästi taikomista”, Teddy kertoi, kun luokka oli asettunut aloilleen. Luokassa alkoi pieni innostunut kuhina oppilaiden kuullessa Teddyn sanat, tätä he olivatkin jo kaikki ehtineet odottaa.
”Ottakaapas sitten taikasauvat esille ja etsikää itsellenne pari”, Teddy sanoi. Seurasi hetken hälinä oppilaiden kaivellessa taikasauvojaan ja jakautuessaan pareiksi. Kaikkien noustua vihdoin seisomaan Teddyn lennätti yhdellä taikasauvanheilautuksella pulpetit ja tuolit luokan sivustoille.
”No niin, nyt täällä on paremmin tilaa”, Teddy sanoi silmäillen tyytyväisenä ympärilleen. ”Loitsiaksenne äänettömästi teidän pitää vain ajatella taikasanaa ja heilauttaa taikasauvaanne, niin kuin tavallisesti. Se ei kuitenkaan ole niin helppoa, kuin miltä kuulostaa; te ette saa antaa ajatustenne vaellella. Ja muistakaa, että harjoitus tekee mestarin. Kukaan ei opi tätä ihan nopeasti, joten kärsivällisyyttä.”
Sitten hän osoitti Lilyä taikasauvallaan ja teki esimerkiksi luokalle äänettömän karkotaseet -loitsun saaden Lilyn taikasauvan lennähtämään käteensä. Teddy sai sen tosiaankin näyttämään helpolta ja vaivattomalta.
”Tähän tapaan”, Teddy sanoi ja vilautti valkoista hammasrivistöään tyytyväisen näköisenä. ”Sitten voittekin kokeilla itse, mutta muistakaa, yrittäkää vain karkotaseet –loitsua näin aluksi. On parasta aloittaa loitsulla, jonka osaa jo aluksikin hyvin.”
Sitten luokkaan lankesikin hiiskumaton hiljaisuus. Näytti varmaan oudolta, kun luokallinen nuoria velhoja ja noitia huitoi taikasauvoillaan päästämättä ääntäkään. Kenelläkään ei näyttänyt olevan erityisesti onnea loitsujen onnistumisen suhteen ja tunnin lopuksi vain muutama oppilas oli onnistunut saamaan jonkinlaisen reaktion aikaan.
”Älkää lannistuko”, Teddy sanoi oppilailleen tunnin lopuksi, heidän kerätessään tavaroitaan. ”Kyllä te sen vielä opitte, vaikka se onkin aluksi turhauttavaa.”
”Niin varmaan”, Lily mutisi heidän tehdessään lähtöä ulos luokasta.
Teddy vain virnisti Lilylle iloiseen tapaansa ja heilautti kättään hyvästiksi.
Loppupäivä sujui ilman tavalliseen tapaan. Lily katseli ympärilleen, törmätäkseen Scorpiukseen jossain vaiheessa, mutta hän ei kohdannut tämän kuin kerran käytävällä Kaitlinin kanssa. Scorpius vilkaisi Lilyä nopeasti, vain ohikiitävän hetken verran, mutta sai tuon hetken vaikuttamaan merkitykselliseltä, niin kuin yleensäkin. Lily tunsi pienten perhosten lepattavan vatsanpohjassaan, niin kuin aina Scorpiuksen katsoessa häntä. Scorpiuksen katseessa oli jotain taianomaista, hän ei vain oikein tiennyt mitä.
Ja sitten tuo hetki oli ohi, eikä Kaitlin ollut huomannut mitään. Se sai Lilyn miettimään, että he olivat Scorpiuksen kanssa ihan omassa maailmassaan. He olivat samalla aaltopituudella, jota kukaan muu ei nähnyt eikä ymmärtänyt. Se oli Lilystä mukava ajatus. Hän hymyili itsekseen tuijottaessaan lattiaan, jottei Kaitlin olisi huomannut. Kaitlin taisi kuitenkin huomata, sillä hän loi Lilyyn taas yhden epäluuloisen silmäyksen.
***
Illalla Lily, Kaitlin, Jamie ja Albus istuivat rohkelikon takkatulen lämmössä. Kaitlin ja Jamie pelasivat velhoshakkia Albuksen toimiessa tuomarina ja Lily yritti syventyä paksuun, vanhaan romaaniin. Jotenkin hänen ajatuksensa kuitenkin aina ajautuivat väärille urille. Ja jotenkin ne aina päätyivät Scorpiukseen.
Jamien ja Kaitlinin pelattua pelinsä loppuun (Jamie voitti) Albus keräsi kirjansa kasaan. ”Minun pitää nyt mennä”, hän selitti noustessaan seisomaan.
”Minne?” Lily kysyi kohottaen päänsä kirjasta, jonka lukemisesta ei muutenkaan tullut yhtään mitään.
”En minnekään”, Albus sanoi lehahtaen punaiseksi. ”Tai siis minulla on tapaaminen.”
”Punastuitko sinä, Al?” Lily kysyi virnistäen leveästi.
”En”, Albus sanoi kiireesti, punastuen samalla vielä enemmän. ”Nähdään myöhemmin, heippa”, hän sanoi kiirehtiessään ulos muotokuva-aukosta.
He jäivät katsomaan hetkeksi Albuksen perään. Sitten Lily kääntyi katsomaan toisia. ”Ketäköhän hän on menossa tapaamaan?” Lily kysyi vieläkin kasvoillaan ilkikurinen virnistys.
”Jotain tyttöä?” Kaitlin ehdotti.
”Epäilemättä”, Lily vastasi. ”Kukakohan se on?”
”En tiedä. Ehkä se selviää meille jossain vaiheessa”, Kaitlin sanoi.
”Mutta minäkin voisin tästä lähteä kirjastoon”, Lily sanoi sitten nousten myös seisomaan. Kirjan lukemisesta ei kuitenkaan tulisi nyt mitään ja Lily elätteli mielessään pientä toivoa, että sattuisi törmäämään Scorpiukseen.
”Sinä olet viime aikoina viettänyt aika paljon aikaa kirjastossa”, Kaitlin huomautti.
Lily kohautti olkiaan punastuen samalla ja tajusi sitten, kuinka paljon samalta hänen käyttäytymisensä vaikutti, kuin Albuksen oli ollut juuri vähän aikaa sitten.
”Mikä teitä Potterin sisaruksia oikein vaivaa?” Kaitlin mutisi puoliääneen pudistellen päätään.
”Nähdään myöhemmin”, Lily sanoi ja luikki äkkiä ulos oleskeluhuoneesta.
Oli jo niin myöhä, että melkein koko kirjasto oli tyhjä ja viimeisetkin oppilaat olivat jo keräilemässä tavaroitaan. Mutta niin kun Lily oli toivonutkin, Scorpius istui yhdessä nurkassa lukemassa kirjaa. Lily ajatteli, että Scorpiuskin oli viettänyt aika paljon aikaa kirjastossa viime aikoina. Ellei sitten, Lilyn mieleen putkahti, Scorpius tullut sinne samasta syystä, kuin Lilykin oli tullut.
Joka tapauksessa, Lily tunsi taas mukavaa kutitusta mahanpohjassaan, nähdessään Scorpiuksen ja hänen huulensa kaartuivat automaattisesti hymyyn.
Scorpius kohotti katseensa ja laittoi sitten kirjansa kiinni. Lily huomasi, että Scorpiuksenkin kasvoille ilmestyi ilahtunut hymy, hänen nähdessään Lilyn.
Lily ihmetteli jälleen kerran, mitä Scorpius oikein näki hänessä, hänhän oli aivan tavallinen, eikä hänessä ollut oikein mitään kiinnostavaa. Kun taas Scorpius… Scorpius oli salaperäinen ja mukava ja todella hyvännäköinen. Scorpiuksessa oli jotain, joka piti Lilyä lujasti otteessaan, niin lujasti, että se pelotti häntä, mutta ei hän voinut sille mitään tehdäkään. Ja lisäksi Scorpius oli luihuinen. Lily ei käsittänyt, miten Scorpius oli ikinä päätynyt luihuiseen, tämä ei ollut yhtään sen tapainen, kuin kaikki muut luihuiset.
”Hei”, Scorpius sanoi ja hymyili Lilylle.
”Hei”, Lily vastasi ja istuutui tuolille Scorpiuksen viereen.
Scorpius oli aikeissa sanoa jotain, mutta ennen kuin hän ehti päästää sanakaan suustaan, kärttyisä kirjastonhoitaja keskeytti hänet.
”Kirjasto menee kiinni nyt”, kirjastonhoitaja tiuskaisi. ”Teidän olisi parasta hankkiutua oleskeluhuoneisiinne.” Niine hyvineen hän marssi matkoihinsa, vilkaisten vielä Scorpiusta ja Lilyä epäluuloisesti olkansa yli.
Scorpius hymähti Lilylle pienesti ja he nousivat seisomaan. Heidän poistuessaan kirjastosta, Scorpius tarttui Lilyn käteen. Hän sai eleen tuntumaan täydellisen luonnolliselta, aivan kuin he olisivat kävelleet käsi kädessä pitkin Tylypahkan autioita käytäviä monta kertaa ennenkin.
A/N2: Mitäs piditte? :)
-
Taas upeasti kirjoitettu. Lily ja Scorpius on niin suloisia yhdessä <3
jatkoa!
-
Aivan ihana jatko. Lisää ja pian kiitos.
-
oi, tämä sai aikaan kyllä aika mahtavia awwwws-kohtauksia. Aloitin luvun lukemisen kyllä jo aikaisemmin, mutta olin niin väsynyt että nukahdin. Mutta loistava osa, taas kerran!
Jatkoa!!! Ja äkkiä!!!!!!!!
-
Aivan ihanaa tekstiä :D En oikein mitään rakentavaa osaa antaa...
Odottelen jatkoa <3
-
A/N: Kiitos paljon, Kamsu!
Kiva kun pidit, Sinikeiju :)
Kiitos kommentista Spider :)
Kiitos myös Leah, kiva kuulla, että pidit :D
Tätä lukua oli musta kiva kirjottaa, joten toivottavasti pidätte :D Piristäkääs mua kommenteilla :)
12. Totuus
Lily ja Scorpius istuivat jälleen kerran Tarvehuoneessa, takkatulen ääressä. He olivat kuluttaneet koko illan kahdestaan välillä jutellen, välillä ollen hiljaa. Lily tiesi, että Kaitlin ihmetteli jo, missä hän oli, mutta hän ei vain saanut lähdettyä Scorpiuksen luota. Ja siitä hänen mieleensä muistuikin aihe, josta hänen piti puhua Scorpiuksen kanssa.
”Minusta minun pitäisi kertoa Kaitlinille”, Lily sanoi.
Scorpius kääntyi katsomaan Lilyä yllättyneenä.
”Hän on jo muutenkin alkanut tulla epäluuloiseksi”, Lily selitti. ”Ja minä en ole tottunut valehtelemaan hänelle. Sitä paitsi ei hän kerro kenellekään.”
”Ehkä sinun sitten pitäisi kertoa hänelle, jos olet sitä mieltä”, Scorpius sanoi ja kohautti olkiaan. Hän ei tuntenut koko Kaitlinia, joten hän ei voinut luottaa tähän, mutta hän luotti kyllä Lilyn sanaan ja tämän kykyyn valita ystävänsä.
Lily nyökkäsi helpottuneena, ettei Scorpiuksella ollut mitään sitä vastaan. ”En minä kuitenkaan olisi onnistunut salaamaan tätä häneltä enää kauaa.”
”Miten sinä luulet, että hän suhtautuu tähän?” Scorpius kysyi Lilyltä kohottaen kulmiaan.
Lily pudisti päätään, hän ei olisi mieluiten edes ajatellut koko asiaa. ”Ei ainakaan kovin hyvin. Anteeksi nyt vaan, mutta meille ei ole ikinä annettu mitään kovin hyvää kuvaa teidän suvusta”, Lily selitti.
”Ei meillekään teidän suvusta”, Scorpius virnisti. ”Tietäisit vaan, mitä isä on selittänyt minulle sinun isästäsi.”
”No mitä?” Lily kysyi kiinnostuneena.
”Ehkä on parempi, ettet tiedä”, Scorpius pudisti päätään nopeasti. ”Mutta takaisin Kaitliniin.”
Lily voihkaisi. ”Parempi vain saada se pois alta mahdollisimman nopeasti.” Sitten Lily vilkaisi seinällä olevaa, vanhanaikaista kelloa. ”Ehkä minun pitäisi lähteä.”
”Ei vielä”, Scorpius vastusti.
”Minä etsin Kaitlinin käsiini, jotta voin kertoa hänelle”, Lily sanoi hymyillen ja nousi seisomaan. Scorpiuskin nousi ja kietoi kätensä Lilyn ympärille, vetäen tytön lähemmäs itseään.
”Mitä jos minä en päästä sinua lähtemään?” Scorpius mutisi Lilyn korvaan, hänen naamansa melkein kiinni Lilyn niskassa. Lily tunsi sydämensä hakkaavan ainakin kolme kertaa normaalia nopeammin.
Lilyn huulet kaartuivat hymyyn ja hän kietoi kätensä Scorpiuksen niskan ympärille. ”Ehkä minä en haluakaan lähteä ihan vielä”, hän vastasi.
”Hyvä päätös”, Scorpius sanoi, ennen kuin painoi huulensa Lilyn huulille.
Heidän huuliensa painuessa toisiaan vasten, kaikki ajatukset kaikkosivat Lilyn päästä. Hän ei ollut enää huolissaan Kaitlinin reaktiosta. Kaikki hänen aistinsa olivat täynnä Scorpiusta, hän tunsi Scorpiuksen huumaavan tuoksun, tunsi Scorpiuksen kädet tiukasti ympärillään ja maistoi hänet huulillaan... Scorpius sai hänet aina unohtamaan ympäröivän maailman kokonaan. Kukaan ei ikinä ollut suudellut häntä sillä tavalla, kukaan ei ollut ikinä saanut Lilyä tuntemaan sillä tavalla. Hän ei ymmärtänyt tarkalleen, mitä tuossa luihuispojassa oli niin erikoista, mikä sai hänet tuntemaan tällä tavalla. Siinä oli jotain taianomaista, jotain jännittävää ja mahanpohjaa kutkuttavaa.
Lopulta, pitkän ajan kuluttua Scorpius irrottautui Lilystä. ”Pitikö sinun mennä jonnekin?” Scorpius kysyi toinen kulma kohollaan.
”Niin kai sitten”, Lily sanoi. Vaikka hän ei olisikaan vielä halunnut lähteä, hänen olisi ihan totta etsittävä Kaitlin käsiinsä ja kerrottava tälle. Ja sen parempi, mitä nopeammin se olisi pois alta. ”Nähdään taas huomenna?”
Scorpius nyökkäsi. ”Sama paikka, sama aika?”
Lily nauroi. ”Sinä saat tämän kuulostamaan kovinkin salaperäiseltä.”
”Eikö tämä sitten sinusta ole?” Scorpius kysyi.
”No on kai”, Lily sanoi. ”Nähdään huomenna.”
”Nähdään”, Scorpius sanoi ja suuteli Lilyä vielä nopeasti, ennen kuin päästi tämän menemään.
Lily lähti vastahakoisesti kohti rohkelikkotornia. Hän tunsi askeleidensa hidastuvan sitä mukaan, kun hän lähestyi oleskeluhuonetta. Hänen kavutessaan sisälle muotokuva-aukosta, hän huomasi hetki Kaitlinin, joka luki kirjaa, käpertyneenä nojatuoliin, takkatulen lämpöön. Oli jo niin myöhä, että koko oleskeluhuone oli tyhjä, Kaitlin oli varmankin pysynyt ylhäällä vain odottamassa Lilyä.
Ja heti Lilyn astuessa peremmälle Kaitlin käännähtikin katsomaan häntä.
”Missä sinä olet ollut?” Kaitlin kysyi terävästi.
Lily jäi seisomaan epäröiden paikoilleen, tietämättä mitä sanoa.
”Tule tänne”, Kaitlin sanoi nähdessään Lilyn epäröinnin. Lilyn astuessa lähemmäs Kaitlin työnsi hänet istumaan viereiseen nojatuoliin. ”Kyllä sinä voit kertoa minulle, sinä tiedät, että voit kertoa minulle mitä vaan.”
”Niin mutta”, Lily aloitti. ”Tämä on vähän mutkikkaampi juttu.”
”Liittyykö siihen joku poika?” Kaitlin kysyi.
Lily nyökkäsi.
”Minä arvasin”, Kaitlin virnisti. ”No, kerro kuka se on?”
”En minä voi.” Lily kuiskasi hätääntyneellä äänellä. Ei hän voisi tehdä sitä, ei hän voisi kertoa Kaitlinille. Hän ei olisi saanut olla Scorpiuksen kanssa, se ei vain käynyt päinsä. Kukaan ei ymmärtäisi sitä. Lily ei käsittänyt, miten hän oli ikinä voinut kuvitella kertovansa Kaitlinille, Kaitlin ei voisi ikinä hyväksyä sitä. Ja Kaitlinin mielipide oli hänelle niin tärkeä, jotenkin hän tunsi pakottavaa tarvetta saada Kaitlin ymmärtämään häntä, hyväksymään Scorpiuksen.
”Miksi et voi?” Kaitlin kysyi kärsimättömänä, vaikka yrittikin saada äänensä kuulostamaan mahdollisimman lempeältä.
”Sinä suutut”, Lily sanoi ensimmäisen asian, joka hänen mieleensä tuli.
Kaitlin henkäisi terävästi, aivan kuin olisi juuri keksinyt jotain kamalaa. Lily tuijotti jalkojaan, hän oli varma, että Kaitlin oli jo keksinyt asian.
”Voi ei Lily!”, Kaitlin henkäisi kauhistuneena. ”Miten sinä saatoit?”
Lily piti katseensa tiiviisti sylissään. ”En minä voinut sille mitään”, Lily yritti puolustautua.
”Tuo ei ole mikään selitys”, Kaitlin kivahti, hänen äänensä muuttui vihaisemmaksi ja kauhistuneemmaksi koko ajan. ”Sellaista ei vain voi tehdä. Miten sinä saatoit tehdä tämän minulle?”
”Mitä?” Lily kysyi ymmällään. ”Enhän minä ole tehnyt sinulle mitään.”
”Jaa et vai”, Kaitlin sähähti. Lily kohotti katseensa Kaitlinin vihaisiin kasvoihin hämmästyneenä. ”Miten sinä kehtasit ihastua Jamieen?”
”Mitä?” Lily huudahti. ”En minä ole ihastunut Jamieen!”
Nyt oli Kaitlinin vuoro näyttää hämmentyneeltä. ”Etkö?”
”No en!”, Lily sanoi helpottuneena, tajuttuaan vihdoinkin koko jutun. ”En tietenkään, en minä voisi ikinä ihastua Jamieen. Hänhän on sinun kanssasi.”
”Mutta minä luulin”, Kaitlin aloitti. ”Kun sinä sanoit, että minä suuttuisin…”
Lily pudisti päätään. ”Sinä ymmärsit väärin.”
”Ai jaa”, Kaitlin sanoi hymyillen hiukan nolona. ”No hyvä. Anteeksi, että minä raivosin sinulle.”
”Ei se mitään. Mutta minä en voisi ikinä tehdä mitään sellaista sinulle”, Lily huomautti.
”Et tietenkään voisi. Mutta hei!”, Kaitlin huudahti sitten, muistaen heidän alkuperäisen puheenaiheen. ”Kuka se sitten on?”
Lily käänsi taas katseensa toiseen suuntaan.
”Kerro nyt vaan. Ei se voi olla mitään kovin kamalaa”, Kaitlin maanitteli. ”Onko se joku meitä nuorempi?”
Lily pudisti päätään äänettömästi.
”Ei kai..?” Kaitlin aloitti sitten, muistaen jotain. ”Ei kai se vaan ole Ethan?”
”Ei!” Lily sanoi painokkaasti. ”Me ollaan erottu. Ja hän on nyt Rosen kanssa.”
”No kuka sitten?” Kaitlin kysyi alkaen jo ärtyä.
Lily oli hetken hiljaa, eikä Kaitlinkaan sanonut mitään. Hän päätteli, että olisi vain parasta sanoa asia suoraan. ”Sinun täytyy luvata, ettet kerro kenellekään”, Lily sanoi Kaitlinille vakavana. Totta kai hän tiesi ettei se ollut tarpeellista, ei Kaitlin muutenkaan olisi hänen asioitaan kenellekään puhunut, mutta hänestä vain tuntui, että hänen oli pakko varmista.
”En tietenkään”, Kaitlin nyökkäsi jännittyneenä.
”Se on Scorpius Malfoy”, Lily sanoi hiljaa.
Sitä seurasi tyrmistynyt hiljaisuus. Sitä jatkui niin pitkään, että lopulta Lily vilkaisi Kaitliniin, joka tuijotti tyrmistyneenä suoraan eteensä.
”Ei ole totta”, Kaitlin sanoi lopulta, omituisen rauhallisella äänellä.
”Kyllä se on”, Lily sanoi.
”Ei voi olla”, Kaitlin henkäisi. ”Scorpius Malfoy? Malfoy.”
Lily vain istui hiljaa ja odotti, että Kaitlin pääsisi yli järkytyksestään.
Kaitlin pudisteli päätään epäuskoisena. ”Mutta… Hänhän on luihuinen. Hän on Malfoy. Lily sinä tiedät kyllä millainen hän on, hän on ilkeä, itsekäs ja... luihuinen.”
Kaitlin ei näyttänyt tietävän, mitä olisi sanonut, ja Lilystä näytti huolestuttavasti vähän siltä, kuin tämä olisi menossa shokkiin.
”Lily”, Kaitlin henkäisi sitten. ”Sano minulle, että sinä pilailet. Sano, ettei sinulla ole oikeasti mitään tekemistä hänen kanssaan.”
”En minä voi sanoa niin Kaitlin”, Lily sanoi.
”Tiedätkö sinä kuka hän on?” Kaitlin kysyi kiihkeällä äänensävyllä.”Etkö sinä muista mitä kaikkea meille on kerrottu hänen suvustaan!?”
”Mutta hän ei ole samanlainen!” Lily sanoi pudistaen päätään. Vaikka hän oli osannut varautua Kaitlinin reaktioon, nyt hän olisi kipeästi kaivannut Kaitlinin hyväksyntää. ”Sinä et tunne häntä, hän on oikeasti mukava, ei yhtään samanlainen, kuin muu perheensä.”
”Minä en voi uskoa tätä”, Kaitlin sanoi. Sitten hän henkäisi jälleen kerran terävästi, saadessaan jonkun oivalluksen. ”Juottiko hän sinulle lemmenjuomaa?”
Tilanteen vakavuudesta huolimatta Lilyn oli pakko purskahtaa nauruun. ”Ei tietenkään. Minä vain pidän hänestä.”
Kaitlin näytti miettivän ankarasti, miten hän pystyisi puhumaan Lilyn ympäri. Lily näki, että Kaitlin epäili Lilyn menettäneen järkensä. Ja ehkä niin tosiaan olikin käynyt, sillä eihän luihuisen tapaileminen mitään kovin järkevää toimintaa ollut, mutta Lily ei välittänyt.
”Okei Lily”, Kaitlin aloitti sitten mahdollisimman vakavalla ja tyynellä äänensävyllä, vaikka olikin kiihdyksissä. Hän päätteli, että parhaiten saisi Lilyn vakuutettua sillä tavoin. ”Minä ymmärrän kyllä että hän on hyvännäköinen ja kaikkea, mutta sinä et silti voi tehdä tätä. Sinun on pakko päästä hänestä eroon. Hänhän on luihuinen. Hän on Malfoy”, Kaitlin toisti ties kuinka monennen kerran sinä iltana.
”Minä tiedän kyllä kuka hän on, kiitos vaan”, Lily sanoi kuivasti. ”Minä en aio päästä hänestä eroon, minä ihan totta pidän hänestä todella paljon.”
Kaitlin tuijotti Lilyä ällistyneenä, aivan kuin tämä olisi muuttunut joksikin aivan eri henkilöksi, siinä hänen silmiensä edessä. ”Lily, mikä sinua vaivaa?” Kaitlin huudahti. ”Sinä olet ollut ihan outo viime aikoina.”
”Ei minua mikään vaivaa”, Lily huusi takaisin. Hän ei tajunnut, mitä oikeutta Kaitlinilla oli arvostella Scorpiusta, tai mitä oikeutta hänellä oli tuomita Lily, siksi että hän sattui pitämään Scorpiuksesta. ”Sinä et edes tunne häntä”, Lily sanoi.
”Lily, sinä et voi – ”
”Minä taidan nyt mennä nukkumaan”, Lily sanoi keskeyttäen Kaitlinin puheen. Hän päätteli, että olisi parasta antaa Kaitlinille vähän aikaa totutella ajatukseen, kyllä Kaitlin sitten lopulta ymmärtäisi. Kyllä hän lopulta päästäisi irti ennakkoluuloistaan, niin kuin Lilykin oli tehnyt. Hänen olisi pakko.
Niine hyvineen Lily pyyhälsi heidän makusaliinsa, ennen kuin Kaitlin ehti sanoa enää mitään. Vaikka olikin myöhä, hän ei saanut unta, kaikkien ajatusten pyöriessä hänen päässään. Onneksi huomenna olisi lauantai, muuten hän ei olisi ikinä saanut kiskottua itseään ylös sängystä.
***
Lilyn lähdettyä Scorpius odotti hetken ja lähti sitten kävelemään kohti tyrmiä ja luihuisten oleskeluhuonetta. Lilyn puheet olivat saaneet hänet miettimään omaa tilannettaan. Kestäisi varmaan kauan, ennen kuin Jeremy ja Alex tulisivat todella epäluuloisiksi, sillä he olivat tottuneet Scorpiuksen salaperäisyyteen, eivätkä varmastikaan olleet yhtä läheisiä hänen kanssaan kun Kaitlin oli Lilyn kanssa. Mutta jossain vaiheessa hänen olisi varmaankin pakko kertoa. Hän yritti kuvitella heidän reaktioitaan, he varmaan järkyttyisivät aluksi, tämä ei todellakaan ollut mitään sellaista, mitä he olisivat osanneet odottaa Scorpiukselta.
Totta puhuen eihän Scorpius ollut edes osannut odottaa sitä itseltään. Miten hän olisi osannut tietää, että hän yhtäkkiä, ilman mitään järkevää syytä rakastuisi rohkelikkoon. Rohkelikkoon, joka kaiken lisäksi sattui olemaan Potter.
Scorpius hätkähti ajatuksiaan. Rakastua. Se oli niin voimakas verbi. Hän ei ollut ennen ajatellut sitä niin, vaikka hän pitikin Lilystä kovasti, hän ei ollut koskaan ajatellut olevansa rakastumassa häneen. Mutta nyt kun hän pysähtyi miettimään sitä, niin kai se oli, hän oli kovaa vauhtia rakastumassa tuohon suloiseen rohkelikkoon. Tai jos hän ei vielä ollutkaan rakastunut häneen, ainakin hän tiesi, että tulisi jossain vaiheessa rakastumaan. Tai mistä sen oikeastaan tiesi, Scorpius ei ollut ikinä ennen rakastunut kehenkään.
Päästyään luihuisen oleskeluhuoneeseen, hän huomasi että se oli jo tyhjä ja takkatuli oli jo hiipumassa yksikseen. Oliko kello jo tosiaan niin paljon? Hän ei ollut tajunnut, että oli jo niin myöhä, mutta toisaalta, aikahan kului aina kuin siivillä, hänen ollessaan Lilyn kanssa.
Scorpius meni makusaliin, jossa kaikki muut pojat kuorsasivatkin jo onnellisen tietämättöminä ympäröivästä maailmasta.
Päästyään sänkyyn hän ei kuitenkaan saanut unenpäästä kiinni. Hän ei voinut lakata ajattelemasta Lilyä. Hän mietti olikohan Lily jo kertonut Kaitlinille. Mitenköhän Kaitlin oli suhtautunut? Vai lepäsiköhän Lily juuri nyt omassa sängyssään? Ajatteliko Lily myös Scorpiusta?
Scorpius yritti parhaansa mukaan johdattaa ajatuksena muualle, hänestähän oli pikkuhiljaa tulossa pakkomielteinen Lilyn suhteen.
***
Seuraavana aamuna Lily heräsi ensimmäisenä heidän makusalissaan, mikä oli aika ihme, sillä oli lauantai. Tällä kertaa hän oli kuitenkin vain helpottunut, että oli herännyt aikaisin, sillä hän halusi päästä ulos makusalista, ennen kuin Kaitlin heräisi. Hän tiesi kyllä, että oli tyhmää vältellä Kaitlinia, se ei kuitenkaan onnistuisi kovin pitkään, ja olisihan se parempi selvittää tämä Scorpius juttu hänen kanssaan ennemmin kuin myöhemmin, mutta hän ei ollut kuitenkaan ihan vielä valmis kohtaamaan Kaitlinia uudelleen.
Niinpä hän sitten pukeutui mahdollisimman hitaasti ja äänettömästi ja hiipi ulos makusalista. Hän kulutti hetken lukemalla kirjaa oleskeluhuoneessa ja kellon ollessa tarpeeksi paljon hän lähti aamiaiselle.
Suuri Sali oli vielä melko tyhjä Lilyn astuessa sisään, mutta Rose ja Ethan istuivat jo korpinkynnen pöydässä, joten Lily meni heidän luokseen.
”Huomenta”, Lily sanoi istuutuessaan heidän viereensä.
”Huomenta”, Rose vastasi pirteästi. Lily huomasi, että Rose oli ollut paljon pirteämpi sen jälkeen kun oli alkanut seurustella Ethanin kanssa. ”Miten sinä jo näin aikaisin olet hereillä?” Rose kummasteli, hän tiesi kyllä, ettei Lily ollut mikään aamuvirkku.
Lily kohautti olkiaan. ”Nukuin vain jotenkin aika huonosti.”
”Ai jaa”, Rose sanoi, luoden tutkivan katseen Lilyyn. Lily hymyili kiireesti Roselle mahdollisimman pirteästi, se tästä nyt vielä puuttuisikin, että Rosekin alkaisi epäillä jotain.
Lily vaihtoi nopeasti puheenaihetta toiseen, ei niin tulenarkaan aiheeseen, samalla kun voiteli itselleen paahtoleivän. Lilystä oli aina mukava jutella Ethanin ja Rosen kanssa. Vaikka he olivatkin yhdessä, Lily ei tuntenut itseään kolmanneksi pyöräksi, niin kuin väistämättä kävi aina silloin tällöin Jamien ja Kaitlinin kanssa.
Heidän ollessaan jo lopettelemassa aamiaistaan Kaitlin tuli vihdoinkin suureen saliin. Lily ei uskaltanut katsoa Kaitliniin päinkään, tämä astellessa heidän luokseen.
”Hei”, Kaitlin sanoi kaikille yhteisesti ja istui sitten vapaalle tuolille Lilyn viereen. Lilyn vilkaistessa Kaitliniin päin tämän ilme näytti jotenkin jähmettyneeltä, ei ehkä suorastaan vihaiselta, mutta ei kyllä mitenkään tyytyväiseltäkään.
Koko aamiaisen aikana Lily ja Kaitlin eivät puhuneet mitään toisilleen mitään ja Lily huomasi Rosen vilkaisevan heitä uteliaasti, hän ilmeisesti näki, ettei kaikki ollut kunnossa heidän kahden välillä.
Lopulta he nousivat pöydästä ja Lily tiesi, että heti heidän päästyään kahdestaan Kaitlin jatkaisi saarnaansa. Puolivälissä pois Suuresta salista Erica kuitenkin otti heidät kiinni.
”Huispausharjoitukset. Tänään kello kaksitoista”, Erica ilmoitti heille ja pyyhälsi sitten pois yhtä nopeasti kuin oli tullutkin ennen kuin he ehtivät edes vastata hänelle, ilmeisesti etsimään muita heidän joukkueensa jäseniä.
Heidän päästyään vihdoin pois Suuresta salista Kaitlin alkoi harppoa pitkin käytäviä sellaisella vauhdilla, että Lilyn oli vaikea pysyä perässä.
”Lily, sano ettet sinä ollut tosissasi eilen illalla”, Kaitlin yritti vielä kerran, vaikka hän tähän mennessä jo tiesi varsin hyvin, että Lily oli tosissaan.
”Minä olen tosissani”, Lily sanoi. ”Niin tosissani kuin vain voi olla.”
”Oletko sinä menettänyt järkesi”, Kaitlin sanoi pysähtyen niin yhtäkkiä, että Lily melkein törmäsi hänen selkäänsä. ”Ethän sinä voi…”
”Totta kai minä voin”, Lily sanoi. ”Minä voin tapailla ihan ketä minä haluan, ei sinulla ole siihen mitään sanomista.”
”Et sinä voi noin vain ilmoittaa minulle jotain tuollaista ja olettaa, ettei minulla ole mitään sanomista siihen!” Kaitlin kivahti Lilylle.
”Hei, se on minun päätös, kenen kanssa minä haluan aikani viettää”, Lily huomautti Kaitlinille. Hän tunsi jo itsekin suuttuvansa vähän, vaikka juuri tätähän hän oli osannutkin odottaa. Mutta silti Kaitlinin ennakkoluuloinen asenne ärsytti häntä, miksi Kaitlin ei vain voinut hyväksyä Scorpiusta? Eihän hän todellakaan edes tuntenut koko poikaa.
”Niin on, ja se on ihan sama minulle, kunhan et vain sekaannu luihuisiin”, Kaitlin sanoi ja sai sen kuulostamaan siltä, kuin Lily olisi tehnyt jotain rikollista. Ja niin kai hän olikin Kaitlinin mielestä. ”He ovat epäluotettavia, heistä ei koidu mitään muuta kuin harmia. Minä välitän sinusta, Lily. Minä en anna sinun sekaantua mihinkään sellaiseen.”
”Sinä et voi sille mitään”, Lily tiuskaisi ja lähti uudestaan kävelemään kohti rohkelikkotornia.
”Yritä nyt ajatella järkevästi”, Kaitlin pyysi juosten Lilyn perään ja tällä kertaa hänen äänensä kuulosti anovalta. ”Sinä tiedät kyllä millaisia Malfoyt ovat.”
”Yritä itse ajatella järkevästi”, Lily huudahti. ”Tajuaisit nyt jo, että hän ei ole isänsä, hän on oikeasti kiltti ja mukava ja – ”
”No miksi hän sitten muka on luihuisessa?” Kaitlin kysyi kohottaen kulmiaan.
”En tiedä”, Lily vastasi. ”Mutta voisitko puhua vähän hiljempaa.” Lily vilkaisi toisluokkalaisia rohkelikkoja, jotka katselivat heidän menoaan uteliaasti.
He olivat jo ehtineet Lihavan Leidin muotokuvan luokse, joten sen sijaan, että olisi vastannut Lilylle, Kaitlin tiuskaisi salasanan Lihavalle Leidille.
”Joo, joo, ei tarvitse olla noin äkäinen”, Lihava Leidi mutisi näreissään päästäessään tytöt sisälle. Päästyään oleskeluhuoneeseen, joka oli melko tyhjä, sillä suurin osa oli joko aamupalalla, kirjastossa tai ulkona, Kaitlin käännähti taas Lilyyn päin.
”Mikä sinua oikein vaivaa?” Kaitlin kysyi. ”Mitä ihmettä sinä oikein ajattelet?”
”Ei minua vaivaa yhtään mikään”, Lily sanoi. ”Sitä paitsi en minä voinut sille mitään, niin vain kävi.”
”Mutta niin ei vaan saa käydä”, Kaitlin tiuskaisi. ”Sinä olet ihan mahdoton.”
Sitten Kaitlin marssi suoraan makusaliin, antamatta Lilylle tilaisuutta vastata mitään. Lily vajosi huokaisten lähimpänä olevaan nojatuoliin ja nojasi päätään taaksepäin. Hän ei tiennyt mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Hänen tunteensa olivat taas pahasti ristiriidassa keskenään, hän oli vihainen Kaitlinille, joka ei suostunut ymmärtämään hänen tilannettaan, mutta samalla hän halusi vain taas olla sovussa Kaitlinin kanssa. Jotenkin hänen olisi pakko saada Kaitlin ymmärtämään, hänen olisi pakko saada Kaitlin puolelleen.
Lily ja Kaitlin eivät nähneet toisiaan kuin seuraavan kerran vasta huispausharjoituksissa. Lily oli viettänyt aamupäivän Rosen kanssa ja niin kuin hän oli arvellutkin, Rose oli kysynyt häneltä hänen ja Kaitlinin riidasta, mutta Lily oli vastannut vain olankohautuksilla ja epämääräisillä vastauksilla, joten lopulta Rose oli antanut aiheen olla.
Päästyään huispauskentän laidalle, muun joukkueen luokse, Lily ei sanonut Kaitlinille mitään ja Kaitlinkin vain silmäili häntä jähmeästi.
Heidän päästyään luudanvarsille ja ilmaan, Lilyn olo koheni hiukan, huispauksella oli yleensä sellainen vaikutus häneen, mutta harjoitukset sujuivat kuitenkin Lilyn osalta melko huonosti. Lilyllä oli pahoja ongelmia keskittymisen kanssa, sieppi karkasi häneltä monta kertaa ja hänen ajatuksensa karkasivat tuon tuosta pois pelistä. Kaitlinilla näytti olevan samantapaisia ongelmia, jonka takia Lily oli pari kertaa saada ryhmystä päähän. Tosi hän ei ollut aivan varma oliko se vahinko vai tahallista. Ehkä Kaitlin ajatteli Lilyn tulevan järkiinsä kunnon kumauksella päähän.
Harjoitusten jälkeen Erica veti Lilyn sivuun, muiden vaeltaessa kohti pukuhuonetta.
”Onko kaikki kunnossa?” Erica kysyi huolestuneen näköisenä.
”On, on”, Lily sanoi ja onnistui puristamaan naamalleen vaisun hymyn. ”Minua vain vähän väsyttää.”
”Okei”, Erica sanoi näyttämättä yhtään vakuuttuneelta. ”Onko kaikki kunnossa sinun ja Kaitlinin välillä?” hän kysyi sitten.
Lily nyökkäsi. ”Meillä on vain vähän riitaa, mutta kyllä me se selvitetään.”
”Okei sitten”, Erica vastasi ja päästi Lilyn menemään. Lily tiesi, että Erica tarkoitti vain hyvää ja oli huolissaan hänestä, mutta juuri nyt tämän huolenpito tuntui vain ärsyttävältä. Lily ei olisi jaksanut muiden ihmisten uteluita, vaikkeivät he mitään pahaa tarkoittaneetkaan.
Päästyään takaisin rohkelikon oleskeluhuoneeseen, Lily huomasi Hugon istuvan takkatulen ääressä kirjan kanssa ja suuntasi tämän luokse. Kaitlin marssi matkoihinsa mutisten jotain Jamien etsimisestä.
”Hei”, Lily sanoi istuutuessaan nojatuoliin Hugon viereen ja huomasi vasta silloin ihmetellä kuinka outoa oli nähdä Hugo itse asiassa lukemassa jotain kirjaa.
”Hei”, Hugo sanoi nostaen katseensa kirjasta. ”Miten teidän huispausharjoitukset menivät?”
”Ihan ok”, Lily sanoi kohauttaen olkiaan.
”Mutta olisivat voineet mennä paremminkin, vai?” Hugo sanoi hymyillen.
”Niinpä kai”, Lily myönsi. ”Mutta hei, mitä kirjaa sinä olet lukemassa? Tämä on varmaan ensimmäinen kerta, kun minä näen sinut nenä kiinni kirjassa.”
”Äh, tämä on vain taustatietoa”, Hugo sanoi peittäen kirjan kannen Lilyn näkyvistä. ”Yhteen projektiin.”
”Toivottavasti se ei ole kovin laitoin projekti”, Lily sanoi kohottaen kulmiaan.
Hugo yskäisi hieman vaivaantuneesti. ”Eihän toki, eihän me ikinä tehdä mitään sääntöjen vastaista”, hän sanoi sitten enkelinhymy naamallaan.
”Ette toki”, Lily sanoi pyöritellen silmiään. ”Yritä nyt olla joutumatta kovin pahoihin vaikeuksiin.”
”Ja siitä puheen ollen”, Hugo sanoi. ”Minun pitääkin tästä lähteä. Jutellaan myöhemmin lisää.”
”Joo jutellaan”, Lily sanoi Hugon lähtiessä. Jäätyään yksin, hän päätti että voisi saman tien lähteä etsimään Scorpiusta, kun ei hänellä ollut oikein muutakaan tekemistä ja juuri nyt hän ei erityisemmin kaivannut Kaitlinin seuraa.
Päästyään käytävään hän kuitenkin törmäsi Albukseen, joka oli menossa jonnekin melko salaperäisen ja ehkä hiukan syyllisen näköisenä.
”Hei Al”, Lily keskeytti Albuksen kulun.
”Ai hei Lily. Minä en huomannutkaan sinua”, Albus sanoi hermostuneena.
Lily virnisti. ”Minne sinä olet menossa?”
”En minnekään”, Albus sanoi. ”Tai siis… Tapaamaan vain yhtä tyyppiä.”
”Jotain tyttöä vai?” Lily kysyi uteliaana.
Albus kohautti olkiaan. ”Entäs sitten jos olenkin?”
”Ei mitään”, Lily sanoi virnistäen. ”Mutta kuka se on?”
Albus nauroi Lilyn kärsimättömälle ilmeelle. ”Sinä olet aivan liian utelias.”
”Kyllä minä sen kuitenkin saan selville ennemmin tai myöhemmin”, Lily varoitti.
”Mieluummin myöhemmin”, Albus sanoi, ennen kuin marssi matkoihinsa. Lily huokaisi turhautuneena. Hän inhosi salaisuuksia. Ainakin silloin kun hän ei ollut niissä itse mukana.
No joka tapauksessa hän saisi sen jossain vaiheessa selville, Lily päätteli ja jatkoi matkaansa. Nyt hän halusi vain löytää Scorpiuksen, hänelle oli jo ehtinyt tulla ikävä tätä. Lily huokaisi, tajutessaan, että hän ei nykyään enää paljon muuta ajatellutkaan, jos hän ei pitäisi varaansa, Scorpiuksesta kehittyisi vielä pakkomielle hänelle.
-
ahh<333 tää on ihana<33
mie en osaa mitään järkevää kirjoittaa ;D ;D
jatkoa odotellen
-redapple
-
Aivan järkyttävän ihana. <3
Seurannut oon jo jonkun aikaa mutten oo kirjotellu ku rekisteröidyin vasta :D
Jatkoa pian!<3
-
Oooo, täällä on taas yksi todella innokas uusi lukija! :D Scorp ja Lily parituksena on
loistava, ja osaat kirjoittaa niin hyvin niiden kahdenkeskisistä hetkistä, että tähän jää ihan koukkuun.
Tuli vaan mieleen siitä Ericasta, että onko se kenties jotain sukua Oliver Woodille? ;D Kun siis joissain ekoissa luvuissa taidettiin sanoa Erican sukunimen olevan Wood...
Anteeksi, en just nyt keksi yhtään rakentavaa kommenttia. En ole kovinkaan hyvä keksimään mitään rakentavaa, joten sitä on melkeimpä turha odottaa tulevien osien jälkeen. Joten taidan olla hiljaa ja jätän sen kirjoittamisen sulle. :-X Ehkä. On varmaan kyllä iiihan pakko jossain vaiheessa kommata, miten hyvä tää ficci on. 8)
-
Tää on kyl hyvä :D Eka mitä oon täält lukenu ja tykkään tosi paljo :D Ootan jatkoa innolla ;)
-
A/N: Kiitos paljon redapple ja mAngo, ihana kuulla, että tää on teistä ihana :)
Kiitos kommentista Grppi. Ja kyllähän tuo Erica on Oliverin tytär, olin ihan innoissani, ku olit keksiny sen, mietin, että huomaakohan kukaan sitä :D Ja ei se mitään, vaikka rakentava oiskin joskus vähän vähissä, semmoset lyhyetki kommentit on ihanan piristäviä, kun tietää, että joku lukee ja tykkää tästä :)
Ja kiitos Phalene, kiva kun tykkäät :)
Tässä on nyt sitten jatkoa, jotenkin viime aikoina ei kirjottaminen ole sujunut hirveän hyvin, ei ole ollut hirveästi aikaa eikä keskittymiskykyä, mutta kyllä se siitä. Toivottavasti pidätte! :)
13. Huolestuttavia uutisia
Lily nojasi vasten Scorpiuksen olkapäätä ja yritti taistella väsymystään vastaan. Oli myöhäinen lauantai-ilta ja he olivat jälleen kerran tarvehuoneessa. Huone oli samanlainen kuin aina ennenkin, paitsi että tällä kertaa nojatuolit olivat muuttuneet yhdeksi isoksi sohvaksi, mikä ei kyllä haitannut Lilyä yhtään. Se tarkoitti että hän pystyi kuin huomaamatta nojaamaan päänsä vasten Scorpiuksen olkapäätä, kun häntä alkoi väsyttää.
Scorpius kietaisi kätensä rennosti Lilyn hartioille ja veti Lilyn vielä hiukan lähemmäs itseään. Lily hämmästyi aina kuinka luonnolliselta tuntui olla näin lähellä Scorpiusta, yleensä hänellä kesti kauan alkaa kiintyä ja luottaa ihmisiin ja päästää heidät lähelleen. Mutta kun hän oli kerran alkanut luottaa Scorpiukseen niin nyt hän, jostain käsittämättömästä syystä tunsi jo luottavansa tähän täydellisesti, mikä oli aika outoa, sillä Scorpius oli sentään luihuinen; vain vähän aikaa sitten hän oli liuottanut tähän paljon vähemmän kuin ventovieraaseen. Mutta enää Lily ei ajatellut Scorpiusta luihuisena, eikä Malfoyna, nyt hän oli vain Scorpius. Ja siksi tuntuikin niin luonnollisesta olla tässä, Scorpiuksen kainalossa, takkatulen lämmössä, hänestä tuntui aivan kuin hän kuuluisi siihen.
Totta kai Lilyä pelotti, kuinka nopeasti heidän kahden suhde oli edennyt, mutta hän ei voinut hidastaakkaan sitä, vaikka kuinka haluaisikin. Eikä hän edes halunnut. Scorpiuksella oli niin kummallinen vaikutus häneen, häntä hämmensi ja pelotti, kuinka nopeasti hän oli kiintynyt Scorpiukseen niin syvästi. Hän oli varma, ettei Scorpius tuntenut läheskään yhtä voimakkaasti häntä kohtaan, hänhän oli vain Lily, hänessä ei ollut mitään erikoista, toisin kuin Scorpiuksessa. Ja Scorpiuksessa taas kaikki oli niin erikoista, Scorpius oli salaperäinen, mutta samalla mukava ja hauska. Scorpius sai hänen sydämensä aina lyömään nopeammin, kun tämä kosketti häntä. Puhumattakaan Scorpiuksen ulkonäöstä, joka oli ainakin tuhat kertaa parempi kuin Lilyn ja Scorpiuksen silmät, joiden katse sai Lilyn aina unohtamaan, koko ympäröivän todellisuuden, jopa Scorpiuksen huumaava tuoksu…
Ja Scorpiuksen huulet hänen omillaan. Scorpius oli ehdottomasti paras suutelija, jota Lily oli koskaan suudellut, tosin ei sillä, että hän olisi kovin monia suudellut, mutta kuitenkin.
Lily huomasi, että hänen silmänsä olivat painuneet kiinni ja hän oli jo puoliksi unessa, niin että hän ei enää tiennyt, oliko hän vain ajatellut Scorpiusta, vai oliko hän nähnyt unta tästä.
”En minä nuku”, Lily mutisi, yrittäen vakuuttaa yhtä paljon itseään, kuin Scorpiustakin. ”Ei minua edes väsytä. Paljoa.”
”Ei toki”, Scorpius nauroi. ”Muuten vain olet jo puoliksi unessa.”
”Enkä”, Lily yritti väittää vastaan, tosin melko ponnettomasti. Hänestä oli inhottavaa tuhlata aikaa nukkumiseen, kun hän oli Scorpiuksen kanssa, koska hän sai muutenkin olla tämän kanssa niin vähän. Tai ainakin Lilyn mielestä vähän.
”Oletpas”, Scorpius sanoi pehmeästi Lilyn korvaan. ”Ja sinä nukut muutenkin liian vähän, kun valvot yömyöhään täällä minun kanssa.”
”Niin sinäkin sitten”, Lily sanoi. ”Minun tietääkseni sinä tarvitset aivan yhtä paljon unta, kuin minäkin.”
Scorpius kohautti olkiaan. ”Ja kuitenkin sinä olet meistä kahdesta se, joka nukahtaa istualleen.”
Lily nosti päänsä ylös Scorpiuksen olkapäältä ja nousi enemmän istuvaan asentoon. ”Enkä, minä vain vähän lepäsin.”
Scorpius nauroi hiljaa ja veti Lilyn uudelleen lähemmäs itseään. ”En minä sitä. Minusta tuo sinun lepäämisesi oli ihan kivaa.”
Lily virnisti ja käänsi päätään, niin että hänen kasvonsa olivat aivan liki Scorpiuksen kasvoja. ”Minusta tuntuu, että minä tiedän jotain vielä kivempaa, mitä me voimme tehdä, kuin lepäämisen”, hän sanoi vihjaavaan sävyyn.
”Vai niin?” Scorpius kysyi kohottaen kulmiaan. ”Mitä sinulla on mielessä?”
Ennen kuin Lily oli kuitenkaan ehtinyt vastata, Scorpius oli jo suudellut Lilyä huulille, niin että vastaaminen kävi melko mahdottomaksi.
Lily kietoi sormensa Scorpiuksen hiuksiin ja antautui suudelman vietäväksi. Scorpius veti Lilyn vieläkin lähemmäs itseään, niin että nyt tämä jo käytännössä katsoen istui Scorpiuksen sylissä, ja liu’utti käsiään alemmas Lilyn vyötäröllä.
Tämä oli ehkä heidän kaikista intohimoisin suudelma tähän asti. Se tempaisi Lilyn mukaansa koko voimallaan ja tuntui jalkapohjissa asti ja sai Lilyn ihmettelemään, mihin oikein tarvittiin tuliviskiä, kun pelkästään suuteleminen sai hänessä aikaan tällaisen olotilan.
Lily irrotti suunsa Scorpiuksen suulta vasta kun hänen oli aivan pakko vetää henkeä keuhkoihinsa. Lily katsoi syvälle Scorpiuksen silmiin hengästyneenä ja pää pyörällä ja Scorpius tuijotti häntä takaisin pieni hymynkaarre huulillaan.
”Ei minua enää väsytä yhtään”, Lily sanoi ja tällä kertaa se oli aivan totta. Scorpiuksen hymy leveni siksi leveäksi, hieman vienoksi virneeksi, josta Lily piti kaikista eniten.
”Hyvä.”
Scorpius nosti Lilyn ylös ja kiepautti tämän sivuttain syliinsä, aivan kuin pienen lapsen ja kietaisi toisen käsivartensa Lilyn niskan taakse. ”Sittenhän sinun ei tarvitse mennä nukkumaan ihan vielä.”
Lily pudisti päätään hymyillen. ”Ei todellakaan.”
Scorpius suuteli Lilyä uudestaan ja Lily kietoi kätensä tiukasti Scorpiuksen kaulan ympärille, ja veti Scorpiuksen lähemmäs itseään. Hän tunsi Scorpiuksen kehon vasten omaansa ja jotenkin hänestä tuntui kuin hän sopisi siihen täydellisesti.
Vasta pitkän ajan kulutta Lily hiipi pitkin linnan käytäviä kohti rohkelikon oleskeluhuonetta. Tällä kertaa hän oli jopa muistanut ottaa mukaan kelmien kartan, sillä jälleen kerran kello oli jo monta tuntia yli heidän käytävillä liikkumisajan.
Lilyn saapuessa oleskeluhuoneeseen, se oli vielä melko täynnä, lauantai-illan vuoksi ja Lily huomasi heti Kaitlinin ja Jamien istumassa yhdessä nurkassa. Lily käveli heidän luokseen melko hitaasti ja tajusi miltä hänen täytyi näyttää, tukka sekaisin ja huulet turvonneina Kaitlinin ei olisi vaikea arvata missä hän oli ollut. Sikäli kun Kaitlinin muutenkaan olisi vaikea arvata.
Lily istuutui varovasti Kaitlinin viereiselle tuolille. ”Hei”, hän sanoi, kohottamatta katsettaan Kaitliniin.
Kaitlin käänsi päätään hitaasti ja nyökkäsi Lilylle melko kylmästi. Jamie katsoi Kaitlinista Lilyyn ja takaisin hämmästynyt katse kasvoillaan.
Siitä illasta tuli melko hiljainen ja vaivautunut. Lily yritti lukea kirjaa, mutta ei pystynyt taaskaan oikein keskittymään ja hän lähti pian ylös makusaliin. Hän tunsi taas itsensä väsyneeksi, mutta kun hän sitten vihdoinkin makasi sängyssään, viileiden lakanoiden välissä, hän ei saanutkaan unta. Häntä masensi Kaitlinin käytös, heillä ei ollut ollut kovinkaan monta riitaa niiden vähän yli viiden vuoden aikana, jotka he olivat tunteneet toisensa ja he olivat aina olleet läheisiä toisilleen. Ja nyt hän ei voinut puhua Kaitlinille tärkeimmästä ja jännittävimmästä asiasta hänen elämässään tällä hetkellä. Scorpius Malfoysta.
***
Maanantaiaamuna Kaitlin ja Lily kävelivät Suureen saliin samaan aikaan, puhumatta edelleenkään toisilleen mitään. Äänettömyys alkoi pikku hiljaa rasittaa Lilyä enemmän ja enemmän, mutta hän ei sanonut mitään.
Suuressa salissa he istuutuivat Annien kummallekin puolelle, luomatta katsettakaan toisiinsa. Hetken kuluttua pöllöt lehahtivat Suureen saliin, kantaen aamupostia. Suuri, rusehtavanvärinen lehtopöllö tipautti Päivän Profeetan Annien eteen ja kaartoi sitten takaisin ulos ikkunasta. Annie kääri lehden auki ja henkäisi sitten terävästi nähtyään etusivun uutisen.
”Mitä?” Kaitlin ja Lily kysyivät samaan aikaan ja nojautuivat lähemmäs Annieta nähdäkseen paremmin.
”Katsokaa”, Annie sanoi ja näytti otsikkoa heille. ”Joukkopako Azkabanista!” kirkui otsikon tummat mustekirjaimet, joiden alla oli kuva Azkabanin velhovankilasta. Annie selasi äkkiä oikealle sivulle ja he alkoivat kaikki kolme lukea.
”Eilen illalla kuusi pahamaineista Azkabanin vankia onnistui karkaamaan tarkoin vartioidusta velhovankilasta. Kaikki kuusi paennutta kuuluivat hänen-joka-jääköön-nimeämättä joukkoihin, hänen vielä ollessa vallassa ja olivat siis niin kutsuttuja kuolonsyöjiä. Tiedossa ei vielä ole, miten nämä viisi rikollista karkasivat Azkabanista, mutta taikaministeriö on aloittanut asian välittömän selvittämisen.
Taikaministeri Kingsley Kahlesalpa vakuuttaa, että taikaministeriö tekee kaikkensa tilanteen selvittämiseksi ja karkureiden saattamiseksi takaisin telkien taakse ja pyytää velhoja ja noitia pysymään rauhallisina ja olemaan hätääntymättä.
”On kuitenkin erittäin tärkeää olla varuillaan ja pitää silmänsä auki. Kaikista epäilyttävistä havainnoista tulee viipymättä ilmoittaa taikaministeriöön”, Kahlesalpa selittää.
Nyt herääkin kysymys, mikä on syynä tälle paolle. Miksi juuri tämä ajankohta? Ja ketä meidän tulisi pitää vastuussa siitä, että tälläistä pääsee käymään vielä nykyaikanakin, hyvinvoivassa velhoyhteiskunnassamme? Jotkut ovat jo ehdotelleet, että Azkaban pitäisi palauttaa takaisin ankeuttajien valvontaan, mutta mitään takeita siitä, että näin velhovankila olisi turvallisempi, ei ole. Vuoden 1996 kuolonsyöjien joukkopako onnistui, vaikka ankeuttajat silloin vielä vartioivatkin Azkabania.
Viereisellä sivulla on kaikkien karanneiden vankien nimet ja valokuvat. Kaikkien joilla on vähäisintäkään tietoa yhdestäkään näistä henkilöistä, tulee siis viipymättä ottaa yhteyttä Taikaministeriön auroriosastoon.”
Luettuaan artikkelin Lily käänsi katseensa seuraavalle sivulle, jossa kuuden karanneen vangin naamat irvistelivät hänelle. Kaitlin, Annie ja Lily tuijottivat aukeamaa sanattomina. Näköjään muutkin olivat huomanneet uutisen, sillä Suuresta salista kuului järkyttynyttä supattelua ja Päivän Profeettoja kahinaa. Tämä oli merkittävä ja järkyttävä uutinen koko velhomaailmassa, kukaan ei ollut karannut Azkabanista sitten vuoden 1996 joukkopaon. Itse asiassa tämä oli kolmas kerta koko historian aikana, kun yhtään kukaan oli karannut Azkabanista.
Lily luki karanneiden nimet uudestaan ja tajusi nyt, että osa kuulosti itse asiassa tutuilta. Hän tajusi, että Harry oli varmaankin maininnut niistä hänelle, kertoessaan velhomaailman historiasta.
”Lestrange?” Kaitlin sanoi miettivästi ja kuljetti etusormeaan Rabastan Lestrangen nimen alla. ”Se kuulostaa tutulta.”
”Onkohan hän sukua Bellatrix Lestrangelle?” Lily kysyi hiljaa. ”Bellatrix Lestrange oli nimittäin se, joka tappoi Fredin.” Lily ei ollut ikinä tavannut setäänsä Frediä, mutta sen perusteella, mitä hän oli tästä kuullut, Fred olisi todellakin ollut tapaamisen arvoinen henkilö.
”Varmaan”, Kaitlin vastasi ja loi Lilyyn yhden hiukan säälivän katseen. ”Lestrange on kuitenkin aika harvinainen nimi.”
”Alecto ja Amoys Carrow”, Annie sanoi sitten osoittaen kahta muuta kuvaa. Alectolla ja Amoyksella oli tunnistettavasti samanlaiset piirteet, joiden perusteella näki selvästi, että he olivat sukua toisilleen. ”Eivätkö he olleet ne, jotka opettivat Tylypahkassa silloin..?”
Lily nyökkäsi, hänelle oli kerrottu melko paljon siitä ajasta ja nyt kun Annie oli maininnut heidät, Lily muisti että oli kuin olikin kuullut heistä.
”Ja nyt he ovat vapaana”, Lily totesi.
”Mutta miten ihmeessä he pääsivät sieltä pois?” Kaitlin kysyi pudistellen päätään. ”Azkabanhan on parhaiten vartioituja vankiloita koko velhomaailmassa.”
”Niinpä”, Lily sanoi ja vilkaisi vielä karanneita kuolonsyöjiä. Rabastan Lestrange mulkaisi häntä ilkeän ja mielipuolisen näköisenä; Lilyä kylmäsi ajatella, että kaikki nuo ihmiset olivat nyt vapaana tuolla jossain.
Tuntui että koko päivänä Tylypahkassa ei muusta puhuttukaan, kuin karanneista vangeista. Käytävät kuhisivat juoruista ja niin oppilaat kuin opettajatkin lukivat ahkerasti Päivän Profeetan lisäksi muita enemmän tai vähemmän luotettavia lehtiä. Lily kyllästyi erilaisiin mitä päättömimpiin juoruihin ja kirjoitti lopulta kotiin vanhemmilleen, kysyäkseen asiasta. Auroriosaston johtajana hänen isänsä tiesi varmastikin yhtä ja toista tapauksesta, eri asia sitten, kuinka paljon hän suostuisi kertomaan tyttärelleen.
Yksi hyväkin asia uutisesta oli koitunut, ainakin Lilyn mielestä. Kaitlin oli nimittäin näyttänyt ainakin vähäksi aikaa unohtavan, että hänen piti olla vihainen Lilylle. Lily oli helpottunut, että Kaitlin ylipäätänsä puhui hänelle, vaikka hän tiesikin, ettei Kaitlin antaisi asian olla. Kun tämä kohu olisi laimentunut, hän varmastikin ottaisi Lilyn ja Scorpiuksen suhteen esille, mutta Lily vain toivoi, että siihen mennessä Kaitlin olisi jo vähän tottunut ajatukseen tai ainakin päässyt alkujärkytyksensä yli.
”Missä Jamie muuten on?” Lily kysyi illalla oleskeluhuoneessa, tajuttuaan, että hän ei ollut nähnyt Jamieta melkein yhtään koko päivänä, mikä oli aika outoa, sillä yleensä Kaitlinia ja Jamieta ei saanut millään eroon toisistaan.
Kaitlin kohautti olkiaan ja yritti selvästikin näyttää mahdollisimman välinpitämättömältä. ”En tiedä, varmaan ystäviensä kanssa jossain.”
Lily kohotti kulmiaan ja katsoi Kaitlinia tarkemmin. Hän huomasi ensimmäistä kertaa, että Kaitlinilla oli tummat varjot silmiensä alla, aivan kuin hän ei olisi saanut tarpeeksi unta ja tämä näytti muutenkin rasittuneelta.
”Onko kaikki kunnossa?” Lily kysyi varovasti. Hänen mieleensä putkahti ajatus, että ehkä hän oli ollut liian kiireinen omien ongelmiensa kanssa huomatakseen, ettei Kaitlinilla ollut kaikki kunnossa.
”Joo. Miksi ei olisi?” Kaitlin kysyi hiukan ärtyneenä, kohauttaen olkiaan, vaikka Lily aivan hyvin näki, ettei kaikki ollut kunnossa. Hän ei tajunnut, miten oli voinut olla näkemättä sitä aikaisemmin, mutta nyt kun hän katsoi Kaitlinia kerrankin kunnolla, oli päivänselvää, että tätä vaivasi jokin.
Lily ei voinut olla tuntematta itseään hiukan loukkaantuneeksi, ennen he kertoivat toisilleen kaiken. Ennen. Mutta toisaalta, ei Lily oikein voinut Kaitlinia syyttääkään siitä, eihän hän ollut antanut Kaitlinille kovin paljon aihetta luottamiseen viime aikoina.
Kaitlin näytti ajattelevan juuri samaa, sillä hänen kasvoilleen ilmestyi varoittava ilme, jonka tarkoitus oli estää Lilyä kyselemästä enempää.
”No joka tapauksessa”, Lily huoahti hiukan vaivaantuneena, ”minun tästä pitikin lähteä.” Lily nousi varovasti seisomaan, toivoen ettei Kaitlin kysyisi, minne hän oli menossa.
”Minne?” Kaitlin kysyi epäluuloisesti. Lily huokaisi.
”Rosea tapaamaan”, hän valehteli kohauttaen olkiaan. Hän ei juuri nyt olisi yhtään jaksanut riidellä Kaitlinin kanssa.
”Ei sinun minulle tarvitse valehdella”, Kaitlin sanoi terävästi, melkein vihamielisesti. ”Sinä olet menossa tapaamaan häntä, etkö olekin?”
Lily nyökkäsi. Kaitlin käänsi katseensa pois ja nappasi pöydänkulmalta lehden, johon oli syventyvinään.
”Älä viitsi Kaitlin”, Lily pyysi väsyneesti.
”Älä itse viitsi”, Kaitlin tiuskaisi. Hän näytti Lilylle lehden kantta, jossa komeilivat kaikkien kuuden karanneen kuolonsyöjän kasvot. ”Hänen perheensä veljeilee tällaisten kanssa. Oletko sinä ihan varma, että haluat sotkea itsesi siihen?”
”Sinä tiedät ihan hyvin ettei Scorpiuksella ole mitään tekemistä tuon kanssa”, Lily sihahti, kääntyi sitten kannoillaan, ennen kuin Kaitlin ehtisi huomata hänen silmäkulmiinsa kihonneet kyyneleet, ja marssi ulos oleskeluhuoneesta.
Lily marssi pitkin käytävää, painaen kämmenillään silmiään, yrittäen pakottaa kyyneleet takaisin silmiinsä. Hän ei tajunnut, miksi häntä nyt yhtäkkiä alkoi itkettää niin kovasti, yleensä hän ei ollut mikään kauhean kova itkemään. Ehkä se johtui väsymyksestä ja rasituksesta, että hänen pinnansa oli muutenkin tavallista kireämmällä.
Päästyään seitsemänteen kerrokseen Lily pysähtyi ja nojasi vasten linnan viileää kiviseinää. Hänen olisi pakko saada itsensä rauhoittumaan, ennen kuin menisi tapaamaan Scorpiusta. Hän pyyhkäisi kyyneleet pois poskiltaan ja haroi hiuksia sormillaan. Sitten hän koetti kokeeksi hymyillä vähän, hymy vaikutti melko laimealta ja ilottomalta, mutta sai nyt kelvata. Lily lähti uudelleen liikkeelle ja käveli käytävälle, jossa he yleensä tapasivat. Kerrankin Lily oli paikalla ensimmäisenä. Hänen ei kuitenkaan tarvinnut odottaa kauaa, sillä melkein siinä samassa Scorpius pyyhälsi esiin kulman takaa.
”Hei”, hän sanoi lähestyessään Lilyä. ”Anteeksi että olen myöhässä.”
”Et sinä ole myöhässä”, Lily sanoi hymyilleen. ”Minä olen ajoissa.”
Päästyään Lilyn luo, Scorpius kietaisi toisen käsivartensa Lilyn vyötäisille ja suuteli tätä hellästi suulle.
Scorpiuksen päästäessä irti Lilystä tämä katsoi hätäisesti ympärilleen, ettei vain kukaan ollut lähettyvillä. ”Ei täällä”, Lily yritti sanoa terävästi, mutta se ei oikein tuntunut onnistuva, koska hän oli vielä vähän pyörältä päästään ja hengästynyt. ”Joku voi nähdä.”
”Anteeksi”, Scorpius sanoi väläyttäen Lilylle ilkikurisen hymyn, joka paljasti, ettei hän ollut yhtään pahoillaan. Scorpiuksen ilme sai Lilynkin virnistämään ja hetken he virnuilivat toisilleen kuin rikoskumppanit, ennen kuin Scorpius tajusi alkaa harppoa seinän edessä, että he pääsisivät joskus Tarvehuoneeseenkin.
Hetken kuluttua he jo istuivat kumpikin Tarvehuoneen pehmeällä sohvalla, ja Lily ihmetteli, kuinka nopeasti hänen mielialansa oli kohonnut, heti hänen nähtyään Scorpiuksen. Scorpiuksella oli niin piristävä vaikutus häneen, tämän seurassa hänestä tuntui aina, kuin hän leijuisi muutaman sentin maanpinnan yläpuolella, ja hänen olonsa oli muutenkin epätodellinen.
Aika pian Scorpiuksen ja Lilyn puhe kääntyi aiheeseen, josta koko koulu oli muutenkin koko päivän puhunut; karanneisiin kuolonsyöjiin.
”Mitenköhän he pääsivät karkuun”, Lily mietti. ”Tai siis miten Azkabanista ylipäätään voi karata?”
”En tiedä”, Scorpius huokaisi. Yhtäkkiä Lilyn mieleen muistui, mitä Kaitlin oli sanonut Scorpiuksen perheestä aiemmin. Hänen teki kovasti mieli mainita asiasta Scorpiukselle, mutta hän piti kuitenkin parempana pysyä hiljaa siitä ja vaihtaa puheenaihe äkkiä toiseen, iloisempaan aiheeseen.
Sinä iltana kumpikaan ei jaksanut valvoa myöhään, joten he lähtivät omiin makusaleihinsa melko aikaisin. Tarvehuoneen ovella Scorpius kietoi tapansa mukaan kätensä Lilyn ympärille ja suuteli tätä antaumuksella.
”Huomenna tehdään jotain kivaa”, Scorpius sanoi, irrotettuaan otteensa Lilystä.
”Niin kuin mitä?” Lily kysyi kohottaen kulmiaan. Heillä ei oikeastaan ollut kovin paljon mahdollisuuksia, jos he eivät halunneet tulla nähdyiksi.
”Minä tiedän”, Scorpius sanoi, virnistäen tuttua, kujeilevaa hymyään, josta Lily päätteli, ettei hänen suunnitelmansa olisi niitä kaikista laillisimpia.
”No?” Lily kysyi.
”Mennään Tylyahoon”, Scorpius ilmoitti.
Lily naurahti. ”Tiedätkö Scorpius, me emme itse asiassa saa mennä sinne”
”Äh, kuka nyt säännöistä piittaa”, Scorpius huomautti.
”Mutta jos me jäädään kiinni, niin…” Lily sanoi kaikista uhkaavimmalla äänensävyllään.
”Luota minuun, ei me jäädä”, Scorpius vakuutti.
”Okei”, Lily myöntyi hymyillen.
”Ne on sitten meidän ensimmäiset viralliset treffit huomenna”, Scorpius sanoi juhlallisesti ja sai Lilyn nauramaan.
”Mutta nyt minun pitää mennä”, Lily sanoi. ”Nähdään huomenna.”
”Nähdään”, Scorpius sanoi ja suuteli Lilyä nopeasti suupieleen, ennen kuin päästi tämän menemään.
Kävelleessään pitkin linnan käytäviä Lily piti askeleensa nopeina ja vilkuili hermostuneesti ympärilleen. Hän oli lähtenyt rohkelikkotornista niin kiireellä, että oli unohtanut ottaa kelmien kartan mukaan, joten hänen täytyi varoa törmäämästä kehenkään opettajaan. Onneksi käytävät näyttivät ainakin siinä osassa linnaa autioilta.
Käännyttyään eräästä nurkasta toiselle käytävälle, hän kuitenkin huomasi, ettei ollut yhtä yksin, kuin oli kuvitellut olevansa. Käytävällä oli nimittäin kaksi tummaa hahmoa, kietoutuneina melko tiiviisti toisiinsa. Kuultuaan Lilyn askelten äänet, he irrottautuivat toisistaan syyllisen näköisenä ja Lily koki pienen järkytyksen huomatessaan, että toinen hahmoista oli Albus.
”Al?” Lily henkäisi.
”Lily”, Albus vastasi ja Lily näki, että tämä lehahti punaiseksi. Lily ja Albus tuijottivat toisiaan ja vasta hetken kuluttua Lily tajusi ensimmäisen kerran kiinnittää huomionsa Albuksen seuralaiseen. Hän tunnisti nätin, tummatukkaisen tytön melkein heti. Tämä oli seitsemäsluokkalainen korpinkynsi Kaida Chang.
”Öh… hei?” Lily sanoi Kaidalle hiukan epävarmasti, ja kohotti suupielensä ystävälliseen hymyn. Hän ei oikein tiennyt mitä olisi pitänyt sanoa isoveljen salaiselle tyttöystävälle, kun tapasi heidät pussailemasta yöllä koulun käytävällä.
Kaida hymyili Lilylle takaisin. ”Hei”, hän vastasi.
”Tuota, Lily, meidän pitäisi varmaan lähteä, ennen kuin me jäädään kiinni”, Albus huomautti hiukan vaivaantuneena.
”Ai joo, totta”, Lily sanoi.
Albus hyvästeli Kaidan pikaisesti ja suukotti tätä nopeasti poskelle.
”Nähdään myöhemmin”, Lily sanoi Kaidalle, ennen kuin he jatkoivat Albuksen kanssa matkaa kohti rohkelikkotornia.
”Eli hän on siis se sinun salainen tyttöystäväsi”, Lily sanoi heti, kun Kaida oli kuuloetäisyyden ulkopuolella.
Albus kohautti olkiaan. ”Niin.”
Lily oli iloinen Albuksen puolesta, siitä olikin jo kauan aikaa, kun Albus oli viimeksi seurustellut kenenkään kanssa. Sitä paitsi hänestä Kaida vaikutti mukavalta, vaikkakin hiukan ujolta.
”Mutta missä sinä muuten itse olit”, Albus kysyi heidän päästyään sisälle rohkelikon oleskeluhuoneeseen.
”En missään”, Lily sanoi vaivaantuneena. ”Hyvää yötä”, Lily toivotti nopeasti ja katosi tyttöjen makusaliin vievään portaikkoon, jättänen Albuksen tuijottamaan peräänsä mietteliäästi.
***
Tiistaiaamuna Lily heräsi melko pirteänä, ottaen huomioon, että oli kuitenkin arkiaamu ja hän oli valvonut aika myöhään viime yönä. Melkein heti herättyään Lily muisti Scorpiuksen eilisiltaiset sanat. Heidän ensimmäiset viralliset treffinsä. Lily tunsi pienten jännityksen perhosten lepattavan vatsassaan, mikä oli sinäänsä ihan hassua, sillä eihän mikään olisi eri tavalla. Silti tähän mennessä Scorpius ja Lily olivat suurimman osan ajastaan viettäneet Tarvehuoneen seinien sisällä, omassa pienessä, yksityisessä maailmassa. Siellä Scorpius oli yksin Lilyn ja he olivat turvassa maailman tuomitsevilta katseilta.
Lily unohtui taas loikoilemaan sänkyynsä, mietteisiinsä vaipuneena, mutta lopulta hänen oli pakko nousta ylös ja rynnätä suihkuun, jotta ehtisi aamupalalle.
Hänen päästyään vihdoin Suureen saliin, hän huomasi, että Kaitlin oli jo rohkelikon pöydässä. Lily pani merkille, että Kaitlin näytti edelleenkin melko väsyneeltä ja hiukan huonovointiselta. Hän huomasi myös, ettei Jamieta edelleenkään näkynyt missään.
Lily istuutui Kaitlinin viereen ja alkoi lappaa puuroa lautaselleen. Hetken kuluttua hän huomasi, ettei Kaitlin syönyt vaan ennemminkin vain leikki ruoallaan. Tämäkin oli outoa, sillä yleensä Kaitlinilla oli aina aamuisin kova nälkä.
”Eikö sinulla ole nälkä?” Lily kysyi varovasti. Hän ei oikein tiennyt, miten Kaitlin suhtautuisi häneen, heidän eilisen sananvaihtonsa jälkeen. Kaitlin kuitenkin vain kohautti olkiaan apean oloisesti, mikä sai Lilyn huolestumaan Kaitlinista vielä enemmän.
Hetken kuluttua Lily ja Kaitlin lähtivät pimeyden voimilta suojautumisen tunnille, vaikka kumpikaan ei ollut saanut syötyä melkein yhtään.
Matkallaan ulos Suuresta salista Lily ja Kaitlin ohittivat Scorpiuksen ja tämän kaksi kaveria. Lily vilkaisi Scorpiusta kaihoisasti, hänen pitäisi kestää vielä kokonainen tylsä koulupäivä, ennen kuin hän pääsisi taas Scorpiuksen luokse. Ja nyt hän halusi vain tuntea Scorpiuksen kädet taas ympärillään. Scorpiuksen silmät vastasivat Lilyn katseeseen vain yhden ohikiitävän hetken ajan, mutta ne kertoivat, että hän halusi aivan samaa kuin Lilykin.
Sitten Kaitlin mulkaisi Scorpiusta ilkeästi ja kiihdytti askeliaan, niin että Lilyn piti ottaa pari juoksuaskelta pysyäkseen perässä. Kaitlin tuhahti, mutta ei sanonut mitään, mistä Lily oli kiitollinen. Hän ei olisi jaksanut taas riidellä Kaitlinin kanssa, vaikka hänen tekikin mieli huomauttaa, että Scorpius ei itse asiassa ollut tehnyt Kaitlinille mitään.
He eivät puhuneet enää sanaakaan toisilleen, ennen tunnin alkua. Vihdoin Teddy aukaisi luokkaan oven ja päästi oppilaat sisälle virnistäen tuttuun tapaansa iloisesti. Tällä kerta hänen hiuksensa olivat sähkönsiniset ja hiukan pidemmät, kuin yleensä.
”Tänään me jatkamme äänettömien taikojen harjoittelua”, Teddy sanoi, kaikkien asetuttua paikoilleen. ”Jakautukaapas sitten pareiksi.”
Koko tunti menikin sitten kaksintaistelleessa ja Teddy kiersi luokassa jakelemassa ohjeita ja korjailemassa oppilaiden sauvanliikkeitä. Lily ja Kaitlin sivaltelivat toisiaan äänettömästi taioilla, eivätkä puhuneet paljoa toisilleen. Samaa puhumattomuutta jatkui koko loppukoulupäivän, Kaitlin vaikutti kireältä ja uupuneelta ja aluksi Lily luuli, että Kaitlin oli vain vihainen hänelle, mutta Kaitlin ei puhunut paljoa sen enempää Jamiellekaan koko päivän aikana ja Lily alkoi yhä enemmän epäillä, että kaikki ei ollut kunnossa heidän kahden välillä.
Koulupäivän jälkeen Lily yritti lukea ja tehdä läksyjä, mutta ei pystynyt jälleen kerran keskittymään mihinkään. Tästä keskittymättömyydestä oli viime aikoina tullut Lilylle vähän niin kuin tapa, ennemmin kuin poikkeus. Ellei hän pitäisi varaansa, se alkaisi kohta haitata jo hänen koulunkäyntiäänkin.
”Minä menen etsimään Jamien jostain”, Kaitlin huokaisi lopulta ja nousi ylös Lilyn viereisestä nojatuolista, jossa oli istunut kirjoittamassa taikajuomien esseetä. Jäätyään yksin, Lily päätti, että hän voisi mennä käymään Hagridin luona pitkästä aikaa, saadakseen aikansa kulumaan, ennen kuin olisi ilta.
Lily käveli Hagridin mökin luokse ja koputti oveen. Hetken kuluttua Hagrid avasi oven ja päästi Lilyn sisälle.
”Hei Lily. Pitkästä aikaa”, Hagrid sanoi ilahtuneena. ”Ootas hetki, niin minä keitän teetä.”
”Kiitos”, Lily sanoi ja istuutui Hagridin puisen pöydän ääreen. Lily oli aina viihtynyt Hagridin pienessä mökissä, siellä oli jotenkin niin kotoinen tunnelma, joka sai Lilyn tuntemaan olonsa tervetulleeksi.
”Mihinkäs sinä Kaitlinin jätit?” Hagrid kysyi etsiessään teekannuaan kaapistaan.
”Hän on Jamien kanssa”, Lily huokaisi. Juuri nyt hän ei olisi ollenkaan välittänyt puhua Kaitlinista.
”Niin. Sellasta se on”, Hagrid nyökkäsi ja asetti teekannun liedelle.
Lily kulutti lopun iltapäivästä Hagridin mökissä, siemaillen aavistuksen kitkerää teetä ja kuunnellen Hagridin tarinoita tuholaisetanoista, jotka söivät hänen kurpitsojaan. Hänestä oli mukava keskittyä Hagridin juttuihin ja unohtaa omat ongelmansa hetkeksi.
Lily lähti vasta pitkän ajan kuluttua, hetken ennen hänen ja Scorpiuksen tapaamista ja kipaisi rohkelikkotornissa hakemassa kelmien kartan. Jos he aikoivat livahtaa salaa Tylyahoon, olisi parempi varmistaa, että he eivät jäisi kiinni.
A/N2: Huhhuh, tätä oli hankala siirtää tänne, kun tässä oli niin paljon kursivoituja kohtia :D Saisinko kommentteja? :)
-
Ihanaa jatkoa tullut. Kirjoitusvirheitä en lähtenyt edes etsimään. Jatka pian, joohan?
-
Paras luku tähän mennessä! :D
Välillä tuli pieniä awwws -kohtauksia ku Lily ja Scorpius on niin sulosia. <3
Kaitlinin pitäis tajuta että Scorpius voittaa Jamiet menne tullen. Mikä niillä muuten on? :(
Mutta JATKOA! :D
mAngo
-
Lily kietoi sormensa Scorpiuksen hiuksiin ja antautui suudelman vietäväksi. Scorpius veti Lilyn vieläkin lähemmäs itseään, niin että nyt tämä jo käytännössä katsoen istui Scorpiuksen sylissä, ja liu’utti käsiään alemmas Lilyn vyötäröllä.
Tämä oli ehkä heidän kaikista intohimoisin suudelma tähän asti. Se tempaisi Lilyn mukaansa koko voimallaan ja tuntui jalkapohjissa asti ja sai Lilyn ihmettelemään, mihin oikein tarvittiin tuliviskiä, kun pelkästään suuteleminen sai hänessä aikaan tällaisen olotilan.
Voi Luoja, tämä kohta oli vaan niin ihana. En oikeastaan tiedä mikä siinä on niin ihanaa, mutta silti... Luin tuon varmaan viisi kertaa peräkkäin ennen kuin pystyin jatkamaan. :D
Kuitenkin, koko luku oli tosi hyvä ja varsinkin se Azkabanin vankien joukkopako oli jännä käänne. Pakko saada tietää lisää! ;D
-
Tä luku oli upee :)tykkäsin Lilyn ja Scorpiuksen tulevista ensitreffeistä :D :Djatkoo
-
A/N: Kiitos kommentista Sinikeiju :)
Kiitos paljon mAngo, Kaitlinin ongelmista saat tietää parin luvun päästä ;)
Grppi: kiitos kommentista, mä muistan, että tota kohtaa oli kans kiva kirjottaa :D Ja yritän saada tähän ficciin vähän toimintaakin ajan myötä kaikekn fluffyn keskelle :D
kiitti, Tessuu :)
Ja tässä sitten seuraava luku, toivottavasti pidätte! :)
14. Tärkeä havainto
”Hei Lily”, Scorpius sanoi hymyillen, heti kun Lily ilmestyi näkyviin kulman takaa. Lily huomasi pitävänsä siitä, miltä hänen nimensä kuulosti Scorpiuksen suusta lausuttuna. Jotenkin paljon pehmeämmältä, paljon kauniimmalta…
”Hei”, Lily sanoi päästyään Scorpiuksen luokse. Scorpius nyökkäsi kohti kelmien karttaa, jota Lily piti vieläkin avoimena kädessään. ”Mikä tuo on?”
Lily epäröi vain pienen hetken, ennen kuin hän ojensi kartan kohti Scorpiusta. ”Kelmien kartta.”
Scorpius otti pergamentin Lilyn kädestä ja haukkoi henkeään nähdessään mitä se esitti.
”Vau”, Scorpius henkäisi lopulta. ”Tylypahkan kartta, kaikkia salakäytäviä myöten… Ja kaikki nämä ihmiset. Näyttääkö tämä ihan jokaisen?”
”Jep”, Lily nyökkäsi ja katseli kahta pientä liikkumatonta mustetäplää, joiden vieressä oli nimet ”Scorpius Malfoy” ja ”Lily Potter”.
”Mistä ihmeestä sinä sait tämän?” Scorpius kysyi hämmästyneellä äänellä.
”Jamesilta”, Lily vastasi.
”Mistä James sitten sai sen?”
”Meidän isältä. Tai no, ei hän sitä varmaan varsinaisesti antanut Jamesille, mutta kuitenkin.”
Scorpius tuijotti karttaa, näköjään saamatta katsettaan irti siitä.
”Mutta pitikö meidän mennä jonnekin?” Lily muistutti hetken kuluttua kohottaen kulmiaan.
”Ai niin”, Scorpius sanoi ja tarttui Lilyn käteen, lähtien johdattamaan häntä pitkin käytävää kohti portaikkoa, mutta piti silmänsä silti kartassa, katsellen heidän liikkuvia täpliään.
”Kätevää”, Scorpius virnisti.
”Niinpä”, Lily naurahti. ”Onhan se aika kätevää jos aikoo liikkua luvatta pitkin linnaa.”
Lily luuli, että Scorpius aikoi viedä hänet kolmanteen kerrokseen, kyttyräselkäisen noidan patsaan luokse, mutta pian hänelle selvisi, että Scorpius oli johdattamassa häntä ulos, joten hän päätteli, että he olivat menossa Rääkyvään Röttelöön vievän salakäytävän kautta.
Pian Lily ja Scorpius olivatkin jo pihamaalla, Tällipajun luona ja Scorpius etsi maasta pitkän kepin, jolla hän tökkäsi puun rungossa olevaa kyhmyä. Kun puu oli jähmettynyt liikkumattomaksi Scorpius ja Lily kömpivät sisälle salakäytävään. Lily oli kyllä tiennyt tästä salakäytävästä, mutta hänellä ei ikinä ennen ollut ollut mitään syytä käydä siellä. Scorpius otti kiinni Lilyn kädestä ja lähti johdattamaan tätä pitkin melkein pilkkopimeää salakäytävää.
He kävelivät pitkän aikaa, mutta lopulta tunneli alkoi kohota ylöspäin ja muuttua hiukan valoisammaksi ja kohta he jo olivat Rääkyvän Röttelön alakerrassa. Lily katseli ympärilleen pölyisessä huoneessa ja hänen mieleensä tulvivat muistot ensimmäisestä kerrasta, kun Scorpius oli vienyt hänet sinne.
”Scorpius?” Lily kysyi sitten.
”Niin?”
”Onko sinulla vielä minun karttani?”
”Ai joo”, Scorpius mutisi hiukan nolona ja ojensi kelmien kartan takaisin Lilylle.
Lily näpäytti karttaa taikasauvallaan ja lausui sanat ”ilkityö onnistui” saaden musteen häviämään pergamentilta. Sitten hän kurotti taas kätensä tarttuakseen Scorpiuksen käteen. Nyt hänestä tuntui jo aivan luonnolliselta pidellä Scorpiusta kädestä ja hän piti siitä, miltä Scorpiuksen pitkät ja hoikat sormet tuntuivat hänen sormiensa lomasta.
Scorpius hymyili Lilylle nopeasti, mutta lämpimästi. ”Mennäänkö sitten?”
He astuivat viileään ja tuuliseen ulkoilmaan ja lähtivät kulkemaan kohti Tylyahon katuja. Ulkona oli jo pimeää, mutta katulamput valaisivat tietä. Kaduilla kuljeskeli vielä joitakin velhoja ja noitia, mutta ne olivat huomattavasti hiljaisemmat kuin päiväsaikaan. Tunnelma oli aivan erilainen, kuin ennen. Tosin se saattoi myös johtua siitä, että nyt Lily oli täällä ensimmäistä kertaa Scorpiuksen kanssa.
”Täällä on kaunista”, Lily sanoi, tosin hän ei tiennyt kuinka paljon se johtui itse näkymästä ja kuinka paljon siitä, että Scorpius oli siinä hänen vieressään jakamassa sen.
”Niin on”, Scorpius myönsi. ”Mutta sinä olet vielä kauniimpi.”
Lily jähmettyi hetkeksi paikalleen ja mietti, oliko hän kuullut oikein. Scorpiuksen ilmeestä päätellen hän oli. Lily tunsi olonsa leijuvaksi ja vähän irralliseksi, hän ei oikein voinut käsittää, että tämä tapahtui hänelle. Että hän käveli pitkin Tylyahon katuja pitäen kiinni Scorpiuksen kädestä.
Aluksi he vain vaeltelivat pitkin Tylyahon katuja ilman kiirettä minnekään. Oli mukava olla Scorpiuksen kanssa välillä muuallakin, kuin Tarvehuoneessa.
Välillä he pistäytyivät Sekon pilapuodissa ja nauroivat hassuille tavaroille, kuten nipisteleville kahvikupeille, Scorpiuksen kanssa oli niin helppo nauraa typerille ja merkityksettömille asioille. Scorpiuksen kanssa oli muutenkin niin helppo olla, vaikka Lily ei ennen olisi ikimaailmassa uskonut niin.
Sekon pilapuodin jälkeen he pistäytyivät Hunajaherttuassa, sen jälkeen kirjakaupassa ja lopulta he päätyivät Matami Puddifootin kahvilaan juomaan kermakaljaa. Vaikka kahvilan vaaleanpunainen ja röyhelöinen sisustus ei ehkä hirveästi ollutkaan heidän mieleensä, se oli kuitenkin melko syrjäisellä paikalla ja siinä vaiheessa he olivat jo kahvilan ainoat asiakkaat, joten he saattoivat rauhassa vetäytyä kahvilan syrjäisempään nurkkaan ja unohtaa ajan kulumisen.
”Kerro jotain sinun perheestäsi”, Scorpius pyysi yhtäkkiä. ”Minä haluan oppia tuntemaan sinut paremmin.”
Lily hätkähti hiukan odottamatonta kysymystä. Hän oli kertonut Scorpiukselle tähän mennessä jo vaikka mitä itsestään, mutta he eivät olleet kovinkaan moneen kertaan maininneet perheitään keskusteluissaan.
”No tuota”, Lily sanoi epäröiden. ”Mitä sinä haluaisit tietää?”
”Millaisia sinun vanhempasi ja veljesi ovat? ” Scorpius aloitti. ”Mitä te teette yhdessä? Mitä sinä ajattelet heistä? Minä vain haluan tietää kaiken sinusta.”
Lily hymähti hiukan vaivautuneena, joten Scorpius kiirehti lisäämään: ”Siis kaiken mitä sinä haluat kertoa.”
Lily virnisti Scorpiukselle. ”Yhdellä ehdolla”, hän sanoi.
”No?” Scorpius kysyi hiukan varuillaan.
”Sinä kerrot sen jälkeen omasta perheestäsi”, Lily vaati. Hänestä tuntui, että hän oli muutenkin jo kertonut paljon enemmän itsestään, kuin Scorpius. Scorpius vaikutti niin salaperäiseltä ja hän oli aina hanakampi puhumaan Lilystä, kuin itsestään.
”Niissä nyt ei ole kovin paljon kertomista”, Scorpius huokaisi.
”Mutta minä haluan tietää”, Lily intti.
”Miksi ihmeessä?” Scorpius kysyi. ”Mitä mielenkiintoista heissä muka on?”
Lily kohautti olkiaan. ”Ainakin enemmän kuin minun perheessäni.”
”Hyvä on”, Scorpius myöntyi lopulta hymyillen. ”Mutta sinä ensin.”
”No okei”, Lily sanoi. ”Minä rakastan heitä kaikkia hyvin paljon. Joskus he ärsyttävät minut kuoliaaksi, mutta se kai kuuluu asiaan.”
Scorpius hymähti. ”Niinpä kai. Kerro sinun vanhemmistasi. Millaisia he ovat?”
”Etkö sinä sanonut, että sinun isäsi on kertonut jo yhtä ja toista sinulle heistä?” Lily kysyi kohottaen kulmiaan.
”Minä haluan kuulla sinulta”, Scorpius vastasi. ”Sitä paitsi minä aloin kyseenalaistaa isäni mielipiteitä asioista jo kauan sitten.”
”Ai jaa, hyvä”, Lily sanoi hiukan nolona. ”No he ovat enimmäkseen ihan mukavia. Äiti on vähän tiukempi, kuin isä, hän on perinyt sen ominaisuuden omalta äidiltään”, Lily kertoi. Hän jatkoi selitystään ja vaikka alussa hänestä tuntui oudolta puhua vai itsestään ja omasta elämästään. Scorpius näytti kuitenkin oikeasti kiinnostuneelta ja niinpä Lily antoi vain sanojen virrata suustaan, eikä enää kiinnittänyt niin paljon huomiota siihen, mitä hän kertoi. Hän ei tajunnut, miksi Scorpius oli niin kiinnostunut hänen tylsästä elämästään, mutta tämä näytti kuuntelevan mielellään.
Lopulta Lily pysähtyi ja katsoi odottavasti Scorpiukseen. ”Sinun vuoro.”
”Äh, en minä oikein tiedä mitä kertoa heistä”, Scorpius sanoi vaivautuneena. ”He eivät taida olla mitään kaikista parhaita vanhempia.”
”Kuinka niin?” Lily kysyi.
”No miten sen nyt sanoisi. Minun vanhempani vain olivat aina enemmän kiinnostuneita muista asioista kuin minusta. Isä varsinkin, hänellä ei ikinä oikein ollut aikaa minulle.” Scorpius ei sanonut sitä katkerasti eikä surullisesti, vaan aivan kuin olisi kertonut vain jotain arkipäiväistä juttua. Ja sellainen se hänelle varmasti olikin, Lily tajusi, Scorpius oli hyväksynyt asian jo aikoja sitten. Ja yhtäkkiä Lily alkoi sääliä Scorpiusta. Hänen vanhempansa olivat sentään aina olleet hänen tukenaan, hän tiesi, että voisi luottaa heihin koska tahansa.
”Niin. Ja mitä vanhemmaksi tulin, sitä selvemmin huomasin, kuinka paljon hänen mielipiteensä erosivat minun mielipiteistäni”, Scorpius jatkoi kohauttaen olkiaan. Lilyn oli koko ajan vaikeampi uskoa, kuinka helposti hän oli ennen tuominnut Scorpiuksen vain tämän perhetaustan perusteella. Hän alkoi yhä selvemmin tajuta, että Scorpius oli todella vähän isänsä kaltainen, hän ei tajunnut miksi tämä oli ylipäätänsä joutunut luihuiseen.
”Niin kuin esimerkiksi mistä mielipiteistä?” Lily kysyi uteliaasti.
Scorpius mietti jonkin aikaa, mutta juuri kun hän oli avaamassa suutaan matami Puddifoot tuli keskeyttämään heidät.
”Kultaseni, minä suljen kahvilan nyt. Tervetuloa uudestaan vaikka huomenna.”
”Onko kello jo niin paljon?” Lily kysyi pöllämystyneenä, hän ei ollut ollenkaan tajunnut ajan kulumista. Tosin se ei kyllä ollut mitenkään harvinaista Scorpiuksen seurassa.
Lily ja Scorpius hyvästelivät matami Puddifootin ja astuivat takaisin ulos kirpeään iltailmaan. He lähtivät kävelemään kohti Tylyahon pääkatua ja Scorpius kietaisi kätensä huolettomasti Lilyn vyötärön ympärille. Lily painautui lähemmäs Scorpiusta ja nojasi vasten tämän olkaa. Ja juuri kun Lily sitä vähiten aavisti, Scorpius kutitti Lilyä kyljistä, niin että sai tämän hypähtämään kiljahtaen kauemmas. Scorpius nauroi Lilyn yllättyneelle ilmeelle.
”Hei!” Lily huudahti. ”Mistä sinä tiedät, että minä kutian kyljistä noin helposti?”
”En minä tiennytkään”, Scorpius virnisti, ”mutta nyt tiedän.” Hän ojensi kätensä uhkaavasti kohti Lilyä ja sai tämän pyrähtämään taas kauemmas.
”Älä enää ikinä yritä kutittaa minua kyljistä”, Lily varoitti, yrittäen saada äänensä kuulostamaan uhkaavalta, mutta epäonnistui surkeasti.
Scorpius ei kuitenkaan ollut kuulevinaan, vaan astui Lilyn luo kahdella pitkällä askeleella, tarttui kiinni tämän vyötäisiltä ja kiepautti häntä ympäri ilmassa.
Lily nauroi vielä silloinkin, kun Scorpius lopulta laski hänet pää pyörällä takaisin maan pinnalle.
”Minä en tiennytkään, että sinä olet noin vahva”, Lily sanoi, saatuaan jalkansa taas tukevasti maan kamaralle. Scorpius van iski silmää Lilylle, saaden tämän purskahtamaan uudelleen nauruun ja kumartui sitten suutelemaan hänen huuliaan.
Jonkin ajan kuluttua suuret vesipisarat alkoivat tipahdella verkalleen alas maahan ja jo hetken kuluttua sade kiihtyi rankkasateeksi.
”Pitäisikö meidän mennä, ennen kuin kastutaan läpimäriksi?” Scorpius kysyi edelleen virnistäen. Hän tarttui Lilyn käteen ja he lähtivät juoksemaan sateessa kohti Rääkyvää Röttelöä. Vaikka he yrittivät olla nopeita, he olivat kuitenkin kumpikin läpimärkiä siinä vaiheessa, kun he pääsivät sisälle hylättyyn mökkiin.
Sisällä Lily ravisteli sadevedet hiuksistaan, niin että sai ne osumaan Scorpiuksen kasvoihin.
”Hei!” Scorpius valitti ja sai Lilyn nauramaan. Saatuaan kasvonsa jotakuinkin kuivaksi, hän tarttui kiinni Lilyyn ja nappasi tämän syliinsä.
Vasta pitkän suudelman jälkeen hän päästi irti. ”Pitäisiköhän meidän mennä?” hän ehdotti.
”Varmaan”, Lily huokaisi.
Scorpius nauroi pehmeästi ja suukotti Lilyä nenänpäähän, ennen kuin johdatti tämän Tylypahkaan vievän salakäytävään. He kulkivat pitkin salakäytävää hiljaa, käsi kädessä. Päästyään vihdoinkin ulos käytävältä Tylypahkan pihamaalle, Lily kaivoi kelmien kartan esiin taskustaan. Hän tutki karttaa hetken ja kun kukaan ei näyttänyt olevan missään lähettyvillä, he lähtivät kohti linnaa.
Eteisaulassa Scorpius suuteli Lilyä vielä kerran nopeasti, ennen kuin päästi Lilystä irti.
”Nähdään huomenna”, Scorpius kuiskasi ja pyyhkäisi hiussuortuvan Lilyn korvan taakse. ”Hyvää yötä.”
”Hyvää yötä”, Lily vastasi hiljaa ja hymyili Scorpiukselle, joka vastasi hänen hymyynsä omalla, hiukan vinolla virneellään. He seisoivat siinä yhden taianomaisen hetken ajan, paikallaan hymyillen toisilleen, ennen kuin Scorpius kääntyi ja lähti kohti tyrmiä.
Lily huokaisi ja lähti suuntaamaan kohti rohkelikkotornia.
***
Seuraavana aamuna aamiaisella, Lily sai vastauksen kirjeeseensä kotoa. Siinä ei oikeastaan ollut mitään uutta tietoa. Joko Harry ei vain voinut kertoa hänelle mitään yksityiskohtia, tai sitten hän ei vain halunnut. Lehdetkin olivat pullollaan juttuja karanneista vangeista, mutta missään ei ollut oikein mitään oleellista, vain tyhjänpäiväistä höpinää, jonka oli tarkoitus rauhoittaa ihmisiä ja saada lehteä myydyksi.
Koulupäivä sujui muuten melko lailla normaaliin tapaan. Lily ja Kaitlin eivät vieläkään puhuneet toisilleen paljon mitään. Kaitlin näytti masentuneelta ja väsyneeltä, ja Lily huomasi, että tämän ja Jamien välit olivat vähintäänkin yhtä kireät kuin hänen ja Kaitlinin.
Illallisen jälkeen Lily tapasi Rosen kirjastossa melkein hautautuneena läksykirjoihin. Lily oli päättänyt lähteä kirjastoon, jos hän vaikka saisi siellä keskityttyä paremmin läksyihin, kun Kaitlinista ei kuitenkaan näyttänyt olevan kovin paljon seuraa. Joka tapauksessa hän ilahtui törmätessään Roseen, he eivät olleet jutelleet kunnolla pitkään aikaan.
”Hei”, Lily sanoi ja istuutui tuolille vastapäätä Rosea.
”Hei Lily”, Rose sanoi ja hymyili kohotettuaan katseensa koulukirjasta, jota oli ollut lukemassa. ”Ei ollakaan juteltu pitkään aikaan.”
”Niinpä”, Lily virnisti. ”Sinulla on ollut aika kiire Ethanin kanssa.
Rose hymyili haaveellisesti, kun Lily mainitsi Ethanin. ”Niin kai.”
Lily naurahti Rosen ilmeelle, mutta tajusi heti perään, että hän oli itse asiassa aivan samanlainen, kun oli kyse Scorpiuksesta.
”No mutta joka tapauksessa, sinä olet viime aikoina ollut itsekin jotenkin erilainen”, Rose sanoi ja sai Lilyn punastumaan vaivautuneena. ”Ja oletteko sinä ja Kaitlin muuten riidelleet jostakin? Te näytätte molemmat jotenkin kireiltä.”
”No joo”, hän myönsi. ”Se on oikeastaan ihan tyhmä juttu. Tai no ei tyhmä, mutta Kaitlin ei vaan ymmärrä - ” Lily jätti lauseen kesken ja kohautti olkiaan. Hän ei tiennyt, miten olisi kertonut Roselle heidän riidastaan paljastamatta liikaa.
”Niin?” Rose kysyi. ”Mistä te riitelitte?”
”Se on vähän monimutkaisempi juttu”, Lily sanoi vaivaantuneena.
Rose kumartui vaistomaisesti lähemmäs Lilyä. ”Sinä tiedät, että sinä voit kertoa minulle mitä vain. Joka tapauksessa, mitä ikinä se onkaan, se auttaa, jos puhuu jollekin.”
”Niin mutta – ”
”Ei mitään muttia”, Rose sanoi terävästi. ”Ei se mitään niin kamalaa voi olla.”
”On se”, Lily sanoi varmana. ”En minä voi kertoa sinulle.”
”Miksi et?” Rose kysyi ymmällään.
Lily kohautti taas olkiaan. Jokin osa hänestä halusi kertoa Roselle koko jutun alusta alkaen, mutta hän tiesi, että hänen ei pitäisi tehdä sitä, jos hän ei haluaisi että Rosekin suuttuisi hänelle. ”Koska sinä et ymmärtäisi. Sinäkin suuttuisit niin kuin Kaitlin.”
”Mistä Kaitlin suuttui?” Rose kysyi.
Lily vain pudisti päätään. ”Minä tein jotain, mitä minun ei hänen mielestään olisi pitänyt tehdä.”
”Mitä niin pahaa sinä sitten muka teit?” Rose kysyi. ”Kyllä sinä tiedät, että voit kertoa minulle, en minä usko, että se on mitään niin kamalaa.”
”Hyvä on”, Lily kuuli sanovansa, ennen kuin edes oli tehnyt mitään tietoista päätöstä kertoa Roselle. ”Mutta sinun pitää luvata että et arvostele. Etkä suutu.”
”En tietenkään”, Rose sanoi kärsivällisesti. ”Kerro nyt.”
”Minä – ”, Lily aloitti. Hän olisi luullut, että sanojen lausuminen ääneen olisi helpompaa toisella kerralla, mutta se tuntui käyvän koko ajan vaikeammaksi. Häntä pelotti, että Rose suhtautuisi samalla tavalla kuin Kaitlinkin. Mutta hänellä oli pakottava tarve puhua jollekulle, hänen oli pakko saada hyväksyntää joltakin.
”Niin?” Rose kysyi.
”Minä vain ihastuin yhteen tyyppiin, johon minun ei olisi pitänyt”, Lily sanoi.
”Eihän tuo nyt kuulosta kovin pahalta”, Rose sanoi rohkaisevasti hymyillen. ”Kuka se on?”
”Scorpius Malfoy”, Lily sanoi ja katsoi kuinka Rosen suu loksahti hämmästyksestä ammolleen. Lily puri alahuultaan ja odotti, että Rose pääsisi yli järkytyksestään, niin että hänkin alkaisi huutaa Lilylle. Niinhän siinä väistämättä kuitenkin kävisi.
”Scorpius Malfoy?” Rose henkäisi ja järkytys kuvastui selvästi hänen kasvoiltaan. ”Malfoy? Luihuinen?” Rose kysyi, aivan kuin olettaisi Lilyn korjaavan hänen väärinkäsityksensä. Lily vain nyökkäsi vaitonaisesti.
He istuivat jonkin aikaa ääneti, Rosen yrittäessä käsittää mitä Lily oli juuri sanonut ja Lilyn odottaessa varuillaan Rosen reaktiota.
”Lily”, Rose aloitti lopulta. ”Mitä sinä..? Miksi?”
”En minä tiedä”, Lily sanoi. Sitähän hän oli itsekin yrittänyt miettiä, mutta ei hän tiennyt minkä takia. ”Niin vain kävi.”
”Entä pitääkö hänkin sinusta?” Rose kysyi.
Lily nyökkäsi. ”Kaikesta päätellen kyllä.”
”Mutta eihän se ole mahdollista”, Rose sanoi. ”Scorpius Malfoy ei pidä kenestäkään.”
Lilyn ilme synkkeni, hänen kuultuaan Rosen sanat, mutta hän ei sanonut mitään.
”Ja oletteko te nyt sitten niin kuin yhdessä?” Rose kysyi kohottaen kulmiaan, kun Lily ei vastannut mitään.
”Niinpä kai”, Lily sanoi. Hän ei ollut ajatellut asiaa sillä tavalla, mutta niin kai se oli. Lily ei ollut ikinä ajatellut Scorpiusta poikaystävänään, mutta nyt kun Rose esitti asian noin, niin juuri niin kai se oli. Ja ajatus täytti Lilyn tunteella, jota lähinnä kai kuvasti sana onnellisuus.
Rose pudisteli päätään epäuskoisena. ”Ei voi olla totta. Lily et sinä voi olla Scorpius Malfoyn kanssa.”
”Miten niin en voi?” Lily kysyi.
”No koska et vaan voi. Sinä et tiedä millainen hän on. Minä en tiedä miksi hän on sinun seurassasi, mutta varmasti hänellä on jotain katalaa mielessään.”
”Onko se niin mahdoton ajatus, että hän voisi olla minun kanssani vain sen takia, että hän pitää minusta?” Lily kysyi loukkaantuneena.
”Anteeksi”, Rose sanoi anovalla äänensävyllä.. ”En minä tarkoittanut sitä niin. Minä vain… Sinä et tunne häntä, Lily. Ihan totta, sinun pitäisi pysyä mahdollisimman kaukana hänestä.”
”Minusta tuntuu, että minä tunnen hänet joka tapauksessa paljon paremmin kuin sinä”, Lily huomautti melko kylmäkiskoisesti.
Rose katsoi Lilyä pudistaen päätään. ”Ihan totta, minä en tajua, miten sinä ylipäätäänkään kiinnostuit hänestä. Lily, ethän sinä voi olla hänen kanssaan”, Rose toisti kiivaasti.
”Voinpas”, Lily sanoi. ”Minä tiesin, että sinä sanoisit noin. Minä tiesin, että sinä olisit kuitenkin vihainen minulle. Minun ei olisi ikinä pitänyt kertoa sinulle.”
”Lily, en minä ole vihainen sinulle”, Rose sanoi. ”Minä olen vihainen hänelle.”
”Hän ei ole tehnyt sinulle mitään pahaa”, Lily sanoi yhtäkkiä lujalla äänensävyllä. ”Hän ei ole paha ihminen vain sen takia että hän sattuu olemaan Malfoy. Kuinka vaikeaa se on oikein käsittää?”
”Minä ajattelen vain sinun parastasi”, Rose sanoi hiljaa ja pyyhkäisi hiukset pois silmiltään turhautuneella liikkeellä. ”Ja minusta sinun ei pitäisi olla hänen kanssaan missään tekemisissä.”
”Sinä et tunne häntä”, Lily sanoi uudestaan. ”Hänestä ei ole minulle mitään haittaa. Ja minä välitän hänestä todella, nyt on jo liian myöhäistä.”
Rose nojasi otsaansa vasten kämmeniään aivan kuin yrittäisi ajatella ankarasti. ”Minä en vain voi käsittää”, Rose aloitti epätoivoisella äänensävyllä. ”Yhtäkkiä sinä vain kerrot minulle, että sinä seurustelet Scorpius Malfoyn kanssa, ja oletat että se on minulle ihan okei. Sinun pitäisi ihan totta pysyä kaukana siitä pojasta.”
”Etkö sinä ymmärrä? Minä en voi”, Lily huokaisi.
Rose huokaisi. ”Mitä me nyt teemme?” hän kysyi sitten.
”Miten niin?” Lily kysyi yllättyneenä.
”No sinä olet ihastunut Scorpius Malfoyhin, ja meidän on pakko tehdä tälle tilanteelle jotain.”
”Sinun täytyy vain hyväksyä se, Rose”, Lily sanoi hiljaisella äänellä. ”Lopulta sinun on kuitenkin hyväksyttävä se.”
”Se nähdään”, Rose sanoi mahdollisimman epäilevään sävyyn.
”Kunhan et vain ole vihainen minulle”, Lily huokaisi. ”Minä en kestäisi, jos sinäkin vielä olisit vihainen minulle.”
”En tietenkään ole. Eihän se sinun vikasi ole, vaan sen hemmetin Scorpius Malfoyn”, Rose sanoi jääräpäisesti.
Lily onnistui jopa hymyilemään Roselle pienesti. Hän oli helpottunut, ettei Rose ollut ainakaan reagoinut yhtä kiivaasti, kuin Kaitlin. Tai ehkä se johtui siitä, että Rose oli vielä liian järkyttynyt, mutta Lily oli helpottunut, ettei Rose näyttänyt olevan vihainen hänelle, niin kuin Kaitlin.
”Ei hän ole tehnyt mitään pahaa”, Lily vakuutti vielä kerran. Rose ei vastannut mitään, kohauttipa vain olkiaan.
”Joka tapauksessa minä taidan tästä nyt lähteä etsimään Ethania”, Rose sanoi hetken kuluttua ja alkoi kerätä kirjojaan yhteen kasaan.”Nähdään huomenna. Koeta nyt olla joutumatta enempiin vaikeuksiin.”
”Nähdään”, Lily sanoi ja hymyili Roselle. ”Ja yritetään.”
Rose hymähti Lilylle takaisin ja heilautti kättään kävellessään ulos kirjastosta. Lily jäi tuijottamaan Rosen perään hämmästyneenä, mutta helpottuneena. Hän ei voinut uskoa, että hän oli kertonut Roselle Scorpiuksesta, eikä tämä ollut edes huutanut hänelle. Kaiken kaikkiaan Rose oli ottanut koko asian paljon paremmin, kuin hän oli olettanut.
Sinä iltana Lily meni kerrankin aikaisin nukkumaan, ja ehkä siitä johtuen, hän oli aamulla pirteämpi kuin aikoihin ja heräsi jopa ennen Kaitlinia. Puettuaan kouluvaatteet päälleen, hän päätti lähteä aamupalalle ennen Kaitlinia.
Tylypahkan käytävät olivat melko autiot, niin kuin aina aamuisin, Lilyn kävellessä kohti Suurta salia.
”Lily”, Lily kuuli jonkun kutsuvan häntä takaansa. Kääntyessään ympäri, hän huomasi, että Scorpius käveli häntä kohti iloisesti virnistäen.
”Hei”, Lily sanoi Scorpiuksen päästyä luokseen ja vilkaisi automaattisesti ympärilleen, ettei kukaan vain nähnyt.
”Tavataanko me taas illalla?” Scorpius kysyi Lilyltä.
”Minä en voi tänä iltana”, Lily sanoi pettyneenä. ”Minulla on huispausharjoitukset.”
Scorpius hymyili Lilylle pientä, pettynyttä hymyä. ”Ehkä minä sitten kestän yhden illan ilman sinua.”
Lily hymyili takaisin. ”Pakko.”
”Niinpä”, Scorpius sanoi. Sitten hän astui lähemmäs Lilyä ja suuteli häntä hellästi huulille, kädet Lilyn punaisten hiuksien lomassa.
Suudelma kesti jälleen kerran aivan liian vähän aikaa. Sen jälkeen Scorpius päästi irti Lilystä ja katosi kulman taakse. Lily jäi hymyilemään Scorpiuksen perään. Hän ei voinut uskoa, että Scorpius oli oikeasti hänen. Hänestä tuntui, että Scorpius oli ehdottomasti parasta, mitä hänelle oli ikinä tapahtunut. Scorpius oli jotain, mistä hän ei ollut osannut ennen edes uneksia, mutta nyt hänestä tuntui, ettei hän voisi enää elää ilman tätä. Lily tiesi, että tämä oli jo enemmän kuin pelkkä typerä, päätön ihastus. Scorpius merkitsi Lilylle niin paljon enemmän, kuin hän oli osannut kuvitellakaan. Scorpius teki hänet onnelliseksi.
Siinä autiolla käytävällä Lily tajusi, että hän oli peruuttamattomasti rakastunut Scorpiukseen. Hän ei tiennyt miksi niin oli tapahtunut. Miksi hän oli rakastunut tähän ja miksi kaikki oli tapahtunut vielä niin nopeasti, mutta niin vain kävi jossain vaiheessa, aivan hänen huomaamattaan. Hän oli rakastunut Scorpius Malfoyhin.
A/N2: Kommentteja, jos saan pyytää? :D
-
aww,niitten treffit :)ne oli ihanat.pidin myös tosta lopusta :D
-
Tää on ihan mun ekoja kommentteja, että en ehkä saa mitään kovin järkevää aikaseks. :)
Oon kuitenkin lukenut pitkään, joten ihanaa päästä komentoimaan!
Mutta asijaan:
Olet tehnyt Scorpiuksesta juuri sellaisen, kuin kuvittelinkin. Komea, salaperäinen, mutta silti niin hellyyttävä ja suloinen! Paritus ylipäätään on melko onnistunut. Kiva myös, ettet unohtanut tutustuttaa hahmoja toisiinsa. Monet keskittyy liikaa siihen hahmojen kaulailuun ja tulee semmoinen tunne, että ne ei oikeasti edes tunne toisijaan. En edes pysty kuvittelemaan Lilyä sellaiseen suhteeseen.
Itsekkin ajattelin myös, että Lily ei voisi olla kertomatta suhteestaan jollekkin. Kaitlinin ja Rosen reaktiot olivat sekä raivostuttavat, että ymmärettävät.
No en taida toistaiseksi saada keksittyä mitään parempaa, mutta yritän uudestaan, kun jatkoa on taas tullut! ;D
-
Ah, ihana<3
Jatkoa!
mAngo
-
ihan loistava ficci ! jatkoa ja pian ! ;)
-
Aaaawwww....
Scorpius ja Lily on ihania.
Mutta miksi Rose ja Katlin suhtautuu noin jyrkästi.
Draco ja Harry ja nämä olivat seiskakirjassa ihan ok väleissä.
Mutta jatkoa!!!!
-Lerosa
-
Aaah, nää osat oli kaikki tosi hyviä. Noi Lily ja Scorpius on jotenkin tosi sulosia yhdessä. (:
Ja nyt mä haluan ,että kaitlin ja rose tajuaa, että se Scorpius ei oo paha ihminen ja sit ne hyväksyy sen, eikös juu? (::
Mutta jatkoa. (:
-
A/N: Kiva kun pidit Tessuu :)
Kiitos kommentista Neiti Pimeyden Lordi, kiva kun pidät Scorpiuksesta, se on mustaki ihana hahmo :D
Kiitos mAngo ja liinau :)
kiitos Lerosa, mä oon ajatellu tässä, että Harry ja Draco vaan esittää kohteliaita toisilleen, mut et esim. Malfoyt ja Potterit suhtautuu silti toisiinsa yhtä jyrkästi ku Pottereissaki, eli toi noitten suhde saa vähän samanlaisen vastaanoton, jos esim. pottereissa Hermione olis alkanu seurustella Dracon kanssa, koska silleen tää on mielenkiintosempaa :D Olipa pitkä selitys :D
Kiitti koete, kiva kun pidät :) Ja ehkä ne jossain vaiheessa tajuu ;)
ja vihdoinkin tässä on nyt luku numero 15. Enjoy!
15. Kaitlinin ongelmat
Koko koulupäivän Lily tunsi olonsa epätodelliseksi ja painottomaksi. Kaikki näytti jotenkin erilaiselta, vaikka mikään ei ollut muuttunut. Mutta Lily oli rakastunut. Ensimmäistä kertaa elämässään hän oli oikeasti rakastunut. Tunne kutitti hänen mahanpohjassaan ja tuntui varpaissa saakka. Jotenkin se muutti kaiken, vaikka samalla ei oikeastaan muuttanut yhtään mitään. Hän oli rakastunut luihuiseen ja ajatus sai hänet vain hymyilemään. se tuntui ihanalta, uudelta, hämmentävältä ja erilaiselta. Kaiken kaikkiaan se tuntui tosi kivalta. Hän oli rakastunut maailman ihanimpaan ihmiseen.
Kuitenkin Lily pyrki pitämään naamansa suurin pirtein peruslukemilla koko päivän, sillä Kaitlin näytti vieläkin masentuneemmalta ja ahdistuneemmalta kuin ennen, jos se edes oli mahdollista. Lily päätti itsekseen, että illalla hän ottaisi vihdoinkin selvää, mikä Kaitlinia vaivasi. Heidän riitansa oli jatkunut jo aivan liian pitkään ja Lilyn olisi pakko selvittää mikä Kaitlinia vaivasi, että hän voisi auttaa tätä. Sitähän varten ystävät olivat.
Huispausharjoitukset sujuivat ainakin Lilyn osalta melko hyvin. Oli mukavaa päästä taas luudan selkään ja keskittyä vaihteeksi vain sieppiin ja viileään iltailmaan kasvoilla. Ilmakin oli mukava, vaikka olikin melko kylmä, sillä oli jo lokakuun loppu. Ei kuitenkaan satanut eikä tuullutkaan. Lily ehti kuitenkin huomata, että Kaitlinilla ei mennyt yhtä hyvin, kuin yleensä. Hän oli poissaoleva ja onnistui kaksi kertaa melkein kumauttamaan lyöjätoveriaan Matt Burkea mailalla päähän.
Lilyn ja Kaitlinin kävellessä huispausharjoitusten jälkeen kahdestaan takaisin kohti Tylypahkaa, Lily päätti vihdoinkin kysyä Kaitlinilta, mikä tätä vaivasi.
”Kaitlin?” Lily aloitti hermostuneena.
Kaitlin käänsi kasvonsa kysyvästi kohti Lilyä.
”Onko kaikki kunnossa sinun ja Jamien välillä?” Lily päätti lopulta kysyä suoraan. Ennen kuin Kaitlin ehti vastata, Lily kuitenkin lisäsi: ”Äläkä yritä sanoa, että on, minä tiedän ettei ole.”
Kaitlin huokaisi apeasti. ”Se on pitkä juttu”, hän sanoi lopulta.
”Ei se mitään, minulla on kyllä aikaa”, Lily sanoi. ”Mennään kävelylle.” Lily johdatti Kaitlinin kohti järveä, kauemmas Tylypahkan linnasta.
”Kerro”, hän sanoi sitten.
Kaitlin tuijotti apeasti maahan. ”Minä rakastan Jamieta”, hän sanoi pitkän ajan kuluttua.
”Niin?” Lily sanoi rypistäen otsaansa. ”Totta kai sinä rakastat häntä, kuinka niin?”
”Hän ei rakasta minua.”
Lily katsoi ystäväänsä rypistäen otsaansa. ”Sanoiko hän niin?”
”Ei”, Kaitlin vastasi. ”Mutta minä tiedän sen.”
”Miten niin? Mistä sinä sen muka tiedät? Jos sinä vain ylireagoit?” Lily ehdotti. Se vaikutti kuitenkin vähän oudolta, Kaitlin ei yleensä ollut kovin mustasukkaista tyyppiä.
Kaitlin pudisti päätään. ”Minä vain tiedän. Kyllä minä vaistoan sen.”
”kuinka niin?” Lily kysyi.
”Hän ei enää halua olla minun kanssani samalla tavalla, kuin ennen. Hän on ihan niin kuin joku eri ihminen, ja minusta tuntuu… että ehkä hän on ihastunut johonkuhun toiseen”, Kaitlin kertoi.
Lily ja Kaitlin olivat nyt ehtineet järven rantaan ja he istuutuivat suuren tammen juurelle. Hetken he istuivat vaiti, katsellen tyynen järven pintaa ja sen yläpuolelle levittäytyviä tähtiä. Maisema oli rauhallinen ja kaunis.
”Oletko sinä puhunut tästä hänen kanssaan?” Lily kysyi hetken kuluttua huokaisten.
”No Jamie ei välttämättä ole kovin hyvä puhumaan tällaisista asioista”, Kaitlin sanoi. ”Lily, minua pelottaa, että minä menetän hänet”, Kaitlin sanoi surullisella äänellä, Lilystä näytti, että Kaitlin voisi purskahtaa itkuun millä hetkellä hyvänsä.
Lily ei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt sanoa. Hän ei voinut vakuuttaa, että kaikki kääntyisi vielä hyväksi ja että tietenkään Kaitlin ei menettäisi Jamieta, koska hän ei voinut olla varma siitä. Niinpä hän teki ainoan asian, joka hänen mieleensä tuli, lohduttaakseen Kaitlinia; hän kietoi kätensä tiukasti ystävänsä ympärille.
Kaitlin painoi kasvonsa vasten Lilyn olkaa ja he istuivat paikoillaan toisiinsa kietoutuneina. Lilystä tuntui hyvältä, olla taas vihdoinkin lähellä Kaitlinia. Eikä vain fyysisesti lähellä, vaan henkisesti, hänestä tuntui hyvältä, että he pystyivät taas puhumaan toisilleen.
”Olen pahoillani”, Lily sanoi Kaitlinille, kun tämä irrottautui hänestä. ”Ehkä sinun pitäisi vain puhua hänelle suoraan, eihän se kuitenkaan voi olla pahempaa, kuin teidän nykyinen tilanteenne. Mitä ikinä se onkaan, teidän pitää selvittää se.”
”Mutta minä en voi”, Kaitlin kuiskasi. ”Minä en voi menettää häntä. Mitä jos hän ei halua enää olla minun kanssani?”
Tämä ei ollut yhtään Kaitlinin tapaista, Lily mietti. Kaitlin ei yleensä ripustautunut toiseen ihmiseen – varsinkaan poikaan – tuolla tavalla. Kaitlin täytyi todellakin välittää Jamiesta. ”Totta kai se olisi ikävää, mutta sinä selviäisit siitä. Ainahan sinä selviät kaikesta.”
Kaitlin hymähti surullisesti. ”Minä en vain… tiedä mitä tekisin ilman Jamieta.”
”Se selviäsi sinulle kyllä”, Lily vakuutti. ”Sinun on vain selvitettävä asiat hänen kanssaan.”
”Minä tiedän”, Kaitlin huokaisi hetken tauon jälkeen. ”Minä en vain pystynyt. Kun vielä samaan aikaan minä olin riidoissa sinun kanssasi ja minusta vain tuntui että kaikki vihasivat minua, mitä ikinä minä teinkin”, Kaitlin huokaisi loihduttomana.
Lily jäykistyi kuullessaan Kaitlinin mainitsevan heidän riitansa. Hän ei halunnut, että Kaitlin alkaisi taas huutaa hänelle, kun hänestä jo tuntui, että he olivat jo päässeet sopuun.
Kaitlin näytti vaistoavan, mitä Lily ajatteli. ”Joten, sinä olet siis yhdessä sen Scorpius Malfoyn kanssa?” Kaitlin vaihtoi puheenaihetta.
Lily nyökkäsi, tuijottaen kohti maata jalkojensa juuressa, eikä uskaltanut kääntää katsettaan kohti Kaitlinia. ”Niin. Sinun pitää vain tottua siihen.”
”Mutta se on outoa”, Kaitlin huokaisi. ”Tai siis eihän se käy päinsä. Mieti nyt mitä sinun vanhempasikin sanoisivat, jos saisivat tietää. Tai kaikki muutkin. Sitä paitsi eihän Scorpius Malfoysta koidu mitään muuta kuin harmia.”
”Älä viitsi taas aloittaa”, Lily sanoi ärsyyntyneenä. ”En minä aio jättää häntä tässä lähiaikoina, joten sinun on vain pakko tottua siihen. Sitä paitsi ei Scorpiuksesta edes koidu mitään harmia.”
”Mutta on se silti outoa”, Kaitlin sanoi. ”Potter ja Malfoy.”
Lily pani helpottuneena merkille, ettei Kaitlin vaikuttanut mitenkään suuttuneelta. ”No enpä tiedä”, Lily kohautti olkiaan, pieni hymynkaarre huulillaan, hänen ajatellessaan Scorpiusta. ”Ei se nyt niin outoa ole, sehän on vähän niin kuin Romeo ja Julia.”
”Eikö se ollut se jästien satu?” Kaitlin kysyi hämmentyneenä. ”Mitä tekemistä sillä on tämän kanssa?”
”Romeo ja Julia rakastivat toisiaan, vaikka heidän sukunsa vastustivatkin sitä”, Lily selitti. ”Sitä paitsi se ei ole mikään satu, se on varmaan koko jästimaailman tunnetuin rakkaustarina.”
”Ai niin. Mutta eivätkös he kumpikin kuolleet lopussa, vain sen takia, että heidän sukunsa vihasivat toisiaan?” Kaitlin huomautti kohottaen kulmiaan.
”Äh”, Lily heilautti kättään ärtyneenä. ”Se on sivuseikka.”
Kaitlin kohautti olkiaan. ”Miten vaan”, hän sanoi pyöritellen silmiään.
”Eli tuo tarkoitti, että sinä hyväksyt meidät?” Lily kysyi hymyillen toiveikkaasti.
”No ei”, Kaitlin sanoi virnistäen takaisin. ”Mutta kai me silti voidaan olla ystäviä.”
Lily nauroi ja kietoi taas Kaitlinin ympärille ja nojasi poskeaan vasten Kaitlinin olkaa. Hänestä tuntui, kuin raskas taakka olisi pudonnut hänen harteiltaan, nyt kun hän oli saanut sovittua Kaitlinin kanssa.
He istuivat vielä jonkin aikaa järven rannalla, puun juurella, ennen kuin lähtivät takaisin sisälle Tylypahkaan ja vihdoinkin nukkumaan.
***
Lauantaiaamuna Rohkelikon ilmoitustaululle oli ilmestynyt seuraavan Tylyahon retken päivämäärä.
”Kahden viikon päästä”, Kaitlin sanoi ilahtuneena. ”Kurpitsajuhlan jälkeisenä viikonloppuna.” He lähtivät kohti suurta salia aamiaiselle ja astuessaan sisälle saliin he näkivät, että Albus istui rohkelikkojen pöydässä Kaidan kanssa.
”Kenen kanssa Albus istuu?” Kaitlin kysyi rypistäen otsaansa.
”Kaida Changin”, Lily kertoi. ”Hän on se Albuksen tyttöystävä. Minä törmäsin heihin kerran vahingossa.”
”Ai jaa”, Kaitlin sanoi uteliaana. ”Eikös hän ole korpinkynsi?”
”Joo.”
”Tule, mennään moikkaamaan heitä”, Kaitlin sanoi innoissaan ja veti Lilyn mukanaan Albuksen ja Kaidan luokse.
”Hei Al”, Kaitlin tervehti virnistäen iloisesti. ”Ja hei Kaida.”
”Hei”, Kaida vastasi hiukan ujosti.
”Älä välitä Kaitlinista”, Lily hymyili Kaidalle heidän istuutuessaan Albuksen ja Kaidan viereen syömään aamupalaa.
He olivat jo lopettelemassa aamupalaa, kun Scorpius astui suureen saliin kahden kaverinsa kanssa. Lilyn katse hakeutui välittömästi Scorpiukseen ja hän huomasi, että tämä katsoi hymyillen takaisin. Kääntäessään katseensa vihdoin pois, hän huomasi, että Kaitlin katsoi Lilyä oudosti, puoliksi huvittuneena, puoliksi paheksuen.
”Mitä?” Lily kysyi. ”Älä katso minua noin.”
”Ei mitään, Julia”, Kaitlin sanoi virnistäen. Lily muksautti Kaitlinia nyrkillä olkapäähän.
”Miksi sinä kutsuit Lily Juliaksi?” Albus kysyi kummastuneena.
”Se on sellainen jästien satu”, Kaitlin aloitti.
”Aha?” Albus sanoi kohottaen kulmiaan.
”Hiljaa, Kaitlin”, Lily komensi varoittavasti. Kaitlin vain virnisti Lilylle, mutta tämän onneksi juuri silloin saapui posti. Iso lehtopöllö pudotti Päivän profeetan Albuksen syliin ja tämä kääri lehden auki.
”Onko siellä mitään mielenkiintoista?” Lily kysyi.
”Odotas”, Albus sanoi otsa kurtussa ja luki etusivun artikkelia. ”Johonkin Iskunkiertokujan liikkeeseen on murtauduttu”, hän sanoi hetken kuluttua. ”Ja he epäilevät, että syylisiä ovat karanneet kuolonsyöjät.”
”Ai jaa?” Lily sanoi ja kumartui lähemmäs lehteä. ”Mitä sieltä sitten on viety?”
”Joitain todella vahvoja ja vaarallisia kirottuja esineitä”, Albus sanoi. Luettuaan artikkelin, hän antoi lehden toisille, jotta hekin saivat lukea sen.
”Kummallista”, Kaitlin sanoi. ”Eihän tuollaisia esineitä kai saisi ylipäätäänkään olla enää missään myynnissä.”
”Niin ei kai”, Lily myönsi. ”Ihmettelen vain, mitä heillä mahtaa olla suunnitteilla. Tai siis, eikö se riittänyt, että he jo karkasivat Azkabanista.”
Kaitlin kohautti olkiaan. ”Niinpä.”
”No joka tapauksessa me ei voida tehdä sille asialle mitään”, Albus sanoi. ”Se on kuitenkin vain ajan kysymys, koska heidät saadaan kiinni.”
”Niinpä kai”, Lily huokaisi.
”Oletko sinä jo syönyt, Kaida?” Albus kysyi ja he nousivat pöydästä ja lähtivät ulos suuresta salista käsi kädessä.
”Meidänkin pitäisi mennä”, Kaitlin sanoi, ”meillä on huispaustreenit.”
”Onko?” Lily kysyi. Hän oli unohtanut asian kokonaan.
”On”, Kaitlin vastasi. ”Tuletko sinä?”
Matkallaan pois suuresta salista he kävelivät Jamien ohi. Kaitlin vilkaisi Jamieta huolestuneena ja hänen kasvoilleen ilmestyi taas rasittunut ja surullinen ilme.
”Sinun pitää puhua hänen kanssaan”, Lily mutisi Kaitlinille.
”Niin kai”, Kaitlin kohautti olkiaan.
Lily vain katsoi ystäväänsä huolestuneena, mutta ei sanonut mitään, kun he jatkoivat matkaansa rohkelikkotorniin hakemaan luudanvartensa ja huispauskaapunsa ja lähtivät sitten kohti huispauskenttää.
Harjoitukset sujuivat pääasiassa hyvin, vaikka Lily olikin kerran saada ryhmystä päähänsä ja melkein putosi luudaltaan. Ilma oli seesteinen ja pääasiassa hyvä huispauksen pelaamiseen, vaikka ilma olikin kylmenemässä kovaa vauhtia, muistuttaen talven lähenemisestä. Joukkue palasi linnaan vasta paljon lounasajan jälkeen, väsyneinä ja kylmissään, mutta tyytyväisenä.
***
Lily ja Scorpius olivat levittäneet koulukirjansa Tarvehuoneen lattialle ja yrittivät parhaansa mukaan keskittyä läksyihin. He olivat päättäneet, että heidän olisi viisasta ehkä joskus uhrata vähän aikaa läksyillekin, mutta Lily ei oikein pystynyt keskittymään, kun Scorpius oli niin lähellä häntä. Hän tunsi rakastuvansa Scorpiukseen yhä enemmän, joka hetki, jonka hän vietti tämän lähellä ja se oli vähän pelottavaakin; hänestä tuntui, ettei Scorpius mitenkään voisi tuntea samalla tavalla häntä kohtaan, kuin hän tunsi Scorpiusta kohtaan. Hän oli niin tavallinen, niin paljon mitättömämpi verrattuna Scorpiukseen. Lily huomasi, että hän vertasi itseään nykyään jatkuvasti Scorpiukseen, hänestä vain tuntui, että Scorpius oli aivan liian hyvä hänelle.
”Maa kutsuu Lilyä”, Scorpius naurahti ja heilutti kättään Lilyn nenän edessä.
”Ai anteeksi”, Lily sanoi ja keskitti taas huomionsa nykyhetkeen.
”Mitä sinä mietit?” Scorpius kysyi hymyillen.
”Minä vain… mietin”, Lily sanoi kohauttaen olkiaan.
Scorpius katsoi Lilyä kulmat kysyvästi kohollaan.
Lily huokaisi. ”Niitä karanneita kuolonsyöjiä vaan”, Lily keksi. Hän ei oikein viitsinyt paljasta, että häntä askarrutti, kuinka Scorpius oli aivan liian hyvä hänelle.
Scorpius kohottautui pystyyn lattialla, jossa hän oli maannut mahallaan Lilyn vieressä ja nojasi vasten sohvaa. ”Älä sinä siitä välitä”, Scorpius sanoi ja veti Lilyn kainaloonsa. ”Heidät saadaan ihan kohta kiinni.”
”Niinpä kai”, Lily sanoi.
”Ja sitä paitsi”, Scorpius lisäsi virnistäen. ”Sinä olet ihan turvassa, minä en antaisi mitään pahaa
tapahtua sinulle.”
Lämmin onnentunne hulahti Lilyn vatsaan, kun hän kuuli Scorpiuksen sanat ja hän hymyili leveästi. ”Ei minua pelotakaan, minä vain mietin”, Lily sanoi, ”mitäköhän he oikein puuhaavat.”
”No tuskin mitään kovin laillista ainakaan”, Scorpius sanoi, ”mutta ihan totta, älä välitä siitä.” Scorpius rutisti Lilyn vieläkin lähemmäs itseään ja kohotti Lilyn kasvot etusormellaan, niin että ne olivat hänen omiensa tasalla. Sitten yhtäkkiä Scorpius suuteli häntä suoraan suulle ja onnistui tehokkaasti pyyhkimään Lilyn mielestä pois kuolonsyöjät ja muut.
Lily punoi sormensa Scorpiuksen hiusten lomaan, hän maistoi Scorpiuksen huulillaan ja tunsi Scorpiuksen käsivarret vyötärönsä ympärillä. Hän ei ollut koskaan ennen halunnut ketään samalla tavalla kuin Scorpiusta, kaikki hänen aistinsa olivat täynnä Scorpiusta. Hänestä tuntui, että hän ei olisi halunnut päästä Scorpiusta koskaan pois läheltään.
Lily irrotti huulensa Scorpiuksen huulilta vasta, kun hänen oli aivan pakko vetää henkeä. Scorpius nosti Lilyn sohvalle ja kiipesi itse perässä.
”Näin on mukavampi”, Scorpius sanoi virnistäen. ”Tuo lattia on aika kova.”
Lily naurahti pienesti. Sitten hän kaivoi altaan, sohvatyynyjen välistä rypistyneen pergamentinpalan, jossa oli hänen viime tunnin Taikahistorian muistiinpanonsa. ”Läksyjen luku taitaa jo riittää”, hän sanoi nakaten pergamentin huoneen nurkkaan.
”Hyvä päätös”, Scorpius sanoi ja veti sitten Lilyn syliinsä. ”Minulla on nimittäin parempikin idea, mitä me voidaan tehdä.”
Lily hymyili kun pienet perhoset lepattivat taas kerran hänen vatsassaan. Hän oli käsittämättömän onnekas, kun hän sanoi olla Scorpiuksen sylissä. Hänestä tuntui, ettei hän mitään muuta halunnut tai tarvinnutkaan. Hän käänsi kasvonsa kohti Scorpiusta, ottaen vastaan taas yhden suudelman.
Jonkin ajan kuluttua he makasivat sohvalla Lilyn pää nojaten vasten Scorpiuksen rintaa. Sohva oli aika kapea heille kahdelle, mutta Lilyä ahtaus ei ainakaan haitannut yhtään, se vain tarkoitti, että hän sanoi olla lähempänä Scorpiusta. Lily kieputti hajamielisesti yhtä Scorpiuksen vaaleista hiussuortuvista sormensa ympäri. Hän rakasti Scorpiuksen hiuksia.
”Scorpius?” hän kysyi vaimealla äänellä.
”Niin, kulta?” Lilyn sormet jähmettyivät Scorpiuksen hiusten lomaan, kun hän mietti, oliko hän kuullut oikein. Oliko Scorpius oikeasti juuri kutsunut häntä kullaksi? Scorpius nauroi hiljaa ja painoi suukon Lilyn otsalle. ”Niin?” hän toisti huvittuneena. Lily oli jo melkein unohtanut, mitä hänen pitikään sanoa.
”Miksi ihmeessä sinä oikein pidät minusta?” hän kysyi ihmettelevään äänensävyyn.
Scorpius katsoi Lilyä yllättyneenä. ”Tuo nyt oli tyhmä kysymys.”
”Miten niin?” Lily kysyi. ”Sinä olet niin mukava ja hauska ja salaperäinen ja hyvännäköinen ja kaikkea ja minä olen vain minä. Miksi ihmeessä sinä viihdyt minun kanssani?”
”Juuri sen takia”, Scorpius sanoi. ”Koska sinä olet sinä. Eikä se ole koskaan mikään vain. Sinä olet ihana, suloinen ja mukava. Sitä paitsi sinä olet fiksu ja hauska ja kaunis. Haluatko että jatkan, siitä tulisi aika pitkä lista.”
Lily naurahti hiljaa ja kaivautui syvemmälle Scorpiuksen kainaloon, suojaan maailmalta.
Kun Lily vihdoin reilusti puolen yön jälkeen palasi takaisin rohkelikkotorniin, oli jo niin myöhä, että melkein kaikki olivat menneet nukkumaan. Oleskeluhuoneessa ei itse asiassa ollut ketään muuta kuin Kaitlin, joka istui yhden sohvan nurkassa hievahtamatta, palloksi käpertyneenä.
”Hei Kaitlin”, Lily sanoi ja asteli lähemmäs Kaitlinia.
Kaitlin ei vastannut mitään, vaan käänsi vain kasvonsa väsyneesti kohti Lilyä. Lily näki heti, että kaikki ei ollut kunnossa.
”Mikä hätänä?” Lily kysyi rypistäen otsaansa ja istahti sohvalle Kaitlinin viereen.
Kaitlin käänsi katseensa takaisin varpaisiinsa ja vastasi vasta hetken hiljaisuuden jälkeen värittömällä äänellä. ”Minä ja Jamie erottiin.”
”Voi Kaitlin”, Lily henkäisi ja veti ystävänsä tiukkaan halaukseen. Kaitlin painoi kasvonsa tiukasti vasten Lilyn olkaa ja istui hievahtamatta paikallaan.
”Mitä tapahtui?” Lily kysyi hiljaa hetken kuluttua, silittäen lempeästi Kaitlinin tummanlilaa tukkaa.
”No minä yritin jutella hänen kanssaan niin kuin sinä käskit”, Kaitlin aloitti tuikahdetulla äänellä. ”Ja sitten se jotenkin alkoi muuttua enemmän ja enemmän riidaksi…” Kaitlinin ääni vaimeni ja haipui lopulta olemattomiin.
Kaitlin henkäisi syvään ja nosti vihdoinkin kasvonsa esiin. ”Ja hän sanoi, ettei hän rakasta minua.”
Lily tuijotti Kaitlinia sanattomana, hän ei ollut koskaan ollut erityisen hyvä lohduttamaan toisia tällaisissa tilanteissa. Hän ei koskaan osannut sanoa oikeita asioita. Lopulta hän tyytyi vain sanomaan ”olen pahoillani” ja rutistamaan Kaitlinia vielä kerran.
Kaitlin vain nyyhkäisi surkeana ja kietoi kätensä poviensa ympärille.
”Hän on tyhmä, jos hän ei tajua mitä menettää”, Lily sanoi keksimättä mitään parempaakaan lohdutukseksi. ”Ei hän kuitenkaan ole sinun arvoisesi.”
Kaitlin nyyhkäisi vielä kerran entistäkin rajummin ja kyyneleet alkoivat valua hänen poskilleen. ”Älä sano noin”, Kaitlin nyyhki. ”Minä rakastan häntä.”
”Minä tiedän”, Lily kuiskasi hiljaa, kädet lohduttavasti Kaitlinin ympärillä. ”Minä tiedän, mutta kyllä se siitä. Se helpottaa ajan myötä.”
”Eikä helpota”, Kaitlin parkaisi ja hautasi taas kasvonsa vasten Lilyn okapäätä, niin että Lilyn paita kastui hänen kyynelistään läpimäräksi. ”Minä rakastan häntä Lily, minä en voi elää ilman häntä”, Kaitlin sanoi epätoivoisella äänellä.
”Kyllä sinä voit”, Lily sanoi lujalla äänellä. ”Ehkä sinusta nyt tuntuu, että et voi, mutta kyllä sinä voit.”
”Minä en selviä tästä”, Kaitlin sanoi surkeana.
”Totta kai sinä selviät. Sinä selviät aina kaikesta”, Lily huomautti.
”Paitsi tästä”, Kaitlin sanoi.
”Tästäkin”, Lily väitti vastaan. ”Tule, mennään nukkumaan. Sinulla on aamulla parempi olo.”
”Eikä ole”, Kaitlin nyyhkäisi. ”Miten minulla voisi olla ilman Jamieta.”
”No ainakin sinä olet aamulla pirteämpi.”
”Luuletko sinä oikeasti, että minä pystyn nukkumaan nyt?” Kaitlin väitti vastaan.
”Joo”, Lily sanoi päättäväisesti, ”kunhan sinua vain väsyttää tarpeeksi.”
Kaitlin nosti vihdoinkin kasvonsa esiin ja katsoi surkeana Lilyä. ”Anteeksi että minä kastelin sinun paitasi”, Kaitlin sanoi pyyhkien kyyneliä poskiltaan.
”Äh, ei se mitään”, Lily sanoi huiskauttaen kättään. ”Tule.”
Lily veti Kaitlinin ylös sohvalta ja he menivät makusaliinsa. Lily peitteli Kaitlin sänkyyn, aivan kuin pikkulapsen.
”Hyvää yötä, Lily”, Kaitlin nyyhkäisi unisesti.
”Hyvää yötä, Kaitlin”, Lily huokaisi ja meni sitten oman sänkynsä luokse vaihtamaan yöpuvun päälleen. Päästyään peittojen alle lämpimään hän nukahti melkein heti.
Sunnuntaiaamuna Lily heräsi vasta myöhään ja huomasi, että koko makusali oli tyhjä lukuun ottamatta häntä ja Kaitlinia, joka vielä nukkui pieneksi palloksi käpertyneenä sänkynsä nurkassa näyttäen surulliselta ja heiveröiseltä.
Lily hiippaili suihkuun varoen herättämästä Kaitlinia ja kun hän oli pukenut vaatteet päälleen, eikä Kaitlin ollut vieläkään herännyt, Lily päätti lähteä yksin aamiaiselle ja antaa Kaitlinin nukkua. Tämä ei kuitenkaan ollut varmaankaan saanut yöllä unta mitenkään erityisen hyvin.
Päästyään suureen saliin hän huomasi Rosen ja Ethanin korpinkynnen pöydässä ja meni taas heidän luokseen.
”Huomenta”, Rose sanoi iloisesti hymyillen Lilylle, kun tämä istuutui hänen viereensä.
”Hei”, Lily sanoi haukotellen makeasti ja veti puurolautasen lähemmäs itseään.
”Missä Kaitlin on?” Rose kysyi. ”Ette kai te vielä riitele?”
”Mistä Lily ja Kaitlin riitelee?” Ethan puuttui puheeseen.
Rose vilkaisi Lily nopeasi. ”Ei mistään”, hän sanoi sitten.
”Jaahas”, Ethan sanoi muka-loukkaantuneella äänellä. ”Miksi minulle ei ikinä kerrota mitään?”
Rose nauroi Ethanin ilmeelle ja suukotti tätä nopeasti huulille. ”Sinä et halua tietää.”
Sitten hän käänsi taas huomionsa Lilyyn. ”Niin?”
”Ei”, Lily sanoi pudistellen päätään, ”Ei me riidellä enää. Mutta Kaitlin ei taida olla nyt ihan kunnossa. Jamie jätti hänet.”
”Ai?” Rose henkäisi rypistäen otsaansa. ”Mutta juuri vähän aikaa sitten, heillä näytti menevän niin hyvin.”
”Niinpä”, Lily huokaisi.
”Miten Kaitlin voi?” Rose kysyi huolestuneena.
”No ei kovin hyvin”, Lily sanoi rypistäen otsaansa. ”Minä jätin hänet nukkumaan, hän tarvitsee unta.”
”Kaitlin parka”, Rose sanoi. ”Hän oli niin rakastunut Jamieen.”
Lily nyökkäsi surkeana. ”Niin oli.”
Syötyään aamiaisensa loppuun Lily lähti takaisin rohkelikkotorniin katsomaan, olisiko Kaitlin jo herännyt. Päästyään heidän makusaliinsa, hän huomasi, että Kaitlin oli kuin olikin hereillä, mutta tämä makasi silti täysin lamaantuneen näköisenä sänkynsä nurkassa ja Lily näki, että hän oli taas itkenyt.
”Hei”, Lily sanoi varovasti ja istuutui Kaitlin sängyn laidalle.
”Sinä olit väärässä”, Kaitlin sanoi hiljaisella äänellä. ”Nyt on aamu ja minä olen nukkunut vaikka kuinka kauan, mutta minusta ei silti tunnu yhtään sen paremmalta.”
Lily katsoi Kaitlinia surullisena, eikä taaskaan oikein tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt vastata. ”No ei ehkä vielä, mutta se helpottaa kyllä ajan myötä. Tulisitko syömään jotain aamupalaa?”
”Ei ole nälkä”, Kaitlin sanoi ja kääriytyi vielä tiukemmin peittoonsa, aivan kuin hänellä olisi ollut kylmä.
”Sinun pitäisi syödä jotain”, Lily sanoi huolestuneena.
”Ei”, Kaitlin sanoi terävästi. ”Minä en halua. Sitä paitsi jos minä tulisin alas, minä voisin törmätä Jamieen ja minä en halua nähdä häntä.”
”No et sinä kuitenkaan voi piilotella täällä ikuisesti”, Lily huomautti lempeästi.
”Mutta toistaiseksi voin”, Kaitlin sanoi jääräpäisesti. ”Minä haluan olla yksin.”
”Mutta Kaitlin – ”, Lily aloitti.
”Mene etsimään vaikka Scorpius tai jotain”, Kaitlin sanoi ja käänsi selkänsä Lilylle.
Lily kohotti kulmiaan huolestuneena. Hän ei olisi uskonut, että Kaitlin ikinä kehottaisi häntä tieten tahtoen etsimään Scorpiuksen. Kaitlin ei tosiaankaan tainnut olla kunnossa.
”Mutta minä vain haluan auttaa sinua”, Lily aloitti.
”Minä tiedän”, Kaitlin sanoi väsyneellä äänellä, ”mutta minä haluan ihan totta nyt vain olla yksin.”
Sen jälkeen Kaitlin ei sanoin enää mitään, sulki vain silmänsä ja puristi peittoaan kuin hengenhädässä, ettei Lily vain olisi saanut mieleen kiskaista sitä pois hänen päältään. Lopulta Lily antoi periksi. ”Hyvä on”, hän huokaisi ja nousi sängyn laidalta.
”Kiitos”, Kaitlin sanoi tukahdetulla äänellä, kun Lily oli lähdössä ulos makusalista ja veti peiton päänsä yli, niin että hän näytti vain muhkuraiselta peittokasalta sänkynsä nurkassa.
Päästyään alas oleskeluhuoneeseen Lily päätti, että hän voisi saman tien tehdä niin kuin Kaitlin oli ehdottanut ja etsiä Scorpiuksen.
-
Hihii, olinko eka? ;D
Ah, ihanaa jatkoa! <3
Kaitlin -raukka! :( Arvaan että Jamie ois ihastunu Lilyyn?
Mutta Lily ja Scorpius on joku paras paritus ikinä, rakastan tätä ficciä etc.
Rakentavaa.
MUTTA KIITOS JATKOSTA.
mAngo
-
Oiii<3
Ihana ficci. Löysin tän vähä aikaa sitte ja sain nyt luettua kokonaan. =) Ihana on<3 Rakentava lähti metsää, mut toivottavasti ees tää piristi;D
-eFFy
-
Musta tuntuu jo nyt, että rakentavat jäi Kiellettyyn metsään..
Tää oli ihana. <3 Voi tota Kaitlinia, mutta toivottavasti se nyt selviää.
Ja jatkoa vaan. (:
-
Oi ihania lukuja ;D
Olisin kyllä odottanut, että Lily löisi Jamieta turpaan, mutta kaikkea ei voi saada
Lily ja Scorpius on maailman ihanin pari ja ihanaa että en ola ainoa joka kirjoittaa sillä parituksella.
Mutta on nyt pakko huomautta, että eikö tämä kuulu valvojaoppilaiden kylpyhuoneeseen, koska suhde on salainen?
Mutta laita sitä jatkoa nopeasti
-Lerosa
-
Ihana <33 Sain nyt luettuu kokonaan ku lukuja oli nii monta. En oo ennen lukenu lily/scorpius paritusta ja tää ylitti odotukset. Jatkoa...
-
Voi, kävi kyllä tosissaan sääliksi Kaitlinia! Toinen ihan riutuu... :-\ Jamie on _kamala_. Toivottavasti Lily vetäisee sitä turpaan. ;D No ei.
Taas hyvä luku, aika Kaitlin - painotteinen, mutta eipä haitannut, koska Kaitlin on yksi lempparisivuhahmoistani. :)
Mutta, Scorp ja Lily oli edelleenkin ihania yhdessä. ♥
-
Aww<3 Olen todella kauan etsinyt ficcejä Scorpiuksesta ja tässä sitä on. Tämä on ihana. Paritus on ihana. Vaikka en ole koskaan ennen törmännyt Lily/Scorpiukseen. Mutta nyt sanon sinulle, että toivottavasti inspiraatiota riittää ja jatkoa pian ;)
-
A/N: Anteeksi nyt kun tämän jatkon kanssa on kestänyt niin kauan. On nyt vaan ollut niin paljon kokeita ja muuta, että ei ole jäänyt paljon aikaa kirjottamiselle. Mutta nyt on kuitenkin kokeet vihdoinkin loppu ja pystyn taas keskittymään tähän! :)
Kiitos kommentista, mAngo :) Ja kiitos eFFy, kyllä piristi oikein kovasti, onhan se aina ihanaa, kun joku sanoo, että pitää tästä :D
Kiitos koete :)
Ja kiitos Lerosa, mustakin Lily ja Scorpius on niin ihana paritus! :D Mutta eikös tuolla valvojaoppilaiden kylpyhuoneessa ole k15 ikärajan ficit ja tämä on vain k13.
Kiitti Michell, ihanaa kun tykkäsit :)
Kiitos kommentista Grppi, kiva kuulla että tykkäät Kaitlinista :D Ja kiitos Nabi, kyllähän se inspiraatio on usein miten tosi helppo löytää tämän ficin kanssa, tykkään vaan itsekin tästä parituksesta niin paljon :D
Okei, tämä luku on nyt enemmän ja vähemmän väliluku, enkä ainakaan vielä keksinyt tälle edes mitään sopivaa nimeä. No mutta, toivottavasi tykkäätte kuitenkin, ja kertokaa, jos teille tulee jotain nimiehdotuksia mieleen :)
16.
Kaitlin vietti melkein koko sunnuntaipäivän tyttöjen makusalissa, eikä suostunut tulemaan ulos, vaikka Lily kuinka maanitteli. Lopulta hän luovutti ja huomautti vain Kaitlinille, että huomenna hänen pitäisi kuitenkin tulla alas.
Kun Kaitlinista ei oikein ollut seuraksi Lily vietti aamupäivän Rosen kanssa ja lopun päivää Scorpiuksen kanssa. Hänen olisi pitänyt keskittyä läksyjen tekoon, mutta hän tunsi olonsa aivan liian levottomaksi siihen ja niinpä sunnuntaipäivä meni opiskelun osalta hukkaan.
Lilyn herätessä maanantaiaamuna, hän huomasi että Kaitlinin sänky oli jo tyhjä ja mikä huolestuttavampaa pedattu, sillä Kaitlin ei ikinä pedannut sänkyään. Lily pomppasi äkkiä ylös sängystä ja pujottautui vaatteisiinsa. Hän löysi Kaitlinin rohkelikon oleskeluhuoneesta, tämä istui yhdellä nojatuoleista, kerälle käpertyneenä ja tuijotti tyhjyyteen. Hänen edessään sohvapöydällä oli taikaliemien oppikirja ja tyhjä pergamentti.
”Kaitlin?” Lily kysyi varovasti.
”Ai hei Lily”, Kaitlin sanoi poissaolevasti ja katsoi hiukan hölmistyneenä oppikirjasta Lilyyn. ”Minä muistin, että minä en ollut vielä tehnyt sitä taikaliemien ainetta ja se piti olla valmis täksi iltapäiväksi”, Kaitlin mutisi avuttomasti.
”Sinä voit kopioida minun aineestani ruokatunnilla”, Lily lupasi. ”Tule nyt, sinun pitää syödä jotain aamupalaa, sinä et syönyt eilen melkein mitään.”
Kaitlin huokaisi ja nousi pystyyn haluttoman näköisenä. Hän pakkasi kirjan ja pergamentin laukkuunsa ja lähti Lilyn perässä ulos oleskeluhuoneesta.
He istuutuivat rohkelikon pöytään ja Kaitlin vain lähinnä pyöritteli ruokaansa haarukassa, Lily pani merkille, että hän nielaisi tuskin palaakaan. Lily ei tehnyt itsekään mieli syödä oikein mitään ja niinpä he vain istuivat vaitonaisina ja katselivat muiden oppilaiden tuloa ja menoa. Kun Jamie tuli suureen saliin ja istuutui aivan pöydän toiseen päähän, mahdollisimman kauas heistä, Kaitlinin ilme kiristyi huomattavasti ja hetken Lily pelkäsi, että Kaitlin purskahtaisi itkuun, mutta sitten hän vain henkäisi syvään ja käänsi päänsä päättäväisesti toiseen suuntaan. He olivat kumpikin helpottuneita, kun tuli aika lähteä ensimmäiselle oppitunnille.
Koko koulupäivä sujui melko vaitonaisissa tunnelmissa, Kaitlin oli enimmäkseen hiljaa ja näytti vaipuneen syvälle omiin ajatuksiinsa, vaikka ei Lily häntä voinut siitä syyttääkään. Ennen pitkään Kaitlinin apea mieliala tarttui Lilyynkin ja hän ei voinut olla odottamatta vielä malttamattomammin sitä hetkeä, jolloin hän pääsisi taas Scorpiuksen luokse.
Hänen sydämensä hypähti hiukan ja hänen mielensä valtasi lämmin tunne, joka kerta kun hän ajatteli Scorpiusta, mikä oli aika usein, sillä hän ei tuntunut saavan Scorpiusta pois mielestään millään. Eikä se kyllä haitannutkaan häntä, sillä oli ihanaa uppoutua arkitodellisuutta paljon valoisampiin päiväuniin tylsän oppitunnin ajaksi.
Illallisen jälkeen Kaitlin ja Lily menivät rohkelikon oleskeluhuoneeseen ja paneutuivat läksyihin. Scorpiuksella oli tänään huispausharjoitukset, joten Lily oli sopinut tapaavansa hänet vasta myöhemmin illalla. Vaikka Lilyllä olikin jo kova ikävä Scorpiusta, hänen täytyi myöntää, että oli myös hyvä, sillä hän oli jo taas aika pahasti jäljessä läksyistä, ja näin hänelle jäisi edes vähän aikaa niille. Kaitlin ei kuitenkaan näyttänyt olevan oikein läksyjenteko tuulella, tosin ei Lily sitä ollut olettanutkaan. Kaitlin vain istui tuijotellen läksykirjojaan ja pergamenttiaan ja sai kirjoitetuksi ehkä tunnissa kaksi lausetta.
Kun Jamie astui sisälle oleskeluhuoneen oviaukosta, Kaitlinin ilme jäykistyi ensin tutkimattomaksi ja muuttui sitten pohjattoman surulliseksi. Hän keräsi äkkiä kirjansa ja pergamenttinsa.
”Minä menen nukkumaan”, Kaitlin mutisi Lilylle ja lähti tyttöjen makusaleihin vievään portaikkoon, ennen kuin Lily ehti vastata mitään. Lily katsoi otsa huolestuneesti rypyssä Kaitlinin perään ja käänsi sitten katseensa Jamieen. Jamiekin tuijotti Kaitlinin perään, kasvoillaan outo, tutkimaton ilme. Lily yritti keskittyä vielä hetkeksi muodonmuutoksen tehtäviin, ja rustasi niihin äkkiä hutiloidut vastaukset, ennen kuin pakkasi itsekin kirjat laukkuunsa.
Sitten hän vei kirjansa makusaliin ja haki samalla Kelmien kartan. Kaitlin makasi viereisellä sängyllä, peitto korviin asti vedettynä.
”Oletko sinä kunnossa?” Lily kysyi varovasti. Kaitlin kääntyi toiselle kyljelle, niin että hän oli kasvot kohti Lilyä.
”No en, mutta ei sille mitään voi”, Kaitlin sanoi huokaisten.
Lily katsoi ystäväänsä surullisena. ”Minä olen pahoillani. Haluatko, että minä jään sinun seuraksi?” Lily ehdotti ja istahti sänkynsä laidalle.
”Äh en”, Kaitlin pudisteli päätään. ”Mene sinä vaan, minä haluan olla yksin.” Sitten hän käänsi taas kylkeään ja veti peiton päänsä yli. Lily odotti hetken kahden vaiheilla, tietämättä mitä tehdä.
”Mene nyt”, Kaitlin sanoi vaimealla äänellä peiton alta.
”Hyvä on, hei sitten”, Lily huokaisi ja lähti.
Päästyään ulos rohkelikkotornista hän aukaisi kelmien kartan. Hän näki pienen musta täplän, jonka vieressä luki Scorpius Malfoy ja lähti kävelemään kohti sitä varmistettuaan, ettei kukaan ollut heidän lähettyvillään. Linnan käytävillä ei näyttänyt kuljeskelevan enää ketään muuta kuin vahtimestari ja muutama opettaja ja he olivat kaikki kaukana heistä sillä hetkellä.
Lily kääntyi vielä muutamasta nurkasta, ennen kuin hän pääsi Scorpiuksen luokse. Hän hymyili tälle ja taitteli kartan taskuunsa. Scorpius käveli viimeiset askeleet Lilyn luokse ja kaappasi tämän syliinsä. Lily tunsi taas nyt jo tutun onnentunteen valtaavan hänen kehonsa ja mielensä, kun Scorpius kietoi käsivartensa tiiviisti hänen ympärilleen ja suuteli häntä antaumuksella huulilla. Siksi oli hänelle melkein ylivoimaisen vaikeaa irrottautua Scorpiuksesta ja huomauttaa, että he olivat julkisella paikalla ja kello oli jo reilusti yli heidän käytävillä liikkumisaikansa.
”Odota”, Lily mumisi vasten Scorpiuksen huulia, vasta pitkän ajan kuluttua. ”Pitäisikö meidän mennä jonnekin muualle… vähemmän yleiselle paikalle.”
Scorpius naurahti hiljaa. ”Varmaan.”
Kuitenkin juuri silloin he kuulivat lähestyviä askelia käytävältä takaansa ja kumpikin jähmettyi hetkeksi liikkumattomaksi patsaaksi. Sekunnin murto-osaa myöhemmin Lily tajusi kaivaa kelmien kartan taskustaan.
”Voi ei”, hän kuiskasi epätoivoisella äänellä seuraten katseellaan pientä täplää, joka lähestyi heitä kovaa vauhtia nurkan takaa ja jonka vieressä luki pikkuruisella kirjoituksella professori Sweeneyn nimi.
”Tule”, Scorpius henkäisi nopeasti, tarttui kiinni Lilyn kädestä ja lähti juoksemaan mahdollisimman hiljaa, mutta samalla mahdollisimman nopeasti toiseen suuntaan.
He kääntyivät nurkasta taas toiselle, pitkälle ja autiolle käytävälle ja juostuaan sitä hetken matkaa Scorpius avasi summanmutikassa yhden oven ja työnsi Lilyn sisälle astuen itse perässä ja vetäen oven kiireesti kiinni jälkeensä. Sitten hän kaivoi taikasauvan taskustaan ja mutisi loitsun, joka lukitsi oven.
Käännyttyään ympäri, Lily huomasi että he olivat jossain paljon pienemmässä tilassa, kuin luokkahuoneessa. Huone, oli kokonaan pimeä ja se oli niin pieni, siellä mahtui hädin tuskin seisomaan kaksi ihmistä, joten hänen oli painauduttava lähelle Scorpiusta.
Ennen kuin kumpikaan ehti sanoa mitään, jokin kapea ja pitkä kaatui nurkasta Scorpiuksen päälle ja ottaen huomioon, kuinka kova kolaus siitä kuului, kun se osui Scorpiuksen kalloon, se oli ilmeisesti jotain kovaa.
”Auts”, Scorpius sanoi ja hieroi takaraivoaan ja ottaen kiinni luudasta, joka oli kalahtanut hänen päähänsä. Yrittäessään asettaa sen takaisin nurkkaan pystyyn, niin kuin se oli ollut, hän sai vielä kaksi luutaa tippumaan päälleen.
”Minusta tuntuu, että me ollaan luutakomerossa”, Lily hihitti ja yritti vaivoin pidätellä naurukohtausta. Hänestä vain koko tilanne oli niin huvittava, hän ja Scorpius Malfoy luutakomerossa pakoilemassa Sweeneyä. Scorpius yritti pitää naamansa peruslukemilla, mutta Lilyn nauru oli niin tarttuvaa, että pian hänkin jo tyrski hillittömästi, yrittäen samalla saada luutia pysymään paikallaan.
”Shh”, Scorpius sanoi hiljaa. ”Sweeney kuulee meidät kohta.” Heti perään hän pudotti yhden luudan äänekkäästi kolisten lattialle, mikä aiheutti Lilylle vielä hervottomamman hihityskohtauksen.
Scorpius kuuli askelten ääniä oven toiselta puolelta ja huomasi kauhukseen, että ne pysähtyivät juuri oven ulkopuolelle, joten hän teki sen ainoan asian jonka keksi, saadakseen Lilyn hiljaiseksi. Kaappasi tämän syliinsä ja suuteli tätä.
Se oli onneksi melko tehokas hiljentämiskeino, sillä Lilyn nauru loppui kuin seinään, kun Scorpiuksen huulet kohtasivat hänen omansa. Lilyn kädet kietoutuivat Scorpiuksen niskaan kuin itsestään ja Scorpiuksen vartalo painoi hänen selkänsä vasten luutakomeron seinää.
Vasta pitkän ajan kuluttua Scorpius irrotti huulensa Lilyn huulilta.
”Lähtiköhän hän jo?” Scorpius mumisi huulet melkein kiinni Lilyn korvassa.
”Ihan sama”, Lily sanoi ja nousi varpailleen, ylettääkseen suutelemaan Scorpiuksen huulia. Sillä hetkellä hän ei olisi voinut vähempää välittää professori Sweeneystä tai sen puoleen mistään muustakaan mikä oli sen luutakomeron ulkopuolella.
Lily halasi Scorpiusta tiukasti, niin että hänen kasvonsa olivat vasten Scorpiuksen olkapäätä ja hänen huulensa koskettivat Scorpiuksen kaulaa.
Hetken kuluttua Lily taivutti päätään taaksepäin, niin että hän pystyi katsomaan Scorpiusta kasvoihin, vaikka luutakomero olikin niin hämärä, että Lily ei erottanut Scorpiuksen kasvoja tarkasti. Hän kuitenkin erotti, että Scorpius virnisti hänelle tuttua, Lilyn niin rakastamaa aavistuksen vinoa virnistystä ja Lily ei voinut olla hymyilemättä takaisin.
”Minusta tuntuu, että reitti on jo selvä”, Lily sanoi hiljaa.
”Joo niin varmaan”, Scorpius hymyili. Hän kaivoi taikasauvansa esiin ja sanoi hiljaa ”valois”, niin että sauvan kärjestä alkoi hohtaa valoa, jonka loisteessa he näkivät kelmien kartasta, että professori Sweeney oli jo ehtinyt kauas tyrmiin saakka.
”Minusta tuntuu, että meidän on jo turvallista lähteä”, Lily sanoi.
”Joo, varmaan”, Scorpius sanoi. ”Mutta ei ollut kyllä yhtään hullumpaa jumittua sinun kanssasi luutakomeroon”, hän huomautti virnistäen.
”Ei sinunkaan”, Lily sanoi hymyillen.
”Haluatko mennä kävelylle järven rannalle?” Scorpius ehdotti.
”Vaikka”, Lily sanoi. ”Ei meitä kuitenkaan kukan voi nähdä, koska kukaan ei saa olla ulkona enää näin myöhään.”
”Niinpä niin”, Scorpius virnisti.
Hän aukaisi luutakomeron oven ja veti Lilyn ulos. Heidän lähtiessä kulkemaan kohti ulko-ovia, Scorpius kietoi kätensä tiukasti Lilyn vyötärölle ja veti hänet lähemmäs itseään, mutta tällä kertaa he pitivät koko ajan tiiviisti silmällä kelmien karttaa.
He kävelivät järven ympäri monta kertaa käsi kädessä välillä jutellen ja välillä ollen hiljaa. Oli melkein täysikuu ja vaikka olikin kylmä, Lilystä ilma oli uskomattoman kaunis, eikä haitannut, vaikka hän palelikin, koska aina hän pystyi käpertymään Scorpiuksen kainaloon.
Lily palasi rohkelikkotorniin jälleen kerran aivan liian myöhään ja hän oli niin väsynyt, että silmäluomet eivät meinanneet enää pysyä auki, mutta silti hän ei olisi halunnut lähteä pois Scorpiuksen luota. Hänestä tuntui, että aina kun hän oli Scorpiuksen kanssa, hän oli jotenkin erilainen, paljon onnellisempi ihminen. Ja vaikka hänen elämässään ei varsinaisesti ollut ollut mitään vikaa ennen kuin hän oli tutustunut Scorpiukseen, nyt elämä ilman Scorpiusta tuntuisi uskomattoman tyhjältä.
***
Loppuviikko tuntui kuluvan tavallista hitaammin, johtuen ehkä siitä, että Kaitlin oli koko ajan niin masentunut. Hän oli vähäpuheinen, eikä ollenkaan oma itsensä ja enimmän aikaa halusi olla vain omissa oloissaan. Aina kun Jamie ilmestyi jonnekin lähettyville, Kaitlin liukeni pois paikalta mahdollisimman nopeasti. Kaitlinin masennus ahdisti Lilyäkin, joka olisi halunnut auttaa Kaitlinia, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan miten.
keskiviikkoiltana, kun Lily ja Kaitlin olivat tekemässä läksyjä oleskeluhuoneessa ja Jamie astui muotokuva-aukosta sisään kahden ystävänsä kanssa, Kaitlin ei kavahtanutkaan pystyyn mutisten, että häntä väsytti, vaan jäi paikalleen.
Lily katsoi varuillaan Kaitlinia, joka seurasi Jamien kulkua oleskeluhuoneen läpi. Kaitlin tuhahti äänekkäästi ja laittoi kätensä päättäväisesti puuskaan.
”Sinä olet oikeassa”, Kaitlin sanoi yhtäkkiä. ”Hän on ääliö, jos ei tajua mitä on menettänyt ja minä en aio antaa hänen enää säikytellä minua pois.”
Lily tuijotti Kaitlinia ällistyneenä, tietämättä, mitä hänen olisi pitänyt vastata. Lopulta hän hymyili Kaitlinille rohkaisevasti. ”Juuri niin, tuo on oikea asenne.”
”Voidaanko nyt palata näiden läksyjen pariin”, Kaitlin sanoi hymyillen Lilylle reippaasti, ”minun pitää vielä saada tämä muodonmuutosten aine valmiiksi.”
Siitä lähtien Kaitlin ei enää ollut masentunut ja vaitonainen, vaan pikemminkin puhelias ja mahdollisimman iloinen. Lily kuitenkin näki, ettei Kaitlin ollut vielä entisellään, vaan Lilystä tuntui, että hän vain esitti olevansa kunnossa. Ja joskus, kun hän oletti, ettei kukaan nähnyt, hänen kasvoilleen ilmestyi se pohjattoman surullinen ilme, joka ei ollut ennen ollut yhtään ominainen Kaitlinille.
Perjantai- iltana Lily istui oleskeluhuoneen nurkassa yrittäen keskittyä läksyihinsä. Kaitlin oli mennyt nukkumaan jo aikaisin, mutta Lily oli päättänyt jäädä vielä tekemään läksyjä, koska hän oli aika pahasti jäljessä niissä, johtuen siitä, että nykyään hän vietti suurimman osan vapaa ajastaan joko Scorpiuksen kanssa tai huispaustreeneissä.
Albus astui sisään muotokuva-aukosta, katseli hetken ympärilleen ja lähti sitten tulemaan kohti sitä nurkkaa, jossa Lily istui.
”Hei”, Albus sanoi hymyillen ja istui Lilyn viereiseen nojatuoliin.
”Hei Al”, Lily sanoi iloisena tekosyystä, pitää taukoa läksyjenteossa. ”Missä sinä olit, Kaidaa tapaamassa vai?”
”En itse asiassa”, Albus sanoi. ”Minä olin valvojaoppilaiden kokouksessa. Me alettiin suunnitella joulutanssiaisia.”
”Ai niin, kiva”, Lily sanoi innostuneena. Tylypahkassa oli jo jonkun aikaa ollut perinne, että joulutanssiaiset järjestettiin aina joululoman ensimmäisenä päivänä, ennen kuin oppilaat lähtivät koteihinsa joululomalle.
”No en nyt tiedä”, Albus kohautti olkiaan, ”minä olen koristeluryhmässä luihuisten kanssa.”
Lily nauroi Albuksen nyrpeälle ilmeelle. ”Kyllä sinä pärjäät niiden kanssa ihan hyvin.”
”Äh, en pärjää”, Albus nurisi. ”Tiedän paljon parempiakin tapoja käyttää joululomani alun, kun ripustaa luihuisten kanssa misteleitä suureen saliin.
”Sinun pitäisi olla tyytyväinen, etkö tiedä että valvojaoppilaana olo on etuoikeus?” Lily sanoi jäljitellen McGarmiwan äänensävyä.
Albus virnisti Lilylle. ”Niin, totta kai. Minä en vain jotenkin näe ylimääräistä aikaa luihuisten kanssa mitenkään etuoikeutena.”
Lily kohautti olkiaan. ”No enpä tiedä. Tai siis, voivatko ne kaikki nyt olla niin kamalia?”
Albus katsoi Lilyä oudosti otsa rypyssä ja Lily tajusi hiukan liian myöhään, ettei hänen olisi pitänyt sanoa sitä. ”No usko minua, luihuisen valvojaoppilaat kyllä ainakin ovat.”
”Joo niinpä”, Lily sanoi hymyillen Albukselle mahdollisimman huolettomasti.
”Mutta minä menen nyt nukkumaan”, Albus sanoi sitten. ”Pitää herätä huomenna aikaisin, valmistelemaan koristelua kurpitsajuhlaa varten.”
”Niin joo”, Lily sanoi. Hän oli totta puhuen jo kaiken muun keskellä melkein unohtanut kurpitsajuhlan.
”No nähdään huomenna”, Albus sanoi ja nousi ylös.
”Joo, minäkin taidan mennä jo nukkumaan”, Lily sanoi läimäyttäen läksykirjansa kiinni. ”Hyvää yötä.”
”Öitä”, Albus sanoi ja katosi poikien makusaliin johtavaan portaikkoon.
Suurin osa lauantaipäivää kului huispausharjoituksissa, jotka he pitivät jäätävän kylmässä tuulessa, niin että sormet melkein jäätyivät kiinni luudanvarteen. Harjoitusten jälkeen Lily pakkasi koulukirjat laukkuunsa ja meni kirjastoon, pois oleskeluhuoneen metelistä toivoen, että saisi siellä keskityttyä paremmin. Kirjastossa hän kuitenkin törmäsi Roseen, joka istui yhdessä nurkassa, syventyneenä isoon ja paksuun kirjaan.
”Hei Rose”, Lily sanoi ja meni Rosen viereiseen tuoliin. Rose hätkähti rajusti ja rauhoittui sitten huomatessaan tulijan. ”Ai hei Lily, minä en huomannut sinua. Mitä kuuluu? Me ei olla juteltu pitkiin aikoihin kunnolla.”
”Jo, minulla on ollut vähän… kiireitä”, Lily sanoi punastuen.
”Yhtä kuin, sinä olet viettänyt kaiken vapaa aikasi sen Malfoyn kanssa?” Rose sanoi kohottaen kulmiaan.
Lily kohautti olkiaan.
”Lily, minulla on vähän paha aavistus tästä”, Rose aloitti.
”Älä viitsi, Rose”, Lily sanoi. ”Scorpiuksessa ei ole mitään vikaa.”
Rose pyöritteli silmiään epäileväisen näköisenä. Lily huokaisi syvään. ”Ihan sama, ei sinun tarvitse pitää hänestä, mutta ei viitsitä kinastella.”
Rose kohautti olkiaan.. ”Minä vain sanoin, että sinä tulet joutumaan hankaluuksiin hänen takiaan.”
”Enpä usko”, Lily sanoi.
”Se nähdään sitten”, Rose sanoi, ”mutta minä ajattelen vain sinun parastasi Lily.”
”Kyllä minä sen tiedän”, Lily sanoi, ”mutta se ei muuta asiaa miksikään, minä en aio erota Scorpiuksesta.”
”No kai se sitten on sinun oma päätöksesi”, Rose myöntyi.
Lily virnisti. ”Hyvä että sinäkin tajusit.”
”Niin kai”, Rose sanoi vähän epäileväisesti.
”No joka tapauksessa, turha aloittaa mitään läksyjentekoa nyt, kun kurpitsajuhla alkaa ihan kohta”, Lily huokaisi, hän ei ollut tajunnut, kuinka paljon kello jo oli.
”Joo, nähdään myöhemmin”, Rose sanoi.
”Nähdään”, Lily vastasi noustessaan seisomaan.
”Ja Lily?”
”Joo?” Lily kysyi kääntyen takaisin kohti Rosea.
”Pidä huoli itsestäsi.”
Lily pyöräytti silmiään kohti kattoa. ”Joo joo, Rose.”
Rose hymähti Lilyn ärtyneelle ilmeelle. ”Minä olen kuitenkin vähän niin kuin isosisko sinulle, kuka sinusta muka pitäisi huolta, jos en minä?”
”Onko sinun mieleesi juolahtanut, että ehkä minä osaan itse pitää huolen itsestäni?”
”Enpä usko”, Rose sanoi virnistäen.
Lily muksautti Rose nyrkillä käsivarteen, ja heilautti sitten kättään hyvästiksi lähtiessään kirjastosta.
Suuri Sali oli jälleen kerran koristeltu ylenpalttisesti, Lilyn ja Kaitlinin saapuessa sinne vähän ajan kuluttua muiden rohkelikkojen kanssa. Seiniä koristivat jättimäiset kurpitsalyhdyt ja lepakkoparvet lentelivät suuren salin lumotussa katossa, valaistus oli hämärä ja tunnelmallinen ja jokaisessa pöydässä oli jättimäinen musta pöytäliina. Kaitlin ja Lily istuivat rohkelikon pöydän päätyyn Albuksen ja Hugon viereen.
Kurpitsajuhlat olivat hauskat, niin kuin aina, mutta Lilyn mielestä eivät tällä kertaa yhtä, kuin yleensä. Johtuen siitä, että Lily odotti jo pääsevänsä taas Scorpiuksen luokse ja siksi odotti kärsimättömästi hetkeä, jolloin juhlat loppuisivat ja hän pääsisi taas Scorpiuksen syliin.
Juhlien vihdoinkin loputtua Lily livahti oleskeluhuoneeseen suuntaavien rohkelikkojen joukosta ja kaivoi kelmien kartan taskustaan ja lähti sitten kohti seitsemännen kerroksen käytävää, jossa hän oli sopinut tapaavansa Scorpiuksen.
Scorpius odotti jo Lilyä, kun tämä saapui paikalle.
”Hei”, Lily sanoi ja asteli Scorpiuksen luokse.
”Hei, kulta”, Scorpius virnisti ja Lilyn sydän jätti taas kerran muutaman lyönnin välistä, kun hän kuuli Scorpiuksen viimeisen sanan. Scorpius suukotti häntä nopeasti huulille ja alkoi sitten astella edes takaisin kuvakudoksen edessä, jonka paikalla oli kohta iso ja tukeva ovi josta he astuivat sisälle tarvehuoneeseen.
Lily astui peremmälle huoneeseen ja meni istumaan sohvan nurkkaan.
”No mitä sinä haluaisit tehdä tänään?” Scorpius kysyi, istahti Lilyn viereen ja laittoi toisen käsivartensa Lilyn ympärille.
Lily nojasi leukansa vasten Scorpiuksen olkaa. ”En minä tiedä, en kai mitään erityistä. Minua väsyttää”, Lily vastasi totuudenmukaisesti.
”Okei”, Scorpius sanoi ja kietoi yhtä Lilyn leiskuvanpunaista hiussuortuvaa sormensa ympärille.
Lily painoi päänsä vasten Scorpiuksen rintakehää ja laittoi silmänsä kiinni.
”Minä mietin, miksi sinusta ylipäätänsä edes tuli luihuinen”, Lily sanoi yhtäkkiä.
”Mitä?” Scorpius kysyi yllättyneenä ja hänen kätensä pysähtyivät Lilyn hiuksiin.
”Minä vain – tai siis, sinä et ole yhtään sellainen, kuin luihuiset yleensä ovat”, Lily selitti, ” sinä et ole ilkeä etkä koppava etkä pahansuopa. Minä vain ihmettelin miten sinä ylipäätänsä olet joutunut luihuiseen.”
Scorpius naurahti pienesti. ”Tiedätkö, minä osaan kyllä olla aika ilkeä, jos haluan. Minulla ei vain ole mitään syytä olla ilkeä sinulle, kun sinä olet niin ihana.”
Lily tunsi sydämensä hypähtävän kun hän kuuli Scorpiuksen sanat ja hän painautui tiukemmin kiinni tähän.
Hetken hiljaisuuden jälkeen Scorpius jatkoi, tällä kertaa vakavammalla äänensävyllä: ”Mutta minusta tuntuu, että lajitteluhattu pani minut luihuiseen… koska minä toivoin sitä.”
Lily kääntyi katsomaan Scorpiusta yllättyneenä. ”Tekeekö se niin?”
Scorpius kohautti olkiaan. ”Tai ainakin se oli osasyy, uskoisin. Se sanoi minulle, että minulla oli paljon luihuisen ominaisuuksia, mutta pärjäisin myös muissa tuvissa ja minä toivoin, että pääsisin luihuiseen.”
Lily mietti hetken Scorpiuksen sanoja. ”Miksi sinä halusit luihuiseen?” hän kysyi sitten ymmällään.
Scorpius naurahti uudestaan, mutta nyt Lily uskoi kuulevansa naurussa uuden, katkeramman sävyn.
”No esimerkiksi siksi, että minä uskoin, että luihuinen oli ainoa oikea arvostettava tupa ja koska minun koko sukuni oli ollut siinä”, Scorpius sanoi. ”Mutta pääasiassa kuitenkin siksi, että minun isäni olisi tappanut minut, jos olisin joutunut johonkin muuhun tupaan.”
Lily ei sanonut mitään. Hän muisti, kuinka Albus oli ollut huolissaan, että hän joutuisi luihuiseen ja kuinka heidän isänsä oli sanonut, että heille sillä ei ollut mitään väliä. Ja samaa hän oli vakuuttanut Lilyllekin, ennen kuin tämä oli noussut ensimmäistä kertaa Tylypahkan pikajunaan.
”Mutta joka tapauksessa”, Scorpius sanoi nyt jo kepeämmällä äänensävyllä, ”ei se nyt ole mitenkään hirveää olla luihuisessa. Eivät kaikki luihuiset ole niin kamalia, kun sinä uskot.”
Lily naurahti vasten Scorpiuksen rintaa. ”Joo, minä tiedän sen. Se selvisi minulle jokin aika sitten.”
Scorpius irrotti sormensa Lilyn hiuksista ja kietoi kätensä Lilyn hartioiden ympärille ja hetkeen kumpikaan ei sanonut mitään. Lily tunsi silmäluomiensa painuvan kiinni kuin itsestään ja hänestä tuntui, ettei hän olisi jaksanut liikauttaa kättäänkään, saatikka sitten nousta ylös.
”Lily?” Scorpius kysyi unisella äänellä.
”Mmh?” Lily mumisi.
”Oletko sinä vielä hereillä?”
”Melkein”, Lily yritti sanoa, mutta sana tuli ulos jonain epämääräisenä muminana, eikä hän ollut ollenkaan varma, saiko Scorpius selvää, mitä hän yritti sanoa. Ainakaan sen jälkeen Scorpius ei sanonut enää mitään, mutta Lily oletti, että Scorpius oli vain liian väsynyt vastaamaan, niin kuin hän itsekin.
Lily heräsi hätkähtäen. Hän katseli ympärilleen, miettien kuumeisesti missä hän oli ja miksi hän oli sinne joutunut. Hän ihmetteli, miksi hän makasi tarvehuoneen sohvalla, käytännössä katsoen Scorpiuksen päällä, Scorpiuksen kädet tiukasti hänen ympärillään.
Lily voihkaisi vaimeasti kun totuus valkeni hänelle vähitellen. Hän oli ilmeisesti nukahtanut tarvehuoneen sohvalle. Hän käänsi päätään ja huomasi, että Scorpiuskin oli heräilemässä.
”Mitä kello on?” Lily kuiskasi hätääntyneenä. Tarvehuoneessa ei ollut ikkunaa, joten hänellä ei ollut hajuakaan, mikä vuorokaudenaika oli meneillään.
”Ei aavistustakaan”, Scorpius sanoi ja löysensi otettaan Lilystä, niin että tämä pääsi kierähtämään sohvalle hänen viereensä, hiukan säädyllisempään asentoon.
”Anteeksi”, Lily mumisi, ”minä liikun paljon unissani.”
Scorpius virnisti. ”Ei se haittaa.”
Lily hieroi silmiään kämmenillään ja yritti selvittää ajatuksensa. Hän ei muistanut nukahtaneensa, mutta hän oli kyllä illalla ollut niin väsynyt, ettei se oikeastaan ollut mikään ihme.
”Kello on muuten viisi minuuttia yli viisi. Olettaisin, että aamulla”, Scorpius ilmoitti vilkaistuaan rannekelloaan.
”Voi ei”, Lily voihkaisi, ”minun on pakko lähteä.” Hän kohottautui istumaan ja kaivoi kelmien kartan taskustaan.
”Vannon pyhästi että minulla on vain pahat mielessäni”, Lily sanoi ja tarkasteli sitten esiin tullutta karttaa. Käytävät olivat autioita ja kaikki olivat jo vuoteissaan.
”Okei, mennään sitten äkkiä”, Lily sanoi. Scorpius avasi tarvehuoneen oven ja he astuivat ulos.
”Nähdään huomenna”, Scorpius sanoi, ”tai siis myöhemmin tänään.”
Lily hymähti. ”Joo niinpä, mutta nyt minun pitää päästä sänkyyn äkkiä, ennen kuin joku huomaa.”
”Hyvää loppuyötä”, Scorpius toivotti, pyyhkäisi nopeasti Lilyn hiukset korvan taakse ja suuteli häntä hellästi huulille, ennen kuin lähti pois.
Lily hiippaili äkkiä rohkelikkotornille päin ja toivoi, ettei Lihava leidi olisi lähtenyt taas yksille yöllisistä kyläilyistään. Lilyn onneksi Lihava leidi oli kyllä paikalla, mutta se oli melkoisen ärtyneellä päällä Lilyn herätettyä se.
”Siirappitorttu”, Lily sanoi salasanan nopeasti.
”Missäs sitä ollaan oltu?” Lihava leidi äyskähti.
”Tuota… minä nukahdin”, Lily selitti.
”Nukahdit!” Lihava leidi puuskahti. ”On noilla nuorilla tekosyyt”, se jupisi päästäen Lilyn sisälle.
Oleskeluhuone oli pimeä ja autio ja Lily hiippaili äkkiä sen ohi makusaleihin vievän portaikkoon. Päästyään heidän makusalinsa kohdalle, hän avasi oven mahdollisimman äänettömästi, toivoen ettei herättäisi ketään. Hänen pahaksi onnekseen Kaitlin kuitenkin kohottautui istumaan siinä samassa, kun Lily astui sisälle makusaliin.
”Missä ihmeessä sinä olet luuhannut?” Kaitlin kysyi unisesti.
”Hmm… minä tuota… nukahdin”, Lily selitti nolona.
”Aha?”Kaitlin sanoi kysyvästi, kuin odottaen lisäselitystä ja liukui takaisin makuuasentoon sängylleen.
”No silloin oli jo niin myöhä ja minua väsytti”, Lily selitti.
”Jaahas. Ja kenen kanssa sinä sitten nukuit?” Kaitlin kysyi.
”Scorpiuksen”, Lily sanoi ja oli kiitollinen siitä, että huoneessa oli niin pimeä, ettei Kaitlin voinut nähdä hänen punastumistaan. ”Mutta me vain nukuttiin.”
”Joo, niin varmasti”, Kaitlin sanoi sarkastisesti, veti peiton korviinsa asti ja käänsi kylkeään, mistä Lily päätteli, että kuulustelu oli ainakin tällä kertaa ohi. Niinpä hän kömpi itsekin lakanoiden väliin ja koitti saada vielä vähän unta, ennen kuin olisi aika herätä.
***
Scorpius käveli ripein askelin kohti luihuisten oleskeluhuonetta, ennen kuin joku saisi hänet kiinni. Vasta astuttuaan sisälle luihuisen kolkkoon oleskeluhuoneeseen, hän hiljensi vauhtiaan. Scorpius istahti nojatuoliin koristeellisen takan lähelle, häntä ei väsyttänyt enää yhtään, eikä hän olisi halunnut mennä nukkumaan.
Scorpius ajatteli Lilyä. Tai oikeastaan hän mietti sitä, miten hän ei nykyään paljon muuta ajatellutkaan, kuin Lilyä. Hän ei nimittäin tuntunut saavan Lilyä pois mielestään millään, ei vaikka kuinka yritti. Scorpiuksesta se tuntui vähän ahdistavaltakin, koska hän oli aina ollut niin itsenäinen, hän ei ollut tottunut nojaamaan kehenkään muuhun ja nyt hänellä oli vaikeuksia kestää edes kokonainen päivä ilman Lilyä. Scorpius ihmetteli taas, kuinka paljon hän oli muuttunut niin lyhyen ajan sisällä, hänestä oli tullut kokonaan eri ihminen. Ja hänen oli myönnettävä, että vaikkei hän ennenkään ollut mitenkään erityisen onneton, myös paljon onnellisempi ihminen. Scorpius muisti hymähtäen, miten hän oli joskus vannonut itselleen, ettei hän ainakaan antaisi minkään niin typerän asian kuin rakastumisen vaikuttaa hänen elämäänsä.
Lopulta Scorpius nousi ylös ja lähti nukkumaan, vain jotain tehdäkseen. Kun hän astui sisälle huoneeseen, hänen viereisessä sängyssään nukkuva Alex nousi istumaan.
”Hei, missä sinä olet ollut?”Alex kysyi uteliaasti.
Scorpius oli hetken hiljaa, miettien selitystä ja tyytyi sitten vain sanomaan ”En missään.”
”Hei, kyllä sinä voit minulle kertoa”, Alex sanoi hiukan ärtyneeseen äänensävyyn. ”Olitko sinä jonkun tytön kanssa?”
Scorpius kohautti olkiaan ja kaivoi muina miehinä pyjamansa peittonsa alta.
”No kuka se on?” Alex kysyi.
Scorpius kohautti olkiaan uudestaan.
”Kyllä se selviää minulle kuitenkin ennemmin tai myöhemmin.”
”Mieluummin myöhemmin”, Scorpius sanoi.
Alex huokaisi ärtyneenä. ”Minä en käsitä, miksi sinä et vain voi kertoa meille. Sinä olet ollut niin omituinen viime aikoina.”
Scorpius kohautti olkiaan jälleen kerran. Hän oli kuitenkin alkanut tajuta, että jos hän aikoi olla Lilyn kanssa, hänen olisi pakko ennen pitkää kertoa. Ja hänellä ei ollut mitään aikeita erota Lilystä, joten niin kuin Alex oli huomauttanut, ennemmin tai myöhemmin asia tulisi kuitenkin julki. Ja sitä paitsi, Scorpius ajatteli, kaivautuessaan peittojensa alle, kuinka kamalaa se muka voisi olla. Totta kai kaikki järkyttyisivät aluksi, mutta ennen pitkää heidän olisi vain pakko tottua siihen.
-
EKA!
Ihana luku jälleen kerran. Rakastan paritusta yli kaiken.
Nuo kaksi ovat niin suloisia yhdessä, että alkaa pelkästä ajattelemisesta hymyilyttämään. Ymmärrän hyvin, että Scorpius halusi Luihuiseen isänsä takia. Mutta nyt rakentavaakin:
Luihuinen pitäisi kirjoittaa isolla eikä pienellä. (Rakentava loppuu)
Repesin luutakomerolle johtuen Toyhton ficistä.
Olisi kiva jos tähän todellakin tulisi sitä alkuperäistä luutakomero meininkiä (jos haluat ymmärtää äskeisen lauseen, lue Jos luutakomeroon haluat mennä nyt- ficci)
Jatkoa!
-Lerosa
-
Toi oli ihanaa :D
luutakomero juttu oli hyvä ;)
jatkoo! :)
-
Aww<3 Mun piti lukea tää kaks kertaa ku ekalla kerralla ihmettelin "Miten tää on näin lyhyt?". Sitte kelasin taakse päin ja huomasin, että olin alottanu lukemisen keskeltä kappaletta. Luutakomero on nam! Sit ku Lily heräs *köh köh* aika säädyttömästä asennosta Scorpiuksen päältä. 8'D
Jatkoa pian~~<3
-
JJee<3 jatkoo on tullu. Ihana luku. Se oli sulosta ku Lily nukahti Scorpiuksen sylii;> Luutakomerossa oli bileeet<3 no ei, se oli vaa kiva kohta. (:
Noo, mie lopetan tän söhläyksenn, joten jatkoa odotelessa..
-
IHANINTA JATKOA<3
Oon niin koukussa tähän ficciin, tää on paras!
Scorpius on yli-ihana, muutaman kerran varmaan tulu sanottua. :D
Edelleen odottelen jatkoa. ;)
mAngo
-
Taas kerran tositositosi hyvä osa! :D Ääh, hitto kun en keksi mitään rakentavaa kommenttia, olen kauhean huono tässä. ::)
Lily & Scorpius = <3
-
Oon jo jonkin aikaa lukenu tätä ja pakko myöntää, että aivan ihana ficci! <3 Lily ja Scorpius ovat aivan ihana pari! Kirjoitat hyvin ja sillain hienosti. En osaa selittää, mutta tykkään kirjoitustyylistäsi. :) Pari kirjoitusvirhettä ehkä huomasin (en ole varma). Mutta mitään rakentavaa en osaa sanoa, valitan.
Jatkoa odottelen myös! :-*
-
A/N: Kiitos Lerosa, ihanaa kun tykkäät parituksesta, niin tykkään minäkin :D Ja pitääkin mennä lukemaan tuo sinun mainitsema ficci :)
Kiitos Tessuu :) Ja kiitti Nabi, mulla oli vaan mielessä joku sellanen kuva, kun Lily herää ihan pöllämystyneenä Scorpiuksen vierestä (siis päältä xD) ja piti sitten kirjottaa se tähän :D
eFFy, kiitti kommentista, kiva kun tykkäsit luutakomerosta, sen kirjottaminen, oli kivaa! :D
mAngo, kiitos kommentista, musta on ihanaa kun tykkäät Scorpiuksesta, kun mäkin tykkään niin paljon sen kirjottamisesta :)
Kiitos Grppi :) Ja kiitos Potlood, tosi ihana kuulla, että tykkäät mun kirjoitustyylistä!
Ja tässä on seuraava osa. Toivottavasti tykkäätte, mä ainakin tykkäsin tän kirjottamisesta! :D
17. Venom Brooks
Marraskuun ensimmäinen viikko kului melko tavalliseen tapaan. Sää kylmeni entisestään ja keskiviikkoaamuna, oppilaiden herätessä, linnan piha oli saanut ohuen, harsomaisen lumipeitteen. Lily huomasi, että Kaitlin muuttui päivä päivältä enemmän ja enemmän omaksi itsekseen, mutta silloin tällöin hän silti näki, kuinka Kaitlin katsoi Jamieta se sama pohjattoman onneton katse silmissään ja Lilystä tuntui, ettei tämä sittenkään ollut vielä läheskään päässyt yli Jamiesta. Lily ei kuitenkaan tiennyt, kuinka voisi auttaa ystäväänsä, koska Kaitlin ei halunnut puhua Jamiesta.
Loppuviikosta kaikki odottivat jo malttamattomina viikonloppua, koska silloin olisi seuraava Tylyahon retki.
Lauantaiaamuna Lily lähti aamupalalle ennen Kaitlinia. Hän oli yrittänyt herätellä tätä, mutta kun Kaitlin oli vain kääntänyt kylkeään ja jatkanut uniaan, joten Lily oli päättänyt antaa hänen nukkua, koska Tylyahoon lähtöön oli vielä aikaa.
Suuri Sali oli melko tyhjä, mutta Lily huomasi Kaidan ja Albuksen istuvan rohkelikon pöydän päädyssä ja meni heidän luokseen.
”Huomenta”, Albus sanoi Lilyn istuutuessa hänen viereensä.
”Huomenta”, Lily vastasi haukotellen ja nappasi paahtoleivän.
”Lily muuten, miksi sinä et ollut eilisissä huispausharjoituksissa?” Albus kysyi hetken kuluttua.
”Ai, öh, oliko meillä eilen huispausharjoitukset?” Lily kysyi hiukan nolona. Oikeasti hän oli kyllä tiennyt varsin hyvin, että heillä oli ollut huispausharjoitukset, hän oli vain tehnyt jotain, mitä hän oli yrittänyt parhaansa mukaan vältellä tekemästä; jättänyt huispaustreenit väliin vain viettääkseen enemmän aikaa Scorpiuksen kanssa.
”Oli”, Albus sanoi ja kohotti kulmiaan Lilylle.
Hetken hiljaisuuden jälkeen Lily vaihtoi puheenaihetta saadakseen Albuksen unohtamaan hänen unohduksensa. ”No mutta joka tapauksessa, eikö ole kivaa, että päästään tänään Tylyahoon”, Lily sanoi reippaasti.
”Niin kai”, Albus sanoi. ”Oikeastaan minä olen kyllä aika pahasti jäljessä läksyistä, niin että minun pitäisi jäädä kouluun, mutta taidan silti lähteä Kaidan mukaan vähäksi aikaa”, Albus sanoi hymyillen Kaidalle, joka vastasi hänen hymyynsä.
Albuksen sanat saivat Lilyn tuntemaan olonsa vähän syylliseksi, sillä hän oli itsekin aika tavalla jäljessä läksyissä. ”Niin, minäkin olen kyllä aika pahasti jäljessä läksyissä, mutta taidan silti lähteä vähäksi aikaa”, Lily sanoi.
Albus katsoi Lilyä epäilevästi. ”Miten ihmeessä sinä nyt olet niin kovasti jäljessä läksyistä?”
Lily punastui helakasti. Hän ei oikein viitsinyt kertoa, että hänen koulunkäyntinsä oli kärsinyt, koska nykyään hän vietti melkein kaikki vapaailtansa erään tietyn luihuispojan kanssa.
Lilyn onneksi hänen ei tarvinnut keksiä mitään selitystä Albukselle, sillä suuri sali täyttyi siipien havinasta, kun pöllöt lehahtivat sisään ikkunasta kantaen aamupostia. Albus otti rullalle käärityn Päivän Profeetan ruskean sarvipöllön koivesta. Hän levitti lehden eteensä ja henkäisi sitten terävästi nähtyään etusivun otsikon.
”Mitä?” Kaida kysyi.
”Katsokaa”, Albus sanoi ja Lily ja Kaida kumartuivat lähemmäs nähdäkseen ison otsikon: ”Karanneet kuolonsyöjät murtautuivat taikaministeriöön!”
”Mitä?” Lily henkäisi luettuaan otsikon pari kertaa.
Albus aukaisi lehden ja kaikki kolme alkoivat lukea samaan aikaan. Artikkelista selvisi, että Azkabanista karanneet kuolonsyöjät, tai ainakin osa heistä, murtautuivat taikaministeriön tiloihin myöhään eilisillalla. Heidät huomattiin, ilmeisesti ennen kuin he ehtivät tehdä mitään, mutta kuolonsyöjäjoukko pääsi kuitenkin karkuun, ennen kuin heidät ehdittiin napata kiinni.
”Outoa”, Albus sanoi heidän luettuaan artikkelin loppuun. ”Miten ihmeessä he pääsivät murtautumaan sinne? Eikö taikaministeriön suojauksen pitäisi olla aika hyvä? Ja miten he vielä pääsivät karkuun sen jälkeen kun heidät oli nähty?”
”Niinpä, se on outoa”, Lily myönsi.
”Ja mitä he edes hakivat taikaministeriöstä?” Kaida kysyi.
”En tiedä. Minä en ymmärrä mihin he pyrkivät kaikella tuolla”, Lily sanoi mietteliäästi.
Kaida kohautti olkiaan. ”Niin. Vaikka uskoisin kyllä, että heidät saadaan kiinni.”
”No enpä tiedä. He ovat ilmeisesti aika hyviä pakoilussa, jos heitä ei olla tähänkään asti saatu kiinni”, Albus huomautti.
”Ja he olivat kuitenkin yksiä kaikista voimakkaimmista kuolonsyöjistä, silloin kuin Voldemort oli vielä vallassa, eikö niin?” Lily sanoi. Hän huomasi, että Kaida hätkähti hiukan, kun hän mainitsi Voldemortin nimen ja hän muisti, että kaikki eivät ehkä olleet vieläkään yhtä tottuneita Voldemortin nimen sanomiseen ääneen, kuin he. Heidän isänsä oli aina puhunut Voldemortista, hänen oikealla nimellään ja Hermione oli aina sanonut jotain sellaista, että nimen pelko lisää itse asiankin pelkoa, joten he olivat tottuneet sanomaan Voldemortin nimen ääneen.
”Niin mutta nyt hän on poissa”, Kaida sanoi miettiväisellä äänellä. ”Eikä kuolonsyöjillä ole mitään mahdollisuuksia päästä valtaan ilman häntä, eikö niin?”
”Niinpä kai”, Albus sanoi. ”Vaikka en edes tiedä, haluavatko he saada valtaa vai mitä.”
He vaipuivat kaikki hiljaisuuteen.”No mutta joka tapauksessa, minä menen nyt herättämään Kaitlinin, että me ehditään sinne Tylyahoonkin joskus.” Lily sanoi hetken kuluttua ja nousi seisomaan. ”Me nähdään sitten varmaan myöhemmin.”
”Joo, nähdään”, Kaida sanoi Lilyn lähtiessä.
Päästyään rohkelikkotorniin Lily huomasi kuitenkin, että Kaitlin olikin jo hereillä ja niinpä he vain kuluttivat aikansa pelaamalla pari erää velhoshakkia oleskeluhuoneessa, ennen kuin lähtivät eteishalliin, jossa vahtimestari tarkisti kaikkien luvat, ennen kuin päästi heidät lähtemään Tylyahoon.
Kaitlinin, Lilyn ja Rosen päästyä ulos, oli alkanut sataa lunta hiljalleen, mutta sää oli kuitenkin melko leuto, joten oli mukavaa kävellä Tylyahoon rupatellen niitä näitä. Päästyään perille he kävivät Hunajaherttuassa ja muutamassa muussa liikkeessä, ennen kuin päätyivät Kolmeen luudanvarteen kermakaljojen ääreen.
Lily oli sopinut tapaavansa Scorpiuksen myöhemmin sillä hiljaisella sivukujalla, jota pitkin mentiin rääkyvään röttelöön, joten heidän oltuaan jonkun aikaa Kolmessa luudanvarressa, Lily päätti, että hänen olisi aika lähteä.
”No mutta minä menen nyt, te pärjäätte varmaan kahdestaankin”, Lily sanoi nousten seisomaan.
”Minne sinä nyt olet menossa?” Kaitlin kysyi.
Lily vain kohautti olkiaan.
”Tapaamaan Scorpiusta?” Rose ehdotti kohottaen kulmiaan.
Lily hymyili pienesti ja lähti sitten heilautettuaan kättään hyvästiksi, ja lähti sitten ripeästi, jättäen Rosen ja Kaitlinin tuijottamaan peräänsä.
Ulkona oli lakannut satamasta lunta ja tuuli oli yltynyt hiukan. Tylyahon pääkatu oli täynnä tylypahkalaisia ja Lily tapasi monta tuttua, ennen kuin pääsi vähän kauemmas keskustasta, missä oli huomattavasti rauhallisempaa.
Lily käveli ajatuksiinsa vaipuneena hiljaisia sivukatuja pitkin. Hän ei malttanut odottaa, että näkisi Scorpiuksen taas. Hänestä tuntui, että hänellä oli aina ikävä Scorpiusta, kun hän ei ollut tämän kanssa. Ja aina kun hän oli Scorpiuksen kanssa, hänestä tuntui, ettei hän olisi voinut olla onnellisempi missään muualla, hänestä tuntui, ettei koko muulla maailmalla ollut mitään merkitystä. Hän rakasti sitä, kuinka Scorpius sai perhoset lepattamaan hänen vatsassaan, hän rakasti Scorpiuksen kosketusta, kun tämä hipaisi hiussuortuvan Lilyn korvan taakse, hän rakasti Scorpiuksen huulia hänen huulillaan ja hän rakasti Scorpiuksen ilkikurista virnistystä.
Lily oli niin omissa ajatuksissaan, että hätkähti jonkun kutsuessa häntä. Kääntyessään ympäri, hän huomasi että Scorpius käveli vähän matkaa hänen takanaan. Lily pysähtyi, niin että Scorpius sai hänet kiinni.
Scorpius ei sanonut mitään, vaan päästyään Lilyn luokse hän vain kietoi kätensä Lilyn kaulan ympärille, taivutti tämän kasvoja hellästi ylöspäin ja suuteli Lilyä suoraan huulille. Lily kietoi kätensä Scorpiuksen vyötärölle ja hengitti Scorpiuksen tuoksua sieraimiinsa ja suuteli Scorpiusta lujasti takaisin.
Hetken kuluttua Scorpius irrotti huulensa Lilyn huulilta, mutta piti kuitenkin kiinni Lilystä. ”Hei vaan sinullekin”, Lily naurahti pehmeästi kasvot vain muutaman sentin päässä Scorpiuksen kasvoista.
”Oli ikävä sinua”, Scorpius sanoi hymyillen Lilylle.
”Niin minullakin sinua”, Lily myönsi ja hänen sydämensä hypähti, kun hän kuuli Scorpiuksen seuraavat sanat. Scorpiuksellakin oli ollut ikävä häntä.
”No hyvä”, Scorpius sanoi hiljaa ja hipaisi Lilyn alahuulta peukalollaan ja painoi sitten taas huulensa Lilyn huulille ja Lily sulki silmänsä ja painautui entistäkin tiukemmin vasten Scorpiusta. Hän irrotti huulensa Scorpiuksen huulilta vasta kun hänen oli aivan pakko vetää henkeä ja vain muutamaa sekuntia myöhemmin, Scorpiuksen huulet olivat taas hänen suullaan.
Lily hätkähti kuultuaan ääntä takaansa ja irrotti otteensa Scorpiuksesta ja kääntyi ympäri. Lily näki, että vain vähän matkan päässä heistä seisoi pitkä ja kopean näköinen tyttö. Tytöllä oli pitkät mustat hiukset ja ilkeä ilme tummissa silmissään. Lily hätkähti kun hänen ja tuntemattoman tytön katseet kohtasivat ja Lily käänsi äkkiä katseensa kohti Scorpiusta, joka tuijotti myös tyttöä. Tytön kasvoille ilmestyi pieni, ilkeä hymy. Hän katsahti kohti Scorpiusta kohottaen kulmiaan ja käännähti sitten kannoillaan ja häipyi yhtä nopeasti, kuin oli tullutkin.
Lily käänsi katseensa taas takaisin Scorpiukseen, joka tuijotti tytön perään.
”Kuka hän oli?” Lily kysyi.
Scorpius katsoi hetken Lilyä ja huokaisi sitten syvään. ”Hänen nimensä on Venom Brooks ja hän on seitsemäsluokkalainen luihuinen”, Scorpius kertoi.
”Hän… hän ei näyttänyt kovin ystävälliseltä”, Lily huomautti.
Scorpius naurahti ilottomasti. ”Joo ei. Ei hän ole.”
Scorpiuksen kasvoilla oli melko outo ilme ja Lilylle tuli tunne, ettei tämä kertonut hänelle kaikkea. ”Kertookohan hän kenellekään?” Lily kysyi sitten.
”En tiedä”, Scorpius vastasi hiljaa, ”mutta voi olla että kertoo.”
Lily oli hetken hiljaa ja tuijotti jalkoihinsa.
”Olen pahoillani”, Scorpius sanoi hiljaa ja kietoi toisen kätensä lohduttavasti Lilyn ympärille.
”Eihän se sinun vikasi ole”, Lily huokaisi. ”Minä vain… kukaan ei varmaankaan ymmärrä tätä, minä vain mietin, miten he suhtautuvat.”
”Onko sillä oikeasti väliä?” Scorpius sanoi ja työnsi etusormensa Lilyn leuan alle ja kohotti tämän kasvot, niin että Lily katsoi Scorpiusta silmiin. ”Onko sillä väliä mitä he ajattelevat kun sinä tiedät, etten minä oikeasti ole paha ja ilkeä luihuinen, joka haluaa vain satuttaa sinua”, Scorpius sanoi virnistäen.
Lily vastasi Scorpiuksen hymyyn ja sillä hetkellä hänestä tuntui, ettei sillä ollutkaan väliä. Vain Scorpiuksella väliä. ”Eipä kai.”
”Ja sitä paitsi, ei Venom välttämättä edes kerro kenellekään”, Scorpius huomautti.
”Mutta luultavasti kertoo, eikö niin?”
Scorpius kohautti olkiaan. ”Hän ei todellakaan ole mitenkään erityisen mukava”, Scorpius vastasi.
Lily hymähti ja nojasi leukansa vasten Scorpiuksen olkapäätä. Juuri silloin hänestä tuntui että hän kestäisi kyllä mitä vain, koska hänellä oli Scorpius.
”No joka tapauksessa, meidän ei tarvitse murehtia siitä vielä vähään aikaan”, Scorpius sanoi lopulta, ”meillä on vielä muutama tunti, ennen kuin pitää palata takaisin linnaan.”
”Niinpä”, Lily sanoi. Ajatus tuntui hänestä mukavalta.
”Haluatko sinä käydä taas Rääkyvässä röttelössä?” Scorpius kysyi. ”Siellä on ainakin lämpimämpää ja ei tarvitse saada lumisadetta niskaansa koko ajan. Ja mikä parasta, siellä me luultavasti saadaan olla rauhassa.”
”Joo, mennään vaan”, Lily sanoi, sillä hänelle oli tosiaankin alkanut tulla jo vähän kylmä ja sitä paitsi oli taas alkanut sataa lunta. ”Vaikka ei sillä, että minä epäilisin sinun kykyäsi pitää minut lämpimänä”, Lily lisäsi.
Scorpius virnisti Lilylle ilkikurisesti, suukotti tätä nopeasti huulille ja tarttui sitten tämän käteen, lähtien kulkemaan kohti Rääkyvää röttelöä.
***
Scorpius istui viimeisten joukossa luihuisten oleskeluhuoneessa. Alex ja Jeremy olivat menneet nukkumaan jo vähän aikaa sitten, mutta Scorpiusta ei ollut vielä väsyttänyt. Ja hänellä oli sitä paitsi mietittävää. Siinä samassa hänen mietintänsä kohde astui sisään oleskeluhuoneen oviaukosta. Venom Brooks asteli oleskeluhuoneeseen, vieressään aivan yhtä kopeakasvoinen ystävänsä.
Scorpius jäi mietteliäänä tuijottamaan tyttöjen kulkua. Häntä harmitti, että juuri luihuisten ilkein juoruilija oli nähnyt hänet ja Lilyn. Kukaan ei halunnut päästä huonoihin väleihin Venom Brooksin kanssa, ei ainakaan kukaan, joka arvosti mainettaan. Sitä paitsi Scorpius tiesi, että Venom oli jo iät ajat ollut ihastunut häneen. Totta kai tyttö oli liian ylpeä myöntääkseen sitä suoraan, mutta hänen vihjailunsa eivät olleet olleet niitä hienotunteisimpia. Ja Scorpius tiesi myös, että Venom ei pitänyt torjunnasta.
Ei Scorpiusta niinkään harmittanut itsensä takia, hän ei enää välittänyt niin paljon muun maailman mielipiteistä, hän teki mitä tahtoi ja muut saivat vain sopeutua. Mutta hän tiesi, ettei Lily ollut vielä valmis heidän suhteensa paljastumiseen, eikä Scorpius todellakaan halunnut, että Venom pääsisi levittelemään ilkeitä juoruja Lilystä. Hän välitti Lilystä aivan liikaa, antaakseen sen tapahtua.
Venom käänsi hitaasti päätään, ja huomatessaan Scorpiuksen, hänen luihuille kasvoilleen ilmestyi ilkeä hymy. Venom virnisti ystävälleen aivan kuin he olisivat olleet mukana jossain yhteisessä juonessa ja väläytettyään aivan yhtä ovelan hymyn takaisin, tämä hävisi tyttöjen makuusaliin. Venom asteli laskelmoidusti kohti Scorpiusta lanteet hillitysti keikkuen. Scorpius ajatteli, että tyttö varmaan suunnitteli jokaisen liikkeensä etukäteen, antaakseen itsestään juuri sen kuvan, minkä milloinkin halusi antaa. Harmikseen Scorpiuksen oli kuitenkin myönnettävä, että usein miten se toimi.
”Hei Scorpius”, Venom sanoi pehmeän huvittuneella äänensävyllä.
”Mitä sinä haluat?” Scorpius vastasi tylysti.
Venom ei vastannut mitään, hymyili vain Scorpiukselle petollisen hurmaavasti ja puri alahuultaan kevyesti.
”Oikeasti, Venom, minulla ei nyt ole aikaa tällaiseen. Jos sinulla on jotain asiaa, sano se, tai lähde sitten pois”, Scorpius huokaisi.
Vain Venomin suun hienoisesta mutristumisesta näki, ettei hän pitänyt kuulemastaan. ”Minä tulin tekemään sopimuksen sinun kanssasi.
Scorpius naurahti pilkallisesti. ”Miksi ihmeessä sinä kuvittelet, että minä haluaisin tehdä sopimuksen sinun kanssasi? Luuletko sinä tosissasi voivasi uhkailla minua?”
Venom istuutui Scorpiuksen tuolin käsinojalle, niin että nyt hänen vartalonsa oli lähempänä Scorpiusta.
”En tietenkään”, hän sanoi suloisesti. ”Tiedätkö, kyllä minä melkein ymmärrän sinua.”
Scorpius älähti yllättyneenä. Tätä hän ei ollut osannut odottaa. ”Tuskinpa vain”, Scorpius sanoi epäilevään äänensävyyn.
”Ihan totta”, Venom sanoi. ”Kyllähän se Potter on tosi nätti. Mutta kyllä sinunkin pitäisi ymmärtää, ettei hänessä sitten mitään muuta olekaan. Ja sinä tiedät varsin hyvin, kuka hänen isänsä on”, Venom huomautti kohottaen kulmiaan.
Scorpius naurahti pilkallisesti. Vai että tällainen taktiikka tällä kertaa. ”Tässä ei nyt ole kyse siitä, kuinka nätti Lily on, eikä varsinkaan siitä, kuka hänen isänsä on. Joten ei, enpä usko, että sinä ymmärrät tästä yhtään mitään.”
”Hyvä on”, Venom sanoi, nyt viileämmällä äänensävyllä. ”En tiedä mikä ihme hetkellinen mielenhäiriö sinuun iski, mutta nyt se saa kyllä loppua. Valitset vain jonkun kunnollisen, puhdasverisen tytön, joka on sinun arvoisesi.”
Scorpius kohotti kulmiaan. ”Ai niin kuin sinut vai?” hän kysyi pilkallisesti.
”Niin”, Venom sanoi hymyillen tyytyväisenä, kun Scorpius oli käsittänyt hänen sanansa niin nopeasti.
”Enpä usko”, Scorpius sanoi, ”sillä Lily on minun arvoiseni tuhat kertaa enemmän kuin sinä.”
Venomin kasvonpiirteet kiristyivät pidätellystä kiukusta ja loukkaantumisesta. ”Scorpius, minä oikeasti pidin sinusta. Mikä sinua vaivaa?” Venom sanoi hiukan tärisevällä äänensävyllä, josta Scorpius arvasi, että keskustelu ei mennyt nyt ollenkaan niin, kuin Venom oli suunnitellut.
”Minua ei vaivaa yhtään mikään.”
”Minä tiedän kyllä, ettet sinä voisi vähempää välittää siitä tytöstä”, Venom sanoi. ”En tiedä, mitä sinä oikein haluat hänestä, mutta sinun kannattaisi jättää hänet rauhaan, ihan kaikkien parhaaksi.”
”Ihan sinun parhaaksesi siis.” Scorpius korjasi.
Venom veti syvään henkeä rauhoittuakseen. ”Hyvä on”, hän sanoi taas, värittömällä äänellä. ”Sinä jätät hänet rauhaan tai koko Tylypahka saa tietää teidän pikku salasuhteestanne, joka ei enää taidakaan olla niin salainen. Mitenköhän sinuun suhtaudutaan luihuisessa sen jälkeen, kun kaikki saavat tietää, ketä sinä oikein tapailet.”
”Sinä et pysty uhkailemaan minua, Venom”, Scorpius sanoi hiljaa. ”Sinun pitäisi tietää paremmin.”
Venomin katse oli murhaava. ”En ymmärrä, miksi olet valmis uhraamaan maineesi sen typerän tytön takia.”
”Koska minä satun rakastamaan häntä”, Scorpius kivahti lujasti, yllättäen näin sekä itsensä, että Venomin, hän ei osannut sanoa, kumman kasvoilla oli typertyneempi ilme.
Hän ei ollut koskaan ajatellut sitä niin, hän oli vain tiennyt, että hän oli koko ajan rakastumassa Lilyyn, mutta nyt kun hän oli sanonut sen ääneen, hän tiesi, että se oli totta. Hän rakasti Lilyä. Rakasti ihan tosissaan, sydämensä pohjasta. Rakasti niin että Lily merkitsi hänelle paljon enemmän kuin hän itse, niin että hänestä tuntui, että hänen koko elämänsä pyöri Lilyn ympärillä. Hän ei ollut koskaan rakastanut ketään sillä tavalla. Hän oli kerran ihmetellyt, mistä sen oikein tietää, että rakastaa jotain toista oikein tosissaan, mutta kyllä sen vain tietää.
Venom pudisteli päätään sanattomana jonkun aikaa. ”Jaaha, sinä olet näköjään tehnyt päätöksesi.”
”Niin olen.”
”Ja minä luulin, että sinä olet ihan hyvä tyyppi, miten minä olinkin niin tyhmä, että annoin itseni mennä ihastumaan sinuun.”
”No en tiedä”, Scorpius vastasi. ”Tyhmää tosiaan.”
”Voit olla varma, että sinun rakkautesi sitä saastaista verenpetturia kohtaan, ei jää vain meidän tietoomme”, Venom sanoi, ennen kuin nousi seisomaan ja pyyhälsi pois paikalta.
Scorpius huokaisi raskaasti, jotain tuollaista hän oli arvellutkin. Luultavasti huomiseen mennessä, koko Tylypahka tietäisi jo hänestä ja Lilystä. Hänen pitäisi varoittaa tyttöä ennen sitä. Mutta nyt hän ei kuitenkaan voinut tehdä mitään, Lily oli jo luultavasti nukkumassa, hänen pitäisi vain löytää tämä seuraavana aamuna ja toivoa, ettei Lily olisi ihan hirveän vihainen Scorpiukselle.
***
Lily heräsi levottomista unistaan hiukan epämukavaan oloon ja hänellä kesti hetki muistaa, miksi hän oli huolestunut. Herättyään kunnolla hän muisti eilisen tylyahonreissun ja ilkeännäköisen luihuistytön nimeltään Venom Brooks. Ja kuinka Scorpius oli sanonut, että tämä voisi kertoa heistä kaikille. Lily ei tiennyt, mitä väliä sillä enää oli, hän itse tiesi, kuinka ihana ihminen Scorpius oli, eikä muiden mielipiteillä olisi pitänyt olla merkitystä, mutta jotenkin niillä kuitenkin oli. Lily oli vielä sen verran epävarma itsestään, että hän ei kestänyt muiden arvostelua mielin määrin. Mutta jos Venom oikeasti kertoisi kaikille, hänen olisi vain pakko kestää. Ja olisihan siinä hyviäkin puolia, jos Scorpiuksen ja Lilyn suhde, ei enää olisikaan salasuhde. Lily uppoutui unelmiin, joissa hän ja Scorpius voisivat vapaasti kävellä käsi kädessä tunnilta toiselle, kuinka Scorpius voisi suudella häntä käytävällä, välittämättä kuka näkee ja kuinka Lily voisi istua Scorpiuksen vieressä suuressa salissa aamiaisella.
Puettuaan vaatteet päälleen, Lily yritti herätellä Kaitlinia, joka ei ollut vielä noussut sängystään. Aina ennen Lily oli ollut heistä se, joka oli nukkunut pidempään, ja jota oli aina pitänyt hoputella, että he ehtisivät aamupalalle, mutta nykyään asia oli ihan toisin päin.
”Mene sinä edeltä, minä tulen kohta”, Kaitlin mutisi sängynpohjalta.
”Voin minä odottaakin”, Lily sanoi.
”Ei kun mene vaan, minä tulen kohta”, Kaitlin vastasi.
Lily kohautti olkiaan. ”Okei, miten vaan.”
Lily lähti kohti suurta salia, jättäen Kaitlinin makusaliin. Kävellessään pitkin Tylypahkan käytäviä, hän oli vaipunut niin ajatuksiinsa, että hätkähti kun kuuli jonkun kutsuvan häntä sukunimeltään. Hän kääntyi hämmästyneenä katsomaan taakseen, ihmetellen, kuka se oli, koska kukaan ei ikinä kutsunut häntä sukunimellä.
Käännyttyään ympäri, Lily huomasi, että häntä lähestyi se sama tyttö, joka oli eilen nähnyt hänet ja Scorpiuksen Tylyahossa. Venom Brooks. Lily hätkähti hiukan tytön päättäväisiä askelia ja ilkeän koppavaa ilmettä.
Venom asteli Lilyn luo, ja jäi seisomaan vain parin lyhyen askeleen päähän Lilystä, Lilyn mielestä aivan liian lähelle.
”Minulla on sinulle ehdotus”, Venom sanoi uhkaavaan äänensävyyn. ”Kenenkään ei tarvitse tietää sinun pikku… erehdyksestäsi.”
Lilyn sydän takoi hiukan kovempaa. Hän ei olisi halunnut myöntää säikähtäneensä Venomia, mutta hänen oli kyllä myönnettävä, että tyttö osasi olla aika vakuuttava halutessaan.
”Enpä usko, minusta minä en nimittäin ole tehnyt mitään erehdystä”, Lily sanoi mahdollisimman itsevarmalla äänellä.
”Jätä Scorpius rauhaan, niin kenenkään ei tarvitse tietää tästä. Sinä et ole hänen arvoisensa”, Venom sanoi suoraan. Lily oli itsekin miettinyt, että hän ei ollut Scorpiuksen arvoinen, mutta silti häntä suututti kuulla Venomin sanovan sen.
”Mitä väliä sillä on sinulle?” Lily kysyi. Hän ei käsittänyt, mitä Venom sillä voittaisi.
Venom vain katsoi Lilyä happamasti, ja yhtäkkiä asia valkeni hänelle, aivan kuin se olisi ollut koko ajan itsestäänselvyys. Lily haukkoi henkeään. ”Sinä olet ihastunut häneen”, Lily henkäisi, ja tunsi samalla mustasukkaisuuden pistoksen rinnassaan. Scorpius oli Lilyn, Venomilla ei ollut mitään oikeutta ihastua häneen.
Venom katsoi Lilyä murhaavasti. ”Joten sinuna jättäisin hänet rauhaan. Minä olen nimittäin tottunut saamaan, mitä haluan.”
”No pieni pettymys ei sitten teekään sinulle pahaa välillä”, Lily sanoi tyynesti.
”Miten vaan”, Venom sanoi virnistäen Lilylle ilkeästi. ”Mitenköhän puhtoiset rohkelikkokaverisi suhtautuvat, kun saavat kuulla, ketä sinä tapailet salaa.” Sen sanottuaan Venom pyyhälsi dramaattisesti pois paikalta, jättäen Lilyn seisomaan keskelle käytävää, sydän takoen.
Lily ei ehtinyt kauaa seistä siinä, ennen kuin hän kuuli taas askelien lähestyvän häntä, ja pelkäsi jo, että Venom tulisi takaisin, mutta näkikin että kulman takaa astui esiin Scorpius.
Scorpius asteli Lilyä. ”Mikä hätänä?” Scorpius kysyi huolestuneena.
”Venom Brooks”, Lily sanoi.
Scorpius älähti harmistuneena. ”Tiedätkö, minusta tuntuu, että hän aikoo kertoa meistä kaikille.”
”Joo, niin minustakin”, Lily sanoi hiukan hysteerisellä äänensävyllä.
Scorpius kietoi rauhoittelevasti kätensä Lilyn ympärille. ”Minä tiedän, että hän osaa olla todella ilkeä, mutta sitä ei kannata ottaa itseensä, hän on ilkeä kaikille. Mitä hän sanoi sinulle?” Scorpius kysyi.
Lily oli hetken hiljaa, tuntien itsensä typeräksi, koska oli menettänyt malttinsa. ”Hän on ihastunut sinuun”, Lily sanoi sitten, ensimmäisen mieleensä tulevan asian, heidän keskustelustaan.
Scorpius naurahti. ”Ja sekö sinua huoletti.”
Lily kohautti olkiaan.
”Venom Brooks ei ole mitään verrattuna sinuun. Minä menisin mieluummin ulos vaikka jättiläiskalmarin kuin Venomin kanssa.”
Lily tirskahti, tuntien olonsa helpottavan heti, kun kuuli sen Scorpiuksen suusta. ”Tiedätkö, minusta tuntuu, että jättiläiskalmari on mies.”
Scorpius virnisti. ”No siitä saat varmaan jonkinlaisen kuva, kuinka paljon mieluummin olen sinun kanssasi.”
Lily hymyili Scorpiukselle. ”Niin kai.”
”Mutta ihan tosissaan, älä anna Venomin masentaa itseäsi.”
”En anna”, Lily lupasi ja suukotti Scorpiusta nopeasti huulille. ”Vaikka hän aikookin levitellä meistä koko koululle vaikka mitä ilkeitä juoruja, mutta ei se mitään.”
Scorpius hymähti ilottomasti. ”Minä olen tosi pahoillani siitä.”
”Ihan turhaa, eihän se sinun vikasi ole”, Lily sanoi.
”No hyvä jos olet sitä mieltä”, Scorpius sanoi, ”menehän sitten syömään jotain aamupalaa.”
”En ennen kuin saan vielä yhden suukon”, Lily virnisti.
”Totta kai”, Scorpius vastasi, kietoi kätensä tytön niskaan ja suuteli häntä pitkään ja antaumuksella.
Pitkän ajan kuluttua, Scorpius vihdoinkin päästi irti Lilystä ja lähti itse toiseen suuntaan, Lilyn jatkaessa matkaansa kohti suurta salia. Lilyn päästyä perille, hän huomasi, että Kaitlin oli jo salissa ja meni istumaan rohkelikon pöytään, tämän viereen.
”Miten ihmeessä minä voin olla perillä ennen sinua, kun sinä lähdit niin paljon ennen minua makusalista?” Kaitlin kysyi kohottaen kulmiaan Lilylle, kun tämä istuutui Kaitlinin viereen.
”Minä vain kävelin hitaasti”, Lily sanoi.
”Haha. Sinä et voi tosissasi kuvitella, että minä uskoisin tuon.”
”No okei, en minä kuvitellutkaan”, Lily virnisti.
Kaitlin pyöritteli silmiään. ”Sinä olet mahdoton. Kuka sinut pysäytti?”
”Arvaa”, Lily vastasi.
”Scorpius Malfoy?” Kaitlin huokaisi.
Itse asiassa se ei ollut aivan totta, sillä Venom Brooks oli alun perin pysäyttänyt hänet, mutta oli se kuitenkin tarpeeksi lähellä. Eikä Lily todellakaan jaksanut alkaa selittää koko juttua Kaitlinille, ei ainakaan vielä.
”Joo”, Lily sanoi ja hymähti haaveksivasti.
”Minä en tajua mitä sinä oikein näet siinä Malfoyssa”, Kaitlin huokaisi.
”No minä tajuan ja se riittää”, Lily sanoi. Salaa mielessään hän mietti, kuinka tyytyväinen olisi, jos ei Venom Brookskaan tajuaisi; siitä tytöstä koituisi heille vielä paljon ongelmia.
A/N2: Kommentit olis aivan ihania :)
-
Eka?
Ihana luku, aivan ihana<3 Pidin ihan älyttömästi.
”Koska minä satun rakastamaan häntä”, Scorpius kivahti lujasti, yllättäen näin sekä itsensä, että Venomin, hän ei osannut sanoa, kumman kasvoilla oli typertyneempi ilme.
Scorpius oli suloinen, ku se oli nii häkeltyny siitä että se sano rakastavansa Lilyä. Eli ihana kohta toi tossa. Se Venom on ilkee, mut toisaalta haluisin, et koko koulu sais jo tietää Lilyn ja Scorpiuksen suhteesta. Ni sitte hyö sais olla avoimesti yhessä, vaikka toi salasuhde onkii aika salaperäistä ja sulosta. Tos oli monta muutakin ihanaa kohtaa ja noi Lilyn tunteet Scorpiusta kohtaan on kivasti kuvailtu. Eli tosi ihana luku, toivottavasti saat jatkoo tulemaan pian, mut kirjota ihan rauhassa, mä ainakin ootan niin kauan ku on tarpeen. Vaikka ei tässä oo kauaa tarvinnu oottaa, ku tätä tulee nii useesti(:
-
Hmp.., mä luulin että saisin olla eka, kun nyt kommentoin tähän ekaa kertaa, mutta pikkuseikka
Minä niin RAKASTAN tätä paritusta, vaikka ensin olin vähän epäluuloinen tämän suhteen, mutta onneksi vihdoin tulin lukemaan tätä. Miten sinä osaaat kirjoittaa näin hyvin? Aina kun Scorpius ja Lily ovat yhdessä tarvehuoneessa, minunkin mahanpohjassani muljahtaa kummasti. Mistäköhän se johtuu?? Tiedätkö syytä? No tässä vastaus, osaat kirjoittaa erinomaisen elävästi kaikki "in love"- kohdat. Minulta taas puuttuu se taito, jotenkin sanat vain jumittuvat paikoilleen ja myöhemmin luettuna se kuullostaa hyvin teennäiseltä. Odotin pitkään sitä kohtaa, kun Lily kysyy Scorpiukselta, että mikä hänessä kiinnostaa Scorpiusta ja sieltähän se tuli. Onko sinulla kenties jotain meedion kykyjä?? Tätä ihkutus listaa voisi jatkaa loputtomiin....
Mutta sen vielä sanon, että osaat myös sen taidon, kuinka tutustuttaa hahmot lukijoihin hienovaraisesti tarinan edetessä, sekä et kiirehdi koko ajan sinne tarvehuoneeseen, koska on hyvä tarinan kannalta "ympäristöäkin" havainnollistaa. Tekisitkö tästä kenties kirjan tai jonkun muun, ja montako lukua tähän tulee?? Toivottavasti HYVIN MONTA!! Ai niin ja myös upea kohta oli kun Albus varoitteli Lilyä poikien kataluudesta, (laitan tämän kohdan vain kirjallisena, kun en oikein osaa lainata) siinä mieleeni tuli kuinka "hyvä" isoveli Albus on Lilylle (hehhehe) . Mutta onneksi jatkat tätä kumminkin, etkä toivottavasti jätä kesken, koska silloin en voisi nukkua, kun vain ajattelisin, että mitenköhän se päättyy ja pälä pälä.
-Naxone
p.s kerrankin piiiiiitkä (minulle pitkä) kommentti
(toivottavasti jaksat lukea ja tuossa ei varmaan ollut hirveästi rakentavaa ::))
-
Scorpiuksen ja Lilyn rakkaus tässä luvussa tuli enemmän esille. Kuten kun Scorpius keskustelee sen Venom Brooksin kanssa hän puolusti Lilyä. On kiva kun kuvailet kuinka paljon Lily ja Scorpius rakastavat toisiaan.
Kirjoitat todella hyvin kuten ennen. Olen nyt laiska koska olisi ollut vaikka mitä muuta mitä olisi pitänyt kommentoida, mutta koska olen laiska-paska niin ei mittään! ;)
-
En osaa muuta sanoa kuin että awww. Lisää pian.
-
A/N: Kiitos eFFy, ihanaan kun tykkäsit :)
Kiitos aivan ihanasta konnetista Naxone. En nyt tarkkaan tiedä, kuinka monta luku tähän on tulossa vielä, mutta sen voin sanoa, että aika monta, mun suunnitelmien mukaan. Ja en mä ainakaan usko, että mä pystyisin jättämään tätä kesken, koska sitten mä miettisin kaikki yökaudet sängyssä, että mitenköhän tää olis loppunu, joten siitä ei ole pelkoa :D Enemmänkin mä vaan pelkään, että kaikki lukiat on jo kyllästyny, ennen kuin saan tän valmiiksi :D
Nabille myös kiitos kommentista :) Ja kiitos Sinikeiju :)
Anteeksi nyt, että tässä jatkossa kesti näin kauan. Lupaan yrittää kaikkeni, että saisin seuraavan luvun nopeaamin :)
Ja muuten, nyt tää ficci on wordilla jo yli sata sivua, eli pisin ficci, minkä oon ikinä kirjottanu :D
Ja olisi muuten toasi kiva kuulla teidän mielipiteitä tästä luvusta, koska tää on aika tärkeä luku tän tarinan kannalta ja haluan tietää, miten onnistuin tämän kanssa :)
18. Juoruilua ja riitelyä
Maanantaiaamuna Kaitlin herätti Lilyn paiskaamalla tyynynsä tämän päähän.
”Lily herää, tai me myöhästytään aamupalalta”, Kaitlin sanoi.
”Hei, auts”, Lily mutisi lakanoiden seasta. ”Ei tarvitse silti viskellä minua tavaroilla. En minäkään te ikinä niin sinulle.” Lily oli nähnyt jotain hyvin sekavaa unta, ja hän yritti muistella, mitä siinä oli tapahtunut. Hän oli varma, että se liittyi Venom Brooksiin ja että siinä kaikki olivat olleet vihaisia hänelle. Lily nousi huokaisten istumaan ja päätteli, että uni tuskin olisi kaukana todellisuudesta, jos Venom pitäisi uhkauksensa.
”No niin mahtavaa, sinä olet jo istumassa”, Kaitlin sanoi käännyttyään penkomasta matka-arkkuaan takaisin Lilyn puoleen. ”Minä hukkasin minun taikasauvani.”
”Miten ihmeessä sinä voit hukata sinun sauvasi?” Lily haukotteli. ”Katso sängyn alta.”
Kaitlin ryömi sänkynsä alle ja palasi kohta taas näkyviin puristaen taikasauvaansa voitonriemuisesti kädessään. ”Kiitos.”
”Eipä kestä”, Lily sanoi ja nousi seisomaan ja laahusti suihkuun.
Hetken kuluttua Kaitlin ja Lily lähtivät oleskeluhuoneesta kohti suurta salia, viimeisten joukossa ja jälleen kerran myöhässä. Heidän kävellessään eteishallin poikki kohti suurta salia Lily näki kahden suurin pirtein heidän ikäisen luihuistytön supattavan kiihkeästi keskenään. Toinen tytöistä tönäisi kaveriaan, huomattuaan Lilyn ja nyökkäsi häntä kohti, omasta mielestään varmaan hienovaraisesti. Tämän jälkeen kumpikin tytöistä, mulkaisi Lilyä pahasti.
Kaitlin katsoi Lilyä ihmeissään. ”Mitä ihmettä?” Kaitlin kysy rypistäen otsaansa.
Vielä muutama päivä sitten Lilykin olisi yllättynyt heidän käytöksestään, mutta nyt hän arveli tietävänsä varsin hyvin, mistä oli kyse. ”Minä olen jättänyt kertomatta yhden jutun”, Lily aloitti huokaisten.
Kaitlin katsoi Lilyä kohottaen kulmiaan. ”No?”
Niinpä Lily veti Kaitlinin syrjemmälle ja kertoi hänelle pikaisesti koko Venomin kanssa tapahtuneen selkkauksen.
”Joten nyt sinä epäilet, että hän levittelee koko kouluun ilkeitä juttuja sinusta ja Scorpiuksesta?” Kaitlin kysyi.
”No tuon äskeisen jälkeen minä olen kohtuullisen varma, että hän on jo levitellyt.”
”Mutta Lily, tiedäthän sinä, mitä se tarkoittaa?” Kaitlin kysyi kiihtyneenä.
”Miten niin?”
”No nyt kaikki saavat väistämättäkin tietää teistä!” Kaitlin kuiskasi kiihtyneenä.
Lily kohautti olkiaan. ”Niin, kai se on väistämätöntä, mutta emme kai me loppujen lopuksi olisi sitä kuitenkaan voineet ikuisesti salata.”
Kaitlin katsoi Lilyä epäluuloisesti. ”Miten sinä suhtaudut tähän noin rauhallisesti.”
”No minä olen kai jo vain hyväksynyt sen tosiasian”, Lily sanoi hymyillen pienesti, vaikkakin melko ilottomasti.
”Sinä taidat todella välittää hänestä”, Kaitlin sanoi melkein vaikuttuneella äänensävyllä.
Lily hymähti. ”Vihdoin sinäkin tajusit, vai?”
”Minusta tuntuu silti vieläkin siltä, kuin sinä olisit tekemässä pahan virheen”, Kaitlin sanoi epäluuloisella äänensävyllä.
”No en minä ole, luota minuun, minä tiedän kyllä, mitä teen”, Lily sanoi.
Kaitlin hymähti. ”No enpä olisi niin varma siitä. Mutta joka tapauksessa, Al ei kyllä tule pitämään tästä.”
”No hänen on vain pakko hyväksyä”, Lily sanoi, vaikka hänen äänensävynsä ei enää kuulostanutkaan niin huolettomalta. Hän oli itsekin miettinyt sitä, Albus osasi tosiaankin olla hyvin ylisuojeleva pikkusiskoaan kohtaan halutessaan, ja Lily vain toivoi, että hän saisi Albuksen olemaan puhumatta heidän vanhemmilleen.
Kaitlin kohautti olkiaan. ”No miten vaan, mutta mennään nyt joka tapauksessa syömään, tiedätkö sinä, kuinka pahasti me olemme jo myöhässä.”
Heidän astuessaan suureen saliin, Lily pystyi melkein tuntemaan suurimman osan siellä vielä jäljellä olevien oppilaiden katseista kääntyvän hänen suuntaansa. Hänestä tuntui melkein, kuin hän olisi taas ensimmäisellä luokalla ja kaikki olivat uteliaita kuuluisan Harry Potterin tyttären suhteen. No he olivat tottuneet siihenkin melko pian, Lily ajatteli toiveikkaana, kyllä he tottuisivat tähänkin.
Lily ja Kaitlin kävelivät rohkelikon melkein jo tyhjään pöytään ja vetivät paahtoleivät äkkiä lähemmäs itseään.
Lilyn tunkiessa kiireesti toista paahtoleipää suuhunsa, Rose pyyhälsi heidän viereensä.
”Tiedätkö sinä, että puoli koulua supisee siitä, että sinulla on suhde Scorpius Malfoyn kanssa?” Rose kysyi kiihtyneellä äänellä.
Lily kohautti olkiaan. ”Joo, se on jo tullut selväksi.”
”Miten sinä voit suhtautua tähän noin tyynesti?” Rose kysyi.
”Sitä samaa minäkin ihmettelin”, Kaitlin huomautti.
”Kuulkaa, ei sille voi enää mitään”, Lily sanoi, ”paras vain hyväksyä se tosiasia, kyllä kaikki pian tottuvat siihen. Ja kohta tulee kuitenkin joku toinen skandaali ja kaikki unohtavat meidät.”
”Enpä usko”, Rose sanoi, ”ja mieti vähän mitä sinun vanhempasi ajattelevat, kun saavat tietää. Hehän eivät varsinaisesti ole mitään ylimpiä ystäviä Draco Malfoyn kanssa.”
”Joten minun pitää vain pitää huolta, että he eivät saa tietää”, Lily sanoi. ”Tulkaa nyt, me myöhästytään jo tunnilta.”
Niinpä he kiiruhtivat kaikki kolme kiireesti ulos suuresta salista viimeisten joukossa ja ehtivät juuri ja juuri tunneilleen.
***
Koko päivä sujui suurin pirtein normaalisti, lukuun ottamatta sitä, että minne ikinä Lily menikin, aina tuntui olevan ihmisiä, jotka olivat innokkaita juoruilemaan hänestä. Lilystä tuntui, ettei hän ehkä olisi jaksanut ilman Kaitlinia, joka vaikka paheksuikin hänen ja Scorpiuksen suhdetta, oli silti vankkumattomasti hänen tukenaan ja paheksui vielä enemmän juoruilijoita ja niitä satunnaisten luihuistyttöjen pahansuopia katseita, joista Lily päätteli, että heillä itselläänkin oli jotain toiveita Scorpiuksen suhteen.
Joka tapauksessa hän oli onnellinen, kun oli vihdoin ilta ja hän sai taas tavata Scorpiuksen tarvehuoneessa. Silloin kaikki oli taas niin kuin pitikin, olivat vain he kaksi ja kaikki oli hyvin, koska hän sai olla Scorpiuksen kanssa. Lilystä oli ihmeellistä, millainen vaikutus Scorpiuksella oli häneen.
”Hei kulta”, Scorpius tervehti Lilyä, ja kietoi tämän tiukkaan syleilyynsä ja painoi huulensa kiihkeästi hänen huulilleen.
”Minusta tuntuu, että koko koulu puhuu meistä”, Lily sanoi, kun hän vihdoin irtautui Scorpiuksesta ja meni istumaan Tarvehuoneen pehmeälle ja upottavalle sohvalle.
”Enpä usko”, Scorpius virnisti, ”varmasti täällä on joitain ekaluokkalaisia, jotka eivät edes ymmärrä koko asiaa.”
Lily pyöritteli silmiään. ”Sinä tajusit kyllä, mitä minä tarkoitin.”
”Niin tajusin”, Scorpius sanoi. ”Haittaako se sinua?”
Tällä kertaa Scorpiuksen sävy oli vakava ja huolestunut ja Lily olisi kovasti halunnut sanoa että ei, se ei haitannut häntä yhtään.
”No joo”, Lily vastasi rehellisesti, ”mutta ei se mitään.”
”Eikö?”
”No ei, kyllä he pääsevät yli siitä”, Lily sanoi hymyillen.”Ja ajattele, sitten meidän ei tarvitse enää jatkaa tätä ainaista salailua.”
”Niinpä”, Scorpius sanoi, sipaisten punaisen hiuskiehkuran Lilyn korvan taakse. Scorpiuksen sormet viipyivät Lilyn poskiluulla, josta ne siirtyivät hitaasti hänen kaulalleen. Scorpius kohotti Lilyn kasvoja ja painoi huulensa sitten Lilyn huulille, hitaasti, täydellisesti. Lilystä tuntui, että se oli yksi parhaista suudelmista ikinä. Hänen huulensa sopivat täydellisesti Scorpiuksen huulille, Scorpiuksen sormet kuuluivat hänen hiustensa lomaan.
”Minä rakastan sinua”, Scorpius kuiskasi Lilyn korvaan, niin hiljaa, että Lily oli varma, että hän oli kuullut väärin.
”Mitä?” Lily henkäisi täysin pöllämystyneenä ja veti päätään hiukan taaksepäin, niin että hän näki Scorpiuksen täydelliset, siniharmaat silmät.
”Minä rakastan sinua.”
Kolme yksinkertaista sanaa. Kahdeksan tavua, seitsemäntoista kirjainta. Tarpeeksi kääntämään Lilyn maailman ylösalaisin. Scorpius rakasti häntä.
Lily ei voinut käsittää sitä, hän istui siinä, vain muutaman sentin päässä Scorpiuksesta, tuijotti tämän täydellisiin silmiin, ja Scorpius sanoi rakastavansa häntä. Ja silti, jostain syystä, Lily ei voinut olla uskomatta sitä. Ehkä se johtui Scorpiuksen silmistä, tai siitä, että tämän sormet silittivät vieläkin hänen hiuksiaan, ja siirtyivät siitä takaisin kaulalle, tai siitä, että hän oli juuri kokenut yhden heidän täydellisimmistä suudelmistaan Scorpiuksen kanssa.
”Minäkin rakastan sinua”, Lily kuiskasi. Hän tiesi joka solullaan, että se oli totta. Hän tiesi, ettei hän voisi enää elää ilman Scorpiusta. Hän ei ollut kokenut mitään tälläistä koskaan ennen, hän ei ollut koskaan ennen rakastanut ketään sillä tavalla, ja se oli paljon täydellisempää, kuin hän oli ikinä kuvitellut.
Sen jälkeen he eivät tarvinneet enää enempää sanoja. Lilyn huulet Scorpiuksen huulilla, Scorpiuksen kädet hänen vyötäisillään, heidän yhteen kietoutuneet vartalonsa kertoivat kaiken tarpeellisen.
He puhuivat uudestaan vasta pitkän ajan kuluttua, kun he lepäsivät sohvalla vierekkäin, kiinni toisissaan. Scorpiuksen kädet olivat Lilyn ympärillä ja Lily oli painautunut vasten Scorpiusta, niin ettei hän olisi voinut olla enää paljon lähempänä tätä. Hänestä tuntuisi, kuin hän leijuisi.
”Sano se uudestaan”, Lily pyysi.
”Minä rakastan sinua”, Scorpius sanoi, ”enemmän kuin mitään muuta.”
”Niin minäkin sinua”, Lily vastasi, painaen leukansa vasten Scorpiuksen olkapäätä ja kietoen kätensä pojan kaulaan. ”Lupaa, ettet ikinä jätä minua.”
”En tietenkään jätä”, Scorpius kuiskasi huulet vasten Lilyn korvaa. ”En voisi ikinä jättää sinua. Minähän rakastan sinua, muistatko?”
Lily hymähti. Miten kolme sanaa voikaan tehdä hänet niin onnelliseksi.
Lily lähti tarvehuoneesta vasta puolenyön jälkeen, huolimatta siitä, että huomenna olisi koulupäivä. Hän ei vain ollut saanut revittyä itseään pois Scorpiuksen luota ennen sitä. Sitä paitsi hänhän oli rakastunut, silloin sai luvallisesti käyttäytyä vähän typerästi ja vastuuttomasti.
Hänen hiipiessään muotokuva-aukosta sisälle Rohkelikon oleskeluhuoneeseen, hän oli olettanut, että huone olisi tyhjä, kaikkien muiden ollessa jo nukkumassa. Hän huomasi kuitenkin, että Albus istui vielä hiipuvan takkatulen ääressä syventyneenä kirjaan.
”Hei, eikö sinun pitäisi olla jo nukkumassa?” Lily kysyi vähän typerästi.
”Eikö sinun itse pitäisi”, Albus kysy kohottaen kulmiaan. ”Mistä ihmeestä sinä tulit tähän aikaan yöstä?”
”Tuota…” Lily aloitti nielaisten, ”minä kaipasin vain vähän raitista ilmaa.”
Albus katsoi Lilyä epäluuloisesti, ja Lily oli varma, ettei hänen selityksensä ollut mennyt läpi.
”Jaaha, vai että raitista ilmaa”, Albus sanoi ja laski kirjansa pöydälle.
Hetken kiusallisen hiljaisuuden jälkeen Lily sanoi: ”Minä lähdenkin tästä sitten nukkumaan.”
”Odota hetki”, Albus sanoi.
Lily katsoi veljeään kysyvästi. Albus oli hetken hiljaa, aivan kuin miettien mitä sanoisi. ”Minä olen kuullut… juttuja. Tai siis eihän niissä varmasti ole mitään perää, enkä minä oikeasti olettanutkaan mitään sellaista, mutta minä vain ajattelin, että minun pitäisi tarkistaa, tai siis – ”
”Rauhoitu”, Lily sanoi ja keskeytti veljensä katkeamattoman puhetulvan. ”Mistä sinä puhut?” hän kysyi, vaikka arvelikin tietävänsä vallan hyvin, mistä tämä puhui.
”No tuota, minä olen kuullut huhuja… sinusta ja Malfoysta. Että te olisitte yhdessä?”
Lily tuijotti veljeään paniikissa. Hän ei tiennyt yhtään mitä sanoisi, ja vaikka hän oli tiennyt, että tämä hetki oli tulossa, ja hän oli jopa luullut, että olisi tarpeeksi hyvin valmistautunut, nyt hänellä ei ollut hajuakaan, mitä hänen olisi pitänyt sanoa.
Albus ilmeisesti tulkitsi Lilyn järkyttyneen ilmeen väärin, sillä hän alkoi kiireesti selitellä: ”No en minä oikeasti uskonutkaan sitä, tai siis kyllä minä tiesin ettet sinä ikinä tekisi mitään niin typerää, mutta minusta tuntui silti, että minun pitäisi kysyä suoraan sinulta, mikä oli oikeastaan ihan tyhmää sillä sehän oli ihan päätön juoru mutta – ”
”Al”, Lily keskeytti Albuksen hermostuneen yksinpuhelun. Hän päätteli, että mitä nopeammin hän kertoisi Albukselle totuuden, sitä nopeammin se olisi ohi. ”Se on totta.”
”Mitä?” Albus kysyi rypistäen otsaansa, aivan kuin Lily olisi puhunut jotain vierasta kieltä.
Lily vain kohautti olkiaan ja seisoi paikallaan sanomatta mitään. Albus tuijotti Lilyä aivan yhtä sanattomana.
”Siis mitä?”
”No minä ja Scorpius Malfoy vähän niin kuin seurustellaan”, Lily selvensi.
”Ettekä”, Albus sanoi pahaenteisen tyynesti. Lily nyökkäsi hermostuneesti. Albus ei kyllä tulisi ottamaan tätä hyvin.
”Siis sinä ja Scorpius Malfoy. Luihuisen Scorpius Malfoy?”
”No kuinka monta Malfoyta me muka tiedetään?” Lily kysyi yrittäen saada äänensävynsä kuulostamaan mahdollisimman sarkastiselta ja huolettomalta.
”Lily jos tämä on joku typerä vitsi, niin minusta tämä ei ole yhtään hauskaa – ”
”Se ei ole mikään vitsi”, Lily sanoi nopeasti. Mielessään hän mietti, miten kukaan voi väittää häntä ja Scorpiusta vitsiksi. Scorpiusta, joka oli vasta vähän aikaa sitten sanonut rakastavansa häntä.
Albus rypisti otsaansa. ”Lily väitätkö sinä oikeasti että sinä seurustelet Scorpius Malfoyn kanssa? Edes sinä et olisi niin tyhmä!”
”Kiitos vain”, Lily kivahti loukkaantuneena. ”Mutta kyllä väitän.”
”Minä en usko.”
”Jaaha ihan sama”, Lily sanoi. Ehkä olisi parempikin, ettei Albus uskoisi, sitten hän ei ainakaan voisi suuttua Lilylle. ”Minä menen sitten nukkumaan.”
”Etkä muuten mene”, Albus kivahti, ”ennen kuin me ollaan selvitetty tämä.”
”Mitä selvittämistä siinä muka enää on?” Lily kysyi melko kylmällä äänensävyllä.
”No sinä et voi vain pamauttaa minulle että seurustelet sen hemmetin Malfoyn kanssa ja sitten sanoa meneväsi nukkumaan.”
”Miksi en?”
”No et vaan voi! Tajuatko sinä yhtään että me puhutaan Scorpius Malfoysta? Malfoysta!”
”Minä tiedän hyvin mikä hänen sukunimensä on, kiitos vain”, Lily tiuskaisi.
”Mutta sinä et tunnu yhtään välittävän!” Albus huusi takaisin.
Lily mulkaisi Albusta pahasti. ”No en niin, koska minä en välitä!”
”No sinun pitäisi.”
”Ei todellakaan pitäisi. Hänen sukunimensä ei määrittele sitä, millainen ihminen hän on. Miksi teidän kaikkien pitää olla niin hemmetin ennakkoluuloisia?” Lily raivosi. Hän oli niin kyllästynyt siihen, että kaikki arvostelivat häntä Scorpiuksen takia, eikä kukaan tajunnut kuinka ehdottoman ihana ihminen tämä oli, paras Lilyn koskaan tapaama.
”No kyllä määrittelee ihan tarpeeksi. Minä en tajua mikä sinua oikein vaivaa? Sinä et saa tavata häntä enää ikinä”, Albus kivahti.
”Sinulla ei ole mitään oikeutta määräillä minua”, Lily huusi. Hän ei ollut koskaan pitänyt veljensä määräilevästä puolesta.
”Onpas, minä olen sinun isoveljesi ja minä ajattelen vain sinun parastasi”, Albus sanoi ärsyttävän tekopyhällä äänellä.
”Et todellakaan ajattele, sinä et tiedä mitään minun parhaastani. Miksi sinä et vain voisi jättää minua rauhaan?” Lily huusi. Hän oli niin vihainen, että olisi voinut lyödä Albusta. Joskus hän ei vain kestänyt ärsyttävää, määräilevää, tekopyhää isoveljeään.
”No en voi, ennen kuin sinä jätät sen Malfoyn rauhaan.”
”Minä en aio jättää häntä, miten sinä voit edes ehdottaa jotain tuollaista?” Lily sanoi raivostuneella äänensävyllä.
”Tiedätkö joskus sinä osaat olla hämmästyttävän typerä ja lapsellinen”, Albus huusi. ”Mitä sinä oikein kuvittelet? että hän olisi jotenkin erilainen kuin muut perheestään. Ettei hän olisi aivan yhtä kiinnostunut valehtelusta ja juonittelusta ja pimeästä taikuudesta? Herää jo todellisuuteen, Lily, hän ei todellakaan voi välittää sinusta pätkän vertaa!”
Lily tunsi ärsyyntyneenä kyyneleiden kihoavan silmäkulmiinsa. Hän ei muistanut, koska olisi viimeksi riidellyt Albuksen kanssa kunnolla. Heillä oli aina ollut aika hyvä suhde, ja hän oli viihtynyt Albuksen seurassa ja arvostanut tämän mielipidettä, ja siksi häntä satutti vielä enemmän, kun Albus kutsui häntä typeräksi ja väitti, ettei Scorpius välittänyt hänestä.
”Sinä se tässä olet lapsellinen ja typerä”, Lily sihahti. ”Sinä vihasit Scorpiusta alusta alkaen vain sen takia, että meidän isämme vihasivat toisiaan, vaikka sinä et edes tiedä, millainen Scorpius on.”
”Ja sinä luulet tietäväsi paremmin vai?” Albus kysyi halveksivasti. ”Minä olen hänen kanssaan samalla vuosikurssilla, Lily. Minä tiedän kyllä millainen hän on ja tiedän myös, että sinä et saa olla hänen kanssaan missään tekemisissä.”
”No harmi vaan, mutta se ei ole sinun päätettävissäsi”, Lily sanoi hyisellä äänensävyllä. ”Minua ei voisi vähempää kiinnostaa sinun tekopyhät mielipiteesi. Scorpius on tuhat kertaa parempi ihminen, kuin sinä, ja hän ei ainakaan esitä olevansa parempi, kuin jotkut muut, vain sukunsa perusteella. Ja nyt minä menen nukkumaan”, Lily sanoi hetken tauon kuluttua.
Niine hyvineen hän marssi oleskeluhuoneesta makusaleihin johtavaan portaikkoon ja siitä omaan makusaliinsa jättäen Albuksen tuijottamaan pöllämystyneenä peräänsä.
Makusalissa Lily heittäytyi sängylleen ja pyyhki kyyneleensä tyynyynsä. Hän ei tiennyt, miten hän yhtäkkiä tunsi olonsa surulliseksi, vaikka vasta hetki sitten hän oli leijunut onnensa kukkuloilla.
”Hemmetin Albus”, Lily kuiskasi itsekseen. Miksei tämä vain voinut ymmärtää, ettei Scorpius ollut ollenkaan sellainen kuin hän luuli? Että itse asiassa Scorpius oli ihanin, mukavin, täydellisin ja parhain tyyppi ikinä. Ja että Lily rakasti Scorpiusta.
Se oli lohdullinen ajatus ja sai Lilyn taas paremmalle tuulelle. Mitä väliä oli jollain typerällä Albuksella ja hänen typerillä mielipiteillään kun hän kerran rakasti Scorpiusta. Lily nukahti vieno hymy huulillaan ja yhtäkkiä seuraava päivä ei tuntunutkaan enää ollenkaan niin kamalalta.
***
Aamulla Lily heräsi kerrankin paljon aikaisemmin, kun olisi pitänyt, mutta hän ei kuitenkaan onnistunut saamaan enää unta, joten lopulta hän luovutti ja nousi ylös. Puettuaan vaatteet päälleen oli vieläkin liian aikaista lähteä aamupalalle, joten hän päätti herättää Kaitlinin.
”Kaitlin”, Lily kuiskasi ja tönäisi Kaitlinia kylkeen.
”Mitä, pitääkö jo nousta?” Kaitlin kysyi unisesti.
”No ei oikeastaan”, Lily sanoi tönäisten Kaitlinia niin, että hän mahtui itse istumaan Kaitlinin sängylle, nojaten päätään sängynpäätyyn. ”Minä vain halusin jutella jonkun kanssa.”
”Ai jaa?” Kaitlin sanoi kysyvästi ja kohottautui hiukan istuvampaan asentoon sängyllään ja hieroen silmiään unisesti.
”Minä riitelin Albuksen kanssa eilen illalla”, Lily kertoi surkeana.
Kaitlin katsoi Lilyä hämmästyneenä. ”Riitelitkö? Mistä? Tehän ette yleensä koskaan riitele.”
”Tiedän”, Lily huokaisi, ”ja Scorpiuksesta. Mistäs muustakaan?”
”Hän siis tietää?” Kaitlin kysyi.
”Joo. Eikä hän ottanut sitä mitenkään erityisen hyvin.”
Kaitlin kietaisi toisen käsivartensa lohduttavasti ystävänsä ympärille. ”Älä välitä, kyllä hän tottuu siihen ajatukseen lopulta. Totuinhan minäkin.”
Lily nojasi päätään vasten Kaitlinin olkapäätä. ”Niin kai. Toivotaan.”
”Ja niin tottuvat kaikki muutkin, ajan kanssa. Kyllä kaikki selviää.”
Lily huokaisi, mutta silti hänestä tuntui jo hiukan paremmalta. Jos Kaitlin väitti, että kaikki selviäisi, niin kyllä kaikki sitten varmasti selviäisikin. Ajan kanssa.
He kuluttivat aamun jutellen Kaitlinin sängyssä, kunnes oli aika lähteä aamupalalle. Heidän kävellessään pitkin Tylypahkan vielä melko hiljaisia käytäviä, Lilystä tuntui edelleen, kuin kaikki tuijottaisivat häntä. Hän mietti tottuisiko hän tuijotukseen vai alkaisivatko ihmiset käyttäytyä taas normaalisti hänen lähettyvillään ennen sitä.
Eteisaulassa, juuri ennen kuin he olivat astumassa sisälle suureen saliin, Lily huomasi, että Scorpius oli tulossa tyrmien suunnalta kohti suurta salia. Kaitlin vilkaisi Lilyä, huomattuaan myös Scorpiuksen.
”Mene sinä edeltä, minä tulen kohta perästä”, Lily sanoi ja lähti kulkemaan kohti Scorpiusta.
”Hei”, Scorpius sanoi, hymyili Lilylle pienesti ja johdatti hänet sitten syrjäisemmälle käytävälle. ”Onko kaikki hyvin?”
Lily hymyili pienesti. ”Joo. Melkein.”
Scorpius kohotti kulmiaan kysyvästi.
”Minä riitelin Albuksen kanssa eilen illalla”, Lily selitti, ”sinusta.”
”Olen pahoillani”, Scorpius sanoi. ”Hän ei ilmeisesti ottanut sitä kovin hyvin?”
”No ei ottanut”, Lily huokaisi. ”Mutta eipähän ole ainoa. Ja sitä paitsi minä taisin sanoa hänelle aika pahasti takaisin.”
”Kyllä hän siitä leppyy”, Scorpius sanoi kietoen kätensä Lilyn ympärille.
”Toivotaan”, Lily hymyili, hänestä tuntui jo paremmalta, kun hän oli Scorpiuksen kanssa.
Juuri silloin kaksi korpinkynteen kuuluvaa tyttöä kävelivät heidän ohitseen. Nähtyään Scorpiuksen ja Lilyn, toinen tytöistä kohotti kulmiaan merkitsevästi kaverilleen.
Lily huokaisi raskaasti, heidän mentyään ohi. ”Miksi he eivät voi vain tottua meihin?”
”Kyllä he tottuvatkin vielä”, Scorpius vakuutti. ”Ja muista, mitä ikinä tapahtuukaan, minä rakastan sinua.”
Lily nojautui lähemmäs Scorpiusta. Se tuntui niin uskomattomalta, kuulla nuo sanat tavallisena
tiistaiaamuna Tylypahkan käytävällä. Kuulla ne Scorpiukselta.
”Niin minäkin sinua”, Lily vastasi ja kohotti kasvojaan ylöspäin Scorpiuksen suudeltaviksi.
”Minun täytyy mennä aamupalalle, Kaitlin jo varmaan odottaa”, Lily sanoi Scorpiuksen irrotettua huulensa hänen omiltaan.
”Me nähdään sitten illalla, vai?” Scorpius kysyi.
”Joo. Meillä on kyllä huispausharjoitukset, mutta minä tulen sen jälkeen.”
”Okei”, Scorpius sanoi. ”Yritä tulla nopeasti.”
”Aina”, Lily sanoi ja lähti sitten kohti suurta salia suukotettuaan Scorpiusta vielä kerran nopeasti huulille.
Lilyn päästyään takaisin suureen saliin, se oli jo melko täynnä. Hän istuutui Kaitlinin viereen ja alkoi lappaa puuroa lautaselleen. Heidän syötyään jonkun aikaa hiljaisuuden vallitessa Albus asteli suureen saliin ja asettui istumaan aivan toiseen päähän pöytää heistä.
”Voi ei”, Lily voihkaisi nähtyään Albuksen. ”Minä unohdin.”
”Mitä?” Kaitlin kysyi ihmeissään, suu täynnä paahtoleipää.
”Minun piti pyytää Albukselta, ettei hän sanoisi mitään meidän vanhemmille. Mitä jos hän on kirjoittanut heille jo nyt? Minä en kestä jos he saavat tietää, isä tappaa minut!” Lily sanoi hätääntyneenä.
”Niin että enää se ei olekaan ihan sama, vaikka kaikki saavatkin tietää teistä?” Kaitlin kysyi kohottaen kulmiaan.
”No se koski kaikkia täältä koulusta”, Lily selitti. ”Minun pitää puhua Albukselle.”
”Ja sehän onnistuukin erittäin hyvin teidän eilisiltaisen riitanne jälkeen”, Kaitlin huomautti.
”Tiedän”, Lily huokaisi, ”mutta minun on pakko yrittää. Ja mitä pikemmin, sen parempi.”
Kaitlin kohautti olkiaan. ”Miten vaan.”
Lily käytti tilaisuuden hyväksi, kun Albus jonkin ajan kuluttua nousi pöydästä ja lähti pois suuresta salista. Lily nousi kiireesti pystyyn ja lähti Albuksen perään huikaten Kaitlinille näkevänsä hänet luokan edessä.
Lily sai Albuksen kiinni käytävässä, joka johti toisen kerroksen portaikkoon. ”Hei Albus odota”, Lily sanoi varovasti.
Albus kääntyi ympäri ja hänen ilmeensä jäykistyi, kun hän näki Lilyn. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään vaan odotti paikallaan, että Lily pääsi hänen luokseen.
Lily pysähtyi muutaman askeleen päähän Albuksesta ja puri alahuultaan hermostuneena. Hän ei todellakaan ollut ehtinyt miettiä, mitä sanoisi tälle.
”Tuota, minä vain ajattelin”, Lily aloitti hengästyneenä, ”pyytää, että ethän sinä kerro meidän vanhemmille… Scorpiuksesta?”
Albus katsoi Lilyä jälleen kerran vihaisesti. ”Oikeasti? Miten sinä voit edes pyytä mitään tuollaista? Sinä käyttäydyt nyt niin typerästi.”
Lilyn teki mieli vastata Albukselle samalla mitalla takaisin, mutta hän päätteli, ettei se olisi paras tapa saada haluamaansa, joten hän hillitsi kielensä. ”Ethän?” Lily pyysi uudestaan.
”Hyvä on, minä en kerro, kunhan sinä vain jätät sen Malfoyn rauhaan”, Albus tiuskaisi.
”Minä en voi”, Lily voihkaisi.
”No voit ja sinun pitää”, Albus sanoi. ”Minä en tajua mitä ihmettä sinä oikein näet hänessä. Lily minä en mitenkään voi antaa pikkusiskoni olla tekemisissä sellaisen ihmisen kanssa.”
”Se ei ole sinun päätettävissäsi”, Lily tiuskaisi. ”Minä saan olla tekemisissä ihan kenen kanssa minä itse haluan ja minusta se ei edes kuulu sinulle pätkän vertaa. Itse asiassa se ei kuulu kenellekään muulle kuin minulle ja Scorpiukselle.”
”Itse asiassa kyllä kuuluu”, Albus sanoi ja nyt hänen äänenvoimakkuutensa alkoi kohota uhkaavasti. ”Koska itse asiassa se kuuluu meille kaikille, jos sinä aiot järjestää itsellesi hankaluuksia, ja siitä pojasta ei voi koitua mitään muuta kuin harmia. Etkö sinä tiedä, että hän on erittäin hyvä teeskentelemään halutessaan? Luuletko sinä, että hän muka oikeasti haluaa sinut?”
”Minä tiedän, että hän haluaa”, Lily kivahti. ”Ja sinun on parasta olla mainitsematta mitään tästä isälle ja äidille, koska tämä ei kuulu heille ja tämä ei todellakaan kuulu sinulle. Sinun olisi jo aika oppia pitämään näppisi erossa muiden asioista.”
Sen sanottuaan hän pyyhälsi raivostuneena pois paikalta jo toisen kerran vuorokauden sisällä. Albus huusi hänen peräänsä jotain sellaista kuin ”Luuletko sinä muka, että sinä kuitenkaan pystyt pitämään sitä heiltä salassa kovin kauaa?” mutta hän ei todellakaan pysähtynyt kuuntelemaan.
Se ei ollut mennyt aivan niin kuin hän oli suunnitellut, Lily mietti, marssiessaan päämäärättömästi pitkin linnan käytäviä. Hänen olisi vain parasta toivoa, ettei Albus mainitsisi mitään heidän vanhemmilleen, vaikka toisaalta, suuttuneena, hän saattoi kyllä tehdä mitä tahansa.
Lily huokaisi raskaasti, hän toivoi että olisi jo ilta ja hän voisi unohtaa tämän koko sotkun ja olla taas Scorpiuksen kanssa.
-
Ihana luku ja Scorpius ja Lily on myös jotain vaan niin ihanaa.
Mä tykkään myös Albuksesta ja harmitti ku Lilyllä ja sillä oli kinaa.
Mut kiitos tästä, jatkoa odotellessa(: Sry, ei tullu nyt mitään erikoista tähän...
-
Ihana luku! Scorpius on niin sulonen :D Pian jatkoa et saadaan tietää kertooko albus. :) Koukussa tähän <3 äää... No eipä taas tullu mitään järkevää. Ymmärsit varmaan että rakastan tätä :D
-
Öm, ihan ok. Tossa ku toi Lily meni Albuksen luokse lopussa nii siinä oli mun mielestä liikaa kirjoitettu Lily. Öö... Kato ite sitä koska en oo varma asiasta.
Oh, no! Varmana Harry saa tietää siitä ja sitten kun Harry saa tietää niin sitten Draco saa tietää ja sen seurauksena on se, että Harry menee hakkaamaan Dracon! :( Jatkoa pian ;)
-
Jotenkin toi riita oli tosi aidon tuntuinen ja tuo Lilyn hysteerisyys siitä että Harry ja Ginny saa tietää on jotenkin niin todellista.
Kaikki vain komentaa Lilyä ja Scorpiusta eroamaan, mutta silti ne jaksaa, Suloista!
Odotan vain milloin Albus (tai joku muu) yrittää hakata Scorpiuksen.
Ihana tarina!! (Jäin koukkuun)
Jatkoa
Ei pahalla,
mut tahallaan
-
Ensimmäistä kertaa luen Lily ja Scorpius paritusta, mutta rakastuin heti. Luin kaikki osat ja olen aivan huumassa. Kaikki Lilyn ja Scorpiuksen kohtaukset ovat parhaita. En malta odottaa, että saan tietää, mitä Harry ja Draco sanovat tästä suhteesta, vaikka voinhan jo arvata. :D Jatkoa!
-
Hyvä luku. Ei ihana, koska Albus oli liian tyhmä.
Olet onnistunut kuvailemaan Scorpiuksen ja Lilyn rakkautta tosi hyvin ja tuo Alin ja Lilyn keskustelu oli mukava.
Ikävä kyllä Albusten puheiden perusteilla aloin kuvitella Scorpiuksesta pahaa :(
Kirjoita nopeasti jatkoa tai hirtän sinut ;D
(Ei paineita)
-Lerosa
-
Hih, pysytyin jo melkein aavistaamaan Albuksen reaktion Lilyn ja Scorpin suhteesta. Toivottavasti Lily ja Albus eivät ainakaan vielä sovi, koska eipä ainakaan mua haittaa että ovat riidoissa, se tuo lisää mielenkiintoisuutta tarinaan (vaikka se ei sitä välttämättä tarvitsisi edes :D)
Lily ja Scorpius olivat tässä luvussa niiiiin ihania! *paljon teini-ihkutus sydämiä* Ah. Varsinkin ne rakkauden tunnustukset olivat jotain niin söpöä.
Anyways, hyvä osa, tykkäsin.
(Ja taas se rakentava kommentti jäi jonnekin)
-
Hmm, mä oon nyt hetken aikaa seuraillu tätä, ja voin vakuuttaa et tää ficci on jotain tosi, tosi ihanaa. <3
Lily ja Scorpius... awww. Mikä ihana pari.
Tä ficci on ollu aika "jännä" , taisiis kiva nyt esim. tietää kertooko Albus vanhemmileen vai ei. Ja noi Lilyn ja Scorpiuksen hetket on ollu jotain niin ihananaa, hymyillen luen niitä . <3
Rakentava jäi matkalle, mut tulinpa kertomaan että seuraan ja PIDÄN ! kiitos.
/ & ainii, tietysti, nopeesti jatkoa ! (:
-
PELOTTAA! Mitäköhän se Albus tekee?? Toivottavasti tässä käy hyvin..
no, toivottavasti pian JATKOOOOOOOOOOOOOOOOO!
(joo, sori tässsä oli hyvin vähän siis ei yhtään rakentavaa ja minun pitkät kommenttini jäivät muumi maailmaan, nii sinne ne hävis)
Kipinöissä odotellen
-Naxone
-
A/N: Kiitti paljon eFFy :) Ja kiitos Michelle, ihanaa jos rakastat tätä, koska mäkin rakastan :D
Kiitos Nabi,mielenkiintonen toi sun hakkausteoria :D
Kiitti justnu, tosi kiva kuulla, et ne kohdat oli sun mielestä aidon tuntusia :)
Kiitos Herne!
Kiitos Lerosa. Toivottavasti et tuu hirttämään mua, vaikka jatkossa kestiki näin kauan :D
Grppi, paljon kiitoksia ihanasta kommentista :D Flora Chubb-Baggins, kiitos paljon, kiva kuulla että pidät!
Kiitti Naxone, käyppäs hakemassa se rakentava sieltä muumimaailmasta ;D
Ihanan paljon kommentteja viime lukuun! Mä oon tosi pahoillani, että tässä kesti näin kauan, toivon vaan ettei kaikki oo jo ehtiny unohtaa tätä ficciä! olis tosi kiva kuulla teijän ajatuksia tästä luvusta ja lupaan yrittää kaikkeni, että seuraava luku valmistuu nopeammin :)
19. Lisää juoruilua (ja huonoja uutisia)
Lily lepäsi Tarvehuoneen sohvalla puolinukuksissa. Kello oli jo reilusti yli yksitoista, ja koska viime yönä nukkuminen oli jäänyt Albuksen kanssa riitelyn ja muun takia vähän vähiin, hän tiesi kyllä, että hänen olisi pitänyt olla jo omassa sängyssään. Paljon mieluummin hän kuitenkin lepäsi Tarvehuoneen sohvalla, jossa hän sai olla Scorpiuksen kanssa.
”Lily”, Scorpius mumisi Lilyn hiuksiin ja tönäisi tätä kevyesti.
”Mmmh?” Lily mumisi ja aukaisi silmänsä vastentahtoisesti.
”Nukutko sinä?”
”En. Melkein”, Lily myönsi.
”Siis melkein nukuit vai melkein et nukkunut?” Scorpius virnisti.
Lily päästi pienen väsyneen kikatuksen. ”En minä tiedä”, hän mutisi unisesti.
Scorpius nauroi, kietoi kätensä Lilyn vyötärön ympärille ja nosti hänet istuvampaan asentoon. ”Sinun pitäisi mennä nukkumaan”, Scorpius sanoi.
”En minä halua”, Lily haukotteli ja kietoi kätensä Scorpiuksen ympärille.
Scorpius nauroi Lilylle ja painoi suukon tämän otsalle. ”Tiedätkö, sinä olet hauskaa seuraa, kun olet väsynyt.”
”Enkö minä sitten muuten ole?” Lily kysyi.
”Totta kai olet”; Scorpius vakuutti. ”Haluatko sinä, että minä kannan sinut teidän makusaliin, vai pystytkö sinä kävelemään itse?”
Lily mietti hetken. ”Niin mukavaa kuin se olisikin, taidan silti kävellä itse”, hän sanoi sitten ja nousi seisomaan, vetäen Scorpiuksen pystyyn perässään.
”Nähdään sitten huomenna illalla”, Scorpius sanoi ja kietoi kätensä Lilyn ympärille tiukkaan halaukseen ja painoi suukon Lilyn huulille. Lily pujotti sormensa Scorpiuksen hiusten lomaan ja veti tämän päätä itseään vasten.
Hetken kuluttua Lily veti päätään hiukan taaksepäin. ”Tuolla oli piristävä vaikutus, ei minua väsytä enää yhtään.”
Scorpius naurahti pehmeästi. ”Niin varmaan, muuten vaan varmaan kaatuisit lattialle, jos minä päästäisin irti.”
”No älä päästä”, Lily ehdotti.
”En minä haluakaan”, Scorpius mutisi ja veti Lilyn vielä yhteen suudelmaan, ennen kuin päästi tämän irti.
Lily lähti Tarvehuoneesta ja kaiveli Kelmien karttaa taskuistaan, kävellessään pitkin Tylypahkan autioita ja pimeitä käytäviä. Hänellä ei ollut mitään muistikuvaa minne hän oli sen laittanut, vaikka hän oli varma, että hänellä oli ollut se mukana, kun hän oli lähtenyt huispausharjoitusten jälkeen tapaamaan Scorpiusta.
Hän oli niin keskittynyt kaivelemaan taskujaan, että hän unohti katsoa eteensä ja melkein törmäsi johonkuhun. Hetkeksi hänen sydämensä hypähti kurkkuun, kun hän luuli marssineensa suoraan jonkun opettajan eteen, mutta huomasi sitten, että se olikin vain Kaida Chang, Albuksen tyttöystävä.
”Ai hei Kaida”, Lily henkäisi huojentuneena.
”Hei Lily”, Kaida vastasi hengästyneenä, itsekin melko säikähtäneen näköisenä. ”Minä luulin, että sinä olit joku opettaja.”
”Niin minäkin”, Lily myönsi hymyillen pienesti. ”Mutta mistä sinä olit tulossa näin myöhään?” Lily ihmetteli sitten.
”Minä olin”, Kaida sanoi, epäröiden hiukan ja punastuen sitten. ”Tapaamassa Albusta.”
”Ai jaa”, Lily nyökkäsi. ”Niinpä tietysti.”
Kaida hymyili. ”Mutta mistä sinä itse olit tulossa?”
”Ai, minä vain, tuota…” Lily aloitti.
”Olit tapaamassa Scorpiusta?” Kaida kohotti kulmiaan.
Lily hymähti pienesti. ”Albus kertoi sinulle, vai?”
Kaitlin nyökkäsi. ”Ja minä olen pahoillani teidän riidastanne. Toivottavasti te sovitte pian, Albus on huolestunut sinusta.”
”No hänen ei tarvitsisi olla, minulla ei ole mitään hätää”, Lily sanoi.
Kaida huokaisi. ”Ehkä ei. Mutta hän tarkoittaa vain sinun parastasi.”
”Niin kai sitten.” Lily kohautti olkiaan. ”Minä van toivon, että hän tajuaa olla kertomatta meidän vanhemmillemme, ihan minun parhaakseni.”
”En minä oikeasti usko, että hän kertoo heille”, Kaida sanoi.
Lily huokaisi helpottuneena. Hänestä oli mukava kuulla, jonkun muunkin kuin Kaitlinin vakuuttavan sitä hänelle. ”Hänen olisi paras olla kertomatta, jos hän haluaa, että minä enää ikinä puhun hänelle”, Lily sanoi.
Kaida naurahti. ”Minä välitän viestin.”
”Mutta joka tapauksessa”, Lily aloitti sitten, vakavoituen taas. ”Mitä sinä ajattelet? Minusta ja Scorpiuksesta?” Lily ei tiennyt, miksi hänen piti kysyä sitä. Jotenkin hänestä vain tuntui, että hän halusi kuulla jonkun täysin ulkopuolisen mielipiteen.
Kaida kohautti olkiaan. ”En minä tiedä, onhan se outoa. Tai siis, sinun nyt kai olisi viimeiseksi olettanut alkavan seurustella Malfoyn kanssa, kun ottaa huomioon heidän sukunsa historian”, Kaida aloitti. ”Mutta se on sinun oma asiasi, enhän minä edes tunne koko Scorpiusta, eikä se kuulu minulle mitenkään.”
”Kiitos”, Lily sanoi hymyillen. ”Minä toivoisin vain, että useampi ihminen ajattelisi noin.”
Kaida vastasi Lilyn hymyyn. ”He tottuvat.”
”Niin kai.”
”No mutta joka tapauksessa, minun täytyy nyt mennä, ennen kuin me jäädään oikeasti kiinni”, Kaida sanoi.
”Ai joo”, Lily havahtui. ”Nähdään.”
”Joo, nähdään”, Kaida sanoi ja lähti sitten vastakkaiseen suuntaan, Lilyn lähtiessä kohti rohkelikkotornia.
***
Scorpius käveli mietteisiinsä vaipuneena takaisin luihuisten oleskeluhuoneeseen. Kello oli jo niin paljon, että hän luuli olevansa viimeinen, mutta päästyään oleskeluhuoneeseen, hän huomasi, että Alex oli vielä lukemassa takan edessä. Outoa, Scorpius mietti, Alex ei ikinä lukenut.
”Hei”, Scorpius sanoi ja astui lähemmäs. ”Mitä sinä teet ylhäällä vielä tähän aikaan?”
”Samaa voisi kysyä sinulta”; Alex sanoi kohottaen kulmiaan ja laittaen kirjansa sivuun.
”Niin joo”, Scorpius sanoi.
”Joten”, Alex sanoi ja kääntyi katsomaan Scorpiusta. ”Minä olen kuullut huhuja.”
Scorpius huokaisi. Kyllä hän oli tiennyt, että tämä olisi pian edessä.
Kun Scorpius ei vastannut mitään, Alex jatkoi: ”sinusta ja Potterista.”
”Ai jaa?” Scorpius kysyi, yrittäen kuulostaa etäisen kiinnostuneelta, hän ei oikeasti tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt sanoa.
”Aika päätön juttu, eikö niin?” Alex sanoi, ”tai siis, eihän se voisi mitenkään olla totta – ”
”Mutta sinä uskot, että se on totta”, Scorpius sanoi. Hän hämmästeli taas, kuinka hyvin hän oikeastaan tunsikaan Alexin, vaikka oli aina ajatellut, ettei hän ollut kovin läheinen edes parhaan ystävänsä kanssa. Hän näki kyllä, että Alex yritti lähinnä huijata itseään.
”No sinä olet ollut erilainen viime aikoina”, Alex aloitti varovasti.
”Niin kai”, Scorpius vastasi.
”Eli… Onko se totta?” Alex kysyi.
Scorpius nyökkäsi.
”Miksi ihmeessä sinä tekisit jotain sellaista?” Alex kysyi rypistäen otsaansa. Scorpius huomasi, että hänen äänenvoimakkuutensa oli noussut hiukan.
”Sinä et ymmärrä, Alex”, Scorpius sanoi. ”Hän ei ole yhtään sellainen, kuin kaikki olettavat.”
”Mutta hän on Potter. Ja rohkelikko”, Alex tiuskaisi.
”Mitä sitten?” Scorpius kysyi. ”Onko sillä mitään väliä, missä tuvassa hän on tai mikä hänen sukunimensä on. Voiko ihmisiä muka oikeasti arvostella sen perusteella?”
”Vielä vähän aikaa sitten sinä olit totaalisen eri mieltä tuosta?” Alex sanoi syyttävästi.
”No ehkä minä olen kasvanut siitä. Ja ehkä sinunkin olisi jo aika”, Scorpius sanoi vihaisemmalla äänensävyllä, kuin oli tarkoittanut. Alex näytti siltä, kuin hän olisi läimäyttänyt tätä.
”Mitä tuo muka tarkoitti?” Alex kysyi kiukkuisesti.
”Alex, sinä et nyt vain ymmärrä – ”
”Joo, näköjään en sinun mielestäsi”, Alex huusi, ”Sinun mielestäsi minä en ikinä ymmärrä mitään. Miksi sinä et kertonut minulle?”
Scorpius hätkähti yhtäkkistä aiheenvaihdosta. ”Siis oletko sinä vihainen minulle, siitä että minä olen Lilyn kanssa vai siitä että minä en kertonut sinulle?”
”Kummastakin”, Alex sihahti. ”Joskus minä en vain kestä sinua.”
”Miten niin?” Scorpius kysyi.
”Sinä olet niin tuollainen. Sinä väität olevasi meidän ystävämme, mutta sinä et ikinä kerro meille mitään. Sinä teet aina oman mielesi mukaan, etkä koskaan luota kehenkään, mutta silti odotat ihmisten luottavan sinuun. Sinua ei voisi vähempää kiinnostaa kenenkään muun mielipiteet, vaan sinä teet joka hemmetin asiassa juuri niin itsekkäästi kuin sinä itse haluat. Ja juuri kun sinut luulee tuntevansa, sinä saat päähäsi tehdä jotain tuollaista. Alat seurustelemaan sen helvetin Potterin kanssa, luultavasti vain suututtaaksesi kaikki.”
Alexin lopetettua heidän välilleen lankesi hiljaisuus. Scorpius tuijotti Alexia tyrmistyneenä, tietämättä mitä olisi sanonut ja Alex katsoi häntä kiukkuisesti, mutta samalla hiukan varovaisesti, aivan kuin olisi pelännyt, että Scorpius aikoi lyödä häntä.
”Minä menen nukkumaan”, Alex tiuskaisi lopulta, kun Scorpius ei vastannut mitään ja katosi poikien makuusaliin vievään portaikkoon.
Scorpius lysähti istumaan nojatuoliin, josta Alex oli vasta hetki sitten noussut. Hän ei voinut olla miettimättä mitä Alex oli sanonut hänelle äsken. Hän ei todellakaan ollut odottanut, että heidän keskustelunsa olisi muuttunut tuollaiseksi. Hän osasi kyllä arvata, että Alex olisi vihainen ja että tämä ei ymmärtäisi hänen ja Lilyn suhdetta, mutta tuota hän ei ollut osannut odottaa. Mutta kai hänen oli myönnettävä, että kaikki Alexin sanoma oli totta. Hän oli tosiaankin aina toiminut itsekkäästi, ei hän ollut ikinä satuttanut ketään tietoisesti valinnoillaan, mutta ei hän tosiaankaan ollut myöskään pysähtynyt miettimään miten ne vaikuttaisivat toisiin ihmisiin. Ja mitä tuli luottamukseen, ei hän ollut ikinä kehenkään luottanutkaan kokonaan. Vielä kuuden yhteisen kouluvuoden jälkeenkään hän ei luottanut Alexiin kokonaan. Kai hän oli oppinut senkin kotoaan itsekkyyden kanssa, Malfoyn kartanossa ei yleensä luotettu kehenkään.
Mutta Scorpius taju, että niin oli ollut aina tähän saakka, mutta nyt kaikki oli muuttunut. Hän luotti Lilyyn, hän ei uskonut, että voisi ikinä tehdä yhtään päätöstä, miettimättä, miten se vaikuttaisi Lilyyn. Mutta hänhän rakasti Lilyä, tavalla, jolla hän ei ollut koskaan rakastanut ketään.
***
Lilyn ja Scorpiuksen suhteesta oli nopeasti kehittynyt koko koulunlaajuinen skandaali ja nykyään Lilystä juoruiltiin minne ikinä hän menikään ja hän kuuli kuiskattuja keskustelunpätkiä tyyliin:
”Mitä ihmettä hän oikein kuvittelee tekevänsä?”
tai
”Sanokaa minun sanoneen, hän särkee vain sydämensä tuossa touhussa.”
Ja sitten olivat vielä luihuiset, jotka mulkoilivat häntä pahasti, tai siis vielä pahemmin kuin yleensä. Mutta onneksi Lilyllä oli ihanat ystävänsä ja Scorpius, jonka vuoksi hän olisi kestänyt mitä tahansa, ja jonka vuoksi hän huomasi joskus kävelevänsä korvasta korvaan hymy naamallaan, ilman mitään erityistä syytä.
Keskiviikkoaamun ensimmäinen tunti oli pimeyden voimilta suojautumista. Lilyn ja Kaitlinin ollessa lähdössä suuresta salista oppitunnille, Lily pysähtyi äkkiä oviaukkoon ja läppäisi käden suulleen.
”Voi ei.”
”Mitä nyt?” Kaitlin kysyi kummissaan.
”Minä unohdin Teddyn!” Lily henkäisi.
Kaitlin katsoi ystäväänsä otsa rypyssä. ”Siis mitä?”
”Minä unohdin Teddyn kokonaan, vaikkei Albus kertoisikaan Scorpiuksesta meidän vanhemmille, Teddy voi kertoa”, Lily selitti nopeasti. ”Ja kaiken järjen mukaan hän kertookin, mitä syytä hänellä olisi olla kertomatta?” Lily katsoi Kaitlinia kauhistuneena.
”Enpä tiedä”, Kaitlin sanoi pohtivasti. ”Teddy vaikuttaa mukavalta.”
”Teddy on mukava”, Lily sanoi. ”Mutta hänellä ei ole mitään syytä pitää minun ja Scorpiuksen suhdetta yhtään hyväksyttävämpänä kuin Albus ja kaikki muut pitävät.”
”Niinpä”, Kaitlin sanoi kohauttaen olkiaan. ”Ehkä sinun pitäisi puhua hänelle, tänään, tunnin jälkeen.”
”Niin kai minun pitäisi”, Lily sanoi haluttomalla äänensävyllä.
”Mutta ei sinun tietenkään pakko ole” Kaitlin sanoi nopeasti. ”Jos siis haluat, että hän kertoo teistä sinun vanhemmillesi.”
”En tietenkään halua!” Lily sanoi nopeasti. ”Ja kyllä minä puhunkin hänelle. Tänään, heti tunnin jälkeen.”
”Hyvä, tulehan sitten, ennen kuin myöhästytään”, Kaitlin sanoi ja he lähtivät pimeyden voimilta suojautumisen luokan eteen.
Tunnilla Lily ei pystynyt keskittymään mihinkään, mitä Teddy sanoi, vaan hänen päässään pyörivät aivan muut asiat, joten häneltä meni päivän aihe kokonaan ohi. Tunnin jälkeen hän odotti hermostuneena, kun muut oppilaat pakkasivat tavaransa ja valuivat ulos luokasta. Kaitlin toivotti Lilylle hiljaa onnea ja lähti pois muiden mukana.
Heidän jäätyään vihdoin kahden Lily lähestyi varovasti Teddyä, joka järjesteli papereitaan selkä päin Lilyä.
”Teddy?” Lily aloitti varovasti, purren alahuultaan, niin kuin hän teki aina, ollessaan hermostunut.
”Niin?” Teddy kysyi järjestellen edelleen työpöytäänsä.
Lily oli hetken hiljaa, tietämättä yhtään, mitä sanoa Teddylle. ”Minä vain ajattelin kysyä”, hän sai lopulta sanottua, ”että ethän sinä kerro minun vanhemmilleni minusta ja Scorpiuksesta.”
Teddy asetti pergamenttipinon työpöydälleen ja kääntyi sitten vihdoinkin kohti Lilyä. ”Lily”, Teddy aloitti, ”kertoisitko sinä vähän tarkemmin tästä sinun ja Malfoyn jutusta?”
”Miten niin?” Lily kysyi.
”No tiedäthän sinä, miten juoruilla on tapana paisua ja vääristyä matkan varrella”, Teddy selitti, ”joten kuulisin mieluiten sinulta, mitä teillä nyt oikeasti on meneillään.”
Lily henkäisi syvään, ja aloitti sitten. ”No me ollaan yhdessä. Ja minä pidän hänestä oikeasti tosi paljon, eikä hän ole ollenkaan sellainen, kuin kaikki ajattelevat hänen olevan.”
”Ja hän pitää sinusta?” Teddy kysyi.
Lily nyökkäsi.
Teddy huokaisi syvään ja sanoi sitten: ”Lily, minusta sinä et nyt ole tekemässä yhtään järkevästi. Minulla on omat epäilykseni siitä pojasta, ja kun vielä ottaa huomioon teidän perhetaustanne, minusta tämä ei ole mikään paras idea.”
”Mutta sinä et tunne häntä”, Lily sanoi. ”Miten sinä voisit sanoa, ettei tämä onnistu, vaikka sinä et edes tunne häntä oikeasti?”
”Minä tiedän”, Teddy sanoi. ”Mutta miten sinäkään voit olla niin varma, että sinä tunnet hänet?”
”Minä vain olen”, Lily sanoi jääräpäisesti, vaikka oli itsekin tietoinen siitä, kuinka lapselliselta kuulosti.
Teddy huokaisi. ”Minusta tuntuu, että sinä tulet vain särkemään sydämesi tässä jutussa”, Teddy sanoi. ”Lily, tiedäthän sinä, että minä ajattelen vain sinun parastasi, tässä asiassa.”
”Tiedän, mutta juuri tällä hetkellä minä olen aika kyllästynyt ihmisiin, jotka ajattelevat vain minun parastani”, Lily sanoi nyrpeästi.
Teddy hymähti pienesti.
”Mutta ethän sinä kerro minun vanhemmilleni?” Lily palasi takaisin alkuperäiseen asiaansa. ”Siitä ei todellakaan olisi mitään hyötyä.”
”Minä tiedän”, Teddy sanoi. ”Enkä minä aio heille mitään kertoa. Mutta asia selviää heille kuitenkin ennemmin tai myöhemmin.”
”Mieluummin myöhemmin”, Lily sanoi.
”Miten vaan”, Teddy hymähti. ”Mutta mene nyt, sinä olet jo myöhässä seuraavalta tunnilta.”
Lily lähti muodonmuutosten tunnille mieli hiukan keventyneenä; hän oli tiennyt että Teddyyn voi luottaa. Hän muisti taas ne kaikki syyt, miksi hän piti Teddystä niin kovasti, Teddy osasi suhtautua juuri oikealla tavalla, ja tämä ei ainakaan syyllistänyt Lilyä ja raivonnut hänelle.
Loppu päivä sujui melko normaaliin tapaan ja alkuillasta rohkelikon joukkueella oli huispausharjoitukset, ennen kuin Lily pääsisi taas tapaamaan Scorpiusta. Lilystä tuntui, että koko joukkue Kaitlinia lukuun ottamatta suhtautui häneen eri tavalla, kuin ennen. Vaikka toisaalta ei kai Lily oikeasti voinut heitä syyttääkään viileästä kohtelusta häntä kohtaan, joten hän toivoi vain, että hekin tottuisivat tilanteeseen jossain vaiheessa.
Koska sää oli kylmä ja kehno, eikä kenelläkään ollut oikein harjoitteluvirettä, harjoitukset loppuivat melko lyhyeen. Lilyä se ei haitannut yhtään, sillä mitä pikemmin harjoitukset loppuisivat, sitä nopeammin hän olisi taas Scorpiuksen luona.
Harjoitusten jälkeen, muiden valuessa jo pukuhuoneisiin, Erica kuitenkin pysäytti hänet.
”Hei Lily, odota hetki.”
”Niin?” Lily kysyi kääntyen ympäri ja odottaen, että Erica saisi hänet kiinni.
”Halusin vain kysyä sinulta niistä juoruista”, Erica selitti. ”Sinun ja Malfoyn suhteen?”
Lily huokaisi. ”Mitä siitä?”
”Ovatko ne totta?”
Lily nyökkäsi. ”Ovat, mutta minä en käsitä miksi se kuuluisi sinulle?” Lily kysyi, ehkä hiukan töykeämmin, kuin oli tarkoittanut.
”Ai jaa”, Erica sanoi näyttäen melko hämmentyneeltä. ”Minä en vain olisi uskonut, että sinä – ”
”Tiedän, mutta eipä olisi ilmeisesti kukaan muukaan uskonut”, Lily sanoi hymyillen pienesti. ”Ja nyt minulla on hiukan kiire, niin että jutellaan myöhemmin lisää, jooko?” Lily sanoi ja katosi sitten nopeasti pukuhuoneen ovista, jättäen Erican tuijottamaan pöllämystyneenä peräänsä.
Lily oli helpottunut päästyään vihdoinkin taas Scorpiuksen luokse.
”Tiedätkö, minusta tuntuu, että meidän olisi hyvä tehdä läksyjä välillä”, Scorpius ehdotti.
”Ai joo, hyvä idea”, Lily myönsi. Hän onnistui nykyään unohtamaan läksyt melkein kokonaan ja joutui sitten raapustamaan niitä hädissään yöllä, muistaen että tämän ja tämän esseen piti olla valmis huomiseksi. Ja nytkin hänellä oli valtava kasa tekemättömiä tehtäviä jäljellä. Scorpius ei todellakaan tehnyt hyvää hänen koulunkäynnilleen.
Niinpä he kävivät kumpikin hakemassa kirjansa ja pergamenttinsa makusaleistaan ja tapasivat sitten taas hetken kuluttua tarvehuoneen edustalla.
”Minulla olisin ehdotus”, Scorpius sanoi Lilyn käveltyä paikalle.
”No?”
”Me voitaisiin mennä kirjastoon, tekemään nämä”, Scorpius sanoi.
Lily mietti Scorpiuksen sanoja.
”Tai siis, mitä väliä sillä on, kun kaikki kuitenkin tietävät jo meistä.”
”Niinpä”, Lily sanoi hymyillen.
Scorpius ojensi kätensä ja Lily tarttui siihen. Scorpius hymyili Lilylle rohkaisevasti ja he lähtivät käsi kädessä kävelemään kohti kirjastoa.
Oli juuri se aika illasta, kun kirjastossa oli kaikista eniten väkeä. Lily tunsi katseiden kääntyvän heidän suuntaansa, heidän kävellessään kirjastoon käsi kädessä, mutta juuri sillä hetkellä hän ei jaksanut välittää siitä.
Lily puristi Scorpiuksen kättä ja hymyili hänelle iloisesti.
”Mitä?” Scorpius kysyi virnistäen takaisin Lilylle.
”Aika mahtavaa”, Lily sanoi. ”Ettei meidän tarvitse enää salata tätä.”
”Niinpä”, Scorpius naurahti. ”Sitä minä olen yrittänyt sanoa sinulle.”
”Joten on tässä koko jutussa hyviäkin puolia”, Lily sanoi.
”Niin”, Scorpius sanoi, astuen lähemmäs Lilyä ja kietoi kätensä Lilyn ympärille. ”Nyt minä voin tehdä esimerkiksi näin, eikä kukaan välitä”, Scorpius virnisti ja suuteli Lilyä suoraan huulille saaden tämän unohtamaan koko ympäröivän maailman.
”Itse asiassa”, Lily henkäisi hetken kuluttua, pää edelleen pyörällä heidän suudelmastaan. ”Minusta tuntuu, että he välittävät.”
Scorpius vilkaisi ympärilleen ja tajusi, että Lily puhui totta; joka ainoa silmäpari kirjastossa oli kohdistunut heihin. Lily punastui helakasti ja Scorpius naurahti pienesti.
”Tule”, Lily sanoi ja veti Scorpiuksen istumaan kirjaston syrjäisimpään pöytään, missä kirjahyllyt kätkivät heidät kaikkien katseilta.
He kaivoivat kirjat ja sulkakynät esiin ja yrittivät keskittyä läksyihin.
”Tiedätkö mitä saadaan kun yhdistetään koiruohoa ja myrsyliuutetta?” Scorpius kysyi hetken kuluttua, tutkien taikajuomakirjaansa otsa rypyssä.
”En”, Lily sanoi kääntäen katseensa Scorpiukseen.
”Ja minä en välitä”, Scorpius huokaisi ja läimäytti kirjan kiinni. ”Tämä on niin turhauttavaa. Minä tiedän niin monta muuta, kivempaa asiaa, mitä sinun kanssa voisi tehdä ja silti pitää istua kirjastossa nenä kiinni läksykirjoissa.”
Lily hymähti. ”Minä tiedän. Mutta sinulla on sentään S.U.P.E.R:it tänä lukuvuonna, sinulla pitäisi olla hiukan enemmän lukuintoa.”
”Sinä et tee hyvää minun lukuinnolleni”, Scorpius sanoi virnistäen hiukan vinoa virnistystään.”
”No ehkä minun pitäisi sitten lähteä”, Lily sanoi hymyillen.
”Ei”, Scorpius huudahti kauhistuneesti ja kietoi kätensä nopeasti Lilyn vyötärön ympärille ja veti tämän lähemmäs itseään, aivan kuin estääkseen häntä lähtemästä.
Lily virnisti Scorpiukselle.
Scorpius painoi suukon Lilyn huulille ja Lily kietoi kätensä Scorpiuksen kaulaan.
”Minä täisin juuri menettää lukuintoni myös”, Lily sanoi hiljaa.
”Hyvä”, Scorpius sanoi ja veti Lilyn tämän omalta tuolilta syliinsä ja painoi huulensa uudestaan Lilyn huulille.
Pitkän ajan kuluttua Lily vihdoin vetäytyi eroon Scorpiuksesta. ”Meidän pitäisi varmaan palata takaisin läksyihin. Ja minusta tuntuu, ettei kirjastonhoitaja katsoisi kirjastossa nuoleskelua kovin hyvällä”, Lily huomautti.
”Joo niin, ei varmaan”, Scorpius myönsi ja palautti Lilyn vastahakoisesti takaisin omalle tuolilleen.
”Ja ajattele asian valoisia puolia; mitä nopeammin me saadaan nämä tehtyä, sitä nopeammin me päästään pois täältä”, Lily sanoi.
***
”Lily herää”, Kaitlin sanoi ja tönäisi Lilyä terävästi kylkeen.
”Mitäh?” Lily mumisi unisesti.
”Herää”, Kaitlin toisti. ”Tai me myöhästytään.”
”Okei”, Lily sanoi, tekemättä vähäisintäkään elettä aukaistakseen silmänsä.
Kaitlin huokaisi. ”Joo, niin varmaan.”
Viiden minuutin kuluttua Kaitlin oli saanut Lilyn kiskottua ylös ja hetken kuluttua he olivat molemmat valmiit ja lähtivät alas mennäkseen aamupalalle.
Päästyään oleskeluhuoneeseen, he huomasivat, että ilmoitustaulun edustalle oli kerääntynyt pieni joukko ihmisiä, mikä yleensä kertoi siitä, että taululla oli uusi ilmoitus. He astuivat lähemmäs, nähdäkseen mitä taululla luki.
”Jee, Tylyahon viikonloppu ensi viikonloppuna”, Kaitlin sanoi innoissaan. ”Me voidaan ostaa meidän tanssiaismekot silloin.”
”Ai joo, niinpä”, Lily sanoi. Hän oli jo unohtanut koko tanssiaiset, kaiken muun keskellä. Mutta tosiaan, marraskuu oli jo pitkällä ja joulutanssiaisiin ei ollut enää montaa viikkoa aikaa.
Ilmoitustaulun edessä ollut oppilasjoukko hajaantui pikku hiljaa ja Lily ja Kaitlin jatkoivat matkaansa suureen saliin aamiaiselle.
Eteisaulassa, Lily kuitenkin törmäsi ihmiseen, jota oli parhaansa mukaan yrittänyt vältellä viime päivien aikana. Venom Brooks asteli tyrmien suunnalta kohti suurta salia. Huomattuaan Lilyn ja Kaitlinin Venomin kasvoille ilmestyi ilkeä hymy.
Lily puristi taskussaan olevan taikasauvan kahvaa. ”Hemmetin ärsyttävä – ”
”Lily, älä tee mitään typerää”, Kaitlin varoitti.
”Ei tulisi mieleenkään”, Lily äyskäisi äänensävyllä, joka kieli, että juuri jotain typerää hän oli aikonut tehdä. ”Mutta mikä oikeus hänellä on puuttua meidän asioihin. Jos äiti ja isä saavat tietää, vain sen takia, että hän on tuollainen kammottava juoruakka – ”
”Minä tiedän Lily, mutta sinä et voi tehdä mitään”, Kaitlin sanoi.
”Sitä paitsi, hän pitää Scorpiuksesta”, Lily puuskahti, aivan kuin se olisi selittänyt kaiken.
Kaitlin kohotti kulmiaan. ”Entäs sitten? Jos useampi ihminen pitäisi Scorpiuksesta, meillä ei ehkä olisi tätä ongelmaa.”
”Niin mutta hän pitää Scorpiuksesta sillä tavalla.”
”Ja sinä olet mustasukkainen”, Kaitlin jatkoi.
”No en, mutta – ” Lily yritti selittää Kaitlinille, mutta hän ei keksinyt sopivia sanoja, joten hän päätteli, että kai hän sitten oli vähän mustasukkainen.
Venom oli hiljentänyt vauhtiaan, ilmeisesti kuullakseen, mistä Kaitlin ja Lily puhuivat ja oli vasta nyt päässyt suuren salin ovelle. Huomattuaan Lilyn katseen seuraavan häntä, hän väläytti Lilylle vielä yhden ilkeän virnistyksen, johon Lily vastasi pahimmalla jos-katse-voisi-tappaa mulkaisullaan.
”Okei, tule nyt, minulla on nälkä”, Kaitlin huokaisi ja veti Lilyn perässään suureen saliin ja rohkelikon pöytään.
Posti saapui heti heidän päästyään istumaan. Kaitlin nappasi Päivän profeetan isokokoiselta lehtopöllöltä ja levitti lehden eteensä pöydälle.
”Katso”, Kaitlin henkäisi ja osoitti etusivun uutista, joka oli painettu kanteen.
Lily tuijotti isolla painettuja kirjaimia, jotka kirkuivat: ”Kuolonsyöjät iskivät jälleen!”
”Aukaise se”, Lily sanoi kärsimättömästi.
Kaitlin käänsi seuraavalle sivulle ja Lily kumartui lähemmäksi häntä, nähdäkseen lukea.
”Joukko entisiä kuolonsyöjiä hyökkäsi eilen illalla kello kymmenen aikoihin Tylyahon kylään. Kuolonsyöjät sieppasivat Mafalda Hopkirkin, entisen ministeriön virkamiehen, joka oli muuttanut Tylyahon kylään viettämään eläkepäiviään. Hopkirkin olinpaikasta ei vieläkään ole tietoa. Lisäksi kuolonsyöjät pelästyttivät monia velhoperheitä Tylyahon pääkadulla. Aurorien ehdittyä vihdoinkin paikalle, olivat kuolonsyöjät kuitenkin jo livistäneet – jälleen kerran.
Onnistuimme tavoittamaan auroriosaston johtajan Harry Potterin, mutta Potter vaikutti ärtyneeltä, ja oli vastahakoinen antamaan lausuntoa. ’Meillä ei vielä ole varmaa tietoa kuolonsyöjien olinpaikasta, mutta olemme saaneet lukuisia vihjeitä asiasta. Samalla kehotamme koko velhomaailmaa varovaisuuteen. Olemme kiristäneet turvatoimia ympäri maata suurissa velhoyhteisöissä ja teemme kaikkemme, ettei tämä toistuisi. Ihmisiä kehotetaan kuitenkin rauhoittumaan, sillä panikointi ei auta ketään’, rasittuneen näköinen Potter sanoo.
Azkabanin vankilasta jokin aikaa sitten karannut kuolonsyöjäjoukko on pitänyt viime aikoina matalaa profiilia, joten velhomaailman pelko ja varautuneisuus oli jo ehtinyt hellittää, kun he iskivät jälleen. Tarkkaa tietoa kuolonsyöjien aikeista ei tunnu olevan kellään, mutta viime aikoina on huhuttu, että he olisivat suunnittelemassa hyökkäystä Tylypahkan kouluun. Monet vanhemmat siis miettivätkin jo, onko heidän lapsensa turvassa linnan muurien sisällä.”
Luettuaan jutun loppuun, Lily tuijotti viereisellä sivulla olevaa isoa lehtikuvaa, joka esitti Mafalda Hopkirkin taloa Tylyahossa, josta hänet oli siepattu eilen illalla.
Lily vilkaisi Kaitlinia, joka oli myös saanut luettua jutun loppuun.
”Tämä alkaa muuttua aika pelottavaksi”, Kaitlin sanoi hiljaa.
”Niinpä”, Lily sanoi.
”Eikä auroreilla taida vielä olla mitään tietoa, missä he ovat, vai mitä?” Kaitlin kysyi.
”Ei niin”, Lily huokaisi. Tämä alkoi jo mennä vakavammaksi. Ihmisiä katosi kodeistaan, eikä auroreilla tuntunut olevan mitään tietoa kuolonsyöjien olinpaikasta. Ennen tätä, koko juttu oli tuntunut Lilystä jotenkin etäiseltä, se ei ollut koskenut häntä sillä tavalla, mutta nyt kuolonsyöjien huhuttiin aikovan murtautua Tylypahkaan… Ja vaikka Lily uskoikin olevansa turvassa linnan muurien sisällä, hän ei voinut olla miettimättä mitä tapahtuisi seuraavaksi. Koska tulisi ilmoitus seuraavasta katoamisesta tai kuolemasta. Ja koska se olisi joku hänen läheisensä?
-
Jee olin eka. Nää mun hakkaus teoriani on aika hassuja :D
Hmmm... Nyt jotenkin tuntuu, että Malfoyt liittyy jotenkin tohon kuolonsyöjä hyökkäys iskuihin, ja jos Malfoyt liittyy siihen Scorpius liittyy siihen. Sitten kun Harry Potter on niitä jahtaamassa, niin sitten Harry tappelee Dracon kanssa! Sitten siihen liittyy Lily ja Scorpius joutuu riitoihin. Oh no! :o
Jatkoa pian tai sekoan tylsyyteen. Pitää varmaan keksiä uus teoria. :D
-
lily ja scorpius on niin lutusii :D
kirjasto-kohtaus=ihana!:)
jatkoa...
-
Taas aivan ihana luku, tätä ficcii ei voi olla rakastamatta.
Scorpius ja Lily oli ihania niin kuin aina ja minuu vähä pelottaa se, että miten noi Lilyn vanhemmat suhtautuu tohon suhteeseen. Mutta hälläväliä, kunhan se suhde kestää. :D
HHUII, kuolonsyöjät liikkeellä, niisk, kukaan ei saa kuolla- okeii, taas jtn outoo kommenttii, mut ihan sama.
Aaa, siitä mun piti sanoo, että ärsyttää jotenki kauheesti, ku kaikki kyylää aina Lilyy ja Scorpiusta. Harmi et muut aina puuttuu toisten omiin asioihin.
Mut jospa mä lähtisin tästä säätämästä. Joten jatkoa pian, pliis ja kiitos tuhannesti tästä luvusta.
-
A/N: Kiitos Nabi. En viitsi kommentoida tota sun teoriaa mitenkään, etten spoilaa juonta liikaa ;)
Kiitos Tessuu ihanaa, että tykkäsit :)
eFFy, kiitos paljon kommentista :)
No niin, oon aika ylpeä että sain tän seuraavan luvun näin nopeasti tänne, eihän tähän menny kun vähän yli viikko! :D
Mutta minnes kaks kolmasosaa mun kommentoijista on häippässy? Oliko ennen mun edellistä lukua niin pitkä tauko, että kaikki ehti jo unohtaa tän, vai mitä? :)
Mutta joka tapauksessa, luvun nimi nyt ei ole mikään paras, mutta toivottavasti tykkäätte! :)
20. Tanssiaisvalmisteluja ja kiusallisia tilanteita
Kuolonsyöjien uudesta hyökkäyksestä tuli pian päivän kohutuin puheenaihe Tylypahkassa. Ainakin hetkeksi se löi laudalta jopa Scorpiuksen ja Lilyn vasta julki tulleen suhteen.
Kaikkia mietitytti myös kysymys, mitä tapahtuisi heidän viikonloppuna edessä olleelle Tylyahon retkelle.
”Eiväthän he sitä voi perua, eikö niin?” Kaitlin kysyi levottomasti. ”Eiväthän kuolonsyöjät hyökkäisi Tylyahoon uudestaan vain parin päivän päästä. Sitä paitsi, koska me sitten hankittaisiin meidän tanssiaismekot?”
”Minusta tuntuu, etteivät opettajat ajattele asiaa aivan noin”, Lily huomautti.
Kaitlin kohautti olkiaan. ”No joo, ehkä ei, mutta kuitenkin.”
He saivat vastauksen kysymykseensä muodonmuutosten tunnilla, kun yksi rohkelikoista kysyi asiaa professori McGarmiwalta.
McGarmiwa pysähtyi ja silmäili luokkaansa tuimasti. ”Ei, teidän retkeänne ei ole peruttu”, hän sanoi viimein, ja koko luokka huokaisi helpotuksesta.
”Mutta”, hän jatkoi sitten pahaenteisesti, ”olemme kuitenkin määränneet uusia rajoituksia, taataksemme teidän kaikkien turvallisuuden. Ensinnäkin, retki loppuu tällä kertaa tasan kello viideltä iltapäivällä, jokaisen oppilaan pitää silloin olla takaisin koululla. Lisäksi oppilaat saavat oleskella vain Tylyahon keskustassa, teillä ei siis ole lupaa mennä vaeltelemaan syrjäisemmille sivukaduille.”
McGarmiwa loi vielä yhden ankaran katseen oppilaisiinsa. ”Me emme usko, että te olisitte missään vaarassa Tylyahossa, mutta kehottaisin kuitenkin jokaista varovaisuuteen näin epävarmoina aikoina”, hän lisäsi vielä hiukan pehmeämpään äänensävyyn, ennen kuin palasi takaisin tunnin aiheeseen.
Koulupäivä sujui muuten ihan tavalliseen tapaan. Lilyn täytyi sietää kaksoistunti liemiä Jessican parina ja taikahistorian tunti oli aivan yhtä tylsä, kuin aina ennenkin, mutta muuten päivä sujui melko nopeasti. Tänään Scorpiuksella eikä Lilyllä ollut kummallakaan huispausharjoituksia, joten he saattoivat tavata heti illallisen jälkeen.
”No, mitä sinä haluaisit tehdä tänään?” Scorpius kysyi, heidän tavattuaan tarvehuoneen edustalla.
Lily mietti hetken. ”Mennäänkö vaikka kävelylle.”
”Sopii minulle”, Scorpius sanoi hymyillen ja tarttui Lilyn käteen. He tarkistivat kelmien kartasta, ettei kukaan opettaja ollut heidän tiellään ja lähtivät sitten ulos.
Ulkona oli kaunis ilma, vaikka olikin melko kylmää. Oli alkanut sataa lunta ja pienet hiutaleet leijailivat tummalta taivaalta hiljalleen alas maahan.
Lily painautui lähemmäs Scorpiusta ja he lähtivät kävelemään järveä ympäri.
”Aiotko sinä tulla minun kanssani Tylyahoon viikonloppuna?” Scorpius kysyi hetken hiljaisuuden kuluttua.
”No meidän täytyy hankkia tanssiaismekot ensin Kaitlinin kanssa, mutta me voidaan nähdä sen jälkeen”, Lily vastasi. ”Minä yritän olla nopea.”
”Hyvä”, Scorpius hymyili ja kietoi käsivartensa Lilyn hartioiden ympärille. ”Joten, tuletko sinä minun kanssani joulutanssiaisiin?”
”Totta kai”, Lily naurahti. ”Kenen muunkaan kanssa minä menisin?”
”En minä tiedä”, Scorpius sanoi virnistäen. ”Ehkä sinun lukuisten ihailijoidesi.”
”Joo, niitähän onkin niin paljon”, Lily sanoi nyökytellen.
”Lopeta, tai minä tulen mustasukkaiseksi”, Scorpius sanoi nauraen.
”Sinä aloitit”, Lily huomautti, kietoi kätensä Scorpiuksen ympärille ja painoi suukon tämän huulille.
”Ja minä myös lopetan”, Scorpius sanoi ja suuteli Lily uudestaan, tällä kertaa pidempään. Lily sulki silmänsä ja pujotti sormensa Scorpiuksen hiuksiin.
”Minä rakastan sinua”, Lily kuiskasi suudelmien välissä.
”Niin minäkin sinua. Enemmän kuin mitään”, Scorpius vastasi. Lily tunsi taas tutun onnentunteen valahtavan mahanpohjaan ja valtaavan hänen mielensä, kun hän kuuli Scorpiuksen lausuvan nuo sanat. Hän mietti, kuinka onnellinen hän oli, että Scorpius rakasti juuri häntä.
Vasta pitkän ajan kuluttua, Lily palasi takaisin rohkelikkotorniin ja jälleen kerran, oleskeluhuoneessa oli jäljellä enää vain muutama ihminen. Lily huomasi Kaitlinin istuvan nojatuolissa takan ääressä ja meni tämän luokse.
Kaitlin näytti poissaolevalta; hän oli käpertynyt keräksi nojatuolilleen ja tuijotti tuleen mietteisiinsä vaipuneena.
”Kaitlin” Lily sanoi istuen viereiseen nojatuoliin.
Kaitlin käänsi katseensa hitaasti Lilyyn. ”Ai sinä tulit jo?” Kaitlin mutisi hajamielisesti.
”Onko kaikki hyvin?” Lily kysyi.
”Minä -”, Kaitlin aloitti, ilmeisestikin tietämättä, mitä olisi sanonut. ”Minä juttelin Jamien kanssa.”
”Ai jaa?” Lily kysyi rypistäen kulmiaan. Tähän mennessä Jamie ja Kaitlin olivat hänen tietojensa mukaan vain yrittäneet parhaansa mukaan vältellä toisiaan, hän ei ymmärtänyt, mitä aihetta heillä olisi jutella keskenään. Kuitenkin ilmeisesti heidän keskustelunsa oli saanut Kaitlinin pois tolaltaan, mikä ei ollut mikään ihme, Lily muisti vielä, kuinka vaikeaa Kaitlinilla oli ollut heidän eronsa jälkeen.
”Mistä te juttelitte?” Lily kysyi lempeästi.
”Jamie sen aloitti”, Kaitlin sanoi, hypistellen paitansa hihaa. ”Hän tuli juttelemaan minulle ja aluksi minä luulin, että hän halusi vain olla ystävällinen.”
”Mutta?”
”Mutta hän sanoi, että hänellä on sittenkin vielä tunteita minua kohtaan, että hän oli ääliö, päästäessään minut menemään ja hän haluaisi antaa meille uuden tilaisuuden.”
Lily katsoi ystäväänsä huolestuneena. Kerrankin hän ei osannut päätellä tämän ilmeestä, mitä hänen mielessään liikkui. ”Ja mitä mieltä sinä olet siitä?” Lily kysyi varovasti.
”En minä tiedä”, Kaitlin sanoi tuskastuneena. ”Minä en todellakaan tiedä.”
”Se on ihan ymmärrettävää”, Lily huokaisi. ”Todella epäreilua häneltä jättää sinut sillä tavalla ja sitten yhtäkkiä päättää, että hän haluaakin olla taas sinun kanssasi.”
Kaitlin kohautti kulmiaan. ”Minua pelottaa. Toisaalta minä haluaisin kokeilla, voisiko tämä meidän juttumme toimia, mutta mitä sitten, jos se ei toimikaan? Minä olen juuri vasta alkanut päästä yli hänestä, minä en ehkä kestä toista samanlaista eroa”, Kaitlin kuiskasi ja käänsi katseensa nyt ensimmäistä kertaa Lilyä kohti ja Lily näki kyyneliä hänen silmissään.
Lily kurkotti halaamaan ystäväänsä. ”Minä tiedän”, hän kuiskasi lohduttavasti, ”mutta kaikki järjestyy kyllä.”
”Miten sinä voit olla niin varma siitä?” Kaitlin kysyi.
Lily hymyili pienesti. ”Asioilla nyt on tapana järjestyä.”’
Kaitlin vastasi Lilyn hymyyn. ”Ehkä.”
”Tule, mennään nukkumaan”, Lily sanoi ja veti Kaitlinin ylös nojatuolista. Kaitlin tarttui Lilyn käteen ja he lähtivät makuusaliin viimeisinä.
***
Koko loppuviikko sujui tavalliseen tapaan, ilman mitään suurempia katastrofeja. Lehdet jatkoivat karanneista kuolonsyöjistä kirjoittamista ja heidän suunnitelmiensa arvailua ja Mafalda Hopkirk löydettiin perjantaina kuolleena Lontoon lähellä olevasta metsästä.
Samaan aikaan Lily yritti parhaansa mukaan vältellä Albusta, sillä hän oli edelleen vihainen tälle, mutta Lily ei myöskään olisi jaksanut uutta riitaa hänen kanssaan. Kun kuolonsyöjien tapauksessa ei ollut tapahtunut mitään uutta mullistavaa, pääjuoruilunaihe Tylypahkan oppilaiden keskuudessa alkoi vähitellen muuttua takaisin Lilyn ja Scorpiuksen suhteen paljastumiseen, mutta Lilystä se ei enää tuntunut niin pahalta, sillä enää hän ei saanut oudoksuvia tai paheksuvia katseita osakseen koulun käytävillä aivan niin usein, joten hän alkoi vähitellen uskoa, että ehkä ihmiset alkoivat sittenkin tottua heihin pikku hiljaa.
Lily oli tyytyväinen, että ilmeisestikään hänen vanhempansa eivät vielä olleet kuulleet hänen ja Scorpiuksen suhteesta, mutta kyllä hän tiesi, että se olisi vain ajan kysymys, nyt kun niin moni ihminen tiesi heistä.
Tylyahonretki päivän aamuna, lauantaina, Lily heräsi poikkeuksellisen varhain, eikä saanut enää unta. Niinpä lopulta hän nousi suosiolla ylös sängystä, puki vaateet päälleen ja lähti kirja kainalossa kohti oleskeluhuonetta. Oikeastaan hän oli ihan tyytyväinen rauhasta ja siitä, että pitkästä aikaa hänellä olisi aikaa lukea hetki jotain muutakin kuin koulukirjoja.
Heti päästyään makuusaliin vievien portaiden alapäähän, hän kuitenkin huomasi, että hän ei ollutkaan ainoa hereillä tähän aikaan. Albus istui nojatuolissa ja tuijotti takkatuleen poissaolevan näköisenä.
Lily oli jo kääntymässä takaisin portaikkoon, kun Albus avasi suunsa. ”Lily”, hän sanoi hiljaisella äänellä, kääntämättä vieläkään katsetta takasta.
Lily astui muutaman askeleen lähemmäksi. ”Niin?”
”Meidän pitäisi varmaan jutella”, Albus sanoi, katsoen nyt ensimmäisen kerran Lilyä.
Lily rypisti otsaansa, mutta astui kuitenkin vielä vähän lähemmäs Albusta.
”Al, minä en nyt jaksaisi riidellä”, Lily sanoi suoraan.
”Hyvä on sitten”, Albus sanoi, ”ei riidellä.”
”Niinkö helppoa se on?” Lily kysyi kohottaen kulmiaan.
Albus kohautti olkiaan. ”En minä tiedä. Istu nyt alas, meidän on pakko selvittää tämä juttu.”
Lily epäröi hetken ja istuutui sitten hiukan vastahakoisesti Albuksen viereiseen nojatuoliin. ”Mitä selvittämistä tässä muka enää on? Minä olen Scorpiuksen kanssa ja sillä selvä.”
”Minä en pidä siitä, Lily”, Albus sanoi.
”No minä pidän ja se riittää”, Lily sanoi lujasti. ”Tiedätkö, minä olen jo aika kyllästynyt siihen, että kaikki puuttuvat minun rakkauselämääni, mikä ei kuulu muille yhtään.”
”No et sinä voi heitä syyttääkään. Kaikki ovat ihan ymmällään – tai siis, miten ihmeessä noin pääsi tapahtumaan, ethän sinä edes tuntenut Malfoyta.”
Lily kohautti olkiaan. Tällä kertaa hänelläkään ei ollut Albukselle vastausta valmiina. ”En minä tiedä miten niin pääsi käymään, mutta niin siinä vain kävi.”
Hetken aikaa he istuivat kumpikin paikallaan, tuijotellen hiljaisina takkatuleen. ”Lily, se poika tulee vielä satuttamaan sinua, minä tiedän sen”, Albus sanoi lopulta.
”Minä en välitä”, Lily sanoi. Ja samalla hän tajusi itsekin, että niin se oikeasti oli. Hän tiesi, että Scorpius ei satuttaisi häntä, mutta vaikka hän ei olisikaan ollut varma siitä, sillä ei olisi ollut merkitystä. Hän olisi silti halunnut olla Scorpiuksen kanssa. ”Sitä paitsi, luuletko sinä oikeasti, etten minä osaa pitää puoliani?” Lily kysyi kiusoittelevaan äänensävyyn, pitääkseen tunnelman kevyenä.
”Ei tässä nyt siitä ole kysymys – ”
”No mistä sitten?” Lily tiukkasi.
”Minä en luota häneen”, Albus sanoi.
Lily huokaisi. ”No sen nyt on jo tullut selväksi. Asia nyt vain on niin, että minä luotan ja se riittää.”
”Ei riitä”, Albus sanoi.
”Ole kiltti, Al”, Lily pyysi, ”äläkä puutu tähän. Minä en pyydä että sinusta ja Scorpiuksesta pitäisi tulla mitään ylimpiä ystäviä, tai mitään. Mutta tämä asia ei oikeasti kuulu mitenkään sinulle, kyllä minä tiedän, että sinulla kestää aikaa totutella siihen, mutta minä en jaksaisi enää riidellä.”
”Lily, minä en kuitenkaan pidä siitä”, Albus sanoi varoittavasti. Lily tunsi veljensä niin hyvin, että tiesi sen tarkoittavan, että tämä antoi periksi.
”Kiitos Al”, Lily sanoi hymyilleen.
”Ja jos hän satuttaa sinua millään tavalla, jos hän tekee jotain – ”
”Joo joo, ei hän tee”, Lily sanoi virnistäen, ”joten arvostaisin sitä, jos sinä et tieten tahtoen järjestäisi itseäsi tappeluun minun poikaystäväni kanssa.”
”Minä yritän välttää sen”, Albus sanoi nyrpeänä. ”Mutta on kyllä mukavaa taas olla puheväleissä sinun kanssasi.”
”Niinpä”, Lily sanoi ja avasi vihdoin kirjansa.
Jonkin ajan kuluttua, muitakin oppilaita alkoi valua makuusaleista alas aamiaiselle ja hetken kuluttua, Kaitlinkin ilmestyi oleskeluhuoneeseen. Hän vilkaisi Albusta ja Lilyä kerran kulmat kohollaan. ”Jaa, te kaksi olette taas puheväleissä, vai?” Kaitlin kysyi.
Lily kohautti olkiaan. ”Joo, ilmeisesti.”
”Vaikka en minä sitä siltikään käsitä”, Albus mumisi.
”Ei se haittaa, en minäkään”, Kaitlin sanoi iloisesti.
Lily pyöräytti silmiään kohti kattoa.
”Mutta tulkaa nyt, minulla on nälkää”, Kaitlin hoputti kärsimättömästi.
Albus ja Lily nousivat nojatuoleistaan ja he lähtivät kohti suurta salia. Salissa Albus kuitenkin huomasi Kaidan korpinkynnen pöydässä ja kiiruhti tämän luokse.
Syötyään rauhassa aamupalaa, Kaitlin ja Lily siirtyivät eteisaulaan odottamaan, että vahtimestari tarkistaisi heidän lupansa ja päästäisi heidät sitten lähtemään Tylyahoon. Päästyään vihdoin pois linnan sisältä, he tapasivat Rosen ja Ethanin. Rose suuteli Ethania nopeasti hyvästiksi ja siirtyi sitten heidän seuraansa.
”Hei, valmiina shoppailemaan?” Kaitlin tervehti Rosea virnistäen.
”Aina”, Rose vastasi virnistäen takaisin Kaitlinille ja he lähtivät kävelemään kohti Tylyahon kylää.
Sää oli kaunis ja vaikka olikin kylmä ilma, lumisade oli lakannut, joten oli melko miellyttävää kävellä kohti Tylyahoa kirpeässä talviaamun ilmassa. Päästyään Tylyahon keskustaan he suunnistivat kohti lähintä vaatekauppaa etsimään tanssiaismekkoja.
Muutamaa tuntia ja noin tusinaa vaateliikettä myöhemmin he olivat kaikki kolme löytäneet itselleen sopivat mekot. Lilyn mekko oli smaragdinvihreä, polvipituinen ja koristeltu vyötäröltä rusetilla. Kaitlinin musta mekko taas oli olkaimeton ja sen helma oli epätasainen, ja se sopi hyvin yhteen hänen tummien hiustensa kanssa. Rose oli löytänyt, punaisen, nilkkoihin asti ulottuvan spagettiolkaimisen puvun.
Saatuaan ostoksensa tehtyä he suuntasivat kohti Kolmea luudanvartta jutellen iloisesti. Lily oli viettänyt niin paljon aikaa Scorpiuksen kanssa viime aikoina, että hän oli melkein unohtanut, kuinka hauskaa hänellä aina oli Rosen ja Kaitlinin kanssa.
Aukaistuaan Kolmen luudanvarren oven ja astuttuaan sisään lämpöiseen, he vasta oikeasti tajusivat, kuinka kylmä heille oli tullut kävellessään ulkona. Koko kahvila oli täynnä Tylypahkan oppilaita, niin kuin aina muutoinkin Tylyahonretki päivinä. He onnistuivat kuitenkin nappaamaan yhden nurkkapöydän suoraan parin vihaiselta näyttävän luihuisen edestä. Kaitlin meni tilaamaan heille kermakaljat ja tuli sitten takaisin heidän pöytäänsä kolmen ison lasin kanssa.
Heidän istuttuaan hetken aikaa kahvilan ovi avautui ja Scorpius astui viileästä ulkoilmasta sisään. Lily pomppasi ylös heti nähtyään Scorpiuksen.
”Okei, te varmaan selviättekin kahdestaan hetken aikaa”, Lily sanoi iloisesti.
Kaitlin huokaisi pyöritellen silmiään. ”Sinä olet toivoton tapaus, tiesitkö?”
”Tiesin”, Lily sanoi virnistäen. ”Nähdään illallisella.”
Lily pujotteli täpötäysien pöytien lomasta Scorpiuksen luokse.
”Hei, kulta”, Scorpius sanoi ja kietaisi toisen kätensä Lilyn vyötärölle.
”Hei”, Lily sanoi hymyillen. ”Minulla oli ikävä sinua.”
Scorpius kietaisi toisenkin kätensä Lilyn ympärille ja suuteli tätä suoraan huulille. ”Niin minullakin sinua.”
”Joo, mutta tuota, voidaanko me mennä jonnekin vähemmän julkiselle paikalle, kaikki tuijottaa”, Lily sihisi kiusaantuneena. Hän oli erittäin tietoinen siitä, että jokaisen kahvilassa olijan katseet olivat kääntyneet heitä kohti, mukaan lukien Kaitlinin ja Rosen.
”Ai joo, minä en huomannut”, Scorpius sanoi virnistäen.
Lily pyöritteli silmiään. ”Vaikka sinä olisitkin jo niin tottunut huomioon, minä en vielä ole.”
Scorpius nauroi Lilyn sanoille. ”Hyvä on, etsitään joku rauhallisempi paikka”, Scorpius mutisi mutta suuteli kuitenkin Lilyä vielä kerran, ennen kuin veti tämän mukanaan ulos ovesta.
He huomasivat kuitenkin pian, että koska heidän oli käsketty pysyä vain Tylyahon keskustassa, oli mahdotonta löytää mitään kovin yksityistä paikkaa. Lisäksi Tylyahon kaduilla tuntui kävelevän suurin osa Tylypahkan opettajista, valvomassa, että käskyjä noudatettaisiin.
Niinpä he vain kävelivät ympäriinsä pitkin Tylyahoa, toisiaan vasten painautuneina, jottei heille olisi tullut liian kylmä. Jossain vaiheessa, kun lumisade alkoi uudestaan, he menivät Matami Puddifootin kahvilaan. Ei siksi, että he olisivat erityisemmin pitäneet vaaleanpunaisesta, erittäin röyhelöpitoisesta sisustuksesta, vaan siksi, ettei kovin moni muukaan tainnut pitää siitä, ja kahvilassa oli yleensä melko rauhallista.
Niin tälläkin kertaa, kahvilassa oli vain erittäin toisiinsa syventynyt pari, jotka näyttivät siltä, että eivät olisi huomanneet, vaikka kahvila olisi räjähtänyt heidän ympäriltään, sekä pari kikattelevaa korpinkynttä.
Lily ja Scorpius valtasivat nurkkapöydän ja siemailivat kahvia kahdesta valtavasta ruusunpunaisesta mukista, jotka Matami Puddifoot toi heille.
”No, saanko minä nähdä sinun tanssiaispuvun?” Scorpius kysyi nyökäten uteliaasti kohti Lilyn muovikassia.
”Et”, Lily sanoi virnistäen, ”ennen tanssiaisia. Se tuo huonoa onnea.”
”Eikä”, Scorpius väitti vastaan. ”Se koski vain hääpukuja.”
Lily nauroi. ”No ihan sama. Sinun täytyy oppia olemaan kärsivällinen.”
”Äh, kärsivällisyys on yliarvostettua”, Scorpius irvisti. ”Minä en jaksa odottaa joulutanssiaisiin.”
Lily nauroi ja suuteli Scorpiusta nopeasti ja veti tämän sitten pystyyn. ”Tule, meidän olisi pitänyt jo lähteä takaisin koululle.”
”Niin joo”, Scorpius vastasi. ”Minä vain jotenkin aina unohdan ajan kulumisen, kun olen sinun kanssasi.”
Lily hymyili Scorpiukselle. Hänestä tuntui, että hänelle itselleen tapahtui niin joka kerta, kun hän oli Scorpiuksen kanssa. Se oli kuin kokonaan erillinen maailma, kuin kupla, jonka sisällä olivat vain hän ja Scorpius. Eikä hän olisi kaivannutkaan ketään muuta.
Kun he olivat vihdoin koulun aulassa, hiukan viiden jälkeen, Scorpius suuteli Lilyä nopeasti hyvästiksi.
”Nähdään sitten myöhemmin illalla, eikö niin?” Scorpius kysyi.
”Totta kai”, Lily vastasi. ”Minä ikävöin sinua jo valmiiksi.”
”Niin minäkin sinua”, Scorpius sanoi ja kietoi kätensä tiukasti Lilyn ympärille. ”Minä rakastan sinua”, Scorpius sanoi ja painoi huulensa vielä kerran Lily huulille.
Lily tuntui uppoavan taas kerran täydellisesti heidän suudelmaansa. Maailmassa ei ollut mitään muuta kuin hän ja Scorpius ja hänen suunsa vasten Scorpiuksen suuta. Scorpiuksen kädet liikkuivat Lilyn vyötäröllä ja Lily oli kietonut kätensä Scorpiuksen kaulaan ja hengitti Scorpiuksen hiusten tuoksua ja –
”Voisivatko nuoret rakastavaisetkin pikkuhiljaa siirtyä syömään”, kuului ilkeä ääni heidän takaansa.
Lily irrottautui vastahakoisesti Scorpiuksesta ja kääntyi ympäri, kohdatakseen professori Sweeneyn ilkeän hymyn. Lily tunsi kasvojensa kuumottavan ja oli varma siitä, että hänen kasvonsa muistuttivat sillä hetkellä lähinnä tomaattia väritykseltään.
”Joo, me olimme juuri tästä lähdössä”, Scorpius sanoi hymyillen Sweeneylle, eikä näyttänyt yhtään vaivaantuneelta.
”Siltähän se tosiaan näytti”, Sweeney sanoi ilkeästi. ”Taidanpa ottaa kymmenen pistettä pois rohkelikolta epäsoveliaasta käytöksestä koulun käytävällä.”
Lily olisi valittanut, kuinka epäreilua oli, että vain rohkelikolta otettiin pisteitä, ellei hän olisi ollut jo valmiiksi niin nolostunut; nyt hän halusi vain liueta paikalta mahdollisimman nopeasti. Siksi hän tarttui jo Scorpiusta kädestä, vetääkseen tämän mukanaan suureen saliin, kun professori McGarmiwa saapui paikalle tiukka ilme kasvoillaan.
”Onko täällä jokin ongelma, Sweeney?” McGarmiwa kysyi luoden tuiman katseen Scorpiukseen ja Lilyyn, joka tunsi kasvojensa punehtuvan entisestään.
”Ei ollenkaan, Minerva”, Sweeney sanoi miellyttävällä äänensävyllä. ”Minä vain olin hoputtamassa heitä suureen saliin, syömään.”
”Aivan, teidän on parasta mennä”, McGarmiwa sanoi ja katsoi heitä kohottaen kulmiaan.
”Totta kai, professori”, Scorpius sanoi ja he kiirehtivät suureen saliin mahdollisimman nopeasti.
Päästyään suureen saliin, McGarmiwan ja Sweeneyn katseiden ulottumattomiin, Scorpius purskahti nauruun. ”Sinä olet vieläkin ihan punainen”, Scorpius huomautti.
”Jaa, sinusta se oli hauskaa vai?” Lily tuhahti.
”No oli se aika”, Scorpius myönsi.
Lily pyöritteli silmiään. ”Niin, koska rohkelikko oli ainoa, joka menetti pisteitä”, hän sanoi nyrpeästi.
Scorpius vain hymyili Lilylle. ”Nähdään illalla, kulta”, Scorpius sanoi ja suukotti Lilyä nopeasti poskelle, ennen kuin lähti luihuisen pöytään.
Lily tuhahti, miettien kuinka hänen oli nytkin täysin mahdoton olla ärsyyntynyt Scorpiukseen.
***
Lilyn palatessa illalla oleskeluhuoneeseen, oli jo niin myöhä, että kaikki muut, paitsi Albus olivat jo menneet nukkumaan. Lily käveli Albuksen luokse ja istui tuoliin vastapäätä tätä. Hän huomasi, että Albus yritti lukea taikajuomien kirjaa puolinukuksissa.
”Hei Al”, Lily sanoi.
”Ai hei Lily”, Albus sanoi, hätkähtäen hereille. Hetken epäröityä hän jatkoi, ”Minä en edes aio kysyä, mistä sinä tulit.”
”Ehkä parempi niin”, Lily sanoi hymyillen. ”Miksi sinä teet läksyjä tähän aikaan?”
”No koska minulla ei ole aikaa milloinkaan muulloin”, Albus sanoi. ”Tanssiaisjärjestelyt vievät nykyään suurimman osan vapaa-ajastani. Luihuisten kanssa on mahdotonta tulla toimeen ja suurin piirtein puolet valvojaoppilaista on flunssassa, joten jäljelle jääneillä on tuplasti hommia”, Albus selitti ärsyyntyneenä.
”Ai jaa”, Lily sanoi. ”Mutta älä huoli, onhan tanssiaisiin vielä vähän aikaa.”
”Niinhän sitä luulisi. Mutta onko sinulla mitään hajua, kuinka paljon työtä yksien tanssiaisten järjestelemisessä on?” Albus huokaisi. ”Sitä paitsi opettajat ilmeisesti tykkäävät kiduttaa seitsemäsluokkalaisia ylimääräisillä läksyillä.”
”Opettajat ilmeisesti yrittävät varmistaa, että seitsemäsluokkalaiset pääsevät S.U.P.E.R:eista läpi”, Lily korjasi.
”Nähdään sitten mitä mieltä sinä olet asiasta vuoden kuluttua”, Albus tuhahti. ”Sitä paitsi niihin on vielä puoli vuotta aikaa.”
Lily kohautti olkiaan. ”Miten vaan, mutta mene nyt jo nukkumaan. Kyllä sinun pitäisi tietää, ettei puolinukuksissa lukemisesta ole mitään apua”, Lily kehotti.
”Niin varmaan”, Albus sanoi haukotellen makeasti.
”Niin juuri”, Lily nyökkäsi, nousten seisomaan. ”Nähdään huomenna. Hyvää yötä.”
”Öitä”, Albus haukotteli ja jäi keräilemään papereitaan kasaan, Lilyn suunnistaessa kohti tyttöjen makuusalia.
Päästyään makuusaliinsa, Lily huomasi, ettei ollutkaan ainoa, joka oli enää valveilla. Kaitlin istui hämärässä huoneessa, nojaten sänkynsä päätyyn ja tuijotti tyhjyyteen.
”Hei”, Lily sanoi hiljaa, mennen istumaan Kaitlinin sängyn laidalle.”Mitä mietit?”
”Ai hei Lily”, Kaitlin sanoi. ”Sinä tulit jo?”
”Jo?” Lily kohotti kulmiaan. ”Onko sinulla mitään hajua, mitä kello on?”
”Ei”, Kaitlin vastasi.
Lily hymähti. ”Mikä sinua oikein valvotti?”
Kaitlin huokaisi syvään. ”Jamie”, hän vastasi sitten.
”Mitä hän nyt on tehnyt”, Lily kysyi ärsyyntyneenä. Ei Lilyllä ollut mitään Jamieta vastaa, hänestä Jamie oli kyllä tosi mukava, mutta hän ei vain tykännyt siitä, kuinka paljon huolia tämä aiheutti hänen parhaalle ystävälleen.
”Ei hän mitään ole tehnyt”, Kaitlin vastasi. ”Tai no on. Hän pyysi minua parikseen joulutanssiaisiin?”
”Mitäh?” Lily sihahti.
Kaitlin hätkähti. ”Shh”, Kaitsi painoi sormen huulilleen. ”Älä herätä muita.”
”Eikö tuo ole jo vähän nopeaa toimintaa, ottaen huomioon, että hän vasta vähän aikaa sitten jätti sinut?” Lily kysyi. ”Mitä sinä vastasit?”
”Minä sanoin, että minun täytyy miettiä sitä”, Kaitlin vastasi. ”Vaikka minusta tuntuukin, että minä tulen sanomaan kyllä.”
”Oletko ihan varma?” Lily kysyi katsoen ystäväänsä huolestuneena.
”En”, Kaitlin vastasi huokaisten. ”En todellakaan. Mutta minulla on vieläkin tunteita häntä kohtaan. Vahvoja tunteita. Ja jos nyt näyttää siltä, että hänelläkin on tunteita minua kohtaan, minä en vain voi olla yrittämättä.”
”Minua vain pelottaa, että hän särkee sinun sydämesi taas”, Lily sanoi.
Kaitlin hymähti. ”Usko pois, niin minuakin pelottaa. Minun on vain pakko yrittää, tajuatko?”
”Ainakin luulen tajuavani”, Lily sanoi hiljaa.
Kaitlin hymyili. ”Ja minä olen kaivannut häntä niin kovasti.”
”Niin”, Lily mutisi haukotellen. ”Mutta nyt sinun pitäisi mennä nukkumaan.”
”Niin sinunkin”, Kaitlin mumisi unisesti. ”Kello on jo vaikka kuinka paljon.”
”Ethän sinä tiennyt, mitä kello on”, Lily kikatti unenpöpperöisesti.
”En niin.”
Lily ei muistanut nukahtaneensa Kaitlinin sänkyyn, mutta ilmeisesti hän oli nukahtanut, kun hän kerran heräsi sieltä aamulla, täysissä pukeissa.
Lily käänsi kylkeään unisesti ja huomasi katsovansa Kaitlinia silmiin.
”Mitä sinä teet minun sängyssäni”, Kaitlin kysyi unisesti.
”Sitä samaa minäkin mietin”, Lily sanoi nousten istumaan.
Kaitlin nauroi. ”Sinä olit varmaan tosi väsynyt, ottaen huomioon, että sinun sänkysi noin kahden metrin päässä.”
”No niin olit sinäkin”, Lily puolustautui nauraen, nousi seisomaan ja hoippui kohti suihkuja. Sillä hetkellä hän ei pystynyt keksimään mitään, joka olisi vaivannut häntä, hänellä oli maailman parhain paras ystävä ja maailman ihanin poikaystävä, eikä hän juuri nyt jaksanut välittää siitä, että puolet koulusta juoruili hänestä ilkeästi, tai että karanneet kuolonsyöjät aiheuttivat tuhoa tuntemattomille ihmisille, kaukana Tylypahkasta.
-
Tänne on tullut jatkoa, ihanaa!
Luku oli hyvä, vaikka siinä ei nyt mitään erikoista tapahtunutkaan. Onneksi Albus ja Lily on nyt puheväleissä ja miusta tuntuu, että Jamie kuitenkin särkee Kaitlinin sydämen, mut jatkoo tulemaan, että saan tietää..
Hmm, no mä en ainakaan katoa minnekään=) Anteeks, ei tähän nyt muuta, mutta kiitos luvusta<3
-
Toi professori Sweeneyn kommentti siitä, että Lily ja Scorpius suuteli oli kyllä niin hyvä et repesin.
Awww<3 Voi sitä nuorta lempeä ~ ;)
Toivottavasti niihin joulutanssiaisiin ei piipahda kuolonsyöjiä.
Kiitos taas tästä hyvästä luvusta sinun ihanasta ficisitä jälleen kerran!
Jatkoa pian! Kiitos~
-
Hmh, mä huomasin kyllä jo aikasemmin ton 19. luvun, mut jotenki en saanu aikaseks lukee sitä. Harmi, meinaan se oli tosi
hyvä, turhaan odottelin tänne saakka. Nyt tulin ihan vain kurkkaamaan, ja kappas jatkoa taas. Oli kyllä molemmat luvut hyviä, ja toi Sweeney-kohtaus oli aika hauska :'D Hih, innolla odottelen jatkoa (ja joulutanssiaisia <3) . (:
-
sait uuden lukijan (:
tää fic on aivan ihana, jäin koukkuun.
kirjotat tosi hyvin ja sujuvasti, muutama kirjotusvirhe saattaa olla mutta ne ei haittaa (:
ei kai tässä muuta kuin että jatkoa odotan :)
~nuuhku
-
A/N: Kiitos eFFy, kiva kun pidit! :)
Ja kiitti Nabi, hyvä että tykkäsit siitä Sweeney kohdasta, se tuli siihen mukaan silleen sponttaanisti, ihan suunnittelematta :D
Kiitos, Flora Chubb-Baggins ihana kuulla, että pidit :)
Kiitti nuuhku, uudet lukiat on aina ihania :)
Tässä on nyt sitten seuraava luku. Me lähdetään huomenna viikoksi ulkomaille, joten sen takia seuraavan luvun ilmestymisessä voi kestää jonkun aikaa, mutta yritän kirjottaa sen mahdollisimman pian, sitten kun me tullaan takaisin. :)
21. Joulutanssiaiset
Marraskuun vaihtuessa Joulukuuksi sää linnan ulkopuolella muuttui entistäkin kylmemmäksi ja syyslukukauden viimeisen viikon oppilaat pysyttelivät mieluummin sisällä takkatulen ääressä lukemassa tai pelaamassa velhoshakkia.
Viimeisten koulupäivien aikana suurin osa opettajista oli höllentänyt tahtia, ja antanut periksi oppilaiden lomatunnelmalle. Loitsujen tunnilla heidän annettiin pelata lautapelejä ja muodonmuutosten luokassa kuudesluokkalaiset saivat ensi kertaa koittaa hiusmuodonmuutoksia, jonka takia monella olikin hyvin erikoinen hiustyyli luokasta lähtiessä.
Samaan aikaan tanssiaisvalmistelut olivat täydessä käynnissään. Tanssiaiset olisivat ensimmäisen lomapäivän iltana, jotta kaikki joululomaksi kotiin lähtevätkin pääsisivät mukaan.
Tylypahkan innokkaimmat juoruilijat saivat myös joulutanssiaisista uutta puhuttavaa. Pohdinnat siitä, kuka oli pyytänyt ketäkin pariksi ja millaiset joulutanssiaiset olisivat, jättivät taas vaihteeksi varjoonsa Scorpiuksen ja Lilyn suhteen, mistä Lily oli enemmän kuin tyytyväinen.
Koko syyslukukauden viimeinen koulupäivä valkeni kylmänä ja lumipyryisenä, mutta sisällä linnassa oli lämpöistä ja mukavaa. Kaikki odottivat jo innoissaan joulutanssiaisia ja loman alkua.
Päivän ensimmäinen tunti oli kuitenkin liemien kaksoistunti ja tyrmien kolkko ilmapiiri latisti oppilaiden joulumielen nopeasti. Varsinkin kuin Sweeney oli luultavasti varta vasten varannut mahdollisimman monimutkaisen liemen viimeiselle tunnille ennen joululomaa.
Kaksoistunnin jälkeen jokainen rohkelikko oli vähintäänkin ärtynyt ja poikki yritettyään puolentoista tunnin ajan valmistaa arvostelukelpoista lientä professori Sweeneylle.
”Minä inhoan häntä”, Kaitlin puuskahti. ”Miksi hänen täytyy aina olla niin ilkeä?”
”En tiedä”, Lily huokaisi pyöritellen silmiään. ”Yksi elämän suurimpia kysymyksiä. Mutta älä anna hänen masentaa itseäsi.”
”Ei tulisi mieleenkään”, Kaitlin sanoi virnistäen. ”Ottaen huomioon, että vain parin tunnin päästä, me ollaan jo selvitty koko syyslukukaudesta.”
”Niinpä”, Lily sanoi. ”Aikamoinen lukukausi, vai mitä?”
Kaitlin hymähti. ”Ei ole ainakaan ehtinyt aika käydä tylsäksi.”
”Aivan”, Lily myönsi. ”Mutta tule nyt, tai me myöhästytään yrttitiedosta.”
Illalla Lily istui oleskeluhuoneen takkatulen ääressä, selaillen laiskasti MeNoitien uusinta numeroa, odottaessaan, että luihuisten huispausharjoitukset loppuisivat.
Lily kohotti katseensa lehdestä, kuullessaan jonkun lausuvan nimensä, ja näki Hugon istuutuvan viereiseen nojatuoliin.
”Hei Hugo”, Lily sanoi hymyillen. Hän ei ollut puhut Hugon kanssa paljoakaan viime aikoina; itse asiassa hän ei ollut nähnyt koko poikaa kovinkaan usein.
”Hei”, Hugo vastasi ja virnisti Lilylle. ”Odotatko jo innolla huomisia tanssiaisia?”
”Totta kai”, Lily virnisti. ”Kuka ei odottaisi.”
Totta”, Hugo sanoi ja vastasi Lilyn virnistykseen, tutulla hymyllään, joka yleensä kieli, että hänellä oli jotain pahaa mielessä.
”Hei hetkinen”, Lily aloitti varoittavasti. ”Ethän sinä suunnittele tekeväsi mitään tyhmää huomenna?”
Hugon virnistys leveni. ”Niin kuin mitä tyhmää.”
”Niin kuin loitsia mistelit lentämään ihmisiä päin tai terästää boolin tuliviskillä”, Lily sanoi kohottaen kulmiaan.
”Voi ei, mistä sinä arvasit?” Hugo huudahti.
Lily pyöräytti silmänsä kohti kattoa. ”Sinä vain olet niin ennalta arvattava.”
”Miten vain”, Hugo sanoi kohottaen kulmiaan.
”Kenen kanssa sinä muuten olet menossa?” Lily kysyi.
”Se selviää sinulle huomenna”, Hugo sanoi. ”Mutta kenen kanssa sinä olet menossa?”
Lily vilkaisi seinällä olevaa kelloa. ”Scorpiuksen. Joka muuten odottaakin, minua jo, joten pitää mennä.”
”Okei, hyvä, nähdään taas”, Hugo sanoi ja virnisti Lilylle hyvästiksi. Hugo suhtautui Scorpiukseen aivan eri tavalla, kuin kaikki muut Lilyn tuntemat ihmiset. Hugo tuntui pitävän heidän suhdettaan jonkinlaisena kepposena, mahtavana tapana saada koko koulu pois tolaltaan, eikä hän luultavasti edes harkinnut sellaista vaihtoehtoa, että Lily olisi Scorpiuksen kanssa tosissaan. Mikä oli luultavasti ihan hyvä, Lily ajatteli.
***
”Lily herää!” joku huudahti Lilyn korvaan, töni häntä kylkeen ja pomppasi sitten hänen sänkynsä laidalle istumaan. Lilyn ei tarvinnut aukaista silmiään tietääkseen, että se oli Kaitlin, kukaan muu ei herättäisi häntä sillä tavalla.
”Mitä nyt, Kaitlin?” Lily haukotteli, vieläkin aukaisematta silmiään.
”Herää!”, Kaitlin sanoi uudestaan. ”Tiedätkö sinä, mikä päivä tänään on?”
”Luulisin tietäväni, kuinka niin?” Lily mutisi.
”Tanssiaiset, Lily, tanssiaiset!”, Kaitlin sanoi.
Lily huokaisi. ”Tiedän, mutta miksi minut täytyy herättää sen takia ties kuinka aikaisin?”
”Ei nyt ole aikaisin”, Kaitlin huomautti.”Ja sen takia, että minä en saa unta.”
Lily luovutti ja aukaisi vihdoinkin silmänsä huokaisten. ”Hyvä on, minä olen hereillä. Mitä sinä haluat tehdä?”
”En minä tiedä”, Kaitlin sanoi kohauttaen olkiaan ja hymyillen Lilylle. ”Minä laskin sen varaan, että sinulla on joku hyvä ehdotus.”
”Niinpä tietysti”, Lily sanoi huvittuneesti. ”Oletko sinä hermostunut?”
”Miten niin?”
”Koska yleensä sinä käyttäydyt noin kun olet hermostunut”, Lily sanoi nousten istuvampaan asentoon sängyllä.
Kaitlin käpertyi palloksi, nojaten leukaansa vasten polviaan. ”Kai minä olen vähän. Jamien takia. Minä en tiedä, onko ollenkaan hyvä idea mennä hänen kanssaan tanssiaisiin.”
”Niin, en tiedä minäkään, mutta sinä saat sen pian selville, vai mitä?” Lily huomautti. ”Kunhan vain olet varovainen, minä en halua nähdä toista samanlaista eroa, kuin teidän ensimmäisenne.”
”Usko pois, en minäkään”, Kaitlin sanoi. ”Mutta jos sinulla ei kerran ole parempaakaan ehdotusta nyt, niin kävisikö aamiainen? Minulla on nälkä”, Kaitlin vaihtoi puheenaihetta.
”Totta kai”, Lily sanoi kömpien ulos sängystään.
Aamupalan jälkeen Kaitlin ja Lily pelasivat velhoshakkia oleskeluhuoneen takkatulen ääressä, mutta Lily kyllästyi hävittyään Kaitlinille kolme viimeistä ottelua.
”Miksi sinun pitää aina voittaa?” Lily marisi.
”Koska minä olen vain niin paljon parempi”, Kaitlin virnisti.
”Miten vain”, Lily sanoi pyöritellen silmiään. ”Mutta tämä on tylsää.”
”No mitä me sitten tehdään?” Kaitlin kysyi.
Lily kohautti olkiaan. ”En minä tiedä.”
Hugo kuitenkin ratkaisi heidän ongelmansa pyytämällä heidät mukaan massiiviseen lumisotaan Tylypahkan pihalle, Albuksen ja Rosen kanssa.
Viiden aikoihin he lähtivät takaisin sisälle kylmissään ja likomärkinä, mutta hyvällä tuulella ja alkoivat valmistautua tanssiaisiin.
Kuuden jälkeen tyttöjen makuusalissa oli jo täysi hyörinä päällä. Kaitlin istutti Lilyn tuoliin peilin eteen, ja otti taikasauvansa esiin.
”Oletko sinä nyt ihan varma, että tämä toimii?” Lily kysyi varuillaan.
”Totta kai”, Kaitlin sanoi, hymyillen itsevarmasti. ”Tai siis, minä en kyllä ole kokeillut tätä koskaan ennen, mutta kyllä minä osaan. Ja koska minulla on liian lyhyet hiukset, sinun on pakko toimia koekaniinina.”
Lily pyöritteli silmiään. ”Minä varoitan sinua, jos tämä menee pieleen, niin – ”
”Joo joo, pidä nyt pääsi paikallaan”, Kaitlin sanoi ja käänsi Lilyn päätä hiukan ja otti tiukemman otteen taikasauvastaan.
”Minä luotan sinuun, Kaitlin”, Lily sanoi uudelleen, varoittavasti.
”Totta kai, anna nyt minun keskittyä”, Kaitlin sanoi ja rykäisi sitten. Lily puristi silmänsä jännittyneenä kiinni Kaitlinin kiepauttaessa taikasauvaansa muutaman kerran Lilyn pään yläpuolella.
”Kaitlin?” Lily kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen, uskaltamatta vieläkään avata silmiään.
”Kaikki hyvin, sinä voit avata silmäsi jo”, Kaitlin sanoi huokaisten.
Lily aukaisi silmänsä ja tuijotti peilikuvaansa. Hänen juuri äsken valtoimenaan ja takussa olleet hiukset olivat koottuina takaraivolle koristeelliselle nutturalle.
”Vau”, Lily henkäisi. ”Kiitos Kaitlin.”
Kaitlin virnisti Lilylle. ”Minähän sanoin, että se toimisi, mene nyt vaihtamaan vaatteet, meillä ei ole enää paljoa aikaa.”
Lily veti esiin smaragdinvihreän pukunsa ja sujautti sen ylleen. Sitten hän asteli taas kokovartalopeilin luokse katsomaan kuvajaistaan.
”Lily, auttaisitko sinä tämän vetoketjun kanssa”, Kaitlin sanoi tullen Lilyn luokse ja Lily veti hänen mustan pukunsa vetoketjun kiinni.
Kaitlin virnisti Lilylle peilikuvan kautta. ”No niin, eiköhän me olla valmiita?”
He lähtivät oleskeluhuoneeseen, joka olikin jo melko täynnä juhlapukuisia oppilaita, jotka juttelivat jännittyneinä, tai odottelivat pariaan. Heidän päästyään alas Albus ryntäsi poikien makuusalista juhlakaavun helmat lepattaen.
”Hei Al”, Kaitlin sanoi, hymyillen Albukselle.
”Hei Kaitlin, Lily”, Albus sanoi hengästyneenä. ”Minun pitää mennä tarkistamaan muutama viimehetken valmistelu, johtajaoppilaan velvollisuuksia. Ja sitä paitsi minä en todellakaan luota niihin luihuisen valvojaoppilaisiin.”
”Okei, pidä hauskaa”, Kaitlin sanoi.
”Äläkä stressaa liikaa”, Lily lisäsi ja heilautti sitten kättään Albukselle, joka katosi muotokuva-aukosta ulos.
Pian Albuksen mentyä Jamie asteli portaita alas hermostuneen näköisenä. Lily kuuli Kaitlin hengittävän syvään vieressään, yrittäen rauhoittua.
”Hei”, Jamie sanoi päästyään oleskeluhuoneeseen ja hymyili Kaitlinille pienesti.
”Hei”, Kaitlin vastasi ja hymyili ujosti. Lilystä tuntui oudolta nähdä nuo kaksi niin ujoina toistensa seurassa; hän muisti vielä hyvin miten erottamattomia he olivat olleet joskus.
”Lähdetäänkö sitten?” Lily ehdotti, rikkoen hiljaisuuden, joka oli alkanut pikku hiljaa käydä kiusaantuneeksi.
He lähtivät eteishalliin, jonne alkoi myös kerääntyä koko ajan enemmän ja enemmän ihmisiä odottelemaan tanssiaisten alkamista tai etsimään parejaan, jos he sattuivat olemaan eri tuvasta.
”No, minä taidan nyt jättää teidät kahdestaan, ja lähteä etsimään Scorpiusta”, Lily sanoi, haluamatta olla kolmas pyörä, ja katosi väkijoukkoon.
Hetken kuluttua Lily huomasi Scorpiuksen tulevan luihuisten tyrmiin johtavaa käytävää pitkin eteishalliin. Scorpiuksen astellessa lähemmäs, Lily huomasi jääneensä tuijottamaan tätä, ymmärtämättä, miten ihminen voi näyttää niin komealta juhlakaavussa.
”Sinä olet kaunis”, Scorpius sanoi ja jokin hänen äänensävyssään tai katseessaan sai Lilyn automaattisesti uskomaan, että hän myös tarkoitti sitä. Se oli yksi niistä monista asioista, joita hän rakasti Scorpiuksessa.
”Et sinä itsekään näytä hassummalta”, Lily vastasi hymyillen.
Scorpius suikkasi nopeasti suukon Lilyn huulille ja tarttui tätä sitten kädestä. ”Kiitos, kulta.”
”Mennäänkö sitten vähän lähemmäs ovia”, Lily ehdotti ja he astelivat käsi kädessä väkijoukon hännille. Lily vilkutti ohimennen Ethanille ja Roselle ja virnisti Hugolle, joka seisoi käsi kädessä jonkun hänelle tuntemattoman blondin korpinkynnen kanssa. Hugo iski hänelle silmää takaisin.
Ja sitten vihdoinkin, tasan kello seitsemän, suuren salin ovet avattiin ja väkijoukko vyöryi sisään. Lily puristi Scorpiuksen kättä jännittyneenä ja Scorpius hymyili hänelle hiukan vinoa virnistystään, joka sai edelleenkin Lilyn sydämen läpättämään hiukan lujempaa.
Heidän vihdoinkin päästessään sisälle saliin, Lily henkäisi, nähdessään kuinka suuri sali oli muuttunut.
Tupapöydät oli siirretty pois ja niiden tilalla oli useita pienempiä pöytiä, jotka kiersivät salia, jättäen keskelle tanssilattian. Pöydät oli päällystetty hopeanhohtoisilla pöytäliinoilla ja jokaisen keskellä oli valkea kynttilä, koristeellisessa kynttilänjalassa. Salin kirkkaan tähtikaton alla leijaili misteleitä ristiin rastiin ja salin jokaisessa nurkassa oli iso, huikaisevankaunis joulukuusi. Tunnelma oli taianomainen ja romanttinen, kerta kaikkiaan upea.
Kaikkien päästyä sisälle saliin, sen päädyssä olevan lavan ylle syttyi valo ja bändi, joka oli odottanut valmiina paikoillaan, alkoi soittaa. Rehtori ja opettajat avasivat tanssiaiset, astumalla tanssilattialle ensimmäisenä, ja oppilaat seurasivat perässä.
”Haluatko sinä tanssia?” Scorpius kysyi Lilyltä, ihmisten suunnatessa joko tanssilattialle tai istumaan.
Lily epäröi hetken. ”No haluaisin muuten, mutta minä en osaa tanssia”, Lily huomautti.
”Ei se mitään, en minäkään”, Scorpius virnisti, tarttui Lilyä kädestä, ja johdatti tämän tanssilattialle.
Hän kietoi toisen kätensä Lilyn vyötärölle, ja piti toisella kiinni Lilyn kädestä. Lily asetti toisen kätensä Scorpiuksen olkapäälle ja he alkoivat pyörähdellä ympäri yrittäen pysyä musiikin tahdissa.
”Tämä on oikeastaan aika hauskaa”, Scorpius sanoi hymyillen.
”Niin ehkä sinusta. Sinä olet paljon parempi kuin minä”, Lily nurisi.”
”Enkä ole”, Scorpius väitti vastaan, ”minä näytän vain tyhmältä tanssiessani, mutta sinä näytät söpöltä.”
”Etkä näytä tyhmältä”, Lily sanoi pudistellen päätään. ”Sinä et näytä koskaan tyhmältä.”
”No sinä näytät aina söpöltä”, Scorpius vastasi.
Lily hymyili Scorpiukselle, mutta ei ehtinyt vastata, ennen kuin tämä irrotti kätensä Lilyn vyötäröltä ja pyöräytti tämän ympäri tanssilattialla. ”Katso nyt, miten hyvin sinä tanssit”, Scorpius sanoi virnistäen.
Lily ei voinut olla virnistämättä takaisin Scorpiukselle. ”Miten vaan. Mutta mennäänkö välillä istumaan?” hän jatkoi sitten, kappaleen vaihtuessa toiseen.
”Joo, vaikka”, Scorpius sanoi ja he lähtivät luovimaan tietään ulos täpötäydeltä tanssilattialta. Heidän päästyään vähän sivummalle, Lily huomasi melko stressaantuneen näköisen Albuksen kävelevän heitä kohti, tuskin edes huomaten heitä.
”Hei Al”, Lily huikkasi ja vilkutti Albukselle.
”Hei”, Albus vastasi.
”Aivan mahtavat joulutanssiaiset, Albus”, Lily sanoi säteillen. ”Te teitte hyvää työtä.”
”No hyvä jos tykkäät. Mutta minä hukkasin ne hemmetin luihuisen valvojaoppilaat jonnekin, minä tiesin, ettei niistä ole muuta kuin haittaa”, Albus jupisi ja lauseen lopussa hänen huomionsa kiinnittyi Scorpiukseen, jota hän ei ollut huomannut lainkaan alussa. Lily huomasi Albuksen ilmeen kiristyvän pahaenteisesti, tämän katsoessa Scorpiuksen kättä, joka oli jotenkin unohtunut Lilyn vyötärölle.
Lily rykäisi hiukan vaivaantuneena. ”No me taidammekin tästä lähteä”, Lily sanoi nopeasti. ”Jatka sinä niiden valvojaoppilaidesi etsimistä, heippa.”
”Hei”, Albus vastasi ja katosi sitten taas väkijoukkoon.
”Älä välitä hänestä”, Lily sanoi kääntyen hymyilemään Scorpiukselle. ”Hän vain käyttäytyy isovelimäisesti.”
”En minä välitäkään”, Albus sanoi, ”kyllä minä aina yhden isoveljen kestän.”
”Hyvä, mennäänkö hakemaan jotain juotavaa?” Lily kysyi.
Scorpius kaatoi heille kaksi lasillista tummanpunaista, tuoksuvaa boolia ja ojensi toisen lasin Lilylle. Heidän löydettyään istumapaikat yhdestä melko syrjässä olevasta, vielä toistaiseksi tyhjästä pöydästä, he tapasivat Hugon, joka oli jättänyt blondin seuralaisensa jonnekin ja virnisti ilkikurisesti hymyään, joka ei koskaan tiennyt mitään hyvää.
”Hei Lily”, Hugo tervehti huomattuaan hänet, virnisti Scorpiukselle nopeasti ja istuutui Lilyn viereen.
”Hei”, Lily vastasi hymyillen huojentuneena. Hugo suhtautui Scorpiukseen paljon paremmin, kuin kukaan muu. Oikeastaan tuntui, että koko juttu oli Hugolle aika yhdentekevä , mikä oli Lilystä helpottavaa vaihtelua, kaikkien muiden arvostelun keskellä.
”Mitäs tykkäätte boolista?” Hugo kysyi virnistäen.
”Hugo”, Lily sanoi varoittavasti kohottaen kulmiaan.
Välittämättä Lilyn varoittavasta äänensävystä Hugo kaivoi juhlakaapunsa taskusta lasisen pullon, joka oli ilmiselvästi Tuliviskiä.
”Sinä olet ihan mahdoton”, Lily sanoi pyöritellen silmiään huvittuneena.
”Tiedän”, Hugo sano virnistäen.
”Mistä sinä edes sait tuon?” Lily kysyi sitten kiinnostuneena. ”Minä ainakin elin vielä siinä uskossa, että alaikäiset eivät saa ostaa alkoholia.”
”Niinhän sinä luulet”, Hugo sanoi salaperäisellä äänensävyllä. ”Joka tapauksessa, minun pitää nyt mennä. Pitäkää hauskaa”, Hugo sanoi.
”Koeta käyttäytyä kunnolla”, Lily vastasi.
”Aina”, Hugo sanoi, iski heille silmää nopeasti ja katosi sitten taas keskelle tungosta.
”Älä välitä hänestäkään”, Lily sanoi Scorpiukselle Hugon mentyä. ”Jätä vain huomiotta kaikki minun ääliömäiset sukulaiseni.”
Scorpius naurahti ja nykäisi kevyesti yhtä punaista hiussuortuvaa, joka oli karannut Lilyn nutturasta. ”Hugon vaikutti ihan hauskalta. Ainakin hän oli mukavampi minulle, kuin Albus.”
”Niin kai, mutta kyllä Alkin tottuu sinuun”, Lily vakuutti, ”ajan kanssa. Tosin siihen saattaa mennä muutama kymmentä vuotta, mutta ei se mitään.”
Scorpius virnisti Lilylle ja suuteli häntä sitten huulille. ”Ei se mitään, minä en katoa minnekään.”
Illan kuluessa kaikki tuntuivat viihtyvän tanssiaisissa mainiosti ja Scorpiuksenkin oli paljon helpompi suostutella Lily takaisin tanssilattialle muutamaa boolilasillista myöhemmin. Silloin bändi soitti nopeampia kappaleita, ja Scorpius ja Lily pyörähtelivät pitkin tanssilattiaa nauraen katketakseen, välittämättä vähääkään siitä, että kumpikaan heistä ei osannut tanssia yhtään sen paremmin kuin ennenkään.
”Minä en tiennytkään, että tanssiminen voi olla näin hauskaa”, Lily huomautti hengästyneenä.
”Niinhän minä sanoin”, Scorpius huomautti ja he siirtyivät taas vähän syrjemmälle pois tanssilattialta.
Lily huomasi Kaitlinin vähän matkan päässä heistä ja johdatti Scorpiuksen hänen luokseen; hän ei ollut ehtinyt nähdä Kaitlinia melkein yhtään koko illan aikana.
”Hei Kaitlin”, Lily hymyili.
”Ai hei”, Kaitlin sanoi hiukan hengästyneen kuuloisena. Sitten hänen katseensa siirtyi Scorpiukseen, eikä hän selvästikään tiennyt, miten olisi suhtautunut tähän, joten lopulta hän vain tyytyi hymyilemään tälle pienesti. ”Jamie meni hakemaan meille juotavaa.”
”Ai jaa, okei”, Lily sanoi. ”Onko teillä hauskaa?” hän kysyi sitten kohottaen kulmiaan merkitsevästi. Hän ei osannut päätellä Kaitlinin ilmeestä, miten tällä ja Jamiella meni.
”On kyllä”, Kaitlin sanoi hymyillen hiukan hajamielisesti. ”Entä teillä?”
”Totta kai”, Lily vastasi.
”No hyvä, minä taidan nyt mennä etsimään sen Jamien, jutellaan lisää myöhemmin”, Kaitlin sanoi, kääntyi sitten kannoillaan ja käveli pois.
Tanssiaiset loppuisivat tasan kahdeltatoista, niin kuin ne olivat loppuneet niin kauan, kuin Lily oli niissä käynyt, huolimatta siitä, että useimpien oppilaiden mielestä se oli aivan liian aikainen aika. Yhdentoista jälkeen tanssilattia oli jo huomattavasti tyhjempi kuin alkuillasta ja bändi soitti hitaampia kappaleita. Scorpius ja Lily huojuivat keskellä tanssilattiaa, Scorpiuksen kädet olivat Lilyn vyötärön ympärillä ja Lily oli kietonut kätensä tiukasti Scorpiuksen kaulaan, eikä kumpikaan ei kiinnittänyt kovinkaan paljon huomiota musiikkiin.
Sitten Scorpius suuteli Lilyä ja Lily unohti musiikin ja kaikki muut ihmiset kokonaan. Hän sulki silmänsä melkein automaattisesti ja keskittyi vain ja ainoastaan Scorpiukseen.
Vähän ajan kuluttua hän kuitenkin naurahti kevyesti. ”Mitä me ollaan puhuttu yleisellä paikalla suutelemisesta? Varsinkin keskellä melkein tyhjää tanssilattiaa”, Lily mumisi vasten Scorpiuksen huulia.
”Sinä et kyllä vaikuta mitenkään erityisen vastahakoiselta”, Scorpius sanoi hymyillen, ”ja sitä paitsi, minä en voinut vastustaa kiusausta.”
”Ei se mitään, oikeastaan tanssilattialla suuteleminen on aika romanttista”, Lily sanoi ja suuteli Scorpiusta uudestaan.
”Niinpä kai”, Scorpius myönsi, ”mutta minun puolesta me voidaan lähteäkin jo. Minusta tarvehuoneessa suuteleminen, ilman tuijottavia opettajia on ihan yhtä romanttista.”
Ja silloin vasta Lily huomasi, että hän oli niin uppoutunut Scorpiukseen, ettei ollut edes huomannut nurkassa seisovaa Professori Sweeneya, joka katsoi heitä melko epäystävällisesti.
”Ai joo, lähdetään”, Lily sanoi, tuntien punan hiipivän taas poskilleen.
Scorpius ja Lily lähtivät ulos tanssilattialta ja astuivat saman tien ulos suuren salin ovista, jättäen tanssiaisten hälyn jälkeensä. Tylypahkan käytävät olivat hiljaisia ja rauhoittavia tanssiaisten hälinän jälkeen. Lily ja Scorpius kävelivät käsi kädessä pitkin käytäviä seitsemänteen kerrokseen.
”Minun tulee ikävä sinua joululomalla”, Lily sanoi nojautuen lähemmäs Scorpiusta. Tähän asti hän oli parhaansa mukaan välttänyt koko joululoman ajattelua. Yleensä hän kyllä aina piti joululomasta ja siitä, että näki perhettään pitkästä aikaa, mutta nyt hän ei tiennyt, miten kestäisi niin kauan näkemättä Scorpiusta, kun hän ehti ikävöidä tätä jo yhden päivänkin aikana, jos he eivät nähneet toisiaan.
”Niin minunkin sinua”, Scorpius huokaisi. ”Tai ainahan minä voin kiivetä sisään sinun ikkunastasi”, Scorpius jatkoi iloisemmin.
”Joo, minä voin kuvitella, miten iloinen Albus olisi, kun sinä kiipeäisitkin vahingossa hänen huoneeseensa”, Lily huomautti.
”Totta kai”, Scorpius vastasi iloisesti ja alkoi sitten harppoa edes takaisin Tarvehuoneen seinän edessä, kunnes se muuttui oveksi ja he astuivat sisälle nyt jo hyvin tutuksi tulleeseen Tarvehuoneeseen. Paitsi että se ei ollutkaan aivan samanlainen, kuin ennen. Muuten huone oli muuttumaton, mutta sohvan paikalla oli tällä kertaa jättimäinen, upottavan näköinen parisänky.
Lily kohotti kulmiaan Scorpiukselle, joka tuijotti sänkyä kasvoillaan aivan yhtä tyrmistynyt ilme, kuin Lilylläkin.
Scorpius näytti punastuneen vaalean ihonsa alla. ”Anteeksi, minä en keskittynyt”, Scorpius mutisi.
Lilystä se oli jotenkin hirveän huvittavaa, ehkä johtuen osittain siitä boolin määrästä, jonka he olivat nauttineet; eikä hän voinut itselleen mitään vaan alkoi kikattaa hillittömästi. Hetken tyrmistyneen hiljaisuuden jälkeen Scorpius yhtyi hänen nauruunsa ja he vain seisoivat tarvehuoneen ovella, nauraen katketakseen.
Lopulta Lily rauhoittui hiukan, astui peremmälle huoneeseen ja heittäytyi sängylle, joka oli aivan yhtä upottava, kuin miltä oli näyttänytkin. ”Ei se mitään haittaa, tämä on oikeastaan paljon mukavampi kuin se sohva”, Lily sanoi ja purskahti sitten uudestaan nauruun.
Scorpius liittyi Lilyn seuraan loikoilemaan sängylle. ”No hyvä, uskotko sinä, jos minä sanon, että se oli oikeasti puhdas vahinko?”
Lily tirskui edelleen, tietämättä edes, mikä siinä oli niin hauskaa. ”Ehkä.”
”Hyvä”, Scorpius sanoi ja veti sitten Lilyn lähemmäs itseään. ”Nyt kun meillä kerran on tämä sänky, mehän voisimme yhtä hyvin käyttää sitä hyväksemme - ”,
”Tarkoitatko sinä –?”
”Tyynysotaan!” Scorpius päätti lauseensa virnistäen ja heitti Lilyä kasvoihin yhdellä jättimäisellä tyynyllä, ennen kuin tämä ehti tajuta, mitä tapahtui.
”Hei, tuo oli epäreilua”, Lily kiljaisi, nappasi tyynyn ja viskasi sen vuorostaan päin Scorpiusta. Siitä alkoi armoton tyynysota, joka loppui vasta kun kaikki tyynyt olivat pitkin poikin ympäri huonetta ja kumpikin nauroi niin kovasti, että ei pystynyt jatkamaan.
”Se oli hauskaa”, Lily sanoi huokaisten ja heittäytyi taas selälleen sängylle.
”Niin oli”, Scorpius sanoi ja asettui lepäämään Lilyn viereen, vetäen tämän lähemmäs itseään ja suudellen häntä pitkään ja antaumuksella. Lily sulki silmänsä ja kietoi kätensä Scorpiuksen ympärille, vaikka hänen pitäisikin kohta lähteä kotiin, ainakin hän voisi nauttia siitä ajasta, joka hänellä vielä oli Scorpiuksen kanssa.
***
Lily aukaisi silmänsä hitaasti, ihmetellen missä hän oli, kun viime illan muistot palautuivat hänen mieleensä vähitellen. Hän huomasi makaavansa Scorpiuksen vieressä Tarvehuoneen sängyssä, johon he ilmeisesti olivat nukahtaneet, edelleen yllään tanssiaismekkonsa, joka oli nyt jo melkoisen rypyssä.
”Voi ei”, Lily voihkaisi, nousten nopeasti istumaan. Sitten hän kohotti Scorpiuksen rannetta, nähdäkseen mitä kello oli. ”Voi ei!” Lily voihkaisi lujempaa, niin että sai Scorpiuksen hätkähtämään hereille.
”Mitä nyt?” Scorpius kysyi unisesti.
”Tiedätkö sinä yhtään mitä kello on?” Lily henkäisi.
”En. No mitä?” Scorpius kysyi ja kohottautui hänkin istumaan.
”Se on kymmenen, meidän junamme lähtee tunnin päästä”, Lily sanoi hieroen kasvojaan käsillään ja yrittäen saada ajatuksensa selkiytymään.
”Ai jaa”, Scorpius sanoi.
”Minun pitää mennä”, Lily sanoi, kumartui poimimaan kengät lattialta ja nousi sitten seisomaan, mennäkseen ovelle.
”Odota”, Scorpius sanoi ja tarttui Lilyä kädestä. ”Ei ennen kuin sinä olet hyvästellyt minut kunnolla.”
Scorpius painoi huulensa hellästi Lilyn huulille, ja Scorpius tuoksui vastaheränneeltä ja hänen huulensa tuntuivat pehmeiltä ja helliltä Lilyn huulia vasten ja Lilystä tuntui, ettei hän voisi mitenkään lähteä.
Sitten Scorpius kuitenkin vetäytyi taaksepäin. ”Eikös sinun pitänyt lähteä?” hän kysyi kulmat kohollaan.
”Niin kai”, Lily huokaisi.
”Pidä hauskaa”, Scorpius sanoi ja suuteli Lilyä vielä toisen kerran, tällä kertaa nopeammin. ”Ja hyvää joulua.”
”Hyvää joulua”, Lily kuiskasi. ”Ja muista, minun ikkunani on se vasemmanpuoleinen”, hän lisäsi sitten puoliksi leikillään, iski silmää Scorpiukselle ja katosi ulos Tarvehuoneen ovesta.
A/N2: Ja tosta sänkykohtauksessa tarvehuoneessa vielä sen verran, että se koko idea lähti siitä, kun vuotiksessa joku kommasi sen jälkeen kun ne nojatuolit oli vaihtunut sohvaksi, että koskas tähän tulee sellainen kohtaus, että sen sohvan tilalla onkin sänky ja jotenkin se vaikutti niin hauskalta idealta, että oli pakko kirjottaa se tähän :D
Mutta kommentoikaas ja kertokaa, mitä piditte! :)
-
Ihana luku jälleen kerran <3 Toi sänky kohtaus oli ihan paras. Näinköhän oli vahinko Scorpiukselta? :D No jaa. Tanssijaiset oli kuvailtu tosi elävästi ja lopussa tuli haikee olo ku Lily lähti joululomalle. Toivottavasti Scorpius muistaa sen ikkunan... Rakentavat on karannu jo ajat sitten.
Jatkoa<<3
-
”Älä välitä hänestä”, Lily sanoi kääntyen hymyilemään Scorpiukselle. ”Hän vain käyttäytyy isovelimäisesti.”
”En minä välitäkään”, Albus sanoi, ”kyllä minä aina yhden isoveljen kestän.”
Eikös se Albus lähtenyt jo? Ja siinä varmaan pitäisi olla Scorpius.
Öm... Hugosta tuli heti mieleen Sirius joka lisäilee booliin tulivisikiä. Se tarvehuone, kohta jotenkin tuntu siltä, että Scorpius ei oikein osannu ajatella mitään humalassa, joten siksi tuli se sänky... Awww... Ois kyllä niin reps jos Scorpius menee Lilylle kylään jouluna ja kiipeää vanhingossa Albuksen huoneeseen tai sitten Harryn ja Ginnyn huoneeseen xDD
Olet hyvä kirjoittamaan Scorpius/Lilyä. Toivottavasti jatkoa tulee pian.
-
ihana luku (:
lily ja scorpius on niin söpö pari.
pari virhettä huomasin mut eipä ne haitannu (:
ei kai tässä muuta ku että jatkoa odotellessa
~nuuhku
-
A/N: Kiitos Michell, tosi kiva kuulla, että pidit :D
Kiitti Nabi :) Ja joo, Scorpiushan siinä totta kai piti lukea.
nuuhku, kiitos kommentista, hyvä että tykkästi tästä luvusta :)
No niin, on taas kulunut aika paljon aikaa tän luvun valmistumisessa, mutta tosiaan, täytyy sanoa, että tämä ei todellakaan ollut niitä helpoimpia lukuja kirjoittaa. Jotenkin en vaan osaa ajatella Harrya ja muita keski-ikäisinä, puhumattakaan siitä kirjoittamisesta :D No mutta joka tapauksessa, toivottavasti tykkäätte, ja kertokaahan, miten onnistuin Harryn ja muiden suhteen :)
22. Kaksi erilaista joulua
Scorpius istui Malfoyn kartanon ruokailuhuoneessa ja tökki joulukinkkuaan haarukalla. Joulupäivän ateriasta oli kulunut vasta vartti, mutta Scorpius oli jo perin pohjin tylsistynyt ja aikoi paeta paikalta niin pian, kuin hyvien tapojen puitteissa pystyi. Hän ei ollut koskaan erityisemmin pitänyt jouluista. Ne olivat aina olleet samanlaisia, siitä lähtien, kuin hän muisti; he viisi istumassa ison, puisen ruokapöydän ääressä. Hänen isovanhempansa, Lucius ja Narcissa ja hänen vanhempansa Draco ja Astoria sekä Scorpius itse. Tunnelma oli lievästi sanoen jäykkä, Scorpius oli tuskin sanonut sanaakaan koko aterian aikana, ja rehellisesti sanottuna kukaan tuskin odottikaan sitä häneltä. Niin kauan kuin hän käyttäytyi hyvin, niin kuin Malfoyn kuuluikin käyttäytyä, hän sai olla suurimman osan aikaa omissa oloissaan.
Lucius kysyi Dracolta jotain tämän työstä ja Draco vastasi yhdellä lauseella, sen jälkeen pöytäseurue vaipui taas hiljaisuuteen. Scorpius ei vaivautunut kuuntelemaan heidän keskusteluaan, joka kulki nyt taikaministeriössä ja taikamaailman poliittisessa tilanteessa.
Scorpius toivoi, että joululoma olisi jo pian ohi ja hän pääsisi takaisin Tylypahkaan. Kai se teki hänestä jotenkin oudon, hän ei ainakaan tuntenut kovin montaa ikäistään, jotka inhosivat lomia. Useimmiten hän ei vain jaksanut perhettään, jolla oli hänestä aivan liian paljon odotuksia ja toiveita, joita hän ei pystynyt, eikä edes halunnut täyttää.
Lisäksi hänellä oli ikävä Lilyä. Enemmän kuin hän oli kuvitellutkaan, hän ei ollut tottunut ikävöimään muita. Hän ei yleensä tarvinnut ketään muuta. Ennen kuin Lily oli ilmestynyt hänen maailmaansa ja muuttanut kaiken, tavalla jota hän ei ollut edes uskonut mahdolliseksi.
”Scorpius?” Scorpius kuuli isänsä sanovan.
”Niin?” Scorpius vastasi, tajuten vasta nyt kuinka syvästi hän oli vaipunut omiin ajatuksiinsa.
”Isoisäsi kysyi miten sinulla menee Tylypahkassa”, Draco sanoi kohottaen kulmiaan pojalleen.
”Ai jaa, joo”, Scorpius sanoi hajamielisesti yrittäen keskittää taas ajatuksensa nykyhetkeen. ”Ihan hyvin.”
”Hyvä”, Lucius sanoi, nyökäten ainoalle lapsenlapselleen. ”Meillä on korkeita odotuksia sinun suhteesi, ottaen huomioon, että olet Malfoyn suvun ainoa perillinen. Oletan että koulusuorituksesi ovat pysyneet edelleen yhtä hyvinä kuin aikaisemminkin?”
”Totta kai”, Scorpius vastasi huokaisten hiljaa. Hänen sukulaistensa esitys isällisestä kiinnostuksesta häntä kohtaan, oli vielä pahempaa kuin hänet huomiotta jättäminen. Hänen isänsä ja isoisänsä eivät ikinä osoittaneet mitään kiinnostusta häntä kohtaan, lukuun ottamatta hänen vaikutustaan suvun maineeseen. Usein Scorpiuksesta tuntuikin, että ainoa mistä he välittivät, oli suvun kunnia, jota he olivat yrittäneet paikkailla siitä lähtien, kun se oli saanut melko kovan kolauksen Voldemortin kukistuttua ja sitä he olettivat hänenkin tekevän. Scorpius hymähti mielessään, miettiessään mitä hänen sukulaisensa ajattelisivat jos kuulisivat hänen seurustelevan Harry Potterin tyttären kanssa.
Jälkiruokaan mennessä Scorpius oli jo kyllästynyt kuoliaaksi. Hän ei tajunnut, mitä niin ihmeellistä joulussa oli, hän olisi mieluusti ohittanut koko juhlan kokonaan. Jälkiruoan loppupuolella hänen isänsä ja isoisänsä siirtyivät kuitenkin puheenaiheeseen, joka kiinnitti Scorpiuksen huomion; nimittäin Azkabanista karanneisiin kuolonsyöjiin.
”Huolimatta siitä, mitä Päivän Profeetta yrittää uskotella lukijoille, tiedän, etteivät aurorit ole yhtään sen lähempänä heidän nappaamistaan, kuin koskaan ennenkään”, Draco kertoi isälleen.
Lucius hymähti tyytyväisenä. ”En minä sitä olettanutkaan. Ja mitä taas tulee meidän suunnitelmaanne… se edistyy loistavasti. Viimeistään tämän pitäisi opettaa jotain sille Potterille, hän on aivan liian ylpeä, luulee pystyvänsä mihin vain, vain sen takia, mitä tapahtui hänen ja Pimeyden lordin välillä.”
”Se on mukava kuulla”, Draco vastasi hymyillen isälleen pienesti.
Scorpius kuunteli nyt keskustelua jännittyneenä, unohtaen kokonaan tylsistymisensä. Hän ei ollut kuullut kummankaan mainitsevan mitään kuolonsyöjien paosta ennen. Totta kai hän oli pelännyt, että hänen vanhemmillaan olisi jotain tekemistä asian kanssa, mutta suurimman osan ajasta hän oli yrittänyt olla ajattelematta sitä, ja vakuuttanut itselleen, ettei heidän perheellään ollut mitään tekemistä sen kanssa. Hän ei voinut uskoa, että he tekisivät mitään nyt, kun velhomaailma oli elänyt rauhassa jo niin kauan. Vaikka toisaalta, sanoi pieni ääni Scorpiuksen pään sisällä, ehkä he pyrkivät juuri siihen: kostamaan silloin, kuin kaikki olisivat jo tuudittautuneet väärään turvallisuuden tunteeseen ja unohtaneet varovaisuuden.
Lucius tai Draco eivät maininneet aihetta enää uudelleen ruokailun aikana ja Scorpius vaipui taas mietteisiinsä loppuruokailun ajaksi, sulkien muiden keskustelun pois korvistaan.
***
Lily istui olohuoneen sohvan nurkassa, nojaten päätään selkänojaan. Oli joulupäivän ilta ja Pottereiden olohuone oli täynnä puheensorinaa, naurua ja musiikkia. Pottereiden viiden hengen perheen lisäksi siellä olivat Weasleyt, sekä Teddy ja Victoire. Niin kauan, kuin Lily muisti, kaikki olivat aina kokoontuneet heidän luokseen jouluisin, johtuen ehkä yksinkertaisesti siitä, että heillä oli isoin talo.
Lily oli aina rakastanut joulua, silloin kaikki hänen rakastamansa ihmiset olivat yhdessä ja onnellisia ja nauravaisia. Joulu oli kuin oma maailmansa, silloin saattoi unohtaa kaikki ongelmat ja yhtäkkiä maailma ei ollutkaan niin monimutkainen, vaan tuoksuva ja lämmin ja joulunpunainen.
Mutta tänä vuonna jotain tuntui puuttuvan; Lily ei voinut lakata ajattelemasta Scorpiusta. Hän ei ollut tiennyt, miten toista voi ikävöidä sillä tavalla, aivan kuin Lily olisi ollut riippuvainen Scorpiuksesta. Siitä lähtien, kuin hän oli tuntenut Scorpiuksen, hänen ei ollut tarvinnut ikinä olla pitkää aikaa erossa Scorpiuksesta, eikä hän ollut käsittänyt, kuinka vaikeaa se olisi. Ja nyt hän ei saanut ajatuksiaan irti Scorpiuksesta. Se oli samaan aikaan kamalaa ja ihanaa. Hiukan pelottavaa ja samalla riemastuttavaa. Sellaiselta tuntui kai rakastuminen.
”Hei Lily”, James sanoi ja istui Lilyn vierelle sohvalle, ja tarjosi Lilylle piparin.
Lily tarttui pipariin ja puraisi siitä pienen palasen. ”Hei.”
”Mitä kuuluu?” James kysyi. ”Me ei olla ehditty juttelemaan melkein yhtään.”
”Niinpä”, Lily huokaisi. Hän ja James olivat olleet ennen paljon läheisempiä, mutta sen jälkeen, kun James oli päässyt Tylypahkasta ja lähtenyt opiskelemaan auroriksi, he eivät olleet jutelleet läheskään yhtä paljon. ”Ja ihan hyvää, ei mitään erikoista”, Lily sanoi kohauttaen olkiaan. Saman tien hän värähti, huomaten kuinka helppoa oli lausua sellainen valhe. Ei mitään erikoista.
”Onko kaikki hyvin?” James kysyi katsoen Lilyä tutkivasti. Ehkä se valehteleminen ei sitten onnistunutkaan niin helposti, Lily mietti.
”Olen, totta kai.” Lily sanoi hymyillen. ”No, millaista aurorikoulutus on?” Lily vaihtoi puheenaihetta, toivoen, ettei olisi liian läpinäkyvä.
”Ihan mukavaa”, James vastasi. ”Totta kai se on rankaa, mutta kai sen on tarkoituskin olla rankaa.”
”Niin kai, ei kai se mitään maailman helpoimpia ammatteja olekaan”, Lily huomautti.
”Mutta muuten”, James virnisti Lilylle salaliittolaisen hymyään, joka oli Lilylle tuttu lapsuudesta, jolloin he suunnittelivat yhdessä kepposia. ”Oletko sinä jo löytänyt hyvää käyttöä kartalle?”
Lily vastasi Jamesin virnistykseen. ”Totta kai.”
”No?” James kysyi kohauttaen kulmiaan.
Lily oli hetken hiljaa. ”Sinä et halua tietää”, hän vastasi sitten mahdollisimman totuudenmukaisesti.
James pyöritteli silmiään. ”Ehkä en sitten”, James myönsi, ”Minulla ei kyllä ole mitään hirveää intoa kuulla pikkusiskoni luutakomeroseikkailuista sen tarkemmin.”
Lilyn muksautti Jamesia nyrkillä olkapäähän, mutta ei voinut olla virnistämättä, James oli aina, jo pienestä pitäen, tiennyt, miten saada Lily hymyilemään.
James ja Lily mutustelivat pipareita ja juttelivat niitä näitä, ja Lily tuli heti paremmalle mielelle. Se kai oli parhaita puolia isoveljessä, tämä sai hänet piristymään, tavalla johon kukaan muu ei pystynyt.
Muutaman tunnin kuluttua, kello alkoi olla jo aika paljon ja muut alkoivat tehdä lähtöä. Victoire suuteli Lilyä nopeasti kummallekin poskelle, Teddy taputti olkapäälle, Rose halasi häntä pikaisesti ja sitten he olivat kaikki poissa ja he olivat taas viidestään. Ginny meni keittiöön keittämään kaakaota ja kaikki viisi Potteria istuivat vielä hetkeksi sohvalle kuumat kaakaomukit kädessä rupattelemaan, ennen kuin he sanoivat hyvät yöt toisilleen ja lähtivät vihdoinkin väsyneinä mutta tyytyväisinä omiin huoneisiinsa nukkumaan.
Lily kiipesi portaat ylös kotinsa toisessa kerroksessa sijaitsevaan makuuhuoneeseen ja aukaisi oven puolinukuksissa ja niinpä hän säikähti melkoisesti huomatessaan, ettei ollutkaan huoneessa yksin, niin kuin oli luullut olevansa. Hän tuijotti tyrmistyneenä sänkynsä laidalla istuvaa Scorpiusta, epäillen vahvasti, että hän näki näkyjä.
”Scorpius?” Lily henkäisi hiljaa astuen peremmälle huoneeseen ja sulkien oven takanaan. ”Mitä sinä täällä teet?”
”No mitäs luulisit?” Scorpius vastasi virnistäen huvittuneesti Lilyn pöllämystyneelle ilmeelle. ”Tulin tapaamaan Albusta tietysti.”
”Haha, tosi hauskaa”, Lily sanoi pyöritellen silmiään, osaamatta päättää, ollako onnellinen, kun hän näki Scorpiuksen pitkästä aikaa, vai kauhistunut siitä, että Scorpius todellakin istui hänen huoneessaan, hänen sänkynsä laidalla, kun hänen veljensä ja vanhempansa olivat vain muutaman metrin päässä.
Lily istui sänkynsä laidalle Scorpiuksen viereen ja oli hetken hiljaa, antaen pamppailevan sydämensä tasaantua.
”No onneksi sinä osuit oikeaan huoneeseen”, Lily naurahti sitten hermostuneesti.
”Onneksi”, Scorpius hymähti ja hänen katseensa kiersi kiinnostuneena Lilyn huonetta. Lily vilkaisi itsekin pursuilevaa kirjahyllyään, nojatuolille huolettomasti heitettyä vaatekasaa ja lattialla, roskiksen ympärillä lojuvia rutistettuja pergamentinpalasia ja toivoi, että olisi siivonnut vähän tarkemmin.
”Oletko sinä joutunut odottamaan kauan?” Lily kysyi sitten huolestuneena.
Scorpius kohautti olkiaan. ”En kovinkaan kauan. Teillä kuulosti olevan hauskaa?”
Lily vilkaisi Scorpiuksen kasvoja, ja huomasi niillä hiukan tavallista synkemmän ilmeen. ”Sinulla ei tainnut olla aivan yhtä hauska?” Lily kysyi rypistäen otsaansa.
Scorpius kohautti olkiaan. ”Ei sillä ole väliä, sellaista se on aina”, Scorpius sanoi hymyillen Lilylle pienesti.
”Eikä”, Lily sanoi päättäväisesti, hän ei kestänyt nähdä Scorpiusta masentuneena, ”kyllä sillä on väliä. Kerro minulle.”
”Ei siinä ole mitään sen kummempaa kertomista”, Scorpius sanoi. ”Minä en vain pidä joulusta mitenkään erityisesti.”
”Miksi et?” Lily kysyi, ihmetellen, miten kukaan voi olla pitämättä joulusta.
Scorpius kohautti olkiaan uudestaan. ”No ei minulla ole mitään syytä pitääkään siitä. Tai siis, meillä ei ole ihan sellaista tunnelmaa, kuin teillä tuntui olevan. Oikeastaan se on vain pitkästyttävää, istua samassa pöydässä ihmisten kanssa, jotka eivät välitä sinusta ja kuunnella heidän mielipiteitään, vaikka ei ole yhtään sama mieltä.” Scorpius lopetti puhumisen yhtä äkkiä, kuin oli aloittanutkin ja näytti siltä, kuin hänen ei olisi ollut tarkoitus kertoa kaikkea äskeistä, vain olisi sanonut sen vain vahingossa.
Lily olisi halunnut löytää oikeat sanat lohduttaakseen Scorpiusta, hän näki, että tämä välitti, vaikka yrittikin kovasti esittää, ettei sillä ollut merkitystä. ”Mutta totta kai he välittävät sinusta, Scorpius, hehän ovat sinun perheesi”, Lily sanoi lopulta.
Scorpius naurahti hiukan katkerasti. ”Enpä usko, että sinä ymmärrät tätä ihan oikein Lily, ei heitä kiinnosta minä ihmisenä. Vaikka miten sinä voisitkaan ymmärtää, kun sinulla itselläsi on niin täydellinen perhe.”
Lily katsoi Scorpiusta hiukan loukkaantuneena ja tämä näytti välittömästi katuvalta.
”Voi ei, anteeksi Lily, minä en tiedä mikä minuun meni. Minun ei ihan totta ollut tarkoitus sanoa sitä”, Scorpius henkäisi, tarttui Lilyä hartioista ja veti tämän halaukseen.
”Ei se mitään”, Lily sanoi ja halasi Scorpiusta takaisin. Ei hän voinut tätä syyttääkään, kun Scorpiuksella oli ilmeisesti ollut niin kurjaa perheensä kanssa, niin ei kai ollut ihmekään, jos tämä oli vähän kireä. ”Sinulla oli varmasti kurja joulu.”
”Niin mutta ei se silti ole mikään syy tiuskia sinulle”, Scorpius sanoi.
”Ei se haittaa, ihan totta”, Lily sanoi ja katsoi Scorpiusta hymyillen. Hän halusi vain Scorpiuksen tulevan paremmalle tuulelle.
Hetken hiljaisuuden jälkeen Scorpius suuteli Lilyä nopeasti huulille. ”Mutta nyt minun pitää mennä, ennen kuin he huomaavat, että minä olen poissa”, Scorpius sanoi ja nousi seisomaan ja Lily nousi huokaisten hänen perässään.
”Minun oli ikävä sinua”, Lily sanoi.
”Niin minunkin sinua”, Scorpius sanoi ja kietoi käsivartensa Lilyn vyötärön ympärille. ”Mutta ei joululoma nyt niin pitkä ole, me nähdään taas kohta”, Scorpius sanoi hymyillen, tietämättä yrittikö vakuuttaa enemmän itseään vai Lilyä.
”Niin kai”, Lily sanoi ja suuteli Scorpiusta huulille, sulkien silmänsä. Scorpius tiukensi otettaan Lilyn vyötäröltä, vetäen tämän lähemmäs itseään.
”Nähdään kohta, kulta”, Scorpius kuiskasi sitten, vetäytyen hellästi kauemmas Lilystä.
”Nähdään”, Lily huokaisi.
”Hyvää yötä, Lily.”
”Hyvää yötä.”
***
Joululomaa oli vielä muutama päivää jäljellä Hugo ja Rose olivat juuri tulleet käymään Pottereilla, ja he istuivat Jamesin, Albuksen ja Lilyn kanssa miettimässä mihin kuluttaisivat yhden viimeisistä jäljellä olevista lomapäivistä. Jamesin ehdotus oli, että he lähtisivät pelaamaan huispausta, ja vaikka ulkona olikin aika kylmää, niin lumisade oli sentään lakannut, joten he päättivät, että oli tarpeeksi hyvä sää huispauksenpeluuseen, joten he kipaisivat hakemassa luutansa varastosta ja lähtivät Pottereiden talon lähellä sijaitsevalle nurmikentälle, jossa he olivat tottuneet pelaamaan niin kauan, kuin olivat vain olleet tarpeeksi isoja pysymään luudan selässä.
Kenttä oli siitä hyvä, että vaikka jästien asuinalue olikin melko lähellä, sen ympärillä oli niin korkeaa metsikköä, että se suojasi heitä hyvin.
Niinpä he pelasivat monta tuntia hyytävässä talvisäässä, edes huomaamatta, kuinka tuuli pureutui sisälle heidän takinkauluksista ja sormet kangistuivat kylmästä luudanvarren ympärille, ennen kuin he vihdoinkin iltapäivällä palasivat takaisin Pottereille posket punoittaen ja sormet kohmeessa.
Päästyään sisälle, he löysivät Harryn ja Ginnyn keittiön pöydän äärestä juomasta teetä Ronin ja Hermionen kanssa.
”Hei, oliko teillä hauskaa?” Ginny kysyi hymyillen, heidän viiden astuessa sisälle keittiön ovesta.
”Totta kai, koska huispaus muka ei olisi hauskaa?” James kysyi virnistäen.
Ginny pyöritteli silmiään. ”Sinä olet ihan niin kuin isäsi.”
”Minä en ole ihan varma, pitäisikö tuo ottaa loukkauksena vai kohteliaisuutena”, Harry huomautti.
Ginny hymyili Harrylle suloisesti. ”Sinä voit ottaa sen ihan niin kuin haluat.”
Harry tuhahti nyrpeästi, mutta vastasi kuitenkin vaimonsa hymyyn.
Myöhemmin illalla, Rose ja Lily loikoilivat Lilyn sängyllä, jutellen niitä näitä, niin kuin he olivat tehneet jo viisivuotiaista saakka. Tosin puheenaiheet taisivat nyt olla aika lailla erilaiset.
”Onko sinulla ikävä Ethania?” Lily kysyi Roselta.
”Totta kai. Miten niin?”
”Minulla on ikävä Scorpiusta. Tosi paljon. Enemmän kuin minä kuvittelinkaan”, Lily selitti. ”Mutta eihän siinä ole mitään järkeä, miten voi olla niin vaikea olla jostain ihmisestä erossa pari viikkoa, kun tietää kuitenkin koko ajan, että näkee hänet taas kohta.”
Rose kohautti olkiaan. ”En minä tiedä. Ei kai siinä kuulukaan olla mitään järkeä.”
Lily hymähti pienesti. ”Ei kai.”
”Sinä taidat todella välittää hänestä?” Rose sanoi, kohottautuen vähän istuvampaan asentoon sängyllä.
”Minä rakastan häntä”, Lily sanoi.
”Rakastaa on niin vahva verbi”, Rose huomautti. ”Me ollaan kuitenkin vielä aika nuoria.”
”Niin, mutta en minä sille mitään voikaan.”
”Ja hän on kuitenkin Malfoy”, Rose jatkoi.
”Sillä ei ole minulle mitään merkitystä”, Lily vakuutti. ”Minulle hän on vain Scorpius, ei sillä ole väliä, kuka hänen isänsä on ja mitä hän on mahdollisesti tehnyt.”
Rose oli vastaamassa jotain, mutta hän ei ehtinyt saada edes suutaan auki, kun huoneen ovi yhtäkkiä aukaistiin, Rose ja Lily käänsivät yhtä aikaa katseensa ovelle ja huomasivat Harryn seisovan ovella jäykkä ilme kasvoillaan.
Hetken aikaa he kaikki kolme tuijottivat toisiaan hiljaisuuden vallitessa. ”Hei isä?” Lily henkäisi sitten varovasti ja sai sen kuulostamaan enemmänkin kysymykseltä.
”Lily”, Harry sanoi hetken hiljaisuuden kuluttua. ”Sano minulle että minä ymmärsin nyt jotain väärin.”
”Mitä sinä sitten ymmärsit?” Lily kysyi hiljaa, yrittäen vaikuttaa mahdollisimman viattomalta ja ilmeisestikin epäonnistuen siinä surkeasti, päätellen Harryn ilmeestä.
”Minä kuulin, mistä te puhuitte”, Harry sanoi.
”Ai jaa?” Lily sanoi viattomasti.
”Älä yritä esittää, ette muka ymmärtäisi”, hänen isänsä sanoi syyttävällä äänensävyllä. ”Sinulla ei pitäisi olla mitään tekemistä kenenkään Malfoyn kanssa.”
”Miten niin ei pitäisi?” Lily kysyi katsoen isäänsä uhmakkaasti.
”Lily, sinä tiedät kyllä varsin hyvin Malfoyden perheen maineen”, Harry sanoi.
Lily oli aukaisemassa suunsa vastatakseen, mutta Rose keskeytti hänet. ”Ehkä minun pitäisi lähteä jo kotiin”, hän sanoi, hypäten ylös sängyltä ja suunnaten kohti ovea. Harry ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota, vaan oli keskittänyt kaiken huomionsa tyttäreensä, Lily taas katsoi Rose hiukan säikähtäneenä. Tämä hymyili hänelle rohkaisevasti ja katosi sitten ulos ovesta.
Lily käänsi taas katseensa kohti isäänsä, joka odotti edelleen vastausta. ”Miksi minun pitäisi välittää Malfoyden perheen maineesta?” Lily vastasi.
”Siksi”, Harry vastasi. ”Minä en vain käsitä, mitä tekemistä sinulla on tämän Scorpius Malfoyn kanssa.”
”No ehkä minä satun pitämään hänestä”, Lily tiuskaisi hiukan töykeämmin, kuin oli aikonut.
”No sinä et saa pitää hänestä”, Harry vastasi kipakasti.
”Et sinä voi sanoa minulle kenestä minä saan pitää ja kenestä en”, Lily sanoi korottaen ääntään, edes huomaamatta sitä. ”Sitä paitsi sinun ei olisi pitänyt edes kuulla sitä, miksi sinä alun perinkään salakuuntelit meitä?”
Minä en salakuunnellut teitä”, Harry kivahti. ”Ja tässä ei nyt ole kyse siitä, vaan siitä että sinä et saa olla tekemisissä sen Malfoyn kanssa.”
”Et sinä voi estääkään minua”, Lily tiuskaisi.
”Kyllä voin”, Harry huusi.
”Ja miten muka?” Lily kysyi ivallisesti. ”Miksi te kaikki luulette tietävänne paremmin kuin minä, mitä minun kuuluisi tehdä ja mitä ei? Scorpiuksessa ei ole mitään haitallista minulle, Malfoy on vain nimi, miksi sinun täytyy aina automaattisesti olettaa, että hän käyttäytyy sen mukaisesti. Sinä et edes tunne Scorpiusta!”
”Minun ei tarvitse tuntea häntä. Se riittää, että minä tunnen hänen isänsä ja isoisänsä. Minä en anna hänen satuttaa sinua”, Harry huusi.
”No hän ei aijo satuttaa minua, joten voisitko sinä jättää minut rauhaan ja antaa minun tehdä minun omat päätökseni itse”, Lily vastasi aivan yhtä voimakkaalla äänellä.
”No en, kun sinä et selvästikään osaa tehdä niitä päätöksiä.”
”Osaanpas”, Lily sanoi itsepäisellä äänensävyllä ja nosti leukaansa uhmakkaasti pystyyn. ”Aivan yhtä hyvin kuin kuka tahansa muukin. Miksi sinun pitää olla niin ennakkoluuloinen?”
”En minä ole ennakkoluuloinen, minä olen realistinen.”
”Etkä ole, sinä et halua, että minä olen tekemisissä hänen kanssaan, vain sen takia, että sinä et pitänyt hänen isästään. Et sinä edes ajattele tätä minun kannaltani, sinä et vain halua olla väärässä”, Lily sanoi ehkä ilkeämmin, kuin oli tarkoittanut. Hän oli vain niin kyllästynyt siihen, että kaikki yrittivät kertoa hänelle miten hänen pitäisi toimia ja mitä hänen pitäisi tuntea.
”Älä edes yritä väittää, etten minä ajattele tätä sinun kannaltasi, kun sinä tiedät varsin hyvin, että minä haluan sinun vain olevan onnellinen”, Harry huusi raivostuneesti.
”No miksi sinä et sitten antaisi minun tehdä itse omia päätöksiäni?” Lily tiuskahti.
Ennen kuin Harry ehti vastata, Ginny ilmestyi oviaukkoon, kohottaen kulmiaan miehelleen ja tyttärelleen, jotka mulkoilivat toisiaan vihaisesti. ”Mitä te täällä oikein huudatte?”
”Sitä että sinun tyttäresi on saanut päähän ruveta seurustelemaan Scorpius Malfoyn kanssa”, Harry kivahti.
”Niin ja isästä on aivan hyväksyttävää salakuunnella toisten yksityisiä keskusteluja”, Lily vastasi aivan yhtä kipakalla äänensävyllä.
Ginny tuijotti kumpaakin pitkän aikaa hiljaa. ”Miksi sinä kutsut häntä aina minun tyttärekseni, kun hän tekee jotain typerää?” hän sanoi sitten.
***
Lily makasi mahallaan sängyllään ja yritti lukea yölampun valossa, mutta siitä ei tullut mitään, koska hän ei vain pystynyt keskittymään. Hän oli yrittänyt jo kauan aikaa nukahtaa, mutta siitäkään ei tullut mitään, vaikka kello oli jo vaikka kuinka paljon ja kaikki muut olivat luultavasti jo nukkumassa. Hänellä oli vain liian paljon ajateltavaa.
Hän oli kyllä tiennyt, että hän ei voisi pitää suhdettaan Scorpiukseen salassa vanhemmiltaan ikuisuuksiin, ei varsinkaan nyt, kuin niin moni tiesi jo heistä. Hän ei kuitenkaan ollut varautunut siihen että he saisivat tietää, Tylypahkassa hän ei ollut edes ajatellut koko asiaa kovin paljon, se ei tuntunut kovinkaan ajankohtaiselta, kun hän oli niin kaukana vanhemmistaan. Mutta nyt hänen vanhempansa tiesivät, ja ainakin hänen isänsä oli vihainen hänelle. Eikä Lily tiennyt, miten hän voisi edes yrittää selittää hänen ja Scorpiuksen suhdetta isälleen. Ja kuitenkaan Lily ei voinut olla ymmärtämättä isänsäkin kantaa, hän ymmärsi kyllä, että tämän olisi vaikea suhtautua siihen. Ja Lily tiesi, että Harry ajatteli vain hänen parastaan, mikä teki vielä vaikeammaksi, olla vihainen hänelle.
”Hei Lily, nukutko sinä jo?” Ginny sanoi hiljaa astuessaan sisälle Lilyn huoneeseen ja sulkien oven perässään.
Lily pudisti päätään ja nousi istumaan, nojaten päätään sänkynsä päätyyn. Ginnykin istuutui Lilyn sängyn laidalle.
”Meidän pitäisi puhua.”
”Oletko sinäkin vihainen minulle?” Lily kysyi hiljaa.
”Minä en vain ymmärrä tätä, voisitko sinä selittää vähän tarkemmin, mistä tässä koko jutussa on oikein kyse?” Ginny kysyi rauhallisesti.
”Minä olen Scorpiuksen kanssa”, Lily sanoi. ”Minä en välitä, että hän on Malfoy. Hän ei ole yhtään sellainen, kuin kaikki olettavat hänen olevan. Kaikkien mielestä hän on jotenkin haitallinen minulle, mutta ei hän ole, vaikka hän onkin luihuinen ja Malfoyn, hän on silti ihana ihminen. Ja minä… minä rakastan häntä.”
”Lily”, Ginny huokaisi.
”Joten älä sinäkin aloita saarnaamaan minulle, siitä ei ole mitään hyötyä”, Lily lisäsi nopeasti.
”En minä aikonutkaan alkaa saarnaamaan, minä tiedän, ettei siitä ole mitään hyötyä”, Ginny sanoi. ”Minä en siltikään ymmärrä sitä. Mitä yhteistä teillä muka on, te olette kasvaneet niin erilaisessa ympäristössäkin?”
Lily huokaisi ja kietoi käsivartensa polviensa ympärille. ”En minäkään ymmärrä sitä. En minä ymmärrä, miksi minä rakastuin juuri Scorpiukseen ja hän juuri minuun, mutta ei minun tarvitsekaan. Ja vaikka me ollaankin kasvettu eri ympäristöissä, voidaan me silti ajatella samalla tavalla.”
”Niin kai sitten”, Ginny sanoi. ”Mutta Lily, et sinä voi oikein syyttääkään meitä, suhtautumasta tähän epäluuloisesti, ottaen huomioon hänen taustansa. Ja sinun isäsi… hän ei koskaan luottanut Scorpiuksen isään, eikä hänelle ole vielä tähän mennessä annettu mitään syytä luottaa Scorpiukseenkaan. Hän välittää sinusta kovasti Lily, hän haluaa vain suojella sinua.”
”Minä tiedän sen, mutta miksi Scorpiuksen pitää kärsiä, hänen isänsä päätöksistä. Sitä paitsi, tämä on ihan erilaista aikaa, kuin silloin kun te olitte nuoria, nyt ei ole mitään Voldemortia.”
”Tai ehkä ei sittenkään niin erilaista”, Ginny huomautti.
”Miten niin?”
”Lily, sinähän olet kuullut niistä karanneista kuolonsyöjistä?”
”Totta kai, mutta miten se liittyy Scorpiukseen?” Lily kysyi ymmällään.
”No nyt on niin, että vaikeuksia, joista on kirjoitettu lehdissä, eivät ole aiheuttaneet vain Azkabanista karanneet vangit, vaan mukaan on liittynyt myös muita silloin Voldemortin puolella olleita, joita ei silloin saatua vangittua. Ja totta kai Malfoyt ovat epäiltyinä, ottaen huomioon heidän menneisyytensä. Joten sitä minä yritän vain selittää, että tällaisina aikoina Potterin ei ole välttämättä kovin turvallista seurustella Malfoyn kanssa”, Ginny selitti.
”Mutta eihän… siitä on niin kauan aikaa”, Lily sanoi hiljaa. ”Mitä ne kuolonsyöjät suunnittelevat, äiti?”
Ginny huokaisi. ”Kukaan ei tiedä sitä varmasti. Mutta nyt huhutaan, että pitkällä tähtäimellä he yrittävät samaa kuin Voldemortin aikanakin, päästä takaisin valtaan, pitää yllä Voldemortin aatteita, vaikka hän itse onkin poissa. Ja lyhyellä aikavälillä taas, kai he vain yrittävät saada niin paljon tuhoa ja sekasortoa aikaiseksi, kuin mahdollista.”
Hetken aikaa he istuivat kumpikin hiljaisuuden vallitessa. ”Ei se silti vaikuta mitenkään minun ja Scorpiuksen suhteeseen. Heidät saadaan kuitenkin kohta kiinni ja sitten kaikki on taas hyvin, eikö niin?” Lily sanoi.
”Mutta minun ja isäsi mielestä sinun ei olisi hyvä tavata sitä poikaa nyt”, Ginny sanoi, vastaamatta Lilyn kysymykseen.
”Ette te voi minua estääkään”, Lily huomautti.
”Minä tiedän sen, kultaseni”, Ginny sanoi hiljaa.
”Entä isä?” Lily kysyi kohottaen toista kulmakarvaansa. ”Onko hän vihainen minulle?”
”Sinä tunnet hänet ”, Ginny sanoi hymähtäen pienesti, ”mutta kyllä hän siitä leppyy. Vaikka hänellä on muutenkin nyt vähän vaikeaa töissä, tämä kuolonsyöjäjuttu työllistää häntä aika tavalla, eikä tämä ole hänelle ihan paras aika kuulla tuollainen uutinen.”
”Ei se ole minun vikani”, Lily sanoi.
”Ei kai siitä ketään voi syyttää”, Ginny sanoi. ”Minä vain toivon että tämä koko kuolonsyöjäsotku selviää pian. Ja ettei Malfoylla ole mitään tekemistä sen kanssa.”
”Niin minäkin”, Lily sanoi huokaisten.
”No joka tapauksessa”, Ginny sanoi nousten ylös sängyltä. ”Yritä nyt saada nukuttua. Kaikki selviää kyllä.”
”Niin kai sitten”, Lily sanoi.
Ginny silitti Lilyn hiuksia nopeasti, niin kuin hän oli tehnyt aina tämän ollessa pieni ja katosi sitten ulos ovesta, jättäen Lilyn taas yksin. Lily veti peiton päälleen ja napsautti yölampun pois päältä, mutta silti hän makasi vielä pitkän aikaa yksin pimeässä, ennen kuin viimein nukahti.
-
Vau! Tää on hyvä! Sulla ideaa ainaki löytyy... Olin aikas yllättynyt kun Scorpius oli siel Lilyn huoneessa.
Oot todella hyvä kirjottaa tätä. Mie tykkään ihan hirveesti~
Mä ajattelin, että Scorpius ois tullu johonki keittiöön joka on täynnä Weasley & Potter porukkaa...
Mmmm... Tää sujuu todella hyvin. En löytänyt virheitä ja olen koukussa tähän.
kiiitän~~
p.s. olin eka
-
IHANAT.
Multa oli jääny se viime lukukin lukematta, mutta tässä nyt luin nämä molemmat. Eli siis, pakko nyt vielä kerran sanoa, että Lily ja Scorpius ovat suloisia:) niin se on, eikä sitä voi miksikään muuttaa. Tykkäsin erityisesti siitä sänky kohtauksesta. Loistavasti keksitty ja tietenkin kirjoitettu.
Ja nuo erilaiset joulut.. Kivasti olit saanut tuon paikan ja tunnelman vaihtumaan. Se sopi siihen erinomaisest ja oii, mullekin tuli ihan yllätyksenä, et Scorpius oli tullu käymään Lilyllä. Sen ois pitäny vaan olla siellä kauempaa.. Aluksi ajattelin, että Harry tulisi sinne ja yllättäisi heidät, mutta parempi näin, että Harry kuuli. Harry ja Ginny toimivat tässä juuri samanlaisina vanhempina, joiksi olen heidät kuvitellut.
yhyy, alan nyt pilkunnussijaks, mut:
”Ihan mukavaa”, James vastasi. ”Totta kai se on rankaa, mutta kai sen on tarkoituskin olla rankaa.”
varmaankin rankkaa? vai? :D
Mutta, mutta, kiitos tästä tuhannesti, jatkoa, milloin kerkeät:)
-
Hmm joo. Siis parituksestahan minä en pidä, mutta päätinpä sitten kokeilla kuitenkin lukea tätä. Aika fluffylta se tuntui aluksi, mutta sitten vaihtuikin teinidraamaksi loppua kohti (tarkoitan siis tähän asti etenemistä, sillä luin tänään kaikki tulleet osat.)
Tykästyin ehkä enemmän sivuhahmoihin, kuin itse Lilyyn ja Scorpiukseen, ja halusin lukea heistä enemmän :) Tosiaan vika siinä, että fikki ei iskenyt oli se paritus, koska nämä uuden sukupolven jutut eivät yleensä ole niin... Miten sen oikein kuvailisi. No kuitenkin. Nämä omat keksintösi, eli säilyttää liemiope ilkeänä, ja pistää Verso rehtorin virkaan olivat loistavia! Uusi sukupolvi, vähän perinteitä, ja sitten jotain täysin random-ajatusta. Kyllä. Siinä paras juttu koko fikissä (: Teksti oli kyllä sujuvaa ja silleen, mitä nyt muutamia kirjoitusvirheitä, mutta kuka niistä sitten lopulta välittää niin paljoa. (ellei teksti olisi täynnä niitä.) Saatampa lukea seuraavankin osan, jos sellaista tulee. Ainakin oletan, että jatkat, kun jätit tuohon kohtaan ;)
- unrealistic
-
oii ihana luku jälleen!
osaat tosi hyvin kuvailla kaikki paikat ja tilanteet.
noista jouluista kirjotit hyvin miten erilaiset se kummallakin on
ihanaa että scorpius muisti missä lilyn huone on (:
oli mulla jotain muutakin viel mutta unohin mitä piti laittaa : DD
joten jatkoa odotellessa
~nuuhku
-
Aah ihanaa jatkoa! :D Mistään ei meinaa löytyä Lily/Scorpius paritusta (Ainakaan mun silmin), mutta onneksi tää ficci on olemassa pelastamassa mun päivää :D Huomasin pari päivää sitten että uusi osa on tullu ja tulin nyt pistää kommenttia. Virheitä en bonganut ainakaan sillä tavalla, että olisi häirinnyt lukemista. Mukavaa tekstiä luettavaksi, että ei into lopu kesken lukemisen :D
-
Tää on niin ihana!!!! :D
Luin koko ficin kolemassa päivässä..
Aikaaha siinä meni mut se oli sen arvosta
Kiitos
-
A/N: Kiitti Nabi, ihana ku tykkäät :)
Kiitos eFFy, tosi kiva kuulla, että tykkäsit, mäki tykkäsin sänkykohdasta :D
unrealistic kiitos rakentavasta palautteesta :) Oli kiva kuulla, missä mä olin onnistunut sun mielessä ja missä taas en niin paljon :)
kiitos paljon nuuhku :)
Herne, kiitos paljon :) Kommenttisi piristi mukavasti päivää.
Kiitos jools, niin kiva kuulla, että tykkäät tästä! :)
Sori, että tässä on nyt taas kestänyt näin paljon. Mutta joka tapauksessa, toivottavasti tykkäätte, ja jatkakaahan kommailua! :D
23. Takaisin kouluun
King’s Crossin juna-asemalla parveili sinä aamuna paljon kummallisen näköistä väkeä jästien silmissä katsottuna. Kun oli mukana raskas ja vanhanaikaisen näköinen matka-arkku, sekä parhaimmassa tapauksessa vielä pöllökin, ei ollut kovin helppoa hivuttautua huomaamattomasti laiturin yhdeksän ja kymmenen välissä olevan hyvin kiinteän näköisen tiilitolpan läpi. Siksi Pottereiltakin kesti melko kauan, ennen kuin he olivat päässeet juna-aseman jästien puoleiselta osalta laiturille, josta Tylypahkan pikajuna lähti.
Tuon tiilitolpan toisella puolella, jossa velhojen ja noitien ei enää tarvinnut salailla ja yrittää parhaansa mukaan esittää huomaamatonta, olikin melko toisenlainen tunnelma, ihmisten etsiessä ystäviään, hyvästellessä vanhempiaan ja leijuttaessa matka-arkkujaan junaan.
”Teidän on parasta mennä ensin viemään matka-arkkunne junaan, ennen kuin kaikki osastot varataan”, Ginny sanoi ja Albus ja Lily raahasivat matka-arkkunsa junaan. Hetken etsittyään he löysivät Hugon ja Rosen, jotka olivat jo varanneet heille vaunuosaston ja jätettyään matka-arkkunsa sinne, he palasivat kaikki neljä takaisin ulos, missä Ginnyn, Harryn ja Jamesin seuraan olivat nyt liittyneet myös Ron ja Hermione.
Sitten alkoi taas tavallinen, hätäinen hyvästelykierros, jossa kaikki pyrkivät osumaan halaamaan kaikkia. Lilyn osuessa Harryn kohdalle, tämä rutisti häntä hiukan pidempään kuin tavallisesti. Lily ja Harry eivät olleet paljonkaan puhuneet toisilleen parin viimeisen lomapäivän aikana. Heidän riitansa jälkeen Lily oli murjottanut Harrylle ja Harry oli murjottanut Lilylle, vaikka Ginny olikin huomauttanut Harrylle, että se ei tainnut olla oikein kypsä ja aikuinen tapa hoitaa asia.
”Pidä huolta itsestäsi”, Harry sanoi hiljaa.
”Totta kai, ainahan minä”, Lily vastasi.
”Ja ole kiltisti”, Harry lisäsi ja hymyili pienesti.
”Yritetään”, Lily sanoi virnistäen takaisin.
Harry oli hetken hiljaa ja lisäsi sitten: ”Kai sinä tiedät, että minä ajattelen vain sinun parastasi, minä en halua että sinä satutat itsesi.”
”Miksi kaikki hokevat tuota samaa?” Lily kysyi ja jatkoi hetken päästä, kun Harry ei ollut vastannut mitään, ”Kyllä minä tiedän sen, isä. Mutta kyllä minä osaan myös pitää huolen itsestäni ja tehdä omat päätökseni.”
”Niin kai sitten”, Harry sanoi ja hymyili vielä kerran tyttärelleen.
”No niin, teidän on paras lähteä, ennen kuin myöhästytte junasta”, Ginny sanoi ja hoputti kaikki kohti junaa. He menivät taas vaunuosastoonsa, jonne olivat jättäneet matka-arkkunsa, ja junan lähtiessä viheltäessä ja lähtiessä hitaasti liikkumaan, kaikki kumartuivat ikkunoista ja vilkuttivat, kunnes laituri yhdeksän ja kolme neljännestä muuttui vain pieneksi pisteeksi ja katosi sitten kokonaan.
Pian junan lähdön jälkeen Kaitlin tuli heidän junavaunuunsa.
”Hei”, Lily tervehti Kaitlinin istuessa hänen viereensä.
”Moi”, Kaitlin vastasi.
”Miten sinun lomasi meni?” Lily kysyi. Kaitlinin perhe oli lähtenyt jouluksi Irlantiin, jossa heidän sukulaisensa asuivat.
Kaitlin kohautti olkiaan. ”Ihan hyvin, vaikka minun kaikki miljoona pikkuserkkuani olivatkin aika ärsyttäviä.”
Lily virnisti. ”Hyvä sitten, että sinä olet niin hyvä lasten kanssa.”
Kaitlin pyöritteli silmiään. ”Totta kai. Entäs teidän loma?”
”Joo, ihan hyvin se meni”, Lily vastasi kohauttaen olkiaan ja päätti että kertoisi tarkemmat yksityiskohdat vasta myöhemmin.
Jonkin aikaa he kaikki kuusi rupattelivat niitä näitä, kunnes ensimmäiseksi Albus lähti etsimään Kaidaa.
”Minäkin taidan mennä etsimään Ethanin jostain”, Rose sanoi Albuksen mentyä ja nousi pystyyn.
Sen jälkeen Lily päätteli, että hänkin voisi jo poistua. ”Minäkin taidan sitten mennä etsimään Scorpiuksen”, hän sanoi ja lähti.
Jonkun aikaa Lily vain vaelteli pitkin junan käytäviä, tietämättä, mistä etsiä, koska hän ei oikein halunnut tupsahtaa mihinkään luihuisia täynnä olevaan vaunu-osastoonkaan kyselemään Scorpiusta. Lily ei kuitenkaan ehtinyt etsiä kauan, ennen kuin joku taputti häntä olkapäähän, ja käännyttyään hän huomasi, että Scorpius olikin onnistunut löytämään hänet ennemmin, kuin hän Scorpiuksen.
Lilyn kasvoille levisi leveä hymy, täsmälleen samaan aikaan, kun Scorpius virnisti hänelle, ja Lily kietoi kätensä Scorpiuksen kaulan ympäri ja veti tämän lähelle itseään. Scorpius kietoi myös kätensä Lilyn vyötärön ympärille ja veti tämän niin tiukkaan halaukseen, että Lilyn jalat melkein irtosivat lattiasta.
Lily sulki silmänsä, hautasi kasvonsa Scorpiuksen niskaan ja hengitti Scorpiuksen sisäänsä Scorpiuksen tuoksua, jonka hän oli oppinut tuntemaan niin hyvin ja jota hän oli jo ehtinyt kaivata. Pitkän ajan kuluttua, Scorpius vihdoin höllensi otettaan Lilystä ja vetäytyi sen verran taaksepäin, että pystyi näkemään tämän kasvot.
”Minulla oli ikävä sinua”, Lily sanoi hiljaa.
Scorpius hymyili pienesti. ”Niin minullakin sinua. Et uskokaan kuinka paljon”, Scorpius vastasi ja painoi sitten huulensa Lilyn huulille.
Aivan liian pian, joku kuitenkin keskeytti heidät. ”Hei voisitteko painua jonnekin muualle kaulailemaan, te tukitte käytävän”, joku seitsemäsluokkalainen korpinkynsi huomautti, ja heidän oli pakko siirtyä tämän tieltä.
Sen jälkeen he suuntasivat junan loppuosaan, jossa oli yleensä aina hiljaisempaa ja he saivat olla rauhassa.
”Miten sinun lomasi meni?” Scorpius kysyi, kietoen toisen kätensä takaisin Lilyn vyötärön ympärille.
”No ihan hyvin… kunnes isä sattui kuulemaan yhden keskustelun, jota hänen ei olisi pitänyt kuulla”, Lily sanoi.
”Minkä keskustelun?”
”Meistä kahdesta”, Lily huokaisi ja kääntyi katsomaan Scorpiusta silmiin. ”Hän tietää.”
Scorpius tuijotti hetken Lilyä suu auki, osaamatta sanoa mitään. ”Voi ei”, hän voihkaisi sitten. ”Suuttuiko hän?”
Lily hymähti ilottomasti. ”Totta kai hän suuttui”, Lily sanoi, ”mutta kyllä hän leppyikin. Kaiken kaikkiaan hän otti sen paremmin, kuin olisin kuvitellut.”
”Ottiko?” Scorpius kysyi kohottaen kulmiaan.
Lily kohautti olkiaan. ”Niin kai. Tai siis, ei kai hän sitä oikein hyväksykään, mutta hän tajuaa, ettei hän voi estääkään minua”, Lily sanoi ja tarttui Scorpiuksen käteen hymyilleen.
”Eikä hän voisi pitää sinua poissa minun luotani, vaikka haluaisikin”, Scorpius sanoi, virnisti Lilylle takaisin ja kaappasi hänet sitten taas yhteen suudelmaan.
Vähän ennen junan saapumista asemalle, Lily vihdoin lähti takaisin omaan vaunuosastonsa suuntaan. Kuitenkin vähän ennen heidän vaunuosastoaan hän melkein törmäsi Albukseen, joka oli kietoutunut, hyvin tiivisti yhteen Kaidan kanssa.
”Uh, minun ei olisi tarvinnut nähdä tuota”, Lily sanoi, Albuksen ja Kaidan vetäytyessä eroon toisistaan.
”Ai hei Lily”, Kaida sanoi hymyillen nolostuneesti.
”Mitäs tulit siihen”, Albus huomautti.
”En tahallani”, Lily vastasi.
”No joka tapauksessa, minä taidan nyt mennä, me ollaan varmaan kohta perillä”, Kaida sanoi ja lähti kävelemään kohti omaa vaunuosastoaan, vilkutettuaan ensin Albukselle ja Lily hyvästiksi.
”Tule, meidän on parasta mennä hakemaan tavarat vaunuosastosta”, Lily sanoi ja lähti taas kulkemaan eteenpäin.
”Odota Lily”, Albus sanoi ja pysäytti Lilyn. Lily kääntyi katsomaan veljeään kysyvästi. ”Minun pitäisi luultavasti kertoa sinulle…”
”Kertoa mitä, Al?” Lily kysyi rypistäen kulmiaan.
”Tuota, isä vain puhui minulle sinusta ja minä ajattelin – ” Albus aloitti.
Lily huokaisi. ”Olisi kai pitänyt arvata. Mitä hän sanoi?”
”No hän vain käski minun pitää sinua silmällä”, Albus selitti.
”Kai sinä tiedät, että siitä ei hyvää seuraisi, jos sinä yrittäisit vahtia minua”, Lily sanoi virnistäen pienesti.
Albus pyöräytti silmiään. ”Minä en ole niin tyhmä, että yrittäisin.”
”Hyvä”, Lily sanoi hymyillen.
”Mutta vakavasti puhuen, Lily”, Albus sanoi sitten vakavoituen, ”yritä olla joutumatta ongelmiin, koska sinä onnistuisit taas saamaan itsesi johonkin vaikeuksiin, isä kutienkin syyttäisi minua.”
”Mikä logiikka tuokin muka on”, Lily sanoi. ”Ei sinulla tullut mieleen, että jos minä joutuisin ongelmiin, hänen kannattaisi syyttää siitä minua ennemmin kuin sinua?”
”No niin kai. Mutta tuo koko Malfoy juttu on varmaankin saanut heidät jo epäilemään sinun mielenterveyttäsi, joten heidän on helpompi syytää minua”, Albus sanoi virnistäen.
Lily pyöräytti silmänsä kohti kattoa. ”Niin varmasti. Tule nyt, me ollaan jo kohta perillä”, Lily sanoi ja lähti taas kulkemaan kohti heidän vaunuosastoaan. ”Ja sitä paitsi, ei minulla itsellänikään ole mitään suurta hinkua hankkiutua ongelmiin.”
”Sitten sinä olet vain erityisen huono välttelemään niitä.”
***
Luihuisen oleskeluhuone oli jo melkein kokonaan tyhjentynyt, kaikki olivat menneet aikaisin nukkumaan, herätäkseen huomenna virkeänä. Scorpius oli kuitenkin vielä takkatulen ääressä lukemassa, koska häntä ei väsyttänyt vielä, joten hän päätteli, että voisi saman tien käyttää hyödyksi sen ajan, jota hän ei voinut olla Lilyn kanssa.
Scorpius ei kuitenkaan pystynyt keskittymään kirjaansa, vaan tajusi pian, että tuijotti vain sivua näkemättä tekstiä. Hänen ajatuksensa olivat karanneet kuolonsyöjiin; hän oli miettinyt monta kertaa, sitä mitä oli kuullut isänsä ja isoisänsä puhuvan joulupäivällisellä. Hän oli jopa miettinyt, pitäisikö hänen kertoa Lilylle, mutta oli tullut siihen tulokseen, että sitä olisi turha mainita, sillä eihän hän käytännössä tiennyt mitään. Vain sen, että kuolonsyöjät halusivat kostaa Pottereille ja sen kai jokainen olisi osannut päätellä itsekin.
”Hei Scorpius”, joku havahdutti Scorpiuksen mietteistään ja käännyttyään hän huomasi, että se oli Alex.
”Hei”, Scorpius vastasi varautuneesti hetken hiljaisuuden jälkeen. Hän ei ollut paljoakaan puhunut Alexille heidän riitansa jälkeen. Nyt hänelle tuli mieleen, että hänen olisi ehkä pitänyt pyytää Alexilta anteeksi tai yrittää sopia hänen kanssaan, tai jotain, mutta hänellä oli viime aikoina ollut niin paljon muuta mielessä, ettei hän ollut paljoa ajatellutkaan koko asiaa.
Alex istui Scorpiuksen viereiseen nojatuoliin ja tuijotti hiipuvaan takkatuleen. ”Miten sinun joululoma meni?” hän kysyi.
Scorpius kohautti olkiaan. ”Ihan hyvin. Kai. Entä sinun?”
”Ihan hyvin”, Alex vastasi hymyillen pienesti, ”kai.”
Scorpius hymähti ja sitten he vaipuivat taas hiljaisuuteen.
”Joten”, Alex sanoi sitten hiukan nolostuneena, ”Ehkä minun pitäisi, tuota… pyytää anteeksi, siitä että huusin sinulle, silloin viimeksi.”
”Äh, ihan sama”, Scorpius sanoi pudistaen päätään. ”Mitä jos unohdetaan koko juttu?”
”Okei, hyvä”, Alex sanoi huojentuneena, ”minä en ole mitenkään erityisen hyvä anteeksipyynnöissä.”
”En minäkään”, Scorpius vastasi aivan yhtä huojentuneena.
”Joten, mikä tämä sinun ja sen Potterin juttu oikein on?” Alex kysyi.
”Minä pidän hänestä”, Scorpius vastasi. ”Paljon.”
”Mutta se on outoa… Hänhän on sentään Potter”, Alex sanoi.
Scorpius kohautti olkiaan. ”Niin kai. Mutta en minä voinut sille mitään.”
”Jaa”, Alex sanoi ja jatkoi sitten hetken kuluttua: ”Meidän pitäisi varmaan mennä nukkumaan.”
”Joo, niin varmaan”, Scorpius sanoi ja he nousivat kumpikin ylös. Ehkä se sopiminen ei ollutkaan niin hankalaa, kuin hän oli kuvitellut, Scorpius mietti, heidän lähtiessään kohti makuusalia.
***
Kevätlukukauden ensimmäisenä aamuna Lily heräsi jostain syystä paljon aikaisemmin, kuin olisi tarvinnut; hänellä oli jotenkin kummallisen levoton olo. Koska oli aivan liian aikaista lähteä vielä aamupalalle, eikä Lilyllä ollut enää mitään toivoa uudelleen nukahtamisesta, hän nousi suosiolla ylös, nappasi ensimmäisen kirjan, joka osui käteen ja yritti keskittyä siihen hetkeksi.
Vihdoin kello tuli kuitenkin tarpeeksi paljon, Lily töni Kaitlin hereille ja he lähtivät aamiaiselle.
Suuressa salissa he istuutuivat jo melko täyteen rohkelikkojen pöytään, Albuksen viereen.
”Huomenta”, Albus haukotteli.
”Huomenta”, Kaitlin vastasi, kurkottaen kohti paahtoleipiä. ”Sinä et näytä kovin pirteältä.”
Albus kohautti olkiaan.
Heidän ollessaan lopettelemassa aamiaista postipöllöt saapuivat aiheuttaen hetkellistä sekasortoa, liidellessään ympäri salia, yrittäen löytää oikean vastaanottajan.
Kaitlin otti Päivän Profeetan valkean tunturipörrön koivesta. Pöllö näykkäisi hänen paahtoleipäänsä muutaman kerran, ennen kuin lähti taas lentoon.
Kaitlin taitteli lehden auki pöllön mentyä. ”Katsokaas tätä”, hän sanoi sitten näyttäen lehden etusivua Lilylle ja Albukselle.
”Kulonsyöjät murtautuivat taikaministeriöön.”
He kaikki kolme tuijottivat lehden etusivulle kissankokoisilla kirjaimilla kirjoitettua otsikkoa, ja Lilystä tuntui, että viime aikoina lukeneet tuollaisia samanlaisia otsikoita jo aivan liikaa.
”Avaa se”, Albus sanoi kärsimättömästi, mutta Lily tunsi yhtäkkistä vastenmielisyyttä, koko lehteä kohtaan. Hän ei halunnut lukea enää samanlaisia juttuja; omaisuuksista jotka olivat tuhoutuneet, ihmisistä, jotka olivat kuolleet tai kadonneet, sillä hän pelkäsi, että väistämättä, jossain vaiheessa, se olisi joku hänen tuttunsa. Hänen sukunsa kun ei nyt varsinaisesti ollut mitään kuolonsyöjien ylimpiä ystäviä.
Kaitlin käänsi lehden etusivun auki, ja he alkoivat lukea tilanneraporttia Taikaministeriön tapahtumista. Jutusta kävi ilmi, ettei kuolonsyöjillä edes tuntunut olevan mitään erikoista syytä murtautua taikaministeriöön, ilmeisesti he vain halusivat saada mahdollisimman paljon tuhoa aikaan ja järkyttää taikamaailmaa. Ja ilmeisesti he olivatkin onnistuneet saamaan melkoista tuhoa aikaiseksi, tappamaan kaksi yövartijaa ja lähettämään melkoisen joukon auroreita sairaalaan. Artikkelin lopussa oli myös taikaministerin haastattelu, jossa hän sanoi nyt vahvistuneen heidän epäilynsä, että Taikaministeriössä oli ainakin yksi kuolonsyöjien liittolainen.
Luettuaan artikkelin, he olivat kaikki hiljaa, kenelläkään ei tuntunut olevan mitään sanottavaa enää. Jollain tapaa mikään ei ollut muuttunut, tämä oli aivan samanlainen, kuin kaikki viime aikojen artikkelit, jotka he olivat lukeneet. Mutta kuitenkin, kaikki oli eri tavalla. Sen lisäksi, että Taikaministeriö oli yksi koko velhomaailman suojatuimmista rakennuksista, nyt oli vielä varmistunut, että koko jutussa oli mukana muitakin, kuin vain Azkabanista karanneet kuolonsyöjät.
”Tämä alkaa jo olla aika iso juttu, vai mitä?” Albus sanoi viimein.
”Niin kai”, Lily vastasi, ”minä en vain ymmärrä, miten he ovat päässeet murtautumaan Taikaministeriöön. Sinne ei kai ole murtautunut kukaan, sitten sen jälkeen kun… ”
”Kun Voldemort oli vielä nousemassa”, Kaitlin päätti hänen lauseensa huokaisten.
”Minusta tuntuu, että alan ymmärtää, miltä ihmisistä on täytynyt tuntua, silloin kuin Voldemort oli vielä nousemassa”, Albus sanoi.
”Niin”, Lily sanoi. ”Jos kerran Taikaministeriöönkin pystytään murtautumaan, niin miksi ei sitten tänne?”
Kaitlin kohautti olkiaan. ”Niinpä.”
Ja seuraavien päivien aikana, Tylypahkan turvatoimia kiristettiinkin aika tavalla. Salakäytäviä tukittiin ja sääntöjä kiristettiin entisestään. Nykyään oppilaita oli kielletty poistumasta linnasta enää ollenkaan pimeän tultua, käytävillä partioi entistä enemmän opettajia ja kaikkia huispausharjoituksia oli valvomassa joku opettaja. Ja huispausharjoituksia olikin tavallista enemmän, sillä kevätlukukauden ensimmäinen ottelu luihuinen vastaan korpinkynsi oli lähestymässä kovaa vauhtia. Sen takia Scorpius ja Lilykin ehtivät nähdä toisiaan entistä vähemmän, sillä tuntui, että aina jommallakummalla oli huispausharjoitukset menossa. Sillä vaikka rohkelikkojen peliin olikin vielä vähän aikaa, Erica oli kiristänyt heidän harjoitusten tahtiaan, muistuttaen, että hekin pelaisivat kohta puuskupuheja vastaan. Muut joukkueenjäsenet alkoivat jo pikku hiljaa olla huolestuneita Erican pakkomielteestä huispausta kohtaan.
Niin tammikuun alku kuluikin melko kiireisesti ja kohta valkenikin jo sen lauantain aamu, jolloin luihuiset pelasivat vihdoin korpinkynttä vastaan.
Lily tapasi Scorpiuksen eteisaulassa, ennen kuin he menivät suureen saliin ja halasi häntä lujasti.
”Minä tiedän, että minun ei kuuluisi sanoa tätä, ottaen huomioon, että minä olen vastustajajoukkueessa, mutta onnea”, Lily sanoi ja suuteli Scorpiusta nopeasti.
”Kiitos”, Scorpius sanoi ja kietoi kätensä Lilyn vyötärön ympärille virnistäen. ”Älä ole yhtään huolissasi, kyllä me ne korpinkynnet voitetaan ihan helposti.”
Lily hymyili takaisin Scorpiukselle. ”En minä sitä epäillytkään, kun sinä olet mukana pelaamassa.”
”Niinpä, minä kun olen niin ylivoimainen”, Scorpius sanoi nyökytellen.
”Totta kai”, Lily vastasi.
”Mutta nyt minun pitää joka tapauksessa lähteä. Pitäisi ilmeisesti syödä jotain ennen peliä”, Scorpius sanoi.
”Joo. Nähdään myöhemmin, sitten kun sinä olet voittanut”, Lily sanoi, suukotti vielä Scorpiusta ja sitten he lähtivät molemmat suureen saliin omiin pöytiinsä.
Syötyään aamiaisen Kaitlin ja Lily lähtivät muiden rohkelikkojen tapaan valumaan kohti katsomoa. Jälleen kerran katsomot olivat aivan täynnä, eikä Tylypahkassa ollut varmaan yhtäkään, joka olisi jättänyt vapaaehtoisesti matsin katsomatta.
”Normaalisti minä kannustaisin korpinkynttä”, Kaitlin sanoi Lilylle, heidän istuessaan paikoillaan ja odottaessa pelin alkua, ”mutta nyt meidän pitää varmaan kannustaa luihuisia, vai mitä? Outoa.”
Lily naurahti. ”Niin kai. Mutta luihuinen tulee kuitenkin voittamaan. Heillä on parempi joukkue. Ja heillä on Scorpius.”
”Oletkohan sinä nyt jotenkin puolueellinen?” Kaitlin kysyi kohottaen kulmiaan.
Lily kohautti olkiaan. ”Ehkä mutta se on totta.”
Kaitlin hymähti. ”No se nähdään kohta kuitenkin.”
Ennen kuin Lily ehti vastata mitään, Jamie tuli kuitenkin heidän luokseen.
”Hei”, hän sanoi hymyillen pienesti ja istuutui Kaitlin vieressä olevaan vapaaseen paikkaan.
”Hei”, Kaitlin sanoi hymyillen Jamielle melko lämpimään sävyyn.
Lily kohotti kulmiaan Kaitlinille, joka virnisti hänelle takaisin. He eivät olleet puhuneet Jamiesta paljonkaan viime aikoina, heillä oli kaikilla ollut niin paljon mietittävää kuolonsyöjien ja muun takia, mutta Lilystä tuntui, että vaikka Kaitlin olisi halunnut hänen ja Jamien suhteen olevan niin kuin ennenkin, hän halusi vähän hidastella. Jamie oli satuttanut Kaitlinia aika pahasti, silloin oli jättänyt tämän ja sellaisesta ei ole helppo päästä yli, vaikka haluaisikin unohtaa. Ja Lily oli jo vähän epäluuloinen Jamienkin suhteen, yhtä hyvin tämä voisi muuttaa taas mielipidettään ja päättää, ettei enää halunnutkaan olla Kaitlinin kanssa, ja Lily ei halunnut Jamien enää särkevän Kaitlinin sydäntä samalla tavalla.
Pian sini- ja vihreäkaapuiset pelaajat kuitenkin syöksähtivät kentälle luudan selässä ja kiskoivat Lilyn ajatukset ystävänsä suhdesotkuista takaisin huispauksen pariin.
Lily näki, kuinka Scorpius syöksähti luihuisen maalisalkojen luokse ja taputti innokkaasti muiden mukana, vaikka hänestä tuntuikin, ettei kovinkaan moni muu rohkelikko taputtanut luihuisille. Vihdoin tuomari puhalsi pilliin, pallot päästettiin ilmaan ja peli pääsi vihdoin alkamaan.
Ensimmäisen kymmenen minuutin aikana, ei ollut ehtinyt vielä tapahtumaan oikein mitään jännittävää, Scorpius oli vain torjunut muutaman heiton, samoin kuin korpinkynnen pitäjä, ennen kuin oli päästänyt yhden sisään, jolloin Lily oli innostunut ehkä vähän liian voimakkaisiin suosionosoituksiin, päätellen muutaman viidesluokkalaisen pahansuovasta mulkoilusta. Siepistä ei ollut näkynyt vielä jälkeäkään, joten kummankaan joukkueen etsijöillä ei ollut vielä paljoakaan tekemistä, muuta kuin tähystää yläilmoista siepin kultaista kimallusta.
Jonkin ajan kuluttua, korpinkynnen etsijä ilmeisesti näkikin siepin, sillä hän lähti kiihdyttämään kentän toiselle laidalle, luihuisen etsijä tiukasti kannoillaan, seurasi muutaman minuutin intensiivinen taklailu, jonka ansiosta kumpikin kadotti siepin näkyvistään.
Sillä välin korpinkynnen pitäjä oli päästänyt vielä yhden kaadon sisään keskimmäisestä vanteesta ja Scorpius oli torjunut kaksi lisää, ennen kuin päästi yhden sisään, koska hänelle tuli kiire väistää ryhmyä, joka oli vähällä osua häntä suoraan päähän. Katsomossa Lily henkäisi terävästi ja hautasi kasvonsa Kaitlinin olkapäähän, ennen kuin tämä töni Lilyä ilmoittaen, että oli jo turvallista katsoa. Scorpius oli vielä ilmassa ja terveenä ja vaikka korpinkynsi olikin saanut ensimmäisen maalinsa, luihuinen johti edelleen 20 – 10.
Seuraavan parinkymmenen minuutin kuluessa luihuinen ja korpinkynsi olivat kumpikin saaneet vielä kaksi maalia ja tilanne oli nyt 40 – 30 luihuisen hyväksi. Scorpius oli ehtinyt vielä väistää muutamaa ryhmyä onnistuneesti, ja pysyä edelleen luudan selässä, toisin kuin luihuisen toinen jahtaaja, joka ei ollut huomannut ryhmyä, joka oli osunut häntä suoraan takaraivoon ja jonka takia tämä oli parhaillaan sairaalasiivessä elvytettävänä. Mutta se ei paljon tuntunut peliä haittaavan.
Sitten etsijät huomasivat taas siepin, melko lailla samaan aikaan ja kiihdyttivät taas sen perään. Tällä kertaa korpinkynnen etsijä jäi alakynteen, johtuen ehkä siitä, että luihuisen etsijä pelasi likaisempaa peliä, mutta kuitenkin, vielä viiden jännittävän minuutin jälkeen sieppi oli turvallisesti luihuisen etsijän nyrkissä.
”Jes!” Lily kiljaisi ja pomppasi seisomaan taputtaen käsiään ansaiten taas muutamia pahoja katseita muilta rohkelikoilta ja istuutuen takaisin tuolilleen hieman nolona.
Hetken kuluttua katsomot alkoivat tyhjentyä, ihmisten lähtiessä joko takaisin linnaan tai vyöryessä kentälle onnittelemaan voittajia.
”Nähdään myöhemmin”, Lily huikkasi Kaitlinille ja yritti sitten päästä tunkeutumaan väkijoukon läpi lähemmäs luihuisten joukkuetta, päästäkseen onnittelemaan Scorpiusta.
”Nähdään”, Kaitlin sanoi vilkuttaen Lilylle, ja Lily näki hänen lähtevän kohti linnaa käsi kädessä Jamien kanssa. Lily muistutti itseään, että hänen pitäisi udella Kaitlinilta mahdollisimman nopeasti, missä hän ja Jamie oikein olivat menossa.
Kesti vielä jonkun aikaa, ennen kuin Lily pääsi tunkeutumaan väkijoukon läpi Scorpiuksen luokse.
”Scorpius”, Lily huudahti ja kapsahti Scorpiuksen kaulaan. ”Onneksi olkoon! Minä tiesin, että sinä voittaisit.”
”Kiitos”, Scorpius sanoi ja kietoi myös kätensä Lilyn ympärille. ”Vaikka en minä nyt edes niin hyvin pelannut.”
”Niin kun sinulta meni puolet ajasta ryhmyjen väistelyyn. Korpinkynnen lyöjillä oli ilmiselvästi jotain sinua vastaan.”
”Ehkä se, että me pelattiin vastakkaisissa joukkueissa?” Scorpius ehdotti virnistäen.
Lily pyöräytti silmiään. ”Heitä vain ärsytti, kun sinä olit niin ylivoimainen.”
”Totta kai. On se kiva, että joku on sitä mieltä”, Scorpius sanoi, suudelleen Lilyä huulille.
”Tietysti”, Lily vastasi hymyillen.
Silloin kuitenkin luihuisen kapteeni nykäisi Scorpiusta hihasta. ”Tuletko sinä?”
”Ihan kohta”, Scorpius sanoi ja höllensi vähän otettaan Lilystä, mutta piti kuitenkin toisen kätensä Lilyn vyötäisten ympärillä.
Huispauskenttä alkoi vähitellen tyhjentyä, oppilaiden valuessa kohti linnaa. ”No sinun pitää varmaan mennä, juhlimaan?” Lily sanoi, haluttomana päästä irti Scorpiuksesta.
”Itse asiassa, minua olisin mieluummin sinun kanssasi”, Scorpius sanoi, ”ei kukaan varmaan huomaa, vaikka minä en olisikaan paikalla.”
Lily hymyili tyytyväisenä. ”Hyvä.”
”Odota vain hetki, niin minä käyn vaihtamassa vaatteet. Nähdään hetken kuluttua vaikka järven rannalla”, Scorpius sanoi.
”Nähdään”, Lily sanoi ja suuteli vielä Scorpiusta, ennen kuin tämä lähti kohti luihuisten pukuhuonetta
A/N2: Joo tosiaan, tää oli kyllä aika väliluku, mutta toivottavasti seuraavassa luvussa alkaa jo sitten vähän tapahtuakin ;)
-
Haa! Eka! ;D Oon oottanu tätä jatkoo ihan tosi pitkää. Kävin suunnille joka päivä kattoos et onks jatkoo tullu. Mut nyt tää oli tääl jä oon ihan inoissani. (myönnän, oon aika koukussa..) Nii, piti mun jotain muutakii kommata mut se nyt sattu unohtuu.. Mut oli kyl ihan tosi hyvä ja Lily ja Scorpius on mun lempi paritus. :) No ei muuta ku jatkoo taas lisää ja nopeest ;) No ei. Ei oo mikää kiire. :P Joo, nyt mä lopetan tän selittelyn.. ;D
-
Jäin tähän ihan koukkuun.. :D
vilkutettuaan ensin Albukselle ja Lily hyvästiksi.
Pitäiskö tossa olla Lilylle?
Mitättömän pieni virhe mutta oli pakko sanoa
Hirveää pilkun viilausta.
Jatkoa piakkoin?
-
Jatkoa, ihanaa:)
Apuaa, taas noista kuolonsyöjistä ja se enteilee pahaa. Mutta ei voi mitään, kuhan tähän tulee jatkoa, sillä oon liian koukuttunu tähän:D Sun pitäs ilmottaa tuolla, että tää voi olla vaarallisesti koukuttava:D
Mutta, kiitos kuitenkin taas kerran tästä.
-
Purr. Mulla meni koko päivä tän lukemisessa. Huh.
Yhessä vaiheessa ajattelin laskea kuinka monta jatkoo sä oikein tunget yhelle sivulle, mutta en sitten jaksanu :D
Eh, mä en nyt oikein jaksa sanoo mitään kauheen rakentavaa ja pitkää kommaa, sori ò.Ò
-
uui hyvä luku taas (:
tosi hyvä toi lilyn ja harryn kohtaus, tykkäsin siitä paljon.
eipä tässä oikee muuta ku jatkoa odotellessa (:
~nuuhku
-
A/N: Kiitti ihanasta kommentista AsHokA :)
kiitti jools. Joo Lilyllehän siinä piti tietysti lukea, kiva kun huomautit :)
eFFy, kiitos kommentista :) Mahtavaa kuulla, että oot koukuttunu tähän :D
kiitos Nuga :) Kiva, että jaksoit vielä kommatakin, vaikka menikin koko päivä lukemiseen :D
Kiitos nuuhku, kiva että tykkäsit tosta Harryn ja Lilyn kohtauksesta :)
Oon aika ylpee, että sain tän luvun jo näin nopeesti valmiiksi :D Mut tätä oli vaan jotenki niin kiva tehä, et en voinu jättää kesken. Mutta toivottavasti te tykkäätte :) Ja muistakaa kommata!
24. Tapahtumarikas yö
Lauantaiaamuna Lily avasi silmänsä hitaasti ja hätkähti nähdessään tummanruskeat silmät aivan lähellä omiaan. ”Kaitlin? Mitä ihmettä?” Lily puuskahti, Kaitlinin vetäytyessä kauemmas. ”Mitä sinä teet?”
”Minä vain tarkistin, nukutko sinä vielä”, Kaitlin sanoi hymyillen suloisesti.
”No en ainakaan enää, kun sinä herätit minut juuri melko tehokkaasti”, Lily sanoi nousten istumaan.
”Oi anteeksi, ei ollut tarkoitus”, Kaitlin sanoi viattomasti.
Lily pyöritteli silmiään. ”Niin ei varmaan. Miksi sinä herätät minut tähän aikaan lauantaina?”
”Minä en saanut enää unta”, Kaitlin sanoi.
”Kaitlin tiedätkö, sellaiset asiat kuin kirjojen lukeminen tai läksyjen teko on keksitty, jos ei saa unta”, Lily huomautti haukotellen.
”Ääh, se on tylsää. Minä halusin mieluummin olla sinun kanssasi, eikö sinun pitäisi olla ilahtunut, kun minä haluan niin kovasti viettää aikaa sinun kanssasi?” Kaitlin sanoi.
”Ehkä, jos sinä et olisi tehnyt tätä jo kuusi vuotta aina kun et saa unta”, Lily hymähti.
Kaitlin kohautti olkiaan. ”Ei kello nyt niin hirveän vähän ole.”
”Kuinka paljon se sitten edes on?” Lily kysyi.
”Varttia vaille seitsemän”, Kaitlin sanoi mahdollisimman viattomasti.
”Ja se ei ole sinun mielestäsi hirveän vähän lauantaiaamuna?” Lily henkäisi. ”No kerro nyt sitten, mikä sinua vaivaa? Sinä et koskaan heräisi tähän aikaan lauantaista, jos kaikki olisi kunnossa.”
”No kun kaikki on kunnossa… tavallaan”, Kaitlin huokaisi, ”mutta kun… en minä tiedä.”
”Mistä sinä nyt oikein puhut Kaitlin?” Lily rypisti otsaansa. ”Sinä olet vähän sekava, tiedätkös?”
”No Jamiesta”, Kaitlin sanoi, aivan kuin asia olisi ollut itsestäänselvyys.
”Ahaa”, Lily sanoi nyökäten ja taputti patjaa vieressään, kehottaen Kaitlinia istumaan siihen. ”Mistä tässä Jamien ja sinun jutusta oikein on kyse? ”
”No kun en minä tiedä”, Kaitlin sanoi tuskastuneena ja istui Lilyn sängyn laidalla. ”Minä pidän hänestä ja hän pitää minusta. Kai. Mutta mehän yritettiin sitä jo kerran eikä se toiminut, joten miksi meillä menisi tällä kertaa yhtään paremmin, mutta minä en vain voi pysyä erossa hänestä ja nyt meillä menee tosi hyvin, mutta minä en vain tiedä – ”
”Uskallatko sinä enää luottaa häneen”, Lily päätti Kaitlinin lauseen hänen puolestaan.
”Niin.”
”Minusta tuntuu, että hän vain leikittelee sinun tunteillasi. Ehkä sinun pitäisi vain unohtaa hänet”, Lily huokaisi. ”Minä en pidä siitä, millainen vaikutus hänellä on sinuun.”
”En minäkään, useimmiten”, Kaitlin sanoi, ”mutta minä en vain voi unohtaa häntä, en ainakaan vielä, nyt kun hänkin haluaa olla minun kanssani.”
Lily kohautti olkiaan. Vaikka hänellä olikin pahoja aavistuksia siitä, miten Kaitlinin ja Jamien juttu voisi vielä päättyä, mutta ei hän voinut sille oikein mitään tehdäkään. ”Niin kai sitten. Minä vain toivon, että ei käy samalla tavalla, kuin viimeksi.”
Niin minäkin”, Kaitlin sanoi hiljaa. ”Mutta minun täytyy yrittää, tajuatko? Muuten minä vain miettisin koko loppu elämäni, mitä siitä olisi voinut tulla.”
Lily hymyili Kaitlinille pienesti. ”Niin kai sinun täytyy.”
Kaitlin nyökkäsi ja nojasi päätään vasten Lilyn olkapäätä. ”Minulle tuli heti paljon parempi olo sinun kanssasi puhumisesta.”
”Niin kai, vaikka en minä edes sanonut mitään niin kovin viisasta”, Lily naurahti. ”Mutta mitä me nyt tehdään? Nyt on vielä aivan liian aikaista mennä aamupalalle.”
”Nukutaan vähän lisää?” Kaitlin ehdotti ja sulki silmänsä. ”Sinun kanssasi puhuminen rauhoitti minua, nyt minä voisin taas nukahtaa.”
”Hei, ei käy”, Lily sanoi ja tönäisi ystävänsä pystyyn. ”Minua ei väsytä enää yhtään. Nyt sinä saat kyllä pitää seuraa minulle.”
No mitä tehdään?” Kaitlin kysyi.
”En minä tiedä. Pelataan vaikka shakkia. Odota vain hetki, niin minä vaihdan vaatteet”, Lily sanoi ja kömpi ulos sängystä.
Hetken kuluttua Lily ja Kaitlin menivät alas oleskeluhuoneeseen ja kuluttivat aikaa pelaamalla muutaman erän velhoshakkia, ennen kuin oli tarpeeksi myöhäistä lähteä aamupalalle. Sittenkin he ehtivät suureen saliin ensimmäisten joukossa ja istuutuivat melkein tyhjään rohkelikon pöytään ja alkoivat kauhoa puuroa lautasilleen.
Pikku hiljaa sali alkoi täyttyä oppilaista, jonkin ajan kuluttua Hugo ja Albus liittyivät heidän seuraansa ja Kaitlinin ja Lilyn lopetellessaan jo aamiaista postipöllöt saapuivat vihdoin, aiheuttaen taas hetkellistä sekasortoa liidellessään pöytien ympärillä. Kaitlin nappasi Päivän Profeettansa yhdeltä pöllöistä ja kääri sen nopeasti auki.
”Mitään uutta?” Lily kysyi, kurkkien Kaitlinin olan yli.
”Eipä oikeastaan”, Kaitlin sanoi silmäillen läpi etusivun. ”Sitä samaa vanhaa.”
***
Aamupäivän Lily kulutti rohkelikon huispausharjoituksissa ja iltapäivä kuluikin melko suurelta osin läksyjen tekoon kirjaston nurkassa, joten taaskaan Lily ei ehtinyt nähdä Scorpiusta, kuin vasta illalla. Toisaalta oli ehkä hyväkin, että hän sai läksyt tehtyä pois alta. Jotenkin ne olivat taas viime aikoina jääneet vähän taka-alalle ja Scorpiuksen kanssa läksyjen teko ei tuntunut jostain syystä ikinä onnistuvan.
Niinpä Lilyllä oli jo kauhea ikävä Scorpiusta, kun he vihdoin tapasivat illalla. Hän kietoi kätensä Scorpiuksen ympärille ja veti tämän lähemmäs itseään ja painoi huulensa hänen huulilleen, haluten unohtaa hetkeksi koko ympäröivän maailman.
”Hei kulta”, Scorpius sanoi hymyillen ja painoi vielä yhden suukon Lilyn suulle. ”Mitä sinä haluaisit tehdä tänään?”
Lily kohautti olkiaan. ”Mentäisiinkö vaikka ulos kävelylle?” Hän ehdotti. Monen tunnin kirjastossa istumisen jälkeen hän kaipasi jo raitista ilmaa. Niinpä he kipaisivat hakemassa takkinsa – ja Lily nappasi vielä kelmien kartan mukaansa, sillä tarkalleen ottaen, oppilailla ei ollut lupa oleskella ulkona enää tähän aikaan illasta – ja lähtivät sitten ulos järven rannalle kävelemään.
Scorpius kietoi kätensä Lilyn käteen, ja lämmitti sitä mukavasti, niin että Lilyllä ei ollut yhtään kylmä. Yö oli ainakin Lilyn mielestä harvinaisen kaunis. Tähdet loistivat kirkkaina ja kimmelsivät jäätyneen järven pinnalla, valaisten talviyötä. Scorpius ja Lily kävelivät järven ympäri ja juttelivat hiljaa. Scorpius kietoi kätensä Lilyn vyötärölle ja Lily painautui lähemmäs Scorpiusta.
”Tiedätkö, minä en haluaisi olla missään muualla juuri nyt”, Lily kuiskasi hiljaa. Kaikki oli niin täydellistä, tämä yö, tähtitaivas ja Scorpiuksen käsi hänen ympärillään ja hänestä tuntui, että juuri sillä hetkellä hän ei olisi tarvinnut yhtään mitään muuta.
”En minäkään”, Scorpius kuiskasi hiljaa takaisin. ”Minä rakastan sinua.”
Lily hymyili. Noiden sanojen kuuleminen Scorpiuksen suusta tuntui vain niin hyvältä. ”Niin minäkin sinua.”
Lily oli kohottautumassa varpailleen, suudellakseen Scorpiusta, mutta Scorpius vetäytyi kauemmas. ”Kuuntele”, Scorpius sanoi hiljaa, melkein kuiskaten.
Lily seisoi hetken hiljaa, ymmällään, kunnes hänkin kuuli sen. Äänen, joka lähestyi heitä koko ajan ja tuntui nyt jo olevan melko lähellä, äänen joka tuli selvästi askelista.
Pienen hetken ajan he vain vilkuilivat ympärilleen, paniikissa, kunnes Scorpius veti Lilyn läheisen puun taakse suojaan, varjoihin ja Lily yritti kaivaa kelmien kartan taskustaan, mahdollisimman äänettömästi. Nyt askeleiden äänet olivat lakanneet kuulumasta ja yö oli jälleen hiiskumattoman hiljainen.
”Vannon pyhästi, että minulla on vain pahat mielessäni”, Lily henkäisi, tuskin kuuluvalla äänellä ja napautti karttaa sauvansa kärjellä.
Tylypahkan linna ja sen pihamaa ilmestyivät hitaasti kartalle ja Lily ja Scorpius odottivat kärsimättöminä, molemmat kumartuen kartan ylle. He huomasivat kuitenkin pian, että puun varjossa oli aivan liian pimeää nähdä pikkuruisia täpliä ja niihin merkittyjä nimiä.
”Valois”, Scorpius kuiskasi ja suojasi toisella kädellään sauvansa kärkeen ilmestynyttä valoa niin, että kukaan muu ei voisi sen avulla löytää heitä.
He tutkailivat karttaa taikasauvan himmeässä valossa, ja tajusivatkin pian, kuka oli aiheuttanut askeleiden äänen.
”Mitä Sweeney tekee täällä?” Lily henkäisi, tuijottaen professori Sweeney täplää, joka oli nyt pysähtynyt aivan liian lähelle heitä.
Scorpius kohautti olkiaan. ”En minä tiedä, varmaan etsii oppilaita, jotka ovat livahtaneet yöllä luvattomasti ulos. Meidän pitää päästä pois täältä.”
”Mutta miten?” Lily kysyi hiljaa. ”Jos me liikutaan nyt, hän näkee meidät ihan varmasti.”
Silloin musta piste kartalla alkoi yhtäkkiä taas liikkua, ja askelten äänet alkoivat kuulua yhä lähempää. Scorpius nyökkäsi Lilylle ja veti tämän lähemmäs puun runkoa, niin että he olivat toivon mukaan entistä paremmin suojassa. Scorpius sammutti myös taikasauvassaan loistavan valon.
He eivät voineet tehdä muuta kuin seisoa paikoillaan selkä vasten puun runkoa ikuisuudelta tuntuvan ajan. Nyt tähtitaivas, joka oli hetki sitten tuntunut niin kauniilta, olikin äkkiä aivan liian kirkas ja paljastava.
Sweeneyn askeleet lähenivät koko ajan ja Lily pidätti henkeään, kuunnellen askelten tasaista rytmiä, kunnes ne olivat vihdoin aivan sen puun kohdalla, jonka taakse he olivat piiloutuneet. Sweeney ei kuitenkaan edes hidastanut tahtia, vaan pyyhälsi heidän ohitseen, huomaamatta mitään.
Lily ja Scorpius seisoivat jähmettyneenä paikoillaan, vielä jonkun aikaa Sweeneyn mentyä, voimatta uskoa hyvää tuuriaan. Vasta kun askelten äänet olivat lakanneet kuulumasta, Scorpius sytytti taas valon sauvansa kärkeen. He katselivat toisiaan himmeässä valossa ja Lily tunsi, kuinka hänen sydämensä pamppaili vieläkin hänen rinnassaan.
”Mitäköhän hän on tekemässä?” Scorpius kysyi kuiskaten.
”En tiedä”, Lily sanoi, ”ja juuri nyt en kyllä oikein välitäkään, lähdetään takaisin linnaan, ennen kuin hän tulee takaisin.”
”Niin, mutta kyllä siinä silti oli jotain outoa”, Scorpius sanoi rypistäen otsaansa.
”Eikö Sweeneyssä ole aina ollut jotain outoa?” Lily huomautti.
”Mitä tekemistä hänellä muka on hiippailla täällä keskellä yötä?” Scorpius kysyi.
”En minä tiedä, ehkä hän meni tapaamaan salaista rakastajatartaan tai jotain. Hei tule nyt, minä en oikeasti halua jäädä kiinni”, Lily sanoi kärsimättömänä.
”Hyvä on, lähdetään”, Scorpius sanoi.
Lily vilkaisi kelmien karttaa, joka oli edelleen avonaisena hänen kädessään ja jähmettyi paikalleen. ”Katso”, hän kuiskasi Scorpiukselle, ”tässä on jotain outoa.”
Scorpius kumartui kartan ylle, ja Lily osoitti hänelle kohtaa lähellä linnan muuria. Sweeney täplä oli pysähtynyt aivan linnan porttien kohdalle, mutta nyt hän ei ollutkaan yksin, vaan hänen seurassaan oli kaksi muuta täplää. Oudointa oli se, ettei kummallakaan täplällä ollut nimeä.
”Miten se on mahdollista?” Lily kuiskasi.
”Ehkä heillä on näkymättömyysviitta päällä, tai jotain”, Scorpius ehdotti.
”Kartta näyttää myös näkymättömät”, Lily sanoi. ”Tässä on nyt jotain hämärää.” Yhtäkkiä häntä alkoi puistattaa, vaikka hänellä ei ollut ennen ollut yhtään kylmä. Kartalla kolme pistettä alkoivat hitaasti liikkua kohti linnaa.
”Tule, meidän pitää päästä sisälle”, Scorpius sanoi. ”Mietitään tätä sitten siellä.”
Lily tarttui Scorpiuksen käteen ja he lähtivät nopeasti, mutta mahdollisimman äänettömästi kohti linnaa. Eteisaulassa he katsoivat taas karttaa ja huomasivat että Sweeney ja kaksi nimetöntä pistettä olivat jo melko lähellä linnaa.
Scorpius veti Lilyn yläkertaan vievän portaikon taakse piiloon. ”Minä haluan nähdä, keitä he ovat.”
Lily nyökkäsi äänettömästi ja he jäivät odottamaan sydän pamppaillen, mahdollisimman piilossa varjoissa. Lilyn mieleen alkoi hiipiä pahoja aavistuksia, hän oli varma, että jotain outoa oli tekeillä. Jokainen sekunti tuntui kestävän ikuisuuden, kunnes vihdoin, linnan etuovi aukeni hiljaa narahtaen ja Lily huomasi pidättelevänsä jälleen henkeä.
Sweeney astui sisälle vanavedessään kaksi miestä, jotka olivat verhoutuneet hupullisiin mustiin viittoihin. He olivat sellaisessa asennossa, että Lily ei nähnyt heidän kasvojaan.
Linnan etuovi sulkeutui ja Lily kuuli Sweeneyn sanovan jotain kahdelle muulle. Ja he kävivät lyhyen keskustelun hiljaa kuiskaten, niin että Lily ei kuullut, mitä he sanoivat. Tuntui kuitenkin, kuin he olisivat kinastelleet jostakin. Hetken hiljaisuuden jälkeen Sweeney sanoi vielä jotain. Kaksi muuta nyökkäsivät jähmeästi. Sen jälkeen Sweeney pyyhälsi kohti portaikkoa ja Lily ja Scorpius vetäytyivät vielä syvemmälle varjoihin, Sweeney kulkiessa aivan heidän vierestään. Tämä ei kuitenkaan huomannut heitä, vaan pyyhälsi heidän ohitseen portaikkoon. Lily käänsi taas katseen kohti kahta jäljelle jäänyttä. Juuri silloin he kääntyivät niin, että Lily ja Scorpius saattoivat nähdä heidän naamansa. Molempien kasvoilla olivat naamiot, joita Lily oli nähnyt ennen vain kirjojen kuvissa. Kuolonsyöjien naamiot.
Lily veti terävästi henkeä, mutta Scorpiuksen käsi ilmestyi hänen suulleen, ja tukahdutti hänen huudahduksensa, juuri ennen kuin olisi ollut liian myöhäistä. Kaksi kuolonsyöjää kävelivät eteisaulan poikki ja katosivat sisälle suuren salin ovista. Heidän mentyään, Scorpius sytytti taas valon sauvaansa, ja he käänsivät katseensa jälleen kerran kelmien karttaan. Tylypahkan porttien lähettyville oli nyt ilmestynyt vielä puolentusinaa täplää lisää. Eikä yhdessäkään ollut nimeä.
”Miten se on mahdollista?” Lily henkäisi rypistäen otsaansa.
”En minä tiedä”, Scorpius vastasi ja hetken aikaa he vain tuijottivat karttaa silmät lautasenkokoisina.
”Meidän pitää löytää joku opettaja. Äkkiä!” Lily kuiskasi sitten Scorpiukselle melkein hysteerisenä.
”Niin pitää”, Scorpius sanoi. ”Rauhoitu. Lähdetään.”
He lähtivät kulkemaan pitkin käytävää, joka johti McGarmiwan työhuoneelle ja silloin kahden kuolonsyöjän täplät lähtivät taas suuresta salista eteisaulaan ja lähtivät kulkemaan kohti heitä.
”Sammuta se valo, ennen kuin joku huomaa meidät”, Lily sanoi ja kiiruhti askeleensa äänettömään puolijuoksuun.
Niinpä he juoksivat mahdollisimman nopeasti pitkin pilkkopimeää käytävää, kunnes Lily yhtäkkiä törmäsi johonkuhun, joka liikkui myös melko kovalla vauhdilla kohti häntä. Lilyn suusta pääsi kirkaisu, ennen kuin hän ehti estää itseään.
”Valois”, Scorpius sanoi ja kohta Lily tajusi tuijottavansa Kaitlinia ja Jamieta, joiden kasvoilla oli hämmästynyt ja myös hiukan säikähtänyt ilme.
”Kaitlin! Mitä sinä teet täällä?” Lily kysyi melkein hysteerisellä äänensävyllä.
”Hei, et sinä ole ainoa, jolla on lupa hiipparoida koulun käytävillä keskellä yötä”, Kaitlin sanoi punastuen.
”Meidän täytyy löytää joku opettaja. Äkkiä”, Lily kuiskasi.
”Miksi ihmeessä?” Kaitlin kysyi ymmällään.
”Täällä on kuolonsyöjiä”, Lily henkäisi.
”Jotka muuten taisivat kuulla sinun kirkaisusi”, Scorpius lisäsi ja nyökkäsi kohti Lilyn kädessä olevaa karttaa. Kaksi nimetöntä pistettä, oli tulossa kovaa vauhtia kohti heitä.
”Voi ei! Meidän pitää mennä”, Lily sanoi, tarttui pöllämystynyttä Kaitlinia kädestä ja lähti juoksemaan täyttä vauhtia pitkin käytävää Jamie ja Scorpius perässään, välittämättä enää siitä, kuinka kovaa meteliä he pitivät, kun kerran kuolonsyöjät olivat jo kuulleet heidät.
Käännyttyään vielä kerran yhdestä nurkasta, Lily näki suunnattomaksi helpotuksekseen tutun hahmon. Teddy oli juuri astumassa ulos huoneesta, joka oli luultavasti hänen työhuoneensa. Lily oli jo menettänyt jossain vaiheessa paikantajunsa, eikä enää tiennyt tarkalleen, missä päin linnaa he liikkuivat.
”Teddy”, Lily huudahti ja lopetti juoksunsa vasta päästyään tämän luokse.
Teddy katsoi hämmästyneenä kaikki neljää oppilastaan. Lilyä, joka puristi Kaitlinia kädestä ja Scorpiusta ja Jamieta, jotka tulivat aivan heidän kannoillaan ja pysähtyivät puuskuttaen hänen eteensä.
”Mitä ihmettä?” Teddy sanoi silmäillen heitä. ”Mitä te teette täällä tähän aikaan yöstä? Teillä ei ole mitään syytä vaellella käytävillä – ”
”Teddy”, Lily henkäisi uudestaan. ”Kuolonsyöjiä.”
”Mitä ihmettä sinä oikein höpiset?” Teddy sanoi rypistäen otsaansa ja ilmiselvästikin epäillen Lilyn mielenterveyttä.
”Täällä”, Lily sanoi. ”Niitä tuli kaksi sisälle linnaan ja lisää on vielä tulossa.”
”Mistä sinä tuollaista olet saanut päähäsi?” Teddy kysyi.
”Me nähtiin ne!” Lily sanoi turhautuneena Teddyn hitaasta reaktiosta.
”Ettehän te ole voinut – ” Teddy aloitti.
”Se on totta”, Scorpius sanoi. ”Me nähtiin ne kaksi. Sweeney päästi ne sisälle.”
” Professori Sweeney ei varmastikaan olisi tehnyt mitään sellaista”, Teddy töksäytti Scorpiukselle.
”Älä ole ääliö, Teddy”, Lily puuskahti ja sysäsi kelmien kartan Teddyn silmien eteen. ”Nuo nimettömät pisteet. Oletko sinä ikinä nähnyt ketään nimetöntä tuolla kartalla?”
Teddy tuijotti karttaa otsa rypyssä. Sitten hän aukaisi työhuoneensa oven ja kehotti heitä kaikkia astumaan sisälle.
Sisällä Lily ja Scorpius kertoivat koko tarinan, mahdollisimman nopeasti ja päästyään loppuun Teddy nyökkäsi lyhyesti ja nappasi taikasauvansa työpöydältä. ”Minä menen selvittämään tämän asian ja te pysytte täällä. Ette astu jalallannekaan ulos tästä huoneesta. Tuliko selväksi?”
Kaikki neljä nyökkäsivät vaitonaisina ja Teddy pyyhälsi ulos huoneesta.
Scorpius, Lily, Kaitlin ja Jamie tuijottivat toisiaan vaitonaisina, tietämättä mitä sanoa tai tehdä.
”Voi ei”, Lily henkäisi sitten. ”Hän unohti ottaa kartan mukaansa.” Lily kohotti kelmien karttaa, joka oli edelleen hänen kädessään. He katselivat Teddyn juoksua kohti rehtorin toimistoa.
”Eikä”, Lily huudahti ja osoitti kohti eteisaulaa, joka oli nyt täynnä nimettömiä pisteitä. Niitä oli paljon enemmän nyt, ainakin reilusti yli kymmenen. ”Teddy juoksee suoraan heidän keskelleen. Miten hän voi olla niin tyhmä, ettei ottanut tätä mukaan?”
”Hän ei paljon pysähtynyt ajattelemaan”, Scorpius sanoi. ”Kukaan meistä ei pysähtynyt.”
”Meidän on pakko mennä auttamaan häntä!” Lily huudahti ja hyppäsi pystyyn tuolilta, johon hän oli hetki sitten istuutunut, niin että se melkein kaatui.
”Mutta hän käski meidän pysyä täällä”, Jamie sanoi. ”Ihan niin kuin me emme olisi tarpeeksi pahoissa vaikeuksissa jo aikaisemminkin.”
”Mitä väliä sillä on nyt?” Lily huusi raivostuneena. ”Nuo ovat kuolonsyöjiä. Me emme voi jättää häntä yksin tuonne.”
Ja ennen kuin kukaan ehti estää häntä, hän oli jo syöksynyt ulos Teddyn työhuoneesta.
”Lily, odota”, Scorpius huusi, sännäten hänen peräänsä Kaitlin ja Jamie vanavedessään.
Lily ei pysähtynyt odottamaan muita, eikä liiemmin edes ajattelemaan, mitä hän oli tekemässä. Vasta aivan käytävällä, ennen kuin Lily oli kääntymässä nurkasta eteisaulaan, vain muutaman metrin päässä kuolonsyöjiä täynnä olevasta eteishallista, Scorpius tarttui Lilyä olkapäästä ja pysäytti hänet. ”Odota nyt Lily, mietitkö sinä yhtään, mitä olet tekemässä?”
”Meidän pitää mennä auttamaan Teddyä”, Lily sanoi kärsimättömästi, yrittäen samalla saada hengityksensä tasaantumaan.
”Ja mitäköhän hyötyä siitä olisi, jos sinä juoksisit nyt tuonne kuolonsyöjien keskelle, aivan samalla tavalla, kuin hän juuri äsken?” Scorpius huomautti kohottaen kulmiaan. ”Lily, niitä oli ainakin yli kymmenen. Luuletko, että me pystyttäisiin neljästään tappelemaan niitä vastaan?”
”Hyvä on, ehkä minä en ajatellut ihan loppuun”, Lily myönsi. ”Joten, mitä me tehdään?”
”Kutsuttaan apua”, Kaitlin huomautti saapuessaan paikalle huohottaen.
”Hyvä on, mennään”, Lily sanoi ja oli jo kääntymäisillään takaisin, kun yhtäkkiä Scorpius työnsi hänet syrjään, juuri ajoissa, ennen pois punaisen valon tieltä. Lily saavutti taas tasapainon ja kääntyi katsomaan nurkan takaa esiin tullutta kuolonsyöjää. Lilystä näytti, että tämä virnisteli ilkeästi naamionsa takanakin.
”Karkotaseet”, Scorpius huusi, mutta kuolonsyöjä väisti hänen loitsunsa ja sinkosi uuden punaisen valonvälähdyksen heidän suuntaansa.
”Tainnutu”, Lily huusi, täsmälleen samaan aikaan kuin Kaitlin ja Jamie, eikä kuolonsyöjä ollut tarpeeksi nopea, väistämään heidän kaikkien kolmen loitsuja, vaan kaatui tiedottomana lattialle. He eivät kuitenkaan ehtineet edes hengähtää, ennen kuin kaksi muuta kuolonsyöjää astuivat esiin, samalle paikalle, jossa tainnutettu kuolonsyöjä oli hetki sitten seissyt. Samaan aikaan Lily kuuli juoksuaskelten ääniä käytävältä takaansa, ja käännähti nopeasti ympäri, huomatakseen että ainakin puolet Tylypahkan opettajakunnasta olivat tulossa heitä kohti.
”Mitä ihmettä täällä tapahtuu?” joukon etunenässä kulkeva McGarmiwa sanoi sekuntia ennen kuin hänen katseensa osui kuolonsyöjiin, ja hän näytti käsittävän tilanteen hetkessä ja kaivoi taikasauvansa kaapunsa taskusta.
Samaan aikaan nurkan takaa, ilmestyi vielä lisää kuolonsyöjiä ja hetkessä he olivat kaikki sysätty keskelle taistelua. Lilyllä ei ollut enää aikaa kiinnittää huomiota mihinkään muuhun, kuin kuolonsyöjiin. Niitä tuntui olevan paljon enemmän nyt, joka puolella hänen ympärillään, kaikilla samanlaiset mustat viitat ja tummanpuhuvat naamiot. Jossain vaiheessa käytävältä ilmaantui lisää opettajia, mutta samaan aikaan kuolonsyöjien määräkin tuntui kasvaneen, ja nyt heidän ympärillään oli menossa täysi taistelu.
”Tainnutu”, Lily huusi kuolonsyöjälle, joka oli juuri iskemässä Kaitlinia jollain taialla, tämän taistellessa toista kuolonsyöjää vastaan.
”Kiitos”, Kaitlin huusi Lilylle.
”Eipä kestä”, Lily vastasi. Silloin hänen huomionsa kiinnittyi hahmoon, joka makasi eteisaulan lattialla, hiukan sivussa muista.
”Teddy”, Lily huusi juosten tämän luokse sydän kurkussa, peläten pahinta. Hän käänsi Teddyn ympäri ja huokaisi helpottuneena, huomatessaan, että tämä hengitti sentään vielä, eikä näyttänyt muutenkaan vahingoittuneelta.
”Herpaannu”, Lily sanoi osoittaen Teddyä taikasauvallaan, ja kohta tämä jo aukaisi silmänsä.
”Lily, mitä ihmettä sinä teet täällä?” Teddy huusi taistelun yli, kömpien samalla pystyyn lattialta. ”Minähän käskin teidän pysyä huoneessani!”
”Me tultiin pelastamaan sinua”, Lily sanoi, tajuten itsekin, kuinka lapselliselta kuulosti.
Teddy pyöritteli silmiään. ”Olisi pitänyt arv - karkotaseet”, hän huusi, tainnuttaen yhden kuolonsyöjän Lilyn takaa.
Sen jälkeen he eivät enää ehtineet puhua mitään, sillä heidän oli taas puolustettava itseään kuolonsyöjiltä.
Hetken kuluttua, Lilyn tainnutettua vielä yhden kuolonsyöjän, ja Jamien vedettyä hänet viime tipassa pois toisen tieltä, linnan ulko-ovet aukesivat yhtäkkiä, niin että jokainen jähmettyi paikoilleen hetkeksi.
”Voi ei”, Lily voihkaisi. He eivät mitenkään pärjäisi enää, suuremmalle määrälle kuolonsyöjiä. Sisälle ei kuitenkaan tullutkaan kuolonsyöjiä, kaikilla oli kyllä samanlaiset mustat viitat ja taikasauvat kädessä, mutta kenelläkään ei ollut naamiota. Lily tajusi melko pian, heidän olevan auroreita.
Aurorien saapumisen jälkeen, taistelu oli hetkessä ohi. Jokunen kuolonsyöjä oli tainnutettuna ja sidottuna eteisaulan nurkassa, mutta suurin osa oli onnistunut pakenemaan. Aulaan oli laskeutunut hiljaisuus, taistelun metelin jälkeen. Scorpius, Lily, Kaitlin ja Jamie seisoivat syrjässä muista sydän edelleen rinnassa hakaten, tuijottaen toisiaan järkyttyneinä, tietämättä, mitä tehdä. Kukaan ei aluksi näyttänyt huomaavan heitä, kunnes McGarmiwa yhtäkkiä asteli heidän luokseen.
McGarmiwa katseli heitä kalpeana joko järkytyksestä tai raivosta, Lily ei osannut sanoa kummasta. ”Mitä ihmettä te neljä teette täällä?”
He tuijottivat toisiaan hetken vaitonaisina. ”No tuota, me vain satuttiin väärään paikkaan, väärään aikaan”, Scorpius sanoi lopulta.
”Niin tosiaankin”, McGarmiwa sanoi. ”Oletteko te kaikki kunnossa?”
He nyökkäsivät vaitonaisina, kukaan heistä ei ollut loukkaantunut vakavammin, muutamaa pintanaarmua ja mustelmaa lukuun ottamatta.
”No sitten, teidän on parasta tulla minun mukaani ja kertoa kaikki mitä te näitte”, McGarmiwa sanoi ja johdatti heidät muutaman aurorin, sekä rehtorin luokse, jotka kävivät melko intensiivistä keskustelua keskenään.
”No niin, kertokaa aivan kaikki, mitä te näitte”, McGarmiwa sanoi. ”Jokaista pientä yksityiskohtaa myöten.”
Lily vilkaisi Scorpiusta, pyytäen tätä kertomaan, hän tunsi olonsa väsyneeksi ja melko huteraksi, eikä olisi jaksanut käydä koko tarinaa läpi uudestaan.
Niinpä Scorpius kertoi kaiken, mahdollisimman totuudenmukaisesti, mutta jätti kuitenkin mainitsematta kelmien kartan. Hänen lopetettuaan hetken aikaa kaikki olivat hiljaa.
”Ja sinä olet aivan varma, että se oli professori Sweeney?” McGarmiwa varmisti. ”Ulkona on aika pimeää, oletko varma, että se oli hän, eikä joku muu?”
”Olen”, Scorpius sanoi kärsimättömänä. ”Me nähtiin hänet.” McGarmiwan kääntyessä katsomaan Lilyä, Lily nyökkäsi mahdollisimman vakuuttavan näköisesti.
”Hyvä on”, McGarmiwa sanoi nyökäten. ”Jos siinä oli kaikki, teidän on päästävä nyt lepäämään, me selvitämme tämän asian.”
Toinen auroreista nyökkäsi. ”Tämä on varmasti ollut hyvin järkyttävä ilta teille. Te voitte mennä.”
Lily oli jo kääntymässä lähteäkseen, kun McGarmiwa pysytti hänet. ”Minusta olisi parempi, että he viettäisivät tämän yön sairaalasiivessä.”
”Mutta miksi? Mehän ollaan ihan kunnossa?” Scorpius kysyi.
”Silti. Tämä on varmasti ollut melkoinen järkytys teille. Te tarvitsette nyt rauhaa ja lepoa”, McGarmiwa sanoi katsoen heitä niin tuimasti, ettei kenellekään tullut mieleenkään väittää vastaan. ”Minä saatan teidät sinne.”
Lily käsitti, että McGarmiwa ei halunnut heitä sairaalasiipeen vain sen takia, että he saisivat levättyä rauhassa, vaan myös siksi, että hän ei halunnut lähettää heitä ihan vielä muiden oppilaiden joukkoon, kertomaan omia versioitaan illan tapahtumista.
Lily oli ollut varma, että hän ei saisi millään unta kaiken tapahtuneen jälkeen, mutta nyt hän olikin yhtäkkiä niin väsynyt, että hänen oli vaikea pitää silmiään auki. Heidän kaikkien levätessä vihdoinkin sängyissään, Lilyn ollessa juuri nukahtamaisillaan, Kaitlin kääntyi viereisessä sängyssä häntä kohti. ”Tiedätkö mikä on tämän kaiken hyvä puoli?” Kaitlin kysyi unisesti.
”No?”
”Kaiken sählinkin keskellä, kukaan ei muistanut antaa meille jälki-istuntoa.”
***
Lily aukaisi silmänsä hitaasti, miettien miksi ihmeessä hän ei ollut omassa sängyssään, rohkelikon makuusalissaan ja miksi hänen jokaista luutaan tuntui kolottavan niin, että hän ihmetteli, oliko hän vanhentunut yhdessä yössä noin kuusikymmentä vuotta. Hitaasti viimeyön muistot palautuivat hänen mieleensä, tuntuen ensin vierailta, aivan kuin ne olisivat olleet vain unta. Hitaasti hän yritti kohottautua istuvampaan asentoon, mutta luopui ajatuksesta, huomatessaan, kuinka paljon hänen päätään särki. Kaikki se vihamielisten loitsujen tieltä heittäytyminen oli ilmeisestikin vaatinut veronsa.
”Lily?” Lily kuuli Kaitlinin voihkaisevan viereisestä sängystä. Lily käänsi päätään Kaitlinin suuntaan.
”Tapahtuiko se kaikki oikeasti eilen?” Kaitlin kysyi hiljaa.
”Minusta tuntuu että tapahtui”, Lily vastasi. ”Mikä muuten selittäisi sen, että minusta tuntuu, kuin olisin jäänyt tiejyrän alle eilen.
”Mikä on tiejyrä?” Kaitlin kysyi ymmällään.
Lily naurahti kaikesta surkeudestaan huolimatta. ”Joku jästien työkalu kai.”
”Okei”, Kaitlin vastasi.
Enempää he eivät ehtineet puhua, ennen kuin matami Pomfrey jo pyyhälsi paikalle kaksi vesilasia ja pilleripurkki mukanaan.
Hän otti Lilylle ja Kaitlinille kummallekin muutaman pillerin purkista ja ojensi ne heille vesilasin kera.
”Tässä, nämä saa teidät tuntemaan olonne paljon paremmaksi”, matami Pomfrey sanoi. Lily ja Kaitlin nielaisivat kumpikin pillerinsä kiltisti muutaman vesikulauksen kanssa.
”Mitä kello on?” Lily kysyi sitten.
”Melkein kymmenen”, matami Pomfrey vastasi. ”Teidän on parasta kiiruhtaa, jos haluatte syödä aamupalanne suuressa salissa, mutta voitte toki jäädä myös tänne, jos ette tunne oloanne vielä tarpeeksi hyväksi.”
”Kyllä me voidaan jo lähteä”, Lily sanoi ja heilautti jalkansa sängyn laidan yli. Ja itse asiassa, hän tunsikin olonsa jo paljon paremmaksi, luultavasti lääkkeiden takia.
He pukeutuivat hiljaisuuden vallitessa ja lähtivät sitten kahdestaan kohti suurta salia, jättäen Jamien ja Scorpiuksen vielä nukkumaan.
”Miksiköhän minun isäni ei muuten ollut täällä eilen yöllä?” Lily kysyi, ajatuksen yhtäkkiä putkahtaessa hänen mieleensä. Hän olisi kyllä huomannut, jos hänen isänsä olisi ollut muiden auroreiden joukossa.
Kaitlin kohautti olkiaan. ”En minä tiedä. Ehkä hänellä oli jotain muuta silloin.”
Sen jälkeen he vaipuivat taas hiljaisuuteen, kummankaan ei oikein tehnyt mieli puhua viime yöstä vielä. Eilen he olivat olleet vielä niin järkyttyneitä, että eivät olleet tajunneet, kuinka suuressa vaarassa he olivat oikeasti olleet. Nyt heille alkoi pikku hiljaa valjeta, kuinka pahasti siinä olisi voinut käydä. Eikä Lily halunnut ihan vielä ajatella sitä, kuinka vähällä hän oli ollut menettää henkensä. Tai kuka tahansa muista, Teddy, Kaitlin… Scorpius.
Suuri Sali oli vielä melko täynnä, vaikka olikin niin myöhä jo, sillä sunnuntaina kaikki tulivat myöhemmin aamupalalle. Kaikki tuntuivat olevan vaitonaisen ja vakavan näköisiä.
Kaitlin ja Lily istuutuivat rohkelikon pöytään näykkimään paahtoleipiään. Kummankaan ei tehnyt mieli ruokaa, vaikka he eivät olleet syönet pitkään aikaan mitään.
Hetki heidän saapumisensa jälkeen, postipöllöt liitelivät sisään suureen saliin. Kaitlin kääri Päivän Profeettansa auki. Lily vilkaisi kissankokoisilla kirjaimilla painettua otsikkoa ”Murtautuminen Tylypahkaan” ja sen alla komeilevaa Tylypahkan linnan kuvaa. Hänen ei tehnyt ihan vielä mieli lukea edellisen illan tapahtumista, varsinkin kun hän luultavasti tiesi ne itse paremmin, kuin toimittaja, joka siitä oli kirjoittanut. Kaitlin kuitenkin käänsi lehden auki ja alkoi selailla sitä eteenpäin laiskasti.
Hetken kuluttua Kaitlin henkäisi terävästi ja Lily kääntyi pelästyneenä katsomaan hänen kalpeaksi valahtaneita kasvoja.
”Mitä nyt, Kaitlin?” Lily kysyi säikähtäneenä. Kaitlin ei vastannut mitään, vaan ojensi lehden Lilylle.
-
voi kiitos vihdoin!! ;D
Jatkoa pian
-
jee, oli taas hyvä luku ! :) jännään kohtaan jätit, ni toivottavasti tulee pian jatkoa..
-
Oioi, huomasin jo eilen että tähän on tullut jatkoa, mutta en kuitenkaan sen paremmin kerennennyt lukemaan tätä, mutta nyt on aikaa.
Tuli ihan yllätyksenä tuo kuolonsyöjien saapuminen, vaikka tiesinkin, että joskus ne tulevat. Tuosta luvun nimestä vain tuli jotakin aivan muuta mieleen:D
Muttaa, taas kerran tasokas luku, josta en löytänyt kuin pari virhettä, joiden olin paikasta mulla ei oo enää tietoakaan. Kiitti ja toivottavasti jaksat vielä jatkoa kirjoittaa. :)
-
Heiiiii!!!!! tää on törkeetä. Mä oon lukenu tän alusta asti putkeen ja sit tää on jätetty tämmöseen kohtaan. Ei ei ei. Ei näin. JATKOA PIAN JA HETI!!!
Näin. Tykkäsin tosi paljon<3
-
tosi hyvä ja jännittävä luku! (:
jätit niin jäännään kohtaan et toivottavasti tulee jatkoa pian
~nuuhku
-
A/N: Kiitos kommentista jools :)
Kiitos liinau, tosi kiva että tykkäsit!
effy, kiitos kommentista! Ja mukavaa, ettei kirjoitusvirheitäkään kovin montaa löytynyt :D
Kiitti Rassermus, ihanaa että tykkäsit :D
nuuhku, kiitos paljon kivasta kommentista :)
Anteeksi kamalasti, että tässä on kestänyt näin kauan! Mulla on vaan ollut aika paljon kiireitä ja tätä lukua oli tosi vaikea kirjoittaa. Toivottavasti saan seuraavan luvun valmiiksi nopeammin.
Mutta olkaapa niin kilttejä ja kommentoikaa, kaipaan kipeästi kommentteja tästä luvusta.
Toivottavasti tykkäätte :)
25. Uusia käänteitä
Lily otti Päivän Profeetan Kaitlinilta ja alkoi lukea huolestuneena Kaitlinin reaktiosta. Aukeama oli täynnä Tylypahkaan murtautumisesta kertovaa juttua, joten kesti hetken ennen kuin hänen katseensa osui sivussa olevaan pienempään juttuun ja hän alkoi lukea.
”Viime yönä, suurimman osan Taikaministeriön auroreiden huomiosta oli kiinnittynyt Tylypahkan murtautumiseen, mutta samana yönä tapahtui vielä muutakin. Noin puolen yön paikkeilla löydettiin Lontoosta Victoire Weasleyn ruumis, hänet kiidätettiin heti Pyhän Mungon sairaalaan, mutta ilmeisesti mitään ei ollut enää tehtävissä.”
”Mitä?” Lily lopetti lukemisen ja tuijotti lehteä, yrittäen parhaansa mukaan ymmärtää lukemansa. Hän kääntyi katsomaan Kaitlinia joka pudisti päätään surullisena.
”Ei voi olla totta”, Lily henkäisi. Hän ei pystynyt käsittämään mitään, tuijotti vain Kaitlinia, aivan kuin olisi odottanut tämän antavan jonkun selityksen tilanteeseen.
Kaitlin ei kuitenkaan näyttänyt tietävän, mitä sanoa, yhtään sen enempää, kuin Lilykään. Hän vain nyökkäsi kohti lehteä, kehottaen Lilyä lukemaan artikkelin loppuun. Lily käänsi vastahakoisesti taas katseensa lehteen ja alkoi lukea siitä, mihin oli jäänyt.
”Murhalle ei ilmeisesti ole selvinnyt vielä motiivia. Yritimme tavoittaa Auroriosaston johtajaa Harry Potteria, joka sattuu myös olemaan Victoire Weasleyn sukulainen, mutta hän vaikutti kiireiseltä ja haluttomalta vastaamaan kysymyksiimme. Olemme kuitenkin saaneet selville, että murhasta epäiltynä olisi pidätetty Draco Malfoyta, joka on myös taikaministeriön virkamies.
Lisää draamaa tapaukseen tuo se, että Malfoyn ja Potterin Tylypahkassa opiskelevat lapset Scorpius Malfoy ja Lily Potter, ovat vasta vähän aikaa sitten paljastaneet suhteensa. Kestääkö nuorten romanssi vielä tämän kaiken keskelläkin?”
Lily ei voinut kääntää katsettaan pois sanoista, vielä senkään jälkeen, kun oli lukenut jutun loppuun.
”Tämä ei voi olla totta”, Lily sanoi hiljaa.
”Lily – ” Kaitlin aloitti mutta vaikeni sitten, tietämättä miten jatkaa.
Kumpikaan heistä ei ehtinyt sanoa enää mitään, kun Rose yhtäkkiä pyyhälsi heidän luokseen hengästyneenä ja istui Kaitlinin viereen.
”Lily! Kaitlin!” Rose henkäisi. ”Minä olin niin huolestunut. Täällä on liikkunut vaikka millaisia juoruja ja kun teitä ei näkynytkään aamiaisella… Mitä oikein tapahtui viime yönä? Kukaan ei tunnu tietävän mitään varmasti ja – ”
”Rose”, Kaitlin keskeytti lopulta hiljaa.
”Niin?”
”Sinä et ole tainnut nähdä tämän päivän lehteä”, Kaitlin sanoi varovasti ja vilkaisi huolestuneena Lilyä, joka vain tuijotti eteensä, eikä sanonut vieläkään mitään. Kaitlin pelkäsi, että tämä oli mennyt shokkiin tai jotain.
”Miten niin?” Rose kysyi. ”Ai joo, minä ajattelinkin, että siellä on aika paljon viime yöstä, mutta eihän Päivän profeetan juttuihin voi aina luottaa, niin minä ajattelin että – ”
”En minä sitä tarkoittanut”, Kaitlin sanoi ja työnsi auki jääneen lehden lähemmäs Rosea. Rose luki artikkelin nopeasti ja henkäisi sitten terävästi. ”Ei”, hän kuiskasi ja kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä.
”Lily”, Rose sanoi varovasti ja kääntyi katsomaan Lilyä.
Lily tuntui hätkähtävän hereille jonkinlaisesta horroksesta. ”Minä – ”, Lily aloitti epäröivästi. ”Minun pitää mennä”, hän henkäisi sitten, ponnahti ylös tuoliltaan ja kiirehti ulos suuresta salista, ennen kuin Rose tai Kaitlin ehtivät vastata mitään.
Lily melkein juoksi pitkin Tylypahkan käytäviä, näkemättä edes minne päin oli menossa. Hän tajusi hetken kuluttua sen johtuvan siitä, että hänen silmänsä olivat täyttyneet kyynelistä. Jotenkin hän kuitenkin onnistui pääsemään rohkelikkotorniin. Hän sopersi sen salasanan Lihavalle Leidille ja juoksi ylös tyttöjen makuusaliin johtavia portaita.
Lily heittäytyi sängylleen ja veti peiton päänsä yli, niin kuin aina lapsena, silloin kun piti mennä nukkumaan, eikä olisi yhtään huvittanut.
Pitkän aikaa hän vain makasi paikoillaan, yrittäen parhaansa mukaan olla ajattelematta yhtään mitään. Mieluiten hän olisi halunnut nukahtaa, mutta se ei olisi onnistunut millään ja ehkä niin olikin parempi, sillä luultavasti hän olisi vain nähnyt jonkinlaisia painajaisia.
Lily ei vain halunnut ajatella mitään juuri nyt. Ei edellisyön hyökkäystä Tylypahkaan, ei sitä, että hän oli juuri saanut tietää, että Victoire oli murhattu, eikä varsinkaan sitä, että tuosta murhasta epäiltiin nyt Scorpiuksen isää. Koko tilanne tuntui riistäytyvän hallitsemattomasti käsistä aivan yhtäkkiä ja aivan liian nopeasti.
Lily ei tiennyt, kuinka kauan hän makasi yksin pimeässä, mutta lopulta hän kuuli makuusalin oven aukeavan ja jonkun astuvan sisään. Hän veti peitoin pois päänsä päältä, ja näki, että Kaitlin istuutui hänen sänkynsä laidalle.
”Lily”, Kaitlin henkäisi. ”Minä olen niin pahoillani…”
Lily kohottautui istuvampaan asentoon, ja huomasi, että kyyneleet olivat vierineet hänen silmistään poskille, aivan hänen huomaamattaan.
Kaitlin kietoi käsivartensa Lilyn ympärille ja halasi häntä tiukasti itseään vasten. Lily painoi kasvonsa vasten Kaitlinin olkapäätä ja kasteli tämän paidan kyynelillä.
”Miten tällaista voi tapahtua?” Lily kysyi hiljaa, melkein kuiskaten.
”Minä en tiedä”, Kaitlin sanoi. ”Minä en tiedä, mitä sanoa.”
Lily nojautui taas vasten Kaitlinin olkaa. ”Ei se mitään. Ei sinun tarvitse sanoa mitään. Se riittää, kun olet siinä.”
***
Scorpius istui makuusalissaan, sänkynsä laidalla. Hän oli siellä sen takia, että tiesi, ettei kukaan olisi siellä tähän aikaan sunnuntaiaamupäivästä. Ja nyt hänen piti ennen kaikkea saada olla rauhassa. Silloin ei vain kaivannut kovin paljon muiden ihmisten seuraa, kun sai lukea lehdestä, että omaa isää syytettiin murhasta. Asiassa olisi ollut muutenkin tarpeeksi sulateltavaa, vaikka Lilyä ei olisi sotkettu koko juttuun. Mutta nyt, kun sen oli täytynyt olla Lilyn serkku... Se muutti tilanteen aivan toiseksi. Scorpius epäili, haluaisiko Lily enää edes ikinä nähdä häntä. Ja hänestä tuntui, ettei hän voinut syyttääkään Lilyä siitä.
Scorpius yritti uskotella itselleen, että eihän se vielä edes ollut varmaa, että hänen isänsä olisi tehnyt mitään, mutta ei hän voinut väistellä totuutta kovinkaan kauaa. Jotain tällaista hän oli pelännyt tapahtuvan jo kauan aikaa ja hänen epäilyksensä olivat vain vahvistuneet jouluna. Hänen olisi pitänyt kertoa siitä jollekin, hän ymmärsi sen nyt. Ei hän itse ollut kovin paljon parempi, pysyessään hiljaa epäilystensä kanssa. Scorpiuksesta tuntui, että jos hän olisi tehnyt jotain aikaisemmin, mitään tällaista ei olisi edes välttämättä tapahtunut. Ehkä hän ei ollut alun perinkään ansainnut Lilyä.
Scorpius havahtui mietteistään, kun makuusalin ovi aukaistiin ja Alex astui sisään ja sulki oven takanaan.
”Hei”, Alex sanoi astuen lähemmäs.
”Hei”, Scorpius vastasi.
Alex istahti sänkynsä laidalle ja epäröi hetken, ennen kuin aukaisi suunsa. ”Sinä olet ilmeisesti jo lukenut tämän päivän lehden?”
Scorpius nyökkäsi sanomatta mitään. Hetken aikaa he istuivat hiljaa, kumpikin tuijotellen jalkoihinsa.
”Uskotko sinä”, Alex aloitti. ”Uskotko sinä, että sinun isäsi teki sen?”
Scorpius vilkaisi Alexia, tämän vakavaa ilmettä ja rypistyneitä kulmia. Sitten hän nyökkäsi.
”Olen pahoillani”, Alex sanoi.
”Ei kai sille enää mitään voi”, Scorpius huokaisi kohauttaen olkiaan.
”Oletko sinä puhunut jo Lilyn kanssa?” Alex kysyi.
Scorpius pudisti päätään. ”Tuskin hän edes haluaa puhua minun kanssani.”
”Miksi ei haluaisi? Ethän se sinä ollut, jota syytetään siitä murhasta, vaan isääsi”, Alex sanoi.
”Silti”, Scorpius sanoi.
”Ei se voi olla niin”, Alex sanoi. ”Sinun pitää vain puhua hänen kanssaan. Kyllä kaikki selviää”
”No joka tapauksessa, minun pitäisi nyt saada se Taikajuomien kirjoitelma tehtyä”, Scorpius sanoi kohottaen kulmiaan ja kaivoi Taikajuomien kirjan lattialtaan. Hän ei nyt erityisesti kaivannut kenenkään seuraa.
”Ai joo, okei”, Alex sanoi ja nousi ylös. ”Minä tästä sitten lähdenkin. Nähdään myöhemmin.”
”Nähdään”, Scorpius huokaisi. Alexin lähdettyä hän viskasi oppikirjan takaisin lattialle ja heittäytyi sängyllensä lepäämään ja sulki silmänsä. Scorpius tiesi, ettei hän pystyisi nyt keskittymään yhtään mihinkään, joten olisi paras vain olla tekemättä mitään.
***
Sinä sunnuntaina Lily ei tehnyt oikeastaan paljon mitään. Hän ei vain pystynyt nousemaan ylös sängystään ja tapaamaan muita ihmisiä. Hän ei olisi kestänyt kenenkään sääliviä katseita tai hyvää tarkoittavia uteluita juuri nyt. Hän ei ylipäätä halunnut tavata ketään muuta, kuin Kaitlinin. Sen takia, että Kaitlinin kanssa ei tarvinnut esittää mitään muuta kuin oli. Kaitlinin kanssa ei tarvinnut puhua mitään, vain jotta hiljaisuus ei muuttuisi liian painostavaksi.
Illalla, Lilyn ja Kaitlinin loikoillessa Kaitlinin sängyllä, Kaitlin otti esille aiheen, jota Lily oli parhaansa mukaan yrittänyt vältellä koko päivän.
”Koska sinä aiot puhua Scorpiuksen kanssa?” Kaitlin kysyi.
Lily kohautti olkiaan.
”Lily, kai sinä tiedät, että sinun pitää puhua hänelle ennemmin tai myöhemmin”, Kaitlin jatkoi.
”Totta kai”, Lily huokaisi.
”Joten parempi tehdä se pian, eikö niin? Että te saatte asianne selvitetyksi.”
Lily huokaisi ja nousi istuvampaan asentoon sängyllä. ”Minun pitää nyt vain miettiä tätä juttua. Tässä on nyt tapahtunut niin paljon kaikenlaista.”
Kaitlin kääntyi katsomaan Lilyä. ”Mutta kai sinä ymmärrät, ettet voi syyttää häntä mistään, mitä hänen isänsä on mahdollisesti tehnyt?”
”En tietenkään. Minä vain… Voidaanko me puhua jostain muusta?” Lily sanoi, pystymättä selittämään tunteitaan sen enempää Kaitlinille, kuin itselleenkään.
”Hyvä on”, Kaitlin sanoi. ”Totta kai.”
”Minä menen nukkumaan”, Lily sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen.
”Okei”, Kaitlin sanoi luoden ystäväänsä huolestuneen katseen. Lily yritti hymyillä mahdollisimman pirteästi takaisin.
Kello ei ollut vielä kovinkaan paljon, mutta Lilyä väsytti jo. Ja hän päätteli että jos hän aikoisi selvitä huomisesta koulupäivästä, hänen olisi parasta saada nukutuksi. Kuitenkin päästyään omaan sänkyynsä, peiton alle, hän huomasi, ettei nukkumisesta tullut mitään. Yksinolossa oli se huono puoli, että silloin oli liikaa aikaa ajatella. Nyt Lily ei saanut Scorpiusta ja tämän isää pois mielestään. Ei hän varsinaisesti syyttänyt Scorpiusta mistään, miten hän olisi voinutkaan, mutta tuntui vain oudolta ajatella, että Scorpiuksen isä oli syytettynä Victoiren murhasta. Se muutti asiat kertaheitolla paljon vaikeammaksi, kaikki mikä oli tuntunut ennen niin helpolta ja vaivattomalta olikin äkkiä hirveän monimutkaista.
Ja sitten vielä se, että Victoire oli kuollut. Victoire, jonka hän oli tuntenut koko ikänsä. Lilystä tuntui, ettei hän vieläkään ollut käsittänyt asiaa kunnolla. Eikä hän ollut varma, halusiko hän edes käsittää.
Kesti vielä pitkän aikaa, ennen kuin Lily nukahti, ja sittenkin hän nukkui hyvin levottomasti, heräillen vähän väliä. Niinpä kun Kaitlin sitten aamulla tökki häntä kylkeen, yrittäen saada hänet nousemaan – se oli ilmeisestikin Kaitlinin käsitys lempeästä herätyksestä – hänestä tuntui, kuin hän olisi tuskin nukahtanutkaan koko yönä.
”Lily hei, nyt pitää herätä”, Kaitlin sanoi.
”Mmmh”, Lily mumisi.
”Me ei ehditä muuten aamiaiselle.”
”Ihan sama”, Lily mutisi. ”Ei ole nälkä.”
”Me myöhästytään McGarmiwan tunnilta”, Kaitlin jatkoi.
Lily huokaisi ja käänsi kylkeään, niin että nyt hän oli kasvot Kaitliniin päin ja aukaisi silmänsä vastahakoisesti. ”Katso nyt, minä olen ihan hereillä.”
Kaitlin hymähti. ”Niin, nyt pitää vain kuluttaa toinen puolituntinen, että saan sinut nousemaan.”
Lily pyöritteli silmiään.
”Tai ehkä sinun ei pitäisikään tulla tänään kouluun”, Kaitlin jatkoi. ”Jos sinä kävisit matami Pomfreyn puheilla, olen varma, että hän antaisi sinulle sairaslomaa täksi päiväksi, ottaen huomioon kaiken, mitä on tapahtunut.”
”Niin ja mieti millaisia juoruja täällä alkaisi liikkua, jos kaiken tapahtuneen jälkeen en edes ilmestyisi tunneille”, Lily huomautti kohottautuen vastahakoisesti istumaan.
”Ihan sama. Juoruja liikkuu joka tapauksessa, tämä on Tylypahka”, Kaitlin vastasi.
Lily hymähti. ”Niinpä kai. Mutta joka tapauksessa, minä olen ihan kunnossa. Anna minulle vartti, niin lähdetään sitten sinne aamupalalle”, Lily sanoi ja alkoi kaivella vaatteitaan jostain lattialta, matka-arkkunsa ympäriltä, jonne hän oli ne jättänyt illalla.
Lilystä tuntui, että hänen ja Kaitlinin astuessa suureen saliin, kaikkien katseet kääntyivät heidän suuntaansa. Olihan hän tosin jo melko tottunut tuijotukseen viime aikoina, mutta ei se silti tuntunut kovin kivalta.
He istuutuivat rohkelikon pöytään ja alkoivat syödä, tai Lilyn tapauksessa, ainakin yrittivät parhaansa. Lily nimittäin huomasi, ettei hänellä ollut pienintäkään halua syödä yhtään mitään. Jonkun ajan kuluttua he lopettivat aamupalansa ja lähtivät muodonmuutosten tunnille viimeisten joukossa.
McGarmiwa asteli paikalle ripein ja määrätietoisin askelin, niin kuin aina, ja päästi oppilaansa sisälle luokkaan.
”Huomenta kaikille, palauttakaa ensimmäiseksi metamorfmaagi -esseenne tähän pinoon”, McGarmiwa sanoi osoittaen työpöytänsä reunalla olevaa paperipinkkaa.
Lily nosti kätensä ylös. ”Professori, minä unohdin tehdä sen”, Lily sanoi. Oikeasti hän ei ollut unohtanut esseetä, hän ei vain ollut millään pystynyt keskittymään siihen. Ja lopulta hän oli päätellyt, ettei yksi essee sinne tai tänne lopulta mitään merkannut.
McGarmiwa vilkaisi Lilyä. ”Palauta se seuraavalle tunnille”, hän sanoi vain. Lily nyökkäsi hiukan yllättyneenä; yleensä McGarmiwa ei kyllä ollut noin kiltti, jos joku unohti kotitehtävänsä.
Lily yritti keskittyä opetukseen, mutta huomasi tunnin lopussa, ettei hänen päähänsä ollut jäänyt oikeastaan mitään. Muiden keräillessään tavaroitaan ja lähtiessään luokasta McGarmiwa kuitenkin käänsi katseensa Lilyyn. ”Neiti Potter, jäisitkö vielä hetkeksi.”
”Mene vain, minä tulen kohta perässä”, Lily sanoi Kaitlinille ja käveli sitten luokan eteen McGarmiwan luokse.
”Lily”, McGarmiwa aloitti luokan tyhjennyttyä. ”Halusin vain varmistaa oletko sinä kunnossa. Olen varma, että jos et tunne oloasi vielä tarpeeksi hyväksi, voimme järjestää sinulle muutaman päivän sairauslomaa.”
”Minä olen ihan kunnossa”, Lily sanoi.
McGarmiwa loi Lilyyn tutkivan katseen. ”Oletko varma?”
Lily nyökkäsi.
”Hyvä on” McGarmiwa sanoi sitten nyökäten. ”Voit mennä.”
Lily kiiruhti ulos luokasta, saadakseen Kaitlinin kiinni, mutta tämä oli ilmeisesti jo ehtinyt mennä odottamaan seuraavan luokan eteen. Lily kiiruhti kohti tyrmiä, jossa heidän seuraavan oppituntinsa piti olla, tunkiessa samalla muodonmuutosten kirjaa laukkuunsa, unohtaen katsoa eteensä ja niinpä hän melkein törmäsi johonkuhun.
”Kannattaisi joskus katsoa eteensä”, Lily kuuli kipakan äänen huomauttavan ja kohotti katseensa. Lilyltä kesti hetki tajuta, että hän katsoi silmiin Venom Brooksia, yhtä koulun epäilemättä ilkeimmistä juoruilijoista, jonka takia Lilyn ja Scorpiuksen suhde oli itse asiassa paljastunutkin koko koululle. Ja kaiken lisäksi Lily oli melko varma, että Venom inhosi häntä aivan yhtä paljon, kuin hän Venomia, joten tämä ei ollut ihan ensimmäisiä ihmisiä, joihin hän halusi törmätä juuri nyt. Tai itse asiassa milloinkaan.
”Katsoisit itse”, Lily kivahti.
Venom naurahti ivallisesti. ”Niin, ei kai se ole mikään ihme, jos olet vähän muissa maailmoissa, kun sinulla on viime aikoina ollut niin rankkaa.”
”Miten niin?” Lily kysyi mulkaisten Venomia pahasti.
Venom hymyili omahyväisesti. ”Mahtaa olla kamalaa, kun saa tietää, että poikaystävän perhe on tappanut oman serkkunsa. En tiedä, en ole katsos ikinä joutunut sellaiseen tilanteeseen, osaan valita seurani hieman paremmin.”
”Mitä sitten?” Lily tiuskahti, tuntien itsensä koko ajan enemmän ärsyyntyneeksi. Hän ei ollut muutenkaan nyt parhaalla tuulella, eikä Venom todellakaan auttanut asiaa. ”Scorpiuksella ei ollut mitään tekemistä sen kanssa.”
”En olisi siitä niinkään varma”, Venom sanoi ja vilkaisi Lilyä alentuvasti. Lily mulkaisi takaisin siristäen silmiään.
”Miten niin?”
”No kai sinä nyt tiedät, millainen maine Malfoyn suvulla on. Hehän eivät ole ennenkään olleet mitenkään erityisen kiintyneitä Pottereihin.”
”Entäs sitten?” Lily sanoi. ”Minä tunnen Scorpiuksen, minä tiedän kyllä, ettei hänellä ole mitään tekemistä sukunsa juonittelujen kanssa.”
”Mistä sinä muka sen voisit tietää?” Venom naurahti halveksivasti. ”Luuletko sinä, ettei hän muka olisi saanut tietää mitä hänen isänsä suunnittelee? Esimerkiksi joululomalla.”
”Minä vain tiedän”, Lily sanoi jääräpäisesti, tiedostaen itsekin, kuinka typerältä kuulosti. Heti sen jälkeen hänen mieleensä hiipi epäilyksiä. Mistä hän sen itse asiassa voisi tietää? Heti päästettyään ajatuksen mieleensä, Lily tunsi syyllisyyttä, ei hän voinut ajatella noin, hänhän luotti Scorpiukseen.
”Niinpä niin”, Venom sanoi. ”Sinuna olisin kuitenkin varovainen hänen seurassaan. Jos vielä edes haluat olla hänen seurassaan.”
Lily tuijotti Venomia murhaavasti ja Venom tuijotti takaisin.
”Neiti Potter, neiti Brooks”, McGarmiwa sanoi, ilmestyessään kulman takaa heidän eteensä. ”Teidän on parasta lähteä tunneillenne, ennen kuin myöhästytte.”
Venom käänsi hitaasti päänsä ja lähti sitten kävelemään toiseen suuntaan.
”Neiti Potter, minä tulen sinun kanssasi, minä olin muutenkin tulossa samaan suuntaan”, McGarmiwa sanoi ja he lähtivät kävelemään kohti tyrmiä hiljaisuuden vallitessa.
Lilyn miettiessä mitä Venom oli juuri sanonut. Ensimmäisen kerran heidän yhdessäolon aikana, Lily epäili Scorpiuksen luotettavuutta, ja tunsi samalla kamalaa syyllisyyttä siitä, mutta hän ei voinut olla miettimättä, oliko Venomin sanoissa sittenkin jotain perää. Tyttö oli vaikuttanut siltä, kuin olisi tiennyt jotain enemmän kuin Lily ja se sai Lilyn olon vielä entistäkin epämukavammaksi.
Tyrmien oven edustalla oli jo kaikki muut oppilaat, kun Lily ja McGarmiwa saapuivat paikalle. Lily meni Kaitlinin luokse, ja tämä katsoi häntä kysyvästi. Lily pudisti päätään pienesti, tarkoittaen, että hän kertoisi myöhemmin. Juuri silloin McGarmiwa avasikin suunsa puhuakseen. ”Teidän Taikajuomatuntinne on peruttu tältä päivältä.”
Lily ja Kaitlin vilkaisivat nopeasti toisiaan. Sen jälkeen, kun Tylypahkaan oli hyökätty, oli tapahtunut niin paljon kaikenlaista, että Lily oli kokonaan unohtanut Sweeneyn, mutta tätä ei tosiaankaan ollut näkynyt koulussa sen yön jälkeen. Lily ihmetteli, missä hän oli nyt.
”Missä professori Sweeney on?” yksi luihuisen pojista kysyi ilmeisen tyytymättömänä.
”Professori Sweeney on tällä hetkellä kykenemätön opettamaan”, McGarmiwa vastasi. ”Menkäähän nyt.”
Lily ja Kaitlin alkoivat valua muiden mukana takaisin kohti aulaa. Ylimääräinen hyppytunti oli todellakin tervetullut, varsinkin kun se oli taikajuomien tunnin kohdalla, se kun ei varsinaisesti kuulunut hänen lempiaineisiinsa.
He kuluttivat hyppytunnin tekemällä läksyjä, tosin Lilyn osalta se jäi vain yritykseksi, sillä hän ei pystynyt keskittymään oikein mihinkään. Koko loppupäivän oppituntienkin opetus meni jokseenkin hukkaan Lilyn osalta, sillä hän huomasi, että hänen ajatuksensa palasivat koko ajan Scorpiukseen. Hän ei ollut nähnyt pojasta vilaustakaan nyt jo yli vuorokauteen, mikä oli sekin outoa. Tosin varmaan se oli osittain Lilynkin syytä, sillä eihän hän ollut poistunut rohkelikkotornista sunnuntaina melkein ollenkaan.
Illallisen jälkeen, Lilyn ja Kaitlinin kävellessä kohti rohkelikkotornia, Lily oli kuitenkin jo lopen uupunut ja olisi ollut valmis menemään suoraan nukkumaan, jos hänellä ei olisi ollut niin paljon läksyjä tehtävänä.
”Lily”, joku sanoi hänen takanaan ja tarttui häntä käsivarresta. Käännyttyään ympäri, hän huomasi tuijottavansa Scorpiuksen vaaleanharmaisiin silmiin.
”Meidän pitää jutella”, Scorpius jatkoi. Lily katsoi hetken aikaa Scorpiusta ja nyökkäsi sitten.
”Tuota… Minä tästä lähdenkin”, Kaitlin sanoi, vilkaisi Lilyä nopeasti ja katosi sitten vikkelästi paikalta.
Lily ja Scorpius tuijottivat tosiaan hiljaisuuden vallitessa. Sitten he lähtivät kävelemään pitkin käytävää, edelleen sanomatta sanaakaan. Lilystä tuntui, ettei hän oikein tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt sanoa. Se oli ensimmäinen kerta pitkään aikaan, kun hänestä tuntui siltä Scorpiuksen seurassa.
”Minä olen todella pahoillani”, Scorpius sanoi hetken kuluttua, ”sinun serkustasi… Kaikesta.”
Lily nyökkäsi. ”Luuletko sinä, että sinun isäsi teki sen?” Lily kysyi. Sellaista ei ehkä olisi pitänyt kysyä, mutta Lilyn piti saada tietää.
Scorpius kääntyi katsomaan Lilyä, he olivat kumpikin pysähtyneet. Scorpius nyökkäsi hitaasti, aivan kuin ei olisi halunnut sanoa sitä ääneen. ”Olen pahoillani”, Scorpius toisti hiljaa.
”Niin minäkin”, Lily sanoi.
”On vielä muutakin”, Scorpius sanoi sitten. Lily katsoi Scorpiusta kysyvästi, vaikka ei ollutkaan ihan varma, halusiko tietää. Scorpiuksen äänensävy ei enteillyt hyvää.
”Minä tiesin, että minun vanhemmillani oli jotain tekemistä kuolonsyöjien kanssa”, Scorpius sanoi, vetäen syvään henkeä. ”Minä kuulin siitä joululomalla, mutta ajattelin, ettei se ollut mitään niin tärkeää, että siitä olisi kannattanut mainita ja se olisi mutkistanut meidän suhdetta vielä entisestään.”
Lily tuijotti Scorpiusta suu järkytyksestä auki, kun Scorpiuksen sanojen merkitys iski hänen tajuntaansa.
”Joten Venom oli sittenkin oikeassa”, Lily kuiskasi. Hän ei voinut uskoa sitä. Hän oli koko ajan luottanut Scorpiukseen täysin, mutta tämä ei ollutkaan kertonut hänelle kaikkea. Se oli aivan niin kuin Venom oli sanonut. Kaikki oli muuttunut hetkessä aivan toiseksi.
”Mitä?” Scorpius kysyi käännähtäen katsomaan Lilyä hämmentyneenä. ”Miten Venom nyt tähän liittyy?”
”Ei mitenkään”, Lily sanoi. ”Mutta miten sinä saatoit tehdä niin? Minä luotin sinuun!”
”Minä tiedän”, Scorpius vastasi. ”Mutta sinä et nyt ymmärrä, minä vain – ”
”Mitä minä en muka ymmärrä? Sinun olisi pitänyt kertoa minulle”, Lily kivahti. Hän ei voinut uskoa, että Scorpius oli tehnyt hänelle niin. Että Scorpius oli tiennyt että hänen isänsä juonitteli jotain, eikä hän ollut sittenkään sanonut mitään. Jos Scorpius vain olisi kertonut, ehkä näin ei olisi käynytkään, ehkä Victoire ei olisikaan kuollut…
”Minä tiedän”, Scorpius sanoi.
Lily tuijotti Scorpiusta. ”Mutta sinä et kertonut. Sinä olet ihan niin kuin Venom sanoi! Hän sanoi ettet sinä kertonut minulle kaikkea!” Lily henkäisi.
”Lily, miten sinä voit uskoa johonkin mitä Venom sanoi?” Scorpius huudahti. ”Sinä tiedät kyllä, millainen hän on.”
”Mutta se on totta”, Lily sanoi. ”Sinä et kertonut.”
”Minä tiedän. Olen pahoillani”, Scorpius sanoi.
”Ja nyt Victoire on kuollut”, Lily jatkoi.
Scorpius ei vastannut mitään, katsoi vain Lilyä hiljaa, ja Lily tuijotti Scorpiusta takaisin, kunnes hänen oli pakko kääntää katseensa.
”Minun ei olisi pitänyt luottaa sinuun alun perinkään”, Lily sanoi, mutta se ei kuulostanut enää niin vihaiselta, vaan ennemminkin niin kuin kysymykseltä. Aivan kuin Lily olisi halunnutkin Scorpiuksen kiistävän sen. Niin kuin hän olisi halunnutkin Scorpiuksen sanovan, ettei hänen syytöksissään ollut mitään perää.
”Ehkä ei sitten”, Scorpius sanoi hiljaa, tuijottaen lattiaa.
”Sinä olet ihan niin kuin kaikki muutkin”, Lily henkäisi. ”Miksi minä edes alun perinkään rakastuin sinuun?”
”En tiedä”, Scorpius sanoi vihaisesti. ”Ehkä sinun ei olisi pitänyt.”
Sen jälkeen kumpikaan ei sanonut enää mitään, eikä katsonut toiseen päinkään. He vain seisoivat paikoilleen kivettyneinä, tuijottaen jalkoihinsa, kunnes hetken kuluttua Lily kääntyi ympäri ja pyyhälsi pois paikalta niin nopeasti, kuin pääsi, ilman että pyrähti juoksuun. Hän ei enää kestänyt tilannetta. Eikä hän voinut kuin miettiä, miten kaikki olikin voinut mennä niin pahasti pieleen.
-
taas hyvä luku ! kirjotat tosi hyvin, eikä näissä oo virheitäkään.
tää luku oli aika traaginen ja päätty surullisesti ! :( mut juu,
mahtavaa ! :)
-
Ihana luku, yksi lemppareistani. Nyt alkoi tapahtumaan, mutta toivottavasti Lily ja Scorpius saavat välinsä kuntoon. Kiitti taas kerran tästä:)
-
hyvä luku! toivottavasti lily ja scorpius saa sovittua. ei oikee mitää rakentavaa oo ku kirjotat tosi virheetöntä tekstiä (:
jatkoa odotellessa (:
~nuuhku
-
Nyyhky. :'( Tää on niin ihana mut silti niin kamala. Lilyn ja Scorpiuksen riita oli hyvin kirjotettu ja se oli sujuvaa.(niin kuin aina ;)) Virheitä en paljoo bongaillu vaika en niitä varsinaisesti ettinytkään koska olin niin keskitty lukemaa. :) Jatkoa oottelen.
Hyviä kirjoitteluja,
-AsHoKa
-
A/N: Kiitos paljon kommentista liinau :)
kiitti eFFy, ihana kuulla, että tykkäsit :D
nuuhku, kiitos kommentista :)
Kiitos AsHokA. Tosi kiva kuulla, että noiden riita oli sun mielestä hyvin kirjotettu!
No niin, ja tässä on nyt sitten vihdoinkin seuraava luku. Tätä ei ollut mitenkään kovin helppo kirjotta, joten kommentoikaa kiltit, ja kertokaa mitä mieltä ootte! :)
26. Särkyneitä sydämiä
Lily aukaisi silmänsä ja huomasi tuijottavansa tyttöjen makusalin kattoa. Hänellä ei ollut hajuakaan, mitä kello oli, mutta päätellen siitä, että oli vielä hyvin pimeää ja kaikki muut nukkuivat, taisi olla melko aikainen aamu. Lilyllä oli outo olo ja hetkeen hän ei tiennyt, mistä se johtui, mutta sitten viime illan tapahtumat palautuivat hänen mieleensä kammottavina välähdyksinä, kunnes lopulta Lilystä tuntui, kuin hän ei pystyisi hengittämään. Hän ei voinut uskoa sitä, hänen ja Scorpiuksen kamalaa riitaa eilen, se kaikki tuntui jotenkin kaukaiselta, aivan kuin joltain kamalalta painajaiselta, mutta silti hän muisti kaikki yksityiskohdat tarkasti. Sen miltä Scorpiuksen kasvot olivat näyttäneet; melkein pelottavan ilmeettömiltä, paljastamatta mitään hänen tunteistaan.
Lily käpertyi kerälle pieneksi palloksi sänkynsä nurkkaan ja painoi polvensa vasten leukaa ja puristi kyntensä kämmeniin, niin että se teki kipeää, mutta hän tuskin huomasi. Hän ei vain voinut uskoa sitä, ja nyt hän ja Scorpius olivat… eronneet? Lily ei ollut ihan varma. Hän oli loukannut Scorpiusta, sen hän tiesi, sanonut asioita, joita hän ei tarkoittanutkaan, mutta Scorpiuskin oli satuttanut häntä. Lily oli luullut, että hän voisi luottaa Scorpiukseen, että Scorpius kertoisi hänelle kaiken, mutta nyt hän ei enää ollutkaan niin varma siitä. Scorpius ei ollutkaan kertonut hänelle kaikkea.
Silti Lilystä tuntui, että hän oli ylireagoinut. Ja nyt hän oli melko varma, ettei Scorpius enää ikinä halunnut nähdäkään häntä. Lily ei halunnut edes ajatella sitä, koko ajatus sattui liian paljon. Lily tunsi kyynelten kihoavan silmiinsä ja valuvan hiljalleen poskille. Miten hän oli voinut olla niin typerä? Miten Scorpius oli voinut olla niin typerä? Miten kaikki oli voinut mennä niin pahasti pieleen, niin yhtäkkiä?
Hetken kuluttua Lily kuuli Kaitlinin alkavan heräillä viereisestä sängystä. Lily pyyhki äkkiä kyyneleet poskiltaan ja yritti ryhdistäytyä. Hän ei ollut kertonut Kaitlinille vielä mitään eilisestä. Illalla tultuaan takaisin oleskeluhuoneeseen hän oli vain mutissut Kaitlinille, että menisi nukkumaan ja oli sitten kadonnut makuusaliin. Tai niin hän ainakin muisti, kaikki muistikuvat sen jälkeen, kun hän oli lähtenyt Scorpiuksen luota, olivat oudolla tavalla hiukan hämäriä.
Lily sulki silmänsä ja kuunteli hiljaa, kun Kaitlin kömpi ylös sängystään ja puki päälleen.
”Lily, nyt pitäisi herätä”, Kaitlin sanoi sitten varovasti. Lily aukaisi silmänsä hitaasti. Sitä hän ei ollutkaan ajatellut, nousemista ja päälleen pukemista ja kouluun lähtemistä. Ja suoraan sanottuna, juuri nyt se tuntui melko mahdottomalta ajatukselta.
”Uh, päätä särkee”, Lily mutisi äkkiä. ”Minusta tuntuu, että olen tulossa kipeäksi.”
Kaitlin katsoi ystäväänsä huolestuneena. ”Oletko sinä kunnossa?”
”En”, Lily vastasi. ”Juurihan minä sanoin, että taidan olla tulossa kipeäksi. Minusta tuntuu, että minulla on kuumetta.”
”Mitä eilen oikein tapahtui sinun ja Scorpiuksen välillä?” Kaitlin kysyi epäluuloisesti.
Lily oli hetken hiljaa. ”Se on pitkä juttu, minä kerron sinulle myöhemmin. Minusta tuntuu, että en voi tarpeeksi hyvin, että voisin lähteä kouluun.”
”Hyvä on, minä vien sinut matami Pomfreyn luokse”, Kaitlin sanoi.
”Ei tarvitse”, Lily sanoi nopeasti. ”Kyllä tämä menee ohi, minä tarvitsen vain lepoa.”
Kaitlin katsoi Lilyä hetken aikaa pohtivasti. ”Hyvä on.”
Lily huokaisi helpotuksesta. ”Kiitos, Kaitlin.”
”Mutta et sinä minua niin helposti huijaa”, Kaitlin lisäsi sitten. ”Iltapäivällä saat kyllä luvan kertoa minulle kaiken.”
Lily huokaisi. ”Hyvä on. Nyt sinun on paras mennä, ennen kuin myöhästyt tunnilta.”
Kaitlin vilkaisi Lilyä vielä nopeasti. ”Nähdään myöhemmin.”
”Nähdään”, Lily sanoi hiljaa.
Kaitlinin ja muidenkin heidän makuusalin tyttöjen mentyä, Lily sulki taas silmänsä. Välittömästi hänestä tuntui, että hänen olisi sittenkin pitänyt lähteä tunneille. Nyt hänellä olisi koko päivä omien ajatuksiensa kanssa, eikä mitään tekemistä. Mutta jo sängystä ylös nouseminen oli tuntunut niin mahdottomalta. Tuntui vieläkin. Mutta samaan aikaan vain toimettomana makaaminen, oli ehkä vieläkin kamalampaa.
Lily nousi hitaasti istumaan sängylleen ja nojasi selkäänsä vasten seinää. Hän ei halunnut ajatella koko asiaa; hän ei halunnut ajatella mitään. Tuntui, kuin seinät olisivat kaatuneet päälle, hänen omat ajatuksensa ahdistivat hänet nurkkaan, niin että tuntui kuin pää räjähtäisi. Koko idea tuntui niin absurdilta, että hän ja Scorpius olivat eronneet. Eihän niin ollut pitänyt käydä. Hehän rakastivat toisiaan, heidän ei pitänyt ikinä erota. Lily naurahti katkerasti omille ajatuksilleen, tajutessaan kuinka naiivi hän oli ollut. Hänen olisi pitänyt tietää, ettei sellainen ollut mahdollista, ehkä satukirjoissa, mutta ei oikeassa elämässä. Vaikka he olivat yrittäneet unohtaa sen, Scorpius oli luihuinen ja Lily rohkelikko. Vaikka he yrittivät kuinka kuroa sitä umpeen, ehkä kuilu heidän välillään oli sittenkin liian iso. Ehkä se ei olisi sittenkään ikinä toiminut.
***
Scorpius istui tarvehuoneen sohvalla. Koska ulkona oli liian kylmä, se oli ainoa paikka, jossa hän sai varmasti olla yksin. Ja juuri nyt hän ei olisi kestänyt olla kenenkään lähellä. Silti hän ei olisi halunnut olla tarvehuoneessakaan. Se tuntui tyhjältä, tyhjemmältä kuin ikinä ennen, nyt kun Lily ei ollut siellä hänen kanssaan. Huone oli aivan samanlainen, kuin niinä lukemattomina iltoina, jotka Lily ja Scorpius olivat viettäneet siellä kahdestaan. Nyt ne tulvivat kaikki Scorpiuksen mieleen, muistot, jotka hän olisi halunnut sulkea pois mielestään, kunnes jäljellä ei olisi ollut mitään muuta, kuin tyhjyyttä. Kunnes kaikki ajatukset, jotka satuttivat liikaa, olisivat unohtuneet.
Scorpius puristi silmänsä kiinni. Hän ei itkenyt, vaikka nyt hänestä tuntui, että hän olisi voinut. Mutta Scorpius ei itkenyt koskaan. Hän ei muistanut, koska olisi itkenyt viimeksi, se oli asia, joka oli opetettu hänelle pienestä pitäen, niin että se oli syöpynyt hänen mieleensä lähtemättömästi. Malfoyt eivät itkeneet.
Scorpiuksesta ei ollut tuntunut ikinä ennen siltä. Aivan kuin elämä olisi yhtäkkiä menettänyt merkityksensä, juuri kun hän oli ollut saamassa selville, mikä se oli. Scorpiuksen oli myönnettävä se itselleen; hän tarvitsi Lilyä. Tarvitsi, enemmän kuin oli tiennytkään, niin paljon, että se sattui joka sekunti.
Mutta ei hän oikeasti voinut syyttää ketään muuta kuin itseään, siitä mitä oli tapahtunut. Hän oli itse pilannut kaiken. Hänen olisi pitänyt olla rehellinen Lilylle. Ja nyt oli liian myöhäistä korjata asioita. Lily vihasi häntä, Scorpius oli varma siitä. Miksipä ei olisi vihannut?
Scorpius vilkaisi pergamentinpalaa, joka lojui sohvalla hänen vierellään. Se oli kirje hänen äidiltään. Ja varsin vihaiseen sävyyn kirjoitettu sellainen. Sen jälkeen, kun päivän profeetta oli maininnut artikkelissaan hänet ja Lilyn, heidän suhdettaan oli aika vaikea pitää enää salassa Scorpiuksen vanhemmilta. Ja kirjeestä päätellen Scorpiuksen suku ei ollut mitenkään ilahtunut tiedosta. Hänen äitinsä oli käskenyt melko suorasanaisesti hänen lopettaa pelleilyn sen verenpetturitytön kanssa ja valita joku itsensä arvoinen, mukava tyttö luihuisesta. Scorpius naurahti katkeran huvittuneesti miettiessään äitinsä sanoja, tämän mielestä joku sellainen kuin Venom Brooks olisi sopinut täydellisesti Scorpiukselle.
Eihän Scorpius ollut sitä tietenkään odottanutkaan. Scorpius oli aina ajatellut, että kun hänen vanhempansa lopulta saisivat tietää heistä, se olisi jonkinlainen suuri, ylitsepääsemätön katastrofi, mutta nyt hänestä tuntui, ettei sillä ollut enää mitään väliä. Ei enää eilisen jälkeen. Itse asiassa Scorpius tunsi inhoavansa sukuaan vielä entistäkin enemmän. Ilman hänen perhettään ja heidän kieroutuneita asenteita mitään tällaista ei ikinä olisi päässyt tapahtumaan. Hän ja Lily olisivat vielä onnellisesti yhdessä.
Scorpius sieppasi kirjeen käteensä sohvalta ja repi sen raivostuneesti keskeltä kahtia. Sitten hän rypisti palaset nyrkkiinsä ja viskasi ne huoneen toiselle puolelle. Kaikki tuntui jotenkin niin epätodelliselta, kuin painajaiselta, vaikka Scorpius tiesi, ettei voisi ikinä herätä siitä. Lily vihasi häntä. Scorpius tiesi sen, hän oli nähnyt sen tytön silmistä eilen illalla, hän oli nähnyt sen Lilyn petetystä katseesta ja se sai hänet vihaamaan itseään. Hän ei ollut ikinä halunnut satuttaa Lilyä. Hänhän rakasti Lilyä. Enemmän kuin ketään muuta. Enemmän kuin hän oli tiennyt, että ketään oli mahdollista rakastaa. Joten miten kaikki oli silti mennyt niin pahasti pieleen?
***
Jälkeenpäin Lily ei aivan muistanut, miten hän oli kuluttanut koko päivän, mutta lopulta oli kuitenkin jo iltapäivä, ja Kaitlin tuli takaisin oppitunneilta.
”Hei, onko sinulla jo parempi olo?” Kaitlin kysyi tullessaan makuusaliin.
”Kuinka niin?” Lily kysyi.
”Sinähän sanoit että olit tulossa kipeäksi aamulla”, Kaitlin sanoi kohottaen kulmiaan.
”Ai niin”, Lily sanoi, muistaessaan tekosyyn, jonka oli keksinyt aamulla. ”On joo parempi olo.”
”Sinä et näytä siltä.”
”Ei kun oikeasti, en minä ollutkaan tulossa kipeäksi.”
Kaitlin istahti Lilyn sängyn laidalle. ”Minä tiedän sen. Voisitko sinä nyt vihdoin kertoa, mitä tapahtui sinun ja Scorpiuksen välillä?”
Lily puri alahuultaan ja yritti estää kyyneleitä kihoamasta silmiinsä. Kaitlin odotti kärsivällisesti, Lilyn yrittäessä kerätä itseään taas kasaan. Hänestä tuntui, että hän ei vain voinut sanoa niitä sanoja ääneen. Mutta kai hänen olisi ennemmin tai myöhemmin kerrottava Kaitlinille.
”Minä ja Scorpius erottiin”, Lily kuiskasi.
”Mitä?” Kaitlin henkäisi.
Lily nyökkäsi sanattomana.
”Voi Lily, minä olen niin pahoillani”, Kaitlin sanoi ja syöksyi halaamaan Lilyä. ”Mitä tapahtui?”
”En minä tiedä”, Lily sanoi kyynelien tulviessa hänen silmiinsä. Tällä kertaa hän ei yrittänytkään estää niitä. ”Tai siis, me riitelimme ja Scorpius sanoi – ” Lily lopetti lauseen kesken, nyyhkäisi ja painoi kasvonsa vasten Kaitlinin olkaa.
”Mitä Scorpius sanoi?” Kaitlin kysyi silittäen Lilyn hiuksia.
”Venom oli oikeassa”, Lily sopersi. ”Scorpius ei sittenkään ollut rehellinen minulle. Hän ei kertonut…”
”Mitä hän ei kertonut? Ja miten Venom liittyy tähän?” Kaitlin kysyi ymmällään.
”Venom sanoi, ettei Scorpius oikeasti ollut rehellinen minulle”, Lily nyyhkytti, niin että sanoista oli vaikea saada enää selvää. ”Ja hän oli oikeassa.”
”Milla tavalla?”
”Scorpius tiesi”, Lily sanoi ja kohotti kasvonsa vihdoinkin Kaitlin olkapäästä. ”Hän tiesi, mitä hänen isänsä suunnitteli, eikä hän kertonut minulle.”
Kaitlin henkäisi terävästi. ”Ei voi olla totta! Miten hän kehtaa?” Kaitlin henkäisi kiukkuisesti. ”Minä tiesin sen! Hän ei ikinä ansainnutkaan sinua, hän on ihan samanlainen kuin ne kaikki muutkin. Hän vain valehtelee ja – ”
”Älä sanoi noin”, Lily nyyhkäisi kyynelten vieriessä hänen poskilleen. ”Minä rakastan häntä.”
”Mutta etkö sinä tajua, tämä muuttaa kaiken”, Kaitlin sanoi. ”Tämähän vain todistaa, ettei hän ikinä välittänytkään sinusta! Muuten hän ei olisi valehdellut sinulle! Miten hän saattoi tehdä niin?”
”Kyllä hän välitti minusta”, Lily sanoi, vaikka samaan aikaan hän ei enää ollutkaan siitä niin varma, kuin aina ennen. ”Ja minä rakastan häntä. En minä voi lakata välittämästä hänestä vain sen takia mitä hän teki tai ei tehnyt. Minä en vain voi.”
”Et edes, vaikka hän ei rakastaisikaan sinua?” Kaitlin kysyi.
”Hän rakastaa minua”, Lily sanoi. Rehellisesti sanottuna, hän ei enää ollut niin varma siitä, mutta koko ajatuskin, ettei Scorpius ei rakastaisi häntä, oli liian kamala. Lily ei voinut edes ajatella sitä.
”Miksi hän sitten teki sinulle niin?”
”En minä tiedä!” Lily sanoi, pompaten ylös sängyltään. ”Minä haluaisin nyt vain olla yksin. Nähdään myöhemmin.”
Ja ennen kuin Kaitlin ehti sanoa enää mitään, Lily olikin jo astunut ulos makuusalin ovesta ja kadonnut oleskeluhuoneeseen vievään portaikkoon. Hänen oli pakko päästä pois ihmisten luota, pois Kaitlinin luota. Hän ei halunnut enää kuulla Kaitlinin ajatuksia, kun omissakin oli tarpeeksi mietittävää. Eikä hän halunnut edes ajatella vaihtoehtoa, ettei Scorpius rakastaisikaan häntä. Hän ei ollut koskaan ennen epäillyt sitä. Hän oli pitänyt sitä itsestään selvyytenä. Scorpiuksen täytyi rakastaa häntä.
Lily oli kävellyt Tylypahkan pihamaalle, sitä tuskin edes tajuten. Hän käveli järven luokse, mutta saman tien päästyään perille, hän halusi pois sieltä. Hänen mieleensä tulvivat vain ne kaikki kerrat, kun hän ja Scorpius olivat kävelleet siellä. Keskellä yötä, tähtien valossa, kun hän oli ajatellut, että haluaisi vain pysähdyttää maailman siihen hetkeen.
Loppupäivän aikana Lily ei tehnyt oikeastaan yhtään mitään. Hän yritti tehdä kotitehtäviä, mutta siitä ei tullut oikein mitään, joten hän vain yritti parhaansa mukaan vältellä Kaitlinin ja kaikkien muidenkin seuraa. Hän ei nyt ollut sillä tuulella, että olisi halunnut jutella yhtään kenellekään.
Seuraavana aamuna hän pakottautui nousemaan ylös sängystä, pukemaan päälleen ja lähtemään aamupalalle Kaitlinin kanssa. Lilyä ei olisi huvittanut lähteä oppitunneille yhtään sen enempää, kuin eilenkään, mutta hän ajatteli, että olisi parempi, jos hänellä olisi jotain tekemistä. Jotain viemässä ajatukset pois asioista, joita hän ei halunnut ajatella.
Lily ja Kaitlin istuutuivat suureen saliin rohkelikon pöytään, juuri kun postipöllöt liitelivät sisään ikkunasta. Kaitlin kurottautui nappaamaan Päivän Profeetan ison tunturipöllön koivesta ja levitti sen eteensä. Lily kiinnitti heti huomiota etusivulle, kissankokoisilla kirjaimilla painettuun otsikkoon: ”Malfoy tuomittu salaisten tietojen kavaltamisesta”.
Kaitlin käänsi äkkiä esille seuraavan sivun, jolla varsinainen uutinen oli.
”Lue ääneen”, Lily pyysi.
”Taikaministeriön arvostettu virkailija, Draco Malfoy tuomittiin eilen illalla pidetyssä oikeudenkäynnissä syylliseksi sekä ministeriön huippusalaisten tietojen kavaltamisesta, että Victoire Weasleyn murhasta. Malfoy ei halunnut kommentoida tilannetta lehdistölle.”
Lily ja Kaitlin kääntyivät katsomaan toisiaan täsmälleen samaan aikaan.
”Onko hän vankilassa?” Lily kysyi hiljaa, tajuten asian oikeastaan vasta nyt.
”Lily, hän murhasi Victoiren”, Kaitlin huomautti. ”Missä muualla hän voisi olla?”
”Niin, mutta… Minä en ajatellut, että hän joutuisi vankilaan”, Lily sanoi hiljaa, pöllämystyneenä. Oikeastaan hänellä oli ollut sen verran muutakin ajateltavaa, että hän ei ollut paljonkaan ajatellut Scorpiuksen isää.
”Ja taikaministeriössähän ollaan arveltu jo vaikka kuinka kauan, että joku paljastaa kuolonsyöjille sisäpiirin tietoa sieltä. Ajattele nyt, tämähän selittää kaiken, miten muuten kuolonsyöjät olisivat päässeet sisälle Taikaministeriöön?”
”Niinpä kai”, Lily sanoi, nyt kun Kaitlin sanoi sen niin, sehän kävi tosiaan järkeen. Hän ei vain ollut ajatellut, että Scorpiuksen isä olisi oikeasti sen kaiken takana. Mutta olihan tämä kuitenkin joka tapauksessa loppujen lopuksi Malfoy, ehkä sen ei olisi pitänyt olla niin yllättävää.”
”No joka tapauksessa, tule nyt, meidän pitää ehtiä Pimeiden voimilta suojautumisen tunnille”, Kaitlin sanoi ja taitteli lehden laukkuunsa.
”Voi ei”, Lily henkäisi, ”Minä muistin vasta nyt. Miten Teddy voi?” Lilystä tuntui kamalalta, hän oli ollut niin keskittynyt omiin ongelmiinsa, ettei ollut ajatellut ollenkaan Teddyä, tämähän täytyi olla kamalaa hänelle, hän ja Victoire olivat olleet niin läheisiä…
”Hän ei opettanut meitä eilen”, Kaitlin sanoi.
”Miten niin ei opettanut teitä?”
”Minä unohdin kertoa”; Kaitlin sanoi hiljaa. ”Hän on kuulemma sairaslomalla, Lizzie on tullut takaisin.”
”Mitä?” Lily kysyi pöllämystyneenä.
Kaitlin nyökkäsi synkeästi. ”Tiedän. Toivottavasti Teddy tulee pian takaisin, tämä on ihan kauheaa. Miten meidät voidaan jättää tällaisina aikoina jonkun Lizzien kaltaisen opettajan armoille?”
Lily oli hyvin samaa mieltä Kaitlinin kanssa. Hän muisti vielä liiankin elävästi, Lizzien, syksyllä heitä opettaneen blondin, joka ei tuntunut tietävän Pimeyden voimilta suojautumisesta yhtään sen enempää, kuin kuka tahansa jästilapsi olisi tiennyt. ”Varmasti se on vain väliaikaista, Teddy tulee kyllä pian takaisin”, Lily sanoi ja nousi ylös tuolilta.
”Toivotaan”; Kaitlin sanoi nousten ylös Lilyn perässä ja he kiiruhtivat viimeisten joukossa ulos suuresta salista ehtiäkseen tunnille.
Juuri heidän saapuessaan pimeiden voimilta suojautumisen luokan eteen, Lizzie pyyhälsi paikalle vaaleanpunaisessa kaavussa ja aivan liian pirteä hymy naamallaan. Lily voihkaisi pahoinvoivasti.
”Miten me ikinä kestettiin häntä?” Lily kuiskasi Kaitlinille.
Kaitlin kohautti olkiaan Lizzien aukaistessa luokan oven ja päästäessään oppilaansa sisälle.
Lizzien opetuksessa oli ainoastaan se hyvä puoli, että sitä ei tarvinnut oikeasti edes yrittää seurata. Lily kulutti siis koko oppitunnin omissa ajatuksissaan, pelaten ristinollaa Kaitlinin kanssa. Seuraavaksi heillä olisi ollut Taikajuomia, mutta koska ketään ei ollut vieläkään löydetty Sweenenyn sijaiseksi, heillä oli siinä kohtaa hyppytunti.
Lily oli pelkästään iloinen, ylimääräisestä hyppytunnista, sillä häntä ei olisi voinut nyt vähempää kiinnostaa taikajuomatunti luihuisten kanssa. Se oli muutenkin kaikista kamalin tunti ikinä, ja nyt kaiken tapahtuneen jälkeen, hänestä tuntui, ettei hän ehkä olisi kestänyt sitä.
Loppupäiväkin kului Lilyltä jonkinlaisessa epätodellisessa olotilassa; hän ei pystynyt keskittymään oikein mihinkään. Scorpiuksen ja hänen parin päivän takainen riita yritti palautua hänen mieleensä koko ajan, mutta hän yritti parhaansa mukaan pitää Scorpiukseen liittyvät ajatukset loitolla, sillä niitä oli liian tuskallista ajatella vielä.
Päivällisellä Lily sai tuskin suupalaakaan nieltyä, sillä ruoka tuntu hiekkapaperilta hänen kurkussaan ja hän tuntui menettäneen kaiken ruokahalunsa jo aikoja sitten. Kaitlin katseli Lilyn koskematonta lautasta huolestuneena, hiljaisuuden vallitessa.
”Ai niin!” Kaitlin henkäisi yhtäkkiä, ”Minä unohdin, meillähän on tänään huispausharjoitukset. Meillä on jo kiire.”
”Ai niin”, Lily sanoi havahtuen ajatuksistaan. Hän ei ollut muistanut huispausharjoituksia yhtään sen enempää kuin Kaitlinkaan.
”Mutta ei sinun varmaan tarvitse tulla, jos sinusta tuntuu, ettet jaksa?” Kaitlin jatkoi sitten varovasti, vilkaisten Lilyä.
Lily epäröi hetken. Sitten hän päätti, että ehkä olisi hyväkin saada jotain muuta ajateltavaa, ja heidän pelinsä Puuskupuhia vastaan oli jo lähestymässä, joten ehkä hänen olisi parasta vain mennä harjoituksiin.
Niinpä he juoksivat äkkiä hakemaan luutansa ja lähtivät sitten kohti huispauskenttää. Vaikka ei ollut vielä kovin myöhä, ulkona oli jo pimeää, ja tähdet loistivat valaisemassa kirpeää ulkoilmaa. Lily ja Kaitlin tarpoivat lumihankien poikki huispauskentälle ja saapuivat paikalle viimeisinä, muiden jo odotellessa heitä.
Kohta koko rohkelikon joukkue oli kuitenkin jo ilmassa Erican viskeltyä ensin pallot ilmaan. Lily liiteli ilmassa muiden pelaajien yläpuolella, etsien sieppiä katseellaan. Hän yritti nauttia lentämisestä niin kuin aina ennenkin. Kirpeästä tuulesta vasten kasvojaan, siitä vatsanpohjassa tuntuvasta kutkuttavasta tunteesta, kun kaikki alapuolella tuntui muuttuvan yhä pienemmäksi ja pienemmäksi. Mutta se ei tuntunut sittenkään samalta. Enää Lily ei tuntenut sitä vapauden tunnetta, joka yleensä valtasi hänen mielensä, hänen lentäessään. Mikään ei tuntunut enää samalta.
Lilyllä oli täysi työ, keskittää kaikki ajatuksensa sieppiin, mutta siltikään sen nappaaminen ei ollut yhtä helppoa kuin aikaisemmin. Ainakin hänen osaltaan koko harjoitukset menivät aika pahasti pieleen, ja niiden lopulta päättyessä, Lilystä ei enää tuntunutkaan, että oli ollut niin hyvä ajatus osallistua harjoituksiin tänään.
”Lily”, Erica sanoi laitettuaan pallot takaisin arkkuun, jossa niitä säilytettiin, muiden joukkueiden jäsenien jo valuessa kohti pukuhuonetta.
”Niin?” Lily sanoi astuen lähemmäs Ericaa.
”Onko kaikki kunnossa?” Erica kysyi huolestuneena. ”Sinä et pelannut tänään ollenkaan niin hyvin kuin yleensä, ja minä vain ajattelin, että onko kaikki hyvin?”
Lily kohautti olkiaan. Hän oli varma, että Erica tarkoitti vain hyvää, mutta hän ei silti nyt olisi jaksanut tämän uteluita.
”Tai siis tietysti minä ymmärrän, että sinä et ole vielä ihan oma itsesi, ottaen huomioon kaikki mitä on tapahtunut – ”, Erica lopetti äkkiä, aivan kuin ei olisi enää tiennyt, mitä hänen olisi pitänytkään sanoa. Loputa hän kohautti vain olkiaan. ”No, mutta sanoi vain jos voin auttaa jotenkin.”
Lily onnistui jotenkin pakottamaan hymyn kasvoilleen. ”Kiitos Erica, oikeasti. Mutta minä olen varmaan ihan kohta taas kunnossa. Ei sinun tarvitse olla huolissasi minun vuokseni.”
”Hyvä. Minä vain ajattelin, että kun meidän pelikin on lähestymässä ja kaikkea…” Erica hymyili Lilylle nopeasti ja sitten he kävelivät hiljaisuuden vallitessa pukuhuoneeseen, muiden rohkelikon pelaajien luokse.
Hetken kuluttua Lily ja Kaitlin kävelivät jo takaisin kohti linnaa luudat kainalossa.
”Ai niin Lily”, Kaitlin sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Minä unohdin kertoa sinulle – ”
”Niin?”
”Minusta tuntuu, että minä selvitin, miksi niiden kuolonsyöjien nimet, eivät näkyneet Kelmien kartassa”, Kaitlin sanoi.
”Mitä?” Lily huudahti, käännähtäen katsomaan Kaitlinia nopeasti.
”Niin. Ja sitten, kaiken jälkeen, minä unohdin kertoa sinulle.”
”Miten sinä voit unohtaa kertoa tuollaisen asian? Ja mistä ihmeestä sinä edes sait sen selville?” Lily kysyi. Oikeastaan hän ei ollut miettinyt koko asiaa kovinkaan paljon sen yön jälkeen, mutta se oli tosiaankin outoa.
”No sinähän et viitsinyt lukea Päivän Profeetan juttuja siitä hyökkäyksestä, mutta minä luin ne. Ja yhdessä sanottiin, että kuolonsyöjät käyttivät tunnistamattomuusloitsua, koska koulun portit oli opetettu tunnistamaan Azkabanista karanneet kuolonsyöjät. Näin koulun portit eivät tunnistaisi heitä. Ja minulle tuli vain mieleen, että ehkä sen takia karttakaan ei tunnistanut heitä. Minä en ainakaan keksi mitään muutakaan järkevää selitystä”, Kaitlin kertoi.
Lily mietti asiaa hetken. ”Niin kai”, hän sanoi sitten epävarmasti. ”En minäkään keksi mitään
muuta selitystä.”
”Niinpä”, Kaitlin huokaisi.
”Mutta outoa se on silti”, Lily sanoi. ”Minä vain toivon, että heidät saadaan pian kiinni, ennen kuin he ehtivät aiheuttaa lisää vahinkoa.”
”Toivottavasti. Mutta ehkä kaikki helpottuu nyt, kun aurorit saivat Draco Malfoyn kiinni. Ainakaan hän ei enää voi kavaltaa heille taikaministeriön tietoja.” Kaitlin vaikeni äkkiä nähtyään Lilyn synkistyneen ilmeen. ”Voi ei, anteeksi Lily, minä en ajatellut – ”
”Ei se mitään, Kaitlin”, Lily sanoi hiljaa. Sen jälkeen kumpikaan ei sanonut enää mitään.
Heidän päästyään rohkelikkotorniin, Lily ei tiennyt, mitä olisi tehnyt. Oli vähän liian aikaista mennä nukkumaan, mutta häntä ei huvittanut tehdä läksyjäkään. Hän ei oikeastaan olisi myöskään kaivannut kenenkään seuraa, mutta pelkäsi sitä hetkeä kuin hän olisi taas yksin pelkästään omien ajatustensa kanssa.
-
JeeJee! Jatkoa on tullu! ;D Tätä onkin jo ootettu. :) Elikkäs, taas jälleen aivan uskomattoman ihana luku. Vaikka mua vaan surettaa tuo Lilyn ja Scorpiuksen tilanne. :( Mä toivon et tulis taas jatkoo mahdollisimman nopeesti ku haluun tietää et miten noiden kahden käy. Oikeesti, mä oon siis niin koukussa! ;D ;D Eipä muuta. :)
Hyvää Halloweenia!~ AsHoKa.
-
Ohhoh, jo kaksikymmentäkuusi lukua!
Kommentoin tätä ficciä aika aktiivisestikin tuolla alkuvaiheessa nimimerkillä Kassandra. Silloin lukuja ei ollut vielä edes kymmentä. Sitten poistin tunnukseni ja nyt kun rekkasin uudelleen ja tulin katsomaan, mitä tänne kuuluu, niin ihan säikähdin miten pitkälle ficci on jo edennyt. Lukijoitakin näyttää riittävän kiitettävästi. Hienoa huomata, että tämän kanssa menee hyvin! :)
En nyt mitenkään ehdi tai jaksa lukea noin montaa lukua kerralla putkeen, mutta tulen lukemaan ne vielä jossain vaiheessa. Tämä kommentti on periaatteessa aika merkityksetön, mutta haluan vain sanoa, että en ole unohtanut ihastuttavaa ficciäsi. Osaatko sanoa, miten pitkä tästä lopulta on kokonaisuudessaan tulossa?
Tsemppiä ficcailuun toivottelee
Kassandra
-
hyvä luku taas!
ihana toi Scorpiuksen kohtaus ja muutenki tosi ihana luku, vaik onki tosi surullinen.
toivottavasti Lily ja Scorpius saa sovittua riitansa.
jatkoa odotellen (:
~nuuhku
-
Aivan mahtava luku taas, hyvin kirjoitettu. Hyvä ettei Lily ja Scorpious sopineet vielä tässä luvussa, sillä nyt se riita oli aidompi. Kuitenkin, jatkoa odotellessa:)
-
A/N: Kiitos AsHokA :) Tosi kiva kuulla, että tykkäsit.
Kass, kiitti kommentista :) Mä muistankin sut tuolta ficin alkuvaiheesta, taisit olla ihan eka joka kommas sitä täällä :) Ja tohon sun kysymykseen, uskoisin, että tähän on tulossa tämän jälkeen ehkä joku viitisen lukua vielä lisää. Että lähenee jo loppuaan, mutta kyllä mä tätä vielä jonkun verran kirjotan :)
Kiitos piristävästä kommentista nuuhku :)
Kiitos paljon eFFy :)
Tässä tulee nyt sitten seuraava luku :) Olkaa kilttejä ja kommatkaa, jookos? :)
27. Painajaisia ja huispausta
Mentyään viimein nukkumaan, Lily ei kuitenkaan saanut millään unta. Ja kun hän vihdoin nukahti, hän näki kamalaa painajaista, ja heräsi hiestä märkänä aamulla, aikaisemmin kuin kukaan. Sen jälkeen, hän ei edes yrittänyt enää nukahtaa. Jonkin aikaa hän lepäsi paikallaan pimeässä makuusalissa ja tuijotti ikkunasta tulevaa, heikkoa valoa. Hetken kuluttua hän nousi ylös, puki päälleen ja lähti oleskeluhuoneeseen.
Lily oli aina pitänyt oleskeluhuoneesta aikaisin aamulla, kun kukaan muu ei ollut vielä hereillä. Siellä oli kummallisen hiljainen ja rauhoittava tunnelma, kotitonttujen käytyä jo sammuttamassa takkatulen ja siivoamassa huoneen. Aikaisin aamulla kaikki vaikutti niin erilaiselta, jotenkin rauhallisemmalta.
Lily istuutui kaikkein lähimpänä takkaa olevaan upottavaan nojatuoliin ja nojasi leukaansa vasten polviaan. Tänään hän ei kuitenkaan tuntenut oloaan yhtään rauhallisemmaksi. Hänestä tuntui kuin missään ei olisi hyvä olla. Kun hän oli ihmisten keskellä, hän halusi vain olla yksin ja kun hän oli yksin, hän halusi vain muita ihmisiä lähelleen. Hän ei ollut tiennyt, että toista oli mahdollista ikävöidä näin paljon. Lily olisi vain halunnut korjata asiat takaisin ennalleen. Hän olisi halunnut Scorpiuksen ja hänen suhteen olevan yhtä mutkaton, kuin se oli ennen. Kun he olivat aivan varmoja, että perheellä tai suvulla ei ollut mitään merkitystä.
Lily tunsi kyyneleiden kihoavan silmiinsä ja valuvan hiljalleen poskilleen, kun hän mietti, ikävöisikö Scorpiuskin häntä. Ei ainakaan yhtä paljon, kuin Lily Scorpiusta. Ehkä Scorpius ei ikinä ollutkaan välittänyt hänestä niin paljon. Lily puristi silmänsä kiinni ja yritti olla ajattelematta koko asiaa. Oliko sillä enää edes mitään merkitystä?
”Hei Lily”, Lily kuuli Kaitlinin äänen portaiden alapäästä ja kuivasi äkkiä poskensa.
”Hei Kaitlin”, Lily sanoi, kun Kaitlin tuli lähemmäs ja istuutui Lilyn viereiseen nojatuoliin.
”Onko kaikki hyvin?” Kaitlin kysyi. ”Tai siis, tietenkään ei ole, mutta – ”
”Niin”, Lily sanoi. ”Minulla on ikävä häntä.”
Kaitlin huokaisi. ”Lily, minä tiedän. Mutta oletko ajatellut, että ehkä sinun on sittenkin parempi ilman häntä?”
Lily pudisti päätään. ”Miksi se sitten sattuu näin paljon?”
”Minä tiedän”, Kaitlin sanoi. ”Minusta tuntui samalta, silloin kuin Jamie jätti minut. Mutta ennemmin tai myöhemmin sinun on pakko päästää irti ja jatkaa eteenpäin.”
”Mutta nyt sinä ja Jamie olette taas yhdessä”, Lily sanoi. Hänestä tuntui, että hän ei ollut viimeaikoina ollut kovinkaan hyvä ystävä Kaitlinille. Hänellä oli ollut aivan liikaa omia ongelmia, että hän olisi ehtinyt keskittyä tarpeeksi Kaitlinin asioihin.
”No niin, mutta se on eri asia.”
”Oletko sinä onnellinen hänen kanssaan?” Lily kysyi.
Kaitlin näytti hätkähtävän yhtäkkistä kysymystä. ”Olen. Totta kai olen.”
Lily nyökkäsi, jonka jälkeen kumpikaan ei sanonut enää mitään.
”Lähdetäänkö aamupalalle?” Kaitlin sanoi viimein, hetken hiljaisuuden jälkeen. Lily nyökkäsi ja he lähtivät kohti suurta salia. Sali oli vielä melko tyhjä, heidän istuutuessaan rohkelikon pöytään, koska oli vielä aika aikainen aamu.
Lily huomasi pian, että hänellä ei edelleenkään ollut oikeastaan minkäänlaista ruokahalua. Hän vain tökki haarukalla paahtoleipäänsä, Kaitlin katsellessa vieressä huolestuneena. Lily yritti hymyillä tälle mahdollisimman pirteästi, mutta Kaitlinin katseesta päätellen, hän ei onnistunut vakuuttamaan tätä kovinkaan hyvin.
Jonkun ajan kuluttua saapui posti. Kaitlin nappasi Päivän Profeetan lehtopöllön koivesta ja aukaisi sen eteensä. Lily käänsi katseensa takaisin ruokaansa. Hän ei halunnut juuri nyt lukea enää yhtään enempää uutista kuolonsyöjistä tai mistään siihen liittyvästä. Mieluiten hän olisi halunnut vain unohtaa kaiken hetkeksi.
Vähän sen jälkeen kun Kaitlin oli saanut selattua Päivän Profeettansa loppuun, Jamie saapui heidän luokseen.
"Huomenta", Jamie sanoi hymyillen ja istuutui Kaitlinin viereen.
"Huomenta", Kaitlin ja Lily sanoivat samaan aikaan. Kaitlin huomattavasti pirteämmin, kuin Lily. Lily keskittyi taas tökkimään koskematonta ruokaansa, Kaitlinin hymyillessä Jamielle ja Jamien tarttuessa Kaitlinin kädestä kiinni pöydän alla. Totta kai hän oli onnellinen Kaitlinin puolesta. Hänestä oli mahtavaa, että Kaitlin ja Jamie olivat saaneet asiansa sovituksi, jos kerran Jamie teki Kaitlinin niin onnelliseksi. Oli kuitenkin vaikea katsella sivusta heitä noin onnellisina, kuin Lily itse oli niin onneton. Ja Lily ei ollut vielä aivan vakuuttunut, että Jamie oli hyväksi Kaitlinille. Tämä oli kuitenkin särkenyt Kaitlinin sydämen jo kerran, eikä Lily halunnut sen tapahtuvan uudestaan.
Lily käänsi katseensa poispäin, ja aivan kuin huomaamatta, se eksyi luihuisen pöytään. Lily hätkähti vaistomaisesti, huomattuaan Scorpiuksen. Scorpius jutteli ystävänsä kanssa hiljaa, eikä näyttänyt aluksi edes huomaavan Lilyn katsetta. Lily ei kuitenkaan jostain syystä saanut katsettaan irti Scorpiuksesta. Hetken kuluttua Scorpius nosti katseensa ylös pöydästä ja huomasi Lilyn. Heidän katseensa kohtasivat ehkä sekunniksi, ennen kuin kumpikin käänsi silmänsä toiseen suuntaan. Lily tunsi silmiensä kostuvan ja hän joutui keskittymään, ettei olisi purskahtanut itkuun keskellä suurta salia. Kaitlin kääntyi katsomaan Lilyä rypistäen otsaansa, ilmeisesti myös huomattuaan Scorpiuksen.
"Minä menen jo, nähdään muodonmuutosten luokassa", Lily mutisi ja pongahti pystyyn, ennen kuin Kaitlin sanoi mitään ja marssi ulos suuresta salista, vilkaistuaan vielä kerran pikaisesti Scorpiuksen suuntaan. Scorpius katsoi poispäin Lilystä.
Loppupäivänä Lily ei enää nähnyt Scorpiusta kertaakaan. Illallisella hän varoi tarkoituksella vilkaisemastakaan luihuisen pöytään, joten hän ei tiennyt, oliko Scorpius siellä vai ei. Osa hänestä olisi halunnut epätoivoisesti katsoa, nähdä Scorpiuksen, mutta toisaalta, hän ei olisi kestänyt nähdä tätä.
Seuraava päiväkin kului samalla tavalla kuin edellinen, ja kohta olikin jo perjantai ja enää yksi päivä ennen rohkelikon ja korpinkynnen ottelua. Lily yritti vain keskittää kaikki ajatuksensa kouluun ja läksyihin ja huispaukseen, ja päivällä hän pärjäsikin melko hyvin, mutta yöllä hän ei pystynyt millään nukkumaan. Hän näki sekaisia painajaisia, jossa esiintyivät joskus kuolonsyöjät ja joskus Scorpius ja tämän isä. Hän olisi mieluummin uneksinut kuolonsyöjistä vaikka koko ajan. Ne unet olivat pelottavia, mutta ainakaan hänen rintaansa ei herättyä puristanut niin, että hänestä tuntui, kuin hän ei pystyisi hengittämään. Sellaiselta kai tuntui, kun oli särkenyt sydämensä.
Herättyään joka yö ahdistavista painajaisista, Lily oli kutienkin aina aamulla väsynyt, eikä hänen ruokahalunsa ollut paljoa parantunut, mutta hän yritti parhaansa mukaan esittää pirteää, sillä hän ei halunnut huolestuttaa Kaitlinia turhaa.
Perjantai-illan huispausharjoituksissa Erica oli tavallistakin hermostuneempi. Hän jakeli kaikille itsestään selviäkin ohjeita, ja sai kaikki muutkin vähitellen hermostumaan hermoilullaan, niin että harjoitusten tunnelma oli melko kireä.
”Meidän on pakko voittaa tämä peli”, Erica voihkaisi pukuhuoneessa, harjoitusten jälkeen.
”Älä huoli, Erica. Me voitetaan se kyllä”, Albus sanoi luottavaisella äänensävyllä.
”Meidän on pakko”, Erica toisti.
”Kyllä me voitetaan”, Kaitlin sanoi taputtaen Ericaa olalle. ”Ne ovat vaan korpinkynnet. Me ollaan voitettu ne ennenkin, me voitetaan ne nytkin. Meillä on vahva joukkue.”
”Tiedän”, Erica sanoi ryhdistäytyen, ja näytti saavan kaiken tarmonsa takaisin. ”Okei joukkue, katsokaakin että nukutte kunnon yöunet tänä yönä, tavataan huomenna aamiaisella.”
Niinpä kaikki alkoivat tehdä pikkuhiljaa lähtöä takaisin linnaan. Rohkelikkotornista Lily ja Kaitlin tekivät vielä hetken aikaa läksyjä Albuksen ja Jamien kanssa ja lähtivät sitten kiltisti nukkumaan melko aikaisin Erican käskyjen mukaan.
Sammutettuaan valot, Lily yritti keskittyä kaikin voimin nukahtamaan. Mutta juuri silloin kuin sitä yritti eniten, uni ei tietenkään tullut. Lily kuunteli Kaitlinin tasaista hengitystä ja sulki silmänsä, yrittäen itsekin tasoittaa hengityksensä. Hänen olisi pakko olla levännyt edes yksi kunnon yö, että hän olisi valmis pelaamaan korpinkynttä vastaan.
Kesti kuitenkin vielä kauan, ennen kuin Lily viimein nukahti. Hän näki unta, että oli taas luutansa selässä. Hän lensi huispauskentän yllä, ja katsomo oli täynnä huutavia ja taputtavia katsojia. Lily katseli ympärilleen ja hetken kuluttua hän huomasikin siepin ja lähti lentämään sitä kohti. Hän näki korpinkynnen etsijän lentävän hänen rinnalleen, ja juuri vähän ennen kuin hän oli saavuttanut siepin, korpinkynnen etsijä otti huppunsa pois päästä ja Lily näki sen takaa paljastuneen kuolonsyöjänaamion ja tajusi, että kuolonsyöjä osoitti häntä suoraan kasvoihin taikasauvallaan. Hän tunsi putoavansa luutansa selästä ja hätkähti hereille, huomaten olevansa taas omassa sängyssään.
Lily yritti rauhoitella pamppailevaa sydäntään ja hieroi kasvojaan kämmenillään. Hän ei tajunnut, miksi hän yhtäkkiä näki noita unia. Hän oli nähnyt niitä Scorpiuksen ja hänen riidasta lähtien, joskus ne olivat selkeitä, mutta joskus ne olivat niin sekavia, että aamulla niistä oli jäljellä vain sekalaisia välähdyksiä.
Lily puristi päättäväisesti silmänsä kiinni. Nyt hän nukahtaisi. Hänen olisi pakko nukahtaa. Lily yritti rentouttaa mielensä, hengittää tasaisesti, mutta mikään ei auttanut. Yleensä hän ei saanut millään unta herättyään keskellä yötä, eikä tämä yö ollut mitenkään poikkeus. Hänestä tuntui, että heti kun hän sai taas nukahdettua, olikin jo aamu ja Kaitlin ravisteli hänet taas hereille.
”Nukuitko sinä jotenkin huonosti?” Kaitlin kysyi heidän kävellessään hetken kuluttua kohti suurta salia.
Lily kohautti olkiaan. ”Minä en vain jotenkin saanut unta. Varmaan jännitin vain sitä peliä.”
”Niin varmaan”, Kaitlin sanoi, huomauttamatta mitään siitä, että Lily oli pelannut jo kymmeniä pelejä huispausta, eikä hän ollut jännittänyt moniakaan niistä niin paljon, ettei olisi saanut unta. ”Erica ei kyllä ole tyytyväinen, jos hän näkee, kuinka väsyneeltä sinä näytät.”
”En minä näytä väsyneeltä”, Lily sanoi.
Kaitlin nyökkäsi. ”Kyllä näytät.”
”Ai jaa”, Lily sanoi, paransi ryhtiään ja asetteli naamalleen reippaamman ilmeen.
”Noin on parempi”, Kaitlin sanoi hymyillen pienesti, kun he astuivat sisään suuren salin ovista ja asettuivat istumaan muun huispausjoukkueen seuraan. Erica juoksenteli pelaajien luona tuputtamassa kaikille lisää ruokaa, varmistamassa että jokainen oli nukkunut kunnolla ja muisti kaikki pelistrategiat, niin kuin tavallisestikin ennen rohkelikon ottelua. Lily istui hiljaa omiin ajatuksiinsa vaipuneena, kun Kaitlin jutteli Albuksen ja rohkelikon toisen lyöjän, Mattin kanssa tulevasta ottelusta. Hetken kuluttua Erica pyyhälsi paikalle stressaantuneen näköisenä.
”Lily, miksi sinä et syö?” Erica kysyi.
”Ai, anteeksi?” Lily sanoi, ja työnsi heti lusikallisen puuroa suuhunsa. ”Minä unohdin.”
”Ja miksi sinä näytät noin väsyneeltä?” Erica kysyi.
”En minä näytä väsyneeltä”, Lily sanoi. ”Kaikki menee hyvin, Erica, lakkaa stressaamasta. Ja eikö sinunkin pitäisi syödä jotain?”
”En minä pysty syömään!” Erica sanoi hermostuneena ja istui Lilyn viereen. ”Me ei voida hävitä tätä matsia!”
”Ei me hävitä sitä, Erica”, Lily sanoi. ”Meillä on vahvempi joukkue, kuin korpinkynnellä.”
”Olet oikeassa”, Erica sanoi, otti paahtoleivän ja alkoi voidella sitä päättäväisesti. ”Kyllä me voitetaan se.”
Kohta rohkelikon joukkueen pitikin jo lähteä hakemaan luutiaan, ja sitten vaihtamaan huispausvarusteet päälleen. Kuten aina ennenkin he olivat valmiita jo hyvissä ajoin ottelun alkua, ja koko joukkue istui rivissä pukuhuoneen penkillä kuuntelemassa Erican hermostuneita viime hetken neuvoja ja strategiakertauksia, ja odottamassa pääsyä kentälle.
Lillykin tuntui jo hermostuvansa enemmän. Hän oli ollut rauhallisempi kuin yleensä, jotenkin hänestä tuntui, että koko huispauksella ei ollut yhtä paljon väliä, kuin sillä oli ollut ennen, mutta nyt, vain vähän ennen ottelua, hän tunsi, taas tutun jännityksen vatsanpohjassaan.
Sitten, vihdoinkin pelaajat kutsuttiin kentälle, pallot päästettiin vapaaksi ja kaikki neljätoista pelaajaa ponkaisivat ilmaan. Lily lensi korkeammalle kuin kukaan muu, tähystämään sieppiä. Hän yritti keskittää kaikki ajatuksensa täydellisesti peliin. Hän seurasi sivusilmällä muita pelaajia ja varoi lähellä lentäviä ryhmyjä, samalla kun kaarteli kentän ympärillä etsien katseellaan pientä, kultaista palloa.
Kaitlin lensi Lilyn vierestä, kumauttaen samalla toisen ryhmyistä kohti korpinkynnen jahtaajaa ja virnisti Lilylle rohkaisevasti. Lily vastasi hymyyn varovaisesti, se tuntui jotenkin väärältä hänen kasvoillaan. Hän tajusi, ettei ollut tainnut hymyillä kovin paljon viime aikoina.
Erica teki rohkelikon ensimmäisen maalin melko pian pelin alettua ja Lily luuli kerran nähneensä välähdyksen siepistä, mutta se ehti kadota, ennen kuin Lily ehti lähteä sen perään. Heti sen jälkeen kun Erica oli saanut toisen maalin ja yleisö oli jälleen kerran puhjennut raikuviin suosionosoituksiin, Lily vihdoin näki sen; siepin jonkin matkan päässä alapuolella itsestään. Hän syöksyi äkkiä sen perään ja huomasi silmäkulmastaan korpinkynnen etsijän säntäävän peräänsä. Lily nopeutti vauhtiaan entisestään, toivoen karistavansa tämän kannoiltaan, mutta korpinkynnen etsijä kiihdytti hänen vierelleen ja tönäisi häntä kylkeen.
Vaikka isku ei ollut kovin voimakas, hetken harhautus oli tarpeeksi ja sieppi oli jo päässyt karkaamaan. Lily mulkaisi turhautuneena korpinkynnen etsijää, mutta sitten hänen huomionsa kiinnittyi yleisöön. Nyt he olivat jo lentäneet niin alas, että Lily pysty erottamaan katsomossa istujien kasvot ja hänen katseensa osui heti ensimmäiseksi Scorpiukseen. Scorpius käänsi katseensa häneen ja sillä hetkellä, kun heidän katseensa kohtasivat, Lilystä tuntui, kuin kaikki muu hänen ympärillään olisi sumentunut ja häipynyt jonnekin taka-alalle, ja hän näki vain Scorpiuksen ja Scorpiuksen jäänsiniset silmät, joista hän ei pystynyt nyt irrottamaan katsettaan.
Lily huomioi hämärästi, että Kaitlin huusi hänelle jotain, mutta hän ei saanut sanoista aivan selvää. Vasta kun Scorpius käänsi katseensa sivuun hänestä, Lily kääntyi katsomaan, mitä Scorpius katsoi.
”Lily varo”, Kaitlin huusi uudestaan ja vasta silloin Lily näki sen; ryhmyn joka kiisi kauhealla vauhdilla häntä kohti, ja ennen kuin hän ehti väistää, koko maailma muuttui pimeäksi.
***
Lilystä tuntui, että hänellä oli kamalin päänsärky, mitä kuvitella saattoi. Hän ei edes ollut tiennyt, että päätä saattoi sattua niin paljon. Hän voihkaisi pienesti ja yritti nostaa kätensä tunnustelemaan, josko hänen päänsä ylipäätään olisi vielä paikallaan, tai oikean muotoinen, mutta käsikin oli jotenkin aivan liian painava nostettavaksi. Itse asiassa, nyt kun hän pysähtyi ajattelemaan sitä, hänestä tuntui, kuin hänen koko kehonsa jokaista solua olisi sattunut. Hetken kuluttua Lily aukaisi silmänsä varovasti ja huomasi tuijottavansa Kaitlinin tummanruskeisiin silmiin. Kaitlin hymyili helpottuneesti.
”Vihdoinkin! Minä jo luulin, ettet sinä aio herätä ollenkaan”, Kaitlin sanoi. Lily voihkaisi uudestaan, tällä kertaa vähän kovaäänisemmin vastaukseksi.
”Hän ei vaikuta kovin hyvävointiselta”, Lily kuuli rohkelikon toisen lyöjän, Matt Burken sanovan.
”No mitä sinä sitten odotit?” Albus sanoi ärsyyntyneenä Lilyn toiselta puolelta. ”Hän putosi aika pitkän matkan sen jälkeen kun ryhmy oli ensin lyönyt häneltä tajun kankaalle. Et sinäkään varmaan olisi elämäsi kunnossa sen jälkeen.”
Lily käänsi hitaasti päänsä ja huomasi, että loputkin rohkelikon joukkueesta oli kerääntynyt hänen vuoteensa ympärille sairaalasiipeen. Ennen kuin kukaan ehti enää sanoa mitään, matami Pomfrey jo pyyhälsikin paikalle lasillinen jotain vihertävää juomaa toisessa kädessään.
”Mitenkäs täällä voidaan?” matami Pomfrey kysyi kumartuen Lilyn vuoteen äärelle.
”Ihan hyvin”, Lily mumisi.
”Aivan, siltä näyttää”, matami Pomfrey sanoi hiukan paheksuvalla äänensävyllä. Kaikki oppilaat kyllä tiesivät, mitä mieltä hän oli huispauksen vaarallisuudesta. Sitten hän ojensi juomalasin Lilylle. ”Juopa tämä, niin olosi helpottuu.”
Lily hörppäsi epäluuloisesti lasista, mutta huomattuaan, ettei juoma ollut ollenkaan niin pahanmakuista, kun hän oli pelännyt, hän otti toisen, isomman kulauksen. Juotuaan koko lasillisen tyhjäksi, hän huomasikin heti voivansa hiukan paremmin, ja päänsärky oli myös laantumaan päin. Varmistettuaan, että Lily oli kunnossa, matami Pomfrey loi tiukan katseen vuoteen ympärillä istuviin rohkelikon pelaajiin.
”Kymmenen minuuttia, sitten teidän on annettava hänen levätä”, matami Pomfrey sanoi tiukasti ja pyyhälsi sitten pois paikalta, kaapunsa helmat hulmuten perässään.
Lily kääntyi katsomaan joukkuetovereitaan. ”Mitä oikein tapahtui?”
”No, se ryhmy osui sinua suoraan päähän”, Kaitlin vastasi varovaisesti. ”Ja vaikka sinä lensitkin silloin aika matalalla, niin siitä oli kuitenkin aikamoinen pudotus maahan.”
Lily nyökkäsi Kaitlinille. Sen hän oli päätellyt itsekin, kun hänen ajatuksensa olivat pikkuhiljaa alkaneet selkiintyä. ”Kuinka kauan minä olen ollut tajuttomana?” Lily kysyi sitten, tajuttuaan, ettei hänellä ollut mitään hajua, mitä kello oli.
”Aika monta tuntia”, Kaitlin vastasi. ”Nyt on jo melkein ilta.”
Lily kääntyi katsomaan Ericaa. ”Entä peli? Miten siinä kävi?”
”Me hävittiin”, Erica sanoi hiljaa. ”Sen jälkeen, kun sinä olit pudonnut, korpinkynnen etsijä nappasi siepin.”
”Voi ei”, Lily voihkaisi. ”Minä olen kauhean pahoillani.”
”Ei se ollut sinun syysi”, Kaitlin sanoi.
”Olipas”, Lily sanoi onnettomana. ”Jos minä olisin ollut vain vähän tarkkaavaisempi – ”
”Kukaan meistä ei ajattele, että se oli sinun syysi”, Albus keskeytti Lilyn. ”Eikö niin, Erica?” hän lisäsi sitten, kohottaen kulmiaan Ericalle.
”Ei tietenkään”, Erica sanoi melko vaisusti. ”Ei se tietenkään ollut sinun syysi.”
Kaikki pelaajat kiirehtivät vakuuttelemaan Lilylle, että heidän häviönsä ei ollut millään tapaa hänen syytään, mutta Lily ei voinut olla ajattelematta, että jos hän olisi ollut hiukan tarkkaavaisempi, he olisivat voittaneet.
He juttelivat vielä hetken aikaa, mutta tunnelma oli melko vaisu ja kohta matami Pomfrey tulikin jo hätistelemään muut pois, jotta Lily saisi levätä rauhassa.
Muiden lähdettyä, Lily ei kuitenkaan saanut unta, vaikka matami Pomfrey sanoi, että hänen pitäisi nukkua paljon toipuakseen. Lily ei kuitenkaan pystynyt rentoutumaan, sillä hän ei voinut karkottaa mielestään yhtä häiritsevää ajatusta. Nimittäin Scorpiuksen kasvoja, ennen hän ei ollut keksinyt, mikä niissä häiritsi Lilyä, mutta vihdoin hän tajusi sen. Se oli Scorpiuksen ilme, se miten hän katsoi Lilyä, kasvot aivan kuin ilmeettömänä naamiona. Vailla minkäänlaisia näkyviä tunteita. Lily ei ollut tottunut siihen, Scorpius ei koskaan katsonut häntä niin. Scorpius oli katsonut Lilyä aina hymyillen tai nauraen, katseessaan niin paljon rakkautta. Aina kun Lily katsoi Scorpiusta silmiin, hän oli voinut nähdä omat tunteensa heijastuneena niistä takaisin. Mutta ei nyt. Nyt kaikki oli muuttunut, ja Lilystä tuntui, ettei hän voinut kestää Scorpiuksen tyhjää katsetta.
Kyyneleet alkoivat jälleen kerran valua Lilyn poskille, ja Lily painoi kasvonsa vasten tyynyä ja antoi niiden virrata vapaasti, koska ei hän voinut estääkään niitä.
Kesti vielä kauan aikaa, ennen kuin Lily viimein nukahti, silmät punaisina ja posket märkänä kyynelistä.
***
”Huomenta Lily”, Kaitlin sanoi istuen Lilyn sängyn vieressä olevalle tuolille. ”Sinä näytät kamalalta.”
Lily aukaisi silmänsä hitaasti. ”Kiitos.”
”Eipä kestä. Oletko saanut nukuttua yhtään?” Kaitlin kysyi sitten, tarkastelen Lilyn kasvoja. Lily kohautti olkapäitään.
”Miten ihmeessä sinä sait matami Pomfreyn päästämään sinut sisälle näin aikaisin?” Lily vaihtoi puheenaihetta.
”No, minä sanoin, että McGarmiwa lähetti minut”, Kaitlin sanoi iskien silmää Lilylle.
Lily pyöräytti silmiään, mutta ei voinut olla virnistämättä Kaitlinille. ”Mitä kello muuten on?” Lily kysyi sitten.”
”Melkein kymmenen”, Kaitlin sanoi. Juuri silloin matami Pomfrey pyyhälsi paikalle aamiaistarjottimen kanssa. Hän laski sen pöydälle Lilyn viereen ja kääntyi sitten Lilyn puoleen.
”Mitenkäs täällä voidaan?”
”Ihan hyvin”, Lily sanoi. ”Minä voin varmaan lähteä jo pois.”
Matami Pomfrey naksutti kieltään. ”Eipäs nyt hätäillä. Syö aamupalasi, niin minä tulen sen jälkeen tarkistamaan vointisi.”
”Okei”, Lily sanoi huokaisten.
Matami Pomfrey asetti tarjottimen Lilyn syliin. ”Musta syödä. Se parantaa oloasi”, matami Pomfrey sanoi tiukasti.
”Totta kai”, Lily sanoi, vaikka hänellä ei ollut yhtään nälkä.
”Oli minulla oikeasti asiaakin”, Kaitlin sanoi matami Pomfreyn mentyä.
”No?”, Lily kysyi kohottaen kulmiaan.
”Katsopa tätä”, Kaitlin sanoi ja levitti uusimman Päivän Profeetan auki Lilyn eteen. Lily kumartui lukemaan etusivulle isolla painetun otsikon. ” Harry Potter nappasi vihdoinkin karanneet kuolonsyöjät.”
”Mitä?” Lily älähti, kääntyen katsomaan Kaitlinia pöllämystyneenä.
”Totta se on!” Kaitlin sanoi innoissaan. ”Sinun isäsi sai ne kiinni. Eilen illalla.”
”Ihan noin vain?” Lily kysyi rypistäen kulmiaan.
”No ei kyllä kaikkia”, Kaitlin sanoi. ”Mutta muutama heistä ilmeisesti teki jonkun typerän virheen, ja sinun isäsi sai vihdoin vangittua ne. Ja minä olen varma, että nyt hän saa kaikki muutkin kiinni. Kaikki kääntyy v vielä parhain päin.”
Lily tuijotti lehteä mietteliäänä. ”Minä en usko, että se on niin yksinkertaista. Tässä on jotain hämärää.”
”Miten niin?” Kaitlin kysyi.
”Minä en vain usko, että sen jälkeen kun he ovat onnistuneet pysymään auroreilta piilossa näin kauan, heidät vain yhtäkkiä napattaisiin kiinni. Ja sitä paitsi, heidän joukkoihinsahan on liittynyt muitakin, eikä taikaministeriöllä ilmeisesti ole mitään hajua, keitä he ovat.”
Kaitlin kohautti olkiaan. ”No Draco Malfoyhan saatiin kiinni. Kyllä heidät muutkin varmaan saadaan pian. Miksi sinun pitää olla niin negatiivinen?”
”Minä olen vain realistinen”, Lily sanoi. Hän ei voinut mitään tunteelle, että vaikka osa kuolonsyöjistä olikin saatu telkien taakse, tämä ei ollut vielä ohi.
”Kaikki selviää kyllä, Lily. Saat nähdä”, Kaitlin sanoi. ”Eikö sinun pitänyt syödä?” hän vaihtoi sitten puheenaihetta, ja nyökkäsi kohti Lilyn koskematonta aamiaistarjotinta.
”Ei ole nälkä”, Lily sanoi.
”Sinun pitäisi silti syödä jotain”, Kaitlin sanoi.
Lily huokaisi. ”Hyvä on”, hän sanoi ja tarttui paahtoleivänviipaleeseen vain Kaitlinin mieliksi.
Lily pääsi vihdoin pois sairaalasiivestä myöhemmin sinä iltapäivänä, tuntien olonsa jo melkein normaaliksi. Hän vaelteli pitkin Tylypahkan käytäviä, tietämättä oikein minne mennä. Vaikka hän tiesi, että hänen olisi jo korkea aika mennä tekemään läksyjä, hän ei olisi ihan vielä halunnut mennä rohkelikkotorniin, muiden rohkelikkojen seuraan. Viime aikoina hän oli viihtynyt yhä enemmän yksin, hänestä tuntui, että kun hän oli muiden seurassa, hänen piti vain esittää iloista ja seurallista, että ei olisi tullut huolestuttaneeksi muita. Ja pidemmän päälle, sellainen alkoi muuttua yhä vain enemmän rasittavaksi.
Lopulta Lily päätti mennä kirjastoon, jossa ei siihen aikaan sunnuntai-iltapäivästä ollutkaan kovin paljon ihmisiä. Kuitenkin Lily huomasi yhdessä nurkassa Rosen, syventyneenä taikuuden historian kirjaansa. Kohotettuaan katseensa, hän viittoili Lilyn luokseen ja Lily istuutui Rosen viereen.
”Hei Lily, oletko sinä kunnossa?” Rose kysyi huolestuneena, Lilyn istuuduttua.
Lily nyökkäsi. ”Ei minulle edes käynyt mitenkään pahasti, matami Pomfrey vain halusi pitää minua vielä vähän aikaa tarkkailussa.”
”No hyvä”, Rose sanoi. ”Mutta minä en tarkoittanut sitä. Minä vain mietin, miten sinä pärjäät nyt kaiken tämän jälkeen. Kun ottaa huomioon sen Scorpius jutun ja kaikki - ” Rose katsoi Lilyä huolestuneena.
”Ai jaa”, Lily sanoi hämmentyneenä. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän aukaisi suunsa: ”Minä olen ihan kunnossa. Kaikki on ihan hyvin.” Se ei kuulostanut kovin vakuuttavalta edes hänen omiin korviinsa.
Rose kohotti kulmiaan kysyvästi. ”Lily, minä olen huolestunut sinusta. Me ei olla juteltu pitkään aikaan kunnolla, niin kuin ennen ja sinä olet niin erilainen. Minä vain haluan auttaa sinua.”
”Rose, minä en ihan totta haluaisi puhua siitä”, Lily sanoi hiljaa.
Rose katsoi Lilyä tutkivasti, otsa rypyssä.
”Kaikki on ihan kunnossa”, Lily sanoi kuiskaten. ”Tai jos ei ole vielä, niin kohta on. Sinun ei tarvitse olla huolissasi, minä pärjään kyllä.” Lily ei olisi halunnut puhua koko asiasta. Hän ei olisi halunnut edes ajatella sitä, sillä aina kun hän ajatteli Scorpiusta, hänet täytti niin loputtoman tyhjä tunne, ja hänestä tuntui, ettei hän kestänyt sitä. Ja hänestä tuntui, että kyyneleet eivät olleet enää kaukana, eikä hän todellakaan halunnut alkaa itkemään nyt. Hän ei vain kerta kaikkiaan pystynyt puhumaan siitä vielä.
”Hyvä on”, Rose sanoi huokaisten. ”Muista vain, että jos sinä haluat puhua, minä olen aina valmis kuuntelemaan.”
”Tiedän”, Lily sanoi. ”Kiitos.”
Rose hymyili Lilylle melko vaisua hymyä eikä kumpikaan sanonut enää mitään pitkään aikaan.
-
Mahtavaa, olet kirjoittanut jatkoa! :) Hyvin kirjoitettu luku tykkäsin kovasti. Pieni kiire kuitenkin kerronnassa oli ja tuo Lilylle sattunut tapaturma oli jotenkin arvattavissa. Hyvin kuvailit kuitenkin Lilyn tunteita. :) Kiitos tästä.
-
ihanaa uus luku (: tosin hyvin kirjotettu ja hyvin kuvaility lilyn tunteita. toivottavasti lily ja scorpius juttelis ja sais sovittuu kaiken.
ei kai tässä muuta ku että jatkoa odotellaan.
~nuuhku
-
Hyvä luku jälleen kerran. Yhen pienen virheen huomasin. Olit kirjottanu et "musta syödä..." Tarkotit varmaan et "muista". Mutta eipä tuo haitannut lukemista yhtään. Yhtä juttua mä vähän kaipailisin. Musta olis kiva et kirjottaisit taas jossain välissä Scorpiuksen näkökulmasta. Haluisin tietää et mitä se tuumii. :D
Tää luku eteni mun mielestä kans aika nopeesti. Mut ehkä ens luvussa sit hidastat vähän. ;D Eipä minulla tällä erää muuta. :) Nopeesti jatkoa vaan. ;)
-Ashoka
-
A/N: Kiitos paljon eFFy :) Joo mäkin huomasin, että toi viime luvun kerronta meni aika kovaa vauhtia, en oikeen itsekään osaa sanoa mistä se johtui.
kiitti nuuhku! Ja mäkin toivoisin et ne sais nopeesti sovittuu kaiken :D (enhän mä siis yhtään päätäkään mitä ne tekee tai mitään :D)
Kiitos AsHokA! tässä luvussa on sittten taas Scorpiuksen näkökulmaakin mukana :) Mäkin tykkään kirjottaa sen näkökulmasta.
Okei, tässä on nyt seuraava luku vihdoinkin. Tästä tuli aika angsti luku, oikeestaan ihan vahingossa, mutta toivottavasti kestätte :D Ja muutenkin tää on vähän tämmönen väliluku, ensi luvussa alkaa sitten toivottavasti tapahtuakin enemmän.
Ja toivoisin, että saisin nyt kirjotettua nopeammin tätä, kun on joululomakin ja kaikkea
Ai niin, ja koska tuskin tulee jatkoa enää ennen joulua tähän, niin oikein hyvää joulua kaikille! :)
28. Kaipausta
Seuraavat viikot kuluivat Lilyn osalta melko normaalisti, ilman että mitään erikoista tapahtui. Hän yritti vain keskittyä kouluun ja läksyihin ja huispausharjoituksiin ja koetti olla ajattelematta Scorpiusta. Hän keskittyi käyttäytymään mahdollisimman normaalisti, jotta ei olisi huolestuttanut Kaitlinia turhaan, mutta hän ei pystynyt huijaamaan itseään. Mikään ei ollut enää samalla tavalla hänen ja Scorpiuksen riidan jälkeen. Hän ei pystynyt enää nukkumaan kunnolla eikä syömään ja hän pysyi järjissään ainoastaan pitämällä Scorpiuksen mahdollisimman paljon pois mielestään.
Hän oli luullut, että se helpottaisi ajan myötä, mutta ei se helpottanut. Hän yritti parhaansa mukaan unohtaa Scorpiuksen, mutta se ei vain toiminut.
Totuus oli, että hän rakasti Scorpiusta vieläkin ja kaipasi tätä enemmän kuin mitään. Nyt hänestä tuntui, että hän olisi vain halunnut sopia heidän riitansa ja unohtaa kaikki. Aloittaa alusta. Scorpius ei ilmeisesti kuitenkaan ollut samaa mieltä. Poika ei edes katsonut häneen päin suuressa salissa. Vaikka toisaalta, eihän hän voinut Scorpiusta siitä syyttääkään. Olihan tämä koko sotku myös Lilyn vika. Ja nyt Scorpius oli ilmeisesti jo unohtanut koko jutun ja päässyt yli siitä ja niin Lilynkin pitäisi. Mutta kun hän ei vain pystynyt.
”Lily? Hei Lily”, Kaitlin sanoi heilutellen kättään hänen naamansa edessä.
”Ai”, Lily sanoi ja katsoi kynäänsä, joka oli kuin huomaamatta pysähtynyt pergamentille kesken lauseen. He olivat Kaitlin kanssa tekemässä läksyjä oleskeluhuoneessa ja Lily oli taas vaipunut ajatuksiinsa, kuin huomaamatta. ”Minä vain mietin.”
”Mitä?” Kaitlin kysyi.
”Äh, en mitään erityisesti”, Lily sanoi hymyillen Kaitlinille vaisusti. ”Teitkö sinä jo sen muodonmuutosten esseen?”
”Joo, tässä”, Kaitlin sanoi kaivaen esseensä koulukirjapinon alta. Silloin Jamie kuitenkin ilmestyi paikalle hymyillen Kaitlinille leveästi.
”Hei Jamie”, Kaitlin sanoi ja teki tälle tilaa sohvalle. Jamie istui Kaitlinin viereen ja kietoi kätensä huolettomasti tämän harteille. Kaitlin kääntyi suikkaamaan kevyen suukon Jamien huulille.
”Tiedättekö, minä olen jo aika väsynyt. Taidan mennä nukkumaan”, Lily sanoi. Häntä ei juuri nyt huvittanut erityisemmin katsella Kaitlinin ja Jamien kuhertelua.
Kaitlin katsoi Lilyä hiukan syyllisen näköisenä. ”Mutta eihän me saatu näitä läksyjä vielä valmiiksi.”
”No minä teen ne sitten huomenna loppuun”, Lily sanoi hymyillen Kaitlinille vaisusti ja keräsi tavaransa kokoon.
”Niin, mutta – ” Kaitlin aloitti epävarmasti.
”Ei kun ihan oikeasti, minua väsyttää”, Lily sanoi nousten seisomaan. ”Kyllä minä ehdin tehdä ne myöhemminkin.”
”Okei”, Kaitlin sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Minä tulen ihan kohta perässä.”
”Joo, miten vaan”, Lily huokaisi. ”Hyvää yötä.”
”Hyvää yötä”, Kaitlin sanoi.
Seuraavana aamuna Lily heräsi jälleen kerran ensimmäisenä heidän makuusalistaan. Koska oli lauantai, eikä heidän tarvinnut herätä tunneille, kaikki muut nukkuivat pidempään, mutta Lily ei vain saanut unta. Levättyään hetken sängyssään ja yritettyään nukahtaa uudestaan, hän vihdoin luovutti, nousi ylös ja puki päälleen ja lähti sen jälkeen oleskeluhuoneeseen. Hän ei kuitenkaan tiennyt, mitä olisi tehnyt sielläkään. Hän ei jaksanut keskittyä läksyihin eikä mihinkään muuhunkaan ja niinpä hän lähti hetken kuluttua ulos herättäen hyvin kärttyisän Lihavan Leidin.
Niinpä Lily vain vaelteli pitkin linnan autioita käytäviä ajatuksiinsa vaipuneena. Hän oli sitä mieltä, että noin yleisesti ottaen hän pärjäsi melko hyvin. Vaikka hänen sydämensä oli murskana ja tuntui, ettei millään ollut enää mitään merkitystä ilman Scorpiusta, hän onnistui työntämään sen kaiken sivuun ja käyttäytymään melko normaalisti. Vaikka hänestä tuntui joskus, ettei hän pystyisi koskaan enää olemaan onnellinen, suurimman osan aikaa hän onnistui melkein unohtamaan sen.
Mutta silloin tällöin, tällaisina aamuina, kun ei ollut mitään mitä tehdä tai ketään jolle puhua, hänestä vain tuntui, ettei hän pystynyt siihen enää.
Lily istahti kolmanteen kerrokseen johtavalle portaikolle tietämättä mitä tehdä tai minne mennä. Hän inhosi näitä aamuja, hän inhosi sitä toimettomuutta, tätä tunnetta ettei mikään koskaan muuttuisi paremmaksi ja että kaikki vain kaatui hänen päälleen.
”Lily”, hän kuuli jonkun kutsuvan häntä ja käänsi päätään, nähden Kaitlinin tulevan häntä kohti. Kaitlin istahti portaikkoon hänen viereensä ja hetken he vain istuivat siinä hiljaa. Lily tuijotti polviaan ja yritti olla ajattelematta mitään. Kaitlin käännähti katsomaan Lilyä, veti henkeä päättäväisesti ja aukaisi sitten suunsa.
”Lily, tämä ei voi jatkua näin”, Kaitlin sanoi lujalla äänellä.
Lily kääntyi katsomaan Kaitlinia hämmästyneesti. ”Mitä sinä tarkoitat?”
”Tätä”, Kaitlin sanoi ja viittasi kohti Lilyä. ”Sinä olet niin erilainen ja minä olen yrittänyt kaikkeni, mutta minä en enää tiedä mitä tehdä. Et sinä ole oikeasti tuollainen.”
”Miten niin?” Lily kysyi ymmällään. ”Minähän olen ihan normaali. Tai ainakin melkein normaali, mutta – ”
”Etkä ole, Lily!” Kaitlin sanoi kääntyen katsomaan Lilyä ja kohotti ääntään tuskin edes huomaten sitä. ”Sinä et ole ollut ollenkaan oma itsesi sinun ja Scorpiuksen riidan jälkeen. Sinä et melkein koskaan enää hymyile tai naura, sinä et syö melkein mitään, sinä et nuku kunnolla, sinä et enää kuuntele tunneilla tai keskity yhtään mihinkään ja – ”
Kaitlin keskeytti puheensa ja pudisti päätään rypistäen otsaansa ja hetken Lilystä näytti, kuin hän olisi voinut purskahtaa itkuun hetkellä millä hyvänsä. ”Ja sinun katseesi”, Kaitlin sanoi hiljentäen ääntään melkein kuiskaukseksi, ”se on jotenkin niin pohjattoman surullinen, koko ajan. Ja joskus sinä vain vaivut ajatuksiin ja tuntuun kuin sinä olisit jossain ihan muualla. Ja se on pelottavaa, enkä minä tiedä enää, mitä tehdä.”
Lily katsoi Kaitlinia niin hämmentyneenä tämän vuodatuksesta, ettei tiennyt, mitä olisi sanonut. Kaitlin tuijotti häntä takaisin otsa rypyssä.
”No eikö se ole luonnollista olla vähän masentunut, kaiken tämän jälkeen?” Lily sanoi korottaen itsekin ääntään hetken kuluttua. ”Minä nimittäin satuin rakastamaan Scorpiusta! Minä rakastan häntä”, Lily sanoi melkein epätoivoisella äänellä.
Kaitlin pudisti päätään. ”Totta kai se on luonnollista olla masentunut ja surullinen, mutta tämä on eri asia. Muistatko silloin, kuin Jamie jätti minut?” Kaitlin kysyi. ”Minä olin niin surullinen, että minusta tuntui, että olisin voinut kuolla. Mutta minä pääsin yli siitä. Ja nyt sinunkin olisi aika jo päästä yli. Sinun pitäisi unohtaa hänet jo, Lily. Et sinä voi noinkaan jatkaa loputtomiin.”
Mutta minä en voi unohtaa häntä, okei?” Lily huudahti nousten seisomaan. ”Minä rakastan häntä, tajuatko? Rakastan. Eikä sellaista voi vain lopettaa oman tahdon mukaan.”
Lily vilkaisi Kaitlinia vielä kerran, kääntyi ja lähti pois, ennen kuin Kaitlin ehti vastata enää mitään.
Lily löysi itsensä kohta kävelemästä ympäri järveä jälleen kerran. Kaitlinin purkaus oli hämmentänyt häntä niin, että hän ei tiennyt mitä olisi ajatellut. Hän oli oikeasti kuvitellut, että hän oli pystynyt huijaamaan kaikkia. Hän oli kuvitellut, että jos hän vain esittäisi, että kaikki olisi hyvin, kenenkään ei tarvitsisi huolestua hänen takiaan. Totta kai hänen olisi pitänyt tietää paremmin. Hänen olisi pitänyt arvata, että Kaitlin näkisi hänen läpi. Kaitlin näki aina. Joskus hänestä tuntui, että Kaitlin tunsi hänet paremmin, kuin hän itse.
Nyt Lily ei kuitenkaan tiennyt, mitä tehdä. Hän olisi halunnut voida paremmin, hän olisi halunnut unohtaa Scorpiuksen ja jatkaa eteenpäin ja olla taas normaali ja oma itsensä, mutta hän ei vain voinut.
Lily tuijotti järven jäätynyttä pintaa, muistellen kaikkia niitä kertoja, kun hän ja Scorpius olivat kävelleet tuon samaisen järven rannalla. Jokainen muistoista teki kipeää ja vaikka juuri nyt Lily olisi mieluiten halunnut unohtaa ne kaikki, hän ei pystynyt saamaan niitä pois mielestään, vaan tuntui, kuin ne olisivat kirkastuneet entisestään. Vaikka hän lupasi itselleen, että kaikki muuttuisi vielä paremmaksi, joskus hän ei itsekään uskonut siihen.
***
Lily kulutti lopun päivää huispausharjoituksissa ja pelaamalla velhoshakkia Albuksen kanssa. Hän ei puhunut Kaitlinille paljoakaan koko päivänä, eikä Kaitlinkaan hänelle. Hän oli vieläkin vähän loukkaantunut siitä, että tämä oli huutanut hänelle. Vaikka oikeastaan ei hän sen takia ollut vältellyt Kaitlinia. Hän vain tiesi, että jos hän ei olisi ollut vihainen Kaitlinille, hänen olisi pitänyt puhua tämän kanssa. Ja joistain asioista oli vain helpompi olla puhumatta ja yrittää unohtaa.
”Lily hei?” Albus sanoi yrittäen kiinnittää Lilyn huomion takaisin peliin. ”Onko ketään kotona?”
Lily hätkähti ja yritti kohdistaa ajatuksensa taas takaisin shakkinappuloihin.
”Minä voitin. Taas”, Albus sanoi itsetyytyväisen kuuloisena.
”Ai joo”, Lily sanoi ihmetellen missä välissä niin oli päässyt käymään.
”Onko kaikki hyvin?” Albus kysyi sitten rypistäen otsaansa pienesti. ”Sinä et ole viime aikoina ollut ihan oma itsesi.”
Lily huokaisi. Se tästä vielä puuttuikin, että Albuskin alkaisi huolestua hänestä. ”Minulla on vain ollut aika paljon muuta ajateltavaa”, Lily sanoi pinnistäen hymyn naamalleen.
”Niin”, Albus sanoi mietteliäänä. ”Kun ottaa huomioon kaiken mitä on tapahtunut.”
”Niin”, Lily sanoi. ”Mutta ei nyt jaksa puhua siitä. Pelataanko vielä yksi peli?”
Ennen kuin Albus ehti vastata, Kaitlin kuitenkin ilmestyi paikalle, näyttäen hiukan vaivaantuneelta.
”Lily? Meidän pitäisi puhua.” Kaitlin sanoi kohottaen kulmiaan Lilylle merkitsevästi.
Lily epäröi hetken. ”Eikö se voi odottaa? Minun piti pelata shakkia Alin kanssa.”
”Sinä voit pelata hänen kanssaan myöhemmin, tule nyt”, Kaitlin sanoi tiukasti.
Lily nousi huokaisten ylös ja seurasi Kaitlinia ulos rohkelikon oleskeluhuoneesta.
Heidän päästyään ulos oleskeluhuoneesta, he kävelivät pitkin linnan käytäviä Kaitlin edessä ja Lily seuraten perässä, olematta kovin kiinnostunut siitä, mihin he olivat menossa. Lopulta he päätyivät kirjastoon, joka oli jo melkein tyhjä tähän aikaan illasta.
Kaitlin istuutui kaikista syrjäisimmässä olevan pöydän ääreen ja Lily istu hänen viereensä.
”Lily, anna anteeksi”, Kaitlin sanoi kääntyen katsomaan Lilyä. ”Minä en olisi saanut huutaa sinulle.”
Lily hymyili Kaitlinille rauhoittavasti. ”Ei se mitään.”
”Ei kun oikeasti, minä en olisi saanut suuttua sinulle, mutta – ”
”Ihan oikeasti, Kaitlin. Ei se haittaa”, Lily sanoi.
Kaitlin oli hetken hiljaa, epäröiden, aivan kuin hän olisi halunnut sanoa jotain, mutta ei tiennyt uskalsiko. ”Minä en vain tiedä, mitä tehdä sinun kanssasi. Sinä et ole ollenkaan oma itsesi ja se on pelottavaa”, Kaitlin sanoi tuijottaen pöydän pintaa.
”Minä tiedän, Kaitlin”, Lily huokaisi. ”Anna anteeksi, minä olen varmaan ollut aika huono ystävä viimeaikoina, mutta kun – ”.
Kaitlin pudisti päätään. ”Etkä ole. Kyllä minä ymmärrän, että sinulla on ollut muuta ajateltavaa.”
Sen jälkeen, he olivat kumpikin hiljaa, hetken aikaa, kunnes Kaitlin jatkoi. ”Sinun pitää vain unohtaa hänet jo, Lily.”
”Minä tiedän”, Lily sanoi. ”Mutta en voi.”
”Sinun on pakko”, Kaitlin sanoi. ”Minä tiedän, että sinä välität hänestä, mutta hän satutti sinua. Pahasti. Ja valehteli sinulle. Sinun on nyt vain päästävä yli siitä.”
Lily huokaisi syvään. Hän tiesi että Kaitlin oli oikeassa. ”Voidaanko me puhua jostain muusta?” Lily kysyi.
Kaitlin katsoi Lilyä pitkään. ”Minä haluan vain, että sinä olet taas se sama vanha Lily. Minä olen huolissani sinusta.”
”Minä tiedän. Mutta ei sinun tarvitse huolehtia”, Lily sanoi hymyillen Kaitlinille. ”Kyllä minä pärjään.”
”Hyvä on”, Kaitlin sanoi. ”Ehkä meidän pitäisi sitten mennä takaisin oleskeluhuoneeseen, kirjasto menee kiinni ihan kohta.”
”Niin varmaan”, Lily sanoi vilkaisten kelloa. ”Mene sinä edeltä, niin minä tulen kohta perässä.”
”Okei”, Kaitlin sanoi. Sitten hän nousi ylös ja kietoi kätensä Lilyn ympärille tiukkaan halaukseen. ”Minä välitän sinusta, Lily, muista se. Minä en anna sen pojan enää satuttaa sinua.”
”Kyllä minä pärjään, Kaitlin, ihan totta”, Lily sanoi halaten Kaitlinia takaisin.
Sitten Kaitlin lähti ja jätti Lilyn yksin tyhjään kirjastoon. Lily huokaisi syvään, tietäen, että hänen pitäisi lähteä takaisin oleskeluhuoneeseen, mutta oikeastaan hän olisi vain halunnut olla yksin nyt. Lopulta hänen oli pakko lähteä, sillä kirjastonhoitaja tuli häätämään hänet pois. Niinpä Lily vain käveli pitkin linnan autioita käytäviä ajatuksissaan jälleen kerran.
Niinpä hän hätkähti käännyttyään kulman takaa toiseen käytävään, ja huomattuaan yhtäkkiä katsovansa silmiin ketäpä muuta, kuin Scorpiusta.
Lily tuijotti Scorpiusta yllättyneenä, hän ei ollut odottanut törmäävänsä häneen nyt, tällä tavalla yhtäkkiä, keskellä autiota käytävää. Niinpä Lily ei osannut muuta kuin vain tuijottaa Scorpiuksen silmiin pöllämystyneenä, ja Scorpius katsoi häntä takaisin, kasvoillaan aivan yhtä hämmästynyt ilme.
Lily ei osannut sanoa, kuinka kauan he seisoivat siinä, jähmettyneenä paikoilleen, aivan kuin aika olisi pysähtynyt. Lopulta Lily aukaisi suunsa, sanoakseen jotain, mutta Scorpius käänsi katseensa äkkiä pois. Tämän kasvot muuttuivat tutkimattomaksi naamioksi, vaikka hetken aikaa Lily oli näkevinään niillä sitä samaa kaipausta, jota hän itse tunsi, mutta hänen oli täytynyt vain kuvitella se. Scorpius ohitti Lilyn mahdollisimman nopeasti, ennen kuin Lily ehti sanoa mitään, ja katosi kulman taakse. Lily kääntyi katsomaan Scorpiuksen perään suu ammollaan.
***
Scorpius astui luihuisen oleskeluhuoneeseen ja lysähti istumaan lähimpänä takkatulta olevaan nojatuoliin. Hänestä tuntui, kuin hänen jäsenistään olisi lähtenyt kaikki voima, eikä hän pystyisi hengittämään. Hän ei ollut varautunut törmäämään Lilyyn niin yhtäkkiä, keskellä autiota käytävää, ja nyt hän ei saanut mielestään Lilyn silmiä ja tämän kasvojen ilmettä. Hän ei vain pystynyt unohtamaan. Mikään ei ollut ollut samanlaista, sen jälkeen, kun Lily lakkasi puhumasta hänelle. Hän ei ollut pystynyt nukkumaan, hän ei ollut pystynyt ajattelemaan mitään muuta, kuin Lilyä. Ja hän ei vain pystynyt unohtamaan. Ja kaikista pahinta oli, että hän tiesi, että tämä oli kaikki hänen syytään. Hänen olisi pitänyt olla rehellisempi, hänen olisi pitänyt kertoa Lilylle kaikki. Ja ehkä sitten – Ehkä asiat olisivat voineet mennä eri tavalla.
Mutta nyt oli liian myöhäistä, ja vaikka hän kuinka olisi halunnut korjata tilanteen, hänestä tuntui, ettei hän enää pystynyt. Ehkä hänen olisi vain pakko opetella elämään sen kanssa, vaikka juuri nyt pelkkä ajatuskin sattui liian paljon. Scorpius ei voinut olla naurahtamatta katkerasti itselleen. Vielä vähän aikaa sitten, hän ei olisi ikinä voinut kuvitella, että hänestä joskus tulisi tällainen. Että hän voisi tarvita jotain toista ihmistä näin paljo, että joku toinen voisi merkitä niin paljon. Scorpius ei ollut tottunut kiintymään ihmisiin. Ja ehkä se olikin vain hyvä. Ehkä hänen ei olisi ikinä pitänytkään tulla niin riippuvaiseksi Lilystä, koska eihän siitä mitään hyvää ollut seurannut.
”Hei Scorpius”, joku kutsui häntä ja Scorpius hätkähti hereille mietteistään. Hän oli luullut olevansa yksin oleskeluhuoneessa. Käännyttyään ympäri, hän kuitenkin näki Venomin, joka lähestyi häntä ovela hymy naamallaan.
”Venom”, Scorpius vastasi harmistuneena. Tämä oli ehkä yksi viimeisimmistä ihmisistä, johon Scorpius olisi halunnut nyt törmätä.
Venom astui hitaasti lähemmäs Scorpiusta ja istuutui tämän nojatuolin käsinojalle. Scorpius nojautui vaistomaisesti kauemmas hänestä. Venom hymyili Scorpiukselle ja nojautui lähemmäs tätä. ”Onko sinulla jotain ongelmia? Sinä et ole näyttänyt kovin tyytyväiseltä viime aikoina?” Venom sanoi hiljaisella, pehmeällä äänellä.
”Minä taas en käsitä, millä tavalla minun ongelmani kuuluvat sinulle?” Scorpius sanoi nousten ylös nojatuolista.
Venom naurahti pienesti. ”Niin, et varmaan. Minä vain ajattelin, että nyt kun se Potter on poissa pelistä, sinä ehkä tajuaisit, kuinka paljon enemmän yhteistä sinulla ja minulla on”, Venom sanoi hitaasti ja nousi myös taas seisomaan, niin että hän seisoi aivan Scorpiuksen lähellä.
”Meillä ei ole mitään yhteistä”, Scorpius sanoi hyytävällä äänellä. Hän mietti, miten paljon tarvittaisiin, ennen kuin Venom tajuaisi, että hän ei ollut kiinnostunut, eikä Venom pystynyt muuttamaan sitä asiaa millään.
”Eikö?” Venom sanoi kohottaen toista kulmakarvaansa. ”Minusta tuntuu, että meillä on paljonkin yhteistä. Me olemme molemmat luihuisia ja ainakin meidän perheemme ovat samalla puolella.”
”Ei ole mitään puolia, Venom”, Scorpius sanoi ärtyneenä. ”Minun isäni on jo Azkabanissa ja kohta ovat kaikki muutkin sinne kuuluvat ja sitten koko tämä juttu on vihdoinkin ohi.”
Venom naurahti uudestaan. ”Voi Scorpius. On niin paljon sellaista, mitä sinä et tiedä. Taikaministeriö ehkä luulee, että tämä on ohi, mutta taikaministeriökään ei ole aina oikeassa.”
”Mitä tuo muka tarkoitti?” Scorpius kysyi epäluuloisena.
Venom väläytti taas Scorpiukselle ovelan hymynsä. ”Eiköhän se selviä sinulle ennemmin tai myöhemmin. Uskoisin että ennemmin. Mutta jos sinä et kerran ole tippaakaan kiinnostunut minusta, ehkä minun ei sitten kannata kertoa sinulle.”
Scorpius huokaisi ärtyneenä. ”Hyvä on sitten. Jos ei sinulla ollut muuta asiaa, minä taidan mennä nukkumaan. Sinä alat pitkästyttää minua.”
Venom näytti tyytymättömältä. Hänellä ei selvästikään ollut sellaista vaikutusta Scorpiukseen, kun hän oli toivonut. ”Selvä on. Sanonpahan vain yhden asian. Kannattaa valita tarkkaan keneen haluaa kiintyä tällaisina aikoina. Sinun rakas verenpetturityttösi ei ehkä olekaan enää niin turvassa kohta.”
”Ja mitä tuo muka tarkoitti?” Scorpius sanoi rypistäen kulmiaan. ”Uhkailetko sinä Lilyä?”
”En tietenkään”, Venom sanoi viattomalla äänellä, joka ei kuitenkaan toiminut kovin hyvin, koska jotenkin viattomuus ei vain sopinut Venomille. ”Sanoinpahan vaan. Mutta eikö sinun pitänyt lähteä nukkumaan?” Sitten Venom kääntyi ympäri ja katosi tyttöjen makuusaliin jättäen Scorpiuksen miettimään hänen sanojaan hiipuvan takkatulen ääreen.
***
Sunnuntaiaamuna aamupalalla Lily tuijotti koskematonta puurolautastaan miettien eilisiltaista kohtaamistaan Scorpiuksen kanssa. Hän oli jo unohtanut kokonaan, että hän oli vakaasti päättänyt käyttäytyä normaalisti tästä lähtien, jottei hän olisi enää huolestuttanut Kaitlinia. Hetken kuluttua hän huomasi Kaitlinin huolestuneen ja ehkä jopa hitusen ärsyyntyneen ilmeen. Ei hän voinut oikeastaan Kaitlinia siitä syyttääkään, kyllä hän tajusi että hän oli ollut melkoisen huono ystävä viime aikoina.
Lily huokaisi päättäen, että olisi parasta kertoa Kaitlinille suoraan. ”Minä törmäsin Scorpiukseen eilen illalla.”
”Voi Lily”, Kaitlin sanoi huokaisten. ”Kyllä sinun olisi pitänyt tietää, ettet sinä pysty välttelemään häntä ikuisesti. Etkä sinä voi mennä noin pois tolaltasi joka kerta kun satut törmäämään häneen.”
”Tiedän”, Lily vastasi hiljaa.
”Puhuitteko te mitään?” Kaitlin kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.
Lily pudisti päätään onnettomana. ”Ei, hän lähti pois ennen kuin minä ehdin sanoa mitään. Vaikka en minä kyllä edes tiedä, mitä olisin sanonut, mutta ehkä hän ei halua puhua minulle. Mikä ei kyllä olisi mikään ihme.”
”Miksi hän ei haluaisi puhua sinulle?” Kaitlin kysyi. ”Hänhän se tässä on syyllinen.”
”Kaitlin, ei hän ole mikään syyllinen”, Lily huokaisi. ”Korkeintaan hänen isänsä on. Mutta en minäkään tätä tilannetta mitenkään kovin hyvin ole hoitanut.”
”Hyvä on”, Kaitlin sanoi yhtäkkiä päättäväisellä äänellä. ”Minä tiedän mitä sinun pitää tehdä.”
”Miten niin?” Lily kysyi hämmentyneenä.
”Sinun pitää puhua hänen kanssaan. Selvittää asiat kunnolla, tapahtui sitten mitä tahansa”, Kaitlin sanoi tarmokkaalla äänellä.
”Niin varmaan”, Lily sanoi pudistaen päätään. ”Kaitlin, en minä pysty puhumaan hänen kanssaan. En vain pysty.”
”Ennemmin tai myöhemmin sinun on pakko”, Kaitlin totesi. ”Ei tämä voi jatkua näin loputtomiin. Sinä tiedät sen itsekin.”
Lily vain kohautti olkiaan ja sen jälkeen kumpikaan ei sanonut enää mitään.
Hetken päästä hiljaisuuden kuitenkin keskeytti postin saapuminen ja Kaitlin nappasi taas kerran Päivän Profeetan isokokoiselta tunturipöllöltä ja levitti sen auki pöydälle eteensä.
”Lisää uutisia kuolonsyöjistä”, Kaitlin sanoi luettuaan etusivun otsikot. Hän käänsi nopeasti lehden auki oikealta sivulta ja luki jutun läpi. Lily ei jaksanut juuri nyt kiinnostua koko kuolonsyöjäjutusta, mutta luettuaan artikkelin Kaitlin tyrkkäsi lehden Lilyä kohti. ”Katsopas tätä”, Kaitlin sanoi innoissaan. ”Aurorit ovat vanginneet lisää kuolonsyöjiä, luultavasti melkein kaikki niistä jo.”
”Ai jaa”, Lily sanoi vilkaisten juttua. ”Mutta mitä niin erikoista tuossa nyt on, nehän on napanneet niitä vähän väliä viime aikoina.”
”Niin, mutta etkö sinä ymmärrä, kuinka hyvä uutinen tämä on”, Kaitlin sanoi innoissaan. ”Koko juttu alkaa vihdoinkin selvitä, eikä meidän tarvitse koko ajan olla peloissamme, että kuolonsyöjiä hyökkää milloin minkäkin kulman takaa ja kaikki voi taas palata ennalleen.”
”Minusta tuntuu, ettei mikään sittenkään palaa ennalleen”, Lily sanoi hiljaa.
Kaitlin kohautti olkiaan. ”Joka tapauksessa, Lily, tämä on hyvä uutinen. Nyt me emme ole enää vaarassa.”
”Kyllä minä sen tajuan”, Lily huokaisi. ”Ja minä olen kyllä iloinen, että kaikki alkaa selvitä, mutta jotenkin tuntuu, ettei se vain kosketa minua yhtään.”
”Miten sinä voit edes sanoa noin?” Kaitlin kysyi. ”Kuolonsyöjäthän hyökkäsivät tänne vasta vähän aikaa sitten! Ja sinä olit mukana siellä! Sinä olisit voinut tulla tapetuksi. Ja kun ottaa huomioon sinun perheesi ja kaikki, sinuahan se juuri koskettaa kaikista eniten.”
”Niin kai sitten”, Lily sanoi. ”Mutta joka tapauksessa, mennäänkö jo?”
Niinpä he lähtivät suuresta salista takaisin rohkelikkojen oleskeluhuoneeseen, eikä kumpikaan heistä puhunut matkan aikana paljon mitään. Päästyään sisälle oleskeluhuoneeseen he huomasivat, että ilmoitustaulun eteen oli kerääntynyt tavallista enemmän porukkaa, mikä merkitsi yleensä sitä, että taululla oli joku uusi mielenkiintoinen ilmoitus, ja niinpä he menivät lähemmäs, yrittäen kurkkia taululle muiden selkien takaa. Viimein muutama seitsemäsluokkalainen väistyi taulun edestä ja Kaitlin pääsi lukemaan uuden ilmoituksen.
”Se on seuraavasta Tylyahon retkestä”, Kaitlin sanoi innostuneena. ”Niitä ei olekaan ollut pitkään aikaan.”
”Koska se on?” Lily kysyi kurkkien Kaitlinin olan yli.
”Ensi viikon lauantaina”, Kaitlin vastasi ja kääntyi taas Lilyä kohti. ”Siitä tulee kivaa, me ei ollakaan käyty siellä pitkään aikaan.”
”Niinpä”, Lily sanoi. Tylyahon retkiä ei ollut järjestetty pitkään aikaan juuri kuolonsyöjien aiheuttaman hässäkän takia, mutta nyt sitten tilanne oli ilmeisesti tosiaankin parempaan päin, jos heidät kerran jo uskallettiin päästää sinne.
Lily ja Kaitlin siirtyivät kauemmas ilmoitustaulun luota ja menivät istumaan nojatuoleihin takan ääreen. Kaitlin yritti jutella Lilyn kanssa Päivän Profeetan uutisista ja tulevasta Tylyahon retkestä, mutta Lily ei ollut juttutuulella ja niinpä kaikki keskusteluyritykset loppuivat nopeasti ja niinpä suurin osa sunnuntaipäivästä kuluikin läksykirjojen äärellä, mutta oikeastaan se ei nyt edes haitannut Lilyä. Eipä hänellä paljon mitään parempaakaan tekemistä ollut ja joka tapauksessa oli parempi edes yrittää kiinnittää ajatukset johonkin muuhun, kuin murehtia asioita, joihin hän ei voinut vaikuttaa.
A/N2: Kommentit olis tosi kivoja :)
-
Kiva joululahja! :) Vaikkakaan ei kovin jouluinen, mutta oli silti mukava saada jatkoa. Olihan tuo aika surullinen luku, mut en kauheesti kuitenkaan päässy siihen sisälle, koska on joulufiilis päällä. Huono ajankohta angsti luvulla:D Mut kiitti taas kerran tästä ja hyvää joulua!
-
hyvä luku jälleen kerran! tää oli aika haikee, mut samal aika ihana (:
eipä tässä taaskaan muuta ku että jatkoa odotellessa :D
~nuuhku
-
Tää on niin ihanaihanaihanaihanaihana!
Voi harmi vaan kun Lily syyttää Scorpiusta vaikka eihän se oo tehny mitään :-\ eikä ymmärrä ettei silläkään oo varmaan helppoo jos isä joutuu vankilaan, vaikkei se oliskaan samaa mieltä sen teoista, on se sen isä kuitenkin..
Sori ei mitään rakentavaa :)
Jatkoa jään odottelemaan!
-
Mahtava jatko! Erityisesti toi Lilyn ja Scorpiuksen käytäväkohtaaminen oli huippu :)
Miten ois jos kirjoittaisit uuden luvun uudenvuoden lahjaksi? ;D
-
A/N: kiitos paljon kommentista eFFy :)
Kiitos nuuhku! Kiva että tykkäsit!
MinaVaan, kiitos kivasta kommentista! :)
Kiitos mokkasiini, kiva kuulla, että tykkäsit tosta käytäväkohdasta, sitä oli kiva kirjottaakin!
Tässä on nyt uusi (aika lyhyt) luku, toivottavasti pidätte! Muistakaa kommentoida!
Ja hyvää uutta vuotta ja uutta vuosikymmentä kaikille! :)
29. Venomin salaisuus
Seuraava viikko Tylypahkassa lähti käyntiin melko tavallisissa merkeissä. Kaikki odottivat jo innoissaan tulevan viikonlopun Tylyahon retkeä ja juorusivat kiihkeästi kuolonsyöjiä koskevista uusista uutisista. Kaikki tuntuivat olevan innoissaan hyvistä uutisista ja muutenkin hyvällä tuulella koko ajan. Ainakin Lilyn mielestä. Lily yritti ottaa osaa keskusteluihin, vaikka totta puhuen koko asia ei vieläkään tuntunut koskettavan häntä yhtään. Vaikka totta kai hänkin oli iloinen, että asiat näyttivät menevän parempaan suuntaan ja olihan hänestä mukava päästä välillä pois Tylypahkasta taas vaihteeksi, mutta jotenkin se ei vain tuntunut yhtä tärkeältä, kuin ennen.
Koko seuraava viikko oli kuitenkin Kaitlinille ja Lilylle niin kiireinen läksyjen ja huispausharjoitusten takia, ettei jäänyt aikaa paljon turhaan murehtimiseen. Heidän hävittyään ottelu korpinkynttä vastaan Erica oli nimittäin kiristänyt harjoitusten tahtia entisestään, vaikkei heidän seuraava ottelunsa ollut vielä lähimaillakaan, niin että nyt he viettivät melkein jokaisen illan huispauskentällä, oli sää mikä tahansa. Lilyä se ei kuitenkaan haitannut, sillä hänestä oli vain mukava lennellä huispauskentän yläpuolella ilta toisensa jälkeen, se antoi hänelle muuta ajateltavaa. Ja sitä paitsi, eihän hänellä paljon mitään parempaakaan tekemistä olisi ollut.
Torstai-iltana Lily teki Rosen kanssa läksyjä kirjastossa. Lily oli syventynyt pitkän Pimeyden voimilta suojautumisen esseen viimeistelyyn ja Rose yritti etsiä vastauksia Muodonmuutosten kysymyksiin. Kumpikaan ei ollut puhunut pitkään aikaan mitään, lukuun ottamatta satunaisia kysymyksiä, kuten: ”Tiedätkö millä loitsulla pystyikään muuttamaan siilin kahvikupiksi?” tai ”Mistä erottikaan tavallisen suden ja ihmissuden?”
Hetken kuluttua Lily sai esseensä valmiiksi ja kääri pergamentin siistiksi rullaksi. ”Noin, nyt se on vihdoinkin valmis”, Lily sanoi tyytyväisenä.
”Minulta puuttuu vielä pari vastausta”, Rose sanoi hajamielisesti selatessaan samalla vimmatusti Muodonmuutosten kirjaansa. Parin minuutin kuluttua Rosekin oli saanut läksynsä loppuun.
”Lähdetäänkö sitten?” Lily kysyi ja alkoi pakata tavaroitaan.
”Hyvä on”, Rose sanoi ja epäröi sitten hetken, aivan kuin hän olisi aikonut sanoa vielä jotain muuta.
”Mitä nyt?” Lily kysyi.
”Lily”, Rose aloitti. ”Minä tiedän, ettet sinä halua puhua tästä, mutta minä ajattelin vain kysyä… Miten sinulla menee Scorpiuksen kanssa? Oletko sinä puhunut hänelle sen jälkeen, kun – ”
Lily oli jonkin aikaa hiljaa, ennen kuin vastasi. ”Ei, ei me olla puhuttu sen jälkeen.”
”No haluaisitko sinä puhua hänen kanssaan?” Rose kysyi varovasti.
Lily nyökkäsi. ”Kyllä kai.”
”Mutta hän ei halua, vai?” Rose jatkoi.
”En minä tiedä, mitä hän haluaa”, Lily sanoi kuivasti. ”Ilmeisesti ei ainakaan minua.”
Sen jälkeen kumpikaan ei enää maininnut aihetta, vaan he vain pakkasivat kirjat ja pergamentit koululaukkuihinsa hiljaisuuden vallitessa. Juuri kun he olivat lähdössä pois, Ethan kuitenkin saapui paikalle ja hänen naamalleen ilmestyi iloinen hymy, heti kun hän näki Rosen.
”Hei kulta”, hän sanoi astellen lähemmäs heitä, ”Hei Lily.”
”Hei Ethan”, Lily ja Rose vastasivat yhteen ääneen.
”Minä ajattelinkin, että teidät löytäisi täältä”, Ethan sanoi istuutuen tuolille Rosen viereen.
”Oliko sinulla sitten jotain asiaa?” Rose kysyi kohottaen kulmiaan.
”Eipä oikeastaan”, Ethan sanoi kohauttaen olkapäitään. ”Halusin vain nähdä sinut.” Rose hymyili Ethanille leveästi ja Ethan vastasi Rosen hymyyn sellaisella katseella, joka sai Lilyn välittömästi tuntemaan itsensä ulkopuoliseksi.
”Minun pitäisi varmaan lähteä takaisin oleskeluhuoneeseen. Kello alkaa olla jo aika paljon”, Lily sanoi nopeasti nousten seisomaan.
”Ai joo, niin meidänkin”, Rose sanoi vilkaisten seinällä riippuvaa kelloa.
”Nähdään taas”, Lily sanoi ja niinpä he erosivat toivotettuaan ensin toisilleen hyvät yöt ja Lily lähti kulkemaan kohti rohkelikkotornia.
Hän ei kuitenkaan päässyt pitkälle, ennen kuin hän törmäsi ihmiseen, jonka hän olisi viimeiseksi halunnut nähdä kulkiessaan yksin autiolla käytävällä myöhään illalla: Venom Brooksiin. Venomin kasvoille ilmestyi pahansuopa hymy, joka ei enteillyt hyvää, heti kun hän näki Lilyn.
”Kas kas, Lily Potter”, Venom sanoi pehmeästi, pysähtyen juuri Lilyn eteen.
”Venom", Lily vastasi tylysti, katsoen tätä silmiin.
Venom tarkkaili Lilyä hetken hiljaa ja aukaisi sitten suunsa. "Mitä sinä teet tähän aikaan vaeltelemassa pitkin käytäviä?" Venom kysyi sitten.
”Minä en käsitä, millä tavalla minun asiani kuuluvat sinulle", Lily sanoi mahdollisimman viileällä äänellä. Venomiin se ei näyttänyt vaikuttavan mitenkään, tämä vain hymähti Lilylle.
”Niin, et sinä varmaan käsitäkään", Venom sanoi.
”Mitä tuo muka tarkoitti?" Lily kysyi siristäen silmiään.
Venom naurahti pilkallisesti. "Voi, ei mitään. On vain niin paljon muitakin asioita, joita sinä et tiedä."
”Niin kuin mitä esimerkiksi?" Lily kysyi kohottaen kulmiaan.
”Eipä mitään", Venom sanoi hymyillen pienesti. "Kyllä se selviää sinulle ennen pitkää."
”Mikä selviää?" Lily kysyi nyt ärtyneenä. "Mitä ihmettä sinä oikein höpötät?"
”Enpä taida kertoa”, Venom sanoi, ”sehän pilaisi yllätyksen.”
”Minkä ihmeen yllätyksen?” Lily kysyi.
”Se selviää sinulle kyllä ennen pitkään”, Venom sanoi ja yhtäkkiä hänen äänensä muuttui pilkallisesta matalammaksi ja uhkaavammaksi. ”Ja ehkä sinä sitten opit, ettei kannata asettua minua vastaan.”
Venomin uhkaava katse sai Lilyn levottomaksi. Vaikka hän tiesi, ettei Venom voisi tehdä hänelle mitään, hän ei kuitenkaan pitänyt tämän ilkeästä katseesta.
”Mitä sinä oikein suunnittelet?” Lily kysyi yrittäen kuulostaa pelkästään ärtyneeltä, mutta hän ei voinut estää uteliaisuutta pääsemään ääneensä. ”Ja miten niin sinua vastaan?”
”Se selviää sinulle kyllä, usko pois”, Venom sanoi hiljaa, katsoen Lilyä pitkään ja yhtäkkiä Lilyä alkoi puistattaa. Venomin käyttäytymisessä oli jotakin uhkaavaa, vaikka eihän tämä ollut edes varsinaisesti uhkaillut Lilyä - tällä kertaa.
”Mikä selviää?” Lily kysyi hiljaa ja rypisti kulmiaan. Venom ei vastannut Lilylle, vaan sen sijaan tämä heitti Lilyn suuntaan vielä yhden kiukkuisen katseen. Hetken aikaa he vain tuijottivat toisiaan ja sitten Venom pyyhälsi Lilyn ohi sanomatta enää sanaakaan.
”Se oli outoa”, Lily sanoi itsekseen tuijottaen Venomin perään. Hän ei käsittänyt, mitä syytä Venomilla oli olla vihainen hänelle – ellei sitten... Lily tiesi, että Venom oli halunnut Scorpiuksen jo pitemmän aikaa, eikä tämä ollut varsinaisesti ilahtunut siitä, että Scorpius ja Lily olivat yhdessä, mutta hän ei käsittänyt, mitä väliä sillä oli enää, ottaen huomioon etteivät Scorpius ja Lily olleet puhuneet toisilleen pitkään aikaan. Kuitenkin, Venomin puheet tekivät hänet levottomaksi. Hänelle ei ollut vieläkään selvinnyt, mitä tämä oli oikein selittänyt, mutta sen hän tiesi, että Venom tiesi jotain, mitä hän ei tiennyt. Ja mitä ikinä se olikaan, ainakaan se ei ollut mitään hyvää.
Lilyn päästyä vihdoinkin rohkelikon oleskeluhuoneeseen, se oli jo melkein kokonaan tyhjä. Vain muutama oppilas istuskeli vielä nojatuoleissa tai sohvalla. Lily huomasi Kaitlinin takkaa lähimpänä olevassa nojatuolissa ja meni tämän luokse. Oli mukavaa nähdä Kaitlin vaihteen vuoksi yksin, sillä viime aikoina hän oli ollut melkein koko ajan Jamien kanssa.
”Hei, missä Jamie on?” Lily sanoi istuutuen Kaitlinin viereen.
”Ai, hän meni jo nukkumaan”, Kaitlin sanoi hajamielisen näköisenä.
”Ja niin pitäisi ilmeisesti sinunkin mennä”, Lily naurahti. ”Sinä näytät melko väsyneeltä.”
”Niin, joo, varmaan”, Kaitlin sanoi. Sitten hän katsahti Lilyä pitempään. ”Onko jotain tapahtunut? Sinä näytät oudolta.”
”Ei mitään”, Lily sanoi, yrittäen näyttää huolettomalta. ”Minä vain törmäsin Venomiin äsken.” Sen jälkeen Lily selosti hänen ja Venomin keskustelun Kaitlinille.
Kaitlin rypisti otsaansa mietteliäänä. ”Kuulostaa aivan siltä, kuin hän suunnittelisi jotain.”
”Niin”, Lily sanoi hitaasti. ”Mutta ei se luultavasti ole mitään vakavaa. Luultavasti se on vain tyhjää puhetta.”
”Niin kai”, Kaitlin sanoi. ”Mutta joka tapauksessa, sinun kannattaa olla varuillasi. Minä en oikein pidä siitä.”
Ei Lilykään pitänyt siitä, mutta hän yritti olla huolestuttamatta itseään ja Kaitlinia turhaan. Luultavasti se ei tosiaankaan ollut mitään vakavaa. Vaikka joka tapauksessa, oli se outoa.
Perjantaiaamuna Lily heräsi taas hyvissä ajoin ennen Kaitlinia. Hän oli nähnyt jotain outoa unta, vaikka ei enää pystynytkään kunnolla muistamaan, mitä siinä oli tapahtunut. Hän muisti vain, että Venom Brooks ja kuolonsyöjät olivat liittyneet siihen jollakin tapaa. Lily yritti karistaa unen jättämän epämiellyttävän tunteen pois mielestään, nousi ylös sängystä ja pukeutui. Sitten hän tönäisi Kaitlinin hereille ja lähti sen jälkeen aamupalalle yksin, kun Kaitlin näytti siltä, ettei häntä vielä vähään aikaan saisi kiskottua ylös sängystä.
Suuri sali oli vielä melko tyhjä, mutta Lily meni istumaan Albuksen viereen rohkelikon pöytään.
”Huomenta Al”, Lily haukotteli istuutuen Albuksen viereen.
”Huomenta”, Albus vastasi ja sen jälkeen kumpikaan ei puhunut enää kovinkaan paljon vaan söi vain aamiaistaan vaitonaisena.
Sinä päivänä Lilyllä ja Kaitlinilla oli ensimmäisenä Pimeyden voimilta suojautumista. Kumpikaan ei olisi jaksanut koko oppiainetta enää Teddyn lähdettyä ja Lizzien palattua takaisin opettamaan ja he toivoivat vain, että Teddy palaisi takaisin mahdollisimman nopeasti. Ja niinpä taas tämäkin tunti oli samanlainen kuin kaikki muutkin, Lizzien vain selittäessä omiaan luokan edessä, kenenkään kiinnittämättä paljonkaan huomiota häneen. Lily ja Kaitlin kuluttivat tunnin pelaamalla ristinollaa kirjojensa marginaaleihin.
Selvittyään Pimeyden voimilta suojautumisesta, heillä olikin onneksi seuraavaksi Muodonmuutoksia. Vaikka kumpikaan ei ollut mitenkään erityisen hyvä siinä, ainakin se oli kiinnostavampaa, kuin edellinen tunti.
Lounaan jälkeen Lilyllä oli vielä Yrttitietoa ja Taikaeläinten hoitoa ennen koulupäivän päättymistä. Sen jälkeen Lilyn ja Kaitlinin pitikin lähteä huispausharjoituksiin. Sää oli kylmä ja lunta pyrytti, ja kaikki olivat melko väsyneitä, joten Erica suostui lopettamaan harjoitukset aikaisemmin kuin yleensä.
Koska oli perjantai-ilta, ei ketään oikein huvittanut tehdä läksyjä, joten Kaitlin ja Lily pelasivat Albuksen ja Hugon kanssa shakkiturnauksen, jonka Albus voitti ylivoimaisesti. Sen jälkeen Albus lähti tapaamaan Kaidaa ja Hugo lähti tekemään jotain hämärää kavereidensa kanssa, joten Lily ja Kaitlin jäivät taas kahdestaan.
"Missä Jamie muuten on?" Lily kysyi Kaitlinilta. Hän oli huomannut, ettei poikaa ollut näkynyt melkein koko päivänä ja se alkoi jo olla vähän outoa, koska yleensä heitä kahta ei saanut millään irti toisistaan.
Kaitlin kohautti olkiaan huolettomasti. "En minä tiedä. Hän on varmaan jossain kavereidensa kanssa. Ei minun tarvitse sentään koko ajan tietää, mitä hän tekee", Kaitlin sanoi puolustelevasti.
Lily rypisti otsaansa. "Onko kaikki hyvin?" hän kysyi. Hän ei oikein pitänyt Kaitlinin teeskennellyn huolettomasta äänensävystä.
"On, totta kai.” Kaitlin sanoi nyökytellen. "Ei ole", hän lisäsi sitten hetken hiljaisuuden jälkeen huokaisten.
Lily kohotti kulmiaan Kaitlinille. "Onko jotain sattunut?"
"Ei.. varsinaisesti", Kaitlin sanoi epävarmasti.
"Mutta?"
"No, minusta tuntuu", Kaitlin sanoi hiljaisella äänellä. "Että Jamiella on joku muu."
"Mitäh?" Lily älähti. "Epäiletkö sinä, että hän pettää sinua?"
"Shh", Kaitlin sanoi vilkuillen ympärilleen. "Voisitko sinä puhua hiljempaa", hän sanoi nyökäten kohti muutamaa toisluokkalaista tyttöä, jotka vilkuilivat heitä kiinnostuneena.
"Ai joo, anteeksi", Lily sanoi kärsimättömästi. "Mutta kerro nyt! Mistä sinä niin päättelet?"
Kaitlin kohautti olkiaan. "No aluksi kaikki meni hyvin, mutta sitten, yhtäkkiä hänestä tuli ihan erilainen. Aivan kuin hän välttelisi minua... Ja nyt minä en tiedä, mitä tehdä."
"Kaitlin, sinä et voi antaa tämän jatkua tällä tavalla", Lily sanoi katsoen ystäväänsä tiukasti. "Hän särki sinun sydämesi jo kerran ja nyt alkaa näyttää uhkaavasti siltä, kuin hän aikoisi tehdä sen uudestaan. Sinun pitää lopettaa se, sinä olet ollut hänen pompoteltavissaan jo liian kauan.
"Mutta minä välitän hänestä silti", Kaitlin sanoi surkeana, "en minä voi niin vain päästää irti."
"No sinun pitää lakata välittämästä!" Lily sanoi lujasti.
Kaitlin käännähti katsomaan Lilyä kohottaen kulmiaan. "Ja sinä olet paraskin puhumaan siitä."
Lily naurahti ilottomasti, vaikka oikeasti tilanteessa ei ollut mitään naurettavaa. Juuri muutama päivä sitten Kaitlin oli sanonut Lilylle samaa ja Lily tiesi aivan hyvin, ettei se ollut niin yksinkertaista. Ei toisesta voinut vain lakata välittämästä, vaikka olisi kuinka halunnut. Ja jos se toinen lakkasi välittämästä – se olikin sitten huonompi juttu.
"Ollaan mekin aika surkeita", Kaitlin sanoi hymyillen surumielisesti Lilylle. Lily ei voinut muuta kuin olla samaa mieltä siitä.
***
”Lily, hei, herää”, Kaitlin sanoi Lilyn mielestä tarpeettoman pirteällä äänensävyllä, ottaen huomioon, kuinka paljon kello oli. Vaikka itse asiassa hän ei tiennyt, kuinka paljon kello oli, mutta hän päätteli, ettei se ollut vielä kovin paljon.
”Mitä?” Lily sanoi unisesti, ”nythän on lauantai.”
”Niin, mutta tiedätkö mikä lauantai?” Kaitlin sanoi hypähtäen istumaan Lilyn sängylle.
”En”, Lily murahti sängyn pohjalta. ”Ja miksi sinä olet noin pirteä?”
”Tänään on Tylyaho-päivä!” Kaitlin hihkaisi.
”Ai joo”, Lily sanoi nousten vastentahtoisesti istumaan. ”Mutta silti, miksi sinä herätit minut näin aikaisin? Ja mitä kello edes sitä paitsi on?”
”Se on puoli kahdeksan”, Kaitlin sanoi pirteästi. ”Nouse nyt, niin lähdetään aamiaiselle.”
”Et sinä sitten voinut lähteä sinne ilman minua?” Lily huomautti kohottaen toista kulmaansa. ”Ei minullakaan ole mikään pakkomielle herättää sinua joka kerta, kun minä herään aikaisemmin.”
”Äh, älä viitsi, Lily”, Kaitlin sanoi. ”Piristy nyt, ainakin tänään päästään taas pitkästä aikaa Tylyahoon. Minä kaipasinkin jo Hunajaherttuaa.”
”Hyvä on”, Lily sanoi, asetellen kasvoilleen melko vaisun hymyn. ”Minä yritän.”
”Okei, hyvä, tule sitten, lähdetään sinne aamiaiselle.”
Puolen tunnin kuluttua Lily ja Kaitlin astelivat sisälle Suureen saliin joka oli vielä melko tyhjänä, koska ihmisten ei tarvinnut herätä niin aikaisin oppitunneille. Heidän kävellessään luihuisen pöydän ohi Lily käänsi nopeasti katseensa pois, huomattuaan Scorpiuksen istuvan sen päässä kahden kaverinsa kanssa.
”Sinun täytyy ihan totta tottua näkemään häntä”, Kaitlin sanoi huomattuaan Lilyn katseen.
”Helpommin sanottu, kuin tehty”, Lily huomautti synkästi ja istuutui rohkelikon pöydän päätyyn.
Heidän syödessään sali täyttyi pikku hiljaa ihmisistä ja postin saavuttua Kaitlin kulutti lopun aikaa selailemalla Päivän Profeettaa Lilyn tuijotellessa puurokulhoonsa mietteissään.
Vihdoin oli aika lähteä Tylyahoon ja Kaitlin ja Lily menivät eteisaulaan, muiden lähtöä odottavien oppilaiden kanssa.
"Hei Lily, Kaitlin", Rose sanoi hyväntuulisesti ja tupsahti Lilyn ja Kaitlinin luokse jostakin.
"Hei Rose", Lily vastasi.
"Haluatteko te kävellä minun kanssani?" Rose kysyi. "Minä hukkasin Ethanin jonnekin."
"Totta kai", Kaitlin sanoi.
"Missä Jamie muuten on?" Rose kysyi.
Kaitlin kohautti olkiaan ja hänen kasvoilleen ilmestyi hetkeksi synkkä ilme. Se kuitenkin väistyi nopeasti, heidän päästessään vihdoin ulos. Ilma oli nyt kauniimpi, kuin eilen ja aurinko paistoi, joten matka taittui joutuisasti.
Heidän ollessaan jo melkein perillä Tylyahossa, joku tönäisi Lilyä kovakouraisesti, ohittaessaan tämän polulla. Lily tajusi hetken kuluttua, että se oli Venom Brooks. Venom kääntyi katsomaan Lilyä, luoden tähän pahansuovan hymyn. Jokin Venomin katseessa sai Lilyn levottomaksi.
Kaitlin kohotti kulmiaan Lilylle, huomattuaan myös Venomin katseen.
"Mitäköhän hänellä on mielessään?" Lily kysyi hiljaa.
"Miten niin?" Rose kysyi ymmällään. Kaitlin ja Lily selostivat Roselle nopeasti Venomin ja Lilyn kohtaamisen torstai-iltana, ja kuultuaan koko tarinan, Rose rypisti kulmiaan mietteliäänä. "Hän ei tosiaankaan vaikuttanut ihan viattomalta äsken."
"No joka tapauksessa, ei nyt viitsitä murehtia sitä", Lily sanoi nopeasti. "Onhan se outoa, mutta ei se välttämättä tarkoita, että hän oikeasti aikoo tehdä mitään. Tai siis eihän me koskaan olla oltu mitään ylimpiä ystäviä."
”Niinpä kai”, Kaitlin sanoi, ”mutta mitä syytä hänellä on nyt yhtäkkiä alkaa kiusaamaan sinua. Tai siis eihän hän ole viime aikoina kiinnittänyt sinuun edes mitään huomiota, ennen tätä.”
”Se on kyllä totta”, Lily sanoi tajutessaan asian itsekin vasta nyt.
Sen jälkeen he olivatkin jo perillä Tylyahossa ja alkoivat puhua siitä mihin he menisivät ensimmäisinä ja unohtivat Venomin, mutta silti Lily ei voinut karistaa ikävää aavistusta mielestään, että tästä seuraisi vielä jotain ikävää.
***
Scorpius käveli hitaasti pitkin Tylyahoon vievää polkua Alexin kanssa. He olivat viimeisten joukossa, koska he olivat lähteneet Tylypahkasta melkein viimeisinä. Se ei kuitenkaan haitannut Scorpiusta, joka ei ollut kovin sosiaalisella tuulella.
Alex katsoi Scorpiusta kulmat kohollaan uteliaasti. ”Onko kaikki hyvin?”
”Miten niin?” Scorpius kysyi.
”Mietin vain”, Alex sanoi kohauttaen olkiaan. ”Sinä olet vain ollut tänään niin hiljainen. Siis hiljaisempi, kuin yleensä.
”Ei kun minä vain mietin”, Scorpius aloitti.
”Mitä?”
”Venomia”, Scorpius tokaisi. ”Hän tietää jotain, mitä me ei tiedetä.”
Alex rykäisi merkitsevästi, ja nyökäytti päätään taaksepäin. Scorpius kääntyi katsomaan Alexin näyttämään suuntaan, vain huomatakseen Venomin, joka virnisti hänelle, huomatessaan hänen katseensa.
Venom nopeutti askeleitaan, niin että hän käveli nyt Scorpiuksen ja Alexin rinnalla. ”Hei, Scorpius.”
”Venom”, Scorpius sanoi viileällä äänellä.
”Minä en voinut olla kuulematta teidän keskusteluanne – ” Venom aloitti hitaasti.
”Etpä tietenkään”, Scorpius sanoi. ”Eikö vanhempasi opettaneet sinulle, että toisten salakuuntelu on epäkohteliasta.”
”En minä salakuunnellut”, Venom tiuskaisi. ”Ja sitä paitsi sinun kannattaisi olla vähän kohteliaampi minua kohtaan, jos kerran haluat tietää – ”
”Joten, aiotko sinä jo kertoa, mitä sinä suunnittelet?” Scorpius kysyi kohottaen kulmiaan.
”No”, Venom aloitti hymyillen ilkeästi. ”Tarkalleen ottaen minä en suunnittele mitään.”
”Kuka sitten suunnittelee?” Scorpius kysyi.
”Sinun pitäisi tietää. Kun sinun isäsikin on…” Venom jätti lauseen kesken ja katsahti Scorpiusta oudosti. Scorpius oli näkevinään hänen katseestaan sillä kertaa jotain muutakin, kuin vain ilkeää omahyväisyyttä.
”Liittyykö tämä jotenkin kuolonsyöjiin?” Scorpius kysyi aavistellen pahaa. Venom nyökkäsi hiljaa. ”Mutta heidäthän on melkein kaikki saatu kiinni jo.”
”Niin taikaministeriö luulee”, Venom sanoi, tyytyväisenä siitä, että oli onnistunut saamaan Scorpiuksen hämilleen. ”Mutta”, Venom lisäsi painokkaasti ja piti dramaattisen tauon, ennen kuin jatkoi: ”meitä onkin enemmän, kuin he luulevat.”
”Meitä?” Scorpius sanoi kohottaen toista kulmaansa. Kun Venom ei vastannut, hän jatkoi: ”Joten, mitä he suunnittelevat?”
”Eikö se ole ilmiselvää?” Venom sanoi tuhahtaen. ”Minä oletin, että sinä olisit jo arvannut sen. Hyökkäystä tietenkin, Tylyahoon.”
”Koska?” Scorpius kysyi nopeasti, vaikka hänellä olikin paha aavistus, että hän tiesi jo vastauksen.
Venom vilkaisi rannekelloaan hymyillen laiskasti. ”Noin vartin kuluttua”, hän tokaisi pyyhältäen sitten kovaa vauhtia pois paikalta, jättäen Scorpiuksen ja Alexin tuijottamaan peräänsä.
-
Voi ei, nyt mihin kohtaan jätit. Jatkon olis parempi tulla pian >:(
Venom on kuolonsyöjä? Ja ne hyökää Tylyahoon ja Scorpius pelastaa Lilyn ja voi näitä onnellisia loppuja <3
Eiks niin?? ::)
-
Tosi kiva luku taas kerran. En oo varma oonko kommentoinu tähän aikasemmin mitään, mut tykkään täst tosi paljon!!!
Äkkii jatkoo, en jaksa odottaaaaaaaaa<3
-
Huh, mulla ollu kauhee maraton lukea tätä, hyvä ku oon nukkumaan kerenny ymsyms. :')
Mutta siis ; tosi mahtava juoni tässä, scorpius-lily on aivan ihana paritus, vaikkakin se meni jossain välissä vähän.. tylsäksi, kuten myös väliluvut olivat yleisesti ottaen... tylsiä. (lukuun ottamatta viimeisintä! ;)) Mutta ei sillä että haukkuisin tarinaa, sillä eihän sitä kokoaikaa voi jotakin järkyttävää olla tapahtumassa. Hyvä vain että just ku luulee että tarina menee tylsäksi jaaritteluksi(jota tämä fic ei todellakaan ole), niin tapahtuukin jotain todella järkyttävää ja sitten sitä alkaa taas lukea hirmu vauhdilla eteenpäin odottaen seuraavaa skandaalia. ;D
Scorpiuksen ja Lilyn riita oli mulle kyllä järkytys, ei ne ois saanu erota vaikka ny iha sinänsä järkevä syy, niitte kummiski pitäis elää elämänsä onnellisina yhdessä! ;)
Tää viimeisin luku jäi sinänsä ärsyttävään kohtaan, tuntu että jäi vähän kesken, kun tosiaan olen lukenut noi aikaisemmat melkein yhteen pötköön, mutta muuten aivan järkyttävän hyvä luku. Pidän kirjoitustyylistäsi, juuri sopivasti ajatuksia ja kuvailuja minun makuuni.
jatkoa toivoen ( ja pian! vieroitus oireita löytyy jo nyt..)
~Laeva (:
-
voi eii, jätit niiin jännään kohtaan! tykkäsin tästäkin luvusta paljon. toivottavasti seuraavassa luvussa kerrot enemmän mikä sitä jamieta vaivaa (:
jatkoa odottelen pian kun jäi niin jännittävään kohtaan! (:
~nuuhku
-
Uah ! Ilkeen kohan valkkasit tänki luvun loppuun...
Pidin tästä koko ficistä muuten ihan sikana, ja nyt melkeen varmaan täytyy ilmoittautuu faniks ;D
Ja sit jos sitä jatkoo sais ?
-
Kommaan tätä nyt ekaa kertaa.
Sain vihdoin luettua nää kaikki. ;D
Voi vitsi, ku Lilyl ja Scorpiuksella tuli se riita, mut ei kaikki aina voi mennä hyvin, muuten menee liian fluffymaiseks. ;)
Venom on hirvee, oli pakko mainita.
Tykkäsin, aluks en lukenu yhtään näit seuraavan sukupuolen hommii, mut ku tää oli niin mielenkiintoinen, nii aloin lukee tätä, ja Lily ja Scorpius on ihana pari.<3
Ei rakentavaa, paitsi et löysin kyl aika paljon pieniä virheitä, mut ei ne nyt sillee haitannu ;D
Jatkoo odotellessa<33
-RonWeasleyyy
-
A/N: Kiitos paljon kommentista MinaVaan! :)
Kiitos rrooooosa, kiva kuulla että pidit!
Lady Evans, paljon kiitoksia ihanasta kommentista! Tosi mukava kuulla, että pidät mun kirjotustyylistä :)
Kiitos nuuhku! Kiva että tykkäsit!
Kiitos kommentista shesaid :)
RonWeasleyyy kiitos paljon, uudet lukijat on aina ihania.
Tässä on nyt sitten seuraava luku. Toivottavasti tykkäätte :)
30. Tylyahossa tapahtuu
”No mitä te haluaisitte tehdä?” Lily kysyi toisilta, heidän vihdoinkin päästyään Tylyahoon ensimmäisten joukossa.
Rose kohautti olkiaan. ”Minulle on oikeastaan ihan sama. Päättäkää te.”
Kaitlin oli aukaisemassa suunsa, sanoakseen jotain, mutta juuri silloin kuului hänen oikealta puoleltaan äänekäs poksahdus, joka pelästytti hänet. Joku oli ilmiintynyt melkein hänen viereensä. Mustaviittainen, huppupäinen mies. Mies loi tyttöihin pikaisen, epäluuloisen vilkaisun ja kiiruhti sitten kovaa vauhtia eteenpäin.
Kaitlin kohotti kulmiaan toisille, miehen mentyä. ”Se oli outoa.”
Lily nyökkäsi tuijottaen miehen perään. ”Niinpä”, Lily myönsi. Mutta toisaalta, Tylyahossa saattoi joskus törmätä melko erikoisiinkin tyyppeihin, joten niinpä he eivät kiinnittäneet mieheen sen enempää huomiota, vaan jatkoivat vain hiljakseen kävelyä pitkin Tylyahon pääkatua.
Hetken kuluttua he pysähtyivät Sekon pilapuodin näyteikkunaan, kun heidän takaansa kuuluva äänekäs poksahdus hätkähdytti heidät jälleen kerran. Käännähdettyään ympäri, he huomasivat kaksi samanlaisiin, yksinkertaisiin mustiin vaatteisiin pukeutunutta huppupäistä miestä, kuin heidän aikaisemminkin näkemänsä mies. Lily, Kaitlin ja Rose vilkaisivat toisiaan nopeasti. ”Täällä on tekeillä jotain outoa”, Lily sanoi Kaitlinille ja Roselle hiljaa miesten mentyä.
Rose ja Kaitlin nyökkäsivät.
”Minusta tuntuu, että Venom tiesi” Lily henkäisi yhtäkkiä. ”Mitä ikinä täällä tapahtuukaan, niin Venom puhui tästä silloin aikaisemmin.”
”Enpä tiedä, Lily”, Kaitlin sanoi, ”Ehkä se oli vain yhteensattumaa. Mistä sinä päättelet että se liittyi tähän?”
Lily kohautti olkiaan. ”En minä tiedä. Mutta minä en usko, että tämä on yhteensattumaa, olen varma, että Venomilla on jotain tekemistä tämän kanssa.”
”Mutta silti”, Rose sanoi. ”Eihän me oikeastaan tiedetä, mitä täällä on tekeillä. Tähän mennessä me ollaan nähty vain muutama outo tyyppi, ei sen enempää. Ehkä me vain ollaan liian säikkyjä.”
Lily kuitenkin nyökkäsi siihen suuntaan tietä, josta he olivat juuri vähän aikaa sitten kävelleet. Sitä pitkin käveli nyt kaksi muuta huppupäistä velhoa keskustellen kiivaasti keskenään kiihkein kuiskauksin.
Velhojen ohitettua heidät, Lily katseli ympärilleen. Kukaan muu kadulla olija ei näyttänyt huomanneen mitään outoa. Ehkä he sittenkin olivat vain kuvitelleet kaiken – tai ehkä muut eivät vain olleet niin tarkkaavaisia.
Kaitlin, Rose ja Lily vilkaisivat taas toisiaan, mutta kukaan ei sanonut mitään. Siinä samassa kuului kuitenkin hieman edestäpäin kadulta äänekäs pamaus ja Lily hyppäsi puoli metriä ilmaan. Heidän eteensä oli ilmestynyt mustan savupöllähdyksen saattelemana noin kymmenkunta mustaviittaisia hahmoja, jotka erosivat heidän aikaisemmin näkemistään miehistä vain yhdellä tavalla – jokaisella heistä oli kasvoillaan kuolonsyöjänaamari.
Ohikiitävän hetken ajan kuolonsyöjien ilmestyttyä koko katu oli hiiren hiljaa ja liikkumatta. Sen jälkeen, hyvin nopeasti, koko katu joutui kaaoksen valtaan. Kuolonsyöjät alkoivat hajaantua kaivaen taikasauvansa esiin kaapujensa taskuista ja sinkosivat loitsuja sinne tänne, ilmeisesti välittämättä hirveästi siitä, kehen osuivat, tarkoituksenaan vain aiheuttaa mahdollisimman paljon tuhoa.
Viikonloppuostoksilla olleet noidat ja velhot ryntäilivät paniikissa edestakaisin törmäillen toisiinsa, yrittäessään saada lapsensa mahdollisimman nopeasti turvaan, tai päästä itse pois loitsujen tieltä. Jotkut kaivoivat taikasauvansa esiin ja yrittivät taistella kuolonsyöjiä vastaan, kun taas toiset yrittivät vain päästä mahdollisimman nopeasti pois kadulta. Tylypahkan oppilaita näkyi siellä täällä, eikä kukaan tuntunut oikein tietävän, mitä tehdä.
Lily, Kaitlin ja Rose seisoivat edelleen jähmettyneinä vasten näyteikkunaa tuijottaen edessään olevaa kaaosta. ”Minä en käsitä”, Lily huusi Kaitlinille huutojen ja taistelun metelin yli. ”Miten heitä voi olla noin paljon? Taikaministeriöhän on saanut jo melkein kaikki napattua!”
”Minä en tiedä”, Kaitlin huusi takaisin. ”Meidän pitää päästä pois täältä.”
Pois pääseminen osoittautui kuitenkin melko mahdottomaksi. Kuolonsyöjiä näytti tulleen jostain vielä lisää ja sen sijaan, että he olisivat päässeet pois, he huomasivat pian olevansa keskellä taistelua ja Lilyllä oli täysi työ pelkästään puolustaa itseään, sillä tuntui kuin kuolonsyöjiä olisi hyökännyt joka puolelta häntä vastaan.
”Karkotaseet”, Lily huusi osoittaen sauvallaan yhtä kuolonsyöjistä, jonka sauva singahti hänen käteensä. Samassa häntä lähestyi kuitenkin toiselta puolelta toinen kuolonsyöjä. ”Tainnutu!” Lily kirkui täysillä, ennen kuin kuolonsyöjä ehtisi itse kirota hänet.
Samaan aikaan hän yritti pitää silmällä ystäviään, joilla ei näyttänyt menevän yhtään sen paremmin kuin hänelläkään. ”Kaitlin varo”, Lily kirkaisi parin metrin päässä olevalle Kaitlinille, joka oli niin keskittynyt taistelemaan yhden kuolonsyöjän kanssa, ettei ollut tajunnut että kaksi muuta lähestyi häntä samaan aikaan. Lily tainnutti toisen ja Kaitlin toisen.
”Yritetään pysyä yhdessä”, Kaitlin huusi kiskaisten Rosen pois häntä kohti kiitävän kidutuskirouksen edestä vain muutaman sentin päästä.
”Kiitos”, Rose sanoi ja tainnutti kirouksen tehneen kuolonsyöjän.
”Karkotaseet!” Lily huusi osoittaen sauvallaan kuolonsyöjää, joka lähestyi heitä. Kuolonsyöjä hypähti ketterästi pois loitsun tieltä. ”Tainnutu”, Lily yritti uudestaan, mutta kuolonsyöjä väisti tämänkin loitsun ja Rose joutui tönäisemään Lilyn nopeasti pois tappokirouksen tieltä, niin että tämä kaatui maahan.
”Se oli täpärällä”, Lily henkäisi pyyhkien hikeä otsaltaan, noustessaan seisomaan. ”Kiit – Tainnutu!”
Lily huusi tainnuttaen kuolonsyöjän joka oli kiroamassa Kaitlinia. Siinä samassa kuitenkin toinen kuolonsyöjä käveli tämän ohi ja mutisi mennessään ”Herpaannu”, niin että Rose joutui tainnuttamaan tämän saman tien uudestaan, ennen kuin tämä pääsi uudelleen pystyyn.
”Meidän on pakko päästä pois täältä”, Lily huusi Roselle, tämän loikatessa nopeasti pois taas yhden kirouksen tieltä. ”Me ei jakseta tällaista enää kauaa, sitä paitsi me olemme alakynnessä.” Se oli totta, Lily oli jo nyt hengästynyt, hikinen ja kuolemanväsynyt, kun sen sijaan kuolonsyöjiä näytti menevän aivan yhtä hyvin, kuin alussakin.
Rose, Kaitlin ja Lily yrittivät epätoivoisesti päästä kauemmas taistelusta, kun he huomasivat Albuksen, joka oli joutunut taistelemaan yksin kahta kuolonsyöjää vastaan, ja menivät nopeasti auttamaan häntä. Neljästään he tainnuttivat kuolonsyöjät nopeasti.
”Meidän täytyy päästä pois täältä”, Albus huusi toisille, ”äkkiä.”
”Joo, sen verran me tajuttiin itsekin”, Lily huusi takaisin. ”Tainnutu! Mitään ideoita miten se onnistuisi?”
”Karkotaseet!”, Albus huusi kuolonsyöjälle, joka yritti kirota heitä ja heitti sitten tämän taikasauvan niin pitkälle kuin jaksoi, kuolonsyöjän juostessa nopeasti sen perään. ”Eipä pahemmin.”
Lily yritti tainnuttaa taas yhtä kuolonsyöjää.”Tainnutu”, hän huusi epätoivoisesti, mutta kuolonsyöjä tuntui torjuvan jokaisen hänen loitsunsa, ”Tainnutu.” Yhdessä Albuksen kanssa he saivat kuolonsyöjän lopulta tainnutettua. Heti sen jälkeen Albuksen oli pakko syöksyä taistelemaan toista kuolonsyöjää vastaan.
Mutta sitten, yhtäkkiä kaikki tuntui muuttuvan. Vielä hetki sitten kirkkaasti paistava aurinko meni pilveen ja ilma tuntui kylmenevän yhtäkkiä ja tuuli koveni purevaksi viimaksi. Lilystä alkoi tuntua oudolta. Toivottomalta. Aivan kuin… Aivan kuin hän ei olisi enää ikinä onnellinen, Lily ajatteli, niinpä, aivan kuin maailmasta olisi viety kaikki onni. Me ei selvitä tästä, Lily ajatteli epätoivoisesti ja kylmä tuuli tuntui pureutuvan suoraan luihin ja ytimiin saakka.
Ja siinä samassa Lily näki ne, mustat huppupäiset hahmot, jotka lähestyivät heitä kauempaa. Jotka tuntuivat ikään kuin lipuvan… Lily ymmärsi heti, että ne eivät olleet kuolonsyöjiä. Silti häneltä kesti hetki, ennen kuin hän tajusi, mitä ne olivat. Lily henkäisi terävästi ymmärrettyään ja hänen suunsa loksahti auki.
Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt ankeuttajia muualla, kuin Pimeyden voimilta suojautumisen oppikirjan kuvissa. Silti hän tiesi niistä melko paljon, niitä oli käytetty ennen Azkabanin vanginvartijoina. Lilyllä ei ollut aavistustakaan, miten ne olivat päätyneet tänne, mutta hän päätteli, että ne tekivät nyt yhteistyötä kuolonsyöjien kanssa, niin kuin ne olivat tehneet ennenkin, silloin kun Voldemort oli ollut vielä elossa.
Muutkin näyttivät nyt huomanneen lähestyvät ankeuttajat. Ne tuntuivat vielä lisäävän epätoivoa ja paniikkia, ja Lily yritti epätoivoisesti taistella kylmää, kuvottavaa onnettomuuden tunnetta vastaan.
”Lily, ajattele joitain todella onnellisia muistoja”, Albus sanoi. Hänen ei tarvinnut enää huutaa. Vaikka taistelu jatkuikin vielä, äänet olivat vaienneet ja ankeuttajat tuntuivat tuoneen mukanaan hiljaisuuden. ”Muistatko sinä loitsun?” Albus kysyi.
”Odotum suojelius”, Lily kuiskasi. He olivat harjoitelleet loitsua kerran Pimeyden voimilta suojautumisessa. Ankeuttajien lähestyessä, hän yritti keskittyä ajattelemaan vain kaikista onnellisimpia ajatuksia, työntäen epätoivon pois mielestään. Hän kohotti taikasauvansa niitä kohti, samoin kuin Albuskin.
Hän ajatteli ihania ystäviään ja perhettään. ”Odotum suojelius!” Lily huusi täysillä, ”Odotum suojelius!” Hänen taikasauvastaan lähti ohut hopeinen juova, joka hävisi melkein saman tien, kuin oli tullutkin.
Lily yritti tarrata kiinni muistoihin, jotka tuntuivat lipuvan hänen otteestaan yhä kovempaa vauhtia. Hän mietti kaikkia onnellisia lapsuusmuistojaan, hän muisteli huispausottelun voittamista seuraavaa tunnetta. ”Odotum Suojelius!”, Lily huusi, mutta ei saanut edelleenkään aikaan kuin muutaman ohuen hopeajuovan.
Hän mietti Scorpiusta. Hän mietti kaikkia heidän onnellisia muistojaan. Hän muisti Scorpiuksen huulet vasten hänen omiaan. He voisivat vielä korjata kaiken, Lily ajatteli, kaikki muuttuisi vielä hyväksi. He aloittaisivat alusta ja kaikki olisi taas hyvin.
”Odotum suojelius!” Lily huusi osoittaen lähimmäistä ankeuttajaa, joka oli nyt vain muutaman metrin päässä hänestä. ”Odotum… Odotum…”
Mutta hän ei pystynyt siihen. Hän ei pystynyt tekemään sitä. Hän oli liian heikko. Hän ei pystynyt. Hän haistoi ankeuttajan kuvottavan löyhkän tämän lähestyessä ja tunsi polviensa pettävän altaan. Ankeuttaja kumartui häntä kohti ja kohotti toisen mädäntyneistä käsistään nostaakseen hupun kasvoiltaan. Lily sulki silmänsä.
Hän ei kuitenkaan tuntenut ankeuttajan suudelmaa, jota oli odottanut, vaan vahvan käsiparin, joka kietoutui takaapäin tiukasti hänen vyötärönsä ympärille ja veti hänet pois ankeuttajan ulottuvilta. Lily ajatteli hämärästi aukaisevansa silmänsä, katsoakseen kuka hänet oli pelastanut, mutta, ennen kuin hän ehti tehdä mitään, hän kuitenkin menetti tajuntansa ja kaikki pimeni.
***
Scorpius tuijotti järkyttyneenä Venomin perään, tämän lähdettyä ja kääntyi sitten katsomaan Alexia. Alexin tuijotti häntä takaisin ja hetkeen kumpikaan ei sanonut mitään. He olivat huomaamatta pysähtyneet keskelle tietä ja kaikki heidän jälkeensä tulleet olivat ohittaneet heidät katsoen kummastellen, tajuamatta miksi he olivat pysähtyneet.
Scorpius havahtui ensimmäisenä. ”Meidän pitää tehdä jotain. Meidän pitää varoittaa jotakuta. Äkkiä!”
”Mutta ketä?” Alex kysyi.
”Lily!” Scorpius henkäisi nopeasti, vastaamatta Alexin kysymykseen. ”Hän on Tylyahossa. Hän on vaarassa!”
Alex kohotti kulmiaan. ”Jos se mitä Venom sanoi on totta, niin silloin kaikki Tylyahossa olevat ovat vaarassa”, Alex huomautti.
”Niin mutta Lily on vielä suuremmassa vaarassa”, Scorpius sanoi kärsimättömänä. ”Hänen sukunsa takia! Etkö sinä käsitä? Hän on Potter. Minun käsittääkseni kovinkaan moni kuolonsyöjä ei ole hirveän tyytyväinen siihen, mitä hänen isänsä teki.” Scorpius tunsi kylmän, kuvottavan paniikin tunteen vatsanpohjassaan, ajatellessaan sitä. Hän mietti kaikkea sitä, mitä Venom oli sanonut, vasta hetki sitten. Hänen olisi pakko varoittaa Lilyä. Hänen olisi pakko saada Lily turvaan.
”Tule”, Scorpius sanoi ja ryntäsi eteenpäin ja lähti pinkomaan kohti Tylyahoa niin kovaa kuin jaloistaan pääsi.
”Odota”, Alex sanoi juosten hänen peräänsä.
Scorpius ei kutienkaan kuullut. Hän ei pystynyt ajattelemaan mitään muuta, kuin Lilyä. Hänen olisi pakko saada Lily turvaan. Hän ei kestäisi, jos Lilylle tapahtuisi jotain. Hän rakasti Lilyä vieläkin, kaikesta huolimatta. Ja vaikka se ajatus satutti ehkä enemmän kuin mikään muu, hän ei voinut sille mitään. Luultavasti hän rakastaisi Lilyä aina.
Scorpius töni muita oppilaita pois tieltään juostessaan kohti Tylyahoa, Alexin yrittäessä pysytellä hänen perässään. Mutta he olivat vielä liian kaukana. He eivät ehtisi, Scorpius ajatteli.
Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen he olivat vihdoinkin Tylyahon kylän laidalla ja Scorpiuksen oli pakko pysähtyä vetämään henkeä. Alex juoksi hänet kiinni ja pysähtyi hänen viereensä.
”Mieti nyt vähän, mitä sinä olet tekemässä”, Alex sanoi huohottaen hengästyneenä. ”Jos kuolonsyöjät tosiaan aikovat hyökätä tuonne, oletko ihan varma, että haluat juosta suoraan keskelle sitä?”
”Minun on pakko, etkö sinä käsitä?” Scorpius huusi ärtyneenä. ”Minun on pakko pelastaa Lily!”
”Ja miten sinä muka kuvittelet pelastavasti hänet?” Alex kysyi. ”Miten sinä kuvittelet muka pystyväsi taistelemaan kaikkia niitä kuolonsyöjiä vastaan?”
”En tiedä”, Scorpius sanoi hiljaa. Hän ei ollut ajatellut vielä ihan niin pitkälle.”Mutta minun on pakko yrittää.”
”Oletko sinä hullu? Sinähän vain tapatat itsesi!”
”Ihan sama”, Scorpius huusi. ”Minä mieluummin kuolen, kuin annan Lilyn kuolla.”
”Lily jätti sinut, Scorpius”, Alex huomautti. ”Hän ei halunnut sinua enää.”
”Se oli minun oma vikani enemmän kuin hänen”, Scorpius sanoi synkästi. ”Tuletko sinä? Meillä ei ole enää aikaa hukattavana.”
Sen jälkeen Scorpius lähti taas juoksemaan, mutta päästyään Tylyahon pääkadulle, hän huomasi ehtineensä paikalle liian myöhään. Koko katu oli jo täyden kaaoksen vallassa. Vaikka hän olikin osannut odottaa sitä, se oli silti järkytys, näytti siltä, kuin Tylyahoon olisi hetkessä syttynyt täysi sota. Scorpius ei kuitenkaan pysähtynyt, hän ei voinut. Hänen oli löydettävä Lily. Ennen kuin olisi liian myöhäistä.
Scorpius ryntäsi suoraan taistelun keskelle, kaivaen taikasauvansa esiin ja puolustaen sillä itseään samalla kuin katseli ympärilleen yrittäen löytää Lilyä sekasorron keskeltä. Hän huomasi pian, että se ei ollut ihan niin helppoa, kuin olisi voinut luulla. Siitä kaaoksesta oli melkein mahdotonta löytää yhtään ketään. Jonkin ajan kuluttua hän suureksi helpotuksekseen kuitenkin huomasi tämän. Lily taisteli kuolonsyöjiä vastaan veljensä Albuksen sekä Rosen ja Kaitlinin kanssa, ja näytti ainakin toistaiseksi olevan kunnossa.
Scorpius yritti päästä Lilyn luokse, mutta eteneminen oli hyvin hidasta, koska hänen oli koko ajan samalla kamppailtava kuolonsyöjiä vastaan. Muutaman kerran oli hyvin täpärällä, ettei joku kirous osunut häneen, mutta hänen onnistui väistelemään niitä, kunnes hän oli jo melkein Lilyn luona.
Sitten kuitenkin säätila tuntui muuttuvan kuin yhtäkkiä. Aurinko meni pilveen ja lämpötila laski nopeasti. Sään muuttumisen myötä Scorpius tunsi vaipuvansa epätoivoon, he eivät selviäisi tästä. Hän tajusi yhtäkkiä, kuinka toivottomalta heidän tilanteensa vaikutti. Hän ei voisi enää koskaan olla onnellinen.
Scorpiukselta kesti hetken aikaa tajuta, mistä niin yhtäkkiä muuttunut säätila, sekä kaiken nielevä, lohduton onnettomuus johtui. Itse asiassa hän ei huomannut sitä, ennen kuin tuntematon noita hänen oikealta puoleltaan kirkaisi ”ankeuttajia”, ja osoitti eteenpäin.
Ja silloin Scorpiuskin näki ne. Isot, huppupäiset hahmot, jotka lipuivat heitä kohti, imien kaiken onnen mukanaan. Vaikka Scorpius ei ollut nähnyt niitä koskaan ennen oikeasti, hän tiesi, miten niitä vastaan taisteltiin, ja hänen oli jopa onnistunut saada aikaan kunnollinen suojelius kerran. Tosin se oli tapahtunut luokkahuoneessa, valvotuissa olosuhteissa, eikä tositilanteessa.
Siitä huolimatta Scorpius yritti karkottaa onnettomat ajatukset mielestään ja valmistautui taistelemaan ankeuttajia vastaan.
Sitten hänen katseensa osui kuitenkin taas Lilyyn, ja kauhukseen hän huomasi yhden ankeuttajista lähestyvän Lilyä. Scorpius katseli jähmettyneenä, kuinka Lily yritti tehdä suojeliusta, onnistumatta siinä. Scorpius lähti juoksemaan kohti Lilyä, samaan aikaan kun ankeuttaja kumartui tätä kohti. Scorpius oli jo melkein tämän luona, kun hän pysähtyi äkisti. Hän ei ollut ehtinyt ajoissa. Sen sijaan Lilyn luokse marssi yksi kuolonsyöjistä, joka kiskaisi tämän nopeasti pois ankeuttajan luota ja lähetti sitten oman suojeliuksensa karkottamaan ankeuttajan. Sitten kuolonsyöjä nosti Lilyn syliinsä ja lähti kantamaan tätä ripein askelin kauemmas.
Kukaan muu ei tuntunut edes huomaavan sitä kaiken sekasorron keskellä, paitsi Scorpius. Hetkeäkään ajattelematta Scorpius lähti taas liikkeelle ja pinkaisi kuolonsyöjän ja tajuttoman Lilyn perään.
***
Ensimmäisenä Lily tajusi olevansa taas hereillä äänien takia. Vaimein kuiskauksin käyty keskustelu täytti hänen tajuntansa ja hetken aikaa hän vain kuunteli, yrittäen saada äänistä selvää. Hetken kuluttua hän yritti varovasti aukaista silmänsä, muidenkin aistien palautuessa pikkuhiljaa takaisin toimintaan. Lily tajusi kohta makaavansa kovalla ja hiukan kostealla puulattialla, ja yritettyään liikkua, hän huomasi, että hänet oli köytetty tiukasti ranteista ja nilkoista.
Lily katseli ympärilleen ja huomasi olevansa melkein tyhjässä huoneessa, jossa oli vain muutama huonokuntoinen, vanha tuoli ja pöytä, joka näytti siltä, että voisi lahota, hetkellä millä hyvänsä. Tuoleilla istui kolme mustaviittaista miestä, joiden keskustelun Lily oli ilmeisesti kuullut. Kuolonsyöjiä, Lily tajusi. Samaan aikaan hän tunnisti myös paikan, jossa he olivat. Se oli ilmiselvästi Rääkyvä röttelö.
Vähitellen tapahtuman alkoivat palautua Lilyn mieleen sekavina välähdyksinä, jotka saivat hänen päänsä särkemään, kunnes hän vihdoin muisti kaiken. Kuolonsyöjät, ankeuttajat… Hän muisti, että joku oli pelastanut hänet ankeuttajalta, mutta oli luullut sen olevan jonkun heidän puoleltaan. Ilmeisesti se olikin ollut joku kuolonsyöjistä, ja ottaen huomioon hänen senhetkisen tilansa, se ei ollut kovin paljon häntä auttanut. Mutta ainakin hänellä oli vielä sielunsa tallella, Lily ajatteli, ja häntä puistatti hänen miettiessään, kuinka paljon pahemmin asiat olisivat voineet olla.
Lily käänsi katseensa takaisin kohti kuolonsyöjiä, ja huomasi, että heidän kaikkien katseet olivat nyt kiinnittyneet häneen.
”Kas kas”, yksi kuolonsyöjistä sanoi virnistäen ilkeästi, ”pikkuneiti Potter heräsi päiväuniltaan.”
”Joten, mitä me tehdään hänelle nyt?” kuolonsyöjistä nuorin kysyi.
”Eikö se ole ilmiselvää, Goyle?” toinen kuolonsyöjä vastasi, ”Tapetaan hänet tietysti.”
Lily tunsi kalpenevansa vielä entisestäänkin, nähtyään kuolonsyöjän murhanhimoisen katseen. Hän tajusi, että hänen tilanteensa alkoi vaikuttaa melko huonolta, hänestä ei olisi paljoakaan vastusta heille kolmelle, yksin, köytettynä ja sauvattomana. Ja sauvastaan puheen ollen, Lily huomasi sen pöydän reunalla, vain muutaman metrin päästä hänestä itsestään. Jos hän vain onnistuisi saamaan sen käsiinsä, ehkä hän –
Goyleksi puhuteltu kuolonsyöjä huomasi Lilyn katseen ja nappasi sauvan pöydältä. ”Tästä ei taidakaan olla sinulle paljon hyötyä nyt, vai mitä?” Goyle sanoi ilkeästi.
Lily ei vastannut mitään, vaan puri vain hampaitaan yhteen.
”No niin”, toinen kuolonsyöjistä sanoi. ”Mennään sitten jo asiaan, turha tässä enää on viivytellä. Kuka haluaa tappaa hänet?”
”Ei niin nopeasti, Yaxley”, kolmas kuolonsyöjä, joka oli ollut tähän asti hiljaa, avasi nyt suunsa. ”Etkö sinä halua pitää yhtään hauskaa? Mieti nyt, meillä on vihdoinkin Potterin tytär itsellämme, mikä kiire meillä muka on?”
Yaxley huokaisi ärtyneesti. ”Sinä haluat leikkiä hänen kanssaan? Hyvä on sitten, tee mitä haluat, minua alkaa jo kyllästyttää tämä.”
Lily tunsi vatsassaan ikävän kouristavan tunteen, hän ei ollut ihan varma, mitä Yaxley tarkoitti sanalla leikkiä, mutta sen hän tiesi, ettei hän edes halunnut saada sitä selville.
”Niin houkuttelevalta kuin tuo kuulostaakin, minä en tarkoittanut ihan sitä”, kolmas kuolonsyöjä vastasi. ”Ajattele nyt, meillä on Lily Potter panttivankinamme. Ja luultavasti hänen isänsä tekisi mitä tahansa saadakseen rakkaan tyttärensä takaisin.”
Lily tunsi toivon kipinän heräävän itsessään. Jos hänen isänsä vain tietäisi, varmasti hän keksisi jonkun keinon saada Lily ulos sieltä.
”Äh, minä sanon, että tapetaan hänet nyt vain heti, niin saadaan se pois alta”, nuorin kuolonsyöjistä, Goyle, puuttui keskusteluun. ”Onhan hänellä vielä kaksi muutakin lasta, joilla me voimme kiristää, jos tarvitsee.”
”Ei niiden lapsien nappaaminen nyt niin helppoa ole”, toinen kuolonsyöjä huomautti.
”Minusta Goyle on oikeassa”, Yaxley väitti kuitenkin vastaan. ”Tapetaan vain tämä, luulisi Potterin siitä saavan tarpeeksi ison opetuksen. Ja sitten jätämme ruumiin jonnekin hänen löydettäväkseen. Tai ehkä tuhoamme sen, niin että hän ei ikinä saa tietää, mitä hänen rakkaalle tyttärelleen kävi…”
Kuolonsyöjät jatkoivat kiistelyä siitä, pitäisikö hänet tappaa vai ei ja Lily kiinnitti taas huomionsa taikasauvaansa. Goyle oli laskenut sen takaisin pöydälle, vähän matkan päähän itsestään. Jos he keskittyisivät liikaa kinasteluunsa ja unohtaisivat vahtia Lilyä, ehkä hän pystyisi nappaamaan sauvansa. Se olisi jopa voinut onnistuakin, jos häntä vain ei olisi sidottu. Lily yritti huomaamattomasti vapauttaa käsiään köysistä, mutta huomasi sen pian turhaksi. Ne olivat aivan liian tiukalla, ja hän vain hankasi ranteensa naarmuille.
Ehkä hän voisi siitä huolimatta onnistua syöksymään pöydän luokse, ja saatuaan sauvan käteensä vapauttaa itsensä ja karata. Lily tajusi kyllä, että hänen suunnitelmansa ei ollut kummoinenkaan, ja oli hyvin epätodennäköistä, suunnastaan mahdotonta, että se olisi onnistunut. Se oli kuitenkin paras, jonka hän keksi, ja se oli parasta toteuttaa pian, ennen kuin kuolonsyöjät päättäisivät, että olisi sittenkin parasta vain tappaa hänet. Nyt Lily yritti vuorostaan liikutella jalkojaan, yrittäen päätellä, pystyisikö hän nousemaan seisomaan. Ei ainakaan tarpeeksi nopeasti toteuttaakseen suunnitelmansa, mutta ehkä hän voisi voittaa muutaman sekunnin yllättämällä heidät.
Lily veti syvään henkeä, valmistautuen toivottomalta tuntuvaan pakoyritykseen. Hänen oli pakko tehdä jotain, hän ei voisi antautua pelolle, ei nyt, vaikka tilanne tuntui kuinka toivottomalta. Hän oli sentään rohkelikko ja sitä paitsi olihan hän ennenkin taistellut kuolonsyöjiä vastaan, hän pystyisi siihen kyllä. Hänen olisi pakko.
Lily veti vielä viimeisen kerran henkeä yrittäen rauhoittaa pamppailevaa sydäntään, ja syöksyi sitten kohti taikasauvaansa niin nopeasti, kuin sidotuilta raajoiltaan pystyi.
Hän ei ollut tarpeeksi nopea. Tietenkään hän ei ollut tarpeeksi nopea. Miten hän oli edes voinut kuvitella, että se onnistuisi? Juuri ennen kuin hän olisi saanut napattua sauvansa, Goyle tarttui Lilyä vyötäröstä ja veti hänet kauemmas pöydästä.
Samalla hetkellä kuitenkin Goylen vieressä istunut kuolonsyöjä kaatui tainnutettuna maahan. Muutaman sekunnin kuluttua toinenkin kuolonsyöjä joutui tainnutetuksi. Lily iski vaistonvaraisesti kyynärpäänsä Goylen mahaan niin kovaa kuin pystyi ja tönäisi hänet koko voimallaan vasten pöytää. Goyle iski päänsä pöytään ja kaatui myös tajuttomana maahan.
Lily kääntyi ympäri nähdäkseen kuka oli auttanut häntä ja hänen suunsa loksahti hämmästyksestä ammolleen hänen huomatessaan tuijottavansa Scorpiuksen kasvoja.
”Mitä sinä teet täällä?” Lily kysyi melkein kuiskaten. Hän tajusi hämärästi, että puhui nyt Scorpiukselle ensimmäiseen kertaan moneen viikkoon.
”Tulin pelastamaan sinut tietysti”, Scorpius vastasi hengästyneenä. Sitten hän heilautti sauvaansa, niin että Lilyn käsissä ja jaloissa olleet köydet tipahtivat maahan.
”Kiitos”, Lily sanoi hiljaa, hieroen ranteitaan, jotka olivat arat ja vuotivat verta kohdista joista köydet olivat hanganneet tiukimmin. Sitten hän kumartui nappaamaan taikasauvansa lattialta, johon se oli tippunut. Sen jälkeen hän kääntyi taas katsomaan Scorpiusta, tietämättä mitä tehdä.
”Meidän pitäisi varmaan lähteä täältä. Pystytkö sinä kävelemään?” Scorpius sanoi lopulta.
Lily otti muutaman haparoivan askeleen ja kieritteli puutuneita nilkkojaan muutaman kerran ympäri. ”Jotenkuten.” Sitten hän kääntyi katsomaan Goyle, joka makasi silmät kiinni lattialla. ”Onkohan hän… kuollut?”
”En usko, tajuton vain”, Scorpius sanoi. ”Meidän pitäisi ehkä sitoa heidät.”
”Hyvä idea”, Lily vastasi.
He eivät kuitenkaan ehtineet toteuttaa aikomustaan, kun yhtäkkiä Goyle nousi istumaan ja heitti Lilyä loitsulla, joka sai tämän puolestaan kaatumaan lattialle ja lyömään päänsä pöydänkulmaan ja heti sen perään hän tainnutti Scorpiuksen, niin että tämä kaatui lattialle Lilyn viereen.
”Herpaannu”, Goyle sanoi herättäen kaksi kuolosyöjäkaveriaan, samaan aikaan, kun Lily herpaannutti Scorpiuksen.
”Karkotaseet”, Lily huusi, osoittaen Goyle sauvallaan, mutta osui ohi. ”Tainnutu!”
Lily väisti täpärästi Yaxleyn tainnutustaian ja onnistui tainnuttamaan tämän samalla, kun Scorpius tainnutti kuolonsyöjän, jonka nimeä Lily ei tiennyt. ”Karkotaseet”, Lily huusi ja onnistui saamaan taikasauvan Goylelta, joka ei ollut huomannut häntä, koska oli ollut herpaannuttamassa Yaxleytä. ”Tainnutu!” Scorpius ja Lily huusivat samaan aikaan ja Goyle kaatui lattialle tajuttomana.
Scorpius kääntyi katsomaan Lilyä, joka makasi edelleen lattialla. ”Sinun päästäsi vuotaa verta”, hän huomautti.
Lily painoi kämmenensä takaraivolleen, siihen kohtaan, johon pöydän jalka oli osunut ja tunsi kämmenensä kostuvan verestään. ”Auts.”
”Tule”, Scorpius sanoi, vetäen Lilyn pystyyn. ”Meidän on parasta lähteä, ennen kuin nuo heräävät uudestaan.” Yrittäessään laskea painoa toiselle jalalleen, Lily kutienkin tunsi terävän kivun nilkassaan, joka sai hänet irvistämään kivusta.
”Minusta tuntuu, että taisin murtaa nilkkani”, Lily sanoi.
”Voi ei”, Scorpius voihkaisi. ”Meidän pitää päästä pois. Äkkiä, ennen kuin nuo heräävät. ”pystytkö sinä kävelemään, jos nojaat minuun?”
”Luulisin”, Lily sanoi ja Scorpius kietoi kätensä Lilyn vyötäisille ja he lähtivät linkuttamaan ulos Rääkyvästä röttelöstä, niin nopeasti kuin pääsivät.
Ulkona oli alkanut jo hämärtää, ja Lily tajusi, että oli tainnut kulua aika paljon aikaa siitä, kun hän oli menettänyt tajuntansa. Yhtäkkiä häntä pelotti mennä takaisin Tylyahoon, häntä pelotti nähdä, mitä siellä oli tapahtunut hänen lähdettyään. Lily ei sanonut mitään vaan nojautui vain lähemmäs Scorpiusta hytisten viilenevässä iltailmassa.
Heidän käveltyään vähän matkaa, he näkivät neljän hahmon kävelevän heitä vastaan ripein askelin. Huomattuaan Scorpiuksen ja Lilyn, he kiihdyttivät vauhtiaan, kävellessään heitä kohti. Scorpius ja Lily vilkaisivat nopeasti toisiaan ja kaivoivat taikasauvansa esiin, kuin yhteisestä sopimuksesta.
Hahmojen lähestyessä heitä, Lily kuitenkin tunnisti joukkoa johtavan miehen.
”Isä!” Lily huusi helpottuneena siitä, että he eivät olleetkaan kuolonsyöjiä ja siitä, että häntä lähestyi juuri se henkilö, jonka hän olisi halunnut ehkä eniten maailmassa nähdä juuri nyt.
”Lily!”, Harry huusi juosten viimeiset askeleet heidän luokseen. ”Mitä tapahtui? Oletteko te kunnossa?” Harry sanoi tutkien katseellaan tytärtään, joka pysyi pystyssä vain nojautuen Scorpiukseen, hänen hiuksensa olivat tahmeat verestä ja hän oli yltä päältä haavoilla ja mustelmilla. Sitten Harry veti Lilyn tiukkaan, helpottuneeseen halaukseen. ”Isä”, Lily henkäisi uudestaan helpottuneena ja tajusi yhtäkkiä, kuinka väsynyt hän oli.
”Kaikki on hyvin, Lily”, Harry sanoi hellästi ja nosti sitten Lilyn syliinsä, aivan kuin tämä olisi ollut vieläkin pieni lapsi. ”Minä voin kantaa sinut.”
Lily kietoi käsivartensa isänsä kaulan ympärille ja sulki silmänsä.
A/N2: Mun mielestä en ole vieläkään mikään kovin hyvä kirjoittamaan noita taistelukohtauksia, joten olisi tosi kiva kuulla teidän mielipide! :)
-
Jatkoa, ou jee... ;D
Mulla ei ainakaa oo mitää valittamista taistelukohtauksesta :D
Ihanaa ku Scorpius pelasti Lilyn, vaikkakin se oli aika arvattavissa, mutta ihanaa kuitenkin ;)
...Rose joutui tainnuttamaan tämän saman hänet uudestaan, ennen kuin tämä pääsi uudelleen pystyyn.
Oonko väärässä, vai onko tos jotain liikaa, tai liian vähän. :o
Siinä oli ainut virhe jonka bongasin, vaikka en mä nyt hirveesti niitä bongannukkaa :)
Ei oikein mitää muuta, paitsi et jatkoo vaa tulemaa ;D
-RonWeasleyyy
Ps. yks asia viel Scorpius ja Lily yhteen ja äkkiä, en kestä enää, hihii... :D
//Ja jee olin eka//
-
Mun mielestä toi taistelukohtaus oli hyvin kirjotettu ja tykkäsin täst muutenkin ihan sikana.
Ihanaa et Scorpius pelasti Lilyn !
jatkoooooooo<3
-
tosi hyvä luku! mun mielest olit kirjottanu hyvin ton taistelukohtauksen. se kohtaus oli kans tosi hyvä missä joku veti lilyn pois siitä ankeuttajan luota ja se vaihtu scorpiuksen näkökulmasta kirjotettuun. luulin et se olis ollu scorpius joka autto lilyy mut kivasti lisäsit jännitystä ja sait lisää tapahtumii ku se oliki kuolonsyöjä. (:
ja toi oli tosi ihana kohtaus ku scorpius pelasti lilyn.
tää oli todella hyvä ja hyvin kirjotettu luku, kiitos (:
jatkoa odotellessa
~nuuhku
-
Wau:) Tosi hyvä luku taas! Dramione on kyllä paras paritus... Virheitä en ainakaan huomannut ja teksti oli sujuvaa eikä takkuillut ollenkaan:)Ihana Scorp kun lähti pelastaan Lilyä<3 Oletko aloittanut jo kirjoittamaan seuraavaa lukua? Innolla sitä odottelen:)
-
A/N: Kiitos RonWeasleyyy! Joo, toi pelastamiskohtaus oli ehkä vähän liian ennaltarvattava, mutta toisaalta, kliseet on aliarvostettuja :D
Kiitti rrooooosa, ihanaa että tykkäsit :)
Kiitos paljon piristävästä kommentista nuuhku!
Oblivian, kiitos paljon kommentista! piristi myöskin päivääni kivasti :)
No niin, tässä tulee nyt seuraava luku. Nauttikaa ja kommentoikaa jookos? :)
Ja nyt alkaa muuten tämä ficci uhkaavasti kääntyä kohti loppua. Tajusin että tämän jälkeen taitaa muuten tulla enää yksi luku (+ epilogi) enää...
31. Asiat selviävät
Lily aukaisi silmänsä hätkähtäen heidän pysähtyessä. Hän ei ollut muistanut nukahtaneensa missään vaiheessa, mutta ilmeisesti hän oli nukahtanut, sillä he olivat jossain oudonnäköisessä paikassa, eikä Lilyllä ollut minkäänlaista mielikuvaa, miten he olivat päätyneet sinne. Harry laski Lilyn alas puiselle tuolille ja tämä katseli ympärilleen. He olivat jonkinnäköisessä suuressa huoneessa, jonka lattia oli vuorattu patjoilla. Patjoilla tuntui makaavan tajuttomia tai muuten loukkaantuneita velhoja ja noitia.
”Missä me olemme?” Lily kysyi isältään.
”Kolmessa luudanvarressa”, Harry vastasi synkästi. ”Kaikista pahiten loukkaantuneet vietiin tietysti pyhään Mungoon, mutta tänne on perustettu väliaikainen sairashuone lievemmin loukkaantuneille.”
”Ai”, Lily sanoi ja tosiaankin, nyt hän huomasi, että kaikki pöydät ja tuolit, jotka normaalisti täyttivät tilan, oli siirretty suuren huoneen reunoille. Lily vilkaisi Scorpiusta, joka tarkkaili häntä hiljaa vähän kauempaa.
”Mitä oikein tapahtui?” Lily kysyi sitten, kääntyen taas katsomaan isäänsä. ”Kuolonsyöjät… miten niitä oli niin paljon? Tehän saitte jo kiinni melkein kaikki?”
”No, niin me luulimme”, Harry sanoi. ”Mutta ilmeisesti he olivat yhden askeleen meitä edellä.”
”Mutta entä kaikki muut?” Lily kysyi yhtäkkiä, asian muistuessa hänen mieleensä. ”Ovatko kaikki kunnossa? Albus, Rose, Kaitlin…”
Harry nyökkäsi. ”He ovat kaikki kunnossa, lukuun ottamatta muutamia naarmuja ja murtuneita luita. He ovat sairaalasiivessä nyt, matami Pomfrey pitää heistä hyvää huolta.”
Lily nyökkäsi, yrittäen saada selkeyttä asioihin. Kaikki tuntui jotenkin niin sotkuiselta ja epätodelliselta. Harry viittoili yhden lääkintävelhoista, jotka kiertelivät potilaiden luona, heidän luokseen.
”Minä olen ihan kunnossa”, Lily sanoi nopeasti.
”Etkö ole, Lily”, Harry vastasi melkein naurahtaen, ”sinun pitäisi nähdä itsesi. Sinä olet yltä päältä veren peitossa ja mustelmilla.”
Nyt kun Lily pysähtyi ajattelemaan sitä, se oli luultavasti totta. Ja hänen murtunutta nilkkaansakin särki ikävästi, joten hän ei jaksanut panna enempää vastaan, kun lääkintävelho paransi hänen nilkkansa ja päässä olevan haavan muutamalla sauvanheilautuksella ja siirtyi sitten tarkastelemaan Scorpiusta, joka ei ollut jostain syystä läheskään yhtä pahasti loukkaantunut kuin Lily.
”Lily”, Harry sanoi lempeästi, lääkintävelhon lähdettyä. ”Meidän pitää saada tietää, mitä oikein tapahtui?”
”Ai niin”, Lily henkäisi yhtäkkiä, muistettuaan taas kuolonsyöjät. ”Isä, kuolonsyöjät! Me jätettiin heidät Rääkyvään röttelöön! Jonkun täytyy mennä – ”
”Rauhoitu”, Harry keskeytti. ”Minä lähetin jo pari auroria sinne tarkistamaan paikat. Teidän pitää nyt vain kertoa, mitä oikein tapahtui.”
”Ai, okei”, Lily sanoi henkäisten syvään. Sen jälkeen hän ja Scorpius kertoivat Harrylle ja muutamalle muulle aurorille, jotka kirjoittivat kynä sauhuten muistiinpanoja, kaiken aikaisemmin tapahtuneen niin yksityiskohtaisesti, kuin muistivat.
Lilyn ja Scorpiuksen lopetettua kaikki vaipuivat hetkeksi hiljaisuuteen. Sitten Harry rykäisi hieman vaivautuneesti.
”Scorpius, minä taidan olla sinulle anteeksipyynnön velkaa”, Harry aloitti hitaasti epäröiden, aivan kuin ei olisi aivan tiennyt, mitä sanoa. ”Minä taisin olla vähän turhan epäluuloinen sinua kohtaan aikaisemmin. Ja täytyy sanoa, että kun minä sain tietää teistä kahdesta, minä en varsinaisesti hyppinyt riemusta”, Harry sanoi ja vilkaisi Lilyä.
”Mutta minä ymmärrän nyt, etten olisi saanut tuomita sinua sinun sukusi perusteella”, Harry jatkoi, ”ja sen perusteella, mitä minä olen nähnyt, sinä et ole ollenkaan samanlainen kuin isäsi. Ilmeisesti sinä osaat tehdä omat valintasi ja näyttäisi siltä, että ne ovat aika paljon viisaampia, kuin sinun isäsi tekemät. Ja kaiken lisäksi näyttää siltä että, sinä pelastit juuri tyttäreni hengen ja sellaista asiaa minä en unohda ihan hetkessä. Joten minulla ei ole enää mitään teidän kahden yhdessäoloa vastaan, nyt kun minä tiedän, että sinä pidät Lilystä huolta.”
Scorpius tuijotti Harryä, ilmeisestikin tietämättä mitä sanoa. Lily sen sijaan tuijotti Scorpiusta jähmettyneenä paikoilleen. Hän ei ollut kertonut vanhemmilleen hänen ja Scorpiuksen erosta, koska hän ei ollut halunnut kuunnella heidän ”mitä minä sanoin” -puheitaan, mutta nyt hän tajusi, kuinka tyhmää se oli ollut. Totta kai hänen vanhempansa olisivat tehneet kaikkensa saadakseen hänet tuntemaan olonsa paremmaksi, mutta silti, hän ei ollut voinut kertoa. Ja nyt kaikki tuntui vain entistä kamalammalta, Lily ei voinut olla ajattelematta, kuinka ironista oli, että nyt hänen isänsä sanoi hyväksyvänsä heidät… kuin ei tainnut enää olla mitään heitä.
Lily tunsi silmiensä kostuvan hitaasti mutta varmasti ja hän käänsi katseensa nopeasti alaspäin kenkiinsä. Hän ei halunnut alkaa itkemään nyt. Hän ei voinut alkaa itkemään nyt.
”No mutta minun pitää mennä nyt”, Harry sanoi sitten. ”Koittakaa te saada levättyä.” Ja sitten hän pyyhälsi pois perässään kaksi muuta auroria, jättäen Lilyn ja Scorpiuksen kahdestaan.
Lily kohotti varovasti katseensa kengistään Scorpiukseen ja huomasi, että Scorpiuskin katsoi häntä. Lily oli luullut, että kipu helpottaisi ajan myötä. Hän oli ajatellut, että ennen pitkään hän hyväksyisi tosiasiat ja oppisi elämään ilman Scorpiusta. Niin ei kuitenkaan näyttänyt käyneen, sillä Lilyyn sattui aivan yhtä paljon nyt, kun hän seisoi siinä ja katsoi Scorpiusta silmiin, kuin juuri heidän typerän riitansa jälkeen ja hänen sydämensä oli aivan yhtä palasina. Lily oli näkevinään Scorpiuksen silmissä jotain samanlaista... surua. Mutta ehkä hän kuvitteli sen.
He seisoivat siinä hiljaa, tuijottaen toisiaan silmiin ja koko ympäröivä maailma tuntui haipuvan jonnekin taka-alalle. Lilystä tuntui, kuin hän ei olisi voinut laskea katsettaan. Kuin hän ei olisi edes halunnut laskea katsettaan, vaikka Scorpiuksen silmiin katsominen satutti ehkä vielä enemmän kaiken sen jälkeen. Hän ei voinut olla miettimättä, miten he ikinä olivat joutuneet tähän tilanteeseen.
”Lily”, Scorpius sanoi sitten viimein, rikkoen katsekontaktin. ”Tule. Meidän on pakko puhua.” Sitten hän tarttui Lilyä kädestä ja veti hänet ulos Kolmesta luudanvarresta, ennen kuin hän ehti edes kunnolla käsittää, mitä tapahtui.
He astuivat Viistokujalle ja Lily tuijotti ympärilleen avautuva autiota katua. Katu oli täynnä lasinsiruja, kappakasseja ja niiden levinneitä sisältöjä, rikkinäisiä taikasauvoja, melkein kaikki näyteikkunat olivat rikki, ja liikkeiden ovet repsottivat auki tuulen heilutellessa niitä edes takaisin. Lily ei voinut olla ajattelematta, kuinka onnettomalta tuo kaikki näytti.
Scorpius pysähtyi hetkeksi, heidän päästyään ulos, mutta jatkoi sitten matkaansa ja Lily seurasi hänen perässään, kunnes he olivat päässeet jonkin matkan päähän Kolmesta luudanvarresta, pienelle sivukujalle, jolla he luultavasti saisivat olla rauhassa.
Heidän vihdoin pysähdyttyään, Scorpius kääntyi taas katsomaan Lilyä. Lily ei tiennyt, mitä olisi sanonut. Hän tiesi kyllä mitä olisi halunnut sanoa. Hän olisi halunnut aloittaa alusta, hän olisi halunnut jättää kaiken tämä taakseen. Hän olisi halunnut pyytää anteeksi kaikkia tyhmiä asioita, joita hän oli tehnyt ja sanonut ja hän olisi halunnut taas luottaa Scorpiukseen ja hän olisi halunnut että Scorpius olisi luottanut häneen. Sillä hänestä tuntui vieläkin että hän rakasti Scorpiusta enemmän kuin mitään.
”Lily”, Scorpius sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen, nostaen taas katseensa Lilyn kasvoihin. ”Minä en tiedä miten sanoisin tämän. Minä en ole koskaan ollut mitenkään hyvä anteeksipyynnöissä. Mutta minä halusin vain, että sinä tiedät, että minä olen pahoillani. Enemmän kuin olen koskaan ollut pahoillani mistään. Ja minun ei ollut tarkoitus koskaan satuttaa sinua, minä en olisi ikinä voinut satuttaa sinua tahallani. Koska jos sinuun sattuu niin minuunkin sattuu ja minä en kestä nähdä sinua surullisena. Minä en vain kestä sitä, ja minä tekisin mitä tahansa, ihan mitä tahansa, että saisin kaiken palautumaan ennalleen. Koska minä rakastan sinua vieläkin, Lily, enemmän kuin mitään muuta, tulen varmaan aina rakastamaan. Joten minä halusin vain, että sinä tiedät, kuinka pahoillani minä olen.”
Lily tuijotti Scorpiusta sanattomana tämän hiljettyä. Mitä ikinä hän oli odottanutkin, niin ei ainakaan tätä. Lily tunsi silmiensä kostuvan kyynelistä, joita hän oli pidätellyt jo jonkun aikaa. Scorpius sanoi rakastavansa häntä, Lily ajatteli, Scorpius sanoi vieläkin rakastavan häntä. Ja vaikka hän oli itse kuullut noiden sanojen tulevan ulos hänen suustaan, Lily ei silti voinut uskoa sitä. Hän ei voinut uskoa, että kaiken tämän jälkeenkin Scorpius voisi rakastaa häntä. Ja hänestä tuntui siltä, kuin hän ei edes olisi halunnut kuulla sitä juuri nyt, vaikka toisaalta hän ei olisi halunnut mitään muuta enemmän.
Mutta nyt hänestä tuntui, kuin koko hänen maailmansa olisi keikahtanut ylösalaisin, yhden ainoan iltapäivän aikana. Hänestä tuntui, ettei hän vieläkään oikein tajunnut, kaikkea mitä oli tapahtunut. Hänestä kaikki tuntui vieläkin niin epätodelliselta, ja samaan aikaan kuitenkin niin todelliselta. Aivan kuin unessa. Hän melkein uskoi, että aamulla hän heräisi ja kaikki olisi vain unta ja sitten kaikki sattuisi taas vieläkin enemmän.
”Lily, älä itke”, Scorpius sanoi kauhistuneena, kyynelten valuessa Lilyn poskille. ”Lily, ole kiltti, annan anteeksi, ei minun ollut tarkoitus saada sinua itkemään.” Scorpius katsoi Lilyä paniikissa, näyttäen niin avuttomalta, yrittäessään päättää, mitä tehdä, että Lilyn teki mieli hymyillä, vaikka samalla se särki hänen sydämensä. Mikään ei enää tuntunut samalta.
”Minä”, Lily sopersi pyyhkien kyyneleitä märiltä poskiltaan ja yrittäen järjestellä ajatuksiaan. ”Scorpius – ”
”Anna anteeksi, Lily”, Scorpius sanoi hiljaa. ”Minun ei olisi pitänyt sanoa mitään. Tietenkään sinä et halua… miksi minä edes kuvittelin, että kaiken tämän jälkeen – ”
”Ei Scorpius”, Lily sanoi nopeasti, tajutessaan, että Scorpius oli ymmärtänyt hänen reaktionsa aivan väärin. Lily tarttui kiinni Scorpiuksen ranteesta, aivan kuin olisi yrittänyt estää häntä karkaamasta. ”Minä vain… minusta tuntuu, etten kestä sitä, jos sinä särjet minun sydämeni uudestaan. Scorpius, kaikki on vain niin sekavaa – ”
”Minä tiedän”, Scorpius sanoi hiljaa. ”Mutta jos sinä vain haluat, me voidaan selvittää kaikki. Kaikki kääntyy vielä hyväksi, Lily.”
Lily katsoi taas Scorpiusta silmiin, hänen omat silmänsä vieläkin kosteina kyynelistä, ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hänestä tuntui, että se saattoi olla totta. Hän ja Scorpius olivat kuin huomaamatta liikkuneet lähemmäs toisiaan, niin että nyt heidän välillään oli vain yksi pieni askel ja Lily piti vieläkin kiinni Scorpiuksen kädestä. He vaipuivat taas hiljaisuuteen; Scorpius odotti, että Lily sanoisi jotain, ja Lily odotti, että hänen ajatuksensa vähän selkiintyisivät.
”Minä en tiedä, mitä minä oikein ajattelin”, Lily sanoi viimein hänen äänensä muuttuessa kuiskaukseksi. ”Minä olen niin pahoillani kaikesta ja… minäkin rakastan sinua.”
”Rakastatko?” Scorpius kysyi kohottaen kulmiaan ja Lily oli kuulevinaan Scorpiuksen äänestä toivoa. Samaa toivoa, jota hän ei ollut uskaltanut päästää mieleensä. Ei ennen kuin nyt.
”Totta kai rakastan”, Lily sanoi melkein nauraen, kun joku kyseenalaisti niin ilmiselvän tosiasian.
Scorpius aukaisi suunsa sanoakseen jotain, mutta sulki sen saman tien ja sen sijaan astuikin vielä sen yhden askeleen lähemmäs Lilyä.
Lily tunsi jokaisen lihaksen vartalossaan jännittyvän, Scorpiuksen astuessa lähemmäs häntä, ja kumartuvan hitaasti hänen puoleensa, niin että heidän nenänsä melkein koskettivat toisiaan. Lily tajusi, mitä Scorpius aikoi, juuri ennen kuin se tapahtui, ja sitten Scorpiuksen huulet olivatkin jo painuneet vasten Lilyn huulia.
Lily oli sulkenut silmänsä aivan huomaamattaan ja hänen kätensä kietoutuivat Scorpiuksen niskaan, pujottautuivat hänen vaaleisiin hiuksiinsa. Lily ei pystynyt ajattelemaan mitään muuta, kuin Scorpiuksen huulia vasten hänen huuliaan ja Scorpiuksen käsiä, jotka kietoutuivat hänen ympärilleen niin tiukasti, että se melkein sattui. Hän oli jo melkein unohtanut kuinka hyvältä Scorpius maistui, kuinka ihanalta tämä tuoksui, miltä hänen kätensä tuntuivat Lilyn ympärillä. Ja samalla Lily tajusi, kuinka paljon hän oli kaivannut Scorpiuksen kosketusta, Scorpiuksen suudelmia.
Lily painautui vasten Scorpiusta vielä tiukemmin, niin että heidän oli tuskin enää mahdollista olla lähempänä toisiaan ja painoi huulensa lujasti vasten Scorpiuksen huulia ja Scorpius suuteli häntä tavalla, jolla hän ei ollut suudellut koskaan ennen, rajummin, voimakkaammin. Lilystä tuntui, ettei hän olisi halunnut koskaan päästää irti Scorpiuksesta.
Lopulta, pitkän, mutta silti aivan liian lyhyen, ajan kuluttua Scorpius vetäytyi kauemmas Lilystä hengästyneenä. Lilyn päässä pyöri ja häntä huimasi, niin että hän joutui keskittämään kaiken energiansa vain siihen, että pysyi pystyssä ja yritti saada ajatuksensa jotenkuten järjestykseen. Samalla hänestä tuntui, että äskeinen oli mahdollisesti hänen elämänsä paras suudelma.
”Oletko sinä kunnossa?” Scorpius kysyi rypistäen kulmiaan huolestuneena. ”Sinä näytät jotenkin oudolta.”
Lily naurahti hiukan hysteerisesti, se oli vain jotenkin niin Scorpiuksen tapaista, mennä nyt ensin suutelemaan häntä sillä tavalla, ja sitten kysyä, oliko hän kunnossa. Tietenkään hän ei ollut kunnossa. Mutta silti hänestä tuntui paremmalta, kuin pitkään aikaan. Ehkä paremmalta, kuin hän olisi ikinä voinut kuvitella tuntevansa. ”Minulla oli ikävä sinua”, Lily sanoi hiljaa, ”sinä et tiedäkään, kuinka ikävä minulla oli.”
”Minusta tuntuu että tiedän”, Scorpius vastasi ja veti Lilyn taas lähemmäs itseään. Tällä kertaa hän ei kuitenkaan suudellut Lilyä, vain kietoi vain kätensä hänen ympärille, hellään halaukseen. Hetken epäröityään Lily kietoi kätensä myös Scorpiuksen ympärille.
He seisoivat siinä pitkän aikaa, hiljaa, liikkumatta, toisiinsa kietoutuneina. Kumpikaan ei puhunut mitään, kunnes Scorpius viimein sanoi: ”Me selvitetään kyllä kaikki. Kaikki muuttuu vielä hyväksi. Muista että minä rakastan sinua.”
”Ja minä rakastan sinua.”
***
Lily aukaisi silmänsä ja ihmetteli ensimmäiseksi, miksi hän ei ollut nukkumassa omassa sängyssään, makuusalissa. Katseltuaan hetken ympärilleen, hän tajusi, että hän oli sairaalasiivessä ja sitten edellisen päivän muistot alkoivat hiljalleen palautua hänen mieleensä, epätodellisina ja sumuisina. Hetken aikaa hänestä tuntui, kuin kaikki muistot olisivat olleet vain hyvin outoa, mutta todentuntuista unta, mutta kaksi asiaa todisti, niiden oikeasti tapahtuneen. Ensiksi se, että hän oli sairaalasiivessä, eikä omassa sängyssään, ja toiseksi se, että hän huomasi Rosen, Kaitlinin ja Albuksen nukkuvan viereisissä sängyissä.
Lily oli sanonut olevansa jo ihan kunnossa nukkuakseen omassa makuusalissaan, mutta Harry joka oli saattanut hänet takaisin linnaan, oli vaatinut, että hän viettäisi sen yön sairaalasiivessä tarkkailussa. Lily tunsi kuitenkin olonsa jo ihan hyväksi, lukuun ottamatta erinäisiä mustelmia ja ruhjeita.
Lily nousi istumaan sängylleen ja huomasi sitten, että Kaitlin alkoi myös jo heräillä.
”Huomenta”, Lily sanoi Kaitlinille hymyillen vaisusti.
”Huomenta”, Kaitlin sanoi haukotellen. ”Minä taisin nähdä jotain tosi outoa unta.”
”Ei se ollut unta”, Lily vastasi.
Kaitlin nyökkäsi. ”Niin minä vähän pelkäsinkin.” Hetkeen kumpikaan ei sanonut mitään, vaan he vain istuivat sängyillään, yrittäen selvitellä ajatuksiaan. Sitten Kaitlin aukaisi taas suunsa ”Mitä oikein tapahtui eilen? Tai siis, kaikki oli jotenkin niin sekavaa. Ankeuttajat tulivat ja yhtäkkiä sinä vain katosit jonnekin, ja minä jo pelkäsin – ”
”Se on pitkä tarina”, Lily sanoi huokaisten.
Kaitlin vilkaisi ympärilleen täpötäydessä, mutta hiljaisessa sairaalasiivessä. ”Ei meillä näyttäisi olevan kiire mihinkään.”
”Hyvä on sitten”, Lily sanoi ja loikkasi omalta sängyltään Kaitlinin sängyn laidalle istumaan. Sitten hän kertoi Kaitlinille kaiken mitä oli tapahtunut eilen, siitä lähtien, kun ankeuttajat olivat saapuneet. Hänen päästyään loppuun, Kaitlin vain tuijotti häntä suu auki.
”No niin, nyt on sinun vuorosi. Mitä tapahtui sen jälkeen kun minä olin lähtenyt?” Lily kysyi.
”Lily, tuohan on kamalaa!” Kaitlin henkäisi. ”Sinä olisit voinut kuolla! Minä en edes halua ajatella, mitä olisi tapahtunut, jos Scorpius ei olisi tullut paikalle”, Kaitlin sanoi kietoen kätensä tiukasti Lilyn ympärille ja haudaten kasvonsa Lilyn olkapäähän.
”Minä tiedän Kaitlin”, Lily sanoi, ”Me olisimme kaikki voineet kuolla. Itse asiassa me olemme ihan hemmetin onnekkaita, että me olemme vielä hengissä.”
Kaitlin kohotti päänsä Lilyn paidasta. ”Se on kyllä totta”, hän sanoi, näyttäen siltä, kuin olisi tajunnut asian itsekin vasta nyt.
”Joten, kerro nyt mitä tapahtui ankeuttajien kanssa?” Lily kysyi kärsimättömästi.
”No ei oikeastaan mitään, pian niiden ilmestyttyä tulivat aurorit”, Kaitlin sanoi. ”Ja he ottivatkin tilanteen aika pian haltuun ja minusta tuntuu, että he saivat myös aika suuren osan kuolonsyöjistä vangittua. Sinun tarinasi oli paljon jännittävämpi kuin minun.”
”Niin varmaan”, Lily naurahti pyöräyttäen silmiään.”Ihan kuin yhdessä kuolonsyöjien hyökkäyksessä ei olisi jännitystä tarpeeksi.”
Kaitlin virnisti takaisin Lilylle, mutta sitten hänen ilmeensä muuttui taas vakavaksi. ”Joten… sinä ja Scorpius?”
Lily huokaisi. ”Se on monimutkaista.”
”No enpä tiedä, Lily”, Kaitlin sanoi. ”Sinun pitää vain päättää, mitä sinä haluat.”
”Minä haluan Scorpiuksen”, Lily vastasi heti.
”Minusta tuo kuulostaa suhteellisen yksinkertaiselta”, Kaitlin huomautti kohottaen toista kulmaansa.
”Lily? Kaitlin?” Albus mutisi Kaitlin toisella puolella olevasta sängystä.
”Huomenta”, Lily sanoi.
Albus oli sanomassa jotain heille, mutta silloin kuitenkin matami Pomfrey pyyhälsi paikalle ankaran näköisenä. ”Lily, miksi sinä et ole omassa vuoteessasi?” matami Pomfrey kysyi tiukasti.
”Anteeksi”, Lily mutisi ja kömpi äkkiä Kaitlinin sängyltä takaisin omalle vuoteelleen.
Matami Pomfrey pyyhälsi hänen luokseen, kokeillen hänen otsaansa kämmenellään ja tutki muutamaa ilkeän näköistä mustelmaa hänen käsivarsissaan. ”No niin, te olette kaikki kokeneet suuren järkytyksen. Minä pidän teitä täällä tarkkailussa vielä jonkun aikaa”, matami Pomfrey sanoi ja siirtyi sitten tarkastelemaan Kaitlinia.
”Ei meitä tarvitse pitää tarkkailussa”, Lily sanoi jääräpäisesti. ”Me olemme ihan kunnossa.”
”Niin varmasti”, matami Pomfrey tuhahti. ”Ja toinen syy on se, että te tarvitsette nyt lepoa, ja olen varma, että sillä sekunnilla, kun minä päästä teidät ulos täältä, te olette taas etsimässä vaikeuksia. Sinä olet ihan niin kuin isäsikin, teiltä Pottereilta ilmeisesti puuttuu kyky pitää itsenne poissa vaikeuksista.”
Lily arveli, että oli turhaa väittää vastaan, joten hän katsoi parhaaksi vain maata sängyllään kiltisti hiljaa, matami Pomfreyn tutkiessa läpi kaikki sairaalasiiven potilaat. Matami Pomfreyn lähdettyä takaisin toimistoonsa, Lily hyppäsi heti takaisin Kaitlinin sängylle. He kuluttivat yhdessä Rosen ja Albuksen kanssa aamupäivän puhumalla pääasiassa eilisestä. Arvailemalla mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan ja kertomalla oman versionsa tapahtumista.
He onnistuivat jotenkin tappamaan aikaa siihen saakka, kunnes matami Pomfrey vihdoin suostui päästämään heidät iltapäivällä pois. Loppupäivän Lily ja Kaitlin vain vetelehtivät rohkelikkotornissa, yrittäen tehdä läksyjä, mutta saamatta oikein mitään aikaiseksi. Koko linnassa oli muutenkin aika vaisu tunnelma. Kaikki kuhisivat lauantain tapahtumista ja toinen toistaan villimmät juorut levisivät ympäri linnaa. ”Minä kuulin että siellä oli jättiläisiä”, Lily kuuli kakkosluokkalaisen rohkelikkopojan selittävän innoissaan kaverilleen.
Juoruja lukuun ottamatta hyökkäyksen aiheuttama kohu laantui Tylypahkassa melko nopeasti ja vaikka muutamat pahimmin loukkaantunut oppilas olikin vielä pyhän Mungon sairaalassa hoidossa, maanantaiaamuun mennessä koulu oli palautunut kutakuinkin normaaliin järjestykseensä, sillä vaikka hyökkäys olikin vaatinut jonkin verran kuolonuhreja, kaikki Tylypahkan oppilaat olivat onneksi säilyneet hengissä.
Lily, Kaitlin, Albus ja Hugo lukivat maanantaina aamupalalla Päivän Profeettaa, joka oli tietystikin täynnä Tylyahon hyökkäyksestä kertovia juttuja.
”Tässä sanotaan että ministeriö olisi viimeinkin saanut suurimman osan kuolonsyöjistä napattua”, Albus sanoi.
”Niinhän ne sanoivat viimeksikin”, Kaitlin huomautti. ”Enkä minä ymmärrä mistä niitä kuolonsyöjiä yhtäkkiä tuli niin paljon lisää.”
”Niinpä”, Lily sanoi mietteissään. ”Ilmeisesti useampi kuin me arvasimmekaan, haluaa liittyä Voldemortin joukkoihin, ottaen huomioon, että hän on ollut kuolleena jo yli kaksi vuosikymmentä.”
Kaitlin nyökkäsi. ”Niinpä kai. Luuletteko te, että se on nyt oikeasti ohi?”
”En tiedä”, Albus vastasi. ”Mutta ei me kai voida sille mitään tehdäkään. Täytyy vain odottaa ja katsoa.”
Lily ei sanonut mitään Kaitlinin kysymykseen, sillä hänen huomionsa oli kiinnittynyt aivan toiseen suuntaan; nimittäin luihuisen pöytään, josta Scorpius oli juuri noussut, ilmeisesti lähteäkseen oppitunnille. Lily ei ollut puhunut Scorpiuksen kanssa mitään, sen jälkeen, kun he olivat palanneet takaisin linnaan lauantaina. Kaitlin seurasi Lilyn katsetta ja kääntyi sitten katsomaan taas Lilyä.
”Mene puhumaan hänelle”; Kaitlin käski hiljaa.
”En minä tiedä”, Lily sanoi epäröiden. ”Mitä jos hän ei halua puhua minulle?”
”Kyllä hän haluaa”, Kaitlin sanoi lujasti, ”muista mitä hän sanoi sinulle eilen. Mene nyt, teidän on nyt pakko vihdoinkin selvittää tämä asia lopullisesti, minä en kestä sinua enää tuollaisena.”
Lily katsoi Scorpiusta, joka ohitti juuri rohkelikon pöydän, luoden Lilyyn nopean katseen, jota Lily ei oikein osannut tulkita. ”Hyvä on sitten”, Lily sanoi nousten pöydästä hiukan tärisevin jaloin.
”Hei Scorpius”, Lily sanoi saaden Scorpiuksen kiinni eteisaulassa. Scorpius kääntyi ympäri, ja huomattuaan Lilyn hän hiljensi vauhtiaan, niin että Lily sai hänet kiinni.
”Hei Lily”, Scorpius vastasi.
”Minä vain… halusin puhua sinun kanssasi”, Lily sanoi, tietämättä yhtään mitä sanoa, nyt kun hän oli Scorpiuksen kanssa. Yhtäkkiä hän tunsi itsensä epävarmaksi, melkein ujoksi.
”Niin minäkin sinun kanssasi”, Scorpius sanoi. Lily mietti, miksi Scorpius ei sitten ollut vain tullut puhumaan hänelle. ”Minä en ollut varma, halusitko sinä…” Scorpius jatkoi, aivan kuin olisi lukenut Lilyn ajatukset.
Hetken aikaa he vain kävelivät hiljaisuuden vallitessa, vaikka Lilyllä ei ollut hajuakaan, minne he olivat menossa.
”Mennäänkö vaikka Tarvehuoneeseen?” Scorpius kysyi sitten. Lily nyökkäsi, vaikka samalla hän tajusi että hänen oppituntinsa oli juuri alkamassa. Ihan sama, Lily ajatteli, tämä oli tärkeämpää, kuin taas yksi Pimeyden voimilta suojautumisen tunti, jolla hän ei kuitenkaan oppisi mitään.
Tarvehuone oli samanlainen kuin aina ennenkin, Lilyn ja Scorpiuksen astuessa sinne sisälle. Se toi Lilyn mieleen niin monia muistoja, jotka hän oli viime aikoina yrittänyt vain karkottaa mielestään, koska ne sattuivat vähän liikaa.
Lily istui huoneen laidassa olevalle sohvalle, ja Scorpius istui sen toiseen päähän.
Hetken hiljaisuuden jälkeen kumpikin aukaisi suunsa samaan aikaan. ”Lily, me voidaan selvittää tämä kaikki, jos me vain halutaan”, Scorpius sanoi samaan aikaan kun Lily sanoi: ”Scorpius, meidän on pakko selvittää tämä nyt.”
Scorpius hymähti pienesti. ”Lily, minä olen niin pahoillani kaikesta…”, Scorpius jatkoi sitten, ”mutta jos sinä vain haluat, me voidaan selvittää kaikki. Jos sinä vain haluat. Kaikki voisi olla taas niin kuin aikaisemminkin.”
Lily tunsi niin suurta helpotusta, että hänestä tuntui, kuin hän olisi voinut alkaa taas itkemään. ”Totta kai minä haluan, Scorpius. Minä en enää kestä olla riidoissa sinun kanssasi. Minä kuvittelin, että se olisi muuttunut helpommaksi ajan myötä, mutta ei se muutu. Minä tarvitsen sinua, Scorpius.”
Scorpius siirtyi lähemmäs Lilyä ja tarttui Lilyn käteen. Lily nojasi varovasti päänsä Scorpiuksen olkapäähän.
”Joten, me voidaan aloittaa puhtaalta pöydältä?” Scorpius kysyi varovasti, kääntyen katsomaan Lilyä. Lily nyökkäsi sanattomana.
”Hei, miksi sinä itket?” Scorpius kysyi hädissään. Lily ei ollut tajunnutkaan sitä, mutta nyt kun Scorpius sanoi, niin tosiaan, hänen silmänsä olivat jossain vaiheessa täyttyneet taas kyynelistä. Hänen kyynelkanavansa toimivat joskus erittäin oudosti, Lily ajatteli ja hymyili kyyneltensä läpi pienesti, katsoen Scorpiuksen hellyttävän huolestuneita kasvoja. ”Minä olen vain niin helpottunut”, Lily sopersi. ”Minä en ihan totta olisi voinut elää ilman sinua.”
”En minäkään ilman sinua”, Scorpius sanoi pyyhkäisten kyyneleet hellästi Lilyn poskilta.
-
Tää oli tosi kiva luku, taas kerran. En muistaakseni huomannu mitään kirjotusvirheitä tai mitään. :D
jatkoooooo<3
-
Ihana! Kummasti piristi päivää kun oli tullut uusi luku, onneksi Harrykin tajusin että Scorp on hyvä tyyppi:) Teksti oli helposti luettavaa ja muutenkin tosi sujuvaa eikä ollut kirjoitusvirheitäkään:)
Jatkoa!
-
Uujee... Jatkoo on tullu.
Olen samaa mieltä ku Oblivian siitä, että onneksi Harry tajus, et Scorpius on hyvä tyyppi.
Mä niin tykkään niist hempeily kohtauksist, mis Lily ja Scorpius kertoo toisillensa, et ne rakastaa toisiaan, tuli oikee tippa linssii(oon kato tällänen itkupilli, itken kaikelle romanttiselle ja sellasille rakkauden paljastuksille jne.) ;)
Mä taas löysin vähän(muutaman)pieniä kirjoitusvirheitä, mut en jaksa nyt ettii niitä, kellokin on aika(toosi)paljon. :o
Täs ei nyt paljookaa ollu rakentavaa(oliko ollenkaa ees, en tiiä onks toi kirjoitusvirheiden mainitsemine mitenkää rakentavaa) :D
Mut ei muuta ku jatkoo ja tykkäsin(sikana) ;D
-RonWeasleyyy
ps. ainii viel, eeeei miks tää ficci loppuu, mut sitku loppuu, aion varmaa lukee nää uudestaa, sil tykkään täst just sikana :D
-
ihana luku! ihana toi scorpiuksen anteekspyyntö ja kiva et harryki tajus et scorpius ei oo pahis :)
höh et ei tuu enää ku pari lukuu, mut parempi seki ku ei mitään (:
innolla odottaen
~nuuhku
-
A/N: kiitos paljon kommentista rrooooosa :)
Kiitos kivasta kommensit Oblivian!
RonWeasleyyy, kiitos, ihana kuulla että pidät noista hempeilykohtauksista, mäkin pidään niiden kirjottamisesta :D
kiitti nuuhku :)
Apua, tämä on nyt sitten viimeinen varsinainen luku! Vähän on jo haikea olo, mutta onneksi on vielä epilogi kirjotiettavana :D Toivottavasti saan sen tänne melko pian. Olkaas kilttejä ja kommentoikaa :)
32. Melkein onnellinen loppu
Lily istui oleskeluhuoneessa, lähimpänä takkaa olevassa nojatuolissa ja katseli kuinka aamu alkoi pikku hiljaa valjeta ikkunan takana. Hän oli taas herännyt aikaisemmin kuin muut, mutta tällä kertaa se ei oikeastaan haitannut häntä pahemmin. Se antoi hänelle aikaa ajatella. Lily käpertyi tiukasti kerälle nojatuolin nurkkaan ja hymyili itsekseen. Hänestä tuntui paremmalta, kuin pitkään aikaan. Ironista, että nyt, kun koko velhomaailma oli vieläkin sekaisin kuolonsyöjien viimeisimmän tempauksen takia, ja monien elämä ei olisi enää ikinä ennallaan, Lilystä tuntui, kuin hän voisi vihdoin taas olla onnellinen. Kuin hän pystyisi hengittämään vapaasti ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Hän tajusi hämärästi, ettei ehkä ollut terveellistä, olla niin riippuvainen jostain toisesta, mutta hän ei voinut sille mitään. Eikä hän edes olisi halunnut tehdä sille mitään.
”Huomenta Lily”, joku sanoi hänen takanaan, ja hätkähdytti Lilyn hereille mietteistään. Käännyttyään ympäri hän huomasi, että se oli Albus, joka käveli hänen luokseen ja istahti viereiseen nojatuoliin.
”Huomenta. Miksi sinä olet jo näin aikaisin hereillä?” Lily kysyi.
Albus naurahti pienesti. ”Samaa voisi kysyä sinulta.”
Lily hymähti pienesti kohauttaen olkiaan.
”Lily?” Albus sanoi hetken päästä varovasti.
”Niin.”
”Mikä sinun ja Malfoyn tilanne oikein on?” Albus kysyi.
Lily käännähti katsomaan Albusta. ”Kuinka niin?”
”Oletteko te nyt sitten taas sovussa?” Albus kysyi, vastaamatta Lilyn kysymykseen.
Lily nyökkäsi hymyillen. ”Taidetaan olla.”
Albus huokaisi. ”Lily, minusta tämä ei ole hyvä idea.”
”Miten niin?” Lily kysyi rypistäen otsaansa.
”Mieti nyt vähän”, Albus sanoi. ”Hänestä ei ole ollut sinulle mitään muuta kuin harmia. Näithän sinä miten viimeksikin kävi. Hän vain särkisi sinun sydämesi uudestaan, enkä minä halua nähdä sinua enää siinä kunnossa.”
”Miten sinä voit sanoa noin?” Lily huudahti. ”Hän pelasti minun henkeni vasta pari päivää sitten!”
”Niin, mutta se on eri asia”, Albus sanoi. ”Minusta sinun ei pitäisi luottaa häneen. Mitä sitten kun hän satuttaa sinua uudestaan?”
”Ihan totta, Al”, Lily sanoi. ”Ei hän satuta minua enää, se oli vain pieni väärinkäsitys.”
”Sen väärinkäsityksen takia sinä itkit hänen peräänsä viikkoja ja käyttäydyit kuin mikäkin zombi”, Albus huomautti. ”Minä yritän vain suojella sinua, Lily.”
Lily huokaisi. ”Tiedän, mutta minä olen jo iso tyttö, ja osaan kyllä pitää huolen itsestäni. Sinun ei tarvitse suojella minua.”
”No enpä tiedä”, Albus hymähti ilottomasti. ”Sinä se olet tämän lukuvuoden aikana joutunut enemmän vaikeuksiin, kun me kaikki muut yhteensä.”
Lily virnisti takaisin Albukselle. ”No mutta joka tapauksessa, minä rakastan häntä. Joten sinun on vain parasta tottua häneen. Nyt minä lähden aamupalalle”, Lily sanoi ja nousi ylös, ennen kuin Albus ehti vastata mitään. Hän tiesi, että ennen pitkää Albuksen olisi pakko tottua näkemään häntä ja Scorpiusta yhdessä. Ja ehkä Albus vielä joskus oppisi luottamaankin Scorpiukseen.
Suuri Sali oli vielä aika tyhjä ja Lily istui korpinkynnen pöytään Rosen viereen, sillä Kaitlin ei ollut vielä herännyt. Sali täyttyi pikku hiljaa oppilaista Lilyn ja Rosen syödessä aamupuurojaan ja jutellessaan niitä näitä. Lopulta Kaitlinkin saapui paikalle näyttäen olevan vielä puoliksi nukuksissa. Pian postin saavuttua heidän pitikin jo lähteä oppitunneille. Lilyllä ja Kaitlinilla oli ensimmäiseksi taikajuomia, jossa heillä oli sijaisena nuori ja melko äreä velho. Lily ihmetteli, miksi tämä oli edes halunnut opettajaksi, sillä tämä tuntui inhoavan niin ammattiaan kuin kaikkia oppilaitaankin syvästi. Juuri nyt Lily ei kuitenkaan jaksanut välittää siitä. Edes hänen parinsa Jessica, jurottava luihuinen, ei ärsyttänyt häntä kovin paljon sillä hetkellä.
Taikajuomien tunti, samoin kuin koko loppu koulupäiväkin sujui melko normaalisti. Lily odotti kuitenkin koko ajan malttamattomasti iltaa, koska silloin hän saisi taas nähdä Scorpiuksen. Ja hänestä kokonainen päivä oli aivan liian pitkä aika olla ilman Scorpiusta. Yksi asia ei ollut muuttunut; hän kaipasi silti Scorpiusta melkein koko ajan, aivan kuin olisi ollut mahdotonta olla erossa hänestä hetkeäkään, nyt kun Lily oli vihdoin saanut hänet takaisin.
Illallisen jälkeen Lily tapasi Scorpiuksen eteisaulassa ja syöksyi tämän syliin. Scorpius kietoi kätensä Lilyn ympärille hymyillen.
”Minulla oli ikävä sinua”, Lily sanoi ja hän tiesi, että Scorpius ymmärsi, että hän ei tarkoittanut vain tätä päivää, vaan myös koko sitä aikaa, kun he olivat olleet riidoissa.
”Niin minullakin sinua”; Scorpius kuiskasi Lilyn korvaan, ennen kuin päästi irti tästä. Lily hymyili Scorpiukselle ja Scorpius suukotti häntä nopeasti huulille. Lily muisti kuinka paljon hän olikaan kaivannut Scorpiuksen suudelmia. Niin paljon, että se melkein satutti vieläkin.
”No, mitä sinä haluaisit tehdä?” Scorpius kysyi.
Lily kohautti olkiaan. ”Ehkä me voitaisiin mennä kirjastoon ainakin aluksi, minulla on aika paljon läksyjä tehtävänä.”
Niinpä he hakivat koulukirjansa ja etsivät rauhallisen nurkan kirjaston perältä.
”Muistatko, kun meidän piti vielä tavata aina salassa, koska me oltiin niin peloissaan, että joku saisi tietää meistä?” Lily kysyi hymyillen.
”Jotenkin se tuntui silloin niin maailmanlopulta, jos joku saisi tietää”, Scorpius sanoi naurahtaen, ”nyt minä en oikein ymmärrä miksi.”
Lily virnisti Scorpiukselle. ”Ja entäs se kerta kun me paettiin Sweeneyä luutakomeroon.”
Scorpius virnisti takaisin Lilylle. ”Se oli oikeastaan aika hauskaa.”
”Ainakin jännittävää”, Lily naurahti. ”Mutta on tämäkin mukavaa. Kaikki se salailu kävi pidemmän päälle aika rasittavaksi.”
”Niinpä kai”, Scorpius myönsi. ”Ja oikeastaan se oli ihan turhaa, kun kaikki kuitenkin saavat tietää ennemmin tai myöhemmin”, Scorpius sanoi vetäen Lilyn lähemmäs itseään ja painaen huulensa kevyesti Lilyn huulille. ”Ja nyt minä voin esimerkiksi tehdä noin, ilman että kukaan välittää”, Scorpius sanoi vetäytyen hieman kauemmas Lilystä virnistäen.
Lily nyökkäsi kohti kirjastonhoitajaa, joka oli ilmestynyt jostain järjestelemään heidän lähellään olevia hyllyä ja mulkoili heitä melko paheksuvasti. ”Minusta tuntuu, että joku silti välittää.”
”Niinpä kai”, Scorpius sanoi kääntäen katseensa kohti koulukirjoja, ”meidän pitäisi varmaan keskittyä näihin.”
”Niin varmaan”, Lily sanoi aukaisten päällimmäisenä olevan muodonmuutosten kirjan. Hän kuitenkin läimäytti sen takaisin kiinni melkein saman tien. ”Äh, en minä nyt jaksa keskittyä läksyihin. Mitä jos mennään vaan tarvehuoneeseen, siellä me saadaan ainakin olla rauhassa”, Lily sanoi vilkaisten kirjastonhoitajaa, joka vahti heitä ainakin omasta mielestään huomaamattomasti.
”Sopii minulle”, Scorpius sanoi ja nousi nopeasti pystyyn kaapaten kaikki kirjansa kainaloonsa. Lily nauroi ja tarttui Scorpiuksen käteen, ja he lähtivät kohti tarvehuonetta.
***
Vasta pitkän ajan kuluttua Scorpius käveli pitkin Tylypahkan autioita käytäviä kohti luihuisen oleskeluhuonetta. Kello oli jo ties kuinka paljon ja hänen olisi pitänyt olla jo aikoja sitten nukkumassa, mutta hän ei olisi voinut vähempää välittää. Lilyn kanssa aika vain kului niin huomaamatta. Kaikki oli muuttunut sen jälkeen, kun he olivat Lilyn kanssa saaneet asiat sovittua. Nyt Scorpiuksesta tuntui, että hän pystyi taas hengittämään, hän tunsi itsensä kevyemmäksi kuin pitkään aikaan. Hän ei ollut edes tainnut tajuta, kuinka paljon hän kaipasikaan Lilyä, ennen kuin nyt, kun oli saanut tämän takaisin. Hän kaipasi jokaista pientä yksityiskohtaa; sitä miltä Lily tuoksui, miltä hänen punaiset hiuksensa tuntuivat vasten Scorpiuksen kasvoja, miten hänen suunsa kaartui niin kauniisti hänen hymyillessään.
Päästyään vihdoin perille oleskeluhuoneeseen, se oli jo tyhjä, lukuun ottamatta Alexia, joka istui sohvalla syventyneenä johonkin koulukirjaan.
”Hei”, Scorpius sanoi istuen Alexin viereen.
”Hei”, Alex vastasi laittaen kirjan pois. ”Missä sinä olit tähän aikaan?”
”Lilyn kanssa”, Scorpius vastasi hymyillen huomaamattaan.
Alex kohotti kulmiaan. ”Joten, te olette nyt saaneet kaikki sovittua?”
Scorpius nyökkäsi.
”Hänen pelastamisensa muutaman verenhimoisen kuolonsyöjän kynsistä luultavasti vähän auttoi asiaa”, Alex virnisti.
”Luultavasti”, Scorpius myönsi virnistäen takaisin. Tosiasiassa häntä kylmäsi vieläkin ajatus, mitä olisi voinut tapahtua, jos hän ei olisi ehtinyt ajoissa paikalle. Lily ei ikinä olisi pärjännyt yksin kolmea kuolonsyöjää vastaan, varsinkaan köytettynä...
”Joka tapauksessa, hyvä juttu että te olette nyt taas sovussa”, Alex sanoi vakavoituen. ”Minä en olisi enää kestänyt katsoa sinua sellaisena.”
”Niinpä”, Scorpius huokaisi. Hän ei tosiaankaan ollut tainnut olla mitään maailman parasta seuraa viime aikoina.
”Vaikka en minä kyllä ymmärrä, mitä siinä tytössä on niin ihmeellistä, että se saa sinut noin sekaisin”, Alex huomautti.
”Minä rakastan häntä”, Scorpius sanoi kohauttaen olkiaan.
”Niinpä kai”, Alex sanoi nousten ylös sohvalta. ”Nyt minä menen ainakin nukkumaan, kello on jo vaikka kuinka paljon. Tuletko sinä?”
”Ihan kohta”, Scorpius sanoi, häntä ei väsyttänyt vielä yhtään, vaikka hän tiesi, että hänen pitäisi mennä jo nukkumaan.
”No hyvää yötä sitten”, Alex sanoi mennen kohti poikien makuusalia.
”Hyvä yötä”, Scorpius vastasi hajamielisesti. Sitten hän jäi vain tuijottamaan kohti hiipuvaa takkatulta ajattelematta oikein mitään. Hänestä tuntui paremmalta kuin pitkään aikaan. Vihdoinkin asiat alkoivat selvitä.
***
Lily palasi rohkelikon oleskeluhuoneeseen vasta myöhään illalla, kun melkein kaikki olivat jo menneet nukkumaan. Oikeastaan hänen oli ollut tarkoitus lähteä jo paljon aikaisemmin mutta hän oli jäänyt suustaan kiinni Scorpiuksen kanssa (kirjaimellisesti) joten hän hänen saapuessaan vihdoin oleskeluhuoneeseen, se oli jo melkein tyhjä. Lukuun ottamatta Kaitlinia joka istui yhdessä nojatuoleista tuijottaen kohti takkaa.
”Hei Kaitlin”, Lily sanoi lysähtäen hymyillen yhteen nojatuoleista.
”Hei”, Kaitlin sanoi hajamielisesti, ”sinulla oli ilmeisesti hauskaa?”
Lily nyökkäsi. ”Joo, ensin meidän piti mennä kirjastoon tekemään läksyjä, mutta siitä ei oikein tullut mitään, joten sitten me vain – ” Lily lopetti yhtäkkiä, ja pysähtyi katsomaan Kaitlinia, joka näytti jotenkin oudon poissaolevalta ja punasilmäiseltä. ”Onko kaikki hyvin?”
Kaitlin kohautti olkiaan.
”Onko jotain tapahtunut?” Lily kysyi rypistäen kulmiaan huolestuneena.
Kaitlin nyyhkäisi pienesti. ”No minä ja Jamie vähän niin kuin erottiin.”
”Mitä?” Lily huudahti tuijottaen Kaitlinia. ”Mitä oikein tapahtui?”
”No se oli totta mitä minä pelkäsinkin... Jamiella on joku toinen”, Kaitlin sanoi hiljaa, särkyneellä äänellä.
”Voi Kaitlin”, Lily henkäisi syöksyen vetämään Kaitlinin tiukkaan halaukseen. Kaitlin hautasi kasvonsa Lilyn olkapäähän ja nyyhkäisi hiljaa ja surkeasti. Lily istutti Kaitlinin nojatuolille viereensä, mutta piti silti käsivartensa tämän ympärillä. ”Miten sinä oikein sait tietää siitä?”
”No minä näin hänet yhdessä jonkun puuskupuhin kanssa”, Kaitlin sanoi hiljaa.
”Voi ei”, Lily huokaisi. ”Minä olen niin pahoillani.”
Kaitlin naurahti katkerasti kyynelten valuessa hänen poskilleen. ”Kai minun olisi pitänyt tietää. Miten minä olinkin niin tyhmä, että ikinä luotin häneen.”
”Ei se ole sinun vikasi”, Lily sanoi. ”Älä välitä Kaitlin, hän ei alun perinkään ollut läheskään sinun arvoisesi.”
”Jotenkin se ei lohduta nyt”, Kaitlin sanoi.
”Tiedän”, Lily huokaisi, puristaen Kaitlinin tiukemmin kainaloonsa ja pyyhkien kyyneleet hänen poskiltaan. ”Mutta kyllä se helpottaa ajan kanssa. Sinä pääset yli hänestä.”
”Juuri nyt minusta ei kyllä tunnu siltä”, Kaitlin sanoi.
”Minä tiedän”, Lily sanoi ja oikeasti tarkoitti sitä. Hän tiesi miltä se tuntui; kun sydän oli särkynyt niin, että pelkkä hengittäminenkin sattui ja unohtaminen ja elämän jatkaminen tuntui kerta kaikkiaan mahdottomilta käsitteiltä. Mutta Lily tiesi myös, että Kaitlin pääsisi yli siitä. Hän oli jo kerran päässyt yli Jamiesta, ja hän pääsisi yli vielä uudestaankin, sillä se oli totta, Jamie ei todellakaan ollut Kaitlinin arvoinen.
Ja niinpä Lily vain halasi Kaitlinia ja pyyhi kyyneleet hänen poskiltaan ja peitteli tämän nukkumaan, vaikka hän tiesi, että Kaitlin makaisi vielä pitkään hereillä, ennen kuin hän vihdoin nukahtaisi.
Seuraavana aamuna herättyään, Lily huomasi, että Kaitlin oli jo noussut. oikeastaan se ei yllättänyt häntä yhtään. Eikä hän myöskään yllättynyt löytäessään Kaitlinin oleskeluhuoneen sohvalta, melkein pelottavan tyhjä katse silmissään.
”Kaitlin?” Lily kysyi varovasti. ”Oletko sinä saanut nukuttua yhtään?”
Kaitlin pudisti päätään. ”No enpä oikeastaan.”
”No en minä niin olettanutkaan oikeastaan”, Lily sanoi hiljaa ja istui sohvalle Kaitlinin viereen.
”Miten minä ikinä pääsen hänestä yli kun minusta tuntuu tältä?” Kaitlin kuiskasi onnettomana.
”Sinä pääset hänestä yli”, Lily sanoi, ”ajan kanssa.”
”No ei oikein siltä tunnu”, Kaitlin naurahti ilottomasti.
Lily huokaisi. ”Minä tiedän. Tule nyt, mennään syömään”, Lily sanoi ja nousi ylös vetäen Kaitlinin perässään.
Aamiaisen jälkeen he tarpoivat muiden rohkelikkojen ja puuskupuhien kanssa pihamaan poikki kasvihuoneille yrttitiedon tunnille. Kaitlin oli ahdistunut ja poissaoleva ja pian hänen synkkä mielialansa tarttui Lilyynkin.
Lily odotti jo malttamattomana iltaa ja huispausharjoituksia ja sitä, että niiden jälkeen hän saisi taas tavata Scorpiuksen. Scorpiuksen kanssa asiat tuntuivat aina niin erilaisilta, hän pystyi unohtamaan kaikki ikävät ajatukset ja keskittymään vain siihen hetkeen. Scorpius sai hänet aina tuntemaan itsensä niin hyväksi, onnelliseksi. Riippumatta siitä, mitä heitä ympäröivässä maailmassa tapahtui, kun hän oli Scorpiuksen kanssa, se kaikki tuntui enemmän tai vähemmän menettävän merkityksensä, koska Scorpiuksen kanssa hänen oli niin hyvä olla.
Kaitlin tönäisi Lilyä terävästi kylkeen palauttaen tämän takaisin tähän hetkeen.
”Aiotko sinä kuristaa meidän myrkkylonkeroisen?” Kaitlin kysyi nyökäten kohti myrkkylonkeroisen taimea, jonka he olivat saaneet hoidettavakseen ja jonka vartta Lily nyt puristi vähän liian lujaa. Lily ei ollut edes huomannut, kuinka pieni myrkkylonkeroinen yritti avuttomasti pyristellä irti hänen kuristusotteestaan.
”Ai, anteeksi”, Lily mutisi ja höllensi otettaan myrkkylonkeroisesta ja törkkäsi sen valmiina odottavaan, isompaan ruukkuun ja täytti ruukun sitten mullalla. ”Pitäisiköhän meidän kastella sitä nyt heti?” Lily kysyi sitten Kaitlinilta, saamatta kuitenkaan vastausta. Kaitlinin huomio oli kiinnittynyt ihan muualle, nimittäin kasvihuoneen toiselle puolelle, jossa Jamie hoiti omaa myrkkylonkeroista parinsa kanssa. Kaitlinin kasvoilla oli kireä ilme, ja Lilystä näytti uhkaavasti siltä, kuin hän olisi voinut purskahtaa itkuun.
”Kaitlin”, Lily sanoi nykäisten Kaitlinia hihasta, saadakseen tämän katseen kiinnittymään itseensä. Kaitlin katsoi Lilyä jokseenkin pöllämystyneenä. ”Sinun pitää unohtaa hänet”, Lily sanoi vaimealla äänellä.
”Helpommin sanottu kuin tehty”, Kaitlin sanoi synkästi.
”Niin kai”, Lily huokaisi. ”Mutta yritä ainakin. Kaikki muuttuu kyllä helpommaksi.” Lily mietti, kuinkakohan monta kertaa hänen pitäisi vielä vakuutella sitä Kaitlinille, ennen kuin tämä vihdoinkin uskoisi sen.
Loppukoulupäivä sujui jokseenkin samanlaisissa tunnelmissa. Kaitlin oli synkkä ja vaitelias ja Lily yritti parhaansa piristää häntä tai ainakin saada hänet unohtamaan Jamien hetkeksi. Lily tunsi itsensä jotenkin niin voimattomaksi kun hän ei pystynyt auttamaan Kaitlinia, vaikka hän tiesi, että kaikki helpottuisi ajan kanssa. Mutta hän tunsi itsensäkin niin onnettomaksi, kun Kaitlin oli surullinen.
Illalla oli kuitenkin onneksi huispausharjoitukset ja Lily toivoi, että edes huispaus saisi Kaitlinin ajatukset pois Jamiesta. Syötyään päivällisen he kävelivät huispauskentälle vaitonaisina Albuksen ja Erican kanssa. Ilma oli melko kaunis ja suotuissa huispaukselle. Vaikka oli jo aika myöhä, ei ollut enää kovin kylmä. Illatkin muuttuivat jo pikku hiljaa valoisammiksi ja kevään lähestymisen pystyi melkein haistamaan ilmasta.
Kauniista ilmasta huolimatta harjoitukset eivät menneet erityisen hyvin ja Kaitlinkin pysyi yhtä poissaolevana, kuin hän oli ollut koko päivän ja onnistui melkein saamaan ryhmyn päähänsä. Sen takia he lopettivat jo melko aikaisin ja koko joukkue laahusti väsyneenä pukuhuoneeseen.
”Minun piti nähdä tänään Scorpiusta, mutta voin minä jäädä sinun seuraksesikin, jos sinä haluat”, Lily sanoi Kaitlinille varovasti heidän päästyään takaisin linnaan.
”Mene vaan tapaamaan Scorpiusta, ei sinun tarvitse huolehtia minusta, kyllä minä pärjään”, Kaitlin sanoi pakottaen pienen hymyn kasvoilleen.
”Ei kun ihan totta, Scorpiusta minä voin nähdä joka ilta muutenkin”, Lily sanoi. Hänellä oli ikävä Scorpiusta, mutta toisaalta hän ei olisi halunnut jättää Kaitlinia yksinkään siinä tilanteessa.
”Oikeastaan minä haluaisin mieluummin olla yksin”, Kaitlin sanoi, ”nähdään sitten myöhemmin.”
Lily huokaisi. ”Hyvä on sitten, nähdään.”
Kaitlinin mentyä rohkelikkotorniin Lily lähti etsimään Scorpiusta. Hän oli olettanut heidän harjoitustensa kestävän kauemmin, joten hän oli sopinut tapaavansa Scorpiuksen vasta myöhemmin. Hän lähti kuitenkin kohti kirjastoa, ajatellen voivansa löytää Scorpiuksen sieltä, sillä uhkaavasti lähestyvien S.U.P.E.R -kokeiden takia seitsemäsluokkalaiset kuluttivat yhä enemmän aikaa kirjastossa, koulukirjoihin hautautuneina.
Kirjaston oven ulkopuolella hänet kuitenkin pysäytti ihminen, jota hän oli yrittänyt vältellä parhaansa mukaan, nimittäin Venom. Venom hymyili yhtä ylimielisesti kuin aina, nähdessään Lilyn ja Lily mulkaisi Venomia tylysti takaisin.
”Jos sinulla ei ole mitään tähdellistä asiaa, voisitko päästää minut ohi”, Lily sanoi Venomille, joka tukki kirjaston oviaukon.
”Ei mitään syytä olla noin töykeä, Potter”, Venom huokaisi alentuvasti.
”Minä en vain jaksaisi noita sinun leikkejäsi juuri nyt”, Lily sanoi. ”Vai tulitko sinä taas uhkailemaan minua? Viime kertakaan ei onnistunut kovin hyvin, koska tässä minä olen edelleen elossa ja terveenä, vai mitä?”
Venom rypisti otsaansa ja hänen pilkkaava hymynsä oli hetkessä poissa. Nyt Venom näytti pelkästään vihaiselta. Lily tunsi pienen epämiellyttävän tunteen vatsanpohjassaan, vaikka hän tajusi, että se oli aivan turhaa. Venom ei enää pystyisi satuttamaan häntä millään tavalla. Mutta silti, tämä pystyi edelleen näyttämään uhkaavalta halutessaan.
”Ei minun tarvitse, sinun kaltaisillesi käy aina huonosti loppujen lopuksi. Te olette aivan liian ylimielisiä näkemään paljoakaan omaa nenäänne pidemmälle.”
"Ja sinä olet paraskin puhumaan", Lily naurahti. "Sinä luulet, että voit saada kaiken haluamasi manipuloimalla muita."
Venom tuhahti ylimielisesti. "No ainakin minä saan kaiken haluamani sillä tavalla. Sinä taas olet aivan tavallinen tekopyhä rohkelikko, joka luule olevansa suurikin sankari taisteltuaan paria kuolonsyöjää vastaan."
"Ihan totta, Venom", Lily huokaisi. "Minä en nyt jaksaisi tätä, mikset mene kiusaamaan pienempiäsi."
Venom aukaisi suunsa, epäilemättä sanoakseen jotain nenäkästä vastaukseksi, mutta jäi sitten tuijottamaan jotain Lilyn taakse. Lily kääntyi ympäri ja huomasi Scorpiuksen kävelevän ripeästi heitä kohti.
"Mitä täällä tapahtuu?" Scorpius kysyi astuttuaan Lilyn viereen ja kietoi toisen käsivartensa Lilyn vyötäisille.
"Voi ei mitään", Venom sanoi, yrittäen kuulostaa huolettomalta, mutta onnistui vain kuulostamaan kireältä. "Minä vain vähän juttelin sinun verenpetturityttöystäväsi kanssa."
"Älä hauku Lilyä verenpetturiksi", Scorpius tiuskaisi Venomille. "Ja mieluiten älä juttele hänelle ollenkaan. Häntä ei nimittäin kiinnosta kuulla, mitä sanottavaa sinulla on."
Lily katsoi Scorpiuksen vihaisista kasvoista Venomin aivan yhtä kireään ilmeeseen ja yhtäkkiä koko tilanne alkoi naurattaa häntä, ilman mitään varsinaista syytä.
"Tule, Scorpius", Lily sanoi tarttuen tätä kädestä ja vetäen hänet perässään pois paikalta, jättäen Venomin tuijottamaan kiukkuisena heidän peräänsä.
Heidän käännyttyään nurkan takaa toiselle käytävälle, kumpikin oli jo purskahtanut nauruun.
"Mille me oikein nauretaan?" Scorpius kysyi hetken kuluttua, heidän kävellessään eteenpäin, kohti tarvehuonetta vievää käytävää.
"En minä vaan tiedä", Lily vastasi virnistäen.
"No mutta, joka tapauksessa, älä anna Venomin pelotella itseäsi", Scorpius sanoi. "Hän ei voi tehdä sinulle enää mitään."
"Minä tiedän, häntä vain harmittaa, kun hän ei voi saada sinua", Lily huomautti virnistäen. "Ei sillä, en minä häntä syytä, kyllä minuakin harmittaisi."
Scorpius kietoi kätensä Lilyn ympärille hymyillen ja suuteli häntä huulille, niin että sai Venomin ja koko muun heitä ympäröivän maailman unohtumaan hetkessä. Scorpius osasi aina saada hänet unohtamaan kaiken muun.
Hetken kuluttua he makasivat jo tarvehuoneen sohvalla, Lily nojaten päällään vasten Scorpiuksen olkaa.
”Sinä ollut aika hiljainen tänään, mitä sinä mietit?”, Scorpius sanoi kietoen kätensä Lilyn ympärille. ”Et kai sinä vieläkin ajattele sitä Venomia.”
Lily pudisti päätään. ”En, minä vain mietin Kaitlinia”
”Mitä hänestä?” Scorpius kysyi.
”He erosivat Jamien kanssa”, Lily huokaisi. ”Ja minä en oikein tiedä… Kaitlin ei ole kovin hyvässä kunnossa.”
”Älä välitä, kyllä se siitä”, Scorpius sanoi.
”Niinpä”, Lily sanoi. ”Sitä minäkin yritin sanoa hänelle.”
Scorpius veti Lilyn lähemmäs itseään huokaisten. ”Tule”, hän sanoi sitten vetäen Lilyn pystyyn sohvalle. ”Lähdetään ulos, tehdään jotain, unohda Kaitlin hetkeksi, sinä et kuitenkaan voi tehdä mitään hänen hyväkseen juuri nyt.”
Lily hymyili Scorpiukselle ja nousi seisomaan. ”Hyvä on sitten, tule.” Lily kaivoi esiin kelmien kartan ja tarkisti etteivät he törmäisi opettajiin matkalla. Scorpius tarttui Lilyn käteen ja he lähtivät tarvehuoneesta kohti ala-aulaa. Oli jo niin myöhä, että käytävät olivat autioita, sillä oikeastaan oppilaat eivät olisi saaneet liikkua linnassa enää tähän aikaan.
Heidän päästyään ulos, he lähtivät kuin yhteisestä sopimuksesta suunnistamaan kohti järven rantaa. Lily hytisi kirpeässä yöilmassa ja Scorpius kietoi kätensä Lilyn ympärille ja veti tämän lähelleen. Yö oli rauhallinen ja kaunis, Lilystä tuntui kuin mikään ei olisi voinut mennä pieleen, ei nyt kun hän oli tässä Scorpiuksen kanssa ja kaikki oli niin täydellistä.
He pysähtyivät suuren tammen suojaan ja Scorpius veti Lilyn lähelle itseään ja suuteli tätä kevyesti huulille. Lily kietoi kätensä tiukasti Scorpiuksen niskaan, eikä hänellä ollut enää yhtään kylmä.
Pitkän, mutta kuitenkin aivan liian lyhyen ajan kuluttua Scorpius irrotti huulensa Lilyn huulilta.
”Minä rakastan sinua”, Scorpius kuiskasi Lilyn korvaan. Nuo sanat saivat vieläkin hänen polvensa veteliksi.
”Niin minäkin sinua”, Lily kuiskasi takaisin hymyillen.
Ja kun Scorpiuksen huulet koskettivat uudelleen hänen omiaan, hän ajatteli, kuinka onnellinen hän oikeastaan olikaan, vielä kaiken tämän jälkeenkin. Onnellisempi, kuin hän ikinä oli kuvitellut voivansa ollakaan, hänestä tuntui. Niin onnellinen, että siihen hetkeen hän olisi voinut jäädä, Scorpiuksen kanssa vanhan tammen juurelle.
-
Eikä. Ihana luku ja vielä viimein. Tee epilogista oikein pitkä.
Kai sä kirjoitat lisää kolmannesta sukupolvesta?
-
Sääli että tämä nyt on sitten tässä, ihana viimeinen luku, komppaan Sinikeijua, epilogista sitten oikein pitkä:)
-
ihana luku! (: tosi hyvin taas kirjotit, ei mitään negatiivista sanottavaa koko ficistä!
harmi että loppuu mutta odotan innolla piiitkää epilogia.
~nuuhku
-
iihana <3
Pääsin vast nyt kommentoimaa tätä, ku olin lomal, OMG :DD
Voe vitsi, ku tää loppuu, mut joo oon samaa mieltä ku edelliset, et epilogist sitte pitkä ;)
Ihanat Scorpius ja Lily, mut voi voi sitä Kaithliniä, ku aina eroomassa :( :D
Aina ku mä luen tätä, ja jos siin mainitaa Venom, nii mul tulee ainan sellanen jännittyny olo, sellanen et toivottavasti se ei keksi pahoi juttui Scorpiuksest, saadakseen sen itselleen. ;)
Mutta epilogia tulemaan, kiitos :DD
Tykkäsin ja rakastuin myös :D
Ja oon päättäny et luen nää sit uudestaa, pakko on :D
<333
-RonWeasleyyy
-
Voih, niin se kaikki hyvä loppuu aikanaan.
Surettaa Kaitlinin puolesta, ne oli Jamien kanssa alussa niiiiin sulonen pari, ihan tyhmää että Jamie jätti sen toisen takia :(
Mutta onneks oli edes osittain onnellinen loppu eikä Venom onnistunu sotkee mitään :)
-
Ihana luku jälleen kerran. <3
-
A/N: Kiitos Sinikeiju :) Tohon sun kysymykseen, en oikeen tiedä, mulla on itse asiassa tullut kyllä jo vähän ideoita, mutta nyt seuraavaks mulla on yks toinen projekti meneillään, mutta eihän sitä koskaan tiedä... :)
Oblivian, kiitos kommentista!
Kiitos paljon nuuhku :)
Kiitti ihanasta kommentista RonWeasleyyy. Ja mahtavaa, jos jaksat lukea tän vielä uudestaankin!
MinaVaan, kiitos paljon kommentista!
kiitos, rrooooosa, ihanaa että tykkäsit :)
Tässä se nyt sitten vihdoinkin olisi se epilogi. Sori nyt vaan, mutta tämä on kumminkin aika lyhyt, toivottavasti ei haittaa :)
Kamalaa kun on hakea olo, tätä ficciä tulee kyllä kamala ikävä, kun olen nyt kuitenkin kirjottanut tätä yli vuoden ja tätä oli todellakin ihana kirjottaa.
Sitten mun on pakko vielä kiittää kaikkia teitä ihania ihmisiä, jotka olette lukeneet ja kommentoineet tätä. Teidän kommentit merkitsee mulle oikeesti tosi paljon ja niitä on ollut mahtava lukea <3
Ja nyt olisi vielä sellainen pyyntö, että jos olet jaksanut lukea tänne asti, niin ole kiltti ja jätä jonkinlainen kommentti, koska musta olis oikeesti kiva tietää, kuinka monta lukijaa tällä on.
Ja olis myös kiva tietää ihan yleisesti, mitä mieltä olit tästä ficistä. Mikä oli hyvää ja missä on vielä parannettavaa? Kuka oli sun lempihahmo ja jäikö joku henkilöistä jotenkin etäiseksi?
Okei, mutta nyt vihdoinkin, tässä tulee se epilogi :)
Epilogi
Aurinko paistoi lämpimästi oppilaiden kasvoille, heidän luoviessaan tietään kohti junaa. Päivä oli kaunis, pilvetön taivas kaartui heidän ylleen täydellisen sinisenä. Ilmassa oli iloista kihinää ja kesäloman odotusta, mutta myös haikeutta. Vaikka kesää oli odotettu pitkään ja hartaasti, jokaiselle tulisi varmasti ikävä Tylypahkaa.
Lily, Kaitlin ja Rose hyppäsivät ulos thestralien vetämistä vaunuista ja lähtivät luovimaan tietään kohti laiturilla odottavaa junaa.
”Missä välissä tämäkin lukuvuosi ehti kulua?” Lily kysyi hieman haikeasti. Hänestä tuntui että vasta hetki sitten he olivat vetäneet matka-arkkujaan toiseen suuntaan.
”Niinpä”, Kaitlin sanoi, ”Ja mieti mitä kaikkea ehti kuitenkin tapahtua.”
Lily nyökkäsi, miettien, kuinka eri tavalla asiat olivat olleet, kun hän oli syksyllä kävellyt tästä kohti Tylypahkaa. Silloin hän ei olisi voinut millään aavistaa, millainen vuosi siitä oli tulossa. Mitä kaikkea tulisi tapahtumaan, miten hänen koko elämänsä muuttuisi... Kuinka erilainen hän olikaan ollut silloin, melkein kuin eri ihminen.
”Aika hullu vuosi”, Rose huomautti, ja Lily oli kyllä täysin samaa mieltä siitä. Eikä todellakaan läheskään kaikki lukuvuoden tapahtumat olleet jättäneet onnellisia muistoja, mutta siltikään, hän ei vaihtaisi yhtäkään niistä pois. Hän ei haluaisi muuttaa mitään, koska nyt, kaiken sen jälkeen, kaikki oli kuitenkin hyvin.
Päästyään lopulta sisälle junaan, he saivat varattua suuren vaunu-osaston itselleen ja työnsivät tyytyväisesti matka-arkkunsa matkatavaratelineelle. Pian sen jälkeen saapuivat Hugo, Albus ja Ethan ja asettuivat myös aloilleen vaunuosastoon.
”Minä menen etsimään Scorpiuksen”, Lily sanoi hetken kuluttua Kaitlinille ja nousi ylös. Junan käytävillä oli täysi kaaos, ihmisten törmäillessä toisiinsa matkatavaroidensa kanssa ja yrittäessään etsiä vapaata vaunu-osastoa. Lily vaelteli jonkun aikaa pitkin käytäviä, ja juuri kun hän alkoi tajuta, että olisi mahdotonta löytää Scorpiusta siinä metakassa, tämä ilmestyi jostakin kulman takaa, kuin tyhjästä ja tarttui Lilyn käteen.
”Hei, minä olen etsinyt sinua joka paikasta”, Lily sanoi.
”Niin minäkin sinua”, Scorpius sanoi virnistäen. Lilyn oli pakko hymyillä Scorpiukselle takaisin. Scorpiuksen hymyssä vain oli kerta kaikkiaan jotain vastustamatonta. Luulisi, että Lily olisi tähän mennessä jo tottunut siihen, mutta se olikin yksi niistä asioista, johon hän ei koskaan halunnutkaan tottua.
”Liikkukaa, te tukitte käytävän”, kuului ärtynyt ääni heidän takanaan ja Lily tajusi yhtäkkiä, että he olivat pysähtyneet paikalleen keskelle käytävää.
”Tule istumaan meidän kanssa”, Lily sanoi ja veti Scorpiuksen perässään kohti heidän vaunuosastoaan.
Heidän päästyään takaisin vaunuosastoon he istuutuivat Scorpiuksen kanssa ikkunan viereen. Lily vilkaisi ympärilleen hymyillen. Kukaan ei näyttänyt enää edes erityisemmin huomaavan Scorpiuksen läsnäoloa. Kuluneiden kuukausien aikana kaikki olivat vain jotenkin tottuneet siihen, aivan kuin huomaamatta ja kukaan ei enää pitänyt sitä mitenkään erikoisena, että Lily ja Scorpius olivat yhdessä. Lily oli ollut tyytyväinen huomatessaan, että Kaitlin tuli itse asiassa ihan hyvin juttuun Scorpiuksen kanssa ja Rosekaan ei enää suhtautunut tähän niin varauksella, kuin alussa. Jopa Albus alkoi tottua tähän; vaikka Lily vieläkin joskus huomasi Albuksen silmäilevän Scorpiusta epäluuloisesti, ainakaan hän ei enää näyttänyt siltä, kuin tuntisi suurta tarvetta hyökätä Scorpiuksen kimppuun, joka kerta kun tämä koski Lilyyn. Ja vaikka joskus se olikin ärsyttävää, Lily tiesi, että Albuksen epäluuloisuus johtui vain siitä, että hän välitti Lilystä. Albuksella vain oli oma, erittäin isovelimäinen tapansa yrittää pitää huolta Lilystä.
Lily nojautui vasten ikkunaa junan vihdoin kiihdyttäessä hitaasti, mutta varmasti liikkeelle. Hän katseli kuinka laituri ja sen takana, jossain näkymättömissä oleva Tylypahka jäi heidän taakseen ja tajusi olevansa erittäin iloinen, että hänellä olisi vielä yksi vuosi jäljellä siellä, sillä jollain tapaa Tylypahkasta oli tullut hänen toinen kotinsa. Se oli aivan oma maailmansa, maailma jossa hän oli rakastunut ensimmäistä kertaa, särkenyt sydämensä ja saanut sen sitten taas paikattua takaisin kasaan. Maailma, jossa hän oli kokenut niin paljon, maailma, johon hän kuului.
Sitten Lily käänsi katseensa takaisin sisälle vaunuosastoon ja hymyili pienesti vieressään istuvalle Scorpiukselle. Vaikka Lily rakastikin Tylypahkaa, sen suuria luokkahuoneita ja salakäytäviä ja suurta salia ja oleskeluhuonetta ja ihan kaikkea, tärkeintä olivat kuitenkin ihmiset. Ihmiset, jotka saivat Tylypahkan tuntumaan kodilta, sen sijaan, että se olisi ollut pelkkä rakennus. Ihmiset, jotka hänellä oli ympärillään tälläkin hetkellä.
Rose ja Ethan lukivat nurkassa Saivartelijaa ja hihittelivät jollekin artikkelille, Albus ja Hugo keskustelivat innostuneesti huispauksen maailmanmestaruuskisoista ja Scorpius kietoi kätensä Lilyn vyötäisille ja veti tämän lähemmäs itseään ja Lilyn nojasi päätään vasten Scorpiuksen olkapäätä.
Lily ja Kaitlin kuluttivat aamupäivän pelaamalla velhoshakkia. Kaitlin väitti, että Lily voitti koko ajan vain sen takia, että Scorpius kuiskaili hänen korvaansa ohjeita, vaikka Scorpius sanoikin, että hän kuiskaili jotain aivan muuta.
He lopettivat pelaamisen ruokakärryn saapuessa heidän kohdalleen. ”Tule Lily, minulla on nälkä”, Kaitlin sanoi ja veti Lilyn mukanaan käytävään, ruokakärryjen luokse.
Lily ja Kaitlin nappasivat mukaansa sylillisen suklaasammakoita, noidankattilakakkuja ja lakritsitaikasauvoja, ja olivat juuri palaamassa takaisin omaan vaunuosastoonsa, kun heidän viereisestä osastostaan astui ulos Jamie toinen käsi kiedottuna puuskupuhilaisen tyttöystävänsä ympärille. Jamie pysähtyi paikalleen huomatessaan Kaitlinin ja Kaitlin tuijotti hetken Jamieta jähmettyneenä. Lily katsoi Kaitlinista Jamieen ja taas takaisin hermostuneena. Hetken aikaa tuntui kuin koko maailma olisi jähmettynyt paikalleen. Sitten Kaitlin kääntyi hitaasti ympäri, tarttui Lilyn käteen ja lähti takaisin kohti heidän omaa vaunuosastoaan
”Oletko sinä kunnossa?” Lily kysyi Kaitlinilta hiljaa.
Kaitlin kääntyi katsomaan Lilyä. ”Olen”, Kaitlin sanoi hymyillen pienesti, mutta tällä kertaa Lily pystyi helpotuksekseen näkemään, että hymy oli aito. ”Ihan oikeasti, minä olen”, Kaitlin sanoi, kuulostaen siltä, kuin se olisi yllättänyt hänet itsensäkin. ”Se ei enää satu katsoa häntä jonkun muun kanssa. Se ei enää edes tunnu miltään, nähdä hänet sen tytön kanssa. Ihan oikeasti, se ei tunnu enää miltään.”
Lily hymyili Kaitlinille huojentuneena. Pitkään aikaan hän ei ollut edes uskaltanut mainita Jamieta Kaitlinin läsnä ollessa, ja oli vain yrittänyt pitää Kaitlin mahdollisimman kaukana Jamiesta, joten oli erittäin helpottavaa nähdä, että kaikki muuttui vihdoinkin paremmaksi.
”Enkä minä tahdo enää kuluttaa yhtäkään minuuttia ajattelemalla Jamieta, hän on vienyt jo ihan liikaa minun aikaani”, Kaitlin sanoi päättäväisesti ja Lily hymyili helpottuneena. Kaitlin olikin jo murehtinut aivan liian kauan Jamien perään. Sitä oli ollut kamalaa seurata vierestä, kun Lily tiesi, ettei hän kuitenkaan voinut tehdä mitään muuta kuin vain olla siinä. Lily tajusi, että Kaitlinista oli varmasti tuntunut samalta, silloin kun –
Mutta Lily ei halunnut ajatella sitä nyt, ei nyt kun kaikki oli taas niin hyvin.
Kaitlin ja Lily palasivat takaisin vaunuosastoon ja loppupäivän he kuluttivat yhdessä muiden kanssa, ahtamalla itsensä täyteen suklaasammakoita ja noidankattilakakkuja ja suunnittelemalla kesälomaa ja junamatka olikin ohi yhdessä hujauksessa ja kohta he olivat jo saapuneet Lontooseen ja ihmiset vaihtoivat kaapujaan jästivatteisiin ja keräsivät matkatavaroitaan kasaan. Päästyään ulos junasta, he asettuivat sitten odottamaan omaa vuoroaan läpäistä kaide ja palata takaisin jästimaailmaan. Sitä joutuikin odottamaan melko kauan, sillä oli erittäin hankalaa yrittää saada siirrettyä kaikki Tylypahkan oppilaat huomaamattomasti kaiteen läpi toiselle puolelle, varsinkin kun heillä oli kummallisia ja paikoittain erittäin kovaäänisiä matkatavaroita mukanaan.
Toiselle puolelle päästyään he huomasivat hetken etsinnän jälkeen, Harryn, Ginnyn, Ronin ja Hermionen, ja hetken ajan kaikki oli yhtä halausmylläkkää, kun kaikki yrittivät päästä tervehtimään omia lapsiaan samaan aikaan.
”Tuolla on minun äitini, minun pitäisi luultavasti mennä”, Kaitlin sanoi nyökäten jonkun matkan päähän.
”Hyvä on, muista sitten kirjoittaa minulle ja tulet sitten käymään jossain vaiheessa”, Lily sanoi ja halasi ystäväänsä lujasti. Hän tiesi että hänelle tulisi vielä ikävä tätä, ennen kuin he näkisivät taas.
Kaitlinin mentyä Lily veti Scorpiuksen hiukan syrjemmälle, pois ihmisvilinästä.
”Minulle tulee niin ikävä sinua”, Lily huokaisi.
”Niin minullekin sinua”, Scorpius sanoi. ”Mutta älä välitä, kyllähän me voidaan aina kirjoitella.”
”Niin, ja sinä voisit tulla jossain vaiheessa käymään meillä, nyt kun isäkin suhtautuu sinuun vähän paremmin”, Lily sanoi.
”Totta, ja jos minun on ihan pakko nähdä sinut, niin ainakin minä muistan, että sinun ikkuna on se oikeanpuoleinen”, Scorpius huomautti.
Lily katsahti Scorpiukseen kauhuissaan. ”Ei todellakaan ole, se on Albuksen ikkuna, minun on vasemmanpuoleinen”, Lily sanoi kauhistuneena. ”Katsokin, ettet kiipeä sisään Albuksen ikkunasta joskus keskellä yötä”, Lily varoitti.
Scorpius nauroi Lilyn pelästyneelle ilmeelle. ”No kyllä minä nyt sen oikeasti tiesin”, Scorpius sanoi virnistäen. ”Äläkä pelkää, ei minulla ole mitään aikomusta ilmestyä Albuksen huoneeseen keskellä yötä.”
Lily virnisti takaisin Scorpiukselle. ”Okei, minä luotan sinuun.”
”Hyvä”, Scorpius sanoi ja veti Lilyn tiukasti vasten itseään ja Lily kietoi kätensä Scorpiuksen ympärille ja hautasi kasvonsa vasten tämän rintakehää. Hän tiesi, että tulisi olemaan yhtä tuskaa olla erossa Scorpiuksesta ja olisi outoa palata takaisin Tylypahkaan syksyllä, kun Scorpius ei enää tulisi hänen mukaansa, mutta hän tiesi myös, että he selviäisivät siitä kaikesta. Selviäisivät oikein hyvin, sillä heillä oli toisensa ja aurinko paistoi lämpimänä heidän niskaansa ja tuolla jossain ulkona odotti maailma joka oli kaunis ja ihmeellinen ja täynnä taikuutta.
-
Nyt minä sitten kommentoin tätä.
Löysin tämän muutama osa sitten, mutta en sitten kommentoinut. (Olen surkea kommentoimaan!)
Pidän todella paljon näistä seuraavan sukupolven-ficeistä. Tämän yksi parhaista suomenkielisistä sellaisista joita olen ikinä lukenut.
Tuo epilogi ihanan haikea ja kaunis. Tulee itsellekin ikävä Tylypahkaa vaikka en ole koskaan siellä käynytkään :D
Minulle taitaa tulla ikävä tätä ficciä. Kiitos kuitenkin näistä ihanista lukukokemuksista!
-
No aww...
Tosiaan sain tämän luettua, lähes, putkeen ja oikein söpö oli :3
Ensimmäinen Lily/Scorpius-ficci, jonka luin ja ylipäätään en 3.polveen oo hirveest paneutunut. Mutta siis oli oikein suloinen ^^
Jonkin verran kirjoitusvirheitä huomasin, mutta nyt en jaksa, sori vaan ^^', kaikkia lähtee etsiskelee, mutta ilmoittelenpa kuiteski.
Ehkä tämän myötä innostun näistäkin hahmoista enemmän...
Että kiitosta ja kumarrus vaan söpöydestä ;3
-
Ihana <333
Olihan tää kieltämättä aika lyhyt, mut ei se nyt sillee haitannu, ku en ois tähä aikaa jaksanukkaa lukee mitää kauheen pitkää :'D
Kirjoitusvirheistä en viitsi mainita mitää, ku en muista oliks niit ja nii ... ;DD
Mun lemppari hahmo oli kyllä Scorpius, ihananananan(mite sä ootkaa saanu siit nii ihanan:O?) ja Lily on sit tokaks lemppari <333
Ihanaa söpöilyy, ja of course mä jaksan lukee tän uudestaa, jos kerra on hyvää tekstii
”Hyvä”, Scorpius sanoi ja veti Lilyn tiukasti vasten itseään ja Lily kietoi kätensä Scorpiuksen ympärille ja hautasi kasvonsa vasten tämän rintakehää. Hän tiesi, että tulisi olemaan yhtä tuskaa olla erossa Scorpiuksesta ja olisi outoa palata takaisin Tylypahkaan syksyllä, kun Scorpius ei enää tulisi hänen mukaansa, mutta hän tiesi myös, että he selviäisivät siitä kaikesta. Selviäisivät oikein hyvin, sillä heillä oli toisensa ja aurinko paistoi lämpimänä heidän niskaansa ja tuolla jossain ulkona odotti maailma joka oli kaunis ja ihmeellinen ja täynnä taikuutta.
Mul tuli tos sellanen olo, et mä en kyl kestäis olla eros mun poikaystäväst noin pitkää aikaa, heheh :') Tuli sellanen u know haikee olo, emt joku sellanen kuiteski ;DD
Mä en nyt osaa sanoo, oisko täs parannettavaa, ku en muista iha kaikkee alku lukui, mut nyt jos ajattelee nii ei parannettavaa ;DD
Mut eipäs muuta ku, et yhyyy... siit ku tää loppu :'( ja tykkäsin, rakastuinki jopa <3333
-RonWeasleyyy
ps. Scorpius/Lily paritus on ihana, ois kiva jos kirjottaisit muitaki ficcejä samalla parituksella :DD Mutta luen kyl, jos ei ois kaa(siis sun ficcei), että kirjota lisää, ku sun ficcei on ihana lukee <333
-
ihana epilogi! (: tää oli just hyvän pitunen ei liian pitkä eikä liian lyhyt.
mun lemppari oli scorpius, olit tehny siit tosi ihanan (:
koko fic oli mun mielestä tosi hyvä ja tosi hyvin kirjotettu, luvut vaan parani loppua kohden.
kiitos tästä ihanasta ficistä ja kirjota ihmeessä lisää, olis kiva lukee jatkossakin sun kirjotuksia! (:
kiittäen
~nuuhku
-
Ihana toi loppu. :D sori kamalasti ku mulla vähän lopahti toi kommaaninen vähäks aikaa, mut oli aika paljon kaikkee muuta tekemistä. :S mut ihanaa<33 Mun lempi ficci minkä oon lukenu tähän mennes. Toivon et sulta tulee vielä lisää tarinoita. ;)
Kiitos ihanasta ficcistä, AsHoKa :D
-
Kiitos kaikista ihanista kommenteista!
Oblivian, kiitos paljon! tosi kivan kun olit lainannu, kohtia joista tykkäsit, on aina kiva tietää, missä on onnistunut :)
Amaril, kiitos ihanasta ja piristävästä kommentista!
kiitos kommentista elzz! :)
RonWeasleyyy, kiitos! Ihana kuulla että tykkäsit, ja voihan olla että mä vielä tulevaisuudessa kirjotain näistä lisää, koska tykkään näistä hahmoista itekin ihan hirveesti...
Kiitti nuuhku, ja kiva kuulla että sun mielestä luvut parani loppua kohden, ainakin sit jotain kehitystä ilmeisesti tapahtuu :D
kiitti piristävästä kommentista, AsHokA, kiva kun tykkäsit lopusta!
-
No niin, nyt sain vihdoin aikaiseksi tämän lukemisen! On muuten aika pitkä aika, kun olen täällä viimeksi käynyt.
Voooooi, tuo epilogi oli niin hyvä. :) Oli hauska tietää, että kaikki päättyi tässä hyvin Lilyn ja Scorpiuksen välillä, vaikkakin he joutuvat olemaan erossa toisistaan.
Tosiaankin, hienon ficin olet kirjoittanut! :D
-
kiitos Grppi! Kiva että tykkäsit :)
-
Kaveri linkkasi tämän minulle ja sitten innostuin tästä vähän liikaakin ja hotkaisin kaikki 32 lukua ja epilogin päivässä. Harmi kun tää ei jatkunu enää. Tää on sellanen, minkä toivois aina vaan jatkuvan ja jatkuvan.
-
Kiitti Anne Lee :) Vau, koko ficci yhdessä päivässä! :D
-
Tää oli oikein mukava tarina, jossa oli mukana erilaisia juonen käänteitä. :D Olit tehnyt todella mukavat hahmot kaikista. Pisti silmään se, että Lilylle oli tunnusomaista sanoa aika usein "niin varmaan" ;) Lilyn ja Scorpiuksen tarina oli aivan ihana, täytyy myöntää ^^
Kirjoitusvirheitä löytyi toosi paljon, jokaisesta luvusta, epilogista tosin ei tainnut löytyä, ja se pisti jokseenkin silmään, mutta kun unohti virheet, niin kaikki sujui. Suurimmat virheet olivat pilkkuvirheitä, mutta myös huolimattomuusvirheitä löytyi, kuten sanat oltiin kirjoitettu väärin tai väärään muotoon. Mutta sen huomasi, että mitä pitemmälle tarina kehittyi sitä vähemmän virheitä löytyi tai sitten en enää kiinnittänyt niihin niin paljoa huomiota. :)
Mutta kokonaisuus oli oikein mukava ja jatka toki kolmannen sukupolven temmellyksien kerrontaa, koska sitä ei voi olla ikinä liikaa ;D
Lotazi kiittää ^^
-
Tää on tosi ihana ficci<33 En pystyny lopettamaan lukemista millään :)) Mä oon yrittäny ettiä muitakin Lily/Scorpius ficcei, mutta ei niitä oo lyötyny kun paikka on täynnä Rose/Scorpius ficceis :(( Mut i am in love with this! :D