Kirjoittaja Aihe: Ja minä sinun || Remus/Regulus, Remus/Sirius, S, oneshot, FF-100  (Luettu 936 kertaa)

Jillian

  • Vieras
Title: Ja minä sinun
Author: Jillian
Fandom: Harry Potter
Genre: Angst, slash, romance
Pairing: Remus/Regulus, Remus/Sirius
Rating: S
Summary: Olet salaisuuteni ja minä sinun heikkoutesi; tiedät itsekin, ettei sinun koskaan pitänyt.

Disclaimer: Kaikki hahmot kuuluvat J.K. Rowlingille, en saa tämän ficin kirjoittamisesta rahallista korvausta.
Beta: -
Words: ~ 500
Tense: Preesens.
Status: Oneshot, valmis.
A/N: Nostalgioin ficcariaikojani, pääasiassa se on toyhton ansiota, tuhannet kiitokset, ja sain aikaan tällaisen. En oikeasti ole kirjoittanut mitään liian pitkään aikaan, se saattaa näkyä, mutta ajattelin että ehkä edes jollekulle tämä antaa jotain. Tämä ficci taitaa mennä myöskin osaksi FF100:aa, sanana 018. Musta.



*

Joskus kun katsot silmiini, tuntuu siltä kuin katsoisit johonkin uuteen maailmaan; sellaiseen, josta minulla ei ole mitään käsitystä. Nämä illat peittojen väleissä alkavat tulla tavaksi, näissä seinissä on liikaa tunteita ja tilanteita, jotka olemme punoneet vain omaksi salaisuudeksemme. Olen varma, että jos muut tietäisivät, en olisi enää täällä, olisin jo aikoja sitten lähtenyt, jättänyt sinut siihen yksinäisyyden vankilaasi, jonka sanoit olevan helvetti maan päällä ja josta sinut pelastin.

Kerrot aina, miten hankala on kasvaa jonkun muun varjossa, olla vastuussa tekemisistään liian monelle eri taholle, ja silloin silmissäsi häivähtää musta varjo, liiankin musta. Ihmettelen joskus, kuinka sinussa on voimaa pitää sellaisia kulisseja yllä, kun et joskus edes jaksa pysyä hereillä vaan livut uneen, ja niinä hetkinä silitän hiuksiasi ettet vain unohtaisi unissasi tämän maailman kauniita asioita. En tiedä, ehkä ajattelen liikaa tai en ollenkaan, mutta en hetkin enää ole varma, kumpi meistä on vahva ja kumpi heikko. Ajattelen muita, sinäkin, mutta eri tavalla; jos olisi pakko, kumpikaan meistä ei osaisi lähteä vaan jäisi kellumaan aloilleen, ilman päättäväisyyttä muutokseen.

Olet salaisuuteni ja minä sinun heikkoutesi; tiedät itsekin, ettei sinun koskaan pitänyt. Silti hapuilevin aristokraattisin huulin hapuilet hämärässä kaulaani, henkesi värisee, kai nuoruus on juuri tällaista järjetöntä huumaa, tekoja ilman rajoja, muiden asettamien rajojen rikkomista; rajojen, joita pelkäät ja vihaat.

Tällaisina hämäränkatkuisina hetkinä näen silmiesi takana jonkun niin hämmentävän pimeän paikan, että säpsähdän erille sinusta, näen katseessasi oman tuhoni viipyilevänihanan katkun, ja sinä hymyilet minulle kuin paholainen; olet langennut pahimpaan painajaiseesi, Remus, mutta et tiedä sitä vielä, tajuat sen vasta paljon, paljon myöhemmin mutta suutelen sinua silti, suljen silmäni totuudelta, annan sinun kuljettaa terävää, viileää sormeasi rintakehää pitkin.

Vuosia juoksemme karkuun, olemme sekä peto että saalis, heikkoudessamme voimakkaita. Näemme yhä vain harvemmin mutta luulen sen olevan merkki siitä, että alamme päästä irti, että alamme ymmärtää sen olevan hulluutta. Kerta kerralta olet pahempi, laihempi, pimeämpi, tarvitset enemmän tunteaksesi olevasi elossa; etkä vain millään tajua, että olet ollut kuollut jo hyvin kauan aikaa.

Katoat. Minäkin, mutta vain hetkeksi. Kuluu kuukausia, sade raidoittaa ikkunoita, juon teetä, odotan. Et palaa enää koskaan, eräänä päivänä väsyn odottamaan, ymmärrän olevani heikko, kävelen suoraan veljesi luokse, sen saman jota ihailit ja josta katkeroidut, ja hän ottaa minut vastaan huulillaan samanlainen paholaisenhymy, ja mietin; kulkeekohan se suvussa.

Veljesi on enemmän eläin kuin sinä koskaan olit, yritän nähdä niissä otteissa sinua, haistaa hänen hiestään tuoksuasi, turhaan; olette samaa mutta niin erilaista, eikä Sirius koskaan osaa olla väsyneensuloinen, hän ei koskaan osaa nukahtaa minua vasten kuten sinä teit. Jokainen yö hän silti luulee olevansa minulle se ainoa pelastus tässä maailmassa, tie suoraan paratiisiin, mutta ei hän ole, hän on vain varjo sinusta sinusta sinusta, takerrun häneen ja pienin hetkin luulen hänen olevan sinä, kunnes teen virheen ja keskellä yötä mutisen sinun nimeäsi.

Ja yöllä, maailmankaikkeuden pimeimpänä hetkenä, hän laittaa minut unohtamaan nimesi.
« Viimeksi muokattu: 29.11.2014 14:11:59 kirjoittanut Renneto »

toyhto

  • ***
  • Viestejä: 1 006
    • Nyt myös tumblr:issa! Jee!
Vs: Ja minä sinun
« Vastaus #1 : 05.03.2009 00:32:09 »
Jipii, uutta Jilliania!

Remus/Regulus on kummallinen paritus: tällaisena se toimii hyvin, sopivan epämääräisesti tai siis epätarkasti ja hämyisesti ja tulkinnanvaraisesti kuvattuna, ja sopiva annos Siriusta siihen soppaan piristää oikein kovasti! Ja nimenomaan kun Sirius sekoitetaan siihen, Remuksella ja Reguluksella on niin vahva side Siriuksen kautta, ja kuitenin se side on jollain tavalla niin random, että sillä ei voi selittää suhdetta vaan siihen jää aina mielenkiintoa ja... no joo, jaarittelen. Mutta mun mielestä tämä on Reguluksen ja Remuksen välisestä suhteesta onnistunut tulkinta, tässä ei mennä liikaa yksityiskohtiin vaan kuvailu pidetään vähän etäisenä ja sikäli sellaiset mahdolliset käytännön ongelmat eivät pääse  heikentämään uskottavuutta, ja Siriusta käytetään sopivasti mutta ei liikaa, koska sekin sitten vähän latistaisi, jos Sirius olisi vaikka ainoa syy Reguluksen ja Remuksen suhteeseen. Tässähän Sirius on oikeastaan seuraus, ja se puolestaan on tosi kiehtovaa.

Pidän siitä, että tässä on tosi paljon asiaa ja rivien välistä voi lukea paljon. Et varsinaisesti kerro Remuksen ja Reguluksen suhteesta juuri mitään ainakaan sanomalla asioita suoraan, mutta silti niitä pystyy tulkitsemaan ja suhteesta rakentuu aika laaja ja selkeä kuva, vaikket periaatteessa kerro siitä juuri mitään.

Toisaalta minua mietityttää sen sisällön määrän ja tekstin suhteen ehkä tietty raskaus, mikä on totta kai tyylikysymys. Se on positiivista, että tässä tuntuu olevan todella paljon ajatusta ja tulkinnan mahdollisuutta rivien välistä poimittavissa, mutta teksti sinällään on sen verran vaikeaa, että lähes mitään ei saa ilmaiseksi, ja se on taas ainakin tällaiselle laiskalle lukijalle kuin minä vähän ahdistavaa :D Ei tämä niin vaikeaa tai kiertelevää ole, etteikö tästä saisi asioita irti jo ensimmäisellä lukukerralla, mutta keskittymiskykyä täytyy silti käyttää, koska ajatukset ja kielikuvat ovat välillä vaikeita ja tyylikin ennemmin raskas kuin kevyt (eh, tuntuu erittäin hölmöltä kommentoida tyylin raskaudesta, mitäköhän on itse tullut harrastettua).

Mä en oikein osaa päättää, mitä ajattelisin tästä puhtaan tyylillisesti :D Tyyli on sujuvaa eikä siinä ole mitään sellaista silmiin hyppivää kikkailua ja se toimii, mutta se raskaus pistää ahdistumaan vähäsen. Toisaalta sitten taas tässä on sisältöä niin hyvin että tämän jaksoi hyvällä mielenkiinnolla lukea saman tien toiseen kertaan, ja luulen että tulkittavaa riittäisi vielä ainakin parille lukukerralle :D Se on hienoa ja toisaalta vähän yksinkertaisempi tyyli ja yksinkertaisempi tapa ilmaista asioita voisi toimia ihan yhtä hyvin ajatusten esille tuojana ja laiska lukija saisi vähän enemmän vähän helpommalla :D En tiedä.

Lainaus
Näemme yhä vain harvemmin mutta luulen sen olevan merkki siitä, että alamme päästä irti

Tämän varmaan lainasin sen takia, että tässä mun mielestä näkyy se, miten sisältöä kätkeytyy: jäin miettimään sitä, että miten niin Remus luulee, eikö siis kyse olekaan siitä, että Remus ja Regulus alkavat päästä irti, ja siis onko sittenkin niin, etteivät he pääsekään irti ja jos eivät niin mitä sitten tapahtuu, miksi he näkevät harvemmin, onko kyse kenties siitä, että Regulus etääntyy mennessään syvemmälle kuolonsyöjien touhuihin tai mahdollisesti toimiessaan niitä vastaan, ja hmm, kenties Regulus ei varsinaisesti etäänny vaan työntää Remusta pois eikä Remus tajua, tai.... Siis tulkittavaa riittää :D

Ai niin, pitää myös mainita siitä, että pidän Reguluksen kuvaamisesta tässä! Tuo varjo/pimeys/pimeä paikka tai millä nimellä/nimillä sitä kutsuitkaan Reguluksen silmissä on jotenkin erittäin hyvin sanottu, koska silmistähän nyt ajatellaan näkevän ihmisen sieluun ja esimerkiksi väkisin tehty hymy näkyy nimenomaan silmistä, eli toisin sanoen silmät paljastavat sellaista mitä muu ei paljasta. Ja mulle ainakin tulee selkeä mielikuva siitä, miten kaikki elämä ja kuolonsyöjäasiat ja R.A.B.-asiat hiipivät varjona Reguluksen silmiin ja Remus näkee ne ainoastaan sieltä :D Ja tässä voi sitten hyvin solmia esimerkiksi oman tulkinnan perusteella tuota R.A.B.-asiaa Reguluksen ja Remuksen suhteeseen, siis sisältöä riittää. Ai niin, tykkään myös siitä, että silmissä olevaa varjoa tms. tuodaan esille aina vähän eri tavalla ja silti se on jotenkin läsnä lähes koko tarinan ajan. Se ei ole liian ilmiselvää mutta se on silti siellä, eikä sitä toisteta koska ilmaisutapa muuttuu sen verran mutta silti se on siellä!

Lainaus
näen silmiesi takana jonkun niin hämmentävän pimeän paikan

Oho, tämähän liittyy tuohon edelliseen. Tässä varmaan tykkään myös kuvailun yksinkertaisuudesta (milloin musta on tullut tällainen yksinkertaisuuden kaipaaja?) ja maanläheisyydestä, ja silti hämmentävän pimeä paikka on erittäin hyvä ilmaus ja toimii loistavasti vaikka (ja ehkä koska) ei ole mitenkään erityisen kikkailtu eikä tyylitelty. Ja sitten, että se on nimenomaan silmien takana eikä silmissä... Mun mielestä tuossa on kiehtova yksityiskohta, jolle en ehkä lähtisi hakemaan tulkintaa mutta se on vaan raikkaasti sanottu :D Tulee mieleen joku CMX:n biisi myös, silmien takana jotain...

Lainaus
Kuluu kuukausia, sade raidoittaa ikkunoita, juon teetä, odotan.

Tässä taas tykkään siitä, miten luontevasti heität aikaa eteenpäin, ja millainen kuva siitä muodostuu sen perusteella, että juuri nuo asiat siitä pitkänpuoleisesta ajanjaksosta on kerrottu. Teetä, ikkunaan satavaa vettä. Kuulostaa tosiaan odottamiselta ja siltä, että Remuksen elämä tavallaan pysähtyy. Tästä tulee dramaattinen vaikutus vaikka tyylillisesti kohta on tosi yksinkertainen, hienoa!

Eniten varmaan tykkään tässä ja ehkä yleisestikin sun teksteissä (muistaakseni, siitä on niin kauhean paljon aikaa kun ollaan molemmat oltu aktiivisia!) tietysti maanläheisestä filosofisuudesta ja kauhean hyvistä ajatuksista ja niitä ihailen tässäkin! Tässäkin Remuksen pohdinta on koko ajan läsnä ja Remuksella tuntuu suurimman osan ajasta olevan pointti hyvin käsillä, mitä on mukava lukea, koska nimenomaan sitä sisältöä on eikä pelkkiä sanoja. Ja sitten yksityiskohdista esimerkiksi tuossa lopussa:

Lainaus
mutta ei hän ole, hän on vain varjo sinusta sinusta sinusta, takerrun häneen ja pienin hetkin luulen hänen olevan sinä, kunnes teen virheen ja keskellä yötä mutisen sinun nimeäsi.

ensinnäkin se Siriuksen osuus ja Sirius pelkästään varjona, se toisen rakkauden tai rakastumisen tai mikä lie väistämätön kopioleima, ah. Ja sitten se, miten Remus hetkeksi sekoittaa Siriuksen ja Reguluksen, ja taas se sama ajatus eli Sirius ei vaan kuitenkaan voi korvata Regulusta. Nimen osuudesta pidän myös, väärien nimien sanominen väärillä hetkillä on suhteellisen käytetty ajatus mutta tässä silti erittäin raikas ja ehdottomasti toimiva, koska Siriuksen ja Reguluksen välillä on kuitenkin vahva side ja se näkyy muutenkin tekstissä ja sen sisällössä. Ja pidän siitä, että Remus pitää väärän nimen sanomista virheenä, koska minulle tulee siitä sellainen fiilis, ettei syy sen ajattelemiseen virheenä ole pelkästään Siriuksen mahdollisessa loukkaantumisessa vaan myös siinä, ettei Remus ole kyennyt siirtämään Siriusta toisen/toissijaisen/jälkimmäisen rakkauden paikalta sille ensimmäisen paikalle eli siis toisin sanoen Remus ei ole kyennyt poistamaan Regulusta siltä paikalta.

Niin ja viimeisestä virkkeestä tykkään hurjasti, vaikka mulle jäi sellainen fiilis, että pilkkujen sisällä oleva lisäys olisi voinut jäädä poiskin, se ei oikein tuonut ajatukseen kauheasti mitään uutta. Mun mielestä tuon virkkeen vahvuus on nimenomaan siinä ajatuksessa, että Sirius laittaa Remuksen unohtamaan Reguluksen nimen, se ajatus on kauhean vahva ja konkreettinen ja lisäksi tuo laittaa unohtamaan tuo ilmaisuna mielenkiintoisia mielikuvia sen filosofisen ajatuksen lisäksi, tässä virkkeessä on siis jännitettä. Mutta koska tuo on ainakin minun nähdäkseni pääasia ja se vahva puoli, eikä niinkään yö, se yön tarkempi määrittely tuntuu vähän ylimääräiseltä. En tiedä, minä ja minun ihanteeni simppelistä kerronnasta, jota en ole koskaan osannut kauheasti harrastaa :D

Mutta siis, huippua, että kirjoitit tämän! Toivottavasti kirjoitat lisääkin tässä jossain vaiheessa :) Vaikka Remus/Siriusta, mulla on nykyään asenneongelma melkein kaikkeen suomalaiseen REmus/Siriukseen mutta luulen että sun tyylillä tykkäisin lukea niistä kovastikin, jooko! :D
Avatarista kiitos Ingridille!
Ficcini Finissä.