Kirjoittaja Aihe: My heart will go on, K-11 (Herm./D, het.), romance, drama  (Luettu 4323 kertaa)

Adene

  • ***
  • Viestejä: 28
  • Tonight
Title: My heart will go on
Author: Adene
Genre: romance, drama, humor
Pairing: Hermione/Draco, Hermione/Harry sekä sekalainen joukko muita hahmojen välisiä suhteita.
Rating: K-11
Fanon: Olen muuttanut monia hahmojen välisiä suhteita sekä heidän luonteitaan.
Summary: Mitä saamme, kun kaksi kaikkien aikojen rakkaustarinaa yhdistetään? Draco ja Hermione siirtyvät vuosisadan rakkauselokuvaan, Titaniciin. Kuinka nämä kaksi kohtaavat unelmien laivalla ja saavatko he pitää elämänsä rakkauden.
Disclaimer: Kaikki viitteet, hahmot ja miljööt viitateen Harry Potteriin kuuluvat sarjan luojalle J.K. Rowlingille. Kaikki viitteet elokuvaan Titanic kuuluvat elokuvan tekijöille. Minä en tee tällä tarinalla rahaa enkä omistan mitään oikeuksia muiden hahmoihin. Myöskään trailerissa käytetyt laulunsanat eivät kuulu minulle vaan My heart will go on -kappaleen esittäjälle Celine Dionille.
A/N: Olen kirjoittanut tätä fanfictionia Vuotava noidankattila -foorumille jo muutaman vuoden. Koska en päivittänyt tarinaa yli puoleen vuoteen, topic poistettiin sieltä. Nyt ajattelin tuoda tämän Finiin kauhisteltavaksi. Tätä on siis kirjoitettu pitkään ja hartaasti, tulette huomaamaan ajan kulun kirjoitusasun muutoksesta. Päivittäminen on hidasta, mutta sitä tapahtuu.

My heart will go on (laulun esittäjänä Celine Dion)

Every night in my dream ...
"Askelkin lähemmäs, niin minä hyppään. Vannon sen!"
"Minähän liikun koko ajan. Ja siinä sinä olet vieläkin."
"Se oli vertauskuvallista. Häivy!"

... I see you, I feel you ...
"Tuoksut hyvälle. Kenen partavettä olet lainannut?"
"Kuinka niin 'lainannut'?"
"Draco Malfoy. Tiedän, ettei sinulle ole varaa omaan partaveteen."
"Tunnette minut liian hyvin Hermione Granger!"

... that is how I know you go on.
"Minä olen hienon perheen hieno tytär ja sinä ... sinä olet vain pahainen peluri ja tyhjätasku taitelija!"
"Ja silti sinä liikut kanssani. Tiesitkö muuten, että sinulla on likaa poskessasi?"

For across the distance and spaces between us ...
"Hän on ihana nainen."
"Joka tanssii nyt ensimmäisen kerroksen tanssipaviljongissa kihlattunsa kanssa. Ja sinä vain ihailet tämän likaisen hytin kattoa."
"Ihanaa, kun olet noin realistinen Dean Thomas!"

... you have come to show you go on.
"Ketä tämä esittää?"
"Entistä heilaani. Hän se vasta oli jotain."
"Vai niin. Kukas minä sitten olen?"
"Pumpulissa kasvatettu tyttö ensimmäisestä luokasta."
"Väitätkö sinä, etten minä pystyisi tuohon?"

"Near, far, wherever you are ...
"Saanko sitten kutsun tuleviin häihisi?"
"Kuinka niin?"
"Tulen sinne ja vien sinut mukanani. Kunhan ensin tyhjennän kahvipöydän."
"Olet toivoton tapaus!"
"Tiedän!"

... once more, you open the door and you`re in my heart ...
"En rakasta Harrya äiti. Minä ..."
"Sinä teet seen velvollisuudesta, et rakkaudesta. Luulitko sinä, että minä muka rakastin isääsi?"

... and my heart will go on and on.
"Minä rakastan sinua."
"Vaikka kuolema meidät erottaisi!"
"Ja siitäkin pidempään."

Love can touch us onetime and last for a life time ...
"Eikö olekin upea? Se on sinulle, vain sinulle rakas."
"Se on ihan kiva. Kiitos!"

... and never let go till we`re gone.
"Älä päästä irti. Luota minuun!"
"Luotan!"

Love was when I loved you, one truetime I hold to ...
"Mitä herra taiteilija pitää asustani?"
"Se ... se on ... mykistävä."

... in my life we`ll always go on.
"Pysythän luonani? Aina?"
"Ikuisesti."
"Lupaatko?"

Near, war, wherever you are.
Once more you open the door and you`re here in my heart
and my heart will go on and on


You`re here, there`s nothing I fear ...
"Jäävuori!"
"Missä?"
"Edessäpäin. Me törmäämme siihen!"

... and I know that my heart will go on ...
"Juokse Draco!"
"Pysähdy Hermione! Sinä veit rakkauteni ja haluan sen takaisin! Kuuletko sinä? Pysähdy tai ammun sinut ja taiteilija rakastajasi!"

... we`ll stay forever this way ...
"Pidä tiukasti kiinni kädestäni. En anna sinun pudota!"

... you are safe in my heart ...
"Hyvästi. Ja kiitos, kaikesta."

... and my heart will go on and on.
"Rakastan sinua Draco!"
"Tiedän sen höppänä!"


Prologi

Eräässä Southamptonin hienoimmista pubeista, sikarin savun ja sherryn tuoksun keskeltä. Pyöreän pöydän kolme herrasmiestä.
”Uppoamaton, tiedättehän.”
”Niinhän ne puhuvat. Kuulemma myös aika komea, ottaen kuitenkin huomioon, että kyseessä on kuitenkin pelkkä laiva.”
”Pelkkä laiva vai? Saanen sanoa, että olette väärässä, herra Chang. Se on yksi aikamme hienoin ja enne kaikkea kestävin laiva. Painottanen myös sanaa kallis.”
”Olisi hienoa päästä mukaan. Mutta Daniella, tiedättehän, ei halua lähteä. Puhui jotain ”enneunista” ja ’tuhoon tuomitusta päivästä’.”
 ”Nainenko teidän talossanne määrää, herra Finnington?”
Naurua ja lisää sherryä.
”Ehkäpä, herra McNair, ehkäpä. Arvostan kuitenkin vaimoani ja myin lippumme.”
”Kuten uumoilinkin. Naiset tulevat aina ensin. Vaan kuulitteko herra Grangerista?”
Nyökyttelyä ja syvät siemaukset sherryistä.
”Erittäin ikävä tapahtuma. Ja vielä vaimo ja tytär.”
”Tuntemattomat ovat Luojan tiet. Tytär on kuulemma pääsemässä hyviin naimisiin.”
”Niin, hänen sulhasensa on rikas perijä. Hyvä naimakauppa.”
”Sulhanen on ostanut morsiolleen ja tämän äidille ensimmäisen luokan liput laivalle. Kihlajaiset pidetään New Yorkissa, yli 300 vierasta. Häistä povataan vielä suurempaa tapahtumaa.”
Hiljaisuus, jota valaisi sikarien punaisena hehkuvat päät. Posket vetäytyivät lommolle ja ilmoille päästettiin harmaita savurenkaita.
”Kyllä herra Granger olisi ylpeä.”
”En tiedä ylpeydestä. Pikemminkin kiitollinen. Pelastajahan tämä nuori Potter herra Grangerille olisi ollut.”
Sormusten naputtelua vasten puolityhjiä sherrylaseja.
”Herra Grangerille. Ja uppoamattomalle laivalle!”
”Chèr!”

- - -  
Auto sompaili matkustajien ja matkatavaroiden välistä. Autossa istui kolme arvokkaan näköistä henkilöä, kaksi naista ja mies. Auton ympärille oli kova vilinä ja puheensorina täytti ilman.
”Kolmannen luokan matkustajat tänne. Kolmannen luokan matkustajien terveystarkastus täällä!”
Toinen auton kyydissä olleista naisista katsoi ikkunasta ulos ja kuunteli ulkoa tulevaa huutoa.
”Eikö tuo oli ihmisarvoa alentavaa äiti?” Hermione Granger kysyi.
Rouva McGarmiva-Granger loi tyttäreensä syyttävän katseen, joka tiesi nuhteita.
”Älä mieti tuollaisia, Hermione. Se on vain noille kolmannen luokan ihmisille. Niille, joilla ei ole varaa parempaan.”
”Äitisi on oikeassa, rakkaani. Älä vaivaa päätäsi noin vähäpätöisellä asialle”, Harry Potter, Hermionen sulho, sanoi ja otti morsiamensa käden omistavasti omiensa väliin.
Hermione tiesi, että nyt olisi parasta vain olla hiljaa ja hyväksyä asiat mukisematta.
”Vieläkö meinasit ajaa kauemmas, James?” Harry tokaisi epäystävällisesti.
”En, sir. Tässä on hyvä paikka jättää teidät. Odottakaa, neiti Granger, avaan ovenne”, kuski James sanoi ja pysäytti auton niin, että se nytkähti pari kertaa.
”Mistähän tuokin on kuskin lupansa saanut?” Minerva tokaisi ja oikoi ärtyneenä hiusneuloin kiinnitettyä, leveälieristä hattuaan.
Hermione meinasi tokaista äidilleen vastaan, mutta Harryn kädenpuristus ja pikaisesti luotu, tuima katse, hiljensivät hänet. Samalla hetkellä James avasi oven ja auttoi Hermionen ystävällisesti ulos autosta.
”Kiitos James!” Hermione sanoi ystävällisesti ja sai vastaukseksi tyynen, mutta kohteliaan nyökkäyksen.
Tultuaan ulos autosta Hermione saattoi vasta kunnolla tarkkaille laivaa. Hän oli luullut sitä suuremmaksi ja ylväämmäksi, mutta pettyi nähdessään yksitoikkoisen ja aivan tavallisen laivan kokoisen purtilon.
”Mitä pidät siitä?” Harry kysyi Hermionelta ja auttoi samalla Minervan ulos autosta.
”Tavallinen. Odotin siltä enemmän”, Hermione tokaisi ykskantaan.
Harryn suupielet vetäytyivät yhdeksi suoraksi viivaksi.
”Sinä olet vaativa, rakkaimpani”, Harry sanoi Hermionelle ja katsoi merkitsevästi Minervaa.
”Hän on aina ollut”, Minerva sanoi ihaillen samalla laivaa.
Heidän ihastellessa laivaa toinen auto pysähtyi heidän autonsa viereen ja kuskin paikalta nousi mustaan pukuun ja knalliin pukeutunut, punahiuksinen mies. Mies läimäytti auton oven kiinni ja käveli itsevarman oloisena Harryn luo.
”Sir, mitä teen matkatavaroille?” Ron Weasley, Harryn vasen käsi, kysyi.
Harry kääntyi nopeasti ja oli kopauttaa vierestään kävellyttä lasta kävelysauvallaan. Lapsen äiti loi Harryyn sättivän katseen, mutta Harry ei ollut siitä moksiskaan.
”Ah, Ron. Sinua juuri tarvitsinkin. Yritä löytää täältä joku laivan työntekijä ja laita laukut hänen mukaansa. Jos laukut viedään monessa erässä, mene sen kyydin mukaan, missä kassakaappi on. Varmista, että kaappi pääsee huoneen pieneen salonkiin. Olet sitten vastuussa sen sisällöstä.”
Harryn käskyt tulivat kuin tykin suusta ja Ron kuunteli nyökytellen.
”Selvä, sir”, Ron sanoi lopuksi ja lähti tavoittelemaan jotain työhön suostuvaa työntekijää.
Hermione oli lähtenyt kulkemaan äitinsä rinnalla kohti kävelysiltaa, jota pitkin he pääsisivät laivaan.
”Sinun pitäisi olla suvaitsevaisempi. Harry on sinulle hyvä mies”, Minerva sanoi sättien.
Ja rikas, Hermione ajatteli mielessään, mutta piti huulensa kiinni, niin kuin sivistyneen tytön täytyykin. Tietenkin Harry on komea ja Hermione piti hänestä. Ei kai hän muuten olisi suostunut menemään tämän kanssa kihloihin.
”Minä olen, äiti”, Hermione sanoi alistuvasti.
Minerva katsoi tytärtään hyvillään: noin tyttären tulee käyttäytyä.
Hermione pysähtyi kävelysillan juurelle ja katsoi ylös oviaukkoon: hän kammosi laivoissa matkustamista. Se tuntui hänestä samalta kuin hänet olisi laitettu pieneen peltirasiaan kymmenen muun ihmisen kanssa ja laitettu rasia taskuun. Mutta kukaan ei tiennyt tästä, eikä hän myöskään tahtonut puhua siitä.
”Oletteko valmiit?” Harry kysyi ja otti Hermionea kädestä kiinni.
Minerva nyökkäsi arvokkaasti ja lähti kulkemaan edeltä Harryn ja vastentahtoisen Hermionen tullessa perässä.
”Tästä tulee hieno matka”, Harry kuiskasi morsiamensa korvaan ja silitti Hermionen kämmenselkää.
Hermione hymyili pienesti, mutta sisimmässään hän olisi tahtonut kiljua ja juosta karkuun.

Hämyisässä pubissa lähellä satamaa oli sähköinen tunnelma.
”Viimeiset nostot.”
Draco katsoi vieressään hikoilevaa Deania ja iski tälle silmää: kaikki kunnossa.
”Vaihdan”, Draco mumisi korttiensa takaa ja iski kortin pöytään ottaen pakasta tilalle toisen.
Hänen vastapäätään istuva Viktor tuijotti häntä kulmiensa alta tehden myös vaihdon.
”Muita vaihtoja?” Draco kysyi ja loi katseita vastapelureihin.
Dean pudisti päätään, samoin Viktor. Neljäs pelaaja, Cedric, tuijotti hetken korttipinoa, mutta pudisti sitten päätään.
”Totuuden hetki”, Viktor murahti ja löi pöytään korttinsa. Yksi pari.
Dean heitti korttinsa pöytään ja löi päätään pöytää vasten. Hänen korteissaan ei ollut mitään.
Draco ja Cedric tuijottivat toisiaan.
”Anna mennä vaan”, Draco sanoi ja nuolaisi huuliaan.
Cedric tuijotti Dracoa pitkään, mutta laittoi sitten korttinsa pöytään hymyillen pirullisesti: kolmoset
Draco huokaisi hiljaa ja katsoi Deania pitkään. Voitonvarma hymy kohosi Cedricin kasvoille.
”Harmi että tässä kävi näin”, Draco huokaisi ja laittoi korttinsa pöytään. Täyskäsi.
Hetken pöydässä vallitsi hiljaisuus, jonka rikkoi vain pubin seinällä oleva kello.
”Pääsen Amerikkaan”, Dean sanoi hiljaa. Samassa hän tajusi, mitä oli sanonut ja alkoi hyppiä riemukkaasti ympäri pubia. Draco yhtyi ilonpitoon ja kaappasi Deanin karhumaiseen syleilyyn.
Cedric vajosi penkiltään lattialle ja heitti kortit lattialle. Draco otti pöydältä kaksi kolmannen luokan matkalippua ja heilutteli niitä Deanin silmien edessä.
”Me mennään nyt! Olen pahoillani, pojat”, Draco sanoi ja nauroi riemukkaasti heittäessään samalla reppunsa olalleen.
Jos Viktorilla olisi ollut sillä hetkellä jotain kättä pidempää, hän olisi varmasti hyökännyt Dracon kimppuun. Viktor tyytyikin vain iskemään nyrkkinsä pöytään niin, että pöydällä ollut tuoppi kaatui ja siinä ollut olut valui lattialla istuvan Cedricin päälle.
”Dean, mennään”, Draco sanoi ja lähti puolijuoksua kohti ovea perässään vähintään yhtä innostunut Dean.
Pubista oli vain kiven heiton verran matkaa laivalle, mutta ihmisjoukon lävitse pujottelu sai matkan tuntumaan kaksin verroin pidemmältä.
”En ole koskaan käynyt Amerikassa, Draco. Millaista siellä on?” Dean kysyi huohottaen ja yritti samalla pysyä Dracon perässä.
”En tiedä”, Draco sanoi ja pujotteli ihmisten ohi, ”veikkaan, että kauniita naisia, ainakin”.
Dean nauroi ja lisäsi askeleitaan.
”Parasta siis pitää kiirettä”, Dean sanoi ja kiilasi Dracon ohi.
Laivan pilli vislasi jo, kun pojat saapuivat satama-alueelle. Suunnaton määrä ihmisiä oli tullut vilkuttamaan lähtijöille ja Draco joutui tosissaan tunkemaan ihmisten ohi. Kun Draco ja Dean viimein saapuivat kävelysillan kohdalle, oltiin laivan ovia jo sulkemassa.
”Seis, odottakaa! Me tulemme vielä!” Draco kiljaisi ja heilutti matkalippuaan.
Ovea sulkemassa olleet perämiehet avasivat oven niin, että Draco ja Dean mahtuivat pujahtamaan sisään.
”Saanko nähdä lippunne?” toinen perämiehistä kysyi ja otti matkalipun Dracon kädestä. Dean ojensi oman lippunsa vieressään seisseelle perämiehelle.
”Kolmannen luokan matkustajia? Onko terveystarkastus suoritettu?”
Dean vilkaisi pikaisesti Dracoa.
”En mistään tarkastuksista tiedä, mutta voin vannoa, että terveitä ollaan”, Draco sanoi sanavalmiina.
Perämies nyökkäsi ja teki Dracolle ja Deanille tilaa. Pojat laittoivat reppunsa paremmin olalle ja lähtivät hölkkäämään kohti kolmannen luokan hyttejä.
”Dean, me ollaan hiton onnekkaita! Me matkustetaan Titanicissa!” Draco huusi perässään hölkkäävälle Deanille.
”Hyvä havainto!” Dean sanoi ja virnisti Dracon selälle.

1. luku

Hermione käveli hyttinsä yksityisellä kannella katsellen samalla ulos satamaan päin aukenevista ikkunoista. Sadat ihmiset olivat tulleet toivottamaan ystävilleen ja sukulaisilleen hyvää matkaa, ja satama-alue oli yhtä nenäliinojen ja huiskuttavien käsien viidakkoa.
Hermionella ei ollut satamassa ketään, jonka olisi voinut, saatikka tahtonut hyvästellä, joten hän käveli huoneeseensa, jossa huonepalvelijat purkivat laukkuja ja laittoivat tavaroita järjestykseen. Hänen äitinsä oli rentoutumassa hytissään, automatkailu aiheutti hänelle aina migreenin. Harry taasen seisoi toisessa päässä hyttiä tuikea ilme kasvoillaan. Hänen jäykästä olemuksestaan saattoi lukea hermostuneisuutta:
”Missä minun matkalaukkuni viipyy?” Harry tiukkasi ohikulkevalta huonepalvelijalta.
Tämä oli nuori tyttö ja tämä säikähti Harryn äkkinäistä kysymystä:
”En tiedä, sir. En vastaa laukuista”, tyttö vastasi hätäisesti ja niiasi syvään.
”Etpä tietenkään. Kuka täällä nyt tietääkään mitään?” Harry ärähti ja tyttö pakeni toiseen huoneeseen. Samassa puoliavoimeen oveen koputettiin ja Harry, joka seisoi melkein oven vieressä, riuhtaisi sen auki.
”Toin laukkunne, sir”, Ron sanoi ja astui sisään huoneeseen perässään huonepalvelija, joka veti laukuin täytettyä kärryä.
”Viimeinkin”, Harry sanoi ja väisti kärryn tieltä.
Hermione loi silmäyksen huoneeseen ja tajusi olevansa siellä vain tiellä. Hän kääntyi kannoillaan ja palasi kannelle. Vaikka kansi olikin pieni ja umpinainen, katolla ja ikkunoilla varustettu, oli se kaiken kaikkiaan hyvin viihtyisä: ikkunat olivat suuret ja ne siivilöivät kannelle luonnonvaloa. Ikkunan alla oli pieni kolmen hengen kahvipöytä ja sen päällä oli maljakollinen leikkokukkia. Hermione käveli ikkunalle ja nojasi kyynärpäillään vasten ikkunalautaa katsoen kaihoisasti ulos ikkunasta. Laiva oli lähtenyt liikkeelle ja ihmisten näkemiin huudot kuuluivat kannelle asti.
”Jospa voisin lentää, olla vapaa kuin lintu”, Hermione ajatteli ja huokaisi raskaasti. Hän tunsi olevansa vangittu tähän laivaan ja Harryyn, kahleenaan kihlasormus ja kihlajaiset New Yorkissa.
Hermione avasi ikkunan ammolleen ja nosti itsensä käsiensä varaan niin, että hänen päänsä tuli ulos ikkunasta Hänen kiharat, ruskeat hiuksensa hulmusivat tuulessa ja hetken hän tunsi olevansa lintu.
”HERMIONE! Mitä ihmettä sinä teet?”
Harryn ääni tiputti hänet hetkessä takaisin todellisuuteen. Hermione pudottautui takaisin kannen lattialle ja katsoi sulhastaan.
”Hyvästelin”, Hermione vastasi arasti.
Harry käveli tomerasti Hermionen ohi ja vetäisi ikkunan kiinni vilkaisten samalla satamaan, joka jäi yhä taemmas heistä.
”Kenelle muka?” Harry kysyi vaativasti.
”Unelmille ja vapaudelleni”, Hermione ajatteli, mutta vastasi varovasti hymyillen:
”Menneisyydelle.”
Harry katsoi häntä hetken tutkivasti, mutta nyökkäsi sitten hyväksyvästi.
”Niin sitä pitää. Tule, huone on jo melkein kunnossa. Äitisikin tuli, lähdemme pian tutkimaan laivaa. Sinun pitää pukeutua”, Harry sanoi ja lähti taluttamaan Hermionea kohti hyttiä.
Hytin ovella heitä odotti nuori, noin Hermionen ikäinen huonepalvelijatar.
”Neiti Granger, äitinne pyysi teitä tulemaan pukuhuoneeseen. Teidän pitää pukeutua”, tyttö sanoi ja niiasi syvään.
Hermione irrotti kätensä hellästi Harryn käsipuolesta ja sipaisi miestä poskelle:
”Nähdään kohta, kultaseni.” Hän lähti hymyillen kohti pukuhuonetta huonepalvelijatar perässään.

Matkatavarat oli lajiteltu paikoilleen ja hytti näytti perin viihtyisältä: tummia seiniä korostivat punaiset samettiverhot, kaappien ovissa oli peilit ja vessassa oli ainutlaatuinen ja harvinainen juokseva vesi. Samoin kuin kantta myös hyttiä oli somistettu aidoilla kukilla, pääosin punaisilla ruusuilla.
”Mistä nuo kukat tulevat? Onko täällä laivalla jonkinlainen kukkavarasto?” Hermione kysyi tytöltä.
”Ei toki, neiti. Nämä kukat ovat sulhaseltanne”, tyttö sanoi ja hymyili.
”Ai”, Hermione vastasi nolona. Hän ei pitänyt siitä, että Harry lahjoi häntä kaiken aikaa. Tätä matkaakin Hermione oli yrittänyt vastustella viimeiseen asti, mutta Harry vetosi siihen, ettei lahjasta saanut kieltäytyä.
”Pukuhuone on tässä, neiti. Äitinne odottaa siellä teitä”, tyttö sanoi keskeyttäen Hermionen ajattelun.
Hermione nyökkäsi ja astui sisään huoneeseen, jossa hänen äitinsä jo odotti häntä.
”No viimein. Meidän pitää kohta joutua, päivällinen alkaa kahden tunnin perästä ja sitä ennen pitää ehtiä tutustua laivaan”, Minerva sanoi ja nousi ylös pukeutumispöydän äärestä.
”Olin Harryn kanssa kannella, äiti”, Hermione vastasi nopeasti ja katsoi äitiään tiiviisti. Minerva nyökkäsi hyväksyvästi:
”Hyvä niin. Pansy, sulje ovi ja tuo sitten kaapista merensininen päivällismekkoni.”
Grangereiden palvelijatar, Pansy Parkinson, nousi pikaisesti oven vierellä olevalta tuolilta ja sulki oven. Pansy käveli rivakasti vaatekaapille ja pikaisen etsimisen jälkeen otti sieltä sinisen, pitsikauluksella varustetun mekon,
”Tämäkö, rouva?” Pansy kysyi.
”Se juuri. Ja ota sieltä kaapin perältä pienestä mustasta rasiasta tiarani”, Minerva sanoi ja istuutui takaisin pukeutumispöydän ääreen.
Äitinsä antaessa käskyjä Pansylle Hermione alkoi riisua matkavaatteitaan. Hän irrotti hiusneulat, jotta sai mustan ja leveälierisen hatun pois päästään. Hän jätti hatun viereiselle tuolille ja ryhtyi aukomaan matkatakkinsa nappeja. Takki oli ohutta, viininpunaista villakangasta ja se sopi hyvin alkukevään säähän. Hermione käveli vaatekaapille ja laittoi takin henkariin ja ryhtyi sitten miettimään, minkä puvun hän pukisi päälleen. Hänen yllään oleva valkea, puhvihihainen mekko oli liian tavanomainen päivälliselle. Hermione tutki mekkoja, mutta mikään ei tuntunut oikealta: tuo punainen on liian lyhyt, keltainen mekko on liian huomiota herättävä ja tummansininen, olkaimeton mekko saa hänet näyttämään kamalan vanhalta.
”Hermione, kultaseni. Minkä aiot pukea yllesi?” Minerva kysyi Pansyn asetellessa tiaraa hänen päähänsä.
”En tiedä”, Hermione tuhahti kädet lanteillaan ja kääntyi äitiään kohti.
”Laske kädet alas, se ei näytä naiselliselta. Ota se oranssi mekko, se jossa on pitsinen yläosa”, Minerva opasti tytärtään.
Hermione laski kätensä tuskastuneena alas ja otti kaapista oranssin mekkonsa. Mekon väri oli vielä huomiota herättävämpi kuin keltaisessa mekossa, mutta se sai nyt kelvata. Mekko kädessään hän käveli välisermin taa ja alkoi aukoa mekkonsa takana olevia nappeja. Alimmat napit testasivat hänen sorminäppäryyttään ja myös hermoja, mutta ei mennyt kuin hetki ja mekko valahti lattialle. Mekon alla ollut korsetti oli juuri sopivan tiukalla, joten Hermione pukeutui suoraan oranssiin päivällismekkoonsa. Mekon pitsikaulus tuntui inhottavalta paljasta ihoa vasten, mutta muuten se istui hyvin. Olihan se sentään teetetty Lontoon parhaalla pukuompelijattarella. Hermione tuli pois sermin takaa ja tarkasteli puvun istuvuutta kokovartalopeilistä.
”Sopii teille hyvin, neiti Granger”, Pansy sanoi ja siirtyi, jotta Minerva saattoi tarkastella tiaran istuvuutta paremmin.
Minervan katse oli hyvin tuima ja tutkiva, mutta sitten hän nyökkäsi hyväksyvästi.
”Hyvältä näyttää. Tuletko Pansy auttamaan korsettini kanssa? Sitä pitäisi kiristää hieman. Ja Hermione, kulta, tee jotain hiuksillesi”, Minerva sanoi ja meni vuorostaan sermin taa. Pansy tuli mekon kanssa perästä. Hermione istuutui pukeutumispöydän ääreen ja katsoi itseään. Tähden lailla loistavat siniset silmät katsoivat häntä takaisin ja ruskeat, vapaana roikkuvat kiharat hiukset korostivat hyvin hänen kermanvaaleaa ihoaan. Suu oli pieni ja punainen ja kun hän hymyili, poskiin ilmestyivät pienet hymykuopat. Mielestään hän oli melko sievä.
”’ Tee jotain hiuksillesi’, äiti oli sanonut. Aina vain käskettiin, aivan kuin häneltä olisi puuttunut itsenäisen päättämisen taito”, Hermione ajatteli happamasti.
Hermione yritti hakea katsellaan hiussolkeaan, mutta pukeutumispöydän kaaoksen keskeltä se oli mahdotonta. Sitä vastoin Hermionen huomio kiinnittyi kiiltäväpintaiseen korurasiaan. Rasian kansi oli auki ja se soitti vienoa musiikkia posliinisen koristeballerinaan pyöriessä ympäri. Hermione tuijotti tuota pyörivää ballerinaa ja mietti, kuinka tuo tanssi kuvasi hänen elämäänsä: hän vain pyörii ympyrää kädet ojennettuina ja muut päättivät, milloin hän on esillä ja milloin piilossa mustan, sametilla päällystetyn kannen alla: hän vain pyöri ja pyöri pianomusiikin säestäessä taustalla.
”Hermione! Kuulitko sinä, mitä sanoin sinulle äsken?”
Hermione havahtui äitinsä ääneen ja nosti katsetta katsoen äitiään peilin kautta.
”En kuullut, äiti. Olin ajatuksissani”, Hermione vastasi hämillisesti ja sulki korurasian kannen. Pieni ballerinatyttö jäi sen alle.
”Sanoin, että tee jotain hiuksillesi. Et voi lähteä noin vain, hiukset valtoimenaan. Se on rahvaanomaista, ja sitä paitsi avoimet hiukset vievät huomion tuolta ihanalta puvulta. Anna minulle se kivillä koristeltu hiussolki, siitä korurasian vierestä. Laitan sillä hiuksesi pienelle nutturalle.”
Minervan ääni oli käskevä, ja Hermione tiesi, että parasta olisi vain tehdä niin kuin äiti sanoi.
Hermione otti hiussoljen, joka jäi nopeasti katsottuna korurasian varjoon. Solki tuntui kylmältä hänen kätensä ihoa vasten. Sitten hän ojensi sen äidilleen ja nojautui penkissään taaksepäin. Hänen äitinsä otti tottuneesti Hermionen tuuhean tukan käsiensä väliin ja ryhtyi kääntelemään sitä rullalle.
”Toivon ja oletan, että osaat käyttäytyä tänä iltana”, Minerva sanoi ja veti hiuksia tiukemmalle nutturalle. Hermione irvisteli vähän, tuntui kuin hänen päänahkaansa olisi revitty irti.
”Käyttäydyt kuten minä olen sinut opettanut käyttäytymään: hillitysti ja asiallisesti. Käyttäydy niin kuin nuori nainen ja ennen kaikkea niin kuin morsian käyttäytyy. Ymmärrätkö sinä, mitä tarkoitan?”
Hermione nyökkäsi sen verran kuin nutturan teolta kykeni. Hänen äitinsä hymähti ja höllensi otteitaan. Kampauksen viime hetket kuluivat hiljaisuuden vallitessa ja kun kampaus oli valmis, Minerva laski kätensä tyttärensä hartioille ja katsoi tätä peilistä:
”Sinä tiedät, että olet minun rakas tyttäreni. Älä saata minua kiperään tilanteeseen.”
Hermione katsoi vakavana äitinsä jo hivenen ryppyisiä kasvoja ja näki niissä hetken aikaa aitoa huolta ja välittämistä. Hetki oli kuitenkin pieni ja saman tien Minerva McGarmiva oli rautainen ja määrätietoinen itsensä.
”Lähdetäänpä sitten”, Minerva sanoi ja loi vielä viime vilauksen peiliin.
Hermione nousi ylös, oikoi mekkonsa helman ja lähti sitten äitinsä perässä ulos huoneesta.

***

”Mitkä ovat matkamme tavoitteet, Draco?” Dean kysyi ja sylkäisi onnistuneesti lattialla olevan sylkykupin ohi. Deanin vasemmalla puolella olevalla sängyllä makaava Draco plarasi merkittyjä korttejaan ja tuijotti yläpuolellaan olevan sängyn patjaa.
”En tiedä kuomaseni. Tarkoituksena olisi kyllä katsella näitä paremman sukupuolen edustajia, mutta nyt näyttää heikolta. Täällä me vain makaamme hytissä ja mietimme, kumpi kuolee ensin tylsyyteen”, Draco sanoi ja tähtäsi yhtä korteistaan samaiseen sylkykuppiin, johon Dean oli yrittänyt sylkeä. Kortti lensi kupin yli ja liisi suoraan Deanin sängyn alle.
”On tämä epätoivoista. Me ollaan maailman hienoimmassa laivassa, joka on täynnä kauniita naisia. Meidän pitää toimia”, Dean sanoi ja nousi sängyllä käsiensä varaan. Draco pomppasi innoissaan ylös.
”Niin me teemme, Dean hyvä. Laitetaan parhaat päälle ja lähdetään kannelle”, Draco sanoi ja oli viivana etsimässä sopivia vaatteita repustaan.
Dean otti oman reppunsa sänkynsä päädystä ja kumosi sen sisällön sängylleen. Draco otti repustaan mustan, napitettavan puuvillapaidan ja paksut, ruskeat puuvillahousut. Hän otti repusta myös pienen nahkapäällysteisen kansionsa, jossa hän kuljetti piirustusvälineitään.
”Öö, Draco. Haittaakohan se naisia, jos vaatteet ovat hieman… hmm, matkassa ryvenneitä?” Dean kysyi Dracon takaa.
Draco kääntyi ja tuijotti suoraan Deanin roikuttamia housuja, jotka olivat polven kohdalta kuivuneessa mudassa ja sepaluksen kohdalla oli ammottava reikä. Draco tuijotti housuja suu auki ja vislasi hiljaa.
”Ei taida olla hyvä?” Dean kysyi aprikoiden ja rapsutti kynnellään mutaa, joka irtosi pieninä mutalastuina.
Draco pyöritti päätään ja Dean heitti housut takaisin sängylle ja kysyi sitten:
”Olisiko sinulla lainata housuja?”

***

Kun pojat olivat saaneet vaatetusta päälleen, ja Deanilla oli ehjät housut jalassaan, he suuntasivat kolmannen luokan kävelykannelle. Kannella oli yllättävän tyhjää, vaikka ilma olikin hyvä: vieno tuulenvire pörrötti tukkaa kevätauringon lämmittäessä kasvoja. Draco ja Dean istuutuivat lähimmälle tyhjälle penkille selkä merelle päin. Pari penkkiä kauempana istui vanha pariskunta pitäen toisiaan käsistä kiinni ja nojaten toisiinsa. Draco katsoi, kuinka mies silitti hellästi vaimonsa ryppyisiä sormia vaimon suikatessa pienen suudelman miehensä poskelle. Draco kääntyi hymyillen katsomaan Deania.
”Eikö olekin kaunista?”
”Mikä?” Dean kysyi ja kaiveli housujen taskusta savuketta.
”Ei mitään. Annatko minullekin yhden?” Draco kysyi ja ojensi kättään Deania kohden.
”Valitan, tämä on ainut. Jätänkö sinulle loppuja?”, Dean sanoi ja sytytti savukkeen.
”Ei tarvitse. Polta vain rauhassa”, Draco sanoi ja antoi katseensa harhailla.
Taivas oli pilvetön ja sininen eikä edessä näkynyt kuin aavaa merta. Hän haistoi raikkaan meri-ilman, johon sekoittui Deanin savukkeen haju. Tuntui, kuin hän olisi istunut ulkoilmakapakassa ilman tuoppia.
”Dean, tiedätkö mitä tahtoisin juuri nyt? Tuopillinen ol –”  
”Anteeksi, tiedättekö mistä pääsen ensimmäisen luokan kävelykannelle?”
Dracon lause jäi kesken, kun heidän eteensä oli ilmestynyt kuvankaunis, vakavanoloinen ja ruskeahiuksinen tyttö kauniissa puvussa. Draco tuijotti tyttöä suu auki eikä meinannut saada sanaa suustaan. Tyttö katsoi kysyvästi naamaltaan punaiseksi valahtanutta Dracoa.
”Ei me tiedetä. Tultiin just tähän”, Dean sanoi vetäen syvät henkoset savukkeestaan.
”Ai. Sepä sääli. Minun pitäisi … Tai oikeastaan, ei sillä väliä. Anteeksi, kun häiritsin.”
Tyttö lähti kulkemaan ensin oikealle ja sitten vasemmalle ja näytti siltä, ettei oikein tiennyt, missä oli ja mistä oli tullut.
”Anteeksi, mutta oletteko te hieman… eksyksissä?” Draco kysyi ajattelematta kysymystään yhtään sen tarkemmin.
Tyttö pysähtyi ja kääntyi katsomaan poikaa. Draco tuijotti tyttöä suu auki, näyttäen siltä, kuin joku olisi lyönyt häntä päin näköä. Kuin hidastettu filmissä, tytön vakaville kasvoille nousi vieno hymy.
”Kyllä, olen hieman… hukassa. Vähän jokaisessa suhteessa. Mutta niin taidat olla sinäkin”, tyttö sanoi.
”Joo, kyllä taidan olla. Mutta se kuuluu perusluonteeseeni”, Draco sanoi ja virnuili.
Tyttö heilautti hiuksiaan ja ojensi kätensä Dracolle:
”Hermione Granger.”
Draco nousi ylös, pyyhki kämmentään housujaan vasten ja ojensi sitten kätensä Hermionelle:
”Draco Malfoy. Hauska tavata.”
”Samoin. Kukas ystäväsi on?” Hermione kysyi.
”Dean. Dean Thomas. Kiva nähdä”, Dean sanoi ja nousi kättelemään Hermionea toisessa kädessään puoliksi poltettu savuke.
Hermione tyytyi vain hymyilemään, joskin vähän vaivalloisesti.  
”Saanko istua hetkeksi seuraanne?” Hermione kysyi Dracolta.
Draco liutti itsensä penkin päähän ja taputti kädellään tyhjää kohtaa penkissä.
”Paina toki puuta.”
Hermione kasasi mekkonsa pitkiä helmoja ja istuutui.
”Kiitos, oikein kiv --”
”Hermione! Missä olet ollut?”
Napakka ääni kannen oviaukolta katkaisi Hermionen lauseen.
”Harry”, Hermione kuiskasi ja hänen suunsa vetäytyi yhdeksi suoraksi viivaksi.
Hermione nousi ylös penkiltä ja lähti kävelemään kohti Harrya.
”Kukas tuo tyyppi nyt on?” Dean kysyi kuiskaten.
Draco tuijotti tarkasti miestä, jota Hermione oli kutsunut Harryksi: miehellä oli musta, sliipattu tukka, päivällispuku ja käskemään tottunut ääni. Draco ei vastannut Deanin kysymykseen, vaan kuunteli, mitä mies sanoisi Hermionelle. Dracon ei tarvinnut pinnistellä kuullakseen, sillä mies ei säädellyt äänensä voimakkuutta, vaan antoi kaikkien kuulla, mitä asiaa hänellä Hermionelle oli.
”Missä olet oikein ollut? Minä ja äitisi olemme odottaneet sinua jo ties kuinka kauan. Ja täällä sinä vain vietät aikaasi vähempiosaisten rahvaiden kanssa”, Harry sanoi halveksivasti ja loi inhoavan katseen Dracon ja Deanin suuntaan, aivan kuin Hermionen eksyminen olisi ollut yksin heidän syytään.
”Minä yritin löytää teidät. Mutta tämä laiva on yhtä labyrinttiä. Ei tiedä, missä milloinkin menee”, Hermione sanoi alistuvaisesti.
”Parempi olla harhailematta yksinään. Tästä lähtien kuljet joko kanssani tai sitten äitisi mukana. Onko se selvä asia?” Harry kysyi tiukasti.
Hermione nyökkäsi.
”Hyvä. Mutta nyt meidän pitää mennä, olemme jo muutenkin myöhässä päivälliseltä”, Harry sanoi ja otti Hermionen käsipuoleensa lähtien taluttamaan tätä kohti ensimmäisen luokan ruokailusalia.
Kun pariskunta oli kadonnut näkyvästi, Dean vislasi hiljaa, mutta Draco tuijotti edelleen sinne, missä Hermione ja Harry olivat hetki sitten seisoneet.
”Kukahan se mies oikein oli?” Draco viimein kysyi.
”Oletan, että tytön sulhanen”, Dean sanoi.
Draco katsoi hämmästyneenä Deania:
”Kuinka niin sulhanen?”
”Näitkö sen mahtavan kokoisen kihlasormuksen tytön vasemmassa nimettömässä? Ei tarvitse olla mikään salapoliisi keksiäkseen tuota”, Dean sanoi selvästikin ylpeänä itsestään.
Dracon sisällä kiehui ja hän olisi halunnut särkeä tai vähintäänkin heittää jotakin. Hänen käsiensä ulottuvilla ei ollut kuitenkaan mitään heitettäväksi kelpaavaa, joten hän tyytyi vain murahtamaan:
”Lähdetään hytille.”

2.luku

Ensimmäisen luokan matkustajan elämä toistui lähes samanlaisena aina päivällisestä illalliseen ja siitä vielä illanistujaisiin. Istutaan yhdessä suuren pöydän ympärillä, syödään tarjoilijoiden pöytään kantamia hienoja ruokia ja nostetaan maljoja mitä typerimmille asioille. Miehet tupruttelevat sikareitaan ja naiset istuvat tyylikkäinä aloillaan ja kuuntelevat miesten keskustelua. Hermione tunsi itsensä ulkopuoliseksi katsojaksi. Hän vain istui, näykki ruokaansa, antoi puheiden mennä ohi korviensa ja nosti maljoja, vaikka hänestä se tuntui maailman typerimmältä asialta. Miksi pitäisi nostaa malja laivalle tai mitääntekemättömän miljardöörin elämälle. Äiti oli sanonut hänelle ennen matkaa, että heidän pitäisi nauttia nyt elämästä. Nyt kun heillä on Harry ja häät ja paikka maailman hienoimmassa laivassa. Tämä on nyt heidän ylellistä elämäänsä. Eikä isän kuolemasta ollut kulunut edes kahta kuukautta.
”Me otamme tiramisua. Ja konjakki minulle, kiitos”, Hermione kuuli Harryn sanovan. Hän oli huomannut, että Harry oli ottanut oikeudekseen päättää, missä hänen tulee kulkea, milloin ja kenen kanssa. Mutta se, että Harry päätti heidän molempien ruokalistasta, oli se, mitä Hermione ei enää ymmärtänyt. Oli ollut jo tarpeeksi noloa, kun Harry oli hakenut hänet pois kolmannen luokan kävelykannalta. Oli siinä ihmisille ihmettelemistä, varsinkin niille kahdelle pojalle, joiden kanssa hän oli kannella jutellut.
”Hermione, kultaseni?”
”Mm”, Hermione sanoi ja kääntyi teeskennelty hymy kasvoillaan sulhastaan kohti.
”Siirrymme herrojen kanssa paviljongin puolelle konjakeille. Saatanko sinut takaisin hytille vai jäätkö odottamaan jälkiruokaasi?”
”Jään tähän, kiitos. Tiramisu kuulostaa todella hyvältä”, Hermione sanoi. Todellisuudessa Hermione vihasi sitä vahvaa kahvia, millä tiramisu kostutetaan, mutta miksi hänen olisi pitänyt kertoa se Harrylle.
”Selvä, kultaseni. Mutta pääsethän illalle luokseni?” Harry kysyi ja suikkasi pienen suudelman Hermionen poskelle.
Hermionen vatsaa kouraisi: tätä kysymystä hän oli odottanut koko illan.
”Katsotaan. Mutta pidä hauskaa, rakas”, Hermione sanoi ja sipaisi nopeasti Harryn poskea kädellään. Pieni parrantynkä kutitti Hermionen sormien ihoa.
Harry nyökkäsi ja lähti muiden miesten joukossa kohta paviljonkia. Harryn kadottua Hermionen täytti tyhjä olo: tässä hän istui hienostorouvien keskellä ja sai kuunnella heidän ompeluvinkkejään toisilleen ja sitä, kuinka he kilpaa kehuivat toistensa mekkoja ja päähineitä. Kukaan ei kysynyt häneltä mitään, vilkaisivat häntä vain välillä hymyillen.
”Jälkiruokanne, neiti.”
Hermione hätkähti tarjoilin äkkinäistä tulemista, mutta kiitti hymyillen tämän asetellessa jälkiruokakuppia hänen eteensä. Tiramisusta lähtevä kahvin tuoksu oli Hermionesta kamala, mutta hän näykki annostaan hieman hymyillen.
Kun tiramisua oli jäljellä vielä puolet, Hermione siirsi kupin syrjempään ja nousi lähteäkseen pöydästä.
”Minne sinä nyt?” Minerva kysyi pöydän toisesta päästä.
”Palaan hyttiin. Päätäni särkee hieman, migreeni varmaankin.”
”Ota särkypulveria kaapistani. Muista nauttia se veteen sekoitettuna. Jään tänne vielä hetkeksi.”
Hermione nyökkäsi ja lähti sitten pitkää helmaansa pidellen kohti hyttiä. Päästyään ulos ruokailusalista Hermione huokaisi syvään ja vilkaisi nopeasti kristallikruunun valossa välkehtivään saliin. Puheensorina ja naurunpyrähdykset siivittivät Hermionea eteenpäin ja kohti hyttiä.
”Minä en jaksa enää, en jaksa. Pakko päästä pois, pois”, Hermione mumisi itsekseen ja meinasi törmätä marmoriseen patsaaseen. Hän suojasi kasvonsa käsivarsillaan ja väisti patsaan täpärästi.
”Tyttökulta varo”, vanhempi herra huudahti ja katsoi huolestuneena Hermionen perään, joka vain jatkoi matkaansa välittämättä miehen huudahduksesta.
Kuumat kyyneleet sumensivat Hermionen näkökenttää. Hän ei jaksanut enää kuunnella käskeviä ääniä ja määräyksiä elämänsä tahdista. Nyt tämä kaikki sai riittää. Hiiteen kauniit mekot, tavat ja elämä, hän ei jaksanut enää.
Käytävä, jolla Hermionen ja hänen äitinsä hytti sijaitsi, oli tyhjä. Kaikki olivat illallisella tai kiertelemässä laivalla. Hermione riuhtaisi hytin oven auki ja heittäytyi oven viereiselle sohvalle ja antoi kyynelten pudota vasten sohvan nahkapintaa. Oli niin väärin, että hän oli syntynyt juuri Grangereiden arvovaltaiseen perheeseen ja saanut osakseen säilyttää perheen kunnian.
”Se on velvollisuutesi.” Niin hänen äitinsä oli sanonut, kun oli päättänyt naittaa Hermionen Harrylle, tuttavaperheen rikkaalle perijälle. Ja hän kun oli luullut, että järjestetyt avioliitot kuuluivat keskiaikaan.
”Kunpa voisin vain kadota”, Hermione ajatteli puoliääneen.
Kuin salamaniskusta Hermione muisti sen: Harry kuljettaa mukanaan asettaan. Kassakaapissa, jonka numerokoodin hän tiesi. Hermione nousi sohvalta kuin sivallettu ja pyyhki kyyneleistä märät kasvonsa. Toisin kuin tullessaan, hän hivuttautui varovasti ulos huoneestaan ja havaittuaan, että käytävä oli edelleen autio, hän hiipi Harryn hyttiin ja painoi varovasti kahvaa alaspäin.
”Ole auki”, Hermione mutisi mielessään ja painoi kahvan nopeasti alas. Kuului pieni ”klonks” ,ja ovi avautui. Hermione astui sisään ja veti oven perässään kiinni. Harryn hytissä vallitsi asiallinen siisteys: vain avattu konjakkipullo oli jäänyt ikkunalaudalle, tyhjän tuhkakupin viereen. Kaikkea tätä korosti aavistus myskin tuoksua, Harryn partavesi. Hermione yhdisti tuon tuoksun automaattisesti Harryyn, sillä hän oli haistanut sen monesti syleillessään miestä.
Pieni tirkistelynhalu ajoi Hermionen kurkistamaan Harryn toilettiin, joka oli myös asiallisen siisti. Peilin edustalla olevalla tasolla oli partavesipullo ja sen vierellä partahöylä. Hermione sipsutti peilin eteen ja otti partahöylän käteensä. Hän punnitsi sitä ja siirteli sitä kädeltä toiselle. Hän nosti sen silmiensä korkeudella ja tarkasteli sitä. Hän siveli terää sormellaan ja antoi sen viiltää etusormensa ohuen ohutta ihoa. Haavaumasta vuoti verta, mutta Hermione antoi sen olla.
”Täytyy löytää se kassakaappi”, Hermione sanoi puoliääneen ja laski höylän takaisin tasolle. Hän poistui toiletista vetäen oven perässään kiinni ja muisti, että oli sattumalta kuullut Harryn puhuneen kassakaapin sijoittamisesta huoneensa vaatehuoneeseen. Hermionella ei ollut vaikeuksia löytää vaatehuonetta, sillä sen ovi oli jäänyt auki. Hermione avasi ovea suuremmalle ja siinä se oli. Harmaa ja teräksinen, matkakokoa oleva kaappi, jossa Harry kuljetti lähes kaiken tärkeän maallisen omaisuutensa aina rahasalkustaan aseeseensa. Hermione kyykistyi kaapin eteen ja alkoi käännellä kaapin lukkoa. Pari kierrosta vasemmalle, viisi oikealle, vasen, kolme oikeaa ja vielä kierros vasemmalle. Lukko napsahti ja Hermione veti oven auki. Kaapissa oli monta lokeroa ja yhdessä niistä oli musta, pieni patruunalaatikko ja sen vieressä Harryn pieni käsiase. Hermione oli ottamassa kaapista asetta, kun hänen katseensa kiinnittyi samettipäällysteiseen rasiaan, jota hän ei ollut kaapissa nähnyt. Hän jätti aseen niille sijoilleen ja otti rasian käteensä. Se painoi yllättävän paljon niin pieneksi rasiaksi ja Hermionen uteliaisuus nousi. Hän tarkisti äkkiä vaatehuoneen ovelta, että hyttiin ei ollut tullut ketään ja avasi sitten varovasti rasian kannen. Hermione suu jäi auki, kun hän näki rasiassa suurimman ja hienoimman koskaan näkemänsä timanttikaulakorun. Sen keskellä oli punainen suuri timantti, jota ympäröi useat pienet timantit.
”Mitä ihmettä?” Hermione sanoi ääneen ja käänteli korua kädessään. Ei kai Harry ollut ostanut hänelle tätä? Tämä koru on maksanut omaisuuden.
Hermione laittoi korun takaisin rasiaan ja työnsi rasian takaisin kaapin perälle. Hetken hän epäröi ottaa asetta, mutta päätti, että hänen tulee tehdä se, jos hän ei halua juuttua loppuelämäänsä kestävään noidankehään. Hermione kaappasi aseen, latasi sen parilla patruunalla ja ujutti sen pieneen iltalaukkuunsa, jota hän kantoi aina mukanaan. Lähtiessään hän sulki kassakaapin ja livahti nopeasti ulos Harryn hytistä.
” Menen kolmannen luokan kannelle. Sieltä minua ei etsitä”, Hermione ajatteli ja yritti kävellä mahdollisimman luonnollisesti. Hänestä kuitenkin tuntui, että kaikki katsoivat häntä syyttävästi ja saattoivat tarttua millä hetkellä hyvänsä kiinni hänen käsivarteensa. Hän painoi iltalaukkuaan tiukasti kylkeään vasten ja etsi katsellaan pieniä valkoisia tauluja, jotka opastivat oikeille kansille. Hermionea vastaan käveli hienosti pukeutuneita miehiä rouvineen ja pari kertaa Hermione oli vähällä soluttautua ihmisten joukkoon katsoessaan, että Harry tuli häntä vastaan. Aina hän oli kuitenkin katsonut väärin. Iäisyydeltä tuntuneen matkan jälkeen Hermione näki sen: E-kävelykansi. Kyltti opasti hänet portaikkoon, jonka yläpäässä näkyi puoliksi avonainen ovi, jonka takaa pilkisti pala taivasta. Hermione kapusi portaat ylös ja astui ulos raikkaan meri-ilman tuoksuun. Kansi oli tyhjillään ja Hermione kulki puolijuoksua kohti laivan perää. Mielessään hänellä pyöri vain, että hän tahtoi pois, pois.


”Tuiki, tuiki tähtönen, iltasin sua katselen …” Draco muisti, kuinka hänen äitinsä oli aikoinaan laulanut tätä laulua hänelle, kun hänen oli ollut vaikea nukahtaa tai kun oli nähnyt painajaisia. Äidin ääni oli aina rauhoittanut hänet ja vienyt painajaiset mennessään unisiepparin tavoin. Draco oli aina ihaillut tuota höyhenin ja helmin koristeltua kapinetta, joka heilui äidin sängyn yläpuolella. Unisiepparin taru paloi tuhkaksi yhdessä äidin ja isän kanssa. Draco huokaisi syvään ja loi silmäyksen yläpuolellaan olevaan tähtitaivaaseen. Hän nojasi vasten perän metallista tankoa ja antoi lapsuutensa onnellisten päivien lipua silmiensä ohitse. Hän eli unelmissaan ja toivoi, että tähtitaivaan taika palauttaisi hänet takaisin lapseksi ja veisi kotiin isän ja äidin luo. Hän tiesi sen sulaksi mahdottomuudeksi mutta kukaan ei koskaan ollut kieltänyt häntä unelmoimasta. Draco nuokkui vasten kaidetta, mutta havahtui pian kiivaisiin juoksuaskeliin. Hän raotti hieman silmiään ja näki sumeasti hieman kauempana tytön, nuoren naisen, joka tähyili alas mereen. Draco oli nähnyt tyttöjä ennenkin eikä siis jaksanut kiinnittää tyttöön sen enempää huomiota. Hän sulki silmänsä ja antoi kylmän merituulen piiskata kasvojaan. Outo kalahdus rautatankoa vasten kuitenkin kiinnitti Dracon huomion ja vastentahtoisesti hän käänsi katseensa ja näki äskeisen tytön seisovan kaiteella kasvot merelle päin. Tytön nutturasti irronneet ruskeat haituvat heiluivat tuulessa ja tyttö nyyhkytti äänekkäästi.
”Hermione!” Draco kuiskasi huomaamattaan, että oli jo juossut kohti tyttöä.
Dracon kiivaat askeleet säikäyttivät Hermionen ja tämä kiljaisi kuuluvasti. Itku oli muuttunut peloksi. Draco nosti kädet rauhoittelevasti ylös ja sanoi yrittäen kuulostaa rauhalliselta:
”Älä kilju, tyttö hyvä. Se olen vain minä, Draco.”
Hermione puristi tiukasti kaidetta, mutta vielä tiukemmin hän tuijotti Dracoa.
”Mikä sinä oikein olet tytöttelemään minua? Ethän sinä oikeastaan tunne minua. Ja askelkin lähemmäs ja minä irrotan otteeni. Aivan varmasti!” Hermione sanoi topakasti, mutta ääni väristen, kun Draco lähestyi häntä.
”Minähän liikun koko ajan. Ja siinä sinä olet edelleenkin.” Draco sanoi virnuillen.
”Kaikkea ei tarvitse käsittää niin kirjaimellisesti. Häivy!” Hermione kivahti ja hänen tasapainonsa horjahti hieman. Draco otti pari nopeaa askelta tyttöä kohden, mutta seisahtui, kun Hermione pysyikin paikallaan. Hermione loi Dracoon ylpeän katseen ja sanoi ärtyneenä:
”Näetkö, pärjään ihan hyvin?”
Draco perääntyi sovittelevasti pari askelta.
”Ymmärrän. Minä menen, en tahdo tyrkyttää apuani sellaiselle, joka ei sitä kaipaa. Hän otti vielä pari askelta taaksepäin ja oli juuri kääntymässä pois, kun Hermione alkoi nyyhkyttää taas. Draco seisahtui ja käveli hitaasti Hermionen luo.
”Sinä itket”, Draco sanoi varovasti.
Hermione käänsi kyyneleiset kasvonsa Dracoon päin ja puristi kädet valkoisina kaidetta.
”Sinä se olet varsinainen neropatti. Kyllähän minä tiedän, että itken”, Hermione kivahti ja nyyhkytti entistä lujemmin.
Draco ei tiennyt, mitä pitäisi sanoa tai tehdä. Hän ei ollut koskaan nähnyt neitoa hädässä saatikka koskaan havainnut sisäistä ritariaan.
”Anna kätesi, niin autan sinut sieltä pois. Sairastut”, Draco sanoi ja ojensi onnettomana kättään tyttöä kohti.
Hermione katsoi Dracon kättä, mutta pudisti samalla onnettomana päätään.
”Et sinä ymmärrä tilannettani”, Hermione nyyhki.
”Usko pois, osaan yllättää”, Draco intti eikä vetänyt kättään pois.
Hermione katsoi poikaa mykän ihailun vallassa ja irrotti hitaasti toisen kätensä kaiteesta ja tarttui kiinni Dracon käteen.  
”Hyvä, hienoa. Nyt varovasti. Sinun täytyy kääntyä hyvin, hyvin varovasti”, Draco sanoi rauhallisesti, puhuen kuin pienelle lapselle.
Hermione vilkaisi Dracoa pelokkaasti ja puristi tämän kättä tiukasti.
”Ei hätää, minä pidän kiinni. Sinä et putoa minnekään”, Draco sanoi ja katsoi suoraan Hermionen silmiin.
Dracon puheet vakuuttivat ja rauhoittivat Hermione siinä määrin, että tämä alkoi varovasti kääntyä ympäri, kasvot Dracoon päin, selkä merelle. Hermionen iltalaukku oli jäänyt roikkumaan tytön kyynärtaipeeseen ja hänen kääntyessään laukku jäi puristuksiin Hermionen ja kaiteen väliin.
”Tämähän menee hyvin”, Draco sanoi ja tarrasi kiinni Hermionen toiseen käteen heidän ollessaan kasvokkain.
”Harjoittelen tätä päivittäin”, Hermione vastasi hymyillen ja vetäytyi vasten kaidetta.
Kuului valtaisi pamaus ja Draco tunsi jonkun sujahtavan kainalonsa alitse. Hermione kiljaisi ja hänen jalkansa lipesi. Hermione veti Dracoa mukanaan ja tämä iskeytyi vasten kaidetta. Dracosta tuntui siltä, kuin joku olisi lyönyt häntä palleaan ja hetken hänen täytyi miettiä, missä mennään.
”Draco, auta!” Hermione kiljui ja roikkui kaksin käsin Dracon käden varassa.
Hikikarpalot nousivat Dracon otsalle tuskan ja Hermionen pidättelemisen seurauksena. Draco koetti vetää Hermionea ylös, mutta tyttö rimpuili eikä Draco koskaan ollut ollut mikään kehonrakentaja.
”Hermione”, Draco huoahti, ”sinun täytyy auttaa minua. Älä rimpuile, pyydän.”
Hermione katsoi Dracoa silmät lautasenkokoisina ja nyökkäsi. Sitten Draco ryhtyi kiskomaan kaikin voimin.
En anna hänen pudota, en halua menettää häntä, Draco ajatteli mielessään ja pinnisti voimansa äärimmilleen, jotta jaksaisi nostaa tytön.
”Sain kiinni kaiteesta, minulla on ote!” Hermione huudahti äkisti ja Draco huomasi puristaneensa silmänsä kiinni. Draco irrotti otteensa Hermionen kädestä ja tarttui sitten tyttöä vyötäisiltä kiinni nostaen tämän takaisin kannelle. Hermionen nojatessa kaiteensa Draco rojahti istumaan ja huohotti hiljaa.
”Kiitos”, Hermione kuiskasi hiljaa ja kieritti kätensä ympärilleen.
Draco huokaisi huolettomasti kädellään Hermione kohti ja tokaisi:
”Mitäs tuosta, ihan pikku homma. Arkipäivää minulle.”
Hermionen pelokkailla kasvoilla heijastui hetken hymyn kaarre, joka vaihtui pian nauruksi.
Draco katsoi hölmistyneenä tuota koreaan, oranssiin pukuun pukeutunutta hienostotyttöä, joka ensin itki, mutta nauroi sitten holtittomasti.
”Tiedätkö”, Draco aloitti epävarmasti, ”en ole koskaan tavannut yhtä omituista tyttöä kuin sinä. Ensin sinä itket ja sitten naurat kuin sinua siveltäisiin sulalla jalkapohjaan.”
Draco ei saanut päätettyä lausettaan loppuun, koska Hermionen nauru sen kuin yltyi.
Draco pudisti ymmällään päätä ja nousi sitten seisomaan.
”Jos tarvitset joskus vielä pelastajaa, kutsu”, Draco vielä tokaisi ja lähti sitten kulkemaan pois kädet taskussa. Hermione nikotteli pari kertaa ja juoksi sitten poistuvan Dracon perään.
”Anteeksi kauheasti, olen hirveän epäkohtelias. Ei tietenkään ole soveliasta nauraa tuollaisessa tilanteessa”, Hermione selitti vuolaasti.
Draco käännähti ja virnisti:
”En ole koskaan ymmärtänyt teitä naisia. Teidän järjenjuoksunne on jotain absurdia, jotain selittämätöntä.”
Hermione naurahti:
”Voin varmasti yhtyä sanoihisi ja vedota siihen, että te miehet olette yhtä selkeitä kuin hutsun karvoitus.”
”Ai, ennen tiennytkään, että hutsujen karvoitus on sekainen.”
”Maailma on yllätyksiä täynnä, Draco hyvä”, Hermione sanoi ja naurahti.
”En tiedä hutsun karvoista, mutta sinun laukkusi taitaa kuvastaa hyvin luonnettasi. Räjähdysherkkä, sanoisinko”, Draco sanoi ja tuijotti kiinteästi Hermionen olalla roikkuvaa laukkua.
Hermione valahti kasvoiltaan punastellen ja yritti piilotella laukun kylkeen tullutta reikää.
”Miksi sinä kuljetat asetta iltalaukussasi?” Draco tiukkasi.
Hermione ei vastannut, vaan tuijotti kantta jalkojensa alla.
Draco hermostutti. Hän oli pelastanut tuon tytön hengen ja kun sitten yritti kysyä tältä jotain, tämä vain tuijotti lattiaa. Draco veti syvään henkeä ja avasi sitten suunsa:
”Hyvä on sitten. Ole siinä, tee mitä lystäät. Luulisi kuitenkin, että jotain kunnioitusta osoittaisit tännepäin, minä sentään olin se, joka kiskoi takaisin kaiteen tälle puolelle!”
Draco ei ehtinyt tajuta mikä iski, kun iltalaukku osui vasten hänen kasvojaan.
”Siinä sinulle vastausta! Ensinnäkään, en ole tilivelvollinen sinulle ja toiseksi, kukaan ei pyytänyt pelastusta. Ja kunnioitusta ei pyydetä, se tulee ansaita.”
Draco hieroi kämmenselällä poskeaan ja katsoi edessään kiukusta tuhisevaa tyttöä.
”Katso mitä sait aikaan nainen. Siihen tulee varmasti mustelma!” Draco kiljaisi ja kääntyi ympäri hieroen samalla poskeaan. Ohikulkijoita oli pysähtynyt seuraamaan Dracon ja Hermionen välistä episodia ja Draco hymyili heille nätisti:
”Ei hätää. Se vain hipaisi.”
”Vai muka hipaisi. Poskesi loistaa punaisena kuin tomaatti!” Hermione säesti taustalla käsilaukku uhkaavasti koholla.
”Vie se neitisi jonnekin rauhoittumaan”, eräs ohi kulkenut mies sopersi Dracolle ja näytti perään hävytöntä sormiyhdistelmää.
”Kyllä, näin teemme. Hermione, tulehan”, Draco sanoi ja tarttui vastahakoista Hermionea käsivarresta kiinni.
Dracolla ei ollut harmaintakaan havaintoa siitä, missä Hermionen huone sijaitsi, mutta päättäväisesti hän lähti kuljettamaan Hermione kohti ensimmäisen luokan kävelykantta.
”Onko sinulla mitään havaintoa siitä, mihin viet minua?” Hermione kysyi piikittelevästi.
”Totta kai. Sulhasesi varmaan odottaa sinua, olettanen”, Draco sanoi ja tunsi Hermionen hengähtävän tiukasti. Tyttö vetäytyi irti Dracon otteesta ja vetäisi pojan sivummalle ja kuiskasi sitten tämän korvaan:
”Lupaatko olla puhumatta tästä kenelläkään? Minä lupaan hyvittää sinulle kaiken, aivan varmasti. Saat ihan mitä vain haluat, sulhaseni on menestyvä liikemies, raha ei ole mikään ongelma.”
”Haluan viettää illan kanssasi”, Draco vastasi ykskantaan.
Hermione häkeltyi, viimeisetkin langat, joita hän johti, tippuivat hänen käsistään.
”Minä kyllä ajattelin, että rahallinen korvaus. Ei sellainen ole oikein sopivaa …”
”Ilta kanssasi, muuta en vaadi. Haluan tutustua tyttöön, jonka pelastin”, Draco vastasi suoraan.
Hermione oli hetken hiljaa, puristi silmänsä kiinni ja avasi ne sitten räväkästi.
”Mitä minä sanon Harrylle?”
”Olet nokkela tyttö, tiedän sen. Varmasti keksit jotain, mitä sanot miehellesi”, Draco sanoi hymyillen.
”Olkoot sitten. Ilmoitan sinulle sitten, kun voit tulla”, Hermione tokaisi ja oli jo lähdössä, kun Draco tarttui häntä kädestä kiinni.
”Voinko pitää tuota lupauksena?” Draco kysyi.
”Kunniasanalla”, Hermione sanoi ja lähti hymyillen kohti ensimmäisen luokan kantta.
Draco jäi seisomaan ja näki silmissään ainoastaan yhden asian. Kukaan tyttö ei ollut koskaan hymyillyt niin kauniisti kuin Hermione.

3.luku

”Näen, että olet pulassa” Dean hihkaisi ensimmäisenä, kun Draco palasi hyttiin.
”Mistä sinä niin päättelet?” Draco kysyi sulkiessaan ovea perässään.
Dean nousi sängystään ja lähti kiertämään oven eteen seisomaan jäänyttä Dracoa.
”Hiuksesi ovat normaalia sekaisemmat, naamasi on punainen ja kätesi ovat likaiset. Lisäksi sinun silmäsi tuijottavat jonnekin aivan muualle kuin tuohon hytin seinään. Pika-analyysini on, että sinä olet saanut!”
Draco vain hymähti Deanin analysoinnille ja kellahti selälleen vuoteelleen.
”Kuka se neitokainen on? Pitäisikö minun tuntea hänet? Minkä ikäinen hän on? Nätti?” Dean pommitti Dracoa kysymyksillään, mutta Draco vain hymyili ja tuijotti yläsängyn likaista patjaa.
”Jos joku nainen on saanut sinut noin sekaisin, hänen täytyy olla joku todella erityinen. Minulle riittää tyttönen satamasta, mutta sinä se vain tyydyt siihen parhaaseen”, Dean jutteli omiaan eikä nähnyt, että Draco vajosi ajatuksiinsa, eikä kuunnellut Deanin selityksiä.
Ne silmät, ne lumoavat silmät. Hänen katseensa loisti kuin timantti sinitaivasta vasten. Niistä silmistä loisti pelkkää viattomuutta, iloa, hyvyyttä. Ja hänen suloinen hymynsä ja nauru, ne aiheuttivat sisäistä hytinää.
 ”Kuulitko, mitä sanoin sinulle?” Dean kysyi kasvot parin sentin päästä Dracosta.
Draco säikähti ja oli pudota sängyltään, mutta sai nopeasti tarrattua kiinni sen toisesta reunasta.
”Tule sinä siihen vielä aiheuttamaan sydänkohtaus viattomalle haaveilijalle”, Draco puhisi ja nousi takaisin istumaan sängylleen.
”Lupaan aiheuttaa sinulle niitä vielä useita, jos et kerro minulle jotain siitä tytöstä, jonka tapasit”, Dean vastasi virnuillen ja loikkasi Dracon viereen.
Draco oli hetken hiljaa ja mietti, mutta Deanin innokkuus sai hänet puhumaan:
”Hän on maailman suloisin tyttö, jota olen koskaan tavannut. Hänen tukkansa hulmuaa ihanasti ja hänen katseensa: upea. Hänen vartalonsa on ihanan sopusuhtainen ja hänen hymynsä saa sisäelimeni kiehumaan.”
”Vaarallinen nainen. Hänhän tappaa sinut pelkällä ihanuudellaan”, Dean tokaisi ja sai vastaansa tuiman katseen.
”Sinä et tunne häntä, hän on niin kaunis”, Draco hehkutti.
”Tuo kuultiin jo. Onko nyt kyseessä tämä samainen Hempukka vai Heidi vai mikä Hermologia sen tytön nimi nyt olikaan”, Dean kysyi kaivellen samalla taskustaan savuketta.
”Hänen nimensä on Hermione. Pelkkä hänen ajattelemisensa saa minut hykertelemään. Siellä kaiteella roikkuessaan hän näytti niin avuttomalta ja suloiselta”, Draco sanoi unelmoiden.
Dean katsoi Dracoa kummallisesti sytytetty savuke suupielessään:
”Roikkui missä? Draco, sano minun sanoneen, se nainen ei tee sinulle hyvää.”
Draco vain hymyili tyhmänä ja huitaisi sormellaan Deanin suuntaan:
”Myöhemmin minä kuolen kuin sinä tuon savukkeesi kanssa.”
Dean murahti, heitti Dracolle savukkeen taskustaan ja tarjosi tulta.
”Ota tuosta yksi ja rauhoitu hieman.”
Draco laittoi hymyillen Deanin tarjoaman savukkeen suupieleensä ja antoi Deanin sytyttää sen.
Sitten hän kellahti takaisin selällään ja tuprutteli savuketta rauhallisesti.
”Hän lupasi tarjota minulle illallisen kanssaan”, Draco sanoi hymyssä suin.
”Anteeksi mitä?” Dean sanoi ja katsoi Dracoa kysyvästi savukkeen hehkuva pää vaarallisen lähellä sormiaan.
”Se on siitä hyvästä, että pelastin hänet”, Draco selitti.
”Viiraako sinulla päässäsi, mies? Miksi et ottanut rahaa? Hänellä on varmasti millä maksaa”, Dean sanoi katkerankuuloisesti.
”Voi, sitä hän minulle ensin tarjosikin, mutta vaadin, että pääsisin hänen kanssaan ulos”, Draco sanoi ja veti pitkät sauhut.
Dean älähti, ei pelkästään siitä, että savuke oli päässyt polttamaan hänen sormeaan, vaan myös siksi, että hän tiesi ystävänsä menettäneen viimeisenkin järjenhivenen.
”Se siitä sitten, olet hullu. Miksi ihmeessä minä oikein liikunkaan sinun seurassasi, se varmaan tarttuu. Rakastua nyt johonkin yläluokan diivaan, mielipuolista Draco, m-i-e-l-i-p-u-o-l-i-s-t-a!”
Jos joku väitti, ettei lentäviä tyynyjä ollut olemassa, tämä oli pahasti väärässä. Deanin puhe vaimeni tyynyn iskuun ja Dracon pieneen naurunpyrskähdykseen. Draco nousi ylös sen verran, että näki tyynyn osuneen, palasi takaisin makuuasentoon ja jatkoi rauhassa savukkeen loppuun tumpaten sen lopulta sängyn kaiteeseen.
Dean heitti tyynyn vihaisena menemään ja puhisi itsekseen, että kiittämättömyys oli maailman huippu ja tuollaisten jääräpäiden mielenmuuttamiseen ei toiminut mikään maailman taika.
Draco kuunteli hetken ystävänsä mutinaa ja naurahti sitten:
”Dean hyvä, sinun täytyy löytää itsellesi kunnon nainen.”
Vastaukseksi Draco sai iskun tyynystä.

”Hei Harry, kulta. Kuule, kävisikö, että kutsuisin erään tapaamani ihmisen päivälliselle kanssamme? Missä tapasin hänet? Laivan perällä, hän ei antanut minun hypätä alas mereen. Miksi olisin hypännyt? Koska vihaan elämääni, riittääkö se syyksi sinulle?
Hermione käveli ympyrää hytissään ja huokaisi. Kuinka tyhmänä hän piti miestään? Harry näkisi suoraan hänen lävitseen, ja herra ties, mitä sitten tapahtuisi.
Hermione laittoi sormen suuhunsa ja puri hermostuksissaan kynttään. Hän ei voi kertoa Harrylle totuutta siitä, missä tapasi Dracon.
Täytyy valehdella, Hermione ajatteli itsekseen ja puri hampaansa yhteen.
”Perhana!” Hermione älähti ja veti nopeasti sormen suustaan. Hän oli onnistunut lohkaisemaan yhden hyvinhoidetuista kynsistään ja saanut samalla sormenpäänsä vuotamaan vähän verta. Kipu säteili sormesta, ja Hermione heilutteli kättään, jotta saisi kivun lievenemään.
Samassa ovelle koputettiin.
”Hetkinen”, Hermione huudahti ja säntäsi toilettiin etsimään käsipyyhettä, jonka voisi kietoa sormensa ympärille. Hän kahmaisi vessapaperirullasta pari palasta ja kietaisi ne pikaisesti sormensa ympärille. Samalla hän vilkaisi peiliin, totesi näyttävänsä luonnolliselta ja hihkaisi toiletista ulos tulleessaan, että oven takana oleva voisi tulla nyt sisään.
Ovi avattiin nopeasti, ja sikarille, konjakille sekä myskille tuoksuva Harry astui sisään.
”Harry, kultaseni”, Hermione sanoi turhankin innokkaasti ja käveli syleilemään miestään.
Harry suikkasi suukon Hermionen poskelle ja katsoi sitten morsiotaan huolissaan:
”Äitisi sanoi, että sinulla sinun päätäsi oli alkanut särkeä ja olit palannut tänne.”
Hermione irrottautui Harryn otteesta ja loi kasvoilleen vähättelevän hymyn:
”Pelkkä ohimenevä kohtaus. Otin hieman särkypulveria ja lepuutin itseäni hieman. Nyt tuntuu taas paremmalta.”
Harry nyökkäsi lähes huomaamatta ja silitteli sitten morsionsa hiuksia:
”Minä jätin blacjack-pelimme kesken, kun Ron kertoi äitisi sanoneen, että sairastuit. Olin kamalan huolissani sinusta, kultaseni.”
Hermione hymyili, mutta sisimmässään häntä suututti Harryn konjakinhuuruinen hengitys ja hellittely.
”Meidän pitäisi kulkea yhdessä enemmän. Pelkää, että sinulle sattuu jotakin pahaa”, Harry sanoi ja katsoi Hermionea silmiin.
”Niin, se kuulostaa hyvältä” Hermione sanoi hajamielisesti ja samalla hän keksi sen.
”Harry, kultaseni. Tiedätkö, mitä mietin täällä hytissä maatessani?” Hermione kysyi innokkaasti.
”Sen täytyy olla jotain todella hienoa. Vaarallisia asioita syntyy juuri silloin, kun nainen ajattelee”, Harry sanoi, nauraen omalle vitsintyngälleen.
Hermione hymyili, vaikka hänestä Harryn lohkaisu oli kaikkea muuta kuin hauska.
”Tällä laivallahan on kamalasti matkustajia, monista yhteiskuntaluokista. Mietin, että voisimmeko tarjota yhdelle tällaiselle toisen luokan matkustajalle illallisen?”
Harry naurahti:
”Miksi, rakkaani? Tekisikö se meistä jotenkin parempia ihmisiä vai?”
”Ajattele kultaseni minkälaisen vaikutuksen se tekisi lehdistöön, kun palaamme maihin? Ihmiset kertoisivat meistä toisilleen. Ja sinun liikeasioillesikin se tarkoittasi pelkkää hyvää”, Hermione sanoi ja silitteli Harryn käsivartta.
”Onkohan näin?” Harry kysyi hymyillen.
Hermione hymyili miehelleen rohkaisevasti.
”Onko sinulle sitten joku laitapuolen kulkija valittuna?” Harry kysyi ovelasti.
”En nyt puhuisi laitapuolen kulkijoista. Silloin, kun eksyin sinne kannelle, katselin näiden kolmannen luokan matkustajien elämää. He ovat kuin me”, Hermione sanoi.
”Ja sinä haluaisit kutsua jonkun heistä juhlimaan kanssamme?” Harry kysyi epäuskoisesti.
Hermione nyökkäsi.
”Uskotko, että he osaisivat olla kuin me, käyttäytyä ja puhua kuin me?”
”He eivät ole mitään rottia, Harry. He ovat ihmisiä.”
Harry katsoi morsiotaan ou&
« Viimeksi muokattu: 14.06.2011 16:17:44 kirjoittanut niiina »
And I love every single tear you cry
I just love the way you're losing your life

Tyttö heikoilla

Adene

  • ***
  • Viestejä: 28
  • Tonight
Vs: My heart will go on
« Vastaus #1 : 07.09.2008 20:19:05 »
Harry katsoi morsiotaan oudoksuen:
”Hermione, sinä tiedät, että arvostan sinua. Mutta eikö tällainen mene jo vähän yli?”
Hermione tuhahti ja käänsi selkänsä Harrylle. Se oli kuitenkin erhe. Harry tarrasi Hermionea olkapäästä kiinni ja pyöräytti tämän ympäri.
”Sinä et käännä minulle selkääsi, kun puhun sinulle. Ymmärrätkö?”
Hermione katsoi miestään sanattoman kauhun vallassa. Mikä Harryyn oikein meni?
Harry tuijotti Hermionea silmät salamoiden ja puristi samalla tätä olkapäästä niin, että kyyneleet valuivat Hermionen silmistä. Harry päästi Hermionesta irti, mutta katsoi tyttöä edelleen tiukasti silmiin.
”Sinä tulet kunnioittamaan minua niin kauan kuin elän. Muista se”, Harry sanoi, oikoi pukunsa kravattia ja loi sitten kasvoilleen oman neutraalin ilmeensä.
Hermione hieroi toisella kädellään kipeää olkapäätään ja tuijotti sumein silmin vastapäistä seinää, ohi Harryn.
”Pääsetkö yöksi hyttiini?” Harry kysyi.
Hermione kohautti huomaamattomasti olkiaan:
”Äiti valitti ennen matkaa, että hän saattaa voida pahoin nukkuessaan. Ajattelin, että olen ainakin tämän ensimmäisen yön hänen kanssaan. Ihan vain varmuuden vuoksi”, Hermione sanoi vaisusti.
Harry tuhahti:
”Onhan tällä laivalla henkilökuntaa, joka pitää äidistäsi huolta.”
”Tiedäthän sinä äidin, hän ei luota kehen tahansa. On parasta, että jään hänen luokseen. Ehdimmehän me olla yhdessä vielä monet yöt”, Hermione sanoi ja soi miehelle pienen hymyn.
”Olet varmasti oikeassa, kultaseni. Parempi näin”, Harry sanoi ja kääntyi poistuakseen. Oven luona mies kuitenkin kääntyi.
”Huomenna illallisella meillä on yksi tyhjä paikka pöydässämme. Voit kutsua jonkun alemman luokan matkustajan, jos välttämättä tahdot. Odotamme hänen tapaamistaan varmasti innolla”, Harry sanoi ja poistui sitten huoneesta.
Hermione jäi seisomaan paikalleen, kädet kuin kylkiin liimattuina.
Jos Harry kohtelee minua nyt noin äkkipikaisesti, millainen minun avioliitostani oikein tulee, Hermione mietti kyynisenä. Hän kuitenkin taputti itseään poskelle, hän oli tyhmä kun kehtasi edes miettiä tuollaista. Harry oli hänelle paras mahdollinen mies, hyvä, hellä, rikas ja rakas.

Vieno koputus ovelle sai Hermionen havahtumaan ajatuksistaan ja kiiruhtamaan avaamaan oven. Oven takana seisoi liinavaatepinoa pitelevä Pansy.
”Toisin kaappiinne pinollisen näitä liinavaatteita. Käyhän se neidille?” Pansy kysyi läähättäen.
”Toki. Tule sisälle”, Hermione sanoi ystävällisesti ja raotti ovea sen verran, että Pansy pääsi sisälle. Pansyn lähtiessä kulkemaan kohti vaatekomeroa Hermione jäi sulkemaan ovea ja mietti, kuinka välittäisi Dracolle tiedon illalliskutsusta.
”Pansy, onko sinulle kamala kiire?” Hermione kysyi.
Pansy ei reagoinut Hermionen kysymykseen mitenkään, pinosi vain lakanoita kaappiin.
”Pansy? Kuulitko minua?” Hermione kysyi uudestaan, tällä kertaa hieman kovemmalla äänellä.
Pansy käänsi äkisti päätään, kun tajusi, että Hermione puhutteli häntä ja sulki kaapin oven kiireesti posket punaisena.
”Mitä neiti sillä tiedolla?” Pansy kysyi ja loi katseensa maahan.
”Tarvitsisin sinua mukaani. Minun täytyisi käydä välittämässä viesti eräälle henkilölle”, Hermione vastasi.
”Nyt hetikö neiti meinasi lähteä?” Pansy kysyi häkeltyneenä.
”Mielelläni kyllä”, Hermione sanoi käsi oven kahvalla. Pansy oikoi vinoa hilkkaansa ja katsoi vienosti Hermionea:
”Jos neiti tahtoo, niin kyllä minä tulen.”
Hermione nyökkäsi ja avasi oven Pansyn seuratessa häntä. Käytävällä Pansy tuli Hermionen rinnalle ja kysyi, minne he ovat matkalla.
”E-kannelle. Minun täytyy tavata siellä eräs henkilö. Menemme hissillä”, Hermione sanoi ja jäi seisomaan hissien eteen. Heidän hyttinsä etuna oli se, että sijaitsi lähellä kaikkea: hissit, pieni ravintola ja pokerihuone olivat melkein heidän kätensä ulottuvilla.
Hissin tullessa heidän kohdalleen nuori hissipoika avasi ovensuun edessä olevan portin, jotta naiset pääsivät astumaan sisälle.
”Minne?” poika kysyi sulkiessaan porttia.
”E-kannelle”, Hermione vastasi ja sai osakseen yllättyneen katseen. Poika ei kuitenkaan sanonut mitään, vaan veti hissikahvaa alaspäin ja pienen nytkähdyksen jälkeen hissi alkoi vajota alaspäin.
Pansy näytti ahdistuneelta, mutta ei sanonut mitään. Hänen suunsa oli tiukasti supussa, ja Hermione mietti, että jos tyttö avaisi sen, hän varmasti oksentaisi. Hissimatka kului hiljaisuuden vallitessa, ja kun poika viimein ilmoitti, että oli saavuttu kannelle E, Pansy oli ensimmäinen, joka syöksyi ulos.
Hermione kiitti ja poistui sitten.
”Takaisin palatessamme aion käyttää portaita”, Pansy sanoi kalpeana.
Hermione hymyili Pansylle rohkaisevasti ja ryhtyi sitten miettimään, kuinka hän löytäisi Dracon.
”Ketä me oikein etsimme, neiti?” Pansy kysyi nähdessään Hermionen pohtivan ilmeen.
”Erästä miestä, poikaa. Minulla on hänelle ilmoitusluontoista asiaa”, Hermione sanoi hajamielisesti, miettien samalla, lähtisikö vasemmalle vai oikealle.
”Jospa kysyisin tuolta mieheltä”, Pansy sanoi ja ennen kuin Hermione ehti vastata, Pansy oli kävellyt puuvillapuseroon ja reikäisiin housuihin pukeutuneen, savuketta polttavan nuoren miehen luo.
”Anteeksi, olemmekohan me oikeassa paikassa?” Pansy kysyi. Mies vetäisi sauhut savukkeestaan ja puhalsi savut Pansyn kasvoille:
”Riippuu siitä, mitä etsit”, mies vastasi ylimielisesti Pansyn köhiessä savun alla.
”Etsimme erästä Draco Malfoyta. Satutko tietämään, missä hän mahtaisi olla?” Hermione puuttui keskusteluun. Mies hörähti nauramaan:
”Luuletko sinä, tyttö hyvä, että tunnen tämän laivan jokaisen kaksilahkeisen nimeltä?”
Hermionea suututti miehen ylimielinen olemus ja se, kuinka hän piti häntä ja Pansya roskasakkina.
”Kuulehan nyt. Pyydämme sinulta asiallisesti neuvoa, mutta sinä lurjus kehtaa nauraa meille päin naamaa. Sulhaseni voi järjestää sinut kauheisiin vaikeuksiin”, Hermione kivahti.
Mies puhkesi raivoisaan nauruun ja savukkeen tuhkat varisivat hänen ruskeille tekonahkakengilleen:
”Vai niin, luuletko, että sinun sulhasesi pahemmin hetkauttaa minua? Hän ei taida nyt olla täällä vai väitätkö sinä, että hän on tuon tikun takana piilossa?” mies kysyi ivallisesti osoittaen samalla savukkeenpätkällään Pansyn suuntaan. Pansy jäykistyi paikalleen ja säikähti. Hän ei ollut tottunut siihen, että häntä haukuttiin. Sättimiseen hän oli tottunut, vaan ei tähän.
Hermionen sisällä kuohahti, hän ei ollut tottunut tällaiseen kohteluun.
”Millä oikeudella sinä oikein kuvittelet kohtelevan palvelijatartani noin tylysti?”
”Samalla oikeudella kuin sinä huudat minulle”, mies vastasi tyynesti takaisin.
”Kuulepas nyt. Jos minä olisin sinä, niin …”
”Hei, rauha maassa hyvät ihmiset!”
Leppoisa ääni keskeytti Hermionen ja miehen sanaharkan, kun miehen takaa käytävältä käveli vaaleahiuksinen mies.
”Draco! Mikä yhteensattuma!” Hermione huudahti ja sinkosi samalla leimuavan katseen miestä kohden.
Draco käveli rennosti miehen ohi ja tuli seisomaan Hermionen viereen.
”Mitä sinä täällä oikein teet? Sinun kaltaistasi tyttöä näkee täällä harvoin”, Draco sanoi hymyillen.
”Mistä sinä sen muka tiedät? Olemme olleet laivalla hädin tuskin päivääkään ja sinä jo muka tunnet laivan matkustajat perin pohjin?” Hermione kysyi kummissaan.
”Näin voisi sanoa. Mutta kerrohan, miksi olet täällä yksinäsi?” Draco kysyi sukkelasti.
”En ole yksin. Otin palvelijattaremme, Pansyn, mukaan. Tällä hetkellä hän kuitenkin muistuttaa lähinnä marmoripatsasta”, Hermione sanoi ja osoitti kädellään Pansyn suuntaan.
”Aah, tietenkin. Eihän sinun kaltaisesi tyttö voi liikkua yksin tällaisessa paheiden pesässä. Mutta kerro asiasi, kuulisin sen kovin mielelläni”, Draco sanoi ja laittoi kätensä nyrkkiin leuan alle ja näytti hyvin mietiskelevältä.
Hermionen teki mieli nauraa, mutta hän hillitsi itsensä, koska tahtoi antaa itsestään arvokkaan ja korrektin kuvan.
”Esittämäsi illallispyyntö. Minun on suuri ilo ja kunnia kutsua sinut huomenna kanssamme nauttimaan ateriaa.”
Dracon suu aukesi hämmästyksestä:
”Oletko tosissasi? Mahtavaa!” Draco hihkaisi ja hymyili onnellisena.
Hermione soi Dracolle korrektin hymynhäiväyksen: sisimmässään hän kuitenkin hihkui riemusta.
”Toivomme tietenkin sekä asiallista ja korrektia pukeutumista että käyttäytymistä”, Hermione lisäsi.
Dracon hymy laimeni hitusen:
”Miten määritellään sana ’asiallinen puku’?”
”Sanotaanko näin, että ruttuinen flanellipaita ja likaiset puuvillahousut eivät ole se asuste, jossa ensimmäisen luokan väki on tottunut ruokailemaan”, Hermione sanoi vihjailevasti ja vilkaisi sitten Pansya, joka tuijotti kiinteästi Dracoa.
”Pansy, moneltako illallinen huomenna on?”
”Kello kuuden aikaan, toisen kerroksen suuressa salissa neiti”, Pansy sanoi, vaikka kohdisti samansa Dracolle, joka hymyili tytölle vaivautuneesti takaisin.
”Odotamme sinun saapuvan paikalle hyvissä ajoin. Osaat varmaankin paikalle?” Hermione kysyi Dracolta.
”Tietysti tulen ja aivan varmasti osaan saapua paikalle”, Draco sanoi ja Hermione nyökkäsi hyväksyvästi.
”Selvä siis. Me Pansyn kanssa palaamme, jos näin tökerösti voisi sanoa, omiemme seuraan. Näkemisiin”, Hermione sanoi ja kääntyi kannoillaan. Pansy lähti seuraamaan Hermionea silminnähden haluttomana.

Draco heilautti kättään ja kääntyi sitten törmätäkseen vasten Deania.
”Olenko minä näin haluttua, kun miehetkin jo syliin syöksyvät?” Dean letkautti ja kutitti Dracoa vatsasta.
Draco peruutti pari askelta ja näytti pakokauhuiselta:
”Häpeä, sinä paholaisen kätyri. Minä olen enemmän hameväkeen päin.”
Deanin naama venähti pettymyksestä:
”Sääli. Me olisimme olleet hurmaava pari. Mutta asiasta narskuun, kuka oli tuo hemaiseva vaaleaverikkö?” Dean kysyi ja kuikki Hermionen ja Pansyn perään.
Draco vilkaisi taakseen ja ehti nähdä vilauksen vaalea tukkaa valkoisen hilkan alta, ennen kuin naiset astuivat hissiin.
”Tarkoitatko tuota palvelustyttöä?” Draco kysyi ja iski Deanille silmää.
”Hän näytti hyvin viehättävältä. Mikä hänen nimensä olikaan?” Dean kyseli uteliaana.
”Hermione kutsui häntä Pansyksi”, Draco vastasi ja lähti sitten takaisin hytille.
Dean vislasi hiljaa ja lähti sitten Dracon perään.
”Miten noin hienot neidit tänne eksyivät?” Dean uteli Dracolta, joka käveli eteenpäin kädet taskuissaan.
”Hermione kutsui minut päivälliselle”, Draco sanoi hymyillen.
Deanin suu loksahti auki:
”Oikeasti? Minä luulin, että sinä vedit minua nenästä sanoessasi, että pelastit sen tytön.”
”No nyt näet, että en valehdellut. Mutta yksi ongelma tässä kyllä on”, Draco sanoi aprikoiden.
”Mikä? Sekö, että tyttö on menossa naimisiin? Vai se, että hän on ensimmäisen luokan matkustajia?”
Draco naurahti:
”Ei. Minulla ei ole pukua. Vai voitko muka väittää, että ne ensimmäisen luokan matkustajat huolisivat seuraansa tällaisen resupekan?”
Deanilla ei ollut siihen mitään sanottavaa ja hetken hän näytti sama aprikoivalta.
”Mietitkö jotain?” Draco kysyi huolestuneena, sillä ei ollut tottunut näkemään ystäväänsä niin mietteliäänä.
”Minulla on ratkaisu ongelmaasi”, Dean vastasi pienen aprikoinnin jälkeen.
”Kerro, olen pelkkänä kotitonttuna”, Draco sanoi.
”Tapasin eilen erään hurmaavan naisihmisen. Uskon, että hän osaa auttaa sinua.”

”Käykäähän peremmälle, hyvät miehet. Saisinko tarjota teille lasilliset tuliviskiä?”
”Vai hurmaava naisihminen? Pikemmin mummojen virkkuu –ja kotitonttu yhdistyksen perustajajäsen”, Draco sihahti hampaidensa välistä.
Dean loi Dracoon tuiman katseen, joka tarkoitti, että nyt täytyi vaieta.
”Madame Rosmerta, miten hurmaavalta te tänään näytättekään!” Dean huudahti maireasti ja sai vastaansa vähättelevän hymyn.
”Mutta herra Thomas, älkäämme nyt teititelkö toisiamme. Sano minua vain Mollyksi”, pyöreä ja punakka, punaiseen mekkoon pukeutunut nainen sanoi hymyillen.
Dracon katse nauliutui Mollyksi itseään kutsuvan naisen vahvaan meikkaukseen ja kaksinkertaiseen kaksoisleukaan.
”Miten vain Molly, kunhan kutsut minua vain Deaniksi. Toin mukanani ystäväni Draco Malfoyn”, Dean sanoi ja tyrkkäsi Dracoa selästä, lähemmäksi Mollya.
Draco nyökkäsi ja ojensi kätensä Mollylle. Molly kuitenkin avasi kätensä levälleen ja otti Dracon syleilyynsä. Dean virnuili Dracon näyttäessä lähinnä siltä, että hänen tukehtumisensa ei ollut kaukana.
”Hauska tavata Deanin ystäviä. Toivottavasti olet yhtä hurmaava kuin ystäväsi”, Molly sanoi ja nipisti Dracoa poskesta.
”Mutta mitä me tässä oven suussa, tulkaa toki peremmälle”, Molly jatkoi ja avasi ovea niin, että pojat mahtuivat sisään.
Mollyn huoneen seinät olivat punaiseksi maalattua puuta ja yhdellä seinustalle roihusi takka. Huoneen katossa roikkui kaksi kristallikruunua ja lisävaloa loi merelle avautuva ikkuna. Huoneesta saattoi haistaa ylellisyyden ja rahan.
Molly kipitti huoneen perällä olevalle cocktailkaapille ja otti sieltä pullollisen tuliviskiä ja kolme pientä lasia, jotka hän asetteli siistiin riviin sohvapöydälle. Jokaiseen lasiin hän kaatoi hieman viskiä ja osoitti sitten kädellään sohvalle.
”Istukaa, ystäväiseni. Ymmärsin, että teillä saattaisi olla ongelma, koska tulitte tänne oikein kahden miehen voimin”, Molly sanoi ja siemaisi kulauksen omasta viskistään.
Dean ja Draco istuutuivat vastapäiselle penkille ja ottivat epäröiden viskilasit käsiinsä.
”Mm, mainiota. Sinä Molly olet ihmenainen: olet ihmistuntija, ystävällinen sekä ymmärrät vielä hyvän viskin päälle”, Dean sanoi ja katsoi ahnaasti cocktailkaapin suuntaan.
”No Dean, sinähän vallan lepertelet vanhan naisen täysin piloille. En kuitenkaan usko, että vierailunne syvin syy on tulla liehittelemään minua. Kerrohan Draco, miksi oikein tulitte?” Molly kysyi ja siemaisi viskiään.
Draco tunsi olonsa äkkiä yllättävän ahdistuneeksi:
”No, katsokaas rouva, madame”, Draco takelteli, ”on eräs tyttö.”
Molly hymyili tietäväisenä ja kehotti Dracoa jatkamaan.
”Hän on ensimmäisen luokan matkustajia ja tuota … erinäisten sattumien kautta hän pyysi minua huomenna illalliselle kanssaan. Käytännön ongelmana on, että minulla ei ole asustetta”, Draco sanoi ja kulautti viskilasinsa kerralla tyhjäksi.
Molly naurahti:
”Vai on se poika rakastunut. Tokihan me tämän ongelman osaamme ratkaista. Zacharias matkustaa kanssani ja hänen kaappinsa vallan työntää ulos jos minkälaista frakkia ja takkia.”
Molly nousi ylös sohvalta ja käveli huoneen perällä olevalle ovelle Draco ja Dean perässään. Oven takaa aukeni yhden hengen makuuhuone, jonka sisustus oli samanlaista kuin oleskeluhuoneen. Massiivinen tammisänky hallitsi huoneen sisustusta ja kelmeää valoa huoneeseen loi yöpöydällä oleva Tiffany-lamppu. Huoneen peränurkassa oli ruskeaksi maalattua vaatekaappi, jonka Molly lehäytti auki. Draco ja Dean kurkistivat kaappiin ja totta tosiaan, se oli pullollaan erilaisia miesten iltapukuja. Molly mittasi Dracoa katseellaan ja otti kaapista mustan frakin valkoisine liiveineen ja puseroineen.
”Tämä saattaa sopia sinulle. Voit kokeilla sitä tuon sermin takana. Etsin sinulle täältä vielä mustat housut ja rusetin”, Molly sanoi huitaisten huoneen toisessa nurkassa olevan sermin suuntaan.
Draco otti vaatenipun syliinsä ja meni sermin taa pukeutumaan. Dean istahti tammisängyn päätyyn ja katseli menoa huvittunut ilme kasvoillaan.
Dracon tuskailtua hetken vaatteiden kanssa, ja Mollyn tuotua hänelle housut ja rusetin, sermin takaa astui charmantti herrasmies hännystakkeineen takin taskussa olevan liinan kera.
Molly löi käsiään innostuneena yhteen:
”Mahtavaa, kuin aito ja oikea herrasmies. Kyllä he siellä illallisilla kalpenevat, kun sinä pelmahdat sisään. Vaan vielä pari asiaa, ennen kuin uskallan laittaa sinut sinne haiden syötäväksi”, Molly mutisi ja otti poikansa pukeutumispöydän laatikosta pienen lasipullon.
Draco otti pullon kummissaan käteensä ja pyöritteli sitä silmiensä tasalla.
”Partavettä?” Draco kysyi.
”Kalleinta, mitä Englannista saa. Annan sen sinulle. Käytä sitä parranajon jälkeen ja sitten olet valmis valloitusretkellesi”, Molly neuvoi äänessään hitunen onnistumisen ylpeyttä.
Draco oli mykkänä kiitollisuudesta, eikä siksi meinannut saada sanaakaan suustaan. Hän onnistui vain nyökkäämään ja hymyilemään tyhmänä.
”Kaikki kiitos sinulle, poikaseni. Huomenna sinä näpäytät niiltä kaikki luulot pois”, Molly naurahti ja löi leikkisästi Dracoa selkään.

4.luku

”Uskotko hänen tulevan?” Pansy kysyi Hermionelta oikoessaan tämän hartiahuivia.
Hermione katsoi itseään epävarmana peilistä, ikään kuin hakien sitä kautta vastausta Pansylle.
”Tiedän, että hän tulee. Olen varma siitä”, Hermione sanoi ja sipaisi hermostuneena karmiininpunaista mekkoon, hakien siitä helpotusta.
Pansy tyytyi nyökkäämään ja perääntyi sitten pari askelta.
”Näytätte upealta, neiti”, Pansy sanoi ja hymyili kainosti.
Hermione nyökkäsi: hänen mekkonsa loisti himmeänä hytin tummassa valaistuksessa ja se istui hänen päälleen täydellisesti. Mekon leveää kaula-aukkoa korosti rintalastalle asti ulottuva hopeinen kaulakoru ja Hermionen tyrmäävää ulkonäköä lisäsi vielä hänen nutturastaan vapaana roikkuvat hiuskiehkurat.
Samassa oveen koputettiin ja sisään astui rouva Granger tummansinisessä satiinimekossaan. Oven suusta hän katsoi tytärtään ja nyökkäsi.
”Näytät kauniilta, lapsonen. Voimme sitten lähteäkin, Harry odottaa meitä aulassa. Ja Pansy, toivon saavani kuuman kylvyn, kun saavumme. Pystythän järjestämään sen?” Minerva kysyi.
Pansy nyökkäsi, sanoi kyllä madame ja kumarsi. Hermione otti iltalaukkunsa ja lähti sitten äitinsä vanavedessä kohti aulaa ja sitä kautta ruokasaliin.
Harry odotti naisia aulassa ja jutteli samalla toisille herrasmiehille.
”Olen aina ollut sitä mieltä, että kestävien kattiloiden suhde niiden myyntiin ei tule täsmäämään. Hinnoittelu on ylikanttiin, mutta jos hieman laskisi hintaa ja miettisi uusia raaka-aineita, tuotanto tulisi olemaan tuottavampaa”, Harry selitti innoissaan.
”Entäs laatu, kultaseni?” Hermione sanoi puuttuen keskusteluun tullessaan miehensä rinnalle.
”Riippuu siitä, mistä puhumme kultaseni. Kun katson sinua, voin vain ihmetellä, miten hyvistä aineksista sinäkin olet syntynyt”, Harry sanoi ja iski silmää vienosti punehtuneella Minervalle.
”Noh, leikinlasku sikseen. Illallinen ei odota”, Minerva sanoi ja lähti sitten arvokkaasti kulkemaan kohti portaikkoa, joka laski aulasta kohti kerrosta alempana olevaan ruokasaliin.
Hermionen mahassa nipisteli, eikä hän osannut sanoa, johtuiko se pelosta vai jännityksestä. Tätä tunnettakin suurempi oli kuitenkin tuntemus siitä, että hän tukehtuisi ennen pääruokaa, sillä Harry piti hänen kättään tiukassa puristuksessa, aivan kuin peläten sitä, että Hermione aikoisi karata. Kävellessään portaita alas äitinsä vanavedessä ja Harryn saattelemana Hermione haki katseellaan vaaleatukkaista ja mitä luultavimmin hämillään olevaa Dracoa. Hän ei kuitenkaan nähnyt kuin tummiin pukuihin pukeutuneita tummahiuksia, jo neljänkymmenen ikävuoden reilusti ylittäneitä miehiä.
”Ystävääsikö ei näy?” Harry kysyi ja hymyili maireaa, omahyväistä hymyään.
”Uskon että näkyy, silmäni eivät vain ole vielä tavoittaneet häntä”, Hermione sanoi tiukasti ja antoi katseensa lipua ihmisten seassa.
Hänen on tultava, Hermione ajatteli tuskastuneena. Jos Draco ei tule, olen tehnyt itseni naurunalaiseksi Harryn edessä.
Ihmisiä tuli ja meni ja Harry luotsasi Hermione kohti ruokailusalia.
”Anteeksi, neiti, mutta olenko nyt oikeassa paikassa oikeaan aikaan?”
Hermione ja Harry käännähtivät yhtä aikaa ja Hermionen suu loksahti hämmästyksestä auki. Hänen edessään ei seisonut resuisiin vaatteisiin pukeutunut poikamainen mies, joka näytti siltä, ettei tiennyt paikkaansa. Hänen edessään seisova mies oli komea ja itsevarma ja näytti siltä, kuin olisi kuulunut tähän paikkaan koko ikänsä.
”Olette varmaankin Hermionen sulhanen? Hei, minä Draco Malfoy!”
Harry katsoi oudoksuen tuota miestä, joka puhui kuin rahvas, mutta oli ulkoiselta olemukseltaan kuin kuka tahansa ensimmäisen luokan matkustaja. Kohteliaisuudesta Harry ojensi Dracolle käden ja puristi sitä hieman, päästäen kuitenkin pian irti, ikään kuin peläten jotain tarttuvaa tautia.
”Hienoa että pääsitte, herra Malfoy”, Hermione sanoi hymyillen.
”Ilo on kokonaan minun puolellani”, Draco vastasi kohteliaasti.
Nähdessään Hermionen ja Harryn jääneen jälkeen Minerva McGarmiva-Granger kääntyi takaisin ja tuli Hermionen toiselle puolelle seisomaan.
”Yksinkö minun täytyy sinne illalliselle mennä?” Minerva kysyi ärtyneenä.
”Äiti, saanko esitellä sinulle herra Malfoyn. Hän on … eräs ystäväni”, Hermione sanoi ja hymyili parhainta mahdollista keimailuhymyään.
Minerva katsoi Dracoa ja siristi silmiään. Tuossa pojassa oli jotain outoa ja petollista, hän vaistosi sen heti.
”Mielenkiintoista tutustua, herra Malfoy”, Minerva sanoi muttei ojentanut kättään.
Draco hymyili hurmaavasti:
”Ilo on täysin minun taskussani, rouva …”
”Leskirouva McGarmiva-Granger”, Minerva sanoi piikikkäästi.
”Teissä on samoja hurmaavia piirteitä kuin tyttäressänne” Draco jatkoi virnuillen.
Hermione ei osannut sanoa, tarkoittiko Draco sen kehuksi vai ivaksi, mutta äitinsä pingottuneesta ilmeestä Hermione päätteli, että tämä otti sen jonkinlaisena loukkauksena.
”Ehkä meidän pitäisi nyt liikkua?” Harry kysyi kuivakasti.
”Olet varmasti oikeassa”, Minerva sanoi ja käveli Harryn käsipuoleen.
Hermione ymmärsi sen, ettei äiti tahtonut Dracon taluttavan häntä ruokasaliin, joten Hermione otti topakasti hämillään olevaa poikaa kyynärvarresta kiinni ja kuiskasi, että mennään.
”Teillä on täällä hieman erilaista kuin meillä tuolla alhaalla”, Draco koetti vitsailla.
Hermionen ihana, vapautunut nauru helähti kuin tuulikello:
”Niin, en tiedä. En ole käynyt siellä teillä päin. Mutta jos sinä olet minun ainut linkkini kolmannen luokan matkustajiin, emme varmasti eroa toisistamme paljoakaan”, Hermione sanoi ovelasti.
Draco katsoi Hermione kummissaan, vastausta pyytäen.
”Tuoksut hyvältä. Kenen myskistä Channelin partavettä olet lainannut?” Hermione kysyi yllättäen.
”Kuinka niin lainannut?” Draco kysyi esittäen hämmästynyttä.
”Herra Malfoy, tunnen teidät. Teillä ei voi mitenkään olla varaa omaan, noinkin kalliiseen partaveteen”, Hermione vastasi kujeillen.
”Tunnette minut liian hyvin neiti Granger”, Draco vastasi takaisin.
Hymyillen he seurasivat Minervaa ja Harrya, jotka kävelivät hitain, mutta varmoin askelin ruokasalin ovelle, jossa hovimestari osoitti heille tietä hymyillen.
Dracoa hermostutti. Sulavan asiakashymynsä takaa hovimestari näytti hyvinkin tiukalta ja etikettejä noudattavalta. Hermione ei näyttänyt huomaavan Dracon hermostuneisuutta, vaan käveli vakain askelin kohti ruokasalia. Ilman suurempia eleitä hovimestari nyökkäsi nuorille ja helpottuneena Draco nyökkäsi miehelle takaisin.
Ruokasali kihisi kuin alruunatarhassa: kristallit loistivat kirkkaina, astiat kilisivät ja ihmiset puhuivat toistensa päälle. Draco irvisti, puheensorina täytti hänen pään jokaisen tyhjän kohdan.
”Draco, tervetuloa ensimmäiseen luokkaan”, Hermione sanoi.
Draco vislasi ja kulki yhdessä Hermionen kanssa näiden rikkaiden ihmisten keskellä. Hermione osoitti välillä ihmisten suuntaan ja kertoi heistä Harrylle:
”Herra Chang on yksi laivan rikkaimmista, kukaan ei tiedä hänen kaljuunoidensa määrää, mutta sanotaan, että se on todella, todella paljon. Hänen vaimonsa Leanne odottaa heille ensimmäistä lasta. Hänen vieressään on mies, joka on tahkonnut rahaa kaivoksilla, herra Finnington. Hänen vaimonsa Daniella on näköjään jäänyt taas kotiin, hoitamaan heidän kolmea lastaan. Näköjään Misty Aubert on tullut viihdyttämään Nediä.”
”Onko hän … niitä maksullisia naisia?” Draco kysyi, sillä Dracolle oli uutta, että myös ensimmäisen luokan matkustajatkin sortuivat ”niihin naisiin”.
”Ei, hän on herra Finningtonin rakastajatar, sinisilmäinen vaimo uskoo kaiken olevan hyvin. Poikansa Seamus, koulukaverini, epäilee”, Hermione sanoi ja lähti luotsaamaan heitä eteenpäin.
Draco kulki Hermionen rinnalla ja katsoi tätä hänelle uutta maailmaa silmät suurina. Hermione kertoi hänelle koko ajan lisää tarinoita matkustajista.
”Paroni, Sir Bruce McNair ja vaimonsa Ludmilla. Ludmilla johtaa kaapuompelimon Southamptonissa. Brucen ei tarvitse muuta kuin laskea vapaapäiviään”, Hermione selitti.
Heidän käveltyään eteenpäin ihmisten seassa rouva Rosmerta kipitti heidän luokseen nauraen iloisesti.
”Hermione, kultaseni, miten hurmaavaa nähdä sinua!”
Hermione käännähti ja löysi itsensä Mollyn sylistä tämän tervehtiessä Hermionea ranskalaisin poskisuudelmin.
”Hei, Margareta, ilo on kokonaan minun puolellani”, Hermione sanoi ja irrottautui tämän otteesta.
”Voi, monestiko minuun pitää pyytää, että kutsut minua Mollyksi. Nyt, neiti Granger, tämä on käsky. Tästä eteenpäin olen sinulle Molly, ymmärtäkö?”
Hermione naurahti ja vasta sitten Molly loi uteliaan katseen Dracon suuntaan. Draco kumarsi ja otti Mollyn käden käsiensä väliin ja muiskautti kädelle herrasmiesmäisen suudelman. Molly iski pojalle silmää ja siitä Draco tiesi, ettei tämä aio viitata sanallakaan siihen, että tunsi Dracon jo entuudestaan.
”Molly, saanko esitellä, ystäväni Draco Malfoy”, Hermione sanoi ja osoitti kädellään ensin Dracon ja sitten Mollyn suuntaan.
”Oikein miellyttävää tavata, herra Malfoy”, Molly vastasi lepertelevään tyyliinsä.
Draco nyökkäsi ja hymyili.
”Saisinko luvan kuljettaa nämä hurmaavat neitokaiset pöydän ääreen?” Draco kysyi ja ojensi käsipuoltaan niin Hermionelle kuin Mollyllekin.
”Voi, se olisi suuri ilo ja kunnia. Mutta enköhän kävele omien jalkojeni johdattelemana, ettei tule puheita”, Molly vastasi vitsikkäästi ja sai niin Hermionen kuin Draconkin nauramaan.
Hermione palasi Dracon puoleen ja yhdessä he lähtivät kulkemaan Mollyn perässä kohti sitä pöytää, jossa Harry ja Minerva jo istuivat.
”Noudatamme ranskalaista ruokailuetikettiä. Kai tiedät miten se toimii?” Hermione kuiskasi nopeasti Dracolle.
”Oletan tietäväni”, Draco vastasi, vaikka hän itse toteuttikin paljon mieluummin ”ota kiinni ja syö käsin” periaatettaan.
Kun Hermione ja Draco tulivat pöydän viereen, Harry nousi kohteliaasti ylös ja veti Hermionelle penkin esille. Hermione nosti hieman mekkonsa pitkää helmaa ja istuutui. Sitten hän nyökkäsi kohti vieressään olevaa vapaata penkkiä ja Draco istuutui siihen melkein samalla hetkellä.
Heidän sen illan seurueeseen kuuluivat Grangerin perheen ja heidän ystäviensä lisäksi herra ja rouva Chang, herra Finnington ja Misty Aubert, herra ja rouva Hagrid sekä Mollyn poika Zacharias.
Hovimestarin kilauttaessa kelloaan, tarjoilivat lähtivät kulkemaan salin poikki, kantaen mukanaan tarjottimia, jotka oli täytetty erilaisilla, kylmillä kalaruuilla.
Draco hieraisi kämmeniään yhteen ja hänen mahalaukkunsa huusi täytettä. Hän oli kuitenkin unohtanut sen tosiseikan, että illalliset olivat muutakin kuin herkuttelua.
”Herra Malfoy, on miellyttävää saada teidät seuraksemme tänä iltana. Voisitteko kertoa jotain itsestänne?” Minerva kysyi asetellessaan servettiä polvilleen. Hänen äänestään kuulsi piikikkyys.
Dracon olisi tehnyt mieli puraista kielensä poikki. Hän oli unohtanut, että ennen kaikkea tämä tilaisuus oli perin sosiaalinen tapahtuma.
”Nooh, tuota noin …”, Draco aloitti takellen ja vilkaisi kuin apua anoen Hermionen suuntaan.
Hermione oli osannut melkein odottaa äidiltään jotain tämän kaltaista piikittelyä, muttei ollut saanut tilaisuutta varoittaa Dracoa siitä. Hän puristi kätensä pöydän alle nyrkkiin ja loi Dracolle pikaisen katseen, jonka hän tarkoitti jonkinlaiseksi rohkaisuksi.
Alruunat sentään, minä en näe näitä ihmisiä enää koskaan. Syteen tai saveen, Draco ajatteli ja virnisti sitten seurueelle.
”Ensinnäkin siis, minun on ilo olla täällä kanssanne tänä iltana. Sieltä, missä minä tulen, tällaista loistoa on, sanottaisiinko, silloin kun maahiset nauravat vatsa kippurassa.”
Herra Finnington nauraa hörähti Dracon lohkaisulle ja nojasi penkissään rennosti taaksepäin.
”Sehän kuulostaa perin mielenkiintoiselta, herra Malfoy. Olettanen, että työnteko on sinulle hyvinkin tuttua”, mies sanoi ja siirsi lasiaan lähemmäs pöydän reunaa, jotta tarjoilija sai kaadettua siihen tilkan parasta ja kalleinta vuosikertaviiniä.
Draco naurahti:
”Tässä joudun olemaan eri mieltä kanssanne. Minulle työ tarkoittaa kieltäytymistä kaikesta, joka saattaa rasittaa vartaloni sopuisaa harmoniaa.
Pöytäseurue naurahti Dracon sanomisille ja Minerva kohautti kulmiaan merkitsevästi:
”Onko puheistanne ymmärrettävissä, herra Malfoy, että olette työtön?”
Draco siemaisi tarjoilijan hänen lasiinsa kaatamaa viiniä.
”En nyt sanoisi, että työtön, sanoisin pikemminkin, että tyhjätasku. Kaljuunoitahan aina tulee, mutta kun ne eivät tahdo oikein meikäläisen taskussa pysyä.”
”Meidän pitäisi ottaa mallia herra Malfoysta. Miksi jättää raha holveihin homehtumaan, kun sen voisi yhtä hyvin käyttää kaikkeen kauniiseen”, Misty Aubert sanoi tirskahdellen. Hermione loi naiseen paheksuvan katseen, sillä hän tiesi, että herra Finnington piti kotonaan tiukkaa linjaa, jos oli kyse rahasta. Hyvä, kun oli raaskinut edes maksaa Seamuksen koulukirjat heidän vielä opiskellessa Tylypahkassa.
”Jos tekisimme niin, meistä kukaan ei matkaisi tässä laivassa”, Harry sanoi puhuen lasiinsa.
”En tiedä teistä, mutta minä henkilökohtaisesti toteutan carpe diem – periaatetta”, Draco sanoi ja sai Hermionelta osakseen hämmästyneen katseen.
”Carpe mikä? En ole kuullutkaan”, rouva Chang kysyi hämmästyneenä.
”Carpe diem, tartu hetkeen”, Hermione sanoi ja katsoi edelleen kysyvästi Dracoa. Poika iski hänelle silmää ja liikutti huuliaan:
”Osaan yllättää.”
Samassa tarjoilijat tulivat heidän pöytänsä ympärille ja eräs heistä toi tarjottimensa Dracon nenän eteen. Poika katsoi sitä kummissaan, sillä se oli täytetty mitä erilaisimmalla … nilviäisillä.
”Mitä otatte, sir?” tarjoilija kysyi.
Draco nieleskeli ja hänen katseensa kiersi aina makrillista katkarapuihin.
”No, jos ottaisin pari tuollaista katkaa ja sitten tuota silliä? Onhan se silliä?” Draco kysyi ja osoitti sormellaan harmaita fileepaloja.
Tarjoilija nyökkäsi ja laittoi kalat yhdelle Dracon monista lautasista. Tarjoilijan siirryttyä Hermionen kohdalle, Draco seurasi, mitä muut seurueesta tekivät.
Lähes jokaisella ruokailijalla oli pellavainen servietti polviensa suojana. Poikkeuksena oli kuitenkin Draco itse, sillä hänen serviettinsä oli kääritty valkeaan posliinirenkaaseen ja tämä käärö oli edelleen hänen lautasensa vierellä. Tyynen rauhallisesti Draco otti paketin käteensä ja ujutti renkaan takaisin pöydälle. Hän levitti serviettiään hieman ja asetti sen sievästi polvilleen. Sitten hän silmäili edessään olevia ruokailuvälineitä.
”Aloita pienimmistä, niistä, jotka ovat reunalla ja etene sitten keskelle päin”, Hermione kuiskasi ja siirsi oman kalalautasensa lähemmäs itseään.
Draco nyökkäsi ja veti sitten Hermionen esimerkkiä noudattaen oman lautasensa lähemmäs ja laittoi sitten kädet syliinsä. Hän teki myös pari peukalonpyöritys liikettä, mutta tajusi sen kuitenkin näyttävän hölmöltä. Hän risti kätensä ja hänen mahansa murisi siinä vaiheessa jo niin, että hän toivoi ruokailun alkavan nopeaan. Muuten hän saattaisi ryhtyä erittäin barbaarimaisiin tekoihin.
Kun tarjoilijat viimein poistuivat, Draco oletti, että oli aika käydä käsiksi ruokaan. Hän otti ulommaisen haarukan, keihästi yhden kuorituista katkaravuistaan ja vei sen siltä seisomaltaan suuhunsa. Harryn vaivautunut yskäisy herätti Dracon huomion ja mutustaessaan katkarapuaan hän huomasi muiden istuvan odottavina Rubeus Hagridin noustessa pitämään ilmeisesti alkupuhetta. Draco nielaisi puoliksi pureskellun katkaravun, kakoi hetken henkeään ravun tarttuessa kurkkuun kiinni ja kulautti perään siemauksen vettä. Sitten hän vielä takoi rintaansa ja mutisi anteeksi hätiköintiään.
Dracon hiljentyessä paikoilleen herra Hagrid nousi uudelleen seisomaan ja kilisti sitten haarukkaansa vasten lasia. Väki pöydän ympärillä hiljeni ja Hagrid kakoi kurkkuaan:
”Ilo olla täällä laivalla tänä iltana, parahimmat ystävät. Tämä matka on mitä hienoin meille kaikille ja siksi meidän täytyykin nauttia joka hetkestä ja kuten vieraamme, herra Malfoy sanoi, tarttua hetkeen. Nostakaamme siis malja jokaiselle hetkellä, carpe diem!”
”Carpe diem!” seurue toisti kuin yhdestä suusta ja joivat alkumaljat tyhjiksi.
”Ehkä nyt on aiheellisista käydä kiinni ruokaan, ennen kuin se ottaa jalat alleen”, Zacharias Rosmerta sanoi ja laittoi haarukallaan leivän palalleen kaviaaria ja vei sen suuhunsa.
”Viimeinkin”, Draco huokaisi helpottuneena ja nautinnollisesti huuliaan lipaisten hän otti yhden sillifileistä haarukkaansa ja haukkasi sen yhtenä suupalana. Draco pureskeli palaa pitkään ja kun sai sen viimein nielaistua, hän huokaisi Hermionen suuntaan:
”Taivaallisista! Onko teillä täällä aina tällaisia herkkuja?”
Hermione, joka ei ollut oikeastaan edes koskenut ruokaansa, nyökkäsi hymyillen:
”Kun tähän tottuu, ei se ole arkiruokaa kummempaa.”
”Sinä olet outo”, Draco sanoi ja lappoi ruokaa kohti suutaan.
Hermione katsoi huvittuneena pojan ruokailua ja tunsi sisällään outoa mielihyvää siitä, että sai istua tänä iltana Dracon seurassa.

***
”Juuri, kun hän luuli päässeensä pälkähästä, vaunua ohjannut maahinen sulki holvin oven ja jätti hänet sinne. Albert parka kuuli vain vaunun kaikkoavan kolinan ja jäi yksinään takomaan holvin ovea. Siellä hän virui kolme päivää ennen kuin taikaministeriön maahisten toimista vastaava ministeri kävi vapauttamassa hänet. Sen jälkeen hän ei ole koskaan yrittänyt pihistää suklaasammakkoa maahisen taskuista, vaikka karkkihammasta kuinka kolottaisi”, Molly sanoi ja pöytäseurue nauroi avoimesti Albertin, Mollyn miehen, kommelluksille.
Draco veti suunsa väkinäiseen hymyyn, sillä hän oli kuullut hupaisampia kalajuttujakin. Haukotus nyki Dracon suupieliä ja hänen jälkiruuan kanssa nauttimansa kahvin piristävä vaikutus oli lähinnä käänteinen. 
”Tätä tämä on, brunssista illalliseen. Samojen asioiden jauhantaa ja selostamista”, Hermione sanoi Dracolle muun seurueen kuunnellessa Mollyn kertomusta.
”Älä unohda hyvää ruokaa”, Draco lohkaisi, mutta lukiessaan tytön katsetta Draco tajusi, että tämä oli tosissaan puhuessaan tylsästä elämästään.
”Ihan kuin sinä mitään ymmärtäisitkään”, Hermione sanoi harmissaan ja puristi huulensa yhdeksi tiukaksi viivaksi.
”Eiköhän tämä ilta ala olla ruokailun osalta ohitse. Jospa me miehet siirtyisimme parille konjakille ja erälle baccaratia?” herra Chang ehdotti huuliaan serviettiin.
”Mainio ajatus, kerrassaan mainio”, Rubeus Hagrid sanoi ja pyysi vaimoaan antamaan rahamassinsa laukusta.
Myös muut pöydän herrasseurueesta suostuivat lähtemään mukaan. Draco ei osannut sanoa, koskiko kutsu häntä, joten hän kieltäytyi ja sanoi palaavansa hyttiin.
Miesten noustessa pöydästä ja oikoessaan pukujensa takkeja Hermione loi hätäisen katseen Dracoa kohti:
”Onko sinun pakko palata jo nyt?”
Draco työnsi penkin paikalleen ja sanoi osin huvittuneena ja osin alistuneena:
”Täytynee palata omiensa joukkoon. Oli ihana ilta, kiitos sinulle”, Draco sanoi ja ojensi juhlallisesti kätensä Hermionelle.
Hermione tarttui poikaa kädestä ja kättelyä olisi voinut verrata lähinnä pieneen hipaisuun. Draco loi tytön suuntaan katseen, kumarsi ja poistui salista ryhdikkäästi kävellen.
Dracon poistuttua salista Hermione avasi kätensä nyrkistä ja katsoi kämmenellään lepäävää valkeaa paperinpalaa. Hän käänsi sen ympäri ja luki siihen kirjoitetut sanat:
”Siellä, missä kaikki alkoi.”

***
Vesi vaahtosi potkurien pyörittäessä sitä ympäri ja hakiessaan siitä vauhtia itselleen. Pieniä suolaisia ja kylmiä pisaroita roiskui kannelle asti, mutta poika ei välittänyt siitä. Hän tiesi työntäneensä nenänsä väärään paikkaan, mutta jossain hän tunsi tekevänsä täysin oikein. Mutta silti häntä pelotti. Tyttö oli kuin posliininukke, joka saattaisi helähtää rikki hetkenä minä tahansa.
”Mistä tiedät, ettemme ole tavanneet aiemmin?”
”Koska tapaamista esimerkiksi Southamptonin on täältä kimuranttia järjestää”, Draco sanoi nauraen.
Hermione naurahti ja tuli pojan viereen, nojaten kaiteeseen. Molemmat tuijottivat merelle ja antoivat pisaroiden roiskua kasvoilleen.
”Miksi sinä …”
”Miten sinä …”
 He katsoivat toisiaan hymyillen ja Draco viittoi Hermionelle, että tämä voisi sanoa asiansa ensin.
”Miten sinä satuit paikalla juuri silloin kuin aioin hypätä?”
”Olin täällä katselemassa tähtiä. Sitten sinä vain ryntäsit paikalle ja siinä sitä sitten oltiin”, Draco sanoi katse merelle suunnattuna, kuin muistellen päivän aikaista tapahtumaa.
Hermione nyökkäsi ja hänkin loi katseensa merelle.
”Miksi halusit hypätä?” Draco kysyi puoliääneen.
”Näithän sinä sen, millaista se on. Minä en vain enää …”
”Hei, sinun ei tarvitse olla siitä minulle tilivelvollinen. Ymmärrän sinua, vaikka et ymmärtäisikään sitä”, Draco sanoi vitsaillen.
Hermionen kasvoilla välähti hymyn tapainen.
”Äiti on järjestänyt hääni alusta loppuun. Harrykin, melkein naapuriperheestä, rikas ja naimaton, juuri sellainen mies, kuin mitä äiti toivoo. Kun pääsemme New Yorkiin, ovat edessä kihlajaiset ja vihkimiset ja sitten takaisin Lontooseen.”
Draco ei voinut oikein sanoa tuohon mitään, sillä tytön ahdistus tässä asiassa oli melkein käsin kosketeltavissa.
”Kuule, minusta tuntuu, että ilta alkaa olla jo aika pitkällä ja sinua kaivattanee omiesi seurassa. Haluaisin kuitenkin vaatimattomasti esittää sinulle pyynnön, että saisin tavata sinut huomenna ja esittää sinulle mahdollisesti vastakutsun”, Draco kysyi rohkeasti.
”Mielelläni”, Hermione vastasi, ehkä melko innokkaasti.
”Se on upeaa. Hienoa, fantastista. Saanen nyt saattaa sinut ovelle, josta pääset takaisin saliin?”
”Enköhän osanne sinne jo itsekin. Mutta hyvää illan jatkoa sinulle, Draco”, Hermione sanoi ja oli juuri kääntymässä, kun Draco tarrasi hänen käteensä kiinni ja käänsi tytön ympäri.
Hermione katsoi poikaa silmät lautasen kokoisina, kun tämä toi huulensa lähemmäs tytön kasvoja.
Hän aikoo suudella minua, Hermione ajatteli, muttei pitänyt asiaa mitenkään huolettavana.
Hän sulki silmänsä ja tunsi itsensä sähköistyvän. Pettymys kuitenkin kouraisi häntä varpaisiin asti, kun hän tunsi pikaisen sipaisun poskellaan. Hämillään ja nolostuneena hän avasi silmänsä ja katsoi edessään seisovaa miestä, joka kuitenkin näytti pieneltä pojalta.
”Kiitos ihanasta illasta”. Hermione sanoi ja lähti.
”Kiitos itsellesi”, Draco kuiskasi hiljaa loittonevalle selälle iltahämärän peittäessä meren ja sillä matkaavan laivan tummaan syleilyynsä.
And I love every single tear you cry
I just love the way you're losing your life

Tyttö heikoilla

Adene

  • ***
  • Viestejä: 28
  • Tonight
Vs: My heart will go on
« Vastaus #2 : 07.09.2008 20:20:06 »
5.luku

Hermione harjasi ruskeita hiuksiaan hiljaa hyräillen ja vieno, onnellinen hymy huulillaan. Ilta oli ollut hämmästyttävän onnistunut, vaikka hänen äitinsä olikin ivallisesti vihjaillut, ettei joillain ihmisillä ollut minkäänlaista charmia, saatikka soveltuvuutta hienostoelämään. Hermione ei kuitenkaan ollut äitinsä sanoista moksiskaan, sillä Dracon antama suudelma sykki vienosti hänen poskellaan ja hymyilytti tyttöä.
Hyräillen hän avasi soivan korurasiansa, ja ballerina pyörähti jälleen ikuisen tanssin pyörteisiin. Toisin kuin aiemmin, tanssi ei näyttänyt Hermionesta ahdistavalta. Pikemminkin se tuntui ballerinatytön ulkokuorelta, mutta sisimmässään tyttö on kuitenkin vapaa tekemään toisin. Hermione hyräili rasian omaa balladia, mutta jähmettyi tuntiessaan kylmät kädet olallaan.
”Huono hetki?” ääni kysyi vaimeana hänen korvansa juuressa.
”Ei, ei tietenkään”, Hermione sanoi ja katsoi peilin kautta takanaan seisovaa Harrya silmiin.
Harry otti harjan pois Hermionen kädestä ja laittoi sen pöydällä silittäen samalla tytön samettista tukkaa.
”Tämä matka on meille jotain erikoista. Muille se saattaa olla pelkkä mitätön meren ylitys, mutta meille se on tilaisuus aloittaa uudestaan, yhdessä”, Harry mutisi Hermionen korvaan.
Tyttö hymyili, mutta hänen katseensa kuvasti tyhjyyttä ja sitä ahdistusta, mitä tulevat häät hänessä aiheuttivat.
”Olet ollut kamalan hiljainen. Olenko minä siihen syyllinen? Tiedäthän sinä, että ajattelen vain parastasi, rakkaimpani?” Harry kysyi ja katsoi Hermione silmiin.
Tyttö nielaisi ja ummisti silmänsä:
”Ei se ole syysi Harry. Tämä tilanne on vain… niin erilainen. Me menemme naimisiin, en vain kykene käsittämään millainen asia se on”, Hermione sanoi vaisusti.
Harry otti Hermionea leuan alta kiinni ja suuteli tätä huulille:
”Et sinä ole ainut, rakas. Onhan Roninkin sisar, Ginny, ollut naimisissa jo pari vuotta Neville Longbottomin kanssa ja onhan heillä on jo lapsiakin. Ja muistathan, rakkain, että hän on sinua nuorempi.”
Tietysti Hermione muisti Ginnyn. He olivat olleet Tylypahkan aikoihin parhaita ystäviä, mutta Nevillen naitua Ginnyn, ja Hermione alkaessa seurustella Harryn kanssa heidän tiensä olivat eronneet. Yhden kirjeen Ginny oli hänelle kirjoittanut ja valitteli siinä, kuinka kamalaa hänen avioelämänsä oli Nevillen juostessa ministeriön asioilla hänen hoitaessa lasta ja kotia. Ginnyn kuvittelema nuoren avioliiton onni ja glamour oli kaukana todellisuudesta.
”En tiedä, miten osoittaisin rakkauteni sinuun, Hermione. Et voi kuulla sydämeni ääntä, mutta se sanoo, että olet minulle se oikea. Hermione Granger, sinä olet nainen, jota aion rakastaa koko ikäni”, Harry sanoi ja polvistui, ottaen samalla Hermionen käden omiensa väliin.
Hermione tuijotti Harrya kummissaan: mies ei ollut koskaan näyttänyt tunteitaan noin avoimesti.
”Olen jo kerran kosinut sinua, onhan siitä jo merkki nimettömässäsi”, Harry sanoi viitaten Hermionen kultaiseen timanttisormukseen.
”En voi luvata sinulle kuuta taivaalta, mutta minulla on sinulle jotain, jolla tahdon osoittaa vilpittömän rakkauteni sinua kohtaan” Harry jatkoi ja kaivoi taskustaan korun. Korun, jonka keskellä oli verenpunainen, suuri timantti ja jota ympäröivät useat pienet valkoiset timantit. Korun, jonka Hermione oli jo kerran nähnyt.
”Et näytä yllättyneeltä”, Harry kysyi silmät ymmärtämättömyydestä ja yllätyksen piloille menosta ammollaan.
Hermione häkeltyi:
”Ei … minä.. olen, olen todella yllättynyt. Se on todella kaunis. Harry, ei sinun…”
”…olisi pitänyt vai? Parasta vain sinulle, rakkain. Sen nimi on Punainen orkidea, 25 karaattia. Valkotimantteja siinä on kaksitoista. Tahdon sen kertovan sinulle sen, kuinka paljon sinusta todella välitän”, Harry sanoi ja nousi ylös. Hän käveli Hermionen taakse ja siirsi tytön hiuksia syrjään, jotta sai korun kiinni. Koru tuntui Hermionen iholla painavalta ja kylmältä, kuin kahle, joka yhdisti ja vangitsi hänet Harryyn.
”Hermione, en odota mitään muuta päivää enemmän kuin sitä, että seisot rinnallani valkoisessa puvussa ja sanot minulle: tahdon. En halua mitään muuta kuin saada sinut rinnalleni. Vaimona.”
Harry siveli Hermionen rintalastaa tämän vastustamatta. Hän kietoi sormensa korun ympärille ja katsoi peilistä, kuinka Harry alkoi avata hänen pukunsa nyörejä.

Seuraava aamu oli kaunein, minkä Draco muisti sen jälkeen, kun oli herännyt Pariisissa sillan alta, katukoiran nuollessa hänen poskeaan. Draco ponkaisi sängystä ylös kuin yliviritetty vieteriukko. Hän vilkaisi Deanin sängyn suuntaan: hänen ystävänsä makasi suullaan kuolan valuessa tyynylle, käden levätessä hänen selkänsä päällä. Draco otti hiljaa vaatteensa ja vilkaisi samalla lattialla makaavan rannekellon suuntaan. Viisarit osoittivat kello kahtatoista.
Hermione on varmasti jo hereillä, Draco ajatteli kiskoessaan vaatteita päällensä. Saatuaan vaatteet päällensä hän nosti patjaa ja otti sen alta suoristumassa olleet lainavaatteet viikaten ne kauniiseen nippuun ja otti pinon sekä piirustuskansionsa mukaan. Hän lähti varovasti huoneesta, jottei herättäisi nukkuvaa Deania.
Dracon onnellisuus paistoi hänen naamaltaan, ja hänen hymynsä olisi piristänyt kenen tahansa päivän. Molly nipisti Dracoa poskesta tämän palauttaessa vaatteet:
”Sinä mussukka, sait ne hyeenat varpailleen. Olisit kuullut, miten he juorusivat sinusta lähdettyäsi. Misty oli erittäin otettu seurastasi, hän olisi toivonut sinun jäävän pidemmäksikin aikaa”, Molly sanoi iskien Dracolle silmää. Draco suikkasi Mollyn kädelle herramiesmäisen suudelman ja sanoi, ettei ilta olisi onnistunut ilman hänen lainaamia vaatteita.
”Älä lepertele, poika hyvä. Sinä siitä illasta teit ikimuistoisen!”
”Kiitos Molly. Mutta tietäisitkö, mistä yhyttäisin…”
”Hermionen? Hän on varmaankin kävelykannella. Mitäs sinulla on tuossa kansiossa?” Molly kysyi uteliaana.
”Tässäkö? Mitä lie, tuherruksia. Mutta pitää mennä, kiitos vielä kerran!” Draco sanoi hymyillen.
Molly huiskautti kättään ja veti sitten hytin oven kiinni.
Draco lähti etsimään tietään kohti kävelykantta. Hän kysyi neuvoa eräältä vanhemmalta pariskunnalta, ja nämä neuvoivat häntä kulkemaan portaat ylös. Hän kumarsi kohteliaasti, nenän melkein hipoessa lattiaa ja lähti sitten onnellisena kulkemaan kohti portaita. Tullessaan kävelykannelle olivat useat penkit varattu, ja naiset kulkivat miesten kanssa päivänvarjoaan tai kävelykeppiään heiluttaen. Draco nousi kannella ja käänteli päätään kuin pöllö, hakien katseellaan Hermionea. Tyttöä ei näkynyt missään, joten Draco päätti mennä istumaan vapaalle penkille. Hän avasi piirroskansionsa ja otti sieltä yhden hiilikynänsä. Hän teroitti sitä hieman ja otti sitten rennon asennon. Draco kiinnitti huomionsa naiseen, joka nojasi kaiteeseen polttaen samalla savukettaan. Draco ryhtyi hahmottelemaan naisen profiilia ensin hellästi, mutta saadessaan valmiiksi alustavan kuvan, hän ryhtyi tummentamaan rajoja. Nainen oli siirtynyt jo muualle, mutta sielunsa silmin hän näki naisen edelleen kaiteella ja otsahiusten varjostaessa hänen silmiään hän loi kuvalle varjoja ja tummennuksia. Hän oli kiihkeän innostuksensa vallassa eikä huomannut, että oli saanut seuraa.
”Olet hoikentanut häntä viidellä kilolla”, Hermionen huomautti.
Hiilikynä lipesi Dracon kädestä ja veti ikävän viivan naisen kasvoihin. Näytti siltä, kuin hän oli kasvattanut viikset.
”Kiitos sinulle arvon neiti arvostelija. Nyt tulevaisuuden hienoin taulu sitten Mona Lisan on piloilla”, Draco tuhahti.
”Suurimmat pahoitteluni siitä, herra monilahjakkuus. Sen lisäksi, että olet kova puhumaan ja että omaat pieni ritarillisia kykyjä, osaat vielä piirtää. Sano vielä, että olet yhden miehen orkesteri ja lupaan olla yllättynyt”, Hermione sanoi käsi sydämellä.
”Tuotan sinulle pettymyksen tässä suhteessa. Harva on mestari liian monessa lajissa”, Draco sanoi ja iski kansionsa kiinni jättäen sen polviensa päälle. Ennen kuin hän huomasi, Hermione nappasi kansion itselleen ja hyppäsi sen kanssa penkiltä ylös, Dracon koettaessa kahmaista omaisuutensa takaisin. Hermione selaili kansiota seisaallaan Dracon tuskaillessa vieressä.
”Anna se kansio takaisin tänne, heti!” Draco sanoi äkäisesti.
”Tai mitä? Aiot jahdata minua ympäri laivaa?” Hermione heitti nauraen.
Hermionen nauraessa Draco hyppäsi penkiltä ylös, kutitti tyttöä kainalosta ja vetäisi kansion takaisin haltuunsa.
”Sainpas!” Draco huokaisi ja palasi takaisin istumaan.
Hermione tuhisi kuin pieni alruuna ja istuutui kiukkuisena Dracon viereen.
”Tuo oli epäreilua”, Hermione sanoi ja oikoi kampaustaan.
Draco silitti hellästi kansiotaan:
”Ei, se oli omaisuuden puolustusta. Epäreilua on se, että otit sen noin vain käsistäni. Senkin hirveä nainen!” Draco huudahti teatraalisesti ja sai Hermionen naurahtamaan.
”Olisi kuitenkin oikeudenmukaista, jos antaisit minun tutustua kuviisi”, Hermione sanoi mairittelevasti.
”Jos oikein kauniista pyydät”, Draco vastasi.
”Saisinko?” Hermione kysyi silmäripsiään räpytellen ja hyvin hitaasti Draco avasi kansion ja näytti Hermionelle ensimmäisen kuvan, joka esitti kahta vähäpukuista naista kuiskimassa baarin tiskillä.
”Maalasin heidät ensimmäisenä iltana, kun saavuin Pariisiin. Heidän nimensä olivat Amalie ja Giselle. En tiedä ovatko he enää elossa. Tuostakin on jo viitisen vuotta.”
”Kuinka nuorena oikein matkustit? Olet ollut tuolloin… nuori”, Hermione sanoi kummissaan.
”Olin seitsemäntoista. Mamma ja pappa olivat kuolleet, en halunnut sijaiskotiin. Lähdin maailmalle heidän opintojani varten säästämillään kaljuunoilla”, Draco sanoi kaihoisasti, äänessä hitunen katkeruutta.
”Olen pahoillani”, Hermione sanoi myötätuntoisesti, mutta Draco heilautti kättään.
”Älä ole. Viidessä vuodessa arvet umpeutuvat. Elämäni kulkee näissä uomissa ja olen tähän sangen tyytyväinen”, Draco sanoi ja siirtyi seuraavaan kuvaan.
Hermionen silmät pyöristyivät teeleivän kokoisiksi: kuvassa oli tumma kaunotar, asunaan vain läpinäkyvä, harsonomainen huivi. Hermione riuhtaisi kansion Dracon kädestä ja katsoi kuvaa tarkemmin. Draco hymyili ja antoi tytön ihmetellä.
”Onko hän… hän… oikeasti alaston?” Hermione kysyi kasvoillaan pöyristynyt ilme.
”Kyllä vain. Hän on Domenica, mutta kutsuin häntä Dinaksi. Hän on italialainen tyttöystäväni. Oikeastaan entinen”, Draco lisäsi nähdessään Hermionen melkein haukkovan henkeään.
”Eikö tuo ole siveetöntä?” Hermione kysyi ja peitteli kuvaa, jotteivät ohikulkijat nähneet sitä.
”Italiassa naiset ovat paljon avoimempia, tulisia. Heissä on sitä jotain”, Draco sanoi uneksivasti.
”Ai? Mikäs minä sitten olen?” Hermione tuhahti.
”Sinäkö? Haluatko kuulla, mikä olet? Minusta olet pumpulissa kasvatettu englantilaistyttö ensimmäisestä luokasta”, Draco sanoi ja suojasi kasvojaan käsillä.
Hermione puri hammasta yhteen ja älähti:
”Ettäs kehtaatkin. Et edes tunne minua ja kehtaatkin päästää suustasi tuollaisia hävyttömyyksiä. Vulgääri mies.”
”Kukas nyt on epäkohtelias? Tarkoitin lähinnä sillä sitä, että sinä et välttämättä suostuisi tuohon samaan”, Draco sanoi.
”Väitätkö sinä, etten minä muka pystyisi tuohon?” Hermione kysyi tulisesti.
”Suurin piirtein”, Draco sanoi ja otti kansion pois Hermionelta, sulkien sen samalla hellästi.
”Sinä olet varsin suorasanainen. Kukaan kohtelias mies ei koskaan sanoisi tuollaisia asioita hienolle naiselle”, Hermione sanoi ja laittoi kädet puuskaan.
Draco nousi seisomaan jalat harallaan Hermionen eteen:
”Anteeksi vain neitiseni, mutta saanen olla erimieltä kanssasi. Ensinnäkin, en ole kohtelias. Minun ei tarvitse miellyttää ketään. Toiseksi, minä itse päätän, millainen ihminen on hieno. Enkä pidä mitenkään tolkuttoman hienona asemaa tai vaatetusta. Hienous tulee sisältäpäin.”
Hermione tuohtui Dracon puheista ja nousi seisomaan vasten Dracoa:
”Sinä olet suulas mies!”
”Ai, olen sentään vielä mies. Kiitos, kun et sitä epäile!” Draco vastasi piikikkäästi.
”Sinä saat minut raivon partaalle! En tiedä, miksi edes liikun kanssasi!” Hermione kivahti ja keräsi mekkonsa helmat lähteäkseen. Draco vilkutti tytölle, mutta otettuaan muutaman askeleen poistuakseen, Hermione kääntyi ja palasi Dracon luo.
”Ei minun tarvitse minnekään lähteä. Sinä voit poistua. Minä olen hienon perheen hieno tytär ja sinä…”, Hermione haki pitkään sanoja, ”sinä olet vain pahainen peluri ja tyhjätaskutaiteilija!”
Draco esitti loukkaantunutta ja nosti käden rinnallensa:
”Ny te loukkasitte minua syvästi, neiti Granger, melkein rouva Potter.”
”Sinuna olisin hiljaa kunnioituksesta”, Hermione sanoi kuivakasti.
”Sinä olet ristiriitainen, Hermione. Haukut minut pystyyn ja silti liikut kanssani. Tiesitkö muuten, että sinulla on likaa poskessasi?” Draco huomautti.
Hermione pyyhkäisi kämmenselällään poskeaan ja hänen käteensä jäi musta likarantu.
”Haluaistiko lähteä tuulettumaan huonomman väen seuraan?” Draco kysyi Hermionen rauhoittua.

”Ron, oletko nähnyt Hermionea?” Harry kysyi hermostuneena kiinnittäessä samalla kalvosimiansa.
Ron pudisti päätään puhdistaessaan aseensa piippua:
”En koko iltapäivänä, sir. Onko hän mahdollisesti kadonnut?”
Harry puhisi kalvosimensa kanssa, muttei saanut sitä paikoilleen.
”Tarvitsetteko apua, sir?” Ron kysyi ja nousi auttamaan.
”Mielelläni, Ron”, Harry sanoi ja ojensi kätensä tämän suuntaan. Meni vain hetki ja kalvosin oli onnistuneesti paikoillaan.
”Eikös Hermione ole jo aiemmin tällä matkalla kadonnut? Josko hän on taas eksynyt, kuten aiemmin?” Ron kysyi ja pudisti pölyä Harryn puvun olkapäiltä.
”Kyllä, jo heti ensimmäisellä päivällä. Siinä tytössä on vielä paljon kesyttämistä”, Harry mutisi vihaisena ja oikoi rusettiaan.
”Mainitsitte, sir, että hän oli jo silloin puhunut jonkun alempiarvoisen kanssa”, Ron sanoi painokkaasti. Harryn silmissä välähti hetki tummuttaa, joka tiesi vaikeuksia.
”Se oli se samainen mies, jonka hän toi illalliselle”, Harry sihahti hampaidensa välistä. Palaset alkoivat loksahdella paikoilleen ja muodostivat selkeää kuvaa tapahtumista.
”Mutta te annoitte Hermionelle luvan kutsua miehen illalliselle?” Ron kysyi ja haki baarikaapista pullosin parhainta konjakkia ja lasin. Harry istuutui pöydän ääreen ja istuutui, nojaten leukaansa kämmenselkään.
”Tein sen miellyttääkseni häntä. Taisin toimia itseäni vastaan”, Harry sanoi ja otti Ronin hänelle tarjoaman konjakkilasin, hörpäten siitä raivoisasti. Konjakki oli tavallistakin ärhäkkäämpää ja Harry kysyi, mitä Ron oli siihen lisännyt.
”Hitunen tonttuviiniä, rauhoittamaan tunteitanne”, Ron sanoi sulkiessaan kaapin ovea.
Harry pyöritteli lasia kädessään ja tuijotti sen sisältöä vihaisesti:
”Se koru, minkä hänelle annoin. Hän katsoi sitä kuin rihkamaa. Se tyttö saa minut hulluksi.”
”Josko kävisin etsimässä häntä?” Ron kysyi avuliaasti.
”Tee se. Ja kun löydät hänet, pyydä häntä tulemaan luokseni. Meillä on keskusteltavaa”, Harry mutisi.
”Kyllä, sir”, Ron vastasi kohteliaasti ja poistui huoneesta.
Oven sulkeuduttua Harry tuijotti lasia entistä tiiviimmin. Hän otti yhden pienen hörpyn juomasta ja heitti sitten yllättäen lasin seinään. Sirpaleiden helistessä lattialle Harry mutisi itsekseen:
”Olen ollut niin sokea.”

”Juhlitteko te myös keskellä päivää?” Hermione kysyi kummissaan.
Draco otti tiskiltä heille oluet ja ojensi toisen Hermionelle.
”Päivät läpeensä. Ei meillä ole muutakaan. Kun te istutte illallisella, me juhlimme, juomme halpaa ja lämmintä olutta ja seuraavana aamuna, teidän nauttiessa aamiaisella englantilaiseen tapaan haudutettua teetä ja kaviaaria aamiaiselle, me podemme kamalaa päänsärkyä ja juomme ruosteen makuista vettä, jottei kurkkumme tuntuisi hiekkapaperilta.”
Hermione naurahti ottaessaan huikan oluestaan:
”Miten voikin olla niin. Eihän tässä ole välissä kuin pari kantta.”
Draco joi pitkän kulauksen lasistaan ja sanoi sitten:
”On siinä muutakin. Teillä on vara maksaa loistavasta risteilystä rapakon taakse. Meille tämä on vain meren ylitys, toisille uusi mahdollisuus. Te olette niitä, jotka voivat maksaa. Me taas olemme täiden syöttejä.”
”Kuulostat katkeralta, Draco”, Hermione sanoi nauraen.
”Saatan ollakin. Mutta usko tai älä, nautin elämästäni”, Draco sanoi nauraen kulauttaessaan lopun oluen kerralla kurkustaan alas.
Hermione nautti omasta oluestaan hitaasti: hän ei ollut aiemmin juonut tätä mallasuutetta, joka maistui paremmalta kuin mikään ensimmäisen luokan viini tai konjakki. Juodessaan hän silmäili ympärillään juhlivia ihmisiä. Miehet olivat pukeutuneet maantien värisiin sarkahousuihin ja henkseleihin. Lisäksi heillä oli päällään valkoiset puuvillapuserot, joiden hihat oli kääritty ylös tilan kuumuuden takia. Suurimmalla osalla naisista ja lapsista oli yllään hame sekä esiliina ja osalla oli päässään hilkka. Orkesteri soitti mukaansatempaavaa musiikkia, ja ihmiset tanssivat niin letkajenkkaa kuin polkkaa. Huoneen täytti nauru ja riemunkiljahdukset.
”Taitaa olla erilaisempaa kuin kuvittelit?” Draco kysyi.
”Täällä on niin eloisaa. Tuntuu, kuin olisin itse viettänyt aikana muumioiden kanssa.”
”Teidän keskustelunaiheenne ja vitsinne ovat kieltämättä tylsiä”, Draco naurahti.
”Hienoa, etten ole ainut, joka on sitä mieltä” Hermione sanoi.
”Hei, onko neiti neiti vai onko neiti naitu?”
Hermione kääntyi ja näki edessään sekavahiuksisen miehen, joka sokelsi epämääräisiä ja otti tukea pöydästä.
”Anteeksi, herra, mutta neiti on seurassani”, Draco sanoi ja kietoi kätensä huolettomasti Hermionen olkapäälle.
”Siis naitu”, mies tuhahti ja lähti hoiperrellen kulkemaan eteenpäin.
”Olisin kyllä itsekin osannut torjua hänet”, Hermione sanoi, mutta Draco vain kohautti olkiaan hyväntuulisesti ja ojensi kätensä Hermionelle:
”Tahdotko tanssia?”
Hermione katsoi pojan kättä empien.
”En tiedä, en ole oikeastaan koskaan kokeillut.”
Draco hyppäsi alas tuoliltaan ja otti Hermionea kädestä kiinni.
”Nyt opit!”
Draco lähti taluttamaan Hermione kohti tanssilattiaa, jossa ihmiset pyörähtelivät mitä erikoisimmin tavoin. Draco etsi heille suhteellisen väljän tilan ja asettui sitten seisomaan Hermionen eteen.
”No niin, tämä on homman nimi. Laita kädet lanteille, kas näin, katso minusta mallia. Sitten vain isket jalalla kantapäätä maahan ja hyppelehdit. Ei se ole vaikeaa”, Draco sanoi ja alkoi hyppiä.
Hermione katsoi Dracoa ja tämän jalkojen liikettä. Se ei näyttänyt ollenkaan hankalalta. Hän otti korkokengät jalastaan ja laittoi ne lavan reunalle. Sitten hän keräsi mekon helmat käsiinsä ja alkoi potkia jalkojaan Dracon mallin mukaan. Hän aloitti varovasti, jottei kaatuisi liukkaalla lattialla. Pian hän nopeutti jalkojensa vauhtia, kun tunsi lattian kantavan häntä. Outo onnentunne täytti hänen mielensä, ja pian hän alkoi pyöriä ympäri. Draco pysähtyi ja katsoi tyttöä kummissaan. Hermione nauroi ja päästi helman irti. Mekon alareunaa koristaneet hapsut heiluivat Hermionen potkujen myötä ja toivat omaa rytmiä Hermionen tanssiin. Orkesteri huomasi Hermionen vievän huomion lattialla ja hänen innoittamana he alkoivat soittaa entistä rytmikkäämmin. Hermione hypähti aina rummun lyönnin tahdissa. Lopulta hänen vauhtinsa oli jo niin hurja, että Dracoa pyörrytti. Hän otti itselleen vauhtia ja tanssi Hermionen luo. Molemmat nauroivat katketakseen ja potkivat jalkojaan ristiin. Lopulta vauhti oli jo niin hurja, että mekon helma jäi Hermionen jalan alle. Hän oli vähällä kaatua, mutta sai otteen Dracon kaulasta. Vaikka Hermione tarrasi Dracoon yllättäen kiinni, sai poika pidettyä heidät pystyssä. Tanssi päättyi yllättävään tangon taivutukseen, jossa heidän huulensa melkein koskettivat toisiaan.
”Olipas se”, Hermione sanoi Dracon nostaessa heitä pystyyn.
”Vauhdikasta menoa. Ja sinä et muka osannut tanssia”, Draco naurahti.
”Se taisi olla ohimenevää. Otammeko vielä yhdet?”

Päivä alkoi kääntyä jo iltaa kohden, kun Draco ja Hermione kävelivät kohti Hermionen hyttiä. Ilmassa oli hitunen talvista hyhmää, vaikka kevät oli jo lähellä. Ensimmäiset tähdet syttyivät taivaalle loistamaan ja kantta valaisi ikkunoista tulvivat valot.
”Minulla oli hieno ilta”, Hermione sanoi, kun he seisahtuivat oven ulkopuolelle, jonka yllä luki: ensimmäisen luokan matkustajien sisäänkäynti. Oven vieressä oli pieni valkoinen kyltti, jossa oli pienellä teksti, joka kielsi kolmannen luokan matkustajien tulemisen ovesta sisään.
”Oli kunnia tarjota se sinulle”, Draco sanoi kohteliaasti.
”Minulla ei ole aikoihin ollut näin hauskaa. Tunnen itseni nyt vapautuneeksi”, Hermione sanoi ja nojasi reunaan, katsellen merelle. Draco tuli tytön viereen ja naputteli sormillaan reunaa vasten.
”Pienenä rakastin katsella tähtitaivasta. Aina kun näin tähdenlennon, ajattelin, että se kuoli ja pääsi tähtien taivaaseen. Muistin aina toivoa jotain. Koskaan en vain muista toiveeni toteutuneen”, Hermione huokaisi.
”Jos nyt näkisit tähdenlennon, mitä toivoisit?” Draco kysyi.
Hermione katsoi hetken taivaalle, hymynkaareen noustessa hänen kasvoilleen:
”Jotain, mitä en koskaan tule saamaan.”
Samassa heidän edestään lähti yksi tähti. Se lensi aluksi viivasuoraan, mutta alkoi lopulta laskea hitaasti. Yhtä nopeasti kuin se ilmestyi, se myös katosi.
”Toivottavasti muistit toivoa”, Draco sanoi ja käänsi selkänsä merelle päin. Hermione hymähti ja kääri sitten kätensä ympärilleen.
”On jo myöhä. Minun täytyy mennä. Kiitos sinulle”, Hermione sanoi ja sipaisi Dracoa poskesta ennen kuin kääntyi ja poistui ovesta.
Draco jäi seisomaan ulos kädet taskussa ja seurasi ikkunasta Hermionen menoa. Tyttö katosi valojen loisteeseen, Dracon jäädessä seisomaan toivomusten tähtitaivaan alle.

6.luku

”Haluatteko teetä neiti?”
”Ei kiitos Pansy, näin on hyvä”, Hermione sanoi ja lämmitti käsiään teekuppia vasten.
”Lisää kaviaaria teille, sir?”
Harry murahti ja niiaten Pansy poistui, kantaen mukanaan tyhjää kermanekkaa ja jättäen kannelle piinaavan hiljaisuuden. Aamuaurinko valaisi kannen ja lämmitti selkä ikkunoihin päin istuvaa Hermionea. Lohkaistessaan palaa teeleivästä, hän muisteli Dracoa ja pojan hymyileviä kasvoja heidän tanssiessaan edellisenä iltana. Huomaamattaan hän hymyili ja sai Harryn ärähtämää:
”Tämä tee on laimeaa. Ihan kuin siirtolaisluokan eilisiä tähteitä”, tämä tuhahti ja siirsi teekupin pöydän syrjälle.
”Sinun pitäisi arvostaa sitä mitä saat”, Hermione vastasi lempeästi.
”Jos maksan ensimmäisen luokan hytistä säkillisen kaljuunoita, oletan saavani vastineeksi ensiluokkaista palvelua”, Harry sanoi ja mursi sormillaan yhden pikkuleivän.
Hermione hörppäsi omasta teestään eikä välittänyt sulhasensa mielenosoituksellisesta käytöksestä, kokemuksen kautta hän tiesi, että kun ei välittänyt Harryn tempauksista, tämä rauhoittuisi ajan kanssa.
”Missä olit eilen iltana?” Harry kysyi napakasti oltuaan hetken hiljaa. Hermione hätkähti Harryn kysymystä ja loi katseen polviin.
”En missään. Istuin äidin kanssa kahvilla huoneessamme”, Hermione sanoi hiljaa.
”Valehtelet”, Harry sihahti.
”Kuinka kehtaat edes epäillä?” Hermione kysyi viattomasti. Samalla hänellä välähti mielessä asia, jonka hän oli kokenut ennenkin:
”Laitoit Ronin perääni, niinkö? Enkö saa enää edes kulkea yksin?” Hermione huudahti.
Harry ponkaisi nopeasti ylös ja kaatoi samalla tuolinsa. Hermione katsoi säikähtäen miestään, joka ryntäsi hänen eteensä ja piti itseään pystyssä nojatessaan Hermionen tuolin käsinojiin.
”Sinä et korota ääntäsi puhuessasi minulle! Sinä olet minun morsiameni, pian vaimoni ja oletan sinun kunnioittavan minua. Minä olen miehesi ja paljon enemmän. Minä olen maksanut ja sinun äitisi velkoja ja vekseleitä jo kauan. Sinun kuuluisi olla kiitollinen” Harry sähisi.
Hermione katsoi kylmin silmin Harryä. Hän ei halunnut kuulla enää sanaakaan, hän halusi sulkea korvansa.
”Haluan purkaa kihlauksen”, livahti Hermionen huulilta. Samassa hän vetäisi käden suunsa eteen.
Miksi minä ajattelen ääneen? Hermione kauhistui.
Harry katsoi silmät leiskuen Hermionea. Hänen kätensä nousi automaattisesti lyöntiasentoon, mutta hän laski sen alas. Harry veti pari kertaa syvää henkeä, käännähti sitten kannoillaan ja tyrkkäsi aamiaispöydän kumoon. Ovella hän vielä pysähtyi ja sanoi selkä Hermioneen päin:
”Halusit tai et, mutta toukokuun ensimmäinen päivä menet kanssani naimisiin.”

Harryn lähdettyä Hermione jäi jähmettyneenä istumaan paikoilleen. Hän hengitti kiivaasti ja vasta Pansyn tulo huoneeseen laukaisi Hermionen itkun. Hän nyyhkytti rajusti ja vajosi tuoliltaan lattialle. Pansy ryntäsi Hermionen luo ja kyykistyi tämän eteen:
”Oletteko te kunnossa neiti? Sattuuko teitä johonkin?” Pansy kysyi huolissaan, sillä hän tiesi, että jos neidille tapahtuisi jotain, syyttivät rouva McGarmiva-Granger ja herra Potter tapahtuneesta häntä.
Hermione piteli sydänalaansa ja koetti hengittää rauhallisesti. Hän nieleskeli ja huohotti ja pelästyksissään Pansy koetti vilvoittaa häntä heiluttelemalla esiliinaansa. Hermione kuitenkin nosti kätensä ylös ja ynähti, ettei Pansyn tarvinnut.
”Minä siivoan, neiti on vain ihan rauhassa”, Pansy solkkasi ja ponkaisi ylös.
Hermione jäi nojaamaan seinään Pansyn lähtiessä noutamaan moppia ja harjaa. Hermione katsoi kantta, joka peittyi osin rikkoutuneisiin posliininsäröihin. Pöydällä ollut ruusu oli jäänyt puserruksiin pöydän alle ja sen terälehdet olivat levinneet kannelle kuin pienet verilammikot. Hermionesta tuntui aivan siltä kuin hänen hengityksensä olisi salpaantunut ja että hänen on pakko päästä pois kannelta. Hän rynnisti ohi kannelle saapuvan Pansyn, kävellen rivakasti kohti hytin ovea.
”Hermione, minne olet matkalla?” napakka ääni kysyi juuri, kun Hermione oli painamaisillaan oven kahvan alas.
”Aamiaiselle, äiti”, Hermione vastasi.
”Sinun aamiaisesi on levällään pitkin kantta. Tule, mennään pukeutumaan”, Minerva sanoi napakasti ja avasi pukeutumishuoneen oven. Alistuneena Hermione laski otteensa kahvasta ja marssi äitinsä perässä huoneeseen.
”Ota tuo rytky pois päältäsi, se ei ole eduksi vartalollesi. Autan sinua pukeutumaan”, Minerva sanoi ja noukki kaapista norsunluunvärisen, tiukahkon oloisen korsetin.
Hermione katsoi yllänsä olevaa vaaleanvihreää, aamutakin oloista nauhalla sidottavaa mekkoaan. Hän itse piti siitä kovasti, juuri äidin arvosteleman väljyyden vuoksi. Korsetti sai Hermionen tuntemaan olonsa tukehtuvaksi. Hänellä ei kuitenkaan ollut voimia sanoa äidilleen vastaan, vaan kuuliaisesti hän riisui mekon ja puettuaan korsetin ylleen hän asettui kiristettäväksi. Äidin otteet olivat tiukat ja siitä Hermione tiesi, että hän oli tehnyt jotain äidin mielestä sopimatonta.
”En pidä tyylistäsi kohdalle Harrya”, Minerva sanoi kiristettyään korsetin kaksi alinta nyöriä.
Sieltä se tuli, Hermione ajatteli ja huokaisi, painaen päätään alas. Minerva nyhtäisi nyöreistä, ja säpsähtäen Hermione nosti päätään.
”Harry on tuleva miehesi. Sinun tulee kun ---”
”Kunnioittaa ja rakastaa häntä. Luuletko sinä, etten ole kuullut tuota jo suustasi sen sata kertaa?” Hermione kivahti ja kääntyi rivakasti äitiinsä päin. Nyörit repeytyivät Minervan kädestä ja repivät niihin punaiset juovat. Hermione katsoi äitinsä käsiä, jotka takertuivat pihtien omaisesti kiinni hänen käsivarsiinsa. Minerva katsoi tytärtään tiukasti silmiin ja veti huulensa yhdeksi viivaksi.
”Sinä et puhu minulle kuin olisin satamahuora. Olen äitisi ja niin kauan kuin elän ja elätän myös sinut, puhut minulle kuin ylemmällesi. Ymmärrätkö?” Minerva kysyi, puristaen sormet valkoisina Hermionen käsivarsia. Hermione tuijotti äitiään mykkänä, silmät mitäänsanomattomana:
”En rakasta Harrya, äiti.”
Minerva naurahti ja sanoi ivallisesti:
”Kultaseni, luulitko sinä, että rakastin isääsi? Sinä nait Harryn velvollisuudesta, et rakkaudesta. Se on naisen osa: synnyttää lapsia ja naida mies, jota ei rakasta, mutta jolla on, millä maksaa.”
Hermione katsoi kysyvästi äitiään: oliko tämä todella noin katkera? Minerva päästi irti Hermionen käsivarsista ja katsoi tätä sitten hellästi:
”Maailma on paha paikka, Hermione. On valittava oikein, jos haluaa selvitä. Käänny.”

”Meillä on pelastusveneitä yhteensä kuusitoista kappaletta”, herra Andrew, Titanicin suunnittelija, sanoi ja kopautti kävelysauvallaan yhden veneen kylkeä. Hermione siristi silmiään ja vei katsettaan pitkin kannen reunaa. Mielessään hän laski, että kannen tällä puolen veneitä oli kahdeksan ja oletettavasti toisella olisi saman verran lisää.
”Montako ihmistä mahtuu yhteen veneeseen?” Hermione kysyi herra Andrewilta.
”Suurin osa näistä on tarkoitettu 60 tai 70 ihmisille, mutta ne eivät uppoa, vaikka kyytiin hyppäisi 80 raavasta miestä. Miksi kysytte, neiti Granger?”
”Minua vain kiinnostaa. Mutta eikös se tarkoita sitä, että hätätilassa ainoastaan puolet matkustajista saataisiin mahtumaan veneisiin?” Hermione pohti.
Herra Andrew naurahti ja katsoi Hermionea luottavaisesti silmiin:
”Voin luvata, että saat nukkua yöunesi aivan rauhassa, sillä olen suunnitellut tämän laivan niin, että me kaikki pääsemme turvallisesti New Yorkiin.”
”Olenhan sanonut sinulle, kultaseni, ettei mikään mahti maailmassa upota tätä laivaa”, Hermionea käsipuolessaan pitävä Harry sanoi.
”Olette oikeassa, herra Potter. Tarkastaisimmeko seuraavaksi kuntosalin? Meillä on siellä Englannin teknisimmät laitteet, joilla on ilo kuntoilla ja vahvistaa kehoaan”, herra Andrew sanoi iloisesti.

”Siellä hän on. Hermione!” Draco huudahti nähdessään Hermionen kävelevän kantta ylempänä. Tyttö vilkaisi nopeasti hänen suuntaansa, mutta käänsi katseensa pois, ikään kuin halveksien. Draco ei kuitenkaan nähnyt tätä, vaan syöksyi kohti porttia, joka johti ensimmäisen luokan kävelykannelle. Deanin onnistui kuitenkin tarrata häntä takin liepeestä kiinni nähdessään, keiden seurassa Hermione kulki.
”Draco, olet hullu. Etkö näe, että hän on sulhasensa kanssa? Se ei varmaan kamalasti ilahdu, jos tulet paikalle viihdyttämään hänen morsiantaan! Sitä paitsi, tuo kansi on vain ensimmäisen luokan matkustajille” Dean sanoi ja meni seisomaan Dracon eteen, tukkiakseen hänen kulkunsa.
Draco oli, kuin ei olisi Deania koskaan nähnytkään ja ojenteli päätään nähdäkseen kuntosalin ovesta sisään astuvan Hermionen. Draco siristi silmiään ja huomasi, että Harry ei mennytkään sisälle saliin, vaan lähti siihen suuntaan, josta ryhmä oli tullut.
”Nyt” Draco sanoi puoliääneen ja nousi seisomaan eräälle penkille, joka nosti hänen päänsä kaiteen korkeudelle. Dean älähti Dracon syöksyässä irti tämän otteesta ja nähdessään tämän kapuavan penkille, Dean peitti päänsä käsillään ja mutisi hiljaa, miksi oli saanut riesakseen moisen jääräpään.
”Mitä ihmettä sinä oikein aiot, idiootti hyvä?” Dean kysyi ivallisesti Dracon tiiraillessa ylemmälle kannelle. Draco mulkaisi ystäväänsä pahasti ja loikkasi alas penkiltä.
”Homma on näin. Tiedän Hermionen rakastavan minua ja haluan, että hän tunnustaa sen, ei ainoastaan minulle vaan myös itselleen. Haluan kaapata hänet mukaani ja viedä hänet pois tästä kulissielämästä.”
Dean katsoi ystäväänsä kummissaan:
”On sinulla suuret suunnitelmat. Mutta sanon sinulle, että olet hullu. Täysi kaheli. Ei se voi onnistua, ei mitenkään. Se on täysi mahdottomuus. Hermione ei ikinä jättäisi kaljuunan kiiltoista elämäänsä hatkahdettuaan hetkeksi sinun kaltaiseesi köyhään matkailijaan. Draco, saanko lyödä sinua jollekin, pyydän. Olet men--”
”Ole hiljaa ja auta minut nyt tuon kaiteen yli”, Draco hoputti.
”Entä jos en?” Dean tuhahti ja risti kätensä uhmakkaasti rinnalleen.
”Sitten kerron Pansy neidille, kuinka tolkuttoman rakastunut olet häneen”, Draco sanoi.
Dean valahti punaiseksi ja solkkasi, miten Draco muka tiesi siitä.
”Olisit kuullut oman uikutuksesi viime yönä. ’Oi, neiti Pansy. Sinun poskesi on pehmeää kuin yksisarvisen nukka ja silmäsi kimaltavat kuin rubiinit talviyössä’” Draco sanoi, imitoiden taitavasti Deania. Dean mutisi jotain itsekseen, mutta tuli sitten penkin viereen seisomaan, kädet taskussa:
”Herra on hyvä ja kertoo, mitä minun pitää tehdä.”
”Menet kontallesi siihen penkille ja minä ponnistan olkapäidesi kautta tuonne toiselle puolelle.”
Dean vilkuili nopeasti ympärilleen ja havaittuaan tien olevan selvä, hän nousi penkille, meni kontalleen kuin kissa ja painoi päänsä käsiensä väliin piiloon.
Draco hieraisi kämmeniään yhteen, veti pari kertaa henkeä sisään ja kiipesi sitten Deanin hartioille.
”Minun korvani!” Dean älähti Dracon kengän painaessa hänen korvanlehteään kohti nenää.
”Olen pahoillani, Dean. Lupaan, että pääset ensimmäisen lapsemme kummiksi”, Draco sanoi ja heilautti itsensä kaiteen yli. Dean jäi hieromaan punaista korvaansa Dracon puistellessa housujaan ja etsiessään katseellaan Hermionea. Kannella oli hiljaista, joten Draco päätti jäädä nojailemaan rennon oloisena vasten kaidetta, odottaen sopivaa hetkeä puhuttaa Hermionea. Dracon nojailtua hetken aikaa kaiteeseen ja vilkuiltua merelle, hän näki vanhemman pariskunnan lähestyvän häntä tuima ilme kasvoillaan. Mies heilutteli uhkaavasti kävelysauvaansa ja hetken Draco mietti, oliko sittenkään viisasta tulla tänne. Nainen katsoi Dracoa hyvin tarkkaa ja puristi miestään kädestä sellaisella voimalla, että Draco uskoi käteen syntyvän kuolion ennen kuin he pääsisivät kannen toiseen päähän.
Draco laittoi käden selkänsä taakse ja koetti näyttää arvokkaalta. Pariskunnan ollessa melkein hänen kohdallaan Draco nyökkäsi arvokkaasti ja hetken ajan hän näki vilauksen pariskunnan perin hämmästyneestä ilmeestä. Nopeasti nämä nyökkäsivät Dracolla ja jatkoivat matkaansa sanomatta sanaakaan. Samalla hetkellä kuntosalin ovi avautui ja Draco käänsi selkänsä tulijoita kohden. Sivusilmällä hän näki ulos astuvan ensin arvokkaan, mutta kohteliaan oloisen herrasmiehen, joka piti ovea auki perässä tulevalle naisväelle. Hermione tuli ulos äitinsä perässä ja kysyi naurahtaen jotain tältä herrasmieheltä, joka otti rouva McGarmiva-Grangerin käsipuoleensa ja lähti johdattamaan tätä, Hermione vanavedessä, eteenpäin. Heidän ohitettuaan Dracon tämä hiipi Hermionen taakse, laittoi kätensä tämän suun eteen ja veti mukanaan kuntosalin pimentoon. Oven paukahdettua kiinni Hermione riuhtaisi itsensä irti Dracosta ja älähti hämmästyneenä:
”Mitä sinä oikein hiivit? Et saisi olla täällä!”
”Minulla on sinulle tärkeää asiaa. Pyydän, kuuntele minua!”, Draco aneli.
Hermione vilkaisi nopeasti ikkunasta ulos ja huomasi äitinsä ja herra Andrewenin katoavan kulman taakse.
”Minä kuuntelen”, Hermione sanoi ja nielaisi.
Draco veti henkeään, ikään kuin valmistautuen suureen koitokseen.
”Näiden parin päivän aikana, kun olen tutustunut sinuun, olen kokenut jotain uutta. Jotain sellaista, erilaista. Hermione, minä olen rakastunut sinuun. Ja tiedän, että sinä tunnet samoin.”
Seurasi lamaannuttava hiljaisuus, jonka aikana Draco ehti ajatella, miten päästi sen suustaan, noin äkkiarvaamatta. Hermione tuijotti Dracoa mitään näkemättömin silmin. Sillä hetkellä aika ja muu maailma menetti merkityksensä ja Dracosta tuntui, että nyt hän oli saavuttanut jotain sellaista, mitä oli aina kaivannut.
”Sinä olet idiootti”, Hermione sanoi hiljaa. Korvissaan Draco kuuli, kuinka hänen unelmansa helähtivät rikki.
”Luuletko, että minä rakastuisin johonkin sinun kaltaiseesi? Olen tuntenut sinut hädin tuskin kaksi päivää. En tiedä sinusta mitään, ymmärrätkö? Ei toista voi rakastaa kahden päivän tuttavuuden takia.”
Draco ei tiedä, mikä häneen iski: hän heittäytyi polvilleen ja risti kätensä:
”Hermione, rakas, pyydän. Kerron sinulle kaiken. Sen, kuinka vanhempani kuolivat tulipalossa ja millaista on elää yksin. Kerron sinulle kaiken matkoistani, lapsuudestani, entisistä heiloista …”
”Lopeta!” Hermione huudahti. Draco katsoi tyttöä mykkänä.
”Minä rakastan Harrya, tajuatko? Menen hänen kanssaan naimisiin, perustan perheen, rakastan häntä. Sinä et merkitse minulle mitään, Draco”, Hermione huusi, vaikka sisimmässään hän itki katkeria kyyneliä.
Draco ei sanonut mitään, nousi vain hiljaa ylös. Käsi oven kahvalla hän kuitenkin pysähtyi ja katse oveen suunnattu hän sanoi vaimeasti:
”He ovat viimein saanet sinut.”
Draco avasi oven ja poistui, näkemättä sitä, kuinka Hermione lyyhistyi lattialle ja vuodatti kuumia tuskan kyyneliä.
And I love every single tear you cry
I just love the way you're losing your life

Tyttö heikoilla

Adene

  • ***
  • Viestejä: 28
  • Tonight
Vs: My heart will go on
« Vastaus #3 : 07.09.2008 20:21:16 »
7.luku

Illuusion menettämiseen yhdistyy aina jonkin totuuden saavuttaminen. Mutta se, joka valittaa menetystään, on oleva häviäjä.
Ne sanat oli tatuoitu Hermionen mieleen. Hän muisti, kuinka muste oli pirskoutunut paperille kirjoittaneen käden täristessä. Viimeiset sanat olivat jääneet liki mustien tahrojen peittoon ja Hermionen karvaat kyyneleet sekoittivat niitä lisää. Hän muisti lukeneensa sanat katedraalissa ja sen, kuinka hänen äänensä tärisi. Sen, kuinka hän heitti paperin mereen ja kuinka Harry oli koko ajan hänen kanssaan. Hän muisti isän ilmeettömät kasvot, jotka olivat osin valkoisen harson peitossa. Hän olisi tahtonut ravistella tätä, saada hänet nousemaan ylös, kuten lapsuudessa. Hän kuvitteli silmiensä eteen kuvia aikojen takaa, onnellisista ajoista, jolloin oli isä, joka oli ottanut hänet suureen syliinsä aina palattuaan matkalta. Se syli oli kadonnut Hermionen elämästä yhden laukauksen mukana, jättäen hänelle entistä kyynisemmän, kylmän ja katkeran äidin.
”-- mutta se, joka valittaa menetystään, on oleva häviäjä”, Hermione mutisi peililleen. Kuvan tyttö ei antanut hänelle enää vastauksia, vaan tuijotti häntä kylmin, sinisin silmin. Hermione olisi tahtonut tytön huutavan, että hän oli väärässä, tekemässä elämänsä suurinta virhettä. Mutta tyttö painoi päänsä leukaa vasten, muttei itkenyt. Se tyttö tiesi, mitä oli tuleva.
Hermione painoi kämmenensä rintalastallaan lepäävän korun ylle. Se oli kylmä, vaikka oli levännyt vasten hänen rintaansa koko päivän. Hermione avasi korun lukon ja se liukui hänen polviensa päälle. Punainen timantti hehkui kylmää punaa, kuvastaen pinnaltaan hänen kalpeat kasvonsa. Yksinäinen kyynel tippui kylmälle kivelle ja sumensi hauraan kuvan. Hermione otti korun kämmenensä sisään ja olisi tahtonut puristaa sen tyhjäksi. Hän saattoi melkein nähdä punaisten pisaroiden tippuvan varpailleen, mutta se kaikki oli yhtä karvasta illuusiota. Laittaessaan korun takaisin silkkipintaiseen koteloonsa Hermione tajusi selvemmin kuin koskaan aiemmin ne sanat, jotka hänen isänsä oli kirjoittanut. Sanat, joiden takaiset selitykset antoivat todellisen syyn hänen isänsä kuolemaan.

Draco oli syventynyt kansionsa ylle tiukka ilme kasvoillaan. Dean tarkkaili toveriaan kauempaa polttaessaan savukettaan. Hän oli tuntenut Dracon vain pienen verran matkaa, mutta tunsi tämän varmasti paremmin kuin kukaan muu. Dean muisti kirkkaasti sen päivän, kun tuo vaaleahiuksinen, ilmeiltään tulkitsematon nuorukainen astui sisään siihen purtiloon, jota toiset kehtasivat hyvällä huumorintajulla laivaksi nimittää. Dean oli pestautunut M/S Gorgonin hiilimieheksi vajaa kuukausi takaperin ja siinä ajassa hänet oli ehditty jo nimittää porukan maitopartakisälliksi, koska muut miehet olivat karskeja merikarhuja jo parin, kolmen kuukauden takaa. Dean tunsi pientä ylpeyttä ja samalla ivaa siitä, että nyt hän pääsisi tuosta pilkkanimestä. Katsoessaan kuitenkin tuon toisen, suunnilleen hänen kanssaan samanikäisen toverin, kuten he toisiaan neuvostoliittolaisen Ivanin innostamina kutsuivat, kasvoja, Dean tunsi suurta häpeää näistä ajatuksista. Nuorukaisen esittäydyttyä pikaisesti Dracoksi, Dean huomasi hänen kasvojensa juonteiden syntyneen jostain tuskaisesta menetyksestä. Hänen suunsa oli koko ajan lähes viivasuora, jopa hänen puhuessaan ja hänen silmänsä katsoivat kuulijan ohitse. Draco ja Dean lappoivat hiiliä viereisillä luukuilla ja vaikka Draco näytti siltä, että navakka sivutuuli voisi viedä hänen mukanaan, tämä teki töitä kovemmin kuin kukaan muu. Draco käytti ruhtinaalliset viidentoista minuutin ruokatauotkin hiilien lastaamisen ja Deanin kysäistessä ohimennen, meinasiko tämä koskaan levätä, hän sai vastaukseksi hampaiden välistä tulevan, tuskaisen mutinan:
”En niin kauan, kuin tämä maailma pyörii.”
Pikkuhiljaa Dean ymmärsi, että työllä Draco koetti peittää pahan olonsa ja menetyksen tuskan. Kun Gorgon saapui satamaan viiden päivän matkan jälkeen ja miehistö pääsi käymään maissa, Draco kävi turruttamassa itseään paikallisessa satamakapakassa Deanin seuratessa tätä ”aivan kuin vahtipiski”, kuten Draco ystävällisesti asian ilmaisi neljännen kolpakon jälkeen. Dracon alkaessa nuokkua seitsemännen tuopin kohdalla, Dean katsoi velvollisuudekseen tyhjentää juoma ja kantaa Draco laivaan lepäämään. Laskuhumalan aikana Draco avautui tälle tuntemattomalle hiilitoverilleen kaiken kuolleista vanhemmistaan aina toiselle miehelle raskaaksi tulleeseen tyttöystäväänsä asti.
”Kaikki naiset ovat huor --” Draco ehti solkata ennen kuin kaatui ketarat ojossa olkipedilleen. Herättyään aamulla Draco manasi mallaksen keksijän alimpaan helvettiin ja kiitti Deanin ohimennen siitä, ettei jättänyt häntä satamaan. Se ilta sinetöi heidät kahdeksi kaverukseksi, vaikkeivät he huomanneet sitä kuin vasta seuraavalla satamareissullaan kolmen viikon päästä. Silloin heidät heitettiin kapakan takaovesta ryönäiseen mutaojaan. Ryömiessään sieltä haisevina ja likaisina takaisin laivaan oluen turruttamina, muut hiilimiehet nimittivät heidät kahdeksi haisevaksi. Pojat nauroivat nimityksellä ja löivät kämmenet yhteen merkiksi siitä, että tämä suhde kestää hamaan loppuun asti. Silloin kukaan ei tiennyt, minne tulevaisuus pojat heittää, eivät edes he itse. Dean heitti savukkeen olkansa yli, huokaisten samalla raskaasti. Tämä oli toinen kerta hänen elämässään, kun oli nähnyt Dracon noin allapäin. Kukaan hänen sukulaisistaan tuskin oli kuollut, sillä Dean tiesi Dracolla olevan elossa enää isosedän pojat, joita Draco tuskin myönsi sukulaisiksi. Tämän masennuksen takana oli nainen ensimmäisestä luokasta. Dean lähestyi hitaasti kohti toveriaan, joka oli keskittynyt piirtämiseensä. Dean kurkkasi Dracon papereiden ylle ja veti itsensä kauhistuneena takaisin. Draco viimeisteli kuvaa, jossa nainen makasi veren kastelemissa lakanoissa silmät ja suu ammollaan. Naisen ilme oli tyhjä ja suunnattu suoraan eteenpäin. Lattialla, sängyn vieressä, oli verinen tikari ja kumollaan oleva viinipullo.
”Sinä oikein puhkut optimismia”, Dean tuhahti ja istuutui Dracon viereen. Tämä oli kuin ei huomaisikaan ja tummensi varjoja naisen silmien alla.
”Hän ei sitten tunnustanut ikuista rakkauttaan sinulle”, Dean sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. Dracon silmien välinen juonne syveni ja hiili teki entistä tummempia kuvioita paperiin. Kynästä irtosi tummia hileitä ja Dracon onnistui hangata niitä vasten paperia saaden kuvaan tahattoman hiilisateen. Turhautuneena Draco läväytti kansion kiinni ja laittoi sen kainaloonsa. Draco oli juuri nousemassa tuolilta, kun Dean tarrasi kiinni hänen käsivarrestaan ja pakotti tämän istumaan.
”Olen pakottanut sinut puhumaan ennenkin ja voit uskoa, että se toimii myös nyt”, Dean sihisi ja sai osakseen syvää vihaa huokuvan katseen. Dean otti kasvoilleen ilmeen, joka paljasti sen, ettei aikoisi antaa periksi. Draco oli kuitenkin päättänyt samoin ja aikaa ehti kulua vartin verran ennen kuin Dean avasi suunsa.
”Sinun on puhuttava. Voin toki juottaa sinut todelliseen humalaan, mutta varantoni eivät varmastikaan riittäisi siihen. Tunnetusti sinä kärsit yleensä myös tolkuttomasta päivää myöhemmästä, joten me kaikki pääsisimme paljon helpommalla jos nyt avaisit suusi ja sylkäiset sinua vaivaavan asian ulos.”
Draco sulki ja avasi silmiään tuulen viskoessa vaaleita hiuksia hänen kasvoilleen. Hän laittoi kädet taskuihinsa ja nojasi tuolin selkää vasten.
”Hän menee naimisiin sen ensimmäisen luokan rahamassin kanssa”, Draco tokaisi ja sylkäisi olkansa yli mereen.
”Niin arvelinkin”, Dean sanoi ja otti kasvoilleen osanottavan ilmeen, ”Teitä ei ollut vain tarkoitettu yhteen, ymmärräthän sinä sen?”
Draco ei tahtonut nyökätä, vaikka tiesi Deanin olevan täysin oikeassa. Hänen sisällään kasvanut pahanolon kupla täytti hänet eikä Draco antanut sen puhjeta, sillä hän ei aikonut itkeä. Edes vanhempien löytäminen kuolleina heidän oman talonsa raunioilta ei ollut saanut Dracoa itkemään, eikä sitä tekisi myöskään yhdentekevä nainen.
”Lähdetäänkö alas?” Dean kysyi varovasti. Draco katsoi hetken aikaa merellä päin.
”Jos sinä tarjoat?” Draco sanoi ja nousi lähteäkseen. Dean nyökkäsi ja lähti Dracon vanavedessä kohti heidän kanttaan.

”Haluan, että kaikki vieraat pukeutuisivat jotenkin keväisesti. En ymmärrä, miten saan Brucen tädit tajuamaan, etten tahdo heidän pukeutuvaan niihin vanhoihin nukkaisiin mekkoihinsa. Minusta ne edustavat mauttomuuden huippua. Haluan, että poikani häistä kuhistaan vielä kuolemanikin jälkeen eikä se onnistu sillä, että kaavoihinsa kangistuneet isotädit eivät tajua mitään nykyaikaisuuden päälle. Pöyristyttävää”, Ludmilla tuhisi ja siemaili teetään.
Minerva ja Albertta naurahtivat ystävättärensä ongelmalle ja Hermione nosti kohteliaisuudestaan huuliaan naurun merkiksi. Naisten ääni sekoittui Hermionen korvissa yhdentekeväksi taustameluksi ja hän katsoi tyhjin silmin ulos kahvilan ikkunasta. Aurinko oli alkanut painua takaisin taivaanrannan taakse, mutta se loisti edelleen viimeisiä säteitään laivan kiiltävälle kannelle. Ne säteet nostattivat Hermionen mieleen kuvia lapsuudesta, kuvia hyvistä ajoista ja saivat hänet unohtamaan naisten puheet. Hermione hymisi välillä itsekseen ja vei suutaan hymyyn koettaen näin näyttää olevansa mukana keskustelussa. Hän piti tästä teeskennellystä leikistä ja ajatteli vaikka voivansa tottua tähän, jos ei tietäisi sisällään kärsivänsä tästä.
”Haluan, että Hermione pukeutuu siihen kermanvaaleaan pukuun, mikä minulla oli yllä häissäni. Olemmehan me melkein samanmittaisia”, Minerva mietti ja suuntasi hymyilevät kasvonsa Hermionen suuntaan, ”Olethan samaa mieltä, kultaseni?”
Hermione kuulosteli hetken äitinsä ääntä miettien, oliko tämä todella tosissaan. Hymyillen pahoittelevasti Hermione nousi tuolistaan ja oikoi mekkoaan:
”Se kuulostaa hyvältä. Anteeksi, mutta muistin, että minulla on asiaa sulhaselleni. Ludmilla, Albertta, äiti, kiitos seurastanne, mutta joudun nyt poistumaan.”
”Kiitos itsellesi. Toki me tiedämme teidän nuorten menot”, Albertta Adwood naurahti ja nautiskeli sherryään. Hermione hymyili ja poistui pikaisesti huoneesta. Päästyään ovesta ulos hän riisui kasvoiltaan teeskennellyn naamionsa ja nojasi hitaasti hengittäen kaiteeseen.
”Mitä minun pitää tehdä?” Hermione kuiskasi hiljaa auringolle, joka oli jo lähes kokonaan vaipunut mailleen. Aurinko loi pari sädettään Hermionen alla olevalle kannalle, josta kuului vaimea rummun pauke. Hermione sulki silmänsä, veti pari kertaa syvään henkeä ja hymyili vapautuneesti. Hän keräsi iltapukunsa helmat käsiinsä ja ryntäsi kohti E-kantta. Juostessaan hän oli kaataa erään vanhemman miehen kumoon, mutta naurahti anteeksipyytävästi miehen äkäiselle huudahdukselle ja jatkoi matkaansa. Ehkä ensimmäistä kertaa elämässään Hermione tiesi, mitä tahtoi ja aikoi myös toimia oman tahtonsa mukaan. Hengästyneenä Hermione lopulta seisahtui sen oven eteen, jonka takaa portaat johtivat kohti kolmannen luokan matkustajien kantta, kohti Dracoa. Mutta todellista tahtoa ei voi kohdata ilman pelkoa menettämisen tuskasta. Ensimmäistä kertaa elämässään Hermionesta tuntui, että hänen täytyi koota itsensä henkisesti ennen kuin kykenisi taas katsomaan Dracoa silmiin. Hän tiesi olleensa julma ja kylmä Dracoa kohtaan ja tunnisti silloin, että hänessä oli enemmän äitiään kuin hän koskaan uskalsi kuvitella. Hermione puhalsi hitaasi ulos ja suuntasi sitten kohti alakertaa. Askel askeleelta musiikin jyly hänen korvissaan voimistui, lisäten hänen sydämensä lyöntien määrää. Huone, jonne Hermionen lopulta saapui, oli täynnä riehakkaita juhlijoita. Tunnelma oli tiivis, mutta samalla niin lämmin. Hermione astui alimmalle rapulle ja etsi katseellaan Dracoa. Vaikka väkeä oli paljon, Hermione huomasi melkein heti baaritiskin edessä istuvan Deanin. Koska Dracoa ei näkynyt missään, Hermionen suunnisti Deanin luo. Tämän vieressä oli juuri sopivasti yksi vapaa jakkara, jolle Hermione istuutui.
”Herra Thomas, muistanko oikein?” Hermione kysyi vaivautuneena.
Dean käänsi yllättyneenä katseensa tytön suuntaan ja katsoi tätä aluksi kummissaan, mutta sitten hänen kasvoilleen syttyi tulkitsematon ilme, joka oli sekoitus ivaa, hämmennystä sekä ripaus sääliä.
”Olenhan minä. Sinähän olet Hermione?”
Hermione nyökkäsi ja antoi samalla katseensa kiertää ympäri huonetta.
”Hän ei ole täällä”, Dean tokaisi tajuttuaan, mitä tyttö haki.
”Ai, kuinka, missä sitten, kuinka sinä...?” Hermione mutisi vaivautuneena.
”Luuletko, etten minä olisi tajunnut siinä samassa mitä sinä täältä haet, kun iskit soman takapuolesi siihen penkille?” Dean kysyi huvittuneena.
Hermione punastui harmista ja siitä että hän oli pitänyt tätä nuorukaista tyhmänä.
”Missä hän sitten on?” Hermione kysyi hetkellisen hiljaisuuden jälkeen.
Dean kohautti olkiaan:
”Toivoin, että sinä voisit kertoa. Hän joi täällä pari kolpakkoa ja lähti sitten jonnekin. Oletin, että hän meni hyttiimme, mutta kun piipahdin siellä katsomassa häntä hetki sitten, hytti oli tyhjä. Oletin, että hän olisi tullut etsimään sinua, mutta koska sinäkään et tiedä mitään, olemme yhtä tiedottomia tämän asian suhteen.”
Hermione painoi päänsä turhautuneena käsiensä väliin ja naputti sormillaan vasten baaritiskin pintaa. Dean katsoi tuota ylellisesti pukeutunutta, kaunista tyttöä hetken ja tajusi, miksi Draco oli tähän rakastunut. Tyttö ei ollut ainoastaan kaunis, vaan hänestä heijastui jotain puhtautta ja hyvyyttä sekä todellista luonteenlaatua. Dean työnsi tuoppiaan lähemmäs Hermionea ja vaivautuneena tyttö otti sen käteensä ja joi pitkän kulauksen.
”Kiitos”, Hermione sanoi ja pyyhkäisi kämmenselällään oluen kastelemaa ylähuultaan.
”Minä olen ottanut sen asenteen, että olut parantaa ja auttaa kaikissa huolissa”, Dean sanoi ja kumosi lopun lasin sisällöstä kurkkuunsa.
”Tuskin”, Hermione sanoi ja pyöritteli sormessaan olevaa kihlasormustaan.
”No, ehkei ihan kaikkia. Dracon kohdalla se vain nostatti hänen turhamaisuuttaan ja kun katson nyt sinua, en usko viinaksien parantavan särkyneitä sydämiä”, Dean sanoi vaisusti ja loi katseensa kattolaipioon, Hermionen luodessa katseensa kämmeniinsä, jotka oli laskenut syliinsä.
”Dean, saisinko yhden tanssin?” vieno ääni Hermionen selän takaa kysyi.
Hermionen vilkaisi olkansa yli kuullessaan tutun sihahduksen, jota oli kuunnellut jo vuoden verran. Pansylla oli synnynnäinen puhevika, joka korostui hänen ollessaan hämillinen. Tänään hän näytti kuitenkin itsevarmemmalta kuin koskaan. Mikä tämän vaikutuksen Hermionelle loi, oli varmasti hänen aukinaiset hiuksensa ja ruskea, puuvillainen mekko, joka oli korvannut hänen tavanomaisen esiliinansa ja mustan, puhvihihaisen palvelijamekkonsa. Hermionen unohtui tuijottamaan palvelijatartaan liian kauan ja myös Pansy huomasi sen. Hänen silmänsä aukenivat kahdeksi suureksi teelautaseksi ja hänen suunsa loksahti auki. Pansy painoi päänsä nopeasti leukaansa vasten ja solkkasi hätäisen anteeksipyynnön.
”Olen pahoillani neiti, tiedän, että minun pitäisi olla hytissäni, mutta kun te ja rouva olette omilla menoillanne ja minä niin suuresti toivoin, että pääsisin kerrankin viettämään vapaata ja …”
”Pansy, pyydän, ole hiljaa!” Hermione sihahti ja Pansy jähmettyi niille sijoilleen, hänen silmiensä hakiessa tukea Deanista.
”En aio moittia sinua. Mene, menkää molemmat, pitäkää hauskaa, minä vaadin”, Hermione sanoi hymyillen ja nousi seisomaan.
”Voi neiti, minä tahdon vain sanoa että …”, Pansy aloitti, mutta Hermionen kädellään tekemä ele hiljensi hänet. Hymyile Dean otti Pansyn käden omiensa väliin ja lähti taluttamaan onnestaan pökertynyttä tyttöä kohti tanssilavaa. Mennessään Dean vielä kääntyi ja hihkaisi Hermionelle:
”Draco todella rakastaa sinua. Anna sille merkitys.”

Aaltojen kohina siivitti Hermionen askelia. Hänen mekkonsa helmat lepattivat vasten hänen nilkkojaan ja tuuli heitti hänen pitkät hiuksensa pois kasvojen edestä. Aurinko oli jo lähes laskenut taivaanrantaan ja taivas oli saanut kauniin punaoranssin värityksen. Hermione asteli varmana eteenpäin sydämensä läpättäessä lähes pakahdukseen asti. Draco seisoi selin Hermioneen päin, katse luotuna merelle, kohti päämäärää. Poika ei kuullut takaansa lähestyviä askelia ennen kuin tunsi hennon kosketuksen olallaan. Draco säpsähti ja kääntyi ympäri:
”Hermione!” Draco älähti ja hänestä tuntui aivan siltä kuin hänen sydämensä pyrki ulos rinnasta.
Hermione nosti sormen huulilleen hiljaisuuden merkiksi ja otti Dracon käden omiensa väliin, kohottaen sen vasemman rintansa päälle.
”Tunnetko?”
Draco tunsi, kuinka tytön sydän pamppaili yhtä lailla kuin hänen omansa.
”Illuusion menettämiseen yhdistyy aina jonkin totuuden saavuttaminen. Mutta se, joka valittaa menetystään, on oleva häviäjä”, Hermione kuiskasi ja katsoi tuikkivin silmin Dracoa.
”Nyt tiedän, mitä isä tahtoi tuolla sanoa. Totuutta ei nähdä silmin, vaan se tulee tuntea. Sydämen kautta.”
Draco otti kätensä pois tytön rinnan päältä ja otti tytön käden omiensa väliin. Sanoja ei enää tarvittu, sillä he molemmat olivat saaneet särjettyä omia, vääriä illuusioitaan. He olivat löytäneet totuuden toisistaan eivätkä he olleet hävinneet mitään. Draco suuteli hellästi Hermionen vaaleita, silkinsileitä sormia. Hellästi Hermione irrotti kätensä Dracon otteesta ja siveli sillä pojan rosoisia poskia. Aivan kuin yhteisestä sopimuksesta heidän katseensa kohtasivat huultensa lähestyessä toisiaan. Taivas oli tumma ja ensimmäiset tähdet olivat syttyneet valaisemaan tulevaa kohtalon yötä. Mutta Dracolla ja Hermionella oli vain toisensa ja heidän huulensa kohdatessa he tiesivät, että millään muulla ei olisi enää mitään merkitystä. He olivat yhtä.

8.luku

"Olisi ollut tyylikkäämpää, jos minä olisin ollut se, joka olisi kaapannut sinut. Te nykyaikaiset naiset ette millään malta odottaa. Mutta saanko silti kutsun häihisi?" Draco kysyi sivellessään Hermionen sormia heidän istuessa merelle avautuvilla penkeillä.
"Kuinka niin? Luuletko minun menevän vielä naimisiin? Enkö pääsekään karkaamaan kanssasi maissa?" Hermione kysyi näytellen pettynyttä.
"Ajattelin, että voisin tulla paikan päälle ja viedä sinut sitten mukanani. Kunhan vain ensin tyhjennän kahvipöydän", Draco sanoi hymyillen.
"Olet toivoton tapaus. Ethän sinä edes jaksa juostaa täydellä vatsalla ja samalla kantaa minua", Hermione naurahti ja löi Dracoa leikkisästi kylkeen.
"Tiedän, mutta siksihän sinä minusta niin kovasti pidätkin", Draco sanoi ja suuteli Hermionea, joka ei olisi millään tahtonut irroittaa huuliaan pojan karpalonkirpeästä syleilystä. Hermione katsoi Dracoa hellästi silmiin pojan sivellessä hänen poskeaan.
"Mistä tiesit tulla tänne?" Draco kysyi viimein kysymyksen, jota hän oli ihmetellyt siitä asti, kun oli tuntenut tytön hellän kosketuksen olkapäällään.
"Sain viiden pisteen vinkin baaritiskiltä. Voitko kuvitella minun sanovan näin?" Hermione kysyi hämmentyneenä.
"Rehellisesti sanoen, pari päivää sitten en olisi uskonut sinun kykenevän muuhun kuin sievistelyyn. Mutta nyt en voisi kuvitella mitään, mitä et tekisi. Tai no, on ehkä yksi asia", Draco sanoi haparoiden.
Hermione katsoi poikaa tuikkivan silmin, tietäen tasan tarkkaan, mitä poika ajatteli:
"Kehtaatko vielä väittää, ettei minusta muka löydy tarpeeksi italialaista tulisuutta?"

Hermione avasi hänen ja Harryn hytin oven ja huhuili, oliko sisällä ketään. Kun vain hänen oma äänensä vastasi takaisin hiljaisena kaikuna, Hermione uskalsi avata ovea enemmän ja vinkkasi myös Dracon sisään. Pojan hipsutellessa huoneeseen Hermione sulki oven nauraen ja käänsi lukon kiinni. Draco silmäili avoimen uteliaana tätä ensimmäisen luokan hienointa huonetta ja erityisesti sen sisustusta. Kolmannessa luokassa karkeapintainen kokolattiamatto päällysti ainoastaan käytäviä, kun taas täällä samettinen, pehmeä matto peitti jokaista hytin kulmausta. Draco heitti kenkänsä ja sukkansa nurkkaan ja sipsutteli pehmeällä matolla. Hän heittäytyi lattialle selälleen ja sulki silmänsä hymyillen samalla autuaasti.
"Nytkö sinä jo väsyit?" Hermionen kysyi oman huoneensa ovelta.
"Minä rentoudun ennen suurta koitosta. Voitko kuvitella, tämä on pehmeämpi kuin vuoteeni", Draco mutisi autuaana.
"Sinuna virittäisin maalaustarvikkeesi valmiiksi kun minä vaihdan asustettani", Hermione vastasi kujeilevasti ja sulki huoneensa oven, lähettäen vielä lentosuudelman oven raosta.
Draco makasi vielä hetken aikaa lattialla, mutta otti sitten sivupöydälle jättämänsä piirrostarvikkeet esille ja alkoi purkaa niitä pitkälle sohvapöydälle. Hän otti esille kaikki neljä, eri paksuista kynäänsä, teroitusveitsen, pari palaa hiiltä ja asetteli paperin maalauskansionsa väliin. Hän hilasi luumunvärisen, mokkaisen divaanisohvan kattokruunun alle, keskelle huonetta ja asetteli sen hieman vinoon. Rakennellessaan väliaikaista piirrosstudiotaan, Draco ei kuullut, kuinka Hermione oli tullut ulos huoneestaan. Tytön yskäistessä sen merkiksi, että oli valmis, Draco käännähti ja näki Hermionen pukeutuneen valkeaan, läpikuultavaan aamutakkiin. Takin alla ei ollut mitään muuta ja Draco karahti punaiseksi.
"Mitä herra taitelija pitää asustani?"
"Se on ... mykistävä", Draco sokelsi ja sai Hermionen hymyilemään viettelevästi ja avaamaan hitaasti takkiaan kiinnipitävän vyön. Aamutakki valahti lattialle ja Hermione seisoi Dracon edessä paljaana kuin kuvankaunis Venus. Hermione tunsi jalkojensa tärisevän ja hengityksensä kiihtyvän pojan katsellessa häpeillen hänen alastonta vartaloaan. Hermione nielaisi hermostuneena, sillä Draco oli ensimmäinen poika, tai oikeastaan mies, joka näki hänet vaatteita naiseksi kypsymisensä jälkeen. Hän ei ollut antanut edes Harryn koskea itseensä, saatikka riisua hänen vaatteitaan.
"Haluan maksaa tästä sinulle", Hermione sanoi kujeilevasti ja ojensi kädessään olleen sirpin Dracolle. Toisessa kädessään hän piti Harrylta saamaansa sydänkorua ja ripusti sen kaulaansa. Korun lukon napsahtaessa kiinni ja kylmän kiven koskiessa hänen rintaansa, Hermione nuolaisi kuivuneita huuliaan ja loi sitten viettelevän katseen Dracon suuntaan, asettuen samalla divaanille:
"Ikuista minut."
Draco rykäisi ja laittoi kolikon taskuunsa. Sitten hän alkoi asetella Hermionea taiteellisesti parempaan asentoon.
"Nosta toinen kätesi tuohon tuolin selkänojalle niin, että se varjostaa hieman kasvojasi ja annan toisen käden levätä käsinojalla. Istu siten, että toinen jalkasi on allasi ja toinen roikkuu rennosti kohti lattiaa. Älä anna sen kuitenkaan koskettaa lattiaa", Draco opasti ja asetteli Hermionen käden tytön kasvojen eteen. Sitten hän otti pari askelta taaemmas ja katsoi malliaan, joka näytti antiikin ajan Venukselta.
"Miltä näytän?" Hermionen kysyi ja heilautti hiuskiehkuran pois kasvoiltaan.
"Nukelta", Draco sanoi hymyillen.
Hermionen suu suipistui, aivan kuin häntä olisi suututtanut.
"Tahdon jotain muuta, jotain uutta", Hermione naurahti ja nosti itsensä käsiensä varaamana istumaan. Draco kurtisti kulmiaan, kun Hermione nousi istumaan polvet vastakkain, jalat muuten harallaan, nojaten samalla kämmenillä reisiinsä ja taivuttaen selkäänsä juuri sen verran, että hänen pitkät hiuksensa melkein peittivät hänen rintansa. Draco tuijotti näkyä ihmeissään: Hermione näytti enemmän kurtisaanilta kuin kunniallisen perheen ainoalta tyttäreltä.
"Ei aivan sitä mitä taisit suunnitella?" Hermione naurahti ja heilautti samalla hiuksiaan hieman enemmän olkapäilleen, paljastaen enemmän vaaleaa ihoaan. Draco, joka tunsi taiteilijan ylpeytensä tulleen loukatuksi, koetti saada tytön asentoa hieman rennommaksi  pyytämällä tyttöä taivuttamaan selkäänsä hieman enemmän ja pyyhkäisi ohimennen pari hiuskiehkuraa pois tytön kasvoilta. Sitten hän katsoi Hermionea hellästi ja istuutui hymyillen omaan tuoliinsa ja otti piirrustuskansion polviensa ylle:
"Ajattelin ensin, että ilmeesi olisi vakavan pohdiskeleva ja usvainen, mutta nyt se ei taida sopia kuvaan. Voisitko näyttää pistävältä, maailman ylläolevalta, viettelevältä."
"Samalta kuin normaalisti?" Hermione naurahti, hermostuneisuuden saattoi aistia.
 Draco vilkaisi papereidensa yli malliaan ja naurahti:
"Aivan kuin normaalisti."
Sitten hän alkoi piirtää. Hän aloitti Hermionen kasvoista ja hahmotteli tytön syvän sinisiä silmiä, koettaen saada niihin sen saman tuikkeen, jonka oli niin monesti tänä iltana saanut jo todistaa. Nopeasti paperille alkoi myös piirtyä tytön pyöreät kasvot sekä tämän hiukset. Hänen edetessään piirroksessaan alemmas, hänen kasvojensa väri muuttui entistä punaisemmaksi.
"Sinä olet tainnut ylipuhua rohkeutesi", Hermione vastasi huomatessaan pojan kasvojen muuttuvan värin.
"Dina koetti saada minut petiinsä jo meidän ensimmäisillä tapaamisilla. Sinua ympäröi siveyden ja hempeyden kehä eikä sitä voi ohittaa punastelematta. Koeta saada kyynerpäihisi hieman enemmän joustoa, näytät liian jäykältä", Draco mutisi piirrokseensa uppoutuneena. Hän oli saanut jo hahmoteltua tytön hennot ääriviivat, mutta vielä oli paljon kuvitettavana. Dracon sormenpäät olivat tuhrautuneet mustasta hiilestä, jota oli myös hileillyt hänen housuilleen. Kansion hangatessa vasten vaaleita housuja, mustat hiilipalat olivat liukuneet mustiksi viiruiksi. Hermionen siristi silmiään ja häntä nauratti pojan nuhruinen, mutta puoleensavetävän komea ulkomuoto.
Jos tämän hetken saisi ikuistetuksi lasiseen pulloon, jonka voisi viedä mukanaan minne vain, olisi elämä moninverroin täydellisempää kuin mitä se on koskaan ollut, Hermionen ajatteli ja koetti samalla pitää kasvonsa ilmeen ilkikurisena. Pian Hermionen huomasi miettivänsä, millaista hänen elämänsä olisi, jos hän olisi syntynyt samoissa oloissa kuin Draco. Hän ei istuisi tässä nyt, olisi ikuistettavana tässä ylihinnoitellussa, prameassa hytissä. Hän ei eläisi kulissielämää Harryn rinnalla, hän ei olisi menossa naimisiin. Luultavasti hän elättäisi itsensä jonkun satamamurjaanin vaimona, kantaisi neljättä lastaan rintansa alla, koettaen elättää kolmea muuta miehen kotiintuomilla killingeillä ja kadulta saamillaan armonlanteilla. Hän joutuisi elämään epätietoisena siitä, kuinka hänelle kävisi seuraavanan päivänä, olisko hän täällä enää edes seuraavalla viikolla. Millaista elämää se olisi?
"Hermione, pidä katseesi vakaana", Draco sanoi hymyillen. Hermione katsoi tuota vaaleatukkaista poikaa, jonka oli tavannut vain hetki sitten, mutta jota jo sisimmässään rakasti enemmän kuin Harrya tai ketään muuta koskaan aiemmin.
"Kyllä, herra taitelija", Hermione sanoi nauraen ja näytti vielä varmistukseksi kieltä. Draco heristi sormeaan muka toruvasti mutta Hermione näki tämän silmien hymyilevän. Heidän välillään ei ollut mitään teeskenneltyä.

Kello oli mennyt yhden täyden kierroksen ennen kuin Draco viimein sai työnsä valmiiksi. Hän hahmotteli vielä muutaman ääriviivan ja päiväsi sekä allekirjoitti työn sillä aikaa, kun Hermione pukeutui. Draco hankasi piirroksen ääriviivoja  kämmenpielellään pehmeämmiksi, kun Hermione tuli takaisin huoneeseen pukeutuneena vaaleanvihreään, pyöreäkauluksiseen, nilkkapituiseen lyhythihaiseen mekkoon.
"Saanko nyt nähdä kuvani?" Hermione kysyi jännittyneenä Dracon pitäessä kansiota kuva itseäänsä päin käännettynä.
"Kuinka pyydetään kauniisti?" Draco kysyi viekkaasti ja sai vastauksekseen viivyttelevän, hellän suudelman.
"Ole hyvä", Draco sanoi irroittaessaan kuvan kansion pidikkeistä ja antaessaan sen Hermionelle. Tyttö otti kuvan ja katsoi sitä tiukan arvioivasti, kuin taidearvostelija konsanaan. Hermionen tulkitsematon ilme herätti Dracossa ajatuksen siitä, ettei tyttö pitänytkään piirroksesta. Muutaman hetken kestäneen kuvan tutkimisen jälkeen Hermione kuitenkin suikkasi pienen suudelman Dracon poskelle:
"Kiitos, se on upea. Parempi kuin se kallis maalaus kotimme takkahuoneessa, jossa olen pukeutuneena rumaan pitsimekkoon. Kun palaan kotiin, laitan tämän sen sijalle."
"Äitisi ei taida lämmetä moiselle ajatukselle", Draco heitti pakatessaan piirrostarvikkeitaan takaisin nahkapussukkaansa.
"En jaksa enää välittää hänen mielipiteistään. Olen jo aikuinen", Hermionen tuhahti.
"Niin, mutta holhouksenalainen vielä seuraavat kolme, neljä vuotta Harryn hellässä huomassa", Draco heitti vitsikkäästi.
"Älä kehtaa", Hermione tuhahti ja asetteli piirroksen näkyvälle paikalle salongin pöydälle, jossa Harrylla oli tapana nauttia yömyssynsä. Draco katsoi Hermionen touhuja kulmat kurtussa.
"Oletko menettänyt järkesi? Tuohan vastaa itsemurhaa."
Hermione, joka kirjoitti pientä paperilappusta takan yllä, vain ynähti Dracon mietteille.
Ota naisista selvää ja tee itsesi samalla naurunalaiseksi, Draco mietti hiljaa itsekseen.
Kun Hermione sai pienen lapun lopulta kirjoittua ja suukotettuaan sen punaisin huulin, ikään kuin allekirjoituksena, hän jätti sen piirroksen päälle ja suuteli sitten Dracoa.
"Tuo olkoon viesti Harrylle siitä, mitä ajattelen hänestä. Olisiko sinulla tilaa hytissäsi yhdelle pienikokoiselle ja vähään tyytyvälle neidolle ensimmäisestä luokasta siihen saakka, kun tämä laiva rantautuisi New Yorkiin ja pääsisin lähtemään kanssasi?

Ilta oli kääntymässä jo hämärän puoleen. Auringon saattoi vielä nähdä pilkistävän taivaanrannassa ennen kuin se taas katoaisi palatakseen taas yön jälkeen uuteen huomiseen. Taivaanranta oli verenpunainen, kenties se jo itki tulevaa yötä, valmisteli itseään tulevan aamun verenkatkuiseen, erilaiseen päivään.
Harry ei ollut koskaan välittänyt luonnonkauneudesta. Ainoa asia, mistä hän oli koskaan välittänyt, oli valta ja niin, raha, jotka useimmiten kulkivat käsi kädessä. Rahalla sai valtaa ja vallalla sai rahaa, niin se oli. Muista ihmisistä Harry ei liioin välittänyt, ellei näillä sitten ollut jotain annettavaa hänelle. Innostuksen kipunoivat liekit kulkivat Harryn ohi joka kerta, kun hän vain muisteli isoisäänsä, joka kuolinvuoteellaan avautui viimeisestä tahdostaan ainoalle elossa olevalle verijälkeläiselleen, Harrylle. Ukko Potter oli luvannut koko maallisen omaisuutensa hänelle heti, kun Harry vain astuisi avioliiton satamaan. Vaimon seisoessa Harryn rinnalla isoisän asianajajat ottaisivat yhteyttä ja antaisivat Harrylle hänelle kuuluvan, moninumeroisen perinnön. Isoisä oli nukkunut pois onnellisin mielin, siinä uskossa, että poika käyttäisi rahansa hyvin ja hänen tuleva vaimonsa, hentoinen Hermione Granger, olisi juuri sellainen pikkuvaimo kuin tuollaisen miehen asemaan kuului. Vaitelias, arvostaan tietoinen, ilmeisen hyvä äiti Harryn tuleville pojille. Harryn oli helppo valehdella vanhalle miehelle, että tämän pojanpojan elämä tulisi olemaan kunnossa myös isoisän kuoleman jälkeen. Krokotiilin kyyneleitä vuodattaessaan hän myös tunnusti, että isoisää tulisi ikävä. Mielessään Harry oli kuitenkin lisännyt, että vain siksi, koska tämä jättäytyi imperiumin ohjaksista liian aikaisin, olisihan sydänsairaan miehen pitänyt takoa rahaa jälkeenjääville sukulaisilleen loppuun asti. Mutta tällaisesta pienestä seikasta huolimatta Harryn oli silti helppo hymyillä: vajaan kuukauden päästä perintö olisi viimein hänen käsissään. Tullessaan hyttiinsä yhdessä ykkösmiehensä kanssa, Harry pyysi saada tulevan illan aluksi lasillisen hienointa tuliviskiä, mitä tästä piskuisesta laivasta saattoi löytää. Hän heitti takkinsa keskellä lattiaa jätetylle tuolille ja mutisi puoliääneen, että työnsä ja tavarat puolitiehen jättävät, itseään siivoajiksi kutsuvat hempukat tulisi jättää ilman palkkaansa. Ainoa ihminen, johon hän tällä hetkellä luotti, oli Ron Weasley. Toki heidänkin tuttavuudelleen tulisi pian loppu, sillä mies teki ainoastaan sen, mitä Harry käski. Ei minkäänlaista omaa tahtoa. Ehkä hän etsisi itselleen uuden ykkösmiehen New Yorkin kastista, jossa kuulemma kulkivat parhaat ja siisteintä työtä tekevät konkarit. Toki heidän taksansa olisivat jotain muuta kuin Ronin, joka sentään oli vain yksi keskinkertainen tekijä Englannin pienistä piireistä. Mutta pian Harryllä olisi rahaa. Harry asettui istumaan salongin pöytään ja jos hänellä olisi ollut sillä hetkellä jotain suussaan, hän olisi luultavasti tukehtunut. Pöydällä oli kaksi lappusta: alempana oli joku piirroksen tapainen ja sen päällä, kaksinkerroin taitettuna, oli White Line Starin valkoinen paperi. Harry otti sen käteensä ja aikaisi sen. Hänen ajatuksensa eivät ehtineet käsitellä jokaisen lauseen jokaista sanaa, mutta ne muutamat pätkät, jotka pääsivät Harryn ymmärrykseen, saivat hänen jokaisen solun raivoisaksi, valmiiksi taistoon. "Nyt sinulla on jotain minusta -- Pikkuvaimosi sai tarpeekseen -- Pian voit antaa kiukkusi tuntua jossakussa muussa -- On oikeus ja kohtuus odottaa rahojasi -- vaikket niitä rehellisin keinoin olekaan ansainnut -- Pidä arsenikki jatkossa piilossa -- Suukoin --"
Hitaasti Harry rypisti paperin nyrkissään, tuijottaen samalla eteensä. Hän ei edes vilkaissut pöydällä olevaa kuvaa, joka ilmeisesti esitti hänen kihlattuaan, joka näytti aivan katuhuoralta, joka odotti seuraavaa rikasta miestä asiakkaakseen. Harryn ei tarvinnut katsoa, kuka kuvan oli allekirjoittanut, hän saattoi arvata sen. Ronin tuodessa salonkiin Harryn pyytämää juomalasia mies nousi istuimeltaan, nappasi lasin käteensä ja joi sen alas yhdellä kulauksella. Sitten hän viittoi Ronin luokseen ja lateli tälle päivän uudet toimintaohjeet.
"Etsi se huora käsiisi ja tuo tänne. Jos yhytät sen saastan tämän mukana, käytät näitä ja mahdollisesti sitä, minkä tiedät kaapissa olevan", Harry lateli ojentaessaan Ronille tukun seteleitä kouraan, "Tiedät miten toimia."
And I love every single tear you cry
I just love the way you're losing your life

Tyttö heikoilla

ifirit

  • ***
  • Viestejä: 31
Vs: My heart will go on
« Vastaus #4 : 08.09.2008 01:12:27 »
aagh... kauheen pitkä pakko keskeyttää viitoskappaleen alkuun ku väsyttää mutta ymmärtääkseni tää on oikeastaan titanic-elokuva uusilla hahmoilla (oon lukenu jo melkeen tunnin)

mutta tuohon asti mihin luin niin tarina on hyvä

Adene

  • ***
  • Viestejä: 28
  • Tonight
Vs: My heart will go on
« Vastaus #5 : 08.09.2008 19:46:27 »
Wau, ifirit, olen yllättynyt siitä, miten pitkään jaksoit lukea tätä ficiä yhtäjaksoisesti. Kyllä, kuten huomasit, tämän tarinan perusidea menee siinä, että kirjoitan Titanicia uusilla henkilöhahmoilla. Mutta koska pelkkä elokuvan yhtenäinen toistaminen on tylsää niin lukijoille kuin minulle kirjoittaa, olen koettanut ujuttaa jokaiseen lukuun paljon omaa. Tämä oma tuottaminen lisääntyy kyllä sitä myöten, miten pitkälle tässä tarinassa pääsen. Minulla on/oli jossain oma jouluversio tästä tarinasta, huomasin nyt, etten ole linkannut sitä tänne. Joka tapauksessa, se oli oma versioni siitä, miten Dracon ja Hermionen tarinan olisi kuulunut päättyä. Mutta ei siitä sen enempää, toivottavasti jaksat lukea pidemmällekin ja pysyt kyydissä vielä lopussakin. :)
And I love every single tear you cry
I just love the way you're losing your life

Tyttö heikoilla

ifirit

  • ***
  • Viestejä: 31
Vs: My heart will go on
« Vastaus #6 : 08.09.2008 23:36:24 »
niin että luin nyt tuohon asti mihin olet tähän asti kirjoittanut, vaikka se hiukan pitkä onkin (taas puoli tuntia) mutta elokuvan olen nähnyt n. 5v. joten sinänsä kiinnostavaa  ja tuossa huomasin muutaman kielioppivirheen (mutta muistini on turta)

Olen iloinen että löysin tämän ja toivon tosiankin että ilmoitat yksärillä kun jatkuu

Adene

  • ***
  • Viestejä: 28
  • Tonight
Vs: My heart will go on
« Vastaus #7 : 05.12.2008 20:56:03 »
Kiitos taas ifirit, toivottavasti jaksat lukea tämän seuraavankin luvun, vaikka tämä pitkä epostelu taas onkin. Toivottavasti muutkin jaksatte tästä tarinasta innostua.

9.luku

"Seuraavaksi tahtoisin esitellä neidille jotain päätä huimaavaa, kerrassaan yksilöllistä ja loistokasta. Mitään tällaista ette ole koskaan nähneet ja voin vakuuttaa, että se laittaa pääsi sekaisin aina siihen saakka, kunnes pääset ulos."
"Älä ole noin dramaattinen, Draco Malfoy. Anna minun avata ovi itse", Hermione naurahti ja koetti riipiä hytin avainta Dracon kädestä.
"Voi, varo, voit saada tästä vaikka kupan tai jonkun muun vastaavan taudin. Tämähän on kolmannen luokan avain, pyörinyt ties missä", Draco nauroi. Hän ei kuitenkaan ehtinyt vastata tytön reaktioon, kun tämä kaappasi avaimen ja nauraen koetti avata ovea.
"Kaksi-nolla minulle, herra taitelija. Taidat olla tulossa vanhaksi, kun refleksisi eivät enää pelaa."
"Nyt loppui tuo suunsoitto, pikkuneiti. Olemme kuitenkin menossa minun hyttiini, mistä sinä voit tietää, mitä kaikkea kamalaa siellä voisikaan tapahtua", Draco heitti vitsinä.
"Ole hiljaa", Hermione tuhahti ja ovelle turhautuneena potkaisi sitä, jolloin se aukesi narahtaen.
"Vau", Draco sanoi vaikuttuneena, "Minulla menee yleensä viisi minuuttia tuon kanssa. Kannattaisiko minunkin hommata korkokengät?"
"En suosittele", Hermione sanoi puolikeskittyneesti kurkkiessaan uteliaana sisälle hyttiin.
Hytti oli pimeä, sillä kolme muuta sen asukkaista olivat kuka missäkin. Dean vietti aikaansa uuden rakkautensa Pansyn kanssa ja kaksi ranskalaista, keskenään seurustelevaa miestä olivat mitä ilmeisimmin nauttimassa toistensa seurasta kolmannen luokan baarissa. Draco käänsi seinällä olevaa valokatkaisijaa puolen kierroksen verran ja hytin oven yläpuolella roikkuneeseen valaisimeen syttyi valo.
"Voi, ajatella, teilläkin on sähköt täällä", Hermione naurahti hurmioituneena.
"Vanhat petroolilamput voisivat olla täällä vaarallisia. Tällainen hytti herättää itsetuhoisia ajatuksia ja liian likellä olevat, syttyvät nesteet olisivat kuin punainen vaate", Draco naurahti oikoessaan nopsaan petinsä mytyssä ollutta peitettä.
Hermione seisahtui keskelle hyttiä ja tarkasteli jokaista sen nurkkaa, etsien katsellaan edes vilausta rotasta, torakasta tai muusta syöpäläisestä.
"Ei tämä nyt niin paha ole", Hermione lopulta sanoi.
Draco naurahti ja kietoi kätensä tytön ympärille:
"Kultaseni, tämä on neitsymatkalla oleva loistolaiva kohti New Yorkia, ei rahtipursi matkalla Intiasta Englantiin. Totta kai jopa kolmannen luokan hytit ovat siivoja, yleiskuvan takia tietenkin. Veikkaan kuitenkin, että kun tämä laiva lähtee paluumatkalleen Southamptoniin, eivät nämä hytit enää ole samassa kunnossa."
"Sinulla se on sana hallussa", Hermione naurahti ja kääntyi vastakkain Dracon kanssa, suipistellen samalla suutaan.
"Olen supliikkimies ja muutenkin hyvä suustani", Draco leikitteli ja suikkasi suudelman Hermionen toiselle poskelle.
"Mmm, olen kuullut puhuttavan sellaisesta", Hermione liversi ja sulki silmänsä suudelmaa varten.
Draco ymmärsi vihjeen ja painoi hellästi huulensa Hermionen pehmeitä huulia vasten. Heidän suudelmansa maistuivat kerta kerran jälkeen paremmalta mutta tässä oli sitä jotain. Pelko kiinnijäämisestä, epätietoisuus huomisesta, hytin kylmyys ja kolkkous. Ehkä nämä kaikki tekijät yhdessä saivat Hermionen ja Dracon painautumaan yhä hanakammin toisiaan vasten ja saivat myös heidän kätensä vaeltamaan. Draco kiersi kätensä tiukemmin Hermionen hennon vartalon ympärille ja antoi niiden valua yhä alemmas tytön selkää pitkin. Hermione haroi käsillään Dracon vahvaa niskaa ja hiuksia, jotka tuoksuivat halvalta saippualta ja lialta. Heidän huulensa eivät irronneet hetkeksikään, vaan ne tuntuivat liimautuneen yhteen.
"Hermione, meidän ei pitäisi", Draco huokaisi heidän hyväilyjensä lomasta.
Tyttö oli kuitenkin kuin ei olisi kuullutkaan tämän sanoja, vaan hamusi huulillaan Dracon niskaa ja kaulaa. Dracon sisällä jokin pieni ääni käski hänen työntää Hermione kauemmas itsestään, mutta tunne vei mukanaan ja Draco painoi Hermionen entistä voimakkaammin itseään vasten. Heidän huulensa hamusivat jälleen toistensa luo ja Hermionesta tuntui, ettei hän tahtonut enää pysyä jaloillaan, sillä hänen päänsä oli pyörällä tästä sanomattomasta onnentunteesta. Dracon voimakkaat käsivarret yhä ympärillään Hermione kierrähti vieressä olleelle vuoteelle ja veti Dracon mukanaan. Pojan pää iskeytyi ikävännäköisesti sängyn laitaan, mutta tämä ei tuntunut huomaavan sitä suudellessaan Hermionea. He hamusivat toisiaan kuin vastasyntynyt pentu emoaan ja heidän huulensa yhtyivät yhä uudelleen ja uudelleen. He eivät enää kuuluneet tähän maailmaan.
"Avatkaa! Täällä on laivastoupseeri!"
Kuin kylmää vettä olisi kaadettu heidän päälleen, Draco ja Hermione havahtuivat takaisin hetkeen. Hetkeen, jossa joku pyrki sisään Dracon hyttiin, heidän maailmaansa.
"Se on Harry. Tai ei, se on Ron. Draco!" Hermione kuiskasi painautuneena Dracon kylkeen.
"Miten helvetissä he osasivat tänne?" Draco manasi kiskoessaan paidanhelmaansa alemmas.
"Me emme voi avata, minä en lähde heidän mukaansa. Harry tapattaisi sinut!" Hermione vapisi kauhuissaan.
"Avatkaa, tai joudumme tulemaan sisään!"
Sekunnin kiitävän hetken verran Draco oli varma, että tästä liemestä hän ei niin vain pesisi käsiään. Vastassa oli mies, jolla oli enemmän rahaa kuin hän jaksaisi koskaan laskea ja sillä rahalla Harry Potter olisi helposti ostanut koko laivan henkikökunnan ja totuuden puolelleen. Mutta sitten Draco ymmärsi, että hänellä oli sittenkin jotain, mitä ei rahalla saanut.
"Hermione, luotatko minuun?" Draco kuiskasi nopeasti Hermionen korvaan.
Hermione nyökkäsi ja loi samalla huolestuneita katseita oveen, ikään kuin peläten, että se voisi hyökätä heidän kimppuunsa hetkenä minä hyvänsä.
"Loistavaa", Draco kuiskaisi ja veti tytön mukanaan lattialle.

"Oletteko varmoja, että tämä on oikea hytti?" Ron kysyi ärtyneenä vaivautuneelta laivostoupseeri Brigendalelta.
"Niin, jos olen ymmärtänut, ketään Malfoy nimistä meidän matkustajalistallamme ei ole. Kuitenkin tästä hytistä laivaan jättivät kirjautumatta herrat Loponen ja Åhlson, joten voinen olettaa, että täältä on viisainta aloittaa mahdollisen kriminaalin etsiminen", upseeri selitti kaivellessaan taskuistaan avainnippua.
"Jättäkää sana mahdollinen pois. Sillä miehellä on jotain isännälleni kuuluvaa ja tahdomme sen takaisin, pian", Ron vastasi uhmakkaasti, samalla taskussaan olleita seteleitä hypistellen.
Brigendale rykäisi kurkkuaan ja etsi nipustaan E-kannen hytteihin sopivaa yleisavainta. Eihän Brigendale toki ahnas mies ollut, mutta jollain tavalla hänen olisi maksettava vaimolta pimitetyt pelivelat. Siksi herra Weasley ja tämän palkanmaksaja, herra Potter olivatkin kaikki tarkoitusperät kattavia: palveluun tottuneita, rikkaita sekä tyhmiä. Kun oikea avain viimein löytyi, Brigendale vielä varmisti, tahtoiko herra Weasley heidän nyt menevän sisään. Ronin äreän, malttamattoman nyökkäyksen Brigendale oletti tarkoittavan kyllä ja sovitti avaimen lukkoon. Ovi avautui helposti ja Brigendalen irroittaessa avainta ovesta Ron ryntäsi sisään pimeään huoneeseen.
"Saako tänne rotankoloon ollenkkaan valoa?" Ron ärjäisi ja huokaisten, silmiään samalla muljauttaen ovenvieressä seisonut Brigendale napsautti valot päälle.
Valossa huone näytti säntilliseltä, jokseenkin alakuloiselta, mutta myös tyhjältä.
"Onpas täällä ummehtunut ilma", Brigendale sanoi rikkoakseen hiljaisen, hyytävän tunnelman.
Ron seisoi keskellä huonetta ja silmäili sen nurkkauksia, aivan kuin Hermione hetkeä aiemmin. Hän riuhtaisi vaatekaapin oven auki ja potkaisi sen sisällä ollutta matkalaukkua, purkaakseen turhaumaansa. Hän oli vetänyt vesiperän eikä tuo korviaan myöten rahantarpeessa oleva upseerinretku tyytynyt vähään, mitä tuli katteeseen, jonka tämä tästä hukkareissusta perisi.
"Tarkistakaa vielä sängyn alta", Ron huudahti ovenvieressä seisoneelle Brigendalelle, joka vaivalloisesti koukisti hieman selkäänsä ja katsoi nopeasti molempien kerrossänkyjen alle.
"Tyhjää täynnä, monsieur. Tämä hytti on ilmeisen tyhjä, jokseenkin tästä huonosta ilmasta voisi päätellä, että täällä on oleskeltu hetki sitten. Ehdottaisinkin, että katsoisimme matkustajaluettelosta muut, mahdolliset laivasta poisjääneet ja tarkastaisimme sen pohjalta pari muuta hyttiä. Voimme palata tähän hyttiin toki myöhemminkin."
"Tuo nyt on viisainta, jota olen teidän kuulleen sanovan. Mutta palkkionne saatte vasta, kun herra Draco Malfoy ja hänen seurassaan oleva neiti Hermione Granger löydetään, onko selvä?" Ron puhisi ja poistui hytistä pikkutakin helmat liehuen.
Brigendale pudisti ärtyneenä päätään, sammutti hytin valot ja veti oven perässään kiinni. Miksi kaikki vaikeat asiakkaat tulivat pyytämään apua juuri häneltä?

Kun Draco oli varma, että hytti oli taas tyhjä ja Ron sekä Brigendale olivat ehtineet pois kuuloetäisyydeltä, hän viimein pudottautui lattialle. Maatessaan hengästyneenä kovalla ja kylmällä lattialla sängyn alla hän kuuli, kuinka Hermione könysi pois toisen sängyn alta ja hieroi kipeytyneitä sormiaan.
"Se oli pirun lähellä", Draco huohotti, sillä sängyn pinnoissa roikkuminen ei kuulunut hänen joka päiväiseen urheilusuoritukseensa.
Hermione ei vastannut mitään, vaan nojasi sängynlaitaan sormiaan hieroen. Draco veti vielä pari kertaa syvään henkeä ja tuli sitten pois sängyn alta, kurottautuen samalla napsauttamaan valot taas päälle. Hän istuutui Hermionen viereen ja kietoi kätensä tämän ympärille.
"Sinä olet nerokas mies", Hermione henkäisi viimein ja suuteli Dracoa hymyillen, "En olisi itse ikinä keksinyt mitään näin ovelaa."
Draco vastasi suudelmaan, mutta vakavoitui sitten:
"Voi olla, että kohta joudut keksimään. Kuulit varmaan sen, että he tulevat takaisin, mahdollisesti jo pian. Sitä ennen meidän pitää keksiä jokin paikka, jonne piiloudumme."
"Olen varma siitä, että Harry etsii minut käsiini vaikka mikä tulisi. Tämä laiva ei ole liian iso hänelle, olen aivan varma siitä", Hermione sanoi ja huokaisi syvään. He istuivat siinä huohottaen samaan tahtiin, sydäntensä lyöntien rauhoittuessa stressitilan lievittyessä. Tilanne oli sietämätön, ahdistava eikä heillä kummallakaan näyttänyt nyt olevan ratkaisua siitä poispääsemiseksi.
”Entä jos vain menisimme nöyrinä takaisin Harryn eteen? Hän ehkä antaisi tällöin sinulle anteeksi ja minäkin varmaan pääsisin vain parilla piiskaniskulla?” Draco koetti vitsikkäästi. Hermionen Dracoon luoma nopea katse kieli kuitenkin siitä, että mieluummin hän hyppäisi mereen ja koettaisi uida New Yorkiin kuin palaisi takaisin Harryn holhoukseen. Hermostuneena ja ilman ajatustakaan siitä, mitä heidän pitäisi nyt tehdä, Draco alkoi napsuttaa sormiaan kansallishymnin tahtiin.
”Tuoko muka auttaa meitä?” Hermione kysyi ärtyneenä, sillä hän ei voinut sietää sormien napsuttelua ja vielä vähemmän maansa kansallislaulua.
”Tämä poistaa stressiä, kokeile sinäkin”, Draco tokaisi napsuttelujen lomassa.
Hermione tuhahti miehen ärsyttävälle rauhallisuudelle ja nousi seisomaan, puistellen samalla pölyisen mekkonsa helmoja. Draco napsutteli edelleen tyynen rauhallisesti, kun Hermione avasi hytin oven ja kuikuili käytävälle. Draco katsoi naisen touhuja kysyvästi muttei jaksanut itse muuta kuin napsutella. Hermionen kadotessa kokonaan käytävälle Draco ei voinut enää vastustaa uteliaisuutta, vaan hän nousi lattialta ja itseään sen kummemmiten puistelematta hän seurasi tätä. Hermione seisoi kahden käytävän risteyksessä ja tiiraili niin vasemmalle kuin oikealle. Draco meni seisomaan hänen viereensä ja antoi katseensa liikkua samaan suuntaan kuin tytön.
”Onko tämä sinun tapasi lievittää stressiä?” Draco ei voinut olla kysymättä päätään käännellessä. Hermione tuhahti ja lähti sitten kulkemaan vasemmalle tyhjää käytävää, Draco perässään.
”Oletan, että tämä on suunnitelma”, Draco sanoi iloisena siitä, että hänen kanssaan kulkeva neitokainen ei ollutkaan mikään tyhjäpää paperinukke niin kuin kaikki hänen aiemmin tuntemansa naiset. Iloisena hän alkoi taas napsutella, nyt erästä lapsuuden aikaista lastenlaulua. Se ei kuitenkaan miellyttänyt Hermionea, joka käski Dracon lopettaa hyvän sään aikana. Draco, joka oli yllättynyt Hermionen uusista ulottovuuksista, lopetti saman tien ja seurasi sitten nöyränä tätä itsestään niin herkkää kuvaa antavaa naista. Hän ei kuitenkaan iljennyt vislata, napsutella tai sanoa mitään, sillä hän pelkäsi tällaisten asioiden horjuttavan Hermionen päättäväisyyttä, joka näytti vievän heitä pois allikosta.

Hermione, jota oli kouluaikoina kutsuttu ikäluokkansa älyköksi, oli keksinyt, että ainoa keino päästä karkuun Harrya, oli piiloutua. Hermione oli oppinut seurustellessaan Harryn kanssa, että mies inhosi kaikkea rahvasta ja likaista, kaikkea sellaista, johon liittyi raskas työ, työ, jonka sai suorittaa alempi luokkakunta. Mikä siis olisikaan parempi paikka piiloutua, kuin kolmannen luokan kaikkein alin taso, rahtiruuma. Harry ei ikimaailmassa osaisi kuvitella häntä sinne, sillä hän oli antanut miehen ymmärtää, että vihasi kaikkea pimeää, likaista ja sokkeloista. Nyt Hermione saattoi ainoastaan toivoa, ettei Ron huomaisi heitä ja että ruumaan menevät oviaukot eivät olisi lukossa. Dracon kysyessä, minne he olivat matkalla, Hermione vastasi epämääräisesti heidän menevän kylmään, kolkkoon ja ahtaaseen paikkaan.
”Et kai vie meitä jonnekin ensimmäisen luokan hyteistä?” Draco koetti vitsailla, mutta Hermionella ei ollut aikaa kuunnella miehen huulenheittoa juuri nyt. Hänen päänsä oli aivan sekaisin siitä, minne he olivat menossa, sillä rahtiruumaan ei juuri ollut opasteita. Hermione oli kuitenkin kuunnellut laivan rakennetta koskevia keskusteluja tarkasti ja tiesi ruumaan menevän oviaukon olevan jossain hiilihuoneiden lähellä. Oli vain löydettävä tie kaikkein pohjimmaisimpaan kerrokseen, joka oli helpommin sanottu kuin toteutettu. Hermionen pysähtyessä taas eräiden käytävien risteykseen, Draco ei voinut olla taas kerran kysymättä, minne Hermione oli heitä johdattamassa. Turhautuneena reitin etsimisen vaikeuteen ja Dracon ainaiseen kysymystulvaan, Hermione tiuskaisi heidän menevän ruumaan.
”Ruumaan? Mikset heti sanonut? Sehän on vastakkaisessa suunnassa”, Draco ei voinut olla sanomatta.
”No mikset heti sanonut?” Hermione ärähti ja käännähti kannoillaan ympäri ja lähti ponnekkaasti kulkemaan toiseen suuntaan. Draco ei voinut muuta kuin kohauttaa taas olkiaan ja mutista itsekseen:
”Sinun olisi vain tarvinnut kertoa, minne olimme menossa.”

Dracon ohjeistamana he löysivät viimein erään käytävän perällä olevalle ruuman ovelle.
”Oletko varma, että se on tämä?” Hermione kysyi, sillä olisi ollut luonnollista, jos he sittenkin olisivat väärällä ovella tai asiat muuten vain alkaisivat mennä heidän suunnitelmiensa vastaisesti.
”Saatan olla kolmannesta luokasta, mutta sen verran minäkin osaan tavuttaa, että tuossa lukee ruuma”, Draco vastasi ja kokeili painaa ovenkahvaa alaspäin aukaistakseen oven. Kahva ei kuitenkaan antanut myötä, vaan ovi oli ja pysyi lukossa.
”Voi hemmetin hemmetti”, Hermione manasi ja istuutui lattialle, ”Sama varmaan jäädä tähän odottamaan, että Harry voi noutaa meidät.”
Nyt oli Dracon vuoro tähyillä autiolle käytävälle. Hän käski Hermionea pysymään sijoillaan ja lähti itse hölkkäämän käytävän päähän. Hermione jäi nojaamaan ruuman ovea vasten henkisesti väsyneenä ja alkuunsa pakoiluun nääntyneenä: tätäkö hän oli elämältään todella tahtonut? Tämäkö oli vapautta? Draco oli kadonnut toiselle käytävälle ja Hermione tunsi olevansa jätetty ja se sai hänen olonsa tuntumaan turvattomalta. Entä jos Harry tai Ron ilmaantuisi jostain? Tässä hän oli kuin tarjottimella, valmiina vietäväksi. Ei hän yksin kykenisi puolustautumaan. Hän ei olisi tarpeeksi vahva. Olisiko sittenkin viisainta palata, nöyränä. Ehkä hän saisi anteeksi. Hän katsoi vasemmassa nimettömässä kiiluvaa kihlasormusta, jonka hän oli saanut Harrylta pari viikkoa ennen matkaa. Sormuksen piti olla täyskultaa kahden karaatin pienellä timantilla, mutta  sormusta pyörittäessään Hermione huomasi, että pieni pala kultausta oli irronnut ja paljasti altansa hopeisen pinnan. Huijausta, sitä hänen liittonsa Harryn kanssa oli. Itsepetosta ja nöyryytystä: sellaista elämää ei voisi toivoa edes pahimmalle vihamiehelleen, saatika sitten itselleen. Pakoilu Dracon kanssa, pakoilu ja elämä, sitä Hermione halusi, sen hän tiesi nyt. Hymyillen Hermione otti sormuksen pois sormestaan ja oli juuri aikeissa kierrittää sen menemään, kun kuuli askelten lähestyvän. Varovasti hän nousi seisomaan ja vetäytyi seinää vasten, koettaen olla mahdollisiman pieni ja huomaamaton. Kuulleessaan kuitenkin tutun ja turvallisen äänen Hermione vetäytyi pois seinän vierestä ja otti pari askelta äänen suuntaan.
” -- morsiameni on varsinainen valikoija, tiedättehän, sellainen nirppanokka. Minä koetan pitää hänet mielissäni, naiset, tiedättehän. Kun hän sattui kuulemaan, että hommasin hänelle häälahjaksi auton niin totta kai hän tahtoi nähdä sen omin silmin. Koetin kyllä väittää, että emme pääse sisään, sillä kyllähän ruuman ovi pidetään kiinni, mutta tiedättehän, naiset, eivät usko ennen kuin näkevät ja sitten pitää nalkuttaa ja juoksuttaa miesparkaa.”
Hetken ajan Hermione luuli Dracon pitävän jonkinlaista yksinpuhelua yllä, mutta kun tämä ilmestyi käytävään mukanaan tuskastuneen näköinen, avainippuaan hipelöivä kansimies, Hermione tajusi Dracon löytäneen ratkaisun heidän ongelmaansa. Heidän tullessa lähemmäksi Draco iski kansimiehen huomaamatta Hermionelle silmää ja muodosti huulillaan sanat: leiki kanssani. Hermionen oli vaikea hillitä purkautumispisteessä olevaa tirskahdustaan, mutta hän ymmärsi, että hänen roolinsa oli nyt esittää tuskastunutta, tulevaa pikkuvaimoa.
”No jo oli aika, James. Siis, voitteko kuvitella nuori mies? Tuollainen muka herrasmies jättää morsiamensa tänne kylmään ja ahtaaseen käytävään, kun lähtee itse juoksemaan ties minkä asioiden perässä. Onko se teistä yhtään miehistä, onko?” Hermione paasasi teatreelisesti.
Nuoren kansimiehen kasvoille noussut puna syveni entistestään ja Hermionen täytyi laittaa kämmen suunsa eteen, ettei olisi pyytänyt anteeksi tökeröä käytöstään ja poistunut sen sileän tien. Draco kuitenkin huomasi Hermionen pokan lähestyvän pettämisen ja alkoi rauhoitella ”morsiantaan”:
”Mutta Lily, koetahan nyt hillitä itsesi. On onnesi, että tämä mies suostuu esittelemään ruuman meille, sillä pitäisihän sinun tietää, ettei ole normaalia tavallisten matkustajien viettää aikaansa moisessa kolkossa ja pimeässä paikassa.”
”Niin, herra ja neiti, minun oikeuksiini ei kuulu tällainen, mutta mitä vain, että asiakas on tyytyväinen”, kansimies takelteli löytäessään viimein ruuman avaimen.
Hermione ja Draco asettuivat seisomaan vierekkäin kansimiehen taakse ja tämän kääntäessä selkänsä Draco puristi lujasti Hermionen kädestä ja iski tälle viekkaasti silmää. Kun ruuman ovi viimein antoi myöten ja kansimies siirtyi syrjään päästääkseen Hermionen ja Dracon sisälle, Draco ohjasi Hermionen ovesta samalla kun hän itse nopeasti nappasi nopeasti avaimet lukosta, kiitti kansimiestä avusta ja veti oven tämän nenän edestä kiinni. Kaikki tämä tapahtui niin nopeasti, että kansimies havahtui hakkamaan ovea vasta, kun Hermione ja Draco olivat jo rynnänneet sisälle ruumaan nauraen kuin lapset ilkiteon jälkeen. He juoksivat syvemälle ruuman sisälle ja pysähtyivät vasta erään auton luona huomaamatta aluksi itsekään, minkä viereen seisahtuivat. Huomatessaan auton he purskahtivat yhtäaikaiseen nauruun eikä Draco voinut olla ohjaamatta Hermionea auton takaistuimelle istumaan kuin kihlakunnan arvovaltaisinta rouvaa. Itse hän istahti kuskin penkille ja alkoi pyörittää rattia kuin he olisivat ajaneet mutkaisella maantiellä. Hän painoi kuvitteellisesti jarrua ja ilmoitti asiallisesti, että ajoneuvon oli nyt seisahduttava kuskin fyysisten tarpeiden takia.
”Ja millainen tarve mahdollisesti olisi kyseessä?” Hermione kysyi kujeilevasti avatessaan kuskin istuimen ja matkustajakopin välisen ikkunan.
”Vaikka tällainen”, Draco sanoi hymyillen ja kääntyi suutelemaan Hermionea. Hermione otti Dracon kasvot käsiensä väliin ja suuteli tätä intohimoisesti. Tästä suudelmasta hän ei koskaan päästäisi irti. Draco irrotti kätensä ratista ja huulensa Hermionen huulissa kiinni hän könysi ikkuna kautta takapenkille, suoraan tytön syliin. Draco ei tiennyt, kuinka Hermionen hento varsi kantoi hänen painonsa, joten hän siirtyi auton nahkaiselle istuimelle Hermionen viereen heidän yhä suudellessa. Hermione nojasi lähemmäksi Dracoa ja kietoi viimein kätensä tämän ympärille, siirtyen istumaan tämän syliin niin, ettei ilmakaan olisi mahtunut kulkemaan heidän välistään. Suudelmat syvenivät entisestään ja heidän hengityksensä kiihtyivät. Hermionen kädet vaelsivat alemmas Dracon selkää samalla kun Dracon kädet hapuilivat Hermionen niskaa. Suudelman lomassa Draco ei voinut olla kysymättä, oliko Hermione nyt varma siitä, mitä he olivat tekemässä. Hermionen huulet irrottautuivat Dracon huulista ja tummin silmin Hermione katsoi tätä rakastamaansa miestä:
”Tämän varmempi en voi enää olla.”
”Niin toivoinkin”, Draco kuiskasi ja suuteli Hermionen niskaa. Tyttö taipui selälleen auton nahkaistuimelle ja alkoi riisua Dracon rakkaudenhiestä märkää paitaa. Tämä oli heidän taivaansa ja he itse olivat sen kirkkaimmat tähdet tänä iltana.
And I love every single tear you cry
I just love the way you're losing your life

Tyttö heikoilla