Kirjoittaja: Hallahäive
Fandom: Veren vangit
Ikäraja: K-11
Paritus: Daniel Molloy/Armand
Tyylilaji: Draama, raapaleita
Disclaimer: En omista hahmoja, enkä saa heidän kirjoittamisestaan rahallista vastinetta.
A/N: Muutama ilta sitten juttelin
Sisiljan kanssa Veren vangeista ja siitä, kuinka en ole vielä kirjoittanut Danielista. No nyt olen! En ehkä vielä ole aivan kunnolla tavoittanut hänen ääntään, mutta tästä se lähtee. Kiitos Sisi inspissanoista. En ollut myöskään aikoihin raapalehtinut, joten oli hauskaa availla niitä kirjoituslukkoja. Nämä raapaleet ovat vähän toisistaan irrallisia, mutta kyllä se punainen lanka vähän silmiä siristämällä löytynee.
Summary: Ikuisuus alkaa naururypyistä.Ryppyinen untuvikkoKynttilät luovat lämmintä valoa muuten kliinisen valkeaan ravintolaan. Daniel sormeilee viinilasinsa reunaa ja tuntee suupielensä nykivän. Nainen heidän viereisessä pöydässään tuijottaa häntä paheksuvasti. Daniel kuulee tämän ajatuksista, kuinka hänen tulisi hävetä niin nuoren pojan harhaanjohtamista ja hyväksikäyttöä. Ei naista kaiketi käy syyttäminen, eihän hän tiedä heidän molempien olevan kehäraakkeja. Danielin vain tekisi mieli räkättää ääneen, kun nainen spekuloi hänen pöytätoverinsa viattomuutta.
Täytyy olla kolme vuosikymmentä, ainakin kaksi. Hyvä luoja, mitä sitä ei nykyään rahalla saisi. Armand painaa jalkansa hänen omaansa vasten, vaatii huomiota kuin kiehnäävä kissa. Sisäisesti Daniel kehrää. Ulkoisesti… Hän vääntää nupit kaakkoon ja kysyy äänekkäästi deittinsä mielipidettä käsiraudoista.
*
Louis on ottanut tavaksi soittaa hänelle sunnuntaisin kuin mikäkin eroperheen todellisuudesta vieraantunut etäisä. Danielista on suorainen ihme, ettei hän ole vielä ehdottanut ponin hankkimista korvaukseksi siitä, että jätti hänet kahden Armandin kanssa. Se olisi hellyttävää, jos Daniel ei kaiken muun ohessa joutuisi leikkimään parisuhdeterapeuttia Louis'n ja Lestatin on-off-suhteen uusimmissa käänteissä. Ei se ole hänen vikansa, että nämä eivät ole oppineet puhumaan toisilleen viimeisten sadan vuoden aikana. Se saattaa olla, että hän vastaa puhelimeen joka viikko. Miksi Louis edes soittaa sen sijaan, että puhuisi suoraan hänen päähänsä on hänelle yhä mysteeri. Mokomakin vanhus.
“Kuunteletko edes, Daniel?”“Erehtymättä. Välittäisinkö kuulla,
ehh.”
*
Daniel tuijottaa eteisen lattialta poimimaansa kirjettä. Se on kutsu uuteen klinikkakäyntiin nyt kun edellisestä on kulunut kuusi kuukautta. Hän pyörittää paperia vakaissa käsissään miettien, mitä tohtori tuumaisi, jos hän saapuisi paikalle esittelemään ihmeparantumistaan. Hän on aika varma, että setelin kuvat alkaisivat välkkyä sarjakuvamaisesti lääkäreiden silmissä näiden nähdessään hänen verikokeidensa tulokset. Se näky yksistään olisi melkein käynnin arvoista. Hän ei kuitenkaan haluaisi välttämättä olla se, jonka nimeä muut vampyyrit huutelevat murhanhimoisesti telepatiasessioissaan kaikki illat. Louis voi hänen puolestaan kantaa sen manttelin, kiitos vain. Niinpä Daniel päätyy parvekkeelle polttamaan kirjeen tuhka-astiassa. Valitettavasti ei vielä mielellään, vaan sytkärillä, mutta hänellä on aikaa opetella.
*
Daniel ei ole koskaan ujostellut vartaloaan. Jos olikin, niin seitsemänkymmentäluku paljastavine rytkyineen oli hänet siitä häpeästä vapauttanut. Hänestä tuntuu silti paljaalta riisuutua Armandin katseen alla. Ei sille vain voi mitään, että hänen kehonsa nyt on huomattavasti ryppyisempi kuin muutama vuosikymmen sitten, kun taas Armand näyttää edelleen pirullisen herkulliselta joka kulmasta. Ja Daniel on nähnyt tämän todellakin joka vinkkelistä.
“Paskiainen”, hän mumisee. Kymmenen vuotta aikaisemmin ja hänellä olisi ollut vielä hiven ruskeaa hiuksissaan. Eivätkä hänen kätensä olisi vapisseet.
“Mitä minä nyt olen tehnyt?” Armand kysyy ristien paljaat nilkkansa sängyllä. Danielilla ei ole jalkafetissiä, mutta nekin ovat saatanan kuvaukselliset.
“Vitkuttelit”, hän vastaa.
Hän on kuitenkin liian kyltymätön ollakseen pidempään kärttyinen, ja Armand katsoo häntä suurilla koiranpentusilmillään, joten carpe vitun diem. Tähän mennessä hän oli aina kelvannut herra muotokuvamallille ryppyineen kaikkineen, joten ei Armand häntä sysirumana voinut pitää. Vilkaisu tämän haaroväliin kertoo jostain vallan päinvastaisesta ja hivelee Danielin egoa.
“Etkä edes ostanut minulle illallista”, Daniel jatkaa leikillisesti.
“Sinä et syö enää illallista”, Armand muistuttaa.
“Syön kohta sinut”, Daniel sanoo ja pyöräyttää silmiään. Ja siinäpä vasta idea. Hän kipuaa Armandin päälle ja suutelee rakastaan kuin viimeistä päivää. Armand punoo sormensa hänen hiuksiinsa niiden harmaudesta vähäänkään välittämättä. Hän maistuu auringonvalolta ja hänen verensä kihisee Danielin kielellä.
