Poikani Aurelius, S, hurt/comfort, family fluff, Aurelius & Aberforth Dumbledore 3/7

[Linne]

Ficin nimi: Poikani Aurelius
Ikäraja: S
Genre/trope: perhe, hurt/comfort, fluff
Hahmot: Dumbledoren perhe
Summary: Aberforth Dumbledore hakee poikansa kotiin.
A/N: tuli tässä viimein katsottua Ihmeotukset ja niiden olinpaikat -elokuvat ja vaikka en ihan kaikista juonenkäänteistä tykännyt, Aureliuksen ja Aberforthin tarina jäi mieleen. Tulinkin sitten pohtineeksi, millaista elämä olisi ollut, jos Aberforth olisi löytänyt Aureliuksen jo aikaisemmin. Siitäpä tämä spurttiraapale!

1. Kimaltaa.

Orpokoti haisi saippualle, halvalle puulle ja tukahdutetuille taikuudelle.

Aberforth haistoi sen heti, kun astui sisään. Tässä paikassa oli joku, jonka taikuus oli voimakasta ja joka joutui kamppailemaan kaikin voimin pitääkseen sen sisällään. Joku, joka kärsi hirvittävästi vain selvitäkseen.

Aberforth puri poskensa sisäpintaa ja puristi sauvaansa taskussaan. Vaati hänen kaiken itsehillintänsä olla vetämättä sitä esiin ja räjäyttää koko paikkaa. Sen sijaan hän rykäisi kiinnittääkseen ohikulkevan hoitajattaren huomion, ja pyysi tätä viemään hänet johtajattaren huoneeseen, missä hän sitten esitti kohteliaasti asiansa.

Johtajatar, lihavahko nainen, kurtisti kulmiaan hänen vaatimukselleen ja silmäili sitten arvioivasti hänen villakangastakkiaan. “Aurelius? Niin, meillä on kyllä senniminen poika…kummallinen nimi tosin, eikö totta? Myönnän, etten uskonut hänellä omaisia olevankaan, me olimme melkein jo luvanneet hänet rouva Barebornelle…mutta jos te tosiaan olette hänen isänsä, niin tokihan teillä on oikeus hänet hakea. Rebecca, hae Aurelius ja käske pojan ottaa takki mukaansa.”

Johtajattaren takana seissyt hoitajatar lähti ja palasi pian muassaan pikkuinen poika. Pojan tumma tukka oli leikattu niin lyhyeksi että hän oli melkein kalju ja hänellä oli yllään nuhjuiset, aivan liian suuret vaatteet. Mutta silmät, ne kimalsivat kuin lohikäärmeen suomut.

“Aurelius”, johtajatar puhutteli käskevästi ja poika hätkähti. “Suunnitelmiin tuli muutos. Sinä et lähdekään rouva Barebornen luo. Tämä mies on sinun isäsi. Hän ottaa sinut nyt mukaansa.”

Aureliuksen silmät laajenivat. Hänvilkaisi Aberforthia nopeasti, mutta käänsi pian katseensa jalkoihinsa, kuin olisi tottunut kuulemaan toruja aikuisten tuijottamisesta. Aberfoth yritti hymyillä, mutta ei oikein onnistunut. Hän tiesi nyt, että oli ollut oikeassa kahdessa asiassa.

Yksi: poika oli täynnä tukahdutettua taikuutta.

Kaksi: tämä oli hirvittävän huono idea.

[Linne]

2. Oksa.

Aurelius alkoi puhua vasta Lontoossa.

Laiva matkalla New Yorkista Lontooseen hän oli ollut niin hiljaa että jos ei olisi mutissut unissaan, Aberfoth olisi epäillyt lapsen olevan mykkä. Poika totteli hänen jokaista käskyään niin nopeasti että oli kompastua jalkoihinsa, värisi mieluummin vilusta kuin pyysi Aberfothilta toista peittoa, ja hymyili vain kerran, kun Aberforth loihti lohikäärmeiden kuvia heidän pienessä hytissään. Aberforth yritti muistaa, oliko Tylyahossa lelukauppaa. Hän ei ollut aikaisemmin joutunut kiinnittämään sellaisiin asioihin huomiota.

Vasta kun he olivat käyneet Viistokujalla asioilla ja nousseet Skotlantiin vievään junaan, Aurelius avasi suunsa.

“Minne me olemme menossa, isä?”

Isä, Aberfoth ajatteli. Sana samaan aikaan pelotti ja kiehtoi häntä. “Kotiin”, hän sanoi pojalle ja avasi eväskorin, jonka oli ostanut Vuotavasta Noidankattilasta. “Tylyahon kylään. Pidän siellä pubia.”

Aurelius oli hetken hiljaa. Pojalla oli kädessään oksa, jota hän heilutteli mietteissään. Hän oli löytänyt sen satamasta Lontoosta, ja Aberfoth oli katsonut parhaaksi olla sanomatta siitä mitään. Poika oli aivan liian nuori saamaan omaa sauvaa, mutta opastusta taikakykyihin hän tarvitsi, se oli selvä.

“Asunko minäkin sitten siellä?” poika kysyi äkkiä ja katsoi Aberfothia tiiviisti. “Siellä pubissa.”

Aberfothin kurkkua kuristi. Merlinin parta, millaisia aikuisia tämä lapsi oli kohdannut?

“Tietysti”, hän sanoi karheasti ja ojensi pojalle voileivän. “Syö nyt. Matka on pitkä.”

[Linne]

3. Valkoinen

Aberforth kirosi itseään katsellessaan ympärilleen huoneessa, jonka oli tarkoittanut Aureliukselle.

Huone oli kieltämättä ankea. Se oli pubin vierashuone, jota käytettiin vain silloin, kun Albus piipahti käymään ja joi aivan liikaa selvitäkseen takaisin Tylypahkaan. Huoneessa oli raskastekoinen sänky, yöpöytä, vaatekaappi ja tuoli, mutta ei mitään muuta. Ikkunan edessä roikkuivat raskaat verhot jotka eivät päästäneet valoa lävitseen edes keskipäivällä, ja ainoa koristus harmailla seinillä oli ikivanha maalaus pihlajapuusta. Se oli tullut pubin mukana.

Huone oli sentään puhdas. Aberforth oli viimein taipunut Albuksen vaatimusten edessä ja hankkinut kotitontun. Golby ei ollut kovin seurallinen tapaus, mutta siivota hän osasi.

“Me voimme hankkia sinulle tänne tavaroita myöhemmin”, Aberforth sanoi nyt pojalleen ja sytytti yöpöydän lyhdyn. “Menehän nyt nukkumaan.”

Aurelius katsoi vuodetta epävarmana mutta pujahti peitteiden alle. Abeforth peitteli pojan kömpelösti ja kertoi taas tarinan lohikäärmeistä.


Tunti myöhemmin oven narahdus herätti Aberforthin levottomasta unestaan.

Aureliuksen kalpeat kasvot ilmestyivät ovenrakoon. Merlinin parta, poikahan oli ihan valkoinen. Oliko hän nähnyt painajaista?

“Hei”, Aberforth sanoi hiljaa. Aurelius hätkähti mutta kipitti sitten hänen vuoteeseensa.

Aberforth ei heti tajunnut, mitä tapahtui. Yhtäkkiä hänen sylinsä oli täynnä pikkuista, vapisevaa olentoa, jota varmasti paleli. Aberfoth kietoi kiireesti peittonsa heidän molempien ympärille.

“Aurelius, kaikki on hyvin”, hän sanoi, puhuen edelleen hiljaa, ja silitti pojan kapeaa selkää. “Nuku nyt. Me olemme kotona.”

Aurelius tärisi. Juuri kun Aberforth oli aikeissa avata taas suunsa, poika käpertyi häntä vasten ja huokaisi, kuin vesilohikäärme, jonka sisään kerääntynyt ilma purkaantui vesihöyrynä ilmaan.

Aberforth sulki silmänsä. Hän ei ollut varma, milloin vaipui uneen, mutta niin hän lopulta teki, käsivarsi poikansa ympärillä.