Ficin nimi: Poikani Aurelius
Ikäraja: S
Genre/trope: perhe, hurt/comfort, fluff
Hahmot: Dumbledoren perhe
Summary: Aberforth Dumbledore hakee poikansa kotiin.
A/N: tuli tässä viimein katsottua Ihmeotukset ja niiden olinpaikat -elokuvat ja vaikka en ihan kaikista juonenkäänteistä tykännyt, Aureliuksen ja Aberforthin tarina jäi mieleen. Tulinkin sitten pohtineeksi, millaista elämä olisi ollut, jos Aberforth olisi löytänyt Aureliuksen jo aikaisemmin. Siitäpä tämä spurttiraapale!
1. Kimaltaa.
Orpokoti haisi saippualle, halvalle puulle ja tukahdutetuille taikuudelle.
Aberforth haistoi sen heti, kun astui sisään. Tässä paikassa oli joku, jonka taikuus oli voimakasta ja joka joutui kamppailemaan kaikin voimin pitääkseen sen sisällään. Joku, joka kärsi hirvittävästi vain selvitäkseen.
Aberforth puri poskensa sisäpintaa ja puristi sauvaansa taskussaan. Vaati hänen kaiken itsehillintänsä olla vetämättä sitä esiin ja räjäyttää koko paikkaa. Sen sijaan hän rykäisi kiinnittääkseen ohikulkevan hoitajattaren huomion, ja pyysi tätä viemään hänet johtajattaren huoneeseen, missä hän sitten esitti kohteliaasti asiansa.
Johtajatar, lihavahko nainen, kurtisti kulmiaan hänen vaatimukselleen ja silmäili sitten arvioivasti hänen villakangastakkiaan. “Aurelius? Niin, meillä on kyllä senniminen poika…kummallinen nimi tosin, eikö totta? Myönnän, etten uskonut hänellä omaisia olevankaan, me olimme melkein jo luvanneet hänet rouva Barebornelle…mutta jos te tosiaan olette hänen isänsä, niin tokihan teillä on oikeus hänet hakea. Rebecca, hae Aurelius ja käske pojan ottaa takki mukaansa.”
Johtajattaren takana seissyt hoitajatar lähti ja palasi pian muassaan pikkuinen poika. Pojan tumma tukka oli leikattu niin lyhyeksi että hän oli melkein kalju ja hänellä oli yllään nuhjuiset, aivan liian suuret vaatteet. Mutta silmät, ne kimalsivat kuin lohikäärmeen suomut.
“Aurelius”, johtajatar puhutteli käskevästi ja poika hätkähti. “Suunnitelmiin tuli muutos. Sinä et lähdekään rouva Barebornen luo. Tämä mies on sinun isäsi. Hän ottaa sinut nyt mukaansa.”
Aureliuksen silmät laajenivat. Hänvilkaisi Aberforthia nopeasti, mutta käänsi pian katseensa jalkoihinsa, kuin olisi tottunut kuulemaan toruja aikuisten tuijottamisesta. Aberfoth yritti hymyillä, mutta ei oikein onnistunut. Hän tiesi nyt, että oli ollut oikeassa kahdessa asiassa.
Yksi: poika oli täynnä tukahdutettua taikuutta.
Kaksi: tämä oli hirvittävän huono idea.
