Nimi: Joulunlapsi
Fandom: Yuri!!! on Ice
Hahmot: Viktor Nikiforov (Yuuri Katsuki)
Ikäraja: K-11
Kirjoittaja: Fairy tale
Tyylijaji: Draama, angst, henkilöhistoria, kristillinen joulunvietto
Vastuuvapaus: Päähahmot kuuluvat Sayo Yamamotolle ja Mitsurō Kubolle. Minä en tee rahaa lainatessani heidän keksimiään hahmoja.
Yhteenveto: 80-luvun lopulla Neuvostoliitossa Leningradin kaupungissa tapahtui jotain, joka olisi voinut päättyä vielä paljon pahemmin.
Kirjoittajalta: Mun versioni siitä, mitä Viktorin lapsuudessa tapahtui ja miksi hänen perheestään ei puhuta mitään. Useat ovatkin päätelleet, että Viktor on orpo. Tämän fikin kirjoittaminen on ollut mielessäni jo useamman vuoden. Aikalinjaltaan tämä fikki sijoittuu aikaisemmin kirjoittamaani fikkiin
”Yksi sinulta puuttuu K-11” ja siinä mainittuun joulunviettoon ja muihin tapahtumiin.
Joulun lapsi
25.12.1988 Leningrad, Neuvostoliitto
Oli kylmä ja tuulinen päivä. Viime viikkoina oli satanut paljon lunta ja pakkanen laski öisin kireisiin lukemiin. Sunnuntain iltapäivän hämärässä ei ihmisiä ollut juurikaan liikkeellä, eikä kukaan laitakaupungilla kiinnittänyt huomiota liian kevyissä vaatteissa kulkevaan nuoreen naiseen, joka kantoi mukanaan jotakin. Nainen oli epätoivoinen ja hänen tilanteensa oli kaikella tavalla ei-toivottu ja täysin mahdoton. Hän oli karannut sairaalasta, synnyttänyt yksin puistonlaidalla ja oli nyt pakomatkalla johonkin – mihin tahansa. Verta oli kaikkialla, minne hän kulki. Hänen pitäisi jättää vauva jonnekin ja jatkaa matkaansa ennen kuin ne tulisivat.
Erään kirkon läheisyyteen oli tuotu ulos paljon puutavaraa ja puisia patsaita, jotka olivat kaikki osa suurta kokonaisuutta, jouluseimeä. Leningradin kaupunki oli vasta valmistautumassa jouluun, vaikka toisaalla maailmalla joulupäivä olikin jo tänään. Jouluseimen puiset hahmot olivat vielä sikin sokin pihamaalla ja tyhjä seimi odotti kapaloitua Jeesuslasta kruunaamaan koko asetelman. Hetken mielijohteesta nuori nainen päätti, että hän jättäisi oman lapsensa seimeen. Hän laski pyyhkeeseen käärityn vauvansa oljille, polvistui lumelle ja itki.
”Jumala, anna minulle anteeksi”, hän sanoi ja juoksi kohta pois.
Vauva seimessä alkoi olla nälissään ja viluinen ja se itki.
Iltapäivän hämärä syveni ja kalpeaa valoa loistava katulamppu valaisi heikosti ympäristöä. Katua pitkin kulki vanha nunna kohti luostaria, kun hän kuuli heikon äänen. Häneltä kesti hetki käsittää mistä ääni tuli ja se oli toden totta vauvan heikkoa itkua. Miten niin epätodennäköinen ääni saattoi kuulua täällä, missä ei ollut mitään.
”Voi pyhä Isä, mitä tämä on?” nainen kummasteli. Hän katseli ympärilleen, mutta ketään ei ollut missään. Oli vain verta lumella ja pyyhkeeseen kapaloitu vauva seimessä itkemässä.
Eihän vapahtajan pitänyt syntymän uudelleen? Mitä tämä oikein merkitsi?Luostarilla vanha nunna käsitti, että seimeen jätetty pienokainen oli vastasyntynyt. Sillä oli pitkä pätkä napanuoraa tallella eikä sitä oltu kylvetetty. Tuskin vauva oli saanut edes maitoa syödäkseen. Pyyhekääröstä putosi hätäisen näköisesti kirjoitettu viesti lattialle. Siinä luki lyhyesti:
Hänen nimensä on Viktor. Mikä ikinä olikaan sen naisen tarina, joka oli tällä tavalla hylännyt vauvansa talven armoille, oli antanut lapselle nimen ja toivonut, että joku löytäisi sen.
”Jos sinä elät tämän päivän jälkeen, uskon että elämälläsi on tarkoitus ja olet voittaja kuten nimesikin sen kertoo”, nunna totesi.
25.12.2025 Osaka, Japani
Useana vuonna Yuuri oli seurannut vierestä, kuinka Viktor matkusti ajatuksissaan syntymäpäiväänsä useiden vuosien taakse pohtien kaikkea sitä, mitä silloin oli tapahtunut. Tämä vuosi ei ollut poikkeus. Viktorille oli kerrottu kaikki, mitä siitä päivästä tiedettiin. Hän oli kärsinyt hiljaa ja kantanut taakkaa siitä, kuinka hänet oli sillä tavalla hylätty ja unohdettu. Hän ei ollut koskaan saanut tuntea äitiään eikä isäänsä, mutta yksi verisukulainen hänellä oli. Hänen isoäitinsä, lämminsydäminen babuška oli ollut Jumalaan uskova, mutta köyhä ja sairas nainen. Vaikka Viktor oli kasvatettu lastenkodissa, oli hänellä ollut mahdollisuus tutustua isoäitiinsä.
Olemme löytäneet tämän lapsen sukulaisen, hänen äitinsä äidin. Jos mahdollista, niin poika voitaisi sijoittaa hänen luokseen. Niin Viktor asui jonkin aikaa isoäitinsä luona, mutta joutui palaamaan lastenkotiin kun isoäiti joutui sairaalahoitoon. Hänen varhainen lapsuutensa oli jollain lailla arvaamatonta ja turvatonta, mutta hänen sydämeensä kylvettiin jo silloin jotakin, joka kantaisi hedelmää vasta monien vuosien jälkeen. Hänen isoäitinsä oli vienyt häntä pyhäkouluun. Pieni ja ehkä turhaltakin näyttävä asia, jolla ei äkkiä näyttänyt olevan mitään merkitystä, mutta sillä oli.
Kun Viktor sai nelivuotiaana ensimmäisen kerran luistimet jalkaansa, hän oppi nopeasti luistelemaan. Kun yksi Venäjän huippuluistelijoista vieraili orpokodilla ja lahjoitti lapsille pehmoleluja, hänen huomionsa kiinnittyi erityisesti yhden lapsen luistelutaitoihin.Monista kipeistä muistoista huolimatta Viktor oli säästänyt lapsuudestaan hänelle rakkaan pehmopupun. Vaikka hänen elämänsä muuttuikin paljon, kun hän muutti orpokodista lopulta sijoitusperheeseen luisteluvalmentajansa luokse ja eli yltäkylläisyydessä, rakkaaksi tullut pehmo oli aina hänen tyynynsä vierellä.
Mutta tämä joulu oli monella tavalla erilainen.
Kun Viktor nyt ensimmäistä kertaa elämässään luki jouluaterian aluksi jouluevankeliumin japaninkielellä omalle perheelleen, hän havahtui syvistä mietteistään.
”Nyt minä ymmärrän”, Viktor sanoi ojentaessaan lautasen Yuurille.
”Mitä nyt?” Yuuri kysyi.
”Babuškan rukoukset eivät menneet hukkaan. Vaikka välissä oli monen monituista vuotta, niin tässä minä nyt olen, sydämeltäni muuttuneena miehenä viettämässä ensimmäistä kertaa joulua vapahtajan syntymäpäivänä.”
Yuuri katseli, kuinka kyyneleet kastelivat Viktorin posket. Niiden takana oli vanhaa surua ja uutta surua jota he elivät läpi tänä jouluna. Ja silti Viktor oli rauhallisempi ja hänen silmänsä olivat kirkkaammat kuin koskaan ennen.
”Kaikki se, mitä olet kertonut babuškastasi on antanut minun ymmärtää että hän oli viisas ja kärsivällinen nainen”, Yuuri totesi.
”Sitä hän oli”, Viktor sanoi.
Koti oli siivottu ja laitettu. Olohuoneessa oli joulukuusi koristeltuna ja monilla pöydillä oli joulukukkia. He söivät japanilaisittain jälkiruoaksi mansikkakakkua Viktorin syntymäpäivän kunniaksi. Joulu ei muodostunut kaikesta siitä ulkoisesta, mikä nousi kiireestä ajan kulttuurista; ostamisesta ja levottomasta äänimaisemasta. Se muodostui hiljaisuudesta ja levosta, yhdessäolosta perheen kesken ja kahdesta häntää heiluttavasta minipuudelista. Se muodostui lasten leikeistä ja unesta. Se muodostui siitä rauhasta, jonka vain vapahtaja Jeesus voi antaa. Se on rauhaa surun ja murheenkin keskellä.
”Rauhan minä jätän teille: minun rauhani — sen minä annan teille. En minä anna teille, niinkuin maailma antaa. Älköön teidän sydämenne olko murheellinen älköönkä peljätkö” (Joh. 14:27)
