Takaisin kotiin, joulukalenteri, S. mysteeri, seikkailu. 25/25

[Linne]

Tekstin nimi: Takaisin kotiin

Kirjoittaja: Linne

Ikäraja: S

Fandom: Originaali

Genre/trope: mysteeri, seikkailu, hurt/comfort.

Summary: Rey etsii tietään takaisin kotiin ja samalla itseään

A/N: pitkään mietin, sopiiko tämä teksti joulukalenteriksi mutta kaikenlaiset mysteerithän sopivat jouluun, eikö? Joka tapauksessa tämä teksti avasi kirjoitushanat joten ihan sama, se on nyt joulukalenteri Rey seikkailee myös teksteissä Poika varastossa (S) ja Kartanon salaisuus (S). Tämä teksti, vaikka mysteerinen onkin, pitäisi kuitenkin olla luettavissa vaikka aikaisemmat eivät olisikaan tuttuja. Toivottavasti viihdyt tämän kalenterin parissa!


Luukku 1. Langdon

Ote sir William Bywaterin oppaasta Arania: Kattava Opas Jalon Maamme Saloihin:

Kooltaan vähäinen ja nähtävyyksiltään kenties mitätön, mutta siksi mielenkiintoinen paikka että ansaitsee tulla mainituksi tässä oppaassa, on Langdonin kylä maamme koillisosassa, missä Arania tunnetusti risteää kunnioitettavan naapurimaamme Havran kanssa.

Langdonin kylä ei ensisilmäykseltä juurikaan eroa lukemattomista muista aranialaisista kylistä: väkiluku koostuu enimmäkseen rahvaasta, ja vaikka alueella muutama herrasväen asunto onkin, eivät ne kuitenkaan vedä vertoja kovinkaan monelle maamme linnoista ja kartanoista.

Kenties ensimmäiseksi tulijan huomio kiinnittyy rakennustyyliin: meren ja siten merituulen läheisyyden vuoksi useimmat asukkaista ovat rakentaneet talonsa kivestä puun sijaan, jota muualla maassamme suositaan. Useimmat taloista on yksikerroksisia ja matalia, ja ikkunat pieniä.Tämä erikoinen arkkitehtuurinen piirre ei kuitenkaan juuri lisää talojen arvoa katsojan silmässä, vaikka ne siistejä ja hyvin pidettyjä ovatkin.

Mikä sitten tekee tästä mitättömästä kylästä niin erikoisen?

Vastaus on kulttuuri. Kulttuurisilta piirteiltään Langdon lienee ainutlaatuinen, niin erikoinen että sen on vaikea uskoa sijaitsevan Araniassa lainkaan. Langdonin sijainti Havran rajalla lienee paikalle niin siunaus kuin…

[Meldis]

Voi jee! Mietinkin, että mistä mainostamasi kalenteri on ja ihan parasta päästä lukemaan Reyn mysteeristä! Ihana aloitus, rakastan tekstejä, missä on tehty feikkihistoriakirjan luku ja kirjoittajan äänikin kuulosti kivan viktoriaaniselta ja siksi hyvin osuvalta. Innolla jään odottamaan tätä mysteeriä! ^^

[Linne]

Meldis ihanaa kuulla, että Reyn tarina kiinnostaa ja ensimmäinen luukku toimi! Reystä on kehittynyt itsellekin sellainen lempihahmo, että hänestä on hauskaa kirjoittaa kiitos kommentista!


Luukku 2. Livally

Kun Rey astui ulos junasta, hän puoliksi odotti poliisin olevan häntä vastassa.
Ketään ei kuitenkaan näkynyt. Hän oli suunnitellut matkansa hyvin, eikä häntä osattaisi vielä etsiä, ei ainakaan täältä.

Livallyn asema oli hiljainen. Vain harva jäi tässä pois: useimmat jatkoivat matkaa kauemmas, aina Aranian pohjoisosiin asti.

Rey kohensi reppunsa asentoa ja lähti kohti Livallyn kaupunkia. Hänen onnekseen päivästä oli tulossa kirkas. Hänellä oli pitkä kävelymatka edessään, eikä hän halunnut jäädä Livallyyn pidemmäksi aikaa kuin oli pakko.

Ensimmäisenä hän muisti tuoksut.

Livally näytti etäisesti tutulta, kuin uni, jonka hän oli nähnyt kauan sitten, mutta tuoksu oli tuttu. Se oli sekoitus savua, merituulta ja läheisistä kojuista lehahtavaa paahtuvan lihan tuoksua, joka sai Reyn vatsan muistuttamaan olemassaolostaan. Hän osti piirakan yhdeltä kaupustelijoista ja kysyi tältä samalla, mistä löytäisi sekatavarakaupan.

Piirakoita kaupitteleva mies ei aikaillut vastatessaan. “Sinun on paras mennä Wardille, poika. Sieltä löydät kaiken, mitä tarvitset.”

Rey nyökkäsi, kiitti, ja lähti kohti miehen osoittamaa suuntaa.

Vasta kun hän astui kaupan kynnyksen yli, hän tajusi, että he molemmat olivat puhuneet havran kieltä.

[Meldis]

Ohhoh, heti ensimmäinen rivi oli kutkuttava, miksihän poliisi olisi ollut Reytä vastassa? o.o Ihanaa kuvailua, käytit niin kivasti tuoksuja paikan kuvailuun ja se sai paikan tuntumaan todella aidolta. Hyvin vähällä sait paikan eloon. Oi ja miten kiva tuo kielen käyttö, kuulosti tosi paljon kaksikielisiltä, joilla väliin solahtaa toisen kielen sanoja, tahallaan ja vahingossa. ^^ Kiitos uudesta luukusta!

[Linne]

Meldis ihana kuulla, että pidit tokasta luukusta! Se, miksi Reyn perässä olisi poliisi, selviää kyllä, mutta hetki siihen menee. Kiitos kommentista!

Luukku 3.

“Mikä sinun nimesi on, poika?”

Rey ei kääntynyt katsomaan saatettavaansa –hänellä oli täysi työ pysyä mukana käännöksissä –mutta ihmetteli silti pyyntöä. Mitä tämä hänen nimellään teki?

“Rey”, hän vastasi hetken hiljaisuuden jälkeen. Ei hänellä muutakaan nimeä ollut.

Joskus, kauan sitten, hänellä oli ollut toinen nimi. Hän ei muistanut, mikä se oli ollut, mutta hän muisti, ettei se ollut Rey.
“Rey”, mies hänen takanaan toisti. Hänen äänessään oli epäilevä sävy. Rey yritti muistaa, mitä Merle oli hänelle miehestä kertonut. Tämä oli amiraali, tai jotain muuta korkea-arvoista. Tämän käynti liittyi jotenkin Merlen sopimukseen komentajan kanssa. Rey ei tiennyt varmasti, mitä he olivat sopineet, eikä välittänytkään tietää. Hän luotti Merleen, ja vain sillä oli väliä.

[Linne]

Luukku 4.

Livallysta täytyi kävellä vielä päivän matka itään.
Rey oli miettinyt koko junamatkan, miten vaikeaa se olisi, mutta huomasi pian, että oli murehtinut turhaan. Langdonista selvästi ajettiin usein vaunuilla Livallyyn ja takaisin ja tie oli leveä ja helppo seurata.

Se toki myös tarkoitti, että kuka tahansa saattoi nähdä hänet, ja juuri sitä Rey oli yrittänyt välttää. Ainakin hän sulautui joukkoon: kaikki, keitä hän näki, olivat tummatukkaisia ja ruskeasilmäisiä, aivan kuten hänkin. Tiellä liikkui jonkin verran ihmisiä, mutta kukaan ei puhutellut häntä, ja lopulta hän rauhoittui.

Hän kulki koko päivän, piti välillä evästaukoa ja jatkoi matkaansa. Sen aikana hänellä oli paljon aikaa ajatella.

Päätös lähteä amiraalin luota ei ollut hätiköity, vaikka tilaisuus olikin tarjoutunut odottamatta. Reyn omatuntoa kolkutti ikävästi ajatus siitä, mitä amiraali sanoisi kun palaisi kotiin ja huomaisi hänen kadonneen, mutta sitä ei voinut auttaa. Siitä asti kun hän oli muistanut nimensä –oikean nimensä –hän oli tiennyt, että ennemmin tai myöhemmin hän lähtisi etsimään tätä paikkaa.

Kotia. Sana tuntui oudolta, vieraalta. Hän ei osannut yhdistää Langdonia kotiin, ei ainakaan vielä.

Jonkin aikaa amiraalin talo oli ollut koti. Hän oli tottunut sen rytmiin, sen askareisiin ja ihmisiin. Hän oli tutustunut muihin palveluspoikiin, ystävystynyt amiraalin pojan kanssa ja huomannut kertovansa tämän tyttärelle enemmän salaisuuksia kuin oli viisasta. Hän oli luottanut amiraaliin ja nukkunut rauhallisena öitään tämän katon alla.

Sitä ennen Linna oli ollut koti. Hän ei enää muistanut, kuka sitä oli ensimmäisenä kutsunut siksi –Tristan, ehkä –tai ehkä he kaikki olivat kutsuneet paikkaa linnaksi. Olihan siellä ollut kuningaskin.

Rey ajatteli Linnaa joskus edelleen. Hän tiesi, että Linnaa sellaisena kun hän sen muisti, ei enää ollut olemassakaan. Sen jälkeen kun Merle oli tehnyt sopimuksen komentajan kanssa ja hänen joukkonsa oli hajotettu, Linna oli luovutettu sotilaiden käsiin. Varmasti siellä oli edelleen paikkoja, joista kukaan muu kuin he eivät tienneet, mutta sotilaat olivat jo varmasti löytäneet Peilihuoneen, ja Kirjaston ja Altaan –

Rey puri hammasta. Se oli kaikki mennyttä. Merle oli tehnyt oikein, tuntuipa se miten pahalta tahansa.

Hänen olisi pitänyt kertoa Merlelle, mihin oli mennyt. Ei ollut tämän vika, ettei heillä enää ollut kotia.

Hän jatkoi kävelemistä, ja taittoi horsman tien reunasta. Se tuoksui kodilta

[Meldis]

Olet tosi taitavasti kirjoittanut tämän mysteeriksi, vaikka päähenkilö tietää, mitä on tapahtunut. Lukija ei pääse vapaasti käsiksi hänen ajatuksiinsa ja muistoihinsa ja pikku hiljaa annat palasia Reyn taustasta. Se on tosi jännittävää ja tosi hienosti olet onnistunut pitämään asioita salassa, vaikka tarina onkin Reyn näkökulmasta. Ja onhan varmaan Reyllekin jotain vielä sumun peitossa, kun ei ole käynyt kotona aikoihin, mikä se koti sitten onkaan. Oih, miten kutkuttavaa tätä onkaan lukea, on sotilaita ja linna ja amiraali, jonka luona olla vähän aikaa turvassa, ihh! Kiitos uusista luukuista.

[Linne]

Meldis ihanaa, kun jaksat seurata tätä kalenteria <3 tässä on aika paljon lankoja, mitkä menevät ristiin -Reyn menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus -joten kiva kuulla, että kokonaisuus pysyy kiinnostavana! Kiitos taas kommentista

Luukku. 5

– kirouskin.

Langdonilaiset tunnetaan kaupankäynnistään havralaisten kanssa ja toden totta, aikojen saatossa veri on myös sekoittunut. Useimmat langdonilaiset ovat tummatukkaisia ja -silmäisiä, huomattavan tummempia kuin mitä Araniassa on totuttu näkemään. Syy tähän piilee avioliittojen sopimisessa rajojen yli ja pariskuntien asettumisessa Langdoniin.

Kaupankäynti Havran kanssa on myös vaikuttanut langdonilaisten tapoihin hoitaa asioita. Kuten mainittua, alueella sijaitsee muutama herraskartano. Hämmästyttävää kyllä, niiden haltijat eivät juuri omista maata ympärillään, hädin tuskin omiksi tarpeikseen. Lähes kaikki pellot ja metsät Langdonin ympärillä ovat kyläläisten itsensä omistuksessa. Järjestelmä toimii seuraavalla lailla: jokainen kyläläinen omistaa tietyn persentin kylän maista. Maata hoidetaan yhdessä, ja saatavat tuotot jaetaan persentin mukaan. On kuitenkin huomattavaa, että jokaisen kyläläisen on luovutettava osa omasta osuudestaan kylän yhteiseksi hyväksi: tästä syystä Langdon on niitä harvoja aranialaisia kyliä, joiden ylpeytenä on oma oppikoulu.

Mikäli erikoinen maanomistusjärjestelmä hätkähdytti teitä, arvoinen lukija, on minun varoitettava, että vielä paljon kummallisempaa on tulossa: Langdonin kylässä kun ei eritellä miehiä ja naisia. Havralainen ajatus siitä, että jokaisen on tehtävä työtä mikä hänelle parhaiten sopii, on tiukkaan juurtunut tähän syrjäiseen paikkaan. Siksipä tämän teoksen kirjoitushetkellä kylän parhaimmaksi ylistetty seppä on nainen, ja mikä vielä kummempaa, naimisissa sekatavarakauppiaan kanssa. Sekin lienee erikoista: naimisiin mennessään naiset eivät suinkaan luovu töistään ja keskity kodin hoitamiseen, vaan jatkavat töitään hädin tuskin jälkikasvustaan piittaamatta. Seurauksia moraaliin voi kukin ihmetellä!

[Linne]

Luukku 6.

Vaikka kello oli jo yhdeksän, Leijonanpään majatalo oli täynnä ihmisiä.

Silti vain kaksi viidestä huoneesta oli varattu, mikä ei lainkaan hämmästyttänyt Lionelia. Vain harva, joka ei ollut Langdonista kotoisin, vaivautui matkustamaan näin kauas. Hän piti huoneita vain siksi ettei keksinyt niille muutakaan käyttöä, ja kuulostihan majatalo paljon paremmalta kuin pubi.
Silti, olut oli se, mikä piti paikan pystyssä ja Lionelin lapset leivässä, joten kun oven yläpuolelle kiinnitetty kello kilahti, hän nosti katseensa tuopista jota oli ollut laskemassa, ja kääntyi ottamaan uutta tilausta.

Sitten hän kurtisti kulmiaan.

Oli vaikea sanoa, kuka -tai mikä –sisääntulija oli. Tämä oli pukeutunut ruskeaan takkiin, joka oli hiukan liian iso ja jonka huppu oli vedetty päähän. Mutta silti –hetken ajan Lionel melkein luuli –

“Iltaa herralle”, hän sanoi, ja laski pitelemänsä tuopin asiakkaan eteen. “Mitä saisi olla?”

Ei olutta, ellei tulija kiskaisi huppua pois päästään ja näyttäisi valtavaa partaa tai komeita ryppyjä. Ei, tämä oli lapsi, siitä Lionel oli lähes varma. Poika tai veljensä housut jalkaan kiskonut tyttö.

Tulija tuli hiukan lähemmäs. “Olisiko teillä –tulitikkuja?” tämä kysyi. “Minä –tiedän, että tämä on majatalo –mutta voisin maksaa niistä.”

Lionel rypisti otsaansa. “Saattaahan minulla olla ylimääräinen laatikollinen”, hän sanoi verkkaisesti. “Saako olla jotain muuta?”

Tulija pudisti päätään. “Vain tulitikkuja. Kiitos.”

Lionel vaihtoi katseen tiskille jääneen asiakkaan kanssa. Billy Thorpe oli vanha ystävä, ja kaiken lisäksi postimies, joka näki ja kuuli lähes kaiken, mitä kylässä tapahtui. Billy pudisti päätään. Kuka tahansa tulija olikin, tämä oli muukalainen.

Hitaasti Lionel kurotti taakseen ja otti esiin askin tulitikkuja. “Tässäpä olisi. Oletko varma, ettet tarvitse mitään muuta?”

Tulija oli katsonut salin puolelle, mutta kääntyi nyt Lionelin puoleen. Tiskin yläpuolelle ripustettu lamppu valaisi hetkeksi hänen kasvonsa, ennen kuin ne katosivat jälleen hupun alle.

Lapsi. Korkeintaan viisitoistavuotias, todennäköisesti nuorempi.

“Oletko aivan varma, ettet tarvitse mitään muuta?” Lionel kysyi ystävällisesti. “Kenties paikkaa, missä voisit istua hetken ja levätä?”

Poika oli hetken hiljaa. Lionel oli juuri aikeissa kutsua vaimoaan, kun tämä puhui.

“Tämä majatalo…onko se aina ollut tässä?”

Lionel vaihtoi toisen katseen Billyn kanssa. “Mitä tarkoitat?”

“Tässä oli ennen…ompelimo.”

“Taidat olla kotoisin täältä päin”, Lionel sanoi ja rentoutui. Poika oli luultavasti kylässä asuvan perheen serkku tai muu sukulainen, joka oli lähetetty hakemaan tulitikkuja ennen illallista. “Kyllä, tässä oli ennen ompelimo. Äitini pyöritti sitä, mutta kun hän kuoli ja sisareni muutti muualle, tein paikasta majatalon. Entinen olikin käymässä ahtaaksi.”

Poika nyökkäsi. Lionel arvioi hänen pituuttaan ja korjasi aikaisempaa arviotaan. Lapsi ei voinut olla kahtatoista vanhempi. “Kiitos.” Poika jätti tiskille kaksi pronssilanttia, otti tulitikut ja lähti.

Lionel katsoi lantteja ja kohautti olkiaan. Täälläpäin kolikoihin lyötiin yleensä Aranian lippu kuninkaan pään sijaan, mutta pronssilantti oli pronssilantti, eipä kuvalla väliä.

[Meldis]

Pätkä kirjasta, tai mistä olikaan, oli tosi jännittävä ja arvostan, miten tekstistä kuului kirjoittajan ääni, joka erosi tavallisesta kertojan äänestä. Siinä oli myös semmoinen kiva vanhainaikainen tunne, kuinka kirjoittaja ikään kuin puhuttelee lukijaa itseään. Samoin erinomainen ajan havainnollistaja oli huomio sukupuolirooleista ja moraalin rappeutumisesta.

Vaihto näkökulmassa pisti mieleni kierroksille ja tykkään, miten pidät lukijan varpaillaan, ettei juoni kuljekaan suoraviivaisesti ja välissä on eri hahmoja kertomassa sekä näitä kiehtovia kaappauksia kirjoista. Vähän jännitti, mitä Lionel vielä tekee Reylle, kun alkoi niin epäillä tätä, mutta onneksi tilanne raukesi rauhallisesti. Niin kivasti tuntui pikkukylän yksityiskohdat, postimies, jonka voi luottaa tietävän, kuka on muukalainen ja kuka ei tai suvussa kulkenut talo, jonka toiminta vaihtuu sukupolven vaihtuessa tai että olut tuo rahaa majatalon isännälle. Käytät niin kivasti monipuolisia tapoja kuvata hahmoja ja ympäristöä, rikastuttaa valtavasti tarinan kulkua. ^^ Kiitos uusista luukuista.

[Linne]

Meldis mä rakastan fiktiossa tollaisia feikkikirjanpätkiä, joten totta kai sellainen piti saada itsellekin tähän ficciin xD Kiitos sulle ihanasta kommentista! Nyt juoni alkaakin vähän tiivistyä, hehe.

Luukku 7.

Rey nojasi selkäänsä männyn runkoon ja tuijotti pientä aukiota edessään.
Aurinko oli noussut noin tunti sitten, ja valaissut mäntyjen ja kuusten latvat. Langdonissa ei juuri muita puita kasvanutkaan. Oli niille liian kylmää. Eikä tämäkään ollut oikea metsä, vaan pelkkä metsikkö.

Joskus, kauan sitten, joku oli kertonut, että metsässä kummitteli. Rey muisti ainakin tarinan naisesta, joka vaelteli metsässä öisin, etsien turhaan rakastettuaan, ja Varjon, mustan hahmon, joka etsi lapsia viedäkseen heidät omaan, pimeään maailmaansa.

Nämä tarinat olivat pelkkää satua. Valheisiin käärittyjä varoituksia, joita vanhemmat kertoivat lapsilleen pitääkseen heidät poissa metsästä. Rey oli viettänyt metsässä lähes koko yön, istunut hätäisesti kyhätyn nuotion ääressä eikä ollut nähnyt yhtään aavetta.
Ei edes niitä, joita oli toivonut näkevänsä.

Hän sulki silmänsä.

Oli ollut typerää saapua kylään illalla, kun aurinko oli laskemassa, mutta hän ei ollut osannut arvata, millainen vaikutus paikalla olisi häneen. Hän oli odottanut –toivonut –että muistaisi jotain, mutta–

Koulu, jota hän oli ehtinyt käydä vain vuoden, mutta muisti edelleen, mikä pulpeteista oli hänen.

Kiviset talot, joista jokaisen asukkaan hän oli tuntenut.

Sepän paja, jossa hän oli auttanut hevosenkenkien jäähdyttämisessä.

Ja lopulta, kun hän oli kiertänyt jokaisen nurkan, jokaisen tien–

Kasa kiviä ja hiiltynyttä puuta siinä, missä oli joskus ollut koti.

Tämä oli koti.

Hän oli kotona.

[Linne]

Luukku 8.

Oikeastaan Carlo oli iloinen, että äiti lähetti hänet metsään.

Hän oli seissyt koko päivän tiskin takana ja seurannut isää, kun tämä kävi kauppaa. Carlo perisi kaupan jonain päivänä, ja siksi hänen täytyi oppia tavoille, kuten isä sanoi.
Carlo piti kaupankäynnistä. Suurin osa asiakkaista oli tietysti tuttuja, ja useimmat ostivat ihan tavallista tavaraa, mutta aina silloin tällöin joku halusi harvinaisia mausteita joita myytiin pienissä pusseissa, tai tiedusteli, olisiko mahdollista tilata jotain tiettyä, ja silloin isän kaupankäyntitaidot pääsivät oikeuksiinsa.

Carlon isoisällä oli isompikin kauppa Livallyssa, mutta isä oli sanonut, ettei ottaisi sitä vastuulleen ennen kuin Carlo ja hänen pikkusiskonsa Edith olisivat vanhempia. Isän mielestä Langdon oli parempi paikka kasvaa kuin Livally, eikä ‘Carlon olisi hyvä kohdata isäukkoa ennen kuin oli ihan pakko.’

Viimeisen lauseen Carlo oli kuullut isän sanovan, kun oli hiipinyt yöllä keittiöön juomaan vettä, mutta koska sitä ei oltu tarkoitettu hänen korvilleen, hän ei koskaan sanonut mitään. Hyvä kauppias osasi pitää suunsa kiinni.

Mutta kaupankäynnillä oli veronsa, ja seistyään koko päivän tiskin takana Carlo oli väsynyt, kuumissaan ja hänen silmiään särki. Ehkä juuri siksi äiti oli passittanut hänet metsään sytykkeitä hakemaan: niitä olisi löytynyt lähempääkin, mutta retki metsään virkistäisi.

Etsittyään hetken Carlo löysi hyvän kuivan rungon ja veti puukkonsa tupesta.

Hän ei tiennyt, mikä sai hänet kohottamaan katseensa. Ehkä se oli liike silmäkulmassa, niin vähäinen, että sitä tuskin huomasi. Tai ehkä se oli vain tunne, että häntä katseltiin.

Joka tapauksessa, Carlo nosti katseensa puusta ja näki edessään pojan.

Poika seisoi noin kymmenen askeleen päässä ja katseli häntä. Hänellä oli yllään tumma takki, jonka huppu oli vedetty päähän, ja hänen olallaan roikkui reppu. Carlo kurtisti kulmiaan. Hän ei tuntenut poikaa, ja hän tunsi kaikki lapset Langdonissa.

No, ei koskaan haitannut olla kohtelias.

“Hei”, hän sanoi huolettomasti, mutta käänsi puukkoaan niin, että poika varmasti näki sen metallisen kiillon. “Etsitkö sinäkin sytykkeitä?”

Poika seisoi hetken hiljaa, mutta pudisti sitten päätään. Hän siis puhui havraa. Olisi Carlo osannut araniaakin, kaikki Langdonissa osasivat.

“Hyvä niin”, Carlo jatkoi reippaasti ja kiskaisi puusta kunnon suikaleen tuohta. “Tämä puu on nimittäin minun.”

“En minä tarvitse sytykkeitä”, poika sanoi lopulta. Hänen äänessään oli hiukan kummallinen sointi, kuin hän olisi tottuneempi puhumaan jotain toista kieltä. “Mikä –kuka sinä olet?”

Carlo kohotti kulmiaan. Hänen äitinsä olisi antanut ympäri korvia, jos hän olisi noin epäkohtelias.

“Sinä et taida olla täältäpäin”, hän sanoi ja leikkasi repimänsä tuohen suikaleiksi, jotka sitten työnsi nahkapussiinsa. “Täällä ei anneta nimiä noin helposti. Sinä haluat tietää minun nimeni, joten ensin sinun täytyy antaa omasi.”

Poika kallisti hiukan päätään. “Oikeastaan minun täytyy kertoa omani”, hän sanoi. “Nimen antaminen on vaarallista puuhaa.”

Carlo katsoi poikaa yllättyneenä. Tämä oli siis sittenkin täkäläisiä. “Se on totta. No, kerrotko?”

Poika näytti miettivän asiaa. Huppu peitti osan hänen kasvoistaan, mutta Carlo pystyi silti päättelemään, että hän kurtisti kulmiaan.

Lopulta poika vastasi: “minun nimeni on Rey.”

“Rey?” Carlo toisti. “Sepä outo nimi. Minä olen Carlo, Carlo Ward.”

Ehkä hän vain kuvitteli, mutta poika näytti siltä, kuin olisi tiennyt sen jo.

[Meldis]

Minä en kyllä ota vieläkään selkoa mysteereistä, mutta ei se menoa haittaa.

Rey muisti ainakin tarinan naisesta, joka vaelteli metsässä öisin, etsien turhaan rakastettuaan, ja Varjon, mustan hahmon, joka etsi lapsia viedäkseen heidät omaan, pimeään maailmaansa.

Tämä tarina oli erinomainen yksityiskohta ja juuri sellainen, mitä tuollaisista metsistä kerrottaisiin, tuo niin paljon heti syvyyttä ympäristöön ja tuntuu todella, että paikka on ollut olemassa kauan ja siellä elävät ihmiset ovat oikeita ihmisiä, joilla on mielikuvitusta kyhätä pelottavia tarinoita lapsille. Samoin Carlon hahmo, vielä nyt ei tiedä, onko hänellä isompi rooli, mutta yhteen luukuunkin olet mahduttanut hänen elämän monisäikeisyyden todella taitavasti.

Minä en ymmärrä tätä muistinmenetysasiaa vieläkään, mutta sitäpä enemmän odotan kieli pitkällä jatkoa. Kiitos luukuista! ^^

[Linne]

Meldis toivottavasti ei liian mysteeriseksi mene, kaikki selviää kyllä! Ihanaa, kun jaksat lukea ja kommentoida <3



Luukku 9.

Pikakirje amiraali Arthur Williamsille

Hyvä sir,

Tiedustelin asiaa, ja näyttää tosiaan siltä, että asia on, kuten sanotte. Livallyn asema on lähimpänä Langdonin kylää.

Mitä toiseen kysymykseenne tulee, valitettavasti tätä voi olla hankala selvittää. Kuvauksenne ja toimittamanne valokuvan mukaan etsimänne poika muistuttaa huomattavasti Livallyn seudulla asuvaa väkeä. Poika on voinut varsin hyvin sulautua väestön joukkoon. Jatkamme tiedusteluja ja ilmoitamme teille heti kun  asiasta tiedetään enemmän.

Kunnioittavasti,

Sir Richard Temple, poliisipäällikkö

[Linne]

Luukku 10.

Erikoisen, ehkä jopa epäluonnolliseksi luonnehdittavan sukupuoliin suhtautumisen lisäksi Langdonin kulttuurissa on muitakin, kenties vähemmän hämmentäviä mutta silti mainitsemisen arvoisia piirteitä.

Lukija on kenties yllättynyt kuullessaan, että tämä syrjäinen kylä nauttii varsin rikkaasta ja vaihtelevasta ruokakulttuurista. Koska lähin kaupunki Livally sijaitsee aivan meren rannalla ja tunnetaan kaupankäynnistään, myös Langdon on saanut nauttia eksoottisten maiden antimista. Yksi tunnetuimpia ruokia onkin esimerkiksi tattarista tehdyt nuudelonit, mikä saattaa hämmentää ulkomaisiin ruokiin tottumatonta matkailijaa. Kyseessä on ohuista taikinaviipaleista, jotka ensin kuivataan ja sitten keitetään. Makua ja koostumusta on vaikea kuvailla, mutta toisen suositun ruuan, tulisen kalakastikkeen kanssa, ateria saattaa muodostua varsin miellyttäväksi.

Toinen suosittu ruoka on kurpitsassa paahdettu ankka tai hanhi, joita valmistetaan vain juhlapyhinä…

Carlo ei tiennyt itsekään, mikä sai hänet livahtamaan vuoteesta auringon laskettua ja lähtemään tapaamaan Reytä.

Hänen kauppiaanvaistonsa eivät kenties olleet vielä yhtä terävät kuin isällä, mutta ei hän mikään typerys ollut. Metsissä piileskelevän pojan joka ei edes suostunut kertomaan omaa nimeään, olisi pitänyt soittaa kaikkia mahdollisia hälytyskelloja. Hänen olisi pitänyt kertoa isälle. Ehkä hänen olisi jopa pitänyt kertoa herra Wilkinsille, joka oli eläköitynyt poliisi.

Mutta yksikään kello ei soinut. Sen sijaan Carlolla oli omituinen tunne. Aivan kuin hän olisi tavannut Reyn aikaisemminkin.

Ehkä juuri se tunne sai hänet kertomaan Reystä serkulleen.

“Poika, joka asuu metsässä ja jota sinä ruokit?” Marié toisti sen näköisenä kuin epäilisi Carlon iskeneen päänsä. “Carlo, mitä maan ja taivaan välillä–”

“Ei niin kovaa”, Carlo hyssytti ja vilkaisi ympärilleen. He olivat kahdestaan ruokakomerossa, mutta Edithillä oli korvat kuin norsulla. “Joku kuulee.”

Marié mulkaisi häntä. “Sietäisikin kuulla. Mitä ihmettä sinä oikein ajattelet? Se poika on varmasti karannut jostain. Luultavasti hän on palvelija, joka varasti jotain isännältään ja piileskelee nyt sen takia metsässä.”

“Hän on vähän nuori ollakseen palvelija”, Carlo huomautti ja laittoi muutaman leivän pussiin. “Luulen, että hän on minun ikäiseni.”

Marie pyöräytti silmiään. “Olkoot vaikka kahdeksantoista, varas hän on silti, sanon minun sanoneen. Mutta sano sille varkaallesi, että tulen huomenna häntä katsomaan. Saa nähdä, onko hän enää huomenna siellä.”

[Linne]

Luukku 11.

Marie Ward ei ollut niitä naisia, jotka hätkähtivät vähästä.

Hänellä ei ollut varaa olla, ottaen huomioon, että hän oli yksi harvoista naisista, jotka olivat onnistuneet saamaan itselleen sepän mestarikirjan. Edes Langdonin kaltaisessa kylässä se ei ollut helppoa, mutta Marie oli taistellut kynsin hampain, kunnes oli lopulta voittanut sekä kyläläisten ennakkoluulot että edellisen sepän kädenväännössä.

Ja koska hän ei hätkähtänyt vähästä, hän ei säikähtänyt, kun näki tumman hahmon silmäkulmassaan.

Hän oli yksin pajan edustalla missä piti vesisammiota, mutta pelkoon tuskin oli mitään syytä. Muukalainen joka seisoi muutaman askeleen päässä oli häntä reilusti lyhyempi ja taatusti hennompi. Jos tämä aikoi ryöstää jotain, sepän paja oli typerin paikka aloittaa.

Marie päätti olla sanomatta mitään, mutta tarkkaili tulijaa samalla kun pudotti nipun nauloja veteen jäähtymään.

Lapsi, joka oli pukeutunut ruskeaan takkiin jonka huppu oli vedetty tiukasti päähän. Housuista päätellen poika. Pituudesta päätellen Carlon ikäinen, ehkä hiukan nuorempi.

Marien sydän jysähti.

Hän oli typerä. He olivat luopuneet toivosta jo kauan sitten. Hän ei ollut, ei voinut olla–

Mutta tuo takki. Ketä poika kuvitteli huijaavansa?

“Aiotko pitkäänkin seistä siinä?” hän kysyi arkisesti, ja poimi pihdit nostaakseen naulat vedestä. “Jos sinulla ei ole muutakaan tekemistä, voisit olla hyödyksi.”

Poika hätkähti ja katsoi taakseen, kuin olisi odottanut näkevänsä jonkun.

“Sinulle minä puhun, pikku kettu. Vai sittenkin härkä?”

Poika kääntyi takaisin häntä kohti. Hänellä oli huppu päässään, mutta sen alla Marie erotti selvästi tukun tummia hiuksia. Poika epäröi, mutta tuli lähemmäs.

“Älä nyt näytä siltä, kuin olisit törmännyt seinään. Tuossa.” Marie tyrkkäsi hänelle kappaleen vääntynyttä metallista aisaa. “Pidä tuota paikoillaan, kun taon sen paikoilleen.”

Poika näytti epävarmalta, mutta totteli.

He olivat hetken hiljaa. Aisaa takoessa ei voinut juurikaan ylläpitää keskustelua, ja se antoi Marielle aikaa ajatella.

Miten? Oliko se mahdollista? Pitäisikö hänen kertoa Williamille?

Pitäisikö hänen tyrkätä huppu pois pojan päästä ja varmistaa se, mitä hänen sydämensä niin kiihkeästi väitti todeksi?

Kun aisa oli taottu takaisin muotoonsa, hän päätti olla tekemättä niin. Pojan pitäisi itse päättää, mikä oli sopiva hetki. Hän oli tullut takaisin, ja se oli tärkeintä.

“Kas niin”, Marie sanoi arkisesti, kun aisa oli taas paikoillaan. “Helpolla pääsit, mutta työstä maksetaan palkka. Tuossa”, hän heitti pojalle muutaman kolikon. “Käy kaupassa ja osta itsellesi leipää, näytät siltä kuin et olisi vuosiin syönyt.”

Poika vilkaisi kolikoita ja sitten häntä. Lopulta tämä nyökkäsi, työnsi kolikot taskuunsa ja lähti.

Pojan lähdettyä Marie upotti aisan veteen jäähtymään. Hän toivoi, että voisi pudottaa päänsäkin veteen jäähtymään.

Ainakin hän oli nyt selvittänyt Carlon salaisuuden. Poika oli jo päiväkausia hävinnyt metsään aina kun oli luullut, ettei kukaan huomannut. Marie oli, ja niin oli luultavasti Williamkin.

Huomaisiko William pojassa mitään outoa? Ja jos huomaisi, mitä hän tekisi?

Voi, Elizabeth. Anna meille anteeksi.

[Meldis]

Ei haittaa lainkaan, että olen pihalla. Sitä kivempi lukea, kun mysteeri selvenee. ^^ Uusi kohta tekohissankirjasta oli taas tosi kiva ja ihanasti olet rakentanut maailmaa näiden kylien ja kaupunkien ympärille. Ruoka on minusta erinomainen tapa näyttää, millainen fiktiivinen paikka sisimmässään on ja nuudelit toimi hienona keinona siinä. Hauskaa, että lapset luulivat olleensa hirveän vaivihkaisia, mutta tietenkin aikuisilla on silmät päässä ja he huomaavat, kun Carlo lähtee omille teillensä. Kiva saada mukaan uusia hahmoja joka kerta kylä saa lihaa luittensa ympärille, kun vaihdat aina näkökulmaa, tosi näppärää. Kiitos uusista luukuista!

[Linne]

Meldis ihanaa, kun tykkäät lukea tuota tekohissankirjaa, sen kirjoittaminen on ihan parasta Lapset ei tosiaan aina tajua, miten helppoa heidän liikkeitään onkaan pitää silmällä. Kiitos kommentista <3


Luukku 12.

William Ward ei ollut aina ollut kauppias.

Kyllästyneenä isänsä vaatimuksiin ja hellittämättömään koulutukseen jonka tarkoituksena oli koulia hänestä uusi kaupanpitäjä, William oli nuorena lähtenyt merille. Hän oli kiertänyt maailmaa kuusi vuotta, kunnes oli lopulta palannut takaisin kotiin epämääräisenä aikomuksenaan tehdä isänsä kanssa sovinto.

Heti hänen ensimmäisenä päivänään kotona kauppaan oli astellut Marie Martin, ja sen jälkeen laivat olivat saaneet vapaasti purjehtia ilman Williamia.

Vuodet merellä olivat kuitenkin opettaneet Williamille yhtä ja toista ihmisistä. Siksi hän ei hätkähtänyt, kun kello oven ulkopuolella kilahti ja poika asteli sisään.

Kaupassa oli tähän aikaan hiljaista. Aamun ruuhka oli ohi, ja seuraava alkaisi vasta lounasaikaan. Lapset olivat koulussa ja Marie pajassaan. William oli yksin.

Ehkä juuri siksi poika tuli juuri silloin.

“Päivää”, William tervehti arkisesti, kuten teki jokaiselle asiakkaalle. “Mitä saisi olla?”

Tulija silmäili häntä hiljaa huppunsa alta. Tällä oli tumma takki, jonka huppu oli vedetty tiukasti päähän, likaiset housut ja mudan kuorruttamat kengät. Poika tuoksui metsältä ja savulta.

“Puhuisitko mieluummin araniaa?” William kysyi ystävällisesti, kun poika ei heti vastannut. Poika epäröi, mutta pudisti päätään.

“Minä…osaan kyllä havraa.”

“Vai niin. No, mitä sinulle saisi olla?”

Poika työnsi kätensä hitaasti taskuun. William piti kasvonsa tyyninä mutta kurotti kätensä tiskin alle, missä piti edelleen pistooliaan.

Mutta poika vetikin esiin vain kourallisen kolikoita ja laski ne tiskille. “Leipää”, hän pyysi hiljaa. “Ja…onko teillä teetä?”

William kohotti kulmiaan. “On toki.” Hän avasi lasitiskin, otti esiin paperipussin ja sujautti muutaman kauraleivän pussiin. Hän ei kysynyt, mitä teetä poika halusi, vaan tekaisi tälle pienen pussillisen mustaherukkateetä. Poika näytti siltä kuin sairastuisi helposti.

Toimiessaan hän tarkkaili poikaa. Huppu kätki tämän kasvot hyvin, mutta kädet saattoivat kertoa aivan yhtä paljon. Pojan käsissä oli hiertymiä jotka olivat luultavasti peräisin tulen tekemisestä, sopivaa mikäli hän majaili metsässä. Ja…

“Kävitkö pajassa?” hän kysyi arkisesti samalla kun sitoi narun teepussin ympärille. “Tapasit varmaan vaimoni.”

Poika hätkähti. “Miten te…”

“Käsissäsi on tuhkaa. Sitä tarttuu pajassa helposti.”

Poika nyökkäsi epävarmasti. “Minä autoin häntä. Hän maksoi minulle.”

“Varmasti maksoikin”, William mutisi. Hänelle tuli kummallinen tunne, että Marie oli lähettänyt tämän pikku muukalaisen kauppaan mutta toinen, vanhempi vaisto varoitti häntä kyselemästä pojalta mitään. Poika näytti siltä että pienikin merkki vaarasta saisi tämän juoksemaan karkuun.

Hän sujautti pussiin pikkunyytin paksua hunajaa kaupanpäällisiksi, ja ojensi pussin tiskin yli, mutta piteli sitä tahallaan niin, että pojan täytyi tulla lähemmäksi. Poika otti askeleen lähemmäs ja–

Jälkeenpäin William onnitteli itseään hermoistaan. Hän piti kätensä vakaana ja ilmeensä rauhallisena, toivotti pojalle mukavaa päivää ja salli tämän lähteä kaupastaan, vaikka olisikin halunnut kurottaa tiskin yli ja kiskaista tuon typerän hupun pojan päästä todistaakseen sen, minkä jo tiesi.

Kun ovi oli sulkeutunut pojan perästä, William avasi oven tiskin takana ja käveli toimistoonsa. Siellä hän lysähti istumaan lattialle ja hautasi kasvot käsiinsä.

Oliko tämä rangaistus siitä, että hän oli luopunut toivosta? Että hän oli pitänyt etsintöjä turhina ja kannustanut muitakin lopettamaan?

Jos hän olisi etsinyt poikaa, olisiko tämä löytynyt aikaisemmin?

Hän sulki silmänsä, mutta pystyi silti näkemään pojan. Tumma tukka joka pilkisti esiin hupun alta. Kalpeat kasvot.

Ja samat kultaiset silmät, jollaiset hänen sisarellaan oli ollut.

[Linne]

Luukku 13.

13. Marié heräsi outoon tunteeseen.

Siinä ei sinänsä ollut mitään outoa. Hän oli herännyt outoon tunteeseen melkein joka yö viimeisen viiden vuoden ajan. Se johtui siitä, ettei hän ollut kotona.

Periaatteessa tämä oli koti. Hän oli asunut Roger-sedän luona viimeiset viisi vuotta, nukkunut tässä sängyssä ja pitänyt tätä ullakkokamaria omanaan. Ensin hän oli jakanut sen Elsien kanssa, mutta kun Elsie meni naimisiin ja muutti pois, kamari oli jäänyt hänelle.

Sen olisi pitänyt tuntua kodilta. Roger-setä ja Ida-täti olivat huolehtineet hänestä ja Elsiestä kuin omistaan, ja Marié tiesi olevansa kiittämätön,kun ei pitänyt heidän taloaan kotina. Mutta totuus oli, että hänen kotinsa oli edelleen kasa tuhkaa ja sortuneita kiviä vain muutaman minuutin kävelymatkan päässä.

Outo tunne ei väistynyt. Marié irvisti ja laski jalkansa kylmälle puulattialle. Joskus pieni kävely auttoi. Hän kävisi keittiössä juomassa vettä, ja saisi ehkä uudestaan unen päästä kiinni.

Talo oli hiljainen. Täti, setä ja serkut kaikki nukkuivat.

Marié huomasi ajattelevansa Carlon salaperäistä poikaa metsässä. Nukkuiko tämäkin? Vai oliko poika hereillä, pohtimassa huolestuneena, milloin hänen isäntänsä saisi hänet kiinni?

No, se ei ollut hänen ongelmansa. Hän laski itselleen lasin vettä keittiön hanasta ja siemaili sitä samalla kun katseli ikkunasta ulos pimeään.

Ulkona liikkui joku.

Marién sydän hypähti. Hän laski lasin hitaasti alas.

Hahmo liikkui edelleen. Se tuli lähemmäs taloa.

Marié katseli, kun tulija avasi puutarhan portin ja astui sisään. Oli hyvin pimeää, mutta aamun harmaa valo valaisi maisemaa juuri sen verran, että hän erotti hahmon pimeydestä.

Juuri ennen ovea hahmo pysähtyi. Se laski jotain portaille, kääntyi ja lähti samaa tietä kuin oli tullutkin.

Marié laski lasinsa tiskipöydälle ja pakotti itsensä laskemaan kolmeenkymmeneen. Sitten hän käveli hitaasti eteiseen ja avasi ulko-oven.

Hahmon jättämä paketti nökötti edelleen portailla. Marié nosti sen syliinsä ja kantoi keittiön pöydälle.

Paketti olikin kirja, vanha tilikirja, jonka punaiset kannet olivat niin haalistuneet, että väriä tuskin erotti. Tekstistä sai kuitenkin edelleen selvän. Marié sytytti kynttilän ja luki, kunnes sanat hyppivät hänen silmissään. Hän ei silti ymmärtänyt, joten hän meni herättämään setänsä.

Kun aurinko nousi, Roger Reynolds meni hakemaan herra Wilkinsin.

Luukku 14.

Amiraali Arthur Williamsille Lankernin kartanosta,

Hyvä herra,

Vaikka minulla ei olekaan ollut kunniaa tavata Teitä aikaisemmin, anteeksipyyntönne ovat tarpeettomia. Olen ollut yhteydessä sekä Sir Gregoryyn että Kunnianarvoisaan herra Richard Templeen, ja näiden henkilöiden vakuutusten pohjalta autan enemmän kuin mielelläni teitä etsinnöissänne.

Ilokseni voin tarjota teille niitä tietoja, joita toivotte. Olen jopa henkilökohtaisesti tavannut etsimiänne henkilöitä.

Kuten epäilemättä tiedätte, sukuni koti Lankernin kartano on sijainnut lähellä Langdonin kylää vuosikymmenien ajan. Sukuni on siis ollut tiiviisti tekemisissä Langdonin väen kanssa, ja olemme aina pyrkineet säilyttämään nämä hyvät siteet kartanon ja kylän välillä.

Koska Langdonin kyläläiset omistavat itse suuren osan maasta joka kylää ympyröi, kyläläiset ymmärrettävästi käyttävät suurimman osan ajastaan omasta maastaan huolehtimiseen. Koska myös kartanon pellot tietenkin kaipaavat huolehtimista, päätettiin jo isoisoisäni aikaan järjestelystä, jossa eräs luotettu kyläläinen huolehtii siitä, että työvoimaa riittää sekä kylän että kartanon tarpeiksi ja toimii eräänlaisena puhemiehenä kylän ja kartanon välillä.

Vielä muutama vuosi sitten tätä työtä hoiti eräs herra Thomas Reynolds. Reynoldsit ovat kylässä varsin tunnettu perhe, joka on vaikuttanut paikkakunnalla jo pitkään. Thomas Reynolds oli perheensä vanhin poika, ja nai paikallisen tytön, Elizabeth Wardin. He saivat kolme lasta.

Kartanon asioiden myötä opin tuntemaan Reynoldsin niin hyvin kuin erilaiset asemamme sen sallivat. Hän oli miellyttävä, avoin mies, ja aivan erinomainen asiamies. Myös naapurini, lordi Hay, luotti hänen arvostelukykyynsä ja hän osoittautuikin hyvin luottamuksen arvoiseksi.

Noin neljä vuotta sitten kylässä tapahtui tragedia. Herra Reynolds ja hänen vaimonsa löytyivät surmattuina kotoaan. Heidän vanhimmat lapsensa –Elizabeth ja Marie, tarkistin nimet taloudenhoitajattareltani kuten pyysitte –olivat tällöin poissa kotoa. Heidän poikansa, ja nuorin lapsensa, Kieran, oli kuitenkin kotona.

Kuka tahansa herra ja rouva Reynoldsin tappoikin, sytytti myös heidän talonsa tuleen. Talon jäänteistä löydettiin vanhempien ruumiit, mutta Kieranista ei näkynyt jälkeäkään. Myöhemmin kylän lähistöltä sijaitsevalta mäeltä löydettiin matala hauta, mutta siihen oli haudattu vain perheen koira.
 
Minun on kerrottava, että moni kyläläinen syytti murhasta lordi Hayta. Syyksi sanottiin se, että tämän todettiin pimittäneen työläisiltään palkkoja. Reynoldsin arveltiin saaneen tämän selville, ja siksi Hay väitetysti määräsi sekä hänet että vaimonsa murhattaviksi. Lisätodisteena pidettiin sitä, että Reynoldsilla tiedettiin olleen kotonaan tilikirja, johon palkat oli laskettu, mutta kirjaa ei löydetty talon raunioista. Hayta ei koskaan tuomittu, mutta hän on viettänyt tapauksen jälkeen varsin eristäytynyttä elämää.

Mitä tulee perheen ulkonäköön, varmistin asian taloudenhoitajattareltani, joka on asunut kylässä koko elämänsä. Hän vahvisti asian: Thomas Reynoldsilla oli tumma tukka ja ruskeat silmät, kun taas hänen vaimonsa tunnettiin kauneudestaan. Hänellä oli kullanvaalea tukka ja yhtä kultaiset silmät. Mikäli taloudenhoitajattareni muistaa oikein, oli pikku Kieranilla äitinsä silmät ja isänsä hiukset. Joka tapauksessa ulkonäöltään hän ei juuri poikennut muista kylän pojista.

Toivon, että näistä tiedoista on teille apua etsinnöissänne. Mikäli aiotte tulla henkilökohtaisesti Langdoniin, olette tervetullut Lankerniin.

Kunnioittavasti,

Wallace Holland, Langdonin jaarli.

[Meldis]

Tykkään tosi paljon jokaisen hahmon kosketuksista Reyn kanssa, miten jokainen toimii itselleen sopivasti, lapset tietenkin uteliaasti, Marie rempseästi ja William kohteliaan isällisesti. Tuo yksityiskohta mustaherukkateen valitsemisessa oli mieleeni, että William halusi huolehtia, ettei tuntematon poika olisi vailla apua taudin saadessaan. ^^ Pidin myös huomiosta, että Marien ja Williamin kanssa asui iso osa sukua ja ajoittaa hyvin tarinan sekä ympäristöön että historialliseen ajanjaksoon.

Mutta voi että! Nyt minäkin vihdoin alan päästä tässä kärryille, mitä on käynyt. Ajattelin ensin, että Rey ei muista asioita, koska hänet olisi kenties noiduttu, että tässä olisi jotain fantasiaa mukana, mutta tietenkin hänen voi olla vaikea muistaa kotia, kun on ollut niin nuori, kun tulipalo on tapahtunut. Varsinkin, kun palo on varmasti ollut traumaattinen. Vielä vähän ihmettelen, miksi hän niin piilottelee, kun alkaa itse ymmärtää, että on löytänyt tuttujen luokse, mutta ehkä sillekin vielä löytyy syy. Kiitos luukuista!