Meldis ihanaa, kun tykkäät lukea tuota tekohissankirjaa, sen kirjoittaminen on ihan parasta

Lapset ei tosiaan aina tajua, miten helppoa heidän liikkeitään onkaan pitää silmällä. Kiitos kommentista <3
Luukku 12. William Ward ei ollut aina ollut kauppias.
Kyllästyneenä isänsä vaatimuksiin ja hellittämättömään koulutukseen jonka tarkoituksena oli koulia hänestä uusi kaupanpitäjä, William oli nuorena lähtenyt merille. Hän oli kiertänyt maailmaa kuusi vuotta, kunnes oli lopulta palannut takaisin kotiin epämääräisenä aikomuksenaan tehdä isänsä kanssa sovinto.
Heti hänen ensimmäisenä päivänään kotona kauppaan oli astellut Marie Martin, ja sen jälkeen laivat olivat saaneet vapaasti purjehtia ilman Williamia.
Vuodet merellä olivat kuitenkin opettaneet Williamille yhtä ja toista ihmisistä. Siksi hän ei hätkähtänyt, kun kello oven ulkopuolella kilahti ja poika asteli sisään.
Kaupassa oli tähän aikaan hiljaista. Aamun ruuhka oli ohi, ja seuraava alkaisi vasta lounasaikaan. Lapset olivat koulussa ja Marie pajassaan. William oli yksin.
Ehkä juuri siksi poika tuli juuri silloin.
“Päivää”, William tervehti arkisesti, kuten teki jokaiselle asiakkaalle. “Mitä saisi olla?”
Tulija silmäili häntä hiljaa huppunsa alta. Tällä oli tumma takki, jonka huppu oli vedetty tiukasti päähän, likaiset housut ja mudan kuorruttamat kengät. Poika tuoksui metsältä ja savulta.
“Puhuisitko mieluummin araniaa?” William kysyi ystävällisesti, kun poika ei heti vastannut. Poika epäröi, mutta pudisti päätään.
“Minä…osaan kyllä havraa.”
“Vai niin. No, mitä sinulle saisi olla?”
Poika työnsi kätensä hitaasti taskuun. William piti kasvonsa tyyninä mutta kurotti kätensä tiskin alle, missä piti edelleen pistooliaan.
Mutta poika vetikin esiin vain kourallisen kolikoita ja laski ne tiskille. “Leipää”, hän pyysi hiljaa. “Ja…onko teillä teetä?”
William kohotti kulmiaan. “On toki.” Hän avasi lasitiskin, otti esiin paperipussin ja sujautti muutaman kauraleivän pussiin. Hän ei kysynyt, mitä teetä poika halusi, vaan tekaisi tälle pienen pussillisen mustaherukkateetä. Poika näytti siltä kuin sairastuisi helposti.
Toimiessaan hän tarkkaili poikaa. Huppu kätki tämän kasvot hyvin, mutta kädet saattoivat kertoa aivan yhtä paljon. Pojan käsissä oli hiertymiä jotka olivat luultavasti peräisin tulen tekemisestä, sopivaa mikäli hän majaili metsässä. Ja…
“Kävitkö pajassa?” hän kysyi arkisesti samalla kun sitoi narun teepussin ympärille. “Tapasit varmaan vaimoni.”
Poika hätkähti. “Miten te…”
“Käsissäsi on tuhkaa. Sitä tarttuu pajassa helposti.”
Poika nyökkäsi epävarmasti. “Minä autoin häntä. Hän maksoi minulle.”
“Varmasti maksoikin”, William mutisi. Hänelle tuli kummallinen tunne, että Marie oli lähettänyt tämän pikku muukalaisen kauppaan mutta toinen, vanhempi vaisto varoitti häntä kyselemästä pojalta mitään. Poika näytti siltä että pienikin merkki vaarasta saisi tämän juoksemaan karkuun.
Hän sujautti pussiin pikkunyytin paksua hunajaa kaupanpäällisiksi, ja ojensi pussin tiskin yli, mutta piteli sitä tahallaan niin, että pojan täytyi tulla lähemmäksi. Poika otti askeleen lähemmäs ja–
Jälkeenpäin William onnitteli itseään hermoistaan. Hän piti kätensä vakaana ja ilmeensä rauhallisena, toivotti pojalle mukavaa päivää ja salli tämän lähteä kaupastaan, vaikka olisikin halunnut kurottaa tiskin yli ja kiskaista tuon typerän hupun pojan päästä todistaakseen sen, minkä jo tiesi.
Kun ovi oli sulkeutunut pojan perästä, William avasi oven tiskin takana ja käveli toimistoonsa. Siellä hän lysähti istumaan lattialle ja hautasi kasvot käsiinsä.
Oliko tämä rangaistus siitä, että hän oli luopunut toivosta? Että hän oli pitänyt etsintöjä turhina ja kannustanut muitakin lopettamaan?
Jos hän olisi etsinyt poikaa, olisiko tämä löytynyt aikaisemmin?
Hän sulki silmänsä, mutta pystyi silti näkemään pojan. Tumma tukka joka pilkisti esiin hupun alta. Kalpeat kasvot.
Ja samat kultaiset silmät, jollaiset hänen sisarellaan oli ollut.