Rautaruusu (Draama, Druella Rosier x Cygnus Black (avioliitto), Druella x Tom Riddle (nuorena), S) 7. Luku, 8.8.2025 VALMIS!

[cirimiau]

Ficin nimi: Rautaruusu
Kirjoittaja: cirimiau
Fandom: Harry Potter
Tyylilaji/Genre: Draama, tumma romanssi, psykologinen tutkielma, historiallinen fiktiivinen katsaus puhdasveriseen yhteiskuntaan
Ikäraja: S (vakavat aiheet, perheväkivalta viitteellisesti, poliittinen jännite, tunteellisesti raskas sisältö)
Paritus: Druella Rosier x Cygnus Black (avioliitto). Sivujuonteena vihjauksia aiemmasta suhteesta: Druella x Tom Riddle (nuorena) (spekulatiivinen)
Yhteenveto/Tiivistelmä/Summary: Druella Rosier kasvatetaan suvun perintöprinsessaksi: kauniiksi, voimakkaaksi, tinkimättömäksi. Mutta hän ei ole pelkkä koriste – hän on myös kunnianhimoinen, älykäs ja julma silloin kun tarvitaan. Tarina kertoo, miten hänestä tulee Mustien suvun matriarkka, millaisia valintoja hän tekee nuorena naisena ja miten hän kasvattaa kolme tytärtään maailmaan, jossa he joko murskataan – tai murskaavat muita.
Vastuunvapaus: Hahmot ovat taas Rowlingin, kuten maailmakin. Minä omistan vain kädet joilla kirjoitan ja pään josta ideani tulevat. En saa tästä rahaa (saisinpa  )
A/N: Pitäisi varmaan kirjoittaa satasta mutta kiltit Rohkelikot kyllästytti hiukan joten ajattelin Luihuisista kirjoittamisen inspaavan jatkamaan satastakin. Joten cirimiau ylpeänä esittää Rautaruusu!

1. Luku: Rosierien tytär

Druella Rosier seisoi peilin edessä kuin vanhempi tyttö, ehkä kuin aikuinen nainen. Hänen vartalonsa oli vielä lapsen, mutta ryhti — se oli opittu. Hartiat pysyivät suorina, niska ojennettuna, leuka aavistuksen koholla, kuten äiti oli opettanut. Mutta katse — katse oli hänen omaansa.

Tummanruskeat silmät tarkkailivat peilikuvaa tyynen viileästi. Silmäripset olivat pitkät, mutta tuijotus ei ollut hentoa eikä arkaa. Hän katsoi suoraan itseään — kuin arvioiden, kuin etsien jotakin syvempää kuin silmien väri tai suortuvan kaarta. Katseessa oli hiljaista älyä ja jotakin muuta, varjoisampaa: halua nähdä, ymmärtää ja ennen kaikkea hallita.

Hiukset oli kammattu kiiltäväksi nutturaksi niskaan — ei lapsen leikki vaan vanhan tavan mukainen kampaus. Hänellä oli yllään juhlava harmahtavanvioletti kotimekko, jossa oli kultaiset napit ja siisti, pitsireunainen kaulus. Väri oli suvun perintöväri, varattu niille, joiden nimi oli painettu Rosierien sukutauluun hopeisella musteella.

Kädet olivat ristissä edessä, sormet jäykkinä mutta hillittyinä. Hän ei naputtanut lattiaa tai heiluttanut kantapäitään kuten muut ikäisensä — hän ei ollut kuten muut. Hän tiesi sen itsekin. Eikä se ollut ylpeyttä. Se oli tosiasia, jota kukaan ei ollut sanonut ääneen, mutta jonka mukaan koko Rosierin talo eli ja hengitti.

Kun palvelija avasi oven ja ilmoitti, että isä odotti työhuoneessa, Druella ei liikahtanut heti. Hän veti ensin henkeä rauhallisesti, laski kätensä alas ja katsoi peiliin vielä kerran.

Hän ei ollut enää pelkkä lapsi. Hän oli Rosierien tytär.
Ja se merkitsi, että jonain päivänä hänestä tulisi nainen, jota maailma kumartaisi — tai pelkäisi.
Rosierien kartano ei ollut suurin tai loistokkain puhdasverisistä kodeista, mutta se oli vanha. Siinä oli syvyyttä, joka ei ollut tarkoitettu ulkopuolisille — kaikuja menneistä sukupolvista, joiden äänet asuivat yhä lattialautojen narinassa ja takkojen kivikehyksissä. Kartanon kiviseinät olivat viileät ja suorat, ikkunoiden lasimaalaukset sävyiltään hillittyjä: hopeaa, syvänsinistä, murrettua rubiinia. Ei loistoa, vaan säätyä. Ei kimallusta, vaan painoa.

Eteisessä ei ollut ripustettuja valokuvia, vaan öljymaalauksia. Jokaisessa muotokuvassa seisoi joku, jonka nimeä Druella oli opetellut jo ennen kuin oppi lukemaan. Joku, jota piti kunnioittaa, mutta ei koskaan lähestyä. Joiden elämäntarinat olivat opetuksia, ei tarinoita. He olivat kaikki suoria, sulkeutuneita, ilmeettömiä – aivan kuten häneltäkin odotettiin.

Juhlatilat olivat kauniit, mutta kauneus oli siellä vaiennettua kuria. Kultaiset kattokruunut loistivat hillitysti himmeää valoa kristallikynttilöistä, jotka eivät koskaan savunneet. Lattiat kiilsivät peilinkirkkaiksi kiillotettuina, mutta niissä ei saanut juosta. Kaikki esineet olivat vanhoja ja arvokkaita — tai paremminkin: kukaan ei muistanut, milloin niitä ei olisi ollut. Ne kuuluivat talolle, eivät ihmisille.

Ruokasalissa pöydän päässä istui aina isä, olipa kyseessä perheen aamiainen tai virallinen juhla. Druellan äiti istui hänen oikeallaan, selkä suorana, kädet hiljaa pöydän pinnalla – ei koskaan niiden alla. Jokaisella Rosierilla oli paikkansa, ja jokaisen kuului pysyä siinä.

Kartanon käytävillä palvelijat liikkuivat hiljaisesti kuin varjot, ja heidän olemassaolonsa näkyi vain silloin, kun hopeaesineet kiilsivät tai teekuppi oli vaihdettu ennen kuin ehti pyytää. Mikään ei saanut olla epäjärjestyksessä. Sääntöjä ei lausuttu ääneen, mutta niiden rikkominen tuntui ilmassa kuin taika, joka kiristi hengitystä.

Druella kulki käytävillä jo kuin aikuinen. Hän ei pysähtynyt katsomaan peileihin, ei koskenut liinoihin, ei leikkinyt kammioiden nurkissa. Hän osasi talon rytmin, sen vaatimattoman ankaruuden. Hän oli kasvanut sen hiljaiseen paineeseen kuin kukka, joka oli istutettu marmoriin.

Ja kuten äiti usein sanoi: "Kauneus ilman kuria on silkkaa typeryyttä."
Äiti istui pukeutumishuoneessa peilin ääressä, harjaten hiuksiaan rauhallisin, mittavin vedoin. Druella seisoi hänen vierellään suorassa, liikkumatta, kuten oli opetettu.

"Katso minua, Druella," äiti sanoi, ja tyttö nosti katseensa.

"Ei liian lujaa. Ei koskaan haastaen." Äiti nyökkäsi, aivan kuin Druellan silmissä olisi näkynyt liikaa. Hän hymyili — ohutta, pientä hymyä, joka ei ulottunut silmiin. "Tämä on se, mitä näytät maailmalle."

Druella yritti. Peilissä hänen suunsa kaartui hieman, mutta ilme oli yhä liian jännittynyt.

"Uudestaan. Tämän on näytettävä vaivattomalta. Vaikka koko maailma romahtaisi, sinun hymysi ei saa murtua."

Äiti ojensi kultaisen hiusneulan ja asetti sen Druellan kampaukseen, sormet viileinä ohimoa vasten.

"Muista: kun hymyilet, et koskaan näytä hampaita. Se on halvan ihmisen tapa. Sinä olet Rosier."

Seuraavana iltana oli isän vuoro.

He olivat kahdestaan kirjastossa, jossa seinät olivat vuorattu raskailla, tummilla kirjoilla ja seinäkello tikitti kuuluvasti kuin syke. Isä kaatoi itselleen viskiä, mutta ei tarjonnut Druellalle mitään – lapsille ei tarjottu täällä mitään ylimääräistä. Paitsi opetuksia.

"Kun pelkäät jotakuta, tunnetko sen täällä?" isä kysyi ja painoi kämmenensä sydämensä kohdalle.

Druella nyökkäsi.

"Hyvä. Silloin muistat sen. Ihmiset unohtavat sanat, eleet ja teot. Mutta eivät sitä tunnetta, kun veri vetäytyy kasvoilta ja kurkku puristuu kasaan."

Isä nojautui lähemmäs, katseensa terävänä.

"Sinua tullaan vielä pelkäämään, tyttäreni. Ei siksi, että nostat äänesi tai heilutat sauvaasi. Vaan siksi, että osaat olla hiljaa juuri oikealla hetkellä. Ja katsoa."

Druella ei vastannut. Hän ei ollut varma, oliko kyseessä uhka vai lupaus.

"Valta ei huuda. Se odottaa. Ja kun se liikkuu, se ei pyydä anteeksi."

Hänen isänsä painoi käden hänen olkapäälleen – painavana kuin kruunu.
Illallisen jälkeen Druella vetäytyi talon pienempään saliin, missä suurikokoinen shakkilauta oli jäänyt kesken isän ja vierailevan sukulaisen pelin. Musta kuningatar oli kaatunut laudalle kumollaan, ja valkea torni seisoi sen ruudussa – selkeä voittoasema.

Druella ei koskenut nappuloihin. Hän vain tarkasteli asetelmaa pitkään, katse harppoen siirtoja, joita ei ollut pelattu. Hän kuvitteli, miten pelin olisi voinut kääntää toisin – miten musta olisi voinut uhrata ratsunsa, saada hetkellisen haurauden näyttämään osalta suurempaa strategiaa.

Oli hiljaista. Huoneessa tuoksui kiillotetulta tammelta ja liekiltä, joka oli vielä hetki sitten palanut takassa.

Hän käveli peilin eteen, jossa äiti oli joskus seisonut kampauksiaan korjaten. Tällä kertaa peili näytti tytön, jonka katse ei ollut enää täysin lapsen.

Hän hymyili. Harjoitteli sitä pienieleistä, hallittua hymyä – mutta nyt hymyssä oli ripaus jotakin muuta. Jotakin kylmempää. Tarkoituksellista.

Sitten hän kuiskasi peilille:

"Jos tämä maailma on peli, minä opin sen säännöt. Ja kun opin ne, minä kirjoitan omani."

Hän ei ollut vielä tarpeeksi vanha Tylypahkaan, mutta tiesi jo nyt enemmän kuin useimmat. Hän tiesi, että todellinen valta ei ollut vain pelkoa tai ulkokuorta – se oli ymmärrystä. Se oli kykyä nähdä toisen liike ennen kuin tämä oli edes päättänyt tehdä sen.

Ja hän halusi nähdä kaiken.
Illallisen jälkeen kaikki oli hiljentynyt Rosierien talossa. Kynttilät paloivat hiljaa, ja palvelijat olivat vetäytyneet takaovien taakse kuin varjot.

Druella seisoi ison käytävän päässä, kun isän vanha eno – Lord Septimus Rosier, joka kulki hopeapäisellä sauvalla ja jonka katse sai aikuistenkin selkärangan jäykistymään – ilmestyi portaiden yläpäähän. Hänen askelensa olivat raskaat, mutta vakaat.

"Sinä olet siis Eleanoran tytär", mies sanoi matalalla äänellä, joka kaikui kiviseinissä. "Se näkyy kasvoistasi – teräviä linjoja ja vaiteliasta ylpeyttä."

Druella ei sanonut mitään, mutta katsoi suoraan ylös miehen silmiin.

Lord Rosier pysähtyi hänen eteensä. "Tyttöjen on hyvä olla kauniita. Ja hyviä. Heidän tehtävänsä ei ole puhua kovaan ääneen, eikä etenkään haaveilla liikoja."

Druella puristi sormensa yhteen, mutta piti kasvonsa muuttumattomina.

"Maailma ei ole armelias niille, jotka luulevat itsestään liikoja. Edes Rosierin veri ei suojele, jos kompastut omaan kunnianhimoosi. Muista se, tyttö."

Druella nosti leukansa hieman. "Sitten on parasta, ettei minulle tule kompastuttavaa. Minä aion oppia jokaisen liikkeen ennen kuin astun."

Lord Rosier pysähtyi. Silmien kulmaan ilmestyi väre, joka olisi voinut olla hymynalku – tai varoitus.

"Sinä puhut kuin poika", hän totesi. "Tai kuin joku, joka unohtaa oman paikkansa."

Druella ei räpäyttänyt silmiään. "Minä en unohda mitään."

Vanhus katseli häntä pitkään. Sitten hän kääntyi hitaasti ja lähti takaisin portaita ylös.

Druella jäi seisomaan pimeään käytävään, sydän lyöden hitaasti mutta vahvasti. Hän ei tiennyt, oliko voittanut vai hävinnyt. Mutta tiesi, että hänen sanansa oli kuultu.
Myöhemmin samana iltana, Druella istui hiljaa peilipöytänsä ääressä. Harja liikkui automaattisesti hiuksissa, mutta ajatukset vaelsivat muualle – kauemmas ajassa.

Hän oli ehkä ollut seitsemän, kahdeksan korkeintaan, kun oli ensimmäistä kertaa kuullut suljetun oven takaa riitelyn. Ääniä ei korotettu Rosierin talossa koskaan — mutta sanat saattoivat silti viiltää.

Hän oli seissyt portaiden varjossa, paljain jaloin kylmällä kivellä. Isän ääni oli ollut hiljainen ja tiukka. Äidin sävy oli kuulostanut siltä kuin jokainen sana olisi vaatinut kieltäytymistä itkusta.

"Hän ei saa tietää."
"Hän oppii, kuten muutkin. Mutta ei vielä."

Druella ei ollut silloin ymmärtänyt, mistä oli kyse – mutta hän oli ymmärtänyt sen, mikä merkitsi enemmän kuin sanat: jotain oli salattu. Ja häneltä.

Silloin hän oli päättänyt, ettei koskaan enää olisi ulkopuolinen. Että hän kuulisi kaiken, näkisi kaiken, lukisi kasvoista sen, mitä ei sanottu.

“Minä en aio odottaa, että minulle kerrotaan. Minä otan selvää.”

Illalla, kun kynttilöiden liekit lepattivat peilikaappien hopeisissa pinnoissa ja kartanon käytävillä kaikui vain palvelijoiden etäinen askellus, Druella seisoi yksin Rosierien suvun vaakunan edessä. Siinä oli kuvattuna mustaksi palanut ruusupensas, jonka keskellä kasvoi yksi, terälehdiltään rautaa muistuttava kukka.

Hän katsoi vaakunaa pitkään. Pienen tytön katse olisi ehkä ollut kysyvä. Mutta nyt siinä oli jotakin muuta.

Hänen äitinsä halusi hänestä kauniin, hillityn. Hänen isänsä halusi hänestä pelottavan, valmiin palvelemaan suvun päämääriä. Mutta kumpikaan ei ollut kysynyt, mitä hän halusi.

Druella kohotti leukansa.

“Minä en ole pelkkä koriste. En uhri, en toisten lauseiden päätepiste. Minä olen alku.”

Hän ei ollut vielä Tylypahkassa. Vielä ei ollut taikasauvaa eikä omaa nimeä ylhäisten miesten keskusteluissa. Mutta hän oli Rosier. Ja Rosierit eivät kumartaneet. Heitä kumarrettiin.

Hän astui hiljaa pois vaakunan luota, mutta päässään kaikui jo lupaus, jonka oli tehnyt itselleen.

Hänestä tulisi jotakin muuta. Ei vain sukunimen varjo – vaan sen terävin reuna.

[Violetu]

Kommenttikamppiksesta iltaa o/

Olit tavoittanut tässä hyvin puhdasverisen suvun tietyn jäykkyyden, tunnelma oli aka lailla alusta loppuun erittäin painostava. Lukijana aistin hyvin, miltä päähenkilöstä tuntuu, kun survotaan tiettyyn muottiin.
Kuvailu toimi hienosti, näin mielessäni elävästi äidin peilipöydän, lasimaalaukset sun muut. Tuli tosi tumma ja pimeä mielikuva Rosierien kartanosta.
Tykkäsin päähenkilön tavasta ajatella, oma tahto on siellä vahvana, vaikka Druella selvästi myös aistii ulkopuolelta (varsinkin perheeltä) tulevan paineen.
Valitsin tämän, koska Bellatrixiä larpanneena hänen sukunsa kiinnostaa kovasti, ja tätä lukiessa tuli kyllä mieleen, että tainnut Bella periä osan ylpeydestä Druellalta

Alkuun kaipasin vähän enteriä otsikon ja tekstin väliin, ilmavampaa on kivempi lähteä lukemaan. Muuten kappalejaot toimi tosi hyvin tekstissä.

Kuvailun lisäksi tykkäsin kielikuvista, jotka oli jotenkin tosi yleviä ja kauniita, vaikkakin myös pahaenteisiä.
Esimerkkinä tää oli vau.

Hän oli kasvanut sen hiljaiseen paineeseen kuin kukka, joka oli istutettu marmoriin.

Tätä oli kiva lukea, kiva kun tarjosit tätä kommikseen, nautin

~Violet kiittää

[Uniprinsessa]

Innostuin kovasti kun näin että tän tekstin päähenkilönä on Druella, ja vielä enemmän ilahduin kun huomasin että tää on sun kirjoittama. Jännä tapa sulla kirjoittaa aina mun lempihahmoista 

Mulla on satasessa aiheena Bellatrix ja sen takia luonnollisesti myös hänen koko sukunsa kiinnostaa kovasti. Tästä tuli tavallaan vähän samanlainen fiilis kuin Rautaisen taian alussa, että perhe haluaa jotain muuta kuin päähenkilö itse. Ja tämä on siis yksinomaan hyvä asia, sillä siihen tunteeseen on ainakin mun tosi helppo samaistua. Olit myös uskottavasti kuvannut puhdasverisen aateliskartanon elämää ja sitä millaista siellä voisi olla kasvaa.

Löysin yhden pienen kirjoitusvirheen: "Mutta hän oli Rosier. Ja Rosierit eivät kumartaneet. Heidät kumarrettiin." Varmaan tarkoituksena on ollut sanoa että heitä kumarrettiin 

Tätäkin jään ehdottomasti seuraamaan.

[cirimiau]

Violetu: Päivöö Violet, ja kiitos ihan mielettömän ihanasta kommentista! 💛

Oli tosi ilahduttavaa kuulla, että Rosierien kartanon painostava tunnelma ja suvun jäykkyys välittyivät lukijalle – ne olivat tämän tekstin ydintä, ja erityisesti Druellan kokemusta siitä yritin rakentaa nimenomaan tuon hiljaisen, muotoonsa pakottavan paineen kautta. Mahtavaa, että se välittyi ja että pidit hänen tavastaan ajatella. Hänelle on minulle jotenkin tärkeää säilyttää tietynlainen sisäinen kirkkaus, vaikka pinta olisi kuinka jäykkä ja tummasävyinen.

Olen tosi iloinen myös siitä, että kuvailut ja kielikuvat osuivat! Tuo kukka/marmori-kohta on mulle yksi tekstin rakkaimmista riveistä, joten sen nosto ilahdutti erityisesti 💫

Ja hei, kiitos myös huomiosta tuosta otsikon ja alun asettelusta – oot ihan oikeassa, pieni hengähdystila heti alkuun tekee lukemisesta paljon miellyttävämpää, täytyy kiinnittää siihen jatkossa enemmän huomiota.

Lopuksi vielä: tuli ihan kylmät väreet tuosta ajatuksesta, että Bellatrix olisi perinyt ylpeyttä Druellalta – just tätä hahmodynamiikkaa rakastan pyöritellä, että mitkä kaikki vanhemmilta imeytyneet sävyt lopulta näkyvät seuraavassa sukupolvessa.

Kiitos siis vielä, että luit ja jätit näin ihanan, tarkkanäköisen kommentin. Tämä ilahdutti todella paljon!

✨ cirimiau kiittää ja kumartaa

Uniprinsessa: Voi että, kiitos hurjan paljon! ❤️ Tuli tosi hyvä mieli sun sanoista – erityisesti ilahdutti kuulla, että Druellan näkökulma ja puhdasverisen perheen painostava ilmapiiri välittyivät uskottavasti. Ja huh, vertaus Rautaisen taian alkuun on kyllä todella suuri kohteliaisuus – siinä tarinassa on niin vahva pohjavire, että jos onnistuin tavoittamaan jotain samaa, oon tosi tyytyväinen!

On myös ihanaa kuulla, että mun teksteissä on sattunut olemaan sun lempihahmoja – ehkä meillä on vaan synkassa olevat fanituslistat 😄 Ja Bellatrixin kautta lähestyminen selittää kyllä hyvin, miksi Druella resonoi! Musta on tosi kiehtovaa miettiä, millaisia kerroksia sukupolvelta toiselle siirtyy, ja miten ne näkyvät Bellatrixin maailmassa myöhemmin.

Ja hyvä huomio tuosta "heidät kumarrettiin" -virkkeestä – olet ihan oikeassa, lipsahti klassinen pieni pronominivirhe! Kiitos että sanoit, korjaan sen ehdottomasti 😊

Ihanaa että jäät seuraamaan – tämä kannustaa jatkamaan isolla innolla!

✨ cirimiau kiittää!

2. Luku: Kielletty lumous

Sateinen ilta levittäytyi vuorten ylle, kun Tylypahkan ensimmäisen vuoden oppilaat nousivat veneisiin. Vesi oli mustaa ja hiljaista kuin unohdettu ajatus, ja jokainen laine heijasti taivaalta valuvan harmaan painon.

Druella Rosier istui suorassa. Hänen kampauksensa oli täydellinen – ei hiuskarvaakaan karkuteillä – ja kaavun kangas laskeutui hänen ympärilleen kuin varjo. Toisten lasten kasvot heijastivat pelkoa, jännitystä, uteliaisuutta. Hänen omansa ei paljastanut mitään.

Hän ei ollut tottunut näyttämään, mitä tunsi. Sitä oli opetettu.

Kun vene lipui linnan juurelle ja kivirappuset kohosivat sumusta, Druella puristi ohimennen hopeanväristä taskupeiliään, jonka äiti oli antanut – "muista, että sinun tulee loistaa, vaikka toiset haparoivat." Hän ei aikonut haparoida.

Suuret ovet avautuivat, ja lämpimän valon vyöry paljasti sisätilat: kiviseinät, leijuvat kynttilät, syvänpunaista samettia ja mustaa marmoria. Druella astui sisään hitaasti, katse terävänä. Hän tunsi katseet selässään – mutta ei säikähtänyt. Hän oli syntynyt kulkemaan käytäviä, joissa muut kuiskivat.

Lajittelu meni nopeasti. Lajitteluhattu ei ehtinyt kunnolla asettua hänen päähänsä ennen kuin se huudahti:

"Luihuinen!"

Hän ei yllätynyt. Hän oli valmistautunut. Druella laskeutui Luihuisten pöytään eleettömän varmasti, kuin olisi ollut jo vuosia siellä. Hän ei etsinyt katsekontaktia – hän oli se, jota katsottiin.

Mutta yhdestä katseesta hän ei päässyt yli. Pöydän toisesta päästä, hieman vanhempien oppilaiden joukosta, häntä tarkkaili joku toinen. Poika. Tumma, jäntevä, aivan liian levollinen ikäisekseen. Silmissä ei ollut uteliaisuutta – vain arviointia.

Tom Riddle.

Druella istui, silmät yhä suorina. Hän ei hymyillyt. Eikä poika hymyillyt hänelle.

Mutta jossakin noiden kahden katseen välillä värähti jotakin. Ei lämpöä. Ei vetovoimaa.

Lupausta vaarasta.

Ruokasali humisi elämää. Oppilaat puhuivat päällekkäin, talojen pöydissä kilisteltiin maljoja ja jaettiin makeisia, mutta Druella Rosier ei kuunnellut. Hän ei ollut koskaan kuunnellut kohinaa, vaan sen alla piileviä sävyjä.

Ja nyt, kaiken sen kirkkaan sorinan keskellä, hän tunsi hiljaisuuden.

Se tuli pöydän toisesta päästä. Ei ääntä, ei elettä – vain poika, jonka ympärillä tuntui olevan tyhjiö. Hänen ryhtinsä ei ollut itsetietoinen, vaan epäilyttävän luonnollinen. Sellainen, jota ei voi opetella, vaan joka syntyy joko veren tai vaaran mukana.

Tom Riddle ei katsonut ympärilleen. Ei edes silloin, kun moni katsoi häntä. Hän ei puhunut, mutta kun joku hänen ympärillään sanoi jotakin, hän kuunteli — intensiivisesti, hiljaa, kuin koko maailma olisi ollut vain häntä varten rakennettu palapeli, jonka palat hän poimi rauhassa paikoilleen.

Druella ei ollut tottunut jäämään toisten tarkkailun kohteeksi. Hän oli se, joka luki tiloja, joka keräsi katseita ja teki niillä mitä tahtoi. Mutta nyt – nyt hänen katseensa ei liikkunut. Se jäi siihen, poikaan, jonka piirteissä ei ollut mitään poikkeuksellista… ja silti kaikki oli.

Tom oli kaunis kuin veistos, mutta hänen silmissään ei ollut lämpöä. Vain pohjaton musta, jossa ei näkynyt omaa peilikuvaa. Hän ei ollut julma, mutta julmuus liikkui hänessä – ei näkyvästi, vaan kuin varjona, joka seurasi valoa.

Yhtäkkiä Tom kohotti katseensa.

Ei sattumalta. Ei hämmentyneenä.

Suoraan Druellaan.

He katsoivat toisiaan. Sekuntteja. Ei hymyä. Ei nyökkäystä. Ei elettä.

Mutta Druella Rosier, Rosierien tytär, tyttö joka oli opetettu lukemaan ihmisiä, valitsemaan oikea hetki ja hallitsemaan tilaa – hän ei tiennyt, kumpi heistä oli sillä hetkellä katsoja ja kumpi katsottu.

Ja tuo tietämättömyys oli vaarallisin asia, mitä hän oli koskaan tuntenut.

Druella Rosier oli kolmannen vuoden oppilas, kun hän ensimmäisen kerran joutui kasvotusten Tom Riddlen kanssa. Ei vain nähnyt häntä etäältä suurissa saleissa, vaan kohtasi hänet – terävänä, kylmänä, kuin veitsen terällä.

Hän oli ollut matkalla kirjastoon, aikomuksenaan palauttaa vanha, tummakantinen teos muinaisista verisopimuksista, kun huomasi käytävän päässä liikkeen. Valaistus oli himmeä, syksyinen hämäryys painoi Tylypahkan kiviseiniä vasten kuin salattu muisto. Ja hän seisoi siinä – Tom Riddle.

Ylioppilas, huisin etevä prefekti, mutta paljon enemmän kuin se. Hänen olemuksessaan oli jotakin, joka pakotti huomion. Ryhti, joka ei ollut vain ylpeä, vaan tietoinen. Katse, joka viipyi liian pitkään – tai aivan liian lyhyesti – jättääkseen mielen rauhaan.

"Neiti Rosier", hän sanoi matalalla, lempeällä äänellä, jossa kaikui jotakin uhkaavan sulavaa. "Mielenkiintoista kirjavalintaa."

Druella käänsi katseensa kirjasta häneen, kohotti kulmiaan ja vastasi sävyttömällä äänellä: "Minun nimeni ei liene kiinnostavampi kuin kirja käsissäni, herra Riddle."

Tom hymyili vinosti, kuin olisi arvioinut shakkisiirtoa, joka olisi ollut juuri ja juuri siedettävä.

"Se, mikä kiinnostaa, ei aina paljasta itseään ensimmäisellä silmäyksellä. En kuitenkaan voi olla huomaamatta, että olet lukenut kirjan kannesta kanteen. Kolmannen vuoden oppilaalle se on kunnianhimoinen valinta."

"Ehkä se kertoo enemmän siitä, millaisia odotuksia minulla on itseäni kohtaan, kuin siitä, mitä luulet kykeneväni ymmärtämään." Druellan äänessä ei ollut nokkeluutta, vaan haaste.

Tom nojautui lähemmäs, eikä Druella liikahtanut. Hänen sisimmässään jokin varoitti: Seiso paikoillasi. Älä osoita heikkoutta. Älä käännä katsetta pois.

"Vai että odotuksia", Tom sanoi. "Toivottavasti et tavoittele liikoja. Suvussasi on tunnetusti taipumusta ylpeyteen."

"Ja teidän suvussanne... ei juuri mitään periytyvää", Druella sanoi rauhallisesti, tietäen osuneensa arkaan kohtaan.

Tom ei värähtänyt. Hänen hymynsä oli viileä, mutta silmät tummuivat hetkeksi – ei raivosta, vaan laskelmoinnista.

"Mutta minä periytän itseni", hän sanoi lopulta. "Ja sinä... näytät haluavan periyttää jotakin enemmän kuin nimen tai omaisuuden. Vallan ehkä?"

Druella kallisti hieman päätään. "Jos etsit itsellesi peiliä, Riddle, suosittelen kiillotettua hopeaa. Minä en taivu niin helposti heijastamaan kenenkään kuvajaisia."

Hiljaisuus laskeutui. Vain kaukainen askeleiden kaiku käytävän päässä rikkoi sen.

Tom suoristi itsensä, nyökkäsi tuskin havaittavasti ja sanoi: "Kenties sinussa on sittenkin potentiaalia, neiti Rosier."

Hän kääntyi ja lähti – kevyesti, mutta kuin jokainen liike olisi ollut laskettu osa suurempaa suunnitelmaa.

Druella jäi paikoilleen, hengitti ulos hitaasti. Hänen sormenpäänsä olivat kylmät. Hän ei ollut varma, oliko voittanut vai hädin tuskin selviytynyt.

Mutta yksi asia oli varma: hän ei unohtaisi sitä kohtaamista koskaan.

He olivat kahdestaan vanhassa kirjaston siivessä, jossa pöly riippui ilmassa kuin pysähtynyt aika. Ilta oli jo pitkällä, mutta Tom oli pyytänyt häntä jäämään vielä hetkeksi. Druella oli suostunut, vaikka ei täysin ymmärtänyt miksi. Jokin hänen katseessaan – käskyksi naamioitu pyyntö – sai hänet nyökkäämään, vaikka jokin sisällä varoitti.

”Et ole kuten muut,” Tom sanoi hiljaa, nojaten mustaksi lakattuun pöytään. ”Et vilkuile kimeästi nauraen käytävillä tai pyri huomaamattomuuteen kuin heidänlaisensa.”

”Ja se tekee minusta…?” Druella nosti kulmaansa. Hänen äänensä oli tasainen, mutta sydän hakkasi kuin kiivas loitsu rinnassa.

”Mahdollisen,” Tom sanoi, ja hänen silmänsä kiilsivät. ”Jonkun, joka voisi ymmärtää, mitä valta oikeasti tarkoittaa. Ja käyttää sitä.”

”Vai niin?” Druella kääntyi hieman poispäin, mutta ei astunut kauemmas. ”Ja kenelle minä sitä valtaa käyttäisin? Sinulle?”

”Et minulle.” Tom hymyili hitaasti. ”Vaan kanssani.”

Druella naurahti, pieni, epäuskoinen ääni. ”Et kai luule, että houkuttelet minut vallan puolellesi kuin makeinen kouluvuoden alussa?”

”En usko sinun olevan noin naiivi.” Tomin ääni oli matala, pehmeä, mutta siinä oli teräsytiminen vaara. ”Sinä näet, millainen tämä maailma on. Kuinka he, suvut, opettajat, ministeriö, kaikki vanhat järjestelmät, yrittävät pitää meidät ruodussa – kuin meillä ei olisi oikeutta enemmän.”

”Minä en ole sinun opetuslapsesi, Tom,” Druella sanoi hitaasti. ”En kaipaa isännän varjoa ylleni.”

”Et tietenkään,” Tom kuiskasi. ”Minä en pyydäkään varjoa. Vaan kumppanuutta. Sellaista, jota maailma ei vielä osaa pelätä – mutta oppii pian.”

Druella ei vastannut heti. Hänen katseensa liukui Tomin kasvoilla, jotka olivat liian kauniit ollakseen vaarattomat. Siinä oli lupaus jostakin… jostakin suuremmasta, mutta samalla syvän kuilun kylmä henkäys.

”Minä ajattelen itse,” hän sanoi lopulta. ”Ja jos joskus astunkin samaan suuntaan kanssasi… tiedä, että teen sen omista syistäni.”

Tomin katse viipyi hänessä hetken, tumma ja arvaamaton. Sitten hän nyökkäsi, aivan kuin hyväksyen ehdon – tai ehkä antaen hänen uskoa niin.

Tom oli aina puhunut pehmeästi, kuin jokainen sana olisi ollut huolella valittu lahja, kääritty silkkiseen kuoreen. Hän ei koskaan käskenyt. Hän ehdotti. Hän ei koskaan väittänyt. Hän johdatti kohti johtopäätöksiä, jotka tuntuivat syntyvän omassa päässä.

"Ajattele, Druella", hän sanoi eräänä myöhäisenä iltana, kun he olivat kahden kirjaston varjoisimmassa nurkassa. "Me kaksi – älykkäät, vereen syntyneet. Kuinka kauan meidän pitää alistua niille, jotka eivät ymmärrä, mitä maailma voisi olla?"

Hänen katseensa oli samaan aikaan lämmin ja jäätävä, kuin lupaava tuli, joka saattoi polttaa kaiken, mihin koski.

"Minä en halua alistua", Druella vastasi hitaasti. "Mutta en myöskään halua tulla kaltaiseksesi."

Tom kallisti päätään, hymyili – mutta silmissä häivähti liike, joka muistutti pettymyksen terää.

"Kaltaisekseni?" hän toisti pehmeästi. "Druella, sinä olet jo enemmän kuin useimmat. Sinussa on lujuutta. Tiedät sen itsekin."

"Se ei tarkoita, että annan jonkun muun valita puolestani, mitä minä olen."

Ensimmäistä kertaa hän näki, kuinka Riddlen hymyn reuna kiristyi, aivan aavistuksen verran. Se ei ollut vihaa, mutta se oli varjo siitä, joka voisi olla.

"Valinta on harhaa", Tom sanoi. "Useimmat eivät ymmärrä, mitä todella haluavat – ennen kuin joku osoittaa heille tien. Minä näen, mitä sinusta voisi tulla. Etkö sinäkin?"

Druella vaikeni. Hänen sisällään velloi outo yhdistelmä – ihailua, halveksuntaa, pelkoa, kiitollisuutta siitä, että häntä ylipäätään pidettiin merkittävänä. Mutta samalla: varmuutta siitä, että jos hän antoi periksi, hän ei enää olisi oma itsensä.

Hän nousi hitaasti ja sanoi tasaisella äänellä:

"Jos tie johtaa sinun varjoosi, en aio astua siihen. En ole sinun peilikuvasi, Tom Riddle."

Hän lähti ennen kuin saattoi nähdä hänen reaktionsa – mutta tunsi selässään tuon viileän katseen. Ei vihaa. Mutta muistiin painuva pettymys.

Ja silti, kun hän käveli pois, Druella ei tuntenut itseään uhatuksi – hän tunsi olonsa vapaammaksi kuin koskaan.

Druella seisoi kirjaston hiljaisessa nurkkauksessa, katsellen Tomia. Hänen hymynsä oli yhä rauhallinen, hallittu – aivan kuten aina – mutta nyt sen alla sykki jotain muuta. Ei pelkoa. Ei enää. Vaan oivallusta.

”Ajattelitko todella, että voisin olla sinun kuvasi?” hän kysyi pehmeästi, kallistaen päätään. ”Että voisin unohtaa oman nimeni, oman tahtoni, kaiken sen mitä minä olen, vain siksi että sinä näet maailman niin?”

Tom ei vastannut heti. Hänen katseensa oli liikkumaton, melkein pettävän tyyni. Mutta silmissä oli terästä, joka oli terävämpi kuin mikään sana. Hän oli tottunut siihen, että ihmiset taipuivat. Että he ihaillen tahtoivat olla osa hänen suuruuttaan.

”Sinussa olisi voinut olla enemmän”, hän sanoi lopulta.

Druella hymyili. Se oli karvas ja kaunis hymy, täynnä varjoja ja valoa. ”Minussa on enemmän. Siksi en taivu.”

Hän kääntyi, eikä katsonut taakseen. Ja Tom Riddle – joka ei koskaan hävinnyt – jäi seisomaan yksin hiljaisuuden keskelle, ensimmäistä kertaa tuntemassa jonkinlaista menetyksen kaikuja.

Druella seisoi hylätyn käytävän päässä, jossa ilma tuntui painavammalta kuin missään muualla linnassa. Seinien kivissä oli kylmyyttä, jota edes loitsut eivät olisi karistaneet. Hän ei ollut varma, miksi oli tullut — ehkä vain kokeakseen, oliko hän vielä kiinnostunut, vielä kiinni siinä kiehtovassa pimeässä varjossa, joka Tom Riddle oli.

Tom oli puhunut jälleen kunnianhimoistaan, sanonut asioita, jotka saivat ihon nousemaan kananlihalle. Hän ei koskaan paljastanut kaikkea, mutta vihjeet riittivät — että oli asioita, joita muut eivät kyenneet ymmärtämään, että oli voimia, joita voisi hallita, jos vain uskaltaisi. Druella oli nuorempana kuunnellut häntä haltioituneena, mutta nyt... nyt sanat tuntuivat uhkalta naamioituna kauniiksi lupauksiksi.

Hän ei pelännyt Tomia. Ei aivan. Mutta hän tiesi, että tämä ei etsinyt rinnalleen ketään, vaan kuvastinta — jotakuta, joka heijastaisi hänen ajatuksiaan, mukautuisi hänen visioihinsa. Ja se, hän ymmärsi nyt, ei ollut hänen paikkansa.

Hän painoi kätensä kaidetta vasten ja hengitti syvään. Hän voisi kääntyä takaisin, lähteä hänen luokseen vielä kerran, sanoa olevansa valmis seuraamaan... mutta hän ei ollut. Hän ei tulisi koskaan olemaan. Tom Riddle oli liian suuri — ei neroutensa, vaan tyhjyyden vuoksi, joka hänen sisällään kaiutti kaikkea, mihin hän halusi toiset tartuttaa.

Ja niin Druella kääntyi, tietoisesti. Ei heikkouttaan, vaan siksi että hänen oma tahtonsa oli liian arvokas luovutettavaksi. Hän tiesi, että hän ei ehkä löytäisi toista, joka saisi sydämen sykkimään samaan tapaan, mutta mieluummin yksin omalla polullaan kuin vangittuna toisen varjoon.

Viimeisen kerran hän näki Tomin Tylypahkan käytävillä juuri ennen tämän valmistumista. Heidän katseensa kohtasivat, ja vaikka Tom ei sanonut mitään, hänen silmissään oli jokin lupaus, tai ehkä varoitus. Hän ei unohtanut. Eikä antanut anteeksi.

Varjo heidän välillään jäi elämään.

[cirimiau]

3 Luku: Mustat liitot

Häät pidettiin hiljaisella loistolla, juuri niin kuin Blackin ja Rosierin sukujen välillä kuului. Marmorinen sali soi hiljaa jousikvartetin sointuja, mutta niissä ei ollut riemua – vain velvollisuus sävelissä, jotka kulkivat kuin varjo seremonian ylle. Kaikki oli tarkasti harkittua, jokainen yksityiskohta suvuista, perinteistä, asemasta.

Druellan käsi oli kevyt mutta jännittynyt Cygnuksen käsivarrella, kun he kulkivat käytävää pitkin. Hänen korsettinsa kiristi, mutta ei yhtä paljon kuin sukujen odotukset hänen ympärillään. Kymmenet silmät katsoivat – arvioivat, hyväksyivät, muistivat. Tämä ei ollut rakkauden päivä, vaan liitto, joka vahvistaisi puhdasveristen linjat, velvollisuus syntyperälle.

Cygnus ei ollut kammottava mies. Hän oli kohtelias, korrektin kylmä, ja osasi esittää roolinsa moitteettomasti. He olivat kuin kaksi shakkinappulaa siirretty paikoilleen, tietoisia pelin säännöistä ja asemistaan. Eikä kumpikaan pettänyt toista kuvitelmilla: ei lupauksia rakkaudesta, ei tyhjiä sanoja onnesta.

Druella oli pukeutunut hopeanvalkoiseen silkkimekkoon, jonka selkäpuolella roikkuva tumma kirjailu muistutti Rosierin vaakunaa. Hänen hiuksensa oli aseteltu huolellisesti, huulilla kevyt sävy, mutta katseessa ei ollut hentoutta. Hän oli nainen nyt – sukujen kasvattama ja valittu.

Hän ei etsinyt katseellaan Tomia. Hän tiesi, ettei tämä olisi siellä. Eikä olisi saanut olla. Mutta silti, jossain hänen mielensä varjossa, oli tunne kuin joku katsoisi – kuin joku olisi kerran nähnyt hänet aivan eri tavalla.

Lupauksia vaihdettiin, sauvat kytkettiin yhteen vanhojen loitsujen mukaisesti, ja lopulta taputukset täyttivät salin. Seremonia oli päättynyt, eikä kukaan itkenyt.

Kun he myöhemmin istuivat vierekkäin pitkän illallispöydän ääreen, Cygnus käänsi hieman päätään ja sanoi kuivasti:

”Meistä tulee hyvä liitto. Ei ehkä lämmin, mutta kestävä.”

Druella kohotti lasinsa. Hän ei hymyillyt. Hän ei ollut enää tyttö, joka uskoi sanojen lämpöön. Hän oli nainen, joka oli valinnut pysyä omalla tiellään – yksin, mutta ei murtuneena.

Kahvihuoneen raskas hopeinen ovi sulkeutui hiljaa hänen takanaan, ja Druella jäi hetkeksi yksin. Tila oli tukahtuneen hiljainen, vain kellon viisarien naputus muistutti ajasta, joka kului huomaamatta mutta vääjäämättä. Kaikki oli nyt virallista – nimi paperissa, jalokivi sormessa, suudelma poskella. Cygnus oli jo siirtynyt juhlasaliin vastaanottamaan onnitteluja kuin kohteliaan jäinen isäntä. Hän ei ollut sanonut mitään turhaa, ei luvannut mitään epärealistista. He ymmärsivät toisiaan – mutta eivät rakastaneet.

Druella nojasi hetkeksi ikkunapenkkiä vasten ja antoi katseensa liukua ulos. Puutarha näytti täsmälleen samalta kuin silloin, kun hän oli lapsi. Sade ropisi hennosti lasiin, ja jokin siinä äänimaisemassa kuljetti hänet vuosien taakse — hetkeen, jolloin hän oli lukenut vanhoja loitsukirjoja salaa yöllä ja kuvitellut, ettei mikään maailmassa voisi pysäyttää häntä. Hän oli kuvitellut olevansa jotain muuta kuin vain seuraava rouva Black.

Hän oli halunnut tietoa, vaikutusvaltaa, paikan, jossa hänen nimensä merkitsi jotain muutakin kuin perhettä, johon kuului. Hän muisti, miten oli joskus toivonut... ei rakkautta, vaan vapautta. Ja miten lähellä hän oli ollut antautua toisen ihmisen varjoon — Tom Riddle ei ollut koskaan aikonut kävellä rinnalla, vain astua edellä ja vetää hänet mukaansa.

Nyt hän ymmärsi. Tämä liitto, tämä nimi, tämä rooli — ne olivat pelin nappuloita. Hän ei ollut jäänyt kiinni, hän oli asettunut laudalle. Hän voisi olla enemmän kuin vaimo. Hän voisi olla äiti, joka kasvattaisi tulevan sukupolven voimalla, ei hellyydellä. Hän voisi olla neuvottelija, joka tunsi jokaisen suvun heikkoudet. Hän voisi olla nimi, joka kuiskittaisiin sukulounaan jälkeen, ei siksi että hän rikkoi odotuksia, vaan koska hän käytti niitä hyväkseen.

Hän suoristi ryhtinsä. Yksi silmäys peiliin riitti: puku istui täydellisesti, hiukset olivat moitteettomat, mutta katse — se oli kirkastunut. Tämä ei ollut rangaistus eikä päätepiste. Se oli alku hänen omilla ehdoillaan.

Druella kääntyi, otti ovenkahvasta kiinni ja astui takaisin juhlasaliin. Tästä eteenpäin hän ei kysyisi lupaa.

Mustien kartano seisoi ylväänä taivasta vasten, kiviseinät valkoista harmaammat, ja porttirauta niin vanhaa, että se narisi tuulessa kuin se olisi kertonut muistojaan. Kartanon ikkunoista heijastui vain harmautta, ei valoa, ei elämää. Kattojen harjalla istui korppi, liikkumattomana kuin veistos, ja sen mustat silmät seurasivat Druellaa hänen noustessaan portaita sisäänkäynnille. Hän tunsi askeleidensa kaiun kivisessä eteisessä, kun palvelija johdatti hänet sisälle.

Tämä oli hänen uusi kotinsa. Täällä hän olisi Lady Black. Täällä hän kasvattaisi lapsensa. Täällä hän kulkisi suvun polkua, jonka suunta oli päätetty jo ennen hänen syntymäänsä.

Mutta se ei tuntunut kodilta.

Kaikki oli täydellisen järjestettyä, koristeellista ja kallista – ja silti kylmää. Tapetit olivat vanhaa, tummanvihreää damaskia, mutta niissä oli ikään kuin kosteuden jälkiä. Maalauksissa katselivat häntä Blackien esi-isät, silmät täynnä tuomitsematonta hiljaisuutta. Hän pysähtyi hetkeksi suureen saliin, jonka kristallikruunu heijasti iltapäivän hämärää. Siinä oli jotain… pysähtynyttä. Jotain, mikä ei liikkunut, ei muuttunut, ei hengittänyt.

Druella seisoi keskellä salia, käsineet vielä käsissään, ja hänen katseensa kohosi korkeuksiin, joissa holvikatto kaareutui ylle kuin kivinen taivas.

Hän sulki silmänsä.

Hän muisti – ei hääpäivänsä kaikuja, ei jäykkää katsetta Cygnuksen kasvoilla, vaan sen tytön, joka hän oli ollut. Sen, joka oli lukenut historian suurista naisista ja kuvitellut itselleen paikan heidän joukossaan. Sen, joka oli istunut yksin puutarhassa ja miettinyt, miten paljon ihminen voisi vaikuttaa, jos vain osaisi käyttää sitä mitä omisti: nimeä, kauneutta, terävyyttä.

Hän ei ollut unohtanut. Hän ei ollut antanut unelmiensa kuihtua, vaikka oli kätkenyt ne syvälle.

Tämä liitto – tämä kartano, tämä mies, tämä suku – oli osa hänen suunnitelmaansa. Ei kahle. Ei häkki. Vaan väline. Askel.

Druella aukaisi silmänsä. Hän hengitti sisään kylmää, vanhaa ilmaa, joka ei ollut koskaan kuulunut hänelle – mutta joka tulisi taipumaan hänen rytminsä mukaan. Ajan kanssa.

Sitten hän kääntyi ja jatkoi matkaa, askeleet kevyempinä.

Kartanossa vallitsi hiljaisuus, joka ei ollut rauhaa vaan vaikenemista. Se ei ollut kodin hiljaisuutta, jossa voi nukahtaa turvallisesti, vaan kartanon omaa kieltä: lattialankkujen huokaus, verhojen raskas liikkumattomuus, ovenkahvojen kylmä vaitiolo. Kaikki kertoi siitä, että täällä puhuminen oli harkittua – ja vallankäyttö tapahtui katseilla, eleillä, hiljaisilla päätöksillä.

Druella seisoi korkeiden ikkunoiden edessä ja katseli puutarhaan, joka ei ollut mikään rehevä keidas, vaan muotoonleikattu valta-asema. Hänen uusi kotinsa, Mustien kartano, oli kaikkea muuta kuin lämmin. Jokainen huone oli raskas, täynnä menneiden sukupolvien pönkittämää arvoa. Mutta se ei ollut hänelle pettymys — se oli juuri sitä, mitä hän oli odottanut.

Hän liikkui kartanossa kuin tarkkailija, ei vieraana vaan kuin tiedustelija vieraalla maalla. Hän huomasi, kuka katsoi silmiin ja kuka ei. Kuka puhui, milloin, miten, ja kenelle. Miten sisäkkö kääntyi katsomaan, kun Druella laski hopealusikan lautasen reunaan; miten Walburga Black ei koskaan istunut ennen kuin hänen miehensä teki niin. Hän tallensi kaiken, teki siitä hiljaisen kartaston valtaa ja heikkouksia.

Druella ei huutanut tullakseen kuulluksi. Hän ei iskenyt nyrkkiä pöytään. Hän tiesi, että todellinen vaikutusvalta ei koskaan huutanut – se hymyili, nyökkäsi, ja sai toiset muuttamaan käytöstään ilman, että he tajusivat miksi.

Hän ei ollut rakastunut tähän taloon. Hän ei ollut rakastunut aviomieheensäkään. Mutta hän oli päättänyt: tämä ei ollut kahle. Tämä oli pelilauta. Ja hän aikoi oppia jokaisen säännön, jotta voisi lopulta kirjoittaa ne uudelleen.

Druella astui varovasti mutta vakaasti uuteen rooliinsa. Mustien kartano oli suuri, kaikuvista saleistaan huolimatta tukahduttavan hiljainen, kuin vahtien itseään. Verhoiltujen ovien takana supistiin nimiä, arvioitiin sukulaisia, punnittiin arvoa — mutta nyt supistiin myös hänestä.

Hän ei korottanut ääntään. Hän ei tehnyt suuria liikkeitä. Sen sijaan hän käytti katsetta, joka sai serkun vilkaisemaan kengänkärkiään. Hän käytti hiljaisuuden taukoa, juuri oikeassa kohdassa, kun joku sanoi jotain typerää. Hän käytti pientä nyökkäystä, joka antoi hyväksynnän — tai sen puutteen.

Sukupolvet kartanossa olivat tottuneet näkemään vallan miesten käsissä, mutta nyt he alkoivat ymmärtää, että valta voi olla myös se, joka istuu hieman taaempana pöydässä, mutta jonka läsnäolo saa keskustelun vaihtamaan suuntaa.

Druellan sanat eivät olleet koskaan satunnaisia. Hän valitsi ne kuin terät: ei näkyvää haavaa, mutta kipu jäi, ja muisto pysyi. Hän ei riidellyt, mutta sai veljenvaimon tuntemaan olonsa epävarmaksi koko illaksi yhdellä hymyltä vaikuttavalla eleellä.

Hänestä tuli ääni, jota kuunneltiin, vaikka sitä ei aina kuultu. Hänen varjonsa liikkui kartanossa kevyesti, mutta jätti jäljen jokaiseen huoneeseen, johon hän astui. Ja vähitellen, hyvin hiljaa, kartanon dynamiikka muuttui. Ei räjähdyksenä, vaan kuin jokin näkymätön, vääjäämätön — kuten routa, joka murtaa perustuksia kevään tullessa.

Walburga oli tottunut siihen, että hänen sanansa kaikuivat korkeina ja terävinä koko kartanon käytävillä. Hän oli huutanut, komentanut, ohjannut sukuaan kuin kenraali taistelukenttää. Ja niinä vuosina, jolloin hänen ääntään ei ollut kukaan uskaltanut kyseenalaistaa, hän oli kuvitellut, että valta kuului vain sille, joka käytti sitä kovimmin.

Mutta Druella ei huutanut koskaan.

Aluksi Walburga piti sitä heikkoutena, välinpitämättömyytenä, jopa piilossa kytevänä pelkuruutena. Vaan sitten hän alkoi huomata asioita. Miten sisäkkö vilkaisi ensin Druellaan, ennen kuin toi tarjottimen. Miten Orion jäi hiljaiseksi, kun Druella vain kohotti kulmaansa. Miten serkut puhuivat yhä hiljempaa, kun Druella saapui huoneeseen — eivätkä siksi, että pelkäisivät huutoa, vaan jotakin hienovaraisempaa.

Eräänä iltana Walburga huomasi jääneensä yksin ruokasaliin. Druella oli noussut ennen häntä, aivan hiljaa, vain tuolin pehmeä rahina kertoi poistumisesta. Ja silti Walburgan kurkkua kiristi, ikään kuin häntä olisi nuhdeltu tavalla, jota hän ei osannut vielä edes nimetä.

Druella opetti hänelle uuden pelon: sen, että todellinen valta ei ole äänekästä. Se ei tarvitse huutoa, sillä se muuttaa ilmapiirin pelkällä läsnäolollaan. Se ei käske — se odottaa, ja saa toiset järjestymään tahtoonsa aivan itsestään. Se ei uhkaa — se saa sinut pelkäämään, että olet jo menettänyt kaiken, vaikka kukaan ei sanonut sanaakaan.

Ja Walburga, joka oli hallinnut vuosikymmeniä äänellään, ymmärsi nyt, että oli olemassa valta, joka toimi varjoissa. Valta, joka ei koskaan huutanut — koska sen ei tarvinnut.

[cirimiau]

4 Luku: Kolme kukkaa

Raskaus ei ollut yllätys. Druella oli laskenut mahdollisuudet, aikatauluttanut lempeytensä, antanut juuri sopivasti — ei liikaa, mutta tarpeeksi. Se oli taktinen liike, kuin huolellisesti valittu siirto shakissa. Mutta se, mitä hän ei ollut osannut täysin ennustaa, oli se tunne, joka kasvoi vatsan myötä: ei pelkoa, ei herkkyyttä, vaan outoa, uutta ylpeyttä. Hänen sisällään ei kasvanut vain lapsi — vaan todiste hänen vallastaan.

Koko raskauden ajan Druella oli hallinnut itseään säälimättömästi. Hän ei valittanut, ei kaivannut. Mustien kartanon kiviseinien sisällä ei ollut tilaa pehmeydelle, ja hän ei sitä tarjonnut. Hän käveli käytävillä suorana kuin sauva, ei väistynyt, vaikka joskus kohtu tuntui kiviseltä painolta. Anoppi vilkaisi häntä varovaisesti, kääntäen katseensa nopeasti pois, kun Druella hymyili — sillä hymy ei yltänyt silmiin, ei silloin.

Synnytys oli tuskainen, mutta Druella ei huutanut. Hän puri kieltään, otti kivun vastaan kuin taistelijan ensimmäisen iskun. Ja kun Bellatrix syntyi — käärönä, joka katsoi suoraan, räpyttelemättä, aivan kuin olisi jo tiennyt jotakin maailmasta — Druella tiesi.

Tämä ei ollut pelkkä lapsi.

Tämä oli hänen voimansa jatke. Hänen tulevaisuutensa muoto.

Bellatrix ei itkenyt heti. Kätilö hätkähti ja valmisti jo loitsun — mutta sitten lapsi äännähti, hiljaa, kuin olisi sanonut: En tarvitse sinun pelkoasi. Druella kohotti kättään, pysäyttäen kaiken. Hän nosti tyttärensä itse, katsoi tätä silmiin. Se oli kuin olisi katsonut peiliin, jonka pinta oli vielä kirkas, mutta jossa kyti lupaus myrskystä.

”Bellatrix,” hän sanoi hiljaa. ”Tiedätköhän jo nimesi?”

Lapsi ei vastannut — tietenkään — mutta jokin ilmeessä sai vanhat noidat kartanon keittiössä vaihtamaan sanattomia katseita sinä yönä. He aavistivat, ettei tästä tytöstä tulisi mitään hentoa kukkaa. Hänestä tulisi tuli.

Druella ei pitänyt lasta sylissään pitkään. Hän ei ollut sellainen äiti. Mutta hän oli aina lähellä. Hän oli se varjo, jonka alla Bellatrix kasvoi — suojeleva, mutta painava. Hän ei koskaan sanonut rakastan sinua, mutta jokainen liike, jokainen huolella valittu kasvatusmetodi, jokainen kylmäksi naamioitu neuvo oli rakkauden muoto, jonka vain harvat tunnistivat.

Ja Bellatrix — pieni tyttö, joka ei koskaan suostunut nukkumaan ennen kuin äiti oli käynyt ovella — kasvoi nauramatta usein, mutta katsoen aina suoraan silmiin. Hän imi itseensä äitinsä ryhdin, äänen painon, sen hiljaisen uhman, joka oli Druellan todellinen ase.

He eivät olleet lempeitä. Mutta he olivat liittolaisia. Ja Druella tiesi: kun hänen oma valtansa joskus hiipuisi, Bellatrixin tuli polttaisi vielä kauan.

Huone oli hämärä, mutta hiljaisuus oli rikkumaton. Vain vastasyntyneen pehmeä, vaimea itku kuului kehdosta, jossa Andromeda makasi. Druella seisoi hieman etäämmällä, kädet raskaasti viitan suojissa, katse tiukasti tyttäressä. Hän oli ollut vaiti siitä saakka, kun parku alkoi. Syntymä oli mennyt hyvin, jopa helpommin kuin ensimmäinen. Mutta jokin… jokin tuntui nyt olevan toisin.

Hän astui hitaasti lähemmäs, varpaiden askeleet tuskin kuuluivat kiiltävällä lattialla. Tyttö oli kaunis, kyllä. Mustien veri teki tyttäristä aina kauniita. Mutta siinä katseessa – se ei ollut sama kuin Bellatrixilla. Ei palavaa uhmaa, ei ääriviivoihin piirtyvää ylpeyttä. Tämä katse oli utelias. Liian avoin. Liian tutkiva.

Druella istuutui ja kumartui kehdon ylle. Hän odotti, että jokin tunne heräisi, joku tuttu lämpö, samanlainen kuin Bellatrixin kohdalla. Mutta vaikka hänen sormensa silittivät poskea, jokin hänen sisällään jäi kylmäksi. Ei tyhjäksi – ei, vaan varuillaan olevaksi. Tämä lapsi ei ollut kuin hän.

Andromeda ei itkenyt enää. Hän katsoi takaisin. Pieni, äänetön olento, joka silti näytti siltä kuin se näkisi liikaa. Ja ennen kaikkea: aivan kuin se ei pelkäisi.

Druella veti kätensä hitaasti pois. Hän ei suudellut otsaa, kuten Bellatrixin kanssa. Sen sijaan hän nousi ja peitti kehdon varovasti. Hän ei sanonut ääneen ajatuksiaan, ei antanut pelon kasvaa näkyväksi, mutta jokin hänen sisällään värisi. Tämä lapsi ei istuisi muottiin, jonka hän oli rakentanut.

Ja niin hän oppi toisenlaisen äitiyden: ei syleilyä vaan vartiointia. Ei luottamusta vaan tarkkailua. Hän oli oppinut jo nuorena, että toisinajattelijat suku poltti pois. Mutta nyt, katsoessaan omaa lastaan, hän tunsi epätoivon ensimmäiset varjot — sen, että kapina voi alkaa kehdosta.

Narcissan syntymä oli hiljainen. Ei kovaa itkua, ei voimakasta sätkimistä — vain syvä hengenveto ja pitkä katse, joka kohtasi Druellan omansa kuin olisi jo ymmärtänyt jotakin olennaista. Synnytyksen jälkeen Druella ei ollut väsynyt, vaan valpas. Hän tiesi heti, että tämä lapsi ei ollut peili eikä vastavoima. Narcissa oli jotain muuta: vastaanottaja.

Hän ei puhunut tästä tunteesta Cygnukselle. Sen sijaan hän otti vauvan syliinsä ja kuiskasi tälle ensimmäisen opetuksen: "Hiljaisuus on turva. Katse kertoo enemmän kuin sana."

Vuosien mittaan Druella rakensi Narcissaan verkon. Ei kahleita, ei käskyjä, vaan tarinoita, vihjeitä ja oppeja, joita vain tarkkaavaisimmat ymmärtäisivät. Illalla satukirjojen lomassa kerrottiin sukusalaisuuksia. Kynnyksellä viivyteltiin muutama sekunti, jotta Narcissa oppisi, että odotus on valtaa. Joskus Druella laski hiljaa sormillaan: yksi, kaksi, kolme... ja juuri silloin Narcissa käänsi katseensa, aivan kuin olisi kuullut äitinsä äänettömän kutsun.

Druella antoi tälle enemmän kuin kenellekään muulle. Hän antoi tietoa, jonka paino ei heti tuntunut, mutta joka ajan myötä muovaisi Narcissaa oikeaan suuntaan. Vastineeksi hän odotti lojaaliutta — ei sokeaa uskollisuutta, vaan tiedostettua valintaa. Narcissa tiesi, että hänen osakseen ei tulisi vapauden huumaa tai voimannälkää, vaan asema, joka oli rakennettava sanattomin sopimuksin ja eleiden verkoin.

Druella näki tytössään hiljaisuuden, joka voisi joskus kantaa koko suvun painon — jos Narcissa pysyisi oikealla puolella varjoa.

Rakkaus ei ollut Druellalle lempeä virta, vaan terävä, kirkas miekka. Se leikkasi suoraan ytimeen, teki eron oikean ja väärän, heikon ja vahvan, sopivan ja sopimattoman välillä. Hän rakasti tyttäriään kiivaasti, mutta hänen rakkautensa ei ollut koskaan pehmeää. Se oli rakkaus, joka mittasi, koulutti ja hioi. Se rakasti valmiina, ei keskeneräistä.

Bellatrix sai kokea äidin katseen kuin valokeilana: paljastavana, vaativana. "Sinä olet minun perintöni", Druella sanoi usein, ja Bellatrixin silmät syttyivät. Tytär vastasi liekkiin omalla tulellaan. Heidän välillään ei ollut hiljaisuutta, vaan kiivautta, energiaa, jonka ympäristö oppi varomaan. Bellatrixin kapinallisuus kulki aina oikeaa kaistaa – se rikkoi kyllä sääntöjä, mutta ei koskaan suvun tahtoa. Druella antoi hänelle liekaa, mutta ei koskaan unohtanut, kuka piti siitä kiinni.

Andromedan kohdalla rakkaus oli varjoisa huone. Hän rakasti kyllä – tietenkin rakasti – mutta katseessa viivähti epäilys. "Sinä ajattelet liikaa", Druella sanoi kerran, liian rauhallisesti. Tyttären silmät, suuret ja ruskeat, katsoivat takaisin, eikä niissä ollut kysymystä vaan vastaus: kyllä. Siinä katseessa Druella näki vaaran. Rakkaus alkoi rakoilla pelon painosta. Hän puristi tiukemmin, mutta tunsi jo: tämä ei pysy. Tämä karkaa.

Narcissa oli hiljainen lahja. Tytär, joka ei koskaan esittänyt liikaa, ei liian vähän. Druella opetti hänelle salaisuuksia, jotka kuiskattiin vain kerran: miten kulkea huoneessa, johon ei kuulunut, ja silti saada se hiljenemään. Narcissa kuunteli. Narcissa oppi. Hän oli peili, joka ei vääristänyt äidin muotoa. "Minä luotan sinuun", Druella sanoi, ja tarkoitti sitä. Mutta luottamukseen kuului vaatimus: älä petä. Narcissa ei koskaan saanut olla hauras.

Druellan äitiys oli musteenkaltainen — se levisi kaikkeen, jätti jälkensä pysyvästi. Hän ei koskaan hellinyt tyttäriään ilman ehtoja, ei suudellut ilman tarkoitusta. Jokainen ele opetti jotakin: selkärankaa, sääntöä, sukulinjan arvoa. Hän rakasti heitä niin kuin puhdasverinen noita rakastaa luomaansa — vahtien, vaalien, muokaten.

Mutta joskus, kun huone oli tyhjä ja kynttilät paloivat hiljaa, Druella kysyi itseltään, miksi rakkaus tuntui niin paljon samalta kuin pelko.

Druella Black tiesi, ettei mikään kasvu tapahtunut tyhjiössä. Jokainen tytär — olipa hän miten lempeä tai äkkipikainen tahansa — oli osa laajempaa suunnitelmaa, osanen suvun historian jatkumossa. Tytärten roolit eivät olleet vain yksityisiä äidinrakkauksia varten, vaan ne oli punottu tiukasti osaksi yhteiskunnallista arvojärjestystä. Jokaisesta piti tulla liittolainen, kruunu, ase.

Bellatrixin suunta oli alusta alkaen selvä: hänestä tehtäisiin myrsky, joka kylväisi pelkoa ja keräisi kunnioitusta. Hänen intohimonsa ei ollut uhka vaan väline, joka oli valjastettava suvun voimaksi. Kun Bellatrix nauroi vaarallisesti nuorena tyttönä harjoitellessaan kirosanoja varjossa, Druella ei puuttunut — hän katsoi, arvioi, laski hyötyjä.

Andromedan kanssa työ oli vaikeampaa. Hän ei pelännyt katsoa ulos ikkunasta, sinne missä aurinko paistoi muillekin kuin puhdasverisille. Hänessä ei ollut samanlaista paloa totella kuin kykyä ajatella itse. Druella tunsi itsensä särkyvän, aivan kuin jokin hänen sisällään yrittäisi huutaa: älä anna periksi. Mutta vaikka hän ei sanonut sitä ääneen, rakkaus Andromedaan alkoi sisältää ehtoja — pieniä hiljaisia merkkejä, katseita joissa oli pettymyksen siemen. Jos tyttären lojaalius horjuisi, Druella ei epäröisi vetäytyä, suojella sukuansa ensin.

Narcissalle ei koskaan tarvinnut sanoa ääneen, mitä odotettiin. Hän otti ohjeet vastaan kuin taikina sormen muotoja — hiljaa, kauniisti, muotoillen itsensä niin sopivaksi, että Druella melkein saattoi hengittää vapaammin. Narcissasta tehtiin neuvottelija, sukujen yhdistäjä, mahdollinen valtakunnan vahvistus. Hän ei ehkä ollut Bellatrixin liekki, mutta hänen äänettömyydessään oli oma vaarallinen voima — kyky vaikuttaa, nähdä ja vaikenee.

Kaikki kolme tyttöä kantoivat mukanaan palasia Druellan kunnianhimoa. Rakkaus ei ollut heille pelkkä tunne — se oli odotusten kieli, hallinnan keino. Ja vaikka Druella rakasti jokaista tytärtään eri tavoin, hän ei koskaan unohtanut, että heidät oli synnytetty maailmaan, jossa veri merkitsi valtaa. Ja valta — se ei sietänyt heikkoutta.

Illan tummuessa Druella seisoi kartanon yläkerran ikkunan edessä. Kynttilöiden valo leikki ikkunalasissa, mutta ulkona puutarha oli jo verhoutunut varjoihin. Hänen katseensa kulki pihan halki — mutta ajatukset viipyivät muualla.

Kolme tytärtä. Kolme kohtaloa, jotka olivat hänen käsissään muovautuneet.

Bellatrix, intohimo ja tuli. Hänessä leiskui suvun viha ja ylpeys, mutta myös jotakin, mitä Druella ei ollut koskaan osannut täysin hallita. Hän oli ase, kyllä, mutta myös uhka, jos pääsisi irti omasta terästetystä tupestaan.

Andromeda — vieras, varjoisa sävy vaaleassa joukossa. Hänen katseessaan oli ollut kysymyksiä jo vauvaiässä. Miksi, äiti? Miten niin näin kuuluu olla? Druella oli huomannut sen, pelännyt sitä, yrittänyt tukahduttaa — mutta pelko oli jäänyt. Andromeda kantoi mukanaan särön, jota ei voinut paikata suvun loistolla.

Ja Narcissa. Kauniina, hiljaisena, kuuliaisena. Hän oli oppinut kaiken, mikä tuli sanojen lomassa, katseiden väreissä, eleiden hienovaraisuudessa. Hänestä oli tullut juuri se, mitä suvun jatkumo kaipasi: hallittu, lojaali, hopeinen terä.

Druella nojasi kätensä ikkunanpuitteeseen. Hän oli kutonut heidät jokaisen verkkoonsa: rakkaudella, vaatimuksilla, salaisuuksilla. Jokainen tyttö oli hänestä lähtöisin, mutta silti oma olentonsa, muovaamassa sitä, mikä suvun tulevaisuudeksi kutsuttaisiin.

Mutta millaisiksi he lopulta kasvaisivat?

Vahvoiksi — tai särkyviksi. Kenties molemmiksi.
Ja mikä pahempaa, kenties väärällä tavalla vahvoiksi, väärällä tavalla murtuneiksi.

Druella painoi silmänsä hetkeksi kiinni.
Hän oli antanut heille kaiken, mitä itse oli saanut — ja enemmän.
Ja silti jokin sisällä kuiski, ettei mikään riittäisi.

Silmäkulmassa heilahti kynttilän liekki.
Druella suoristi selkänsä ja kääntyi pois ikkunasta.

Huomenna taas opettaisi.
Huomenna taas sitoisi langat tiukemmin.
Koska se oli rakkautta, hänen tapaansa.
Koska toista ei ollut.

[cirimiau]

5. Luku: Andromeda

Druella Black sai kirjeen aamulla. Se ei ollut suvun leimalla varustettu, ei käsin kirjoitettu, ei hajustettu tutulla Greengrassin laventelilla tai Rosierin tummalla musteella. Se oli painettu, kylmästi taiteltu, ja tullut suoraan hänen työpöydälleen ilman palvelijaa, ilman varoitusta. Se haisi yksinäiseltä.

Yhden ainoan lauseen hän luki:
"Et ole enää meidän."

Ei allekirjoitusta. Ei sinettiä. Ei todisteita. Ja silti kaikki oli selvää.

Hän istui hetken hiljaa, suorassa kuin marmoripatsas, joka peilaa suurten salien hiljaisuutta. Hänen silmänsä eivät liikkuneet, mutta sormet puristuivat yhteen paperin reunan ympärille. Hän ei murskannut sitä — ei antaisi sen nähdä, että oli koskettanut hänen hermoaan.

Andromeda.

Keskimmäinen. Älykkäin. Ovela, ehkä ovelampi kuin sisarensa yhteensä, mutta aina liian lämminverinen. Aina liikaa kiinnostunut muusta kuin verestä ja asemasta. Druella oli huomannut sen jo nuorena, ja yrittänyt ohjata sitä lempeydellä, sitten ankaruudella, lopulta kylmyydellä. Mutta veri joka haluaa virrata eri suuntaan — sen pysäyttämiseen ei riitä mikään.

Hän ei heti noussut, ei lähettänyt pöllöä, ei kutsunut tyttäriään. Hän vain istui ja antoi lauseen upota ihoonsa, osaksi selkärankaa. "Et ole enää meidän."
Sen olisi pitänyt olla hänen oma lauseensa. Hänen omalla äänellään, hänen omalla ehtojensa listallaan. Mutta nyt sen oli sanonut joku muu, Andromeda itse ehkä, tai joku hänen valitsemansa maailma. Ehkä jo mies, jonka nimi ei ollut enää Blackeille hyväksytty.

Druella katsoi ulos ikkunasta, sumu lipui Mustien puutarhan yli kuin varoitus. Hän mietti hetken, miltä tuntuisi, jos ei olisi enää äiti — ei sen keskimmäisen kohdalla. Hän ei kieltänyt tunteitaan, mutta ei myöskään päästänyt niitä sisään.

"Jos hän on valinnut toisin," hän sanoi lopulta hiljaa, "hän saa myös elää toisin."

Druella ei ollut enää varma, milloin Andromeda lakkasi katsomasta häntä silmiin.

Se oli tapahtunut vähitellen — ei minkään suuren hetken myötä, vaan niissä pienissä, huomaamattomissa katoamisissa, joissa tytär ei enää jäänyt kuuntelemaan loppuun asti, joissa hänen äänensä pehmeni, mutta samalla loittoni. Katse lipui äidin ohi kuin ohimenevä pilvi. Ja nyt, viestin jälkeen, ei ollut enää mitään selitettävää. Ei anteeksipyyntöjä, ei selityksiä. Vain hiljaisuus.

Druella pukeutui joka aamu kuten ennenkin, vailla horjuntaa: mustaa silkkiä, kiiltäväksi silitetyt kalvosimet, hiukset tiukasti nostettuna niskaan. Mutta hän tunsi, kuinka jokin oli irronnut hänen sisimmässään — ei revitty, ei revitty väkivalloin, vaan liukunut pois kuin ohut verho, joka ei enää suojannut sydäntä.

Andromeda ei ollut kuollut. Mutta hän oli poissa, ja poissaolo oli ehkä vielä pahempaa.

Talon sisällä puhutut sanat pysyivät kohteliaina, mutta niiden takana asui kaiho, jota Druella ei näyttänyt. Ei yhdelläkään eleellä. Hän liikkui kuin nainen, jonka sisin osa oli kivettynyt, mutta joka silti piti kynttilöitä palamassa pöydillä, ikään kuin Andromeda voisi vielä kerran astua sisään ja nähdä, että valo oli yhä häntä varten.

Narcissa sanoi toisinaan varovasti jotakin sisarestaan. Bellatrix ei koskaan. Druella ei kysynyt. Hän ei etsinyt Andromedaa — ei, hän ei alentunut siihen. Mutta joka kerta, kun ovi kävi tai iltapäivälehti putosi eteismatolle, hänen sydämensä nytkähti tahtomattaan.

Hiljaisuus ei ollut tyhjyyttä. Se oli läsnäoloa, joka oli muuttunut muuksi. Raskautta, joka ei koskaan keventynyt. Varjo, joka lepäsi sydämen päällä niin, että hengitys oli joskus vaikeaa.

Ja niinä öinä, kun kaikki oli hiljaa ja takka paloi enää hiilloksella, Druella istui yksin ja silitti kirjeen reunaa — sitä kylmää, selkeää lausetta, joka oli katkaissut siteen, jonka hän oli luullut elinikäiseksi.

Et ole enää meidän.

Mutta silti — vaikka sanat sanoivat toista — hän oli yhä Druellan tytär. Ja se teki kaikesta vielä sietämättömämpää.

Yön äänettömyydessä Druella istui vanhassa kirjontatuolissaan, jota oli vuosien ajan vieroksunut. Ikkunaverhot lepattivat hiljaa, ja takkatulen hiillos hehkui jo melkein sammunutta oranssia. Hänen sylissään oli tummaa samettia oleva kaapu, keskeneräinen koruommel, johon hän ei ollut koskenut viikkoihin. Sormet lepäsivät langan päällä liikkumattomina.

Andromeda.

Hän ei lausunut nimeä ääneen. Ei edes mielessään. Hän pelkäsi, että jokainen tavun osanen murtaisi hänet palasiksi, joita ei voisi enää koskaan sovittaa yhteen. Sillä se ei ollut vain tytär, joka oli rikkonut jotain. Se oli äidin usko.

Ei tullut huutoa. Ei kyyneliä. Druella oli elänyt elämänsä kuin noidan rakentama torni — jokainen kivi valittu huolella, jokainen harmaa muuri lujitettu loitsuin ja kurinalaisuudella. Rakkaus, kyllä, sitäkin oli, mutta vain sellaisessa muodossa, jossa se palveli suurempaa kokonaisuutta: suku, nimi, jatkuvuus. Andromeda oli ollut osa tätä arkkitehtuuria. Hän oli ollut tärkeä kaari siinä sillassa, joka yhdisti menneisyyden loiston tulevaisuuden puhtauteen.

Nyt tuo kaari oli murtunut, ja Druella tunsi koko rakenteen huojuvan sisimmässään. Kuin hämähäkinverkko, johon oli osunut sadepisara: se ei heti katkea, mutta se värisee, hauraana ja epävakaana.

Hän ei halunnut myöntää rakkautta. Ei tässä yhteydessä, ei tämän häpeän keskellä. Mutta silti... hänen kehonsa muisti vielä, miten pienet sormet olivat kerran puristaneet hänen kaulaansa, miten Andromedan nauru oli ollut lempeämpi kuin Bellatrixin, ja selkeämpi kuin Narcissan. Hän oli ollut valonpilkahdus — ja nyt hän oli valinnut toisen valon, väärän.

Druella nosti kätensä poskelleen, ja hämmästyi kyynelestä, joka oli valunut huomaamatta. Hänen sydämensä ei ollutkaan niin kylmä kuin hän oli itselleen vannottanut.

Sydämessään hän tunsi tyhjyyden, jota ei kukaan muu tytär voisi täyttää. Eikä hän voisi sanoa sitä ääneen. Ei koskaan.

Aika kulki oudolla tavalla Druellan ympärillä, kuin huoneeseen olisi vuotanut hiljaisuutta, joka ei koskaan täysin haihtunut. Hän istui työpöytänsä ääressä, suljettujen sälekaihtimien suojassa, katse laskeutuneena avaamattomaan kirjeeseen. Mutta se ei ollut kirje enää — se oli todiste. “Et ole enää meidän.”

Hän ei ollut itkenyt. Ei silloinkaan, kun oli lukenut viestin. Mutta jokainen liike, jokainen hengenveto tuntui sen jälkeen kuin kulkisi sumussa, jonka keskeltä nousi muistoja, liian kirkkaita. Andromeda pienenä, kädet mullassa, kun ei suostunut pukeutumaan valkoisiin käsineisiin puutarhajuhlassa. Andromeda, joka aina kysyi miksi, eikä koskaan kuinka korkealle.

Druella sulki silmänsä. Hän näki tytön, jota oli kerran keinuttanut iltahämärässä, ja sitten — kuin sormien välistä valuneen hiekan — hän näki sen katoavan. Andromeda oli kääntänyt selkänsä, ei vain suvulle, vaan hänelle. Eikä kyse ollut kapinasta. Se oli jotain hiljaisempaa, peruuttamattomampaa. Valinta. Suunta, jonka äärelle hän, Druella, ei ollut saanut astua.

Hän oli punonut lapsistaan verkon, jonka piti suojella — ja hallita. Mutta nyt yksi niistä säikeistä oli katkennut. Hän tunsi sen kuin puuttuvan raajan: kivuttoman, mutta jatkuvasti läsnä. Tytär, joka valitsi toisin.

Rakkaus… oliko sitä ollut? Oli. Mutta se oli ollut säädeltyä, suojattua, niin kuin puutarhan eksoottisimmat kukat, joiden annettiin kukkia vain tietyissä olosuhteissa. Ja nyt tuo kukka oli karannut ulos, kasvanut raja-aidan yli.

Druella ei ollut sanonut sanaakaan tytöilleen. Ei Bellatrixille, joka oli alkanut kantaa perheen painetta kuin kruunua. Ei Narcissalle, joka katsoi häntä nyt tarkemmin kuin koskaan. Ja silti, hiljaisuus oli kuin lasiseinä heidän välillään.

Hän kääntyi katsomaan ikkunasta ulos, pimeää puutarhaa, missä jokin muinainen pensas hehkui hopeana kuunvalossa. Siellä, missä hän oli kerran pitänyt pientä kättä omassaan. Sieltä alkoi matka pois.

Andromeda oli kävellyt pois hänen polultaan — mutta ehkä se ei ollutkaan ollut koskaan heidän yhteinen. Ehkä se oli ollut vain hänen.

Ja juuri se teki siitä niin helvetillisen kipeää.

Druella istui korkeaselkäisessä tuolissaan, sormet ristissä sylissään, ja katseli ikkunan läpi harmaata taivasta, jossa sade valui hiljalleen pitkin lasia. Ulkona maailma oli samea ja vaitonainen — aivan kuten hänen mielensä. Hän muisti Andromedan lapsena, villin kiharat hiuksissaan, kysymykset silmissään. Tyttö oli ollut utelias, eläväinen, toisinaan uhmakaskin, mutta aina palaava äitinsä luo, kuin varmistamaan että se tie, jota hän kulki, sai yhä hyväksynnän.

Mutta nyt, vuosia myöhemmin, Druella näki, miten Andromeda oli kulkenut pois. Ei vain poikennut, vaan kävellyt määrätietoisesti polulta, jonka hän oli äidillisesti, armottomasti, piirtänyt kaikille tyttärilleen. Druella ei ollut suunnitellut monia asioita elämässään niin tarkasti kuin tyttäriensä tulevaisuutta, mutta Andromeda oli pyyhkäissyt sen kaiken sivuun kuin tuhkaa vanhalta pergamentilta.

Muistot tulvivat hänen mieleensä — ilta, jolloin Andromeda oli opiskellut tähtikarttaa, äidin pehmeä korjaus äänessään, tai se hetki, kun tyttö oli juossut hänen luokseen, polvet verillä mutta silmät loistaen. Niissä hetkissä oli ollut rakkautta, lämpöä, yhteys, jonka hän oli uskonut kestävän sukupolvien yli.

Nyt tuo yhteys oli katkennut. Eikä se ollut katkennut kiivaan riidan tai repivien sanojen kautta, vaan vähitellen, melkein huomaamatta. Niin kuin varjo siirtyy auringon tieltä, niin oli Andromeda liukunut pois.

Druella tiesi, ettei kyse ollut enää tytön valinnasta — kyse oli suvun rikkeestä. Puhdasverinen perhe ei sallinut rakoja lojaliteetissa, ei poikkeamia, ei kysymyksiä. Kuuliaisuus oli elinehto, ja sen rikkominen anteeksiantamatonta. Ja juuri siksi Druella antoi sydämensä kovettua. Hän ei ollut enää äiti, joka muisti lapsen hymyn, vaan matriarkka, jonka tuli suojella veren pyhyyttä. Andromeda oli rikkonut kaavan — ja kaavaa ei saanut rikkoa, ei ilman seuraamuksia.

Druella istui kirjaston ikkunan ääressä, jossa lasi hohti himmeästi iltahämärässä. Ulkona sade kulki hiljaisina juovina pitkin kivimuuria ja huuhtoi syksyn lehtiä pois pihalta. Hän ei nähnyt mitään erityistä, ei etsinyt maisemasta merkkejä tai vastauksia — hän vain katsoi. Katsoi ja hengitti raskaasti.

Andromedan nimi kaikui hänen mielessään, ensin vaimeana, melkein kuin kuiskauksena, sitten voimakkaampana, kunnes se tuntui painuvan hänen rintakehäänsä sisäpuolelta. Nimi, joka oli kerran ollut täynnä toivoa ja ylpeyttä, tuntui nyt vieraalta, melkein vaaralliselta.

Druella ei itkenyt. Hän ei antanut kyynelten tulla, ei edes harkinnut. Hänen kasvonsa pysyivät tyyninä, jopa kauniina siinä vanhassa, aristokraattisessa tavassaan, jonka hän oli oppinut jo ennen kuin täytti kymmenen. Hän ei ollut heikko. Hän ei saisi olla heikko nyt.

"Perhe pysyy koossa," hän kuiskasi ääneen, vaikka huoneessa ei ollut ketään muuta. "Se pysyy, vaikka se vaatisi... mitä tahansa."

Hänen katseensa pysyi kiinni tummenevassa taivaassa, mutta hänen sisällään jokin asettui kohdalleen — ei lempeästi, vaan kuin raskas kivi olisi tiputettu paikoilleen. Ei ollut enää mitään, mitä voisi tehdä Andromedan vuoksi. Mutta muiden vuoksi… muiden vuoksi hän voisi tehdä kaiken.

[cirimiau]

6. Luku: Bellatrixin kruunu

Bellatrix asteli saliin kuin kuningatar omalle hovilleen — pää korkealla, silmissä häikäisevä, vaarallinen palo. Musta viitta hulmahti hänen ympärillään kuin varjo, joka ei suostunut jäämään hiljaiseksi. Jokainen askel kaikui kivisessä käytävässä itsevarmana, pelottomana. Muut kuolonsyöjät väistivät vaivihkaa, tunsivat hänen energiansa kuin sähkövirran ilmassa.

Druella seisoi hieman syrjemmällä, varjojen rajamailla, kasvot huolellisesti hillittyinä. Hänen katseensa ei pysähtynyt kehenkään muuhun kuin tyttäreensä. Ylpeys levisi hänen sisällään — niin kesytön, niin voimakas. Tämä oli Bellatrixin hetki, eikä kukaan voinut sitä häneltä viedä.

Mutta sen loisteen rinnalla eli toinen tunne, joka puristi Druellan rintakehää kuin näkymätön nyrkki: pelko. Ei sellainen pelko, joka varoitti uhasta ulkoa päin, vaan äidin levottomuus, kun oma lapsi kävelee kohti sellaista pimeyttä, josta ei ehkä koskaan palaa. Bellatrix oli aina ollut tulen kaltainen — lämmin ja valoisa silloin, kun niin tahtoi, mutta polttava, tuhovoimainen silloin, kun mikään ei rajoittanut liekkiä.

Druella puristi sormensa yhteen viittansa liepeen sisällä. Hän ei ollut tullut tänne näyttääkseen heikkoutta. Hän seisoi tyttärensä takana niin kuin suvun nainen seisoo: selkä suorana, arvokkaana, vaiti.

Mutta hänen sisällään kaksi ääntä taistelivat. Olen ylpeä.
Olen peloissani.

Ja siinä ristivedossa äidin sydän löi kovempaa kuin pitkään aikaan.

Druella istui varjoon vetäytyneenä suuren salin laidoilla, missä kuolonsyöjien hiljainen kuhina täytti ilman kuin raskas usva. Hän ei ollut koskaan ollut yksi heistä — ei virallisesti — mutta hänen asemansa ja sukunsa nimi riittivät avaamaan oven näihin kokoontumisiin, kun hän niin halusi. Tänä iltana hän halusi. Hänen tyttärensä oli luvannut olla siellä. Ja nyt Bellatrix asteli huoneeseen kuin kruununsa juuri saanut kuningatar.

Druella katseli häntä — pitkä, hoikka hahmo, joka liikkui sulavasti mutta päättäväisesti, silmissä kiilui jotain vaarallista. Hän huomasi, että hänen sydämensä sykki nopeammin, mutta ei pelkästä ylpeydestä. Oli helppoa ihailla Bellatrixin varmuutta, hänen kykyään hallita huonetta, saada katseet kiinnittymään. Tytär, joka oli lapsena leikkinyt peileillä ja opetellut hymynsä täydelliseksi, ei enää hymyillyt. Nyt hänen suunsa kaari oli terävä, epäluuloinen, joskus pilkallinen.

Druella muisti, miten hän oli kasvattanut Bellatrixia: ankarasti, kurinalaisesti, opettaen, ettei mikään ollut tärkeämpää kuin perhe, ylpeys ja puhdas veri. Hän oli ruokkinut voimaa, vaatinut sitä, jopa ihaillut sen syntyä. Mutta nyt hän näki, miten tuo voima oli alkanut elää omaa elämäänsä, karannut äidin käsistä kuin tuli, jota ei enää saanut takaisin lyhtyynsä.

Hän ei sanonut sanaakaan. Hän vain seurasi katseellaan Bellatrixin teräviä liikkeitä, sitä tapaa, jolla tämä nojautui eteenpäin, puhui jollekin ja sai toisen nyökkäämään lähes alistuvasti. Tämä ei ollut enää pelkkä tytär. Tämä oli jotain muuta — jotain vaarallista.

Druellan sisällä nousi kysymys, jota hän ei halunnut ajatella ääneen: oliko hän kasvattanut tyttärestään hirviön?

Ja vielä pahempaa — jos oli, voisiko tuo hirviö jonain päivänä kääntyä perhettään vastaan?

Druella oli yksin. Kylmä, kivinen käytävä tuntui yhtä autiolta kuin hänen sisimpänsä. Hänen mieleensä nousi hetki vuosien takaa — ei ensimmäinen eikä viimeinen niistä iltapäivistä, jolloin hän oli muovannut tyttärestään sitä, mitä tämä nyt oli.

Bellatrix oli ollut vasta kahdeksan, silmät kiilsivät kuin mustat helmet ja posket punoittivat lapsenomaisesta kiihkosta. Hän oli rikkonut sääntöjä – piilottanut kotitontun ja puolustanut sitä, kun isä oli vaatinut selitystä. Druella ei ollut korottanut ääntään. Hän oli katsonut lastaan pitkään ja sanonut vain:

"Jos et hallitse toisia, he hallitsevat sinua. Et voi rakastaa sitä, mitä sinun pitää pelätä."

Bellatrix oli itkenyt silloin. Harvoin, mutta aidosti. Ja silti hän oli kuunnellut, nyökännyt, nielaissut itkun ja sanonut: "Minä opin."

Druella muisti, miten hän oli silittänyt tyttärensä tummaa tukkaa, mutta käsi oli ollut jäykkä, ele harkittu, ei hellä. Hän oli uskonut, että pehmeys tekisi tyttärestä haavoittuvan. Nyt — vuosia myöhemmin — hän tiesi tehneensä enemmän kuin karsineensa turhan pehmeyden. Hän oli rakentanut lapsestaan veitsen, mutta unohtanut asettaa sille tuppensa.

Hän värähti. Bellatrixin raivo, hänen kyltymätön voitonhalunsa ja ylimielinen silmäys muita kohtaan eivät enää olleet pelkästään osoitus rohkeudesta. Ne olivat merkkejä jostain villistä, jostain joka ei kumartanut enää ketään — ei edes omaa äitiään.

Druella istui nojatuolissaan salin nurkassa, yhä vaimeasti kuunnellen kokoushuoneesta kantautuvia ääniä. Hänen katseensa viipyi Narcissassa, joka seisoi korkeaselkäisen peilin edessä ja silitti huolellisesti sileää, vaaleaa tukkaansa. Tytär ei ollut huomannut äidin katsetta – tai oli, mutta ei antanut sen vaikuttaa. Narcissassa oli kylmyyttä, kyllä, mutta se ei ollut Bellatrixin kaltaista kuumaa vihaa tai riehuvaa raivoa. Se oli harkintaa. Laskelmallisuutta.

Druella näki, kuinka Narcissa nosti kaulakorun paikalleen ja suoristi ryhtinsä. Puvun väri oli hillitty, tummanvihreä, ja korujen hohde vaimeaa mutta arvokasta. Kaikki Narcissassa oli harkittua – askeleet, eleet, jopa tapa, jolla hän katsoi omaa kuvaansa. Hän oli valmis. Valmis siirtymään osaksi Malfoyn sukua, liittoa, jonka Druella oli neuvotellut vuosia sitten, kuin strategisen siirron shakkilaudalla.

Druella ei koskaan myöntäisi ääneen, kuinka suuri helpotus Narcissan olemus hänelle oli. Siinä missä Bellatrix sytytti kaiken tuleen, Narcissa rakentaisi kivi kiveltä. Hänestä huokui kyky selviytyä, mukautua ja samalla suojella sitä, mikä oli tärkeää. Druella näki tyttäressään pelastusrenkaan — ei ehkä itselleen, mutta suvulle, jonka oli tarkoitus jatkua vielä sukupolvien yli.

Bellatrix oli liekki, Narcissa oli jää. Ja molempia tarvittiin. Mutta jos joku heistä todella kykenisi kantamaan perintöä eteenpäin ilman että se palaisi tuhkaksi tai särkyisi liitoksistaan, se oli Narcissa.

He olivat tottuneet puhumaan varoen. Talon vanhat seinät olivat nähneet ja kuulleet enemmän kuin olisi ollut suotavaa, eikä salaisuuksia ollut koskaan täysin salassa.

Cygnus seisoi työhuoneensa kirjakaapin äärellä, nojaten kevyesti hopeapäiseen kävelykeppiinsä. Druella istui selkä suorana samettisessa nojatuolissa, kädet ristittyinä syliinsä, katse kiinni hänen niskassaan.

”Bellatrixilla oli varma askel tänään”, Cygnus sanoi lopulta, kuin lausuen arviointinsa jokseenkin välinpitämättömästi.

”Niin oli”, Druella vastasi hiljaa. ”Hänellä on intohimoa, joka voi polttaa. Myös omiaan.”

Cygnus kääntyi hitaasti ja katsoi vaimoaan pitkään. ”Sinä kasvatit hänet sellaiseksi.”

”Tiedän.” Äänensävy ei ollut puolusteleva. Vain toteamus. ”Mutta jokin raja olisi pitänyt säilyttää.”

”Eikö raja ollut juuri se, jota hänet opetettiin ylittämään?” Cygnuksen äänessä oli kireä sävy, ehkä hieman pilkallinen, ehkä vain väsyneen pragmaattinen. ”Meidän nimemme ei säily hengissä pehmeästi puhumalla, Druella. Se säilyy, koska ihmiset pelkäävät sen kaikuja.”

Druella ei vastannut heti. Hänen katseensa liukui ikkunasta ulos, missä sumu kietoutui puutarhan alppiruusujen ympärille. ”Pelko on lyhytaikainen valuutta. Se tuottaa nopeita tuloksia, mutta ei rakenna mitään pysyvää.”

”Mutta sen avulla avataan ovia, jotka muuten pysyvät suljettuina.” Cygnus liikahti lähemmäs. ”Ja kuka meistä on parempi avaamaan niitä ilman ääntä kuin Narcissa? Hän ei polta, hän sulattaa.”

Druellan suupieleen nousi heikko, lähes näkymätön hymy. ”Siksi meidän on pidettävä hänet turvassa. Narcissa on silkkilanka, joka sitoo kaiken, jos Bellatrix repii sen hajalle.”

”Ja Andromeda?” Cygnus kysyi matalasti.

Hiljaisuus laskeutui huoneeseen. Sitten Druella nousi.

”Andromeda... on jo tehnyt valintansa. Tämä keskustelu ei ole enää hänestä.”

Cygnus nyökkäsi hitaasti, kuin hyväksyen rajan, joka oli jo ylitetty.

”Voima tulee monessa muodossa, Druella. On meidän velvollisuutemme käyttää kaikkia niistä.”

Druella nyökkäsi. Mutta hänen sisällään kaikui varoitus, jota hän ei osannut pukea sanoiksi: entä jos heidän keinonsa tuottaisivat tuhoa, joka ei erottelisi vihollista perheestä?

Druella seisoi ikkunan ääressä, poskellaan aavistus lasin viileyttä. Ulkona hämärä nielaisi puutarhan muodot, mutta hän ei katsonut varsinaisesti mitään. Hänen mielensä oli jossain aivan muualla — nimissä, jotka kaikuivat hiljaa hänen sisällään.

Bellatrix.

Nimi oli kuin liekki, alati roihuava, uhmakas ja hallitsematon. Voima, jonka hän oli tahtonut kasvattaa. Voima, jota ei ehkä enää voinut kesyttää. Hän näki tyttärensä silmissä oman peilikuvansa, mutta särjettynä, vääristyneenä — vai oliko se vain totta paljaimmillaan?

Narcissa.

Kylmä rauha, harkittu katse. Taito liikkua varjoissa, puhua hiljaa mutta saada aikaan paljon. Druella ei ollut kasvattanut Narcissaa pehmeäksi, vaan tarkaksi — ja nyt, vasta nyt, hän näki siinä viisauden.

Kaksi tytärtä. Kaksi perintöä. Kaksi eri tietä.

Hän painoi kätensä ikkunalasia vasten.

"Teidän kauttanne minä jatkan", hän kuiskasi, ääni niin hiljainen, ettei sitä edes ilma kunnolla kantanut. "Yksi on liekki, toinen jää. Ja minä — minä olen se, joka sytytti tulen ja jäädytti meren."

Hän sulki silmänsä, antoi väsymyksen viipyä hetken. Perhe säilyisi. Sen täytyi säilyä. Oli miten oli.

Vaikka se vaatisi uhrauksia. Vaikka hän ei olisi enää se, jota tytöt katsoisivat ylöspäin.

Heissä hän eläisi. Heissä kulkisi hänen valtansa.

Ja hänen nimensä.

[Gernumbli]

Huh kuinka vahvaa, syvää, mukanaelettävää. Huomasin miten käytit kielessä paljon eitä ja tiiviitä lauseita, ne rakensivat selvää kuvaa siitä miten tiukkaa kuria Druella pitää itselleen ja miten vaativia sääntöjä ja periaatteita löytyy. Upeaa, visuaalista kieltä, joka tuntuu osuvan niin tietyn sukuajattelun ytimeen että ihan hengästyttää.

Kasvatuspsykologia kuultaa läpi tästä ja siitä Minerva-ficistä. Vahvoja lauseita tosiaan. Täytyy lukea moneen otteeseen.

[cirimiau]

Gernumbli: Kiitos todella paljon ihanasta ja tarkasta palautteestasi! On tosi palkitsevaa kuulla, että kielenkäyttö ja lauserakenteet välittyivät juuri niin kuin tarkoitin – että ne toivat esiin Druellan tiukan kurin ja vaativien periaatteiden painon. Se oli juuri se tunnelma, jonka halusin rakentaa.

On myös hienoa, että kasvatuspsykologian vivahteet ja Minerva-ficin vaikutteet erottuivat lukukokemuksessa. Sellaiset oivallukset kertovat siitä, että teksti herättää ajatuksia ja jättää tilaa pohtia. Lue ihmeessä niin monta kertaa kuin haluat, tekstiä on ilo palata lukemaan uudelleenkin! Kiitos vielä sydämellisesti kannustavasta kommentistasi. <3

A/N: Ja viimeinen luku on täällä kiitos kaikille Rautaruusua seuranneille!

7. Luku: Rautaruusu

Kartano hengitti hiljaa ympärillä, kuin vanha, väsynyt peto, jonka sydän silti jyskytti vahvana kivisten seinien sisällä. Druella istui olohuoneen kulmasohvassa, kädet ristissä sylissään, ja antoi katseensa liukua pitkin huonetta. Mustien suvun sukukuvat tarkkailivat häntä seiniltä — jäykkinä, uhkaavina, mutta samalla vaativina, ikään kuin heidän olemassaolonsa itsessään olisi muistutus siitä, mitä hän oli saanut osakseen ja mitä hänen oli annettava eteenpäin.

Tummissa kehyksissä oli isien silmät, jotka tuijottivat lasin läpi kuin arvioiden: ovatko tyttäresi sen arvoisia? Oletko sinä?

Druella ei vastannut niille. Hän ei ollut koskaan tarvinnut lupia kuolleilta.

Huone oli viileä, vaikka takassa paloi tuli. Kaikki huonekalut olivat kulmikkaita, raskaita ja vanhoja — ei mitään turhaa, ei mitään pehmeää. Kartano ei antanut lohtua, se ei lohduttanut, mutta se muistutti, että veri oli tärkein. Veri ja valta. Ja muisti.

Hän silitti sormellaan vanhan nojatuolin käsinojan kulumaa, siinä missä hänen anoppinsa käsi oli aikanaan levännyt, missä Walburga oli kerran istunut uhmakkaana ja nuorena, ennen kuin aika ja mieli olivat vieneet hänestä järjen. Kaikki he olivat täällä vielä, jossain kivien ja varjojen seassa.

Druella sulki silmänsä hetkeksi. Kartanon hiljaisuus ei ollut tyhjyyttä, se oli odotusta. Jotakin oli liikkeessä. Jotakin hänen tyttärissään, hänen veressään. Ja ehkä — ehkä hänen olisi vihdoin kohdattava sen koko paino.

Mutta ensin hän kuunteli, hengitti huoneen mukana. Tämä oli hänen valtakuntansa. Tässä huoneessa, näiden kuvien alla, alkoi hänen seuraava siirtonsa.

Druella liukui äänettömästi käytävän poikki ja pysähtyi ikkunan eteen. Kartanon hiljaisuus tuntui syvemmältä kuin ennen — ei enää rauhoittavalta, vaan kaikuvan tyhjältä. Kiviseinät, jotka olivat kerran heijastaneet lasten askelia ja puolison matalaa puhetta, olivat nyt vain kylmiä ja liikkumattomia. Hän ei kuitenkaan tuntenut katkeruutta. Yksinäisyys oli kuin vanha kaapu: raskas mutta tuttu.

Cygnus oli poissa. Ei kuollut, mutta poissa tavalla, jota ei voinut korjata. Heidän välillään oli ollut liitto, ei intohimoa — mutta sen särkyminen oli silti jättänyt hiljaisen railon. Eikä tytöistä ollut kukaan enää hänen arjessaan: Bellatrix kulki yhä kauempana, hänen katseensa kiinnittyneenä mustempiin voimiin, omiin päämääriinsä. Narcissa taas liukui toiseen suuntaan, hallittuun ylellisyyteen, maailmaan, jonka Druella oli auttanut rakentamaan mutta joka ei ollut enää hänen omansa.

Druella ei ollut äiti, joka itki lastensa perään. Hän oli nainen, joka oli kasvattanut perilliset, muovannut heidät. Mutta nyt, kun he olivat poissa, hänen oma äänensä tuntui jääneen kartanon kivien sisään, kaiuksi menneestä.

Kirje oli lyhyt. Taiteltu siististi vanhaan pergamenttiin, käsiala tuttua, vaikka muuttunutta — kulmikkaampaa kuin ennen, mutta ei vihamielistä.

*Äiti,
Toivon, että harkitsisit tapaamista. En vaadi mitään. En yritä muuttaa mitään. Haluaisin vain nähdä sinut.

Andromeda.*

Druella piteli kirjettä käsissään kuin jotakin haurasta, vaikka se ei ollut haurasta. Se oli varautunut, varovaista toivoa kantava. Hän istui yhä samassa nojatuolissa, jonka Cygnus oli aikanaan valinnut olohuoneeseen. Hiljaisuus talossa tuntui sillä hetkellä ylitsepursuavalta, kuin kaikki mennyt olisi pysähtynyt katsomaan, mitä hän tekisi.

Oliko tämä ansa? Andromeda oli aina ollut terävä. Hyvä naamioimaan todelliset aikomuksensa, hymyilemään silloinkin kun oli jo tehnyt päätöksensä. Druella tiesi, että hänen tyttärensä ei palaisi katumaan valintojaan. Ei nyt, ei enää.

Mutta jokin kirjeen yksinkertaisuudessa jäi kaihertamaan. Ei selityksiä, ei anteeksipyyntöä. Ei uhmaa. Vain toive. Ehkä juuri siksi se tuntui aidolta.

Druella laski kirjeen pöydälle, silitti sen reunaa sormellaan. Hän ei ollut varma, mitä pelkäsi enemmän — tapaamisen onnistumista vai sitä, että mitään ei olisi enää jäljellä.

Druella seisoi pukeutumishuoneensa edessä, silittäen sormillaan syvänvihreän kaavun kirjailtua reunusta. Hän ei ollut aivan varma, miksi pukeutui niin huolellisesti — tapaamiseen, joka ei ehkä edes tapahtuisi, ja jonka tuloksesta hänellä ei ollut aavistustakaan. Ehkä kyse oli muusta. Ehkä se oli eräänlaista haarniskaa. Tai tapa ottaa takaisin jokin osa siitä äidillisestä ylpeydestä, jonka hän oli uskonut menettäneensä.

Peili ei valehdellut: hänen katseensa oli edelleen terävä, vaikka silmien ympärillä olevat viivat kertoivat ajasta, joka oli kulkenut ohi hiljaa mutta varmasti.

Kun hänen katseensa harhautui taustalla näkyvään, suljettuun ikkunaan, muisto iski — ei kokonaisena, vaan sirpaleina.

Andromeda, ehkä kahdeksan, seisomassa tyynesti keittiön ovella, poskellaan naarmu, jonka alkuperä jäi lopulta epäselväksi. "Se oli minun syytäni", hän oli sanonut ennen kuin kukaan ehti kysyä mitään. Ei pelosta, vaan suojelunhalusta — Bellatrixin puolesta.

Toinen muisto, jo vanhempi Andromeda, hiukset aina hieman vapaammin kuin äiti olisi toivonut, kysymässä varovasti: "Äiti, tiedätkö, että kaikki ei ole aina niin kuin isoisä väitti? Että historia voi näyttää eri puolta?"

Viimeinen kohtaaminen, täynnä hiljaisuutta ja katseita, jotka kieltäytyivät kohtaamasta.

Druella työnsi muistot syrjään. Ne olivat kuin vanhat korut — jotkut kauniita mutta säröilleitä, toiset kätkien pistoksen sisäänsä. Hän valitsi helmikorvakorut, ne joita Andromeda oli joskus pienenä ihastellut, ja laittoi ne korviinsa.

Hän ei tiennyt, oliko tämä alku vai loppu. Mutta hän tiesi, että pelko ja ylpeys eivät voineet hallita loputtomasti.
Ei silloin, kun oli kyse veren ja sydämen ristiriitaisesta liitosta.

Mustien kartanon salonki oli kuin ajasta irrotettu kappale maailmaa. Valon ja varjon leikissä, takkatulen loimussa, Druella istui ryhdikkäänä mutta rauhallisena, silmät tarkkailivat vastapäätä seisovaa hahmoa. Andromeda ei istunut heti. Hän seisoi kuin vieras – ei pelkästään huoneessa vaan koko sukulinjassa, jonka perintöön hän ei ollut enää oikeutettu.

Kumpikaan ei puhunut hetkeen. Hiljaisuus ei ollut painostava, vaan varovainen. Kunnioittava. Kaksi maailmaa, jotka eivät enää kohdanneet mutta tunsivat toisensa tarkasti.

”Et ole muuttunut,” Druella sanoi lopulta, ääni pehmeä ja vakaa.

Andromeda hymyili hieman. ”Sinä et myöskään. Talo tuoksuu yhä samalta. Savulta ja... rosmariinilta.”

”Vanha kotikonsti pitämään taikaötökät poissa verhoista.” Druella ei hymyillyt, mutta jokin hänen ilmeessään pehmeni. Andromeda huomasi sen, mutta ei sanonut mitään.

He istuivat vastakkain. Pöydän päällä oli hopeinen teekannu, koskematon. Kumpikaan ei ojentanut kättään kaataakseen.

”En tullut syyttämään,” Andromeda sanoi matalalla äänellä.

”Et myöskään pyytämään anteeksi.”

”Ei kumpikaan meistä tekisi sitä, vai mitä?”

”Ei ole meidän tapaamme.”

Heidän katseensa kohtasivat, ja hetken ajan siinä oli jotakin, mikä ei ollut katkeruutta, ei surua, vaan hiljainen tunnustus siitä, että veri – vaikka kuinka laimennettu tai hauras – kulki yhä molempien suonissa.

”Näin Tonksin valokuvan,” Druella sanoi lopulta, lähes kuiskaten. ”Tytölläsi on silmissä jotakin... Luciuksen pojan viileyttä, mutta kasvoissa... siinä on meidän suvun siroutta.”

Andromeda ei vastannut heti. ”Hän ei tiedä sinusta paljoakaan. Mutta kysyy joskus. Varsinkin nyt kun... no, sota toi kaiken esiin. Koko perheen historian.”

Druella nyökkäsi hitaasti. ”Ja sinä päätit, että ehkä olisi aika...”

”Ehkä oli aika nähdä, mitä jäi jäljelle.”

Tuli rätisi hiljaa. Ulkona sade hakkasi ikkunoita. Silmien alla kulkivat muistot – huudot, katseet, loitsut, ovien sulkeutuminen. Mutta niiden rinnalla: yksi pitkä ilta, jolloin Druella oli istunut Andromedan sängyn laidalla, silittänyt tukkaa ja kertonut vanhoja satuja. Yksi hetki, jossa Andromeda oli hiipinyt kirjastoon, istunut äitinsä viereen ja kuunnellut hiljaisuudessa, kun tämä oli kirjoittanut kirjeen Cygnukselle.

”Ehkä ei jäänyt mitään, mitä voi rakentaa uudestaan,” Andromeda sanoi lopulta. ”Mutta ehkä oli hyvä nähdä, että joku toinen vielä hengittää samassa maailmassa, vaikka eri ilmanalassa.”

Druella nousi, suoristi harmaan silkkiviittansa. ”En osaa antaa mitään. En halua ottaa mitään. Mutta kiitos, että tulit.”

”En tullut jäädäkseni.”

”Et koskaan ollut täällä kauaa.”

Ja vaikka sanat olivat karut, niissä oli hauras myötätunto, melkein hyväksyntä. Andromeda nyökkäsi, ja kääntyi lähteäkseen. Hän pysähtyi ovella, katsoi taakseen kerran.

”Pidä itsestäsi huolta, äiti.”

Druella ei vastannut. Mutta hänen katseensa jäi oveen vielä kauan sen jälkeen, kun se oli sulkeutunut.

Druella seisoi ikkunan ääressä ja katseli kartanon ympärille. Puutarhan ylle oli laskeutunut ohut usva, ja syksy värjäsi lehtien reunoja ruskealla tavalla, joka muistutti häntä menneistä vuosista – vuodattamattomista kyynelistä, lausumattomista sanoista. Talo oli hiljainen, kuten se oli ollut jo pitkään. Ja silti siinä oli yhä hänen äänensä kaikua, hänen valintojensa kaikuja.

Hän oli kulkenut pitkän tien. Oli rakastanut, pettynyt, menettänyt, kieltäytynyt kumartamasta. Oli ollut äiti, vaimo, tytär – ja jokaisessa roolissa enemmän kuin maailma oli häneltä pyytänyt. Mutta hän ei ollut koskaan murtunut, ei silloin kun Cygnus oli sulkenut oven viimeisen kerran, ei silloin kun Bellatrix oli kääntänyt katseensa pimeyteen, eikä edes silloin, kun Andromeda oli kävellyt ulos heidän suvustaan.

Nyt hän seisoi yksin, mutta ei murtuneena.

Druella ei koskaan ollut heikko. Hän oli Rosier – eikä ruusut kuihtuneet ilman taistelua.

[Kelsier]

Kommenttikampanjasta hei!

Luin pari ensimmäistä lukua. Kirjoitustyylisi on todella mielenkiintoinen. Kirjoitat henkilönsisäisestä maailmasta ja kuvailet myös elottomien olentojen kuten rakennusten sisäistä maailmaa hienosti. Jännä, miten eri tavalla Druella suhtautui lapsiinsa jo heti vauvoina. Hän tuntui aistivan millaisia heistä aikuisena tulee. Hänen ja Cygnuksen avioliitto vaikutti kylmältä, mutta kumpikin oli sinut sen kanssa. Oli jotenkin huumoristista, että Druella katsoi Tomia alaspäin, vaikka tämä oli kuinka karismaattinen ja vakuuttava. Sitä se vuosisatainen puhdasverisyys teettää.
Pitää tulla joku kerta vielä lukemaan loppuun kunnolla.

Kiva, kun kirjoitit!

-Kel

[Hilbert]

Arvostan kuinka tässä ficissä kaikki sanavalinnoista kertomiseen/kertomatta jättämiseen heijastelevat samaa tunnelmaa, karun hillittyä ylhäisyyttä. Minun on vähän vaikea pysyä perillä kohdissa, joissa kohtaus vaihtuu, mutta toisaalta sekin sopii tunnelmaan. Ikään kuin olisi kyse ikäntyneen Druellan muistoista, jotka eivät aina noudata tiukkaa kronologisuutta tai erottele päiviä toisistaan? Jäin kanssa miettimään, ovatko vastasyntyneiden luonteet jo nähtävissä tarkalle noidalle, vai onko enemmän kyse itseään toteuttavista ennustuksista. Erityisesti pidän viimeisen luvun Druellan ja Andormedan kohtaamisesta. Tunnelataukset ovat hyvin tarkkaan piilotettuja mutta melkein käsinkosketeltavia. Kiitoksia tästä kertomuksesta!