Ficin nimi: Rautaruusu
Kirjoittaja: cirimiau
Fandom: Harry Potter
Tyylilaji/Genre: Draama, tumma romanssi, psykologinen tutkielma, historiallinen fiktiivinen katsaus puhdasveriseen yhteiskuntaan
Ikäraja: S (vakavat aiheet, perheväkivalta viitteellisesti, poliittinen jännite, tunteellisesti raskas sisältö)
Paritus: Druella Rosier x Cygnus Black (avioliitto). Sivujuonteena vihjauksia aiemmasta suhteesta: Druella x Tom Riddle (nuorena) (spekulatiivinen)
Yhteenveto/Tiivistelmä/Summary: Druella Rosier kasvatetaan suvun perintöprinsessaksi: kauniiksi, voimakkaaksi, tinkimättömäksi. Mutta hän ei ole pelkkä koriste – hän on myös kunnianhimoinen, älykäs ja julma silloin kun tarvitaan. Tarina kertoo, miten hänestä tulee Mustien suvun matriarkka, millaisia valintoja hän tekee nuorena naisena ja miten hän kasvattaa kolme tytärtään maailmaan, jossa he joko murskataan – tai murskaavat muita.
Vastuunvapaus: Hahmot ovat taas Rowlingin, kuten maailmakin. Minä omistan vain kädet joilla kirjoitan ja pään josta ideani tulevat. En saa tästä rahaa (saisinpa

)
A/N: Pitäisi varmaan kirjoittaa satasta mutta kiltit Rohkelikot kyllästytti hiukan joten ajattelin Luihuisista kirjoittamisen inspaavan jatkamaan satastakin. Joten cirimiau ylpeänä esittää Rautaruusu!
1. Luku: Rosierien tytärDruella Rosier seisoi peilin edessä kuin vanhempi tyttö, ehkä kuin aikuinen nainen. Hänen vartalonsa oli vielä lapsen, mutta ryhti — se oli opittu. Hartiat pysyivät suorina, niska ojennettuna, leuka aavistuksen koholla, kuten äiti oli opettanut. Mutta katse — katse oli hänen omaansa.
Tummanruskeat silmät tarkkailivat peilikuvaa tyynen viileästi. Silmäripset olivat pitkät, mutta tuijotus ei ollut hentoa eikä arkaa. Hän katsoi suoraan itseään — kuin arvioiden, kuin etsien jotakin syvempää kuin silmien väri tai suortuvan kaarta. Katseessa oli hiljaista älyä ja jotakin muuta, varjoisampaa: halua nähdä, ymmärtää ja ennen kaikkea hallita.
Hiukset oli kammattu kiiltäväksi nutturaksi niskaan — ei lapsen leikki vaan vanhan tavan mukainen kampaus. Hänellä oli yllään juhlava harmahtavanvioletti kotimekko, jossa oli kultaiset napit ja siisti, pitsireunainen kaulus. Väri oli suvun perintöväri, varattu niille, joiden nimi oli painettu Rosierien sukutauluun hopeisella musteella.
Kädet olivat ristissä edessä, sormet jäykkinä mutta hillittyinä. Hän ei naputtanut lattiaa tai heiluttanut kantapäitään kuten muut ikäisensä — hän ei ollut kuten muut. Hän tiesi sen itsekin. Eikä se ollut ylpeyttä. Se oli tosiasia, jota kukaan ei ollut sanonut ääneen, mutta jonka mukaan koko Rosierin talo eli ja hengitti.
Kun palvelija avasi oven ja ilmoitti, että isä odotti työhuoneessa, Druella ei liikahtanut heti. Hän veti ensin henkeä rauhallisesti, laski kätensä alas ja katsoi peiliin vielä kerran.
Hän ei ollut enää pelkkä lapsi. Hän oli Rosierien tytär.
Ja se merkitsi, että jonain päivänä hänestä tulisi nainen, jota maailma kumartaisi — tai pelkäisi.
Rosierien kartano ei ollut suurin tai loistokkain puhdasverisistä kodeista, mutta se oli vanha. Siinä oli syvyyttä, joka ei ollut tarkoitettu ulkopuolisille — kaikuja menneistä sukupolvista, joiden äänet asuivat yhä lattialautojen narinassa ja takkojen kivikehyksissä. Kartanon kiviseinät olivat viileät ja suorat, ikkunoiden lasimaalaukset sävyiltään hillittyjä: hopeaa, syvänsinistä, murrettua rubiinia. Ei loistoa, vaan säätyä. Ei kimallusta, vaan painoa.
Eteisessä ei ollut ripustettuja valokuvia, vaan öljymaalauksia. Jokaisessa muotokuvassa seisoi joku, jonka nimeä Druella oli opetellut jo ennen kuin oppi lukemaan. Joku, jota piti kunnioittaa, mutta ei koskaan lähestyä. Joiden elämäntarinat olivat opetuksia, ei tarinoita. He olivat kaikki suoria, sulkeutuneita, ilmeettömiä – aivan kuten häneltäkin odotettiin.
Juhlatilat olivat kauniit, mutta kauneus oli siellä vaiennettua kuria. Kultaiset kattokruunut loistivat hillitysti himmeää valoa kristallikynttilöistä, jotka eivät koskaan savunneet. Lattiat kiilsivät peilinkirkkaiksi kiillotettuina, mutta niissä ei saanut juosta. Kaikki esineet olivat vanhoja ja arvokkaita — tai paremminkin: kukaan ei muistanut, milloin niitä ei olisi ollut. Ne kuuluivat talolle, eivät ihmisille.
Ruokasalissa pöydän päässä istui aina isä, olipa kyseessä perheen aamiainen tai virallinen juhla. Druellan äiti istui hänen oikeallaan, selkä suorana, kädet hiljaa pöydän pinnalla – ei koskaan niiden alla. Jokaisella Rosierilla oli paikkansa, ja jokaisen kuului pysyä siinä.
Kartanon käytävillä palvelijat liikkuivat hiljaisesti kuin varjot, ja heidän olemassaolonsa näkyi vain silloin, kun hopeaesineet kiilsivät tai teekuppi oli vaihdettu ennen kuin ehti pyytää. Mikään ei saanut olla epäjärjestyksessä. Sääntöjä ei lausuttu ääneen, mutta niiden rikkominen tuntui ilmassa kuin taika, joka kiristi hengitystä.
Druella kulki käytävillä jo kuin aikuinen. Hän ei pysähtynyt katsomaan peileihin, ei koskenut liinoihin, ei leikkinyt kammioiden nurkissa. Hän osasi talon rytmin, sen vaatimattoman ankaruuden. Hän oli kasvanut sen hiljaiseen paineeseen kuin kukka, joka oli istutettu marmoriin.
Ja kuten äiti usein sanoi: "Kauneus ilman kuria on silkkaa typeryyttä."
Äiti istui pukeutumishuoneessa peilin ääressä, harjaten hiuksiaan rauhallisin, mittavin vedoin. Druella seisoi hänen vierellään suorassa, liikkumatta, kuten oli opetettu.
"Katso minua, Druella," äiti sanoi, ja tyttö nosti katseensa.
"Ei liian lujaa. Ei koskaan haastaen." Äiti nyökkäsi, aivan kuin Druellan silmissä olisi näkynyt liikaa. Hän hymyili — ohutta, pientä hymyä, joka ei ulottunut silmiin. "Tämä on se, mitä näytät maailmalle."
Druella yritti. Peilissä hänen suunsa kaartui hieman, mutta ilme oli yhä liian jännittynyt.
"Uudestaan. Tämän on näytettävä vaivattomalta. Vaikka koko maailma romahtaisi, sinun hymysi ei saa murtua."
Äiti ojensi kultaisen hiusneulan ja asetti sen Druellan kampaukseen, sormet viileinä ohimoa vasten.
"Muista: kun hymyilet, et koskaan näytä hampaita. Se on halvan ihmisen tapa. Sinä olet Rosier."
Seuraavana iltana oli isän vuoro.
He olivat kahdestaan kirjastossa, jossa seinät olivat vuorattu raskailla, tummilla kirjoilla ja seinäkello tikitti kuuluvasti kuin syke. Isä kaatoi itselleen viskiä, mutta ei tarjonnut Druellalle mitään – lapsille ei tarjottu täällä mitään ylimääräistä. Paitsi opetuksia.
"Kun pelkäät jotakuta, tunnetko sen täällä?" isä kysyi ja painoi kämmenensä sydämensä kohdalle.
Druella nyökkäsi.
"Hyvä. Silloin muistat sen. Ihmiset unohtavat sanat, eleet ja teot. Mutta eivät sitä tunnetta, kun veri vetäytyy kasvoilta ja kurkku puristuu kasaan."
Isä nojautui lähemmäs, katseensa terävänä.
"Sinua tullaan vielä pelkäämään, tyttäreni. Ei siksi, että nostat äänesi tai heilutat sauvaasi. Vaan siksi, että osaat olla hiljaa juuri oikealla hetkellä. Ja katsoa."
Druella ei vastannut. Hän ei ollut varma, oliko kyseessä uhka vai lupaus.
"Valta ei huuda. Se odottaa. Ja kun se liikkuu, se ei pyydä anteeksi."
Hänen isänsä painoi käden hänen olkapäälleen – painavana kuin kruunu.
Illallisen jälkeen Druella vetäytyi talon pienempään saliin, missä suurikokoinen shakkilauta oli jäänyt kesken isän ja vierailevan sukulaisen pelin. Musta kuningatar oli kaatunut laudalle kumollaan, ja valkea torni seisoi sen ruudussa – selkeä voittoasema.
Druella ei koskenut nappuloihin. Hän vain tarkasteli asetelmaa pitkään, katse harppoen siirtoja, joita ei ollut pelattu. Hän kuvitteli, miten pelin olisi voinut kääntää toisin – miten musta olisi voinut uhrata ratsunsa, saada hetkellisen haurauden näyttämään osalta suurempaa strategiaa.
Oli hiljaista. Huoneessa tuoksui kiillotetulta tammelta ja liekiltä, joka oli vielä hetki sitten palanut takassa.
Hän käveli peilin eteen, jossa äiti oli joskus seisonut kampauksiaan korjaten. Tällä kertaa peili näytti tytön, jonka katse ei ollut enää täysin lapsen.
Hän hymyili. Harjoitteli sitä pienieleistä, hallittua hymyä – mutta nyt hymyssä oli ripaus jotakin muuta. Jotakin kylmempää. Tarkoituksellista.
Sitten hän kuiskasi peilille:
"Jos tämä maailma on peli, minä opin sen säännöt. Ja kun opin ne, minä kirjoitan omani."
Hän ei ollut vielä tarpeeksi vanha Tylypahkaan, mutta tiesi jo nyt enemmän kuin useimmat. Hän tiesi, että todellinen valta ei ollut vain pelkoa tai ulkokuorta – se oli ymmärrystä. Se oli kykyä nähdä toisen liike ennen kuin tämä oli edes päättänyt tehdä sen.
Ja hän halusi nähdä kaiken.
Illallisen jälkeen kaikki oli hiljentynyt Rosierien talossa. Kynttilät paloivat hiljaa, ja palvelijat olivat vetäytyneet takaovien taakse kuin varjot.
Druella seisoi ison käytävän päässä, kun isän vanha eno – Lord Septimus Rosier, joka kulki hopeapäisellä sauvalla ja jonka katse sai aikuistenkin selkärangan jäykistymään – ilmestyi portaiden yläpäähän. Hänen askelensa olivat raskaat, mutta vakaat.
"Sinä olet siis Eleanoran tytär", mies sanoi matalalla äänellä, joka kaikui kiviseinissä. "Se näkyy kasvoistasi – teräviä linjoja ja vaiteliasta ylpeyttä."
Druella ei sanonut mitään, mutta katsoi suoraan ylös miehen silmiin.
Lord Rosier pysähtyi hänen eteensä. "Tyttöjen on hyvä olla kauniita. Ja hyviä. Heidän tehtävänsä ei ole puhua kovaan ääneen, eikä etenkään haaveilla liikoja."
Druella puristi sormensa yhteen, mutta piti kasvonsa muuttumattomina.
"Maailma ei ole armelias niille, jotka luulevat itsestään liikoja. Edes Rosierin veri ei suojele, jos kompastut omaan kunnianhimoosi. Muista se, tyttö."
Druella nosti leukansa hieman. "Sitten on parasta, ettei minulle tule kompastuttavaa. Minä aion oppia jokaisen liikkeen ennen kuin astun."
Lord Rosier pysähtyi. Silmien kulmaan ilmestyi väre, joka olisi voinut olla hymynalku – tai varoitus.
"Sinä puhut kuin poika", hän totesi. "Tai kuin joku, joka unohtaa oman paikkansa."
Druella ei räpäyttänyt silmiään. "Minä en unohda mitään."
Vanhus katseli häntä pitkään. Sitten hän kääntyi hitaasti ja lähti takaisin portaita ylös.
Druella jäi seisomaan pimeään käytävään, sydän lyöden hitaasti mutta vahvasti. Hän ei tiennyt, oliko voittanut vai hävinnyt. Mutta tiesi, että hänen sanansa oli kuultu.
Myöhemmin samana iltana, Druella istui hiljaa peilipöytänsä ääressä. Harja liikkui automaattisesti hiuksissa, mutta ajatukset vaelsivat muualle – kauemmas ajassa.
Hän oli ehkä ollut seitsemän, kahdeksan korkeintaan, kun oli ensimmäistä kertaa kuullut suljetun oven takaa riitelyn. Ääniä ei korotettu Rosierin talossa koskaan — mutta sanat saattoivat silti viiltää.
Hän oli seissyt portaiden varjossa, paljain jaloin kylmällä kivellä. Isän ääni oli ollut hiljainen ja tiukka. Äidin sävy oli kuulostanut siltä kuin jokainen sana olisi vaatinut kieltäytymistä itkusta.
"Hän ei saa tietää."
"Hän oppii, kuten muutkin. Mutta ei vielä."Druella ei ollut silloin ymmärtänyt, mistä oli kyse – mutta hän oli ymmärtänyt sen, mikä merkitsi enemmän kuin sanat: jotain oli salattu. Ja häneltä.
Silloin hän oli päättänyt, ettei koskaan enää olisi ulkopuolinen. Että hän kuulisi kaiken, näkisi kaiken, lukisi kasvoista sen, mitä ei sanottu.
“Minä en aio odottaa, että minulle kerrotaan. Minä otan selvää.”Illalla, kun kynttilöiden liekit lepattivat peilikaappien hopeisissa pinnoissa ja kartanon käytävillä kaikui vain palvelijoiden etäinen askellus, Druella seisoi yksin Rosierien suvun vaakunan edessä. Siinä oli kuvattuna mustaksi palanut ruusupensas, jonka keskellä kasvoi yksi, terälehdiltään rautaa muistuttava kukka.
Hän katsoi vaakunaa pitkään. Pienen tytön katse olisi ehkä ollut kysyvä. Mutta nyt siinä oli jotakin muuta.
Hänen äitinsä halusi hänestä kauniin, hillityn. Hänen isänsä halusi hänestä pelottavan, valmiin palvelemaan suvun päämääriä. Mutta kumpikaan ei ollut kysynyt, mitä hän halusi.
Druella kohotti leukansa.
“Minä en ole pelkkä koriste. En uhri, en toisten lauseiden päätepiste. Minä olen alku.”
Hän ei ollut vielä Tylypahkassa. Vielä ei ollut taikasauvaa eikä omaa nimeä ylhäisten miesten keskusteluissa. Mutta hän oli Rosier. Ja Rosierit eivät kumartaneet. Heitä kumarrettiin.
Hän astui hiljaa pois vaakunan luota, mutta päässään kaikui jo lupaus, jonka oli tehnyt itselleen.
Hänestä tulisi jotakin muuta. Ei vain sukunimen varjo – vaan sen terävin reuna.