Miksi luotu ihmiselle taakka surusta ois / S / Ime kappale tyhjiin II

[Clearwater]

Ikäraja: S
Genre: Draama, angst
Varoitukset: Vanhemman kuolemasta puhuminen, angst
Haasteet: Ime kappale tyhjiin II, Indican kappaleella Niin tuleni teen

Kirjoittajan huomio: Vahingossa huomaan postaavani toisen melkein heti perään! Ensimmäinen postaus vuosiin tuli eilen ja nyt tuli toinen. Vähän ehkä leikin jälleen ja tutkailen päähenkilön tunteita. Minä-kertoja on myös vähän vieras konsepti, joten testasin sitäkin. Halusin kuitenkin lähteä kirjoittamaan viimein tekstiä, jossa aiemmin jo mainittu Kajo oikeasti on mukana. Rakastan näitä kahta ihan hurjasti <3

Kaikenlaiset kommentit ovat edelleen rakkaita! Kirjoittaminen tuntuu ihanalta ja toivon, että saan pidettyä siitä kiinni edes jossain määrin.

Miksi luotu ihmiselle taakka surusta ois
Niilas

Seinässä on halkeama. Sellainen, joka on todennäköisesti seurausta osumasta. Epäilen itseäni. Tai Einoa. Tai molempia; muistan meidän siirrelleen huonekaluja. Talossa oli aina huone vapaana Einolle, mutta joka ikisellä kerralla hän halusi nukkua minun huoneessani. Siinähän sitten siirreltiin sänkyjä - mikä tarkoitti sitä, että Einolle varattu sänky piti kantaa toisesta päästä taloa minun huoneeseeni. Huoneesta tuli niin ahdas, että jopa minun kokoiseni rimppakinttuinen rääpäle joutui loikkimaan sänkyjen yli. Ja muutaman päivän, viikon, kuukauden päästä sänky täytyi aina kantaa takaisin. Ja kun Eino tuli pidemmälle vierailulle, se kannettiin taas takaisin. Ja sama uudestaan, vuosikausia. 


Pystyn vieläkin kuulemaan setäni naurun kaiun seinissä. Vähän rosoinen, matala nauru, joka kuulostaa ison koiraeläimen haukulta saavuttaessaan sen tietyn voimakkuuden. Jään kuuntelemaan sitä. Pikku-Niilaksen nauru kuuluu jossain taustalla. Eino rakentaa peitoista majan ja piilottaa minut sinne isältä, kun olin ottanut salaa karkkia ennen ruokaa. Isä oli siitä aina todella tarkka, Eino ei niinkään ja luuli, ettei isä löytäisi minua peittojen alta koskaan. Hän luuli väärin: isä löysi minut noin kolmessa minuutissa. 
 

Huuliltani putoaa pieni naurahdus. Jaloissani nukkuvan Viiman korvat heilahtavat, mutta koira ei avaa silmiään. Kevätauringon keskipäiväiset säteet väräjävät sen turkilla, kun narttu vaihtaa asentoa ja vaipuu silmieni edessä syvempään uneen. Auringosta huokuu sen verran lämpöä, että se riittää tuudittamaan Viiman sellaiseen autuuteen. Inspiroituneena vaivun itsekin selälleni sängylle. Varon potkaisemasta nukkuvaa jämtlanninpystykorvaa, kun vaihdan jaloilleni mukavamman asennon.
 

Puhelin taskussani päästää värisevän äänen ja tärähdys kulkee reiteni hermopäätteillä kuin kirosana. Äiti käski laittaa värinän päälle. On kuulemma huolestuttavaa, ettei minuun saa yhteyttä. Värinä ei ole ollut päällä enää vuosiin eikä se ole ennen äitiä häirinnyt. Nyt kaikki on lahonnut, ja äiti pelkää aina pahinta.

 
Kajo.

 
Silmiini osuu ensimmäisenä vuosia vanha lempinimi, jonka Kajo keksi eräänä syyspäivänä oikeastaan vain siksi, että vaaleat hiukseni näyttävät Kajon mielestä lumisateelta. 
 

Kajo: Onko lumimyrsky palannut viimeinkin kotiin?!


Niilas: Anteeksi, etten ilmoittanut mitään. 
Mun piti hakea Airi Takkalan ukolta.
 

Kajo: Syyttä suotta, senkin pehmo. Sehän on päivänselvää!
Verna sanoi eilen, että oli puhunu sun äidin kanssa. Olit kuulemma tullu tiistaina?


Niilas: Joo, tiistaina.

 
Se on vale. Olin täällä jo maanantaina. Tai, jalkani olivat. Astuin ulos bussista ja pakenin saman tien takaisin. Olen aina ollut vähän huono kohtaamaan negatiivisia tunteita, ja koti on niitä tällä hetkellä läpeensä. Siinä olisi jaettavaa muillekin. Tiistaina olin pakottanut itseni kohtaamaan ne kaikki kerralla ja pyysin äitiä hakemaan minut bussilta. Siinä vaiheessa en päässyt enää karkuun.

 
Nyt on perjantai enkä ole ilmoittanut kenellekään, että olen tullut takaisin. Ilmeisesti äiti kuitenkin on tehnyt sen puolestani. Huokaan ja lasken puhelimen rintani päälle. Täytyy muistaa sanoa äidille, etten halua kaikkien tietävän. En ole vielä päättänyt, haluanko jäädä.
 

Silti minulla on paha mieli siitä, etten laittanut edes Kajolle viestiä. Hän on – oli – paras ystäväni. Ehkä enemmänkin. Hän olisi ansainnut tietää. 


Kajo: Miten sä voit?
 

Kajon kysymys lyö minut ällikällä. Vaikkei sen pitäisi. 
 

Kajo: Niilas? 
Kylhän sä tiedät, että sä voit kertoa mulle?


Purskahdan itkuun.

 
En enää vastaa. 


Koti. Äiti. Kajo. Se käyttää vieläkin liikaa kysymysmerkkejä. Airi. Viima. Se luottaa edelleen. Se nukkuu mun jaloissa, vaikka mä jätin sen. Mä jätin kaiken eikä se ole vihainen mulle. Mä jätin Kajon eikä se ole vihainen mulle. Mä en tiedä, missä Eino on. Mä en tiedä, kuka mä oon. Mä haluan soittaa, mä haluan - mä jätin kaiken ja - mä lähdin ja - mä lähdin - mä - isä kuoli. Mä haluan kotiin. Miten mä pääsen kotiin, jos oon jo kotona?
 

Itkeminen sattuu. Se puristaa rintaa ja kuristaa kurkkua. Mitä kovempaa se kuristaa, sitä pahemmin se oksettaa. 


Jossain vaiheessa alan haukkoa henkeäni. Tunnen, kuinka sänky liikahtaa jalkojeni juuressa ja kuulen ynähdyksen. Viima työntää kuononsa silmille nostetun käsivarteni alta solisluutani vasten. Jää siihen tökkimään. 


Se saa itkun ravistamaan rintaani vielä kovempaa. Käsivarteni valahtaa alas ja kierrän molemmat Viiman jyhkeän varren ympärille kuin se olisi tunturi, vuori, kallio, johon nojata.
 

Oon pahoillani. Mä en osannu. Mä en... pystyny.


Puristan Viiman turkkia sormissani ja kuuntelen sen hengitystä, kun puhelin alkaa väristä rinnallani. Nyt se kestää paljon pidempään ja on paljon sinnikkäämpää. En alkuun ymmärrä, mitä se oikein tarkoittaa. Hapuilen sitä vasemmalla kädelläni ja se vain jatkaa värinäänsä. Miksei se jo hitto soikoon lopeta?!


Kajon nimi pysyy ruudulla. Sen alapuolella on vihreä luuri ja punainen luuri.

 
Vedän vavisten henkeä ja tuijotan nimeä. Vasta siinä vaiheessa ymmärrän, että Kajo yrittää soittaa minulle.
 

“Niilas?” Kajo kysyy eikä edes tervehdi. Enkä tervehdi minäkään. “Itketkö sä?”
 

Päästän suustani puuskahtavan naurahduksen. Itketkö sä? Eikö se nyt ole ihan ilmiselvää? “Isäni kuoli juuri. Joo, kyllä itken.”
 

Olen tarpeettoman aggressiivinen. Verna tapasi sanoa aikoinaan, että liian monta tunnetta tukahduttamisen sijasta saavat minut raivostumaan kuin myrskyisä meri. Siitä Kajokin varmaan lähti johdattelemaan lempinimeään. 


Kysymys tuntuu silti typerältä. Kai hänkin itkisi, jos Kouvo olisi kuollut puolitoista viikkoa sitten etkä olisi nähnyt häntä ainakaan neljään vuoteen. Niin monta asiaa oli jäänyt sanomatta. Niin monta halausta antamatta ja anteeksipyyntöä tarjoamatta. Kyllä, Kajokin itkisi isänsä takia. Mutta hän luultavasti osaisi silti hoitaa tällaiset tilanteet minua paremmin.
 

Ja olen helpottunut, sillä hän todellakin osaa.
 

“Totta kai. En mä sitä tarkoittanut”, hänen ei tarvitsisi, mutta hän on lempeä ja lämmin. “Ootko sä yksin?”
 

“En, Viima on tässä.”
 

“Hyvä, sä sait Viiman. Tosi hyvä. Ottaisitko sä yhden syvän henkäyksen mun kanssa, Niilas? Jooko?”
 

“Mitä mä sillä teen?” Ääneni on kitisevä ja voimaton korvissani. Vaikka en ole nähnyt Kajoa vuosiin, silti tiedän, että hän hymyilee sitä lempeää, mutta äärimmäiseen surullista hymyään. 
 

“Mä lupaan, että se auttaa. Kokeillaanko? Ei lasketa viiteen eikä edes neljään, teet vaan niin kuin pystyt. Ei sun tarvii pyrkiä sillä mihinkään, kokeilet vaan.”
 

“Okei.” En odota Kajoa, vaan alan vetää syvään henkeä saman tien. Se sattuu kurkkuun ja saan aikaiseksi vain katkonaista haukkomista. Kuulen, kuinka Kajo vetää henkeä kanssani – ja vihaan sitä, että se on niin tasaista. Vihaan sitä, että minä olen taas ainoa, joka tuntee tuskaa. 
 

“Hyvä. Auttoko?”
 

“Ei”, inahdan ponnettomasti. “Mua alkaa uudestaan itkettää.”
 

“Ei se haittaa”, Kajo hyrisee. “Se on ihan ok. Jaksatko sä?”
 

“Aina välillä. Äidillä menee vielä huonommin, ei oikein tunnu ymmärtävän. Kattaa vieläkin kolme lautasta pöytään. Mietin vaan, että onko siihen katettu kolme lautasta koko ajan”, ulvaisen tuskasta. En kestä ajatusta, että koko tämän seitsemän vuotta äiti on kattanut minullekin lautasen ruokapöytään. “Toisaalta taas, se on varmaan selviytymisvaisto. Äiti kattaa sen lautasen, koska se auttaa. Airi seuraa perässä eikä päästä yksin mihinkään. Ihan kuin se vaistoaisi, että äiti on täynnä tunteita, joita ei kestä yksin. En ymmärrä, miksi Airi oli Tuualla, äiti olisi tarvinnut sen tänne. Molemmat. Tai no, Viiman mä tavallaan ymmärrän, koska se on mun koira ja muistuttaisi liikaa musta, mun lähtö oli vanhemmille vaikea. Jos he antoi Viiman sen takia Tuualle, mä ymmärrän sen. Mutta sitä en, miksi äiti antoi Airinkin.”
 

Puhun enemmän kerralla kuin puoleentoista viikkoon. Sanat vain tulvivat minusta ulos kuin itkeminen olisi rikkonut jonkinlaisen seinän. 
 

“Jotkut ihmiset vaan tekee käsittämättömiä asioita, kun tapahtuu jotain kamalaa. Sun äiti on ehkä nähnyt Airin hädän eikä ole pystynyt auttaa sitä. Se sattuu ihan hirveesti.”
 

“Niin, joo...” 
 

Viima on käynyt makaamaan viereeni, kuono edelleen vasten solisluutani. Se on kaunis, se on suorastaan virtaviitainen enkä ole koskaan nähnyt sitä noin isona. Noin itsenäisenä ja tärkeänä, kuin luonnonvoimana. 
 

“Muista, että sä riität. Joo, mä tiiän - ihan kauheeta, hyi, se on klisee. Mut se on ihan totta. Ei kukaan ole sulle vihainen. Sä kuuntelit kerrankin itseäsi ja mä nään, että nyt sä koet siitä huonoa omaatuntoa kaiken muunkin lisäksi. Sun isä on kuollut ja sen lisäksi sä oot surullinen, koska et ole ollut täällä meidän muiden ja sen luona, kun se olisi vielä ollut mahdollista.”
 

Niiskahdan kuunnellessani Kajoa. Takerrun yhteen lauseeseen. Se painaa rintaani kasaan ja pystyn vain sanomaan:
 

“Miten voit olla varma, ettei kaikki ole mulle vihaisia?”
 

Kajo nauraa. Ei ivallisesti, kaikkea muuta. “Tiedätkö sä, mitä Verna sanoi sen miehelle?”


Hätkähdän. Vernalla on mies. Mitähän kaikkea muuta on tapahtunut, mistä en tiedä, koska päätin kerran ottaa etäisyyttä ja jättää itseni kaiken ulkopuolelle? Sen piti tehdä minulle hyvää.
 

Nyt huomaan, että se ei todellakaan ole niin.


“’Niilas teki sen, mitä me muut ei koskaan uskallettaisi. Se kuunteli itseään ja lähti, koska se tarvitsi perspektiiviä ja etäisyyttä.’ Sen jälkeen se toki sanoi, miten perseestä on, ettet sä koskaan vastaa sen viesteihin tai puheluihin tai sun osoitetta ei löydy googlaamalla, mutta se kiteyttää hyvin sen, miltä meistä kaikista tuntuu. Kukaan ei todellakaan ole sulle vihainen, Niilas.”
 

Joku koputtaa oveen. Koputtaa uudestaan. Viima nostaa päänsä, muttei lähde viereltäni.
 

“Niilas?” äidin ääni on vaimennut, mutta kuulen sen silti. “Odotatko jotakuta?”
 

“En. Kuka siellä on?”   


“Voitko mennä ovelle?” Äiti kuulostaa ihan yhtä voipuneelta kuin on näyttänytkin. 
 

En vastaa enää, mutta vääntäydyn sängystä ylös päästäkseni ovelle. Viima menee jo edellä.
 

“Mitä sä huudat?” Kajo kysyy, kun jalkapohjani osuvat lattiaan. Toinen villasukkani on melkein lähtenyt jalastani.
 

“Äiti.”
 

“Ahaa”, Kajo ei tarvitse muuta vastausta, koska hän on tarpeeksi terävä täyttääkseen aukot itsekin.
 

Pyyhkäisen jo kuivuneet kyyneleet silmistäni ja poskiltani kävellessäni. Matka tuntuu pidentyneen. Tai sitten minä olen hidastunut.
 

“Vernalla on mies?” Taas olen takertunut yhteen lauseeseen. Minun pitäisi varmaan pyytää Kajoa päivittämään minut kaikesta, mutta en vain jaksa. Minulla on liikaa ajateltavaa itsessäni, äidissä ja isässäkin, etten jaksa välittää energiaani toisille.


“Joo, ja lapsi. Se on tosi söpö”, kuulen sen taas. Kajon hymyn. “Niilas, ihan oikeasti. Kukaan ei ole sulle vihainen. Sä lähdit, koska sä tarvitsit sitä. That’s it. Nyt sä oot täällä. Ootko sä koskaan ajatellut, että susta välittävät ihmiset toivoo, että sä teet päätöksiä varmana ja ajatellen omaa parastasi? Eikä sillä ajatuksella, että mitä ne muut susta mahtaa ajatella. Mäkin olisin toivonut, että oltaisiin kuultu susta jotain, mutta sä ajattelit siinäkin itseäsi. Mä toivon myös, että sä olit onnellinen siellä Helsingissä.”
 

Kajo ehtii puhua sen kaiken ennen kuin pääsen ovelle asti. Kahva on kulunut, näen selvästi kohdan, johon on tartuttu eniten. Se tuntuu vertauskuvalliselta ja saa väreet kulkemaan selkääni pitkin. 


Niiskautan taas. “En ollut.”

 
“Häh?”
 

“En mä ollut onnellinen siellä Helsingissä.”
 

Aina niin sanavalmis Kajo Rovajärvi on hetken ajan täysin mykkä. 
 

Sen saman ajan minä käytän siihen, että puristan ovenkahvaa nyrkissäni. Sen pinta on kylmä ja jotakin imeytyy käteni kautta. En osaa nimetä sitä. Muistoja, menneisyyttä, kaipuuta? Ei. Suru on taakka, jonka läpi valo tai muistot eivät pääse. Eivät vielä.


“No, mutta toivottavasti voit olla sitä vielä joskus. Jossain”, ensimmäinen toteava sana on rytmitetty pohdinnaksi. Tekee kipeää huomata, kuinka kaksikymmentäneljävuotias Kajo on samanlainen kuin se seitsemäntoistavuotias, joka jäi, kun minä lähdin. 
 

Hymähdän, mutta se kuulostaa tuhahdukselta. “Kuulostaa kaukaiselta. Ja vähän turhalta.”


Kajo naurahtaa taas. Ovenkahva naksahtaa, kun käännän sitä. 
 

“Kunhan muistat vaan, että semmosta pimeyttä ei ole olemassakaan, minne sä pääsisit mua piiloon.”


Kajo Rovajärvi hymyilee ja kallistaa päätään. Niin vähän, että hädintuskin huomaan sitä, mutta tarpeeksi, että tiedän hänen tarkkailevan minua. Ryppyistä, isoa t-paitaani, sotkuista tukkaani, virttyneitä housujani ja karanneita villasukkiani. Hän tervehtii Viimaa ja antaa koiran pyöriä jaloissaan, mutta nousee takaisin pystyyn katsoakseen minua silmiin.
 

“Kajo”, seison edelleen ovensuussa puhelin korvallani, vaikka Kajo on lopettanut puhelun.
 

“Moi, Niilas”, hänellä on luonnossa ihan vähän matalampi ääni kuin puhelimessa. Mustat housut ja maiharit ja punaruskea villapaita. Ruskeissa hiuksissa lumikukkia ja kevätaurinkoa, joka näyttää sädekehältä hänen päänsä ympärillä.
 

Hänestä on tullut niin kaunis, että pystyn vain seisomaan siinä häkeltyneenä ja ovenkahvan vertauskuvallisuus iskee minua avokämmenellä. Mieleni muuttaa Kajon seitsemäntoistavuotiaaksi ja palauttaa tähän hetkeen kerran toisensa jälkeen. 
 

Enkä pääse liikkeelle, vaikka haluaisin. Kuistilla on lunta ja villasukkani kastuvat hiljalleen. Tunnen itseni joksikin ulkoavaruuden olennoksi. 

 
Poskillani on itkulaikkuja ja Kajon poskilla on pakkasenpuremia. 
 

Näen ne yhtäkkiä paljon paremmin ja tajuan, että Kajo on tullut suoraan eteeni. Hän on minun mittaiseni, ehkä pari senttiä pidempi ja hymynsä niin lämmin, että sydämeni päätyy takkatulen lämpöön suoraan jäävuorelta. 
 

“Ei ole mitään hätää”, Kajo lupaa kuiskaten. “Sä oot ihan turvassa.” Hänen kätensä ovat poskillani, koskettavat jo kuivuneita kyyneleitä. Pienen sekunnin hän on surullinen, mutta kun hän kiertää käsivartensa ympärilleni tiukemmin kuin kukaan pitkään aikaan, painaudun häntä vasten. 

 
Hautaan pääni hänen kaulakuoppaansa ja puristan häntä lujasti. Kuristava tunne kihoaa taas kurkkuuni ja tunnen, kuinka silmäni kostuvat. Tällä kertaa kyyneleissä on muutakin kuin surua ja epätoivoa.

 
“Mä lupaan, että joku päivä sä vielä heräät ja uskot, että sä riität. Joku päivä sä Niilas rakas vielä huomaat, ettet kävelekään enää vastatuuleen. Mut sulla on lupa olla rikki niin kauan kuin sun tarvii. Sulle on tapahtunut ihan kauheita, mutta sä et ole yksin. Me ei kukaan ajeta sua pois”, Kajo kuiskii korvaani ja silittää selkääni. “Sä oot tullut takas kotiin.”