Kirjoittaja Aihe: Koboltinsinistä maalia sormissaan (S, originaali, draama, angst, romantiikka), osa 2/2 julkaistu 2.7.25 (VALMIS)  (Luettu 2000 kertaa)

Sirina Black

  • Parasite Doll
  • ***
  • Viestejä: 4 163
  • I explore bizarre desires incognito
Nimi: Koboltinsinistä maalia sormissaan
Kirjoittaja: Sirina Black
Fandom: Originaali
Genret: Draama, angst, romantiikka,
Varoitukset: Muutama kirosana, mainintoja alkoholista, pettämisestä ja seksistä, mutta ei mitään suurempia kuvailuja kuitenkaan
Ikäraja: S
Vastuuvapautus: Koska originaali, omistan idean ja tarinan
A/N: Tällaista tällä kertaa. Tästä tulee (ainakin) kaksiosainen teksti, kun en osannutkaan lopettaa yhteen osaan.
Osallistuu: Väripaletti (värinä koboltinsininen) ja Vuosi raapalehtien -haasteisiin
Sanamäärä: Osa 1. 100+150+150+100+100+100+200+100+100+100+100+150+150+100+100+100+150+150+100+100



1.
Aino oli aina rakastanut maalaamista, taaperosta lähtien. Ja hän oli ollut siinä hyvä, niin hyvä, että oli jo ennen kuin oli astunut täysi-ikäisyyden kynnyksen ylitse, pitänyt taidenäyttelyn, pienessä, yksityisessä galleriassa (hän oli saanut myytyä muutaman teoksistaan ja saanut myös suoria tilauksia gallerian vierailta).

Aino oli valmistunut ylioppilaaksi 19-vuotiaana ja sen jälkeen opiskellut taidetta ensin Helsingin Kuvataideakatemiassa viiden vuoden ajan, sen jälkeen hakeutunut vielä Englannissa, Lontoossa sijaitsevaan Slade School of Fine Art’n, hankkien sieltä Filosofian tohtoruuden (PhD in Fine Arts), valmistuen 27-vuotiaana.

Aviomiehensä Thomasin hän kohtasi muutamia kuukausia sen jälkeen kun muutti Lontooseen, vihkivaloja he vaihtoivat kun Aino oli ollut 28.

2.
Koboltinsininen oli aina ollut Ainon lempiväri ja suurin osa hänen maalauksistaan sisälsi vähintään pienen määrän kyseistä väriä. Ainakin taideteokset ennen avioliittoa. Sitten, mitä pidempään hänen avioliittonsa Thomasin kanssa oli kestänyt, sitä vähemmän hän käytti koboltinsinistä teoksissaan. Thomas kun oli kerran sanonut, Ainon sen hetkisessä taidenäyttelyssä ollessaan, että sininen oli ehdottomasti (kaikissa sävyissään) hirvein väri koskaan ja Aino, syvästi rakastuneen naisen sielulla, päätti ettei käyttäisi mitään sinistä missään töissään. Aino oli ollut silloin 30.

Sitten olivat tulleet lapset, kaksoset, poika Nathan ja tytär Vera. Thomasin mielestä Ainon tärkein tehtävä oli lasten hoitaminen ja tämä pakotti vaimonsa lopettamaan työnsä taiteilijana, sanoen että jos Aino halusi tehdä jotain työtä, tämän piti valita jotain todellisempaa, jotain arvostetumpaa kuin maalaaminen. Aino oli ollut silloin 32. Hän oli pakannut kaikki maalinsa ja taulukankaansa ja raahannut tavarat varastoon eikä ollut sen jälkeen vuosikausiin ottanut sivellintä käteensä. Lasten aloitettua oman koulupolkunsa, Aino oli ottanut vastaan työn taidegallerian assistenttina.

3.
Kun Aino täytti 40, hänestä tehtiin taidegalleriansa johtaja, Thomasin suureksi harmiksi. Mies olisi halunnut Ainon hylkäävän kaiken taiteeseen liittyvän. Miehen mukaan taiteilijat olivat vain yhteiskunnan elättejä eikä hänen kaltaisensa miehen sopinut olla tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa. Ainon vastakommentti oli ollut, että Thomas oli tiennyt jo ensitapaamisen jälkeen, että Aino oli henkeen ja vereen taiteilija, jos hän ei halunnut olla tekemisissä taiteilijoiden kanssa, olisi tämän pitänyt naida joku itselleen soveltuvampi nainen. Heidän avioliittonsa oli kärsinyt vuosien saatossa eikä kumpikaan heistä oikeasti ollut ollut onnellinen pitkiin aikoihin, vielä vähemmän tuon riidan jälkeen.

Se oli myös hetki, jolloin Aino oli tajunnut, ettei enää rakastanut miestään samalla tavalla kuin silloin kun oli solminut avioliiton tämän kanssa ja oli alkanut miettiä avioeroa. Nuorten lastensa tähden, hän kuitenkin oli vielä päättänyt pysyä liitossaan eikä ollut ehdottanut miehelleen eroamista.

Hän kuitenkin kaivoi ensimmäistä kertaa vuosikausiin maalaustarvikkeensa esille ja pystytti ateljeensa taidegallerian takahuoneeseen. Ensimmäinen maalaus oli täynnä koboltinsinistä.

4.
Samana päivänä kun kaksoset täyttivät 10, Aino sai Thomasin kiinni pettämisestä (kliseisesti tämän henkilökohtaisen, heitä päälle vuosikymmenen nuoremman assistentin kanssa). Heidän aviovuoteestaan. Keskellä kirkasta päivää. Aino ei sanonut mitään, katsoi vain miestään ja tämän assistenttia ilmeettömänä kun nämä kiireellä kömpivät ylös sängystä ja yrittivät peitellä alastomuuttaan.

Ainon onneksi lapset olivat Thomasin vanhempien kanssa liikenteessä, lahjaostoksilla (Thomasin vanhemmat halusivat lastenlastensa saavan juuri sellaiset lahjat kuin nämä toivoivatkin ja olivat päättäneet viedä kaksoset sen takia ostoksille mukanaan).

Thomasin yrittäessä selittää, ettei tilanne ollut sellainen miltä näytti, Aino nauroi pilkallisesti. Ei ollut sellainen miltä näytti?

Ei, tilanne oli juuri sitä miltä se näyttikin.

5.
Thomasin vanhempien tullessa kaksosten kanssa kotiin, miehen assistentti oli jo poistunut naama punaisena, mutta anteeksipyytelemättä. Tämä tuntui enemmän olevan harmissaan kiinnijäämisestä kuin häpeissään. Thomas puolestaan ei ollut lakannut ”olen pahoillani” ja ”en tiedä miksi tein sen” kommenttejaan. Ainoa ei kiinnostanut. Hän ei kuitenkaan kertonut miehensä vanhemmille miten oli löytänyt Thomasin sängystä nuoremman naisen kanssa (osin sen takia, että kaksoset olivat kuuloetäisyydellä, osin koska ei ollut varma miten sen voisi kertoa niin, että nämä eivät saisi sydänkohtausta kuullessaan).

Aino kuitenkin tiesi, ettei voisi antaa Thomasille anteeksi tämän pettämistä. Sinä iltana Aino soitti asianajajaystävälleen ja pyysi tätä valmistelemaan avioeropaperit ja huoltajuussopimuksen valmiiksi.

6.
Seuraavana päivänä Aino pukeutui koboltinsiniseen housupukuun. Vain koska tiesi, että Thomas inhosi nähdä hänet sinisessä ja housupuvuissa. Tämä ei kuitenkaan sanonut mitään Ainon asuvalinnasta nähdessään tämän ruokapöydän äärellä istumassa. Sen sijaan hän vain pyysi Ainoa antamaan hänelle mahdollisuuden selittää asiat niin kuin ne oikeasti olivat. Tämän mukaan kun Aino oli ymmärtänyt asiat aivan väärin, vaikka Aino olikin nähnyt Thomasin ja tämän assistentin alastomina heidän vuoteellaan.

Kaksosten ilmestyessä keittiöön, mies kuitenkin hiljentyi, ymmärtäen ettei asiasta ollut hyvä puhua lasten kuullen. Ainoa taas ei kiinnostanut muutenkaan keskustella asiasta sen enempää, ainakaan sillä hetkellä. He voisivat keskustella avieropapereita allekirjoittaessaan, jos tarvetta siihen oli.

7.
”Haluan avioeron”, Aino ilmoitti muutamaa päivää myöhemmin, saatuaan avioeropaperit ja huoltajuussopimuksen asianajajaltaan. ”Lue paperit läpi, keskustele oman asianajajasi kanssa ja allekirjoita ne sitten, jos et halua niihin muutoksia. Asianajajasi voi keskustella minun lakimieheni kanssa jos muutokset ovat tarpeellisia. Siinä on sekä avioeropaperit että huoltajuussopimus.”

Aino jätti paperinipun Thomasin pöydälle ja poistui sitten saman tien, jäämättä kuuntelemaan tämän vastausta. Thomas seurasi häntä melkein saman tien hänen makuuhuoneeseensa, vanhaan vierashuoneeseen, jonne Aino oli muuttanut samana päivänä kuin oli saanut Thomasin kiinni pettämisestä.

”En halua avioeroa. Haluan, että menemme avioliittoterapeutille”, mies sanoi, heittäen paperit vuoteen päälle.

Aino huokaisi raskaasti. Olisihan hänen pitänyt tietää, että Thomas ei ihan helpolla suostuisi eroon. Hän oli kuitenkin tehnyt päätöksensä eikä miehen haluttomuus erota muuttanut hänen mielipidettään.

”Sinä petit minua. Meidän aviovuoteessamme, Thomas”, Aino totesi yksinkertaisesti. ”Siinä ei ole mitään keskusteltavaa. Terapeutti ei siihen auta.”

”Ymmärsit väärin, Aino.”

”Miten olisin voinut ymmärtää väärin? Olit alastomana, se nainen oli alastomana. Meidän aviovuoteessamme. Keskellä kirkasta päivää. Aika yksiselitteistä mielestäni.”

Thomas haroi hiuksiaan (tummanruskeita, lyhyeksi leikattuja, joihin oli alkanut kertyä muutamia harmaita haivenia jo ennen kuin tämä oli ollut edes 35) ja kirosi sitten ääneen.

”Helvetin helvetti, Aino. Tein yhden virheen, yhden väärän päätöksen ja haluat lopettaa 18 vuotta kestäneen suhteen?”

8.
Loppujen lopuksi Thomas suostui käymään avioeropaperit läpi yhdessä asianajajansa kanssa, kun Aino puolestaan suostui menemään hänen kanssaan avioliittoterapiaan, jotta he voisivat keskustella liittonsa jatkumisesta (tai jatkumattomuudesta, Ainon mielestä).

Thomas etsi sopivan terapeutin ja varasi heidän ensimmäisen terapia-aikansa seuraavalle viikolle. Aino merkkasi ajan kalenteriinsa, lupasi olla paikalla ja ilmoitti sitten menevänsä töihin galleriassa sijaitsevaan ateljeeseensa (aloitettuaan maalaamaan uudestaan paria vuotta aikaisemmin, oli hän alkanut myös saamaan tilauksia uusista maalauksesta ja nytkin hänellä oli tilaus odottamassa, joten hän halusi aloittaa sen tekemisen mahdollisimman nopeasti) vaikka Thomas yrittikin saada hänet jäämään kotiin viettämään aikaa yhdessä itsensä kanssa, ”kun lapsetkin ovat kavereidensa luona kyläilemässä”.

9.
Seuraavan viikon perjantaina Aino istui odottamassa Thomasia avioliittoterapeutin vastaanottohuoneessa, vilkuillen välillä rannekelloaan ja muutamaan kertaan puhelimensa näyttöä. Kun ajasta oli kulunut puolisen tuntia, ilman että miehestä näkyi tai kuului pihahdustakaan, terapeutti lopulta totesi, että tämä ei ollut luultavasti tulossakaan ja ehkä oli parempi sopia uusi aika.

”Turhaan. Hän on luultavasti rakastajattarensa luona”, Aino totesi, noustessaan seisomaan ja tarttuessaan käsilaukkuunsa. ”Kiitos kuitenkin ja olen pahoillani, että veimme turhaan aikaanne tällä tavalla. Olisitte voineet ottaa vastaan toisen, kenties sellaisen parin, jonka suhde on vielä pelastettavissa, jos olisimme suorilta käsin peruneet tämän käynnin.”

Aino poistui terapeutin vastaanotolta selkä suorana ja uutta päättäväisyyttä olemuksessaan.

10.
Kun Thomas tuli kotiin aamuyön varhaisina tunteina, tuoksuen alkoholilta, assistenttinsa hajuvedeltä ja seksiltä, Aino ei ollut yllättynyt. Aino oli juuri juomassa vettä keittiössä kun mies saapui, kolistellen ja mutisten itsekseen. Aino ei sanonut sanaakaan siinä vaiheessa kun
Thomas ilmestyi keittiöön, pysähtyen kuin seinään nähdessään vaimonsa hereillä (kello oli neljä ja Aino harvemmin heräsi yöllä edes vessaan).

”Töissä meni myöhään”, mies sanoi, aivan kuin Aino ei olisi voinut haistaa tai nähdä tämän olevan pienessä hiprakassa.

”Niin kiire, että unohdit terapiaistuntommekin? Vaikka aamulla ennen lähtöäsi muistutit asiasta minua”, Aino tokaisi kylmästi, hänen katseensa kohdistuessa miehen paidan kaulukseen. ”Sinulla on huulipunaa paidan kauluksessa.”

11.
Thomas yritti ehdottaa uutta terapia-aikaa, mutta Aino kieltäytyi tiukasti sanoen, että yksi kerta riitti. Etenkin kun mies itse ei ollut tullut edes paikalle tai ilmoittanut estyneensä (joskin Ainon mielestä se, että mies oli jälleen päätynyt assistenttinsa kanssa sänkyyn ei oikeastaan ollut edes hyvä syy olla tulematta silloin kun idea oli ollut alun perinkin Thomaksen).

”Allekirjoita ne paperit, Thomas”, Aino pyysi lopulta, henkisesti väsyneenä. ”Sen jälkeen voit tehdä assistenttisi kanssa mitä haluat, ihan vapaasti.”

”En halua erota.”

”Ja minä en taas halua kolmatta pyörää suhteeseemme, joten olemme puun ja kuoren välissä”, Aino tiuskaisi ärtyneenä.

”Charlotte oli vain pieni virhe.”

”Toistuva sellainen.”

12.
Lopulta Aino päätyi hakemaan avioeroa ilman Thomaksen allekirjoitusta papereissa. Hänen asianajajaystävänsä Eliza kuitenkin varoitti, että mies saattaisi yrittää hidastaa avioeroa olemalla vastaamatta oikeuden kyselyihin, mutta siitäkin huolimatta ero olisi mahdollinen. Eroaminen kuitenkin kestäisi parhaassakin tapauksessa vähintään puoli vuotta, joista noin viisi kuukautta olisi niin sanottua harkinta-aikaa, jonka aikana heidän olisi mahdollista perua ero (no chance in hell, Aino ajatteli), jatkaa eroamista ja sopia sinä aikana käytännönjärjestelyistä (lasten huoltajuus, miten heidän yhteiset kotinsa ja muu omaisuutensa jaettaisiin ja niin edelleen).

Aino oli valmis jopa tasapuolisesti jaettuun yhteishuoltajuuteen lapsista, 50/50 ja minimimäärään elatusapua ja eikä hakisi edes puolison elatusapua, johon oli asianajajansa mukaan oikeutettu (vaikka Aino olikin työskennellyt jo muutaman vuoden taidegalleriassa, ensin assistenttina ja nykyisin sen johtajana ja taiteilijana, jonka teoksia myytiin, olivat hänen tulonsa silti pienemmät verrattuna siihen mitä Thomasin tulot olivat).

Thomas kuitenkin oli eri mieltä avioerosta. Joten tämä tappeli vastaan kaikesta; niin lasten huoltajuudesta, elatusavusta kuin omaisuuden jakamisestakin.

13.
”Charlotte on raskaana”, Thomas ilmoitti eräänä päivänä, noin kolme kuukautta sen jälkeen kun Aino oli hakenut avioeroa ja muuttanut asumaan heidän kakkoskotiinsa yhdessä lasten kanssa.

Huolimatta riitaisasta avioerosta ja ilmapiiristä, Aino piti huolen siitä, että kaksoset saivat nähdä isäänsä puolet ajasta (asiaa helpotti se, että kakkoskoti sijaitsi vain parin kilometrin päässä vakituisesta kodista, samalla koulualueella, joten muutto ei ollut vaikuttanut lasten koulunkäyntiin mitenkään). Kaksoset olivat olleet surullisia kun Aino oli kertonut heille, että he eroaisivat, sillä ”joskus isin ja äidin rakkaus vain hiipuu ja silloin on parempi erota”.

”Olen ilmoittanut asianajajalleni, että hyväksyn kaikki toiveesi ja pyyntösi”, Thomas jatkoi. ”Aion kosia Charlottea ja mennä naimisiin hänen kanssaan niin pian kuin saamme eromme selväksi. Jotta lapsi saa samat oikeudet kuin kaksosetkin.”

Aino oli yllättynyt.

”Charlotte ei kuitenkaan halua kaksosia niin usein vierailemaan luoksemme, etenkään sitten kun lapsi syntyy”, Thomas sanoi. ”Joten maksan enemmän elatusapua sekä tietenkin kouluun ja harrastuksiin liittyvät kulut.”

14.

Sinä iltana Aino oli ensimmäistä kertaa koko avioeroprosessinsa aikana oikeasti vihainen, suorastaan raivoissaan. Ja kun hän oli raivoissaan, ainoa keino purkaa tuota patoutunutta tunnetta oli maalaaminen. Koska lapset olivat isänsä sijasta tämän vanhempien luona (Thomas oli sanonut, että Charlottella oli niin pahaa aamupahoinvointia, ettei tämä halunnut kaksosia juuri sillä hetkellä vierailemaan) kyläilemässä, oli Aino linnoittautunut gallerian takahuoneessa olevaan ateljeeseensa.

Ja hän maalasi. Vihaiset tunteet saivat pakotien Ainon pensseleiden kautta, muotoutuen koboltinsinisiksi, myrskyäviksi kuvioiksi kankaalle. Koboltinsinisen kylmä sävy heijasti Ainon tuntemuksia, kylmänä, raivokkaana kuviona. Pettymyksenä, vihana, menetettynä rakkautena.

Aino maalasi pitkälle yöhön ja seuraavaan aamuun, kunnes oli kuluttanut kaikki patoumansa kankaalle.

15.
Jokainen siveltimen veto oli rohkea, hallitsematon ja suunnittelematon ja muodosti kuvioita, jotka esittivät samaan aikaan Ainon tuntemuksia ja ei yhtään mitään. Koboltinsininen oli sen pääväri, mutta taulun keskellä oleva pyörre oli lähes mustansininen ja reunoilla sinisyys sai harmaampia sävyjä itseensä, aivan kuin väri olisi väsyttänyt itsensä mitä pidemmälle se jatkoi matkaansa. Kuin Ainon nyt väsynyt, hauras sielu.

Maalauksessa ei ollut yhtään selkeitä hahmoja, mutta silti se tuijotti Ainoa takaisin tietävin, olemattomin silmin ja äänettömästi huutaen. Aino tiesi, että tämä oli hänen tähänastisen uransa tärkein teos. Maalaus, joka tekisi hänestä ”nimen” taiteilijapiireissä.

Aino tiesi, että tämä teos oli tulevan näyttelyn sielu.

16.
Taiteilija Aino Lehtonen-Campbellin johtaman gallerian uusin näyttely ”Tunteita” avasi ovensa eilen. Näyttelyn ehdoton sielu on hänen oma teoksensa ”Koboltinsininen raivo”, joka rakentuu täysin koboltinsinisen värin varaan. Abstrakti taideteos kuvastaa taiteilijan sisäistä kamppailua, raivoa ja muita tunteita, kuten pettymystä, joita on yritetty työntää syrjään, mutta jotka ovat kuitenkin palanneet kerta toisensa jälkeen takaisin pintaan…

Aino luki taidekriitikon arvostelua päivän lehdestä näyttelyn avaamista seuraavana päivänä. Kuten hän oli arvannutkin, oli viimeisin maalaus todellakin näyttelyn sielu. Hän oli saanut siitä useammankin ostotarjouksen, mutta oli kieltäytynyt jokaisesta niistä. Taulu oli aivan liian henkilökohtainen myytäväksi kenellekään. Kun näyttely vaihtuisi, Aino toisi taulun kotinsa seinälle roikkumaan.

17.
Ainon elämä jatkui kiireisenä avioeron jälkeen. Kaksoset viettivät aikaansa isänsä luona vain kerran kuukaudessa, viikonlopun kerrallaan (näin oli ollut siitä hetkestä alkaen kun Thomas oli kertonut raskaudesta Ainolle ja ilmoittanut, että Charlotte ei halunnut kaksosia niin usein kylään), muulloin lapset olivat melkein aina äitinsä kanssa (Thomasin vanhemmat ottivat kaksoset toisinaan luokseen eikä Aino pannut pahakseen, että he halusivat viettää aikaansa lastenlastensa kanssa).

Alkuun lapset olivat olleet loukkaantuneita ja vihaisiakin isälleen, mutta mitä pidemmälle Charlotten raskaus eteni, sen vähemmän he edes halusivat vierailla isänsä luona. Heitä ei ollut kutsuttu isänsä toisiin häihin ollenkaan sillä Charlotte oli halunnut niiden olevan ”lapsivapaat” häät.

Sen sijaan Aino oli vienyt kaksoset reissuun viikonlopun ajaksi, lentänyt näiden kanssa synnyinmaahansa Suomeen, jossa he olivat käyneet vain harvoin, eivät edes kerran vuodessa (Thomas ei ollut ollut kiinnostunut matkustamaan kovinkaan usein Suomeen ja Aino ei ollut halunnut matkustaa yksin kahden lapsen kanssa, etenkään silloin kun nämä olivat olleet pieniä).

18.
Kun Thomasin ja Charlotten lapsi syntyi, juorut siitä, että lapsi ei ehkä olisikaan Thomasin tavoittivat Ainon nopeasti. Ilmeisesti tytön synnyttyä tällä oli sellaisia piirteitä itsessään, että Thomas oli vaatinut saman tien isyystestin tekemistä eikä hän suostunut allekirjoittamaan tytön syntymätodistusta ennen testin tuloksia. Ja Charlotten vastusteluista huolimatta, testi myös tehtiin. Kun tulokset saapuivat, jätti Thomas avioerohakemuksen seuraavana päivänä ja ilmoitti Charlottelle, että tämän oli parasta etsiä lapsen oikea isä ja vaatia tältä elatusapua, hän kun ei maksaisi mitään tämän kuluista.

Thomaksen onneksi heidän avioliittonsa oli ollut lyhyt, ei edes vuoden mittainen, ja he olivat tehneet ilmatiiviin avioehtosopimuksen (Charlotte oli allekirjoittanut sen vapaaehtoisesti, oman asianajajansa tarkistettua, ettei se ollut naista kohtaan täysin kohtuuton), jonka perusteella Thomas ei joutunut luopumaan puolesta omaisuudestaan avioeron sattuessa. Hän maksaisi naiselle tietyn summan ja hankkisi tälle asunnon, mutta kaikki muu oli tämän omatoimisuuden varassa (uusi työ jolla elättää itsensä, etenkin jos nainen kuluttaisi erossa saamansa rahavarat järjettömästi).

19.
Thomas ilmestyi Ainon oven taakse eräänä lauantai-iltana, muutamia viikkoja myöhemmin, juuri kun hän oli valmistautumassa seuraavana aamuna alkavaan työmatkaansa New Yorkiin. Thomasin vanhemmat olivat luvanneet huolehtia kaksosista Ainon reissun ajan ja he olivatkin lähteneet aikaisemmin päivällä isovanhempiensa luokse, joten hän oli yksin kotona.

Aino ei tiennyt miksi mies oli tullut hänen luokseen. Kenties tämä kaipasi sääliä, kenties korvaa joka kuunteli, olkapäätä jota vasten nojata tai lohduttavia sanoja. Aino päästi miehen sisään, astuen sivuun oven edestä. Hän myönsi itselleen olevansa utelias. Hän halusi kuulla mitä miehellä oli sanottavanaan.

”Charlotte valehteli minulle kaikesta”, mies totesi Ainon suljettua ulko-oven tämän astuttua sisälle eteiseen.

20.
Thomas yritti saada Ainon näkemään asiat omalta kannaltaan (kaikki oli kuulemma vain ja ainoastaan Charlotten vikaa, tämä oli lumonnut Thomasin naisellisilla avuillaan ja nuoruudellaan). Todella yritti, mutta Aino lopulta käski tämän palata omaan kotiinsa, oli tämä sitten heidän vanha yhteinen kotinsa tai Charlotten uusi asunto, jonka Thomas oli tälle antanut avioeropapereiden kanssa. Aino ei välittänyt puoleen eikä toiseen missä tämä yönsä viettäisi.

”Me olemme eronneet, Thomas”, Aino huokaisi, astuen kauemmas tästä. ”Ja me emme tule koskaan palaamaan takaisin yhteen.”

”Mutta miksi emme voisi?”

”Koska me olemme menneisyyttä, emme nykyisyyttä.”

Thomas lähti pian sen jälkeen ja Aino jatkoi pakkaamistaan työmatkaansa varten.



End of part 1.
« Viimeksi muokattu: 02.07.2025 20:15:05 kirjoittanut Sirina Black »
Sodan ensimmäinen uhri on totuus.
Kahvin tulisi olla mustaa kuin helvetti, väkevää kuin kuolema ja makeaa kuin rakkaus.

How can our love be wrong
No it can´t be
Something that feels so strong
melting two hearts of stone
Broken survivors on their own

Sirina Black

  • Parasite Doll
  • ***
  • Viestejä: 4 163
  • I explore bizarre desires incognito
Part 2.

A/N: Tässä osassa on fiktioon sekoitettu myös jonkin verran faktaa (mm. Ainon hotelli on olemassa, samoin ravintola Lilia ja East River -jokikin on olemassa).
Varoitukset: Mainintaa viinin juomisesta ja suutelemisesta
Osallistuu Vuosi raapalehtien -haasteeseen
Sanamäärä: 150+150+100+250+150+100+100+100+150+150+100+200+150+150+100+200+200+200+100+100+100+200+100+100+150+100


1.
Lentokoneen lähestyessä JFK:n lentokenttää, lentokone kallistui kevyesti. Aino pystyi ikkunasta näkemään Manhattanin siluetin. Ja pian alapuolella näkyi terminaalirakennuksia ja kiitoratoja ja lentokoneita, jotka olivat joko lähdössä nousuun tai juuri laskeutuneet. Ja pian Ainonkin lentokone laskeutuisi yhdelle noista kiitoradoista.

Terminaali 4, jonne Ainon lento laskeutuisi erottui hyvin: laaja, moderni ja pitkänomainen lasikompleksi, joka kuhisi varmasti elämää siihen aikaan päivästä.

Kone alkoi liukua alaspäin ja kone tärisi kevyesti, moottoreiden pauhun ensin syventyessä matalaksi mörinäksi, sitten hiljaisemmaksi ääneksi, kuin kuiskaukseksi. Ainon korvat menivät lukkoon paineenvaihtelun seurauksena ja hän nieleskeli useaan otteeseen (korvat poksahtivat kivuliaasti auki, niin kuin joka kerta kun hän lensi). Ensimmäinen kosketus maahan täräytti konetta hienoisesti ja kone nytkähti pikkuisen. Sitten alkoi jarrutus (moottoreiden ääni muuttui voimakkaammaksi, matalammaksi) ja koneen hidastuminen painoi matkustajia eteenpäin, kuin näkymätön voima olisi työntänyt heitä selästä. Koneen renkaat kitisivät kiitotietä vasten, sen jatkaessa rullaamistaan kohti terminaalirakennusta.

Kuulutus muistutti kaikkia pysymään turvavöissä ja paikoillaan kunnes merkkivalo sammuisi.

2.
Kun matkustajat viimein päästettiin ulos koneesta, Aino jäi odottamaan paikoilleen, päästääkseen kiireisemmät ihmiset ohitseen (ei hänellä ollut kiirettä, ensimmäinen tapaaminen olisi vasta seuraavana päivänä ja hotelliinkin pääsisi vasta iltapäivän puolella). Poistuessaan koneesta, hän hymyili lentohenkilökunnalle ja toivotti näille hyvää päivänjatkoa (saaden takaisin hymyn ja toivotuksen hyvästä matkasta).

Terminaalirakennus oli myös sisältä päin moderni. Katto oli korkealla, se oli kaartuva, valkoista terästä ja lasia (Aino mietti kuka pesi terminaalin kaikki lasipinnat sillä niitä oli paljon).

Terminaali oli äänekäs; kuulutuksia useilla eri kielillä, matkustajia puhumassa eri kielillä, lentokenttähenkilökunta neuvomassa minne piti mennä, lentokoneen henkilökuntaa juttelemassa keskenään, odottaessaan pääsevänsä koneen kyytiin. Laukkujen renkaiden natina lattialla, korkeakorkoisten kenkien kopina ja kahvikoneen ääni loivat kerroksia äänimaailmalle. Ja kahvin tuoksu muistutti Ainoa, että hän ei ollut saanut kunnon kahvia sitten Heathrow’sta lähdön jälkeen.

JFK oli jättimäinen ja siitäkin huolimatta, että Aino olikin tottunut Heathrow’n kiireisyyteen, tuntui JFK silti jotenkin kaoottisemmalta, hälyisämmältä, vaikka Heathrow olikin matkustajamäärällisesti suurempi.

3.
Passintarkastusjono oli pitkä, mutta siellä vallitsi oudon hiljainen tunnelma – ei täysi äänettömyys, mutta tauko äänekkäimmissä keskusteluissa. Aino liikkui hitaasti jonon mukana, puristaen suomalaista passiaan ja muita asiakirjoja käsissään.

Loppujen lopuksi rajavartijan luokse pääseminen ei kestänyt kuin maksimissaan kymmenisen minuuttia. Virkailija ei alkuun katsonut häntä, vaan skannasi Ainon tiskille laittaman passin äänettömästi, kasvot ilmeettöminä, mutta ei epäystävällisinä. Mies luki tietokoneen näytölle ilmestyneitä tietoja ja käänsi sitten katseensa Ainoon.

”Matkan tarkoitus?”

”Liikematka, tapaaminen muutaman taidegallerian edustajan ja taiteilijan kanssa.”

”Jatkotarkastukseen. Seuraa sinistä viivaa. Pöytien luokse. Pidä passi esillä kunnes saat luvan laittaa sen pois.”

Aino teki kuten käskettiin ja seurasi sinistä viivaa.

4.
Tilassa oli useita metallisia pöytiä, joiden jokaisen äärellä oli vähintään yksi virkailija. Suurin osa pöydistä oli myös täynnä eri matkustajien matkalaukkuja ja muita tavaroita tarkastettavana. Aino odotti omaa vuoroaan, kutsua tulla pöydän luokse ja se tulikin melkein saman tien.

Pöytä jonka luokse hänet kutsuttiin, oli vasemmalla reunimmaisena ja sen äärellä oli kaksi virkailijaa; vanhempi mies ja nuorempi nainen, joka selkeästi oli opettelemassa työn saloja. Miesvirkailija pyysi Ainoa nostamaan laukkunsa pöydälle ja astumaan taaksepäin.

Virkailijoilla oli molemmilla kertakäyttökäsineet käsissään ja paksummat, nahkaiset käsineet pöydän reunalla, varmuuden vuoksi. Nuorempi naisvirkailija avasi Ainon matkalaukun samaan aikaan kun mies avasi hänen käsimatkatavaralaukkunsa. Molemmat työskentelivät varovaisesti, nostaen esine ja vaate kerrallaan tavarat ulos laukuista.

Miehen kiinnostus kohdistui Ainon luonnoslehtiöön ja kansioon, jossa oli valmiiksi kirjoitettuja sopimuspohjia (jos hän sattuisi löytämään sopivia taiteilijoita seuraavaan näyttelyynsä).

”Olet taiteilija?” miesvirkailija kysyi käytyään läpi lehtiön, joka oli täynnä puolivalmiita luonnoksia ja ideoita tuleviin teoksiin.

 Miehen ääni oli kiinnostunut ja tämä oli jättänyt lehtiön auki viimeisimmän luonnoksen kohdalta; puuväreillä tehty koboltinsininen kukkameri ja taustalla lähes musta myrskypilvi. Ainon mielestä siitä puuttui jotain tärkeää, joten ei ollut aloittanut vielä maalaamaan sitä kankaalle.

”Kyllä. Taidemaalari. Ja taidegallerian johtaja.”

”Aiotko työskennellä täällä? Laitatko omia teoksia esille näyttelyyn? Saatko palkkaa yhdysvaltalaiselta taholta?” virkailija kysyi.

”Tarkoituksenani on tavata taidegallerioiden johtajia ja taiteilijoita. Etsin uusia kykyjä galleriani tulevaan näyttelyyn. En ole asettamassa omia töitäni mihinkään näyttelyyn enkä saa palkkaa paikalliselta taholta. Kyseessä on vain ja ainoastaan liikematka. Minulla on sitä varten B-1 Business visitor Visa”, Aino vastasi.

”Vihreää linjaa pääsee ulos”, virkailija totesi, sulkien Ainon luonnoslehtiön.

5.
Terminaalin automaattiovet suhahtivat auki aina kun joku astui tarpeeksi lähelle niitä. Ulkoilma oli raskaana autojen pakokaasua, lentokoneiden ääntä, asfaltin tuoksua, ihmisvilinän hälyä ja hiekkapölyä.

Keltaiset taksit kiemurtelivat terminaalin sivustaa pitkin, osan matkustajista keskittyessä vain puhelimiinsa. Aino kuuli useita kieliä ympärillään – tuttuja kuten espanja, ranska, venäjä, osa tuntemattomampia; erinäisiä Afrikan kieliä, Aasian kieliä, joista Ainolla ei ollut hajuakaan mistä päin kyseiset ihmiset olivat kotoisin.

Ainon matkalaukun renkaat nykivät ja vinkuivat hänen vetäessä sitä perässään hieman epätasaisella betonilla. Hänen katseensa etsiytyi takseihin ja niiden kuskeihin, joista osa seisoi autojensa oviin nojaten tai istuen kuljettajan paikalla odottaen. Kun Ainon katse viimeinkin kohtasi taksikuskin katseen, hän nosti kätensä hienoisesti ilmaan ja mies nyökkäsi, työntäen itsensä irti taksista ja astellen sitten takakontille, jonka avasi.

Kun Aino pääsi taksin luokse, mies tarttui matkalaukkuun ja nosti sen sulavasti tyhjään takakonttiin. Tämän jälkeen mies avasi Ainolle oven ja odotti kunnes hän oli kiinnittänyt turvavyönsä ennen kuin sulki sen.

6.
Taksimatka kesti suunnilleen tunnin verran vaikka virallinen ruuhka-aika olikin jo ohitse. Ainoa asia ei kuitenkaan haitannut. Hänellä oli aikaa.

Taksin kaartaessa sivukadulle, jota reunustivat vanhat punatiiliset rakennukset, Ainon katse kiinnittyi The Wythe Hotelin ulkosivuun. Se ei ollut huomiota herättävä, täynnä glamouria niin kuin monet hotellit Manhattanin puolella olivat. Mutta siinä oli jotain kiinnostavaa, vanhanaikaista, tunteita herättävää, jonka Aino oli jo kuvista nähnyt valitessaan hotellia matkaansa varten. Hotelli sijaitsi joen rannalle ja sitä ympäröivät vanhoihin tehdasrakennuksiin perustetut asuintalot, useat trendikkäät kahvilat ja monien taiteilijoiden kommuunityyliset taidestudiot.

Taksi pysähtyi hotellin eteen ja Aino maksoi kyytinsä, 70 dollaria plus 25 % tipin päälle.

7.
Aino astui sisään hotellin automaattiovista ja antoi katseensa kiertää pitkin tilaa. Ravintolapöydät täyttivät tilan ja Aino tiesi, että se kuului New Yorkin ravintoloiden top100 -listalle.

Hotellin vastaanotto sijaitsi ravintolasalin perällä, jonne oli esteetön näkymä koko ravintolasta.

Aulan katto oli korkea ja sen poikki kulki puupalkkeja, joihin oli kiinnitetty kattolamppuja, jotka näyttivät olevan valmistettu messingistä tai vastaavasta metallista. Valaistus oli pehmeän kellertävä verrattuna monien muiden hotellien steriiliin valkoiseen valaistukseen.

Vastaanottotiski oli selkeästi itserakennettu; raakapuusta tehty, se oli pinnaltaan karhea, epätasainen. Seinillä oli paljon valokuvia (niin ihmisistä, eläimistä kuin maisemistakin) ja pieniä maalauksia, joiden Aino epäili olevan paikallisten, vielä tuntemattomien taiteilijoiden tekemiä.

8.
Vastaanottovirkailija oli nuori nainen, Aino arvioi tämän olevan iältään jotakuinkin 22 ja 26 vuoden välillä. Tämä näytti väsyneeltä, mutta hymyili silti ystävällisesti Ainon astellessa tiskin äärelle.

”Tervetuloa The Wythe Hoteliin. Onko teillä varaus?” nainen kysyi.

”Kyllä. Aino Lehtonen-Campbell nimellä. 7 vuorokaudeksi”, Aino vastasi, ojentaen passinsa vastaanottovirkailijalle. ”Tiedän, että olen hieman ajoissa, mutta toivoin, että huoneeni saattaisi olla jo valmiina.”

”Ah, tervetuloa rouva Lehtonen-Campbell”, virkailija sanoi, naputellen samalla tietokoneensa näppäimistöä. ”Tarkastan huoneenne tilanteen, mutta uskoisin sen olevan jo valmiina.”

Paria minuuttia myöhemmin Ainolla oli huoneensa avain käsissään (fyysinen avain, ei avainkorttia niin kuin suurimmassa osassa hotelleista).

”Kolmas kerros, aivan käytävän perällä.”

9.
Ainon huoneessa oli suuret, melkein lattiasta kattoon yltävät ikkunat ja niitä reunustivat sekä ohuet pellavaverhot, että paksummat pimennysverhot. Ainon onneksi hänen huoneensa oli jokea kohti, ei tielle päin, joten liikenteen ääni ei pahemmin häntä tulisi häiritsemään. Ikkunan takana, alhaalla oleva joki (joka ei oikeastaan ollut joki vaan vuorovesikanava) yhdisti Brooklynin Manhattaniin ja Queensiin, osin myös Bronxiin. Joella oli kohtuullisen vilkas vesiliikenne lauttojen, huvijahtien, vesitaksien ja retkiveneiden muodossa. Myös ilmaliikennettä oli jonkin verran, helikoptereiden muodossa, joiden reitti kulki East Riverin yli.

Aino siirsi katseensa ikkunoista muuhun huoneeseensa. Sänky oli iso, king size kokoinen ja sen molemmin puolin oli yöpöydät. Sänkyä vastapäätä oli televisio ja viistosti sen vieressä oli nojatuoli ja matala kahvipöytä. Ikkunan edessä oli puolestaan työpöytä tuoleineen. Lisäksi huoneessa oli pieni lasiovinen jääkaappi, joka oli tyhjä, mutta päällä (monet hotellivieraat ostivat omia eväitään jolloin jääkaappi tuli tarpeeseen, Ainokin tulisi käyttämään sitä).

Huoneen värimaailma oli lämmin – harmaata, vaaleaa puuta, pellavan sävyjä.

10.
Seuraavana aamuna Aino suuntasi aamupalan jälkeen kohti ensimmäistä tapaamistaan Indigo Verge -nimisessä galleriassa, joka sijaitsi vajaan kilometrin kävelymatkan päässä hotellista. Matkalla oli useita taidepajoja, vintage-liikkeitä sekä kahviloita. Monien rakennusten seinissä oli graffiteja, jotka Ainon mielestä jotenkin vain kuuluivat alueen olemukseen. Ilman niitä se olisi ollut liian siisti, liian mitäänsanomaton.

Aino pysähtyi suuren, vanhan punatiilisen rakennuksen eteen. Aika oli kuluttanut rakennuksen pintaa ja jos Aino ei olisi paremmin tiennyt, olisi hän epäillyt sen olevan vain hylätty vanha tehdas. Puisen oven yläpuolella oli musta kyltti, jossa luki gallerian nimi ”Indigo Verge” hopeisilla kaunokirjaimilla. Oven molemmin puolin oli suuret, vanhat ruutuikkunat, joiden karmit kaipasivat kenties uutta maalia pintaansa. Seinällä kasvoi muratti, joka peitti osittain näkyvyyden ikkunoista sisään.

Rakennus oli samaan aikaan ruma ja kaunis. Ruma niille, jotka eivät pitäneet vanhoista, parhaat päivänsä nähneistä tehdasrakennuksista vaan halusivat purkaa ne ja rakentaa uutta tilalle. Kaunista niille, jotka ymmärsivät, ettei kirjaa pitänyt arvioida pelkkien kansien perusteella.

11.
Aino painoi oven kahvaa ja työnsi ovea auki – se oli painava ja sen saranat narisivat äänekkäästi, kaivaten öljyämistä.

Gallerian tuoksut – öljymaalit ja vanha puu – tervehtivät Ainoa heti kun hän astui sisälle. Tilan valaistus oli pehmeä, hieman hämärä ja seinät maalattua punatiiltä. Tilan katto oli korkealla, ainakin kymmenen metrin korkeudessa ja niin kuin monissa muissakin alueen vanhoista rakennuksista, Indigo Vergessäkin oli puisia kattoparruja, joista lamput roikkuivat. Lamppujen lisäksi myös muutamia taideteoksia roikkui niissä kiinni, liikkuen kevyesti ilmavirtauksen mukana.

Seinillä oli useita maalauksia, osa abstrakteja, osa asetelmia, osa puolestaan maisemia. Kaikkia kuitenkin yhdisti se, että niiden tekijät olivat vielä tuntemattomia suuremmalle yleisölle.

12.
Galleriassa ei ollut ketään näkyvillä, mutta takahuoneen ovi oli auki, joten Aino päätti tutustua lähemmin muutamiin itseään kiinnostaviin maalauksiin odottaessaan. Hänen katseensa oli osunut jo heti ovesta sisään astuessa teokseen, jonka koko värimaailma oli sinisen eri sävyissä. Aino jäi seisomaan ”Tutkielma sinisestä” nimeä kantavan teoksen eteen. Vaikka maalauksessa ei ollut yhtäkään tunnistettavaa hahmoa, se sisälsi ainoastaan eri sinisen sävyillä maalattuja muotoja ja viivoja, se kutsui Ainoa luokseen.

Aino oli ehtinyt seisoa maalauksen edessä jo useiden minuuttien ajan ennen kuin kuuli takahuoneen oven aukeavan kokonaan ja askeleiden kulkevan itseään kohti.

”Tervetuloa Indigo Vergeen”, miehen ääni toivotti Ainolle tämän vasemmalta puolelta. ”Olen Julien Wilder, gallerian omistaja ja taiteilija.”

”Aino Lehtonen-Campbell.”

”Meillä on siis tapaaminen”, mies sanoi – ääni oli matala, hieman säröinen ja Aino saattoi kuulla siitä kevyen ranskalaisen korostuksen.

”Kyllä. Olen hieman etuajassa, halusin tutustua teoksiin”, Aino vastasi, hymyillen.

”Löysit näköjään suosikkimaalaukseni näyttelyn tämänhetkisistä teoksista”, Julien sanoi astuessaan Ainon viereen, maalauksen eteen. ”Kaikki eivät osaa arvostaa tällaisia töitä.”

”Se kutsuu minua puoleensa jollain tavalla. Kuin yrittäisi hypnotisoida minua”, Aino totesi, katse edelleen taulussa.

Aino katsoi viimeinkin paremmin miestä. Tämä oli noin 50-vuotias ja hänellä oli harmahtavat, pitkähköt hiukset. Miehen kaulassa oli musta villahuivi ja päällään tällä oli maalitahrainen valkoinen t-paita ja farkut.

13.
Julien ohjasi Ainon takahuoneeseen, joka selkeästi toimi sekä miehen toimistona, että ateljeena. Huoneen seinät olivat samaa vanhaa punatiiltä kuin koko rakennus oli, sillä poikkeuksella, että Julien oli maalannut yhden seinistä liitutaulumaalilla ja se oli täynnä nimiä, numeroita ja muistiinpanoja sekä tilauksia.

Huoneen keskellä oli suuri pöytä, jonka pinta oli täynnä jälkiä niin maalista, kahvista kuin lyijykynistäkin. Seinää vasten oli laatikollinen tyhjiä taulukankaita ja seinää vasten nojasi kasa valmiita ja osittain valmiita tauluja. Yhdellä seinustalla oli matala avohylly, joka oli täynnä erilaisia taidekirjoja, luonnoslehtiöitä ja erinäisiä taidelehtiä (osa sellaisia, joita Ainokin tilasi). Seinillä oli muutama valokuva (jokaisessa oli Julien jonkun toisen henkilön kanssa) ja pari öljyvärimuotokuvaa. Yhdellä seinustalla oli kaksi nojatuolia ja kahvipöytä. Huoneen perällä oli avonainen ovi, joka johti pieneen keittiöön ja toinen, suljettu ovi, jonka Aino epäili johtavan kylpyhuoneeseen.

”Haluatko kahvia? Tai teetä?” Julien kysyi.

”Kahvia, kiitos. Ilman maitoa, yhdellä sokerilla.”

Julienin mennessä keittämään kahvia, Aino istuutui toiseen nojatuoleista.

14.
”Kerro mitä etsit”, Julien pyysi kun he olivat juoneet kahvinsa ja keskustelleet niitä näitä. ”Kerro minulle itsestäsi ja galleriastasi.”

”Aloitin galleriassa alun perin assistenttina, lasteni aloittaessa koulutaipaleensa. Etenin muutamassa vuodessa sen johtajaksi omistajan jäädessä eläkkeelle. Olemme viime aikoina keskustelleet, että ostan gallerian itselleni”, Aino kertoi. ”Galleria sijaitsee Lontoossa, Clerkenwellissä. Se ei ehkä ole kaikkein suurin ja suosituin galleria Lontoossa, mutta meillä käy silti kiitettävästi ihmisiä, etenkin uusien näyttelyiden avajaisten jälkeen. Järjestämme niitä kuusi kertaa vuodessa ja etsimme jokaiseen aina vähintään pari uutta taiteilijaa, vanhojen lisäksi. Ja se on tämän matkani suurin syy. Olen etsimässä uusia taiteilijoita seuraavaan näyttelyyn. Kuka ikinä onkaan maalannut ”Tutkielma sinisestä” teoksen, olen kiinnostunut kiinnittämään hänet ja taulun näyttelyyni.”

Julien virnisti poikamaisesti, saaden jotain Ainon sisällä heräämään. Jotain mitä hän ei ollut pitkiin aikoihin tuntenut.

”Se on minun tekeleeni”, Julien totesi. ”Enkä ole yleensä laittanut omia teoksiani muihin gallerioihin esille.”

Aino tunsi pienoista pettymystä miehen sanat kuullessaan.

15.
Julien näki Ainon pettymyksen tämän ilmeestä.

”En kuitenkaan tarkoita, ettenkö suostuisi lähettämään taulujani muiden gallerioiden näyttelyihin. En vain ole yleensä tehnyt niin”, mies totesi rauhallisesti, virnistäen. ”Kaipa se johtuu siitä, että minulla on aina ollut oma galleria, jossa esitellä niitä.”

”Saanko sinua mitenkään ylipuhuttua antamaan tauluasi minun näyttelyyni?” Aino kysyi, tuntien toivonpilkahduksen sielussaan. ”Kenties jokin vaihtokauppa tai palvelus vastalahjaksi?”

”Hmmmm”, Julien hymähti, miehen harmaiden silmien katse tiukasti Ainossa.

Ainosta tuntui kuin mies olisi katsonut suoraan hänen sieluunsa ja nähnyt kaiken, syvimpiä ja tarkimmin varjelluimpia salaisuuksia myöten.

”Illallinen. Tänä iltana”, mies sanoi. ”Enkä tarkoita bisnesillallista. Treffit.”

”Hyvä on.”

”Mahtavaa”, Julien hymyili.

16.
He sopivat tapaavansa ravintola Liliassa, joka Julienin mukaan oli yksi suosituimmista ravintoloista Brooklynissa ja kenties koko New Yorkissa. Miehen mukaan ravintolan paikalla oli aikaisemmin ollut autokorjaamo, mitä oli vaikea uskoa kun Aino asteli sisälle ravintolaan. Se oli valoisa, suurimmalta osin isojen ikkunoidensa ansiosta ja puu oli suurena elementtinä ravintolan ilmeessä. Aino rakastui paikkaan saman tien.

Tarjoilija, hymyilevä nuori mies, ohjasi Ainon ikkunapöytään ja lupasi palata takaisin kun Julien saapuisi paikalle (Aino oli ajoissa, liian ajoissa niin kuin useimmiten hänellä oli tapana).

Kun Julien viimein saapui, muutamia minuutteja myöhässä, tämä pahoitteli myöhästymistään, kertoen että oli joutunut odottamaan viimeisten asiakkaiden poistumista galleriasta. Aino ymmärsi, myös hän joutui toisinaan odottamaan viimeisten asiakkaidensa poistumista iltaisin, vaikka antoikin valomerkin puolta tuntia ennen galleriansa sulkemista.

Julienin istuutuessa omalle paikalleen, pöydän toiselle puolelle, tarjoilija palasi takaisin nahkakantisten menujen kanssa, laskien ne heidän eteensä.

”Saanko tuoda teille jo jotain juotavaa, esimerkiksi alkucocktailit, ennen kuin tilaatte?” tarjoilija kysyi. ”Suosittelen Lilia Spritziä. Se on kevyen sitruksinen ja hieman mineraalinen ja sisältää Proseccoa, verigreippibitteriä, rosmariinia ja soodaa.”

 ”Otamme sellaiset. Ja vesikannun, kiitos”, Julien sanoi, vilkaistuaan samalla Ainoa, joka nyökkäsi hyväksyvästi.

”Tulen pian takaisin juomien kanssa, ottamaan tilauksenne vastaan”, tarjoilija sanoi ja kiiruhti baaritiskille antamaan heidän juomatilaustaan.

”Olen iloinen, että hyväksyit kutsuni.”

17.
Tutkittuaan menujaan sen aikaa kun tarjoilijalla kesti palata takaisin, molemmat päätyivät tilaamaan alkuruoaksi puu-uunissa paistettua ricottaa hapanjuurileivän kanssa ja valitsivat viiniksi sardinialaisen Vermentino-viinin, joka oli maultaan raikas, mineraalinen ja kevyesti yrttinen. Pääruoaksi he molemmat ottivat Mafaldine Al Limone -annokset, jossa oli nauhapastaa sitruunaisessa voikastikkeessa, pecorinoa ja ripaus mustapippuria ja valitsivat sen seuraksi eteläitalialaisen Fiona di Avellino -viinin, jonka makumaailmaan kuului sitruunankuorta, pähkinää ja hieman savuisuutta. Loistava yhdistelmä pastan kanssa, tuoden sen sitruunaisuuden vielä askeleen pidemmälle, syventäen sen makua. Jälkiruoaksi he ottivat Affogato de Allen, vaniljagelatoa ja sen päälle kaadettua juuri keitettyä espressoa. Jälkiruokaviiniksi valikoitui toscanalainen Vin Santo, joka oli maultaan makea ja pähkinäinen, hieman hapokas viini.

Kun he olivat viimein syöneet, Julien ehdotti, että he menisivät kävelylle ennen kuin hän saattaisi Ainon takaisin hotellilleen. Aino suostui sillä ei halunnut illan päättyvän vielä. Julienin maksettua laskun, hän tarttui Ainoa kädestä ja ohjasi hänet ulos ravintolasta. Kumpikaan ei heti sanonut sanaakaan, vaan he kävelivät hiljakseen Julienin ohjaamaan suuntaan kohti Domino Parkia, josta avautui näkymä Manhattanille East Riverin toisella puolella.

Käveltyään hiljaisuudessa hetken aikaa, Julien viimein alkoi puhua.

”Tämä ilta oli upea. Lähde kanssani uudestaan treffeille. Huomenna. Voisimme käydä yhdessä Green Vault -galleriassa.”

Hymyillen Aino suostui ehdotukseen, olihan se hänen seuraava kohteensa muutenkin.

18.
Ensitapaamisensa jälkeen Aino ja Julien näkivät joka päivä, miehen opastaessa Ainoa sekä tämän tapaamisiin, että näiden ulkopuolella esitellen pieniä ja ei niin tunnettuja gallerioita niin Brooklynissa kuin Manhattanin puolellakin. Ainon suureksi iloksi, Julienin ja tämän maalauksen lisäksi hän löysi kolme uutta taitelijaa seuraavaa näyttelyään varten.

Aino nautti miehen seurasta ja oli surullinen sinä päivänä kun hänen oli viimein lennettävä takaisin Lontooseen, takaisin kotiin.

Julien oli lainannut jonkun autoa ja antoi Ainolle kyydin JFK:lle, vaikka Aino oli yrittänyt sanoa, ettei tämän tarvinnut tehdä niin. Mies oli kuitenkin vaatimalla vaatinut ja Aino oli lopulta antanut periksi. Kun he saapuivat JFK:lle, Julien pysäköi autonsa asiakasparkkipaikalle, vastapäätä Terminaali 4:sta.

Julien saattoi Ainon aivan turvatarkastuksen läheisyyteen.

”Lähetän taulut mahdollisimman pian kuriiripalvelun mukana Lontooseen”, mies lupasi, sipaisten Ainon nutturasta karanneet hiukset pois tämän kasvoilta.

”Minulle tulee ikävä sinua, Julien”, Aino sanoi hiljaa.

Mies ei sanonut mitään vaan kumartui sen sijaan alemmas, kasvot lähellä Ainon kasvoja, katse intensiivisenä, mutta pehmeänä. Sitten hän suuteli Ainoa, ensin kevyesti, kuin testaten, sitten syvemmin. Heidän ensisuudelmansa oli hellä ja herkkä, täynnä lupauksia, joista Aino ei tiennyt toteutuisivatko ne koskaan.

”Minäkin tulen kaipaamaan sinua, Aino”, mies sanoi, sormien hipaistessa Ainon kalpeita poskia.

Kun Aino viimein pääsi turvatarkastuksen läpi, oli Julien kadonnut näkyvistä.

19.
Seuraavat viikot olivat Ainolle tuskaa. Julien ja hän kyllä puhuivat puhelimessa miltei joka päivä (onneksi oli olemassa WhatsApp, joten kumpikaan ei joutunut maksamaan tähtitieteellisiä puhelinlaskuja), mutta se ei tuntunut aivan samalta kuin puhua kasvokkain. Aino kysyi muutamaan kertaan oliko mies tulossa näyttelyn avajaisiin, mutta tämä ei koskaan osannut sanoa varmasti.

”En tiedä vielä muista menoistani”, mies vastasi pahoitellen, kun Aino jälleen kysyi asiasta sinä iltana kun taulut viimeinkin saapuivat Lontooseen kuriiripalvelun mukana. ”Luultavasti kuitenkaan en pääse. Olen pahoillani.”

Puhelun jälkeen Aino huokaisi raskaasti ja kirosi tuuriaan. Hän oli viimeinkin myöntänyt itselleen, että hänellä oli tunteita miestä kohtaan. Hän oli rakastunut.

20.
Näyttelyn avajaispäivän aamuna Aino sai viimeisimmän taulunsa valmiiksi. Maalaus, jonka hän oli nimennyt ”Rakastavaiset sinisen varjossa”. Taulussa oli kaksi hahmoa, hän ja Julien, joiden ääriviivat olivat pehmeät, miltei hauraat ja taustalle oli Ainolle tunnusomaiseen piirteeseen maalattu koboltinsinisen eri sävyillä haaveenomaista sumua luomaan syvyyttä ja etäisyyttä. Koboltinsinisen lisäksi Aino oli käyttänyt hopeanharmaata, haaleaa laventelia, hentoa vaaleanpunaista ja syvää mahonkia.

Ensin Aino meinasi jättää taulun piiloon takahuoneeseen, mutta lopulta sijoitti sen Julienin teoksen viereen, ylimääräisenä näyttelykappaleena, joka ei olisi myyntiä varten (aivan kuten Julieninkaan taulu ei ollut myynnissä).

Kun catering-palvelun väki saapui paikalle, Aino kiirehti kotiinsa vaihtamaan vaatteitaan ja hakemaan kaksoset mukaansa.

21.
Illalla, näyttelyn avajaisissa Aino otti kutsuvieraat vastaan ja piti lyhyen puheen näyttelystä ja sen merkityksestä itselleen sekä kertoi uusista taiteilijoista, joiden teoksia oli tällä kertaa tuonut esille. Hän sai kohteliaat aplodit, jonka jälkeen palkatut tarjoilijat alkoivat kulkea kutsuvieraiden lomassa tarjottimiensa kanssa, osalla viinilaseja ja osalla pieniä suolaisia cocktailpaloja.

Aino oli juuri keskittynyt vastailemaan Artforum -taidelehden toimittajan kysymyksiin näyttelystä ja sen suunnittelusta sekä uusista taiteilijoista, jotka Aino oli valinnut mukaan, kun pienoinen kohahdus sai hänet kääntämään katseensa ulko-ovelle.

Julien, pukeutuneena tummansiniseen samettipukuun, vaaleanharmaaseen kauluspaitaan, tummaan silkkisolmioon ja kiillotettuihin mustiin nahkakenkiin, oli astunut sisään, yhdessä noin ikäisensä, myös tummansiniseen pukeutuneen naisen kanssa.

22.
Aino tunsi mustasukkaisuuden pistoksen sydämessään nähdessään Julienin toisen naisen käsikynkässä. Ammattilaisen ottein hän kuitenkin vastasi toimittajan kysymyksiin ja antoi tämän ottaa muutaman kuvan itsestään, niin yksin valkoista taustaa vasten kuin yhdessä viimeisimmän teoksensa ollessa taustalla. Toimittajan poistuttua tutkimaan näyttelyä vielä paremmin, Aino astui gallerian takahuoneeseen yksinään, rauhoittaakseen villinä hakkaavan sydämensä ja kootakseen itsensä sellaiseen tilaan, että pystyisi kohtaamaan Julienin (ja tämän seuralaisen).

Kauaa hän ei kuitenkaan saanut olla yksinään kun takahuoneen ovi aukesi ja Julien astui sisään, yhdessä seuralaisensa kanssa.

”Yrititkö karata, chérie?” mies kysyi, miltei huvittuneena sulkiessaan oven perässään.

Julienin seuralainen tyrskähti, mutta yritti peittää huvittuneisuutensa yskähtämällä.

”Julien”, Aino totesi, sydän edelleen pamppaillen kiihkeästi, vilkaisten toista naista pikaisesti.

”Haluan esitellä sinut jollekin erityiselle ihmiselle”, Julien sanoi, vetäen seuralaisensa lähemmäs itseään. ”Aino, tämä on Corinne. Vanhempi sisareni, joka asuu Ranskassa perheensä kanssa. Corinne, hän on Aino, henkilö josta kerroin sinulle.”

”Sisaresi?” Aino oli yllättynyt ja salaa helpottunut.

”Julien, pelästytit hänet”, Corinne totesi ottaessaan Ainon käden omaansa. ”Hän luuli, että olen jotain aivan muuta kuin siskosi.”

”Mitä muuta olisit kuin siskoni?” Julien oli toivottoman epätietoinen.

”Hauska tutustua sinuun, Aino”, Corinnen ääni oli pehmeä, lempeä ja selkeästi huvittunut. ”Anna anteeksi veljeni epätietoisuus. Hän ei aina täysin ymmärrä naisia.”

”Hei!” Julien huudahti, naurahtaen.

23.
Corinne jätti heidät kahdestaan takahuoneeseen, mennen itse tutustumaan näyttelyyn ja keskustelemaan muiden vieraiden kanssa.

”En tiennyt, että olit sittenkin tulossa”, Aino hengähti kun Julien veti hänet syliinsä.

”Ikävöin sinua liikaa, joten kun Corinne kutsui minut tyttärenpoikansa 1-vuotispäiville, päätin iskeä kaksi kärpästä yhdellä iskulla”, Julien sanoi, suukottaen Ainon otsaa ja poskia. ”Ja kun Corinne kuuli, että olen tulossa Lontooseen avajaisiisi, hän päätti lähteä mukaan, koska ”haluan tutustua siihen henkilöön joka on saanut jääsydämesi sulamaan”, hänen sanansa, eivät minun.”

Aino naurahti käheästi ja kurottautui suutelemaan Julienia kiihkeästi. Mies vastasi aivan yhtä kiihkeästi.

”Sinullakin on selvästi ollut ikävä minua”, mies totesi suudelman päätyttyä.

24.
Kun viimeisetkin kutsuvieraat olivat poistuneet paikalta, oli jäljellä enää Ainon, Julienin ja Corinnen lisäksi, catering-palvelun henkilökunta siivomassa jälkiään sekä Ainon kaksoset, jotka hän oli esitellyt Julienille ja Corinnelle. Ainon yllätykseksi kaksoset pitivät molemmista (he eivät aina olleet kovin nopeasti vieraisiin lämpiävää sorttia).

Ainon onneksi kaksosten isovanhemmat olivat halunneet ottaa lapset luokseen loppuviikonlopuksi, joten Julienin kerrottua, että hän viipyisi muutaman päivän Lontoossa hänellä olisi aikaa viettää miehen kanssa kahdestaan.

Kun Campbellit hakivat kaksoset gallerialta ja Corinne poistui, palatakseen hotellilleen, jäivät Julien ja Aino kahdestaan. Mies auttoi häntä tarkistamaan paikat, laittamaan hälyttimet päälle ja lukitsemaan ovet heidän perässään.

”Hotelliin vai sinun luoksesi?”

25.
Seuraavien päivien aikana he viettivät aikaa niin galleriassa kuin turistikohteisiin tutustuen, toisinaan myös kaksosten liittyessä heidän seuraansa. Aino pelkäsi, että Julien ei pitäisi lasten seurasta, mutta tämä oli ottanut molemmat vastaan, kuin olisi tuntenut heidät aina.

Julienin kotiinpaluuta edeltävänä iltana he söivät illallista Ainon kotona (lapset olivat kavereidensa luona yötä), keskustellen niitä näitä, mutta kumpikaan ei maininnut miehen paluuta takaisin Yhdysvaltoihin. Ei ainakaan heti. Aino suri jo etukäteen miehen lähtöä, mutta tiesi sen olevan jo seuraavana päivänä.

”Aino”, Julien sanoi, tarttuen naisen käteen hellästi.

”Julien”, Aino vastasi, tuntien tämän kehosta hohkavan lämmön ihollaan.

”Mitä sanoisit jos kertoisin, että haluan muuttaa yhteen kanssasi?” mies kysyi.

”Meillä on kummallakin omat elämämme eri kaupungeissa, eri maissa”, Aino kuiskasi, sydän pamppaillen miltei kivuliaasti. ”Miten se onnistuisi?”

”Minulla on loistava assistentti Indigo Vergessä, jonka käsiin voin jättää galleriani”, mies vastasi, nostaen Ainon käden huulilleen. ”Hän pärjää ilman minuakin. Ja voin aina palata New Yorkiin tarkistuskäynneille.”

26.
Julien palasi New Yorkiin hoitamaan muutamia tärkeitä asioita kuten Indigo Vergen luovuttamisen assistentin käsiin, pitkäaikaisviisumin hankkiminen ja ystäviensä hyvästely. Niiden viikkojen ajan kun he olivat erossa, he soittivat toisilleen päivittäin, toisinaan jopa kaksikin kertaa. Kumpikin kaipasi toisiaan eikä aika Julienin viisumia odottaessa olisi voinut kulkea yhtään hitaammin.

Lopulta kuitenkin koitti se päivä kun viisumihakemus hyväksyttiin ja Julien pääsi ostamaan lentolippuaan Lontooseen (mies valitsi ensimmäisen lennon jolla oli tilaa), pakkasi sitten itselleen tärkeät tavarat ja lähetti ne kuriiripalvelun mukana Lontooseen, Ainon luokse.

Kun Julienin lento sitten sovittuna päivänä laskeutui Lontoon Heathrow’lle, oli Aino paikalla odottamassa saapumishallissa.

Ainolla oli koboltinsinistä maalia sormissaan.


Sodan ensimmäinen uhri on totuus.
Kahvin tulisi olla mustaa kuin helvetti, väkevää kuin kuolema ja makeaa kuin rakkaus.

How can our love be wrong
No it can´t be
Something that feels so strong
melting two hearts of stone
Broken survivors on their own