Part 2.
A/N: Tässä osassa on fiktioon sekoitettu myös jonkin verran faktaa (mm. Ainon hotelli on olemassa, samoin ravintola Lilia ja East River -jokikin on olemassa).
Varoitukset: Mainintaa viinin juomisesta ja suutelemisesta
Osallistuu Vuosi raapalehtien -haasteeseen
Sanamäärä: 150+150+100+250+150+100+100+100+150+150+100+200+150+150+100+200+200+200+100+100+100+200+100+100+150+100
1.
Lentokoneen lähestyessä JFK:n lentokenttää, lentokone kallistui kevyesti. Aino pystyi ikkunasta näkemään Manhattanin siluetin. Ja pian alapuolella näkyi terminaalirakennuksia ja kiitoratoja ja lentokoneita, jotka olivat joko lähdössä nousuun tai juuri laskeutuneet. Ja pian Ainonkin lentokone laskeutuisi yhdelle noista kiitoradoista.
Terminaali 4, jonne Ainon lento laskeutuisi erottui hyvin: laaja, moderni ja pitkänomainen lasikompleksi, joka kuhisi varmasti elämää siihen aikaan päivästä.
Kone alkoi liukua alaspäin ja kone tärisi kevyesti, moottoreiden pauhun ensin syventyessä matalaksi mörinäksi, sitten hiljaisemmaksi ääneksi, kuin kuiskaukseksi. Ainon korvat menivät lukkoon paineenvaihtelun seurauksena ja hän nieleskeli useaan otteeseen (korvat poksahtivat kivuliaasti auki, niin kuin joka kerta kun hän lensi). Ensimmäinen kosketus maahan täräytti konetta hienoisesti ja kone nytkähti pikkuisen. Sitten alkoi jarrutus (moottoreiden ääni muuttui voimakkaammaksi, matalammaksi) ja koneen hidastuminen painoi matkustajia eteenpäin, kuin näkymätön voima olisi työntänyt heitä selästä. Koneen renkaat kitisivät kiitotietä vasten, sen jatkaessa rullaamistaan kohti terminaalirakennusta.
Kuulutus muistutti kaikkia pysymään turvavöissä ja paikoillaan kunnes merkkivalo sammuisi.
2.
Kun matkustajat viimein päästettiin ulos koneesta, Aino jäi odottamaan paikoilleen, päästääkseen kiireisemmät ihmiset ohitseen (ei hänellä ollut kiirettä, ensimmäinen tapaaminen olisi vasta seuraavana päivänä ja hotelliinkin pääsisi vasta iltapäivän puolella). Poistuessaan koneesta, hän hymyili lentohenkilökunnalle ja toivotti näille hyvää päivänjatkoa (saaden takaisin hymyn ja toivotuksen hyvästä matkasta).
Terminaalirakennus oli myös sisältä päin moderni. Katto oli korkealla, se oli kaartuva, valkoista terästä ja lasia (Aino mietti kuka pesi terminaalin kaikki lasipinnat sillä niitä oli paljon).
Terminaali oli äänekäs; kuulutuksia useilla eri kielillä, matkustajia puhumassa eri kielillä, lentokenttähenkilökunta neuvomassa minne piti mennä, lentokoneen henkilökuntaa juttelemassa keskenään, odottaessaan pääsevänsä koneen kyytiin. Laukkujen renkaiden natina lattialla, korkeakorkoisten kenkien kopina ja kahvikoneen ääni loivat kerroksia äänimaailmalle. Ja kahvin tuoksu muistutti Ainoa, että hän ei ollut saanut kunnon kahvia sitten Heathrow’sta lähdön jälkeen.
JFK oli jättimäinen ja siitäkin huolimatta, että Aino olikin tottunut Heathrow’n kiireisyyteen, tuntui JFK silti jotenkin kaoottisemmalta, hälyisämmältä, vaikka Heathrow olikin matkustajamäärällisesti suurempi.
3.
Passintarkastusjono oli pitkä, mutta siellä vallitsi oudon hiljainen tunnelma – ei täysi äänettömyys, mutta tauko äänekkäimmissä keskusteluissa. Aino liikkui hitaasti jonon mukana, puristaen suomalaista passiaan ja muita asiakirjoja käsissään.
Loppujen lopuksi rajavartijan luokse pääseminen ei kestänyt kuin maksimissaan kymmenisen minuuttia. Virkailija ei alkuun katsonut häntä, vaan skannasi Ainon tiskille laittaman passin äänettömästi, kasvot ilmeettöminä, mutta ei epäystävällisinä. Mies luki tietokoneen näytölle ilmestyneitä tietoja ja käänsi sitten katseensa Ainoon.
”Matkan tarkoitus?”
”Liikematka, tapaaminen muutaman taidegallerian edustajan ja taiteilijan kanssa.”
”Jatkotarkastukseen. Seuraa sinistä viivaa. Pöytien luokse. Pidä passi esillä kunnes saat luvan laittaa sen pois.”
Aino teki kuten käskettiin ja seurasi sinistä viivaa.
4.
Tilassa oli useita metallisia pöytiä, joiden jokaisen äärellä oli vähintään yksi virkailija. Suurin osa pöydistä oli myös täynnä eri matkustajien matkalaukkuja ja muita tavaroita tarkastettavana. Aino odotti omaa vuoroaan, kutsua tulla pöydän luokse ja se tulikin melkein saman tien.
Pöytä jonka luokse hänet kutsuttiin, oli vasemmalla reunimmaisena ja sen äärellä oli kaksi virkailijaa; vanhempi mies ja nuorempi nainen, joka selkeästi oli opettelemassa työn saloja. Miesvirkailija pyysi Ainoa nostamaan laukkunsa pöydälle ja astumaan taaksepäin.
Virkailijoilla oli molemmilla kertakäyttökäsineet käsissään ja paksummat, nahkaiset käsineet pöydän reunalla, varmuuden vuoksi. Nuorempi naisvirkailija avasi Ainon matkalaukun samaan aikaan kun mies avasi hänen käsimatkatavaralaukkunsa. Molemmat työskentelivät varovaisesti, nostaen esine ja vaate kerrallaan tavarat ulos laukuista.
Miehen kiinnostus kohdistui Ainon luonnoslehtiöön ja kansioon, jossa oli valmiiksi kirjoitettuja sopimuspohjia (jos hän sattuisi löytämään sopivia taiteilijoita seuraavaan näyttelyynsä).
”Olet taiteilija?” miesvirkailija kysyi käytyään läpi lehtiön, joka oli täynnä puolivalmiita luonnoksia ja ideoita tuleviin teoksiin.
Miehen ääni oli kiinnostunut ja tämä oli jättänyt lehtiön auki viimeisimmän luonnoksen kohdalta; puuväreillä tehty koboltinsininen kukkameri ja taustalla lähes musta myrskypilvi. Ainon mielestä siitä puuttui jotain tärkeää, joten ei ollut aloittanut vielä maalaamaan sitä kankaalle.
”Kyllä. Taidemaalari. Ja taidegallerian johtaja.”
”Aiotko työskennellä täällä? Laitatko omia teoksia esille näyttelyyn? Saatko palkkaa yhdysvaltalaiselta taholta?” virkailija kysyi.
”Tarkoituksenani on tavata taidegallerioiden johtajia ja taiteilijoita. Etsin uusia kykyjä galleriani tulevaan näyttelyyn. En ole asettamassa omia töitäni mihinkään näyttelyyn enkä saa palkkaa paikalliselta taholta. Kyseessä on vain ja ainoastaan liikematka. Minulla on sitä varten B-1 Business visitor Visa”, Aino vastasi.
”Vihreää linjaa pääsee ulos”, virkailija totesi, sulkien Ainon luonnoslehtiön.
5.
Terminaalin automaattiovet suhahtivat auki aina kun joku astui tarpeeksi lähelle niitä. Ulkoilma oli raskaana autojen pakokaasua, lentokoneiden ääntä, asfaltin tuoksua, ihmisvilinän hälyä ja hiekkapölyä.
Keltaiset taksit kiemurtelivat terminaalin sivustaa pitkin, osan matkustajista keskittyessä vain puhelimiinsa. Aino kuuli useita kieliä ympärillään – tuttuja kuten espanja, ranska, venäjä, osa tuntemattomampia; erinäisiä Afrikan kieliä, Aasian kieliä, joista Ainolla ei ollut hajuakaan mistä päin kyseiset ihmiset olivat kotoisin.
Ainon matkalaukun renkaat nykivät ja vinkuivat hänen vetäessä sitä perässään hieman epätasaisella betonilla. Hänen katseensa etsiytyi takseihin ja niiden kuskeihin, joista osa seisoi autojensa oviin nojaten tai istuen kuljettajan paikalla odottaen. Kun Ainon katse viimeinkin kohtasi taksikuskin katseen, hän nosti kätensä hienoisesti ilmaan ja mies nyökkäsi, työntäen itsensä irti taksista ja astellen sitten takakontille, jonka avasi.
Kun Aino pääsi taksin luokse, mies tarttui matkalaukkuun ja nosti sen sulavasti tyhjään takakonttiin. Tämän jälkeen mies avasi Ainolle oven ja odotti kunnes hän oli kiinnittänyt turvavyönsä ennen kuin sulki sen.
6.
Taksimatka kesti suunnilleen tunnin verran vaikka virallinen ruuhka-aika olikin jo ohitse. Ainoa asia ei kuitenkaan haitannut. Hänellä oli aikaa.
Taksin kaartaessa sivukadulle, jota reunustivat vanhat punatiiliset rakennukset, Ainon katse kiinnittyi The Wythe Hotelin ulkosivuun. Se ei ollut huomiota herättävä, täynnä glamouria niin kuin monet hotellit Manhattanin puolella olivat. Mutta siinä oli jotain kiinnostavaa, vanhanaikaista, tunteita herättävää, jonka Aino oli jo kuvista nähnyt valitessaan hotellia matkaansa varten. Hotelli sijaitsi joen rannalle ja sitä ympäröivät vanhoihin tehdasrakennuksiin perustetut asuintalot, useat trendikkäät kahvilat ja monien taiteilijoiden kommuunityyliset taidestudiot.
Taksi pysähtyi hotellin eteen ja Aino maksoi kyytinsä, 70 dollaria plus 25 % tipin päälle.
7.
Aino astui sisään hotellin automaattiovista ja antoi katseensa kiertää pitkin tilaa. Ravintolapöydät täyttivät tilan ja Aino tiesi, että se kuului New Yorkin ravintoloiden top100 -listalle.
Hotellin vastaanotto sijaitsi ravintolasalin perällä, jonne oli esteetön näkymä koko ravintolasta.
Aulan katto oli korkea ja sen poikki kulki puupalkkeja, joihin oli kiinnitetty kattolamppuja, jotka näyttivät olevan valmistettu messingistä tai vastaavasta metallista. Valaistus oli pehmeän kellertävä verrattuna monien muiden hotellien steriiliin valkoiseen valaistukseen.
Vastaanottotiski oli selkeästi itserakennettu; raakapuusta tehty, se oli pinnaltaan karhea, epätasainen. Seinillä oli paljon valokuvia (niin ihmisistä, eläimistä kuin maisemistakin) ja pieniä maalauksia, joiden Aino epäili olevan paikallisten, vielä tuntemattomien taiteilijoiden tekemiä.
8.
Vastaanottovirkailija oli nuori nainen, Aino arvioi tämän olevan iältään jotakuinkin 22 ja 26 vuoden välillä. Tämä näytti väsyneeltä, mutta hymyili silti ystävällisesti Ainon astellessa tiskin äärelle.
”Tervetuloa The Wythe Hoteliin. Onko teillä varaus?” nainen kysyi.
”Kyllä. Aino Lehtonen-Campbell nimellä. 7 vuorokaudeksi”, Aino vastasi, ojentaen passinsa vastaanottovirkailijalle. ”Tiedän, että olen hieman ajoissa, mutta toivoin, että huoneeni saattaisi olla jo valmiina.”
”Ah, tervetuloa rouva Lehtonen-Campbell”, virkailija sanoi, naputellen samalla tietokoneensa näppäimistöä. ”Tarkastan huoneenne tilanteen, mutta uskoisin sen olevan jo valmiina.”
Paria minuuttia myöhemmin Ainolla oli huoneensa avain käsissään (fyysinen avain, ei avainkorttia niin kuin suurimmassa osassa hotelleista).
”Kolmas kerros, aivan käytävän perällä.”
9.
Ainon huoneessa oli suuret, melkein lattiasta kattoon yltävät ikkunat ja niitä reunustivat sekä ohuet pellavaverhot, että paksummat pimennysverhot. Ainon onneksi hänen huoneensa oli jokea kohti, ei tielle päin, joten liikenteen ääni ei pahemmin häntä tulisi häiritsemään. Ikkunan takana, alhaalla oleva joki (joka ei oikeastaan ollut joki vaan vuorovesikanava) yhdisti Brooklynin Manhattaniin ja Queensiin, osin myös Bronxiin. Joella oli kohtuullisen vilkas vesiliikenne lauttojen, huvijahtien, vesitaksien ja retkiveneiden muodossa. Myös ilmaliikennettä oli jonkin verran, helikoptereiden muodossa, joiden reitti kulki East Riverin yli.
Aino siirsi katseensa ikkunoista muuhun huoneeseensa. Sänky oli iso, king size kokoinen ja sen molemmin puolin oli yöpöydät. Sänkyä vastapäätä oli televisio ja viistosti sen vieressä oli nojatuoli ja matala kahvipöytä. Ikkunan edessä oli puolestaan työpöytä tuoleineen. Lisäksi huoneessa oli pieni lasiovinen jääkaappi, joka oli tyhjä, mutta päällä (monet hotellivieraat ostivat omia eväitään jolloin jääkaappi tuli tarpeeseen, Ainokin tulisi käyttämään sitä).
Huoneen värimaailma oli lämmin – harmaata, vaaleaa puuta, pellavan sävyjä.
10.
Seuraavana aamuna Aino suuntasi aamupalan jälkeen kohti ensimmäistä tapaamistaan Indigo Verge -nimisessä galleriassa, joka sijaitsi vajaan kilometrin kävelymatkan päässä hotellista. Matkalla oli useita taidepajoja, vintage-liikkeitä sekä kahviloita. Monien rakennusten seinissä oli graffiteja, jotka Ainon mielestä jotenkin vain kuuluivat alueen olemukseen. Ilman niitä se olisi ollut liian siisti, liian mitäänsanomaton.
Aino pysähtyi suuren, vanhan punatiilisen rakennuksen eteen. Aika oli kuluttanut rakennuksen pintaa ja jos Aino ei olisi paremmin tiennyt, olisi hän epäillyt sen olevan vain hylätty vanha tehdas. Puisen oven yläpuolella oli musta kyltti, jossa luki gallerian nimi ”Indigo Verge” hopeisilla kaunokirjaimilla. Oven molemmin puolin oli suuret, vanhat ruutuikkunat, joiden karmit kaipasivat kenties uutta maalia pintaansa. Seinällä kasvoi muratti, joka peitti osittain näkyvyyden ikkunoista sisään.
Rakennus oli samaan aikaan ruma ja kaunis. Ruma niille, jotka eivät pitäneet vanhoista, parhaat päivänsä nähneistä tehdasrakennuksista vaan halusivat purkaa ne ja rakentaa uutta tilalle. Kaunista niille, jotka ymmärsivät, ettei kirjaa pitänyt arvioida pelkkien kansien perusteella.
11.
Aino painoi oven kahvaa ja työnsi ovea auki – se oli painava ja sen saranat narisivat äänekkäästi, kaivaten öljyämistä.
Gallerian tuoksut – öljymaalit ja vanha puu – tervehtivät Ainoa heti kun hän astui sisälle. Tilan valaistus oli pehmeä, hieman hämärä ja seinät maalattua punatiiltä. Tilan katto oli korkealla, ainakin kymmenen metrin korkeudessa ja niin kuin monissa muissakin alueen vanhoista rakennuksista, Indigo Vergessäkin oli puisia kattoparruja, joista lamput roikkuivat. Lamppujen lisäksi myös muutamia taideteoksia roikkui niissä kiinni, liikkuen kevyesti ilmavirtauksen mukana.
Seinillä oli useita maalauksia, osa abstrakteja, osa asetelmia, osa puolestaan maisemia. Kaikkia kuitenkin yhdisti se, että niiden tekijät olivat vielä tuntemattomia suuremmalle yleisölle.
12.
Galleriassa ei ollut ketään näkyvillä, mutta takahuoneen ovi oli auki, joten Aino päätti tutustua lähemmin muutamiin itseään kiinnostaviin maalauksiin odottaessaan. Hänen katseensa oli osunut jo heti ovesta sisään astuessa teokseen, jonka koko värimaailma oli sinisen eri sävyissä. Aino jäi seisomaan ”Tutkielma sinisestä” nimeä kantavan teoksen eteen. Vaikka maalauksessa ei ollut yhtäkään tunnistettavaa hahmoa, se sisälsi ainoastaan eri sinisen sävyillä maalattuja muotoja ja viivoja, se kutsui Ainoa luokseen.
Aino oli ehtinyt seisoa maalauksen edessä jo useiden minuuttien ajan ennen kuin kuuli takahuoneen oven aukeavan kokonaan ja askeleiden kulkevan itseään kohti.
”Tervetuloa Indigo Vergeen”, miehen ääni toivotti Ainolle tämän vasemmalta puolelta. ”Olen Julien Wilder, gallerian omistaja ja taiteilija.”
”Aino Lehtonen-Campbell.”
”Meillä on siis tapaaminen”, mies sanoi – ääni oli matala, hieman säröinen ja Aino saattoi kuulla siitä kevyen ranskalaisen korostuksen.
”Kyllä. Olen hieman etuajassa, halusin tutustua teoksiin”, Aino vastasi, hymyillen.
”Löysit näköjään suosikkimaalaukseni näyttelyn tämänhetkisistä teoksista”, Julien sanoi astuessaan Ainon viereen, maalauksen eteen. ”Kaikki eivät osaa arvostaa tällaisia töitä.”
”Se kutsuu minua puoleensa jollain tavalla. Kuin yrittäisi hypnotisoida minua”, Aino totesi, katse edelleen taulussa.
Aino katsoi viimeinkin paremmin miestä. Tämä oli noin 50-vuotias ja hänellä oli harmahtavat, pitkähköt hiukset. Miehen kaulassa oli musta villahuivi ja päällään tällä oli maalitahrainen valkoinen t-paita ja farkut.
13.
Julien ohjasi Ainon takahuoneeseen, joka selkeästi toimi sekä miehen toimistona, että ateljeena. Huoneen seinät olivat samaa vanhaa punatiiltä kuin koko rakennus oli, sillä poikkeuksella, että Julien oli maalannut yhden seinistä liitutaulumaalilla ja se oli täynnä nimiä, numeroita ja muistiinpanoja sekä tilauksia.
Huoneen keskellä oli suuri pöytä, jonka pinta oli täynnä jälkiä niin maalista, kahvista kuin lyijykynistäkin. Seinää vasten oli laatikollinen tyhjiä taulukankaita ja seinää vasten nojasi kasa valmiita ja osittain valmiita tauluja. Yhdellä seinustalla oli matala avohylly, joka oli täynnä erilaisia taidekirjoja, luonnoslehtiöitä ja erinäisiä taidelehtiä (osa sellaisia, joita Ainokin tilasi). Seinillä oli muutama valokuva (jokaisessa oli Julien jonkun toisen henkilön kanssa) ja pari öljyvärimuotokuvaa. Yhdellä seinustalla oli kaksi nojatuolia ja kahvipöytä. Huoneen perällä oli avonainen ovi, joka johti pieneen keittiöön ja toinen, suljettu ovi, jonka Aino epäili johtavan kylpyhuoneeseen.
”Haluatko kahvia? Tai teetä?” Julien kysyi.
”Kahvia, kiitos. Ilman maitoa, yhdellä sokerilla.”
Julienin mennessä keittämään kahvia, Aino istuutui toiseen nojatuoleista.
14.
”Kerro mitä etsit”, Julien pyysi kun he olivat juoneet kahvinsa ja keskustelleet niitä näitä. ”Kerro minulle itsestäsi ja galleriastasi.”
”Aloitin galleriassa alun perin assistenttina, lasteni aloittaessa koulutaipaleensa. Etenin muutamassa vuodessa sen johtajaksi omistajan jäädessä eläkkeelle. Olemme viime aikoina keskustelleet, että ostan gallerian itselleni”, Aino kertoi. ”Galleria sijaitsee Lontoossa, Clerkenwellissä. Se ei ehkä ole kaikkein suurin ja suosituin galleria Lontoossa, mutta meillä käy silti kiitettävästi ihmisiä, etenkin uusien näyttelyiden avajaisten jälkeen. Järjestämme niitä kuusi kertaa vuodessa ja etsimme jokaiseen aina vähintään pari uutta taiteilijaa, vanhojen lisäksi. Ja se on tämän matkani suurin syy. Olen etsimässä uusia taiteilijoita seuraavaan näyttelyyn. Kuka ikinä onkaan maalannut ”Tutkielma sinisestä” teoksen, olen kiinnostunut kiinnittämään hänet ja taulun näyttelyyni.”
Julien virnisti poikamaisesti, saaden jotain Ainon sisällä heräämään. Jotain mitä hän ei ollut pitkiin aikoihin tuntenut.
”Se on minun tekeleeni”, Julien totesi. ”Enkä ole yleensä laittanut omia teoksiani muihin gallerioihin esille.”
Aino tunsi pienoista pettymystä miehen sanat kuullessaan.
15.
Julien näki Ainon pettymyksen tämän ilmeestä.
”En kuitenkaan tarkoita, ettenkö suostuisi lähettämään taulujani muiden gallerioiden näyttelyihin. En vain ole yleensä tehnyt niin”, mies totesi rauhallisesti, virnistäen. ”Kaipa se johtuu siitä, että minulla on aina ollut oma galleria, jossa esitellä niitä.”
”Saanko sinua mitenkään ylipuhuttua antamaan tauluasi minun näyttelyyni?” Aino kysyi, tuntien toivonpilkahduksen sielussaan. ”Kenties jokin vaihtokauppa tai palvelus vastalahjaksi?”
”Hmmmm”, Julien hymähti, miehen harmaiden silmien katse tiukasti Ainossa.
Ainosta tuntui kuin mies olisi katsonut suoraan hänen sieluunsa ja nähnyt kaiken, syvimpiä ja tarkimmin varjelluimpia salaisuuksia myöten.
”Illallinen. Tänä iltana”, mies sanoi. ”Enkä tarkoita bisnesillallista. Treffit.”
”Hyvä on.”
”Mahtavaa”, Julien hymyili.
16.
He sopivat tapaavansa ravintola Liliassa, joka Julienin mukaan oli yksi suosituimmista ravintoloista Brooklynissa ja kenties koko New Yorkissa. Miehen mukaan ravintolan paikalla oli aikaisemmin ollut autokorjaamo, mitä oli vaikea uskoa kun Aino asteli sisälle ravintolaan. Se oli valoisa, suurimmalta osin isojen ikkunoidensa ansiosta ja puu oli suurena elementtinä ravintolan ilmeessä. Aino rakastui paikkaan saman tien.
Tarjoilija, hymyilevä nuori mies, ohjasi Ainon ikkunapöytään ja lupasi palata takaisin kun Julien saapuisi paikalle (Aino oli ajoissa, liian ajoissa niin kuin useimmiten hänellä oli tapana).
Kun Julien viimein saapui, muutamia minuutteja myöhässä, tämä pahoitteli myöhästymistään, kertoen että oli joutunut odottamaan viimeisten asiakkaiden poistumista galleriasta. Aino ymmärsi, myös hän joutui toisinaan odottamaan viimeisten asiakkaidensa poistumista iltaisin, vaikka antoikin valomerkin puolta tuntia ennen galleriansa sulkemista.
Julienin istuutuessa omalle paikalleen, pöydän toiselle puolelle, tarjoilija palasi takaisin nahkakantisten menujen kanssa, laskien ne heidän eteensä.
”Saanko tuoda teille jo jotain juotavaa, esimerkiksi alkucocktailit, ennen kuin tilaatte?” tarjoilija kysyi. ”Suosittelen Lilia Spritziä. Se on kevyen sitruksinen ja hieman mineraalinen ja sisältää Proseccoa, verigreippibitteriä, rosmariinia ja soodaa.”
”Otamme sellaiset. Ja vesikannun, kiitos”, Julien sanoi, vilkaistuaan samalla Ainoa, joka nyökkäsi hyväksyvästi.
”Tulen pian takaisin juomien kanssa, ottamaan tilauksenne vastaan”, tarjoilija sanoi ja kiiruhti baaritiskille antamaan heidän juomatilaustaan.
”Olen iloinen, että hyväksyit kutsuni.”
17.
Tutkittuaan menujaan sen aikaa kun tarjoilijalla kesti palata takaisin, molemmat päätyivät tilaamaan alkuruoaksi puu-uunissa paistettua ricottaa hapanjuurileivän kanssa ja valitsivat viiniksi sardinialaisen Vermentino-viinin, joka oli maultaan raikas, mineraalinen ja kevyesti yrttinen. Pääruoaksi he molemmat ottivat Mafaldine Al Limone -annokset, jossa oli nauhapastaa sitruunaisessa voikastikkeessa, pecorinoa ja ripaus mustapippuria ja valitsivat sen seuraksi eteläitalialaisen Fiona di Avellino -viinin, jonka makumaailmaan kuului sitruunankuorta, pähkinää ja hieman savuisuutta. Loistava yhdistelmä pastan kanssa, tuoden sen sitruunaisuuden vielä askeleen pidemmälle, syventäen sen makua. Jälkiruoaksi he ottivat Affogato de Allen, vaniljagelatoa ja sen päälle kaadettua juuri keitettyä espressoa. Jälkiruokaviiniksi valikoitui toscanalainen Vin Santo, joka oli maultaan makea ja pähkinäinen, hieman hapokas viini.
Kun he olivat viimein syöneet, Julien ehdotti, että he menisivät kävelylle ennen kuin hän saattaisi Ainon takaisin hotellilleen. Aino suostui sillä ei halunnut illan päättyvän vielä. Julienin maksettua laskun, hän tarttui Ainoa kädestä ja ohjasi hänet ulos ravintolasta. Kumpikaan ei heti sanonut sanaakaan, vaan he kävelivät hiljakseen Julienin ohjaamaan suuntaan kohti Domino Parkia, josta avautui näkymä Manhattanille East Riverin toisella puolella.
Käveltyään hiljaisuudessa hetken aikaa, Julien viimein alkoi puhua.
”Tämä ilta oli upea. Lähde kanssani uudestaan treffeille. Huomenna. Voisimme käydä yhdessä Green Vault -galleriassa.”
Hymyillen Aino suostui ehdotukseen, olihan se hänen seuraava kohteensa muutenkin.
18.
Ensitapaamisensa jälkeen Aino ja Julien näkivät joka päivä, miehen opastaessa Ainoa sekä tämän tapaamisiin, että näiden ulkopuolella esitellen pieniä ja ei niin tunnettuja gallerioita niin Brooklynissa kuin Manhattanin puolellakin. Ainon suureksi iloksi, Julienin ja tämän maalauksen lisäksi hän löysi kolme uutta taitelijaa seuraavaa näyttelyään varten.
Aino nautti miehen seurasta ja oli surullinen sinä päivänä kun hänen oli viimein lennettävä takaisin Lontooseen, takaisin kotiin.
Julien oli lainannut jonkun autoa ja antoi Ainolle kyydin JFK:lle, vaikka Aino oli yrittänyt sanoa, ettei tämän tarvinnut tehdä niin. Mies oli kuitenkin vaatimalla vaatinut ja Aino oli lopulta antanut periksi. Kun he saapuivat JFK:lle, Julien pysäköi autonsa asiakasparkkipaikalle, vastapäätä Terminaali 4:sta.
Julien saattoi Ainon aivan turvatarkastuksen läheisyyteen.
”Lähetän taulut mahdollisimman pian kuriiripalvelun mukana Lontooseen”, mies lupasi, sipaisten Ainon nutturasta karanneet hiukset pois tämän kasvoilta.
”Minulle tulee ikävä sinua, Julien”, Aino sanoi hiljaa.
Mies ei sanonut mitään vaan kumartui sen sijaan alemmas, kasvot lähellä Ainon kasvoja, katse intensiivisenä, mutta pehmeänä. Sitten hän suuteli Ainoa, ensin kevyesti, kuin testaten, sitten syvemmin. Heidän ensisuudelmansa oli hellä ja herkkä, täynnä lupauksia, joista Aino ei tiennyt toteutuisivatko ne koskaan.
”Minäkin tulen kaipaamaan sinua, Aino”, mies sanoi, sormien hipaistessa Ainon kalpeita poskia.
Kun Aino viimein pääsi turvatarkastuksen läpi, oli Julien kadonnut näkyvistä.
19.
Seuraavat viikot olivat Ainolle tuskaa. Julien ja hän kyllä puhuivat puhelimessa miltei joka päivä (onneksi oli olemassa WhatsApp, joten kumpikaan ei joutunut maksamaan tähtitieteellisiä puhelinlaskuja), mutta se ei tuntunut aivan samalta kuin puhua kasvokkain. Aino kysyi muutamaan kertaan oliko mies tulossa näyttelyn avajaisiin, mutta tämä ei koskaan osannut sanoa varmasti.
”En tiedä vielä muista menoistani”, mies vastasi pahoitellen, kun Aino jälleen kysyi asiasta sinä iltana kun taulut viimeinkin saapuivat Lontooseen kuriiripalvelun mukana. ”Luultavasti kuitenkaan en pääse. Olen pahoillani.”
Puhelun jälkeen Aino huokaisi raskaasti ja kirosi tuuriaan. Hän oli viimeinkin myöntänyt itselleen, että hänellä oli tunteita miestä kohtaan. Hän oli rakastunut.
20.
Näyttelyn avajaispäivän aamuna Aino sai viimeisimmän taulunsa valmiiksi. Maalaus, jonka hän oli nimennyt ”Rakastavaiset sinisen varjossa”. Taulussa oli kaksi hahmoa, hän ja Julien, joiden ääriviivat olivat pehmeät, miltei hauraat ja taustalle oli Ainolle tunnusomaiseen piirteeseen maalattu koboltinsinisen eri sävyillä haaveenomaista sumua luomaan syvyyttä ja etäisyyttä. Koboltinsinisen lisäksi Aino oli käyttänyt hopeanharmaata, haaleaa laventelia, hentoa vaaleanpunaista ja syvää mahonkia.
Ensin Aino meinasi jättää taulun piiloon takahuoneeseen, mutta lopulta sijoitti sen Julienin teoksen viereen, ylimääräisenä näyttelykappaleena, joka ei olisi myyntiä varten (aivan kuten Julieninkaan taulu ei ollut myynnissä).
Kun catering-palvelun väki saapui paikalle, Aino kiirehti kotiinsa vaihtamaan vaatteitaan ja hakemaan kaksoset mukaansa.
21.
Illalla, näyttelyn avajaisissa Aino otti kutsuvieraat vastaan ja piti lyhyen puheen näyttelystä ja sen merkityksestä itselleen sekä kertoi uusista taiteilijoista, joiden teoksia oli tällä kertaa tuonut esille. Hän sai kohteliaat aplodit, jonka jälkeen palkatut tarjoilijat alkoivat kulkea kutsuvieraiden lomassa tarjottimiensa kanssa, osalla viinilaseja ja osalla pieniä suolaisia cocktailpaloja.
Aino oli juuri keskittynyt vastailemaan Artforum -taidelehden toimittajan kysymyksiin näyttelystä ja sen suunnittelusta sekä uusista taiteilijoista, jotka Aino oli valinnut mukaan, kun pienoinen kohahdus sai hänet kääntämään katseensa ulko-ovelle.
Julien, pukeutuneena tummansiniseen samettipukuun, vaaleanharmaaseen kauluspaitaan, tummaan silkkisolmioon ja kiillotettuihin mustiin nahkakenkiin, oli astunut sisään, yhdessä noin ikäisensä, myös tummansiniseen pukeutuneen naisen kanssa.
22.
Aino tunsi mustasukkaisuuden pistoksen sydämessään nähdessään Julienin toisen naisen käsikynkässä. Ammattilaisen ottein hän kuitenkin vastasi toimittajan kysymyksiin ja antoi tämän ottaa muutaman kuvan itsestään, niin yksin valkoista taustaa vasten kuin yhdessä viimeisimmän teoksensa ollessa taustalla. Toimittajan poistuttua tutkimaan näyttelyä vielä paremmin, Aino astui gallerian takahuoneeseen yksinään, rauhoittaakseen villinä hakkaavan sydämensä ja kootakseen itsensä sellaiseen tilaan, että pystyisi kohtaamaan Julienin (ja tämän seuralaisen).
Kauaa hän ei kuitenkaan saanut olla yksinään kun takahuoneen ovi aukesi ja Julien astui sisään, yhdessä seuralaisensa kanssa.
”Yrititkö karata, chérie?” mies kysyi, miltei huvittuneena sulkiessaan oven perässään.
Julienin seuralainen tyrskähti, mutta yritti peittää huvittuneisuutensa yskähtämällä.
”Julien”, Aino totesi, sydän edelleen pamppaillen kiihkeästi, vilkaisten toista naista pikaisesti.
”Haluan esitellä sinut jollekin erityiselle ihmiselle”, Julien sanoi, vetäen seuralaisensa lähemmäs itseään. ”Aino, tämä on Corinne. Vanhempi sisareni, joka asuu Ranskassa perheensä kanssa. Corinne, hän on Aino, henkilö josta kerroin sinulle.”
”Sisaresi?” Aino oli yllättynyt ja salaa helpottunut.
”Julien, pelästytit hänet”, Corinne totesi ottaessaan Ainon käden omaansa. ”Hän luuli, että olen jotain aivan muuta kuin siskosi.”
”Mitä muuta olisit kuin siskoni?” Julien oli toivottoman epätietoinen.
”Hauska tutustua sinuun, Aino”, Corinnen ääni oli pehmeä, lempeä ja selkeästi huvittunut. ”Anna anteeksi veljeni epätietoisuus. Hän ei aina täysin ymmärrä naisia.”
”Hei!” Julien huudahti, naurahtaen.
23.
Corinne jätti heidät kahdestaan takahuoneeseen, mennen itse tutustumaan näyttelyyn ja keskustelemaan muiden vieraiden kanssa.
”En tiennyt, että olit sittenkin tulossa”, Aino hengähti kun Julien veti hänet syliinsä.
”Ikävöin sinua liikaa, joten kun Corinne kutsui minut tyttärenpoikansa 1-vuotispäiville, päätin iskeä kaksi kärpästä yhdellä iskulla”, Julien sanoi, suukottaen Ainon otsaa ja poskia. ”Ja kun Corinne kuuli, että olen tulossa Lontooseen avajaisiisi, hän päätti lähteä mukaan, koska ”haluan tutustua siihen henkilöön joka on saanut jääsydämesi sulamaan”, hänen sanansa, eivät minun.”
Aino naurahti käheästi ja kurottautui suutelemaan Julienia kiihkeästi. Mies vastasi aivan yhtä kiihkeästi.
”Sinullakin on selvästi ollut ikävä minua”, mies totesi suudelman päätyttyä.
24.
Kun viimeisetkin kutsuvieraat olivat poistuneet paikalta, oli jäljellä enää Ainon, Julienin ja Corinnen lisäksi, catering-palvelun henkilökunta siivomassa jälkiään sekä Ainon kaksoset, jotka hän oli esitellyt Julienille ja Corinnelle. Ainon yllätykseksi kaksoset pitivät molemmista (he eivät aina olleet kovin nopeasti vieraisiin lämpiävää sorttia).
Ainon onneksi kaksosten isovanhemmat olivat halunneet ottaa lapset luokseen loppuviikonlopuksi, joten Julienin kerrottua, että hän viipyisi muutaman päivän Lontoossa hänellä olisi aikaa viettää miehen kanssa kahdestaan.
Kun Campbellit hakivat kaksoset gallerialta ja Corinne poistui, palatakseen hotellilleen, jäivät Julien ja Aino kahdestaan. Mies auttoi häntä tarkistamaan paikat, laittamaan hälyttimet päälle ja lukitsemaan ovet heidän perässään.
”Hotelliin vai sinun luoksesi?”
25.
Seuraavien päivien aikana he viettivät aikaa niin galleriassa kuin turistikohteisiin tutustuen, toisinaan myös kaksosten liittyessä heidän seuraansa. Aino pelkäsi, että Julien ei pitäisi lasten seurasta, mutta tämä oli ottanut molemmat vastaan, kuin olisi tuntenut heidät aina.
Julienin kotiinpaluuta edeltävänä iltana he söivät illallista Ainon kotona (lapset olivat kavereidensa luona yötä), keskustellen niitä näitä, mutta kumpikaan ei maininnut miehen paluuta takaisin Yhdysvaltoihin. Ei ainakaan heti. Aino suri jo etukäteen miehen lähtöä, mutta tiesi sen olevan jo seuraavana päivänä.
”Aino”, Julien sanoi, tarttuen naisen käteen hellästi.
”Julien”, Aino vastasi, tuntien tämän kehosta hohkavan lämmön ihollaan.
”Mitä sanoisit jos kertoisin, että haluan muuttaa yhteen kanssasi?” mies kysyi.
”Meillä on kummallakin omat elämämme eri kaupungeissa, eri maissa”, Aino kuiskasi, sydän pamppaillen miltei kivuliaasti. ”Miten se onnistuisi?”
”Minulla on loistava assistentti Indigo Vergessä, jonka käsiin voin jättää galleriani”, mies vastasi, nostaen Ainon käden huulilleen. ”Hän pärjää ilman minuakin. Ja voin aina palata New Yorkiin tarkistuskäynneille.”
26.
Julien palasi New Yorkiin hoitamaan muutamia tärkeitä asioita kuten Indigo Vergen luovuttamisen assistentin käsiin, pitkäaikaisviisumin hankkiminen ja ystäviensä hyvästely. Niiden viikkojen ajan kun he olivat erossa, he soittivat toisilleen päivittäin, toisinaan jopa kaksikin kertaa. Kumpikin kaipasi toisiaan eikä aika Julienin viisumia odottaessa olisi voinut kulkea yhtään hitaammin.
Lopulta kuitenkin koitti se päivä kun viisumihakemus hyväksyttiin ja Julien pääsi ostamaan lentolippuaan Lontooseen (mies valitsi ensimmäisen lennon jolla oli tilaa), pakkasi sitten itselleen tärkeät tavarat ja lähetti ne kuriiripalvelun mukana Lontooseen, Ainon luokse.
Kun Julienin lento sitten sovittuna päivänä laskeutui Lontoon Heathrow’lle, oli Aino paikalla odottamassa saapumishallissa.
Ainolla oli koboltinsinistä maalia sormissaan.