Nimi: Koboltinsinistä maalia sormissaan
Kirjoittaja: Sirina Black
Fandom: Originaali
Genret: Draama, angst, romantiikka,
Varoitukset: Muutama kirosana, mainintoja alkoholista, pettämisestä ja seksistä, mutta ei mitään suurempia kuvailuja kuitenkaan
Ikäraja: S
Vastuuvapautus: Koska originaali, omistan idean ja tarinan
A/N: Tällaista tällä kertaa. Tästä tulee (ainakin) kaksiosainen teksti, kun en osannutkaan lopettaa yhteen osaan.
Osallistuu: Väripaletti (värinä koboltinsininen) ja Vuosi raapalehtien -haasteisiin
Sanamäärä: Osa 1. 100+150+150+100+100+100+200+100+100+100+100+150+150+100+100+100+150+150+100+100
1.
Aino oli aina rakastanut maalaamista, taaperosta lähtien. Ja hän oli ollut siinä hyvä, niin hyvä, että oli jo ennen kuin oli astunut täysi-ikäisyyden kynnyksen ylitse, pitänyt taidenäyttelyn, pienessä, yksityisessä galleriassa (hän oli saanut myytyä muutaman teoksistaan ja saanut myös suoria tilauksia gallerian vierailta).
Aino oli valmistunut ylioppilaaksi 19-vuotiaana ja sen jälkeen opiskellut taidetta ensin Helsingin Kuvataideakatemiassa viiden vuoden ajan, sen jälkeen hakeutunut vielä Englannissa, Lontoossa sijaitsevaan Slade School of Fine Art’n, hankkien sieltä Filosofian tohtoruuden (PhD in Fine Arts), valmistuen 27-vuotiaana.
Aviomiehensä Thomasin hän kohtasi muutamia kuukausia sen jälkeen kun muutti Lontooseen, vihkivaloja he vaihtoivat kun Aino oli ollut 28.
2.
Koboltinsininen oli aina ollut Ainon lempiväri ja suurin osa hänen maalauksistaan sisälsi vähintään pienen määrän kyseistä väriä. Ainakin taideteokset ennen avioliittoa. Sitten, mitä pidempään hänen avioliittonsa Thomasin kanssa oli kestänyt, sitä vähemmän hän käytti koboltinsinistä teoksissaan. Thomas kun oli kerran sanonut, Ainon sen hetkisessä taidenäyttelyssä ollessaan, että sininen oli ehdottomasti (kaikissa sävyissään) hirvein väri koskaan ja Aino, syvästi rakastuneen naisen sielulla, päätti ettei käyttäisi mitään sinistä missään töissään. Aino oli ollut silloin 30.
Sitten olivat tulleet lapset, kaksoset, poika Nathan ja tytär Vera. Thomasin mielestä Ainon tärkein tehtävä oli lasten hoitaminen ja tämä pakotti vaimonsa lopettamaan työnsä taiteilijana, sanoen että jos Aino halusi tehdä jotain työtä, tämän piti valita jotain todellisempaa, jotain arvostetumpaa kuin maalaaminen. Aino oli ollut silloin 32. Hän oli pakannut kaikki maalinsa ja taulukankaansa ja raahannut tavarat varastoon eikä ollut sen jälkeen vuosikausiin ottanut sivellintä käteensä. Lasten aloitettua oman koulupolkunsa, Aino oli ottanut vastaan työn taidegallerian assistenttina.
3.
Kun Aino täytti 40, hänestä tehtiin taidegalleriansa johtaja, Thomasin suureksi harmiksi. Mies olisi halunnut Ainon hylkäävän kaiken taiteeseen liittyvän. Miehen mukaan taiteilijat olivat vain yhteiskunnan elättejä eikä hänen kaltaisensa miehen sopinut olla tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa. Ainon vastakommentti oli ollut, että Thomas oli tiennyt jo ensitapaamisen jälkeen, että Aino oli henkeen ja vereen taiteilija, jos hän ei halunnut olla tekemisissä taiteilijoiden kanssa, olisi tämän pitänyt naida joku itselleen soveltuvampi nainen. Heidän avioliittonsa oli kärsinyt vuosien saatossa eikä kumpikaan heistä oikeasti ollut ollut onnellinen pitkiin aikoihin, vielä vähemmän tuon riidan jälkeen.
Se oli myös hetki, jolloin Aino oli tajunnut, ettei enää rakastanut miestään samalla tavalla kuin silloin kun oli solminut avioliiton tämän kanssa ja oli alkanut miettiä avioeroa. Nuorten lastensa tähden, hän kuitenkin oli vielä päättänyt pysyä liitossaan eikä ollut ehdottanut miehelleen eroamista.
Hän kuitenkin kaivoi ensimmäistä kertaa vuosikausiin maalaustarvikkeensa esille ja pystytti ateljeensa taidegallerian takahuoneeseen. Ensimmäinen maalaus oli täynnä koboltinsinistä.
4.
Samana päivänä kun kaksoset täyttivät 10, Aino sai Thomasin kiinni pettämisestä (kliseisesti tämän henkilökohtaisen, heitä päälle vuosikymmenen nuoremman assistentin kanssa). Heidän aviovuoteestaan. Keskellä kirkasta päivää. Aino ei sanonut mitään, katsoi vain miestään ja tämän assistenttia ilmeettömänä kun nämä kiireellä kömpivät ylös sängystä ja yrittivät peitellä alastomuuttaan.
Ainon onneksi lapset olivat Thomasin vanhempien kanssa liikenteessä, lahjaostoksilla (Thomasin vanhemmat halusivat lastenlastensa saavan juuri sellaiset lahjat kuin nämä toivoivatkin ja olivat päättäneet viedä kaksoset sen takia ostoksille mukanaan).
Thomasin yrittäessä selittää, ettei tilanne ollut sellainen miltä näytti, Aino nauroi pilkallisesti. Ei ollut sellainen miltä näytti?
Ei, tilanne oli juuri sitä miltä se näyttikin.
5.
Thomasin vanhempien tullessa kaksosten kanssa kotiin, miehen assistentti oli jo poistunut naama punaisena, mutta anteeksipyytelemättä. Tämä tuntui enemmän olevan harmissaan kiinnijäämisestä kuin häpeissään. Thomas puolestaan ei ollut lakannut ”olen pahoillani” ja ”en tiedä miksi tein sen” kommenttejaan. Ainoa ei kiinnostanut. Hän ei kuitenkaan kertonut miehensä vanhemmille miten oli löytänyt Thomasin sängystä nuoremman naisen kanssa (osin sen takia, että kaksoset olivat kuuloetäisyydellä, osin koska ei ollut varma miten sen voisi kertoa niin, että nämä eivät saisi sydänkohtausta kuullessaan).
Aino kuitenkin tiesi, ettei voisi antaa Thomasille anteeksi tämän pettämistä. Sinä iltana Aino soitti asianajajaystävälleen ja pyysi tätä valmistelemaan avioeropaperit ja huoltajuussopimuksen valmiiksi.
6.
Seuraavana päivänä Aino pukeutui koboltinsiniseen housupukuun. Vain koska tiesi, että Thomas inhosi nähdä hänet sinisessä ja housupuvuissa. Tämä ei kuitenkaan sanonut mitään Ainon asuvalinnasta nähdessään tämän ruokapöydän äärellä istumassa. Sen sijaan hän vain pyysi Ainoa antamaan hänelle mahdollisuuden selittää asiat niin kuin ne oikeasti olivat. Tämän mukaan kun Aino oli ymmärtänyt asiat aivan väärin, vaikka Aino olikin nähnyt Thomasin ja tämän assistentin alastomina heidän vuoteellaan.
Kaksosten ilmestyessä keittiöön, mies kuitenkin hiljentyi, ymmärtäen ettei asiasta ollut hyvä puhua lasten kuullen. Ainoa taas ei kiinnostanut muutenkaan keskustella asiasta sen enempää, ainakaan sillä hetkellä. He voisivat keskustella avieropapereita allekirjoittaessaan, jos tarvetta siihen oli.
7.
”Haluan avioeron”, Aino ilmoitti muutamaa päivää myöhemmin, saatuaan avioeropaperit ja huoltajuussopimuksen asianajajaltaan. ”Lue paperit läpi, keskustele oman asianajajasi kanssa ja allekirjoita ne sitten, jos et halua niihin muutoksia. Asianajajasi voi keskustella minun lakimieheni kanssa jos muutokset ovat tarpeellisia. Siinä on sekä avioeropaperit että huoltajuussopimus.”
Aino jätti paperinipun Thomasin pöydälle ja poistui sitten saman tien, jäämättä kuuntelemaan tämän vastausta. Thomas seurasi häntä melkein saman tien hänen makuuhuoneeseensa, vanhaan vierashuoneeseen, jonne Aino oli muuttanut samana päivänä kuin oli saanut Thomasin kiinni pettämisestä.
”En halua avioeroa. Haluan, että menemme avioliittoterapeutille”, mies sanoi, heittäen paperit vuoteen päälle.
Aino huokaisi raskaasti. Olisihan hänen pitänyt tietää, että Thomas ei ihan helpolla suostuisi eroon. Hän oli kuitenkin tehnyt päätöksensä eikä miehen haluttomuus erota muuttanut hänen mielipidettään.
”Sinä petit minua. Meidän aviovuoteessamme, Thomas”, Aino totesi yksinkertaisesti. ”Siinä ei ole mitään keskusteltavaa. Terapeutti ei siihen auta.”
”Ymmärsit väärin, Aino.”
”Miten olisin voinut ymmärtää väärin? Olit alastomana, se nainen oli alastomana. Meidän aviovuoteessamme. Keskellä kirkasta päivää. Aika yksiselitteistä mielestäni.”
Thomas haroi hiuksiaan (tummanruskeita, lyhyeksi leikattuja, joihin oli alkanut kertyä muutamia harmaita haivenia jo ennen kuin tämä oli ollut edes 35) ja kirosi sitten ääneen.
”Helvetin helvetti, Aino. Tein yhden virheen, yhden väärän päätöksen ja haluat lopettaa 18 vuotta kestäneen suhteen?”
8.
Loppujen lopuksi Thomas suostui käymään avioeropaperit läpi yhdessä asianajajansa kanssa, kun Aino puolestaan suostui menemään hänen kanssaan avioliittoterapiaan, jotta he voisivat keskustella liittonsa jatkumisesta (tai jatkumattomuudesta, Ainon mielestä).
Thomas etsi sopivan terapeutin ja varasi heidän ensimmäisen terapia-aikansa seuraavalle viikolle. Aino merkkasi ajan kalenteriinsa, lupasi olla paikalla ja ilmoitti sitten menevänsä töihin galleriassa sijaitsevaan ateljeeseensa (aloitettuaan maalaamaan uudestaan paria vuotta aikaisemmin, oli hän alkanut myös saamaan tilauksia uusista maalauksesta ja nytkin hänellä oli tilaus odottamassa, joten hän halusi aloittaa sen tekemisen mahdollisimman nopeasti) vaikka Thomas yrittikin saada hänet jäämään kotiin viettämään aikaa yhdessä itsensä kanssa, ”kun lapsetkin ovat kavereidensa luona kyläilemässä”.
9.
Seuraavan viikon perjantaina Aino istui odottamassa Thomasia avioliittoterapeutin vastaanottohuoneessa, vilkuillen välillä rannekelloaan ja muutamaan kertaan puhelimensa näyttöä. Kun ajasta oli kulunut puolisen tuntia, ilman että miehestä näkyi tai kuului pihahdustakaan, terapeutti lopulta totesi, että tämä ei ollut luultavasti tulossakaan ja ehkä oli parempi sopia uusi aika.
”Turhaan. Hän on luultavasti rakastajattarensa luona”, Aino totesi, noustessaan seisomaan ja tarttuessaan käsilaukkuunsa. ”Kiitos kuitenkin ja olen pahoillani, että veimme turhaan aikaanne tällä tavalla. Olisitte voineet ottaa vastaan toisen, kenties sellaisen parin, jonka suhde on vielä pelastettavissa, jos olisimme suorilta käsin peruneet tämän käynnin.”
Aino poistui terapeutin vastaanotolta selkä suorana ja uutta päättäväisyyttä olemuksessaan.
10.
Kun Thomas tuli kotiin aamuyön varhaisina tunteina, tuoksuen alkoholilta, assistenttinsa hajuvedeltä ja seksiltä, Aino ei ollut yllättynyt. Aino oli juuri juomassa vettä keittiössä kun mies saapui, kolistellen ja mutisten itsekseen. Aino ei sanonut sanaakaan siinä vaiheessa kun
Thomas ilmestyi keittiöön, pysähtyen kuin seinään nähdessään vaimonsa hereillä (kello oli neljä ja Aino harvemmin heräsi yöllä edes vessaan).
”Töissä meni myöhään”, mies sanoi, aivan kuin Aino ei olisi voinut haistaa tai nähdä tämän olevan pienessä hiprakassa.
”Niin kiire, että unohdit terapiaistuntommekin? Vaikka aamulla ennen lähtöäsi muistutit asiasta minua”, Aino tokaisi kylmästi, hänen katseensa kohdistuessa miehen paidan kaulukseen. ”Sinulla on huulipunaa paidan kauluksessa.”
11.
Thomas yritti ehdottaa uutta terapia-aikaa, mutta Aino kieltäytyi tiukasti sanoen, että yksi kerta riitti. Etenkin kun mies itse ei ollut tullut edes paikalle tai ilmoittanut estyneensä (joskin Ainon mielestä se, että mies oli jälleen päätynyt assistenttinsa kanssa sänkyyn ei oikeastaan ollut edes hyvä syy olla tulematta silloin kun idea oli ollut alun perinkin Thomaksen).
”Allekirjoita ne paperit, Thomas”, Aino pyysi lopulta, henkisesti väsyneenä. ”Sen jälkeen voit tehdä assistenttisi kanssa mitä haluat, ihan vapaasti.”
”En halua erota.”
”Ja minä en taas halua kolmatta pyörää suhteeseemme, joten olemme puun ja kuoren välissä”, Aino tiuskaisi ärtyneenä.
”Charlotte oli vain pieni virhe.”
”Toistuva sellainen.”
12.
Lopulta Aino päätyi hakemaan avioeroa ilman Thomaksen allekirjoitusta papereissa. Hänen asianajajaystävänsä Eliza kuitenkin varoitti, että mies saattaisi yrittää hidastaa avioeroa olemalla vastaamatta oikeuden kyselyihin, mutta siitäkin huolimatta ero olisi mahdollinen. Eroaminen kuitenkin kestäisi parhaassakin tapauksessa vähintään puoli vuotta, joista noin viisi kuukautta olisi niin sanottua harkinta-aikaa, jonka aikana heidän olisi mahdollista perua ero (no chance in hell, Aino ajatteli), jatkaa eroamista ja sopia sinä aikana käytännönjärjestelyistä (lasten huoltajuus, miten heidän yhteiset kotinsa ja muu omaisuutensa jaettaisiin ja niin edelleen).
Aino oli valmis jopa tasapuolisesti jaettuun yhteishuoltajuuteen lapsista, 50/50 ja minimimäärään elatusapua ja eikä hakisi edes puolison elatusapua, johon oli asianajajansa mukaan oikeutettu (vaikka Aino olikin työskennellyt jo muutaman vuoden taidegalleriassa, ensin assistenttina ja nykyisin sen johtajana ja taiteilijana, jonka teoksia myytiin, olivat hänen tulonsa silti pienemmät verrattuna siihen mitä Thomasin tulot olivat).
Thomas kuitenkin oli eri mieltä avioerosta. Joten tämä tappeli vastaan kaikesta; niin lasten huoltajuudesta, elatusavusta kuin omaisuuden jakamisestakin.
13.
”Charlotte on raskaana”, Thomas ilmoitti eräänä päivänä, noin kolme kuukautta sen jälkeen kun Aino oli hakenut avioeroa ja muuttanut asumaan heidän kakkoskotiinsa yhdessä lasten kanssa.
Huolimatta riitaisasta avioerosta ja ilmapiiristä, Aino piti huolen siitä, että kaksoset saivat nähdä isäänsä puolet ajasta (asiaa helpotti se, että kakkoskoti sijaitsi vain parin kilometrin päässä vakituisesta kodista, samalla koulualueella, joten muutto ei ollut vaikuttanut lasten koulunkäyntiin mitenkään). Kaksoset olivat olleet surullisia kun Aino oli kertonut heille, että he eroaisivat, sillä ”joskus isin ja äidin rakkaus vain hiipuu ja silloin on parempi erota”.
”Olen ilmoittanut asianajajalleni, että hyväksyn kaikki toiveesi ja pyyntösi”, Thomas jatkoi. ”Aion kosia Charlottea ja mennä naimisiin hänen kanssaan niin pian kuin saamme eromme selväksi. Jotta lapsi saa samat oikeudet kuin kaksosetkin.”
Aino oli yllättynyt.
”Charlotte ei kuitenkaan halua kaksosia niin usein vierailemaan luoksemme, etenkään sitten kun lapsi syntyy”, Thomas sanoi. ”Joten maksan enemmän elatusapua sekä tietenkin kouluun ja harrastuksiin liittyvät kulut.”
14.
Sinä iltana Aino oli ensimmäistä kertaa koko avioeroprosessinsa aikana oikeasti vihainen, suorastaan raivoissaan. Ja kun hän oli raivoissaan, ainoa keino purkaa tuota patoutunutta tunnetta oli maalaaminen. Koska lapset olivat isänsä sijasta tämän vanhempien luona (Thomas oli sanonut, että Charlottella oli niin pahaa aamupahoinvointia, ettei tämä halunnut kaksosia juuri sillä hetkellä vierailemaan) kyläilemässä, oli Aino linnoittautunut gallerian takahuoneessa olevaan ateljeeseensa.
Ja hän maalasi. Vihaiset tunteet saivat pakotien Ainon pensseleiden kautta, muotoutuen koboltinsinisiksi, myrskyäviksi kuvioiksi kankaalle. Koboltinsinisen kylmä sävy heijasti Ainon tuntemuksia, kylmänä, raivokkaana kuviona. Pettymyksenä, vihana, menetettynä rakkautena.
Aino maalasi pitkälle yöhön ja seuraavaan aamuun, kunnes oli kuluttanut kaikki patoumansa kankaalle.
15.
Jokainen siveltimen veto oli rohkea, hallitsematon ja suunnittelematon ja muodosti kuvioita, jotka esittivät samaan aikaan Ainon tuntemuksia ja ei yhtään mitään. Koboltinsininen oli sen pääväri, mutta taulun keskellä oleva pyörre oli lähes mustansininen ja reunoilla sinisyys sai harmaampia sävyjä itseensä, aivan kuin väri olisi väsyttänyt itsensä mitä pidemmälle se jatkoi matkaansa. Kuin Ainon nyt väsynyt, hauras sielu.
Maalauksessa ei ollut yhtään selkeitä hahmoja, mutta silti se tuijotti Ainoa takaisin tietävin, olemattomin silmin ja äänettömästi huutaen. Aino tiesi, että tämä oli hänen tähänastisen uransa tärkein teos. Maalaus, joka tekisi hänestä ”nimen” taiteilijapiireissä.
Aino tiesi, että tämä teos oli tulevan näyttelyn sielu.
16.
Taiteilija Aino Lehtonen-Campbellin johtaman gallerian uusin näyttely ”Tunteita” avasi ovensa eilen. Näyttelyn ehdoton sielu on hänen oma teoksensa ”Koboltinsininen raivo”, joka rakentuu täysin koboltinsinisen värin varaan. Abstrakti taideteos kuvastaa taiteilijan sisäistä kamppailua, raivoa ja muita tunteita, kuten pettymystä, joita on yritetty työntää syrjään, mutta jotka ovat kuitenkin palanneet kerta toisensa jälkeen takaisin pintaan…
Aino luki taidekriitikon arvostelua päivän lehdestä näyttelyn avaamista seuraavana päivänä. Kuten hän oli arvannutkin, oli viimeisin maalaus todellakin näyttelyn sielu. Hän oli saanut siitä useammankin ostotarjouksen, mutta oli kieltäytynyt jokaisesta niistä. Taulu oli aivan liian henkilökohtainen myytäväksi kenellekään. Kun näyttely vaihtuisi, Aino toisi taulun kotinsa seinälle roikkumaan.
17.
Ainon elämä jatkui kiireisenä avioeron jälkeen. Kaksoset viettivät aikaansa isänsä luona vain kerran kuukaudessa, viikonlopun kerrallaan (näin oli ollut siitä hetkestä alkaen kun Thomas oli kertonut raskaudesta Ainolle ja ilmoittanut, että Charlotte ei halunnut kaksosia niin usein kylään), muulloin lapset olivat melkein aina äitinsä kanssa (Thomasin vanhemmat ottivat kaksoset toisinaan luokseen eikä Aino pannut pahakseen, että he halusivat viettää aikaansa lastenlastensa kanssa).
Alkuun lapset olivat olleet loukkaantuneita ja vihaisiakin isälleen, mutta mitä pidemmälle Charlotten raskaus eteni, sen vähemmän he edes halusivat vierailla isänsä luona. Heitä ei ollut kutsuttu isänsä toisiin häihin ollenkaan sillä Charlotte oli halunnut niiden olevan ”lapsivapaat” häät.
Sen sijaan Aino oli vienyt kaksoset reissuun viikonlopun ajaksi, lentänyt näiden kanssa synnyinmaahansa Suomeen, jossa he olivat käyneet vain harvoin, eivät edes kerran vuodessa (Thomas ei ollut ollut kiinnostunut matkustamaan kovinkaan usein Suomeen ja Aino ei ollut halunnut matkustaa yksin kahden lapsen kanssa, etenkään silloin kun nämä olivat olleet pieniä).
18.
Kun Thomasin ja Charlotten lapsi syntyi, juorut siitä, että lapsi ei ehkä olisikaan Thomasin tavoittivat Ainon nopeasti. Ilmeisesti tytön synnyttyä tällä oli sellaisia piirteitä itsessään, että Thomas oli vaatinut saman tien isyystestin tekemistä eikä hän suostunut allekirjoittamaan tytön syntymätodistusta ennen testin tuloksia. Ja Charlotten vastusteluista huolimatta, testi myös tehtiin. Kun tulokset saapuivat, jätti Thomas avioerohakemuksen seuraavana päivänä ja ilmoitti Charlottelle, että tämän oli parasta etsiä lapsen oikea isä ja vaatia tältä elatusapua, hän kun ei maksaisi mitään tämän kuluista.
Thomaksen onneksi heidän avioliittonsa oli ollut lyhyt, ei edes vuoden mittainen, ja he olivat tehneet ilmatiiviin avioehtosopimuksen (Charlotte oli allekirjoittanut sen vapaaehtoisesti, oman asianajajansa tarkistettua, ettei se ollut naista kohtaan täysin kohtuuton), jonka perusteella Thomas ei joutunut luopumaan puolesta omaisuudestaan avioeron sattuessa. Hän maksaisi naiselle tietyn summan ja hankkisi tälle asunnon, mutta kaikki muu oli tämän omatoimisuuden varassa (uusi työ jolla elättää itsensä, etenkin jos nainen kuluttaisi erossa saamansa rahavarat järjettömästi).
19.
Thomas ilmestyi Ainon oven taakse eräänä lauantai-iltana, muutamia viikkoja myöhemmin, juuri kun hän oli valmistautumassa seuraavana aamuna alkavaan työmatkaansa New Yorkiin. Thomasin vanhemmat olivat luvanneet huolehtia kaksosista Ainon reissun ajan ja he olivatkin lähteneet aikaisemmin päivällä isovanhempiensa luokse, joten hän oli yksin kotona.
Aino ei tiennyt miksi mies oli tullut hänen luokseen. Kenties tämä kaipasi sääliä, kenties korvaa joka kuunteli, olkapäätä jota vasten nojata tai lohduttavia sanoja. Aino päästi miehen sisään, astuen sivuun oven edestä. Hän myönsi itselleen olevansa utelias. Hän halusi kuulla mitä miehellä oli sanottavanaan.
”Charlotte valehteli minulle kaikesta”, mies totesi Ainon suljettua ulko-oven tämän astuttua sisälle eteiseen.
20.
Thomas yritti saada Ainon näkemään asiat omalta kannaltaan (kaikki oli kuulemma vain ja ainoastaan Charlotten vikaa, tämä oli lumonnut Thomasin naisellisilla avuillaan ja nuoruudellaan). Todella yritti, mutta Aino lopulta käski tämän palata omaan kotiinsa, oli tämä sitten heidän vanha yhteinen kotinsa tai Charlotten uusi asunto, jonka Thomas oli tälle antanut avioeropapereiden kanssa. Aino ei välittänyt puoleen eikä toiseen missä tämä yönsä viettäisi.
”Me olemme eronneet, Thomas”, Aino huokaisi, astuen kauemmas tästä. ”Ja me emme tule koskaan palaamaan takaisin yhteen.”
”Mutta miksi emme voisi?”
”Koska me olemme menneisyyttä, emme nykyisyyttä.”
Thomas lähti pian sen jälkeen ja Aino jatkoi pakkaamistaan työmatkaansa varten.
End of part 1.
