Uniprinsessa:Kiitos tosi paljon kommentistasi, tämä ilahdutti suuresti! Ihanaa kuulla, että Minerva oli jo lapsena yksi suosikeistasi – hän on kyllä kiehtova hahmo, ja just niin kuin sanoit, harvemmin pääosassa. Ehkä siksi hänessä on niin paljon tilaa kirjoittaa omaa tulkintaa, ja olen tosi iloinen jos tämä versio tuntuu mieleenpainuvalta.
Mukava kuulla myös, että Tylypahkan ja Minervan ensitunnelmien kuvaus toimi. Halusin antaa sille aikaa ja tilaa, kun se hetki on varmasti ollut hänelle iso – ja varmasti aika monelle lukijallekin tuttu, omista koulu- tai opiskeluajoista. Ja oi, ihana että päiväkirjakohtaus ilahdutti! Minerva ei ehkä ole niitä hahmoja, joilta odottaisi herkkää itsereflektiota, mutta minusta juuri siksi hänen hiljaiset hetkensä ovat kiinnostavia.
Oman polun etsiminen on iso ja usein kivikkoinen juttu, ja lämmitti kuulla että se tuntui sinusta ajankohtaiselta. Toivon, että Minervan matka voi ehkä olla tietyllä tapaa tsemppaavaa luettavaa myös sulle – vaikkei kaikki menekään helpoimman kautta, niin ainakin suunta on oma. ♥ Ja kyllä, tuo äitisuhde nousee vielä myöhemmin enemmänkin esiin, monella tasolla – se on itsellekin yksi kiinnostavimpia osa-alueita tässä kirjoitusprosessissa.
Kiitos vielä myös tarkkasilmäisyydestä! Korjasin tuon Ollivanderin – kaikki tuollaiset huomiot ovat enemmän kuin tervetulleita. Ja jos nimet alkavat silti tökkiä liikaa, saa sanoa siitäkin, voin halutessasi miettiä josko palaisin suomalaisiin termeihin.
Ihanaa että jäät seuraamaan – ja lämmin kiitos vielä kun käytit aikaa kommentointiin! ♥
2. Luku: Opettaja ei ole koskaan yksinMuutama vuosi myöhemmin Minervan toive ja tavoite oli toteutunut, hän oli nyt virallisesti muodonmuutosten professori Tylypahkassa.
Minerva oli herännyt ennen auringonnousua, vaikka hänellä olisi ollut vielä lupa kääntää kylkeä. Hän ei ollut nukkunut erityisen hyvin — ei siksi, että Tylypahkan vierashuoneessa olisi ollut jotain pielessä, vaan siksi, että kaikki oli liian tuttua ja liian uutta samaan aikaan.
Ensimmäinen aamu uutena opettajana.
Hän pukeutui hitaasti, harkiten. Valitsi smaragdinvihreän kaavun, jossa oli kapeat mustat reunukset, ja napitti sen kiinni kaulaan saakka. Kaulus nousi juuri sopivasti tuomaan ryhtiä niskaan. Kaulaan hän asetti pienen, mutta painavan rintaneulan, joka oli kuulunut hänen äidilleen. Se ei ollut näyttävä, mutta siinä oli painoa ja muistoja.
Minerva seisoi pitkään suuren, kullatuin reunoin kehystetyn peilin edessä.
"Olenko minä opettajan näköinen?" hän kuiskasi itselleen.
"Näytänkö tarpeeksi arvovaltaiselta?"
Peili ei vastannut. Se ei ollut mikään Tylypahkan puhuva esine, vain vanha huonekalu, joka oli seurannut häntä jo opiskeluvuosista. Hän katsoi itseään arvioivasti. Kaavun leikkaus oli kohdallaan, hiukset siististi kiinnitetty niskanutturalle. Hän näytti... hillityltä. Tarkalta. Ehkä vähän ankaralta. Se ei haitannut.
Mutta oliko se tarpeeksi?
Ulkona sumu leijali vielä matalalla pihanurmikolla, ja linnut lauloivat harvakseltaan, aivan kuin nekin odottaisivat kouluvuoden alkua. Minerva veti hartiansa suoraksi, käänsi vielä kerran kauluksensa kohdilleen ja astui sitten ulos huoneestaan.
Hänellä oli tunne, että jokainen silmäpari, joka tänään kohtaisi hänet, mittaisi häntä. Oppilaat, kollegat — ja ennen kaikkea rehtori Dumbledore, jonka kutsuun hän oli vastannut.
Mutta hän aikoi selvitä.
Totta kai hän selviytyisi.
Minerva suunnisti ensimmäisenä kohti Suurta salia jossain hänen sisällään hän kuuli äitinsä äänen "Pidä aina huoli ettei vatsasi kurise, ainakaan muiden kuullen". Aamiainen oli siis paikallaan.
Suuri sali tuntui aamuisin erilaiselta kuin illalla. Katto oli vielä kalpean harmaa, sumun sävyinen, ja pitkät pöydät lähes tyhjät. Ensimmäiset oppilaat olivat vasta heräilemässä, ja suurin osa löytyi vielä omien pöytiensä sijaan hajamielisesti haahuillen oviaukolta tai noutamassa teetä jättikokoisista kannuista.
Opettajainpöydässä oli jo muutama paikalla.
Professori Binns istui leijuen kevyesti tuolinsa yläpuolella, vaikka näytti siltä kuin hän ei olisi vielä itse täysin huomannut olevansa hereillä – tai edes kuollut. Hänen vieressään istui Madam Hooch, joka nyökkäsi Minervalle tervehdykseksi, siemaisten samalla kahviaan sellaisella keskittymisellä, että jokainen liike näytti olevan osa aamun rituaalia.
“Hyvää huomenta, neiti McGonagall,” virkkoi professori Sprout iloisesti, siirtäen lautasen syrjään, jotta Minervalle jäisi tilaa istua.
“Hyvää huomenta,” Minerva vastasi hymyillen, mutta jotenkin varovasti, niin kuin äänensä paino vielä etsisi oikeaa paikkaa huoneessa.
Kun hän laski lautasensa pöydälle ja asettui istumaan, Minerva huomasi, ettei osannut täysin rentoutua. Hän ei tuntenut oloansa epämukavaksi, mutta hän ei myöskään ollut osa pöytää — ei vielä. Hänen ympärillään istuivat aikuiset, joista osa oli olleet jo hänen opiskeluvuosinaan opettajia. Nyt he nyökkäsivät hänelle kollegan arvokkuudella, eivätkä enää entisen opettajan ystävällisyydellä.
Hymyjä kyllä jaettiin, kahvikannua ojennettiin, ja joku kehui hänen valitsemaansa rintaneulaa. Mutta silti…
Hän ei ollut aivan varma, mihin kohtaan pöytää kuului. Tai mihin kohtaan maailmaa.
Kun professori Dumbledore saapui pöytään — myöhässä, mutta tuttuun hyväntuuliseen tapaansa, silmälasit vinossa ja rusettinsa toispuoleisesti sidottuna — Minerva huomasi, miten jokin ilmassa keveni. Rehtorin hymy oli lämmin, jopa vilpitön, ja se sai jotkin salin varjoista vetäytymään kauemmas.
Mutta silti muukalaisuuden tunne pysyi, hennosti mutta sitkeästi, kuin huntu hartioilla.
Ehkä se ei ollut huono tunne.
Ehkä se oli osa alkua.
Oli aika aloittaa ensimmäinen oppitunti.
Luokkahuone tuoksui pölyltä ja musteelta, tutulta ja silti vieraalta. Kirjojen selkämykset tuntuivat hengittävän hiljaa hyllyillä, ja liitutaululle kirjoitetut alkusanat – Muodonmuutosten perusteet, 1. luku – seisoivat moitteettoman suorina, kuin puolustusmuuri Minervan ja edessä odottavien oppilaiden välillä.
Hän seisoi selkä suorana, viitta huolellisesti laskostettuna, sauva kädessään kuin jatke omasta tahdosta.
Ensimmäinen vuosiluokka, luihuisia ja puuskupuheja. Lapset. Heidän silmissään vilahti kiinnostus, mutta myös levottomuus – kuin olisivat valmiita joko ihailemaan tai kyseenalaistamaan, riippuen siitä, kumpi heille ensin tarjoutui.
“Hyvää huomenta,” Minerva sanoi selkeästi. Ääni kuului vakaana, ja jokin hänen sisällään kiitti vuosien harjoitusta. “Olen professori McGonagall, ja opetan teille muodonmuutoksia.”
Hän ehti lausua tusinan verran johdantolauseita, ennen kuin yksi käsi nousi.
Poika. Tummat hiukset, hieman vino hymy. Ei ilkikurinen vielä, mutta ehkä matkalla sinne. Hän ei noussut seisomaan, vain nojautui rennosti pulpettinsa yli.
“Anteeksi, professori McGonagall,” poika sanoi. “Mutta onko totta, että te kerran muutitte itsenne kissaksi keskellä käytävää, ja rehtori melkein astui teidän hännällenne?”
Luokassa supatettiin. Joku tirskui. Minerva tunsi, kuinka sydän hypähti kevyesti, mutta ei näyttänyt sitä.
Hän kallisti päätään aavistuksen, kuin olisi harkinnut vastausta huolellisesti.
Sitten hän astui askelen lähemmäs oppilasta. Katse oli vakava, mutta ei ankara.
“Ymmärrän, että tarinat kulkevat käytävillä vikkelämmin kuin kissat,” hän sanoi viileästi. “Mutta jos keskitymme huhuihin, emme opi itse muuttumaan – vain toistamaan muiden kertomaa.”
Poika punastui hieman. Minerva ei hymyillyt, mutta hänen silmissään käväisi pieni kiilto.
Oppilaat vaikenivat. Joku kumartui kirjoittamaan muistiinpanoja. Kun Minerva kääntyi takaisin taulua kohti ja nosti sauvansa, hermostus oli siirtynyt. Se ei enää puristanut hänen rintakehäänsä. Se eli luokkahuoneen ilmassa – hallittavissa, ohjattavissa, kuten jokainen muodonmuutoksen alkeisharjoitus.
Päivä oli ohi. Luokat olivat tyhjentyneet, liitutaulut pyyhitty, ja ikkunoihin laskeutui iltuhämärä. Minerva istui työpöytänsä ääressä, höyryävä teekuppi kädessään. Kirjoituspöydän laatikossa lepäsi nipullinen esseitä, joihin hän ei vielä jaksanut tarttua.
Hän sulki silmänsä hetkeksi.
Silloin mieleen nousi kuva vuosien takaa – ei kirkas, mutta lämmin. Luokkahuone, jossa kynttilät paloivat iltapäivän kalpeassa valossa, ja jokin oli mennyt pieleen. Muodonmuutosharjoitus – oliko se ollut hopealusikka, jonka piti muuttua torakaksi vai toisinpäin? Hän ei enää muistanut.
Hän oli silloin nuori, tarkka, kunnianhimoinen. Epäonnistuminen oli tuntunut kuin tahralta pergamentissa, jota ei saanut puhtaaksi.
“Minerva,” Dumbledore oli sanonut lempeästi, kumartuen hänen pulpettinsa yli, “virheet ovat todistusaineistoa siitä, että olemme yrittäneet tehdä jotakin vaikeaa.”
Hän oli katsellut oppilaitaan kuin he olisivat olleet rikkaita kirjoja – arvokkaita, vaikka välillä jokin sivu repsotti tai kappale puuttui. Hän oli vaatinut, kyllä, mutta ei koskaan häpäissyt. Ei edes silloin, kun joku oppilaista muutti hiuksensa pysyvästi sinisiksi – tahattomasti – ja alkoi itkeä.
Kurinalaisuus oli ollut Dumbledoren työkalupakissa, ei hänen sydämessään.
Minerva avasi silmänsä ja laski teekupin pöydälle.
Hän mietti sitä tummatukkaista poikaa. Eihän tämä ollut ollut ilkeä – vain utelias, ehkä hieman uhmakas. Teki vain sen, mitä nuoret tekivät: mittasi rajoja, tunnusteli valtaa. Minerva tiesi sen. Olihan hän tehnyt itse samaa.
Mutta kuinka löytää tasapaino? Että oppilaat kunnioittaisivat häntä – eivät pelkäisi, mutta eivät vähättelisi?
Hän huokaisi. Ehkä hänkin voisi joskus hymyillä luokassa. Ehkä ei vielä huomenna. Mutta jonain päivänä.
Seuraavan päivän aamutunnit soljuivat nopeasti ohi ja Minerva päätti lounastauolla lounastaa opettajainhuoneessa.
Höyryävä keittokattila leijaili ilmassa kuin itsestään, ja ilmassa leijui savustetun lohen sekä inkiväärin tuoksu. Opettajainhuone oli hälyttävän täynnä – tai siltä Minervasta tuntui, vaikka paikalla oli vain kuusi muuta opettajaa.
Hän astui sisään maltillisin askelin, viitta siististi laskostettuna. Hymy oli ohut mutta moitteeton.
“Neiti McGonagall,” tervehti professori Merrythought, puolustautumisen opettaja, nyökäten iloisesti. “Miltä ensimmäinen päivä maistui?”
“Kiitos, se sujui hyvin,” Minerva vastasi, asettautuen vapaan nojatuolin laidalle. Hän laski lautastaan pöytään huolellisesti, aivan kuin liike itsessään olisi ankkuroinut hänet tilanteeseen.
“Kukas se oli, joka onnistui irrottamaan pöydän jalat muodonmuutostunnilla?” naurahti professori Kettleburn vastapäätä. “Melkoista kekseliäisyyttä.”
“Ei aivan opetussuunnitelman mukainen muutos,” Minerva sanoi kuivasti. Kevyt naurahdus syntyi kollegoiden joukossa, mutta Minerva ei liittynyt siihen.
Keskustelu rönsyili: uusista säännöistä, ilmiantotaikojen epäluotettavuudesta, sekä huhusta, että ruokasalissa oli nähty kahden aaveen kiistelevän Shakespearesta. Minerva kuunteli, osallistui silloin tällöin lyhyellä kommentilla, mutta piti katseensa enimmäkseen teekupissa.
Keskustelun keskellä nuori apulaisopettaja nimeltä Horace Slughorn – kysyi ystävällisesti:
“Oletteko ehtineet asettua jo? Huoneesi on kai Länsitornissa?”
“Kyllä,” Minerva vastasi. “Siellä on rauhallista.” Hän lisäsi kevyesti, “Juuri sellaista ympäristöä, jossa ajatus kulkee.”
Rauhallinen oli turvasana. Se merkitsi etäisyyttä. Ajatus kulkee – tarkoitti: en aio jäädä juttelemaan pidempään.
Kun hän lopulta nousi ja kiitti seurasta, hänen käytöksensä oli niin virheetöntä, että sen muisti vasta myöhemmin – juuri siksi.
Myöhään iltapäivällä Minerva käveli käytävillä.
Kivikäytävä oli tyhjä. Tai niin Minerva luuli, kunnes kuuli kengän kärjen kolahduksen kivenreunaan. Hän pysähtyi.
Pienen ikkunasyvennyksen varjoissa seisoi poika – ehkä kolmannella vuosikurssilla. Hieman kumarassa, kirja puristettuna rintaansa vasten, kasvot puoliksi hupun varjossa.
Minerva epäröi. Hän ei tunnistanut poikaa heti. Pieni, sulkeutunut olemus ei viitannut ilkikurisuuteen, mutta… miksei tämä ollut matkalla iltapäiväopetukseen?
“Kai sinulla on lupa olla täällä?” hän kysyi, ääni sävyltään kohtelias, mutta säie tiukkuutta punoutui sen ympärille.
Poika säpsähti. “Minä… kyllä, professori. Tai siis… minun piti mennä takaisin, mutta…”
Hän vaikeni. Käsi kirjan selällä puristui, rystyset kalpenivat. Minerva huomasi sen. Hän huomasi myös sen, miten pojan katse ei oikein kohdistunut häneen, vaan hieman ohi, aivan kuin olisi tarkastellut jotakin sisäistä, näkymätöntä.
“Sinulla ei ole tunnille kiire?” hän kysyi uudelleen, nyt hieman lempeämmin.
Poika pudisti päätään.
“Minä… olin vaan hetken yksin. Se ei ole kiellettyä, eihän?”
Minerva mietti. Ei ollut. Mutta jotakin tässä hetkessä oli vinossa – pieni särö, joka ei kuulunut normaalin koulupäivän äänimaailmaan.
Hän ei tiennyt, puuttuisiko vai ei.
Entä jos puuttuminen olisi ylilyönti?
Entä jos välinpitämättömyys olisi se todellinen virhe?
“Jos kaipaat jotakuta jolle puhua,” hän sanoi lopulta, “kouluterveydenhoitaja tai tuvanjohtajasi ovat käytettävissä.”
Poika nyökkäsi. Ei kiittänyt. Mutta hänen hartiansa eivät olleet enää aivan niin jännittyneet.
Kun Minerva jatkoi matkaansa, hän huomasi olevansa levoton. Hän ei ollut rikkonut sääntöjä, ei edes ylittänyt rajojaan, mutta silti… hänestä tuntui, että jokin rajapyykki oli jäänyt tunnistamatta.
Myöhään illalla Minerva oli palannut työhuoneeseensa ja alkoi arvostelemaan oppilaiden esseitä.
Kynttilä oli palanut vinoon, vaha valui kierteisen kynttilänjalan juurelle kuin pysähtynyt aika. Minerva hieraisi silmiään, nosti seuraavan esseen pinosta.
Käsiala oli sotkuinen, tavallista epätasaisempi. Hän luki otsikon – “Transfiguraation rajat ja eettiset ulottuvuudet” – mutta jo ensimmäisistä riveistä kävi ilmi, että kirjoitus harhaili aiheesta. Argumentit olivat katkonaisia, kieli rikkonaista, ajatus hajanaista.
Hän oli jo ojentamassa sulkakynää merkitäkseen esseeseen alhaisen arvosanan, kun jokin pysäytti hänen kätensä.
Kolmannella sivulla – keskellä kappaletta, aivan kuin vahingossa, ikään kuin oppilas olisi unohtanut poistaa rivit – luki:
“Joskus tuntuu, ettei mikään muutu. Että vaikka kuinka yrittäisi muokata itseään, kukaan ei näe muuta kuin sen, mitä haluaa nähdä. Kukaan ei näe taakse.”
Minerva jäi tuijottamaan tekstiä. Se ei liittynyt transfiguraatioon. Mutta jotain siinä oli – jonkinlainen huuto, verhottu ja piilotettu, mutta silti vilpitön.
Hän käänsi esseen viimeisen sivun, vaikka tiesi jo arvosanan. Heikko. Ehkä välttävä, jos olisi armollinen. Mutta voiko tällaisessa kohdassa olla pelkästään armollinen tai pelkästään oikeudenmukainen?
Minerva laski esseen pöydälle. Katse viivähti hetkessä, jolloin hän itse – vuosia sitten – oli jättänyt vastaamatta yhteen Dumbledoren kysymykseen luennon jälkeen. Ja kuinka Dumbledore ei ollut painostanut, mutta seuraavalla viikolla oli kutsunut hänet työhuoneeseensa “keskustelemaan tutkimusideoista”, vaikka mitään sellaista ei oikeasti ollut.
Silloin Minerva oli ymmärtänyt, mitä tarkoitti todellinen huomio.
Hän kirjoitti esseen alalaitaan, pienin, siistein kirjaimin:
“Pyydän sinua tulemaan keskustelemaan tästä työstä kanssani huomenna koulupäivän jälkeen. M.M.”
Sitten hän puhalsi kynttilän sammuksiin.
Pöllö koputti ikkunaruutuun varhain, ennen kuin aurinko oli kunnolla noussut. Minerva avasi ikkunan. Pöllö nytkähti sisään, pudotti pienikokoisen kirjeen hänen työpöydälleen ja lehahti pois sen enempää jäämättä. Kirjeen käsiala oli tuttu: siisti, suoraviivainen, kirjaimet hiukan vinoon kallistuvia.
Äiti.
Minerva ei avannut kirjettä heti. Hän ryhdistäytyi, kaatoi teetä kuppiinsa, asetti viipaleen paahtoleipää lautaselle. Vasta kun tee oli jäähtymässä ja hiljaisuus kävi tukalaksi, hän avasi kirjekuoren.
Sisältä paljastui taiteltu arkki, johon oli kirjoitettu vain yksi virke:
“Toivottavasti et tee itsestäsi naurunalaista.”
Siinä ei ollut tervehdyksiä. Ei “rakas Minerva” eikä “ystävällisin terveisin, äiti”. Ei mitään muuta.
Hän tuijotti lausetta hetken. Hän olisi voinut nauraa – ehkä teekupin reunalle, ehkä tyhjyyteen – mutta ei nauranut.
Hän taitteli kirjeen takaisin kaksinkerroin, aivan kuten sen oli saanut. Asetti sen paperipainon alle työpöydän nurkalle. Ei roskakoriin. Ei myöskään laatikkoon piiloon.
Siihen, missä se voisi olla – mutta ilman valtaa.
Hän ei vastannut. Ei nyt. Ehkä ei koskaan.
Minerva löysi itsensä taas kävelemästä käytävillä. Sitä tapahtui nykyään usein, toisaalta ajatus kulki askelten tahtiin ja ajatuksia Minerva tunsi tarvitsevansa.
Kynttilälyhdyt loistivat himmeästi kivikäytävän seinillä, ja niiden lämmin kajo loi pitkiä varjoja lattialle. Kello oli jo yli kymmenen, eikä oppilaita olisi pitänyt enää olla liikkeellä. Silti jostain, ehkä yläkerran portaikosta tai käytävän päästä, kantautui vaimea ääni – tukahtunutta naurua, nopeita askelia, hiljaisia kuiskauksia.
Minerva pysähtyi. Hän ei ollut tullut etsimään rikkomuksia, ei varsinaisesti. Hän oli vain kaivannut ilmaa – hiljaisuutta, jota ei tarvinnut hallita.
Hän jäi seisomaan kiviseinän viereen, selkä viileää kiveä vasten. Oppilaiden äänet laantuivat nopeasti. Ehkä he olivat kuulleet hänen askeleensa ja paenneet huoneisiinsa, tai ehkä he vain jatkoivat matkaa, tietämättä, että hän seisoi siinä, näkymättömänä mutta kuuntelevana.
Minerva sulki silmänsä hetkeksi.
Millainen opettaja hän halusi olla?
Ankara, niin kuin hänen äitinsä olisi tahtonut? Kurinalainen ja kylmä, sellainen johon ei ikinä pettyisi, koska hän ei koskaan näyttäisi tunteitaan?
Vai enemmän kuten Dumbledore – joka oli kerran katsonut häntä vakavasti, mutta lempeästi, kun hän oli unohtanut kotiläksynsä, ja sanonut: "Tärkeintä ei ole, ettet tee virheitä. Vaan mitä teet niiden jälkeen."
Minerva huokaisi ja avasi silmänsä. Käytävä oli jälleen hiljainen. Hän jatkoi kulkuaan hitaasti, askeleet kaikuen kivisellä lattialla. Hän ei ollut vielä päättänyt, millainen opettaja hänestä tulisi.
Mutta hän tiesi jo nyt: hän ei halunnut olla pelkkä pelottava varjo käytävillä. Ei sellainen, joka sai oppilaat hiljenemään naurultaan.
Ehkä jonain päivänä hän saisi heidät kuuntelemaan hiljaa – ei siksi että he pelkäisivät, vaan koska he luottaisivat häneen.
Seuraavana iltapäivänä Minerva istui kivisellä penkillä, joka oli jäänyt varjoon suuren holvikaaren alle. Iltapäivän aurinko siivilöityi korkeista ikkunoista vinoina juovina, mutta hän ei huomannut valoa. Hänen edessään oleva muistivihko oli yhä tyhjä hänen sylissään. Hän oli tullut aikomuksenaan valmistella seuraavan viikon luentoja, mutta oli jäänyt paikalleen – ajatuksiinsa ankkuroituneena.
"Askelmerkit tuntuvat tärkeiltä alussa", kuului tuttu ääni hänen viereltään.
Dumbledore seisoi siinä, kevyesti hymyillen, kädet selkänsä takana. Hänen viittansa helmat lepattivat vienosti vedon mukana, ja hänen silmissään oli se tavallinen, levollinen kirkkaus, jossa oli enemmän ymmärrystä kuin moni olisi toivonut olevan.
"Minä vain…" Minerva aloitti, mutta jätti lauseen kesken. Hän ei ollut varma, mistä pitäisi puhua. Kurinalaisuudesta? Oppilaista? Äidistä?
Dumbledore istuutui hänen viereensä, hitaasti ja raskaasti kuin mies, joka oli kulkenut näitä käytäviä vuosikymmeniä. Hän vilkaisi Minervaa sivusilmällä, sitten suoraan.
"Sinun oppilaasi tulevat muistamaan, kuinka sait heidät tuntemaan itsensä", hän sanoi. "Et sen mukaan, kuinka ryhdikkäästi seisot tai kuinka terävästi katsot yli silmälasien."
Minerva painoi katseensa alas. "Mutta jos en pidä etäisyyttä, he eivät ota minua vakavasti."
"Etäisyys ja kunnioitus eivät ole sama asia", Dumbledore vastasi lempeästi. "Minä uskon, että sinut otetaan vakavasti aivan luonnostaan. Et siksi, että pyrit kovuuteen – vaan koska sinä todella välität."
Hän oli hetken hiljaa ja lisäsi sitten pehmeästi: "Oppilaat kunnioittavat aitoutta enemmän kuin arvaatkaan."
Minerva nielaisi. Hän ei ollut tottunut puhumaan tunteistaan, ei edes itselleen. Mutta Dumbledoren sanoissa oli jotakin, joka osui johonkin syvään – ehkä siihen paikkaan, jossa hän edelleen yritti olla tarpeeksi, kaiken aikaa.
"Ehkä minä pelkään", hän sanoi hiljaa. "Etten riitä."
"Minerva", Dumbledore sanoi ja hymyili nyt aidommin. "Se pelko tarkoittaa vain, että sinä todella yrität. Ja se jos mikä riittää alkuun."
Seuraavan päivän iltapäivänä Minerva istui työpöytänsä takana, kädet ristittyinä kauluksen päällä. Hänen edessään oli pinottu kasa kirjallisia tehtäviä, joiden joukosta yksi oli erotettu muista – taitettu huolimattomasti, muste paikoin tuhriintunut.
Ovi narahti kevyesti, ja pieni, sirorakenteinen oppilas astui sisään.
"Neiti Strathmore", Minerva sanoi. "Kiitos, että tulit."
Tyttö – toisen vuoden oppilas, vaaleat hiukset vähän silmillä ja ilme valmiiksi puolustava – nyökkäsi ja jäi seisomaan oven lähelle, aivan kuin valmiina pakenemaan.
"Ei tarvitse pelätä", Minerva sanoi, yllättävän pehmeällä äänellä. Hän viittasi edessään olevaan tuoliin. "Istu vain."
Tyttö nielaisi ja istuutui. Hänen kätensä puristuivat yhteen polvien päällä. Hetken kumpikaan ei sanonut mitään. Sitten Minerva laski katseensa paperiin.
"Luennolla eilen… et nostanut kättäsi kertaakaan. Mutta tämä tehtävä – vaikka kielioppi oli heikkoa – osoittaa, että ymmärsit aiheen." Hän nosti katseensa. "Oletko sinä epävarma vai yksinkertaisesti kyllästynyt?"
Tyttö katsoi ylös nopeasti, yllättyneenä. Sitten hartiat nytkähtivät.
"En minä tiedä", hän sanoi. "Minä… joskus se vaan menee ohi. En tajua heti, ja sitten nolottaa kysyä."
Minerva nyökkäsi hitaasti. Hän muisti omat vuotensa oppilaana, sen hiljaisuuden joka saattoi syntyä älyn ja rohkeuden väliin. Ei tyhmyydestä – vaan pelosta.
"On täysin hyväksyttävää olla hämmentynyt", hän sanoi. "Mutta se ei ole syy piiloutua. Täällä olet oppimassa – et esittämässä valmiiksi osaavaa."
Tyttö nyökkäsi vaisusti. Hänen silmissään vilahti jotakin – ehkä helpotusta, ehkä epäuskoa.
"Joten", Minerva jatkoi. "Järjestetään niin, että saat käyttää ylimääräistä aikaa harjoituksiin, ja tulet kysymään, kun jokin ei aukea. Sopiiko se?"
Tyttö hymyili hieman, vaikka yritti peittää sen. "Sopii, professori."
Minerva nojautui hieman taakse tuolissaan. "Hyvä. Ja tiedoksi – minäkään en ymmärtänyt muodonmuutoksia ensimmäisellä yrittämällä. Se ei estänyt minua valmistumasta parhailla arvosanoilla."
Nyt tyttö nauroi, pieni, aito nauru, jonka kuuleminen sai Minervan huulille vienon hymyn.
Kun ovi sulkeutui oppilaan lähdettyä, Minerva jäi yksin huoneeseen. Hän katseli ovea hetken – ja sitten pöytäänsä.
Tuo hetki – lyhyt, hiljainen, inhimillinen – tuntui tärkeämmältä kuin mikään, mitä hän oli sanonut luennoilla.
Tunnit olivat ohi. Ilma oli painava sateen jäljiltä, eikä Minervan hartioista ollut vieläkään täysin valunut pois päivän jännitys. Viikon loppu, ja hänestä tuntui kuin jokainen oppitunti olisi edelleen koitos.
Hän keräsi taikasauvan ja paperit laukkuunsa ja asteli käytävää pitkin opettajanhuoneen suuntaan, kun kuuli ripeät askeleet takanaan.
"Professori McGonagall?"
Minerva kääntyi. Neiti Strathmore – tuo sama oppilas, jonka kanssa hän oli keskustellut aiemmin viikolla – seisoi siinä, hengästyneenä, posket punaisina juoksusta tai ehkä vain päättäväisyydestä.
"Unohditko jotakin, neiti Strathmore?"
Tyttö pudisti päätään. Sitten katsoi alas, puristi kirjansa tiukemmin kainaloonsa. "En… minä vain… halusin sanoa kiitos."
Minerva ei sanonut mitään hetkeen. Hän vain katseli oppilasta – miten tämä seisoi nyt suoremmassa, ei pelokkaasti, vaan pienen ripauksen itsevarmuutta rintakehässään.
"Siitä tunnista tänään", tyttö jatkoi. "Kun kysyin siitä muodonmuutoksen kaavasta… en olisi kysynyt ilman sitä, mitä sanoitte aiemmin."
Minervan sydän teki pienen, varovaisen nytkähdyksen. Hän nyökkäsi hitaasti. "Hyvä. Se oli oikea kysymys – ja oikeaan aikaan."
Oppilas hymyili vaivihkaa ja nyökkäsi, ennen kuin kääntyi ja katosi muiden oppilaiden virtaan, joka jo suuntasi kohti ruokasalia tai oleskeluhuoneita.
Minerva jäi hetkeksi yksin seisomaan.
Tunne, joka hänessä heräsi, ei ollut suuren voiton tai vallan tunnetta. Se oli hiljaisempi – lämmin, vakaasti syttyvä tieto siitä, että hän oli ollut oikeassa.
Että ehkä, kaikesta huolimatta, hän kuului tänne.
Hän jatkoi matkaa, ja askeleet tuntuivat ensimmäistä kertaa kevyemmiltä.
Myöhään illalla Minerva istui työpöytänsä ääressä, höyryävä teekuppi vieressään ja päiväkirja auki harvinaisen epämuodollisessa kulmassa. Muste kuivui hitaasti höyryisessä huoneessa, jossa kiviseinät imivät itseensä päivän kylmyyden.
Hän kastoi sulkakynänsä uudelleen ja kirjoitti:
“Tänään muistin, miksi halusin opettaa. En suuren kunnian vuoksi, en äitini hyväksynnän vuoksi, vaan siksi, että nämä nuoret katsovat minuun sillä tavoin, jolla minä kerran katsoin opettajaani.”
Hän pysähtyi hetkeksi ja pyyhkäisi sormellaan kevyesti paperin reunaa, ikään kuin varmistuakseen siitä, että sanat olivat totta.
Sitten hän jatkoi, hitaasti mutta vakaasti:
“Olen yksin vastuussa, mutta en ole yksin. Nämä nuoret tarvitsevat minua – ja ehkä minä tarvitsen heitä.”
Hän sulki päiväkirjan ja painoi kämmenensä sen kannelle. Pöydän kynttilä rätisi hiljaa.
Yön varjoissa Minerva McGonagall, ensimmäistä viikkoaan opettajana elävä nuori nainen, ei tuntenut enää pelkkää vierautta. Hän tunsi itsessään pienen, mutta selkeän juurenalun.
