5.
P A I N A J A I S T E N A R K K I T E H T I
Kaikkien aloitellessa onnellisen tietämättöminä ateriaa hiippailee toinen hämärämpien aarnimetsien kulkija kartanon käytävää.
Samalla käytävällä eltaantuneen hahmon kanssa on lyhyenriutunut poika piilossa
ikkunaverhon takana. Paikka on epätavallinen jopa kummajaisena pidetylle. Hän luikahti sinne
henkensä kaupalla maleksittuaan ensin käytävällä vessaan jumiin jäätyään. Sitten ilmaantui vastaantulija.
Mies kulkee kumarassa ja vilkuilee hermostuneena ympärilleen. Mies on yrittänyt
länsisiipeen, missä oppilaat eivät koskaan käy, mutta avoin lattia on taas koitunut hänelle esteeksi.
Hän ei tiedä mistä silta putoaa tai kenen toimesta, mutta häntä ei pahemmin kiinnosta. Kartanossa on
monenlaista tekeillä, eikä kaikki liity häneen.
Poika hädin tuskin hengittää puristaessaan hammastikkurasiaa taskunsa syvyyksissä. Verho haisee
koipalloilta, eikä paksun vihreän kankaan takaa näe kunnolla. Hän tietää: Jos hievahdankaan, kuolen.
Mies astuu sisään luokkaan ja mutisee pari karheaäänistä sanaa ovea sulkiessaan. Jotain vanhaa
vanhempaa leviää ilmassa, ja lukon metalli kilahtaa teljeten ylimääräiset kulkijat ulkopuolelle.
Vesi kaadettaan hedelmävatiin puolihuolimattomasti. Sitä räiskyy yli laitojen. Erinomaista.
Mies, jolla on vääntynyt selkä kaivaa taskun pohjalta hyppysellisen hienojakoista tomua – himmeän
hopeanhohtoista ja kimaltelevaa, kuin kuutamon säteet olisivat muuttuneet käsin kosketeltaviksi. On
hiljaista. Vaalea tomu valuu sormien lomasta huljahtelevaan veteen. Aineen koskettaessa pintaa kuuluu
huurteista ritinää, ja vadin vesi jähmettyy liikkumattomaksi. Ympäröivä ilma sähköistyy jälleen.
Jos joku tulee nyt, näkee vadin…
Hän on ottamaisillaan yhteyttä johonkin sellaiseen, mitä ei missään tapauksessa kannata havahduttaa.
Mies pakottaa itsensä rauhalliseksi ja kutsuu ajatuksissaan Hallasthårin terra dominia, Volkahovátin
johtajaa. Nyt veden pintaa peittää jääkansi, niin sileä ja kirkas, että hänen oma kuvajaisensa peilautuu
siitä. Hän painaa uurteisen kämmenensä peilijään pintaa vasten ja lausuu oudot sanat kuin vaarallisen,
kauniin runon:
”Sancturiá aqure, vísio ez mea domini.”
Poika käytävällä ei näe mitään oven takaa. Mutta hänellä on erinomainen kuulo.
Kun mies vetää kätensä pois, piirtyy kosketuskohtaan hitaasti kämmenen muotoinen musta kuvio.
Syvä mustuus laajenee laajenemistaan, kunnes se peittää alleen koko jääpinnan, ja hetken ajan
tammipöydällä ovat vastakkain yö ja hopea. Sitten pahaenteinen olemattomuus väistyy. Jää yhdistää heidät
läpi galaksien.
Hänen ajattomat kasvonsa tuijottavat hedelmävadin pohjalta. Otsalla kimmeltää tähtien hely,
kaartuvana ja sirona kuin siipiluut. Piirteet muistuttavat karkealla kädellä veistettyä norsunluuta.
Kun Valkyrian puhuu, pakkanen löytää tiensä vanhan miehen luihin.
”Maanvaiva… sinäkö siellä? Komentajani ovat saapumaisillaan käskynjakoon.”
”Aivan, minä täällä. Anteeksi häiriö.”
”Anteeksipyyntö hyväksytty. Missä olet, kun uskallat turvautua L´o Alrhadaniin?”
Hänen äänensä tuo mieleen päättymättömän talven. Lohduttoman, valottoman. Se kaikuu jään alta
etäisenä ja kylmänä kuin yön puhuri, vain häivä surumielisyyttä alavireenään. Siinä soi pohjoisen aatelin
pehmeänjuhlava aksentti, vaikka aloríalaisesta aatelissukupuustaan tähdensiemen on jo kauan
sitten poltettu. Sitä asiaa eivät voi edes Norrvarian eísyrjnien mittatilaustyönä takoman otsahelan
juurihopea ja talvirauta muuttaa.
”Olen yhä kartanossa”, toinen mies vastaa. ”Olisin käyttänyt peiliä, mutta kaikki on lukittu. Voin
vakuuttaa, ettei kukaan näe jäätäni. Tuhoan sen heti keskustelun päätteeksi.”
”Toivotaan. Muista, että olet hengissä vain onnen ja lain ansiosta. Olet vanha ja vioittunut, mutta pelkkä raakile.
Minulla on miehiä kymmenen kertaa sinun arvoisiasi.”
Dýsdaimonin iholle kihoaa hiki, vaikka huoneessa on kylmä.
”Voisit tehdä minusta Sieluttoman. Kykenisin silloin toimimaan paremmin hyödyksemme.”
Hänet on totisesti murrettu taidolla. Valkyrianin valkeat silmät siristyvät.
”Harva on sen kunnian ansaitseva, etkä sinä ole yksi heistä. Tarvitsen sinut muuttamattomana –
sielunsa myyneen henkilön mieli on nimittäin, valitettavasti, suljettu vierailijoilta.”
Ne valkoiset silmät ovat kerran muistuttaneet kynttilänliekin sinistä osaa, kylmiä villitulia, jollaisia
syttyy öisin Kállomá maatilojen portinpieliin, korpien ja salojen synkille sydänmaille ja raivoavien merien
kalpeille rannoille. Ne ovat lumonneet kuuntelijoita suurissa saleissa ja uhitelleet vastapelurille kortti-
pöydän yli. Nyt niiden pohjalla asuu kuulas himmeys, kuin ne olisivat pelkät usvan täyttämät
kristallipallot. Silti, valkeanakin, katse painaa palvelijan hartioita vuosia raskaammin.
”Epäonnistumisia ei tule tapahtumaan, mea domini.”
”Ihailtavaa optimismia. Otaksun että olet tullut tuomaan ilouutisia.”
”Tosiaankin.” Dýsdaimonin poskia venyttää nyt vaivoin pidätelty riemu. ”Hän on saapunut. Se voljan.”
”Minä tiedän”, Valkyrianin ääni vuotaa huoneeseen.
Dýsdaimonin naama venähti, kuin ilmapallo olisi puhkaistu.
”Minä… mutta kuinka?”
”Ilmeesi säteilee kuin aurinko. En pääse usein todistamaan moista hilpeyttä kasvoillasi. Opettele
piilottamaan reaktiosi.” Viimeinen on käsky.
”Tietysti”, Dýsdaimon kiiruhtaa sanomaan.
Hetkeksi Valkyrianin herkeämätön huomio herpaantuu hänestä. Poskipäille valahtaa säihkyvän
otsahelan ylitse pari hiussuortuvaa; juustokellarissa asuvia mustaleskihämähäkkejä ei värinsä perustella
voisi erottaa niiden joukosta, niitä tikittäviä pieniä olentoja, jotka kutovat Kahovát Kawanquania
kasassa pitelevää näkymätöntä seittiä. Hän näyttää pidätellyn kiinnostuneelta.
”Osun sitten oikeaan.” Valkyrianin olemus huokuu etäisyyttä, mutta jokin silmissä on muuttunut.
”En olisi kutsunut, ellen olisi varma. En halua aiheuttaa häiriötä.”
”Pelkkä voljanin olemassaolo on häiriö. Ei kuitenkaan meille… Aika on siis vihdoin koittanut.”
"On totisesti, mea domini."
”Taas kerran kärsivällisyys kantaa hedelmää. Toimita minulle voljan, Dýsdaimon.”
Murrettu palvelija näpelöi kivuliasta rautasormustaan ja suoristautuu kuin ruoskaniskusta.
”Pyytämäsi ei onnistu nyt."
”Esitä tosiasiat ensin.” Valkyrian kääntyy sivuttain laiskan odottavana. Takaa pilkottaa
katedraalin pyöreä lasimaalausikkuna, jonka närhensulansiniset lasinpalat on leikattu kaikkivaltiasta
merkitsevän kantre-kirjoitusmerkin muotoon.
”Tiedät, kuinka tarkkaan häntä suojellaan. Turvatoimia on lisätty tänä vuonna. Kaappausyritys
nyt, useiden silmien valvoessa johtaisi kaikkien siirtämiseen meille tuntemattomaan
sijaintiin. Emme saa kadottaa kohteita.” Dýsdaimon yskähtää ja harkitsee tarkkaan sanojaan. ”Emme voi
tehdä siirtoamme niin kauan kun lohikäärme valvoo.”
Valkyrianissa ei näy merkkejä vastustelun aiheuttamasta vihastumisesta. Hän vain seisoo pysähtynyt ilme
kasvoillaan. Eriävät mielipiteet eivät haavoita Valkyrianin egoa, mitä Dýsdaimon pitää yhtenä hänen paremmista piirteistään.
Kritiikin kuuntelu on tärkeää korkeassa asemassa oleville, tai heidän oma sokeutensa johtaa heidän lankeemukseensa.
Tämän faktan Dýsdaimon itse tietää kivuliaan selkeästi.
”Arvostan älyllistä panostasi.” Valkyrian kääntyy Dýsdaimoniin päin. ”Olet, tietysti, oikeassa.”
Lähistöllä leijuvien kynttilöiden kelmeä tuli valaisee läikittäin Äiti Sodan patsaan; ainoan jumalan, jota
Valkyrian kumartaa, hänen itkevän kivisen kuningattarensa. Samassa katedraalissa sijaitsevat myös
Yöttömän yön temppeliherrojen veistokset ylväinä ja kasvot täynnä vihaa, ympärillään kuvakudoksia ja
tummuneita öljymaalauksia unohdetuista sankareista ja kielletyistä profeetoista. ”Kaappaus on mahdo-
tonta niin kauan kun hän elää”, hän myöntää mietteissään. ”Olen arvioinut riskin ja päädyin samaan
lopputulokseen kanssasi.” Hän vaipuu jälleen ajatuksiinsa. Kasvoille nousee kalteva hymy, aamuyön
katoava kylmä kuunsirppi. ”On tietenkin huomioitava muutama yllättävä yksityiskohta. Ne kääntävät
todennäköisyydet puolellemme.”
Dýsdaimon rypistää otsaansa. Valkyrian tietää jotain, mitä hän ei.
”Sinulla on jo suunnitelma”, hän sanoo hiukan typertyneenä.
Valkyrian katsoo häntä kuin aliarvioinnin loukkaamana.
”Saat aikaa loppusyksyyn, jolloin maahan satavat veren ja tulen värit. Sadonkorjuun messinkinen kuu
olkoon merkkisi.”
Sillä hetkellä poika käytävässä rypistää itsekseen kulmiaan ja hivuttautuu varovasti esiin verhon takaa.
Hänen nuori sydämensä jyskii, ja uteliaisuus ja pelko kamppailevat aivoissa täin koristaman
pottakampauksen alla. Varmistettuaan, ettei ketään ollut tulossa lyhyen käytävän kummastakaan
suunnasta, hän hipsii ovelle ja painaa korvansa sitä vasten. Se, mitä hän kuulee, saa hänen hintelät jalkansa
muuttumaan ylikypsäksi pastaksi.
”…he elävät pienen hetken rikkinäisessä ulottuvuudessa, kellojen ja toistensa orjina, ja kuvittelevat
olevansa maailmaa suurempia. Eikä kukaan tunnu huomaavan, että jotain puuttuu. Surullinen tosiasia
on, etteivät useimmat heistä tule koskaan tietämään meistä. Eivät koskaan saa tietää elävänsä siinä
ulottuvuudessa, josta puuttuu yksi kuudesta elementistä.”
Keskustelun suunta vaikuttaa kääntyneen. Poika ei ymmärrä ja painautuu vieläkin lähemmäs.
”Vajaita”, vanha ääni kähisee. ”Niille ei ole paikkaa uudessa maailmassamme.”
”Volkahovát tuo heidän tuomionsa.”
”Kauan eläköön Volkahovát. Yö säilyttää salaisuuden.”
Sanat rysähtävät hänen tajuntaansa, ja silloin poika juoksee. Hän ei ole vielä koskaan elämässään
juossut sillä tavalla.
”Mene huolehtimaan itsestäsi, tuollainen pummiutuminen alkaa herättää huomiota”, Valkyrian
sanoo palvelijalle. ”Se on kaunis kartano, nauti siitä... vielä kun voit. Ellet pahastu, kiiruhdan nyt aterioimaan; vaimoni on
metsästänyt villisian. Ja vielä yksi asia, maanvaiva. Älä käytä enää alkulähdettä.” Hän lausuu hyvästinsä, eivätkä
äänen hiljaisuus ja tyhjyys muutu hänen sanoessaan: ”Pysy uskollisena. Älä unohda muistaa.”
Eikä hän unohda. Vaikka palvelija haluaisi, mikään ei voi erottaa häntä mieleensä polttomerkitystä tehtävästä.
Rautasormus on siitä sinetti. Ei alkoholi, ei muistoja murentava dementia. Ei edes uusi pieleen mennyt aivoleikkaus.
Kämmen peittää kuvan ja Valkyrian häviää palvelijan jääaltaasta, ja jäljelle jää muisto, kesäyön
kuolemassa heräävä mustarastaanlaulu. Terra dominin viimeiset, kohtalokkailta kuulostaneet sanat
riippuvat yhä ilmassa. Äänen kadottuakin hänen synkkä olemuksensa tuntuu kummittelevan luokka-
huoneessa, johon on keskustelun aikana hiipinyt muutama arka auringonsäde. Aivan kuin Valkyrian olisi
todella ollut hetken läsnä siinä harmaassa, savuisessa maailmassa, jossa palvelija joutuu terra domininsa
kivisen käskyn vuoksi riutumaan päivästä ja vuodesta toiseen.
Pian se on päätöksessä. Ei tarvitse kestää enää kauaa…
Hihasta putoaa ketjussa kimpale syvään tummanviolettiin taittuvaa laavalasia.
Nyrkki sulkeutuu obsidiaanimöykkyyn kiinnitetyn lumisadepallomaisen ympärille. Hän mutisee jumalten muinaisia
akaaseja, ja jokin kultainen virtaa käsivartta pitkin. Peilijää ja hopeavati pirstoutuvat. Nauru karkaa vatsasta.
Käytävällä ei ole enää ketään kuulemassa vioittuneen mielen ääntä. Kaikki ovat ulkona kukkivassa
puutarhassa ja Matometsän reunassa, tietämättään juhlimassa alkua asioille, jotka tulevat päättämään
kaiken.
6.
K A R T A N O N V A N G I T
Ahdistus kiristää nyt Lunea:
Pöytä on täynnä ja kaikki tuijottavat, vaikkakin he yrittävät piilotella sitä. Hän on tullut suoraan
Lontoon unohdetuilta kujilta, mutta eiväthän he sitä tiedä – tietävätkö? Saattavatko he haistaa roskatulen?
Sateen- ja kivenaromisen tuulen kellotornin huipulla? Pystyvätkö he näkemään kauhun varjot takertuneena hänen silmiensä ympärille? Ja kaikkein tärkeintä, tietävätkö he millaista on, kun elämä revitään palasiksi joka ikinen vuosi, muutto muuton jälkeen, kun daalian juuret on raastettu korjauskelvottomiksi? Mitä kohtalon lempilapset tietävät siitä, millaista on, kun ei ole mitään?
Enää ei sada, mutta kesän kyyneliä putoilee tammien ja hedelmäpuiden lehdistä. Athena selostaa juuri perhesuhteistaan.
”Niin, biologinen isäni. Karkasi maailmalle päivä syntymäni jälkeen. Tarvitsi äidin mukaan
aikaa löytää itsensä.” Athena ristii pakonomaisesti käsivartensa. ”Hän kuoli. Tuntemani isä on maailman paras – tosin hän työskentelee ja asuu kaukana Keniassa. Todennäköisesti pelastaa maailmaa. Postilaatikosta löytyy joka viikko iso kasa kirjeitä ja kuvia Afrikasta. Kerran hän jopa lähetti minulle löytämänsä käärmeennahan – äiti ei oikein pitänyt.” Athena hymyilee allapäin. ”Toivottavasti hän lähettää postin jatkossa suoraan tänne. Äiti hävittää kaiken, mikä ei ehdi käsiini. Entä sinä? Kerro perheestäsi.”
”Hitsi, Athena, älä painosta häntä!” Terran suhahtaa, kun näkee Lunen ilmeen.
Eksymisen tunne, joka on hetkeksi hellittänyt, löytää hänet jälleen tuulen puhallellessa
muinaistammien oksistossa teltan ulkopuolella, visteriankukkien sataessa puista.
”Tätini omistaa vaatebisneksen. Hän tykkää vaihtaa maisemaa. Setäni ei ole enää kuvioissa.”
”Olette sitten varmaan rikkaita”, Athena innostuu, eikä Lune oikein tiedä mitä sanoa. Miksi
tosiaan asiat ovat niin kuin ovat?
Lunen onneksi he eivät kysele, mitä Dewinille tapahtui. Hän tietää vain sen, että tämän ja Demainen
välillä sattui jotakin. Demaine ei mielellään puhu Dewinistä, eikä Lune mielellään vaivaa häntä asialla.
Aivan kuten Terran ja Athena eivät vaivaa häntä tungettelevilla lisäkysymyksillä hänen oikeista
vanhemmistaan. Suoraan tähtien alta kadonneesta arkkitehdistä ja tähtitieteilijästä, joita koskaan löydetty.
Päivän pyhän ruokailuhetken keskeyttää kukapa muukaan kuin Guinevere Silverthorne vaaleansävyisissä Jumalan hyväksymissä vaatteissaan, yhtä tiukkapipoisessa olemuksessa kuin ennenkin. Hänen ihonsa on liljankalvas, huulet ja posket ruusuiset kuin ohuella vadelmanvärisellä maalilla silattua posliinia. Aurinkoinen päivä kuultaa läpi hänen vaaleista lumoripsistään, kun hän puhelee pöytäläisille.
”Palasin juuri takaisin tehtyäni hiukan Pelastakaa Lapset -yhdistyksen lähetystyötä. Joten, mitä
olivatkaan saavutuksesi?” Hän tuijottaa suoraan Luneen.
”Ai, minä… olen elossa?” Luullakseni?
Hän käyttää seuraavat minuutit Guineveren huomiotta jättämiseen. Guinevereä ei kuitenkaan helposti jätetä huomioitta.
”Minä puhuin sinulle, Kharmeline, on epäystävällistä jättää se huomioimatta.” Kääntyessään katsomaan Lune tekee kaikkensa pysytelläkseen kohteliaana, vaikka hänen sisimmässään kiehuu ärtymys niitä siivosti syliin ristittyjä käsiä ja puuterinpunertavalla silkkirusetilla sidottuja enkelikiharoita kohtaan.
”Sori, en kai vain missannut jotain elämänviisautta Guinevere Silverthornelta?”
Guineveren nuhtelevuus vaihtuu äkkiä kirkkaaseen ääneen ja piparmintunraikkaaseen hymyyn.
”Kharmeline Sharrock. Ihanaa että muistat minut!” Hänellä on valtavat ylitsevuotavaa ystävällisyyttä ja viattomuutta lupailevat silmät. Se kammottaa Lunea. Guineveren huhutaan ajaneen vahingossa jonkun yli autollaan. Warren Silverthorne maksoi kaikki hiljaisiksi.
Koiranheisimarjojen prinsessalla on myrkkyä huulillaan ja okaita sydämessä.
”Vaikutat olevan allapäin”, Guinevere sanoo ääni yhä tuulikellon heleänä ja rypistää vähän kulmiaan. ”Mikset sinä koskaan hymyile? Sinun pitäisi olla iloisempi ja levittää positiivisuuden sanomaa, ei tuoda lisää synkkyyttä maailmaan.” Kun Lune pitää hyytävän katseensa visusti lautasessa, Guinevere polkee eteenpäin. ”Onko kaikki hyvin?” Hän ottaa laukusta silmälasinsa ja alkaa puhdistaa niitä. ”Tiedäthän, jos ikinä tarvitset ystävää, olen täällä sinua varten.”
”Esitä asiasi pikaisesti.” Lune ei pidä siitä, että häntä puhutellaan syöntiaikaan.
”Halusin vain muistuttaa sinua yhdestä jutusta. Ihan vain ettet unohda. Nimittäin täällä Wisteriakartanossa kaikilla on oma roolinsa, jokaisella yhtä suuri ja tärkeä. Mutta tähtioppilaan rooli, se on varattu.” Guinevere tuijottaa räpyttelemättä, kun Lune tunkee perunaa suuhunsa. ”Niin että sinun ei tarvitse turhaan yrittää esittää terävää tai pitää yllä mitään sellaista huomionkerjäysjuttua, tiedäthän? Tämä ei ole mikään kilpailu, mutta ymmärtääkseni olet kohtalaisen hyvä koulussa, ja tunsin vain luonnolliseksi osakseni ilmoittaa, että täällä sen nuoren neron paikka on jo täytetty.” Guinevere kuorii aristokraattisesti mandariinia. ”Mutta ethän sinä siihen pyrikään, ethän?” Hän hymyilee taas, jos mahdollista, vielä äskeistäkin leveämmin ja Lune miettii, milloin hänen suupielensä yhdistyisivät takaraivon puolella.
”Olet idiootti, koko kartano on pullollaan nuoria neroja! Se on Wisteriakartanon pointti.”
Guinevere ei näyttänyt arvostavan, että häntä nimitellään idiootiksi. Hän iskee aterimensa pöytään ja
kumartuu silmät kavenneina lähemmäs.
”Tietenkin. Mutta valitettavasti meidän luokkamme ei aivan yllä muiden tasolle – tulet huomaamaan… minä olen ainoa kannattelemassa meitä pinnalla. Enkä tarvitse apua.”
”Pidä sinä vain asemasi, Einstein”, Lune tokaisee tylsistyneenä ja toivoo, että Guinevere kaatuisi ja saisi ruohotahran hampaisiinsa. Lähipöytään selän taakse ilmaantuneen pottatukkaisen pojan kuumeinen mässytys kantautuu ikävästi Lunen korvaan; hän joutuu laskemaan mielessään numeroita ollakseen suistumatta reunalta, joka häämöttää jo hyvin lähellä. Joku saa kohta kana-caesarsalaatista naamaansa, se on vain ajan kysymys. Sillä ajatuksella hän korvaa sen, jossa iskee Guinevereä haarukalla. Lopeta!
Sini tervapääskyin tatuoidulta taivaalta ei hälvene heidän syödessään. Silti, jostain syystä Lunen valtaa vieras tunne, tunne siitä että hän on kuolemanrangaistusta odottava vanki viimeisen ateriansa äärellä. Valkealle pellavaliinalle katettu höyryävä ateria on liiankin yltäkylläinen, kuin se olisi koottu vakuudeksi lupauksille, joita ei pystytä täyttämään. Se on alkavan lopun tuoksua, ja se tuoksuu lihalta ja hedelmiltä. Eräänlaiselta maalliselta vauraudelta.
”Nyt kun aihe tuli puheeksi”, Guinevere jatkaa, ”täällähän tosiaan pyörii sellainen eräänlainen…
salaseura.”
”Eipä mahda olla kovin salainen, jos sinä siitä tiedät”, Lune mumisee, ja Terran nauraa. Kanasalaatti on parin tuuman päässä hänen sormistaan. Hän harkitsee.
”No, kaikkihan sen olemassaolosta tietävät”, Guinevere sanoo kärsivällisesti. ”Mutta siinä onkin sitten
kaikki. Joka vuosi 12 erityislaatuista oppilasta pääsee sen jäseniksi, mutta kukaan ei tiedä tarkemmin.”
”Ja anna kun arvaan – heistä tulee aikanaan presidenttejä ja menestyviä yhteiskunnan vaikuttajia?”
”Juurikin näin.” Guinevere nyökkää tärkeilevänä. ”Olen yrittänyt tulla valituksi jo seitsemän
vuotta. Jos sinä jotenkin pilaat mahdollisuuteni liittyä Matometsän Kuninkaisiin…” Guineveren huulet kiristyvät ja hänen silmiinsä tule lievä hulluuden kiilto. Lune tuntee nykäisyn vatsassaan; luonteenomaisen
tarpeen todistaa itsensä ja lyödä laudalta Guinevere. Samaan aikaan idea jostain snobien klubista herättää
hänessä ällötyksen tunteita.
”Älä huoli”, Lune sanoo tympääntyneenä, suu täynnä ruokaa, ”pureksin mieluummin Drangen
kenkiä kuin liityn mokomaan pönötyspiiriin.”
”Niin juuri!” Terran kannustaa ja heilauttaa perunaansa, joka on seivästettynä kokonaisena haarukkaan. ”Ei Sharrock tarvitse jonkin seuran jäsennyyttä vahvistamaan älykkyyttään.”
”Mutta tarvitset tuon hölöttäjän tukemaan pointtejasi? Ette selvästikään kykene käsittämään, minkä luokan jutusta on kyse.” Guinevere tuhahtaa.
”Sitä parempi sinulle”, Lune hymyilee. ”Nauti ruuasta, Guin. Se on hyvää.”
Lähistöllä pari riehakkaasti naureskelevaa poikaa pakenee epäilyttävästi kaatuneen pöydän suunnalta.
”Näitkö Coltrayn ja Terencen ilmeet, kun kastike läikkyi? Se oli mahtavaa!”
”Toivottavasti eivät arvaa mitä tapahtui. Pöydän kaataminen oli typerää, ja jos sinä ja Fenris kärähdätte, minuakin syytetään automaattisesti.”
”Jos puheisiisi on luottaminen, niin ei syytetä. Minä olen Mitch ja oikeasti tämän porukan aivot, mutta Cole pitää eniten metakkaa. Ja niin edelleen.”
”Enpä tiedä”, Lune sanoo hajamielisesti Guineverelle. ”Ehkäpä perustankin oman salaseurani, johon sinua ei ole kutsuttu.”
Guineveren kurkusta karkaa pilkallinen naurahdus.
”Sellaisen perustaminen vaatii enemmän kuin yhden jäsenen, eikä sinulla selvästikään ole riittävästi
ystäviä.” Hän hymyilee omahyväisesti.
”Kellä ei ole ystäviä?” hänen takaansa kuuluu. ”Me ilmoittaudutaan vapaaehtoisiksi.”
Guineveren ilme pingottuu säikähtäneeksi, kun kaksi poikaa, pörröpäinen laiha ja vaalea tomera, sekä Fenris Mercury istuvat heidän pöytäänsä. Guineveren kasvot palaavat nopeasti peruslukemille.
”Mahtavaa, tehän voittekin perustaa klubin nimeltä Anti-Älykkyys -seura, jossa kaikki jäsenet ovat
alisuorittavia ja sivistymättömiä kadunmaleksijoita”, hän livauttaa myrkyllisesti. ”Siihen voivat liittyä kaikki tyhmät häiriköt, jotka haluavat tuntea itsensä paremmiksi katsoessaan, kun me vastuuntuntoiset, kiltit ja hyvät oppilaat onnistutaan elämässä samalla, kun itse kadutte, kun haaskasitte opiskelumahdollisuuden aivottomaan pöljyilyyn ja sorrutte pennittömänä johonkin kujalle pullo kourassa.”
Raivo vihlaisee Lunen rinnassa.
”Sepä vasta olikin tosi kiltisti sanottu!” Terran suuttuu.
”Sanonpahan vain. Ei teissä nykyisellä menollanne ole ainesta Matometsän Kuninkaisiin, ellei sitten ehkä Athenassa…”
”Minussa olisi”, uhoaa terävänaamainen, eriparikenkäinen Fenris. ”Mutta selvästi aivoihini jäi joku valuvika, joka tekee asioista hankalampia.” Tytön vihreät silmät salamoivat ketunkasvoista, mutta vimman takana on piilotettuja kyyneliä. ”Nimitätkö seuraavaksi minua paksukalloksi, kuten rakas Drangesi? Vai miten olisi vajaaälyinen, siitähän sinä tykkäät?”
Lune nojautuu hätkähtäen taaksepäin tuolissaan. Ilmapiiri on äkkiä räjähdysherkkä.
”Kerron vain totuuden”, Guinevere väittää. ”Te haittaatte meidän tunnollisten, tosissaan yrittävien
suoristusta. Teidät pitäisi laittaa johonkin muualle. Isänikin mielestä –”
”Kehtaatko väittää, ettei Fenris yritä?” vaalea poika suutahtaa. Hän on muuttunut punertavaksi
kasvoiltaan. ”Hän käyttää viisi kertaa niin kauan läksyihin kuin sinä! Vaikka lukeminen tuottaa hänelle tuskaa, hän on ykkösluokalta asti tapellut läpi joka tehtävästä, vaikkei kukaan muu kuin me ja Athena ole auttanut häntä. Opettajilla on liian kiire!”
Fenris irvistää vähän ja painoi häpeissään päänsä. Lune alkaa nähdä ongelman ytimen.
”Jos sinulla on vaikeuksia, Fenris”, hän puuttuu ärtymyksestä kiehuen puheeseen, ”minä voisin mielelläni toimia apulaisenasi.” Hän nousee seisomaan niin että jätti Guineveren varjoonsa. ”Itse asiassa
lupaan sen. Aion varmistaa, että pääset läpi joka pahuksen kokeesta, eikä siinä kaikki…” Lune tuijottaa
läpitunkevasti Guinevereen, joka on lakannut pureskelemasta hänen edessään ja istuu hiljaa ja silmät suurina. ”Aion varmistaa, ettei Guinevere tai kukaan ikinä enää halvenna sinua. Helvetti – teen vaikka läksyt puolestasi, jos minun täytyy. En voi vannoa, että saan arvosanasi ohittamaan tämän pirun enkelin mekossa, mutta aion yrittää. Ja neiti Silverthorne voi mennä syömään puddingia kultaisella syntymälusikallaan.”
Koko pöytä tuijottaa vaiti. Lune ei välitä. Nyt ei jää kellekään epäselväksi, millaisen voiman
kanssa he ovat tekemisissä. Hän luo viimeisen mulkaisun Guinevereen ja istuu sitten alas tekemään selvää
pihvistään. Nyt, istuessaan ja verenpaineensa laskiessa Lune ihmettelee hiukan omaa reaktiotaan. Ehkä se on ikänsä mittaisen altavastaajan haukku, jonka Guinevere on hänessä herättänyt.
”No niin – ratsuväki on saapunut”, Terran huudahtaa pakotetun iloisesti. Ilman tiheys raukeaa. Pojista lyhyempi nyökäyttää hänelle tuttavallisesti päätään.
”Vaikutat olevan väleissä kaikkien kanssa”, Lune huomauttaa, kun pöytäseurue vaihtaa kuulumisia. Terranin ilme muuttuu.
”Saattaa vaikuttaa siltä, mutta vaatii kauan ansaita luottamukseni. Minulle on todistettava, että olet syvemmän yhteyden muodostamisen arvoinen, etkä joku ajanhukkaaja. Minulla on vain kaksi ystävää – Athena ja Fenrisin poppoo.”
Lune ei varsinaisesti tunne Cole Pennyworthiä ja Mitch Wellfieldsiä, mutta hän on nähnyt heidät pari kertaa ohi mennen kuluneen kesän aikana lorvailemassa Lontoossa skeittilautoineen ja spraymaaleineen.
”Kas vain, etteivätkö siinä olisi Vätys ja Jolppi”, Guinevere sanoo valjusti.
”Vain Drange saa käyttää meistä noita nimiä”, Cole toruu. Hänen viluisesta ulkonäöstään tulee vaikutelma, että hän on usein sairaana. Siitä ei kannata hämääntyä – hänellä on nimittäin aina sellainen ilme kuin hän juonittelisi jotain. Ehkä valtakunnan rakentamista, kenties yhden tuhoamista. Hänen näkemisensä tietää poikkeuksitta ongelmia. Cole on Guineveren velipuoli Malva Silverthornen edellisestä avioliitosta; Lunen ymmärryksen mukaan Cole ei ole juurikaan tekemisissä Silverthornejen kanssa lukuun ottamatta satunnaisia velvollisuudenomaisia tapaamisia. Lune itse on ollut aiemmin tekemisissä Silverthornejen kanssa – eivätkä he ole nyt ainoastaan muuttaneet yllättäen Lontoon paremmalta alueelta samaan rahvaanomaiseen naapurustoon, vaan he ovat myös samassa koulussa. Kiitos elämälle.
Tuulenpuuska pyyhkäisee poikakaksikon ylitse, ja silloin outo haju alkaa leijua ilmassa. Pöydässä erillään muista istuva mustahiuksinen poika, jolla on korvarengas nyrpisti nenäänsä.
”Hyvä jumala, mies, mikä tuo löyhkä on?”
Cole hätkähtää.
”Mitä? Ai – minä, tuota, kokeilin uutta hiusöljyä. Se on asia”, Cole väittää, kun poika näyttää epäileväi-
seltä. ”Äitini sanoi että öljy on hyväksi, tekee tukastasi kiiltävämmän.” Hän lisää viimeisen varsin asiantuntijamaiseen äänensävyyn.
”Se lemuaa.”
”Hyvä sinun on sanoa”, Cole älähtää kosketellen epävarmana öljyllä siveltyä kastanjanväristä tukkaansa, ”kuontalosi on suurenmoinen.”
”No niin, missäs sitä on oltu?” Guinevere tivaa ankarasti Colelta ja vilkaisee skotlantilaista tyttöä silmät epäilevästi kaventuen. ”Ei kai vain heti vuoden alkajaisiksi pahanteossa? Olen kehottanut jättämään
ne tunnelit rauhaan.”
Lunen huomio terästäytyy ja hän alkaa kuunnella tarkemmin.
Fenrisin otsassa on laastari, poskissa hymykuopat ja nenänvarren poikki kulkee lyhyt naarmu. Parhaat päivänsä nähneiden farkkujen taskusta pilkottaa tiirikka, jonka hän peittää nopeasti kädellään.
Cole vilkaisee syrjäkarein Mitchiä, joka hymyilee niin leveästi, että etuhampaiden välissä oleva rako paljastuu. Vaaleampi ja lyhyempi Mitch on eriskummallinen yksilö: hänen raajojaan vaikuttavat riivaavan jonkinlaiset hermostuneen energian shokit, jotka pakottavat hänet heiluttelemaan niitä – tapa, joka on tarttunut myös Coleen – ja hänen äänenvoimakkuutensa on aina hiukan liian korkea tilanteeseen nähden. Hän löntystelee pöytään silmälasit vinossa, kuin häntä olisi äskettäin tönäisty.
”No, miten on?” Guinevere tivaa. ”En halua teidän eksyvän mihinkään tunneleihin, voivat vaikka romahtaa.”
”Aiomme selvittää, pitävätkö huhut paikkansa”, Cole sanoo. ”Tunnelistoista on kuiskailtu vuosi-
kymmeniä. Professori Daryawesh kai kuuli mitä puhuimme – hän yritti nimittäin kovalla tarmolla suu vipattaen tehdä selväksi, että tänä vuonna me kolme ei saada tehdä yhtään mitään typerää ja ikävää, tai muuten meille kuulemma käy huonosti. Mitä sitten lieneekään sillä tarkoittanut. Sitten hän raivostui, koska meidän olisi hänen mukaansa pitänyt olla jo syömässä.” Cole elehtii puhuessaan vilkkaasti käsillään. Välissä hän haroo epäilyttävästi kiiltelevän tukkansa taaksepäin silmiltään ja koettaa selvästi olla nauramatta. ”Tuntuu siltä että aina kun hän sattuu näkemään meidät jossain, me ollaan hänen mielestään väärässä paikassa.”
”On todennäköistä, että Daryawesh on oikeassa”, Guinevere huomauttaa niskojaan nakellen. Hän näyttää niin erilaiselta kuin veljensä, ilmiselvä rettelöitsijä. Todennäköisesti juuri lainkuuliainen, täydellinen sisarpuoli on ajanut Colen hiukan kyseenalaiselle tielle.
Silverthornet ovat ilmeisesti saapuneet asuinalueelle hieman ennen Sharrockeja. Huhu kuuluu, että täydellistä perhettä koettelee jokin kriisi, sen sorttinen hyökyaalto, että se on ajanut heidät ulos lukaalistaan Lontoon äveriäämmällä alueella.
Fenris hymyilee Guineveren vaalealle takaraivolle ensin rakastavasti. Sitten hän näyttää keskisormea.
”Vaikea uskoa, että me ollaan sukua”, Cole marmattaa. ”Pitikin vielä teidän muuttaa siihen ihan nurmikon reunalle.”
”Se oli ainoa vapaa talo, ja äiti kaipasi muutosta”, Guinevere vastaa tärkeilevästi. ”Myönnä nyt, että sinusta on mukava olla lähempänä siskoasi.”
”Muuttaisin pohjoisnavalle, jos sinusta eroon pääseminen sitä vaatii.”
Guinevere näyttää katuvan syvästi, että on istunut siihen pöytään.
”Mistä tunneleista te puhutte?” Lune kysyy.
”Ei mitään huolestumisen arvoista. Ei edes ajatuksen puolikkaan.” Colen päärynämarmelaadisilmät kääntyvät hänen suuntaansa, ja hän on hetken hiljaa yrittäen turhaan pohtia Lunen nimeä. ”Kuka
olitkaan?”
Lune vaistoaa tyhjänpäiväisen, kaavanmukaisen esittäytymisrupattelun lähestyvän. On kaikkien
kannalta parasta pikakelata sen yli.
”Voidaan hypätä yli muodollisuudet – nimeni on Lune, ja te olette uusia ystäviäni, halusitte tai ette.”
”Mahtavaa!” Colen ilme on niin riemukas, että Lunekin tuntee väkisinkin iloa onnistuttuaan tekemään jonkun niin hilpeäksi.
”Rehtori Winearty ohjeisti Athenaa ja minua toimimaan hänen oppainaan”, Terran selittää sivellen joka ilmansuuntaan sojottavaa tukkaansa. ”Mutta hei, ei käy kieltäminen etteikö oltaisi jo sydänystäviä, olenhan niin mahtava persoona.”
”Älykääpiö, se sinä olet”, Cole sanoo.
”Sinä olet kyllä pahempi, Pennyworth.”
”Hyvä kun tunnet arvojärjestyksen.” Cole virnistää.
”Mitä niistä tunneleista?” Lune kysyy, koska vastaus on hukkunut johonkin keskustelun syövereihin.
”Unohda”, kehottaa tiirikkatyttö, jolla on hakaneuloin ja lukoin lävistetyt korvat. ”Se on meidän hommamme. Ilmeinen kysymys loistaa kasvoiltasi.” Hän tekee sotilastervehdyksen spraymaalitahraisella
kädellään. ”Felicity Mercury, juhlien elo ja opettajien ylin huolenaihe. Kavereiden kesken Fenris. Tuo on
Cole.” Cole huitaisee suonikkailla käsillään.
”Ja minä Mitch, useimmite siivoamassa noiden kahden aiheuttamaa tuhopolkua.”
”Me kolme olemme pysäyttämätön luonnonvoima.” Fenris iskee Lunelle säihkyvästi silmää, ja Lune on tukehtua puutarhaomenamehuunsa. Fenris, Cole ja Mitch vetävät itselleen tuolit ja rojahtavat pöytään, jossa Guinevere näyttää viihtyvän aina vain kurjemmin.
Syödessään loppuun Lune keskittyy kuuntelemaan, kun Fenris, Cole ja Mitch selostavat varsin värikkäästi, mitä tapahtui Guineveren tupaantulijaisissa, joihin kolmikko livahti kuokkimaan. Warren Silverthorne tuli kesken kaiken kotiin, eikä suuremmin arvostanut huomattuaan, että hänen harvinaisin Armand de Brignac Rosé -samppanjapullonsa oli tyhjennetty ja parhaillaan käytössä pullonpyörityksessä. Varsinainen metakka kuitenkin nousi taistelulaiva Bismarckin pienoismallista, joka löytyi työhuoneen kirjoituspöydän reunalla sijaitsevan yhdeksän tuuman levyisen vakiosäilytyspaikkansa sijaan kylpyammeesta.
Aterian jälkeen Drange johdattaa heidät luokkaan kolmannessa kerroksessa. Hän jakaa lukujärjestykset.
”Tästä tulee hyvä vuosi.” Fenris katselee virkeästi ympärilleen. ”Vaikka luvassa onkin luultavasti ukkosta ja hirmumyrskyjä.”
”Ne, jotka ovat olleet pitkään Drangen kanssa tekemisissä, osaavat ennustaa sään hänen kulma-karvojensa asennosta”, Cole sanoo vakavasti. ”Niillä taitaa olla vielä hurjempi elämä kuin minulla. Katso miten kaltevasti ne sojottavat. Takuuvarma myrskyennuste.” Hänen huulilleen tulee merkitsevä virne ja hiljaisuus, kun hän odottaa jonkun nauravan vitsilleen. Mitch hörähtää velvollisuudentuntoisesti.
”Jumalten pyssyt”, Drange päivittelee ja sulkee hetkeksi silmänsä Colen kohdalla. ”Jokin haisee. Herra
Pennyworth? Oletko taas rakennellut jotain kiellettyä?”
”En ole, vannon! Minä… piru vie, minä –”
”Kielenkäyttö!” Drange heristää uhkaavasti taulusientä, joka hänellä on vapaassa kädessään.
Huolekkaannäköinen Winston Bartholomev raapii etupulpetissa raivokkaasti päänahkaansa ja tarkastelee sitten kynnenalusiaan. Lune vilkuilee välillä omaa rikkinäistä rannekelloaan toivoen että sen viisarit alkaisivat yhtäkkiä kaikkien niiden vuosien jälkeen liikkumaan, mutta mitään ei tapahdu. Joskus hän on kuulevinaan hiljaisen äänen kuiskailevan kellolasin takaa. Tämä ei ole niitä päiviä. Lune vaipuu
syvemmälle näennäiseen hajamielisyyteensä ja kuuntelee puolella korvalla keskusteluita, joita kukaan ei aavista hänen kuuntelevan. Jos kartano alkaa hyppiä hänen silmilleen, hän tarvitsee kiristykseen soveltuvaa informaatiota. Vain niin hän on pärjännyt siihen päivään mennessä, jos sitä nyt pärjäämiseksi voi kutsua. Hän saakin pian todistaa, kun Fiorella puhuu ihailevasti jostakusta, jonka Lune olettaa puheiden perusteella hänen suosikkirocktähdekseen. Hän joutuu ikäväkseen ymmärtämään, että kyseessä on sarjamurhaaja.
Drange sanoo juuri jotain sille salmiakkitukkaiselle nuorellemiehelle, jolla on Fenrisin mielestä siistit bootsit ja joka leikkii jatkuvasti ranteessaan olevilla punaisilla kuminauhoilla. Näyttää siltä kuin maailma puhuisi hänelle tauotta liian kovaa, ja hän yrittäisi väkisin sietää sitä. Haudanhiljaisuus on pojan kanssa, kun hän kauhoo rikkinäisten farkkujensa taskusta lakritseja suuhunsa. Lune terästää kuuloaan.
”Aivan, asiat on järjestetty ja paperityöt hoidettu”, Drange sanoo. ”Voit asettua muiden tapaan kodiksi, kunnes kesä koittaa. Meillä on täällä koulupsykologi, mikäli sinun tarvitsee –”
”Voin mainiosti.”
”Hyvä. Kuvanveistotilat sijaitsevat sitten toisessa kerroksessa, kolmas ovi oikealla.”
”Kukahan tuo on?” Terran pohtii viereisestä pulpetista. ”Taitaa olla uusia uutukaisia kuten sinä, varmaan taas jostain rikkaasta suvusta.”
”En tiedä”, Lune sanoo laiskasti, ”hän näyttää siltä, että juo tupakantuhkista keitettyä teetä.”
Terran pyrskähtää, ja hänen nenänsä nyrpistyy riemusta. Lunekin hymyilee. On mukava saada joku nauramaan. Sitten hän ajattelee taas kaikkea menneisyydessä tapahtunutta ja vakavoituu. Ihmiset eivät yleensä naura seurassani.
Myös Fenris viisveisaa tunnin aiheista. Hän heiluttelee pakonomaisesti jalkojaan tai rummuttelee sormillaan rumpukomppeja pulpetin reunaan. Silloin tällöin jokin mahtava juttu saa hänen silmänsä välkähtämään ja hän kääntyy oitis kertomaan siitä Colelle ja Mitchille.
”Yksi sana. Kattokruunu.” Muisto levittää hänen hymynsä korvasta korvaan.
”Felicity!” Drangen ilme enteilee myrskyä ja hän pamauttaa karttakepillä pöytäänsä. ”Yritä nyt hiukan hillitä sitä ylivilkasta luonnettasi, kuinka monesti se täytyy sanoa että asia uppoaa paksuun kalloosi?”
Fenrisin riemukas ilme valahtaa alakuloisuuden lukemille.
”En tykkää olla paikoillani, luuni tuntuvat pyrkivän juoksemaan karkuun.”
”Yrittäisit vähän uutterammin, jatkuva huomionhakusi häiritsee muiden oppimista.” Drange huokaisee kevyesti ja terästäytyy täyteen pippurisuuteensa. ”Joka saapumiserässä tulee vastaan oppilaita, joiden ei olisi koskaan pitänyt astua jalallakaan Wisteriakartanoon. Heidän läsnäolonsa vavisuttaa rakenteita, jotka olemme täällä uutteralla yhteistyöllä luoneet, ja häiritsee edistyneempiä oppilaita.” Hän vilkaisee Guinevereä. Athena kurtistaa ärtyneesti kulmiaan.
Fenrisin katseessa on alkanut kimaltaa.
”Rouva Drange, minä ihan totta yritän par –”
Drange heristää taas karttakeppiään taulun edestä. Hänen äänessään kajahtaa kiihkeä kumeus, joka muuttuu loppua kohti katkonaiseen kärinään.
”En sano enää toista kertaa. Lakkaa – tuottamasta – ääntä!”
Lopputunnin kaikki ovat hiirenhiljaa. Se on melkoinen saavutus, sillä Lune on juuri havainnut, ilmeisesti puolen muunkin luokan lisäksi, että pieni hämähäkki kiipeilee Drangen hiusrajassa. Drange ei huomaa: hän ei kulmakarvaansa väräytä vaan mulkoilee tärkeännäköisenä papereitaan. Oppilaat yrittävät epätoivoisesti olla pyrskähtämättä, kun hämähäkki siirtyy Drangen tuomarinkakkuloihin. Ilma tuntuu räjähdysherkältä kuin äärimmilleen täytetty ilmapallo. Lune tekee vakavan virheen: hän vilkaisee
sivulleen Terraniin. Terran helottaa tomaatinpunaisena tuolissaan ja tuijottaa pidätellystä naurusta täristen takaisin. Lunen on käytettävä kaikki tahdonvoimansa ollakseen räjähtämättä siihen paikkaan. Hän tuntee
muurien karisevan nopeaan tahtiin heidän väliltään.
”Olen vain niin eksyksissä”, Lune sepustaa heidän kävellessään kaikuvia käytäviä välitunnille. ”En ymmärrä, mitä minun on tarkoitus tehdä elämälläni. Jumitan vaan.”
”No”, Terran sanoo, ”mistä sinä tykkäät?”
”Tykkään tähdistä. Haluan matkustaa jonnekin kauas mutta… olen silti täällä jumissa.”
”Ei tarvitse olla astronautti matkustaakseen.” Athenan vaaleisiin palmikoihin takertuu ylhäällä kaartuvista oksista visteriankukkia, kun hän pyörii sifonkihameessaan etupihan hehkussa ja kääntää useita katseita – hän vaikuttaa olevan kaikkien sisko, juhannusyössä tanssiva metsänhenki. Lune kohauttaa
harteitaan.
”Kai sitä on muitakin tapoja.” Hän huokaisee. On epäoikeudenmukaisuuden multihuipentuma syntyä
posliininuken kehoon jättiläisen unelmien kanssa. ”Takerrun vain tähtitieteilijän haaveeseeni, mutta
totta puhuen en ole varma, onko kaikki tämä minun tulevaisuuteni.” Hän viittaa käsillään vanhaa
akatemiaa ja villiä puutarhaa kohti. ”Se on vain ainoa polku, jonka kykenen näkemään.”
”No, voithan sinä aina juosta täältä karkuun”, Athena tuumaa.
”Ei. Ei, usko minua, täällä on parempi...”
”Hyvä”, Terran sanoo. ”Koska tulisi ikävä sinua.” Hän hymyilee.
”Annat minulle diabeteksen, West.”
”Annan sinulle iskun vatsaan.”
Takapihalla he istuvat mustan rauta-aidan juureen, ja Lune katselee heitä heidän puhuessaan –
ihmisten tarkkailu on jopa lintubongausta mielenkiintoisempaa. Siinä missä Terran on itsekyhättyjä puumajoja ja estotonta naurua ja mutaisia maalaissyksyjä, Athena tuo mieleen vaniljasaippuan ja aamu-usvassa kuiskatut romanssitarinat. Hän oppii, että Terran kaipaa silläkin hetkellä auringonkukkapeltoja enemmän aavojen lentokenttien tuuleen katselemaan omia metalliauringonnousujaan; kuuntelemaan lähtevien ja saapuvien koneiden laskeutumista verkkoaitojen takana valon taittuessa vaaleanpunaisena.
”Katso!” Terran huudahtaa tähyten korkeuksiin. Kartanon yli kiitää hitaasti lentokone. Se saa Terranin ruskettuneet kasvot kirkastumaan ja käynnistää useita minuuttia kestävät selitykset sen siluetista ja eri tyyppisten koneiden mootorien äänestä, mutta ne puheet eivät käy juurikaan Lunen järkeen.
Amelia Earhartista Terran siirtyy puhumaan ilmailumuseosta, jossa on ollut kesätöissä. Hän kertoo vitriinien täyteisistä korkeista huoneista, joissa tila humisee ja halleista, jossa polttoaine tuoksuu ja vierailijat tirkistelevät vanhoja lentokoneen osia. Hänen ruostetukkansa karkaa poninhännältä kuohkeina sojottaviksi piikkimäisiksi tupsuiksi.
”Museoon oli lentänyt pääskynen”, Terran kertoo ja suttaa lyijykynällä farkunpolveensa. ”Makasi loukkaantuneena lentokonehallissa, siinä natsikoneen alla. Vein sen kotiin hoivattavaksi. Mummi ei uskonut että virkoaisi enää. Eilen se räpisteli vääntyneine pyrstöineen talon ylitse.” Hän vaikeni pidemmäksi aikaa.
Lune jatkaa informaation sisäistämistään. Tarkkaavainen henkilö saattaa saada paljon irti satunnaisista yksityiskohdista. Hän ei kuitenkaan valmistaudu paraikaa Terran Westin kiristämiseen.
Lune on päättänyt oppia tuntemaan hänet.
Nyt Terran järjestelee kirjapinoa sylissään rystyset punoittavina, multaa kynsien alla. Kirjojen nimet liittyvät sotahistorian lisäksi arkeologiaan. Terran huomaa Lunen kiinnostuneen katseen ja kohauttaa hämillään olkapäitään.
”Olisi varmaan kivaa. Tiedäthän, avata kuolleiden valtakuntien salaisuuksia.” Hän levittää teatraalisesti käsiään ja tuijotti taivaalle, jossa lentokoneen pauhu vielä kaikuu. ”Etsiä syitä sille, miksi kaikki, mikä ajatteli olevansa ikuista särkyi.” Hänen silmänsä välkkyvät kuin kissankulta harmaassa kivessä. ”Silmänräpäys ja jokin tarpeeksi suuri katastrofi, ja meidän rakentama järjestelmämme voi sortua samalla tavalla.”
”Minä en haluaisi kaivella liikaa”, Athena sanoo nenänpää hienoisesti nyrpistyen. ”Kuka tietää, mitä unohtunutta multien alle on hautautunut.” Hän käärii hopeapaperista kermatoffeen ja heittää karamellin kielelleen.
”Tekin huomasitte sen, vai?” Lune nyökäyttää tammien varjoon. Parin metrin pituinen suorakaide vastakäännettyä multaa saa hänet pohtimaan hiljaa itsekseen, mitä mahtaakaan maata puutarhan värejä pursuavien istutusten alla, suljetuin silmin kukkaisjuurten kätkeminä. Häntä hermostuttaa taas. Helakanoranssit kehäkukat näyttävät takaisin tuijottavilta silmiltä. Mihin minut on tuotu?
Athena kikattaa.
”Tuo lienee pelkkä tavallinen perunamaa, holhokki rakas, lakkaa näyttämästä niin kauhistuneelta.”
Lune väistää Athenan kultaista katsetta. Toisten kaitseva asenne häntä kohtaan alkaa käydä hermoille.
”Siitä huolimatta”, Athena jatkaa, ”jotkut portit on parempi jättää avaamatta. Isäni sanoja.”
”Mitä oikeastaan tiedätte Wisteriakartanon historiasta?” Lune kysäisee mietteisiinsä vaipuneena.
”Se minua ei kiinnosta pätkääkään”, Terran toteaa. ”Ei kai sinua? Winston Bartholomev varmaan tietäisi, hän on hieman turhankin innostunut kaikesta Wisteriakartanoon liittyvästä. Tonkii kaiken maailman pölyisiä arkistoja ja homekansioita ja mutisee kuumeisesti itsekseen.”
”En kyllä suosittele puhumaan hänelle”, Athena sanoo näperrellen palmikon päätä.
”Jep, kunnon friikki”, Terran myöntää. ”Sen verran kyllä tiedän, että kartanon alla tosiaan väitetään olevan jonkinlaisia tunneleita tai katakombeja. Joka vuosi löytyy joku, joka väittää kuulevansa öisin ääniä lattioiden alta.”
”Ihanko totta?” Lune kohottaa kulmakarvojaan. Kammottavat hyiset aavistukset uiskentelevat taas mielen tyyneen veteen. Fenrisin porukan mainitsemat tunnelit askarruttavat häntä. Mitä tarkoitusta ne palvelevat?
”Vaikutat uupuneelta”, Athena huomauttaa vihkonsa takaa, johon raapustaa kuumeisesti.
”On ollut hiukan merkillisiä päiviä viime aikoina.”
Athena siirtyy istumaan hiukan lähemmäs häntä ja laittaa hänen huiviaan paremmin.
Lune ei osaa odottaa sitä. Kun kädet lähestyvät hänen kaulaansa, hän säpsähtää säikähdyksestä taaksepäin. Rinnassa puristaa äkkiä hirvittävästi, kurkku tuntuu menevän lukkoon.
”Anteeksi!” Athena huudahtaa itsekin säikähtäneenä. ”Anteeksi. En tarkoittanut…” Hän vetäytyy.
”Ei se mitään”, Lune sanoo nopeasti ja hengittää syvään ja ulos. Olet turvassa. Olet Wisteriassa. Kuivalla
maalla. Athenan parfyymi pyyhkii hänen ylitseen, mutta se on miellyttävää. Hentoa
kuin jokin kaukainen, tuulen kuljettama tuoksu. Lootusta. Se ei iske kasvoille kuin seinä ja lukitse hänen kurkkuaan väkivaltaisella maullaan – se on tapahtunut muista syistä. Tämä rauhoittaa hänen hermojaan, vanilja ja mangot. Itseasiassa, se ei ehkä ole parfyymi lainkaan, vaan Athenan mukaan tarttunut kynttilöiden tuoksu, joka kertoo hellistä asioista.
Joka tapauksessa Lune alkaa pitää hänestä.
”Mitä tapahtui?” Athena kysyy surumielinen tuike silmissään, joka solu valmiina kuuntelemaan.
Kuunneltuaan hetken karsittua versiota Lunen tarinasta tuike vaihtuu lievään säikähdykseen. ”Sinäkö kaveeraat taskuvarkaiden kanssa?”
”Ei hän aina ollut varas." Nuorempana Lune ihaili häntä, villiä lasta, torihedelmien pihistelijää. ”Charlynne myös kestää – kesti – puheeni matematiikasta, tähtitieteestä, aaveista ja… voi ei, tuota minun ei pitänyt paljastaa.”
Lune tajuaa virheensä liian myöhään. Terranin ja Athenan ilmeet ovat jo muuttuneet. Athena näyttää siltä, että on ehkä kuullut väärin, ja Terranin suu raottuu. Hän kumartuu lähemmäs.
”Sanoitko… aaveista?” Terran kysyy hitaasti.
”Siitä vaan, naura pois”, Lune haastaa. Terran ei naura. ”No, minä olen aina nähnyt niitä…”
”Kartanossakin?” Terran kuulostaa odottamattoman innostuneelta. Athena vetäytyy vähän pelokkaana taemmas. Lune pudistaa päätään.
”Täällä en ole nähnyt vielä yhtään.” Asia ei ole aiemmin käynyt Lunen mielessä, mutta nyt pahat aavistukset löytävät jälleen sydämeen. Miten kartano on aaveeton? Ja miksi ihmeessä hän meni möläyttelemään asioista Athenalle ja Terranille niin aikaisin? Terran pudistelee hienoisesti päätään.
”Uskomatonta.”
”Älä viitsi.” Lune alkaa jo kiihtyä. ”Varmasti sinä olet joskus kuullut jonkun väittävän, että he näkivät edesmenneen setänsä tai jotain vastaavaa?”
”Ymmärsit väärin”, Terran sanoo nopeasti. ”En pidä sinua hulluna tai mitään, älä huoli.”
”Voitte mennä muualle istumaan.” Lunen ääni on tyhjä kaivo, hän puristaa käsiä nyrkkiin. ”En syytä teitä.”
”Lune…” Athena aukoo hätääntyneenä suutaan.
Lune nousee seisomaan, hänen verensä kuohuu korvissa ja takista leyhähtää kerosiini. Minä olen
juureton. Juuriltaan revitty rikkaruoho, jonka Terranin solmima ystävyysnauha sitoo Wisteriakartanon yhteisöön. Minä
haluan polttaa lautasliinat ja hiusnauhat. Mieleni käskee satuttaa ystävää.
”Menkää pois. On parempi, että pysytte kaukana minusta.” Hänen silmänsä kostuvat ja kaikki
menneisyydessä tapahtunut eskaloituu sisällä. ”Jokin on rikki minussa, olen viallinen.”
Sitten tapahtuu monta asiaa yhtä aikaa. Terran on sanomaisillaan jotakin, mutta metsästä tuleva
napsahdus ja saniaisten kahahdus keskeyttävät hänet. Saniaiset heilahtelevat aidan toisella puolella:
jokin kävelee ikimetsän reunassa tuoksuvissa varjoissa. Terran seuraa Lunen katsetta aidan läpi.
”Mikä se oli?”
Lune tuijottaa suoraan sinne, missä kasvillisuus asettuu huojahdellen aloilleen.
”Tekin näitte sen?”
”Varýsh puhui äänistä metsässä..."
”Te kaksi ruokitte jo nyt toistenne roskapaloa ja vainoharhoja.” Athena puistelee päätään.
”Aivan, olemmepa onnekkaita, että meillä on sinut tasapainottamassa vaaka.”
Piiloutuja jatkaa yhä lehvien kätköissä kahisteluaan. Pian se ilmestyy esiin ravistellen inkiväärinväristä, mustatäpläistä turkkiaan. Jättiläismäinen kissa naukaisee ja lähtee tassuttamaan heitä kohti häntä kaarella.
Kissa maukuu uudestaan. Koko kuvassa on jokin pielessä. Kissan äänessä erottuu selkeä epätoivon särmä. Se kääntää selkänsä ja ottaa muutaman askelen kohti metsää. Kasvillisuuden joukkoon päästyään se pysähtyy katsomaan viimeistä kertaa taakseen kirkkaanvihreillä silmillään.
”Minusta tuntuu, että se haluaa meidän seuraavan”, Lune sanoo hitaasti.
Kissa tuijottaa hännänpää vääntyillen. Sitten… se nyökkää. Solakan selän vilahdus, ja saniaiset nielaisevat kissan hahmon. Ikimetsän salatut kolkat huokailevat.
”Vai sillä tavalla!” Järkytys ja ihmetys kamppailevat Terranin kasvoilla. ”Athena, näitkö?”
”Näin minä, ei ollut teidän sekoilujanne.” Hänen vastahankainen mielenkiintonsa herää.
”Minä menen”, Lune sanoo nopeasti. ”Se eläin käyttäytyi oudosti.”
”Siitä ei seuraisi mitään hyvää.” Terranin ilme on jähmettynyt epäluonteenomaisen vakavaksi. ”Tiedäthän, epäilyttäviä asioita ei pidä seurata. Eikö niin, Athena? Älä seuraa valkoista kania, tai tiput reikään ja saat psykoosin. Älä seuraa – miten se menikään se äitisi hokema uskonnollinen lainaus?”
”Älä seuraa tämän maailman virvatulia”, Athena mutisee hiljaa, metsään tuijottaen. ”Ne voivat johdattaa
sinut pimeyden maahan, josta ei ole paluuta. Joudut kuoleman varjon ja sekasorron maahan, synkkään maahan, jossa valokin on pimeyttä.”
”Tässä tapauksessa kannatan äitiäsi”, Terran ilmoittaa ytimekkäästi.