Yöttömän Yön Ajojahti | K11 | synkeänkodikas fantasia | found family [valmis]

[Valvehaukka]

Nimi: Todellisuusvarkaan Teoria (eli "Raudan anteeksiantama petos") edit: nimi muuttunut "Yöttömän Yön Ajojahdiksi".
Kirjoittaja: Mä eli 'Vi Ilves'
Beta: Mikko, Valtsu, J (ENG vrs), Inari, Lyra
Ikäraja: K-11
Genret: synkeänkodikas fantasia, dark academia, gothic horror -elementit, mysteeri, seikkailu


"Pyromaanit haudataan tulitikkuaskissa."



Tämä on ensimmäinen luku kirja(sarja)stani päivänkehrääjistä, Yöttömästä Yöstä ja Kaamoksesta, joka tulee ilmestymään lähitulevaisuudessa.




Todellisuus repeilee, kun 16-vuotias aistiherkkä Lune Sharrock – riskejä rakastava katupianisti–pyromaanityttö – pakenee harhojaan kellotorniin ja joutuu eliittisisäoppilaitokseen. Oudossa kartanossa yksi harhautuminen voi eksyttää goottilaiseen painajaiseen, jossa kaksoisaurinko punertuu, lumisadepallot ovat maagisia ja langennut joutsenratsastaja Valkyrian johtaa Sielujen Sadonkorjuuta.

Snobeja salaa tarkkaillessaan Lune haikailee akatemian kapinallista taiteilijaporukkaa turvakseen – mutta hän on tutkimuspöydillä traumatisoitunut ihmisraunio, jonka unihäiriöt ruttolääkäreineen ovat vasta alkua. Tappojen kasautuessa hän joutuu pelkäämään järkensä puolesta, ja totuuden on pysyttävä piilossa, tai hän menettää kaiken. Ellei kartano itse ahmaise ystäviä ensin.

Trilogiassa: Aroace MC, friendship, autistic-coded MC, enemies to lovers, found family (monta), feminine rage, mental health





1.

VIRVATULTEN KADOTTAMA



Kaupungin tuoksu on savuisen harmaa ja katupiano epävireessä. Lontoon katupianisti soittaa:
norsunluun kellertävät koskettimet päästävät käheästi kilahtelevia säveliä, kun Lunen sormet kiitävät niitä
pitkin kutoen ajan kuluttamaa sävelmää. Kaiku on vääränlainen, metallinkylmä. Sävelkorkeus on madaltunut.
Soitinta tuskin saa enää herätettyä kuolleista – ei yllättäisi, vaikka pianonruumiin kieliltä löytyisi rastaan-
pesä. Edellisöiset puolikuut ja savukkeenpolttamat kirveltävät käsivarsissa takin alla.
     Toisinaan sateiset illat Lontoon kaduilla käyvät niin hyisiksi, että savuke sammuu ja Lunen luihin
sattuu. Tuolloin hän haluaa vain sytyttää koko pianon liekkeihin, sillä asioiden polttamisesta tulee mukava
olo. Kuin perhosia vatsassa. Sinä päivänä ei onneksi sada, eikä mikään pala.
         Silloin tällöin ropisee kolikko maassa nököttävään huopahattuun. Siinä Lune on joka aamu, toisinaan
iltaisin. Hän ei soita koskaan heidän lempikappaleitaan. Sävellykset ovat pölyisiä klassisia lurituksia.
Ruosteinen soitto ja sammalen murtamat koskettimet irrottavat lähinnä sääliviä katseita ohikulkijoilta.
     Lune ei näe heitä enää. Hänen silmänsä ovat auki ja tuijottavat nuottitelinettä, jolta nuotit on
varastettu. Hän katsoo pianopuun lakatun pihkanruskeuden läpi eikä näe kaupunkilaisia kalliissa
puvuissaan ja kengissään; ei takana olevaa kukkakauppaa, jonka ikkunaan ripustetaan MYYDÄÄN-kylttiä.
Hänen maailmassaan orvokit ja krysanteemit eivät nuudu, vaan räikyvät värejään näyteikkunan täydeltä,
ja taivas sitä kiduttavien piippujen yllä on yhä sininen.
     Sävellys päättyy alkusointuunsa. Nuotit kajahtavat särkyneinä ja Lune painaa maiharinsa pronssi-
polkimelle, pakottaa äänen jatkumaan, kunnes toiveikkaan C-duurin epävireinen irvikuva katoaa.
Pianon haipuva ääni vie mennessään kukkien värin ja kangastuksen kauniimmasta maailmasta.
     Lune nousee soittopenkiltä, jonka pölyinen samettityyny on litistynyt, ja nostaa hatun kadulta
tarkastaakseen päivän saaliin. Vain muutama roponen. Pitää kai sitten jättää ne klassiset kappaleet; ei niitä
kukaan pysähdy kuulemaan, eivät ne ole kenenkään suosikkeja. Lune huokaisee tupakansavua. Demaine-
tädin omat hatut käyvät yhä kuluneemmiksi, vaikka hänen valmistamansa yksilöt ovat yhä kauniita kuin
konditorian näyteikkunan täytekakut, eikä hän osta enää hunajaa tai kukkia. 
     Ohikulkijat tuijottavat Lunea, loppukesän yönä tyhjästä ilmaantunutta katusoittajatyttöä, joka ei katso
silmiin. Hän on hauras pieni olento; jokin hänen viluisenkalpeissa rystysissään ja mannekiinimaisen
tyhjässä ilmeessään vaikuttaa herkästi särkyvältä. Katse laimeissa silmissä näyttää painajaisten pysyvästi
laajentamalta, varisten nokat valmiina murtautumaan läpi pupilleista. Hänen sormensa hatun reunalla ovat
haudankylmät, ja tragedia ommeltuna murjotukseen jähmettyneille huulille.
     Lyhyttä sulkamaisena pöyhöttävää tukkaa voi silotella parhaansa mukaan, mutta se luo silti
epätoivotun vaikutelman, että Lune on räjäytellyt jotain huoneessaan. Ettei häntä kannata kutsua teelle.
     Lune Sharrock – se on hänen nimensä. Niin kuin ranskalaissyntyisen äidin kuu ja sen salainen puoli,
joka ei koskaan tule näkyviin. Niin kuin se piiloutuva puoli ihmisissä, jonka he joutuvat kerran löytämään.
     Meillä kaikilla on se, uskoisin; huuto, joka kätkeytyy kylkiluihin ja joka ulos päästessään murtaisi kaikki vuoret ja
muurit vieden maat takaisin pimeille ajoille. Huuto, jonka vapautumisesta olemme peloissamme.
     Hän rahjustaa kotiin kuusi puntaa huopahatussa. Demaine-tädin ensimmäinen hatunyritelmä on
lahjoitettu juuri siihen käyttöön. Hän työskentelee aina, ja hänen perfektionisminsa hattujen ja vaatteiden
suhteen on äärimmäistä.
     Eikä Lunella ole ketään muuta kuin tätinsä.
     Ja unissa alati lähestyvät ruttolääkärit.

*


Eräällä siniharmaalla kujalla Lune pysähtyy roskapöntön luokse. Jätteenlemu huokuu keuhkoihin.
     Tulitikku raapaisee askin kyljen fosforia vasten. Kipinä leimahtaa ja kärki syttyy. Hän vippaa tikun
roskikseen silmät sumentuen. Liekit nousevat kuohuvina, sihisevinä, sylkevinä, ja päivän paino purkautuu
lihasta, kun se palaa. Siinäpä hiukan väriä maailmaan.
     Tädin ääni läjähtää heti kuin ruoska mielessä: Kukaan Lontoossa ei saa tietää pyromaniastasi! Uusi
eliittikoulusi Worcesterissa ei siedä moista käytöstä! Ehkäpä se tekee sinusta vielä jotain parempaa…
     Tavassa, jolla yksi tulitikku saattaa järisyttää maailmaa, on jotain rappiollisen kaunista. Lahjalla, jonka
tuli antaa saattaa hänenkin kaltaisensa katurotta jättää jälkensä maailmaan. Sinä turmeltunut, laho tyttö!
Tällä kertaa ääni on hänen omansa.
     ”Sinä siellä! Mitä luulet tekeväsi?”
     Kolmas ääni tulee kujan päästä. Sinne on pysähtynyt pitkätakkinen, kopeanaamainen mies.
     ”Hyi! Pysy kaukana, tuholainen! Jätteenjyrsijä!” Mies vetäisee kätensä rinnalleen Lunen ohittaessa.
     ”Joo, kannattaakin pelätä, hermoraunioni tarttuu”, Lune mutisee hilpeyttä äänessä ja juoksee.
     Viallisuuden ääni resonoi ilmassa. Muutoksen signaali. Jokin on tulossa.
     Nyt se saavuttaa jo kaikkien kintereitä.
     Lune Sharrock on maamiina, ja jumalat auttakoot niitä, jotka kävelevät hänen ylitseen.

*

Kotona tuoksuu syreeni, kun Lune myöhemmin saapuu kaupungilta. Demaine-täti odottaa kuistilla.
Hänellä on käsissään keskeneräinen sinooperinpunainen huopahattu, josta roikkuu löysiä lankoja. Se ei
näytä löytäneen vielä oikeaa muotoaan.
     ”Tiedän mitä teit.”
     ”Olen pahoillani, en tiennyt, että joku –”
     ”Se oli Warren Silverthorne, uusi naapurimme. Hän näki, Kharmeline.”
     ”Mies on nopea kintuistaan, jos ehti jo sinulle käydä kantelemassa.”
     ”Mitä olen sanonut?” Tädin sormet kiristyvät huolittelemattomalla hatunreunalla. 
     ”Että kukaan ei saa tietää.” Kotimatkalla kasvanut häpeän tunne humahtaa nyt voimakkaana.
      ”Sanoin Warrenille, ettei se voinut olla sinä. Koska valehtelin sinun olevan huoneessasi
hahmottelemassa uuden mekkoni kaavoja. Warren Silverthorne on viimeinen henkilö, jonka epäilyksiä
kannattaa herättää, ymmärrätkö?” Demainen katse valahtaa hänen hienojen, liian pienien kenkiensä
kärkiin. ”Hän on rikas ja vaikutusvaltainen mies…”
     ”Hienohelma hän on, ei mikään mies.”
     Täti hymähtää etäisen huvittuneena.
     ”Pyromaanit haudataan tulitikkuaskissa. Pidä se mielessä. Mene nyt, tuon sinulle kohta piirasta.”
     Ullakkohuoneensa hämärässä Lune heittäytyy tuoliin kirjoituspöytänsä edessä. Suurimman osan
pöytätilasta vievät äidiltä jääneet astronomian muistiinpanot ja kaukoputki.
     Lisäksi pöydällä notkuu pinottain opuksia muinaisista sivilisaatioista. Niissä on kuvia temppelin-
raunioista ja ja katedraaleista, eikä Lune tiedä varmasti, mitä hakee rivien välistä. Ikään kuin jotain
menetettyä, jonka synkäksi surumieliseksi runoksi muuttunut Lontoo on haudannut alleen, niin
maankuoren päällisessä todellisuudessa kuin päiväunien usvaisilla niityillä. 
     ”Yksinäisyys on valhe, painovoima rakastaa sinua aina. Niin paljon, että pitelee sinua tiukasti poissa yläpuoliselta
pimeältä ikuisuudelta. Mutta kun aika on oikea, sekään ei voi evätä sieluasi tähtikuviolta, josta tulit.” Niin lukee
yhdessä äidin vihkoista. Sen täytyy olla totta – toivottavasti se on totta!
     Lune ryhtyy taittelemaan origamia, kuten aina sellaisina hetkinä. Koko ajan paha aavistus jostakin
etäisestä mutta lähestyvästä järistää hiljalleen hänen alitajuntansa seinämiä.
     Keskity. 
     Lune kiroaa. Sormenpään viiltohaavasta tihkuu verta paperiin. Laastari sormessa on hankala soittaa
La campanellaa. Daphne Sharrockin tähtikartat tarkkailevat seinältä. Lunen tummat, savunkäryiset hiukset
ovat liian lyhyet kunnon letille ja tyhjä katse eksynyt tilaan maailman taakse – hän on valmis kävelemään
tuntemattomuuteen milloin tahansa, jos se vain avaa hänelle ovensa jossain lampunkajoisella mukulakivi-
kujalla. Joka yö sen kohina voimistuu hänen korvissaan, kylpyammeen pohjalla ja kaupungin alla, missä
varjot vaeltavat, kerjäten Lunea etsimään jotain, mitä hänen mielensä ei kykene löytämään. Olen jumissa, ja
minun on päästävä eteenpäin. 
     Lune ottaa taivaansinisen paperin likaantuneen tilalle. Älä polta.
     Kaikilta piilossa hän käy jatkuvaa kamppailua omia aivojaan vastaan. Tarvitaan paljon virikkeitä
harhauttamaan polttamishimot. Taitos vasemmalle, sitten keskelle. Pianonsoittokin auttaa. Joskus hän sortuu
tulitikkuihinsa ja sytyttimiinsä niin kuin Demaine-täti halpaan viiniinsä. Älä polta!
     Joskus hän polttaa kaikki origamit huoneessaan, koska se on parempi kuin polttaa kirkko. Hän rakastaa
arkkitehtuuria – miksi hän tahtoo nähdä maailman tulessa? Itseinho kohoaa valtavaksi niinä hetkinä,
vaikka Lune tietää, ettei hän kykene lopettamaan.
     Aion välttää turhaa harmia viimeiseen asti. Toivottavasti pystyn siihen.    
     Lohikäärme valmistuu jo ulkomuistista. Paperin kääntelystä on muotoutunut selviytymismekanismi
horjuviin hetkiin. Se keskittää mielen yhteen polttopisteeseen; estää sitä hajoamasta kappaleiksi
ympäri kosmosta, niin kuin asumattomat planeetat ja hänen olemattomat muistonsa vanhemmistaan,
jotka olisivat suojelleet pimeältä lämpimin halauksin ja mukillisin lämmintä iltamaitoa.   
     Ja kun Lune toisinaan herää tahmein kasvoin kirkuen painajaisista, hän sytyttää yölyhdyn ja sukeltaa
tuttuun geometriseen valtakuntaansa. Mikäli paperin taittelu matemaattisella tarkkuudella onnistuu, tietää
hän elävänsä taas todellisessa maailmassa. Ei siinä valeheräämisen sisäisessä harhassa.
     Lune katselee valmista origamia, ennen kuin asettaa sen hyllylle satojen paperitekeleiden joukkoon.
Alakulon hymy leviää kasvoille – ikkunasta puhaltava tuuli saa paperisiivet värisemään. Aivan kuin se
yrittäisi puhaltaa elämää ystäviin, jotka eivät ole koskaan hengittäneet.
     Kolmas paperi on leiskuvan tulenpunainen. Lunen kädet tärisevät. Paperi ruttaantuu, eivätkä taitokset
ota mennäkseen oikein. Ulkona tuuli on yltymässä. Äkkiä se kohahtaa sisään ja lennättää hyllyllä siistissä
rivissä olevat eläimet ympäriinsä. Lunen nyrkissä rusentuu punainen lohikäärmeenalku.
     Mitä tämä oikein on? Tämä sielustani kumpuava kuurouttava kaiku...
     Viimeisestä paperista saisi tulilinnun, mutta se on valkea. Hänen elämästään, niin kuin kukkakauppiaan
ikkunasta on loppunut oranssi. Kun kammottava veritahrainen lintu valmistuu, Lune tuijottaa sitä ja
toivoo, että se jotenkin heräisi henkiin ja lentäisi pois. Mikset sinä ole todellinen? Tosin, mikä oikeastaan edes
on? Kuinka sen voi tietää?
     Se ei vastaa. Se pysyy mykkänä, niin kuin kaikki muukin maailmassa on pysynyt kaikki ne vuodet.
     Kellonkoneiston gongimaiset lyönnit repivät hänet nykyhetkeen. Taas minä lipesin niihin kanjoneihin.
Sormia paleltaa yhä pianonsoiton jäljiltä. Lune hyräilee hiljaa.
     Silloin se ilmaantuu. Sinisenvioletin- ja valkeankirjava pöllö, joka istuu ullakon ikkunan takana pää
kallellaan. Pöllön naisenkasvot katsovat suoraan Luneen. 
    Silmänräpäys, ja viestinviejä on poissa. Lune kuulee sanat mielessään vain hetken, mutta sinä päivänä
kun hän alkaisi taas muistaa, maailmat olisivat muuttumassa. Tai ehkä ne olisivat jo muuttuneet.
     ”Kohtalon kellot lyövät – juokse, sinä saalistettu päivänsäde.”

                                                                       *


Lontoo pimenee ensin. Pystyynkuollut kaupunki jää seisomaan avaruuden syvänteen alle kuin
loppuun poltettu kynttilä. Ikkunoiden valot on puhallettu sammuksiin, ja ihmiset odottavat jotain
alitajuntojensa pohjalla. Suljettuaan höyryisenkeltaiset silmänsä kaupunki syvine katuineen ja kujineen
hiljenee sateen ja liikenteen kohinaksi. Ääni kuulostaa uniselta, horrostavalta hengitykseltä.
     Sen tukehtuvan myrskyn vaivaaman, sydämiin ja luihin käyvän päivän jälkeen muutama ikkuna syttyy
jälleen, mutta vinot kuivettuneita kasveja muistuttavat katulamput törröttämässä mukulakiviteiden
varsilla välkkyvät joka illankoitto. Saavuttamattomalla aavalla, korkealla piippujen katonhuippujen yllä
alkaa viipyilemään sairaanvihertävä hämy. Ihmiset jatkavat elämäänsä teeskennellen, ettei mikään ole
toisin.
     Eräällä ullakolla heittelehtii Lune valveen riivaamana. Edes mustassa aukossa ei asu yhtä tiheää
yksinäisyyttä kuin siellä. Täti on kai taas myöhään hattuja tekemässä, talo tyhjänkaikuinen, eikä kukaan
välitä, mitä maailmalle on tapahtumassa. Maailma on menossa pilalle. Ja Lune näkee; ja siksi hän valvoo.
     Huoneessa on pimeää, kun hän havahtuu horteestaan. Sellainen pimeys ei lähde silmistä räpyttele-
mällä. Lune vääntäytyy lakanoistaan kylmänhikisenä ja kurkottaa kohti lamppua.
     Hehkulamppu leiskahtaa sinisenä ennen yövalon poksahtavaa kuolemaa. Sen jälkeen katkaisin vain
naksuu sormen alla. Pimeä pysyy nurkissa, pupillien pohjalla. Paniikki alkaa hiipiä hänen rintaansa ja
puristaa. Radiosta ujeltavat vaimeasti Mozartin Lacrimosan kummittelevat kuorot.
     Äkillinen hätä sävähtää Lunen vatsassa. Demaine!
     Kallistelevilla käytävillä kaikuu nurkkien nitinä, ja Lune juoksee. Koko talo notkuu liitoksissaan.
Kolea ilma hytisyttää kehoa. Hän juoksee yhä. Mitään ääntä ei enää kuulu, paitsi portaiden rouske
hänen kiiruhtaessaan alakertaan. Sieltä käytävältä on peräisin kalsean valon hohka. Se tunkeutuu
korkeataajuisena täyttämään korvia. Lune puree hammasta. Sähköinen sirinä tuo vilun kosteannihkeälle
iholle. Halogeenivalojen välke vihlaisee migreenisenä silmämunien takaisissa hermopäätteissä. Lune
ei pysähdy edetessään läpi välkähdysten ja mustuuksien niiden välissä. Hän menee suoraan tädin
makuuhuoneeseen.
     ”Demaine. Hei.”
     Ei vastausta.
     ”Herää!” Lune huutaa ääni murtuen ja ravistelee olkapäistä. Täti ei liiku. ”Herää nyt, ole kiltti!” Hänen
ihonsa on kylmä pyjaman alla. ”Herää… meidän piti leipoa tuulihattuja.” Halogeenit käytävällä eivät
lakkaa vilkkumasta.
     Lune irrottaa kätensä Demainesta ja pyörähtää ympäri sydän painavana rummuttaen. Seinäkello
tikittää taustalla. Keittiön vuotavasta hanasta läiskähtelee vesipisaroita metallialtaaseen, ja joka isku
hakkaa kuin yksi ja sama varoitus kallon seinämissä.
     Älä mene Wisteriakartanoon.
     Hän palaa huoneeseensa. Ehkä hän on hullu, ja Cyanide oikeassa. Linssissä, jonka läpi Lune hahmottaa
todellisuuden, on aina ollut säröjä.
     Minne hän sitten voi mennä siitä nurin päin kääntyneestä talosta? Talosta, jonka hyisessä makuu-
huoneessa hänen tätinsä makaa ikiunessa, vaikka lupasi leipoa hänen kanssaan tuulihattuja mansikka-
kermalla? Lune pakottautuu pysymään raiteillaan pukiessaan sukat ja tädin vanhat maiharit. Jossain niiden
alla lattian kääntöpuolella odottaa tuttu, mykkä keho, jonka yhteys maahan ja Luneen on katkennut ja
tietoisuus matkannut johonkin pois. Taakse Lontooseen jääneet kengät sentään tuntuvat tutuilta. 
     Hän huudahtaa, kun läpikuultava piika vanhanaikaisissa vaatteissa ilmaantuu sänkyä ympäröivän
suolaringin toiselle puolelle.
     ”Marjorie, et saisi olla täällä. Sinä olet kuollut, etkö ole vielä huomannut?”
     Marjorie leijuu uneliaana hänen edessään eikä vastaa. Aaveet eivät ikinä vastaa, ne vain tuijottavat
häntä ajan haalistamilla silmillään. Demaine on maininnut äidin sanoneen joskus, että Bristolin
omeletinkeltaisessa talossa, Lunen synnyinkodissa kummitteli tytön haamu. Nyt hänelle tuo jonkin-
asteista lohtua, että edes Marjorie on hänen kanssaan siinä lämmöttömässä maailmassa. Ehkä he voisivat
yhdessä käpertyä keittiön uunin kylmälle, tuulihatuttomalle arinalle, vain hän ja aave hellanluukussa. Lune
viskaa silti kourallisen taskusuolaa naista kohti. Marjorie katoaa välähtäen.
     ”Minunkin on aika lähteä”, Lune sanoo ääneen kodille, joka ei tunnu kodilta.
     Radio sekoilee taas, mutisee ja rätisee. Yksinkertaisin selitys on olettaa häiriöiden johtuvan kuolleista
– Lunen pysähtynyt rannekellokin on näyttänyt kahdettakymmenettäneljättä, hänen lokakuun syntymä-
päiväänsä, jo vuosikausia.
    Siinä on vain yksi ongelma. Minä näen aaveet. Kun valot räjähtävät ja ruudut näyttävät lumisadetta, paikalla ei aina
ole yhtään.
     On erittäin todennäköistä, että hulluus siellä jo kolkuttelee mielen porstuassa. Älä kuuntele Cyanidea,
Lune näpäyttää heti rutiininomaisesti itseään.
     Sitten hän juoksee taas yössä, tällä kertaa eteiseen, halogeeninvälkkeistä ulko-ovea kohti. Hän
purskahtaa ulos Lontoo-painajaisen yöhön, ja hän on ainoa elävä olento.

*

Ensimmäinen huomattava asia on se, että Lunen kotikadulla haisevat mädäntyvät kesäomenat.
Pahoinvointi möyrii vatsassa. Tuo haju muistuttaa häntä jostain aivan muusta kuin omenoista.
     Kaikki liittyy johonkin muuhun. Kaikella on jokin hirvittävä yhteys. 
     Hampaat kalisevat hänen seistessään kadulla talonsa edustalla. Hän hengittää itseensä kaupungin
ruskean- ja sinisenväristä hämärää. Ympärillä harvapisarainen sade syöksyy kuolemaansa kattopelteihin.
Jotkin yksittäiset salamanhäiveet kiemurtelevat matomaisina savustetulla taivaankannella. Voisin
paeta kaikkea takanani olevaa… jumala sentään että haluaisinkin, mutta mitä parempaa edessä muka odottaa?
     Hän vetää Demaine-tädin vanhan, nyt aavistuksen kerosiininkatkuisen teatteritakin paremmin
päälleen ja suuntaa yksin Lontoon kesyttömänä odottavaan sokkelikkoon. Musta kodintuoksuinen
kangas suojaa luita kolottavalta yösateelta.
     Vain muutama valo palaa taivasta vasten. Vaimennettu kaupunki ei soi. Riippuvassa hiljaisuudessa
on sinä yönä jotain häiritsevää. Virhesignaali radiolähetyksen aikana. Kirjoitusvirhe katujen kulumissa. 
     Täytyy löytää apua tai itken.
     Lune pälyilee tuomion tunne rinnassaan ympärilleen katuverkostossa ja pujahtaa sen reunalta
sienimäisenä kohoavaan puhelinkoppiin. Hän näppäilee hätänumeroa yrittäen olla huomaamatta
ympärillä leijuvaa virtsan hajua. Kotoakin olisi voinut soittaa, mutta se lankapuhelin on aina käyttäytynyt
hieman omituisesti.
     ”Apua! Kuuleeko kukaan?”
     Kauhu pistelee neuloina. Kuuloke korvalla pysyy vaiti, ja vaiti on sillä hetkellä kaikkein pelottavin ääni.
Lopulta hänen on annettava periksi: myönnettävä, että luurin puristaminen kaupungin ontossa nielussa
on yhtä tyhjän kanssa kuin yrittää soittaa kotiin tyhjiössä kelluvalta avaruusasemalta. 
     Numero, numero… tarvitsen numeron… Kellä tahansa muulla olisi turvaverkko, sisaruksia ja vanhempia
ja sukulaisia. Kavereita, kumppani. Lapsuuden naapuri, joka kirjoitti numeronsa ystäväkirjaan. Lunen
mielessä kolisee vain tyhjää.
      On tosin olemassa eräs numero, jonka hän muistaa. Toisessa päässä on viimeinen henkilö maailmassa,
joka haluaa kuulla hänestä. Se on ainoa mahdollisuuteni. Silti, miksi sen pitääkin olla Cyanide?
     Hän ei tietenkään vastaa; puhelin pysyy yhä mykkänä, punainen koppi vasten pimeää yötä.
      Piileskellessään Lune muistaa yhä muiden lasten huudot.
     ”Hei, Lucid-Lune, löyhkäät. Etkä pelkästään kerosiinilta.”
     ”Pelätäänkö sitä suihkussakäyntiä?”
     Sade on tauonnut kopin ulkopuolella. Märältä haiseva, litisevä jalkakäytävä tuntuu mitoistaan
suurentuneelta. Linnunradalta. Joltain loputtomalta. 
     Lontoo luutuu yhä kuolevaan maailmaansa siltoineen ja kärkineen, eikä öisin tervaantuva taivas saa
sitä vedettyä kurimukseensa, kellumaan sammuneena hylkynä Orionin ja Cassiopeian väliseen muste-
altaaseen. Sienirihmastomainen kaupunki pysyy, ja niin pysyy Lunekin.
     Vastoin tahtoaan.   
     Mutta Lune ei voi enää koskaan mennä kotiin. Ei ole paikkaa hänelle. Voi vain juosta. Juosta.
     Toimintasuunnitelmaksi muotoutuu puhelinkopeissa piileskely. Ajallaan taivas yllä käy kahvinvärisenä
kiehuvaksi. Lyhtypylväiden valot syttyvät sirisemään vihertävänkeltaisina lasihäkeissään.
     Silloin hän näkee sen: kellotornin varjon puhkomassa pilviä. Rinnassa leimahtaa tuttu polte, eikä hän
kykene vastustamaan impulssin kasvavaa painetta. Ylös, ylös! Se on ulospääsy painajaisesta. 
     Joten Lune kiipeää: vähän kerrallaan ylös valtavaa rakennustelinesokkelikkoa. Se peittää kellotornia
kuin käsiä jäätävä teräshaarniska. Veri hyökyy tyynnyttävänä korvissa.
    Adrenaliini, aseveljistä vanhin.
    Mahdollisuudessa pudota tai jäädä kiinni on jotain värisyttävää. Haaste. Pakeneminen. Kilpajuoksu
aikaa vastaan. Tajunta, että yksi väärä askel suistaa kiipeilijän putoamaan.
     Se kaikki, kuoleman läsnäolo ja viekoittelut korvissa saa Lunen kaltaiset ihmiset tuntemaan itsensä
täysin eläväksi: palamaan kirkkaalla liekillä vasten silmäluomien takana vaanivaa pimeää.
     Ja noina ohikiitävinä hetkinä arjen huipulla Lune Sharrock erottaa todellisuuden harhasta selkeänä
     Kellotornin huipulla Lune on kaukana pimeästä. Korkealla. Helppo hengittää. En tule ikinä alas. Vai onko
hän sittenkin vain lähempänä onttona odottavaa taivasta, joka roikkuu matalalla, valmiina saalistamaan
korkeuksien tavoittelijat kuin muinainen hämähäkinverkko?
     Vaiennut kellotaulu tuijottaa tuomitsevana. Kunhan vain se ei alkaisi yhtäkkiä piristä ja ajaa minua hulluksi.
     Jossain katujen ja lyhtypylväiden kuohun tuollapuolen kohoavat aurinkoja lävistävät vuoret ja
helmeilevät lehtimetsät, joihin ihmismieli eksyy auttamattomasti. Usein Lune haluaa hakata nyrkeillään
tuota kaiken pohjalla olevaa ankaraa asfalttia ja pudota halkeamien läpi lehvien odottavaan syliin; antaa
köynnösten ottaa lennosta kiinni.
     Tämä maailma ei käy järkeen. Sen kodit ja puutarhat ovat pelkkiä kangastuksia sementtiautiomaassa.
     Myöhemmin Lune istuu tornissa repusta kaivettu ruutuviltti harteillaan ja heiluttelee maihareitaan
tyhjän päällä. Koko maailma on avoinna, miksi hän siis jumittaa? Miksei lähteä?
     Siellä viallisen kaupungin huipulla, kellotornipesässään hän odottelee yhtä uutta, outoa yötä.

[Kelsier]

Kommenttikampanjasta hei!

Luin esinäytöksen ja maailmasi vaikuttaa mielenkiintoiselta fantasiamaailmalta. Minun oli vaikea välillä pysyä mukana eri aikatasoilla, etenkin niiden vaihtuessa. Valkyrian vaikutti kiinnostavalta hahmolta, joka herätti monia kysymyksiä. Samoin jumalat ja profeetat. Kuvailusi sisälsi monia elementtejä ja oli hienon kuuloista.

Kiva, kun kirjoitit!

-Kel

[Valvehaukka]

Paljon kiitoksia (ekasta) kommentista, Kelsier! Kaikki palaute on erittäin tervetullutta. Lahjoitan pikkuleivän.

(teksti poistettu)