Otsikko: Kiintymyksen hippusia
Kirjoittaja: Violetu
Ikäraja: max. K-11
Fandom: Disney (Robin Hood, Basil Hiiri, Aristokatit, 101 Dalmatialaista, Viidakkokirja)
Spurttiraapaleita erinäisillä genreillä, enimmäkseen varmaan aika hyvän mielen juttuja.
A/N: Pengon nostalgiakaivoa, ja tällä viikolla vanhat Disneyleffat on asia. Lapsena ysärillä oon katsonut suurimman osan elukkaleffoista ruotsiksi, joten jos jotain nimiä on näissä väärin, pistäkää ruotsin piikkiin.
Nyt koitan katsoa suomeksi, Aristokatit, Viidakkokirja & Dalmatialaiset olivat suomeksi hyviä, pari muuta noup.
On ollut tosi mukavaa fiilistellä näiden parissa, Basil Hiiren katsoin itse asiassa vasta ekaa kertaa ikinä, ja nautin.
Enjoy!
***
Robin Hood:
Iltapäivätee
Oli iltapäiväteen aika. Vaikka Marian-neito nautti oikeassa suhteessa valmistetusta teestä, skonsseista, ja pienistä kakkusista, tänään hänen päässään ei ollut tilaa kuin yhdelle asialle.
Marian kykeni ajattelemaan vain Robin Hoodia.
Lasten ilmaantuminen puutarhaan oli saanut hänet muistelemaan omaa lapsuuttaan, miten Robin oli tarttunut hänen käteensä, ja miten he olivat juosseet yhdessä ties millaisiin seikkailuihin.
Robinin kanssa Marian oli tuntenut pystyvänsä mihin vain.
Sellaisessa uskalluksenpuuskassa hän oli kerran suikannut suukon Robinin poskelle ja nimittänyt poikaa sankarikseen. Robin oli pudonnut puusta ollessaan niin ällistynyt.
Seuraavana päivänä poika oli kuitenkin tehnyt hänelle voikukasta sormuksen ja luvannut kosia oikeasti sitten, kun he olisivat molemmat aikuisia.
***
Basil Hiiri:
Taakka
Pikkutyttö oli rasite, maanvaiva, varsinainen taakka, eikä asiaa voinut paremmin sanoa.
Basil ei ollut koskaan pitänyt lapsista, ei edes silloin, kun itse oli lapsi. Lapsia ei voinut lukea tai ymmärtää samalla lailla kuin aikuisia.
Jos lapsella oli naama kurassa, tämä oli voinut syödä hiekkaa yhtä hyvin kuin kaatua tai tapella lajitovereidensa kanssa. Tapella tai leikkiä.
Saattoi olla, että Basilia kirpaisi, kun hänen pitkäaikainen koirakumppaninsa totteli tytönnulikkaa paremmin kuin häntä, vaikka sitä hän ei tietenkään myöntäisi edes hiirenloukulla uhattuna.
Se ei muuttanut sitä tosiseikkaa, ettei lasten vain yksinkertaisesti kuulunut olla mukana, kun aikuiset selvittivät vakavia mysteereitä.
Ja vielä sekin, miten lapset vähät välittivät toisten henkilökohtaisesta tilasta. Pikkutyttö oli jo useampaan otteeseen likimain pakottanut Basilin sietämään pienten tahmatassujen halausotetta, pienen lapsenruumiin tuntua käsivarsilla ja sylissä.
Se sai mestarietsivän olon epämukavaksi. Rinnassa heräsi lämmin tunne, joka vei terää järkevältä ajattelulta. Tunne yritti saada hänet ajattelemaan, että lapsen pitäminen turvassa oli mysteerin ratkaisemista tärkeämpää.
***
Aristokatit:
Koti
Herttuatar sulki silmänsä ja kuvitteli, miten sisustaisi Thomas O’Malleyn asunnon - siis luukun - sellaiseksi, että se tuntuisi kodilta. Kukkia sinne, kynttilänjalka tuonne, ehkä rahi ja nojatuoli. Tuulettaa pitäisi, ja laittaa verhot ikkunoihin, ja ikkunalasit.
Oudointa oli, että oikeastaan paikka tuntui jo kodilta.
Herttuatar istui sängyn jalkopäähän katsomaan lapsiaan, jotka nukkuivat vierekkäin peiton alla. Ehkä kotiin ei tarvittu muuta kuin perheen läsnäolo.
Päättäväisyys Madamen luo palaamisesta muuttui huterammaksi, kun Thomas hetken päästä tuli sisään, ja loikkasi Herttuattaren viereen vuoteelle.
“Voin minä olla isähahmo vielä tämän yön”, kolli kuiskasi ja kävi nuolaisemassa päivän pölyt jokaisen pennun otsalta ennen kuin käpertyi Herttuattaren ympärille kehräämään.
***
Thomas O’Malley heräsi seuraavana aamuna ennen Herttuatarta ja pentuja. Kolli venytteli varovasti, ettei herättäisi kyljessään nukkuvaa valkoista kaunokaista, ja tavoistaan poiketen jäi paikoilleen makoilemaan ja vain katselemaan tuota pientä perhettä.
Perhettä, josta olisi voinut tulla hänen, jos olosuhteet olisivat olleet erilaiset. Thomas antoi hetken itsensä kuvitella, että nämä todella jäisivät hänen luokseen.
Hänen olisi opetettava pennut kujakissojen tavoille, etsimään ruokaa roskiksista, saalistamaan. Herttuattaren valkoinen turkki likaantuisi harmaaksi, kun tämä vaanisi rottia katuojissa.
Vaikka Herttuatar oli hieno leidi, Thomas oli melko varma, ettei tämä antaisi hänen elättää itseään loputtomiin. Herttuattaressa oli sisua, jota tämän ei vain ollut kotikissana tarvinnut ottaa käyttöön.
***
101 Dalmatialaista:
Taisteluita
Pongo oli ollut elämänsä aikana valmis taistelemaan monista asioista, ja myös monien asioiden puolesta.
Pentuna nuo asiat olivat leluja ja puruluita, joita hänen lemmikkinsä Roger roikotti hänen yläpuolellaan tai yritti kiskoa hänen suustaan.
Tai sitten puistoaika, jonka sai pitenemään totutusta kahdestakymmenestä minuutista ihan vain juoksemalla Rogeria karkuun ja puikkelehtimalla lammenrannan pusikkoon piiloon.
Myöhemmin Pongo oli taistellut löytääkseen lemmikilleen elämänkumppanin, ja siinä samalla itselleenkin, vieläpä onnistuneesti. Ei ihan pieni saavutus. Anita ja Perdita sopivat heille, heidän elämäänsä, täydellisesti.
Mutta koskaan ei mikään ollut saanut Pongoa taistelemaan niin lujasti, kuin omien pentujen saaminen takaisin kotiin turvaan.
Tätä taistelua hän ei saisi hävitä.
***
Viidakkokirja: (Baghera/Baloo)
Maine
“Eipä ole ennen pantterit kosineet”, Baloo letkautti.
Jos pantterit olisivat punastuneet, Baghera olisi lehahtanut turkkinsa alla auringonlaskun väriseksi. Että olikin pitänyt ottaa vertaukseksi avioliitto juuri karhun ja pantterin välillä.
Baghera tiedosti, että tosikkomaisen, kovalla työllä ylläpidetyn ulkokuorensa alla hänellä oli heikkous Baloon kaltaisiin pummeihin. Sellaisiin, joilla ei liikkunut korvien välissä paljon mitään, mutta joiden sydän oli sitäkin suurempi.
Jollei Shere Khania olisi ollut, Bagheraa ei olisi tarvinnut paljonkaan suostutella, että hän olisi muuttanut Baloon ja Mowglin kanssa johonkin mukavaan luolaan ja ruvennut leikkimään kotia.
Baghera ei ollut aivan varma, oliko Shere Khanin ilmestyminen maisemiin pelkästään pahasta, ainakin näin säilyisi maine.
