Kirjoittaja Aihe: Yuri!!! on Ice: Luistelun kokoinen aukko elämässä (S, Otabek/Yuri, oneshot)  (Luettu 606 kertaa)

Larjus

  • ألف ليلة وليلة
  • ***
  • Viestejä: 6 785
  • En kaipaa kirjoituksiini (negaa) kritiikkiä tms.
    • twitter
Title: Luistelun kokoinen aukko elämässä
Author: Larjus
Chapters: Oneshot
Fandom: Yuri!!! on ICE
Pairing: Otabek Altin/Yuri Plisetsky
Genre: Slice of life
Rating: S
Disclaimer: Alkuperäisteoksesta kiitos, kunnia ja kaikki oikeudet Kubo Mitsuroulle ja Yamamoto Sayolle sekä muulle YOI-staffille. Fici on kirjoitettu (itseni) viihdyttämiseksi, eikä kukaan ole hyötynyt siitä rahallisesti.
Summary: ”Sinulla on prätkäsi ja musiikkijuttusi, kun taas minulla… no, kun minulla ei ole yhtään mitään!”

A/N: Mukana haasteissa Fandomkohtaiset OTP:t III sekä Sana/kuva/lause10 #3, lauseena Hän kääntyy risteyksistä umpimähkään.

Mulla on ollut iso ikävä Otayurin kirjoittamista. Vanhat ideat, vaikka mulla niitä vielä paljon kirjoittamatta olisikin, eivät vain juurikaan inspiroi tai innosta tällä hetkellä. Siihen on onneksi pohjimmiltaan yksinkertainen ja helppo ratkaisu: pitää keksiä uusia! Tämän ficin taustaidea ei tosin ole mikään tuore, jokusen vuoden vanha, mutta tekstiä sen pohjalta lähdin jalostamaan hiljattain (eli huhtikuussa). Joten sen voinee laskea uudeksi ideaksi ainakin puoliksi! :D Kirjoittelu oli loppua lukuun ottamatta mukavan helppoa ja vaivatonta (niin kuin Otayurin kirjoittaminen mulle yleensäkin). En ole edelleenkään ihan tyytyväinen lopetukseen, koska en vain saanut sanamuotoon sitä, mitä mun ajatuksissa oli. Noh, menkööt.

Mainitaas vielä sekin, että niin kuin suurin osa mun Otayuri-ficeistä, tämäkin sijoittuu sarjan jälkeiseen aikaan, jossa Otabek ja Yuri asuvat yhdessä (ja ovat jotain parikymppisiä molemmat).



Luistelun kokoinen aukko elämässä


Jalan telominen portaissa oli asia, joka kismitti Yuria niin paljon, ettei häntä pahemmin lohduttanut tieto siitä, että murtumilta oli onneksi vältytty. Miten hän saattoikin olla niin tumpelo, että meni kaatumaan portaikossa (jota käytti vieläpä päivittäin) ja hankkimaan itselleen usean viikon luistelukiellon! Itsensä loukkaaminen jäällä olisi tehnyt hänen ylpeyteensä huomattavasti pienemmän kolhun, vaikka lopputulos olisikin muuten ollut tismalleen sama. Sairaalaan hänen ei onneksi tarvinnut jäädä, vaan hänet kotiutettiin kainalosauvojen kanssa vielä samana päivänä.

Kotona Yurilla sitten olikin ihan liikaa aikaa. Luistelu oli pitänyt hänet aina kiireisenä, ja nyt hän ei voinut harjoitella ties miten moneen viikkoon – eihän hän kyennyt varaamaan painoa toiselle jalalleen laisinkaan. Vamma tulisi sotkemaan hänen kisavuotensa ainakin osittain, minkä lisäksi se pilaisi hänen lähiviikkonsa täysin. Hän olisi nyt toistaiseksi käytännössä jumissa neljän seinän sisällä ilman mitään tähdellistä tekemistä, eikä tilanne ollut hänelle lainkaan mieluinen.

”Beka, minä olen tajunnut yhden asian”, Yuri sanoi sohvalla istuessaan. Hän piteli kädessään kaukosäädintä ja selasi läpi ties kuinka monennetta kertaa television ohjelmatarjontaa vain todetakseen, ettei siellä vieläkään ollut mitään häntä kiinnostavaa.

”Sen, ettei portaissa kannata kaatuilla, mikäli haluaa pysyä luistelukunnossa?” Otabek kysyi viattomasti treenikassiaan pakatessaan.

”Haha”, Yuri tokaisi kaikkea muuta kuin nauraen. ”En tietenkään sitä! Tai no, sen kyllä tajuaa erikseen tajuamattakin, mutta… Ei, vaan tarkoitan sitä, ettei minulla ole luistelun lisäksi elämässäni oikeastaan mitään muuta.”

”Kuinka niin?”

”No mitä minulla sitten on? Niinpä”, Yuri sanoi huomatessaan, että Otabek epäröi antaa vastausta hänen kysymykseensä. ”Sinulla on prätkäsi ja musiikkijuttusi, kun taas minulla… no, kun minulla ei ole yhtään mitään! Luistelu on aina ollut ainoa harrastukseni ja intohimon kohde, ja sitten tein siitä uranikin.”

Otabek ei sanonut mitään, mutta hän siirtyi istumaan Yurin viereen osoittaakseen tälle sanatonta myötätuntoa. Hän katsoi tätä lempeästi tummilla silmillään ja laski kätensä tämän terveelle jalalle.

”Ei minulla ole koskaan ollut edes mitään fanituksen kohteitakaan! Vaikka onhan toki joitain tv-sarjoja ja pelejä, joista pidän, mutta ei mitään sellaista, johon voisin oikein kunnolla uppoutua. On ollut vain luistelu, ja nyt ei ole sitäkään.”

Yuri huokaisi syvään. Otabek siirtyi sohvalla lähemmäs häntä niin, että pystyi kietomaan kätensä hänen ympärilleen.

”Sitten täytyy keksiä jotain muuta. Kyllä maailmassa harrastuksia riittää. Sen kuin vain mietit, mikä kiinnostaa, ja kokeilet niitä kunnes löydät jotain, mistä pidät.”

”Ei kai sitä oikein muutakaan voi”, Yuri puhahti. Vaikkei hän kuulostanutkaan järin innostuneelta, Otabekin tuki ja kannustus lämmittivät hänen mieltään. ”Kun vain tietäisi, mistä edes aloittaa. Ei sillä, että edes pääsisin tämän jalan kanssa juuri minnekään.”

”Voit aloittaa melkeinpä mistä tahansa”, Otabek sanoi. ”Tuon jalan kanssakin. Piirrä, tee sudokuja, kirjoita vaikka runoja. Opettele uusi kieli. Tai jos haluat, voin huomenna kaivaa kitarani esiin ja opettaa sinua soittamaan.”

”Kiitos, Beka.” Nyt pieni hymy oli viimein löytänyt tiensä Yurin huulille. Hänen olonsa oli keveämpi nyt, kun hän oli saanut hieman purettua sydäntään kumppanilleen. Otabek sai hänen ongelmansa ratkaisun kuulostamaan hyvin yksinkertaiselta – mitä se varmasti olikin. Ehkä huomenna siihen aikaan illasta hänellä olisi jo kokonaan uusi harrastus, jolla täyttää päiviensä tyhjät tunnit.


**


Seuraavana päivänä Otabek lähti jo aamulla luisteluvalmennukseen jättäen Yurin vielä nukkumaan. Takaisin hän palasi vasta iltapäivällä, kun oli treenien ja lounaalla käymisen jälkeen hakenut suutarilta korjattavana olleet kenkänsä, ostanut Yurille järeämpiä kipulääkkeitä sekä huolehtinut sen viikon ruokaostoksista. Kotioven eteen seisahtuessaan ja avaimia taskusta esiin kaivaessaan hän mietti, olikohan Yuri onnistunut keksimään itselleen jotain muutakin tekemistä kuin vain sohvalla lahoamisen ja kännykän selaamisen.

”Kotona ollaan”, Otabek toivotti eteiseen päästyään ja laski kantamuksensa käsistään.

”Tervetuloa!” Yurin vaimea vastatervehdys kuului jostain peremmältä asunnosta.

”Mites täällä voidaan?” Otabek kysyi kurkistaessaan olohuoneeseen mutta ei nähnyt Yuria siellä. Potya sen sijaan makoili sohvalla lukuisten papereiden, kynien ja kirjojen ympäröimänä. Omituinen näky sai Otabekin kurtistamaan kulmiaan ihmeissään. Ei heidän olohuoneessaan ollut koskaan aikaisemmin ollut sellaista sotkua.

Yuri ei ollut keittiössäkään, mutta oli selvää, että tämä oli viettänyt sielläkin aikaa tehden… jotain. Otabek nosti kauppakassit jääkaapin viereen työtasolle ja katseli ihmetellen ruokapöydällä olevia kukkaruukkuja, multapussia sekä epämääräiseksi silpuksi räävittyä omenaa. Tiskialtaassakin oli kulhoja ja muita astioita, jotka eivät varmasti olleet olleet siellä vielä aamulla. Otabekin teki mieli mennä saman tien kysymään Yurilta, mitä kaikkea tämä oikein oli ehtinyt tehdä hänen poissaolonsa aikana, mutta sitä ennen hän tunnollisesti tyhjensi kauppakassit kaappeihin ja pyyhki lattialle pudonneet mullat pois.

”Ilmeisesti voit ainakin niin hyvin, että olet jaksanut sotkea koko asunnon”, Otabek totesi astuessaan makuuhuoneeseen, jossa Yuri makasi sängyllä kännykkä kädessään. Hänen paketoitu jalkansa lepäsi tyynykasan päällä.

”Hm?” Yuri siirsi katseensa pois puhelimestaan ja tapitti Otabekia pelkkänä kysymysmerkkinä.

”Kysyin tuossa aiemmin, miten voit, mutta en saanut vastausta, joten päättelin sen itse asunnon kunnon perusteella.”

”Ai sori, en sitten kuullut sitä”, Yuri sanoi ja antoi katseensa liukua takaisin puhelimen näyttöön. ”Mi. Zu. De. Su”, hän tavasi hiljaa.

”Mitä sinä oikein teet?” Otabek kysyi ja kellahti kumppaninsa viereen sängylle.

”Opettelen uutta kieltä”, tämä vastasi. ”Niin kuin eilen ehdotit.”

”Japania, vai?”

”Joo. Ajattelin, että vaikka Yuuko osaakin englantia, olisi kiva voida sanoa hänelle japaniksi edes jotain… Vaikka en minä tämän päivän oppien perusteella osaa sanoa juuri muuta kuin ’tämä on vettä’ ja pyytää lisää suolaa. Enkä minä nyt mitään sellaista ajatellut Yuukolle sanoa.”

”Siinä siis hyvä syy opetella lisää”, Otabek tuumasi. ”Kaikenlaista muuta olet kyllä jäljistä päätellen ehtinyt tehdä tänään”, hän lisäsi sitten päättäen tuoda asunnon siisteyden taas mukaan keskusteluun.

”Joo, kamala sotku, tiedän. Tämän jalan kanssa ei vain siivous oikein onnistu.”

”Mutta sotkeminen selvästikin onnistuu.” Otabek tunsi Yurin pistävän katseen koko kehossaan. ”Ja ei, minä en valita, kunhan et vain tee siitä itsellesi harrastusta!”

”Ei ollut suunnitelmissa. Se on pelkkää sivuseurausta.”

Yuri liikahti lähemmäs Otabekia ja jatkoi sitten japanin sanojen tavaamista Duolingossa. Hetkeen kumpikaan ei sanonut mitään.

”En minä kyllä vieläkään tiedä”, Yuri tokaisi sitten ja laski puhelimensa rintakehänsä päälle.

”Mitä niin?”

”Sitä, mitä hittoa oikein tekisin nyt, kun en voi luistella. Minä kyllä yritin, etsin ja kokeilin, mutta… mikään ei tunnu herättävän sisälläni mitään, ei niin kuin luistelu.”

Otabek nappasi sormiensa väliin pienen letin, jollaisia Yuri oli tehnyt hiuksiinsa muutaman, ja pyöritteli sitä hellässä otteessaan. ”Se vain tarkoittaa, että sinun pitää jatkaa yrittämistä, etsimistä ja kokeilemista”, hän sanoi. ”Ehkä et ole vielä edes yrittänyt sitä jotain, mistä löydätkin uuden intohimosi. Tai sitten voi olla, että kertakokeilu ei riitä, vaan todellinen palo uuteen harrastukseen syttyy vasta myöhemmin.”

”Ja mistä sen sitten tietää?”

”Ei varmaan mistään”, Otabek myönsi. ”Pitäisi vain jaksaa yrittää.”

”En ole varma, jaksanko”, Yuri huokaisi.

Otabek nousi paikallaan istumaan. ”Haluaisitko sitä pohtiessasi tulla auttamaan minua päivällisen kanssa? Ajattelin, että voisimme käyttää pakkasessa olevat pizzapohjat ja tehdä pizzaa makumme mukaan. Vai jäätkö mieluummin harjoittelemaan, kuinka pyytää japaniksi lisää vettä?”

”Tulen mukaasi”, Yuri vastasi heti ja antoi Otabekin auttaa hänet jaloilleen kainalosauvojen varaan, minkä jälkeen hän lähti kulkemaan kohti keittiötä täysin itsenäisesti. Otabekin pyyntö oli ilahduttanut häntä enemmän kuin hän olisi uskonutkaan. Vaikka hän kokikin yleensä olevansa ruokaa laittaessa enemmänkin tiellä kuin avuksi, hän kaipasi nyt todella paljon kumppaninsa seuraa oltuaan käytännössä koko päivän yksin, ja olisi mielellään suostunut vaikka siivoamaankin tämän kanssa. Japanin opiskelukaan ei vaikuttanut hänen mielestään niin hedelmälliseltä, että sitä kannattaisi jatkaa yhteisen ajan viettämisen kustannuksella.

Keittiönpöydällä yhä olevat kukkaruukut ja omenanraato vaativat Yurin mielestä selityksen, vaikka Otabek ei niistä mitään kysynytkään. ”Päätin kokeilla vähän puutarhanhoitoa, ja kun meillä ei enää ollutkaan auringonkukansiemeniä niin jouduin vähän soveltamaan”, hän mutisi.

”Jotain sellaista arvelinkin”, Otabek vastasi. ”Ostin muuten niitä siemeniä lisää, kun kävin kaupassa.”

”Kiitos”, Yuri hymyili istuessaan keittiönpöydän ääreen. ”Vaikka ne taitavat kaikki päätyäkin syödyiksi multaan istuttamisen sijasta.”

”Sekin sopii. Ehkä oikeastaan parempikin niin.”

Otabek laski pöydälle Yurin eteen veitsen, leikkuulaudan sekä pepperonin, jonka oli ostanut kaupasta. Vaikkei hän itse sitä syönytkään, hän tiesi sen olevan Yurin suosikkia etenkin pizzan päällä, ja erottikin tämän kasvoilla ilahtuneen ilmeen, kun tämä tunnisti makkaran.

”Juuri tätä halusinkin.”

”Tiedän”, Otabek vastasi alkaessaan itse silputa sipulia. ”Ja sen takia sitä ostinkin.”

Yuri huomasi olevansa suorastaan yllättynyt siitä, miten mukavaa pizzatäytteiden valmistelu yhdessä Otabekin kanssa olikaan. Kun hän oli aikaisemmin aamupäivällä päättänyt kokeilla leipomista, hän oli kyllästynyt melkeinpä heti ja jättänyt hommat kesken. Nyt hän oli melkeinpä pettynyt, kun pepperoni ja muut ainekset tulivat nopeasti paloitelluiksi eikä hänelle jäänyt enää muuta tekemistä kuin odottaa pizzojen paistumista. Siinäkään ei onneksi kestänyt kauaa, ja pian he olivat valmiita syömään.

”Miltä kuulostaa, jos syödäänkin olohuoneessa ja katsotaan samalla televisiota?” Otabek ehdotti.

”Jos ei oteta huomioon sotkua, jonka olen sinne jättänyt, niin hyvältä”, Yuri vastasi.

”Sen voi siivota myöhemminkin. Siirretään vain kaikki paperit sun muut sohvalta sivuun.”

Ja niin he tekivätkin. Tai oikeastaan Otabek teki – Yuri kun ei voinut juuri muuta kuin seistä kainalosauvojen varassa ovensuussa. Potya oli paennut paikalta jo aikaisemmin ja jättänyt jälkeensä kasan vaaleita karvoja, jotka leijailivat ilmassa, kun Otabek nosteli sivuun irtopapereita ja kirjoja.

”Herra on hyvä”, hän sanoi sitten, kun oli valmis, ja viittoili Yuria istuutumaan. ”Tarvitsetko apua vai pärjäätkö itsekin?”

”Totta kai pärjään”, tämä tuhahti hymyillen ja asettui istumaan sohvalle niin, että sai loukkaantuneen jalkansa suoraksi. ”Mutta saat kernaasti toimia tarjoilijana.”

”Kokista siivoojaksi ja sitten tarjoilijaksi”, Otabek letkautti. Yuri irvisti hänen peräänsä, kun hän lähti hakemaan pizzoja ja juomalaseja keittiöstä.

”Tykkäät kuitenkin”, Yuri mumisi, kun hän palasi.

”En minä tietääkseni valittanutkaan missään vaiheessa.”

Kun he viimein istuivat molemmat sohvalla pizzalautaset sylissään ja Otabek selaili tv-kanavia mielenkiintoista katsottavaa etsiessään, Yurin alkoi tehdä mieli käpertyä tämän syliin. Paketissa olevan jalan ja pizzojen kanssa sellainen ei vain valitettavasti ollut mahdollista, joten hän ratkaisi tilanteen hilaamalla itsensä niin lähelle Otabekia kuin suinkin mahdollista, aivan tämän kylkeen kiinni.   

”Tätä ei kai voi sanoa miksikään kunnon harrastukseksi, mutta on tämä kuitenkin tosi mukavaa puuhaa”, Yuri totesi noin puoli tuntia myöhemmin, kun he olivat päätyneet katsomaan tv-visailua ja syöneet pizzansa lähes kokonaan.

”Mikä niin?” Otabek kysyi. ”Tv:n katsominen? Vai pizzan syöminen?”

”No varsinaisesti ei kumpikaan”, Yuri myönsi. ”Ihan kivojahan nekin toki ovat sellaisenaankin, mutta… sinun kanssasi paljon parempia.” Viimeiset sanansa hän sanoi miltei kuiskaten. Otabek sai niistäkin kuitenkin selvää ja reaktionaan nojasi päätään hellästi Yurin päätä vasten.

”Sitä samaa”, hän sanoi. ”Hyvässä seurassa kaikki on hauskempaa.”

”Mutta et kai sinäkään voi sentään minun harrastukseni olla”, Yuri hymähti ja sipaisi kädellään hänen reittään.

”En ainakaan virallisesti. Meidän pitääkin varmaan sitten keksiä jokin yhteinen harrastus.”

”Niin varmaan.” Yuri yritti painautua vieläkin lähemmäs Otabekia, vaikkei se enää ollutkaan mahdollista. Hän ratkaisi ongelmansa suikkaamalla kevyen suukon tämän poskelle. ”Muistaakseni lupauduit eilen opettamaan minua soittamaan kitaraa. Onko tarjous vielä voimassa?”

”Onhan se. Ei toki sillä, että se olisi missään vaiheessa vanhenemassakaan.”

Vastaus sai Yurin hymyilemään. Ei hänellä ainakaan vielä ollut suurtakaan paloa itse kitaran soittamista kohtaan, mutta
häntä innosti mahdollisuus viettää nykyistäkin enemmän laatuaikaa yhdessä Otabekin kanssa ja kokeilla jotain, mikä oli tälle tärkeää. Sitä hän aikoisi harrastaa myös jatkossa terveelläkin jalalla.

セサミ思い出して
 麗しの意志を
セサミ踏み入って
 刻んでその意志を

Meldis

  • puuskupurilainen
  • ***
  • Viestejä: 2 657
Kyllä minä olen sen yhden kerran YOIn katsonut, mutta siitä on pitkä aika. :D Mutta on silti kivaa uppoutua semituntemattomiin fandomeihin ficcien kautta. Varsinkin, kun tässä selkeästi käsiteltiin aihetta, joka on hyvin samaistuttava niin ei tarvinnut kauhean syvällisesti tuntea hahmoja, jotta saattoi päästä Yurin ajatuksiin sisälle. :) Itsellä oli vastikään sellainen tilanne, että en voinut ommella, mitä rakastan ja vaikka se ei ole ammattini, oli vaikeaa, kun se piti jättää hetkeksi pois elämästä. Ja tuntui hyvin tutulta tuo tuskailu, että no mikä muu voisi olla yhtä kivaa. Jopa tuo Yurin ajatus, että vamma sotkee kisavuoden oli tuttu, koska minua huoletti, miten oma ongelmani vaikuttaa cossaamiseen, johon suhtaudun hyvin vakavasti. :D Oli kivaa tarttumapintaa tässä, vertaistukea. :''')

Sinulta olen ennenkin lukenut paljon tosi ihania slice-of-life tekstejä ja tuossa Yurin tuskailussa ja Otabekin kuuntelussa tuntui juuri se. Tykkään myös tosi paljon established relationshipistä, joten se toi tähän kivan lisämausteen, kun ollaan oltu jo jonkin aikaa yhdessä ja voi huoletta valittaa niinkin pienestä asiasta kuin harrastuksen puutteista pelkäämättä että tulee vähätellyski. Vaikka eihän se pieni oikeastaan ole, kuten Otabek sanoi, aivan ihanaa, että hän ei alkanut pyörittelemään silmiään Yurin "pienelle" ongelmalle vaan oli kärsivällinen ja opasti hellästi. <3 Ja Yuri tajusi itse, että kyllä tästä harmistuksesta on mahdollista päästä pois, jos vain yrittää. Neuvominen on kamalan hankalaa, kun yleensä neuvottava tuppaa keksimään vain vastalauseita neuvoille, mutta kun Otabek oli niin ymmärtäväinen, Yuri pystyi kuuntelemaan häntä ja ottamaan neuvot vastaan. ^^

Lainaus
”Juuri tätä halusinkin.”

”Tiedän”, Otabek vastasi alkaessaan itse silputa sipulia. ”Ja sen takia sitä ostinkin.”

Äää, söpöä, kunnon domestic bliss, kun tietää, mitä ostaa toiselle kaupasta ilahduttaakseen. <3 Tuo vähän väliä naljailu oli myös kauhean söpöä, voidaan kiusoitella toista sopivissa määrin, kun tietää, milloin ei mennä tietyn rajan yli. :) Yurin lopun oivallus oli tosi ihana. Niin ihanaa, että hän yhdessä asuessa haluaa keksiä vielä lisää ajanviettotapoja Otabekin kanssa. ^^ Kiitos tästä söpöstä arjen palasesta! ^^
Hine on ylde, eft gewunigen wilgesiþas, þonne wig cume.

˚*・༓☾ Tóspringe!☽༓・*˚