Kirjoittaja Aihe: Kunhan hän vain vihaa jotain, S | Sirius/Severus  (Luettu 446 kertaa)

Sanderra

  • ***
  • Viestejä: 213
  • Höpsistä töppöseen
Nimi: Kunhan hän vain vihaa jotain
Kirjoittaja: Sanderra
Ikäraja: S
Paritus: Sirius Musta/Severus Kalkaros
Genre: angst, surumieliset suhdekuviot, AU
Vastuunvapaus: Enhän minä heitä valitettavasti omista.
Yhteenveto: "Taas sinä olet siinä."

A/N: AU, tarkempi aika ja paikka jääkööt kunkin tulkittaviksi. Vasta hehkutin toisaalla tätä entiaikaista lempikaksikkoani, joten kannetaan nyt omakin proverbiaalinen korteni kekoon. Otsikko viittaa erääseen Samuel Butleriin, joka tiettävästi lausui joskus "Ei ole väliä, mitä ihminen vihaa, kunhan hän vain vihaa jotain", ja tähän aurinkoiseen ajatukseen halusin tarttua. :D Osallistuu FF1000 sanalla 149.  Iridium.



Sirius istuu hiljaisen talon liian hiljaisessa keittiössä ja tuijottaa teemukinsa pohjalle. Hän koettaa taas ymmärtää, miten tarkalleen on päätynyt nykytilanteeseen, mutta ei onnistu kaivamaan ajatuksistaan hetkeä, jolloin se on tapahtunut. Viimeisen vuoden aikaiset viikot liukuvat paikoiltaan ja sulautuvat toisiinsa niin, että on mahdotonta eritellä niistä yksittäisiä päiviä ja tunteja. Hän oli ollut yksin ja sitten ei enää ollutkaan.

Porrasaskelmat narisevat kipeästi, kun Severus saapuu keittiöön paitaansa napittaen. Sirius nyökkää ja Severus murahtaa katsomatta häneen, kaataa mukiin kitkerää teetä ja istuu melkein viereen, mutta ei aivan. Mies saapui elokuussa, sanojensa mukaan pakon sanelemana, ja huudettuaan kylliksi Sirius antoi tämän jäädä hetkeksi ja hetki venyi vuodeksi, eikä kumpikaan vahingossakaan maininnut asiaa.

Hän on koettanut muistaa vihata miestä, mutta välillä se käy vaikeaksi; takkatulen hehkussa vietettyinä pitkinä syysiltoina ja tällaisina rauhallisina aamuina. He lukevat artikkelin verran samaa sanomalehteä, mutta varovat hipaisemasta toisiaan sivua kääntäessään. Kaikki on niin kuin pitää eikä mikään silti ole, ja Siriusta heikottaa, kun hän nousee pöydästä.


--


Tammikuun viimeisenä, viileänä iltana Sirius kulkee olohuoneen läpi ja pysähtyy siellä lukevan Severuksen eteen, kertoo kirjahyllylle haluavansa olla yksin. Hyllyn laidassa on teos, jonka nimeä hän ei tunnista.

Kylpyhuoneessa Sirius istuu suihkun alla nojaten selkäänsä kylmään seinään ja tuijottaa polviaan. Vaatteet takertuvat märkinä ihoon ja kiharat valuvat suoriksi hänen kasvoilleen.

Hän naurahtaa ilottomasti ja nielaisee vahingossa vähän vettä. Ei hän oikeastaan haluaisi muistaa, mutta onko mikään mennyt todellista, jos hän ei pidä siitä kiinni? Jostakin käsittämättömästä kohtalon oikusta hän on se, joka on täällä edelleen, vaikka vanhassa vedonlyönnissä kolme nauravaa suuta on vannonut hänen heittävän henkensä ensimmäisenä. Kaikki on väärin päin, ja kastunut valkoinen kauluspaita sama, joka tahrautui helmasta yksissä lukuisista hautajaisista.

Sirius kääntää hanan kiinni pysyen paikoillaan kunnes häntä paleltaa. Vettä valuen hän palaa olohuoneeseen, avaa oven ja nojaa ranskalaisen parvekkeen kaiteeseen. Hän katsoo tyhjän takapihan yli yöhön. Severus kysyy, onko hän menettänyt järkensä, mutta hakee kylpyhuoneesta pyyhkeen, jonka laskee hänen hartioilleen. Sirius ei liiku, joten Severuskin jää katselemaan.


--


Ensimmäisinä kuukausina he olivat riidelleet. Sanoin ja loitsuin ja pitkin, hyytävin hiljaisuuksin. Niistä kolmesta hiljaisuudet ovat jääneet jäljelle, mutta enää ne eivät ole niin raskaita. Ei heidän yhteiselonsa silti ole helppoa tai harmonista, ei kai sellainen tuntuisikaan oikealta.

Iltapäivällä Sirius makaa sohvalla poski samettista pintaa vasten ja katsoo, kun Severus kirjoittaa jotakin kahdelle eri pergamentille. Tämän sylissä avoimena olevan kirjan sivulla lukee Iridium. Sirius ei tiedä, miksi mies tutkii omituisia jalometalleja. Severus sanoo, ettei asia kuulu hänelle, mutta kertoo kuitenkin sen olevan lähes kaksi kertaa lyijyä tiheämpää ja metalleista kestävimpiä.

Mies vilkaisee Siriusta varoittavasti, kun hän nostaa sytyttimen taskustaan ja naksauttaa sitä kerran. Enemmän kiusallaan kuin oikeasta tarpeesta hän sytyttää viimeisen jästitupakkansa – ehkä hän sitten voisi toisen mieliksi lopettaakin – ja puhaltaa imelänharmaata savua kohti haurastuvia sivuja. Severus vihaa sitä ja sanoo, että kallisarvoinen teos kärsii ja että Sirius on idiootti ja saisi tukehtua tupakkaansa.

”Tuo on vastenmielistä”, tämä huomauttaa taas, mutta ei liiku kauemmas.

”Tiedän. Niin sinäkin.”

Sirius avaa parvekkeen oven ja pudottaa keskenjääneen savukkeen alas hiekkamaahan. Hän palaa sohvalle, kääntää iridiumsivun kiinni ja tönäisee kirjan Severuksen jalkojen päältä, nojaa sen sijaan päänsä tämän reiteen laskeuduttuaan takaisin makuulle.


--


Kun Sirius ensimmäisen kerran kesken raivokkaan riidan katoaa ja palaa sekuntia myöhemmin takaisin takkuisena koirana, Severus naurahtaa kolkosti ’pelkuri’ ja astuu hänen häntänsä päälle. Ja ehkä Sirius onkin, mutta silloin mies ei koskaan kiroa häntä vaan harppoo huoneeseensa hiljaa mutisten.

Iridium on alkuaineista harvinaisimpia ja metallina erittäin vaikeasti muotoiltavaa.

Siriuksen mielestä Severus on oppinut nykyään sietämään koiraa. Sietämään, sillä vaikka mies antaa hänen käpertyä nukkuessaan jalkojensa juureen tai saattaa joskus silittää häntä heidän tuijottaessaan takkatulta iltaisin, ei Sirius saa kuvitella tämän alkaneen jotenkin pitää hänestä.

Välillä heidän on helppo vihata, mutta nykyisin se on usein liian väsyttävää, eikä hän oikein tiedä mitä silloin tekisi. Niinpä hän hiipii hiljaisilla tassuillaan yläkertaan ja puskee makuuhuoneen oven auki.

”Taas sinä olet siinä”, Severus huokaisee, mutta tekee tilaa sängyllään. Mies kuljettaa sormiaan hänen turkkinsa lävitse.

”Älä luule, että saisit jäädä yöksi.”

Aamuaurinko kurkottaa heiveröisiä säteitään verhon raosta, kun Sirius herää alastomana ja peittoihin kietoutuneena. Rinta hänen selkäänsä vasten on lämmin.


--


Eräänä erityisen synkeänä iltana Sirius nostaa keittiön kaapista kaksi pulloa, tuliviskiä ja jästien vastaavaa. Myrsky paiskoo lehtiä ja suuria sadepisaroita ikkunaruutuja vasten, ja Sirius sekoittaa nesteen lasissaan omaksi pieneksi pyörteekseen.

Iridium kestää metalleista parhaiten korroosiota eikä liukene happoihin.

He istuvat taas olohuoneessa. Hän vie toisen lasin Severukselle, joka ei tällä kertaa lue vaan katselee ulos rajuilmaan. Siriusta on häirinnyt kuukausikaupalla kysymys, jota hän ei ole osannut lausua ääneen. He eivät puhu enää menneisyydestä, muutenkin vain harvakseltaan. Hän esittää sanansa miehen käännetylle selälle.

”Sanoit silloin, että tulit tänne pakon edessä.”

Severuksen hartiat liikahtavat jännittyneesti. ”Sanoin mitä sanoin.”

”Olisitko todella voinut mennä muuallekin?” Sirius on kuullut Killan järjestelyistä ja varasuunnitelmien varasuunnitelmista.

”Sillä ei ole merkitystä.”

”Onpas.”

Severus kääntyy katsomaan häntä. ”Vain sillä on merkitystä, että minulta vietiin ainoa paikka, jota olen koskaan voinut kutsua kodikseni.”
Hiljaisuus laskeutuu ja Sirius täyttää lasinsa. Ja uudelleen. Ja uudelleen.

Severus vetää verhot ikkunan eteen ja kaataa itselleen ryypyn. Toinen mies makaa nojatuolissa liikkumatta niin kauan, että Severus luulee hänen nukahtaneen.

Äkkiä Sirius sanoo silmät suljettuina: ”Minua ei haittaa jos tämä on joskus koti sinullekin.”


--


Viime viikolla Siriuksen vanha ylpeys ja viha olivat pitkästä aikaa leimahtaneet. Vain hetkeksi, mutta kuitenkin niin pitkäksi aikaa, että hän oli ehtinyt sanoa jotain ilkeää Severuksesta. Hän oli lähestulkoon yllättänyt itsensä, sillä solvaukset olivat käyttämättöminä menettäneet teräänsä ja alkaneet vaipua johonkin kauas.

Silloin hän oli kuitenkin viiltänyt niin kipeästi, että Severus oli kadonnut kahdeksi päiväksi.

Kun Sirius kolmantena päivänä löysi tämän teepannun äärestä, antoi Severus vähintään samalla mitalla takaisin ja häipyi omaan huoneeseensa kupillinen juomaa mukanaan.

Iridium on kovuudestaan huolimatta hyvin haurasta.

Siriuksen mielessä häivähtivät yhteiselon ensimmäiset päivät, ja sitten hän katsahti tiskipöydälle jätettyä toista täyttä mukia.

Tee maistui vähän vihaiselta, mutta ei kuitenkaan niin paljon, ettei Sirius olisi ymmärtänyt sitä sovinnon eleeksi.


--


Hitaasti vaihtuvien vuorokausien ja vuosien heittämä varjo ei ole enää aivan yhtä pitkä ja painava kuin ennen. Sirius ei ole varma, missä vaiheessa se on keventynyt, ja muutos on hädin tuskin havaittavissa, mutta olemassa sittenkin.

Keittiön pöydällä ovat edelleen samat, sanattomasti omiksi muodostuneet mukit ja edelleen Sirius vilkuilee aamun lehteä Severuksen olan yli. Vieläkään he eivät kosketa toisiaan, mutta kuilu heidän välillään tuntuu kaventuneen. Severus osoittaa sormellaan kiinnostavaa uutista ja Sirius lukee, hiukset lähes pyyhkäisevät miehen kasvoja.

Seuraavana sadepäivänä Sirius nostaa naulakosta kaksi sateenvarjoa ja heidän palatessaan kotiin viskaa vanhemman roskalaatikkoon. Tuuli oli tarttunut kankaaseen ja vääntänyt varjon vinksalleen ja jokin oli nykinyt tilannetta todistaneen Severuksen suupieltä ylöspäin. Hän kokeilee, löytääkö sisältään ärtymystä asiasta, mutta ei jaksa hapuilla tunteesta kiinni.

Severus tekee hänelle tilaa sohvalla ja käskee vaihtamaan märät vaatteet kuiviin. Käsinojalla on jälleen sama jalometalleista kertova opus, eikä Sirius voi käsittää, mikä miestä siinä edelleen kiehtoo. Hän vetää vettyneen paidan päänsä yli, ja sohvan jouset huokaisevat hänen istuessaan.

Vaikka iridium on vaikeasti käsiteltävää, tekee sen lujuus siitä, oikean kohteen löytäessään, tarpeellisen ja monikäyttöisen materiaalin.

Mikään ei ole niin kuin pitää ja kuitenkin jotenkin on. Vesisade kohisee ulkona, paidanhiha hipoo hänen paljasta hartiaansa ja Sirius melkein hymyilee.
Emme me peräänny, me etenemme käänteisesti.