Kirjoittaja Aihe: Sinulla on minut | K-11 | Fred/Cedric | one-shot, huumoria, romantiikkaa ja angstia  (Luettu 463 kertaa)

rosiee

  • ***
  • Viestejä: 80
Ficin nimi: Sinulla on minut
Kirjoittaja: Rosiee
Tyylilaji: Kevyestä arkisesta huumorista romantiikan kautta angstiin
Ikäraja: K-11
Paritus: Fred Weasley / Cedric Diggory
Varoitukset: Kuoleman käsittelyä ja sen aiheuttamien tunteiden kuvailua
Tiivistelmä: Sen lisäksi että tuo toinen oli valvojaoppilas, oli hän myös huispaaja, ihmisenä erittäin miellyttävä ja ennen kaikkea erittäin hyvännäköinen. Eikä tupakaan, Puuskupuh, ollut pahin mahdollinen. Oli tietenkin myös mainitsemisen arvoinen seikka, että jo hänen näkemisensä sai Fredin sydämen lepattamaan.
A/N: Olipa taas vaikeaa päättää, mille osastolle tämä menisi, mutta päädyin nyt kuitenkin tänne Pimeyden Voimiin kun loppupuolella mennään niin synkkiin vesiin. Tätä oli samaan aikaan todella raskas, mutta todella vapauttava kirjoittaa. Sen verran haluan vielä jo tässä vaiheessa huomauttaa, että tässä hypitään vuosista toisiin aika paljon.

****

Kotikolo, elokuu 1993

Pöllöt olivat juuri tuoneet Tylypahkasta kirjeet Weasleyn perheeseen. Ne yleensä sisälsivät matkaliput ja listat kirjoista ja muista tarvikkeista, joita tarvittaisiin seuraavan lukuvuoden aikana koulussa. Kuten odotettu, Percyn kuoressa oli totta kai myös Johtajapojan merkki.
“Kas vain, Percy sai joutavapoika-merkin”, George sanoi muka yllättyneenä pientä ivaa äänessään.
“Voi onnea Percy, minä olen niin ylpeä sinusta”, Molly Weasley sanoi lempeästi Percylle ja käänsi sitten tuiman katseensa kaksospoikiinsa. “Ilkkukaa vasta sitten jos teidän kuorista paljastuu valvojaoppilaan merkit.”

George käänsi kuorensa ylösalaisin ja ravisti sitä, kuin olisi tosissaan odottanut sieltä tupsahtavan merkin, jollainen oli tähän mennessä koristanut jo kaikkien häntä ja Frediä vanhempien Weasleyn poikien rintaa vuorollaan.
“Eipä näy, äitikulta. Voi Fred, miten me nyt ollenkaan pärjätään tällaisen häpeän kanssa?” George jatkoi sarkastisella sävyllä valittamista ja katsahti sitten kaksoseensa. “Fred? Miksi sinä et sano-”

George ei ehtinyt edes lausettaan loppuun kun huomasi hiljentyneen veljensä kädessä valvojaoppilaan merkin. Hetken oli aivan hiljaista, sitten Fred ja George remahtivat molemmat äänekkääseen nauruun. Muut katsoivat heitä ihmetellen ja tulivat siihen lopputulokseen, että tämä oli taas joku kaksosten kepponen, joita oli tässä perheessä nähty ja kuultu ehkä enemmänkin kuin olisi ollut tarve.

“Minusta tuollaisella asialla ei pitäisi vitsailla”, Percy sanoi hieman loukkaantuneena. “Valvojaoppilaaksi valitseminen on vakava asia.”
“Vitsi onkin siinä, hyvä joutavapoika”, Fred aloitti edelleen nauraen, “että tämä merkki on aito. Tässä on kirje ja kaikki.” Percy lähes repäisi kirjeen Fredin käsistä epäuskoisena ja alkoi tutkimaan sitä.

“Oletko sinä nyt ihan tosissasi?” Molly varmisti katsoen epäluuloisesti ensin naurunkyyneliään pyyhkivää Frediä, sitten Georgea.
“Kiitos paljon luottamuksesta äiti”, Fred sanoi muka loukkaantuneena. “Joko se on aito, tai sitten itse Albus Dumbledore on kehittänyt kaikkien aikojen pilan.”

“Kyllä se ihan aito on”, Percy sanoi järkyttyneenä ojentaessaan kirjettä takaisin Fredille. Molly henkäisi. Perhe oli juuri saanut neljännen valvojaoppilaan.
“Missä sinun merkkisi on?” perheen nuorin, Ginny, puuttui keskusteluun katsoen Georgea.
“Sanopa se, siskoseni”, George vastasi. Olihan hänkin asiasta ihmeissään, mutta ei se varsinaisesti häntä harmittanut, sehän toisi vain entistä enemmän vastuuta ja tekemistä.

***

Tylypahka, joulukuu 1994

Vaikka Fred ei sitä myöntänytkään kenellekään - varsinkaan Georgelle, joka piti asiaa edelleen suurena, erittäin hauskana vitsinä - Fred oli alkanut pitää tehtävästään valvojaoppilaana. Ei Frediä niinkään kiinnostanut se vastuu ja valta, vaikka siitä toki olikin toisinaan hyötyä erityisesti silloin kun Fred, George ja heidän ystävänsä Lee edistivät
“bisneksiään”.

Frediä sattui motivoimaan eräs toinen, samaan aikaan Fredin kanssa valvojaoppilaaksi valittu. Sen lisäksi että tuo toinen oli valvojaoppilas, oli hän myös huispaaja, ihmisenä erittäin miellyttävä ja ennen kaikkea erittäin hyvännäköinen. Eikä tupakaan, Puuskupuh, ollut pahin mahdollinen. Oli tietenkin myös mainitsemisen arvoinen seikka, että jo hänen näkemisensä sai Fredin sydämen lepattamaan.

“Oletko ajatellut kertoa Georgelle meistä?” Cedric Diggory kysyi eräänä joulukuisena iltana kun he kävelivät Tylypahkan lumenpeittämillä tiluksilla.
“En minä tiedä, olen hädin tuskin vielä saanut itseänikään uskomaan, että seurustelen koko Tylypahkan komeimman pojan kanssa”, Fred hymähti katsahtaen Cedriciin, jonka suupielessä kareili hymy.

“En voi vieläkään uskoa, että sinä, Fred Weasley olet tuollainen hempeilijä. Olet aivan erilainen Georgen seurassa”, Cedric sanoi pitäen edelleen hellän hymyn huulillaan.
“No en kai minä nyt oman veljeni kanssa hempeile”, Fred sanoi saaden Cedricin hymyn muuttumaan silmien pyöräytykseksi ja huokaukseksi.
“Tiedät mitä tarkoitan.”
“No, me olemme Georgen kanssa kaksosia, joten se kaiketi vaikuttaa asiaan”, Fred totesi olkiaan kohauttaen.
“Ihanko totta?” Cedric kysyi muka yllättyneenä. Nyt oli Fredin vuoro pyöräyttää silmiään, vaikka hän ei voinut olla hymyilemättä. “Ei mutta jos nyt ihan vakavissaan puhutaan, niin sinä olet teistä kahdesta se paremman näköinen.”
“Näsäviisas imartelija”, Fred sanoi, “Siksi juuri minä rakastankin sinua.”

***

Kalmanhanaukio 12, heinäkuu 1995

Fred ei ollut sanonut sanaakaan moneen viikkoon. Hän oli ollut kuin varjo itsestään ja George oli tästä erittäin ahdistunut ja poissa tolaltaan. Tietenkin oli ymmärrettävää, että tupatoverin äkillinen kuolema olisi kova paikka, varsinkin kun se oli tapahtunut niin raa’alla tavalla. George ei kuitenkaan osannut odottaa Fredin reagoivan asiaan niin voimakkaasti, siitäkään huolimatta että Fred ja Cedric olivat molemmat olleet valvojaoppilaita.

Myös muut olivat huolissaan. Tämä näkyi erityisesti niin, että Molly huolehti ja hössötti jatkuvasti Fredin ympärillä, Ron yritti epätoivoisesti saada Frediä nauramaan ja Ginny puolestaan toisteli, että oli valmis kuuntelemaan Frediä, mikäli tämä halusi puhua. Fred kuitenkin pysyi hiljaa. Suurimmaksi osaksi ihmiset kuitenkin vain antoivat hänen olla, heillä oli paljon muutakin mietittävää, erityisesti täällä Feeniksin Killan päämajassa.

“Minä seurustelin hänen kanssaan yli puolitoista vuotta”, Fred yhtäkkiä avasi suunsa eräänä iltana, kun kaksoset olivat tyypillisen vaitonaisen iltapalan jälkeen vetäytyneet huoneeseensa. George hätkähti. Hän ei ollut odottanut kuulevansa Fredin ääntä niin äkkiarvaamatta. Eikä hän ollut olettanut sen olevan niin hauras, niin rikkinäinen.
“Sinä… Seurustelit Cedric Diggoryn kanssa?” George varmisti, että oli kuullut oikein kaksoisveljensä sanat. Fred nyökkäsi.

Sanaakaan enää sanomatta George nousi omalta sängyltään, käveli Fredin sängyn luokse ja otti veljensä halaukseen. Nyt ei ollut aika kysellä yksityiskohtia tai loukkaantua siitä, että veli ei ollut kertonut tästä hänelle. Nyt ei ollut aika myöskään heittää tyhmiä, muka nokkelia vitsejä. Nyt oli vain aika jatkaa vielä hetki Fredin kesäkuussa aloittamaa hiljaisuutta.

Sen lisäksi, että Fred ei ollut puhunut, hän ei myöskään ollut itkenyt, mutta nyt kyyneleet valuivat valtoimenaan hänen poskillaan ja nyyhkytykset tuntuivat tärisyttävän koko poikaa päästä varpaisiin. George vain silitti kaksosensa selkää rauhoittavasti ja antoi Fredin päästää kaiken ulos. George oli valmis ottamaan Fredin tuskasta niin paljon, kuin vain pystyisi kantamaan.

***

Tuntematon, toukokuu 1998

Lähes kolme vuotta Fred oli rakentanut itseään uudelleen. Kerännyt itsensä perheensä - erityisesti Georgen - avulla ja saanut itseään ehjemmäksi. Cedric oli aina hänen mielessään, mutta hänen ajattelemisensa ei tuntunut enää niin musertavalta. Kaikki ei enää tuntunut tyhjältä, kylmältä ja raskaalta niin kuin aluksi. Hänen rintaansa ei enää puristanut niin usein, eivätkä raajat tuntuneet toimintakyvyttömiltä. Fred oli myös saanut sisältöä elämäänsä hänen ja Georgen perustaman pilailupuodin muodossa. Niin, ja tietenkin siitä, että sai parjata Percyä, joka oli hetkellisesti joutunut ministeriön pauloihin ja näin ollen vastaan omaa perhettään.

Siinä missä Cedricin ajatteleminen oli pitkään lamaannuttanut Fredin, nyt se toi uutta voimaa taistella. Hän-joka-jääköön-nimeämättä oli tappanut Cedricin, joten Fred halusi nyt olla tuhomassa Hänen valtaansa. Taistelutahtoa toi tietenkin myös se, että Fred ei halunnut menettää yhtään enempää. Hän oli ollut vähällä menettää jo Georgen, mutta onneksi menetykset rajoittuivat vain Georgen korvaan.

Mutta nyt. Nyt Fred oli kuollut. Se oli tapahtunut yhtäkkiä, täysin arvaamatta. Fred ei ollut ehtinyt edes tuntea kipua ennen kuin se kaikki oli jo ohi. Yksi kirous oli vienyt hänet tuonpuoleiseen nopeammin, kuin hän oli osannut edes odottaa. Hetken oli vain pelkkää tyhjyyttä; ei ääniä, ei mitään nähtävää.

“Minä en olettanut sinun joutuvan tänne näin pian”, Fred kuuli tutun, pehmeän äänen jostain läheltään. Se sai Fredin sydämen sykkimään kiivaasti - näennäisesti tietenkin, koska fyysinen sydänhän oli jo pysähtynyt.
“Cedric”, Fred henkäisi ja kääntyi äänen suuntaan. Siinä hän seisoi, tasan sellaisena kuin Fred hänet muisti, ei päivääkään vanhempana.

Fred oli saanut hänet takaisin pitkän odotuksen jälkeen. Oikeastaan Fred ei ollut osannut edes odottaa tätä. Ei hän varsinaisesti halunnut kuolla. Tämä kaikki tuntui katkeransuloiselta. Hänen perheensä jäi kärsimään, tuntemaan sitä tuskaa - ehkä jopa pahempaakin - jota Fred oli tuntenut Cedricin kuollessa, eikä hän voinut ottaa sitä tuskaa pois.

“Sinä et voi tehdä heidän hyväkseen enää mitään”, Cedric sanoi rauhallisesti kuin lukien Fredin ajatukset. “Sinun täytyy vain luottaa siihen, että he selviävät tästä. Heillä on toisensa tukenaan. Sinulla on minut.”