Kuplan ulkopuolella | S | Lily Potter

[Claire]

Ficin nimi: Kuplan ulkopuolella
Kirjoittaja: Claire
Ikäraja: S
Tyylilaji: angst, oneshot
Vastuunvapaus: Potter-fandomista kaikki kunnia Rowlingille. En saa tästä rahallista korvausta.
Yhteenveto: Jamesin kanssa yhdessäolo oli lähes yhtä helppoa kuin hengittäminen, mutta Lily huomasi yhä useammin toivovansa, että James olisi myös se, joka saisi hänen henkensä salpautumaan.

A/N: Pitkästä aikaa kirjottelin suomeksi jotain ja ajattelin tänne julkaista.

Yö oli aina ollut Lilyn mielestä paras hetki vuorokaudesta. Siinä oli jotain niin kaunista ja taianomaista, kun muut nukkuivat ja normaalisti niin kaoottinen maailma tuntui pysähtyneen edes pieneksi hetkeksi. Hetkeksi, joka oli vain ja ainoastaan Lilyn oma.

Toisinaan se tuntui Lilystä melkein rikolliselta: laiminlyödä nyt oma leponsa valvomalla aamun pikkutunneille asti, kun hetken kuluttua aurinko jo sarastaisi ja uusi päivä koittaisi, tuoden mukanaan arkielämän kiireet ja velvollisuudet. Sillä hetkellä Lily ei kuitenkaan osannut olla kovinkaan pahoillaan. Ei, vaikka aamulla hänen seuranaan olisivatkin tummuneet silmänaluset ja valvomisesta seurannut päänsärky.

Hän ei katunut, sillä juuri tässä hetkessä hän oli vapaa. Samaa hän ei kuitenkaan voisi sanoa neljän kuukauden kuluttua: silloin yksin vietetyt yöt tulisivat olemaan pitkäksi aikaa historiaa. Pelkkiä muistoja, välähdyksiä menneisyydestä. Ei muuta.

Lily huokaisi ja silitti vatsaansa. Tottakai hän odotti innolla poikansa tapaamista. Hän tiesi, että tulisi rakastamaan tätä heti siitä hetkestä lähtien, kun näkisi tämän ja saisi pidellä tätä sylissään. Ja tietysti hän tunsi rikkomattoman siteen poikaansa jo nyt. Hänen sisällään oli herännyt äärettömän suuri suojeluvietti poikaansa kohtaan, vaikkei ollut tätä vielä tavannutkaan. Mutta samalla hänen olonsa oli jollain lailla epätodellinen, kuin koko raskausaika ja oman lapsen saaminen olisi pelkkää unta. Kaikki tulisi konkretisoitumaan todella vasta neljän kuukauden kuluttua: uusi arki, uusi perheenjäsen, Lilyn esikoinen. Lilyn ja Jamesin esikoinen.

Niin, Jamesin… Jamesin, jonka tasainen ja onnellinen kuorsaus kuului makuuhuoneesta aina olohuoneeseen saakka. Siellä Lily seisoi ikkunan luona, pimeässä, tuijotellen tähtitaivaalle, miettien samalla, kuinka yksinäiseltä hänestä tuntui siitä huolimatta, että häntä rakasti hyvä mies, jonka kanssa hän parhaillaan oli rakentamassa perhettä.

Lilyn sydäntä vihlaisi, niin surusta kuin syyllisyydestäkin. Ei Jamesissa mitään vikaa ollut: hänen kanssaan Lilyllä oli hauskaa, ainakin oli ollut. Kouluaikoina heidän yhdessä olonsa oli ollut lähes yhtä helppoa kuin hengittäminen. Toisinaan, aurinkoisina päivinä, se yhä tuntuikin siltä.

Samalla Lily kuitenkin huomasi usein toivovansa, että James olisi se, joka saisi hänen henkensä salpautumaan. Joka niiden aurinkoisten päivien ohella valvoisi yön pimeydessä hänen kanssaan, keskustellen syvällisistä, kipeistäkin asioista. Sillä yhä useammin Lily huomasi ajattelevansa, ettei mikään todellisuudessa ollut helppoa, vaikka James saikin sen siltä aina hetkellisesti tuntumaan.

Myös mitä vanhemmaksi Lily varttui, sitä enemmän hän oli alkanut ymmärtämään, kuinka nuoria he vielä olivat. Liian nuoria ymmärtämään, mitä todella elämältä halusivat. Ja vaikkei hän sitä koskaan tulisi ääneen kenellekään sanomaan, edes itselleen, niin jossain syvällä sisimpänsä perukoissa hän myös ymmärsi, että he olivat liian nuoria saamaan lapsia, varsinkin tähän kaoottiseen, sodan ympäröimään ja runnomaan maailmaan.

Mutta siinä he nyt olivat. Yhdessä ja kuitenkin erillään: James omassa onnellisuuden kuplassaan ja Lily jossain sen ulkopuolella. Kupla ei ollut koskaan puhjennut, Lily oli vain huomannut ajelehtivansa sen ulkopuolelle hiljalleen, eikä hän tuntunut löytävän enää tietään takaisin.

Totta puhuen, ehkä hän oli eksyksissä, sillä ehkei hän enää halunnutkaan löytää takaisin. Sillä hän huomasi välillä leikittelevänsä ajatuksella, mitä tapahtuisi, jos hän kulkisi tietä toiseen suuntaan? Sinne, minkä hän oli joskus tuntenut kodikseen, mutta sittemmin hylännyt? Ottaisiko se hänet avosylin vastaan, rakastaisiko se hänet ehjäksi?

Lily tunsi uuden syyllisyyden piston sydämessään. Ei hänen kuuluisi edes harkita sellaista, oli jo liian myöhäistä. Jotkut valinnat elämässä olivat peruuttamattomia, ja tämä oli yksi niistä. Lily ei koskaan haluaisi riistää lapseltaan ehjää kotia. Ei, vaikka sen kustannuksella hän itse tulisi aina olemaan osittain rikkinäinen. Hän oppisi hyväksymään sen. Ja ehkä jonain päivänä hän myös oppisi rakastamaan Jamesia.

Sinä yönä Lily kuitenkin antoi ajatustensa vaeltaa muistoihin, jotka yhä salpasivat hänen henkensä. Katsellessaan tähtitaivaalle hän samalla mietti, mahtoiko Severuskin ikävöidä häntä.

[Fiorella]

Oi, olipas tämä ihana, sillä lailla haikealla tavalla. Pidin erityisesti siitä, että Lily kuitenkin elätteli toivetta kadotetusta rakkaudestaan; se antaa myös toiveikkaan tunteen siitä, ettei Severus ollut ainoa, joka jäi kaipaamaan.

Myös mitä vanhemmaksi Lily varttui, sitä enemmän hän oli alkanut ymmärtämään, kuinka nuoria he vielä olivat. Liian nuoria ymmärtämään, mitä todella elämältä halusivat. Ja vaikkei hän sitä koskaan tulisi ääneen kenellekään sanomaan, edes itselleen, niin jossain syvällä sisimpänsä perukoissa hän myös ymmärsi, että he olivat liian nuoria saamaan lapsia, varsinkin tähän kaoottiseen, sodan ympäröimään ja runnomaan maailmaan.

Lapsen odotus saa varmasti pohtimaan sitä, mitä on nyt ja mitä tulee jatkossa olemaan. Lilykin elää nyt näiden vakavien ja valtavien mietteiden keskellä, samalla kun James kuorsaa tyytyväisenä. Samat ajatukset pyörivät varmasti monien nuorten mielessä näinäkin aikoina, mutta kuitenkin lapsissa on tulevaisuus. Lilyn tapauksessa pikku Harry pelasti koko velhomaailman ja toi rauhan heidän nuoruutensa levottomaan maailmaan.

[mursuhilleri]

Vau, tää oli tosi hieno. Tosi herkkä ja haikea teksti. En yleensä lue angst-tekstejä, mutta selkeästi pitäisi Tää riipaisi oikein jostain syvältä ja nostatti tunteet pintaan. Upeaa kuvailua, kaunis teksti!

Yö oli aina ollut Lilyn mielestä paras hetki vuorokaudesta. Siinä oli jotain niin kaunista ja taianomaista, kun muut nukkuivat ja normaalisti niin kaoottinen maailma tuntui pysähtyneen edes pieneksi hetkeksi.

Lainaan heti tän tekstin alun, koska tää jotenkin kolahti. Yö on juuri sellaista taianomaista aikaa, jolloin maailma pysähtyy ja saa hengittää hetken <3

Niin, Jamesin… Jamesin, jonka tasainen ja onnellinen kuorsaus kuului makuuhuoneesta aina olohuoneeseen saakka. Siellä Lily seisoi ikkunan luona, pimeässä, tuijotellen tähtitaivaalle, miettien samalla, kuinka yksinäiseltä hänestä tuntui siitä huolimatta, että häntä rakasti hyvä mies, jonka kanssa hän parhaillaan oli rakentamassa perhettä.

Musta on ihan tosi surullista, että Lily miettii näitä asioita yksin yön pimeinä tunteina, kun James nukkuu onnellisena viereisessä huoneessa Kun jää yksin niiden omien ajatusten kanssa, niin kaikki tuntuu sata kertaa pahemmilta. Voi Lily <3

Totta puhuen, ehkä hän oli eksyksissä, sillä ehkei hän enää halunnutkaan löytää takaisin. Sillä hän huomasi välillä leikittelevänsä ajatuksella, mitä tapahtuisi, jos hän kulkisi tietä toiseen suuntaan? Sinne, minkä hän oli joskus tuntenut kodikseen, mutta sittemmin hylännyt? Ottaisiko se hänet avosylin vastaan, rakastaisiko se hänet ehjäksi?

Eii, mun sydänparka menee rikki tällaisista jutuista.

Katsellessaan tähtitaivaalle hän samalla mietti, mahtoiko Severuskin ikävöidä häntä.

Mä arvasin heti alusta asti, että tässä on kyse Severuksesta! Mä tarviin tälle jatko-osan, jossa Lily kirjoittaa kirjeen Severukselle. Kaipaan nyt Lily/Severusta elämääni ihan tosi kovasti. Oon muutenkin aina ollut team Severus, koska en tykkää Jamesista yhtään

Kiitos tästä ficistä, ihanaa kun kirjoitit ja julkaisit tämän meidän luettavaksi <3

[Claire]

Kiitos paljon kommenteistanne, Fiorella ja mursis! <3 Mukava kuulla, että tämä pieni ficceröinen ja nuo Lilyn pohdinnat miellyttivät, vaikka angstista meininkiä vähän olikin. Mä olen usein miettinyt tuota, kuinka nuorena ja nopeasti Lily ja James menivät naimisiin ja perustivat perheen, ja että millaisia ajatuksia Lilyllä olisi mahdollisesti pyörinyt päässä yön pikkutunneilla raskaana ollessaan. Vaikka tottakai sitten, kun Harry syntyi, Lily rakasti tätä enemmän kuin mitään tai ketään muuta maailmassa.

Pitää myös laittaa korvan taakse, mursis, sun toiveesi kirjeestä Severukselle. Kirjeficit on kyllä ihania, ehkäpä jotain sen suuntaista joskus voisikin kirjoitella. 😎

[Angelina]

Kommiksesta heippa ♥ mursis oli tarjonnut tätä luettavaksi ja koska Lily on ficcipuolella jäänyt mulla oikeestaan täysin pimentoon, niin päätin tarttua tähän!

Vitsit mä tykkäsin heti tosta alusta ja samaistuin Lilyyn ihan huolella - yö todellakin on parasta, se oma rauha ja hiljaisuus ja nimenomaan se, että koko muu maailma tuntuu nukkuvan 🥰

Lily ja James todellakin olivat nuoria mennessään naimisiin ja saadessaan Harryn, joten nää Lilyn ajatukset tuntui uskottavilta. En epäile yhtään, etteikö hän (ja kenties Jameskin, vaikka tässä hän olikin niin onnellinen ja tyytyväinen :'3) olisi jossain kohtaa epäröinyt tai ainakin kyseenalaistanut kaikkea. Erityisesti kun sota riehuu ympärillä, saati sitten jos vähän on epävarmaa sekin, mitä Lily miestään kohtaan tuntee. Onhan turvallisuus ja helppous tärkeää, mutta pitäisihän sen kumppanin nimenomaan olla sellainen, joka saa sydämen sykkimään 😭

Ja voi ei Severus, tietenkin se ikävöi Lilyä myös 🥺 Joskus elämä vaan on epäreilua </3

Tää oli ihanan haikea ja jotenkin tosi samaistuttava teksti! Olit hienosti kuvaillut Lilyn epäröintiä JA päättäväisyyttä hankalassa tilanteessa, mutta pienestä angstisuudesta huolimatta tätä oli ihana lukea :3 Kiitos tästä!

[Meldis]

Olipas ajatuksia herättävä ficci. ^^ Minä olen ajatellut jo pitkään, että mitähän Lilyn ja Jamesin liitosta olisi lopulta tullut, jos he olisivat eläneet pidempään. Nuorena rakastamunen ja naimisiin meneminen ei aina tarkoita, että vanhemmiten huomaa olevansa eri ihminen kuin avioituessaan ja että kumppani on eri ihminen, mutta se on ihan mahdollista. Ja varsinkin Lilyn ja Jamesin kohdalla, jotka menivät naimisiin nopeasti sodan takia ja hankkivat lapsen todella nuorena. Olisiko James kasvanut nuoruuden pelleilystään tai olisiko Lily pystynyt unohtamaan sen? En oikeastaan koskaan pitänyt siitä ideasta kirjoissa, että Lily huusi Jamesille tämän kiusatessa muita, mutta olikin koko ajan ihastunut tähän. Kun oli joutunut seuraamaan, millainen ihminen Severuksesta tuli. Yhden kiusaajan ystävästä toisen kiusaajan vaimoksi. Lapsikin aina on iso rasitus suhteelle, silloinkin, kun suhde on hyvällä pohjalla.

Joten minun ei ole lainkaan vaikea kuvitella, että Lilyllä olisi ollut tällaisia ajatuksia naimisiin mentyään. Nimenomaan tällainen yöllinen, rauhan hetki, kun sota ei koko ajan ilmoita olemassaolostaan, kuten päiväaikaan, Lilyllä olisi kerrankin aikaa ajatella, mihin onkaan ryhtynyt. On todella inhottavaa, että kaikki tämä saa hänet jopa epäilemään rakkauttaan poikaansa kohtaan.

Lilyn sydäntä vihlaisi, niin surusta kuin syyllisyydestäkin.

Tämä sai ajattelemaan hyvin, että eihän kukaan tässä toisaalta täysin syyllinenkään ole. Sota ja kaikki ympäröivä epävarmuus ovat hyvin ymmärrettäviä vaikutteita mennä äkkiä naimisiin, eikä syntynyt tilanne ole Jamesin tai Lilynkään syytä. Lilyn olisi pitänyt puhua ääneen tuntemuksistaan ja Jamesin olisi pitänyt antaa sille tilaa. Heidän molempien olisi pitänyt ymmärtää realistisesti, että he ovat oikeasti tosi nuoria ja mitä se tarkoittaa, mutta joko he olivat niin itsepäisiä, että eivät välittäneet tai sitten eivät uskaltaneet puhua asiasta. Miten tahansa, kukaan tuskin on pakottanut heitä menemään naimisiin. Ja sitten taas, kukaan tuskin on pakottanut heitä menemään naimisiin.

Jännästi tuossa näkyy vähän myös sellainen vanhanaikainen ajatus, kun eletään 70-luvun loppua, että nainen ei pärjään omillaan, vielä kun puhutaan taikamaailmasta, joka on aina mielestäni ollut takaperoisempi tällaisten asioiden suhteen kuin jästimaailma. Että Lily, vaikkakin kasvoi suuren osan elämästään jästimaailmassa, on joutunut jotenkin kokemaan painetta mennä naimisiin, koska se on turvallisempaa, parempaa, järkevämpää. Ja kun Severus valitsi puolensa, ainoa vaihtoehto oli James. En tiedä ajattelitko tällaista puolta kirjoittaessasi, mutta jokin muukin pakko kuin, että sota riehuu ympärillä, tuntui vaikuttavan Lilyn haluun mennä naimisiin.

Lily ei koskaan haluaisi riistää lapseltaan ehjää kotia.

Tämä kuulostaa myös vanhanaikaiselta ajattelulta, että lapselle aina on paras ehjä koti. Ei, lapselle paras on hyvinvoivat vanhemmat, mutta tämä ajattelu on aika uutta.

Kiitos tästä palasesta tosi paljon! Ficeissä parasta on juuri tämä leikittely kaikilla mahdollisuuksilla, että mitä olisi voinut tapahtua tai mitä on oikeasti tapahtunut ilman, että sitä canonissa eksplisiittisesti sanotaan. Tämä solahtaa tosi kivasti osaksi canonia rikkomatta sitä lainkaan, mistä tykkään myös tosi paljon. Kiitos. ^^

[Altais]

Luin tämän jo heti silloin, kun tämä ilmestyi, ja muistan ajatelleeni, että olipa hieno ja tunteisiini erityisen paljon vetoava teksti. Jostain syystä en silloin kuitenkaan tullut kirjoittaneeksi kommenttia, ja se varmaankin johtuu osaltaan siitä, miten suuren vaikutuksen tämä minuun teki. Joskus on vähän vaikea löytää sanoja, ja tämä on juuri sellainen hetki, mutta vain hyvällä tavalla. Sehän on vain merkki siitä, että olet onnistunut tosi taidokkaasti vangitsemaan tähän jotain koskettavaa ja riipaisevaa. Tuollaista varmaan miettii monikin ihminen, joka on tullut vanhemmaksi ehkä hyvin nuorena, vaikeassa elämäntilanteessa ja/tai sellaisen ihmisen rinnalla, joka ei sitten kaikilta osin ihan vastaakaan omia ajatuksia siitä, millaisen ihmisen kanssa haluaisi elämänsä jakaa. Kun ikävä kyllä se, että rakastaa lasta, ei tarkoita automaattisesti, että sitä rakastaisi myös lapsen toista vanhempaa. Mutta silloinkin lapsi sitoo nämä kaksi ihmistä yhteen varsin tiiviisti, vaikka sitten ero jossain kohtaa olisikin mahdollinen. Eikä se tuohon aikaan varmastikaan ollut edes niinkään helppoa kuin nykyisin.

Minuakin on aina mietityttänyt tuo Lilyn ja Jamesin suhde tosi paljon, kun he tosiaan sitoutuivat toisiinsa hyvin nuorina hyvin vakavasti, varmaankin hyvin nopeasti, enkä oikein tiedä, miten terveellä pohjalla se suhde sitten oli, kun taustat olivat mitkä olivat. Jotenkin on ollut aina helpompi nähdä heidät molemmat ennemmin jonkun toisen kanssa kuin keskenään, noin niin kuin ficcimaailmassa. Siksi tykkäsin kovasti tuosta, että Lily yön pimeydessä muisteli salaa kaihoisasti Severusta, vaikka surullistahan se tietysti oli myös. Voin niin hyvin kuvitella, että James ei ole sellainen tyyppi, joka keskustelisi Lilyn kanssa yöt pitkät vakavista ja vaikeistakin jutuista, vaikka tämä varmaan osaakin saada Lilyn nauramaan ja tarvittaessa keventää tunnelmaa silloin, kun meno alkaisi mennä muuten liian raskaaksi ja ilottomaksi.

Samalla Lily kuitenkin huomasi usein toivovansa, että James olisi se, joka saisi hänen henkensä salpautumaan.

Tämä oli niin riipaiseva ajatus, kun voihan tuollaista aina toivoa, mutta jotenkin tuntuu myös, ettö jos sellaista tunnetta ei vielä tuossa kohtaa ole tullut, ei se tule sitten ajan kanssakaan. Jos Lily ja James olisivat tuossa vaiheessa olleet yhdessä korkeintaan vuoden tai pari, voisi ajatella heidän juuri siinä kohtaa olevan kaikkein eniten umpirakastuneita toisiinsa, jos se olisi tuntuakseen siltä. En sitä sano, etteikö voisi olla sellaisiakin rakkaustarinoita, joissa kipinä syttyy vasta hitaasti ja tosi pitkän ajan kanssa, mutta itselläni ei taida olla ainakaan kokemusta sellaisista. Niinpä minun tuli jotenkin surku Lilyä, kun ajattelin, että ehkä hän ajan kanssa tosiaan oppii rakastamaan Jamesia, mutta ei varmaankaan sellaisella tunteen palolla kuin haluaisi (ja jolla ehkä on rakastanut Severusta, ja tuosta ihan lopusta päätellen rakastaa vieläkin).

Kiitos kovasti tästä tekstistä, joka tosiaankin laittoi ajattelemaan elämän suuria kysymyksiä, ja tällaisia ihmiselämän vaikeita valintatilanteita, joiden äärelle sitä voi joskus joutua. Meldiksen tavoin ajattelen itsekin, ettei Lilyn ja Jamesin liitto olisi välttämättä kestänyt aikaa, jos sota ei olisi tullut väliin. Mutta sitähän me ei tietysti saada koskaan tietää. Onneksi ficeissä voi silti spekuloida kaikenlaista.

[Skorpioni]

Kiva kun tää on kommenttien myötä noussut ylös niin löysin itsekin tämän pariin. Ensinnäkin tässä oli jotenkin mielenkiinnon herättävä, mukavan ytimekäs nimi. Pidin myös tämän haikeasta tunnelmasta ja tämä oli juuri sopivan pituinen, että jäi tunnelmaltaan vielä elämään mielessä, eikä asioita selitetty liikaa. Lilyn ajatukset herättivät paljon ajatuksia myös tätä lukiessa.

Mua on jotenkin häirinnyt Pottereissa aikuisiällä niitä lukiessani se, että lapsena sain sellaisen mielikuvan kuin Harryn vanhemmat (ja muut) olisivat olleet keski-ikäisiä (ja leffat vain pahentaa tätä, koska Harryn vanhempia esittämään valokuviin ja vaikka Iseeviot-peiliin on castatty oikeasti keski-ikäiset näyttelijät ), vaikka todellisuudessa he on olleet ihan valtavan nuoria poikansa syntyessä, ja myöskin esim. Sirius, Remus ja Severus on siis Harryn kouluvuosina olleet kolmekymppisiä. Toki lapsen näkökulmasta he ovat aikuisia, mutta todellisuudessa kuitenkin hirveän nuoria. Pidin tässä siitä, että olit tarttunut samaan näkökulmaan - siihen, että Lily on tosi nuori mennessään naimisiin ja saadessaan lapsen. Ja on varsin luonnollista siinä pohtia, tuliko tehtyä oikeita valintoja. Ja varmasti sota ja elämän epävarmuus on johtanut osaltaan siihen, että on ollut pakko tehdä joitain valintoja. Mä olen myös pohtinut sitä, mikä ajoi Jamesin ja Lilyn lopulta yhteen ja olisiko heidän liittonsa kestänyt, jos he olisivat eläneet. Tämä spekuloi sillä ajatuksella myös mielenkiintoisesti, ettei liitto ehkä ollutkaan niin auvoinen ja onnellinen.

Samalla Lily kuitenkin huomasi usein toivovansa, että James olisi se, joka saisi hänen henkensä salpautumaan.

Tämä oli musta jotenkin vaikuttava ajatus. Että tavallaan Jamesin kanssa on sellaista tasaista, mutta kun on kokenut joskus jotain vähän voimakkaampaa, kaipaa sitä, että toinen veisi jotenkin vieläkin jalat alta. Tai olisi edes joskus vienyt? Suurin tunteen palo Lilyn elämässä taisi kuitenkin kohdistua johonkin muuhun.

Viimeinen virke oli myös voimakas ja paljasti lopulta Lilyn ajatusten syvimmän merkityksen. En osannut alkuun ajatella, että tässä haikaillaan jonkun muun perään, vaan ehkä ihan vain sen, että joku saisi tuntemaan niin vahvasti ja palavasti, kuin nuoruuteen kuuluu, mutta sitten kaiken takana olikin toinen nuoruuden rakkaus, joka oli ehkä saanutkin tuntemaan.

Kiitos, tämä oli tosi kaunis ja ajatuksia herättä teksti!

[Claire]

Nyt vasta sain aikaiseksi vastata kommentteihinne, vaikka jokaisen niistä olen lukenut aiemmin, ja nyt oli jälleen ihana palata niihin. Kiitos hurjasti teille kaikille

Angelina, olipa ihanaa, että tartuit tähän kommenttikamppiksesta mursiksen ehdottamana! Lilyn näkökulmaan painottuvia ficcejä en ole itsekään ihan hirveästi lukenut, niin oli kiva haastaa itseään siinä mielessä Kivaa, että Lilyn ajatukset yöstä tuntui samaistuttavilta, noin mäkin usein ajattelen, kun en vaan kykene mennä nukkumaan ajoissa - kun se on sellaista rauhallista omaa aikaa :’D Ihana kuulla muutenkin, että Lilyn ajatukset tuntui uskottavilta ja että tykkäsit tästä pienestä angstista huolimatta, ajatuksiasi oli mukava lukea, kiitos paljon kommentistasi! <3

Meldis, olipas ihana lukea pohdiskelevaa kommenttiasi! Samaa olen minäkin miettinyt useasti, miten suhde olisi toiminut, jos Lily ja James olisivat jääneet henkiin, olivat kuitenkin niin nuoria mennessään naimisiin. Tietenkään ei nuorena naimisiinmeno tarkoita, etteikö suhde voisi menestyä, mutta mulle aina jotenkin jäi heistä fiilis, että etenivät tosi nopeasti ikäisikseen, ja siten voisi olla mahdollisuus, että jotain tällaisia ajatuksia Lilyn päässä olisi jossain kohti voinut olla. Toki liittoaan voi epäillä minkä ikäisenä tahansa, ei se siis todellakaan aina katso ikää. Mutta joo, mä vähän tässä siis ajattelin, että taustalla tietenkin sota pisti heidät aikuistumaan nopeammin, mutta tietenkin avioitumisen taustalla oli sitä nuoruuden rakkauden hurmaa, jolloin on menty nopealla aikataululla naimisiin. Varmasti sillä hetkellä on tuntunut oikealta ratkaisulta, mutta jälkikäteen Lily sitten kyseenalaistaa näitä ratkaisujaan, kun pysähtyy miettimään asioita. Ehkä sodan ja kaiken muun keskellä hänellä ei ole ollut oikein mahdollisuutta pysähtyä miettimään näitä asioita aiemmin ajatuksella. Kuukausien kuluessa kuitenkin on huomannut, että ehkä heidän suhteensa ei ollut sellainen, millaiseksi oli sen kuvitellut/luullut olevan, tai ei ollut aiemmin ymmärtänyt, että ei tämä olekaan sitä mitä oikeasti suhteeltaan ja elämältään halusi. Pelko rikkoa perhe on varmasti vanhanaikainen ajatus, mutta osiltaan voisi sekin liittyä Lilyn ikään (siihen kuinka nuorena ei ehkä osaa tehdä itsensä kannalta oikeita päätöksiä) ja siihen, että yrittää nyt kantaa seuraamukset aiemmista päätöksistään oman hyvinvointinsakin kustannuksella. Vaikka tietenkin hyvinvoivat vanhemmat ovat parempi asia lapselle kuin onnettomaan avioliittoon jääminen pitääkseen ehjän kodin. Mutta eihän se tosiaan ehjä ole, jos vanhemmat eivät voi hyvin. Kiitos paljon kommentistasi, kiva kuulla, että tykkäsit! <3

Altais, sullakin aivan ihana ja pohdiskeleva kommentti, ja jotenkin itse tuli liikututtua lukiessani siitä, että tämä vetosi tunteisiisi. Ja siis juurikin näitä ajatuksia itsellänikin oli Lilyn ja Jamesin suhteen, mitä kommentissasi toit esiin, komppaan jokaista. Esimerkiksi just noin ajattelen myös itsekin Jamesista, että on hän on varmasti super hauskaa seuraa ja varmasti myös hyvä isä ja aviopuolisokin - mutta ehkä hänen kanssaan Lily ei löydä sitä syvällistä puolta, sitä mitä kipeästi nyt tarvitsisi. Ja mikä ehkä Severuksen kanssa olisi voinut olla, tai olikin ollut. Rakkauden kipinöitä ja vaikeiden asioiden käsittelemistä, ei pelkkää helppoa arkea ja järkisyitä pysyä yhdessä. Itse jotenkin olen nähnyt Lilyn ja Severuksen aina yhteensopivampina siinä mielessä, ja siksi minäkin usein kuvittelen Lilyn ja Jamesin sopivan mieluummin muille kuin toisilleen. Onneksi ficcimaailmassa spekulointi ja henkilöiden parittaminen muille on aina mahdollista. Kiitos valtavan ihanasta kommentistasi! <3

Skorpioni, siis oon niin täysin samaa mieltä tuosta, millaisen mielikuvan kirjat (ja leffat) antoivat Harryn vanhemmista ja muista heidän ikäisistään lapsena kirjaa lukiessani! Ja eihän sitä just silloin osannut ajatella, että täysi-ikäinen on nuori, kun lapsen silmissä he kaikki ovat kuitenkin aikuisia. Mutta nyt jälkeenpäin Potterit uudelleen lukeneena tajuaa, kuinka nuoria he oikeasti olivat. Ihana siis kuulla, että tykkäsit tästä näkökulmasta ficissä. Ja juuri noin ajattelin, että Jamesin kanssa on helppoa, mutta syvällä sisimmässään Lily kaipaisi myös muutakin kuin vain helppoa. Kiva myös, että loppu onnistui yllättämään. Sunkin pohdintoja oli aivan ihana lukea, kiitos paljon kommentistasi <3