Kirjoittaja Aihe: Saippuakuplakuvitelmia, S (päivittyvä tekstikokoelma)  (Luettu 3197 kertaa)

Isilwen

  • ***
  • Viestejä: 491
  • Wildfire
Ikäraja: S

Elikkäs Isilwenin ajatuksenlentoja, joita aina välillä päädyn kirjoittelemaan öisin. Palaute on toivottua < 3.

Saippuakuplakuvitelmia


Tänään tahtoisin lukea pelkkiä onnellisia loppuja ja katsella auringonlaskuja ja vapaita horisontteja. Tahdon kuunnella säkkipillimusiikkia, syödä suklaajäätelöä banaanilla ja kinuskikastikkeella ja muistella, miltä se maistui silloin joskus ja vertailla maistuuko se nytkin samalta. Tahtoisin katsella ihmisiä, en tyhjiä sisäpihoja ja arvuutella, että jos kuolisin, tahtoisinko kutsua tuon ja tuon ihmisen hautajaisiini. Tahdon matkustaa junalla Rovaniemelle, istua sille paikalle, jonne paistaa eniten aurinko ja jäädä joka ikisellä asemalla pois  katsoakseni, että onko jollain joku odottamassa minua. Tai ehkä jäisin itse odottamaan jotakuta. Ostaisin pinkin sydäntikkarin, lukisin Metroa väärinpäin ja kuuntelisin, kuinka viereeni istuvat juttelisivat maailmalle ja kaikille niille turhantärkeille rouville ja herroille merkityksettömistä asioista, kuten kuinka krookukset ovat nousseet tänä vuonna harvinaisen aikaisin tai kuinka se Pikku-Liisa piirsi tänään hienon sammakon iltapäiväkerhossa, vaikka laittoikin silmät väärille paikoille. Niille turhantärkeille ihmisille kaikki on aina elämän ja kuoleman kysymyksiä, maailmanloppuja ja pörssikursseja. Minulla ei olisi heille mitään sanottavaa, koska en ymmärrä pörssikursseista yhtään mitään.
Tahdon kirjoittaa tarinoita niistä ohikulkijoista, joiden olkapäähän tahtoisin nojata. Omistaisin ne
kaikille niille, jotka jäävät satamassa kulkiessaan tuijottamaan kauas horisonttiin, koska minäkin jään. Tahtoisin kysyä heiltä, karkaisivatko he kanssani merille tuolla tai tuolla pienellä purjeveneellä tai vaikka isolla rahtilaivalla, ihan sama, kunhan karataan. Maalaisin kuvan kaikista auringonlaskuista ja lähettäisin pullopostissa kotiin hiekkaa kaikilta maailman rannoilta. Huutaisin maailman toisella laidalla tuuleen kutsun sille toiselle, joka tähdenlennon nähdessään kuiskaa saman toiveen kuin minä. Älä enää ole minulle vain kaukainen horisontti. Sillä minä en enää koskaan välittäisi horisonteista ja pasaatituulista ja seikkailuista, ellei se toinen olisi minun kanssani.
Kuten niinä kaikkina muinakin öinä, kun tuuli kolistelee ränneissä, enkä saa nukuttua, valvon tänäänkin katsellen pikkurillinmittaisia ikuisuuksia ja tahtoisin lähteä kiertävän sirkuksen mukana Euroopan-matkalle. Ryhtyisin trapetsitaiteilijaksi tai leijonankesyttäjäksi, vaikken tahdo kesyttää yhtäkään sydäntä, päinvastoin, päästäisin leijonat ja häkkilinnut vapaiksi ja käskisin niiden paeta, vaikka minä en voi. Silloinhan sinä voisit olla se väsynyt sirkusvaunu, jonka minä päästäisin viilettämään rinnettä alas, antaisin etumatkaa ja juoksisin sitten perään ottamaan kiinni. Vesilätäköissä ui tänään delfiinejä ja elämän keskitysleireiltä kantautuu yhteen kietoutuneita nauruja.
Tahtoisin seistä käsilläni jokaisella violetiksi maalatulla sillankaiteella, jättää kantoihin suklaata keijuille ja vilkuttaa muuttolinnuille, pyytää niitä palaamaan taas ensikeväänä, jotta voin seuraavana syksynä lähteä niiden mukaan. Opettelisin taas hengittämään ja repisin nuoran kaulaltani, jotta voisin kävellä sen päällä ja kieltäytyä putoamasta. Ottaisin esille hopeanhohtoiset siipeni, jotka löytyvät sieltä varaston perimmäisestä nurkasta, minä tiedän. Niiden kaikkien pyöränromujen ja vanhojen aikakauslehtien takaa, sinne olen ne laskostanut, turvaan kertakäyttömaailmalta, joiden kaupungeissa ainoa lämpö tulee yksiön rikkinäisistä pattereista ja loppuun palaneista tulitikuista. Tahtoisin istua niiden kaupunkien kerrostalojen ikkunalaudoilla ja puhaltaa saippuakuplia iltatuulen kuljetettavaksi, eikä yksikään kupla takertuisi puhelinjohtosokkeloihin tai katulamppujen keinovaloon. Jos sataisi, juoksisin puistoon, nostattaisin lehdet ja karkkipaperit lentoon ja antaisin sateen liottaa kaupungin kaduilta oksennuksen ja rikkinäiset viisaudenhampaat. Maailma on tänään minun luonani kylässä, minä tarjoilen kaikille omatekoisia pikkuleipiä ja pinkkiä limsaa, jonka ohjeet sain siltä harvahampaiselta pikkupojalta, joka lennätti muovipussia meidän takapihalla, kun pysähdyttiin sirkusvaunujen kanssa maailmanlopun reunalle pullakahville.

Tahtoisin polttaa kaikki päiväkirjat ja aloittaa alusta, tasoittaa aallonmurtajat ja antaa aaltojen suudella rantakiviä, huuhtoa hiekalta pois ne kaikki kirjoitukset, jotka satunnainen ohikulkija sinne kirjoitti, jotta kaikki tietäisivät, kenen jalanjäljet kulkevat kauas pois. Mutta ennen sitä tahtoisin kokeilla, että mahtuvatko minun jalkani hänen jalkapohjiensa paikalle. Kenties annan aallonmurtajien olla ja seuraan jalanjälkiä kaukaisuuteen.
« Viimeksi muokattu: 29.06.2016 12:38:53 kirjoittanut Isilwen »
Jotka tulevat suorinta tietä, saapuvat tyhjin taskuin.
Jotka ovat kolunneet kaikki polut,tulevat säihkyvin silmin,
polvet ruvella, outoja hedelmiä hauraassa säkissään.
Niin se ystäväni on, niin se on,
että eksymättä
et löydä perille


~ Tommy Tabermann

https://harrydracorecs.wordpress.com/

Luumunen

  • ***
  • Viestejä: 18
Re: Saippuakuplakuvitelmia (PG)
« Vastaus #1 : 27.07.2007 21:12:40 »
Oi. Pysäyttävä.
Voisin quotata koko ficin, mutta päädyin nyt tähän kohtaan:
Lainaus
Opettelisin taas hengittämään ja repisin nuoran kaulaltani, jotta voisin kävellä sen päällä ja kieltäytyä putoamasta. Ottaisin esille hopeanhohtoiset siipeni, jotka löytyvät sieltä varaston perimmäisestä nurkasta, minä tiedän. Niiden kaikkien pyöränromujen ja vanhojen aikakauslehtien takaa, sinne olen ne laskostanut, turvaan kertakäyttömaailmalta, joiden kaupungeissa ainoa lämpö tulee yksiön rikkinäisistä pattereista ja loppuun palaneista tulitikuista.
Tämä kohta oli.. pysäyttävä. Sanoinkuvaamattoman kaunista.

Elämä. Veit sanat suustani. Oi. Ihana. Rakastan tätä!
Sano jotain latteeta
ja jotain ihanaa

Isilwen

  • ***
  • Viestejä: 491
  • Wildfire
Re: Saippuakuplakuvitelmia (PG)
« Vastaus #2 : 30.07.2007 21:32:40 »
Kiitos palautteesta, Luumunen, pistit hymyilemään <3
Jotka tulevat suorinta tietä, saapuvat tyhjin taskuin.
Jotka ovat kolunneet kaikki polut,tulevat säihkyvin silmin,
polvet ruvella, outoja hedelmiä hauraassa säkissään.
Niin se ystäväni on, niin se on,
että eksymättä
et löydä perille


~ Tommy Tabermann

https://harrydracorecs.wordpress.com/

Isilwen

  • ***
  • Viestejä: 491
  • Wildfire
Re: Saippuakuplakuvitelmia (PG)
« Vastaus #3 : 30.07.2007 21:34:31 »
Seuraavaksi sitten koneeni uumenista löytämäni ikivanha teksti, jonka taisin ainakin aiheesta päätellen kirjoittaa joskus pahimpina teiniangstivuosinani.

Vuoristorataunelmia


Aina puhutaan niistä ihmisistä jotka kätkevät tunteensa syvälle sydämeensä, lukitsevat oven, eivätkä anna kenenkään avata sitä. Eivät edes itsensä. Miksi ei koskaan puhuta niistä ihmisistä, jotka kauan sitten huusivat ja itkivät ja löivät peilit säpäleiksi kunnes ei ollut enää mitään, mitä huutaa pois?

Syksy tanssii pojan jaloissa punaisenkirjavina lehtinä ja menneen kesän lämmin vesisade on muuttunut kylmäksi ja vihamieliseksi syyssateeksi. Taivas heittää vettä pojan niskaan isolla saavilla, jossa lapset kesällä leikkivät ja nurmikko oli märkää ja ilma naurua täynnä. Kylmä tunkee takintaskuihin, eikä pojalla ole lapasia, koska ehkä hän jaksoi hetken uskoa, että löytyisi joku joka puhaltaisi sormet lämpimiksi ja hymyilisi sydämen taas sulaksi, vaikkei viima sitä voikaan jäädyttää, vaikka pääsisikin tunkeutumaan sisälle asti, koska hänen sisällään on jo valmiiksi kylmä.

Leikkipuisto on autio, keinut huojuvat hylättyinä tuulessa ja hiekkalaatikolle on jätetty lojumaan pari punaista lapiota ja ämpäriä. Poika muistaa, muistaa sen syyspäivän kun istui tässä samassa puistossa ja oli pikkutyttö ja isä, joka nauroi aina ja pyöritti riemusta kiljuvaa tyttöä käsistä ja poika mietti, että missäköhän hänen oma isänsä on nyt ja olisiko hänkin pyörittänyt häntä ympäri-ympäri ja nauranut kun lehdet saavat kyytiä jaloissa. Poika tarttuu ajatukseen, leikkii sillä hippaa, laskee liukumäkeä alas, kunnes muistaa taas.

Keinupuuhun on joku kaivertanut sanan ’vapaus’. Joku toinen huusi sitä mielenosoituksessa, toinen kuiski hiljaa syrjäkujalla kosteiden kiviseinien välissä, kolmas joskus kauan sitten verisillä pelloilla. Mikseivät he tienneet, että ’vapaus’ on vain sana, eikä täällä voi koskaan olla vapaa?

Kerran poika kävi huvipuistossa ja ihmetteli naurutalossa, kuinka joku peili voi uskotella, että on helppo nauraa itselleen. Hän oli silloin vielä liian pieni vuoristoratoihin, eikä hän koskaan saanut tietää, millaista on tuntea olevansa hetken elossa kun tuuli letittää hiuksia. Mikseivät jarrumiehet koskaan ymmärtäneet, että olisivat voineet pelastaa jotain pientä antamalla hänen kiitää ylös ja alas ja tietää, että jokin muukin menee ylä- ja alamäkeä, kuin vain elämä.  Hän osti kaasuilmapalloja päästääkseen ne vapaaksi, jotta edes jokin voisi karata kauas, lentää maailman ääriin, lennättää unelmia mukanaan, tehdä jotain todeksi.

Hetkeksi leikkipuisto herää henkiin, kun mustatukkainen tulitikkutyttö juoksee sen halki. Tyttö näyttää Maija Poppaselta niissä mustissa kengissä, jotka kopisevat kivasti katua vasten ja pohkeisiin yltävässä mustassa mekossa, eikä poika olisi ollenkaan ihmeissään jos se olisi vetänyt laukustaan mustan korpinsiipisateenvarjon ja lentänyt sillä pois. Se tyttö oli juuri sellainen lastensatukirjatyttö, jonka nauru lehahtaa lintuina lentoon ja hameenhelmoissa asuu vapautta. Ei poika enää jaksa uskoa sellaiseen. Ei hän enää jaksa nähdä pilvilohikäärmeitä tai keinua tähtiin ja takaisin. Eikä hän koskaan uskonut että joku vastaisi hänen pulloposteihinsa, mutta hän lähetti niitä silti, jotta voisi kuvitella , että joku joskus jossain lukee ne kirjeet ja löytää jotain itsestään.

Miksi maailmassa on pariton määrä ihmisiä?

Yksiössä peili särkyy nyrkiniskusta tuhansiksi sirpaleiksi, eikä sen takaa pääsekään peilien takaiseen maailmaan, taas yksi syy enemmän olla katkera. Peilin takana joku säpsähti, mutta se ei ole poika, vaan joku täysin tuntematon. Herättäisikö joku sen aamulla ja muistuttaisi kuka se on ja että maailma on oikeasti olemassa, muttei sitä tarvitse pelätä.

Miksi kaikki aina sanovat: ”Kuolisin sinun puolestasi.” Mitä se on se sellainen rakkaus, että jättää toisen yksin tähän tyhjään maailmaan, joka tuoksuu edellisen kesän särkyneiltä unelmilta ja asfaltilta, jolle syksyn lehdet ovat jääneet mätänemään? Miksi ei kukaan koskaan sano: ”Kuolisin sinun kanssasi”, koska suurempaa rakkautta olisi, että lähtisi toisen mukana, ei antaisi mennä yksin.
Jotka tulevat suorinta tietä, saapuvat tyhjin taskuin.
Jotka ovat kolunneet kaikki polut,tulevat säihkyvin silmin,
polvet ruvella, outoja hedelmiä hauraassa säkissään.
Niin se ystäväni on, niin se on,
että eksymättä
et löydä perille


~ Tommy Tabermann

https://harrydracorecs.wordpress.com/

Isilwen

  • ***
  • Viestejä: 491
  • Wildfire
Re: Saippuakuplakuvitelmia (PG)
« Vastaus #4 : 30.07.2007 21:54:38 »
Ja toinen teksti vuosien takaa, tässä on oikeastaan paljon oivalluksia joista pidän, vaikka nykyään tykkään kirjoittaa ja lukea enemmän onnellisempia tarinoita.

Laivasielu ja se toinen


Tuuli viskoo marraskuun sadevettä kohti talvea ja repii viimeisetkin lehdet puista ja samalla viimeiset muistot menneestä kesästä. Tyttö ei pidä marraskuusta. Se on hänelle tyhjä kuukausi täynnä huokauksia, jotka kääntävät kalenterin pois lokakuusta. Joskus tyttö kuvitteli voivansa paeta marraskuuta, mutta samaa tyhjyyttä on kaikkialla eikä sitä voi paeta.

Tyttö on kahdenkymmenen eikä tahtoisi asua Helsingissä, jonne opiskelut hänet ajoivat. Helsinki on hänelle melun ja kiireen sekamelska, kerrostaloviidakko, jossa ei voi olla vapaa. Siellä mistä tyttö tulee, pystyi aina halutessaan hukkua hiljaisuuteen, joka oli sellaista hiljaisuutta että sen pystyi kuulemaan. Eikä tyttö edes tiedä mikä hänestä tulee isona, ehkä arkkitehti, silloinhan tyttö voisi alkaa suunnitella linnoja. On ihan sama rakennetaanko ne hiekasta, kivistä vai pilvistä.

Tyttö on letittänyt osan vaaleanruskeista hiuksistaan pienille leteille, mutta jättänyt silti osan vapaaksi. Täytyy olla vapautta, edes jonkinlaista, kun kukaan ei pyyhi leteiltä karanneita suortuvia hänen kasvoiltaan, ei kampaa niitä syksyisen tuulen jäljiltä.

Tyttö rakastaa laivoja. Hän voi istua tuntikausia satamassa katselemassa, kun laivoja tulee ja menee. Hän on rakastanut niitä aina siitä lähtien kun hänen isänsä vei hänet pienenä Helsingin-matkalla laivoja katsomaan. "Laivat ovat sieluja", isä sanoi. Pieniä purjeveneitä, isoja matkustajalaivoja, jotka kuljettavat ihmisiä meren toiselle puolelle. Mutta eniten tyttö rakastaa niitä laivoja, joita on vain saduissa ja vanhoissa tarinoissa. Valkopurjeisia laivoja, jotka purjehtivat merille etsimään seikkailuja. Tyttö tahtoisi itsekin olla laiva. Hän voisi purjehtia pois, niin että olisi vain kaukainen muisto, pilvipurjeita taivaanrannassa jollekulle toiselle pienelle tytölle, jonka joku toinen isä on tuonut satamaan laivoja katsomaan.

Tyttö istuu kahvilassa ja sekoittaa kaakaotaan. Seinällä roikkuu taulu, jossa on appelsiiniasetelma ja pöytäliina sitä samaa vaaleaa sinisensävyä kuin tytön silmätkin. On lauantai ja tytöllä on aikaa ajatella.
”Rakas päiväkirja”, tyttö kirjoittaa. ”Tänään tuntematon poika pysäytti minut kadulla ja kysyi, että jos saisin yhden asian, ihan minkä tahansa, mikä se olisi. Vastasin, että tahtoisin kysyä tuon joltakulta toiselta laivasielulta ja saada vastaukseksi, että tahtoisin sinut.”

Siellä mistä tyttö tulee, hän kulki aina kesäisin paljain jaloin kaikkialla. Hänen kotinsa vieressä kasvoi metsä, jota hän rakasti, mutta sitten sekin kaadettiin pois. Ja talvisin hän kahlasi lumihangessa, joka ylettyi reiteen asti. Helsingissä ei ole koskaan niin paljon lunta. Eikä Helsingissä voi heittäytyä talvi-iltaisin hankeen ja katsella loputonta tähtitaivasta, koska siellä ei näe kaikkia tähtiä. Otavan tyttö kuitenkin aina löytää ja se hellittää ikävää edes hieman.

Tyttö ei tahdo nähdä itseään. Hän on keskeneräinen kuva, joka koottiin siitä mitä muilta jäi jäljelle. Tytölle ei annettu hymyä, koska se kuuluu muiden kasvoille. Tai sitten tyttö ei enää vain itse löydä hymyä itsestään. Tyttö ei kuitenkaan tiedä, että joku toinenkin rakastaa laivoja, koska ne tuovat sen toisen mieleen laivansieluisen tytön. Kunpa tyttö huomaisi sen ja tietäisi, että ihminen voisi olla ihmiselle tähtitaivas, vaikkei Helsingissä kunnolla kaikkia tähtiä näekään.

Silloin tyttö ja se toinen voisivat yhdessä hypätä ruutua kerrostalon pihalla eikä yksikään kivi määräisi mille ruudulle saa astua ja mille ei.
Jotka tulevat suorinta tietä, saapuvat tyhjin taskuin.
Jotka ovat kolunneet kaikki polut,tulevat säihkyvin silmin,
polvet ruvella, outoja hedelmiä hauraassa säkissään.
Niin se ystäväni on, niin se on,
että eksymättä
et löydä perille


~ Tommy Tabermann

https://harrydracorecs.wordpress.com/

Luumunen

  • ***
  • Viestejä: 18
Re: Saippuakuplakuvitelmia (PG)
« Vastaus #5 : 04.08.2007 15:43:02 »
Oi, lisää!
Lainaus käyttäjältä: "Isilwen"
Aina puhutaan niistä ihmisistä jotka kätkevät tunteensa syvälle sydämeensä, lukitsevat oven, eivätkä anna kenenkään avata sitä. Eivät edes itsensä. Miksi ei koskaan puhuta niistä ihmisistä, jotka kauan sitten huusivat ja itkivät ja löivät peilit säpäleiksi kunnes ei ollut enää mitään, mitä huutaa pois?
Tämä kohta... se vain on niin totta. Pystyt pukemaan ajatukset sanoiksi, ja vielä niin kauniiksi ^^ Muutenkin Vuoristorataunelmia oli kokonainen tarina, joka kertoo vangitsevasti. Toisaalta se antaa lukijalle tilaa kuvitella tiettyjä asioita.
Lainaus käyttäjältä: "Isilwen"
”Rakas päiväkirja”, tyttö kirjoittaa. ”Tänään tuntematon poika pysäytti minut kadulla ja kysyi, että jos saisin yhden asian, ihan minkä tahansa, mikä se olisi. Vastasin, että tahtoisin kysyä tuon joltakulta toiselta laivasielulta ja saada vastaukseksi, että tahtoisin sinut.”
Aww.. Ihana! Laivasielu ja se toinen oli paras ikinä lukemani teksti.. Hyvä juoni, IHANA kuvailu... Kirjoitat niin ihanaa tekstiä! Kun yleensä ihmiset kuvailevat ulkonäköä, sinä kuvailet tunnelmaa, säätä, ajatuksia... Oi. Rakastan tekstejäsi! Olet lempikirjoittajani! *sydämiä*
Sano jotain latteeta
ja jotain ihanaa

Isilwen

  • ***
  • Viestejä: 491
  • Wildfire
Re: Saippuakuplakuvitelmia (PG)
« Vastaus #6 : 26.10.2007 00:25:57 »
Luumunen, voi kiitos, kivaa että arvostat tunnelma-kuvauksia, itsekin pidän niistä eniten <3


Silkkipaperiyö

A/N: Tämä on kolmen vuoden takainen teksti, joka syntyi eräänä tähtikirkkaana talviyönä kynttilän loisteessa. Rakkaudesta on aina ihanaa kirjoittaa, varsinkin kun ei ajattele ollenkaan henkilöiden sukupuolia, vaan kirjoittaa yksinkertaisesti vain kahdesta ihmisestä, jotka rakastavat toisiaan.


Minä taisin rakastaa häntä jo ennen kuin olin ensimmäistä kertaa laskenut pisamia hänen kasvoiltaan tai jäänyt iltaisin istumaan laiturille vain sen takia, koska se iltataivas ja silkkipaperisiipinen sudenkorento muistuttivat minua hänestä. Minä pelkäsin, suljin silmäni ja kesti kauan, ennen kuin tajusin että hän laski tähdenlentoja, koska muisti minun kerran sanoneen, että minusta tulee isona tähdenlentojenkasvattaja. Hän taas tahtoi tulla sen majakan vartijaksi, joka ohjaa kaarnalaivoja iltaisin kotiin.
Silloin oli talvi ja keskiyö, eikä muuta valoa, kuin tähdet jotka porautuivat taivaankannen läpi. Muistan miettineeni usein, löytyykö sen kannen takaa joku toinen maailma, jossa on päivä silloin, kun täällä on yö. Hän nauroi ja niiden parin sydämenlyönnin aikana miljoona ikuisuutta lipui ohitse, naapurissa toteutui tuhat unelmaa ja minä tajusin, että hänen huulillaan viipyi viime syksyn puolukoiden maku ja näin välähdyksiä siitä syksystä, kun tuuli puhalsi kerrankin lempeästi ja sen toisen hiuksiin oli jäänyt lehtiä, enkä minä repinyt niitä pois, koska minusta oli hauskaa ajatella, että jos puhaltaisin häneen päin, hän lähtisi lentoon kuten ne kaikki vaahteranlehdet ja lentäisi kauemmas kuin yksikään lentokone ja eksynyt muuttolintu. Ja hän piti minusta kiinni etten pääsisi karkuun.
Hänellä oli lumihiutaleita ripsissä ja takinkauluksessa, enkä ollut ollenkaan ihmeissäni, kun hän heittäytyi selälleen hankeen tekemään lumienkeleitä jalat ja kädet villisti huitoen ja lumi pöllyten. Hänen lapsekas riehakkuutensa tarttui minuunkin ja hetken maailmassa olin vain minä, vaahteranlehtitukka, talven tähtikirkas pakkastaivas ja pöllyävä lumi. Lumi oli lämmintä poskea vasten ja hänen huulensa minun huuliani vasten. Kello läheni yhtä ja hän oli minulle silloin koko maailma, enkä kaivannut siihen yhtään enempää.
”Minkä värisen taivaan tahtoisit?” Minä kysyin.
”Tuulen värisen, jossa tuoksuu viime kesän unelmat, kello kahdentoista kaiku ja takapihan pehmeä multa sieltä pohjoisesta.”
”Minä maalaan sen sinulle.”
Hän näytti ihan keijukaiselta ja minä sanoinkin sen hänelle. Hän hymyili ja sanoi ettei tahtoisi olla keijukainen, koska keijujen siivet on niin helppo polttaa, eikä hän voisi enää lentää niillä hiiltyneillä siivillä. Mutta minä tiedän, kuinka vahva hän on ja että hän jatkaisi lentämistä, vaikka joku repisikin hänen silkkipaperisiipensä rikki. Minullakin on siivet, mutta ne on punottu kahleista ja niillä on liian raskasta lentää.
Tuuli liukastelee niillä kaduilla, joita on aina ennen ollut minun mielestäni liikaa, mutta nyt niitä on ihan sopivasti ja hän lupaa ottaa minut kiinni, jos liukastun tuulen perässä, koska tuuli ei muistanut varoittaa minua. Se on se sama petollinen tuuli ja se sama petollinen kaupunki, mutta sinä yönä minulla oli joku, jonka kanssa nauraa niille ja tarttua kädestä kiinni tai lämmitellä sormia takintaskuissa. Sitten on tietysti ne kaikki muovisydänihmiset, jotka sylkevät päin kasvoja tai kiertävät kaukaa, mutta heistä minä en välitä, koska hän ei koskaan sano, että on hyvä nähdä sydämellä.
Hän keitti Tiikerin päiväunta ja puhui niistä kaikista kerroista, kun hän oli pienenä kahlannut pelto-ojassa, jonka vedet laskevat jonain päivänä Niiliin, koska hänestä oli hauska ajatella, että joku saattaa jonain päivänä juoda sitä samaa vettä, jossa hänen varpaansa ovat lilluneet. Hän nauroi päälle ja laittoi teehensä vielä yhden sokeripalan. Minä juon teeni mieluummin ilman sokeria, mutta maistan mielelläni sokerin hänen huuliltaan. Minä pidin pienenä niin paljon enemmän tähdistä, että kiipesin usein öisin puuhun ja yritin tavoittaa niitä pienellä perhoshaavilla.
Ikkunoita peittävän verhon takaa eksyi sisälle nousevan auringon valonsäde, kiipeili lattian kirja- ja sanomalehtipinoilla ja seinillä, tavoitteli kattoa. Minä kiipesin hänen viereensä ruutukuvioisella lakanalla verhotun peiton alle ja muistelin hymyillen, kuinka pienenä ajattelin, ettei kukaan voi löytää minua, jos piiloudun peiton alle enkä vastaa kun huudetaan. Häneltä en kumminkaan tahdo piiloutua ja jos hän kutsuu minua, minä vastaan.

Seuraavana aamuna, kun hän vielä nukkuu tähtipölyuntaan minun vieressäni, minä avaan ikkunan ja annan tuulen kahisuttaa kahleista punottuja siipiäni ja hänen silkkipaperisiipiään. On yksi niistä hetkistä, kun aurinko kiipeä paljain jaloin puiden latvaan ja lumi kimaltelee, eikä voi kuin hymyillä elämälle, jonka kaiken kertakäyttökauneuden alta löytyy kumminkin vielä jotain aitoa johon kannattaa uskoa. Eivätkä siivetkään tunnu enää niin raskailta.
Jotka tulevat suorinta tietä, saapuvat tyhjin taskuin.
Jotka ovat kolunneet kaikki polut,tulevat säihkyvin silmin,
polvet ruvella, outoja hedelmiä hauraassa säkissään.
Niin se ystäväni on, niin se on,
että eksymättä
et löydä perille


~ Tommy Tabermann

https://harrydracorecs.wordpress.com/

Luumunen

  • ***
  • Viestejä: 18
Re: Saippuakuplakuvitelmia (PG)
« Vastaus #7 : 25.11.2007 11:47:03 »
Aivan ihana tämäkin <3 (piti jo kauan sitten kommentoida, mutta se vähän jäi ^^)

Kirjoitat niin ihanan runollisesti ja kuvailevasti... Melkein asun tässä topicissa :D Näitä on pakko lukea uudestaan ja uudestaan, kun koko ajan löytää uusia ulottuvuuksia!
Lainaus
Minä taisin rakastaa häntä jo ennen kuin olin ensimmäistä kertaa laskenut pisamia hänen kasvoiltaan tai jäänyt iltaisin istumaan laiturille vain sen takia, koska se iltataivas ja silkkipaperisiipinen sudenkorento muistuttivat minua hänestä. Minä pelkäsin, suljin silmäni ja kesti kauan, ennen kuin tajusin että hän laski tähdenlentoja, koska muisti minun kerran sanoneen, että minusta tulee isona tähdenlentojenkasvattaja. Hän taas tahtoi tulla sen majakan vartijaksi, joka ohjaa kaarnalaivoja iltaisin kotiin.
Laskenut pisamia... :3 Tekstisi ovat jänniä, koska toisaalta niin irrelevantit asiat nitoutuvat yhteen erikoisilla, kauniilla tavoilla.

Tahtoo lisää ^^
Sano jotain latteeta
ja jotain ihanaa

Swizzy

  • queen
  • ***
  • Viestejä: 1 009
  • have some pride
    • High-functioning fangirl
Vs: Saippuakuplakuvitelmia (K-7)
« Vastaus #8 : 11.11.2011 21:43:56 »
Koulun ATK-tunnilla oli vapaa-aikaa, ja tietty menin finiin. En kirjautunut sisään, en koulun koneella. ei kuitenkaan ollut juuri mitään uusia ficcejä, joten päätin lukea originaalitekstiä. En ikinä ennen ollut lukenut finin originaaleja. Avasin tän, koska tässä ei lukenut otsikossa angst ja kuulosti muuten vaan hyvältä. Kun luin, en ymmärtänyt itse asiassa juuri mitään, koska kolussa ei pystynyt keskittymään. Mutta yhden asian tajusin. Tämä oli uskomattoman kaunis.

Se antoi mulle positiivisen mielikuvan originaaleista, ja vaikka en varmaan koskaan niitä oikeasti ala lukemaan, tämä on yksi niistä teksteistä jotka jäävät luettua päähän. Unohtumaton.

Swizzy


22.3.2013 & 17.2.2015 ♥ raison d'etre

Ava: Demeter, banneri: minä

Isilwen

  • ***
  • Viestejä: 491
  • Wildfire
Vs: Saippuakuplakuvitelmia (K-7)
« Vastaus #9 : 04.12.2011 18:57:49 »
Voi te olette kaivaneet nämä vanhat tekstini Finin uumenista <3

Seireeni, kiitos todella paljon ihanasta palautteesta. Nykyään kirjoitan tosi vähän, mutta nyt tuli taas sellainen olo että tekisi mieli kirjoittaa ja varsinkin näitä originaaleja, niissä kun saa pistettyä itseään kunnolla peliin. Ah, ihan hymyilen täällä, kiitos paljon! :)

Swizzy, kiitos myös sinulle! On totta että originaaleja tulee tosi harvoin luettua, mutta se on sääli, koska täältä löytyy välillä tosi upeita sellaisia :) Minusta on mahtavaa että tekstiäni kuvataan sanalla unohtumaton, se oikeasti merkitsee minulle hyvin paljon vaikka olen todella huono pukemaan ajatuksiani sanoiksi näissä palautteisiin vastailemisissa. Mutta kiitos vielä paljon!
Jotka tulevat suorinta tietä, saapuvat tyhjin taskuin.
Jotka ovat kolunneet kaikki polut,tulevat säihkyvin silmin,
polvet ruvella, outoja hedelmiä hauraassa säkissään.
Niin se ystäväni on, niin se on,
että eksymättä
et löydä perille


~ Tommy Tabermann

https://harrydracorecs.wordpress.com/