Ficin nimi: Hiljaisuus ei ole koskaan hyvä enne
Kirjoittaja: Ygritte
Fandom: Top Gun : Maverick
Pari: Pete "Maverick" Mitchell / Bradley "Rooster" Bradshaw, yksipuolinen Pete "Maverick" Mitchell / Nick "Goose" Bradshaw
Ikäraja: K11
Genre: Angst, deathfic
Hiljaisuus ei ole koskaan hyvä enne
“Helppohan sinun on puhua. Ei vaimoa, ei lapsia. Kukaan ei sure, kun kuolet johonkin loukkoon.”
Maverick kuuli Roosterin säälimättömät sanat selkänsä takaa. Hän tiesi, että Roosterilla oli oikeus olla vihainen isänsä kuoleman vuoksi. Ja hän oli helppo kohde Roosterille purkaa vihaansa. Se oli ymmärrettävää. Mikä ei ollut ymmärrettävää, mitä kukaan ei ollut koskaan ymmärtänyt…
Maverick kääntyi ympäri, Rooster tuijotti häntä yhä vihaisena ja loukkaantuneena. Vihaisena ja loukkaantuneena hänelle siitä, että Goose mainittiin?
“Tiedätkö miksei minulla ole koskaan ollut vaimoa ja lapsia?” Maverick ärähti takaisin. Ehkä oli vihdoin aika olla vihainen siitä, että Goose oli otettu hänen elämästään. Ei pelkästään Carolen ja Bradleyn elämästä, vaan myös hänen elämästään.
“Osaatko aavistaa, miksei minulla ole koskaan ollut ketään? Miksi sinun vanhempasi, sinä, olette aina olleet minulle ainoa perheeni? Miksi yritin olla hyvä sinun äidillesi, miksi yritin kaikkeni sinun vuoksesi?”
Maverick tiesi, että hänen ei pitäisi kertoa. Ei Roosterille, ei näin. Mutta hän ei halunnut enää perääntyä. Voisiko hän, yhden kerran elämässään, saada itse surra Goosea? Ei vain tukea muita eteenpäin, vaan oikeasti surra omaa menetystään?
Hänen tunteensa, hänen menetyksensä, ei ollut koskaan merkinnyt kenellekään mitään. Hän oli hävittäjälentäjä, se kuului ammattiin.
Se oli onnettomuus.
Lennä riittävän pitkään, niin niin tapahtuu.
On vain tuurista kiinni, jos ei ole menettänyt ketään lentäessään.
Carole menetti aviomiehen.
Bradley isän.
Mitä Maverick muka menetti?
Rooster odotti. Maverick toivoi, että Rooster syyttäisi häntä uudelleen jostain. Mistä tahansa. Isänsä tappamisesta, äitinsä kuolemasta, Roosterin hylkäämisestä. Kaiken tunnustaminen olisi helpompaa, jos hän voisi vain huutaa asiat esille hallitsemattomassa tunteenpurkauksessa. Jos hän nyt kertoisi kaiken, hän tarkoittaisi sitä.
“Ei minulla ole koskaan ollut ketään muuta, kuin sinun isäsi.”
Hetken Maverick epäili sanoiko hän sen edes ääneen. Hänen rintakehänsä tuntui painavalta, aivan, kuin hengittämisestä olisi yhtäkkiä tullut keskittymistä vaativa toiminto.
Hän räpytteli vaistomaisesti silmiään kyynelten noustessa niihin. Goosen kuolemasta saattoi olla yli 30 vuotta, mutta aika ei ollut tehnyt menetystä yhtään helpommaksi. Hän oli keskittynyt 30 vuoden ajan pitämään menetyksensä salassa, hautaamaan tunteensa, auttamaan muita pääsemään elämässä eteenpäin.
“En ole koskaan rakastanut ketään muuta.”
Maverick totesi. Alistuneena, lattiaa tuijottaen.
“Tiesikö äitini teistä?” Rooster kysyi vakavalla äänellä. Ei hyökkäävästi, mutta ei ystävällisestikään.
Maverick nosti katseensa kohti Roosteria. Tämä näytti häiritsevän paljon isältään. Kuin täydellinen kopio hänen Goosestaan. Maverick pyyhki kyynelistä märät silmänsä vihreän lentäjähaalarinsa hihaan ja yritti tasata hengitystään.
“Ei.” Maverick henkäisi. Se kuulosti pahalta, väärältä, ja Maverick tiesi, että hänen pitäisi jatkaa.
“Sinun isäsikään…”
Maverickin ääni särkyi. Syvältä muistoista nousevat kuvat olivat liikaa. Aivan kuin suoraan painajaisista, joita Maverick yhä edelleen näki.
Goose riippumassa elottomana laskuvarjon varassa.
Goose meren pinnalla, laskuvarjo ympärillään, kasvot vedessä.
Goose viimeistä kertaa hänen sylissään.
Kuinka Goosen iho oli ollut vielä punainen, tuntunut lämpimältä.
Kuinka hän oli silti jo tiennyt, että Goose oli kuollut.
Kuinka Goose revittiin irti hänestä.
Eikä hän koskaan kertonut.
“Edes Goose…ei tiennyt.” Maverick sanoi. Pitäen silmiään kiinni, nähden Goosen elottoman ruumiin edessään, tuntiessaan tämän vielä käsivarsillaan. Maverick tunsi makaavansa jälleen kerran kylmässä, aaltoilevassa meressä. Kaikki oli kaunista. Oranssi auringonlasku sai veden välkehtimään, ja aallot heittivät kimaltavia pisaroita heidän päälleen rikkoutuessaan heitä vasten.
Maverick tunsi yhä aallot itseään vasten, tunsi, kuinka heidän suojaliivinsä pitivät heidät pinnalla, hänet ja Goosen. Tunsi Goosen viimeistä kertaa käsivarsillaan. Kuolema ei antanut hänelle mahdollisuutta edes hyvästeihin. Maverick puristi Goosea itseään vasten peloissaan, hätääntyneenä, ja kuiskasi salaisuutensa ääneen sen yhden ainoan kerran. Kun oli jo liian myöhäistä.
Goosella oli perhe. Maailman kaunein vaimo ja maailman kaunein lapsi. Maverick ei olisi koskaan rikkonut Goosen onnea. Ei hän kuvitellutkaan, että hänen tunnustuksensa olisi muuttanut mitään, korkeintaan vienyt häneltä parhaan ystävän. Mutta Maverick ei halunnut Goosen joutuvan kokemaan edes sitä.
Niinpä hän ei kertonut. Hän rakasti Goosea enemmän kuin ketään muuta. Ja Goosen kuoleman jälkeen… Oli ollut liian helppoa upottaa elämänsä Carolesta ja Bradleystä huolehtimiseen.
“Sinä rakastit minun isääni?” Rooster rikkoi pitkän hiljaisuuden.
“Siitä päivästä lähtien, kun näin hänet ensimmäisen kerran.” Maverick tunnusti. Se oli jo huomattavasti helpompaa. Hän vilkaisi arasti Roosteria, jonka ennen niin kylmä katse oli vaihtunut erilaiseksi. Sääliväksi, toiveikkaasti ajatellen ymmärtäväiseksi.
“Ajat olivat erilaiset silloin.” Maverick vastasi ilmassa roikkuvaan kysymykseen, jota Rooster ei vuorostaan saanut sanottua.
“Kaiken paljastaminen olisi merkinnyt urani loppua. Ei sillä olisi ollut mitään merkitystä, jos olisin kuvitellut Goosen vastaavan ikinä tunteisiini, silloin olisin mielelläni jättänyt kaiken tämän.” Maverick pälyili ympärilleen pienessä huoneessa. Seinillä oli vanhoja valokuvia kunniakkaista Top Gun-laivueista ja miehistöistä. Kaikki oli upeaa, parasta, kunniallista.
“Mutta sinun isäsi ei koskaan nähnyt ketään muita äitisi tapaamisen jälkeen. He olivat valtavan rakastuneita ja onnellisia.”
Maverick huomasi haikean ilmeen nousevan Roosterin kasvoille. Ehkä kovin moni ei ollut aiemmin kertonut hänelle millaisia hänen äitinsä ja isänsä olivat. Miten onnellisia he olivat olleet aina yhdessä, ja miten Bradleyn syntymä oli ollut heidän onnensa täyttymys. Miten Maverick oli rakastanut heitä kaikkia, kuinka he olivat olleet hänen perheensä.
Maverick sulki jälleen silmänsä.
Olisiko hän milloinkaan sitoutunut kehenkään toiseen, vaikka Goose olisi vielä elossa? Vaikkei Carole olisi kuollut, ja Bradleystä huolehtimisesta muodostunut hänen elämäntehtäväänsä.
Rooster näytti niin paljon isältään. Toisina päivinä se, että Rooster näytti Gooselta vaatteita ja ilmeitä myöten, sai Maverickin lähes itkemään. Ja sitten oli päiviä, kun hän uppoutui tuijottamaan Roosteria, haaveilemaan Goosesta, siitä kaikesta, mitä hänellä olisi jossain toisessa elämässä voinut olla.
“Valehtelin aiemmin.” Rooster sanoi ja sai Maverickin hätkähtämään jälleen irti ajatuksistaan. Rooster vaihtoi painoa jalalta toiselle, huojui painonsiirtojen tahdissa kevyesti.
“Maverick.”
Rooster sanoi, kuin varoituksena. Maverick seisoi paikallaan osaamatta tehdä elettäkään, kun Rooster käveli hänen eteensä, antoi hänelle kevyen suudelman huulille, ja tokaisi hiljaa ennen lähtöään:
"Älä kuole tällä tehtävällä.”
