A/N: Kiitos ihan valtavasti jälleen ihanista kommenteista!
Bartyn hahmosta piti sen verran sanoa, että itsellenikin hän on tosi uusi tuttavuus ficcimaailmassa, ja kun lähdin häntä kirjoittamaan, hauskaa oli saada rakentaa hahmosta tietynlainen niiden pikku tiedonmurusten pohjalta, joita canon tarjoaa. Tässä nuori Barty on ainakin varsinainen äidin poika, jolla on vakavia isäongelmia, sillä tällainen käsitys canonin perusteella tulee hänen perhesuhteistaan. Lisäksi Bartyn täytyy olla valtavan älykäs, kun miettii, miten se Liekehtivässä pikarissa esitti toista henkilöä kokonaisen vuoden (ja vielä Vauhkomieltä, niin että Dumbbiksellekin meni täydestä). Ja sitten mietin vielä sitä kohtaa, jossa Vauhkomieli (eli Barty) muuttaa Dracon hilleriksi ja McGarmiwa tulee puhuttelemaan sitä.
Eli ajattelen, että oli ehkä kuitenkin hiukan samanlainen keppostelija kuin vaikka James ja Sirius. Että sellaisista lähtökohdista olen hänet kirjoittanut, ja tokihan oikein rakas paras ystävä voisi saada hänestä esiin aika pehmeän puolen myös.
Claire: Takkatulen äärellä fiilistely villasukat jalassa kuuluu omiinkin talvisiin lempipuuhiini, ja siksi sitä oli kiva kirjoittaa. Hassu juttu, mutta näen Reguluksen tosiaankin sellaisena hahmona, jolla on viluiset varpaat.
Olen kirjoittanut joskus johonkin toiseen ficciin kohtauksen Mustan veljeksistä pieninä (tai varmaan useammankin), ja silloin lempijuttujani on kuvitella, miten pikkuinen Regulus menee vain vähän isomman Siriuksen viereen nukkumaan, ja Sirius lämmittää tämän jääkylmiä pikku varpaita. Veljesten väleihin palataan tässäkin kalenterissa vielä, sillä heistä on aina ihana kirjoittaa. Mutta minulla on sellainen headcanon heistä, että olisivat lapsina olleet läheisiä ja toisilleen tärkeitä, mutta sitten jossain vaiheessa väliin tuli erinäisiä asioita, ja veljesten välit menivät solmuun. Mutta kyllä tässä matkan varrella tavataan vielä Siriuskin.
miisuli: Kirjoittelinkin tuonne alkuun jo pitkät pätkät Bartyn hahmosta, mutta jotenkin noin sen juuri ajattelen, että vain Regulus varmaankin tuntee tuon pehmeämmän puolen hänestä, ja hänen lisäkseen luultavasti myös Bartyn rakas äiti. Mutta kyllä tässäkin matkan varrella tullaan huomaamaan, että Barty on vähän sellainen, jota ei huvita kamalasti kunnioittaa mitään sopivaisuussääntöjä, vaan joka oikaisee sellaisten suhteen juuri niin paljon, kuin hyvältä tuntuu. Tässä hän kylläkin käyttää tuota taipumustaan lähinnä tehdäkseen Reguluksen onnelliseksi.
Joo ja Reguluksella oli varmaan kotona aika ankeaa Siriuksen lähdön jälkeen, monellakin tapaa, joten ei ihme, ettei haluaisi mennä sinne. Juuri nyt hänestä tuntuu, että Sirius on löytänyt Jamesista itselleen paremman veljen ja unohtanut hänet, mutta ehkä hän tosiaan tulee vielä yllättymään. Barty sen sijaan aavistaakin jo jotain.
Pahatar: Ihan selvästi Regulus alkaa olla jo innoissaan siitä, mitä tuleman pitää.
Mutta varmaan raukka oli myös aika huolissaan kirjoitettuaan sen listansa (varmaan hän kirjoitti sen nopeasti ja liikoja harkitsematta, ja sitten alkoi jälkikäteen mietityttää, mitähän tulikaan oikein kirjoitettua). Mutta kun Barty ei ollut ainakaan yhtään järkyttynyt siitä, Reguluskin osaa vähitellen alkaa ottaa hiukan rennommin. Ei tietenkään Barty anna Reguluksen muuttaa listaa enää, mitäs hauskaa siinä muuten olisi!
On hauska ajatella, että Regulus olisi herkkä kutiamaan (ja että sillä olisi viluiset varpaat), ja voihan olla, että Barty saa vielä irti jotain hupia tästäkin tiedosta. Mutta kyllä vaan tuollainen haliminen on suloista ja juuri jotain, mitä Regulus tarvitsee, ja varmaan kyllä Bartykin. Olen ihan samaa mieltä tuosta, mitä sanoit kuolonsyöjiin liittymisestä. Varmaan sinne liittyi enimmäkseen sellaisia nuoria ihmisiä, jotka oli tavalla tai toisella onnettomia ja pettyneitä elämäänsä. Tästä on kuitenkin tulossa aika onnellinen pikku tarina.
Larjus: Minäkin rakastan villasukkia, ja tykkään neuloakin niitä, vaikken ehkä niin ahkera olekaan kuin Bartyn äiti. Joskus vielä täytyy kyllä kirjoittaa hahmo neulomaan, ja mielellään tietty sellainen hahmo, jolta sitä vähiten odottaisi. Kuten vaikka Barty.
Tai sitten James Potter, voisiko olla enää ketään epätodennäköisempää neulojaa? Joo ja voi näitä rakastuneita idiootteja. Aina vaan on niin kivoja tuollaiset pikku väärinymmärrykset, kun oikeastaan huvittaisi lähestyä toista, muttei sitten kuitenkaan uskalla, ja yrittää koko ajan tulkita sen toisen sanomisista, että kiinnostaakohan sitä vai ei.
Onneksi Regulus pääsi sitten kuitenkin
ystävän kainaloon. Katsotaan, millaisia kaikkia tapoja he keksivät jatkossa ilmentää ystävyyttään.
3. LUUKKU3.12.1977Keskiviikkoaamuna Barty kömpi Reguluksen vuoteeseen ennen kuin tämä oli herännyt. Hän otti mukavan asennon ja vain katseli nukkuvaa ystäväänsä. Ei käynyt kiistäminen, etteikö hän olisi nauttinut näkemästään.
Kesällä ennen kuudennen vuoden alkua Regulus oli kasvanut melko lailla pituutta, ja näytti nykyään enemmän mieheltä kuin pojalta. Vaikka tätä oli aina ärsyttänyt olla isoveljeään lyhyempi ja pienempi, pian veljesten pituusero ei enää olisi kovin merkittävä, Barty ajatteli hymyillen.
Nukkuessaan Regulus näytti silti enemmän lapselta kuin aikuiselta, ja siitä Barty piti. Hänellä oli kummallinen tunne, että hän halusi pysyä Reguluksen kanssa ikuisesti sellaisena. Viattomana lapsena ilman kovin suuria murheita. Ei Barty ollut varma, oliko hän itse koskaan edes ollut mikään täysin viaton lapsi. Mutta Regulus ainakin oli, se oli varmaa. Ja sellaisena tämän olisi Bartyn mielestä pitänyt voida pysyäkin. Kauniina ja viattomana, sellaisena, jota julma maailma ei ollut vielä pilannut.
Sen sijaan Reguluksen aikuistuvassa, ulkoisessa olemuksessa ei todellakaan ollut mitään vikaa, Barty ajatteli hymyillen itsekseen. Ajatuksissaan hän laittoi kätensä Reguluksen paljaalle käsivarrelle. Se oli lämmin, ja Bartyn ajatuksen harhailivat siihen hetkeen, kun ystävän kädet olivat eksyneet hänen pyyhkeen peittämälle lantiolleen, ja harmaat silmät vaeltaneet uteliaina hänen paljaalla ihollaan.
Yhtäkkiä Barty havahtui ajatuksistaan siihen, että Reguluksen silmät olivat raollaan, ja katselivat häntä unisina.
”Olenko taas nukkunut aamiaisen ohi?” hän mutisi ja hieroi poskeaan mukavammin tyynyä vasten.
”Et. Älä huoli, sen kun jatkat uniasi.”
Bartya hymyilytti. Aamu-uninen Regulus oli hellyttävintä, mitä hän tiesi. Tästä taipumuksestaan huolimatta Regulus oli silti lähes aina ajoissa oppitunneilla, sillä hänen aamu-unisuudelleen veti vertoja vain hänen ehdottoman tarkka tunnollisuutensa.
”Ei kun oikeasti. Onko jo kiire?”
Regulus kohotti päänsä tyynystä. Musta tukka oli kertakaikkisen valloittavasti sotkussa. Se sai Bartyn vatsanpohjassa tuntumaan hassulta. Yleensä Regulus kampasi hiuksensa huolellisesti ja näyttäytyi muille vain siistinä ja edustavana. Tämän toisen Reguluksen saattoi nähdä vain vilaukselta aikaisin aamulla, ja siinä olikin Bartylle riittävästi syytä saada itsensä hyvissä ajoin ylös sängystä.
”Ei. Tänään ei ole kiire mihinkään.”
”Mutta tänään on keskiviikko, ja –”
”Aivan, Regulus. Keskiviikko. Ennustuksen tuplatunti. Joten nuku sinä hyvä mies vain, nuku niin kauan kuin ikinä jaksat.”
”Barty”, Regulus sanoi hitaasti, ja yritti selvästi olla näyttämättä yhtään innostuneelta. ”Meidän on pakko mennä tunnille.”
”Sanoo kuka?”
”No… no tuota…”
”Sitähän minäkin. Pää tyynyyn nyt. Sinähän sitä paitsi inhoat ennustamista.”
Barty tiesi tämän, koska Regulus oli valittanut hänelle aiheesta ennen joka ikistä ennustamisen tuntia, ja myös niiden jälkeen. Näin oli ollut aina kolmannelta luokalta asti, jolloin he olivat erehtyneet ottamaan ennustamisen valinnaisaineeksi.
Regulus oli niin monesti vannonut räjähtävänsä oppitunnilla julkisesti, jos näkisi vielä yhdenkin kalmakoiran tai muun kuoleman enteen. Mutta ei tämä silti koskaan ollut räjähtänyt. Ei kai hän olisi ollut Regulus, jos olisi harrastanut julkisesti raivoamista.
”Oletko nyt ihan tosissasi, Barty? Ettei me oikeasti mentäisi tänään?”
”Täysin.”
Regulus virnisti epäröivästi, veti keuhkot täyteen ilmaa ja puhalsi sitten kaiken nenän kautta ulos. Sitten hän antoi itsensä kaatua nautinnollisesti takasin makuulleen.
”Hyvä poika”, Barty kehui hymyillen.
”Mutta entä se aamiainen?” Regulus epäröi. ”On kyllä vähän nälkä jo.”
”Älä murehdi siitä. Nuku vielä vähän, ja kun heräät, minulla on sinulle syötävää.”
”Mitä? Ei kai?”
”Onhan. Vai etkö halunnutkin lintsata tunnilta ja syödä karkkia sängyssä?”
”No… halusin. Mutta että… oikeasti?”
”Oikeasti oikeasti. Mitä hauskaa siinä nyt muka muuten on, kysyn vaan?”
”Me joudutaan kyllä vaikeuksiin tästä hyvästä…” Regulus sanoi, mutta silloin Barty kaivoi tyynyn alta esiin suklaasammakon ja työnsi sen ystävänsä suuhun ennen kuin tämä ehti esittää enempää vastalauseita.
”Ole hiljaa nyt ja nuku”, hän sanoi, eikä voinut vastustaa kiusausta, vaan laittoi hetkeksi toisen kätensä Reguluksen sotkuisiin hiuksiin. ”Kun heräät, voidaan syödä lisää, ja jauhaa vaikka paskaa veljestäsi ja sen omahyväisestä jätkäkaverista.”
”Kuulostaa hyvältä, paitsi että… ei Sirius kyllä ole…
sellainen. Ei varmana ole. Ei voi olla. Vai… voiko muka?”
Barty ei vaivautunut sanomaan mitään, painoi vain omankin päänsä tyynyyn Reguluksen vierelle niin, että tämän mustat hiukset kutittivat hänen nenäänsä.
Kun he seuraavan kerran heräsivät, kello kävi jo kymmentä, oli valoisaa, mutta he eivät pitäneet turhaan kiirettä. Barty kaivoi sängyn alta esiin ison Hunajaherttuan paperipussin, jota oli onnistunut piilottelemaan Regulukselta muutaman päivän, ja laittoi taas yhden karkin Reguluksen suuhun ennen kuin tämä oli edes kunnolla herännyt.
”Ajattele…” hän huokaisi nautinnollisesti venytellen. ”Ajattele, miten jumalattoman tylsää kaikilla muilla on juuri nyt… ja miten siistiä meillä kahdella on. Kyllä niitä nyt vituttaisi, jos tietäisivät.”
”Niinpä kyllä”, Regulus huokaisi, venytteli hänkin, ja laittoi hajamielisesti pari karkkia vuorostaan Bartyn suuhun. ”Mutta tästä hyvästä me kyllä joudutaan jälki-istuntoon, tai vähintään puhutteluun…”
Barty katseli ystäväänsä hetken aikaa hiljaa ja ovelasti.
”Ei sillä, että sekään olisi niin kovin vaarallista…” hän aloitti hitaasti. Reguluksen harmaat silmät katsoivat häneen unenpörröisten hiusten alta tarkkaavaisina. ”Ja se olisikin sinulle ihan ensimmäinen kerta kaikkien näiden vuosien aikana… Mutta ei, Regulus. Tämä ei ole se kerta, kun sinä saat ensimmäisen rangaistuksesi.”
”Ei vai?”
”Listallasi ei ollut erikseen mainintaa jälki-istunnosta, joten ei. Ei tällä kertaa. Sen sijaan tulet saamaan vielä kehuja tästä hyvästä.” Barty hymyili itseensä tyytyväisenä. Reguluksen pohjattoman hämmästynyt ilme nauratti häntä.
”Häh? Tai siis, miten muka? Mitä ihmeen kehuja? Miten kukaan muka kiittelisi minua siitä, että nukuin pitkään ja lintsasin tunnilta vain koska huvitti, ja –”
”No katsos”, Barty sanoi tekeytyen vakavaksi. ”…kun minä kärsin aina toisinaan ihan kauheista migreeneistä. Sellaisista, jotka tekevät ihan toimintakyvyttömiksi, enkä minä pysty ollenkaan auttamaan itseäni, vaikka kärsin helvetin tuskia.”
”Mitä, oikeasti?” Regulus keskeytti, ja tuijotti Bartya aika pelästyneenä.
”Ei, hölmö”, Barty sanoi. Nauratti, kun Regulus oli noin herttaisen viaton. ”Mutta kukaan muu ei tiedä sitä, paitsi minä itse, ja sinä nyt. Mutta juttu menee niin, että tänään minulla oli tuollainen ihan kauhea aamu… ja sitten sinä huolestuit, kun et saanut minua liikkeelle, etkä tietenkään hyvänä ystävänä uskaltanut jättää minua kärsimään yksin…”
”Okei, ja sitten?”
”Sitten sinulla meni aika lailla aikaa saada minut ylös ja sairaalasiipeen… käydään siellä kohta, mutta todennäköisesti siellä minulle annetaan vain vähän kipulientä ja loppupäivä vapaaksi. Silloin minä aion sanoa, että minua hiukan pelottaa jäädä yksin… joten eivätköhän ne silloin anna sinun jäädä koko päiväksi huolehtimaan minusta. Loistava suunnitelma, eikö?”
”No… onhan se kyllä aika hyvä…” Regulus mutisi samaan aikaan vaikuttuneen, ihailevan ja aika epävarman näköisenä. Vähän kuin olisi miettinyt, saiko tästä nyt olla innoissaan, vai oliko se kuitenkin liian väärin.
”Älä sure”, Barty sanoi ja veti parhaan ystävän kainaloonsa. ”Huomenna me ollaan ihan kunnon poikia taas. Mutta tänään otetaan ilo irti. Vain siksi, koska voidaan. No niin, ollaanpa tässä vielä hetki, ja sitten sinä saattelet kärsivän ystäväsi Matami Pomfreyn luo. Okei?”
”Okei”, Regulus myöntyi naurahtaen, ja asettui mukavammin Bartyn kylkeen.
