Title: Auringon laskiessa
Author: miisuli
Genre: Draama, angst
Rating: S
Pairing: Spock/Leonard McCoy
Fandom: Star Trek TOS
Disclaimer: Kaikki oikeudet Gene Roddenberrylle.
Summary: Spock ei ollut enää sama. Hän ei ollut enää se ärsyttävän ihastuttava, jota Leonard oli rakastanut.
A/N: Ficci sijoittuu alkuperäisten Star Trek -leffojen aikajanalle, nelosleffan (Star Trek: A Voyage Home) alkuun. Spock on siis juuri pelastettu Genesis-planeetalta ja tuotu Vulkanukselle. Osallistuu FF100-haasteeseen sanalla päivät!
Auringon laskiessa
Päivät kuluivat raskaan hitaasti. Leonard oli vieraillut Vulkanuksella ennenkin, mutta ei koskaan näin pitkää aikaa yhtäjaksoisesti. Planeetan kuuma ja tukahduttava ilmasto oli aluksi tuntunut lähes kotoisalta – olihan hän Georgiasta alun perin kotoisin. Mutta pian päivästä toiseen kestävä kuumuus sai hänen hermonsa kireällä. Hiki virtasi pitkin hänen selkäänsä. Vaatteet liimautuivat hänen hikiseen kehoonsa kiinni kuin toinen iho. Hän sai myös jälleen karvaan muistutuksen siitä, ettei ollut enää niin nuori. Hänen kehonsa väsyi helpommin kuin ennen, hänen mielensä ylikuormittui enemmän kuin yleensä. Hän oli menettämässä otettaan.
Mutta pahempaa kuin Vulkanuksen jatkuva kuumuus ja Leonardin myöhäiskeski-iän kriisi, oli Spock.
Spock oli aina osannut vetää naruista ja tehdä kaikkensa, Leonardin mielestä täysin tarkoituksella, että sai viimeisen sanan pikkumaisissa riidoissa, joita heillä oli. Spock oli aina ollut kuitenkin hänen tukenaan kuin takapiru, joka tarkkaili jokaista liikettä. Spock oli aina ollut Leonardille enemmän kuin ystävä – vaikkei hän sitä koskaan vulkanuslaiselle ollut sanonutkaan. Se salainen ihastus, jota hän oli sydämessään kantanut kaikki heidän yhteiset vuotensa, oli Leonardin suurin ilo. Se sai hänet ajattelemaan, että ehkäpä universumissa on sisäänrakennettu kaava. Kaava, joka tuo yhteen sielut, jotka muuttavat toistensa elämää.
Spock oli muuttanut heidän kaikkien elämää. Jim Kirk oli riskeerannut elämänsä, uransa ja maineensa Spockin pelastamiselle. Kaikki Spockin entiset kollegat olivat tehneet samoin.
Nyt, kun Spock oli jälleen heidän kanssaan, ilmielävänä, olisi Leonardin pitänyt olla iloinen. Hän oli lisäksi saanut Spockin hämmentävän, kaoottisella tavalla loogisen mielen pois omasta tajunnastaan. Luojan kiitos! Kaikkihan oli hyvin? Miksi Leonardista sitten tuntui siltä, kuin hänen sielunsa olisi kuollut?
Spock ei ollut enää sama. Hän ei ollut enää se ärsyttävän ihastuttava, jota Leonard oli rakastanut. Spock oli nyt kuin muutkin vulkanuslaiset. Hänen ihmisyytensä oli kadoksissa eikä hänellä näyttänyt olevan halua saada mitään siitä takaisin. Loogista, tietenkin.
Spock oli vetäytynyt opiskelemaan kaiken sen tiedon, minkä oli menettänyt. Hän viipyi päivästä toiseen yksinäisyydessään, eristäen itsensä muista. Leonard olisi halunnut mennä hänen luokseen, mutta korkea-arvoiset opettajat estivät hänen pääsynsä Spockin luo. Hän ei voinut kuin kärsiä tukahduttavassa kuumuudessa ja odottaa. Odottaa, että ehkäpä Spock palaisi takaisin omana itsenään. Kaikkine niine epätäydellisyyksineen, jotka tekivät hänestä mielenkiintoisimman sielun, jonka Leonard oli koskaan tavannut.
Aurinko oli laskemassa. Leonard oli kiivennyt heidän majapaikkansa läheiselle vuorelle. Hän halusi ihastella sitä maisemaa, joka avautui laaksoon vuoren alaosassa. Vaikka Leonardilla oli aina jotain kärkevää sanottavaa vulkanuslaisista ja heidän planeetastaan, oli Vulkanus kokonaisuudessaan käsittämättömän kaunis. Leonard oli matkustanut halki galaksien, tuhansien tähdistöjen ohi. Mutta silti tämä sai hänen henkensä salpautumaan.
”Vulkanus on muotoutunut aikojen saatossa aavikkoisesta jättömaasta siksi, mikä nyt avautuu edessänne, tohtori. Lähes yhtä ainutlaatuinen kehitys kuin teidän kotiplaneetallanne.”
Leonard tunnisti äänen, joka kuului nyt hänen läheltään, eikä enää valovuosien päästä. Ääni, joka puhui hänelle ja vain hänelle. Edes tämän hetken.
”Kaunista. Tämä on kaunista, Spock”, Leonard vastasi ja hymyili. Auringon laskevat säteet matkasivat laakson läpi ja vuoren reunaa pitkin, lopulta osuen Spockin kasvoihin. Leonardille ei enää hetkessä ollutkaan kauneinta alhaalla avautuva hedelmällinen laakso, vaan mies hänen vieressään.
Ajan uurteet eivät olleet unohtaneet edes Spockia, vaikka vulkanuslaisten elinodote oli pidempi kuin ihmisten. Ihmismäinen puoli hänessä oli jo ikääntynyt ja hänen ihonsa oli rypistynyt, niin kuin Leonardillakin. Nyt auringon säteiden osuessa hänen kasvoihinsa, oli se helposti kauneimpia hetkiä, mitä Leonard oli kokenut. Spockin sisäänrakennettu ylväs olemus ja hänen lähes lukemattomat kasvonsa loivat Leonardin eteen sen Spockin, jonka hän oli aina tuntenut.
”Tohtori, ette halua olla ulkona pimeän tullen. Silloin on mahdotonta kulkea täällä. Sysipimeys valtaa koko maan”, Spock sanoi ja oli selkeästi huomannut Leonardin tarkastelun. Spock ojensi kätensä ja asetti sen kuin suojaksi Leonardin jo hieman kasaan painuneille hartioille. Kosketus oli kuin veden löytäminen erämaassa – lähes ihme.
Kun he kulkivat takaisin, he kaksi vanhenevaa miestä, halusi Leonard painaa tämän hetken mieleensä. Ehkä olikin toivoa. Ehkä Spock muistaisi, haluaisi muistaa, millaista oli olla myös ihminen. Mutta nyt Leonardille riitti tämä hetki. Spockin käsi ohjaamassa häntä takaisin turvapaikkaan. Auringonlasku Vulkanuksen iltahämärässä. Hento tuulenvire hänen kasvoillaan. Sydän täynnä jotain, mitä Leonard oli liian vanha enää peitelläkseen.
Niin, kaikki oli hyvin. Universumi hymyili Leonard McCoylle. Ja viimein, Leonard hymyili takaisin.
