Kirjoittaja Aihe: suopursupäiväkirja | K11 | tunnehaaste, hahmolastuja, renessanssifantasia  (Luettu 4272 kertaa)

haikailutaide

  • ***
  • Viestejä: 20
Nimi: Suopursupäiväkirja eli lastuja originaaliprojektini näkökulmahenkilön ulkopuolelta
Kirjoittaja: haikailutaide
Fandom: originaalitekstiä, pitkä projekti yhdeltä työnimeltään Karhunkaato
Tyylilaji/Genre: historiallinen fantasia, draama, angst, fluff, hahmotutkielmat
Haaste: Teelusikan tunneskaala
Ikäraja: K11 tai alle
Päähenkilöt: Omat hahmoni, vaihtelevat pätkästä pätkään
Varoitukset: raapalekohtaisesti, lähinnä lievää kiroilua ja yleistä angstia tai satunnaismainintoja väkivallasta ja kuolemasta



SANANEN

Kyseessä on pituudeltaan vaihtelevien lastujen kokoelma, joka on sisällöllisesti lähinnä yksittäisiä kohtauksia eri hahmojen näkökulmista. Olen etsinyt kivaa formaattia kirjoittaa pieniä syvennyksiä originaaliprojektini hahmoihin. Nyt kun tein tunnukset finiin, niin Teelusikan tunneskaalahan olikin just eikä melkein sitä mitä etsin! Eli kymmenen tunnetta, kymmenen pätkää, toivottavasti kymmenen hahmoakin.

Alta löytyy linkki joka pätkään. Tämä tuskin on hirveän henkevää luettavaa ilman kontekstia, mutta jos palautetta tai kysymyksiä on, juttelen pätkistä mielelläni! Pienenä johdatteluna sanottakoon, että koko projekti on perus fantasiaseikkailu, mutta yhdistelee sävyltään hieman eri tyylisiä fantasian ja historian alagenrejä. Maailma on päällisin puolin renessanssihenkinen/vaasanaikainen, ja päähenkilöt asuvat pienessä Karhuvuonon kuningaskunnassa, joka käsittää vuonon ja saariston sen suulla. Inspiraatiokirjastosta mulla löytyy sekä islantilaissaagoja, englantilaisia balladeja, että työväenarkistojen kuvastoa, elikkä aika kirjavaa, mutta punainen lanka on että kaikilla on lähtiessä vähän kurjaa.

Kalastajakylästä kaupunkiin saapuva näkökulmahenkilöni Vardu on se, jonka pään sisällä vietän valtaosan kirjoittamistani kohtauksista. Välillä muista tyypeistä kuitenkin puuttuu syvyys, jos en ole ehtinyt tutkiskella heitä kunnolla pääjuonessa... Omistan tämän siis kaikille turhanpäiväisille sivuhahmoilleni, jotka ovat takuulla oman elämänsä päähenkilöitä kuitenkin.



TUNTEET

Sulkeissa ikäraja teille, ja hahmon nimi, jota teksti koskee, minulle itselleni. Tarkemmat varoitukset ja tiivistelmä lastun alussa.

Haasteessa myönnetyt

Haaveellisuus:
Pitkästyneisyys: Joka joulu sama (S, Goslav) | 3.9.2022
Kiitollisuus:
Nolous:
Syyllisyys: Oli jo kysytty hautajaisista (K11, Arnulf) 20.5.2022

Omat

Kateus: Kivi vasten Vuonon vettä (S, Geir) | 1.9.2022
Sääli: Ei minun kuulukaan tietää (S, Heljä & Tawam) | 9.1.2023
Sisuunnus:
joku vielä
ja joku toinenkin
« Viimeksi muokattu: 20.05.2023 14:14:37 kirjoittanut haikailutaide »

haikailutaide

  • ***
  • Viestejä: 20
Nimi: Kivi vasten Vuonon vettä
Haaste: Kateus Teelusikan tunneskaalaan
Hahmot: Susijalon Geir, drotsi Susijalo, Gostislav II, Susijalon Leif
Ikäraja: S
Varoitukset: kirosana ja maininta lasten ruumiillisesta kurituksesta, muttei mitään konkreettista



SANANEN

Kuparimarkiisi Geir on myöhemmässä elämässään Karhuvuonon etelärajan kreivi. Tässä hetkessä reilu vuosikymmen aiemmin hän on kuitenkin 14-vuotias hovipoika. 700 sanaa kateudesta.



KIVI VASTEN VUONON VETTÄ

"Teidän korkeutenne, pyydän. Kysymys on tärkeä."

Geir katseli isäänsä hiljaa, ja häntä puistatti, vaikka oli toukokuu. Aamu oli jo pitkällä ja ikkunoiden alla kuninkaanlinnan käytävät olivat karistaneet pahimmat yön viluista. Isän pitkä sininen takki ja susiturkki näyttivät liiankin lämpimiltä, ja häntä katsellessa olisi kai pikemmin pitänyt hikoilla, mutta isä olikin usein kylmä. Siitä ei päässyt yli eikä ympäri.
Leif vaikutti yleensä siltä, ettei uskaltanut puhua hänelle edes silloin, kun sai luvan. Jos veli olisi ollut äänekkäämpi ja Geir itse vähemmän kunnollinen, ehkä isä olisi puhunut heille enemmän. Torunut, ainakin. Edes katsonut pahasti. Häntä oli vaikea ärsyttää niin, että siitä seurasi mitään sen suurempaa.
Geir toivoi, että saisi luvan puhua pian. Ei hänellä edes ollut sanottavaa, mutta olisi silti tuntunut paremmalta puhua jotakin, kuin istua ääneti tummalla puupenkillä neuvossalin nurkassa ja odottaa tietämättömän pitkän aikaa ei-mitään.
Isä koukisti toisen polvensa ja kumartui kuninkaan eteen. Se ei ollut kunnioittava kumarrus, vaan tapa, jolla isät yleensä kohtasivat lapsiaan, kun sanottavana oli jotakin vakavaa. Isällä oli kuninkaalle aina jotakin sanottavaa, Geirille ja Leifille tuskin koskaan. He näyttivät molemmat ikkunasta lankeavassa aamun valossa kalpeilta paksuine takkeineen, mutta isälle se sopi. Hänen terävä nenänsä ja kapeat, vaaleat silmänsä vaativat sellaista kirkkaanvalkoista valoa taakseen. Se nousi lahden ja saariston yli niin pistävänä, että sai Geirin omat silmät kirvelemään.

"Gostislav? Kuunteletko sinä minua?" isä kysyi hyvin hyvin hiljaa. Kuningas seisoi vaiti ja tuijotti eteensä. Hän puristi vitivalkoisia käsiään yhteen niin tiukasti, että pehmeät rystyset olivat sitäkin valkoisemmat. Sairas, isä sanoi välillä, mutta Geir ei tiennyt mikä sairaus se oli, joka laittoi ihmisen seisomaan kuin patsas, eikä isä koskaan kertonut tarkemmin.
Jos Geir olisi ollut sairas, olisiko isä välillä laskenut kätensä hänenkin olalleen ja kysynyt, oliko kaikki hyvin?
Ehkei. Eihän Geir ollut kuningas. Mutta olisi siihen varmasti ollut suurempi mahdollisuus.

Nyt hän puri vain kieltään, jottei olisi sanonut mitään ääneen, sillä kuningaskaan ei puhunut sanaakaan. Geir joutui puristamaan omatkin kätensä ristiin, jottei olisi tehnyt mitään tyhmää. Teki mieli nousta ja harppoa kuninkaan luo, ravistella tätä oikein kunnolla ja kysyä, eikö mokoma noidanpenikka oikeasti ymmärtänyt, ettei isä lämpimikseen hänelle puhunut.
Isä puhui vain syystä, ja silti ääni suli silloin vakavasta miltei lempeäksi: "Tiedän, että tämä on uutta Teidän korkeudellenne. Mutta olen kutsunut kaikki koolle ainoastaan kruunun hyväksi, kuten aina ennenkin. Kaikki on hyvin."
"En tunne heitä."
"Voi, kyllä tunnet. Olet tavannut kaikki paitsi uuden kamreerin ennenkin. Ja rouva on melkein sinun ikäisesi. Välissänne ei vuosia ole kymmentäkään."
"En tiedä, mitä minun pitää tehdä."
"Mutta minä tiedän. Katsot vain ja kuuntelet, ja kaikki sujuu hienosti", isä lupasi, ja Geirin teki mieli lyödä - isää, kuningasta vai Leifiä, sitä hän ei tiennyt. Sitten isä lisäsi, melkein kiusoitellen: "Ja kuinka kuningas puhuu hoville kruunua kantaessaan?"
Pitkään oli hiljaista. Lempeys haihtui ja tuttu jää jäi.
"Kuinka Teidän korkeutenne puhuu hoville?"
Kuningas takelteli hetken. "Me... Me emme-"
"Sanotte: 'Me kuulemme teitä kyllä. Kiitos.' Ja sen enempää Teidän ei tarvitsekaan, sillä minä hoidan asian puolestanne", isä sanoi terävästi, ja kuningas nyökkäsi hiljaa. Hän rutisti yhä käsiään yhteen ja näytti siltä, että alkaisi pian itkeä. Sitten hän itkikin, ääneen, ja Geir valmistautui korvapuustiin. Sen ikäisen ei enää kuulunut nyyhkyttää.

Kovaa läimäystä, kiveä vasten Vuonon vettä, ei koskaan tullut.
"Noh... Poikakulta."
Isä silitti kuninkaan tummanruskeita hiuksia hellästi, ja Geir ihmetteli, miksi ele näytti niin lämpimältä verrattuna siihen, kuinka hän heitä, omia kultaisia poikiaan, harvoin taputti olalle.
Poskia poltti, niskassa kihelmöi ja harteita karmi, kun isä sulki heidän serkkunsa hetkeksi syliinsä ja kuiskasi tälle jotakin niin hiljaa, ettei Geir saanut kuulla sitä lainkaan.

Leif huokaisi kyllästyneenä ja Geir löi häntä kylkeen niin kovaa kuin lähti. Veli huusi. Isä kääntyi ympäri niin että susiturkki heilahti ja katsoi heitä julmistuneena.
"Pojat! Nyt, Geir, helvetti soikoon! Mitä sinä puuhaat?"
"En minä mitään", Geir intti. "Leif puuskii."
"Geir löi!"
"Teki Leif mitä tahansa, niin annakin olla viimeinen kerta kun kuulen sieltä penkiltä hiiskaustakaan", isä sihisi. "Ymmärrätkö? Tai lennätte kumpikin ikkunasta ulos! Tämä ei ole mitään leikkiä."
Kuningas pyyhki silmiään hihansuillaan, ja Geir toivoi hänen tukehtuvan itkuunsa, tai sinä iltana ruokaansa, tai seuraavan kerran siihen vanhaan karhuturkkiin, jota isä usein pojan harteille sovitteli kuin odottaen, että tämä vihdoin jonakin aamuna äkkiä olisi kasvanut sen mittoihin.
Geir oli vuorenvarma siitä, että hänen harteensa kasvaisivat Karhuviittaan sopiviksi heistä ensin. Ja sen olisi pitänyt merkitä jotakin, totisesti olisi.
« Viimeksi muokattu: 03.09.2022 19:30:18 kirjoittanut haikailutaide »

haikailutaide

  • ***
  • Viestejä: 20
Nimi: Joka joulu sama
Haaste: Pitkästyneisyys Teelusikan tunneskaalaan
Hahmot: Gostislav II, drotsi ja rouva Susijalo, kamreeri Sorja ja herra Raud Silverhäls, mainintoja muista
Ikäraja: S
Varoitukset: lopussa kerran parin sanan kiroaminen



SANANEN

Hiljattain (tai ehkä useampi vuosi sitten) täysi-ikäiseksi tultuaan valtaan noussut kuningas viettää murmelinpäivää. 702 sanaa pitkästyksestä.



JOKA JOULU SAMA

Kylmä talvituuli puhalsi hiuksia kasvoille jatkuvasti. Raskaiden kavioiden ääni tömisti taas teltan ohi, eikä ratsastajaa ehtinyt tunnistaa silmiä pyyhkiessään. Se ei kyllä haitannut, kun hevoskilvasta oli kadonnut hohto jo aikaa sitten. Jollei puhuri olisi välillä pyyhkinyt teltan ohi ja sisään, talvivaatteissa olisi rakovalkean lämmössä ollut tukala istua. Maa oli sula ja mutainen saappaiden alla, ja siinä alkoi olla jo muutama kuoppa päkiällä kaivamisesta. Hihalle lenteli välillä lumihiutaleita.
Että voikin olla tyhjänpäiväistä.
Drotsi istui vasemmalla ja kamreeri oikealla, ja kumpikin vuorostaan kuiskasi jotakin yhtä merkityksetöntä. Näittekö tuota, kuulitteko tätä, eikö Leif ollutkin komea noin tehdessään, kylläpä tuo Vera-rouvan uusi orivarsa vielä uljaaksi tulee. Tulen laidalla Vera-rouva nyökytteli drotsin käsipuolessa ja toisella Raud-herra pudisteli päätään omalle vaimolleen.
"Kyllä minä olisin päästänyt laukalle noin suoralla tiellä tässä vaiheessa peliä", ukko nurisi niin kovaan ääneen, että he kaikki joutuivat sitä kuuntelemaan, ja kamreeri toppuutteli häntä. Olisi jo ollut hiljaa. Kaikki tiesivät, ettei Raudista jalkoineen ollut satulaan enää kuin matkustaakseen.
"Siitä on jo muutama vuosi, kun olet viimeksi pelannut", kamreeri sanoi.
"Ja jos vielä voisin, näyttäisin kyllä noille jannuille", Raud-herra tuhahti ja raapi mustaa partaansa kuin pohtien, kuinka lipunryöstö ja miekkamittelö vielä onnistuisivat.
"Vaimonne on tuon toisen 'jannun' ikäinen ja poikani kuninkaan", Vera-rouva huomautti hiljaa.   
Herraa-rouvaa, tukikkaa jo turpanne.
Joka joulu oli samanlainen. Hevoset pelissä vain vaihtuivat.

"Herrani", palvelusmies sanoi vuorentakaa murtaen, kun kurkisti sisään, ja herroitteli ja rouvitteli kaikki muutkin päälle. "Keittiömestari..."
Suu kiinni.
Poski alkoi puutua, oli pakko nojata taas otsaan. Kamreeri veti henkeä kuin pahastunut kissa, kuten aina, kun jokin ei hänestä ollut soveliasta. Mies mykistyi, onneksi.
Oma hevonen tömisteli ohi suu vaahdossa marskin alla. Sylki lentäen marskikin huusi, kuin kukko matkalla pataan ja yhtä punaisena kasvoiltaan. Leif huusi takaisin kentän poikki, mutta hänen äitinsä onneksi räävittömyyksistä ei saanut selvää. Sisään katoksen alle puhalsi pari lumihiutaletta lisää.
Jos hihalle ja käsineen suulle osuneita laskeskeli, niitä oli ehkä kolme, viisi, kuusi... Miksi helvetissä sitä piti itselläkin olla ratsastushanskat kädessä, jos koko päivä meni katsomossa istuen? Nahka oli niin käyttämätöntä, että sormet hädin tuskin sai puristettua nyrkkiin hansikkaan narskumatta.
"Kertokaa minulle", drotsi kehotti villahihoissaan hytisevää keittiön juoksupoikaa, ja antoi ymmärtää olevansa kovinkin hienovarainen ja tahdikas niin tehdessään. Laupea, suorastaan. Ikään kuin matka keittiöstä tallien taakse olisi ollut retki rajalta rajalle.
"Keittiömestari lähettää terveisensä teille, koko hoville, Teille", hän pokkasi silloin kohti, "ja pyytää kysymään, onko amiraali vahvistanut vierailuaan."
"Mitä sanoo rouva kamreeri?" drotsi kysyi ja nojasi ohi.
"Voi, minä niin toivoin että hän olisi ilmoittanut teille, Arnulf." Rouva näytti huolesta niin lohduttomalta, ettei varmasti ollut kaukana sinisten silmiensä teatraalisesta taputtelusta nenäliinalla. "Raud? Onko Ruusa ollut sinuun yhteydessä."
"Kysytkö tosissasi? Ei ole, kulta, eikä ole ennenkään. Ja miksi olisi, hän varmaan nauttii ihmisten säikyttelystä", mies vastasi, ja puhui kerrankin asiaa. Koko keskustelu alkoi haukotuttaa niin, että lähes hävetti. Tai koko päivä. Koko viikko, koko joulu, koko vuosi.
Joka joulu, joka vuosi.
Drotsi kääntyi tuolissaan jälleen palvelusmiehen puoleen. "Valitettavasti emme osaa sanoa. Mutta kattakaa hänelle ja Arva-neidollekin, siltä varalta, että he saapuvat. Hänen korkeutensa on kutsunut myös Kruununsaaren väen. Hovivouti puolestaan lupasi saapuvansa hieman päivänkellon jälkeen, ja tämän olen kuullut häneltä henkilökohtaisesti."
"Entä... entä teidän poikanne?" mies kysyi varovasti. Nyt drotsi vaikeni. Ikään kuin yhden vieraan puuttumisella olisi ollut sen enempää väliä kuin toisen.
"Kattakaa myös kreiville. Toivon hartaasti, että hän saapuu", hän sanoi.
Ei saavu, turhaan toivot.

Keittiörenki puhui vielä kerran: "Mestari pyytää myös kertomaan, että glögi ja piiraat ovat valmiita. Ne voidaan tuoda kuumina tännekin, mikäli peli vielä jatkuu, ja Hänen korkeutensa ja hovi niin toivovat."
Antaa olla.
"Se kuulostaa hyvältä", drotsi sanoi ja hymyili. "Eikö vain?"
Mikään ei voisi olla vastenmielisempää.
"Voi, se olisi ihanaa! Mitä kaikkea keittiömestari onkaan tänään laittanut piiraisiin?" kamreeri kysyi ihastuksissaan, aivan kuin ei olisi koskaan ennen juhlaruoista kuullutkaan, saati itse ollut jouluvalmistelujen varainhoitaja. "Tuokaa nyt ihmeessä ainakin kuumaa juotavaa-"

Älkää nyt jumalauta tuoko! Jo pelkkä ajatus saa ähkyyn, sitä on oltu täynnä ja päissään eilisestä asti.
Helvetti, joka joulu sama!

Kaikki tuijottivat tulta tavalla, joka kertoi, että he yrittivät olla tuijottamatta kohti. Palvelusmies rutisti käsiään yhteen rystyset valkoisina.

"Ääneenkö Me tuon sanoimme?"
Drotsi rykäisi kurkkuaan kerran, ja vastasi rauhallisesti: "Kyllä, Teidän korkeutenne. Ja asia on harvinaisen selvä. Puolestanne voi kertoa keittiömestarille, että keittiö kattaa vain illallista ja saapuvien vieraiden vastaanottoa varten, emme kaipaa muuta vielä hetkeen."
"Kiitos, arvon drotsi, Teidän korkeutenne. Arvon rouva kamreeri. Rouva, herra." Keittiöpoika poistui.
Raskaiden kavioiden ääni tömisti taas teltan ohi.
« Viimeksi muokattu: 18.02.2023 16:01:47 kirjoittanut haikailutaide »

haikailutaide

  • ***
  • Viestejä: 20
Nimi: Ei minun kuulukaan tietää
Haaste: (Itse/)sääli Teelusikan tunneskaalaan
Hahmot: Silverhälsin moision Heljä-neito ja rusthollin poika Tawam Mahad Al-Faris
Ikäraja: S
Varoitukset: ei ole



SANANEN

Hopeaisten Heljä-neito on pysähtynyt kavaljeerinsa Tawamin kanssa linnan muureille vuosi ennen tarinan nykyhetkeä. 468 sanaa.



EI MINUN KUULUKAAN TIETÄÄ

Se oli niin väärin, että sattui. Tawam peitteli tunteitaan tahdikkaasti ja puhui yhtä kohteliain sanankääntein kuin aina, ääni pehmeä, katse maltillinen. Hän nojaili kyynärpäitään rennosti muurinharjaan ja katseli alas kaupunkiin kuin huvin vuoksi, vierailijan kevyellä kiinnostuksella. Ikään kuin ei olisi itse ollut yksi kaupungin omista pojista. Hän melkein hymyili, kevyt häivähdys suupielessä aina heidän puhuessaan.
Siitä huolimatta Heljä vaistosi kyllä oikean asianlaidan, Tawamin oikeat tunteet uutisten jäljiltä. hoikat kädet ja ruskeat sormet olivat niin tiukasti ristissä, että kalpeamman miehen rystyset olisivat loistaneet vitivalkeina. Ei hän iloinen ollut, ei tietenkään. Sitä teki pahaa katsella. Vatsaa väänsi.

”Halusin vain, että tiedät”, Heljä sanoi, vaikkei se parantanut tilannetta lainkaan. Ehkä jopa pahensi sitä, sillä Tawam pysyi vaiti. Kevättuuli nosteli sinioranssin kaftaanin hihoja ja helmoja kuin komean kuningaskalastajan höyheniä, mutta mies itse ei liikkunut lainkaan.
”Joo, hyvähän se on”, Tawam vastasi lopulta tarkkaan harkiten. Hän katseli Heljän sijaan yhä rannan suuntaan. Hän paljasti kyllä loukkaantuneensa, sillä jopa naurahti lisätessään: ”Täytyyhän minun nyt tietää, etten vain tule väliin ja pilaa teidän perheenne mainetta. Etten ole yli-innokkaana suorittamassa tehtävääni. Ties mitä, aloittaisin vielä kansainvälisen selkkauksen. Että ulkomaan röyhkeä ritari haastoi–”
”Tiedät kyllä minun tarkoittaneen sitä hieman toisin…”
”En minä tiedä lainkaan, mitä tarkoitat. Minähän olen vain kaupungin rälssimiehiä, jos edes sitä. Ei minun kuulukaan tietää”, Tawam sanoi, mutta kieltävistä sanoista huolimatta hänen äänessään ei ollut mitään kovaa tai syyttävää. Hänen kasvonsa olivat Järveä tyynemmät, äänensä auenneita kevätvesiä pehmeämpi. Se oli lohduttoman laista raukeutta. Sanoissa oli pelkkä totuus sellaisena kuin Tawam sen näki.
Heljä rutisti vyönsä häntää, jottei olisi tehnyt mitään typerää. Heikotti.
”En tahtonut sinun kuulevan Sorjalta…”
”En minä olisi halunnut kuulla sitä sinultakaan, mutta olet varmaan oikeassa. Ei se mitään.” Tam laski kätensä kivelle ja suoristi ryhtinsä. “Tai siis, kiitos, arvon neito. Hyvä, että kerroit. Uskoakseni tässä kuuluu onnitella. Onneksi olkoon.” Hän nyökkäsi kumarruksen elkein, ja käänsi sitten kädet puuskassa selkänsä kaupungin takana aukeavalle taivaanrannalle.

Onneksi olkoon.
Heljä käänsi katseensa Tawamin komeasta profiilista alas kivimuurin harmaaseen harjaan. Se oli karhea ja kylmä koskea.
Ei hän onnekas ollut, tilanteessa ei ollut mitään onniteltavaa. Se, että Herralle etsittiin Rouvaa, kuninkaalle kuningatarta, ei ollut mikään ilonaihe, jos tunsi jumalten tarinat. Rouva ei saanut loistaa puoltakaan puolisonsa vallasta. Rouva kuoli syksyn tullen, maatui, hautautui loputtomaan kylmään, maan ja jään ja kiven alle. Keväällä hän sai vilkaista aurinkoa taas, arkana ja märkänä, kesän synnytti ja ruokki, ja siinä se. Hautautui taas.
Jos sisko saisi tahtonsa läpi, niin hautautuisi Heljäkin kuninkaanlinnan granitin alle. Se sai silmät kirvelemään.

Tawamin takia itkua ei kuitenkaan sopinut tuhertaa siinä ja silloin. Se ei olisi ollut reilua. Se olisi ollut oikeastaan julmaa, kun hän suhtautui asiaan niinkin säyseästi. Tawam sentään kuuli vasta nyt ensi kertaa, että Hänen kuninkaallinen korkeutensa oli virallisesti kutsunut Heljän pitopöytään kuninkaallisten serkkujensa seuraan, jotta saisi tutustua Hopeaisten neitoon kunnolla. Jotta pääsisi halutessaan kosiskelemaan. Heljä oli tiennyt sen jo jonkin aikaa.
« Viimeksi muokattu: 18.02.2023 16:00:56 kirjoittanut haikailutaide »

haikailutaide

  • ***
  • Viestejä: 20
Nimi: Oli jo kysytty hautajaisista
Haaste: Syyllisyys Teelusikan tunneskaalaan
Hahmot: jaarli Arnulf Susijalo, kuningas Gostislav I Karhunkaataja
Ikäraja: K11
Varoitukset: tapahtuu sairasvuoteella, josta on pian tulossa kuolinvuode



SANANEN

Syyllisyys. Arnulf Susijalo ei ole potenut tunnetta usein, mutta eloonjääneen syyllisyys on vakavaa sorttia, ja oli sitä myös eräänä iltana kaksikymmentä vuotta ennen tarinan nykyhetkeä. 1063 sanaa.



OLI JO KYSYTTY HAUTAJAISISTA

Veli kuihtui kuihtumistaan. Häntä oli päivä päivältä pahempi katsella. Iho silmien alla ja huulilla oli niin sinipunaista, että se olisi toisessa asussa mennyt sotamaalauksesta tai noitien naamiosta; pelkät pehmeät paidanhihat eivät kuitenkaan olleet sotaruhtinaan puku. Lumivalkea iho, joka luisevia käsiä vällyn päällä kiristi, olisi voinut olla jo kuolleen.
Sellainen lakastuminen ei ollut Herran osa.
Niin suuren miehen ei olisi koskaan pitänyt näyttää niin surkealta. Hänen olisi pitänyt elää pitkään ikään ja nukkua pois yhdessä yössä vanhana ja harmaana, tai heittää henkensä verisessä iskussa metsällä tai sotakentällä. Hänen olisi pitänyt viime tekonaan kaataa karhu paljain käsin, ja karhun sitten hänet. Jotakin kunniakasta ja verevää.
Hänen ei olisi ikinä pitänyt riutua kuukausi kuukaudelta loputtomassa näännytystaistossa, jota kukaan ei osannut pysäyttää, ja joka söi häneltä sekä sisun että mielen.
Hänen ei olisi pitänyt lähteä kuin isänsä. Se oli ollut häpeäksi heille kaikille, ja Gostislaville itselleen kaikkein eniten. Jos hän olisi itse nähnyt itsensä nyt, hän olisi sylkenyt ja kironnut, tarttunut itse kirveeseen ja iskenyt päänsä poikki.
Vaan ei tehnyt niin. Oli jo niin vieras itselleenkin. Eikä Arnulf hennonut tehdä sellaista Goslavin puolesta; hän oli aina ollut siinä suhteessa heistä surkeampi. Ajatuskin riitti, ja hän itkeä vollotti jo hihaansa kuin nainen.
(Hänenkö sekin oli tehtävä, kun nainen ei viitsinyt sitäkään vähää?)

Arnulf pyyhki kasvonsa.
”Lähetin eilen Bogalle sanan. Pyysin hänet tänne huomiseksi, mahdollisimman pian. Uskon hänen ehtivän jopa aamuksi. Poika otti alleen tallin nopeimman tamman. En tahtonut häiritä kyselemällä, ajattelin teidän ilahtuvan hänen näkemisestään yhtä kaikki.” Puhuminen oli vaikeaa. Ääni ei tahtonut tulla kurkusta. ”Ajattelin sinun tahtovan nähdä hänet.”
Nähdä hänet vielä kerran, ennen kuin ei näkisi enää koskaan. Sitähän se tarkoitti. Niin ei olisi missään nimessä pitänyt sanoa vuoteenomalle ääneen. Sisuskalut pyörähtivät ympäri vatsassa.
”Gostislav?”
Vastausta ei kuulunut. Veli sen kuin hengitti – hädin tuskin, silmät kiinni. Ei värähtänytkään. Omat kädet tärisivät enemmän, kun Arnulf kurotti sairasvuoteen ylle ja koetti kuumeista otsaa ja jääkylmiä poskia. Tumma sänki olisi pitänyt ajella, mutta siinä vaiheessa pienikin naarmu olisi varmasti jäänyt rajuksi mustelmaksi laihalle leualle. Itseään hän ei siinä tilassa luottanut parturiksi. (Viime viikkojen kädettömyyden näki jo siitä, kuinka hänen oma vaalea partansa rehotti kuin maamiehen tai kalastajan.)
”Oletko hereillä? Goslav?” Arnulf kysyi varovasti. Kosketuskaan ei saanut aikaan liikettä, ei katsetta, edes hengityksen tahti ei muuttunut. Ehkä hän vain uuvutti veljeä entisestään. Se oli väärin. ”Puhunko liian nopeasti? Anna anteeksi, olen ollut… ajatuksissani. Tänään oli paljon tehtävää. On ollut paljon…”
Häneltä oli jo kysytty hautajaisista. Häneltä oli jo kysytty, missä ja milloin ja miten hänen veljensä laskettaisiin maan huomaan. Kuinka ne koirat kehtasivat – lääkäri etunenässä, noitanartut kahta kurjempina. Seurannut akkamainen kiroilu ei ollut ollut hänen parhaita hetkiään.
“Jaksatko vastata? Gostislav, kuuletko sinä minua?”

Kului pitkä tovi täydessä hiljaisuudessa. Arnulf ei uskaltanut hengittää itse; ääni oli vähällä peittää Gostislavin hiljaiset hengenvedot alleen. Rintaa kylmäsi ajatus siitä, että jokin niistä olisi viimeinen, eikä sitä kuulisi kukaan. Oma otsa ja niska olivat pelosta pahemmassa kylmänhiessä kuin kuumepotilaan. Viikkokausien unettomuus oli kai antanut hänellekin samaa valjua näköä.
Gostislav avasi silmänsä raolleen. Hän hengitti syvään niin raskaasti, että henki rohisi rinnassa asti. Ehkä hän yritti sanoa jotakin.
Arnulf haukkoi henkeään ja kompuroi tuolilta polvilleen vuoteen viereen. Huoli oli niin raskas, ettei tilaa häpeälle ollut.
”Goslav? Älä huoli, Gostislav, minä tässä. Kaikki on hyvin, ei mikään kiire. Tässä käteni. Annan sen taas”, hän sanoi hädissään, mutta ei hän mitään antanut, otti vain kiinni. Veljellä ei enää ollut voimaa tehdä niin omasta puolestaan, vaikka hän ei koskaan ollut ollut mies, joka odotti, että jotakin annetaan.
Oli vaikea uskoa kämmentä samaksi, joka oli tarttunut ojennukseen silloin, kun heistä oli tullut veljet. Hirvitti tarttua sormiin, jotka olivat pelkkää luuta ja kuivaa nahkaa. Etoi varoa veljen puolesta. Hänellä oli ollut lujimmat, vakaimmat, väkivaltaisimmat kädet koko maassa, vahvat ja leveät, ja nyt Arnulf olisi voinut murtaa ne pelkällä puristuksella.
”Pyydän, pidä kiinni jos jaksat, jos olet hereillä ja kuulet minua lainkaan.”
Gostislav katsoi eteensä mitään näkemättä. Hetken kuluttua hänen otteensa kuitenkin elpyi, värähti. Hän piti kädestä kuin aave.
”Haluatko vettä? Onko sinun kylmä? Pyydänkö lääkärin paikalle, papittaren…? Kysynkö liikaa? Suo anteeksi, puhun hirvittävän nopeasti…”
Sameat siniset silmät painuivat taas kiinni ja tummat kulmat kurtistuivat, mutta kädenpuristus lujeni aavistuksen. Ehkä se tarkoitti, ettei ollut mitään syytä nousta vuoteen viereltä. Ettei häneen huomattavasti koskenut, eikä häntä puistattanut tai janottanut. Ettei hän enää kaivannut turruttavia lääkkeitä tai vuoripapitarten rukouksia.
Jos Gostislav itse oli sitä mieltä, ettei moisesta hössötyksestä enää ollut hyötyä, ei Arnulfille jäänyt käteen mitään. Mitään ei ollut tehtävissä. Puistatus ravisteli koko kehoa päästä varpaisiin, eikä paksujen vällyjen ja lakanoiden rutistamisesta ollut mitään apua.
Oksetti.

Hyvin hiljaa, vieraalla ja ohuella äänellä, Gostislav kysyi: ”Itketkö sinä?”
Kaksi niinkin yksinkertaista sanaa vaativat selvää ponnistelua. Oli silti helppo kuvitella, millaisella äänensävyllä hän halusi kysymyksen esittää.
Sävy oli tuttu, sanat pistäviä ja Herra, joka ne lausui, järkkymättömän kopea. Karhunkaataja. Kuningas. Hänen katseensa olisi ollut kova, kielensä terävä, epäusko ja iva vahvaa veriveljensä kustannuksella.
Itketkö sinä?
Arnulf ei voinut vastata sitäkään vähää. Hän nyökkäsi. Hän itki.
Henkäys, joka Gostislavin sinisiltä huulilta valui, oli tumma aavistus tutusta naurusta. Hän kohensi otettaan hivenen. Hän avasi silmänsä taas, ja hetken niissä oli tuttua, jäänkirkasta eloa – pienen pieni ilonpilkahdus, jos nyt ehkä eniten vahingoniloa.
“Sinun on jo nyt minua ikävä.”
Se ei ollut kysymys. Gostislav oli oikeassa. Ja hän jaksoi yhä olla ylpeämpi kuin Arnulf koskaan osasi. Voipuneen riemun todistaminen loukkasi iskun lailla.
Kirottu noita liihotteli pitkin linnaa ja jätti hänet itkemään vuoteen viereen. Vaan minkä sille mahtoi; jonkun se kuitenkin oli tehtävä. Arnulf painoi päänsä, nöyrtyi osaansa, ja hautasi vuotavat kasvonsa tyynyyn Gostislavin hartian alla.
Hän itki.

”Jos Boga ei ehdi…”
Gostislav piti pitkän tauon toipuakseen keuhkojensa liikkeestä. Arnulf kohotti kasvonsa ja odotti herkeämättä. Hän pudisti päätään, kun näytti siltä, että rasitus oli liikaa.
”Älä huoli, hän tulee kyllä”, Arnulf lupasi. Ei ollut syytä kiirehtiä tarinoimaan, jos se uuvutti; ei ollut syytä rasittaa itseään liikaa, jos se pahensi oloa.
Ei ollut vielä viimeisten sanojen aika. Ne eivät saaneet olla siinä.
Vaan Goslav ei koskaan ollut kuunnellut häntä sen suhteen, mitä sai tai ei saanut tehdä: ”Kerro Bogalle, että pidin sinusta enemmän. Se on läksiäislahjani sinulle. Olet kierompi… Olet vieläkin tässä.”
”Totta kai olen!” Arnulf parahti. Silmissä sumeni ja kasvoja poltti.
”Hyvä.” Veli oli vaiti hetken. ”Pysykin.”
Hän piti toisen pitkän tauon, ja lopulta katosi hänen vaisusta äänestään viimeinenkin terä ja käsistä rautainen ote. Jäi vain lähes äänetön toive: ”Että siinä on vielä joku.”
Oli kuin hän olisi ollut kiitollinen seurasta, vaikka Arnulf oli itse tuonut noidan hoviin ja aiheuttanut kaiken kamalan.

« Viimeksi muokattu: 24.05.2023 20:04:43 kirjoittanut haikailutaide »

haikailutaide

  • ***
  • Viestejä: 20
Nimi: Uneksin usein merestä
Haaste: Haaveellisuus Teelusikan tunneskaalaan
Hahmot: kuningatar Laima, kreivitär Vera Susilinna ja Geir, hänen poikansa
Ikäraja: S
Varoitukset: ei ole



SANANEN

Haaveellisuus. Kuningatar Laima haaveilee tulevasta uuden kälynsä ja ystävättärensä kanssa 26 vuotta ennen tarinan alkua - heillä tosin on siitä kovin erilaiset mielikuvat. 991 sanaa.



UNEKSIN USEIN MERESTÄ

Jonakin päivänä kaikki olisi toisin. Jonakin päivänä maailma vielä luovuttaisi itsepintaisen inhottavuutensa, ja kellahtaisi kyljelleen kuin tyytyväinen kissa. Laima oli valmis silittämään sitä, jos se kehräisi kiltisti hänen sylissään, ja olisi tavoille. Jo pelkkä ajatus lämmitti ja raikasti mieltä; hän liki tunsi kynsien vetäytyvän reidestään. Päivä päivältä maailma kesyyntyi.

”Hys… kultapieni”, kuului kuiske vierestä. Aurinko täplitti järvenvihreää mekkokangasta ja vaaleaa ihoa. Vera heijasi poikaansa sylissään, ja auttoi kiukuttelevan lapsen rinnalle – puolitoistavuotias oli hankalassa iässä, ja Geirillä oli luonnetta vaikka muille jakaa. Kun itku onneksi laantui, käly huokaisi helpotuksesta ja sulki silmänsä. Hänen ripsensä olivat vaaleat kuin hevosen, ja nenänvarressa oli muutama haalea pisama, jotka yllättivät. Saisikohan poika samoja kasvaessaan?
Kaikki vaikutti niin tyyneltä ja tavalliselta, kun istui kaksin ja kuunteli loputonta linnunlaulua kruununpuiston lehvästössä. Sellaisena toukokuisena iltapäivänä melkein saattoi uskoa, että he olivat vain kaksi ystävystä tauolla taloudenpidosta – Laima pystyi miltei tuntemaan leipätaikinan ja pesuveden rippeet käsissään. Tai ehkä kaksi kissaemoa auringossa, tyytyväisiä ja valmiit kääntämään kylkeään.

”En ole ennen nähnyt hiuksiasi auki”, Laima huomautti hymyillen. Vera räpäytti vaaleita ripsiään ja havahtui päiväunistaan. Hän vilkaisi harteilla valuvia hiuksiaan, kuin olisi vasta itsekin huomannut rouvanhuivin jääneen jonnekin.
”Ne ovat aina tiellä. Mutta tänään en aio mennä minnekään.”
”En tiennyt, että meillä on yhtä pitkät hiukset.”
”Omasi ovat paljon paksummat. Ne näyttävät pidemmiltä, vaikka olisivat kiinni.”
”Ehkä niin.” Olivat ne kieltämättä paljon tummemmatkin. Veran hiusputous oli niin valkea, että muistutti kosken kuohuja, ja otsalta valuvat suortuvat olivat melkein läpinäkyviä. Lapsella oli, ainakin vielä, aivan samanlainen pellavapää. Näytti kovasti samalta kuin sukulaisensa pohjoisessa, sikäli mikäli Laima muisti heidät oikein häävieraiden joukosta.
”Kaipaatko koskaan kotiisi?” hän kysyi. Käly vilkaisi nopeasti, kuin olisi yllättynyt kysymyksestä.
Jokin sai Veran vastaamaan rehellisesti: ”Toisinaan. Eiköhän jokainen joskus.”
Laima ei voinut sanoa juuri kaipaavansa omaansa. Se oli paikka siinä missä muutkin, omine vaikeine ihmisineen – mutta kesäisiä lettoja hän kaipasi, ja rauhallisia jokisuistoja, ja viljavaa multaa, jossa kasvoivat niin hedelmät, yrtit kuin kukatkin. Joenpenkat täällä pohjoisessa olivat kylmiä ja kivisiä ja niiden suut syviä.

”Miksi nait Arnulfin?”
”Koska hän on hieno mies ja kosiskeli minua niin kauniisti.”
”Uskon sen. Siksikö vain?”
”Ja koska hän on kuninkaan veli”, Vera myönsi, ja sulki silmänsä uudelleen, kuin ei olisi halunnut edes ajatella asiaa. Koska hänellä ei ollut vaihtoehtoja, vaikka valinta olikin nimellisesti hänen. ”Mieluummin kreivi, kuin kreivin ritari.”
”Ja mieluummin kreivi kuin kuningas”, Laima huomautti.
”Älä nyt.”
”Olisit varmasti saanut mieheni, jos olisit halunnut.”
”Hän ei olisi halunnut minua.”
”En kysy hänen haluistaan. Tiedän niistä enemmän, kuin tahtoisin. Olen utelias kuulemaan, mitä sinä olisit halunnut.”
Vera oli hiljaa pitkään, ja hänen vaaleat kulmansa rypistyivät vihreässä varjossa hivenen. Tuntui hyvältä tietää, että kysymys oli niin outo ja harvinainen, että hämmensi. Laima oli mielissään siitä, että sai kysyä jotakin aivan uutta. Niin hän oli toivonutkin.
”En minä olisi köyhää miestä tahtonut”, Vera sanoi lopulta, ja katseli lastaan, kuin sekin olisi ollut uusi.
”En usko, että kukaan sellaista suorastaan erikseen toivoo.”
”Herra suo ja Rouva vie.” Latteus oli kulunut, vaan silti Vera kuulosti olevan tosissaan.

”Jos ei puhuta aviomiehistä… mitä sinä itsellesi toivot?”
”Että pojastani tulee kaunis ja suuri”, Vera kuiskasi ja hymyili Geirille. Se oli suloista. Laima näki pojan jo hiirenharmaan orin satulassa miekkoineen ja keihäineen.
”Olen varma, että kumpikin toive käy toteen. Mutta jos ei puhuta miehistä lainkaan… mitä sinä silloin toivot?”
Vera oli hiljaa pitkään. Hän katseli heidän jakamaansa penkkiä ja tuomen vehreitä oksia, ikään kuin olisi todella joutunut pohtimaan asiaa. Lopulta Vera katsoi itätaivaalle, joka pilkotti päivänsinisenä puiden lomasta.
”Välillä, kun olen nähnyt vanhan amiraalin tyttären, olen ollut likalle kateellinen. Hän vaikuttaa tyytyväiseltä osaansa uutena kreivinä. Saaristo vaikutti kauniilta, sen kerran kun siellä sain käydä.”
”Todellako? En olisi ajatellut sinua seilorina.”
”Tiedän”, Vera sanoi, ja Laima ymmärsi sen olevan tarkoituksellista. Siksi hiukset olivat aina siististi kiinni ja mekon kaulukset viimeistä vekkiä myöten silitetyt ja suljetut. Jos joku olisi nähnyt hänet niin kuin nyt, hihat kyynärtaipeisiin käärittynä ja kuohunvalkeat hiukset paljailla rinnoilla, sitä olisi todella voinut luulla nuoren rouvan suunnittelevan karkaamista järven loputtomalle selälle. Hänen uskoi silloin jopa pystyvän siihen. Vera olisi takuulla ollut pienen purjen peräsimessä kuin kotonaan.
”Minne seilaisit, jos voisit?” Laima kysyi.
”Merelle”, Vera sanoi empimättä. ”Älä kerro kellekään, mutta minä uneksin usein merestä. Ainakin uskon sen olevan niin, sillä vesi on erilaista kuin oikea. Se on kovaa ja kylmää, ja kalat, joita matalikossa ui, ovat toisia kuin omamme. Rannalla on valtavaa norsunluuta, välillä valaskalan kallo, eikä taivas lopu koskaan.”
”Onko ilma suolainen, niin kuin kerrotaan?”
”On”, Vera vakuutti. ”Sen haistaa ja maistaa, se on iholla kuin hopeaa.”
”Ja mitä sinä merellä teet?”
”Minä vain olen. En kukaan, enkä kenenkään. Minä vain olen, ja meri on, ja sitä minä olen aina halunnut. Seison meressä polviani myöten, ja se on ihanaa.”
”Näkisinpä minäkin noin kauniita unia”, Laima sanoi. Vera vilkaisi häntä uteliaana. Geir näytti nyt jo aivan nukahtaneen hänen kainaloonsa, eikä Laima voinut vastustaa kiusausta silittää pojan hiuksia varovasti.
”Mistä sinä uneksit?” Vera kysyi hiljaa.
”Et halua tietää. Olen pahoillani, mutta uneni ovat vaikeaselkoisia.”
”Yritän ymmärtää, lupaan.”
”Seison joskus polvia myöten veressä.”
”Hyi kamala…”

Edellisenä yönä Laima oli nähnyt unta Geiristä, kuten nyt jo tiesi, ettei häntä koskaan ehtisi tavata. Hänestä oli kasvanut komea, ankara mies, kuin ilmetty isänsä. Pojasta ei ollut miehenä jäljellä enää mitään omaa, eikä mitään Veralta saatua. Ei pisamia, ei valkeaa hiuspehkoa, ei kulmikkaita kasvoja tai haaveilevia silmiä, eikä helisevää naurua. Kasvot kapenivat ja jyrkkenivät, tukka tummeni vaskiseksi ja kultaiseksi, ja jopa kapea hymy oli isältä lainassa. Vuotanut veri samoin.
Mutta uni kertoi kuitenkin tulevaisuudesta, joka oli toinen kuin nykyisyys, ja sitä Laima tahtoi helliä sylissään. Siksi hän lupasi Veralle: ”Olen minä nähnyt Geirinkin, ja suuri hänestä tulee.”
”Oletko nähnyt jo oman lapsesi?”
”Olen.”
”Poika vai tyttö?” Vera uteli, mutta Laima ei voinut vastata sellaiseen.
”Hän on karhunpentu, pieni ja tumma. Metsäneläin. Kesytystä vailla. Mutta minä olen Metsän Rouva, ja vielä hän tekee sen, minkä minä toivon. Suitsin hänet, ja valjastan koko Vuonon.”
Vera oli vaiti pitkään. ”Et ehkä halunnut kuningasta, mutta uskon, ettei kukaan ole kuningattarena ollut sinua suurempi.”
”Eikä tule olemaankaan.” Siitä hän aikoi pitää huolen.